National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

  • the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
  • a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
  • the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Paikallisuudessa politiikan tulevaisuus?

Poliittiset järjestelmät ja kulttuurit ovat olleet murroksessa viime vuosikymmeninä. Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet, osin hyvin dramaattisesti. Uusia poliittisia liikkeitä ja puolueita on syntynyt ja saavuttanut menestystä, monet perinteiset toimijat ovat romahtaneet. Osa uusista puolueista on esittänyt radikaaleja muutoksia poliittisiin järjestelmiin ja toimintatapoihin sekä politiikan sisältöön. Yhteiskunnissa ilmenee monenlaista tyytymättömyyttä sekä kyynisyyttä ja jopa katkeruutta suhteessa puolueisiin ja poliitikoihin. Monille kansanvaltaisten valtioiden kansalaisille demokratia ei enää olekaan itseisarvo, jota on ensisijaisesti puolustettava.

Juuri mikään Euroopan maa ei ole ollut immuuni näille muutoksille, mutta harvassa maassa on tapahtunut niin paljon niin kiinnostavia asioita niin lyhyessä ajassa kuin Alankomaissa. Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat tunnettiin politiikan tutkimuksen piirissä outona tapauksena, jossa yhteiskunnan uskonnollis-ideologis-elämänkatsomuksellinen jakautuneisuus yhdistyi vakaaseen ja menestykselliseen demokratiaan. Myöhemmin amerikkalaistunut tutkija Arend Lijphart kehitti tämän mysteerin ratkaisemisen yhteydessä konsosiationalismin nimellä kulkevan moniarvoisen demokratian mallin. Siihen kannattaa yhä perehtyä, jos esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan poliittiset haasteet kiinnostavat.

Alankomaiden poliittiselle vakaudelle tuli yhtäkkinen ja varsin odottamaton loppu vuosituhannen taitteessa. Kahdenkymmenen viime vuoden sisään mahtuu kahdeksan hallitusta, joista vain harvat ovat pysyneet pystyssä seuraaviin vaaleihin saakka. Jotkin niistä ovat olleet hyvin lyhytikäisiä. Nykyistä edeltävä hallitus, pääministeri Mark Rutten toinen, roikkui äärimmäisen ohuen langan varassa. Siitä tuli kuitenkin Alankomaiden sodanjälkeisen historian pitkäaikaisin hallitus, koska kevään 2017 vaalien jälkeen seuraavan hallituksen, Rutten kolmannen, muodostaminen kesti niin kauan. Nykyisellä hallituksella on parlamentin alahuoneessa vain yhden paikan enemmistö, vaikka siihen kuuluu neljä puoluetta.

Taustalla vaikuttavat muutokset puoluekentässä ja vaalikannatuksessa. Alankomaissa on suhteellinen vaalitapa, ja parlamentissa edustettuja puolueita on perinteisesti ollut paljon. Kevään 2017 vaaleissa parlamentin alahuoneeseen (Tweede kamer) sai kansanedustajia 13 puoluetta. Perinteisesti suurimpien puolueiden kannatusta ja yhteenlaskettua paikkamäärää ovat syöneet vihreä vasemmisto Groen Links, 1990-luvulla esiin nousseet varttuneen väen puolueet (AOV, Unie 55+, myöhemmin 50Plus), populistiset tai radikaalioikeistolaiset puolueet sekä erilaiset yhden asian liikkeet ja puolueet kuten eläintensuojelupuolue Partij voor de Dieren. Kannatussiirtymät vaaleissa ovat paikoin olleet hyvin suuria. Viime parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraattien kansanedustajien määrä romahti 38:sta yhdeksään.

Vuoden 2002 vaaleissa menestyi erinomaisesti populistipoliitikko Pim Fortuynin LPF-puolue (Lijst Pim Fortuyn), joka sai 17 prosenttia äänistä. Fortuyn esitti paitsi tavanomaisesta huomattavasti poikkeavia muutoksia politiikkaan myös erottui valtavirrasta värikkäällä esiintymisellään. Hänet kuitenkin murhattiin juuri ennen vaaleja, eikä puolue pysynyt pitkään pystyssä ilman karismaattista johtajaansa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen sekä etenkin islamiin Alankomaissa kriittisesti suhtautuvien äänestäjien kannatuksen on vuoden 2006 vaaleista lähtien onnistunut mobilisoimaan parhaiten Geert Wildersin Vapauspuolue (PVV). Jyrkillä mielipiteillään Wilders on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Alankomaiden politiikassa on tapahtunut paikallistasolla. Paikallispuolueilla (lokalo’s) on historiallisesti ollut vahva rooli etenkin maan eteläisissä maakunnissa. Brabantissa ja Limburgissa alueen katolinen valtapuolue KVP antoi paikallisille toimijoille paljon tilaa kunnallisvaaleissa. 1990-luvulta lähtien paikallispuolueet ovat kuitenkin lyöneet läpi myös maanlaajuisesti. Vuoden 2014 kuntavaaleissa paikallispuolueiden yhteenlaskettu prosenttiosuus oli jo 28 prosenttia, ja maaliskuussa 2018 jopa kolmannes äänestäjistä antoi äänensä paikkakuntansa paikallispuolueelle. Vaalien toiseksi ja kolmanneksi suurimmilla puolueilla Alankomaiden kristillisdemokraateilla (CDA) ja oikeistoliberaaleilla (VVD) kannatus jäi valtakunnallisesti vain 13,5 ja 13,3 prosenttiin.

Paikallispuolueesta tuli kunnan- tai kaupunginvaltuuston suurin puolue hyvin suuressa osassa maan 380 kunnasta, joista kaikissa ei kuntaliitosten vuoksi tänä keväänä äänestetty. Näiden joukossa ovat kaksi suurta kaupunkia. Rotterdamissa Leefbaar Rotterdam -valtuustoryhmä on ollut suurin tai toiseksi suurin valtuustoryhmä jo vuodesta 2002 lähtien, ja nyt se pienestä vaalitappiosta huolimatta säilytti vuonna 2014 saavuttamansa aseman suurimpana puolueena. Hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa Richard de Mosin poliittinen ryhmittymä Groep de Mos nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Paikallispuolueesta tuli suurin myös esimerkiksi Tilburgissa, sen sijaan Amsterdamissa ja Utrechtissa ympäristöpuolue Groen Links onnistui saamaan ensimmäistä kertaa muita puolueita enemmän valtuustopaikkoja.

Paikallispuolueet muodostavat kirjavan kokonaisuuden, jonka sisälle mahtuu hyvin erilaisia näkemyksiä, organisoitumistapoja ja johtavia persoonallisuuksia. Osa puolueista käyttää samankaltaisia nimiä ilman että puolueilla välttämättä on kovin paljon yhteistä tai yhteistoimintaa. Tällaisia ovat etenkin Gemeentebelangen (Paikalliset intressit), Leefbaarpartijen[1] sekä Stadspartijen (kaupunkipuolueet). Suuri osa puolueista ja niiden kannattajista sijoittuu poliittisilla arvokartoilla enemmän oikealle talouspoliittisissa kysymyksissä ja konservatiivisemmalle puolelle kulttuurisissa kysymyksissä, mutta mukaan mahtuu myös vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja paikallispuolueita ja niiden äänestäjiä. Jotkin paikallispuolueet ovat selvästi populistisia, mutta osa niistä on jo juurtunut vakiintuneeksi osaksi paikallista päätöksentekoa.

Vaalien jälkeisissä analyyseissä on etsitty syitä paikallispuolueiden menestykselle. Tällaisena on pidetty esimerkiksi äänestäjien turhautuneisuutta perinteisten puolueiden kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia ja kuunnella äänestäjiä. Parin vuoden takaisessa äänestäjätutkimuksessa osoittautui, että paikallispuolueiden äänestäjät ovat keskimääräistä useammin alemman koulutus- ja tulotason henkilöitä, joilla on heikosti luottamusta politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna minua Suomen suurlähetystöön Haagissa kuljettanut taksikuski, jonka kanssa minulla ehti olla mielenkiintoinen keskustelu vaalituloksesta ja sen taustoista, istui erittäin hyvin tähän äänestäjäkategoriaan. Hänelle paikallispuolue tarjosi vaihtoehdon, mahdollisuuden protestoida vakiintunutta politiikkaa vastaan.

Paikallispuolueet näyttäytyvät usein myös tavallisten ihmisten paikallisten etujen ja intressien puolustajana ja ylhäältä alas suuntautuvan käskyvallan urhoollisina vastustajina. Myös Alankomaissa hallintoa ja palveluja on viime aikoina keskitetty, ja tämä on tarjonnut hyvän mahdollisuuden mobilisoida äänestäjiä vastustamaan tätä kehitystä ja puolustamaan lähipalveluja ja mahdollisuutta vaikuttaa omalla alueella tapahtuviin ratkaisuihin. Osa paikallispuolueista vastustaa Alankomaiden valtion liialliseksi koettua puuttumista paikallisiin asioihin, mutta osa niistä ammentaa voimansa kunnan tai kaupungin jonkin osan koetusta heitteille jätöstä tai kaltoin kohtelusta. Kuntaliitokset tai niiden uhka ovat monen paikallispuolueen taustalla.

Paikalliset puolueet kykenevät omilla alueillaan myös keskittymään valtakunnallisia puolueita paremmin juuri tällä paikkakunnalla ilmeneviin haasteisiin ja ongelmiin, eikä niiden tarvitse ottaa jatkuvasti huomioon poliittisten linjaustensa valtakunnallisia vaikutuksia. Ne kykenevät usein saavuttamaan suoran kontaktin äänestäjäkunnan kanssa. Suurten puolueiden menestyneimmät paikalliset poliitikot ovat usein mukana myös maakunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa ja harvoin tavoitettavissa. Sen sijaan paikallispuolueiden puolueiden poliitikot keskittyvät olemaan läsnä nimenomaan paikkakuntansa arjessa. Paikallispuolueiden ehdokkaat ovat paikallisesti erittäin hyvin tunnettuja, vaikka heistä tuskin tiedetään kuntarajojen ulkopuolella. Kun välimatkan äänestäjän ja valtiollisen poliitikon välillä koetaan kasvaneen, juuri tämä kokemus edesauttaa puolestaan ihmisiä lähelle tulevaa taitavaa paikallispuoluetta ja sen poliitikkoja.

Osa paikallispuolueiden kannatuksesta on epäilemättä seurausta politiikkaa yleensä ja vakiintuneita poliittisia toimijoita erityisesti kohtaan suuntautuvasta protestista. Viime vaaleissa oli kuitenkin ilmeistä, että osa voitosta on tulkittavissa palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Monissa kunnissa ja kaupungeissa paikallispuolueet olivat jo jonkin aikaa osallistuneet päätöksentekoon. Joissain tapauksissa niillä on viime vaalikaudella ollut vahva asema, jonka ne ovat äänestäjien silmissä käyttäneet onnistuneesti edistämällä tärkeiksi katsomiaan asioita ja puolustamalla paikallisia etuja. Kun kysyin taksikuskiltani, eikö paikallispuolueiden voitto tuo valtuustoihin liikaa poliittisesti kokemattomia ja taitamattomia ihmisiä, hän vastasi, protestiäänestämistään tarkentaen ja syventäen, että monessa kunnassa nimenomaan paikallispuolueiden ihmiset tuntevat oman paikkakuntansa asiat ja niistä päättämisen.

Alankomaiden kunnallisvaalien vaalitulos tuottaa moniin kuntiin ja kaupunkeihin suuria poliittisia haasteita. Tämä johtuu etenkin siitä, että Alankomaiden jo ennestään hyvin pluralistisen politiikan fragmentoituminen jatkui vahvasti näissä vaaleissa. Vuoden 2017 parlamenttivaaleissa sekä vuoden 2018 kunnallisvaaleissa menestyivät aikaisemmin mainittujen lisäksi myös (etenkin turkkilaistaustaista) maahanmuuttajaväestöä edustava DENK ja uusnationalismin tuore nimi Demokratiafoorumi (Forum voor Demokratie). Rotterdamin ja Utrechtin kaupunginvaltuustoissa edustettuna olevien puolueiden määrä nousi kymmenestä kolmeentoista, ja Haagissa ryhmittymiä on jopa viisitoista. Leefbaar Rotterdamin osuus valtuustopaikoista on alle neljännes (11/45) ja Groep de Mosilla on Haagissa vain kahdeksan paikkaa 45:stä. Yhden valtuustopaikan ryhmittymiä on Haagissa kuusi, Amsterdamissa ja Rotterdamissa neljä. Vastaavia tilanteita löytyy suuresta osasta Alankomaiden kuntia, ja se tarkoittaa suuria vaikeuksia enemmistökoalitioiden muodostamiselle.

Vaikka äänestysprosentti jäi melko alas, 55 prosenttiin, se nousi hieman edellisistä paikallisvaaleista. Myös tämän voi tulkita siten, että äänestäjiä kiinnostavat paikalliset asiat omassa kunnassa tai kylässä tai asuma-alueella. NRC-lehden teettämän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa paikallispuolueista korosti ohjelmissaan turvallisuuteen sekä ympäristöön ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä teemoja. Äänestystulos kertoo, että valtakunnallisten puolueiden ei läheskään aina katsottu osaavan tarjota uskottavia vastauksia näihin teemoihin liittyviin kysymyksiin. Vaikka on vaikea uskoa paikallispuolueiden nousuun suomalaisessa politiikassa lähiaikoina, Alankomaiden paikallispuolueiden menestyksestä voi esimerkiksi tästä syystä kannattaa ottaa oppia, kun pohditaan suomalaisen demokratian tulevaisuutta.


Kirjoitusta laadittaessa on käytetty hyväksi suurta määrää Alankomaiden tiedotusvälineiden raportointia vaaleista ja niissä esitettyjä tulkintoja vaalituloksesta sekä julkisia lähteitä vaalituloksesta. Jutussa esitetyt käsitykset paikallispuolueiden menestyksestä perustuvat suurelta osin seuraavaan artikkeliin:

Raalte, Jeroen van & Walsum, Sander van: Zo maakten de lokalo’s hun onstuitbare opmars in de gemeenteraadsverkiezingen. Volkskrant 24.3.2018


[1] Termiä Leefbaar on vaikea kääntää. Käsite sisältää ajatuksen paikkakunnan tekemisestä paremmaksi paikaksi elää. Leefbaar-liike alkoi kasvaa vuonna 1993 Hilversumista ja Utrechtista käsin. Vuonna 2002 Leefbaar Utrechtista tuli kaupunginvaltuuston suurin puolue. Vaikka poliittiset intressit vaihtelivat paikallisesti, yhteistä oli tyytymättömyys paikallista poliittista eliittiä tai establishmenttiä kohtaan. Pim Fortuyn aloitti poliittisen nousunsa Leefbaar Rotterdamista käsin, mutta häntä pidettiin liian radikaalina, minkä johdosta Fortuyn perusti oman puolueensa.

Kriittisiä kommentteja hallituksen maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan

Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma julkaistiin heti tammikuun 2018 alussa. En voi sanoa olevani lopputulokseen pettynyt, koska syksyn mittaan prosessista kantautuneiden signaalien perusteella odotukset olivat jo asettuneet varsin matalalle. Silti ohjelman lukeminen oli turhauttava kokemus.

Osallistuin toistakymmentä vuotta sitten, loppuvuodesta 2005, keskusteluun Matti Vanhasen hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta, kun työryhmän ehdotus ohjelmaksi oli kesällä julkaistu. Otsikoin kommenttipuheenvuoroni seuraavin sanoin: silmät kiinni ja toivotaan parasta. Koska tuolloin esittämien ajatusten peruslähtökohdat pitävät vieläkin varsin hyvin kutinsa, liitän puheenvuoroni tähän kirjoitukseen erillisenä tiedostona: silmat kiinni ja toivotaan parasta 2005.

Kuinka olisikaan tuolloin voinut tietää, että tuo vuoden 2005 ohjelma on parasta, mitä valtioneuvosto on siihen mennessä ja siitä lähtien tällä saralla aikaan saanut! Siinä ensimmäistä kertaa maahanmuuttoa tarkasteltiin pakolaiskysymyksiä selvästi laajempana kysymyksenä ja hallitusohjelmakirjauksen mukaisesti suhtauduttiin myönteisesti työperusteisen maahanmuuton edistämiseen. Kyseinen ohjelma loi uskoa siihen, että Suomessa pystyttäisiin tarkastelemaan kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyviä kysymyksiä järkevästi ja kokonaisvaltaisesti.

Ennen ohjelman yleisiä linjauksia konkretisoivan toimenpideohjelman valmistumista väliin iski kuitenkin kansainvälinen finanssikriisi, ja kansainvälisillä työmarkkinoilla aktiivisesti rekrytoivan suomalaisen valtiolaivan purjeet reivattiin vauhdilla alas. Muutamaa vuotta myöhemmin, Jyrki Kataisen pääministerikaudella, laadittiin hyvin ylimalkainen Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategia, joka hyväksyttiin vuonna 2013 valtioneuvoston periaatepäätöksenä. Seuraavana vuonna valmistuneen strategian toimenpideohjelman keskeinen sisältö oli se, että mikään ei saanut maksaa mitään. Niin sanotun pakolaiskriisin keskellä juuri kukaan ei uskaltanut ulkomaisen työvoiman tarpeesta puhua.

Turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon tyrehdyttyä ja talouskasvun jälleen orastaessa kysymys ulkomaisen työvoiman saamisesta Suomeen on kuitenkin aktualisoitunut. Tätä heijastaa myös tuoreimman maahanmuuttopoliittisen ohjelman keskeinen tavoitelinjaus, jonka mukaan Suomi pyrkii ennakoivaan, aktiiviseen ja strategiseen työvoiman maahanmuuttoon. Kokonaisuudessaan ohjelman tavoitteena on ”tuoda näkyväksi ja edistää hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa, joka tukee työllisyyttä ja julkista taloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää maahanmuuttoa”.

Ohjelma painottuukin tällä kertaa varsinaisen maahanmuuttopolitiikan osalta nimenomaan työvoiman maahanmuuttoon, ja sen nimeksi on annettu ”Töihin Suomeen – Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma työperusteisen maahanmuuton vahvistamiseksi”. Juha Sipilän hallitus on tunnetusti osittain hallitusohjelmansa velvoittamana, osittain vuoden 2015 tapahtumien johdosta ehtinyt jo laatia useita etenkin pakolaispolitiikkaan liittyviä linjauksia, ohjelmia ja lainsäädäntömuutoksia.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin ulkomaisen työvoiman tarpeeseen ja sen arviointiin (ks. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta kumpi loppuu, työ vai työvoima?). Hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman viesti on kuitenkin selkeä ja yksiselitteinen. Sen mukaan Suomi tarvitsee eri aloille sekä maassa tilapäisesti työskenteleviä että maahan pysyvästi asettuvaa työvoimaa. Lisäksi todetaan, että ”työvoiman maahanmuutto on Suomessa tapahtunut vailla kokonaisvaltaista strategista suunnittelua ja julkisen vallan koordinaatiota koskien rekrytoinnin suuntaamista, rekrytointitoimenpiteitä tai rekrytoitavan työvoiman sijoittumista eri toimi- tai ammattialoille”.

Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että nyt tartuttaisiin tuumasta toimeen ja korjattaisiin havaitut puutteet. Turha toivo. Kuten aikaisemminkin, maahanmuuttopolitiikasta päättävien eväät tuntuvat loppuvan, kun pitäisi siirtyä tarpeiden, tavoitteiden ja toteutuksen konkretisointiin. Tarkoitan tällä sellaisia kysymyksiä kuten: mistä ilmansuunnasta ulkomaista työvoimaa pyritään hankkimaan, kuinka paljon ja millä aikataululla minkälaisia ihmisiä Suomeen tarvittaisiin ja millä keinoin heitä voitaisiin tänne saada, lyhytaikaisesti ja pysyvästi.

Tyly totuus, jonka ohjelmakin näyttää tunnustavan, on ettei Suomi ole missään vaiheessa ollut kansainvälisesti liikkuvan työvoiman merkittävä kohde. Oikeastaan maamme on saanut työperusteista maahanmuuttoa suuremmassa määrin ainoastaan Virosta, kaikki muu on mittakaavaltaan vähäpätöistä. Viime vuosina kiinnostus muuttaa Virosta työn perässä Suomeen on selvästi laskenut, ja monet tänne jo kertaalleen muuttaneet ovat lähteneet takaisin. Sikäläisten nuorten ikäluokkien pienuudesta johtuen suurta ryntäystä tänne ei ole lähitulevaisuudessa odotettavissa.

Valtionhallinnossa ja poliitikkojen piirissä näyttää jo pitkään olleen vallalla käsitys, jonka mukaan Suomen ongelmana on verrokkimaihin nähden heikompi maabrändi. Edistystä voitaisiin näin ollen saada aikaiseksi tehostamalla kansainvälistä maakuvatyötä ja parantamalla sen laatua. Tässä on epäilemättä totuuden siemen. Suomi on huonosti tunnettu syrjäinen maa. Kotimaamme synnyttämät mielikuvat eivät välttämättä ole kielteisiä, mutta juuri millään osa-alueella me emme erotu eduksemme sellaisten henkilöiden silmissä, joilla on varaa valita Suomen kaltaisten yhteiskuntien välillä.

Vaikka Suomen brändiä maailmalla ehkä voidaankin parantaa, minun on mahdotonta uskoa, että yleisellä maakuvatyöllä, kulttuuridiplomatialla tai ohjelman mainitsemalla Suomi-lähettilästoiminnalla voitaisiin ratkaisevasti vaikuttaa työperusteisen maahanmuuton lisäämiseen. Pystyäkseen todella kilpailemaan globaalista työvoimasta Suomen pitäisi – kilpailijamaidensa tavoin – harjoittaa kansainvälistä rekrytointia. Se tarkoittaa paikan päällä olemista, laajamittaista ja pitkäkestoista tiedottamista ja markkinointia ja suoraa värväämistäkin.

Kansainvälisessä rekrytoinnissa minun on vaikea nähdä, että Suomi olisi tähän asti saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Kaikesta tähänastisesta huokuu halu saada tuloksia aikaan halvalla ja välimatkan päästä. Jääkiekkotermein Suomi yrittää epätoivoisesti tehdä maaleja kaukolaukauksilla, vaikka kiekoista suurin osa survotaan verkkoon lähietäisyydeltä. Ohjelma mainitsee toivoa herättävästi kohdennettujen toimenpiteiden joukossa kansainväliset rekrytointipilotit ohjelmistokehittämisen ja matkailun aloilla, mutta jää epäselväksi, mitä näillä oikeasti tarkoitetaan.

Paikan päällä oleminen ja aktiivinen tekeminen ovat kallista puuhaa. Senkin vuoksi Suomessa pitäisi pyrkiä vastaamaan edellä mainittuihin konkretisoiviin kysymyksiin koskien tarpeen määrää, laatua ja aikataulua. Rajalliset resurssit pitäisi kohdentaa sinne, missä kustannus–hyöty-suhteen voidaan olettaa olevan paras. Kun huolehditaan rekrytoinnin ja työelämän pelisääntöjen noudattamisesta, tietoinen ja suunnitelmallinen värväyspolitiikka on myös eettisesti kestävää.

Tuore hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma noudattaa myös sitä jo Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiassa valittua linjausta, jonka mukaan samassa yhteydessä käsitellään myös kotouttamispolitiikkaa sekä hyviä etnisiä tai väestösuhteita. Onkin tärkeätä pitää mielessä, että Suomeen myös työperusteisesti tulevilla on erilaisia tarpeita tänne asettumisessa ja että myös työvoiman maahanmuutto muuttaa Suomea ja sen väestörakenteita pysyvästi.

Valtioneuvosto kuitenkin käsittelee sekä kotouttamista että hyviä väestösuhteita erikseen etenkin työ- ja elinkeinoministeriön ja oikeusministeriön hallinnonaloilla ja laatii säännöllisesti esimerkiksi valtion kotouttamisohjelman. Näin ollen on outoa, että maahanmuuttopolitiikan valmistelussa on tietoisesti lisätty suunnittelun päällekkäisyyttä sisällyttämällä kotouttamis- ja väestösuhdeasioita myös tähän ohjelmatyöhön. Muutenkin aika suppeasta, vain 35 sivun mittaisesta kuvitetusta ohjelmasta vain viisi (5) sivua käsittelee lopulta itse asiaa eli työvoiman maahanmuuton edistämistä. Kansainväliseen rekrytointiin liittyvät kysymykset ovat niin isoja ja monimutkaisia, että ne ansaitsivat huomattavasti laajemman ja täsmällisemmän käsittelyn.

Maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa viitataan rinnakkain valmistelussa olevaan Talent Boost –toimenpideohjelmaan, jonka julkistamista lupaillaan alkukeväälle. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella sekin näyttää kuitenkin menevän suurimmaksi osaksi ohi työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista. Houkuttelun kohteeksi määritellyt osaajat on määritelty osin kovin kapeasti, osin jälleen kerran turhan ylimalkaisesti.

Ehdotankin, että – jos tässä asiassa halutaan olla tosissaan eikä vain näön vuoksi liikkeellä – valtio ryhtyisi laatimaan erillistä maahanmuuttopoliittisen ohjelman työperusteisen maahanmuuton toimenpideohjelmaa. Sen tulisi keskittyisi vain ja ainoastaan tähän asiaan. Ohjelman valmistelun olisi myös hyvä olla laaja-alaista ja keskustelevaa. Viisitoista viime vuotta asiaa kohtalaisen läheltä seuranneena en voi välttyä myöskään vaikutelmalta, että ohjelmatyötä on pyritty tekemään aina vain pienemmässä piirissä.


Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen.

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017.

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017.

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.



Alankomaiden vaaleista vielä

Ei, valemediasta ei ole kysymys. Mutta eurooppalaisten viestimien suhtautumista Alankomaiden vaaleihin ennen ja jälkeen ei voi kuin ihmetellä.

Houkutus oli tietenkin suuri. Ensin meidät shokeerasi Britannian Brexit-äänestys ja sitten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Alankomaiden parlamenttivaalien voitiin ajatelle tuottavan seuraavan kauhistuttavan jytkyn. Se osoittaisi suuntaa kehitykselle, jonka seuraavia vaiheita olisivat Ranskan presidentivaalit ja lopulta Saksan parlamenttivaalit. Jos Marine Le Pen valittaisiin presidentiksi ja Vaihtoehto Saksalle syrjäyttäisi Agnela Merkelin, Euroopalle koittaisivat lopun alun ajat.

Joskus luin jostain jutun, jossa mediaa kutsuttiin paniikkiteollisuudeksi, eikä tuo luonnehdinta ole sittemmin mielestäni poistunut. Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.

Samalla unohdettiin monia asioita. Nyt ei oltu tekemässä ratkaisua Euroopan unionissa jäämisen tai siitä lähtemisen välillä, eikä myöskään oltu valitsemassa vaikutusvaltaista valtionpäämiestä. Kyse oli Alankomaiden parlamentin tärkeämmän puoliskon, toisen kamarin, vaalista. Vaalia käytiin monipuoluejärjestelmässä, jossa oli jo ennalta täysin selvää, että yksikään puolue ei voi muodostaa hallitusta yksin.

Geert Wildersin Vapauspuolueen kannatus ei myöskään missään vaiheessa ollut mielipidemittausten mukaan edes kahtakymmentäviittä prosenttia, ja vuoden 2016 aikana kannatus oli marraskuuta 2016 lukuun ottamatta laskusuunnassa. Jo varhain oli myös erittäin todennäköistä, että Wilders ei pääsisi voittaessaankaan seuraavaan hallitukseen. Ja oppositiosta käsin se oli puolestaan tukenut hallitusta, Mark Rutten ensimmäistä, jo aikaisemminkin.

Sitten koitti vaalituloksen julistaminen ja Kuuhun asti kuuluva yleiseurooppalainen helpotuksen huokaus. Wildersiä pidettiin häviäjänä – vaikka hänen puolueensa voitti selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Mark Rutten oikeistoliberaalia puoluetta pidettiin voittajana – vaikka hänen puolueensa menetti paikkoja selvästi. Hallitusta rankaistiin kovalla kävellä: sosiaalidemokraatit melkein pyyhittiin poliittiselta kartalta ja Rutten puolue taitaa nyt olla parlamentaarisen demokratian kaikkien aikojen pienin suurin puolue.

Erikoisinta oli kuitenkin olla niin iloisia siitä, että Rutte voitti Wildersin, ja tehdä tästä sellainen tulkinta, että nyt pistettiin populismille stoppi. Oikeistoliberaalinen VVD-puolue ei koskaan ole ollut kovin vapaamielinen, ja erityisesti viime aikoina siitä on tullut entistä nationalistisempi, arvokonservatiivisempi ja maahanmuuttokriittisempi. Osana vaalikampanjaa julkistetussa ”kaikille alankomaalaisille” osoitetussa avoimessa kirjeessä Rutte antoihyvin selväsanaisesti ymmärtää: maassa maan tavalla tai maasta pois.

Äänensävy on myös muuttunut sellaiseksi, jolla kosiskellaan sanoisinko alempia kansankerroksia. Kun Rutte kommentoi kesällä Rotterdamissa mieltään osoittaneita ja kieltämättä osin huonosti käyttäytyneitä turkkilaistaustaisia mielenosoittajia, hän käytti ilmaisua ”pleur op”. Nettisanakirja antaa tälle käännöksen: suksi vittuun. Ellei kyse olisi Wildersin päävastustajaksi katsotusta henkilöstä, tuohtumus kohdistuisi varmaan ennen muuta häneen.

Ei ehkä olekaan liioittelua sanoa, että ”tappiostaan” huolimatta Geert Wilders on silti vaalien suurin voittaja. Tai oikeastaan niin, että Wildersin vaalivoitto jäi äänisaaliina mitattuna oletettua pienemmäksi juuri siksi, että hänen poliittinen agendansa on voittanut muissa puolueissa. Kristillisdemokraatit ovat pauhanneet yhteisistä arvoista ja normeista jo pitkään, ja jopa sosiaalidemokraatit puhuivat vaalikampanjassaan ”edistyksellisestä patriotismista”. Viimeksi mainittu todennäköisesti johti osaltaan siihen, että Alankomaiden ulkomaalaistaustaiset(kin) jättivät puolueen.

Alankomaista puhutaan aina vapaamielisenä maana, mutta olennaista on aina ollut nimenomaan arvopohjan monimuotoisuus ja kyky rakentaa yhteiseloa siitä huolimatta, että maassa asuvat ihmiset ovat ajatelleet monista asioista eri tavalla. Kun Hollannissa haikaillaan yhteisten arvojen ja normien perään, niin kaivataan takaisin menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Uusin parlamentti kolmenatoista puolueineen on hyvä osoitus väestön aatteellisesta, ideologisesta ja kulttuurisestakin kirjosta.

Maahanmuuttajien kotoutumisessa kaikki ei ole mennyt Alankomaissa nappiin, monilla nuorilla on suuria vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa ja islamilaisen elämäntavan ja länsimaisen yhteiskunnan välillä on paikoin kitkaa. Tie eteenpäin ongemien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan löydy sieltä, missä suljetaan silmät todellisuudelta tai jossa tarvittaessa väkivalloin poistetaan yhteiskunnasta sen ikävät puolet.

Wildersin lisäksi myös laajemmin hollantilaisessa politiikassa on liu’uttu tähän suuntaan. Jos Alankomaat näyttää tässä asiassa tällaista suuntaa muulle Euroopalle, siitä ei ole mitään syytä iloita.


Asiasta enemmän kiinnostuneille voin suositella myös Demetrios G. Papademetrioun ja Natalia Banulescu-Bogdanin tuoretta kirjoitusta aiheesta.