Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Mainokset

Alankomaiden vaaleista vielä

Ei, valemediasta ei ole kysymys. Mutta eurooppalaisten viestimien suhtautumista Alankomaiden vaaleihin ennen ja jälkeen ei voi kuin ihmetellä.

Houkutus oli tietenkin suuri. Ensin meidät shokeerasi Britannian Brexit-äänestys ja sitten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Alankomaiden parlamenttivaalien voitiin ajatelle tuottavan seuraavan kauhistuttavan jytkyn. Se osoittaisi suuntaa kehitykselle, jonka seuraavia vaiheita olisivat Ranskan presidentivaalit ja lopulta Saksan parlamenttivaalit. Jos Marine Le Pen valittaisiin presidentiksi ja Vaihtoehto Saksalle syrjäyttäisi Agnela Merkelin, Euroopalle koittaisivat lopun alun ajat.

Joskus luin jostain jutun, jossa mediaa kutsuttiin paniikkiteollisuudeksi, eikä tuo luonnehdinta ole sittemmin mielestäni poistunut. Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.

Samalla unohdettiin monia asioita. Nyt ei oltu tekemässä ratkaisua Euroopan unionissa jäämisen tai siitä lähtemisen välillä, eikä myöskään oltu valitsemassa vaikutusvaltaista valtionpäämiestä. Kyse oli Alankomaiden parlamentin tärkeämmän puoliskon, toisen kamarin, vaalista. Vaalia käytiin monipuoluejärjestelmässä, jossa oli jo ennalta täysin selvää, että yksikään puolue ei voi muodostaa hallitusta yksin.

Geert Wildersin Vapauspuolueen kannatus ei myöskään missään vaiheessa ollut mielipidemittausten mukaan edes kahtakymmentäviittä prosenttia, ja vuoden 2016 aikana kannatus oli marraskuuta 2016 lukuun ottamatta laskusuunnassa. Jo varhain oli myös erittäin todennäköistä, että Wilders ei pääsisi voittaessaankaan seuraavaan hallitukseen. Ja oppositiosta käsin se oli puolestaan tukenut hallitusta, Mark Rutten ensimmäistä, jo aikaisemminkin.

Sitten koitti vaalituloksen julistaminen ja Kuuhun asti kuuluva yleiseurooppalainen helpotuksen huokaus. Wildersiä pidettiin häviäjänä – vaikka hänen puolueensa voitti selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Mark Rutten oikeistoliberaalia puoluetta pidettiin voittajana – vaikka hänen puolueensa menetti paikkoja selvästi. Hallitusta rankaistiin kovalla kävellä: sosiaalidemokraatit melkein pyyhittiin poliittiselta kartalta ja Rutten puolue taitaa nyt olla parlamentaarisen demokratian kaikkien aikojen pienin suurin puolue.

Erikoisinta oli kuitenkin olla niin iloisia siitä, että Rutte voitti Wildersin, ja tehdä tästä sellainen tulkinta, että nyt pistettiin populismille stoppi. Oikeistoliberaalinen VVD-puolue ei koskaan ole ollut kovin vapaamielinen, ja erityisesti viime aikoina siitä on tullut entistä nationalistisempi, arvokonservatiivisempi ja maahanmuuttokriittisempi. Osana vaalikampanjaa julkistetussa ”kaikille alankomaalaisille” osoitetussa avoimessa kirjeessä Rutte antoihyvin selväsanaisesti ymmärtää: maassa maan tavalla tai maasta pois.

Äänensävy on myös muuttunut sellaiseksi, jolla kosiskellaan sanoisinko alempia kansankerroksia. Kun Rutte kommentoi kesällä Rotterdamissa mieltään osoittaneita ja kieltämättä osin huonosti käyttäytyneitä turkkilaistaustaisia mielenosoittajia, hän käytti ilmaisua ”pleur op”. Nettisanakirja antaa tälle käännöksen: suksi vittuun. Ellei kyse olisi Wildersin päävastustajaksi katsotusta henkilöstä, tuohtumus kohdistuisi varmaan ennen muuta häneen.

Ei ehkä olekaan liioittelua sanoa, että ”tappiostaan” huolimatta Geert Wilders on silti vaalien suurin voittaja. Tai oikeastaan niin, että Wildersin vaalivoitto jäi äänisaaliina mitattuna oletettua pienemmäksi juuri siksi, että hänen poliittinen agendansa on voittanut muissa puolueissa. Kristillisdemokraatit ovat pauhanneet yhteisistä arvoista ja normeista jo pitkään, ja jopa sosiaalidemokraatit puhuivat vaalikampanjassaan ”edistyksellisestä patriotismista”. Viimeksi mainittu todennäköisesti johti osaltaan siihen, että Alankomaiden ulkomaalaistaustaiset(kin) jättivät puolueen.

Alankomaista puhutaan aina vapaamielisenä maana, mutta olennaista on aina ollut nimenomaan arvopohjan monimuotoisuus ja kyky rakentaa yhteiseloa siitä huolimatta, että maassa asuvat ihmiset ovat ajatelleet monista asioista eri tavalla. Kun Hollannissa haikaillaan yhteisten arvojen ja normien perään, niin kaivataan takaisin menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Uusin parlamentti kolmenatoista puolueineen on hyvä osoitus väestön aatteellisesta, ideologisesta ja kulttuurisestakin kirjosta.

Maahanmuuttajien kotoutumisessa kaikki ei ole mennyt Alankomaissa nappiin, monilla nuorilla on suuria vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa ja islamilaisen elämäntavan ja länsimaisen yhteiskunnan välillä on paikoin kitkaa. Tie eteenpäin ongemien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan löydy sieltä, missä suljetaan silmät todellisuudelta tai jossa tarvittaessa väkivalloin poistetaan yhteiskunnasta sen ikävät puolet.

Wildersin lisäksi myös laajemmin hollantilaisessa politiikassa on liu’uttu tähän suuntaan. Jos Alankomaat näyttää tässä asiassa tällaista suuntaa muulle Euroopalle, siitä ei ole mitään syytä iloita.

*

Asiasta enemmän kiinnostuneille voin suositella myös Demetrios G. Papademetrioun ja Natalia Banulescu-Bogdanin tuoretta kirjoitusta aiheesta.