Pidin 8. lokakuuta esitelmän Kirkon ulkomaanavun seminaarissa Maailman opettajien päivänä. Se meni suurin piirtein näin.
Ihmisenä oleminen on maailmassa olemista, mutta maailma ja ihmiskunta ovat liian laajoja kokonaisuuksia tarjotakseen yksilöille sellaista merkitysten järjestelmää, jonka varassa he voivat tehdä johdonmukaisesti valintoja ja muita päätöksiä elämässään.
Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pienempää ja konkreettisempaa, jotain kulttuurista. Käytännössä tätä tilaa täyttävät erilaiset yhteisöllisyyden muodot perheestä ryhmiin ja yhteiskuntiin sekä uskontoihin ja sivilisaatioihin.
Näissä yhteisöllisyyden muodoissa ei ole mitään itsestään selvää. Edes perhe ei ole aina ja kaikkialla sama. Eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa pätevät erilaiset maailmankuvan ja johonkin kuulumisen säännöt.
Meidän mielessämme ja ajattelussamme vaikuttaa yhä vielä vahvasti nationalistinen maailmankuva. Se syntyi ja kehittyi 1600-luvun puolivälin ja 1800-luvun lopun välisenä aikana, ja sen varaan rakennettiin ensimmäisen maailmansodan rauniolle luotu valtioiden kansainvälinen järjestelmä.
Nationalistisen maailmankuvan peruselementit ovat hyvin yksinkertaiset. Ihmiskunta jakautuu kansoihin, jotka ovat etnisesti ja kultturisesti yhtenäisiä. Jokaisella kansalla tulisi olla oma valtionsa, jonka puitteissa se voi toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan. Jokaisessa valtiossa tulisi vastaavasti olla vain yksi kansa. Kansalaisen tärkein identifikaation lähde ja lojaalisuuden kohde on hänen oma kansallisvaltionsa.
Nationalistisen maailmankuvan mukaiset kansakunnat eivät syntyneet itsestään, vaan ne oli rakennettava. Ihmiset oli saatava uskomaan, että heille täysin vieraat ihmiset kuuluivat samaan kansaan ja että alueet ja maisemat kaukana horisontin takana olivat samaa kokonaisuutta, heidän maataan.
Tämän viestin välittämisessä mikään muu instituutio ei ollut niin tärkeä kuin koululaitos. Asioiden opettamisen lisäksi lapsia kasvatettiin myös isänmaallisuuteen: annettiin tietoa omasta kansakunnasta ja välineitä maan, kansan ja kulttuurin rakastamiseen.
Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaisema Maamme kirja (Boken om vårt land) täytti nimenomaan tätä tarkoitusta, ja sitä käytettiin opetuksen oheismateriaalina vuosikymmenten ajan. Nationalistinen ajattelutapa näkyy Suomessa vahvasti vielä vuoden 1985 peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (ks. myös Rokka 2011).
1900-luvulla nationalistisen maailmankuvan perusteet alkoivat kuitenkin murentua. Monet vähemmistöt eivät hävinneetkään historian pyörteissä, ja pieniin kieliin ja kulttuureihin alettiin suhtautua myönteisemmin. Yksilön ihmisoikeuksien rinnalla tunnustusta saivat myös yhteisöjen kulttuuriset oikeudet.
Valtioiden poliittista valtaa siirtyi ylikansallisille ja kansainvälisille elimille. Yhdistyneiden kansakuntien puitteissa on solmittu useita jäsenvaltioita sitovia sopimuksia, ja esimerkiksi kansainvälisen kaupan ja ympäristönsuojelun aloille on luotu erilaisia kansainvälisen tai globaalin hallinnan muotoja. Euroopassa aluksi Länsi-Euroopan taloudellinen, sittemmin miltei koko maanosan poliittinen integraatio vähensi siihen osallistuvien maiden suvereenisuutta.
Globalisaationa tunnettu kehityskulku on lisännyt merkittävästi maiden ja alueiden välistä keskinäisriippuvuutta ja vahvistanut vuorovaikutusta talouden, kulttuurin ja viestinnän alueilla. Yhtenä globalisaation ilmentymänä voi pitää myös kansainvälistä muuttoliikettä, joka vilkastui ja laajeni aidosti maailmanlaajuiseksi etenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen.
Kansallisvaltiossa opetettiin, että kansa on yksi ja yhtenäinen ja paha maailma jossain muualla. Tänä päivänä Suomen kaltainen syrjäinenkin kolkka on monin säikein maailmassa kiinni, ja tuo samainen maailma on jatkuvasti läsnä suomalaisen yhteiskunnan arjessa. Yhtenäiskulttuurin tilalle on tullut etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus ja ympäri maailmaa ulottuvat sosiaaliset verkostot.
On ymmärrettävää, että kehitys ei ole kaikkia miellyttänyt. Globalisaatio, uusliberalismi ja poliittinen yhdentyminen ovat tuottaneet paljon erilaisia häviäjiä. Monet haluaisivat takaisin siihen Suomeen ja maailmaan, joka oli selkeämpi, tutumpi ja turvallisempi, ehkä jopa materiaalisesti parempi. Vaikka uusnationalismi nauttii nyt laajaa suosiota, takaisin ei kuitenkaan ole tietä – ainakaan ilman mittaamattomia uhrauksia.
Tästä syystä kansakunnat pitäisi rakentaa uudelleen, paremman sanan puutteessa post-nationalistisen maailmankuvan mukaisesti. Ihmisen kytkeytyminen maailmaan ja ihmiskuntaan yhteisöjen ja yhteiskunnan kautta pitäisi muodostaa siten, että hyväksytään valtioiden monikulttuurisuus, ja myönnetään tarve ratkaista ongelmia yhdessä.
Samalla pitäisi kuitenkin myös luoda riittävä yhteenkuuluvuuden tunne samaan yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten kesken. On yhä tärkeätä, että Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa suomalaisia.
Suomalaiset perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet ovat jo jonkin aikaa olleet oikeilla jäljillä. Vuoden 2004 versiossa otettiin etäisyyttä nationalismiin seuraavin sanoin: ”Opetuksen avulla tuetaan oppilaan oman kulttuuri-identiteetin rakentumista sekä hänen osallisuuttaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja globaalistuvassa maailmassa.” (Opetushallitus 2004, 14.)
Uusimpien perusteiden opetuksen arvoperustan kohdassa lausutaan puolestaan seuraavasti: ”Jokaisella oppilaalla on oikeus hyvään opetukseen ja onnistumiseen koulutyössä. Oppiessaan oppilas rakentaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja -katsomustaan sekä paikkaansa maailmassa. Samalla hän luo suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja eri kulttuureihin.” (OPH 2014, 15.)
Viime vuosien aikana olen yrittänyt olla mahdollisimman paljon tekemisissä koulumaailman kanssa, koska myös nykyään sillä on ensiarvoisen tärkeä rooli ihmisten sosiaalistamisessa paikkakuntaan, yhteiskuntaan ja maailmaan. Tuo rooli on ehkä vielä tärkeämpi kuin ennen, koska laajoja kansanjoukkoja yhdistäviä muita sosiaalisia instituutioita ei enää juuri ole.
Suomalaisessa koulujärjestelmässä on paljon kouluja, rehtoreita ja opettajia, jotka ovat myös käytännössä pyrkineet saattamaan näitä maailmassa olemisen rakennuspalikoita uuteen ja oikeampaan järjestykseen.
Kokonaisuutta tarkastellessa on kuitenkin vaikuttanut siltä, että asioita tehdään epätasaisesti, sekalaisesti ja jossain määrin sattumanvaraisesti. Yksittäisten ihmisten ja koulujen tahtotilan lisäksi ollaan oltu riippuvaisia määräaikaisesta hankerahoituksesta, jonka loputtua monet hyvät jutut ollaan jouduttu lopettamaan ja hautaamaan.
Yleisten ja väistämättä jossain määrin abstraktien linjauksien ja koulujen käytännön elämän välistä on jäänyt puuttumaan ikään kuin välitason strateginen kehittäminen ja noiden strategioiden tai suunnitelmien kokonaisvaltainen toteuttaminen. Kouluille ja opettajille pitäisi tarjota nykyistä enemmän auktoritatiivista selkänojaa konkreettisissa kysymyksissä. Samalla heille on kuitenkin hyvä jättää sitä harkintavaltaa, jota toisistaan poikkeavissa olosuhteissa pitääkin olla.
Kouluissa joudutaan ottamaan kantaa esimerkiksi kulttuuristen oikeuksien sekä ihmisoikeuksien ja yksilön vapauksien välisiin mahdollisiin ristiriitatilanteisiin. Lisäksi Suomessa olisi hyvä olla jotensakin yhtenäinen näkemys siitä, miten maksimoidaan se hyöty, joka etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta globaaleine verkostoineen on saatavissa, samalla kun pidetään huolta myös yhteisestä tilasta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta.
Mistä arvoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ja mitkä symbolit ovat kaikille yhteisiä? Miten tunnistetaan etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä, mutta annetaan yksilöille myös oikeus asettua niiden ulkopuolelle? Kuinka paljon erilaisuuden ilmenemismuodoille voidaan kouluissa antaa tilaa ilman, että opetus ja koulun hallinto kärsivät tai resurssit menevät väärään tarkoitukseen? Tämän tyyppisistä asioista meillä pitäisi olla enemmän keskustelua ja selkeämpiä kannanottoja.
Tapasin jokin aika sitten illallistilaisuudessa Unescon pääjohtajan Irina Bokovan. Hän kertoi käynnistään Tunisiassa ja keskustelusta paikallisessa koululuokassa siellä nähtävillä olevasta antiikin kulttuuriperinnöstä. Eräs tyttöoppilas rohkaistui huomauttamaan, että nämä historialliset monumentit ja muut kulttuuriaarteet eivät ole osa heidän kulttuuriperintöään.
Tapaus oli selvästi jäänyt vaivaamaan Bokovaa. Jossain on mennyt jotain pieleen, jos ihmiskunnan yhteisiä ylpeydenaiheita ei koeta omaksi omalla kotiseudulla. Silloin ei myöskään ole ihme, jos vihamielisten ajatusten valtaan joutuneet tahot alkavat tuhota tätä vieraaksi koettua kulttuuriperintöä.
Toin siinä yhteydessä esille, että meillä on Euroopassa nyt samankaltainen, joskin käänteinen haaste. Täällä kasvavat lapset ja nuoret pitäisi saada etnisestä tai kansallisesta taustastaan huolimatta tuntemaan omaksi suomalaisen kulttuurin historialliset saavutukset ja kokemaan itsensä niiden kautta suomalaiseksi. Samalla suomalaisen kulttuurin ja kansallisen identiteetin täytyisi onnistua sisällyttämään itseensä niitä tietoja, taitoja ja arvoja, jota Suomeen muuttaneet ovat tuoneet tänne tullessaan. Silloin Suomi siirtyisi toden teolla post-nationalistiseen aikaan.
Lähteet
Opetushallitus 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Määräys 1,2,3/011/2004. Helsinki: Opetushallitus.
Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2014:96. Helsinki: Opetushallitus.
Rokka, Pekka 2011. Peruskoulun ja perusopetuksen vuosien 1985, 1994 ja 2004 opetussuunnitelmien perusteet poliittisen opetussuunnitelman teksteinä. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1076. Tampere: Tampereen yliopisto.
pasisaukkonen 