Irti rasismista, suomalaisuus uusiksi, ollaan ihmisiksi

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu rasismista enemmän kuin tuskin koskaan ennen. Tässä keskustelussa ei kuitenkaan juuri koskaan täsmennetä, mitä kukin rasismilla – tai siitä irtautumisella – tarkoittaa. Tämän vuoksi on suuri riski, että käynnissä oleva keskustelu enemmän sekoittaa kuin selventää, tai pahempaa, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos huonosti käy, me suomalaiset olemme asiasta entistä vähemmän yksimielisiä ja entistä eripuraisempia.

Avaan tässä kirjoituksessa ensiksi vähän omaan näkökulmaani rasismiin, tai siis käsitteen erilaisiin määritelmiin ja käyttötarkoituksiin. Toiseksi nostan esille asian, joka meinaa hukkua rasismikeskustelun alle, mutta jolla tämän päivän tilanteessa on vähintään yhtä paljon merkitystä. Tarkoitan suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä niin, että se vastaa kunnolla nykyisen Suomen väestöllisiä ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Kirjoituksen kolmannessa osassa käsittelen sitä, miksi ihmisten kutsuminen esineiksi tai eläimiksi on vakavampi asia kuin miltä se ensi vaikutelmalta näyttää.

Rasismin monet kasvot

Ellei rasismia määritellä kunnolla, toisia on liian helppo syyttää rasismista, ja rasismisyytöksen kohteiden on taas liian helppo puolustautua myös aiheelliselta arvostelulta. Rasismin käsite on viime vuosikymmeninä laventunut käsittelemään hyvin monenlaisia luokittelun, yleistämisen, arvottamisen, syrjinnän ja halveksunnan muotoja. Käsitteen taustalla on kuitenkin varsin tarkkarajainen määrittely, josta kiinni pitämisellä on yhä perustelunsa.

”Klassisessa” rasismissa ihmiset jaetaan ”rotuihin” heidän fysiologisten ominaisuuksiensa – etenkin ihonvärin – ja sen taustalla olevan kirjaimellisen polveutumisen tai syntyperän perusteella. Näin muodostuvat rodulliset luokat voidaan puolestaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen, joka ilmentää eri rotuihin kuuluvien taipumuksia, lahjakkuuksia ja käyttäytymistä. Yksilöllä ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa etäisyyttä rodulliseen kategoriaansa, vaan erilaisuus ja myös eriarvoisuus määräytyvät deterministisesti polveutumisesta ja fyysisistä eroista.

Ihmisten jakaminen valkoisiin ja mustiin, ja halveksiva suhtautuminen mustiin sekä heidän syrjintänsä ihonvärin perusteella on rasistista. Myös antisemitismin näen yhtenä rasismin ilmentymänä, kun sen kohteena on juutalaisuus etnisenä ryhmänä. Minusta rasismin käsite kannattaisi yhä rajata tähän tapaan. Ihonväriin ja etnisyyteen perustuva syrjintä on yhä todellisuutta, ja tämä rasismi tuottaa yhä vakavaa yksilöiden ja ryhmien ihmisoikeuksien polkemista. Sillä motivoidaan yhteiskuntajärjestykselle vaarallista poliittista toimintaa. Tätä fysiologista tai periytymisperustaista rasismia ei voi perustella millään järjellisellä argumentilla.

Rasismin uudempi muoto on korostanut fyysisten erojen lisäksi tai sijaan kulttuurieroja. Tässä ”kulttuurirasismissa” kulttuurit tulkitaan usein primordialistisesti, ikiaikaisiksi tai vähintään hyvin vanhoiksi ja melko muuttumattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka myös pitkälti määräävät yksilöiden käyttäytymistä ja taipumuksia. Kulttuurirasistinen determinismi on kuitenkin yleensä sikäli väljempää, että ihminen voi siirtyä kulttuurista toiseen, ja muutenkin useimmat ”kulttuurirasistit” myöntävät ainakin jonkinlaisen historiallisen muutoksen mahdollisuuden.

”Kulttuurirasistinen” perusasenne voi kuitenkin olla samankaltainen kuin ”klassisessa” rasismissa, tai jopa jyrkempi. Tällöin eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rauhanomaista yhdessä elämistä pidetään vaikeana tai mahdottomana. Joitain kulttuureja ja niiden jäseniä voidaan pitää kykenemättöminä demokratisoitumaan ja elämään nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen ja normien mukaisesti. Jotkut kutsuvat myös näistä syistä syrjittyjä tai halveksivan suhtautumisen kohteeksi joutuneita väestöryhmiä ”rodullistetuiksi”.

Myös kulttuurin – kuten uskonnon – perusteella tehty ihmisten ja ryhmien jakaminen jyrkkiin luokkiin ja paremmuusjärjestykseen asettaminen voi tuottaa perustavien ihmisoikeuksien loukkauksia. En silti itse kutsuisi tätä toimintaa ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa rasismiksi. Vapaassa yhteiskunnassa meillä tulee olla oikeus käydä kriittistä keskustelua myös kulttuurisista ajattelutavoista ja käyttäytymisilmiöistä ja niiden vaikutuksista yhteiskunnille ja näihin yhteisöihin kuuluville ihmisille. Lisäksi vaarana on, että tämäntyyppinen rasismin laventaminen vie huomiota pois ”klassista” rasismia vastaan käytävältä taistelulta.

Rasismi on julkisessa keskustelussa useimmiten ilmeneviä käsityksiä monimutkaisempaa myös toisella tavalla. Vakavasta syrjinnästä vain osa on suoraa, tietoista ja ihmisten välistä. Suuri osa siitä tapahtuu epäsuorasti ja monesti tiedostamattomasti, osin jopa vastentahtoisesti. Ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan sosiaaliset instituutiot voivat toimia epäoikeudenmukaisella tavalla. Tällöin erilaiset piilevät ja/tai tahattomat säännöt, normit, rutiinit, vakiintuneet suhtautumistavat tai käyttäytymismallit estävät eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä saavuttamasta yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia väestön enemmistön kanssa.

Vuonna 2022 ilmestyneessä Perussuomalaisten suomalaisuusohjelmassa mainitaan intersektionaalisesta feminismistä ja rakenteellisesta rasismista, että ”ne ovat yliopistomaailmassa syntyneitä poliittisia teorioita, joille on annettu tieteellisen tiedon asema”. Ohjelmassa jää tarkemmin määrittelemättä, mitä ”institutionaalisella rasismilla” tarkoitetaan. Jos se ymmärretään edellisessä kappaleessa määritellyllä tavalla, tämän tyyppisen syrjinnän ja kaltoin kohtelun monet muodot ovat tulleet tieteellisessä tutkimuksessa moneen kertaan todistetuksi, niin objektiivisina tosiseikkoina kuin subjektiivisina kokemuksina.

On kokonaan toinen asia, onko perusteltua ja hyödyllistä käyttää tässäkään tapauksessa rasismin käsitettä näiden epäoikeudenmukaisuuksien muotojen kuvaamiseen, analysointiin ja torjumiseen. Rasismi niin kuin sen itse ymmärrän, edellyttää tiettyä intentionaalisuutta, jota rakenteellisessa ja/tai institutionaalisessa syrjinnässä ei läheskään aina ole. Pitäisin siis rasismin käsitteen mielellään varsin tarkasti rajattuna. Tällöin sen esiintymistä voitaisiin tarkastella analyyttisesti, sitä voitaisiin tutkia empiirisesti ja puolueettomasti ja siitä voitaisiin käydä dialogia niin, että keskustelun osanottajilla on nykyistä paremmin yhteisesti jaettu yhteinen käsitys siitä, mistä puhutaan.

Sekä ”kulttuurirasismin” että ”epäsuoran rasismin” ja ”institutionaalisen rasismin” tapauksessa olisi parempi hyödyntää syrjinnän ja yhdenvertaisuuden yleistä käsitteistöä niitä kuhunkin tarpeeseen parhaiten soveltaen. Yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa on yhä tarpeen edistää ja rasismin lisäksi on tärkeätä vähentää ja torjua perusteetonta syrjintää. Tätä työtä varten meidän pitää pystyä myös kehittämään sanastoamme. Lopulta hyvin monimuotoisia ilmiöitä täytyy tarkastella riittävän eriytetysti, jotta kommunikaatio välillämme ei kaadu tahattomiin tai tahallisiin väärinymmärryksiin.

Mitä on suomalaisuus?

Tämä osuus kirjoituksestani on samalla avoin pyyntö kaikille suomalaisille puolueille perussuomalaisia lukuun ottamatta. Miksi ei perussuomalaisille? Siksi, että he ovat oman työnsä tehneet. Perussuomalaiset julkaisivat vuonna 2022 edellä mainitun suomalaisuusohjelman. Se sisältää melko selkeän määritelmän sille, miten he suomalaisuuden ymmärtävät, minkälaiset asiat suomalaisuutta uhkaavat ja miten sitä pitää puolustaa. Ohjelma on laadukkaasti tehty, mutta minusta sen viesti on väärä, jopa vahingollinen.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että muilla puolueilla ei ole esittää asiasta omia näkemyksiään. Tämä suomalaisuuskeskustelun monipolisointi on epäilemättä yksi syy perussuomalaisten laajaan kannatukseen. Vielä ankarammin sanottuna, on osittain suomalaisen politiikan valtavirran vika, että uusnationalistisella nostalgialla on niin paljon kannatusta. Sen sisältämille epärealistisille ja jopa haitallisille näkemyksille ei ole ollut kilpailijoita, ja ihmisillä on tarve tietää, missä ollaan ja minne mennään. Huonokin vastaus on parempi kuin ei vastausta ollenkaan.

Siksi jokaisen varteenotettavan suomalaisen puolueen pitäisi laatia oma ”suomalaisuusohjelmansa”. Sen täytyisi sisältää juuri nuo samat asiat kuin perussuomalaistenkin ohjelmassa eli vastaukset kysymyksiin 1) mistä tämän päivän suomalaisuus koostuu, 2) minkälaisia uhkatekijöitä tähän suomalaisuuteen kohdistuu ja 3) mitä suomalaisuuden puolustamiseksi pitää tehdä. Kuten tämä kesä on osoittanut, aikaa ei ole tuhlattavaksi.

Jokainen kansakunta tarvitsee itsekäsityksen, identiteetin, joka sekä yhdistää siihen kuuluvia että erottaa kansakunnan jäseniä muista. Itsekäsitys ylläpitää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tätä identifikaatiota tarvitaan puolestaan niin pienempään (kuten verotus) kuin suurempaan (kuten sotilaallinen puolustus) uhrivalmiuteen. Ilman kokemusta yhteen kuulumisesta kansakunta toimii huonosti normaalioloissa ja on vaarassa hajota tai vajota puolustuskyvyttömyyteen kriisitilanteessa.

Käsitys suomalaisuudesta on tällainen itsekäsitys, ja moninaistuneessa yhteiskunnassa sen poliittinen määrittäminen on yhtä tärkeätä kuin vaikkapa puolueen talous- tai hyvinvointivaltiopoliittiset näkemykset. Kysymys on edellytysten luomisesta sille, että yhteiskunta toimii mahdollisimman sujuvasti ja tehokkaasti ja että se selviää yhdessä myös vaikeista ajoista. Ajanmukainen kansallinen identiteetti on aina ollut kansakuntien kohtalonkysymys, eikä tänään ole toisin. 1800-luvulla luotu käsitys suomalaisesta kansakunnasta ei kuitenkaan toimi tämän päivän olosuhteissa.

Suuri vaara on nimenomaan siinä, että suuret osat väestöstä ja yhteiskunnasta jätetään kansakunnan marginaaliin tai jopa hylätään sen ulkopuolella. Tämä ulossulkeminen ei välttämättä ole rasistista, mutta toki se voi olla sitäkin. Marginaaliin joutuminen on monille vähemmistöille tuttua, ja monet niihin kuuluvista ovat oppineet sietämään sitä, että heitä – esimerkiksi saamelaisia, romaneja tai suomenruotsalaisia – ei lopulta lasketa joukkoon, kun suomalaisuudesta puhutaan. Symbolinen syrjiminen voi kuitenkin satuttaa ihan yhtä lailla kuin perusteettomasti työpaikkaa vaille jääminen.

Kansakunnan ulkopuolelle sysäämisen, symbolisen diskriminaation, suorien kielteisten vaikutusten lisäksi haluan siis korostaa sitä, että uusnationalistinen suomalaisuuskäsitys estää yhteiskunnan ja kansakunnan myönteistä kehittämistä ja oman aikamme vaatimuksiin vastaamista. Sellainen käsitys suomalaisuudesta, joka määrittelee kansakunnan ahtaasti ja vastaavasti sulkee ulos suuren määrän ihmisiä ja paljon ihmisryhmiä, ei ole kansakuntaa yhdistävä vaan hajottava. Yhteenkuuluvuuden tunteen ja solidaarisuuden lisääminen ja vahvistaminen on Suomessa erityisen tärkeätä pääkaupunkiseudulla, mutta viime kädessä se koskee koko maata.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on äärimmäinen esimerkki siitä, miten aggression kohteeksi joutunut maa ja kansa pystyvät tiukan paikan tullen yhdessä puolustautumaan. Kremlissä epäilemättä ajateltiin ennen vuoden 2022 hyökkäystä, että Ukraina hajoaisi sisäisesti ja ikään kuin putoaisi Venäjän syliin. Riski oli varmasti todellinen. Viime kädessä riittävän suuri osa ukrainalaisista teki kuitenkin toisenlaisen valinnan eli maansa puolustamisen. Optimistisesti ajattelen, että Suomi ei ole vastaavaan tilanteeseen joutumassa, mutta vähäisempikin kriisi – esimerkiksi taloudellinen – voi lamauttaa yhteiskunnan pahasti, ellei kokemusta koettelemusten yhteisyydestä ja käsitystä yhteen hiileen puhaltamisen tarpeesta ole riittävästi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen keskustelu kansakunnasta ja kansallisesta identiteetistä on laiminlyöty Suomessa pahasti. Ja muuallakin kuin Suomessa. Myös muissa Euroopan maissa kentän ovat vallanneet uusnationalistiset ja usein oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat tyydyttäneet ihmisten nostalgian tunnetta ja tarjonneet vastaukseksi paluuta menneisyyteen. Tietä takaisin ei kuitenkaan ole. Siksi vielä kerran, Suomen puolueet: laatikaa omat suomalaisuusohjelmanne (tai vastaavat) ja haastakaa sillä tavalla nämä nationalistiset käsitykset, jotka eivät ole ajanmukaisia ja jotka pahimmillaan ovat hyvin vahingollisia!

Ollaan ihmisiksi

Riikka Purran lohkaisusta ”mustista säkeistä” on kesän aikana puhuttu ja kirjoitettu niin ikään paljon. Tähän nimenomaiseen ilmaisuun ja sen tekijään ei välttämättä olisi tarvetta uhrata enää enempää aikaa ja energiaa. Toisaalta tuo ilmaisu avaa myös mahdollisuuden käydä tarpeellista keskustelua siitä, miten julkisen vallan ja sitä edustavien ihmisten sekä ylipäätään kansalaisten tulisi puhua toisista ihmisistä – silloinkin kun heillä ei välttämättä ole heistä kovin positiivista näkemystä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit julkaisi vuonna 1996 kirjan nimeltä Decent Society. Termiä ”decent” on tässä hieman vaikea suomentaa, mutta käännän sen ”hyvätapaiseksi yhteiskunnaksi” (aikaisemmin olen käyttänyt myös termiä ”kelpo yhteiskunta”). Margalit on sitä mieltä, että vaikka pyrkimys oikeudenmukaiseen, hyvään, yhteiskuntaan on tärkeätä, vielä tärkeämpää on estää karkeimpien epäoikeudenmukaisuuksien, pahuuden, ilmeneminen. Siksi on syytä tarkemmin eritellä, minkälainen on ”hyvätapainen yhteiskunta” ja milloin yhteiskunta ei sitä ole.

Margalitin mukaan hyvätapaisen yhteiskunnan tunnistaa siitä, että sellaisessa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sosiaalisilla instituutioilla hän tarkoittaa esimerkiksi koulua, armeijaa, vankilaa ja yhteiskunnan erilaisia palvelujärjestelmiä. Kyse voi olla sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan perustuvasta nöyryyttämisestä, mutta kulttuuristen ryhmien ja niiden jäsenten hyväksyminen osaksi yhteiskuntaa on hyvätapaisen yhteiskunnan keskeinen perusominaisuus.

Nöyryyttämisen ytimessä on puolestaan sellainen toiminta, jonka seurauksena jotkut ihmiset tulevat asetetuksi ikään kuin ihmiskunnan ulkopuolelle. Heitä ei pidetä yhdenvertaisina muiden kanssa, ja tämä eriarvoisuus ilmenee siten, että toista henkilöä ei kohdata ihmisenä kaltaistensa joukossa. Hänet eristetään yhteisöstä ja häntä käsitellään objektina, ennemmin esineenä tai eläimenä kuin ihmisenä. Nöyryytetyt ihmiset menettävät oman elämänsä hallinnan, eikä heillä ole täysiä oikeuksia ilmaista omaa ihmisyyttään olemalla oma itsensä.

Sotilaalliset konfliktit ja muut vakavat yhteiskunnalliset kriisit nostavat varsin nopeasti pintaan tällaista nöyryyttävää ulossulkemista. Viholliseksi määriteltyä ei pidetä yhtä lailla ihmisenä kuin ”omia”, ja tämä tekee puolestaan mahdolliseksi ja helpommaksi kohdistaa näihin ”ei-meihin” jyrkkiä ulossulkevia toimenpiteitä, tai jopa väkivaltaa. Meillä voi olla myös kansallissosialismin kaltaisia ideologioita, joissa osa yhteiskunnan jäsenistä tai sosiaalisesta toiminnasta määritellään yhteiskunnallisesti vaaralliseksi ja ihmiset yhteiskunnan vihollisiksi.

Hyvätapaisen yhteiskunnan rinnalla Margalit puhuu myös ”sivistyneestä (civilized) yhteiskunnasta”. Siinä missä hyvätapaisessa yhteiskunnassa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä, ”sivistyneessä yhteiskunnassa” ihmiset eivät nöyryytä toisiaan. On mahdollista, että yhteiskunta on hyvätapainen, mutta sivistymätön, ja nöyryyttävässäkin yhteiskunnassa ihmiset voivat suhtautua toisiinsa sivistyneesti ja käyttäytyä asiallisesti.

Kuka tahansa meistä voi jossain yhteydessä kuvata jotain ryhmää ja siihen kuuluvia ihmisiä nöyryyttävällä tavalla, vaikkapa ”mustiksi säkeiksi”. Esimerkiksi vihanpuuskassa lausuttuna se ei välttämättä ole hyvin vakavaa, vaikka epäkohteliasta toki onkin. Tilanne muuttuu toisenlaiseksi ja paljon vakavammaksi, jos tällaista nöyryyttävää kieltä käytetään a) jatkuvasti, tai sellaisen henkilön toimesta, b) jolla on vaikutusvaltaa siihen, miten monet muut ihmiset tähän ihmisryhmään suhtautuvat tai minkälaista kieltä he heistä käyttävät, tai c) joka edustaa jotain yhteiskunnan instituutiota ja siten julkista valtaa.

Sanotaan, että teot ratkaisevat, mutta myös sanat ovat tekoja, jotka vaikuttavat sekä suoraan että epäsuorasti. Liberaalissa yhteiskunnassa kaikilla on oikeus ajatella niin kuin haluaa, mutta tekojen lisäksi on hyvä kantaa vastuuta myös sanoistaan. Hyvätapaisessa yhteiskunnassa on pidettävä erityistä huolta siitä, etteivät julkisen vallan edustajat nöyryytä yhteiskunnan jäseniä, yksilöllisesti eikä kollektiivisesti. Sen lisäksi on hyvä, jos ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman sivistyneesti, kunnioittavat toisia ihmisiä, ja pyytävät anteeksi, jos ovat puhuneet tai toimineet epäkunnioittavasti.

Yhteenveto

Käsitettä rasismi käytetään nykyään liian helposti ja liian moninaisiin tarkoituksiin. Käsite on menettänyt analyyttistä merkitystään, eikä sen avulla voida nyt käydä kunnollista yhteiskunnallista keskustelua ja ratkaista sallitun ja kielletyn välisiä rajoja. Varsinainen rasismi – ihmisten luokittelu ja arvottaminen ihonvärin ja genealogisen syntyperän perusteella – on mielestäni ajatuksellinen rikos ihmiskuntaa vastaan ja se johtaa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Muissa merkityksissä käytettynä rasismi pitäisi aina täsmentää, tai useissa tapauksissa pitäisi ennemmin käyttää muita käsitteitä.

Kaikki syrjintä ei ole rasistista, eikä kaikki eriarvoinen kohtelu ole edes kiellettyä. Myös ei-rasistinen syrjintä voi olla vakavaa niin sen kohteeksi joutuneille kuin koko yhteiskunnalle ja kansakunnalle. Syrjintä ja muu epäoikeudenmukainen kohtelu voivat toteutua paitsi konkreettisten tekojen myös ulossulkevien ja halveksivien sanojen kautta. Sikäli sanat ovat usein myös tekoja. Vakavinta verbaalista syrjintää on ihmisten nöyryyttäminen, heidän asettamisensa pahimmillaan jopa ihmiskunnan ulkopuolelle. Tällöin ollaan lähellä väkivaltaan yllyttämistä.

Suomalaisen kansakunnan rakentaminen ei loppunut Suomen itsenäistymiseen eikä ”talvisodan henkeen”. Yhteiskunnissa ja kansakunnissa ei ole mitään itsestään selvää, vaan niistä on pidettävä jatkuvasti huolta. Käsitystämme suomalaisuudesta on uudistettava sellaiseksi, että kaikki Suomessa asuvat voivat tunnistaa siitä itsensä ja – Topeliuksen sanoin – rakastaa tätä maata isänmaanansa. Suomalaisuuden rajaaminen vain tietyntyyppisille ihmisille ja muiden marginalisointi tai jopa sulkeminen ulos yhteisön piiristä on epäisänmaallista toimintaa.

**

Olen kirjoittanut näistä asioista vuosien mittaan paljon. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tutustuminen tammikuussa 2023 suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneeseen kirjastani moninaisen Suomen pelisäännöistä. https://magma.fi/sallitaan-kielletaan-siedetaan-yhteiset-pelisaannot-moninaiseen-yhteiskuntaan/

Uusi hallitus kotoutumisen edistäjänä vai estäjänä?

Mikä on se ongelma, jonka Petteri Orpon hallitus pyrkii kotoutumispolitiikallaan ratkaisemaan? Luen tuoreen hallitusohjelman linjauksia ja noin kahtakymmentä toimenpidettä tämän kysymyksen valossa. Monet asiat on tosin ilmaistu kovin epämääräisesti.

Päällimmäinen tyytymättömyyden syy näyttää olevan kuitenkin se, että Suomeen muuttaneet eivät tee itse tarpeeksi työtä Suomeen kotoutumisensa eteen. Kotoutuminen ymmärretään ennen muuta (suomen tai ruotsin) kielen oppimisena, työn tekemisenä ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamisena.

Nämä ovat toki tärkeitä. Näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Suomeen muuttaneet ovat ensinnäkin kotoutumisvelvoitteen näkökulmasta hyvin erilaisissa asemissa. Ainakin EU-kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välille olisi syytä tehdä selvä ero.

Nykyinenkin laki velvoittaa työttömiä työnhakijoita ja toimeentulotukea hakevia kotoutujia. Vuonna 2025 voimaan astuva laki lisää kotoutumisvelvoitteisten joukkoon myös lasten kotihoidon tukea saavat muuttajat. Hallitusohjelma ei ole ryhmiä laajentamassa tai supistamassa.

Kyse on siitä, että kotoutumisvelvolliset eivät ohjelman laatijoiden mielestä kotoudu tarpeeksi, koska he eivät kanna omaa vastuutaan kotoutumisestaan. Siksi järjestelmää pitää muuttaa velvoittavaksi, ja pysyvän oleskeluluvan saamiseen luodaan kotoutumista osoittavia ehtoja.

Suomeen muuttaneita on helppo syyttää, kun kotoutumisen tavoite on pistetty liian korkealle tai sen saavuttamista mitataan liian hätäisesti. Realistisesti tarkasteltuna kielen oppimiseen ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen menee aikaa, tie työmarkkinoille on monilla pitkä.

Kansainvälisen vertailun perusteella kotoutuminen Suomeen tapahtuu suurin piirtein samalla tavalla kuin muihin verrokkimaihin. Joitain eroja on, mutta niiden selvittäminen ja niihin tarttuminen edellyttää riittävää tietoa ja toimien perinpohjaista suunnittelua.

Hallitusohjelman linjaukset ovat kuitenkin ylimalkaisia. Lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen lisääminen ja toimeentulotukea saavien pienten lasten vanhempien työmarkkinoille ohjaaminen on kirjoitettu ikään kuin nämä voitaisiin toteuttaa sormia napsauttamalla.

Kotoutumisen velvoittavuuden lisäämisessä ja Suomeen muuttavien oman vastuun korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jotta järjestelmä olisi sekä oikeudenmukainen että tehokas, sen pitää kuitenkin olla myös vastavuoroinen.

Jos suomalainen yhteiskunta rankaisee Suomeen muuttaneita passiivisuudesta kotoutumispalveluihin osallistumiseen ilman, että se kantaa omaa vastuutaan laadukkaan ja saavutettavissa olevan palvelujärjestelmän ylläpitämisessä, kyse on lähinnä kiusaamisesta.

Tältä ajatukselta tarkoituksellisen huonosta kohtelusta ei voi välttyä, kun huomaa, että hallitusohjelma ei pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pyri lisäämään tai parantamaan kotoutumisen edistämiseksi tarkoitettuja palveluja. Päinvastoin.

Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään, mikä varmasti kertoisi hallituksen tahdosta investoida kotoutumisen edistämiseen. Sen sijaan monet toimenpidekohdat tuottavat toteutuessaan kotoutumisen edistämiseen tarkoitettujen varojen pienentämistä.

Mistä nämä hallitusohjelman ajatukset tulevat? Eräällä tapaa ne ovat jopa juuri sellaisia kuin saattoi odottaa. Katsotaan, millä lailla suomalainen kotouttamispolitiikka on viime aikoina kehittynyt ja miten siitä on keskusteltu.

Suomeen luotiin 1990-luvulla yksi Euroopan parhaista kotoutumisen edistämisen järjestelmistä. Sen heikkouksia ovat olleet mm. järjestelmän hajanaisuus ja riittämätön toimeenpano. Järjestelmän kuvaus ja analyysi löytyvät vuonna 2020 ilmestyneestä kirjastani.

Järjestelmän parhaita puolia on ollut sen vakaus. Suomessa ei – toisin kuin monissa muissa maissa – ole jatkuvasti muutettu tavoitteita ja toimia. Jatkuva uudistaminen syö resursseja, luo tehottomuutta ja eksyttää kotoutujat ja kotouttajat hallinnon ja palveluiden viidakkoon.

Asenteet kotoutumisen edistämistä kohtaan alkoivat politiikan piirissä muuttua vuonna 2017, kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi selvittää kotouttamisen toimivuutta. Tarkastusvaliokunta oli mietinnössään kriittisempi kuin yksikään sitä edeltänyt asiantuntija-arviointi.

Mietinnön sisältö oli monella tapaa ongelmallinen, ja kritisoin sitä blogissani. Eduskunta hyväksyi kuitenkin sen yksimielisesti, ja mietinnön edellyttämä kotouttamislain kokonaisuudistus sisällytettiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan.

Viime eduskunnan säätämä ja vuonna 2025 voimaan tuleva laki oli olosuhteet huomioiden kohtalaisen onnistunut. Hallintovaliokunnan mietintöön valiokunnan kokoomus- ja perussuomalaisjäsenet jättivät kuitenkin vastalauseen.

Hallitusohjelman kotoutumisen edistämistä koskevat monet osiot ovatkin melko selkeästi luettavissa suoraan tästä vastalauseesta. Siinä korostetaan voimakkaasti Suomeen muuttaneiden omaa vastuuta, velvollisuuksia ja Suomeen sopeutumisen tarvetta.

Valiokunnan kokoomuslaisten ja perussuomalaisten jäsenten mukaan ”yhteiskunta on luonut ei-työperäisille maahanmuuttajille käsityksen siitä, ettei heillä ole yhteiskunnassa juuri lainkaan velvollisuuksia, vaan pelkästään oikeuksia”.

Luulen tuntevani tämän järjestelmän varsin hyvin, ja pidän tätä käsitystä räikeästi virheellisenä. Kuten edellä mainittiin, kotoutujat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutumissuunnitelmaa. Suomen kansalaisuuden saaminen on myös edellyttänyt suomen tai ruotsin kielen taitoa.

Monilta muiltakin osin mietintöön laadittu vastalause – ja siten myös hallitusohjelma – sisältää enemmän oletuksia kuin tietoja nykytilanteesta, ja tavoitellut toimet jäävät hyvin epämääräiseksi. Lausunnossa viitataan usein asiantuntijalausuntoihin, mutta monet niistä vaikuttavat hyvin tarkoitushakuisilta.

Kuvaavaa on erittäin kriittinen suhtautuminen tietyiltä alueilta – Afrikasta, Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta – tulleisiin ihmisiin. Taustalla on ajatus kulttuurisesta etäisyydestä, ja siten sopimattomuudesta suomalaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten valiokuntajäsenet vähättelevät myös syrjinnän merkitystä. Diskriminaatio tuskin selittää kaikkea, mutta sen merkityksen kiistäminen on vastoin tutkittua tietoa. Vakavasti otettava kotoutumisen edistäminen tunnustaa tosiasiat, joita on kirjattu esimerkiksi tuoreeseen valtioneuvoston julkaisuun.

”Hallitus torjuu päättäväisesti rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen.” Hallitusohjelman tämän tavoitteen kanssa tuskin mikään Suomen hallitus olisi eri mieltä. Keskustelua voi toki syntyä siitä, kuinka helposti kulttuurista moninaisuutta sinänsä aletaan kutsua rinnakkaisyhteiskunniksi.

Olennaista on kuitenkin se, että tätä ohjelmaa toteuttaessaan hallitus ei ehkäise väestöryhmien eriytymistä, vaan lisää sitä. Eriytymiskehitykseen tarvitaan suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja joissain väestöryhmissä sopivaa tahtotilaa. Mutta tämä ei riitä.

Segregaatio saa vauhtia ja voimaa vasta, kun muu yhteiskunta työntää joitain väestöryhmiä tietoisesti ja avoimesti itsestään poispäin. Juuri sitä tämä hallitusohjelma tekee: jakaa Suomessa asuvia ”suomalaisiin” ja ”maahanmuuttajiin”, maahanmuuttajia hyviin ja huonoihin.

Kotoutumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kotoutumispolitiikka. Tämä hallitusohjelma tuottaa kuitenkin todennäköisesti kotoutumista vähemmän, ei enemmän. Tästä Suomeen muuttaneet – tietyllä kierolla tavalla hallitusohjelman mukaisesti – saavat kantaa vastuun.

Yhdessä elämisen vaikea taito

Demokratia tarkoittaa tapaa elää järjestäytyneesti yhdessä siitä huolimatta, että olemme erilaisia. Näin kirjoittaa teoksessaan De ontmanteling van de democratie (2018) palkittu hollantilainen journalisti Marcel ten Hooven. Demokratian selviäminen ajassamme ei kuitenkaan ole enää millään tapaa itsestään selvää. Tähän viittaa myös hänen kirjansa nimi, jonka voisi suomentaa demokratian purkamiseksi tai purkautumiseksi.

Kansanvallan toimintaedellytyksiä ja menestymisen mahdollisuuksia on viime vuosikymmeninä ensin nakertanut uusliberalismi, joka on siirtänyt vallan demokraattisesti valituilta poliittisilta elimiltä markkinavoimille. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, monet tuntevat asemansa aina vain huonontuneen ja useat kokevat ravaavansa jatkuvan kilpailun oravanpyörässä. Reaktiona näihin ilmiöihin on syntynyt vielä suurempi uhka: populismi, joka kanavoi viholliskuvien avulla kansalaisten tyytymättömyyttä omaksi kannatuksekseen. Populistit haluavat palauttaa vallan kansalle, mutta sellaiselle, josta on puhdistettu pois ei-toivotut elementit ja heidän kanssaan eri mieltä olevat. Populistien demokratiakäsityksessä poliittinen yhdenvertaisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus eivät kuulu maahanmuuttajille eivätkä toisinajattelijoille.

Esittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin ten Hoovenin ajatuksia siitä, millä lailla demokratia on ajautunut vaaraan sekä miten hänen mukaansa voitaisiin taas päästä turvallisemmille vesille. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Mitä on demokratia?

Ten Hooven määrittelee demokratian yhdessä elämisen taidoksi tai taiteeksi. Hän käyttää tietoisesti tässä hollannin kielen sanaa kunst, joka viittaa sekä luovuuteen (taide) että käytännön osaamiseen (taito). Demokratia on menetelmä elää ja toimia rauhallisesti yhdessä sekä ratkaista vastaan tulevia ristiriitoja ja konflikteja järjestäytyneellä ja sivistyneellä tavalla. Se edellyttää kokemusta samassa veneessä olemisesta, sosiaalista yhteen kuulumista, kohtaamisia ja yhteistyötä sekä keskinäistä solidaarisuutta. Demokratiassa ihmisten ei tarvitse pelätä seurauksia omasta erilaisuudestaan.

Olennaista on yksilöiden vapaus olla oma itsensä ja ajatella itsenäisesti. Tämän vapauden takaa oikeusvaltio. Oikeusvaltio pitää huolen siitä, että politiikassa keskitytään yhteisten asioiden hoitamiseen puuttumatta ihmisten elämään enempää kuin mitä on välttämätöntä. Demokraattisen oikeusvaltion erottaa autoritaarisista ja totalitaarisista maista se, että oikeusvaltiossa vallankäyttö perustuu lakiin, kun taas epädemokraattisissa poliittisissa järjestelmissä päätöksiä voidaan tehdä ja panna toimeen mielivaltaisesti. Se tuottaa yhteiskuntaan pelkoa ja avuttomuuden tunnetta, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ilman suoria rangaistuksiakin. Tämän takia sellaiset poliittiset toimijat, jotka kyseenalaistavat lakien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteet, muodostavat suuren uhan demokraattisille järjestelmille ja ihmisten vapauksille ja oikeuksille.

Demokratia on myös kansan ja sen enemmistön valtaa. Ten Hoovenin mukaan suhteelliseen vaalitapaan perustuva edustuksellinen demokratia on osoittautunut järjestelmänä toimivimmaksi. Vaaleissa valitaan kansan edustajat lakeja säätäville valtiopäiville, ja toimeenpanevan vallan käyttäjät hallituksessa voivat saada hyväksytyksi ainoastaan sellaisia päätöksiä, joita tukee valtiopäivien jäsenten enemmistö. Demokraattinen enemmistövalta on kuitenkin oikeudenmukaista vain, jos poliittiseen vähemmistöön ja muihin erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien oikeuksia kunnioitetaan. Valtiopäivien suurikaan enemmistö ei saa hyödyntää asemaansa polkemalla vähemmistössä olevien asemaa ja intressejä.

Demokratia edellyttää siinä toimivilta tiettyjä ominaisuuksia ja käyttäytymissääntöjä. Sekä poliitikot että kansalaiset tarvitsevat ten Hoovenin mukaan sosiaalista mielenlaatua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Heillä on myös hyvä olla malttia ja harkitsevuutta sekä kykyä suhteellistaa asioita ja itsensä. Toisin ajatteleminen täytyy hyväksyä ja ylipäätään tunnustaa yhteiskunnan moninaisuus. Demokraattisilta poliitikoilta odotetaan myös irtautumista ennakkoluuloista ja valmiutta ottaa vastaan toisten näkemyksiä ja muuttaa omiaan käsityksiä ja mieltymyksiä.

Demokratiassa kansalaiset ovat vapaita, mutta samalla tuomittuja hyväksymään yhteiskunnan jakautuminen heidän keskinäisten erojensa pohjalta syntyneisiin ryhmiin. Kaikkialla missä on vapautta, on myös moninaisuutta, joka on uskallettava kohdata. ”Demokratia ei sovi pelkureille”, hän siteeraa myötämielisesti erästä 1960-luvun hollantilaista liberaalipoliitikkoa. Vapaus tuottaa vastuuta niin päättäjille kuin kansalaisille. Päättäjien on jaksettava olla suvaitsevia erilaisuutta kohtaan, kansalaisilta odotetaan paitsi toisten ihmisten myös yhteisten pelisääntöjen hyväksymistä.

Polarisaatiota ei kannata pelätä. Tiettyyn rajaan saakka sitä demokratiassa jopa tarvitaan, koska sopiva jakautuminen auttaa selkeyttämään kysymyksenasetteluja, mobilisoimaan joukkoja ja luomaan järjestystä kaoottiselta vaikuttavaan yhteiskuntaan. Vastakkainasettelu ei siten välttämättä ole tuhoisaa, vaan se voi myös luoda toimivat puitteet asioiden ja keskinäisten välien rauhanomaiselle selvittämiselle. Yhteiskunta perustuu yhteisille arvoille vain utopistien ja diktaattoreiden päiväunissa. Olennaista on kuitenkin pystyä hillitsemään polarisaation liiallista kärjistymistä ja väestöryhmien ajautumista liian kauaksi toisistaan, vuorovaikutuksen ulottumattomiin.

Ten Hoovenin tapa suhtautua demokratiaan tuo samalla esille sen haavoittuvuuden. Ylläpitääkseen omia arvojaan ja toteuttaakseen periaatteitaan avoin kansanvalta asettaa samalla itsensä koko ajan alttiiksi sille, että kohtuuden, suvaitsevaisuuden ja harkinnan rajoissa ei pysytä. Osoittaakseen avoimuuttaan se joutuu sallimaan myös sellaista, joka kiistää demokratian pelisäännöt ja jopa sen itsensä. Demokratia kieltää itsensä julistamalla yhteiskunnallisia ilmiöitä liian helposti laittomiksi, mutta sen on myös osattava ja jaksettava taistella epädemokraattisia voimia vastaan. Demokratia on jatkuvasti riskialueella, koska sillä ei ole sisäsyntyisiä välineitä itsensä puolustamiseen, arvioi jo 1930-luvulla kaukonäköinen hollantilainen intellektuelli Menno ter Braak.

Populismi vaarantaa demokratian

Demokratiaan sisältyy sen luonteesta johtuen myös muita elementtejä, jotka lisäävät sen haavoittuvuutta ja altistavat sen kritiikille. Yksi näistä on päätöksenteko- ja toimeenpanojärjestelmän hitaus. Koska lakeja ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan, monenlaisia asioita on otettava vallankäytössä huomioon. Demokratiassa tunnustetaan yleisemminkin, että asiat ovat usein monimutkaisia ja että ongelmia voidaan ratkoa vain asteittain. Yhteiskunnan ja muun toimintaympäristön laajuus ja jatkuva muutos edellyttävät niin ikään perusteellista harkintaa. Näin ollen demokratia on hidas järjestelmä, joka helposti saadaan näyttämään tehottomalta. Kun päätöksiä valmistellaan systemaattisesti, rationaalisesti ja mahdollisimman objektiivisesti, politiikka voi myös latistua jäykäksi ja epäluovaksi teknokraattisuudeksi, jonka puitteissa tehdyt moraaliset valinnat ovat piilossa.

Kansalaiset voivat myös kokea päätöksentekijät ja demokraattiset instituutiot etäisiksi. Kun pyritään tekemään päätöksiä harkitusti ja tietoon perustuen, eri osapuolten intressejä tasapainottaen ja erilaisia seurauksia punniten, se tuottaa politiikkaan helposti myös kansalaisia vieraannuttavaa kieltä ja käyttäytymistä. Politiikkaa voi todella olla vaikea seurata. Demokratia on siten jatkuvasti vaarassa joutua populistien yksinkertaistavien ja suoraviivaisten hyökkäyksien kohteeksi, mutta se voi myös omalla hyvää tarkoittavalla toiminnallaan vieraannuttaa kansalaiset itsestään.

Populismia Hooven pitää kuitenkin tällä hetkellä demokratian pahimpana uhkaajana. Hän pitää sitä eräänlaisena patologisena poikkeamana kansanvallasta. Demokratian monet keskeiset elementit vääristyvät populismilla tavalla, jonka tuloksena ei ole kansanvallan kehittäminen vaan demokratian vastainen politiikka.

Siinä missä demokratian ytimessä on näkökulmien ja mahdollisten ratkaisujen moninaisuus, populismin vastaus yhteiskunnallisiin kysymyksiin on yksi ja yksinkertainen totuus. Demokraatit ymmärtävät kansan heterogeeniseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikkia osia pitää kuunnella. Populistit taas tulkitsevat kansan vallan siten, että vallalla oleva näkemys on myös kansan kollektiivinen tahto, jota kaikkien on toteltava. Moninaisuuden myöntämisen ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen lisäksi populistit kiistävät oikeusvaltion perusperiaatteet ja kansalaisten yhdenvertaisuuden.

Ten Hooven kirjoittaa teoksessaan useista eurooppalaista populisteista, ennen muuta Alankomaiden voimakkaan anti-islamistisesta Geert Wildersistä ja uudemmasta tulokkaasta Thierry Baudet’sta. Eniten hän analysoi kuitenkin Donald Trumpin nousua Yhdysvaltain presidentiksi ja toimintaa tässä asemassa, koska hänen henkilönsä tuo niin selvästi näkyviin joitain aidosti vaarallisen populistin tunnusmerkkejä. Näistä asioista ja niiden taustoista on myös syytä puhua, koska samat rakenteelliset tekijät löytyvät monista muistakin maista. Trumpia ei siten voi ohittaa pelkästään amerikkalaisena poliittisena omituisuutena.

Trumpilta puuttuu ten Hoovenin mukaan sekä valta-asemaan kuuluvat vastuullisuus ja omatunto että tarve pysyä puheissaan ja teoissaan totuudessa. Trumpin käsityksen mukaan totta on se, joka todeksi esitetään. Ten Hooven siteeraa huolestuneena Hannah Arendtia, jonka mukaan valehtelija ei kiistä ainoastaan joitain tosiasioita, vaan ylipäätään totuuden arvon. Näin avataan portti sisäisesti johdonmukaiselle, mutta fiktiiviselle maailmalle, jossa voi vastuuttomasti puhua esimerkiksi poliittisista vastustajista mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät enää erota toisistaan totta ja tarua, ovat alttiita totalitaristisille ideologioille.

Mielivaltaisesti toimiva ja totuudesta piittaamaton poliitikko suistuu väistämättä autoritaarisuuteen, ellei hän siihen pyri jo alusta pitäen. Koska johtajuudesta puuttuu sen moraalinen ydin, populistinen poliitikko ei voi säilyttää suosiotaan muuten kuin puhumalla suuria ja mielellään profeetallisesti sekä edellyttämällä kannattajiltaan ehdotonta kuuliaisuutta. Populisti halveksii demokraattisen johtajan parhaita ominaisuuksia kuten vaatimattomuutta, itsehillintää, rehellisyyttä, luottamusta ja luotettavuutta sekä omien heikkouksiensa myöntämistä. Hän tekee näin kenties spontaanisti, mutta myös siksi, että populisti tietää näiden piirteiden ja ominaisuuksien vievän hänen oman johtajuutensa tuhoon.

Populismi ei myöskään juuri voi muuta kuin synnyttää vihaa ja raivoa. Aggressiivisella liioittelulla on kaksi funktiota. Uhkaamalla ja pelottelemalla ajetaan poliittisia vastustajia nurkkaan, ja vihantäytteisellä retoriikalla edistetään samalla teatraalisesti johtajan ja hänen kannattajiensa yhteyttä. Hillary Clintoniin kohdistetut kampanjatilaisuusyleisön ”Lock her up” -huudot havainnollistavat hyvin molempia tarkoitusperiä. Vihapuhe kohdistuu helposti kokonaisiin väestöryhmiin, joista tehdään syyllinen kuulijakunnan pahaan oloon. Maahanmuuttajat, Euroopan unioni ja globalisaatio ovat olleet viime aikoina populisteille mieluisia maalitauluja, oli niillä sitten ollut tekemistä jonkin asian kanssa tai ei.

Ten Hooven ymmärtää, että populismissa on vetovoimaa. Monilla ihmisillä on oikeasti mennyt joko absoluuttisesti tai suhteellisesti aikaisempaa huonommin. Lisäksi kertomukset rauhan säilyttämisestä, turvallisuuden takaamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä ovat menettäneet vakuuttavuuttaan. Niiden mukana uskottavuutta on kadottanut myös liberaali demokratia yhteiskuntamallina ja poliittisena järjestelmänä. Populistinen nationalismi saattaa siten kuulostaa lohdutuksen sanomalta ja jopa vapautusliikkeeltä. Se tarjoaa selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia ihmisille, jotka tuntevat olevansa hallitsemattomien voimien heiteltävänä.

Populismi ei kuitenkaan pysty lunastamaan antamiaan lupauksia. Äänestäjiä on helppo miellyttää uhoamalla, luomalla viholliskuvia ja hyödyntämällä laaja-alaista tyytymättömyyttä. Hallitusvallassa populistit joutuvat kuitenkin tunnustamaan asioiden monimutkaisuuden ja sen, että rakentava politiikka vaatii muutakin kuin epämiellyttävien asioiden kieltämistä, vastustamista ja ulossulkemista. Houkutus jatkaa vallassa ollessaankin poliittista retoriikkaa ikään kuin oltaisiin oppositiossa, on suuri. Jossain muualla on vastustajia ja vihollisia, jotka estävät asioiden toteuttamista. Populisti on pakotettu jatkuvaan hyökkäämiseen.

Usko parempaan tulevaisuuteen

Maailmansotien välisenä aikana demokratia vaihtui monessa valtiossa autoritaariseen tai jopa totalitaariseen järjestelmään. Suomi on merkittävä poikkeus ensimmäisen maailmansodan yhteydessä itsenäistyneistä maista, koska koettelemuksista huolimatta demokraattiset instituutiot pitivät pintansa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika näytti puolestaan pitkään kansanvaltaisen järjestelmän voittokulkuna. Ten Hoovenin mukaan tätä kehitystä tuki suotuisa yhteiskunnallinen kehitys. Ihmiset uskoivat, että jatkamalla tähän malliin huomenna asiat ovat vielä paremmin kuin tänään.

Demokratia tarvitseekin tuekseen myötätuulta, koska sen olemassa olossa ja säilymisessä ei ole mitään itsestään selvää tai sisäsyntyistä. Sen taustalla vaikuttavat arvot ja periaatteet kuten yksilöiden vapaus, keskinäinen solidaarisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo joudutaan aina tulkitsemaan uudelleen. Jälleenrakennusta toteutettiin vahvassa vakaumuksessa jättää lopullisesti taakse epädemokraattiset arvot ja instituutiot sekä parantaa kaikkien ihmisten henkisiä ja aineellisia elinoloja. Vetoapua tarjosi materiaalisella puolella Marshall-apu, henkisellä puolella muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus.

Tuloksia myös syntyi. Historioitsija Tony Judtin mukaan raunioista nousseet eurooppalaiset astuivat parissa vuosikymmenessä hämmästyneinä ja jopa tyrmistyneinä yltäkylläisyyden maailmaan. Yksilöiden vapaudet ja oikeudet lisääntyivät nopeaan tahtiin ja uudet sosiaaliturvajärjestelmät tuottivat taloudellista turvallisuutta. Koulunkäyntiä demokratisoitiin ja korkeamman koulutuksen opinahjotkin avasivat oviaan myös tavalliselle kansalle. Kansanterveys parani kohisten ja kansalaisten elinikä piteni. Autoritaarisesti kansalaisia kohdellut julkinen valta muuttui ihmisten ja yhteiskunnan palvelijaksi.

Ten Hooven pitää tämän kehityksen kulminaationa Alankomaissa perustuslainuudistusta vuonna 1983. Tuolloin määriteltiin tarkemmin valtiovallan rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Perustuslain alkuun tuli yhdenvertaisuuden takaava ja syrjinnän kieltävä säännös. Sen sisältö oli toki ollut valtiosäännössä jo 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta nyt se nostettiin ensimmäisen pykälän korkeaan symboliseen arvoon. Sittemmin uusnationalistiset radikaalioikeistolaiset ovat halunneet haastaa ensimmäisen artiklan sisältöä ja asemaa. Toisaalta sitä puolustamaan on myös perustettu poliittisia puolueita.

Kaikki menestystarinat päättyvät joskus. Vuosituhannen vaihteen jälkeen demokratian on todettu epäonnistuneen 25 maassa, ja vuonna 2017 Freedom House arvioi yhdentenätoista vuotena peräkkäin, että kansalaisten oikeudet ovat heikentyneet useammassa maassa kuin missä ne ovat parantuneet. Vaaleja järjestetään usein vain muodon vuoksi antamaan valtiojohdolle sisäistä ja ulkoista legitimiteettiä. Francis Fukyamaa myötäillen ten Hooven kysyy, seuraako demokraattista taantumaa demokraattinen lama?

Miksi näin tapahtui? Ten Hooven pohtii asioita ennen muuta teollistuneiden länsimaiden näkökulmasta. Hän jättää siten esimerkiksi Venäjän, Kiinan, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vähemmälle huomiolle, vaikka niistäkin löytyy vahvistusta käsitykselle demokratian vetovoiman heikentymisestä. Etenkin läntisessä manner-Euroopassa yksi ongelmien lähde oli paradoksaalisesti liian hyvissä tarkoituksissa eli siinä, että valtion vastuu auttaa ihmisiä hädässä meni kohtuuttomuuksiin. Paljon tapahtui edistystä, mutta samalla rakentui odotushorisontti, että tämä lupaus pitää myös lunastaa.

Hyvinvointivaltioita ei kuitenkaan voitu rakentaa taivaaseen asti. 1970-luvun puolivälissä julkiset palvelujärjestelmät ajautuivat kriisiin kasvavien kustannusten ja lisääntyvän byrokratian rasittamina, ja taloudelliset koettelemukset kansainvälisine öljykriiseineen vaikeuttivat niiden rahoitusta. Kasvaviin julkisiin menoihin tarvittiin suotuisaa talouskehitystä ja sen tuottamia tuloja. Kritiikki, jonka mukaan sosiaaliturvajärjestelmissä ja muissa tukimuodoissa oli menty liian pitkälle, voimistui niin ikään. Monien mielestä yhteiskunta ei enää aktivoinut ihmisiä, vaan teki heistä passiivisia palvelujen vastaanottajia. Hyvinvointivaltion kriisi on siis nähtävissä paitsi taloudellisena myös moraalisena.

Uusliberalistinen ajattelutapa alkoi haastaa hyvinvointivaltion ideologista perustaa, jonka taakse suuri osa puolueista oli ehtinyt asettua. Ten Hoovenin mukaan valtion johtavan roolin ja laajojen sosiaaliturvaratkaisujen arvostelussa on totuuden siemen. Silti seuraavien vuosikymmenten markkinoiden valtaa lisäävillä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa murentaneilla poliittisilla ratkaisuilla on ollut länsimaiselle demokratiakehitykselle kielteinen vaikutus. Ne ovat lisänneet eriarvoisuutta ja vähentäneet yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä solidaarisuutta. Sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen (eli demokratian) edellytykset ovat heikentyneet. Huominen ei monien mielestä tunnukaan enää paremmalta kuin eilinen, vaan asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan.

Uusliberalismi lisäsi myös yhteiskunnan meritokraattisuutta. Toteutuneen tasa-arvon sijaan alettiin korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Eriarvoisuutta kuten tuloeroja alettiin pitää oikeudenmukaisena, jos kaikilla oli ollut mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin, asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Menestys on itsestä kiinni. Ten Hoovenin mukaan tähän ajatukseen sisältyy kuitenkin kuvitelma, että kaikki lähtisivät oikeasti samalta viivalta. Silloin unohdetaan, että esimerkiksi kotitaustansa tai vanhempien varallisuuden seurauksena joillain on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset pärjätä kuin vaikeammista oloista lähteneillä.

Yhteiskunta on tällaisissa oloissa vaarassa jakautua kahtia, voittajiin ja häviäjiin, optimisteihin ja asemansa menettämistä pelkääviin, omasta mielestään ansioillaan menestyneihin ja palkintosijojen ulkopuolella itsekunnioituksensa menettäneisiin. Yksille avautuva maailma ja vapautuva yhteiskunta tarjoaa aina vain lisää mahdollisuuksia, toiset kokevat maailmansa murentuvan ja vaikutusmahdollisuuksiensa katoavan. Alati monimutkaisemmaksi muodostuvassa maailmassa heikommin pärjäävien on aina vain vaikeampi sijoittaa itseään historialliseen ja kollektiiviseen kertomukseen. Kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Kaipuu menneeseen on tässä mielentilassa luonteva reaktio.

Kadotettua optimismia etsimässä

Tähän menneisyyden kaipuuseen populistit tarttuvat. Ten Hoovenin mukaan kyseessä on kuitenkin luonteeltaan epätavallinen, jopa paradoksaalinen nostalgian muoto. Hänen mukaansa koti-ikävä menneeseen aikaan ei kohdistu niinkään olosuhteisiin, jotka joskus aikaisemmin vallitsivat. Sen sijaan ihmiset kaipaavat takaisin siihen aikaan ja tilaan, jossa optimistinen lupaus paremmasta hallitsi mieliä. Omien muistojen lisäksi tuota emotionaalista nostalgiaa voivat ylläpitää ja vahvistaa jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kehittämisen ajalta kertovat kulttuurituotteet kuten kirjat, elokuvat ja televisiosarjat.

Ten Hoovenin mukaan kuvitelma paluusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat paremmin, on aina itsepetos. Kuva aikaisemmasta on aina romantisoitu siihen mittaan, että kaivataan takaisin olosuhteisiin, joita ei itse asiassa koskaan ollutkaan olemassa. Sen sijaan tiettyyn tunnetilaan ja asennoitumiseen kohdistuvalla nostalgialla on vahvempi perusta. Oli todella olemassa aika, jolloin uskottiin asioiden edistymiseen, siihen, että huominen on tätä päivää parempi. Tämän tulevaisuudenuskon ihmiset haluaisivat takaisin, ja tuota janoa populistit hyödyntävät retoriikassaan.

Demokraattinen järjestelmä ja sitä edustavat poliittiset voimat joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Demokratian oikeutus perustuu siihen, että se pystyy vastaamaan kansalaisten toiveisiin ja odotuksiin, mutta aina uudelleen osoittautuu, että se ei tähän kuitenkaan kykene. Yksi osasyy on maailman monimutkaisuudessa, siinä että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja että päätösten vaikutukset tulevat esiin hitaasti, jos tulevat lainkaan. Toinen osasyy on toiveiden ja odotusten epärealistisuudessa. Demokraattisesti hallitulla julkisella vallalla ei yksinkertaisesti ole välineitä vastata ihmisten jatkuvuuden tunnetta ja optimismia koskeviin tarpeisiin.

Populismi hyödyntää demokratian vaikeuksista syntyvää tyytymättömyyttä kohdistamalla kritiikkinsä paitsi politiikkaa itseään myös demokratiaa poliittisena järjestelmänä kohtaan. Populismin paradoksi on ten Hoovenin mukaan siinä, että se haluaa palauttaa ihmisille turvallisuudesta ja paremmasta huomisesta juontavan hyvänolontunteen, mutta tekee sen tavalla, joka kieltää pyrkimykset edistää asioita omassa ajassaan. Populistinen politiikka on hänen mukaansa lähtökohtaisesti innovaatioidenvastaista. Kaikenlaiseen uudistamiseen suhtaudutaan kielteisesti, vaikka se tuottaisi ihmisille hyvää heidän omassa ajassaan. Populistinen nostalgia on siten ennen muuta edistyskriittistä.

”Populismin voi tulkita myös edistyksenvastaisena kapinana, jäykkänä reaktiona modernisaatiota kohtaan ja sitä epämääräistä tunnetta kohtaan, että ei vain pysy sen synnyttämän dynamiikan tahdissa. Se tekee populismista ressentimentin politiikkaa. Sosiaalisesti laskussa olevien ihmisten, tai sellaisten, jotka pelkäävät menettävänsä asemansa, pitää olla henkisesti vahvoilla, tai he alkavat syyttää muita omasta tilanteestaan. ”Kuka tämän on aiheuttanut?” on kysymys, joka nousee nopeasti ilmoille. Populismin syntipukkipolitiikka käyttää hyväkseen tunnetta, että ihmisiä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaikka populistiset poliitikot usein raivoavat puheissaan, ”viha” ei kenties kuitenkaan ole paras termi kuvaamaan heidän kannattajiensa motiiveja. ”Voimattomuus” toimisi ehkä paremmin. Siis se tunne, joka tulee, kun kokee menettävänsä otteen tulevaisuudesta, odotukset eivät toteudu, perspektiivi hämärtyy.”

Ten Hooven korostaa, että hänen mielestään populistien haikailu menneeseen ei ole aatehistoriallisesti tarkasteltuna konservatiivisuutta. Aito konservatiivi katsoo hänen mielestään historiaan inspiraation lähteenä, aikana ja paikkana, josta voi ammentaa tärkeitä oppeja ja kokemuksia. Konservatiivi myöntää, että takaisin ei ole tietä mutta että eteenpäin pitäisi mennä ennemmin asteittain ja harkitusti kuin tekemällä radikaaleja muutoksia ilman kunnollista tietoa siitä, mitä siitä seuraa. Konservatismissa on paljon myönteistä. Sen sijaan edistyksen kieltävä populismi edustaa taantumuksellisuutta, reaktionaarisuutta, josta ei ole paljon apua mutta joka voi saada aikaiseksi suurta tuhoa.

Taantumuksellinen populisti luo menneisyydestä idealisoidun, myyttisen kuvan. Hän halua palauttaa asioita ja ilmiöitä muuttamalla yhteiskuntaa paljon ja nopeasti saattaakseen voimaan kuvitelmansa hyvien aikojen palauttamisesta. Kaiken muutoksen, ja muutoksen aina vain kiihtyvän tahdin, keskellä tällainen viesti paluusta on ymmärrettävästi houkutteleva. Sen esittäjät joutuvat kuitenkin toistuvasti lupaamaan joko aikansa eläneitä ideoita (kuten fossiilisia polttoaineita) tai mahdottomia tavoitteita (kuten paluuta yhtenäiskulttuuriin). Ahtaalle joutuessaan populistit joutuvat väistämään totuutta joko valehtelemalla tai keksimällä salaliittoteorioita.

Monien ihmisten mielestä maailma on mennyt liian monimutkaiseksi ja hankalaksi ymmärtää. Heihin uppoavat sellaiset tavat kuvata ja selittää maailmaa, jossa asiat yksinkertaistetaan ”hyviksi” ja ”pahoiksi”. Oma identiteetti ja omat intressit ovat lähtökohtaisesti hyviä, kun taas kaikki voimat, joiden voidaan ajatella uhkaavan niitä, koetaan vihollisiksi. Globalisaation vastustaminen on hankalaa, koska se on ilmiönä liian laaja ja monimuotoinen, eikä sitä voi helposti kohdistaa mihinkään ihmiseen tai ryhmään, vaikka esimerkiksi George Soros tällaisen kampanjan maalitauluksi onkin joutunut.

Paremman vihollisen populisteille tarjoavat maahanmuuttajat, joita syyllistämällä voidaan avata useita kriittisiä viestejä samalla kertaa. Kansainvälinen muuttoliike on ylipäätään yksi globalisaation ilmentymä, ja sitä voi vastustaa sellaisena. Euroopan unioni epäonnistuu maahanmuuton hillinnässä ja rajojensa valvonnassa. Muuttajien ajatellaan tuovan yhteiskuntaan monenlaisia ongelmia: he vievät ”tavallisten ihmisten” työpaikat, he käyttävät väärin sosiaalisia tukijärjestelmiä, heidän vuoksi kaduilla ei enää ole turvallista liikkua. Identiteettipoliittisesta näkökulmasta tärkein on kulttuurinen ero: maahanmuuttajilla on erilainen uskonto, erilaiset arvot ja asenteet, omituiset tavat ja perinteet.

”Tavalliset syntyperäiset hollantilaiset”, joita populistit retoriikallaan puhuttelevat, alkavat ten Hoovenin mukaan nähdä itsensä uhreina ja perinteisen eliitin sekä maahanmuuttajat vaikeuksiensa aiheuttajina. Sosiaaliset ongelmat, jotka periaatteessa voivat kohdata ketä tahansa, rajataan tällöin vain itsensä uhreiksi kokeville ihmisille. Vastapuolelle asetetaan syylliset, jotka eivät koskaan ole potentiaalisia köyhiä, työttömiä, yksinäisiä tai sairauksista kärsiviä. Tällainen jakolinja-ajattelu vie sosiaalisilta ongelmilta pois niiden poliittisen luonteen, eikä niitä siten voi ratkaista yhteiskuntaa kehittämällä. Pahantekijöistä täytyy päästä eroon.

Uusliberalismi- ja populismikritiikkinsä päätteeksi ten Hooven pohtii sitä, miten yhteiskuntia ja demokraattisia järjestelmiä voitaisiin viedä eteenpäin niin, että oikeusvaltioon perustuva demokratia säilyttäisi toimintaedellytyksensä ja kansalaisten luottamuksen. Yksi keino on miettiä uudelleen vapauden ja tasa-arvon välistä suhdetta nyky-yhteiskunnissa. Toinen asia on saada ylläpidettyä ja vahvistettua ihmisten keskinäistä luottamusta ja halua tutustua erilaiseen. Kolmas ehdotus on uskaltaa ajatella suuria ja rohkeita siitä huolimatta, että demokratiassa varsinainen tekeminen vaatii aina malttia ja kärsivällisyyttä.

Vapaus ja tasa-arvo tasapainoon

Ten Hoovenin mukaan politiikan ytimessä on aina vapauden sääteleminen. Miltei kaikissa niin aineellisissa kuin henkisissä kysymyksissä on lopulta ainakin jossain määrin kysymys kansalaisten vapauksien rajoittamisesta tai laajentamisesta. Vapauden lisääminen kasvattaa helposti myös eriarvoisuutta ja kääntäen, tasa-arvoon on vaikea pyrkiä vapauksia kaventamatta. Tästä syntyy väistämättä arvoristiriitoja, jotka demokratiassa pitää pystyä ratkaisemaan rationaalisesti ja rauhanomaisesti. Samalla kuitenkin mennään myös eteenpäin: konfliktien kautta politiikan sydän pysyy sykkimässä.

Isaiah Berlin teki aikoinaan paljon käytetyn jaon positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin, jota myös ten Hooven analyysissään hyödyntää. Negatiiviset vapaudet ovat vapautta jostakin, mahdollisuutta tehdä valintoja ja toimia ilman muiden asettamia pidäkkeitä. Negatiiviset vapaudet osoittavat, mitä muut eivät saa tehdä. Kyse on yksilön suojamuurista auktoriteetteja vastaan. Negatiiviset vapaudet tarjoavat mahdollisuuden poiketa säännöstä, niiden ansiosta emme käyttäydy kaikki samalla tavalla, vaan olemme yksilöitä.

Jotta pystyy toteuttamaan itseään aidosti ja täysimittaisesti, tarvitaan kuitenkin myös positiivista vapautta, kykyä toimia sillä tavalla kuin tahdomme. Positiivisten vapauksien lisäämiseksi toisilla ihmisillä kuten lasten vanhemmilla ja yhteiskunnallisilla auktoriteeteilla on paitsi oikeus myös velvollisuus puuttua yksilöiden yksityiseen elämään. Heiltä saamansa tuen ja heihin kohdistamiensa velvollisuuksien seurauksena yksilöt eivät ole atomistisia vaan myös perheittensä, yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa jäseniä. Kasvatuksen, koulutuksen, kulttuurin ja muun julkiselta sektorilta saamansa tuen ansiosta yksilöistä tulee kansalaisia.

Negatiivisten vapauksien kautta ihmisistä tulee autonomisia yksilöitä, positiivisten vapauksien avulla itsensä toteuttamiseen kykeneviä sosiaalisia olentoja. Oikeudellisin termein kyse on klassisista perusoikeuksista ja ajallisesti myöhäisemmistä sosiaalisista oikeuksista. Molempia tarvitaan. Positiiviset vapaudet tekevät kansalaisesta halukkaan osallistumaan yhdessä muiden kanssa yhteiskunnan kehittämiseen. Näin nähtynä ten Hooven ymmärtää demokratian myös ihmisten yhteiskunnalle antamana lupana antaa toisten ihmisten olla osallisena heidän elämässään.

Uusliberalismi ja populismi häiritsevät kumpikin tavallaan positiivisen ja negatiivisen vapauden keskinäistä tasapainoa. Uusliberalismi syö julkista tilaa ja heikentää valtion vaikutusmahdollisuuksia eräänlaisella hyperindividualismilla, jonka rinnakkaisilmiöitä ovat päätöksenteon hajauttaminen, palvelutuotannon yksityistäminen ja usko markkinamekanismin tehokkuuteen. Tässä mielessä uusliberalismi on ten Hoovenin mukaan negatiivisten vapauksien periaatteen perverssiyteen asti liioiteltu ja käytännön seurauksiltaan vahingollinen muoto.

Enemmän huomiota hän kuitenkin antaa populismille, joka ten Hoovenin mukaan vastaavasti vie positiivisten vapauksien aatetta ja käytäntöä väärään suuntaan. Julkinen valta halutaan jälleen valjastaa ajamaan ”kansan” asiaa, mutta ongelmana on tuon kansan määrittely eksklusiivisella tavalla. Populismi suosii jotain etnistä tai kulttuurista ryhmää ja asettaa muut ryhmät ja yhteisöt tämän kansakokonaisuuden marginaaliin tai sen ulkopuolelle. Populistien puheita ja kirjoituksia täytyy aina lukea ja kuunnella tarkasti: ”kansasta”, ”kansan tahdosta” ja ”kansan intresseistä” puhuminen kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta. Voi kuitenkin olla, että puheeseen sisältyy selvää syrjintää ja ulossulkemista.

Siinä missä uusliberalismi johtaa helposti egoistiseen hyperindividualismiin, positiivisten vapauksien korostaminen voi viedä yksilöiden kieltämiseen ja heidän näkemiseensä vain tietyn hyväksytyn tai hylätyn yhteisön osana. Tällöin ”kansa” mystifioidaan yhdeksi yhtenäiseksi väestöryhmäksi. Vuonna 1988 kuolleen hollantilaisen poliittisen ajattelijan Jacques de Kadtin mukaan demokratiaan kuuluu kuitenkin olennaisesti sen seikan tunnustaminen, että elämme epäyhtenäisessä maailmassa, että yhden totuuden sijaan yhteiskunnan lopullinen olemus on arvoitus.

Epäyhtenäisessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se taas ei ole mahdollista, mikäli ihmisten kesken on paljon todellista ja koettua eriarvoisuutta. Jos yhdet joutuvat koko ajan elämään kovan paineen alla selvitäkseen päivästä toiseen, ja toisilla taas ei ole minkäänlaista huolta huomisesta, kokemusta samassa veneessä olemisesta on vaikea saavuttaa. Toisen maailmansodan jälkeen huolella rakennettu keskinäinen solidaarisuus murentuu, kun huono-osaiset kääntävät oman ahdinkonsa jonkun toisen syyksi ja hyväosaiset pelkäävät menettävänsä sen aseman, jonka ovat saavuttaneet.

Alankomaissa toteutetut tutkimukset osoittavat, että vaikka eriarvoisuus ei ole likimainkaan yhtä hiuksia nostattavaa kuin Yhdysvalloissa, merkkejä sosiaalisesta ja taloudellisesta eriytymisestä on sielläkin havaittavissa. Arvovaltainen tutkimus Gescheiden werelden (Toisistaan irtautuneet maailmat) osoitti, että korkeasti koulutetut elävät erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa kuin vähälle koulutukselle jääneet. Kyse on osittain subjektiivisista kokemusmaailmoista, mutta osittain myös erillisistä ja erilaisista asuma-alueista, joiden sosiaaliset verkostot tukevat vakiintuneita käsityksiä.

Ensiksi mainituista monet ovat ”universalisteja”, jotka suhtautuvat myönteisesti rajojen avaamiseen, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. ”Partikularisteja” puolestaan luonnehtii halu rajata ja asettaa oma kansa ja elämäntapa reilusti muiden edelle. Vierasta ja uutta katsotaan karsastaen, jopa kauhulla. Tutkijoiden mukaan väestöryhmiä erottaa toisistaan myös erilainen huumori ja huumorintaju, ja tunnetusti se, mille nauramme, sekä yhdistää että erottaa vahvasti ihmisiä. Vaikka suuri osa hollantilaisista asettuu näiden ääripäiden välille, maailmoja edelleen toisistaan erottava, polarisoiva suuntaus huolestuttaa.

Uteliaisuutta ja luottamusta tarvitaan

”Ehkä juuri tämä on se seikka, joka tekee populismista niin sisäänpäin käpertynyttä: pikkusieluinen uteliaisuuden puute toisenlaista kohtaan, vastenmielisyys tuntemattomasta saatavia kokemuksia kohtaan, arkuus ja pelko, että sellaiset kokemukset voisivat horjuttaa omaa maailmankuvaa ja sen tarjoamia varmuuksia.”

Demokratia on poliittinen järjestelmä, joka on jatkuvassa oppimisprosessissa. Se ottaa vaarin historiasta ja omasta toimintaympäristöstään. Sen on myös oltava valmis tunnustamaan virheensä ja sopeuttamaan itseään niistä saataviin oppiin ja kokemuksiin. Demokratia ei ole – kuten jo sanottu – pelkureita varten. Se edellyttää kansalaisilta rohkeutta ja uteliaisuutta, valmiutta kohdata erilainen, vieras ja tuntematon sekä kyseenalaistaa omat peruskäsitykset ja toimintamallit. Sivilisaatio menee ten Hoovenin mukaan eteenpäin siten, että tehdään järkeviä muutoksia, ei niin, että takerrutaan johonkin pahimmillaan kuvitteelliseen käsitykseen itsestä, muista ja maailmasta.

Jäähyväisyyspuheessaan Yhdysvaltain presidentin virasta Barack Obama arvioi, että kaikista suurimman uhan demokratialle muodostaa luottamuksen puute sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin itse olet. Epäluottamus on tuhoisa voima sekä sosiaaliselle että poliittiselle elämälle. Toisensa itselleen vieraiksi kokevat ihmiset eivät enää kykene tekemään kompromisseja, minkä seurauksena yhteiskunnan ryhmät ajautuvat erilleen toisistaan. Polarisoituneissa yhteiskunnassa kärsitään sosiaalisesta torikammosta: ulkopuolinen maailma on täynnä erilaisia uhkia sen sijaan, että sen voisi kokea uteliaisuutta tyydyttävänä kiinnostavana paikkana.

Jos ihmiset eivät halua tavata toisenlaisia toisiaan ja vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, silloin ajatus eduskunnista ja valtuustoista kohtaamisen ja keskustelun paikkoina ja tiloina menettää suuren osan merkityksestään. Ten Hooven kuvaa Hannah Arendtiin viitaten tavallisten ihmisten spontaania kohtaamista ja vuorovaikutusta demokratian humuskerroksena, jota ilman maasta ei muodostu parasta mahdollista kasvualustaa. Parhaimmillaan kohtaamiset avartavat mieliä ja auttavat ymmärtämään, miksi ihmiset ajattelevat eri tavalla, Jos kohtaamiset puuttuvat, ihmiset alkavat pitää toisiaan käsittämättöminä vihollisina.

Keskinäisen luottamuksen yksi tärkeä osatekijä on jaettu käsitys siitä, että jotkin asiat ovat tosia ja toiset eivät. Epädemokraattisten voimien vastustajilla voi olla kiusaus itsekin alkaa suhtautua luovasti tosiasioihin ja totuuden käsitteeseen yleisemminkin. Tällöin peli demokratian puolesta on kuitenkin menetetty, vaikka jokin vallanpitäjä saataisiinkin syrjäytettyä. Jos yhteiskuntaan syntyy, leviää ja vakiintuu sellainen käsitys, että tiedolla ei ole väliä, mutta tunteella on sitäkin enemmän, niin kuka tahansa voi milloin tahansa haastaa demokraattisesti valitut johtajat ja koko järjestelmän kertomalla tarinoita, jotka tuntuvat ihmisistä tosilta ja hyviltä.

Ten Hooven siteeraa teoksessaan usein Václav Havelia, poliittista toisinajattelijaa, josta sittemmin tuli Tšekkoslovakian ja Tšekin presidentti. Vuonna 1992 kirjoittamassaan esseessä Havel määritteli politiikan moraaliseksi toiminnaksi. Tuon moraalin taso riippuu siitä, kuinka valmiita poliitikot ovat kantamaan julkista vastuuta. Aidossa politiikassa on hänen mukaansa kysymys ennen muuta palvelukseen asettumisesta ottaen huomioon sekä ympärillämme olevat että meidän jälkeemme tulevat ihmiset. Politiikan moraalinen perusta on siten siinä, että teoilla ja tekemisillä jättämisellämme on vaikutusta ja väliä.

Rohkeutta ajatuksiin, malttia tekoihin

Demokratiaa ei pidä idealisoida. Se on poliittinen järjestelmä, joka herättää toiveita ja odotuksia, joista vain osan se kykenee täyttämään. Demokratia tuottaa siten pettymyksiä. Ten Hoovenin mukaan poliittisia ohjelmia ei pitäisikään ajatella sellaisenaan toteutettavaksi. Ennemmin kyse on suunnitelmista, joita puolueet tuottavat keskusteluun toistensa kanssa sekä erojen että yhtäläisyyksien havaitsemista varten.

Demokratiassa ei koskaan ole kyse siitä, että joku pääsee toteuttamaan oman tahtonsa sellaisenaan. Sen sijaan kyse on erilaisten näkemysten, ajatusten ja tavoitteiden yhteensovittamisesta. Monipuoluejärjestelmä tuo kaksipuoluemallia tämän yhteiskunnallisten mielipiteiden ja poliittisten ideaalien kirjon paremmin esiin. Demokratia näyttää helposti epäjärjestykseltä, ja sellaisena sitä on myös paras lähestyä. Olennaista on estää ”suuri epäjärjestys”, vakava poliittinen polarisaatio ja yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen, loitolla ja hallita huolellisesti ”pientä epäjärjestystä”.

Yhteiskunnan tasolla demokratia näyttää moraalisen puolensa. Ihmisiltä odotetaan sosiaalista tietoisuutta, yhteisen yhteiskunnallisen tilan jakamista myös erilaisten ja eri tavalla ajattelevien kansalaisten kanssa. Kaikkien täytyy olla valmis tekemään kompromisseja: valmiutta sekä pitämään puolensa että antamaan periksi. Tämän lisäksi demokratia on myös praktinen proseduuri: tapa jakaa valtaa, muodostaa enemmistöjä ja tehdä sitovia päätöksiä. Tämä toimii parhaiten silloin, jos poliittiset toimijat ovat valmiita tarkastelemaan toisiaan ei vihollisina vaan vastustajina ja kun erilaisista ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista käydään julkista keskustelua.

Demokraattinen poliitikko joutuu väistämättä eräänlaiseen kaksoisrooliin. Saavuttaakseen kannatusta ja saadakseen kannattajansa liikkeelle hänen täytyy selkeyttää viestiään yksinkertaistamalla asioita ja vahvistamalla omia näkemyksiä ja käsityksiä. Tätä funktiota on vaikea täyttää kritisoimatta avoimesti kollegoja, jotka ajattelevat asioista toisin. Viimeistään vaalien jälkeen hänen on kuitenkin keskusteltava sovinnollisesti toisten kanssa ja pidettävä yhteistyön ovet avoinna, leikattava poliittisesta retoriikasta sen terävimmät kulmat. Havainto tästä politiikan janus-kasvoisuudesta tuottaa helposti kansalaisissa tyytymättömyyttä, koska taitava populisti saa sen näyttämään epärehellisyydeltä. On kuitenkin tärkeätä, että ihmiset ymmärtävät tämän kaksoisroolin kuuluvan toimivaan demokratiaan.

Ten Hooven pohtii, että tämä mekanismi on tärkeätä ymmärtää myös poliittisella puolella. Toimiva demokratia tuottaa itse usein itselleen vastustajansa tässäkin mielessä. Jos tarkastelee Alankomaiden viime vuosikymmenten poliittista historiaa, populistinen reaktio on ten Hoovenin mukaan aina seurannut sellaista hallitusta, joka on ihmisten mielessä mennyt liian pitkälle asioiden keskinäisessä sopimisessa ja ideologioiden vesittymisessä. Vaaleja edeltänyt asioiden politisointi on liian nopeasti vaihtunut kaikkien kiistakysymysten depolitisoinniksi. Poliittinen yhteistyö onnistuu parhaimmillaan lieventämään yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja konsensuksella ja kompromisseilla, pahimmillaan nämä pyrkimykset synnyttävät populismia ja demokratianvastaista ilmapiiriä.

Ten Hoovenin mielestä demokratia ei saa luopua omista perusteistaan, vaikka se johtaakin päätöksenteon hitauteen, hallinnon byrokratisoitumiseen ja toimeenpanon tehottomuuteen. Nämä ilmiöt kuuluvat kansanvaltaiseen järjestelmään moninaisessa yhteiskunnassa, ja niitä on pyrittävä rajoittamaan ja korjaamaan niin ikään demokraattisen järjestelmän puitteissa. Sen sijaan hän toivoo eräänlaista ideologista uudelleensyntymistä, jonka avulla julkista keskustelua oman aikamme todellisista ongelmista voitaisiin selkeyttää ja terävöittää. Yhteiskunnan uusaatteellistumisen avulla voitaisiin hieman paradoksaalisesti nimenomaan lisätä malttia ja sopuisuutta tuomalla populisteille varteenotettavaa vastustusta ja vaihtoehtoja.

Terävöittäminen vaatii ten Hoovenin mukaan myös tiukkaa vastustamista demokratiaa aidosti uhkaavia poliittisia suuntauksia kohtaan. Hän seuraa huolestuneena sitä kehitystä Alankomaissa, jossa populismia ja äärimmäisiä mielipiteitä on alettu normalisoida ja nähdä jopa merkkinä demokratian toimivuudesta: yhteiskunnan tyytymättömät saavat äänensä kuuluville. Tätä tietä hän pitää vaarallisena, koska siinä normalisoidaan samalla populistien erilaisista vähemmistöryhmistä käyttämät halveksivat ja muuten kielteiset, jopa rasistiset puheet. Sitä kautta Donald Trumpin kaltaiset tuhoisat voimat voivat päästä valtaan.

Ten Hooven päättää kirjansa jatkamalla äsken mainittua paradoksia. Radikaali vastaus populismin haasteeseen on nimenomaan viesti maltin, suvaitsevaisuuden ja yhdessä tekemisen puolesta. Tällainen sanoma ei kuulosta kovin sankarilliselta, mutta sen avulla voidaan kuitenkin tehdä suuria tekoja demokratian eli sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen ja toimimisen puolustamiseksi. Ajattele rohkeasti, toimi maltillisesti, on hänen neuvonsa tämän päivän demokraattisille poliitikoille.

Päätelmiä

Marcel ten Hoovenin teos on yksi kiinnostavimmista, mitä demokratiasta on viime vuosina julkaistu. Se ei tarkoita sitä, että se olisi ongelmaton. Paikka paikoin hän syyllistyy journalistisen tyylin liikaviljelyn lisäksi myös järkevyyden rajoille menevään yleistämiseen. Kun hänen suhtautumisensa uusliberalismiin ja populismiin on myös joistain ymmärtävistä huomioista huolimatta vahvasti kriittinen, lopputuloksena on kuvaus ja analyysi, jossa olisi toivonut olevan enemmän erotteluja ja nyansseja.

Lukijan pitää olla esimerkiksi tarkkana, että hän muistaa kirjaa lukiessaan maailmassa olevan myös muita populismeja kuin niitä, mistä ten Hooven kirjoittaa. Hänen huomionsa kohteena on ennen muuta se politiikan ilmiö, jota on yleensä ollut tapana kutsua tarkemmin oikeistopopulismiksi. Etenkin Latinalaisessa Amerikassa valtaan päässeestä myös joissain Euroopan maissa ainakin ajoittain suositusta vasemmistopopulismista hän ei kirjoita juuri lainkaan siitä huolimatta, että tiedämme senkin voivan olla uhka demokratialle.

Toisaalta kaikki populismi sen kummemmin oikealla kuin vasemmalla ei aina ole luonteeltaan niin jyrkkää ja uhkaavaa kuin ten Hooven antaa ymmärtää. Moni populisti on valtaan päästyään osoittautunut uskolliseksi kansanvallan periaatteille ja käytänteille. Valta-asema usein paljastaakin merkittävän eron populistien välillä: yksille populismi on yksinkertaisesti tarjonnut välineet vaalivoittoon, toiset haluavat oikeasti myös toteuttaa sitä politiikkaa, jonka puolesta ovat kampanjoissaan puhuneet. Kahtiajaosta voisi ehkä käyttää myös nimityksiä opportunistit ja radikaalit.

Ten Hooven käyttää myös sanaa ”nationalismi” teoksessaan varsin vähän, vaikka se auttaisi sekä täsmentämään hänen populismiaan että avaamaan siihen uusia näkökulmia. Olen itse kutsunut näitä liikkeitä ”uusnationalistisiksi” erottaakseni ne itsenäisen valtion luomiseen pyrkivästä vanhemmasta nationalismista. Uusnationalistisille liikkeille on nimenomaan tyypillistä katseen suuntaaminen menneeseen, yhtenäiskulttuurin korostus ja puhe hyvien aikojen palauttamisesta. Nimenomaan Trumpin poliittisissa ohjelmakohdissa ja retoriikassa oli lukuisia uuskansallismielisinä pidettäviä piirteitä rajamuurin rakentamisesta kansainvälisten sidonnaisuuksien katkaisemiseen ja islaminvastaisuuteen.

Donald Trumpille annetaankin kirjassa suuri painoarvo, ja siihen on tietenkin omat perustellut syynsä. Demokratiaa oli kuitenkin haastettu eri suunnista jo pitkään, ja populismin erilaisia variaatioita löytyi monista maista jo ennen Trumpin pyrkimistä ja pääsyä Yhdysvaltain presidentiksi. On oletettavaa, että aihioita tämän kirjan kirjoittamiseksi oli valmiina jo ennen Trumpia. Todennäköisesti Trump-ilmiö on kuitenkin vahvasti vaikuttanut kirjan julkaisemiseen. En voi myös välttyä ajattelemasta, että yksi populisti on saattanut vaikuttaa suuresti hänen yleiseen populismikäsitykseensä.

Kuten ten Hooven itsekin huomauttaa, Yhdysvallat poikkeaa yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä suuresti useimmista Euroopan maista. Alankomaat kuuluu niihin maihin, joissa uusliberalistinen ajattelutapa meni vuosituhannen vaihteessa varsin pitkälle yksityistämisineen ja kilpailukannusteineen. Alankomaissa on myös jo pitkään toiminut yksi Euroopan radikaaleimmista uusnationalistisista populisteista, Geert Wilders. Silti ten Hooven korostaa, että monet demokratian kannalta kielteiset asiat eivät ole Alankomaissa likimainkaan niin huonosti kuin Yhdysvalloissa.

Miten on sitten Suomen laita? Asia vaatisi perusteellisen tutkimuksen, mutta omien tietojeni ja kokemusteni perusteella asiat ovat Suomessa maltillisemmalla tolalla kuin Alankomaissa. Silti meiltä löytyvät ihan samat ilmiöt ja kehityskulut kuin Alankomaistakin: hyvinvointivaltion rakentaminen ja siihen liittyvä kehitysoptimismi, uusliberalististen aatteiden ja ideoiden läpimurto sekä vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien populistisen puolueen vakiintuminen osaksi poliittista maisemaa. Luottamus puolueita ja poliitikkoja kohtaan on heikentynyt, joskin julkinen valta ja sitä edustavat instituutiot saavat vielä väestön suurimman osan luottamuksen.

Suomalaisen valtion ja yhteiskunnan tila vaikuttaa ten Hoovenin kuvaukseen ja analyysiin verrattuna yhä varsin vakaalta ja demokraattiselta. Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli kiistatta poliittisessa retoriikassaan populistinen puolue, joka puhui pienten ihmisten puolesta, painotti perinteistä suomalaisuutta ja hyökkäsi niin poliittista eliittiä kuin Euroopan unionia vastaan. Toisen vaalivoiton jälkeen hallitusvastuu teki siitä kuitenkin hyvin sovinnaisen puolueen – siihen mittaan, että Jussi Halla-aho syrjäytti puheenjohtajavaalissa hänen suosikkinsa Sampo Terhon selvin lukemin.

Halla-ahon johtamana puolue radikalisoitui selvästi ja maahanmuuttokysymykset nousivat aiempaa tärkeämmiksi. Linjan jyrkentyminen ei kuitenkaan johtanut puolueen kannatuksen heikentymiseen. Vuonna 2021 uudeksi puheenjohtajaksi valittu Riikka Purra vaikuttaa jatkavan samalla linjalla. Mahdollisuudet hallitusyhteistyöhön muiden puolueiden kanssa näyttävät juuri nyt aikaisempaa heikommilta, mutta toisaalta Halla-ahon aikanakin puolue on ilmaissut sitoutuneensa demokraattisiin arvoihin. Sekä rasismin että fasismin suuntaan on haluttu pitää tiukka linja.

En kuitenkaan tulkitsisi nykyistä tilannetta siten, että huolta toimivan kansanvallan tulevaisuudesta maassamme ei tarvitse kantaa. Myös Suomesta löytyy suuri määrä ihmisiä, jotka kokevat jääneensä syrjään yhteiskunnan kehityksestä. Ympärillä tapahtuu asioita, jotka eivät vastaa sitä, mitä he ovat tottuneet pitämään hyvänä ja oikeana. Euroopan unioni, maailmantalous ja kansainvälinen muuttoliike tuntuvat olevan kaiken vaikuttamisen ulkopuolella. Työpaikkoja menetetään rakennemuutosten kourissa eikä entisille taidoille ja kokemuksille ole aina enää kysyntää.

Ten Hoovenin teos vastaa erinomaisen hyvin kolmeen suureen ja ajankohtaiseen kysymykseen. Ensinnäkin siihen, mistä demokratiassa viime kädessä on hänen mukaansa kysymys ja mitkä ovat sen menestymisen edellytykset. Toiseksi hän selvittää varsin vakuuttavasti sitä demokratian kriisiä, jossa kiistatta olemme nyt monessa länsimaassa ja globaalistikin. Kolmanneksi hän esittää varteenotettavia ehdotuksia siihen kaikista vaikeimpaan kysymykseen: mitä pitäisi tehdä, jotta demokratian vetovoima säilyisi mahdollisimman suurena? Jos demokratiat romahtavat maailmansotien välisen ajan malliin, se ei lupaa hyvää Euroopalle eikä maailmalle.

Näiden asioiden pohtimista kannattaa jatkaa. Politiikan tutkijat Ivan Krastev ja Mark Leonard laativat vastikään Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla julkaistun kirjoituksen koronaviruspandemian yhteiskunnallisista seurauksista. Kriisi on jakanut Eurooppaa ja eurooppalaisia monin tavoin. Kaikista selvimpänä jakolinjana he näkevät sukupolvien välisen kuilun syvenemisen. Monet kokevat joutuneensa uhraamaan kohtuuttomasti elämäänsä koronarajoitusten asettamissa puitteissa. Tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan on ollut kasvussa ja kyynisyys on yleistynyt. Demokratialle tällaiset tunnelmat eivät lupaa hyvää.

Kriisi on myös heikentänyt nuorten uskoa poliittisiin järjestelmiin, ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Cambridgen yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret olivat jo ennen pandemiaa kaikkein tyytymättömimpiä demokratioiden ja niiden vallanpitäjien toimintaan. Nuoret suhtautuvat demokratian ansioihin skeptisemmin kuin vanhemmat ikäluokat – ja aiemmat sukupolvet heidän iässään. Eurooppa saattaa olla vain askeleen päästä siitä, että demokratia ei enää kelpaa nuorillemme.

Lähteet

Hooven, Marcel ten (2018). De ontmanteling van de democratie. Hoe de kunst van het samenleven verstoord raakt – en wat eraan te doen. Uitgeverij De Arbeiderspers, Amsterdam & Antwerpen.

Krastev, Ivan ja Leonard, Mark (2021). Koronaviruspandemia on jakanut Eurooppaa monin tavoin. Helsingin Sanomat 25.9.2021. URL: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008285483.html

Liberaali oikeudenmukaisuus monikulttuurisessa yhteiskunnassa

Elokuun alussa julkaisin blogissani kirjoituksen, jossa esittelin ja analysoin belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin ajatuksia yhdessä elämisestä demokraattisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mainitsin tässä tekstissä myös, että akateeminen keskustelu aiheesta on pahasti tyrehtynyt vuoden 2010 paikkeilla ja että Loobuyckin kirja (2017) on ilahduttava poikkeus. Ilo olikin suuri, kun vain muutamaa päivää tämän blogijulkaisun jälkeen sain hakea postista Hullin yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Raphael Cohen-Almagorin uunituoreen teoksen Just, Reasonable Multiculturalism: Liberalism, Culture and Coercion (2021). Se osoittautui hyvin korkeatasoiseksi ja suuntaa näyttäväksi pohdinnaksi aiheesta. Cohen-Almagorin kirjassa on paljon yhtymäkohtia Loobuyckin teokseen, mutta se eroaa siitä myös monin tavoin. Siksi sitäkin kannattaa esitellä erikseen, vaikka kirjoituksiin väistämättä rakentuu hieman toistoa.  Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa  Depolarize II -hanketta.

Johdanto

Cohen-Almagor haluaa kirjansa avulla vastata kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, voidaanko liberalismia ja monikulttuurisuutta sekä sitä myönteisellä tavalla huomioivaa ideologiaa (multiculturalism[1]) sovittaa yhteen? Toiseksi hän kysyy, millä perusteilla julkinen valta voi oikeutetusti puuttua vähemmistöjen sisäisiin asioihin, rajoittamalla niiden ei-liberaaleina pidettävien kulttuurisia käytänteitä? Tavoitteena on kirjan nimen mukaisesti etsiä edellytyksiä oikeudenmukaiselle ja järjelliselle monikulttuuriselle yhteiskunnalle ja valtiolle.

Monet ihmiset pitävät yhä monikulttuurista yhteiskuntaa sekä vahvaa ja vakaata valtiota lähtökohtaisesti mahdottomana yhdistelmänä. Liberaali demokratia edellyttää heidän mielestään yhtenäistä kansakuntaa. Toisten mielestä taas demokratiassa kaikille ryhmille tulee antaa oikeus elää ja toimia haluamallaan tavalla, muuten se ei ole vapaa ja suvaitsevainen valtio eikä siksi ansaitse liberaalin demokratian nimeä. Suuri osa monikulttuurisuudesta käytävää keskustelua sijoittuu jompaankumpaan ääripäähän, joko tuomitsemaan moninaisuuden tai juhlimaan sitä.

Cohen-Almagor hakee tilaa omalle näkemykselleen näiden äärimmäisten tulkintojen välistä. Hänen mukaansa kulttuurisesta moninaisuudesta koituu paljon hyvää sekä yksilöille että yhteiskunnalliselle elämälle. Sitä ei pidä tukahduttaa turhaan. Liberalismi ja multikulturalismi ovat myös yhdistettävissä toimivaksi oikeudenmukaiseksi yhteiskunnaksi, jossa yhdessä eläminen onnistuu toisia kunnioittaen ja vahingontekoja välttäen. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä pidäkään sallia. Oikeuksia ja vapauksia täytyy rajoittaa, jos kielloille on olemassa asiallisia perusteita.

Näine ajatuksineen Cohen-Almagor kulkee Patrick Loobuyckin tavoin John Rawlsin sekä Will Kymlickan jalanjäljissä. Rawlsilta hän ottaa etenkin oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden käsitteet ja ajatukset ja soveltaa niitä edelleen kulttuurisen moninaisuuden olosuhteisiin ja tarpeisiin. Kymlickalta hän noutaa perusajatuksen kulttuurin ja kulttuuriyhteisön jäsenyyden merkityksestä yksilönvapaudelle, jaottelun kansallisiin vähemmistöihin ja etnisiin ryhmiin sekä erottelun ulkoisen suojelun ja sisäisen rajoittamisen välillä. Tärkeitä filosofisia auktoriteetteja ovat myös Immanuel Kant, John Stuart Mill ja Jürgen Habermas.

Kaikki edellä mainitut henkilöt ovat liberaaleja filosofeja. Liberalismin ydinajatus on yksilön ihmisarvon ja autonomian tunnustaminen sekä hänen oikeuksiensa, intressiensä ja valintojensa suojelu. Ihmiset ovat moraalisiin valintoihin kykeneviä järkeviä olentoja, joilla tulee olla suurimmat mahdolliset vapaudet toteuttaa itseään. Vapaudella on kuitenkin rajat: toiset ihmiset ja heidän oikeutensa ja vapautensa täytyy ottaa huomioon. Jokaista yksilöä pitää kunnioittaa ainutkertaisena ihmisenä eikä toista saa vahingoittaa ilman oikeutettua perustetta. Suvaitsevaisuus on sekä yksilöiden että julkisen vallan hyve.

Teoksensa ensimmäisessä osassa Cohen-Almagor syventää edellä mainittuja liberaalin monikulttuurisen demokratian taustalla olevia teoreettisia näkökulmia. Toisessa ja kolmannessa osassa hän tarkastelee julkisen vallan oikeutta puuttua vähemmistöryhmien piirissä tapahtuvaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan ja muuhun vahingontekoon. Näissä luvuissa suurin osa esimerkeistä on Britanniasta, Kanadasta tai Yhdysvalloista. Teoksen neljäs osa koostuu puolestaan Ranskaa ja Israelia koskevista tapausanalyyseista. Molemmissa maissa yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen moninaisuus törmää yhteen yhtenäisyyttä korostavien kansakuntakäsitysten ja kansallista turvallisuutta koskevien tarpeiden ja näkemysten kanssa. Esittelen teoksen sisältöä samassa järjestyksessä. Ennen kirjoitukseni yhteenvetoa pohdin myös Suomea suhteessa Cohen-Almagorin ajatuksiin: onko Suomi liberaali kansanvalta, valtion yhtenäisyyttä korostava tasavalta vai etninen demokratia.

Teoreettisia lähtökohtia

Liberaali demokratia ja monikulttuurisuus

Kulttuuri ja traditio ovat ihmisille tärkeitä. Niitä ei voi jättää huomioimatta, jos pyritään yksilöiden vapauden maksimaaliseen toteutumiseen. Kulttuuri ja perinne tarjoavat ihmisille vastauksia kysymykseen, keitä he ovat ja mistä he ovat tulossa. Cohen-Almagor nojaa myös Will Kymlickaan esittäessään, että identiteetin määrittämisen lisäksi kulttuuri tarjoaa merkitystä tekemiselle, kontekstin valinnoille ja perustan eettisten ja moraalisten kysymysten käsittelylle.

Monikulttuurisuuden ytimessä on tietoisuus siitä, että yhteiskunta on moninainen, että se sisältää erilaisia arvoja, näkemyksiä ja käsityksiä hyvästä elämästä. Kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden toteutumiseksi kulttuurisilla ryhmillä ja yhteisöillä tulee olla lähtökohtaisesti oikeus sekä olemassaolonsa tunnustamiseen että kulttuuristen arvojensa mukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa täytyy kuitenkin olla myös tarpeeksi yhteistä tahtoa elää ja toimia yhdessä.

Demokratian Cohen-Almagor määrittelee siten, että kyseessä on poliittinen järjestelmä, jossa valta kuuluu kaikille järjestelmään kuuluville täysivaltaisille jäsenille. Kansa päättää itse omista asioistaan. Päätöksiä tehdään enemmistöperiaatteella, mutta aidossa demokratiassa vähemmistöjä ei sorreta, vaan niiden näkemykset otetaan huomioon. Elintärkeissä asioissa vähemmistöjen täytyy päästä esittämään omat huolensa. Muodollisten instituutioiden lisäksi demokratiassa pitää olla myös konkreettista sisältöä. Hallitusvallan tulee toimia oikeudenmukaisesti, poliittisen vallan käyttöä tulee rajoittaa ja kontrolloida.

Kansanvaltaisessa järjestelmässä kansan tahto toteutuu kansalaisten päätöksentekoon osallistumisen kautta. Kyse on enemmästä kuin äänestämisessä vaaleissa, joissa valitaan kansan edustajat valtiopäiville tai muihin edustuksellisiin elimiin. Demokratia edellyttää Cohen-Almagorin mukaan myös vapaata mielipiteenmuodostusta sekä ilmaisunvapautta ja vapaasti toimivaa julkisuutta. Asiat ratkeavat usein parhaiten hankkimalla tietoa, keskustelemalla ja harkitsemalla sekä puntaroimalla asioita julkisesti.

Kaikki demokratiat eivät ole liberaaleja demokratioita termin yksilönvapauksia ja -oikeuksia korostavassa merkityksessä. Liberalismin juuret ovat renessanssin ja reformaation osittain toisiinsa kytkeytyneissä, osin toisilleen vastakkaisissa kehityskuluissa. Yhteistä niille on yksilön, hänen ihmisarvonsa ja harkintakykynsä korostus. Tämä ajatus yksilöiden järkevyydestä ja oikeudesta käyttää järkeään sekä tämän ajattelutavan koitumisesta paitsi yksityiseksi myös yleiseksi hyväksi on vapaan yhteiskunnan perusta.

Vapaassa yhteiskunnassa julkisen vallan tulee lähtökohtaisesti pidättäytyä sanelemasta kansalaisille, miten heidän pitäisi elää, olla ja toimia. Moraalisissa kysymyksissä valtion tulee toimia suvaitsevaisesti ja neutraalisti, valitsematta ennalta minkään osapuolen intressejä tai näkemystä asioista. Jokaisella tulee olla oikeus toimia pidäkkeettömästi ja autonomisesti omien intressiensä ja käsitystensä mukaisesti yhteisesti hyväksyttyjen rajojen sisällä. Vapaista yksilöistä muodostuvissa ryhmissä vallitsee väistämättä erilaisia arvoja, käsityksiä ja näkemyksiä, siksi demokraattinen yhteiskunta on väistämättä pluralistinen.

Full democracies are countries in which basic political freedoms and civil liberties are respected and which tend to be underpinned by a political culture conducive to the flourishing of democracy. (…) Flawed democracies, on the other hand, are countries that have free and fair elections and basic liberties are respected. However, flawed democracies have significant weaknesses, including problems of governance, an underdeveloped political culture and low levels of political participation. (s. 18)

Oikeudenmukainen moninainen yhteiskunta

Cohen-Almagor nojaa ajattelussaan sekä John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaan (1971) että sitä myöhäisempään poliittiseen liberalismiin (1993). Rawls ei kiinnittänyt kulttuurisiin kysymyksiin paljon huomiota, ja etenkin varhaiset kirjoitukset oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta olettavat yksilöt lähtökohtaisesti kulttuurisesti samanlaisiksi ja yhteisöistä irrallisiksi. Poliittista liberalismia käsittelevässä teoksessaan Rawls tarkastelee erilaisia moraalisia, filosofisia ja uskonnollisia normijärjestelmiä ja niiden yhteensovittamisen mahdollisuuksia, mutta kulttuurista hän ei puhu tällöinkään juuri lainkaan. Cohen-Almagorin mukaan käsitys kulttuurista kaikkien tavoittelemana ja kaikille hyödyllisenä perustavanlaatuisena hyödykkeenä (primary good) on kuitenkin luettavissa hänen kirjoitustensa sisältä.

Oikeudenmukaisuus on Cohen-Almagorin mukaan sosiaalisten instituutioiden ensisijainen hyve, jonka muotoutumisessa on neljä vaihetta. Näistä ensimmäisessä eli teoreettisessa alkuasetelmassa ihmiset päättävät yhdessä elämisen yleisistä periaatteista. Näitä päätöksiä tehdessään he ovat yleisellä tasolla tietoisia ihmisenä olemisesta, yhdessä elämisestä, yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Sen sijaan he eivät tietämättömyyden verhon takana tiedä omia ominaisuuksiaan eivätkä omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Kolme muuta vaihetta ovat yhdessä hyväksyttyjen periaatteiden varaan rakentuvina ja tietämättömyyden verhoa asteittain poistavina perustuslaillinen sopimus, lainsäädäntö sekä lainkäyttö.

Tietämättömyyden verhon takana ihmiset pitäisivät järkevinä sellaista yhteiskuntaa, joissa kaikilla olisi mahdollisimman laajat vapaudet suhteessa muiden henkilöiden vastaaviin vapauksiin. Lisäksi julkinen valta tarjoaisi kaikille mahdollisuuden oppia ja kouluttautua sekä takaisi minimitoimeentulon ja perusterveydenhuollon. Näin taattaisiin kaikille reilut menestymisen mahdollisuudet heidän taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan ja tulotasostaan riippumatta. Sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos se hyödyttäisi kaikista huono-osaisimpia ja jos kaikki yhteiskunnalliset asemat olisivat syrjinnästä vapaita eli kaikille avoimia. Näin tilanne muistuttaisi reilun pelin sääntöjä.

Yhdessä eläminen reilussa ja oikeudenmukaisessa mutta moniarvoisessa yhteiskunnassa on kuitenkin mahdollista vain, jos asioista eri tavoin ajattelevien yksilöiden ja ryhmien välillä vallitsee riittävä yhteisymmärrys (overlapping consensus) yhteisistä pelisäännöistä. Heillä pitää olla jaettu käsitys siitä, mikä on hyväksyttyä, mikä on kiellettyä ja miten eri tilanteissa toimitaan asioiden ratkaisemiseksi. Cohen-Almagorin mukaan tämä konsensus sisältää myös yhteisen käsityksen kansalaisesta järjellisinä[2] (reasonable), järkevinä (rational), vapaina ja tasa-arvoisina yksilönä, jotka kunnioittavat toisiaan. Näin syntyy järjellinen ja järjestäytynyt yhteiskunta, jossa voidaan paitsi elää yhdessä myös olla yhteistyössä.[3]

In a reasonable and well-ordered society, people are generally disposed to cooperate with each other. They are disposed to cooperate by virtue of their mutual basic concern and respect for each other, or by virtue of one’s attachment to an identity or project one shares with the other. People strive to accommodate and find ways to live together. Citizens of a reasonable and well-ordered society have some degree of solidarity and good will that underpin the whole social structure. They share the burdens and responsibilities of collective self-governance and they share a basic commitment to democracy. (s. 32.)

Monikulttuurisen yhteiskunnan erityisenä haasteena onkin löytää toimiva tasapaino avoimuuden periaatteen ja rajaamisen välttämättömyyden välillä. Liberalismin ytimessä on yksilöiden vapaus elää haluamallaan tavalla, mutta kaikkia elämäntapoja ei kuitenkaan voida hyväksyä. Jotkin hyvää elämää koskevat käsitykset saattavat vaarantaa avoimen, liberaalin ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan toiminnan ja jopa olemassaolon, ja olisi absurdia tukea niitä liberalismin nimissä. Hylättäviin tapoihin ajatella ja toimia kuuluvat myös ne, jotka ovat vahingollisia kaikista haavoittuvimmassa asemassa oleville kuten naisille, lapsille ja seksuaalisille vähemmistöille. Heidän suojelemisensa on Cohen-Almagorille lähtökohtaisesti tärkeätä, eikä heidän oikeuksiaan voi polkea yhteisön edun nimissä.

Keskinäinen kunnioitus ja vahinkoperiaate

Cohen-Almagor konkretisoi ajatuksiaan hyväksymisen ja hylkäämisen rajapinnasta hyödyntämällä keskinäisen kunnioituksen ja vahinkoperiaatteen käsitteitä. Immanuel Kantin mukaan jokainen ihminen kykenee autonomisesti oman järkensä avulla tekemään moraalisia päätöksiä. Kaikilla yksilöillä on siten peruuttamaton ihmisarvonsa, ja hän ansaitsee toisilta kunnioitusta sellaisena. Jokaista ihmistä pitää käsitellä päämääränä itsessään eikä välineenä jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseen. Suhtautuminen yksilöön ei saa riippua esimerkiksi hänen sukupuolestaan, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Cohen-Almagor täydentää tätä keskinäisen kunnioituksen velvollisuusopillista etiikkaa utilitaristisella vahinkoperiaatteella. Tässä yhteydessä hän nojaa John Stuart Milliin, jonka mukaan yksilöiden ja ryhmien vapautta voidaan rajoittaa, jos toiminta aiheuttaa vahinkoa toisille. Itsensä ja lähimmäisten suojeleminen tarvittavin keinoin on oikeutettua. Cohen-Almagor kutsuu merkitykselliseksi (significant) vapaudeksi yksilön oikeutta toimia haluamallaan tavalla sillä ehdolla, että hän ei saa rajoittaa tai vahingoittaa toisten vapautta.

Multiculturalism and liberalism can be reconcilable if the former is founded on just principles aspiring to establish substantive democracy, where mutual respect and avoiding and/or minimizing harm to others are the norms, while acknowledging the need for reasonable boundaries and accommodations. (s. 43)

”Kunnioita toisia ihmisiä, älä vahingoita ketään” on Cohen-Almagorille välttämätön mutta ei kuitenkaan riittävä lähtökohta. Nuorena poliittisena järjestelmänä demokratia itse on yhä haavoittuva. Erilaisia käytännön kokemuksia siitä, miten kansanvalta selviää sisäsyntyisistä haasteista, ei ole vielä kovin paljon kertynyt. Lisäksi nykyiset olosuhteet monella tapaa poikkeavat aikaisemmista. Avoimessa yhteiskunnassa ylevät periaatteet saattavat tuottaa ilmiötä, jotka vaarantavat valtion toimivuuden ja jopa olemassaolon. Tämän vuoksi on välttämätöntä löytää oikea tasapaino erilaisten elementtien välillä.

Jos vapautta on tarjolla liian vähän, kansalaiset menettävät luottamuksensa järjestelmän liberaalisuuteen. Jos taas vapauden hyödyntämisessä mennään liiallisuuksiin, lain ja järjestyksen ylläpidossa koituu ongelmia. Erilaisuuden sietäminen tai jopa suvaitseminen on lähtökohtaisesti tärkeätä, mutta kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä. Kansalaisten yhteiskunnallinen ja poliittinen osallistuminen ovat tärkeitä, mutta jatkuva vaikuttaminen halvaannuttaa järjestelmän toiminnan. Erilaisten identiteettien ja intressien pitää tulle edustetuksi, mutta moninaisessa yhteiskunnassa kaikki eivät kuitenkaan voi saada edustajaansa päätöksentekoelimiin.

Multikulturalismia, järjellisesti

Cohen-Almagor etsii siten teoksessaan tilaa sellaiselle ajattelulle, jossa kulttuuriperusteisia ryhmäoikeuksia sallittaisiin mahdollisimman paljon ilman, että ihmisoikeudet, liberaali yhteiskunta ja demokraattinen poliittinen järjestelmä vaarantuvat. Moninaisen yhteiskunnan ja sen jäsenten on oltava valmiita ottamaan asiallisesti vastaan erilaisista hyvää elämää koskevista käsityksistä juontuvia kysymyksiä, toiveita ja odotuksia. Samalla on oltava yhtä lailla valmiita vetämään rajaa suhteessa sellaisiin ajattelutapoihin ja toimintamuotoihin, joita ei voi hyväksyä. Vaikka suvaitsevaisuus on tärkeä hyve, kaikkea ei voi kuitenkaan sietää.

Liberaali yhteiskunta epäonnistuu perustehtävässään, mikäli ihmisten perusoikeuksia sekä yhteiskunnan että kulttuuristen yhteisöjensä jäseninä ei voida taata. Yksilönvapaudet eivät toteudu täydellisesti, jos oma kulttuuri kielletään. Toisaalta liberaali demokratia epäonnistuu myös silloin, jos ei kyetä rajoittamaan ja tarvittaessa kieltämään sellaisia kulttuurisia perinteitä ja käytänteitä, joissa aiheutetaan vahinkoa tai joista puuttuu kunnioitus toisia kohtaan. Yhteiskunnan täytyy paitsi suojella kulttuuria, myös suojella yksilöitä tarvittaessa heidän kulttuuriltaan.

Järjelliset ihmiset myöntävät, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta he ovat vapaita ja tasa-arvoisia. He seuraavat elämässään erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja elämän eri osa-alueita kattavia normatiivisia rakennelmia, doktriineja. Siten heillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä hyvästä ja oikeasta. Pyrkimys päästä eroon hyväksytyn rajoissa olevista erilaisuuden muodoista ei ole yhteiskunnan näkökulmasta järjellistä toimintaa, sitä vastoin pyrkimys kommunikaatioon ja yhteistyöhön on.

People can be said to to be morally reasonable when they have an appropriate conception of themselves and their standing in relation to their fellows, and when they understand and accept the obligations and constraints upon their aspirations and behaviour which derive from that conception. (s. 8)

Sekä rajanvetoa että kontakteihin hakeutumista auttaa vastavuoroisuus: asettuminen toisen asemaan ja asioiden tarkastelu heidän näkökulmastaan. Yhteinen järjellisyys tekee mahdolliseksi yhdistää liberalismi ja multikulturalismi. Silloin omia oikeuksiaan vaativat henkilöt ja ryhmät tunnustavat myös toisten vastaavat oikeudet. Silloin ihmiset myöntävät, että eroistaan huolimatta heidän on elettävä yhdessä ja toimittava yhteistyössä. Silloin he myös tunnustavat, että siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, täytyy käydä jatkuvaa keskustelua. Yhteiset pelisäännöt mahdollistavat sekä vapauden että vakauden.

Cohen-Almagor erottaa toisistaan moraalisen, juridisen, sosiaalisen ja poliittisen järjellisyyden. Moraalista järjellisyyttä on toimia asianmukaisesti pohdittaessa hyväksyttävissä olevien ajatus- ja toimintamuotojen rajoja. Oikeudellisen järjestelmän instituutiot ja mekanismit joutuvat puolestaan käytännössä ratkomaan erilaisia kysymyksiä ja tasapainoilemaan yleisten ja yksityisten intressien välillä juridista järjellisyyttä hyödyntäen.

Sosiaalinen järjellisyys viittaa järjen käyttöön siinä empatiaa ja vastavuoroisuutta ilmentävässä pohdinnassa, mitkä ajatus- ja oppijärjestelmät soveltuvat paitsi heille itselleen myös muille. Poliittinen järjellisyys tarkoittaa puolestaan sitä, että kansalaiset, poliitikot ja erilaiset ryhmät ja yhteisöt toimivat mielekkäästi päättäessään niistä käsityksistä ja periaatteista, jotka edistävät kaikille yhteisen järjellisen oikeudenmukaisuuskäsityksen toteutumista.

Ihmisiltä ja ihmisryhmiltä edellytetään vastavuoroisuuden, empatian ja toisten huomioimisen lisäksi suhteellisuudentajua, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Järjellisesti toimiva poliittinen järjestelmä kykenee puolestaan tekemään ratkaisuja tässä moninaisuuden leimaamassa ja kiistojen värittämässä ilmapiirissä, vaikka kaikkiin kysymyksiin ei vastauksia helposti löydykään.

Multikulturalismi edellyttää erilaisuuden tunnustamista, liberalismi puolestaan yksilöiden oikeuksien turvaamista. Näin ollen liberalismi edellyttää säilyäkseen ja toimiakseen myös yksilöiden ja ryhmien oikeuksiin puuttumista ja niiden rajoittamista. Todellisessa maailmassa joudutaan väistämättä sulkemaan sallitun ulkopuolelle joitain elämäntapoja, vaikka niiden voi katsoa edustavan ja konkretisoivan joillekin yksilöille ja ryhmille olennaisia arvoja. Ratkaisuja tehtäessä on Cohen-Almagorin mukaan syytä pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:

• Onko olemassa joitain julkista valtaa velvoittavia historiallinen sopimuksia tai lupauksia, jotka takaavat vähemmistöryhmälle itsemääräämisoikeuden itseään koskevissa kysymyksissä tai jotka tarjoavat kulttuurisia oikeuksia maahanmuuton tuottamien ryhmille?
• Kuinka vakavana vähemmistöryhmässä tapahtuvaa yksilöiden oikeuksien loukkaamista voidaan pitää? Millä tavalla näihin loukkauksiin pitäisi puuttua, jotta sekä yksilönvapaudet että kulttuuriset vapaudet toteutuisivat maksimaalisesti?
• Onko yhteisön sisällä yksimielisyys vai erimielisyyttä koskien yksilöiden vapauksien ja oikeuksien rajoittamista? Onko yhteisön sisällä omia välineitä käsitellä erimielisyyksiä ja ristiriitoja? Pidetäänkö näitä välineitä yhteisössä yleisesti legitiimeinä?
• Onko ryhmän jäsenillä oikeus ja mahdollisuus jättää yhteisö heidän niin halutessaan ilman tästä koituvia kohtuuttomia kustannuksia tai muuta vahinkoa?[4]

Kompromisseja ja pakkokeinoja

Koska päätöksiä on pakko tehdä olosuhteissa, joissa ihmiset ovat erilaisia, ratkaisut ovat väistämättä usein jonkinlaisia kompromisseja. Tällöin kukaan ei voita kaikkea ja kaikki luopuvat jonkin verran omista tavoitteistaan. Ihmisiltä ja ryhmiltä täytyy löytyä käytännön joustavuutta ja valmiutta antaa periksi. Kompromisseihin voidaan päätyä joko osapuolten välisissä neuvotteluissa tai käyttämällä hyväksi jotain kolmatta tahoa, sovittelijaa tai välittäjää.

Olennaista on valmius neuvotella ja kyky vaihtaa ajatuksia ja näkemyksiä eri tavoin ajattelevien välillä. Osapuolten täytyy paitsi lähtökohtaisesti kunnioittaa toisiaan myös luottaa toisiinsa ja heidän välittämiinsä sanoihin. Se ei aina ole helppoa johtuen esimerkiksi lähtötilanteeseen sisältyvistä jännitteistä tai jonkin osapuolen kaksilla korteilla pelaamisesta tai sellaisen epäilemisestä. Cohen-Almagor tekeekin eron periaatteellisten ja taktisten kompromissien välillä. Viimeksi mainittuihin päädytään siksi, että myönnytyksiin suostutaan ainoastaan parempia aikoja ja sanelemisen mahdollisuuksia odotellessa.

Cohen-Almagorin mukaan on olemassa kolmenlaisia poliittisia konflikteja. Ristiriitaa voi ensinnäkin syntyä rajallisista resursseista ja niiden hyödyntämisen epätasaisista mahdollisuuksista. Erilaiset näkemykset toiminnan tavoitteista ja keinoista ja näistä näkemyseroista syntyvät kilpailutilanteet voivat puolestaan kehittyä ideologisisiksi konflikteiksi. Hankalinta kompromisseihin päätyminen on tunnustusta vaativissa ristiriidoissa, joissa osapuolten käsitys itsestään, identiteetti, näyttelee suurta roolia. Kompromissi edellyttäisi osittaista luopumista siitä, millainen haluaisi olla.

Hankalissa kysymyksissä tarvitaan paljon keskustelua, vapaata mielipiteenvaihtoa sekä mahdollisuutta esittää toisen osapuolen näkemyksistä ja ehdotuksista myös kriittisiä kommentteja. Osapuolten pitäisi kuitenkin osata nähdä erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä toistensa välillä ja sekä tunnistaa että tunnustaa yhteisten etujen ja tavoitteiden olemassaolo.

Cohen-Almagor kannattaakin deliberatiivista demokratiakäsitystä, jossa korostetaan ajattelun vapautta sekä mahdollisuutta väitellä asioista julkisesti. Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasiin ajatuksiin viitaten hän katsoo, että kaikille avoimen näkemysten- ja mielipiteidenvaihdon seurauksena voidaan päätyä hyvin informoituihin tuloksiin, jotka ottavat eri osapuolten kannat huomioon. Tällöin demokraattisia päätöksiä pidetään myös legitiimeinä: niihin on päädytty tavalla, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä ja oikeutettuna.

Onnistuneen deliberaation edellytyksiä ovat sisäänsulkeminen (inkluusio), tasa-arvo, suoruus ja läpinäkyvyys. Kaikilla tulee olla mahdollisuus käydä keskustelua ilman syrjintää, jokaisella tulee olla oikeus esittää oma kantansa avoimesti ja kiertelemättä, ja päätökseen tähtäävän prosessin ja sitä tukevien instituutioiden tulee olla läpinäkyviä. Toisten suostuttelun omalle kannalle täytyy tapahtua toisia kunnioittaen ja heidän asemansa ja näkemyksensä huomioon ottaen. Heikoimmassa asemassa olevien oikeuksia täytyy tarvittaessa suojella ponnekkaasti.

Vastaavasti deliberaatio epäonnistuu, jos jokin osapuoli ei suostu noudattamaan lähtökohtaisia perusarvoja: keskinäistä kunnioitusta ja toisen vahingoittamisen välttämistä. Tai jos osoittautuu, että liikkeellä ei olla vilpittömästi eikä sanaan voi luottaa. Liberalismin ja demokratian puolustamisen nimissä voidaan joutua käyttämään pakkokeinoja, eikä tällaisten käyttämistä saa myöskään kavahtaa. Esimerkiksi fasististen liikkeiden kanssa olisi Cohen-Almagorin mukaan virhe yrittää päästä kompromissiin tekemällä heidän suuntaansa myönnytyksiä.

Pakkovallan keinoja pitäisi kuitenkin välttää viimeiseen asti. Usein on parempi toimia epäsuorasti ja pitkäjänteisesti hyödyntämällä esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia, käymällä asiasta julkista keskustelua, kampanjoimalla mediassa ja politiikassa, hyödyntämällä sosiaalisen median vaikutusvaltaa sekä vetoamalla yleisiin normeihin ja arvoihin. Pakkokeinot johtavat helposti kohteen eristäytymiseen ja edelleen radikalisoitumiseen. Niitä kannattaa käyttää vasta kun kompromissien ja deliberaation tie on kuljettu tuloksetta loppuun.

Epädemokraattisissa yhteiskunnissa pakottaminen vallanpitäjien tahtoon on usein sääntö, sen sijaan liberaaleissa demokratioissa siihen pitäisi turvautua ainoastaan erittäin hyvistä syistä ja harkitusti. Pakkokeinoilla kavennetaan autonomiaa ja vapautta ja heikennetään yksilöiden ja ryhmien itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuutta itse päättää omista asioistaan. Pakotetun ihmisen kanssa ei tehdä kompromisseja, ja hän itse joutuu tekemään asioita, joista hän muuten kieltäytyisi. Tottelemista vahvistetaan erilaisilla rangaistuksilla.

Osa pakottamisen perusteista on Cohen-Almagorin mukaan kuitenkin hyväksytympiä kuin toiset myös liberaalissa demokratiassa. Valtiolla on aina oikeus puolustaa itseään sekä säilyttää oikeus ja järjestys tarvittaessa kansalaisten vapauksia ja oikeuksia rajoittamalla. Sillä on myös velvollisuus tukea heikompia vahvempien oikeuksia ja vallankäyttöä vastaan. Lisäksi julkisen vallan täytyy estää yhteisöjä käyttämästä mahdollisesti väkivaltaisia pakkokeinoja puolustuskyvyttömiä jäseniään vastaan.

Kansalaisten pakottaminen voi olla oikeutettua myös heidän oman etunsa toteutumisen kannalta. Oppivelvollisuus pakottaa lasta, nuorta ja hänen vanhempiaan sallimaan koulunkäynnin. Sen tarkoituksena on kuitenkin tarjota jokaiselle riittävästi tietoja ja taitoja, jotta hän pystyy myöhemmin hankkimaan itse tietoa ja tekemään autonomisesti päätöksiä. Vaikka vapautta rajoitetaan, sen tarkoituksena on pidemmällä tähtäimellä nimenomaan lisätä valinnanvapauksia ja kykyä sen hyödyntämiseen.

Missä kulkee sallitun raja?

Teoreettisen osuuden jälkeen Cohen-Almagor tarkastelee käytännön esimerkkien avulla sitä, missä liberaalissa yhteiskunnassa kulkee suvaitsemisen ja kieltämisen raja. Mihin kaikkiin voidaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa suostua ilman, että sen yksilöiden vapautta, tasa-arvoa, oikeuksia ja keskinäistä kunnioitusta heijastavat perustavanlaatuiset arvot ja normit alkavat vaarantua?

Fyysisen vahingon aiheuttaminen

Cohen-Almagor aloittaa fyysisestä väkivallasta ja sen äärimmäisestä muodosta, uskonnon tai kulttuurin nimissä tehdystä ruumiillisen vamman tuottamisesta. Julkisen vallan interventio ja siis kulttuuristen oikeuksien rajoittaminen on oikeutettua ja perusteltua silloin, kun on kyse murhasta tai taposta tai vakavan fyysisen vahingon tuottamisesta. Leskenpoltto ja tyttövauvojen surmaaminen mainitaan tässä esimerkkeinä kulttuurisista käytänteistä, joita ei voi mitenkään hyväksyä. Myös orjuus yksilön vapauden radikaalina rajoittamisena on ehdottomasti kiellettyä. Tällöin poljetaan räikeästi ja järjestelmällisesti perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.

Perheen tai suvun maineen tai kunnian säilyttämiseksi tehtäviä väkivallantekoja Cohen-Almagor kieltäytyy kutsumasta kunniaväkivallaksi tai kunniamurhiksi. Tällä tavalla vähäteltäisiin tapahtunutta tai epäsuorasti perusteltaisiin sitä tavalla, mitä ei kuitenkaan voida pitää oikeutettuna. Kyse on miesten ylivallan säilyttämisestä naisiin ja tyttöihin nähden ja heidän estämisestään päättää itse omasta elämästään ja asioistaan. Kulttuuriset oikeudet eivät tällaisessa asiassa saa koskaan mennä voimassa olevan lain edelle. Kenelläkään ei myöskään ole oikeutta ottaa lakia omiin käsiinsä suojellakseen sellaista, mitä he pitävät omana ja perheensä tai sukunsa arvona tai kunniana. Ihmisarvo ja ihmiselämä ovat aina loukkaamattomia.

Asiat ovat monimutkaisempia silloin, kun joku aiheuttaa tarkoituksellisesti vahinkoa itselleen tai kun vahinkoa voidaan pitää vähäisenä. John Stuart Millin alkuperäisen ajattelun mukaan ihmisellä on oikeus vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä julkisen vallan siihen puuttumatta. Lisäksi kulttuurissa voidaan ajatella, ettei esimerkiksi lesken itsensä tappamisessa ole kyse itsemurhasta, vaan kuoleman voittamisesta ja toivon ilmaisemisesta. Aina kyse ei kuitenkaan ole vapaan yksilön itse tekemästä päätöksestä, vaan vastentahtoisesta taipumisesta sosiaalisen paineen alla. Liberaalissa yhteiskunnassa ei voida suvaita myöskään uhkailua esimerkiksi yhteisöstä ulos sulkemisella, ellei itselle aiheuteta vahinkoa.

Monissa kulttuureissa initiaatioriitteihin kuuluu itsensä viiltely tai muu ruumiillisen vamman tietoinen aiheuttaminen. Cohen-Almagor pitää näitä traditioita hyväksyttävinä etenkin tapauksissa, joissa vahinkoa voidaan pitää vähäisenä ja jos vamma ei ratkaisevasti vaikeuta täytenä ja vapaana yksilönä kasvamista ja elämistä riitin toteuttamisen jälkeen. Julkisen vallan vahva puuttuminen tällaisessa tapauksessa voisi vahingoittaa kohtuuttomasti yhteisöä ja sen jäseniä yhteiskunnan osina sekä luoda tarpeettoman jännitteen yhteisön ja yhteiskunnan väliin. Liberaalin julkisen vallan ei kuitenkaan tule kannustaa tällaiseen toimintaan tai tradition ylläpitämiseen.

Sukuelinten operointi uskonnon tai kulttuurin perusteella herättää paljon tunteita ja keskustelua. Cohen-Almagor käsittelee asiaa erikseen sekä miesten/poikien että naisten/tyttöjen osalta. Molemmissa tapauksissa kyse on monimuotoisista käytänteistä, joiden tarkastelu yhden nimikkeen alla voi johtaa väärinkäsityksiin ja huonoihin ratkaisuihin. Vakavimmat kajoamiset puolustuskyvyttömän ihmisen kehoon ovat ymmärrettävissä kidutukseksi ja peruuttamattomaksi puuttumiseksi myös hänen mieleensä ja tulevaisuuden sosiaalisiin suhteisiin. Näistä teoista Cohen-Almagor käyttää nimitystä naisten sukuelinten silpominen (female genital mutilation, FGM). Ne pitäisi hänen mukaansa kieltää lailla samalla tavalla kuin kielletään lasten kiduttaminen tai näännyttäminen, tai heidän myymisensä orjuuteen tai prostituutioon.

Joissain tapauksissa on kyse pienimuotoisemmista tai jopa symbolisista leikkauksista. Tällöin tytöille tehdyn operaation luonne lähestyy pojille tehtyä ympärileikkausta. Julkisen vallan liian jyrkkä puuttuminen traditioon voi tällöin olla ongelmallista ja aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä lopputuloksia. Sen lisäksi, että tällöin kajotaan kulttuurisiin oikeuksiin, epäoikeudenmukaiseksi koetun intervention seurauksena traditio voi ennemmin pitkittyä kuin heikentyä. Jos operaatiot julistetaan laittomiksi, terveydelliset riskit voivat kasvaa esimerkiksi huonoissa olosuhteissa työskentelevien puoskareiden käytön vuoksi. Cohen-Almagor käyttää Israelin beduiineja esimerkkinä tapauksesta, jossa puuttumattomuus kulttuuriseen traditioon on itse asiassa johtanut ei-toivotun tavan lievenemiseen ja vähentymiseen.

Myös poikien ympärileikkausta on vastustettu runsaasti viime aikoina. Se onkin maailmalla yhä varsin yleistä. Muslimien ja juutalaisten lisäksi tähän toimenpiteeseen ryhdytään myös joissain kristillisissä piireissä (etenkin Yhdysvalloissa) sekä lukuisissa muissa väestöryhmissä. Vuonna 2010 lähes 60 prosenttia poikalapsista ympärileikattiin. Uskonnollisten perusteiden lisäksi taustalta löytyy joko todellisia tai oletettuja lääketieteellisiä syitä.

Cohen-Almagorin mukaan poikien ympärileikkauksesta on joissain tapauksissa todennettavissa kiistattomia haittoja. Lisäksi kyse on tiukasti ymmärrettynä lapsen ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Cohen-Almagor ei kuitenkaan pidä näitä ongelmia yhtä vakavina kuin tyttölasten tapauksessa. Varsinkaan naisten sukuelinten silpomiselle ei löydy kulttuurisista normeista kunnollisia perusteita, ja sitä voidaan perustellusti pitää välineinä miesten ylivallan säilyttämiseen ja naisten elämän ja käyttäytymisen kontrollointiin. Sen sijaan poikien ympärileikkaus on islamissa ja juutalaisuudessa olennainen osa traditiota ja siten myös identiteettiä. Tiettyjen olosuhteiden vallitessa tätä traditiota voisikin hänen mukaansa pitää sallittuna.

Henkinen väkivalta ja vapauksien rajoittaminen

Ratkaisut ovat vielä hankalampia silloin, kun kyse on sellaisista toimintamuodoista, joissa haitan osoittaminen on paljon vaikeampaa. Joitain asioita tai ilmiöitä voidaan perustellusti pitää keskinäisen kunnioituksen ja toisen vahingoittamisen välttämisen näkökulmasta ongelmallisina kulttuurisina traditioina ja toimintamuotoina. Asiaan on kuitenkin hankalampi tarttua, ja syyllistä usein vaikea osoittaa. Kun puuttuu selvä teko ja yksinkertaisesti toteen osoitettava vahinko, missä tarkkaan ottaen on se kohta, johon julkisella vallalla on oikeus tai jopa velvollisuus puuttua?

Cohen-Almagor tarkastelee kirjassaan eräitä sellaisia kysymyksiä, joissa kulttuuriset oikeudet ja liberaalin demokratian periaatteet ovat törmäyskurssilla mutta joissa ei ole helppo osoittaa tarkasti ongelmakohtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi eriarvoinen kohtelu sukupuolen perusteella, ihmisten oikeus jättää yhteisönsä ilman kohtuuttomia rangaistuksia tai kustannuksia, naisten ja lasten oikeus riittävään koulutukseen sekä pakotetut tai järjestetyt avioliitot. Julkisen vallan tulee suojella yhteisöjä niiden olemassaoloa ja jatkuvuutta vaarantavalta ulkoiselta vaikutukselta, mutta yhteisöillä ei silti ole oikeutta rajoittaa jäsentensä vapauksia ja oikeuksia kohtuuttomasti. Juuri tätä jaottelua Will Kymlicka kutsui käsiteparilla external protections ja internal restrictions.

Syrjinnän ja jopa vainon kohteeksi joutuneille alkuperäiskansoille on esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa annettu erityisoikeuksia oman kulttuurinsa säilyttämiseksi. Vaikka Cohen-Almagorilla on paljon ymmärrystä näitä oikeuksia kohtaan, hänen mukaansa joissain tapauksissa naisten tasa-arvoa tehdä itsenäisesti päätöksiä elämästään on rajoitettu kohtuuttomasti. Vastaavasti niitä, joiden katsotaan siirtyneen yhteisön ulkopuolelle esimerkiksi avioitumalla siihen kuulumattoman henkilön kanssa, rangaistaan toisinaan suhteettomasti. Jos jokin yhteisö joutuu pitääkseen jäsenensä uhkaamaan heitä sanktiolla eikä suostu keskustelemaan asianosaisten kesken, se ei Cohen-Almagorin mukaan mahdu liberaalin demokratian rajojen sisäpuolelle. Oikeudenmukainen valtio ei voi jättää naisia sellaisten miesten armoille, jotka käyttävät kulttuurisia perusteita heidän asemansa ja oikeuksiensa heikentämiseen.

Avioliiton solmimisen suhteen Cohen-Almagor tekee selvän eron pakotettujen ja järjestettyjen parisuhteiden välille. Pakkoavioliitossa toisella tai kummallakaan partnereista ei ole tai olosuhteiden vuoksi ei voi olla mahdollisuutta itse päättää avioitumisesta. Pakkoavioliitot ovat lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaisia. Järjestetty avioliitto on laajempi käsite. Se sisältää myös sellaisia tapauksia, joista osassa partnereiden itsemääräämisoikeutta ei loukata, vaikka asiasta onkin sopimassa useampia osapuolia. Julkisen vallan interventio edellyttää tällöin riittävästi taustatietoja ja eri osapuolet huomioivaa hyvää harkintaa. Liian suoraviivaisella toiminnalla valtio saattaa aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä tuloksia.

Monissa kulttuureissa kouluttautumista ei pidetä tärkeänä asiana, tai siihen saatetaan suhtautua jopa kielteisesti, koska sen koetaan uhkaavan omaa kulttuuria ja elämäntapaa. Kouluissa annettava tieto voi olla ristiriidassa esimerkiksi luontoa tai seksuaalisuutta koskevien uskontopohjaisten käsitysten ja näkemysten kanssa. Lasten ja nuorten kontakteja toisenlaisista taustoista tulevien ajattelevien kanssa voidaan pitää ylipäätään yhteisölle vaarallisina. Usein etenkin tyttöjen koulunkäyntiä pyritään eri tavoin rajoittamaan, millä on seurauksia heidän valintamahdollisuuksilleen myöhemmässä elämässä ja siten paitsi yhteisölle myös koko yhteiskunnalle. Cohen-Almagor käyttää tästä esimerkiksi juutalaisen lain mukaisia miesten ja naisten rooleja tiukasti jakavia sukupuolikäsityksiä, jotka näkyvät tyttöjen ja naisten asemassa ortodoksijuutalaisten lisäksi Israelissa kokonaisuudessaan.

Joissa tapauksissa kuitenkin myös poikien toivotaan jättävän koulunkäyntinsä kesken ja pysyvän yhteisössään ja noudattavan sen mukaista elämäntapaa. Tässä yhteydessä Cohen-Almagor käsittelee eniten Yhdysvaltojen ja Kanadan anabaptisteihin kuuluvaa kristillistä ryhmää nimeltä amissit. Yhdysvaltojen oikeuslaitos on antanut amissinuorille oikeuden suorittaa muita lapsia ja nuoria vähäisemmän oppivelvollisuuden. Lisäksi suuri osa heistä opiskelee ensimmäiset vuodet yhteisön omissa kouluissa, joissa esimerkiksi luonnontieteen ja seksuaalisuuden opetus on muita kouluja vähäisempää ja rajatumpaa.

Vaikka Cohen-Almagor suhtautuu myönteisesti pluralistiseen kouluopetukseen, tässä tapauksessa mennään hänen mukaansa liian pitkälle. Syy on se, että oppilaille – varsinkaan tytöille – ei kehity riittävästi tiedollisia ja sosiaalisia valmiuksia tehdä autonomisesti omia päätöksiä. Tiedon rajallisuus ja yhteisön omat toimintatavat tekevät heistä myös haavoittuvia seksuaaliselle ja muulle hyväksikäytölle. Vaikka monenlaisia intressejä ja näkemyksiä on tässäkin tapauksessa välttämätöntä ottaa huomioon, Cohen-Almagor katsoo, että säilyttääkseen kulttuuriset erioikeutensa lapsia ja nuoria täytyy suojella paremmin. Heille täytyy tarjota mahdollisuudet tehdä itsenäisesti omat päätöksensä koulutuksesta ja yhteisössä pysymisestä.

Perfektionististen yhteiskuntien ongelmia

Teoksensa loppuosassa Cohen-Almagor käsittelee kahta maata, jotka eivät hänen mukaansa täytä monikulttuurisen liberaalin demokratian tunnusmerkkejä. Nämä maat ovat Ranska ja Israel, joissa molemmissa hän on asunut tai työskennellyt. Yhteistä näille maille ovat merkittävistä eroista huolimatta tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ongelmalliset tavat ymmärtää kansakunta ja yhteiskunta. Molemmissa maissa kysymykset vähemmistöistä ja niihin kuuluvien oikeuksista ovat myös kytkeytyneet vahvasti kansallisesta turvallisuudesta käytävään keskusteluun.

Ranska: uskonnon ilmaisemisen pakkomielteinen kieltäminen

Ranskaa saattaa pitää vallankumouksellisen historiansa vuoksi jopa liberaalin demokratian esikuvana. Viidennen tasavallan (1958–) Ranska eroaa kuitenkin monin paikoin nykyisistä angloamerikkalaisista yhteiskunnista. Ranskalainen republikanismi on saanut holhoavampia ja jopa kansalaisiaan rajoittavia paternalistisia piirteitä. Yhteiskunnan kulttuuriseen moninaisuuteen suhtaudutaan epäillen, ja valtion ja kansakunnan yhtenäisyys on puolestaan noussut korkeimpien arvojen joukkoon. Ranskalaisessa ajattelussa valtion ja tasa-arvoisiksi määritettyjen kansalaisten välissä ei saa olla mitään kansalaisia toisistaan erottavaa, minkä vuoksi niin aluehallinto kuin kansalaisyhteiskuntakin ovat jääneet kehittymättömiksi.

Tasavaltalaisen valtion ja laajemminkin julkisen elämän maallisuudesta käytetään Ranskassa hieman vaikeasti kääntyvää termiä laïcité. Suhde maallisen julkisen vallan ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan väestönpsan välillä oli pitkään melko ongelmaton; katolinen kirkko löysi ajan mittaan paikkansa olla sekä valtauskonto että poliittisesti marginaalissa. Osittain tästä ratkaisusta johtuen yhtenäisyyttä ja maallisuutta korostavan valtiovallan ja yhteiskunnan tosiasiallisen moninaisuuden välinen jännite jäi vaille kunnollista purkautumista. Ranska vastaanotti jo 1800-luvulla paljon siirtolaisia eri puolilta Eurooppaa, mutta valtiota ei ymmärretty maahanmuuttomaana eikä kansakuntakäsitystä vastaavasti uudistettu. Myöhemmin määrät suurenivat entisestään, eikä etenkään islamin läsnäoloa voinut enää mitenkään kyseenalaistaa.

Muslimeja muutti Ranskaan ennen muuta Algeriasta (joka jonkin aikaa oli erottamaton osa Ranskan valtiota) sekä monista muista etenkin Pohjois-Afrikan maista. Ranskan kansalaisuuslainsäädäntö oli pitkään melko vapaa siten, että Ranskassa syntyneet saivat Ranskan kansalaisuuden ja myös Ranskaan muuttaneet saattoivat hakea kansalaisuutta. Tosin Algerian juutalaisten oli pitkään paljon helpompi päästä kansalaisiksi kuin sikäläisten muslimien. Kansalaisiksi haluavien oli hyväksyttävä Ranskan valtion perusperiaatteet, laïcité mukaan lukien. Islamilaisille yhteisöille Ranskassa tämä kriteeri ei ollut ongelma: sehän tarkoitti sitä, että yksityisen elämän piirissä uskonnon harjoittaminen oli vapaata ja että kaikki uskonnot olivat julkiseen valtaan nähden samalla viivalla.

Tilanne muuttui Cohen-Almagorin mukaan selvästi vuosituhannen vaihteessa islamilaisen radikalismin nimissä tehtyjen terroritekojen jälkeen. Keskinäinen epäluottamus johti osapuolten etääntymiseen toisistaan. Muslimeihin alettiin suhtautua epäluuloisesti ja yleistävästi. Se puolestaan johti joidenkin muslimien aikaisempaa selvempään oman uskonnon näyttämiseen esimerkiksi pukeutumisella. Tämän seurauksena oli puolestaan ranskalaisen yhteiskunnan pelonsekainen havahtuminen islamin kokoon ja näkyvyyteen. Vuosisatoja vanhat kielteiset käsitykset islamista otettiin uudelleen käyttöön. Kun noidankehä pääsee vauhtiin, sitä on vaikea pysäyttää.

Keskusteluyhteyden katkeamista ja tapahtumien saamaa kielteistä kierrettä Cohen-Almagor havainnollistaa erittelemällä varsin yksityiskohtaisesti Ranskan hallinnon kielteistä suhtautumista musliminaisten pukeutumiseen uskonnollisen koodin mukaisella tavalla. Vuonna 2010 Ranskasta tuli ensimmäinen maa Euroopassa, joka kielsi kasvot peittävien burkan ja niqabin käytön julkisissa paikoissa. Säännöksen rikkomisesta voi joko saada sakot tai joutua ottamaan kursseja Ranskan kansalaisuudesta tai joutua kärsimään molemmat rangaistukset.

Cohen-Almagor pohtii teoksessaan, voidaanko tätä pukeutumiskieltoa pitää oikeutettuna monikulttuurisen liberaalin demokratian oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden kannalta. Hän tarkastelee asiaa useista näkökulmista käsin. Voidaanko kasvot peittävää asua kieltää naisten oikeuksien puolustamisen, valtion yhtenäisyyden, kansallisen identiteetin, yhteiskuntarauhan säilyttämisen tai turvallisuuden ja julkisen järjestyksen perusteella? Pitäisikö muslimivaatetuksen muissa yhteiskunnan jäsenissä herättämä mielipaha tai muut kielteiset tunteet ottaa huomioon? Voidaanko burka tai niqab kieltää sillä perusteella, että asua käyttävä nainen ei saa ulkona liikkuessaan tarpeeksi D-vitamiinia?

Cohen-Almagor tarkastelee asioita melko perinpohjaisesti. Mistään näkökulmasta katsottuna yksioikoinen ja yleistävä kielto rangaistuksineen ei vaikuta oikeutetulta ratkaisulta. Määrällisesti varsin marginaalinen ilmiö on saanut kohtuuttomasti huomiota, ja se on enemmän erottanut kuin yhdistänyt Ranskassa asuvia väestöryhmiä. Suuri osa ranskalaisista ei erota eri pukeutumistapoja toisistaan, minkä vuoksi myös maltillisempia huivin käyttäjiä on syrjitty ja he ovat joutuneet loukkaavan käytöksen kohteeksi. Kaikista omituisimpana Cohen-Almagor pitää konservatiivisen islamilaisen koodin mukaisen uima-asun, burkinin, kieltämistä. Kielto ehdittiin ottaa käyttöön joillain paikkakunnilla ennen kuin maan korkein juridinen auktoriteetti Conseil d’État puuttui asiaan ja kielsi kieltämisen.

Liberaalin demokratian näkökulmasta on tärkeätä, että kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa julkinen valta esittäytyy neutraalina ja toimii puolueettomasti. Valtio ei saa asettua minkään väestöryhmän tai hyvää elämää koskevan käsityksen puolelle ja pistää sitä muiden edelle. Ranskassa ajatus on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. Valtion maallisesta neutraalisuudesta on tullut perfektionistinen periaate, joka ei asetu erilaisten elämänkatsomusten ulko- vaan yläpuolelle. Uskonnonvastaisessa ideologiassaan Ranskan valtio on suvaitsematon. Samalla se kuitenkin noudattaa kaksoisstandardia, koska enemmistöuskontoon (katolisuus) ei kohdistu samanlaista painetta. Täysi kansalaisuus ja oikeus nauttia kansallisesta solidaarisuudesta edellyttävät luopumista henkilökohtaisen identiteetin tärkeistä osatekijöistä. Näin on vaikea toteuttaa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa muuten kuin hyvin abstraktissa mielessä.

Israel etnisenä demokratiana

Syntyperältään juutalaisen Cohen-Almagorin tulkinta Israelista ei oli juuri myönteisempi kuin hänen näkemyksensä Ranskasta, vaikka hän toki ymmärtää vuonna 1948 perustetun valtion tarpeen lisätä maan ja sen kansalaisten turvallisuutta. Israelia ei kuitenkaan voi pitää liberaalina demokratiana, koska se ei anna täysiä kansalaisoikeuksia kaikille kansalaisilleenkaan ja koska israelilainen demokratia tarkoittaa (juutalaisen) enemmistön ylivaltaa (arabialais-palestiinalaista) vähemmistöä[5] kohtaa.

Vaikka Israelin yhteiskunta on etnisesti ja kulttuurisesti moninainen, Israelin valtio kieltäytyy tätä pluralismia avoimesti tunnustamasta. Määrittämällä itsensä juutalaiseksi valtioksi Israel päinvastoin kiinnittää itsensä tiettyyn hyvää elämää koskevaan käsitykseen ja asettaa muut käsitykset yhteiskunnan marginaaliin. Osalle israelilaisista juutalaisuus tarkoittaa omaa etnistä identiteettiä, toisille uskonnon normien mukaan elämistä, mutta molemmissa tapauksissa se sulkee suuren osan väestöstä kansakunnan ulkopuolelle. Tämä ulossulkeva kansakuntakäsitys sai kiistanalaisen juridisen kodifikaation vuoden 2018 lakiuudistuksessa, kun Israel määriteltiin aikaisempaa selkeämmin nimenomaan juutalaisten valtioksi.

Sammy Shooha on kutsunut Israelia etniseksi demokratiaksi, ja Cohen-Almagor tuntuu yhtyvän tähän tulkintaan. Vaikka yhteiskunta on moninainen, se ei tunnusta sitä. Valtio ymmärtää tärkeimpänä tehtävänään olla kaikille juutalaisille maailmassa paikka, jossa he voisivat elää vapaina vainosta ja syrjinnästä. Etenkin palestiinalaisen vähemmistön asema on kuitenkin heikko ja monet oikeudet on varattu ainoastaan Israelin juutalaisille. Käsitykset epäoikeudenmukaisuudesta osaltaan ylläpitävät vihamielistä ilmapiiriä maan sisä- ja ulkopuolella, ja siksi myöskään turvattomuudesta ja sen tunteesta ei ole päästy eroon.

Demografisesti monikulttuurisen Israelin muuttuminen liberaalimpaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan edellyttäisi valtion juridisten perusteiden muuttamista. Vähemmistöt pitäisi tunnustaa avoimemmin, syrjinnänvastaista politiikkaa pitäisi terävöittää ja positiivisen diskriminaation ohjelmia pitäisi panna kunnolla myös toimeen. Parempaan turvallisuuteen johtavat ratkaisut vähentäisivät myös turvattomuuden tunnetta ja siirtäisivät sitä kauemmaksi politiikan tekemisen keskiöstä. Vaikka monet merkit ovat viime aikoina olleet kielteisiä, Cohen-Almagor toteaa lopuksi palestiinalaisten kasvaneen valmiuden identifioida itsensä israelilaiseksi sekä lisääntyneen kiinnostuksen osallistua yhteiskunnallisiin asioihin.

Kiinnostavalla tavalla Cohen-Almagor pohtii myös valtion symbolien roolia yhteenkuuluvuuden luomisessa tai sen estämisessä. Virallista symboliikkaa uudistamalla myönteinen kehitys voisi edelleen vahvistua. Osa kansallisista symboleista voisi hyvin olla taustaltaan ja identiteetiltään juutalaisia, mutta kokonaisuutta voitaisiin täydentää esimerkiksi otteilla kirjallisesta arabikulttuurista valtion tunnuslauseessa. Daavidin tähti voitaisiin ymmärtää myös muiden kuin juutalaisten symbolina (kuten historiallisesti onkin asian laita). Kansallislaulun sanoja pitäisi uudistaa tai säkeistöille pitäisi luoda erikielisiä ja sisällöltään soveltuvin osin poikkeavia variaatioita, jotta kaikki voisivat laulaa sitä täydestä sydämestään.

Suomi: liberaali demokratia, paternalistinen tasavalta vai etninen demokratia?

Cohen-Almagorin erittely tarjoaa hyvän mahdollisuuden miettiä myös oman maamme suhtautumista tosiasiallisesti olemassa olevaan etniseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Muistuttaako Suomi eniten angloamerikkalaista liberaalia demokratiaa, jossa vapaus, oikeudenmukaisuus ja järjellisyys toteutuvat ja jossa julkinen valta pidättäytyy edustavansa yhtä ainoaa elämäntapaa tai käsitystä hyvästä elämästä? Vai pitäisikö Suomi ymmärtää ennen muuta Ranskan tapaisena kansallista yhtenäisyyttä vaalivana tasavaltalaisena valtiona, joka esittää kansalaisilleen vaatimuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla ja miten toimia? Onko Suomi kenties Israelin tavoin etninen demokratia, jossa yhdellä väestöryhmällä on primus inter pares -asema aitoina suomalaisina ja muut yhteisöt ovat joko kansakunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella?

Olen ennen muuta teoksessani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (2013) sekä joissain muissa tutkimuksissa tarkastellut näihin kysymyksiin vastaamisen kannalta relevantteja asioita. Myös monet kollegat ovat kirjoittaneet suomalaisesta nationalismista, kansakunnan rakentamisesta ja kansallisesta identiteetistä. Tärkeimpänä havaintona olen yhä taipuvainen pitämään sitä, että Suomi on maa, joka on helppo ymmärtää väärin. Yhdestä suunnasta katsottuna maamme näyttää vahvasti yhdenlaiselta, toisesta näkökulmasta käsin puolestaan perustellusti ihan erilaiselta. Pyrkimys ymmärtää ja tulkita Suomi vain yhdellä tavalla ja yksioikoisesti johtaa aina harhaan. Sitä kautta ei synny myöskään kunnollista keskustelua.

Vähemmistöoikeudelliselta ja -poliittiselta kannalta katsottuna Suomi on joiltain osin vahvassa mielessä liberaali demokratia. Poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta on rakennettu vapautta ja tasa-arvoa sekä yksilöiden ja ryhmien keskinäistä kunnioitusta ja toisten vahingoittamisen välttämistä silmällä pitäen. Suomi on virallisesti kaksikielinen valtio, mikä on hyvin poikkeuksellista, kun kyseessä ei kuitenkaan ole liittovaltio. Saamelaisilla on kulttuurinen itsehallinto omalla kotiseutualueellaan ja kielellisiä oikeuksia määrittää tarkemmin saamen kielilaki. Perustuslaki takaa myös romaneille sekä muille ryhmille oikeuden kielen ja kulttuurin säilyttämiseen. Evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on lakisääteinen asema, ja muillakin rekisteröidyillä yhdyskunnilla on oikeus saada julkista tukea. Suomeen muuttaneiden oikeus oman kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen on niin ikään lakiin kirjattu.

Joitain ranskalaisen poliittisen kulttuurin piirteitäkin Suomesta voi kuitenkin löytää. Muiden Pohjoismaiden tavoin Suomessa on angloamerikkalaisiin yhteiskuntiin verrattuna voimakas vahvan valtion ja keskusvallan perinne. Vasemmisto, oikeisto ja keskusta ajoivat 1900-luvun alussa Suomeen vahvaa valtiota eri ideologisista syistä, mutta ajatus julkisen vallan vahvasta asemasta ja sen toimintakyvyn tärkeydestä yhdisti puolueita. Yhtäältä aluehallinto ja toisaalta kansalaisyhteiskunta jäivät suhteellisen heikoiksi, riippuvaisiksi keskusvallan tahdonilmauksista ja suorasta tai epäsuorasta taloudellisesta tuesta. Valtion pyhyyttä lisäsi sen historiallinen nuoruus sekä ulkoisen uhan kokemus ja käsitys maanpuolustuksen tärkeydestä.

Tasavaltalaisuuden näkökulmasta Suomea on hyvä verrata myös muihin Pohjoismaihin, vaikka ne monarkioita (Islantia lukuun ottamatta) ovatkin. Helposti ajattelemme, että Pohjoismaat ovat yhtenäinen kokonaisuus, ja muuhun maailmaan verrattuna keskinäisiä yhtäläisyyksiä onkin melko paljon. Siksi on sitäkin mielenkiintoisempaa, että suhteessa etnis-kulttuuriseen moninaisuuteen esiin pistävät ennen muuta maiden väliset erot. Ei ole olemassa pohjoismaista tapaa suhtautua uusiin ja vanhoihin kulttuurisiin vähemmistöihin, ja erot ennen muuta nationalistisen Tanskan ja 1970-luvulta lähtien multikulturalistisen Ruotsin välillä ovat suuria. Virallisen politiikan tasolla Suomi muistuttaa ehkä enemmän Ruotsia, mutta kansakuntakäsitys lienee kuitenkin ennemmin Tanskan tavoin yhteistä etnisyyttä ja kansallista kulttuuria korostava.

Kiinnostavin onkin kysymys Suomesta etnisenä demokratiana, koska myös sellaisena maatamme voi hyvin pitää. Suomen historiasta löytyy erilaisia kansakuntakäsityksiä, mutta vahva rooli on ollut sellaisella tavalla ymmärtää Suomi, johon ovat liittyneet paitsi suomen kieli ja luterilainen uskonto myös monet perinteisinä pidetyt tavat ja traditiot sekä etninen tausta ja sukujuuret. Suomalaisuus on äärimmäisissä, nykytermein etnonationalistisissa tulkinnoissa ollut hyvin ulossulkeva, tämä käsitys on ollut laajasti jaettu ja putkahtaa esille nykyäänkin usein. Vaikka ajatus Suomen väestön siirtymisestä Suomeen Volgan mutkasta ajanlaskun alussa on jo jokin aika sitten hylätty, tuoreimman geenitutkimuksen tuloksia tulkitaan yhä tietoina ammoisista suomalaisista tai jopa ”meistä”.

Nämä ajatukset suomalaisuuden rajaamisesta ja pitkästä historiallisesta jatkuvuudesta tulivat mieleen myös kuunnellessani Perussuomalaisten vastavalitun puheenjohtajan Riikka Purran puoluekokouspuhetta. Linjapuheen eräässä kohdassa hän kertoi puolueensa olevan huolissaan väestöpohjan muutoksista. Esimerkkinä hän mainitsi, että ”noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut siitä, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä.”

Tulkitsen asian niin, että Purra rajaa suuren osan Suomen väestöstä suomalaisuuden ulkopuolelle, myös siinä tapauksessa, että kyseessä olisi henkilö, jonka vanhemmat tai isovanhemmat olisivat muuttaneet maahamme. Jos tulkintani on oikea, sitä voisi kenties hyödyntää myös kaikissa muissa kohdissa, joissa Purra puheessaan tai Perussuomalaiset ohjelmissaan puhuvat suomalaisista tai ”meistä”. Tämä etnis-kulttuurinen kansakunnan rajaus on olennainen, koska silloin näennäisesti avoimet puheet suomalaisten etujen ajamisesta, suomalaisuuden erityislaadusta tai suomalaisten rahojen säästämisestä asettuvat uuteen, valikoivampaan, valoon.

Suomi on siten monikulttuurisen yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna samanaikaisesti monta eri maata, jossa toteutuvat niin liberalismi, valtiojohtoinen tasavalta-aate kuin etninen demokratiakin. Kaikista maista voidaan varmaan löytää sisäisiä ristiriitaisuuksia, mutta väitän, että Suomen tapauksessa nämä erot valtion ja kansakunnan syvimmässä olemuksessa ovat poikkeuksellisen tasavahvoja. Kuten sanottu, ainoa mielekäs tapa yrittää ymmärtää Suomea on ottaa ne kaikki huomioon ja hyväksyä osana todellisuutta. Mielenkiintoinen kysymys on tietenkin se, mihin suuntaan ollaan menossa. Ovatko jotkin tavat suhtautua moninaisuuteen vahvistumassa Suomessa toisten kustannuksella?

Yhteenveto: liberaali demokratia hengenvaarassa?

Cohen-Almagorin teoksen yksi avaintermi on ”democratic catch”, jolla hän viittaa siihen vaaraan, että liberaalin demokratian peruspilarit saattavat myös koitua sen kohtaloksi. Tärkeitä arvoja hänelle ovat yksilöiden ihmisoikeudet, kansalaisten yhdenvertaisuus, enemmistövalta ja oikeusvaltio. Niihin kuuluvat kuitenkin myös kulttuurin arvon tunnustaminen, yksilöiden lisäksi myös ryhmien vapaudet, vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen sekä erilaisuuden suvaitseminen. Elleivät etnisesti ja kulttuurisesti moninaiset nykyaikaiset yhteiskunnat onnistu löytämään tasapainoa erilaisten ideaalien ja periaatteiden välillä ja myös tekemään niin kuin opettavat, demokratia on vaarassa muuttua kuolleeksi kirjaimeksi ja jopa romuttua.

Haasteet ovat suuria, mutta ratkaisut ovat myös mahdollisia. Monikulttuurisuus ja liberalismi ovat Cohen-Almagorin mukaan yhdistettävissä toimivassa, tehokkaassa ja tasa-arvoisessa valtiossa. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että (kuten usein väitetään) moninaisuus on vahingoksi naisille tai lapsille tai että se johtaa väkivaltaiseen radikalismiin tai terrorismiin. Onnistuminen edellyttää oikeudenmukaisuutta ja järjellisyyttä: keskinäistä kunnioitusta ja pidättäytymisestä toisten vahingoittamisesta. Vaikka rajojen vetäminen on vaikeata, se on mahdollista, eikä hankalankaan työn tekemistä saa laiminlyödä. Kaikkien pitää saada tuoda näkökulmansa esille, jokaisen pitää olla valmis tekemään kompromisseja, päätöksiä täytyy kunnioittaa.

Moninaisessa yhteiskunnassa olennaista on tunnistaminen ja tunnustaminen. Erilaisuus on osattava tunnistaa. Moninaisuuden sisällä on edelleen osattava erottaa toisistaan se, mitä ei voida hyväksyä, ja se, mikä täytyy hyväksyä. Liberaalin demokratian perustavia pelisääntöjä ei saa rikkoa, ja esimerkiksi yksilöiden oikeuksien loukkaamista täytyy vastustaa lainsäädännöllä ja lainkäytöllä. Sallitun rajojen sisään asettuvat erilaisuuden muodot tulee puolestaan tunnustaa ja sisällyttää osaksi yhteiskuntaa ja kansakuntaa. Kansallinen identiteetti ei ole koskaan valmis vaan se on ikuinen työmaa.

Liberaalin demokratian on joskus välttämätöntä turvautua pakkokeinoihin itseään puolustaakseen. On naiivia ajatella, etteikö yhteiskunnassa olisi myös toimijoita, jotka eivät yhteistä etua ajaviin pelisääntöihin alistu. Lakien ja rangaistusten ei kuitenkaan pitäisi olla ensisijaisia välineitä, vaan parempaa tulosta saadaan Cohen-Almagorin mukaan usein aikaiseksi kasvatuksella, koulutuksella, tietoa välittämällä ja keskustelemalla. Pehmeämmillä keinoilla ja mukaan ottamisella luodaan ilmapiiriä, jossa kaikki kokevat olevansa lähtökohtaisesti hyväksyttyjä. Sillä tavalla ehkäistään eristäytymistä ja edistetään toivottua muutosta.

Lähteet

Cohen-Almagor, Raphael (2021). Just, Reasonable Multiculturalism – Liberalism, Culture and Coercion. Cambridge University Press, Cambridge.

Saukkonen, Pasi (2013). Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispoliittiset vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.

---

[1] Cohen-Almagor käyttää teoksessaan sanaa multiculturalism viittaamaan sekä väestölliseen tosiasiaan, demografiseen moninaisuuteen että siihen myönteisesti suhtautuvaan ideologiaan. Itse käytän ensimmäisessä tapauksessa mieluummin monikulttuurisen tai kulttuurisen moninaisuuden käsitteitä sekä jälkimmäisessä tapauksessa multikulturalismin käsitettä.

[2] Patrick Loobuyckin kirjan esittelyn tavoin käännän tässä yhteydessä sanan reasonable suomeksi järjellisyydeksi. Järkevyys (rationality) on ymmärrettävissä suppeampana tavoitteiden saavuttamiseen ja intressien toteutumiseen pyrkivänä prioriteettien määrittelynä ja keinojen valintana.

[3] Rawlsia seuraten Cohen-Almagor käyttää hyväksyttävistä ajatusmaailmoista ja oppirakennelmista englanninkielistä termiä reasonable comprehensive doctrines. Järjelliset yksilöt, ryhmät ja aatteet hyväksyvät yksilönvapauden lähtökohdan, demokraattisen hallintatavan, yhteiskunnan moninaisuuden ja alkuasetelmasta juontuvat yhdessä elämisen perusperiaatteet.

[4] Cohen-Almagorin alkuperäistä listaa (s. 64) on hieman täydennetty ja järjestetty uudelleen.

[5] Cohen-Almagor puhuu ennen muuta siitä Israelin väestönosasta, jota kutsutaan Israelin palestiinalaisiksi tai arabeiksi (tai joillain näitä lähellä olevilla termeillä) hieman erilaisin määrittelyin. Huhtikuussa 2020 Israelin noin yhdeksän miljoonan ihmisen väestöstä 74 prosenttia oli juutalaisia ja 21 prosenttia arabeja. Arabivähemmistön sisällä on sekä druuseja että beduiineja sekä kristittyjä. Viimeksi mainittuja on myös muista etnisistä ryhmistä. Historiansa vuoksi Israelin juutalainen väestönosa on taustamaiden osalta hyvin monikansallinen. Juutalaisuus sisältää suuren määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia.

Jakautunut yhteiskunta, erilaisuuksien Suomi

Monien mielestä yhteiskunnan tai kansakunnan tulee olla yhtenäinen pysyäkseen puolustuskykyisenä ja elinvoimaisena. Mutta mitä tuolla yhtenäisyydellä oikeastaan tarkoitetaan? Milloin yhteiskunta on sillä tavalla jakautunut, niin epäyhtenäinen, että siitä on todellista haittaa, ja asiaan siksi täytyy kiinnittää huomiota. Millä tavoin yhtenäisyyttä voidaan luoda olosuhteisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti moninaisia ja joissa tämä heterogeenisuus tuottaa ongelmia? Voiko yhtenäisyyden vaatimuksella olla myös kielteisiä seurauksia? Tässä kirjoituksessa esittelen ensiksi professori Adrian Guelken ajatuksia syvästi tai jyrkästi jakautuneista yhteiskunnista. Sen toisessa osassa arvioin Suomen historiaa, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä näitä pohdintoja vasten. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa  Depolarize II -hanketta.

Jyrkästi jakautuneet yhteiskunnat ja demokratia

Kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita. Joillain ihmisillä on enemmän valtaa kuin toisilla, yksillä on asiat paremmin kuin toisilla, ihmiset puhuvat eri kieliä eivätkä ymmärrä toisiaan, käsitykset arvoista ja siitä, millaista on hyvä elämä, poikkeavat toisistaan. Heillä on myös elämässä erilaisia tavoitteita ja suunnitelmia ja erilaisia käsityksiä siitä, miten yhteiskunnalliset olot pitäisi järjestää. Monella muullakin tapaa yhteiskunnat jakautuvat erilaisiin ryhmiin, yhteisöihin ja muihin yhteenliittymiin.

Toisaalta kukin yhteiskunta on epäyhtenäinen omalla tavallaan. Ei ole kahta samalla tavalla jakautunutta valtiota tai sen osaa. Jossain korostuvat yhdenlaiset erot, toisessa toisenlaiset. Monessa maassa on olemassa selvä enemmistö (tai enemmistöjä), kun taas muut ryhmät ovat heikommassa tai marginaalisemmassa asemassa. Jakautuneisuus voi myös olla tasaisempaa, esimerkiksi kahteen suurin piirtein yhtä suureen osaan tai suureen määrään pieniä yhteisöjä.

Jakolinjoilla on aina vaikutusta myös poliittiseen elämään. Valtion, alueen tai kaupungin päätöksenteossa on huomioitava sen sisältämä erilaisuus tai moninaisuus. Väestön sisäisiä eroja heijastuu politiikkaan puolueina tai muina parlamentaarisina tai ulkoparlamentaarisina maltillisempina tai radikaalimpina ryhmittyminä. Moninaisuuteen ja sen taustatekijöihin halutaan usein myös tietoisesti vaikuttaa. Joitain ryhmiä tai ryhmittymiä voidaan suosia toisten kustannuksella, jakolinjoja voidaan pyrkiä heikentämään tai vahvistamaan, sisäiseen erilaisuuteen voidaan suhtautua myönteisemmin tai kielteisemmin.

Belfastin yliopiston vertailevan politiikan professori Adrian Guelke julkaisi vuonna 2012 teoksen Politics in Deeply Divided Societies. Kirjan nimen mukaisesti häntä ei kiinnosta jakautuminen yleensä, vaan tilanne, jota voidaan kutsua syvästi tai jyrkästi jakautuneeksi yhteiskunnaksi. Tällaisesta on kyse silloin, kun ”a fault line that runs through the society causes political polarisation and establishes a force field”. Tällainen kuilun repeäminen, väestöryhmien irtautuminen toisistaan aiheuttaa haasteita mille tahansa yhteiskunnalle. Guelkea kiinnostaa ennen muuta se, millä tavalla se vaikeuttaa demokraattisen hallinnon rakentamista ja ylläpitoa.

Guelken mukaan yhteiskunnat voivat olla vertikaalisesti tai horisontaalisesti jakautuneita. Pystysuuntaisesta halkeamasta on kyse silloin, kun osapuolet ovat sosiaaliselta statukseltaan ja poliittiselta asemaltaan samalla tasolla. Usein on kuitenkin kyse vaakatasoisesta jakautumisesta, jolloin jokin ryhmä on määräävässä tai muuten dominoivassa asemassa ja muut ovat siihen nähden alisteisia tai heikompia. Jakautuminen voi myös olla binaarista eli kahtiajakautumista, tai sitten moninaista hajoamista useisiin osiin.

Vaikka yhteiskunnat ovat aina olleet epäyhtenäisiä ja vaikka jyrkästi jakautuneita maita ja kaupunkeja on ollut historiassa useita, aiheeseen kohdistunut tieteellinen kiinnostus on varsin tuoretta. Sitä on sivuttu käsiteltäessä esimerkiksi valtioiden hajoamista ja sisällissotien syntyä, mutta asiaa ei ole liiemmin teoretisoitu. Useiden nuorten demokratioiden romahtaminen autoritaarisesti johdetuiksi maiksi tai jopa diktatuureiksi maailmansotien välisenä aikana kasvatti huolta kansanvaltaisen kehityksen tulevaisuudesta. Samalla lisääntyi pohdinta siitä, mitkä tekijät vahvistavat ja mitkä heikentävät demokratiaa. Demokratia edellyttää moninaisuuden hyväksyntää, mutta sisäiset erot voivat myös uhata koko järjestelmää. Politiikan tutkimuksen moderneihin klassikoihin kuuluva Seymour Martin Lipset muotoili vuonna 1959 ilmestyneessä Political Man –teoksessaan tämän paradoksin ja siitä seuraavan tehtävänannon seuraavasti:

Inherent in all democratic systems is the constant threat that the group conflicts which are democracy’s life-blood may solidify to the point where they threaten to disintegrate the society. Hence conditions which serve to moderate the intensity of partisan battle are among the key requisites of democratic government.

Donald Trumpin presidenttikauden ja Britannian Brexit-äänestyksen taustaa vasten katsottuna voi tuntua oudolta, että 1950- ja 1960-luvulla angloamerikkalaisia maita pidettiin yhtenäisinä ja siksi myös poliittisesti vakaina yhteiskuntina. Homogeenisuus tarkoitti sekulaarin poliittisen kulttuurin yhtenäisyyttä, joka yhdistyessään yhteiskunnan rooli- ja tehtäväjaon pitkälle vietyyn eriytymiseen tuotti jyrkkien halkeamien sijaan ristikkäisiä ja toisiaan leikkaavia sosiaalisia muodostelmia. Manner-Euroopassa riskinä oli puolestaan yhteiskunnallisten asemien ja poliittisten ideologioiden kohtalokas yhteen kietoutuminen tavalla, joka heikensi järjestelmän toimintakykyä ja loi siten edellytyksiä radikalismille ja demokratian haastamiselle.

Euroopan puolella kiinnitettiin kuitenkin jo varhain huomiota siihen, että sekä historiasta että nykypäivästä löytyy tapauksia, joissa yhteiskunta on kiistatta moninainen, mutta demokraattinen poliittinen järjestelmä vaikuttaa kuitenkin olevan vahva ja vakaa. Keskeinen henkilö tässä työssä oli hollantilainen politiikan tutkija Arend Lijphart, joka huomautti, että Alankomaat, Belgia, Itävalta ja Sveitsi täyttivät monet epäyhtenäisen yhteiskunnan tunnusmerkit, mutta tuntuivat silti valtioina toimivan hyvin. Nämä reaalimaailman esimerkit pistivät hänet miettimään sitä, mitkä ovat ne taustatekijät ja toimintamuodot, jotka mahdollistavat vakaan demokratian jakautuneessa yhteiskunnassa? Ennen vastauksia tähän kysymykseen on syytä katsoa vähän tarkemmin, millä tavoin yhteiskunta voi olla jyrkästi eriytynyt.

Jakolinjojen taustatekijät

Kylmän sodan päättymisen jälkeen yhteiskuntien jakautumisesta ja konfliktiherkkyydestä käyty empiirinen ja teoreettinen keskustelu on entisestään lisääntynyt. Samalla on vahvistunut mielikuva siitä, että jakautuneen yhteiskunnan ensisijainen aiheuttaja on etninen moninaisuus. Monet vastakkainasettelut on määritetty ja nimetty etnisiksi konflikteiksi, vaikka useista on löydettävissä myös muita, kenties tärkeämpiä jakolinjoja. Guelke käsitteleekin teoksessaan myös jakautumisen muita taustatekijöitä, kuten taloudellis-sosiaalisia luokkia ja kerrostumia, klaaneja ja kasteja sekä kieltä, uskontoa ja rotua. Nojaan seuraavassa esittelyssä hänen kirjaansa, mutta laajennan ja täydennän niitä eräillä lisähuomioilla sekä historiallisilla ja tämän päivän esimerkeillä.

Luokat ja kerrostumat

Luokkajako liitetään yleensä yhteiskuntien teollistumiseen ja omistavasta luokasta selvästi intresseiltään poikkeavan modernin työväenluokan syntyyn. Työn ja pääoman välinen ristiriita löytyykin usein sosiaalisten ristiriitojen ja poliittisten konfliktien taustalta viimeisen 150 vuoden ajalta. Myös aikaisemmat sääty-yhteiskunnat olivat sosiaalisesti hyvin jakautuneita. Kuhunkin säätyyn syntyneen henkilön lähtökohtaisena tulevaisuuden perspektiivinä oli pysyä koko ikänsä samassa sosiaalisessa kerrostumassa ja elää säätynsä arvojen ja normien mukaisesti. Monet historialliset vastakkainasettelut syntyivät porvariston tai talonpoikaiston tyytymättömyydestä vallitsevia oloja tai vallanpitäjien poliittisia päätöksiä kohtaan.

Saman tyyppinen deterministinen jakoperiaate sisältyy vielä voimakkaampana etenkin Intian yhteiskuntaa ja sen työnjakoa määrittävässä kastilaitoksessa. Guelke kuitenkin huomauttaa, että järjestelmän monimutkaisuus on estänyt sitä rakentumasta yhteiskunnan jakolinjoja vahvasti tuottavaksi tekijäksi. Kastilaitoksella on kuitenkin yhä vaikutuksensa intialaiseen politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ristiriitoihin, vaikka Intian perustuslaki muodollisesti kieltää syrjinnän kastin perusteella.

Marxilaisesti orientoituneet tutkijat pitävät yhteiskuntien luokkajakoa ylipäätään ensisijaisena vastakkainasettelun perusteena ja muotona. Esimerkkeinä maista, joita muutkin ovat pitäneet vahvasti luokkaperusteisesti jakautuneina, Guelke mainitsee myös maailmansotien välisen ajan Itävallan sekä 1970-luvun alun Chilen. Globalisaatiokehitys on hänen mukaansa ensimmäisessä vaiheessaan 1900-luvun lopulla, yhdessä sosialistisen tai kommunistisen vaihtoehdon epäuskottavuuden kanssa, heikentänyt kehittyneiden maiden sisäistä luokkajakoa ja sen poliittista merkitystä. Guelke arvioi kuitenkin, että epätasainen taloudellinen kehitys voi jatkossa kasvavan työttömyyden ja elintason laskun seurauksena jälleen vahvistaa taloudellis-sosiaalisia vastakkainasetteluja.

Uskonto

Monet yhteiskunnat ovat uskonnollisesti jakautuneita. Modernin poliittisen filosofian synty kytkeytyykin vahvasti menestyksellisten protestanttisten liikkeiden aiheuttamaan läntisen kristikunnan jakautumiseen. On sanottu, että tuolloin uskonnollis-aatteelliset kysymykset yhdistivät kaukana toisistaan asuvia ihmisiä ja erottivat naapureita toisistaan. Esimerkiksi yhteenottoja Ranskan katolisten ja kalvinististen hugenottien välillä on kutsuttu uskonsodiksi. Tilanne kuitenkin vakautui useissa maissa 1700-luvulle tultaessa ja uskonnollisen moninaisuuden sietämiseen tai suvaitsemiseen kehittyi erilaisia malleja. Monissa maissa toki myös kiellettiin virallisesta tai valtauskonnosta poikkeavat uskonnot.

Vakavia jakolinjoja aiheuttavana tekijänä uskonto nousi uudelleen esiin vuosituhannen taitteessa ennen muuta kristinuskon ja islamin välisen uskontopohjaisten sivilisaatioiden vastakkainasettelun muodossa. Maailmassa on kuitenkin varsin vähän maita, joissa on huomattavia määriä sekä kristittyjä että muslimeja. Merkittävin poikkeus tästä on Nigeria, jossa muslimeilla on vahva asema maan pohjoisosissa ja kristityillä puolestaan eteläosissa. Guelken mukaan uskonto ei ole kuitenkaan Nigeriassa kehittynyt tärkeimmäksi jakolinjan muodostajaksi, koska yhteiskunnallisia ristiriitoja aiheuttavat myös monet muut tekijät.

Muita uskonnollisesti jakautuneita yhteiskuntia ovat esimerkiksi Libanon, Kypros, Sri Lanka ja Pohjois-Irlanti. Libanon on suorastaan hajautunut valtio, koska sekä kristityt että muslimit jakautuvat useisiin poliittisesti aktiivisiin ryhmiin. Se on myös maa, jossa myöhemmin tarkemmin esiteltävät konsosiationalistiset järjestelyt eivät ole onnistuneet tuottamaan yhteiskunnallista ja poliittista vakautta. Syitä tähän voivat Guelken mukaan olla riittävän poliittisen tahdon puute, tarpeettoman jäykkä vallanjakomalli, palestiinalaispakolaisten läsnäolo, uskonnollisten ääriliikkeiden omat agendat sekä ulkopuolisten valtioiden puuttuminen Libanonin sisäisiin asioihin.

Guelke antaa kirjassaan ymmärrettävästi paljon tilaa Pohjois-Irlannin kysymykselle. Katolisten ja protestanttien välinen väkivaltainen vastakkainasettelu 1960-luvulta 1990-luvun lopulle (ns. troubles) muodostaa omana aikanamme poikkeuksen kristillisten yhteisöjen yleensä rauhanomaisen rinnakkainelon säännöstä. Guelken mukaan kiista on kuitenkin vain osittain uskonnollinen, eikä se alkanut uskonnollisista kysymyksistä kuten erilaisista Raamatuntulkinnoista tai pelastumista koskevista käsityksistä. Belfastissa vuonna 1998 sovittu Pitkänperjantain sopimus tähtäsi pysyvän rauhan saavuttamiseen alueella eri väestöryhmien kesken.

Kieli ja etnisyys

Kansallisvaltioiden rakentuminen tapahtui Euroopassa pääsääntöisesti kahta tietä pitkin. Yhtäältä oli ns. vanhoja valtioita kuten Tanska ja Englanti. Toisaalta oli etnis-kansallisia yhteisöjä, jotka pyrkivät joko Suomen tai Kreikan tavoin itsenäistymään jostain imperiumista tai muusta valtiosta tai yhdistymään itse laajemmaksi kokonaisuudeksi (Saksa, Italia). Kaikissa näissä tapauksissa standardoidusta kielestä muodostui tärkeä kansakuntaa yhdistävä tekijä. Enemmistökieli on usein syrjäyttänyt vähemmistökielet niin, että monet kielet ovat kokonaan kuolleet tai jääneet yhteiskunnan marginaaliin.

Useimmissa maissa on joitain historiallisia kielellisiä vähemmistöjä, ja kielikysymys jakaa monia maita myös poliittisesti. 1900-luvun jälkipuoliskolla moniin Euroopan maihin luotiin kestäviä vähemmistöpoliittisia ratkaisuja. Kielellinen jakautuneisuus leimaa yhä ennen muuta Sveitsiä ja Belgiaa, joista jälkimmäisessä puoluejärjestelmä on jakautunut kokonaan kahtia hollanninkielisten ja ranskankielisten puolueisiin. Vaikka väkivallan uhka ei olekaan välitön, Belgiaa voi pitää jyrkästi jakautuneena yhteiskuntana. Jugoslavian hajoamisessa kyse oli muustakin kuin kielellisestä jakautumisesta, mutta maan kohtaloa voi pitää esimerkkinä monikansallisen valtion koossapitämisen vaikeuksista. Yritys yhdistää kansakuntaa luomalla serbokroatiasta yhteinen kieli ei riittänyt häivyttämään olennaisia jakolinjoja yhteiskunnan sisällä.

Kieli ja etnisyys yhdistetään usein toisiinsa. Etnisyyden tarkka määrittely on tunnetusti ollut vaikeata. Guelke hyödyntää kirjassaan eroa etnisen ryhmän (ethnie) ja etnisen kategorian välillä, joista jälkimmäinen ei edellytä vahvaa itsetietoisuutta. Maailman etnisistä ryhmistä tai kansallisuuksista monilla on pitkä historia, mutta jotkin ovat syntyneet vasta etnisen tai kansallisen tietoisuuden ”herättämisen” seurauksena. Etnisyys onkin usein ollut poliittisille toimijoille käyttökelpoinen väline väestöryhmien välisten erojen korostamiseksi ja vastustajien toiseuttamiseksi. Yhteiskunnan etniset erot eivät Guelkenkaan mielestä suoraan johda jyrkkiin jakolinjoihin, ellei niitä erikseen politisoida.

Rotu ja muut jakolinjat

Väestöryhmien välisiin fysiologisiin eroihin huomionsa kiinnittävä rotuajattelu on ollut yhteiskuntia vahvasti jakava tekijä joissain maissa. Englanninkielisessä kielenkäytössä etnisyys ja rotu menevät usein terminologisesti sekaisin, kun taas Manner-Euroopassa rotu-käsitteistöstä pyrittiin toisen maailmansodan jälkeen pääsemään eroon. Ihonvärillä on yhä suuri merkitys Yhdysvalloissa sekä tilastollisena kategoriana että sosiaaliseen asemaan vaikuttavana taustamuuttujana. Apartheid-ajan Etelä-Afrikassa väestön jako valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin määritti vahvasti yksilöiden asemaa yhteiskunnassa. Maan hallinto pyrki Guelken mukaan korostamaan etnisyyttä jakaakseen mustan väestönosan pienempiin väestöryhmiin tässä kuitenkaan juuri onnistumatta.

Muista jyrkkiä jakolinjoja aiheuttavista taustatekijöistä muuttoliike on toisinaan tuottanut jännitteitä alkuperäisten asukkaiden ja uusien tulijoiden välillä. Guelken mukaan Ruandan, Burundin ja Sudanin sisäisissä väkivaltaisuuksissa on puolestaan vain osin kyse etnisistä konflikteista, koska taustalta löytyy myös vahvoja ristiriitoja maanviljelijöiden ja karjanhoitajien välillä. Maanomistajien ja maataloustyöväestön väliset riidat ovat aiheuttaneet lukuisia väkivaltaisuuksiinkin johtaneita kiistoja ympäri maailmaa ennen ja nyt. Thaimaata voidaan puolestaan pitää esimerkkinä maasta, jossa kaupunkien ja maaseudun (tai keskustan ja periferian) välinen ristiriita saa selviä poliittisia muotoja. Hän mainitsee myös, että kylmän sodan päättymisen jälkeen yhtenäistyneessä Saksassa idän ja lännen välisten erojen poistaminen on osoittautunut oletettua paljon vaikeammaksi tehtäväksi.

Ratkaisuja jakautuneisuuteen

Yhteiskunnat ovat jakautuneita myös esimerkiksi iän, sukupuolen, elämäntavan tai alakulttuurien mukaisesti. Guelkea kiinnostavat kuitenkin siis vain ne eriytymisen muodot, jotka tuottavat poliittista polarisaatiota ja jotka siten luovat perustan yhteiskunnan syvälle tai jyrkälle jakautumiselle. Miten tällainen jakautuminen käytännössä tapahtuu?

Eric Nordlingerin 1970-luvulla tekemä määrittely etenee askel kerrallaan. Kaikissa yhteiskunnissa on hänenkin mukaansa luokka- ja yhteisöperusteista eriytyneisyyttä. Ristiriitoja ja konflikteja ja niiden varaan rakentuvia järjestäytyneitä kollektiivisia muodostelmia syntyy vain, jos väestön sisältämille jakolinjoille annetaan riittävän suuri merkitys. Kaikki konfliktitkaan eivät johda jyrkkään jakautumiseen, elleivät ne ole tarpeeksi vakavia ja intensiivisiä. Intensiivisyydestä on kyse silloin, jos suuri määrä konfliktien osapuolina olevien ryhmien jäseniä pitää käsiteltäviä kysymyksiä erittäin tärkeinä ja/tai jos he ilmaisevat vahvasti vastakkainasettelua lietsovia antagonistisia näkemyksiä toisesta osapuolesta.

Jos näin tapahtuu, voidaan puhua yhteiskunnan polarisoitumisesta. Jos hyvin käy, eriytyminen on lyhytaikaista tai se koskettaa vain joitain elämän osa-alueita. Joissain tapauksissa jakautuminen kattaa kuitenkin välittömästi tai ajan mittaan laajan kirjon erilaisia kysymyksiä ja konflikti osoittautuu pitkäikäiseksi. Tällöin ollaan myös lähellä väkivaltaisia yhteenottoja ryhmien välillä. Demokraattinen järjestelmä ei tietenkään enää toimi asianmukaisesti, ellei se pysty käsittelemään ristiriitoja ajautumatta väkivaltaiseen yhteenottoon. Polarisoituneen yhteiskunnan rakenteelliset ristiriidat täytyy yrittää ratkaista jollain tapaa, tai yhteiskunnallinen elämä kärsii jakautuneisuudesta vakavasti.

Itsehallinto

Etnisten konfliktien poliittista hallintaa käsittelevässä teoksessaan John McGarry ja Brendan O´Leary (1993) tekivät hyödyllisen kahtiajaon kahteen pääluokkaan. Joissain tapauksissa kyse on yhteiskunnan sisältämien ja jakolinjoja aiheuttavien erojen poistamisesta, toisissa tapauksissa puolestaan niiden säätelystä tai kontrolloinnista. Molempien alle voidaan sijoittaa erilaisia toimintamalleja, joille löytyy myös vastaavuutta todellisuudesta. Erojen eliminoinnin äärimmäinen ilmenemismuoto on kansanmurha. Tähän kategoriaan voidaan sijoittaa myös väestön pakkosiirrot, alueen jakaminen (oletettujen) väestösuhteiden mukaisesti sekä vähemmistöjen sulauttaminen kantaväestöön tai valtakulttuuriin.

Erojen säätelyn piiriin kuuluvia toimintamuotoja ovat puolestaan esimerkiksi sellaiset järjestelyt, joissa enemmistö (tai valtaapitävä väestönosa) pyrkii hegemonisesti kontrolloimaan myös vähemmistöjen elämää. Joskus on kyse ulkopuolisten toimijoiden aktiivisesta osallistumisesta väestösuhteiden ylläpitämiseksi ja yhteiskuntarauhan rakentamiseksi. Asioita voidaan myös yrittää ratkaista jakamalla valtaa alueellisille yksiköille esimerkiksi liittovaltion tapaan. Poliittisen vallan delegointia voidaan toteuttaa myös siten, että eri osapuolilla on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja suojella elintärkeitä etujaan. Näistä kaksi viimeisintä ovat eurooppalaisen yhteiskuntakehityksen kannalta relevantimmat.

Molemmissa tapauksissa kyse on siis vallan jakamisesta siten, että yhteiskunnan jakautumisen kannalta tärkeimmät väestöryhmät saavat mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Yksi tapa toteuttaa tämä delegointi on antaa yhteisöille oikeuksia päättää itse omista asioistaan. Itsehallinnon eli autonomian järjestelyt voivat olla alueellisia tai ei-alueellisia.

Äärimmäinen esimerkki alueellisesta territoriaalisesta itsehallinnosta on liittovaltio, joita on määritelmästä riippuen noin kymmenesosa maailman valtioista. Näistä suurin osa ei esimerkiksi Saksan tavoin noudata väestöryhmäkohtaisia jakolinjoja tässä yhteydessä tarkoitetussa mielessä (joidenkin taustalla on kuitenkin esimerkiksi historiallisia maakuntia, joista osalla voi olla vahva alueellinen identiteetti). John Coakley on joitain vuosia sitten arvioinut, että liittovaltioista kymmenkunta voisi olla etnisiä federaatioita, joissa vähintään osa osavaltioista kytkeytyy vahvasti myös etnisiin tai kulttuurisiin jakolinjoihin.

Tällaisina liittovaltioina voidaan pitää Euroopassa ainakin Belgiaa ja Bosnia ja Herzegovinaa. Molempia Guelke pitää myös konsosiationaalisina federaatioina. Belgia jakautuu sekä alueellisesti että ei-alueellisesti ensinnäkin hollanninkieliseen Flanderiin, ranskankieliseen Valloniaan sekä kaksikieliseen Brysselin alueeseen, ja toiseksi hollannin-, ranskan- ja saksankielisiin yhteisöihin. Bosnia ja Hertsegovina koostuu puolestaan lähinnä kroaattien ja alueen muslimien eli bosniakkien asuttamasta Bosnia-Hertsegovinan federaatiosta sekä Bosnian serbitasavallasta.

Muita ainakin osittain etnisiksi federaatioiksi luokiteltavia maita ovat Coakleyn mukaan Espanja, Etiopia, Intia, Kanada, Nigeria, Pakistan, Sveitsi ja Venäjä, ja monissa niistä on yhä ratkaisemattomia kieli- tai kansallisuuskysymyksiä. Belgiassa on yhä vahvoja flaamien itsenäistymispyrkimyksiä, samoin kuin Espanjassa tällä hetkellä etenkin Kataloniassa. Bosnia ja Hertsegovinaa Coakley (ja Guelke) pitävät hauraana  valtiona, jota ennen muuta kansainvälinen paine pitää koossa. Guelke lisää listaan Britannian, jossa valtaa on devoluution nimissä siirretty Skotlantiin ja Walesiin (sekä lähtökohtaisesti Pohjois-Irlantiin) tyytymättömyyden lieventämiseksi ja itsenäistymishaluisen nationalismin kasvun patoamiseksi.

Monissa Euroopan yhtenäisvaltioissa on tehty itsehallinnollisia erillisratkaisuja. Suomessa Ahvenanmaalla on kansainvälisen sopimuksen takaama autonomia, ja maakunta on julistettu yksikielisesti ruotsinkieliseksi, minkä lisäksi saamelaiskäräjät toteuttaa rajattua itsehallintoa saamelaisten kotiseutualueella. Tanskan autonomisia alueita ovat Fär-saaret ja Grönlanti, Portugalissa puolestaan Azorit ja Madeira. Italiassa osittain saksankieliseen Etelä-Tiroliin on luotu itsehallinnollisia järjestelyjä, ja Moldoviassa autonominen alue on venäjämielinen Gagauzia, jossa puhutaan myös gagauzin kieltä.

Alueellisen itsehallinnon tärkeä edellytys on tietenkin se, että väestöryhmät ovat riittävän suuressa määrin jakautuneet myös eri alueille. Tämä on asia, jonka suhteen ollaan usein oltu liian epätietoisia tai tarpeettoman optimistisia. Tästä syystä vähemmistökysymyksiä ei olekaan onnistuttu kokonaan ratkaisemaan, vaan jopa päinvastoin moninkertaistamaan niitä, koska kaikissa uusissakin valtioissa tai osavaltioissa on enemmistö ja vähemmistöjä. Donald Horowitz onkin sarkastisesti muistuttanut, että uudet aluejaot ja rajajärjestelyt eivät epäonnistu missään muussa yhtä varmasti kuin etnisesti yhtenäisten (ja siten sopusointuisiksi oletettujen) alueiden rakentamisessa.

Konsosiaatio

Arend Lijphart tutki tarkemmin niitä valtioita, jotka ikään kuin poikkesivat säännöstä. Vaikka jokin yhteiskunta ei ollut yhtenäinen tai jakautunut ristikkäisten jakolinjojen mukaisesti, siinä oltiin onnistuttu rakentamaan vakaa ja toimiva demokraattinen poliittinen järjestelmä. Olivatko kaikki nämä maat ikään kuin sui generis omanlaisiaan vai löytyikö niiden taustalta yhdistäviä tekijöitä? Lijphartin mukaan kyse oli jälkimmäisestä. Hän kutsui konsosiationaaliseksi demokratiaksi sellaista poliittisen johtajuuden ja institutionaalisten rakenteiden liittoa, joka näyttäisi ratkaisevan yhteiskunnan moninaisuuden ja vakaan kansanvallan yhdistämisen dilemman.

Konsosiationaalinen demokratia sisältää neljä pääelementtiä tai edellytystä. Näistä tärkein on se, että hallitusvaltaa on jaettu siten, että tärkeimpien yhteisöjen edustajilla on pääsy jakolinjoja ylittävään suureen koalitioon. Vähemmistöryhmillä on myös syytä olla veto-oikeus itseään koskevissa elintärkeissä kysymyksissä. Poliittisen edustuksen pitäisi toteutua suhteellisuusperiaatteen mukaisesti niin, että myös pienillä ryhmillä on mahdollisuutensa ja jotta poliittiset voimasuhteet vastaavat riittävän hyvin väestösuhteita. Lisäksi yhteisöillä täytyy olla mahdollisimman laajat oikeudet itse päättää omista asioistaan.

Lijphart katsoi, että konsosiationalismin menestymisen todennäköisyyttä lisääviä tekijöitä ovat myös muun muassa valtion pieni koko ja poliittisen eliitin yhteistyötä tukevat poliittiset traditiot sekä ryhmärajoja ylittävät lojaliteetit ja toisiaan risteävät jakolinjat. Hän on myös korostanut, että konsosiaatiolla ei ole onnistumisen edellytyksiä, ellei sen luomiseksi ja ylläpitämiseksi ole riittävää poliittista tahtoa. Halukkuutta hakea sisäpoliittisia ratkaisuja voi edesauttaa ulkopuolinen uhka. Riski joutua ulkovaltojen hyökkäyksen tai muiden aggressiivisten toimien kohteeksi auttaa lisäämään yksimielisyyttä rajojen sisäpuolella.

Konsosiationaalista demokratiaa on arvosteltu vähän irvaillen, että se on toiminut hyvin siellä, missä sitä ei itse asiassa tarvittaisikaan. Näiden kriitikoiden mukaan Alankomaissa, Itävallassa ja Sveitsissä yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kulttuuri olisivat varmistaneet poliittisen järjestelmän vakauden ja demokraattisuuden ilman konsosiationaalisia institutionaalisia järjestelyjäkin. Mallia on myös kritisoitu eliittikeskeisyydestä, joka pahimmillaan johtaa poliittisten eliittien irtautumiseen omasta äänestäjäkunnasta. Eri yhteisöjen eliittien keskinäisen kytkeytymisen lisäksi vaarana voi olla myös päinvastainen kehitys, väestöryhmiä erottavien jakolinjojen jäykistyminen ja syventyminen entisestään.

Konsosiationalismia on kuitenkin hyödynnetty uusien valtioiden poliittisten järjestelmien rakentamisessa, konfliktien jälkeisessä jälleenrakennustyössä ja syvällisissä regiimimuutoksissa. Sillä on ollut vaikutusta apartheid-ajan Etelä-Afrikan poliittisen järjestelmän rakenteisiin, Pohjois-Irlannin aluehallinnollisiin ratkaisuihin sekä institutionaalisiin järjestelyihin esimerkiksi Afganistanissa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Burundissa, Irakissa, Keniassa ja Makedoniassa. Monille näistä tapauksista on yhteistä, että uutta poliittista järjestelmää on saatettu voimaan ulkopuolisin toimin, joissain tapauksissa kyseisen maan edustajien vastustuksesta huolimatta. Tällöin lähtökohdat eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset.

Integraatio

Tämän päivän perspektiivistä katsottuna konsosiationalismin etuna etenkin alueellisiin itsehallinnollisiin ratkaisuihin on se, että yhteisöllisten erojen kiinnittyminen tiettyihin maa-alueisiin ei ole samalla tavalla tarpeen. 1900-luvulla maansisäiset muuttoliikkeet ovat saaneet aikaan sen, että perinteisistäkin vähemmistöistä suuri osa asuu historiallisen kotiseutunsa ulkopuolella (jolla he puolestaan voivat olla selvässä vähemmistössä). Konsosiationalismi edellyttää kuitenkin toimiakseen myös riittävän pientä lukumäärää niitä riittävän suuria yhteisöjä, jotka täytyy ottaa huomioon institutionaalisia rakenteita pystytettäessä. Tämä tuottaa tälle toimintatavalla joitain uusia ongelmia.

Nykypäivän olosuhteissa leimallista monille yhteiskunnille on moninainen ja usein kompleksisia muotoja saava hajautuminen, jota jotkut kutsuvat superdiversiteetiksi. Se on seurausta ennen muuta kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen tuottamista uusista vähemmistöryhmistä. Esimerkiksi kieliryhmiä saattaa olla satoja, joista monet ovat pieniä mutta silti pitkäikäisiä. Etnisyyden, kielen ja kulttuurin yhdistäminen toisiinsa on käynyt entistä hankalammaksi, samoin kuin selkeät rajanvedot yhteisöjen välille. Kuitenkin tämä uusi moninaisuus aiheuttaa monissa maissa vakavia ja osin syviä jakolinjoja. Maahanmuutto ja kasvava monikulttuurisuus ovat myös synnyttäneet poliittisista liikehdintää esimerkiksi uusnationalististen, islam-vastaisten ja jopa uusrasististen puolueiden ja liikkeiden muodossa.

Tällainen jakautuneisuus on Guelken mielessä hänen eritellessään teoksessaan myös integraatiota, assimilaatiota ja näihin kytkeytyvänä myös multikulturalismia. Assimilaatiolla ja integraatiolla on yhteistä käsitehistoriaa. Ensiksi mainittu suomennetaan yleensä sulautumiseksi tai sulauttamiseksi, ja assimilaation prosessissa uudet ja/tai vähäisemmät osat menettävät ominaislaatunsa ja muuntuvat laajemman tai vahvemman kokonaisuuden erottamattomaksi osaksi. Integraatio voidaan puolestaan kääntää esimerkiksi eheytymiseksi/eheyttämiseksi tai yhdentymiseksi/yhdeksi-tulemiseksi, jolloin siinäkin tapauksessa monesta muodostuu ajan mittaan vain yksi.

Käsitteet ovat kuitenkin ajan mittaan irtautuneet toisistaan. Integraatiolla alettiin maahanmuuttopolitiikassa ja sitä käsittelevässä keskustelussa tarkoittaa sellaisia prosesseja, joissa pienemmällä, heikommalla tai uudemmalla osapuolella on oikeus oman identiteettinsä, sen osatekijöiden (kuten kielen) ja omien käytänteittensä ja toimintatapojensa säilyttämiseen. Yhteiskunnan muuttuminen on myös molemminpuolista: maahanmuuttajien lisäksi myös koko yhteiskunta muuttuu. Maahanmuuttajien vastaanotossa Suomessa alettiin varmuuden vuoksi käyttää suomen kielessä neologismisanaparia kotoutuminen ja kotouttaminen. Virallisissa ruotsin- ja englanninkielisissä käännöksissä puhutaan kuitenkin yhä integraatiosta.

Integraatio ei tarkoita ryhmien tai yksiköiden täydellistä erillisyyttä. Tiettyä sulauttamista pidetään yhä hyväksyttävänä ja jopa tarpeellisena. Ajatellaan esimerkiksi, että sosiaalisissa ja taloudellisissa kysymyksissä tai poliittisessa osallistumisessa ei pitäisi olla eroa vähemmistöjen tai maahanmuuttajien ja kanta- tai valtaväestön välillä. Taloudellisesta assimilaatiosta on kyse, kun ns. kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa työllisyydessä tai tulotasossa. Kaikkien tietyssä maassa asuvien kannattaa myös hallita yhteiskunnan virallista tai pääkieltä (tai kieliä) riittävän hyvin, jotta kielitaidon puutteet eivät vähennä valinnanmahdollisuuksia elämässä. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä taustasta huolimatta on niin ikään eräänlaista assimilaatiota.

Assimilaation ja integraation lisäksi muita suhtautumistapoja vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin ovat segregaatio ja multikulturalismi. Segregaatiota pidetään yleensä kielteisenä vaihtoehtona, koska se kirjaimellisesti johtaa eri väestöryhmien erillään asumiseen ja sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamiseen. Rotuerottelupolitiikka Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa mainitaan yleensä esimerkkinä yhteiskunnan vakavasta segregoitumisesta, jota julkisen vallan puolelta pyrittiin ylläpitämään. Joissain tapauksissa esimerkiksi uskonnolliset yhteisöt pyrkivät myös itse tietoisesti erottautumaan muusta yhteiskunnassa. Tällaisista mainitaan yleensä esimerkkinä Pohjois-Amerikan anabaptisteihin kuuluvat amissit.

Vähemmistöryhmien kulttuurisia oikeuksia korostava mutta myös kiinnittymistä yhteiskuntaan arvostava multikulturalismi oli Guelken mukaan mahdollista vasta sen jälkeen, kun kansalaisoikeudet oli Yhdysvalloissa laajennettu kuulumaan myös mustalle väestönosalle 1960-luvulla. Sitä ennen sitä olisi voitu pitää vain rodullisen eriarvoisuuden ylläpitämisen uutena toteuttamismuotona. Eksplisiittinen monikulttuurisuusideologia on lähtöisin Kanadasta 1970-luvulla, jolloin se liitettiin ennen muuta Quebecin ja Kanadan ranskankielisten asemaan sekä alkuperäiskansojen oikeuksiin. Sittemmin ajattelutapa levisi eri muodoissa esimerkiksi Australiaan sekä Euroopan puolella Britanniaan ja Alankomaihin ja laajeni koskemaan myös maahanmuuton myötä syntyneitä uusia vähemmistöryhmiä.

Guelke ei kirjassaan viittaa siihen multikulturalismia koskevaan kriittiseen keskusteluun, joka yltyi Agnela Merkelin tuomittua monikulttuurisuusideologian vuonna 2010 pitämässään puheessa. Multikulturalismia alettiin kritisoida laajalti ja pitää syyllisenä moniin asioihin, muun muassa yhteiskunnallisen koheesion puutteeseen. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea, että Guelke ei anna multikulturalismille suurta painoarvoa yhteiskuntien jakautumisessa. Ajattelutapaa on noudatettu loppujen lopuksi vain harvoissa maissa. Yhteisöjen vapauksille ja oikeuksille on myös yleensä asetettu selvät rajat, eikä se siksi ole loppujen lopuksi jäänyt kovin kauas integraatiopolitiikasta. Guelken mielestä multikulturalismilla ei ole ollut paljon merkitystä asianomaisille väestöryhmille eikä myöskään näiden ryhmien sosiaaliselle ja poliittiselle organisoitumiselle.

Rinnakkaiselon mahdollisuus

Poliittisen järjestelmän muodolliset piirteet ja erilaiset institutionaaliset ratkaisut ovat tärkeitä minkä tahansa valtion ja yhteiskunnan toimivuuden ja jatkuvuuden kannalta. Parhaimmillakaan järjestelyillä ei kuitenkaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, elleivät tietyt poliittiseen kulttuuriin liittyvät edellytykset täyty. Näillä edellytyksillä on oma roolinsa siinä, kun yhdessä elämistä eroista huolimatta rakennetaan. Toinen tärkeä rooli ja tehtävä on siinä, että järjestelmää ja sen pelisääntöjä kunnioitetaan ja että sitä kyetään päivittämään muuttuneisiin olosuhteisiin. Näihin edellytyksiin kuuluvat riittävä poliittinen tahtotila, valmius luopua vallasta sekä järjestelmän koettu oikeutus eli legitimiteetti.

Poliittisella tahtotilalla oli siis Arend Lijphartinkin mukaan suuri merkitys toimivan konsosiationaalisen poliittisen järjestelmän vakauden ja toimivuuden kannalta. Ajatusta voidaan laajentaa koskemaan ylipäätään elämää moninaisuuden oloissa. Tätä halukkuutta elää ja toimia yhdessä keskinäisistä eroista huolimatta voidaan jakaa seuraaviin elementteihin, jotka luovat ikään kuin askelmat demokraattiselle hallinnolle moninaisessa yhteiskunnassa.

1. Osapuolten täytyy myöntää, että yhteiskunnan jakautuneisuus on tosiasia ja että näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa.
2. Osapuolten on myös ymmärrettävä, että vakavien konfliktien estäminen edellyttää tiettyjä järjestelyjä, joiden tarkoituksena on estää ristiriitojen eskalaatio ja luoda foorumeita yhdessä keskustelemiselle ja toimimiselle.
3. Kaikilla osapuolilla tulee myös olla valmiutta kompromisseihin: kykyä antaa tarvittaessa periksi, jotta kaikkien hyväksyttävissä oleva sopimus voidaan saavuttaa.
4. Järjestelmän toimivuutta on seurattava systemaattisesti ja arvioitava puolueettomasti, ja kehitettävä tarpeen mukaan.

Yksikään poliittinen toimija ei myöskään luovu mielellään vallasta. Demokratian tapauksessa ratkaisevaa on vapaiden, rehellisten ja aitojen vaalien järjestäminen ja vaalituloksen kunnioittaminen. Moni kansanvaltainen järjestelmä on ajautunut vakavaan kriisiin, kun jokin osapuoli ei ole suostunut hyväksymään vaalitulosta. Kuten Yhdysvaltain viime presidentinvaalien osalta tiedämme, näin voi tapahtua myös vakiintuneissa läntisissä demokratioissa ja maissa, jotka eivät ole tässä määritellyllä tavalla jyrkästi jakautuneita. Kuitenkin silloin, kun politiikka kytkeytyy vahvasti kannattajakuntien lisäksi myös erillisiin väestöryhmiin, epäluulo leviää poliittisesta eliitistä laajemmalle yhteiskuntaan ja väkivaltaisten yhteenotto riski kasvaa.

Vaalituloksen kiistäminen tai muu järjestelmän perusperiaatteiden halveksunta nakertaa sitä kohtaan tunnettua kunnioitusta ja arvostusta. Sen seurauksena valtion ja hallinnon oikeutus heikkenee erityisesti niiden silmissä, jotka kokevat tulevansa kaltoin kohdelluksi. Jaetun legitimiteetin puutetta Guelke pitääkin pääsyynä siihen, ettei jyrkästi jakautuneissa yhteiskunnissa ole aina onnistuttu luomaan kestäviä ratkaisuja. Hallinnon legitimiteetin indikaattorina voidaan hänen mukaansa pitää väestön keskuudessa vallitsevaa julkisen auktoriteetin rutiininomaista hyväksyntää. Mahdollisesti kiivaastakin keskustelusta huolimatta hallinnon päätökset hyväksytään tällöin asianmukaisesti ratkaistuina ja siten oikeutettuina.

Syvästi jakautunut Suomi?

Torelivat, tappelivat,

eikä voita toinen toista:

minkä toistansa tokaisi,

sen sai itse vastahansa.

Jopa tuosta toisen kerran,

kahen, kolmen päivän päästä

Kalervoinen kauran kylvi

Untamon tuvan ta’aksi.

Untamolan uljas uuhi

söi Kalervon kaurakylvön.

Kalervoisen kärtsä koira

repi uuhen Untamolta.

Untamo uhittelevi

Kalervolle veljellensä,

surmata su’un Kalervon,

lyöä suuret, lyöä pienet,

koko kansan kolhaella,

tuvat polttoa poroksi.

Guelken kirja alkaa lainauksella William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, kuvauksella kahden veronalaissuvun Montaguen ja Capuletin keskinäisestä vihanpidosta. Yhteiskunnan vertikaalinen jakautuminen kahteen antagonistiseen ryhmittymään olisi varmaan voitu yhtä hyvin osoittaa Kalevalan 31. runon tarinan kertomuksella kahden veljeksen, Untamon ja Kalervon ja heidän sukujensa ja joukkojensa välisestä kiistelystä. Riita äityi lopulta väkivaltaiseksi ja toiselle osapuolelle tuhoisaksi, kansanmurhaa muistuttavaksi yhteenotoksi: ”Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. Kaatoivat Kalervon joukon, su’un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi.”

Suomi mainitaan Guelken kirjassa vain yhden kerran ja silloinkin ohimennen. Teos yllyttää kuitenkin tekemään myös omaa yhteiskuntaamme koskevia kysymyksiä. Jos kerran kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita, niin millä tapaa jakautunut Suomi on? Onko Suomi koskaan ollut syvästi tai jyrkästi jakautunut yhteiskunta? Miltä näyttävät nykyinen tilanne ja tulevaisuus? Onko Suomi jakautumassa aikaisempaa vakavammalla ja mahdollisesti myös tuhoisammalla tavalla?

Suomalaisen kansakunnan rakentuminen

Ruotsin vallan aikana vakavin yhteiskunnallinen repeämä oli varmasti nuijasota (1596–1597). Se oli yksi Euroopan noiden aikojen lukuisista talonpoikaiskapinoista, ja se liittyi samalla myös Sigismundin ja Kaarlen taisteluun Ruotsin kuninkuudesta. Kaarle-herttua oli taustaltaan protestanttinen ja hänen setänsä Sigismund puolestaan katolinen, joten konfliktilla oli myös uskonnollinen ulottuvuus. Nuijamiesten kapinointi ei kuitenkaan kohdistunut niinkään katolisuuteen kuin Suomen käskynhaltijan Klaus Flemingin talonpoikia rasittaneeseen hallintoon. Nuijasota ei myöskään jättänyt Suomen väestöön syviä halkeamia.

Suomalainen kansakunta rakentui autonomian aikana samalla kun yhteiskunta yleisesti modernisoitui. Uskonnollista yhtenäisyyttä hajottivat pietistiset herätysliikkeet, jotka saavuttivat suurta suosiota eri puolella Suomea. Monet niistä ovat säilyneet näihin päiviin saakka, ja sittemmin maahan on tullut myös muita uskonnollisia liikkeitä. Suomen tapauksessa merkityksellistä on kuitenkin se, että luterilaiset herätysliikkeet ovat miltei poikkeuksetta säilyneet pääkirkon sisällä. Kansakunta on ollut luterilaisuudessaan varsin yhtenäinen, mutta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut sisäisesti moninainen.

1800-luvun jälkipuoliskolla suuriruhtinaskunnan autonomia vahvistui, teollinen toiminta virisi useilla paikkakunnilla, kauppaa vapautettiin, kaupungit alkoivat kasvaa, liikenneyhteyksiä parannettiin kanavilla ja rautatieverkostolla. Yhdistyksiä perustettiin eri puolille Suomea ja sanomalehdistön kautta ihmiset alkoivat saada entistä paremmin tietoa läheltä ja kaukaa. Euroopan aatteelliset virtaukset ylsivät Suomeen aikaisempaa laajemmin. Kehitys tuotti suomalaiseen yhteiskuntaan vahvempaa kansallista yhteenkuuluvuutta, mutta myös uusia jakolinjoja eri väestöryhmien ja eri tavoin ajattelevien välillä.

Säätyvaltiopäivät alkoivat 1860-luvulta lähtien kokoontua säännöllisesti. Säätyjaon rinnalle syntyi orastava nykyaikainen puoluelaitos. Ensimmäiset puolueet olivat kieliperusteisia, ja suomalaisen puolueen ja ruotsalaisen puolueen taustalta löytyi myös erilaisia kansallisuuskäsityksiä sekä näkemyksiä Suomen kielellisestä tulevaisuudessa. Suuri osa väestöstä ei osallistunut tähän keskusteluun, eikä kenties ollut nationalistisen ajattelutavan eri variaatioista edes tietoinen. Kielikysymys ei ylipäätään ollut relevantti seuduilla, jotka olivat täysin yksikielisiä. Kansallisen tason politiikka oli kuitenkin osin varsin jyrkästi kielipoliittisesti jakautunutta.

Suomessa siirryttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906. Suhteellinen vaalitapa tuki monipuoluejärjestelmän muodostumista, ja vuoteen 1918 mennessä poliittisia jakolinjoja olikin jo useita. Erilaiset tavat suhtautua Venäjään ja aatteelliset näkemyserot jakoivat suomalaisen puolueen, mutta ruotsin kielen ja ruotsinkielisten etuja puolustava ruotsalainen puolue säilyi yhtenäisempänä, ja sen pohjalta perustettiin vuonna 1906 Ruotsalainen kansanpuolue. Jako vasemmistoon ja oikeistoon oli alkanut hahmottua Suomen Työväenpuolueen (myöhemmin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) vuonna 1899 tapahtuneen perustamisen myötä. Maaseudun väestöstä suuri osa asettui samoihin aikoihin perustetun Maalaisliiton taakse. Vasemmisto jakautui kahtia Suomen Kommunistisen puolueen perustamisen myötä (1918).

Sisällissodan syttymistä Suomessa tammikuussa 1918 onkin jonkin verran ihmetelty, koska jakolinjoja oli useita eikä porvariston ja työväestön välinen ristiriita ollut niin jyrkkä kuin joissain toisissa maissa. Kaupunkien teollista työväestöä oli itse asiassa vielä melko vähän, mutta sen sijaan oli suuri määrä maaseudun tiloja omistamatonta väestöä ja työväkeä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen jätti Suomeen valtatyhjiön ja maan vaille neutraalia ja legitiimiksi koettua järjestysvaltaa. Katkeruutta olivat  lisänneet myös paikallishallinnon epädemokraattisuus sekä vaikeudet saada edistyksellisiä uudistuksia läpi eduskuntatyön kautta.

On kuitenkin kiistatonta, että tuolloin Suomi oli jyrkästi jakautunut. Vaikka taustalta ei löydy samanlaisia syvään juurtuneita ja vahvasti antagonistisia jakolinjoja kuin joistain teollistumisessa ja luokkajaossa pidemmälle ehtineissä maissa, sisällissota jätti pitkäksi aikaa jälkensä suomalaisen yhteiskuntaan jakona punaisiin ja valkoisiin. Vuoden 1918 tapahtumien oikeasta nimittämisestäkin käytiin kiistaa monen vuosikymmenen ajan.

Kansallinen eheytyminen

Pahin vastakkainasettelu alkoi kuitenkin lieventyä nopeasti. Vasemmiston radikaali siipi joutui maailmansotien välisenä aikana toimimaan maan alla tai peitejärjestöjen kautta, kun taas sosiaalidemokraatit osoittivat halukkuutta yhteistyöhön. Oikeistoa hajottivat kiistat ruotsin kielen asemasta Suomessa, maaseutu-kaupunkivastakohtaisuus sekä konservatiivien ja liberaalien aatteelliset näkemyserot. Lapuan liikkeen muodossa Suomeen syntyi äärioikeistolainen liike, jota politiikassa ilmensi Isänmaallinen kansanliike. Suomi kuitenkin säilyi demokraattisena valtiona ja melko vapaana yhteiskuntana aikana, jolloin vakaa kansanvaltainen kehitys osoittautui Euroopassa hyvin vaikeaksi.

Toisen maailmansodan syttyminen ja Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisivat saattaneet jakaa Suomea vakavasti repimällä rikki sisällissodan vielä kokonaan arpeutumattomat haavat. Talvisota ja jatkosota, samoin kuin tappio aluemenetyksineen ja sotakorvauksineen kuitenkin ennemmin yhdistivät kansakuntaa. Vaikka kommunistit ja kansandemokraatit saivat sodan jälkeisissä vaaleissa suuren kannatuksen, viimeistään 1960-luvulta lähtien sen radikaalein ja kaikista neuvostomyönteisin osa jäi sivuraiteelle. Äärioikeisto oli puolestaan nyt välirauhansopimuksen nojalla kielletty poliittisesta elämästä. Poliittinen johto integroi presidentti Kekkosen esimerkkiä seuraten menestyksellisesti nuorison radikalismia osaksi yhteiskunnan valtavirtaa.

Kansallisen eheytymisen katsotaan usein alkaneen sotaa edeltäneestä A. K. Cajanderin hallituksesta, johon myös sosiaalidemokraatit osallistuivat. Yleisesti ottaen yksimielisyyden suurissa linjoissa voi katsoa vahvistuneen Suomessa ainakin 1980-luvun loppuun asti. 1980-luvun puoliväliä voidaan pitää jonkinlaiseksi kulminaatiopisteenä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli tuolloin vielä voimissaan, ja puolueiden välillä vallitsi yhteisymmärrys suurista sisä-, ulko- ja talouspoliittisista kysymyksistä. Maahanmuutto oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ollut hyvin vähäistä. Maahan ei siten ollut syntynyt uusia vähemmistöryhmiä, mutta ei myöskään maahanmuuton organisoitua ja poliittista kansallismielistä vastustustakaan.

Professori Ilkka Heiskasen mukaan 1960- ja 1970-luvulla esille nousseita ja voimistuneita yhteiskunnan yleisen ohjauksen “superideologioita” olivat taloudellisen kasvun ideologia, julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamisen ja kehittämisen ideologia, alueellisen tasaisen sosiaalisen ja taloudellisen kehittämisen ideologia sekä edustuksellisen ja osallistuvan demokratian kehittämisen ideologia. Kun samanaikaisesti korostettiin voimakkaasti myös kansakunnan etnistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä, ajattelutapa oli vahvasti jakolinjoja heikentävä.

Vuosituhannen taitteen suuret muutokset

Kolmen viime vuosikymmenen aikana Suomi on muuttunut merkittävästi, osittain sisäsyntyisten kehityskulkujen ja osittain maan ulkopuolelta tulleiden impulssien seurauksena. Neuvostoliiton ja laajemmin sosialistisen järjestelmän kaatuminen muutti ratkaisevasti Suomen kansainvälistä asemaa ja antoi mahdollisuuden liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Talouden globalisaatio avasi markkinoita suomalaisille tuotteille ja palveluille, mutta teki samalla Suomesta aikaisempaa riippuvamman kansainvälisestä taloudesta ja sen instituutioista. Johtavan roolin Suomen taloudessa otti informaatioteknologinen vientisektori Nokian johdolla.

Edellä mainituista ”superideologioista” 1900-luvun lopulla talouden kasvun painoarvo kasvoi entisestään. Samalla sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden sieto suomalaisessa yhteiskunnassa kasvoi. Tunnustettiin ja hyväksyttiin alueiden eritahtinen kehitys, eikä tulo- ja varallisuuserojen tasoittamista enää koettu niin tärkeäksi. Perinteisten vähemmistöjen asema parani, ja kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua myös Suomeen. Sen seurauksena etenkin suurimpien kaupunkien väestö alkoi nopeasti moninaistua. Monet pitivät tätäkin kehitystä myönteisenä asiana.

Vuosituhannen vaihteen taitteessa Suomi oli yhä poliittisesti vakaa ja yhtenäinen valtio, eikä yhteiskuntaan ollut syntynyt vakavia jakolinjoja. Moniin muihin Euroopan maihin verrattuna sekä eriarvoistuminen että monikulttuurinen moninaistuminen olivat maltillisella tasolla. Yhteiskunnassa vallitsi kuitenkin jännite, jonka perusrungon muodosti uudenlainen hyväksyvämpi ajattelu- ja toimintatapa Suomen moninaisuutta ja moniarvoisuutta kohtaan ja tämän muutoksen vastustaminen. Kysymys Suomen EU-jäsenyydestä oli myös jakanut kansakuntaa kahteen leiriin. Tämä jännite ei kuitenkaan tuolloin ollut vielä purkautunut poliittisessa elämässä. Vuonna 2003 arvioin eräässä suomalaista poliittista kulttuuria käsittelevässä artikkelissa yhteiskunnassa olevan tilausta niin populistisille, vasemmistolaisille kuin nationalistisillekin liikkeille ja puolueille.[1]

Saman artikkelin päivityksessä vuonna 2012 takana oli Perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.[2] Timo Soinin johtamien perussuomalaisten saattoi ajatella yhdistäneen edellä mainitut kolme tapaa mobilisoida poliittisesti yhteiskunnassa vallitsevaa tyytymättömyyttä poliittista eliittiä, kasvavaa eriarvoistumisesta ja Suomen monikulttuuristumista kohtaan. Jäin tuolloin kysymään, millä tapaa suomalainen politiikka vastaa populistisen puolueen kannatuksen voimakkaaseen kasvuun. Poliittisen kulttuurin valmiudesta integroida vaalivoittaja järjestelmään kertoo Perussuomalaisille tarjottu mahdollisuus osallistua hallitusyhteistyöhön. Tie oikeistolaiseen enemmistöhallitukseen avautui kuitenkin vasta vuoden 2015 vaalien jälkeen. Vielä saman vaalikauden aikana puolue kuitenkin hajosi, ja sen johtoon nousi Soinia selvästi oikeistolaisempi ja kansallismielisempi Jussi Halla-aho.

Nykyinen tilanne ja tulevaisuuden näkymät

Yhdessä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kanssa tapahtumat maailmalla ovat herättäneet kysymyksiä siitä, onko myös Suomi syvän jakautumisen tiellä. Kalevi Sorsa -säätiön vuonna 2015 julkaisemassa teoksessa Jakolinjojen Suomi    viitataan johdannossa sotatoimiin Ukrainassa, jihadistiseen terroriin Irakissa ja Syyriassa, Yhdysvaltain rotumielenosoituksiin sekä taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun maailmassa. Koneen Säätiö avasi puolestaan vuonna 2014 Jakautuuko Suomi –ohjelman. Sen tuotoksia kokoavassa teoksessa (2018) viitataan Britannian vuoden 2011 mellakkoihin ja tarpeeseen ymmärtää niiden syitä ja seurauksia. Minkälainen käsitys suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta ja tulevaisuuden näkymistä tulee esille näiden teosten kautta?

Jakolinjojen Suomi –teoksessa tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja niissä tapahtuneita muutoksia yhdeksästä näkökulmasta käsin. Frank Martela pohtii yhteisöllisyyttä, keskinäistä luottamusta ja aktiivista kansalaisuutta demokratian ja hyvinvointivaltion edellytyksenä ja päättelee, että ”kansainvälisesti katsoen olemme edelleen varsin yhtenäinen kansakunta”. Antti Kaihovaaran mukaan teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena tapahtuvaa työn loppumista suurempi uhka oli se, että Suomessa ei kyetä luomaan työpaikkoja uusilla ideoilla ja innovaatioilla. Outi Sirniö päättelee, että ylisukupolvisen sosiaalisen liikkuvuuden näkökulmasta ”suomalaisten tilanne ei ole huonoimmasta päästä”, joskin se on alkanut olla ääripäissään polarisoitunutta. Kaikkein hyvä- ja huono-osaisimpien piirissa sosiaalinen periytyminen on voimakkainta. Hannele Palosuon mukaan terveyseroja tarkasteltaessa perinteinen luokkajako ei ole kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta, vaikka alueiden ja sukupolvien välinen eriarvoisuus elinajanodotteessa onkin vähentynyt.

Sakari Karvonen puolestaan toteaa, että vaikka hyvinvoivien ja huono-osaisten alueiden välillä ilmenee yhä eroja usealla hyvinvoinnin ulottuvuudella, ”sisällissodan mahdollisuus on lähinnä kirjallista visiointia”.[3] Omassa artikkelissani varoittelen, että maahanmuuton seurauksena Suomeen saattaa syntyä uudenlaista köyhyyttä, yhteiskunnasta syrjäytymistä, eristäytymistä sosiaalisista verkostoista ja muita sosiaalisia ongelmia. Merja Jutila Roonin mukaan ongelmaksi on muodostumassa yhteiskunnallisen osallistumisen vahva jakautuminen siten, että aktiivisimmin äänestävät hyödyntävät eniten myös muita osallistumisen mahdollisuuksia. Pentti Arajärven mielestä Suomi on yhä tuloerojen osalta kansainvälisesti katsoen varsin tasa-arvoinen maa, mutta hän on huolestunut kasvavasta eriarvoisuudesta sosiaaliturvassa ja pääsyssä julkisiin palveluihin. Johannes Koskela ja Mikko Majander päättelevät, että Suomessakin on koulutukseen, tulotasoon, asuinpaikkaan, ikään ja sukupuoleen liittyviä eroja kulttuurisessa aktiivisuudessa. Kulttuurisen pääoman merkitystä on kuitenkin vaikea arvioida.

Teoksen johdannossa todetaan, että ”monilla mittareilla Suomi on edelleen melko yhtenäinen, hyvinvoiva ja matalien jakolinjojen yhteiskunta”. Sen päättävässä artikkelissa Antti Kaihovaara kuitenkin varoittaa, että Suomi on tienhaarassa. Halutaanko suomalaisen yhteiskunnan pintaan ilmestyneet säröt paikata vai annetaanko niiden hiljalleen kasvaa ja lopulta rikkoa koko yhteiskunta? Jakolinjojen kasvun estäminen edellyttää hänen mukaansa kokonaisvaltaista lähestymistapaa yhteiskunta- ja hyvinvointipolitiikkaan. Tasapäistämisen, menneisyyden haikailun tai yksilöllisyyden rajoittamisen sijaan tarvitaan erilaisuuden arvostamista, ihmisryhmien kohtaamista ja kaikille turvallisia puitteita toteuttaa itseään.

Koneen Säätiön rahoitusohjelma käynnistyi jo ennen kuin Suomeen saapui vuoden 2015 jälkipuoliskolla selvästi tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ohjelman loppujulkaisussa monet artikkeleista käsittelevät kuitenkin kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttajien asemaa ja kokemuksia. Vahvimmin kysymystä yhteiskunnan jakautumista pohditaan Marko Juntusen ja Ville Juntusen artikkelissa Varissuosta etnisesti ja kulttuurisesti moninaisena lähiönä. Heidän mukaansa kyse ei ole ihmisiä eri suuntaan vetävistä orientaatioista, vaan kokemusmaailmojen limittäisyydestä ja moniäänisyydestä. Eri väestöryhmiin kuuluvia ihmisiä yhdistää huoli muutoksen nopeudesta ja suunnasta.

Jos Suomen jakautumisella tarkoitetaan kahta tai useampaa erilaista arvo- ja kokemusmaailmaa, joiden välille vähitellen syntyy ylittämätön kuilu, Varissuolla ei näytä tällaista kehitystä tapahtuvan. Sen sijaan lähiö näyttää maailman pienoiskoossa. Kuten varissuolaisia, meitä kaikkia ohjaavat ja haastavat yhä kovenevien poliittisten diskurssien todellisuudessa niin ristiriidat kuin kilpailevat lojaliteetit.

Maria Ohisalo kirjoittaa puolestaan, että taloudellisen tasa-arvon saralla Suomi on monella tapaa mitattuna yhä yksi maailman parhaista maista. Köyhyys on pääasiallista suhteellista, joskin monet elävät Suomessakin absoluuttisessa köyhyydessä, ja selviä eroja näkyy esimerkiksi terveydessä ja koulutuksessa. Ohisalo korostaa, että köyhyys ei ole vain resurssien puutetta vaan myös heikompia mahdollisuuksia käyttää vähäisiä resurssejaan hyväkseen. Siksi kaikki huono-osaisuus ei näy tilastoissa. Vauraimpia suomalaisia haastatellut Hanna Kuusela puolestaan huomauttaa, että parhaiten ansaitsevaan promilleen kuuluvat suomalaiset eivät välttämättä muodosta erillistä ryhmää esimerkiksi kulutustottumustensa osalta. Heillä voi silti olla selvästi erilaisia näkemyksiä siitä, miten yhteiskunnan kehitykseen suhtaudutaan.

Teoksen nimi sisältää siis kysymyksen siitä, jakautuuko Suomi. Kirjan sisällön perusteella voisi päätellä, että kyllä, mutta maltillisesti ja moninaisesti.[4] Esipuheessa Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen osoittaa uskovansa, että kehitystä huonompaan suuntaan on todella tapahtunut, kun hän pohtii säätiön ohjelman vaikutusta yhteiskunnan eriarvoistumiseen. ”Lukuisat jutut mediassa ovat toki tuoneet eriarvoisuutta näkyviin, mutta onko sen prosesseja hidastettu?”

Lopuksi

Yhteiskunnallisia kysymyksiä voidaan arvioida kolmen mittapuun mukaan. Ensinnäkin voidaan analysoida, millä tavalla tietty empiirinen havainto rinnastuu teoreettiseen ideaaliin: poikkeaako se siitä ja millä tavoin? Toiseksi voidaan tarkastella, millaista kehitys on ollut: onko muutosta tapahtunut ja voidaanko sitä pitää myönteisenä tai kielteisenä kehityksenä? Kolmanneksi voidaan vertailla esimerkiksi maita keskenään, ja arvioida sitä, miltä tilanne ja kehitys näyttävät suhteessa näihin verrokkeihin: poikkeaako se niistä ja jos poikkeaa, myönteisellä vai kielteisellä tavalla? Mitä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta voi sanoa näistä näkökulmista käsin?

Adrian Guelken mukaan syvästi jakautuneen yhteiskunnan erottaa siis muista yhteiskunnista se, että tällöin yhteiskunnan lävitse kulkee railo, joka aiheuttaa poliittista vastakkainasettelua (polarisaatiota) ja joka muodostaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavan jännitteisen voimakentän. Jyrkästä jakautumisesta on kyse myös silloin, kun se koskee suurta määrää ihmisiä, joilla on väestöryhmärajojen ylitse toisistaan kielteisiä käsityksiä ja tunteita. Ristiriidat eivät koske ainoastaan yksittäisiä ja tarkasti rajattuja asiakysymyksiä, vaan erimielisyys kattaa monia yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja. Kollektiivisen väkivallan riski on aidosti läsnä.

Tätä taustaa vasten katsottuna Suomi vaikuttaa uudenlaisessa ja vahvistuneessa jakautuneisuudessaankin turvalliselta ja yhtenäiseltä yhteiskunnalta. Rajalinjoja on useita, eivätkä ne ole muodostaneet syviä ja leveitä railoja tai kuiluja. Poliittista vastakkainasettelua on, mutta esimerkiksi eduskuntapuolueiden kesken vallitsee yhä laajaa valmiutta yhteistyöhön. Osa suomenkielisistä suhtautuu kielteisesti ruotsinkielisiin ja ruotsin kielen asemaan, osa suomalaisista puolestaan negatiivisesti maahanmuuttajiin tai esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen edustajiin. Ainakaan toistaiseksi nämä tai muut vastaavat polarisoivat käsitykset eivät jaa yhteiskuntaa tai kansakuntaa vakavalla ja laajamittaisella tavalla. Organisoitunut väkivalta on esimerkiksi joistain rikollisjärjestöistä huolimatta tiukasti julkisen vallan käsissä.

Tapahtumat muualla maailmassa ovat herättäneet Suomessakin aikaisempaa enemmän keskustelua yhteiskunnan kehityksestä jakautuneempaan suuntaan. Aiheesta on laadittu paljon tutkimusta ja sitä on käsitelty laajalti tiedotusvälineissä. Tässä yhteydessä tarkasteltujen lähteiden perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka muutosta sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden suuntaan on tapahtunut, se ei ole ollut kovin dramaattista. Sekä objektiivisesti että subjektiivisesti tarkasteltuna ääripäät ovat yhä lähellä toisiaan, kokemus samassa veneessä olemisesta on edelleen melko laajalti jaettu ja monet jakolinjat risteävät vahvan yhteen kietoutumisen sijaan.

Saman tyyppinen rauhoittava päätelmä seuraa kansainvälisestä vertailusta. Pohjoismaat kuuluvat maailman yhtenäisimpiin, vakaimpiin ja tasa-arvoisimpiin yhteiskuntiin. Suomi on muutoksista huolimatta yhä selvästi yksi Pohjoismaista, joista monissa on myös tapahtunut samankaltaista kehitystä. Hyvinvointivaltiota ei esimerkiksi julkisen talouden koolla mitaten rakennettukaan Suomessa koskaan yhtä pitkälle kuin Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Ruotsissa kansainvälinen muuttoliike on muuttanut väestörakenteita selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, Suomessa puolestaan vähiten.

Poliittisen kentän muutokset ovat kuitenkin aina merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä tai järjestelmän kyvyttömyydestä vastata äänestäjien tärkeiksi katsomiin haasteisiin. Puoluerakenne ja poliittisen kannatuksen painotukset ovat muuttuneet Pohjoismaissa paljon vähemmän kuin esimerkiksi Italiassa, Ranskassa tai Belgiassa. Kuitenkin myös pohjoisessa Euroopassa politiikan kentälle on tullut uusia puolueita, ja äänestäjien suosiossa on tapahtunut suurta vaihtelua.

Poliittisen kentän vasemman laidan toimijoiden menestystä on perinteisesti pidetty merkkinä yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista eriarvoistumista kohtaan koetusta huolesta. Tässä tilanteessa on kuitenkin vielä tärkeämpi tarkastella uusia oikeistopopulistisia tai jopa äärioikeistolaisia puolueita ja niiden kannatusta. Nämä poliittiset toimijat arvostelevat ennen muuta maahanmuuttoa ja yhteiskunnan etnistä ja kulttuurista moninaistumista, mutta myös ylipäätään kansallisten arvojen ja perinteiden rapautumista sekä valtion täysivaltaisuuden heikentymistä. Vasemmiston ja oikeiston äärilaitoja voi yhdistää poliittista eliittiä kohtaan tunnettu epäluulo, mahdollisesti jopa kauna.

Uusoikeistolaisista populistisista puolueista Norjan Fremskrittpartiet ja Tanskan Folkepartiet alkoivat lisätä kannatustaan jo vuosituhannen vaihteessa. Edistyspuolueen kannatus on ollut korkeimmillaan 23 % vuonna 2009; Kansanpuolueen 21 % vuonna 2015. Suomessa Perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” vuonna 2017 ja Ruotsin Sverigedemokraterna lähestyi kahdenkymmenen prosentin rajaa vuoden 2018 vaaleissa. Vaikka Norjan ja Tanskan oikeistopopulisteilla viime vaalit ovat menneet hieman heikommin, kaikkia näitä puolueita voidaan pitää vakiintuneina osina paikallisia puoluejärjestelmiä.

Laakereille ei siten missään mielessä ole syytä jäädä tyytyväisenä lepäämään. Vaikka jyrkän jakautumisen rajalinja on kaukana, eriytymistä on tapahtunut, mielipideilmasto on koventunut ja varsinkin sosiaalisessa mediassa vihapuheen raja ylittyy säännöllisesti. Tiettyä polarisaatiota näyttäisi myös olevan tapahtumassa. Helsingin Sanomien tekemässä helsinkiläisten valtuutettujen vaalikonevastauksiin perustuvassa arvokartta-analyysissä lähes kaikki valtuustoryhmät ovat siirtyneet kohti kartan reunoja.

Siksi on syytä palata vielä Frank Martelan artikkeliin Jakolinjojen Suomi -teoksessa. Hänen mukaansa vakaanakin pidetty demokratia on vaarassa, jos kansalaiset eivät ole riittävän aktiivisesti kiinnostuneita sen ylläpitämisestä. Kun vuoden 2021 kuntavaaleissa äänestysprosentti oli jälleen aikaisempaa matalampi, valtakunnallisesti vain hieman yli 55 prosenttia, nämä sanat kuulostavat ajankohtaisilta.

Martelan mukaan kansanvaltainen yhteiskuntamuoto ja sosiaaliseen tasa-arvoon pyrkivä hyvinvointivaltio edellyttävät aktiivisen kansalaisuuden lisäksi yhteisöllisyyttä ja keskinäistä luottamusta. Tärkeätä on tekemisen asenne, yhteinen ponnistelu yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Lähteet

Fina, Stefan, Heider, Bastian, Sihvola, Mikko-Waltteri, Mattila, Maija, Rautiainen, Pauli & Vatanen, Kaisa: Eriarvoisuuksien Suomi – Alueelliset sosioekonomiset erot Manner-Suomessa 2021. Kalevi Sorsa Säätiö 2021, Helsinki.

Guelke, Adrian: Politics in Deeply Divided Societies. Polity Press 2012, Cambridge & Malden.

Kaihovaara, Antti (toim.): Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö 2015, Helsinki.

Lähde, Ville & Vehkoo, Johanna (toim.): Jakautuuko Suomi? Eriarvoisuus tutkijoiden, toimittajien ja taiteilijoiden silmin. Into Kustannus 2018, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.): Paikkana politiikka: tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisesta järjestelmästä. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos 2003, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012: 1. Helsingin yliopisto 2012, Helsinki.

Welling, Roosa: Näin Helsingin valtuusto siirtyi arvokartalla. Helsingin Sanomat 16.6.2021.

---

[1] Kyseinen artikkeli on ilmestynyt Paikkana politiikka – tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisessa järjestelmässä -teoksessa (Saukkonen 2003), sekä sen taustalla olleessa Suomen poliittisen järjestelmän verkko-oppikirjassa.

[2] Tämä artikkeli on puolestaan ilmestynyt Kari Paakkunaisen (2012) toimittamassa Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia -teoksessa.

[3] Karvosen artikkeli alkaa viittauksella Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -teoksen tulevaisuudennäkymään, jossa Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ovat ajautuneet sotilaalliseen konfliktiin. Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi vuonna 2021 myös alueellisia sosioekonomisia eroja Manner-Suomessa tarkastelevan raportin (Fina ym. 2021). Raportin mukaan Suomessa on keskiverto-Suomen lisäksi kolme muuta alueklusteria: menestyvät kaupunkialueet ja kaupunkien vaikutusalueet, kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä, sekä taantuvat alueet. Puhe menestyvistä ja taantuvista alueista viittaa selvästi kasvavaan eriarvoistumiseen.

[4] Artikkelikokoelman taustalla olleista hankkeista monet olivat teosta laadittaessa yhä käynnissä. Teoksessa tarkastellaan myös terveyteen ja ikään liittyvää sekä ympäristön muutoksen aiheuttamaa eriarvoisuutta.

National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

• the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
• a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
• the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19^th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21^st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19^th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Paikallisuudessa politiikan tulevaisuus?

Poliittiset järjestelmät ja kulttuurit ovat olleet murroksessa viime vuosikymmeninä. Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet, osin hyvin dramaattisesti. Uusia poliittisia liikkeitä ja puolueita on syntynyt ja saavuttanut menestystä, monet perinteiset toimijat ovat romahtaneet. Osa uusista puolueista on esittänyt radikaaleja muutoksia poliittisiin järjestelmiin ja toimintatapoihin sekä politiikan sisältöön. Yhteiskunnissa ilmenee monenlaista tyytymättömyyttä sekä kyynisyyttä ja jopa katkeruutta suhteessa puolueisiin ja poliitikoihin. Monille kansanvaltaisten valtioiden kansalaisille demokratia ei enää olekaan itseisarvo, jota on ensisijaisesti puolustettava.

Juuri mikään Euroopan maa ei ole ollut immuuni näille muutoksille, mutta harvassa maassa on tapahtunut niin paljon niin kiinnostavia asioita niin lyhyessä ajassa kuin Alankomaissa. Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat tunnettiin politiikan tutkimuksen piirissä outona tapauksena, jossa yhteiskunnan uskonnollis-ideologis-elämänkatsomuksellinen jakautuneisuus yhdistyi vakaaseen ja menestykselliseen demokratiaan. Myöhemmin amerikkalaistunut tutkija Arend Lijphart kehitti tämän mysteerin ratkaisemisen yhteydessä konsosiationalismin nimellä kulkevan moniarvoisen demokratian mallin. Siihen kannattaa yhä perehtyä, jos esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan poliittiset haasteet kiinnostavat.

Alankomaiden poliittiselle vakaudelle tuli yhtäkkinen ja varsin odottamaton loppu vuosituhannen taitteessa. Kahdenkymmenen viime vuoden sisään mahtuu kahdeksan hallitusta, joista vain harvat ovat pysyneet pystyssä seuraaviin vaaleihin saakka. Jotkin niistä ovat olleet hyvin lyhytikäisiä. Nykyistä edeltävä hallitus, pääministeri Mark Rutten toinen, roikkui äärimmäisen ohuen langan varassa. Siitä tuli kuitenkin Alankomaiden sodanjälkeisen historian pitkäaikaisin hallitus, koska kevään 2017 vaalien jälkeen seuraavan hallituksen, Rutten kolmannen, muodostaminen kesti niin kauan. Nykyisellä hallituksella on parlamentin alahuoneessa vain yhden paikan enemmistö, vaikka siihen kuuluu neljä puoluetta.

Taustalla vaikuttavat muutokset puoluekentässä ja vaalikannatuksessa. Alankomaissa on suhteellinen vaalitapa, ja parlamentissa edustettuja puolueita on perinteisesti ollut paljon. Kevään 2017 vaaleissa parlamentin alahuoneeseen (Tweede kamer) sai kansanedustajia 13 puoluetta. Perinteisesti suurimpien puolueiden kannatusta ja yhteenlaskettua paikkamäärää ovat syöneet vihreä vasemmisto Groen Links, 1990-luvulla esiin nousseet varttuneen väen puolueet (AOV, Unie 55+, myöhemmin 50Plus), populistiset tai radikaalioikeistolaiset puolueet sekä erilaiset yhden asian liikkeet ja puolueet kuten eläintensuojelupuolue Partij voor de Dieren. Kannatussiirtymät vaaleissa ovat paikoin olleet hyvin suuria. Viime parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraattien kansanedustajien määrä romahti 38:sta yhdeksään.

Vuoden 2002 vaaleissa menestyi erinomaisesti populistipoliitikko Pim Fortuynin LPF-puolue (Lijst Pim Fortuyn), joka sai 17 prosenttia äänistä. Fortuyn esitti paitsi tavanomaisesta huomattavasti poikkeavia muutoksia politiikkaan myös erottui valtavirrasta värikkäällä esiintymisellään. Hänet kuitenkin murhattiin juuri ennen vaaleja, eikä puolue pysynyt pitkään pystyssä ilman karismaattista johtajaansa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen sekä etenkin islamiin Alankomaissa kriittisesti suhtautuvien äänestäjien kannatuksen on vuoden 2006 vaaleista lähtien onnistunut mobilisoimaan parhaiten Geert Wildersin Vapauspuolue (PVV). Jyrkillä mielipiteillään Wilders on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Alankomaiden politiikassa on tapahtunut paikallistasolla. Paikallispuolueilla (lokalo’s) on historiallisesti ollut vahva rooli etenkin maan eteläisissä maakunnissa. Brabantissa ja Limburgissa alueen katolinen valtapuolue KVP antoi paikallisille toimijoille paljon tilaa kunnallisvaaleissa. 1990-luvulta lähtien paikallispuolueet ovat kuitenkin lyöneet läpi myös maanlaajuisesti. Vuoden 2014 kuntavaaleissa paikallispuolueiden yhteenlaskettu prosenttiosuus oli jo 28 prosenttia, ja maaliskuussa 2018 jopa kolmannes äänestäjistä antoi äänensä paikkakuntansa paikallispuolueelle. Vaalien toiseksi ja kolmanneksi suurimmilla puolueilla Alankomaiden kristillisdemokraateilla (CDA) ja oikeistoliberaaleilla (VVD) kannatus jäi valtakunnallisesti vain 13,5 ja 13,3 prosenttiin.

Paikallispuolueesta tuli kunnan- tai kaupunginvaltuuston suurin puolue hyvin suuressa osassa maan 380 kunnasta, joista kaikissa ei kuntaliitosten vuoksi tänä keväänä äänestetty. Näiden joukossa ovat kaksi suurta kaupunkia. Rotterdamissa Leefbaar Rotterdam -valtuustoryhmä on ollut suurin tai toiseksi suurin valtuustoryhmä jo vuodesta 2002 lähtien, ja nyt se pienestä vaalitappiosta huolimatta säilytti vuonna 2014 saavuttamansa aseman suurimpana puolueena. Hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa Richard de Mosin poliittinen ryhmittymä Groep de Mos nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Paikallispuolueesta tuli suurin myös esimerkiksi Tilburgissa, sen sijaan Amsterdamissa ja Utrechtissa ympäristöpuolue Groen Links onnistui saamaan ensimmäistä kertaa muita puolueita enemmän valtuustopaikkoja.

Paikallispuolueet muodostavat kirjavan kokonaisuuden, jonka sisälle mahtuu hyvin erilaisia näkemyksiä, organisoitumistapoja ja johtavia persoonallisuuksia. Osa puolueista käyttää samankaltaisia nimiä ilman että puolueilla välttämättä on kovin paljon yhteistä tai yhteistoimintaa. Tällaisia ovat etenkin Gemeentebelangen (Paikalliset intressit), Leefbaarpartijen[1] sekä Stadspartijen (kaupunkipuolueet). Suuri osa puolueista ja niiden kannattajista sijoittuu poliittisilla arvokartoilla enemmän oikealle talouspoliittisissa kysymyksissä ja konservatiivisemmalle puolelle kulttuurisissa kysymyksissä, mutta mukaan mahtuu myös vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja paikallispuolueita ja niiden äänestäjiä. Jotkin paikallispuolueet ovat selvästi populistisia, mutta osa niistä on jo juurtunut vakiintuneeksi osaksi paikallista päätöksentekoa.

Vaalien jälkeisissä analyyseissä on etsitty syitä paikallispuolueiden menestykselle. Tällaisena on pidetty esimerkiksi äänestäjien turhautuneisuutta perinteisten puolueiden kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia ja kuunnella äänestäjiä. Parin vuoden takaisessa äänestäjätutkimuksessa osoittautui, että paikallispuolueiden äänestäjät ovat keskimääräistä useammin alemman koulutus- ja tulotason henkilöitä, joilla on heikosti luottamusta politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna minua Suomen suurlähetystöön Haagissa kuljettanut taksikuski, jonka kanssa minulla ehti olla mielenkiintoinen keskustelu vaalituloksesta ja sen taustoista, istui erittäin hyvin tähän äänestäjäkategoriaan. Hänelle paikallispuolue tarjosi vaihtoehdon, mahdollisuuden protestoida vakiintunutta politiikkaa vastaan.

Paikallispuolueet näyttäytyvät usein myös tavallisten ihmisten paikallisten etujen ja intressien puolustajana ja ylhäältä alas suuntautuvan käskyvallan urhoollisina vastustajina. Myös Alankomaissa hallintoa ja palveluja on viime aikoina keskitetty, ja tämä on tarjonnut hyvän mahdollisuuden mobilisoida äänestäjiä vastustamaan tätä kehitystä ja puolustamaan lähipalveluja ja mahdollisuutta vaikuttaa omalla alueella tapahtuviin ratkaisuihin. Osa paikallispuolueista vastustaa Alankomaiden valtion liialliseksi koettua puuttumista paikallisiin asioihin, mutta osa niistä ammentaa voimansa kunnan tai kaupungin jonkin osan koetusta heitteille jätöstä tai kaltoin kohtelusta. Kuntaliitokset tai niiden uhka ovat monen paikallispuolueen taustalla.

Paikalliset puolueet kykenevät omilla alueillaan myös keskittymään valtakunnallisia puolueita paremmin juuri tällä paikkakunnalla ilmeneviin haasteisiin ja ongelmiin, eikä niiden tarvitse ottaa jatkuvasti huomioon poliittisten linjaustensa valtakunnallisia vaikutuksia. Ne kykenevät usein saavuttamaan suoran kontaktin äänestäjäkunnan kanssa. Suurten puolueiden menestyneimmät paikalliset poliitikot ovat usein mukana myös maakunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa ja harvoin tavoitettavissa. Sen sijaan paikallispuolueiden puolueiden poliitikot keskittyvät olemaan läsnä nimenomaan paikkakuntansa arjessa. Paikallispuolueiden ehdokkaat ovat paikallisesti erittäin hyvin tunnettuja, vaikka heistä tuskin tiedetään kuntarajojen ulkopuolella. Kun välimatkan äänestäjän ja valtiollisen poliitikon välillä koetaan kasvaneen, juuri tämä kokemus edesauttaa puolestaan ihmisiä lähelle tulevaa taitavaa paikallispuoluetta ja sen poliitikkoja.

Osa paikallispuolueiden kannatuksesta on epäilemättä seurausta politiikkaa yleensä ja vakiintuneita poliittisia toimijoita erityisesti kohtaan suuntautuvasta protestista. Viime vaaleissa oli kuitenkin ilmeistä, että osa voitosta on tulkittavissa palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Monissa kunnissa ja kaupungeissa paikallispuolueet olivat jo jonkin aikaa osallistuneet päätöksentekoon. Joissain tapauksissa niillä on viime vaalikaudella ollut vahva asema, jonka ne ovat äänestäjien silmissä käyttäneet onnistuneesti edistämällä tärkeiksi katsomiaan asioita ja puolustamalla paikallisia etuja. Kun kysyin taksikuskiltani, eikö paikallispuolueiden voitto tuo valtuustoihin liikaa poliittisesti kokemattomia ja taitamattomia ihmisiä, hän vastasi, protestiäänestämistään tarkentaen ja syventäen, että monessa kunnassa nimenomaan paikallispuolueiden ihmiset tuntevat oman paikkakuntansa asiat ja niistä päättämisen.

Alankomaiden kunnallisvaalien vaalitulos tuottaa moniin kuntiin ja kaupunkeihin suuria poliittisia haasteita. Tämä johtuu etenkin siitä, että Alankomaiden jo ennestään hyvin pluralistisen politiikan fragmentoituminen jatkui vahvasti näissä vaaleissa. Vuoden 2017 parlamenttivaaleissa sekä vuoden 2018 kunnallisvaaleissa menestyivät aikaisemmin mainittujen lisäksi myös (etenkin turkkilaistaustaista) maahanmuuttajaväestöä edustava DENK ja uusnationalismin tuore nimi Demokratiafoorumi (Forum voor Demokratie). Rotterdamin ja Utrechtin kaupunginvaltuustoissa edustettuna olevien puolueiden määrä nousi kymmenestä kolmeentoista, ja Haagissa ryhmittymiä on jopa viisitoista. Leefbaar Rotterdamin osuus valtuustopaikoista on alle neljännes (11/45) ja Groep de Mosilla on Haagissa vain kahdeksan paikkaa 45:stä. Yhden valtuustopaikan ryhmittymiä on Haagissa kuusi, Amsterdamissa ja Rotterdamissa neljä. Vastaavia tilanteita löytyy suuresta osasta Alankomaiden kuntia, ja se tarkoittaa suuria vaikeuksia enemmistökoalitioiden muodostamiselle.

Vaikka äänestysprosentti jäi melko alas, 55 prosenttiin, se nousi hieman edellisistä paikallisvaaleista. Myös tämän voi tulkita siten, että äänestäjiä kiinnostavat paikalliset asiat omassa kunnassa tai kylässä tai asuma-alueella. NRC-lehden teettämän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa paikallispuolueista korosti ohjelmissaan turvallisuuteen sekä ympäristöön ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä teemoja. Äänestystulos kertoo, että valtakunnallisten puolueiden ei läheskään aina katsottu osaavan tarjota uskottavia vastauksia näihin teemoihin liittyviin kysymyksiin. Vaikka on vaikea uskoa paikallispuolueiden nousuun suomalaisessa politiikassa lähiaikoina, Alankomaiden paikallispuolueiden menestyksestä voi esimerkiksi tästä syystä kannattaa ottaa oppia, kun pohditaan suomalaisen demokratian tulevaisuutta.

Lähteet

Kirjoitusta laadittaessa on käytetty hyväksi suurta määrää Alankomaiden tiedotusvälineiden raportointia vaaleista ja niissä esitettyjä tulkintoja vaalituloksesta sekä julkisia lähteitä vaalituloksesta. Jutussa esitetyt käsitykset paikallispuolueiden menestyksestä perustuvat suurelta osin seuraavaan artikkeliin:

Raalte, Jeroen van & Walsum, Sander van: Zo maakten de lokalo’s hun onstuitbare opmars in de gemeenteraadsverkiezingen. Volkskrant 24.3.2018

 

[1] Termiä Leefbaar on vaikea kääntää. Käsite sisältää ajatuksen paikkakunnan tekemisestä paremmaksi paikaksi elää. Leefbaar-liike alkoi kasvaa vuonna 1993 Hilversumista ja Utrechtista käsin. Vuonna 2002 Leefbaar Utrechtista tuli kaupunginvaltuuston suurin puolue. Vaikka poliittiset intressit vaihtelivat paikallisesti, yhteistä oli tyytymättömyys paikallista poliittista eliittiä tai establishmenttiä kohtaan. Pim Fortuyn aloitti poliittisen nousunsa Leefbaar Rotterdamista käsin, mutta häntä pidettiin liian radikaalina, minkä johdosta Fortuyn perusti oman puolueensa.

Kriittisiä kommentteja hallituksen maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan

Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma julkaistiin heti tammikuun 2018 alussa. En voi sanoa olevani lopputulokseen pettynyt, koska syksyn mittaan prosessista kantautuneiden signaalien perusteella odotukset olivat jo asettuneet varsin matalalle. Silti ohjelman lukeminen oli turhauttava kokemus.

Osallistuin toistakymmentä vuotta sitten, loppuvuodesta 2005, keskusteluun Matti Vanhasen hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta, kun työryhmän ehdotus ohjelmaksi oli kesällä julkaistu. Otsikoin kommenttipuheenvuoroni seuraavin sanoin: silmät kiinni ja toivotaan parasta. Koska tuolloin esittämien ajatusten peruslähtökohdat pitävät vieläkin varsin hyvin kutinsa, liitän puheenvuoroni tähän kirjoitukseen erillisenä tiedostona: silmat kiinni ja toivotaan parasta 2005.

Kuinka olisikaan tuolloin voinut tietää, että tuo vuoden 2005 ohjelma on parasta, mitä valtioneuvosto on siihen mennessä ja siitä lähtien tällä saralla aikaan saanut! Siinä ensimmäistä kertaa maahanmuuttoa tarkasteltiin pakolaiskysymyksiä selvästi laajempana kysymyksenä ja hallitusohjelmakirjauksen mukaisesti suhtauduttiin myönteisesti työperusteisen maahanmuuton edistämiseen. Kyseinen ohjelma loi uskoa siihen, että Suomessa pystyttäisiin tarkastelemaan kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyviä kysymyksiä järkevästi ja kokonaisvaltaisesti.

Ennen ohjelman yleisiä linjauksia konkretisoivan toimenpideohjelman valmistumista väliin iski kuitenkin kansainvälinen finanssikriisi, ja kansainvälisillä työmarkkinoilla aktiivisesti rekrytoivan suomalaisen valtiolaivan purjeet reivattiin vauhdilla alas. Muutamaa vuotta myöhemmin, Jyrki Kataisen pääministerikaudella, laadittiin hyvin ylimalkainen Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategia, joka hyväksyttiin vuonna 2013 valtioneuvoston periaatepäätöksenä. Seuraavana vuonna valmistuneen strategian toimenpideohjelman keskeinen sisältö oli se, että mikään ei saanut maksaa mitään. Niin sanotun pakolaiskriisin keskellä juuri kukaan ei uskaltanut ulkomaisen työvoiman tarpeesta puhua.

Turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon tyrehdyttyä ja talouskasvun jälleen orastaessa kysymys ulkomaisen työvoiman saamisesta Suomeen on kuitenkin aktualisoitunut. Tätä heijastaa myös tuoreimman maahanmuuttopoliittisen ohjelman keskeinen tavoitelinjaus, jonka mukaan Suomi pyrkii ennakoivaan, aktiiviseen ja strategiseen työvoiman maahanmuuttoon. Kokonaisuudessaan ohjelman tavoitteena on ”tuoda näkyväksi ja edistää hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa, joka tukee työllisyyttä ja julkista taloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää maahanmuuttoa”.

Ohjelma painottuukin tällä kertaa varsinaisen maahanmuuttopolitiikan osalta nimenomaan työvoiman maahanmuuttoon, ja sen nimeksi on annettu ”Töihin Suomeen – Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma työperusteisen maahanmuuton vahvistamiseksi”. Juha Sipilän hallitus on tunnetusti osittain hallitusohjelmansa velvoittamana, osittain vuoden 2015 tapahtumien johdosta ehtinyt jo laatia useita etenkin pakolaispolitiikkaan liittyviä linjauksia, ohjelmia ja lainsäädäntömuutoksia.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin ulkomaisen työvoiman tarpeeseen ja sen arviointiin (ks. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta kumpi loppuu, työ vai työvoima?). Hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman viesti on kuitenkin selkeä ja yksiselitteinen. Sen mukaan Suomi tarvitsee eri aloille sekä maassa tilapäisesti työskenteleviä että maahan pysyvästi asettuvaa työvoimaa. Lisäksi todetaan, että ”työvoiman maahanmuutto on Suomessa tapahtunut vailla kokonaisvaltaista strategista suunnittelua ja julkisen vallan koordinaatiota koskien rekrytoinnin suuntaamista, rekrytointitoimenpiteitä tai rekrytoitavan työvoiman sijoittumista eri toimi- tai ammattialoille”.

Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että nyt tartuttaisiin tuumasta toimeen ja korjattaisiin havaitut puutteet. Turha toivo. Kuten aikaisemminkin, maahanmuuttopolitiikasta päättävien eväät tuntuvat loppuvan, kun pitäisi siirtyä tarpeiden, tavoitteiden ja toteutuksen konkretisointiin. Tarkoitan tällä sellaisia kysymyksiä kuten: mistä ilmansuunnasta ulkomaista työvoimaa pyritään hankkimaan, kuinka paljon ja millä aikataululla minkälaisia ihmisiä Suomeen tarvittaisiin ja millä keinoin heitä voitaisiin tänne saada, lyhytaikaisesti ja pysyvästi.

Tyly totuus, jonka ohjelmakin näyttää tunnustavan, on ettei Suomi ole missään vaiheessa ollut kansainvälisesti liikkuvan työvoiman merkittävä kohde. Oikeastaan maamme on saanut työperusteista maahanmuuttoa suuremmassa määrin ainoastaan Virosta, kaikki muu on mittakaavaltaan vähäpätöistä. Viime vuosina kiinnostus muuttaa Virosta työn perässä Suomeen on selvästi laskenut, ja monet tänne jo kertaalleen muuttaneet ovat lähteneet takaisin. Sikäläisten nuorten ikäluokkien pienuudesta johtuen suurta ryntäystä tänne ei ole lähitulevaisuudessa odotettavissa.

Valtionhallinnossa ja poliitikkojen piirissä näyttää jo pitkään olleen vallalla käsitys, jonka mukaan Suomen ongelmana on verrokkimaihin nähden heikompi maabrändi. Edistystä voitaisiin näin ollen saada aikaiseksi tehostamalla kansainvälistä maakuvatyötä ja parantamalla sen laatua. Tässä on epäilemättä totuuden siemen. Suomi on huonosti tunnettu syrjäinen maa. Kotimaamme synnyttämät mielikuvat eivät välttämättä ole kielteisiä, mutta juuri millään osa-alueella me emme erotu eduksemme sellaisten henkilöiden silmissä, joilla on varaa valita Suomen kaltaisten yhteiskuntien välillä.

Vaikka Suomen brändiä maailmalla ehkä voidaankin parantaa, minun on mahdotonta uskoa, että yleisellä maakuvatyöllä, kulttuuridiplomatialla tai ohjelman mainitsemalla Suomi-lähettilästoiminnalla voitaisiin ratkaisevasti vaikuttaa työperusteisen maahanmuuton lisäämiseen. Pystyäkseen todella kilpailemaan globaalista työvoimasta Suomen pitäisi – kilpailijamaidensa tavoin – harjoittaa kansainvälistä rekrytointia. Se tarkoittaa paikan päällä olemista, laajamittaista ja pitkäkestoista tiedottamista ja markkinointia ja suoraa värväämistäkin.

Kansainvälisessä rekrytoinnissa minun on vaikea nähdä, että Suomi olisi tähän asti saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Kaikesta tähänastisesta huokuu halu saada tuloksia aikaan halvalla ja välimatkan päästä. Jääkiekkotermein Suomi yrittää epätoivoisesti tehdä maaleja kaukolaukauksilla, vaikka kiekoista suurin osa survotaan verkkoon lähietäisyydeltä. Ohjelma mainitsee toivoa herättävästi kohdennettujen toimenpiteiden joukossa kansainväliset rekrytointipilotit ohjelmistokehittämisen ja matkailun aloilla, mutta jää epäselväksi, mitä näillä oikeasti tarkoitetaan.

Paikan päällä oleminen ja aktiivinen tekeminen ovat kallista puuhaa. Senkin vuoksi Suomessa pitäisi pyrkiä vastaamaan edellä mainittuihin konkretisoiviin kysymyksiin koskien tarpeen määrää, laatua ja aikataulua. Rajalliset resurssit pitäisi kohdentaa sinne, missä kustannus–hyöty-suhteen voidaan olettaa olevan paras. Kun huolehditaan rekrytoinnin ja työelämän pelisääntöjen noudattamisesta, tietoinen ja suunnitelmallinen värväyspolitiikka on myös eettisesti kestävää.

Tuore hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma noudattaa myös sitä jo Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiassa valittua linjausta, jonka mukaan samassa yhteydessä käsitellään myös kotouttamispolitiikkaa sekä hyviä etnisiä tai väestösuhteita. Onkin tärkeätä pitää mielessä, että Suomeen myös työperusteisesti tulevilla on erilaisia tarpeita tänne asettumisessa ja että myös työvoiman maahanmuutto muuttaa Suomea ja sen väestörakenteita pysyvästi.

Valtioneuvosto kuitenkin käsittelee sekä kotouttamista että hyviä väestösuhteita erikseen etenkin työ- ja elinkeinoministeriön ja oikeusministeriön hallinnonaloilla ja laatii säännöllisesti esimerkiksi valtion kotouttamisohjelman. Näin ollen on outoa, että maahanmuuttopolitiikan valmistelussa on tietoisesti lisätty suunnittelun päällekkäisyyttä sisällyttämällä kotouttamis- ja väestösuhdeasioita myös tähän ohjelmatyöhön. Muutenkin aika suppeasta, vain 35 sivun mittaisesta kuvitetusta ohjelmasta vain viisi (5) sivua käsittelee lopulta itse asiaa eli työvoiman maahanmuuton edistämistä. Kansainväliseen rekrytointiin liittyvät kysymykset ovat niin isoja ja monimutkaisia, että ne ansaitsivat huomattavasti laajemman ja täsmällisemmän käsittelyn.

Maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa viitataan rinnakkain valmistelussa olevaan Talent Boost –toimenpideohjelmaan, jonka julkistamista lupaillaan alkukeväälle. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella sekin näyttää kuitenkin menevän suurimmaksi osaksi ohi työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista. Houkuttelun kohteeksi määritellyt osaajat on määritelty osin kovin kapeasti, osin jälleen kerran turhan ylimalkaisesti.

Ehdotankin, että – jos tässä asiassa halutaan olla tosissaan eikä vain näön vuoksi liikkeellä – valtio ryhtyisi laatimaan erillistä maahanmuuttopoliittisen ohjelman työperusteisen maahanmuuton toimenpideohjelmaa. Sen tulisi keskittyisi vain ja ainoastaan tähän asiaan. Ohjelman valmistelun olisi myös hyvä olla laaja-alaista ja keskustelevaa. Viisitoista viime vuotta asiaa kohtalaisen läheltä seuranneena en voi välttyä myöskään vaikutelmalta, että ohjelmatyötä on pyritty tekemään aina vain pienemmässä piirissä.

 

Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Alankomaiden vaaleista vielä

Ei, valemediasta ei ole kysymys. Mutta eurooppalaisten viestimien suhtautumista Alankomaiden vaaleihin ennen ja jälkeen ei voi kuin ihmetellä.

Houkutus oli tietenkin suuri. Ensin meidät shokeerasi Britannian Brexit-äänestys ja sitten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Alankomaiden parlamenttivaalien voitiin ajatelle tuottavan seuraavan kauhistuttavan jytkyn. Se osoittaisi suuntaa kehitykselle, jonka seuraavia vaiheita olisivat Ranskan presidentivaalit ja lopulta Saksan parlamenttivaalit. Jos Marine Le Pen valittaisiin presidentiksi ja Vaihtoehto Saksalle syrjäyttäisi Agnela Merkelin, Euroopalle koittaisivat lopun alun ajat.

Joskus luin jostain jutun, jossa mediaa kutsuttiin paniikkiteollisuudeksi, eikä tuo luonnehdinta ole sittemmin mielestäni poistunut. Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.

Samalla unohdettiin monia asioita. Nyt ei oltu tekemässä ratkaisua Euroopan unionissa jäämisen tai siitä lähtemisen välillä, eikä myöskään oltu valitsemassa vaikutusvaltaista valtionpäämiestä. Kyse oli Alankomaiden parlamentin tärkeämmän puoliskon, toisen kamarin, vaalista. Vaalia käytiin monipuoluejärjestelmässä, jossa oli jo ennalta täysin selvää, että yksikään puolue ei voi muodostaa hallitusta yksin.

Geert Wildersin Vapauspuolueen kannatus ei myöskään missään vaiheessa ollut mielipidemittausten mukaan edes kahtakymmentäviittä prosenttia, ja vuoden 2016 aikana kannatus oli marraskuuta 2016 lukuun ottamatta laskusuunnassa. Jo varhain oli myös erittäin todennäköistä, että Wilders ei pääsisi voittaessaankaan seuraavaan hallitukseen. Ja oppositiosta käsin se oli puolestaan tukenut hallitusta, Mark Rutten ensimmäistä, jo aikaisemminkin.

Sitten koitti vaalituloksen julistaminen ja Kuuhun asti kuuluva yleiseurooppalainen helpotuksen huokaus. Wildersiä pidettiin häviäjänä – vaikka hänen puolueensa voitti selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Mark Rutten oikeistoliberaalia puoluetta pidettiin voittajana – vaikka hänen puolueensa menetti paikkoja selvästi. Hallitusta rankaistiin kovalla kävellä: sosiaalidemokraatit melkein pyyhittiin poliittiselta kartalta ja Rutten puolue taitaa nyt olla parlamentaarisen demokratian kaikkien aikojen pienin suurin puolue.

Erikoisinta oli kuitenkin olla niin iloisia siitä, että Rutte voitti Wildersin, ja tehdä tästä sellainen tulkinta, että nyt pistettiin populismille stoppi. Oikeistoliberaalinen VVD-puolue ei koskaan ole ollut kovin vapaamielinen, ja erityisesti viime aikoina siitä on tullut entistä nationalistisempi, arvokonservatiivisempi ja maahanmuuttokriittisempi. Osana vaalikampanjaa julkistetussa ”kaikille alankomaalaisille” osoitetussa avoimessa kirjeessä Rutte antoihyvin selväsanaisesti ymmärtää: maassa maan tavalla tai maasta pois.

Äänensävy on myös muuttunut sellaiseksi, jolla kosiskellaan sanoisinko alempia kansankerroksia. Kun Rutte kommentoi kesällä Rotterdamissa mieltään osoittaneita ja kieltämättä osin huonosti käyttäytyneitä turkkilaistaustaisia mielenosoittajia, hän käytti ilmaisua ”pleur op”. Nettisanakirja antaa tälle käännöksen: suksi vittuun. Ellei kyse olisi Wildersin päävastustajaksi katsotusta henkilöstä, tuohtumus kohdistuisi varmaan ennen muuta häneen.

Ei ehkä olekaan liioittelua sanoa, että ”tappiostaan” huolimatta Geert Wilders on silti vaalien suurin voittaja. Tai oikeastaan niin, että Wildersin vaalivoitto jäi äänisaaliina mitattuna oletettua pienemmäksi juuri siksi, että hänen poliittinen agendansa on voittanut muissa puolueissa. Kristillisdemokraatit ovat pauhanneet yhteisistä arvoista ja normeista jo pitkään, ja jopa sosiaalidemokraatit puhuivat vaalikampanjassaan ”edistyksellisestä patriotismista”. Viimeksi mainittu todennäköisesti johti osaltaan siihen, että Alankomaiden ulkomaalaistaustaiset(kin) jättivät puolueen.

Alankomaista puhutaan aina vapaamielisenä maana, mutta olennaista on aina ollut nimenomaan arvopohjan monimuotoisuus ja kyky rakentaa yhteiseloa siitä huolimatta, että maassa asuvat ihmiset ovat ajatelleet monista asioista eri tavalla. Kun Hollannissa haikaillaan yhteisten arvojen ja normien perään, niin kaivataan takaisin menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Uusin parlamentti kolmenatoista puolueineen on hyvä osoitus väestön aatteellisesta, ideologisesta ja kulttuurisestakin kirjosta.

Maahanmuuttajien kotoutumisessa kaikki ei ole mennyt Alankomaissa nappiin, monilla nuorilla on suuria vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa ja islamilaisen elämäntavan ja länsimaisen yhteiskunnan välillä on paikoin kitkaa. Tie eteenpäin ongemien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan löydy sieltä, missä suljetaan silmät todellisuudelta tai jossa tarvittaessa väkivalloin poistetaan yhteiskunnasta sen ikävät puolet.

Wildersin lisäksi myös laajemmin hollantilaisessa politiikassa on liu’uttu tähän suuntaan. Jos Alankomaat näyttää tässä asiassa tällaista suuntaa muulle Euroopalle, siitä ei ole mitään syytä iloita.

*

Asiasta enemmän kiinnostuneille voin suositella myös Demetrios G. Papademetrioun ja Natalia Banulescu-Bogdanin tuoretta kirjoitusta aiheesta.