Tämä kolmen kirjoituksen kokonaisuus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta. Se on lähtenyt liikkeelle halusta esitellä ja arvioida kahta identiteettiä yleensä ja kansallista identiteettiä erityisesti käsittelevää teosta. Nämä kirjat ovat belgianflaamilaisen poliitikon Bart de Weverin kirja Over identiteit (Identiteetistä), joka ilmestyi vuonna 2019, ja vuonna 2018 ilmestynyt Francis Fukuyaman teos Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Kirjojen lukeminen innoitti minua palaamaan omaa kansallista identiteettiä ja sen ilmentymistä Suomessa ja Alankomaissa käsittelevään väitöskirjaani (1999) ja kirjoittamaan noiden kahden kirjan ja tuon tutkimuksen välisestä suhteesta kolmannen kirjoituksen. Tekstit on kirjoitettu niin, että ne voi lukea myös erikseen, mutta eniten niistä saa irti, jos lukee kaikki kolme. Käsittelen alla de Weverin ajatuksia hänen kirjansa pohjalta. Jutun lopussa on linkki seuraavaan kirjoitukseen, joka käsittelee Fukuyaman teosta, ja sen perässä puolestaan linkki viimeiseen tekstiin.
Identiteetistä ydinkulttuuriin: Bart de Weverin ajatuksia yhteenkuuluvuudesta moninaisuuden aikana
Johdanto
En pidä itseäni arvokonservatiivina, mutta minusta kannattaa aina kuunnella niitä, joiden mielestä asiat tapahtuvat liian nopeasti, tai että muutos on liian radikaali, tai jotka muistuttavat, että liika innokkuus on pahasta. Usein heidän kanssaan pettyy, kun takaa löytyy vain pelokkuutta tai asenteellisuutta, mutta joskus vastaan tulee myös aidosti miettimisen arvoisia kysymyksiä. Hyvä ehdokas kuuntelemisen arvoiseksi konservatiiviksi on Belgian flaamilaisnationalistien johtaja, Nieuw-Vlaamse Alliantie (N-VA) -puolueen puheenjohtaja, Bart de Wever. Vaikka hänen näkyvin luottamustehtävänsä on ”vain” Flanderin suurimman kaupungin Antwerpenin pormestarina, de Weveriä voi pitää yhtenä vaikutusvaltaisimmista, ellei kaikista merkittävimpänä Belgian hollanninkielisen[1] alueen poliitikkona tällä hetkellä.
De Wever on historioitsija, joka valitsi lopulta poliitikon uran ennen väitöskirjantekijäksi ryhtymistä. Hänen oppineisuutensa on kiistatonta. De Wever on hyvin kielitaitoinen, ja hän pääsi muutama vuosi sitten Flanderin televisiotietokilpailussa De Slimste Mens ter Wereld aina finaaliin saakka, häviten siinä pienimmällä mahdollisella erolla. Häntä voi myös epäilemättä pitää arvokonservatiivina. Inspiraatiota yhteiskunnalliselle ajattelulleen hän on saanut 1700-luvun konservatismin isäksikin mainitulta Edmund Burkelta sekä kärjekkäistä kommenteistaan tunnetulta yhteiskuntakriittiseltä brittikolumnisti Theodore Dalrympleltä (oikealta nimeltään Anthony Daniels).
De Weverilta ilmestyi vuonna 2019 identiteettiä käsittelevä pamfletti Over identiteit (Identiteetistä). Se alkaa kysymyksillä, jotka ovat hänen mukaansa vaikeita vastattavaksi mutta joista keskustelemista me emme voi emmekä saa välttää. Keitä me olemme? Mitä on kansalaisuus? Pitääkö kansalaisuus yhdistää yhteiseen identiteettiin vai nimenomaan pitää siitä erillään? Kuka kuuluu joukkoon ja ketkä puolestaan eivät?
Jo muinaiset roomalaiset…
De Wever aloittaa kaukaa historiasta. Vertaamalla antiikin Kreikan ja Rooman kansalaisuuskäsityksiä päästään hänen mukaansa käsiksi erotteluun, joka on relevantti myös meidän päivinämme. Ateenan kaupunkivaltion kansalaiseksi ei voinut päästä muuten kuin syntymällä sellaisten vanhemmista, ja syntymällä kreikkalaiseksi ihminen myös erottautui yhteisön ulkopuolisista, barbaareista. Jäsenyys kreikkalaisessa etnis-poliittisessa yhteisössä oli kohtalo, jonka rajat määriteltiin yksinkertaisesti mutta samalla hyvin ulossulkevasti.
Alun perin roomalaisuus määriteltiin de Weverin mukaan samalla tavalla. Sitä mukaa kuin Rooman valtakunta laajeni, tämä eksklusiivinen käsitys alkoi käydä ongelmalliseksi. Kenellä oli lopulta oikeus sanoa, civis romanus sum (olen Rooman kansalainen) ja kuka oli siten oikeutettu nauttimaan Rooman lakien tarjoamasta turvasta? De Weverin mukaan asia kulminoitui keisari Claudiuksen aikana (hallituskausi 41–54 jaa), kun alueellinen ekspansio johti myös Rooman kaupunkiin kohdistuvaan kasvavaan muuttoliikkeeseen. Yhä useampi Roomassa asuva ei ollut roomalaista syntyperää. Claudiuksen mukaan Rooman kansalaisuuden kriteerejä olisi avattava samalla kun varmistetaan yhteenkuuluvuuden tunteen syntyminen ja säilyminen. Näin on tehtävä, jotta kasvava moninaisuus pystytään sisällyttämään roomalaisuuteen, onnistutaan estämään kulttuurinen rappeutuminen ja kehittämään valtakuntaa edelleen. Käännekohtana de Wever mainitsee sen hetken, jolloin Claudius onnistui kärjekkään keskustelun päätteeksi käännyttämään senaatin hyväksymään gallialaisten oikeuden tulla valituksi senaattiin.
Vertailu antiikin Kreikan ja Rooman sekä oman aikamme Euroopan unionin välillä on tietenkin ongelmallista. Tämän de Wever tietää itsekin, ja ilmaisee sen tietenkin latinaksi: omnis comparatio claudicat. Hänen mukaansa yhtäläisyysmerkkiä eri aikakausien ja toisistaan suuresti poikkeavien olosuhteiden välillä ei voi vetää. Suoraviivaisen vertailun sijaan voidaan tarkastella laajamittaisen muuttoliikkeen aiheuttamia seurauksia Roomassa ja Euroopassa sekä maahanmuuton tuottamiin haasteisiin annettuja vastauksia. De Weverin mukaan monissa eurooppalaisissa kodeissa vallitsee eksistentiaalista epävarmuutta siitä, tapahtuuko liian paljon liian nopeasti, sopeutuvatko uudet tulijat yhteiskuntiinsa ja miten elämä monikulttuurisessa yhteiskunnassa ylipäätään rakentuu.
Yhdentyneen Euroopan ongelmallinen perustaminen
De Weverin mukaan elämme globaalin liikkuvuuden maailmassa, jossa yhteiskunnat sisältävät runsaasti kollektiivisia identiteettejä ja jossa ihmisillä on useita sosiaalisia identiteettejä. Demokraattisen poliittisen yhteisön täytyy olla avoin ja vastaanottavainen, mutta kuinka sitten taataan riittävän yhteenkuuluvuuden tunteen syntyminen ja säilyminen. Kuinka rakennetaan ryhmäjäsenyyksien ylitse nouseva yhteinen identiteetti?
Antiikin Roomassa tähän haasteeseen vastattiin de Weverin mukaan korostamalla kaupungin perustamiseen ja kasvuun liittyvää mytologis-historiallista tarinaa. Politiikan tekemisen ytimessä oli käsitys Rooman pyhyydestä ja ajatus ajanlaskun alkamisesta siitä, kun Rooma oli saanut alkunsa (ab urbe condita; kaupungin perustamisesta lähtien). Osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään edellytti itsensä sijoittamista osaksi tätä inspiraatiota tarjoavaa mutta samalla olosuhteiden myötä tulkinnoissaan vaihtelevaa narratiivia. Näin siis väittää de Wever ja kysyy: Mikä voisi olla tällainen yhdistävä kertomus nykypäivän Flanderissa, Belgiassa ja Euroopassa? Voisiko Eurooppa saavuttaa saman kokemuksen yhteen kuulumisesta kuin antiikin Rooma?
De Weverin mukaan viimeksi mainittuun kysymykseen vastaamiseen on kaikki edellytykset olemassa. Eurooppaa ei tarvitse keksiä: sillä on jo nimi, historia ja maantieteellinen alue. Sillä on myös kulttuurinen viitekehys, eurooppalainen sivilisaatio. Tämän eurooppalaisen kulttuurin ongelmana on kuitenkin sen elitistisyys; vain osa Euroopassa asuvista ihmisistä samastuu siihen aktiivisesti. Identifikaation matalaa intensiteettiä suurempi ongelma on se, että suuri osa lähtökohtaisesti Eurooppa-myönteisestä eliitistä suhtautuu ylikansallisen identiteetin rakentamiseen kielteisesti. Heidän mielestään eurooppalaisuuden pitäisi nousta tällaisen nationalistisen ajattelun yläpuolelle: vapaaksi kansallisuuksista luomatta uutta ylikansallisuutta.
Lisäksi de Wever pitää hankalana sitä, että vaikka Euroopan unionilla on olemassa perustamismyytti, sen sisältö on lähtökohtaisesti kielteinen ja siten vaikeasti samastuttavissa. Euroopan yhdentyminen syntyi siitä, että jotain haluttiin jättää lopullisesti taakse: vuosisatojen mittainen väkivaltaisuuksien ketju, joka kulminoitui toisen maailmansodan totaaliseen sodankäyntiin sekä juutalaisten ja romanien teolliseen tuhoamiseen kaasukammioissa ja krematorioissa. De Wever ei halua kiistaa tämän tuomion historiallista todenmukaisuutta, hänen mukaansa se pitää jopa paikkaansa enemmän kuin perustamismyytit yleensä. Ongelmana on se, että tällainen itseruoskinta irrottaa toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan omasta historiastaan. Ylpeyden tunteen sijaan eurooppalainen häpeää itseään.
Hänen mukaansa tämä käsitys katkoksesta historiallisen perinteen ja uuden suunnan välillä on otettava uuteen tarkasteluun, jotta yhtenäistä ja omaksi koettua eurooppalaisuutta voidaan rakentaa tosissaan. Euroopan painoarvo maailmassa on ratkaisevasti vähentynyt, ja siksi Euroopan täytyy pitää paremmin huolta itsestään. Hän viittaa saksansyyrialaiseen tutkijaan Bassam Tibiin, jonka mukaan Euroopan ulkopuolinen maailma ei ole länsimaistumassa, vaan päinvastoin, kulkemassa vastakkaiseen suuntaan. Länsimaisten arvojen ja elämäntavan hylkääminen uhkaa myös Eurooppaa itseään, ellei vaaraa tunnusteta ja ryhdytä toimiin.
Mikäli Eurooppa todella haluaa yhdentyä ja sitä kautta saavuttaa takaisin merkitystään globalisoituvassa maailmassa, meidän on ensiksi aloittava siitä, että otamme oman menneisyytemme takaisin omaksemme. Ilman ylimielisyyttä, mutta myös ilman häpeän tunnetta.[2]
Uudet eurooppalaiset ja islamin uhka
Kun de Wever puhuu Länsi-Euroopan ei-länsimaistumisesta tai omien arvojensa ja identiteettinsä kadottamisesta, hän tarkoittaa myös Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen suuntautunutta muuttoliikettä ja sen seurauksia. Rinnastus antiikin Roomaan toimii hänen mielestään jälleen. Historiallisen valtakunnan rappeutumiseen ja lopulta romahtamisen oli monia syitä, mutta suurin ongelma oli se, että Rooma ei enää pystynyt valvomaan rajojaan. Muutto pääkaupunkiin lisääntyi, eivätkä uudet tulijat enää uskoneet perustamismyyttiin eivätkä antaneet sen ohjata valintojaan. ”Kulttuurinen sulauttamiskyky ylitettiin. Liikaa tapahtui liian lyhyessä ajassa.”
De Wever kannattaakin maahanmuuton rajoittamista. Etenkin vuoden 2015 tapahtumat osoittivat hänen mukaansa selvästi, että Euroopan vetovoima on liian suuri suhteessa siihen, mitä maanosa voi ja siinä asuvat ihmiset haluavat vastaanottaa. Tässä vaiheessa on ehkä Belgian politiikkaa tuntemattomille syytä kertoa, että N-VA-puolueen lisäksi Flanderissa vaikuttaa myös äärioikeistolainen Vlaams Belang -puolue (entinen Vlaams Blok). Vuoden 2019 aluevaaleissa N-VA sai noin neljänneksen äänistä (24,8 %), VB puolestaan vajaan viidenneksen (18,5 %). Alueen autonomian laajentamisella tai jopa Flanderin itsenäistymisellä on siten Belgian pohjoisella puoliskolla laaja kannatus.
De Wever suhtautuu kriittisesti laajamittaiseen muuttoliikkeeseen Euroopan ulkopuolelta, ja häntä voi hyvällä syyllä pitää nationalistina myös perinteisemmässä mielessä sekä arvoiltaan konservatiivina. Hänen näkemyksensä nykyisestä ja tulevasta Flanderista ja Euroopasta ovat kuitenkin selvästi avaramielisempiä kuin suurimmalla osalla oikeistopopulisteista ja uusnationalisteista, äärioikeistolaisista puhumattakaan. De Weverin mukaan on joka tapauksessa lähdettävä liikkeelle siitä, että Eurooppa on etnisesti ja kulttuurisesti moninainen ja jotkin sen kaupungit (kuten Antwerpen) jopa hypermoninaisia. Uusi yhteisöllisyys pitää rakentaa sellaiseksi, että se pystyy sulkemaan sisäänsä myös uudet tulijat ja heidän jälkeläisensä sekä monia arvomaailmoja ja elämäntapoja.
Suvaitsevaisuudella on kuitenkin rajansa. De Wever pohtii myös sitä, kuinka pienestä uskonnollisesta lahkosta eli kristityistä tuli kaiken todennäköisyyden vastaisesti lopulta Rooman valtakunnan valtionuskonto. Mikä merkitys oli määrätietoisuudella ja jopa jääräpäisyydellä, jolla kristityt kieltäytyivät tunnustamasta muita jumalia ja jopa hylkäsivät keisarikultin? Varhaiset kristityt olivat de Weverin mukaan menestyksellisiä ns. tavallisen kansan parissa, johon kuuluville kristinuskon ytimekäs ja yksinkertainen sanoma tarjosi houkuttelevan vaihtoehdon. Päästyään valtaan kristityt osoittivat huomattavaa suvaitsemattomuutta muita uskontoja ja niiden kannattajia kohtaan: myös toisinajattelijoiden teloittaminen on osa kristinuskon historiaa.
De Wever käyttää kristinuskon varhaista historiaa kysyäkseen, voisiko vastaavalla tavalla tapahtua myös nyt. Kyse on tietenkin islamista Euroopassa, ja rinnastus on kiistatta hieman tarkoituksenhakuinen. Pelko islamin vahvistumisesta ja jopa valtaantulosta Euroopassa on pehmennetty kertomuksella siitä, että kristinuskokin on joskus levinnyt ja noussut valtaan ja että kristityt ovat hyväksyneet väkivallan käytön. Sanomaa loivennetaan myös siten, että vaikka de Wever esittelee Samuel P. Huntingtonin kirjoituksia varsin laajasti, hän korostaa, että mistään sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä kahden uskonnon välillä ei ole kyse. Aikamme konfliktin osapuolia ovat valistuksen perintönä syntynyt nykyaikainen ajattelutapa sekä moderniteetinvastaiset käsitykset ja ideologiat. Jälkimmäistä ei edusta ainoastaan islam, eikä koko islam, vaan sen radikaalit ja poliittiset muodot. Valistuksen ideaalien vihollinen on myös kansallismielinen äärioikeisto.
Pahin kaikista on postmodernismi
Poliittista islamia ja muita radikalismeja vastaan de Wever haluaa taistella uudella identiteettikertomuksella, johon myös suurin osa Euroopan, Belgian ja Flanderin muslimeista voisi samastua. Rakennusaineet tälle kertomukselle hän hakisi nimenomaan valistuksen aateperinnöstä. Kaunopuheisesti ilmaistuna: ”Vapauden ja tasa-arvon majakoiden tulee antaa valonsa loistaa kutsuen kaikille, jotka täällä syntyvät, kasvavat, asuvat, työskentelevät ja elävät.”
Uuden kertomuksen luominen ja levittäminen on kuitenkin hankalaa, koska meiltä puuttuu yhteinen arvoperusta. Moraalisen viitekehyksen ja jaetun auktoriteetin puuttumisen vuoksi meidän on vaikeata selvitellä asioita yhdessä. Kellään ei ole oikeutta arvostella toista. Postmodernismi ja kulttuurirelativismi ovat tehneet erilaisten kulttuuristen käsitysten keskinäisestä kritisoinnista mahdotonta. Tuloksena ei ole suvaitsevainen yhteiskunta, jonka jäsenet ymmärtävät toisiaan ja keskustelevat eroista ja yhtäläisyyksistä. Tämän kehityksen seurauksena elämme välinpitämättömästi erillään ja puhumme toistemme ohi.
De Wever hakee syyllistä yhteisen auktoriteetin, ”Jumalan”, murhaan 1960-luvun jälkeisestä asennemuutoksesta ja uuden ajattelutavan suhteesta suuriin kertomuksiin sekä kykyyn erotella ja lupaan arvioida asioita. Traditioiden hylkäämisen seurauksena on ajauduttu oman käden kautta tapahtuvan identiteettien tuhoamisen tielle. Kulttuuria ja yhteiskuntaa koossa pitävät ideat ja ajatukset on tuomittu keksittyinä, kuvitelmina ja hölynpölynä. Välinpitämättömyys ja kyynisyys kukoistavat, ihmiset elävät eksyksissä tai rinnakkaistodellisuuksissa kukin omien moraalisten koodiensa mukaan.
Tietty muutos asenneilmastossa ja arvomaailmassa on tietenkin tapahtunut. Monien muiden arvokonservatiivisten kriitikoiden tavoin de Wever kuitenkin liioittelee tavalla, joka ei kutsu keskusteluun. Niin Suomessa kuin Flanderissa on varsin vähän sellaisia fanaatikkoja, jotka veisivät kulttuurirelativistisen ajattelun niin pitkälle, että kaikki kriittinen keskustelu erilaisista periaatteista ja käytänteistä olisi kiellettyä. Postmodernien ajattelutapojen rinnalla on myös säilynyt paljon moderneja, ellei suorastaan traditionalistisia käsityksiä ja näkemyksiä. Yleisestä normijärjestelmästä irrallista yhteisöllisen oikeuden käyttöä on olemassa, mutta sitäkään ei pidä liioitella tai yleistää koko yhteiskuntaan.
Nämä ylilyönnit ovat harmillisia. Niiden seurauksena lukija saattaa päätyä sellaiseen mielentilaan, että teoksen loppuosa luetaan tarpeettomankin kriittisesti, haluamatta yrittääkään ymmärtää. Kirjan lopussa on nimittäin de Weverin varsinainen sanoma, joka pelkän nimityksensä vuoksi nostattaa monien karvat pystyyn. Hänen mukaansa tämän ajan haasteisiin vastaamiseksi Flanderissa ja Euroopassa on kyettävä määrittelemään identiteettikertomuksen tueksi tähän aikaan soveltuva ydinkulttuuri. Tästä ydinkulttuurista hän käyttää hollannin kielen termiä leidcultuur.
Uuden ydinkulttuurin periaatteet
Ydinkulttuurin käsite vie ajatukset suoraan saksalaiseen keskusteluun Leitkulturista. Käsitettä käytti ensimmäisenä edellä mainittu Bassam Tibi vuonna 1998 ilmestyneessä teoksessaan Europa ohne Identität (Eurooppa ilman identiteettiä). Ajatus jonkin kulttuurisen arvo- ja merkitysjärjestelmän johtavasta asemasta herätti kielteistä huomiota heti ilmestyessään. Ongelmallisemmaksi käsite kävi, kun sitä alettiin käyttää osoittamaan jyrkkää rajaa saksalaisuuden ja islamin välillä ja kun Saksan nouseva uusi radikaalioikeisto alkoi hyödyntää sitä omassa poliittisessa retoriikassaan. Esimerkiksi Alternative für Deutschland -puolueen näkemyksessä Leitkultur ei ohjaa dialogisesti yhteiskunnan kehitystä, vaan pakottaa siihen kuulumattomat sopeutumaan enemmistön ehdoilla. Euroopassa on käynnissä kulttuuritaistelu, joka voidaan voittaa vain jämäköin ottein.
De Wever yrittää hahmottaa tätä ydinkulttuuria avarammin niin, että se yhdistäisi riittävästi mutta ei erottelisi liikaa. Uusi kansalaisuskonto, jota termiä hän myös käyttää, ei pakottaisi ketään mihinkään tiukasti määriteltyyn muottiin. Sen sijaan ydinkulttuurin tulisi toimia lähtökohtana julkisen yhteiskunnallisen elämän järjestämiselle. Sen pitäisi olla myös kompassi, joka osoittaa suuntaa valinnoille esimerkiksi sosiaalisten ja kulttuuristen ilmiöiden sallimisen ja kieltämisen välillä. De Wever esittää teoksessaan neljä periaatetta, joita pitäisi noudattaa.
Ensinnäkin valtion täytyisi olla aatteellisesti neutraali toimija. Julkinen valta ei saa osoittaa puolueellisuutta minkään uskonnon, elämänkatsomuksen, filosofian tai poliittisen ideologian puolesta tai vastaan. Yksittäisillä viranhaltijoilla voi olla omat käsityksensä, mutta ne eivät saa tulla esille heidän toimessaan. Yksityisillä ja julkisilla työnantajilla on oikeus rajoittaa työntekijöiden oikeutta valita pukeutumisensa. Koulu on de Weverille kaikista tärkein instituutio, jossa tehdään tulevia kansalaisia. Se ei saa olla olohuoneen jatke, vaan res publican eteinen. Siksi oppilaatkaan eivät saisi näkyvästi esittää uskonnollista tai muuta henkilökohtaista vakaumustaan. Vanhemmilla on oikeus kiistää evoluutio, mutta he eivät voi kieltää lapsiltaan kehitysoppiin perustuvaa luonnontieteellistä opetusta.
Flaamilaisuus ei saa riippua siitä, mihin uskoo ja miten pukeutuu. Yhteiskunnan ei kuitenkaan tarvitse myöntyä kaikkiin ilmaisunvapauden tai kulttuuristen oikeuksien nimissä esitettyihin vaatimuksiin. Pragmaattisuus asioiden sallimisessa ja kieltämisessä on hyvä ohjenuora. Julkisen vallan ei kuitenkaan pidä lähettää sellaista signaalia, että tiettyjen käyttäytymismallien salliminen tarkoittaa myös julkista tukea niiden takana olevalle arvojärjestelmälle. De Wever käyttää tässä esimerkkinä päähuivin sallimista viranomaistehtävissä, mikä voi hänen mukaansa olla mielekäs myönnytys. Siihen sisältyy kuitenkin riski linjauksen tulkitsemisesta niin, että julkisen vallan mielestä kunnon muslimin tulee myös käyttää huivia. Tätä tulkintaa pitää puolestaan tiukasti välttää.
Belgian erityisten olosuhteiden vuoksi ei ole yllättävää, että de Wever korostaa kielen merkitystä. Belgia on maa, joka on jakautunut sekä kielellisesti että alueellisesti. Maassa on nykyään kolme virallista kieltä, joista ranska ja hollanti ovat selvästi suurimmat kieliryhmät.[3] Ranskasta tuli ajan mittaan maan valtakieli, kunnes 1800- ja 1900-luvun vaihteessa hollannin kielen asema alkoi vahvistua. Maan pohjoisosaan on kuitenkin rakentunut näihin päiviin asti ulottuva kieliperusteinen flaamilaisnationalismi, ja kielen tärkeä rooli identiteetin osatekijänä on myös laajemmin jaettu.
Kielellä on tunnetusti kaksoisfunktio: se on vuorovaikutuksen ja itseilmaisun väline mutta samanaikaisesti myös tärkeä osa henkilökohtaista identiteettiä. De Wever korostaa pamfletissaan molempia ulottuvuuksia. Ilman alueen valtakielen hallintaa pääsy sisälle hollannin kielen kautta (osin) määriteltyyn flaamilaiseen kansalliseen identiteettiin on mahdotonta. Toisaalta hollannin kielen taito on myös edellytys aktiiviselle yhteiskuntaan osallistumiselle, niin työelämään kuin demokraattiseen poliittiseen järjestelmään. De Wever kantaa suurta huolta siitä, että Flanderissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät osaa hollantia eivätkä myöskään katso sitä tarvitsevansa.
De Wever nostaa esille myös valistuksen aateperinnön: vapauden, tasa-arvon, solidaarisuuden, kirkon ja valtion eron, oikeusvaltion ja kansansuvereniteetin. Hänen mukaansa maailma olisi kokonaisuudessaan parempi paikka, jos näitä arvoja kannatettaisiin kaikkialla. Joka tapauksessa ainakin Flanderissa on tärkeätä osata olla ylpeä siitä, että saa elää näiden periaatteiden varaan rakentuneessa yhteiskunnassa. Flaamien velvollisuutena on pitää huolta siitä, että niitä kunnioitetaan jatkossakin.
Flanderiin muuttavien kannalta tämä tarkoittaa sitä, että heidän on osallistuttava yhteiskunnallisen orientaation kurssille ollakseen tietoisia yhteiskunnan ja julkisen vallan arvoperustasta. Sen kanssa ei kenenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta näiden arvojen olemassaolo ja loukkaamattomuus on tunnustettava. Juutalaisilla ja muslimeilla voi olla omat käsityksensä esimerkiksi teurastamisesta omien kulttuuristen normien mukaisesti. Jos kuitenkin demokraattisesti valittu parlamentti päättää eläintensuojeluun perustuen, että teurastus ilman tainnutusta on laitonta, tämä päätös on yksinkertaisesti hyväksyttävä.
Lopuksi de Wever nostaa vielä esiin kansalaisuuden, jolle hän antaa yhä suuren merkityksen. Kielen tavoin kansalaisuus on enemmän kuin pääsylippu valtion tarjoamiin oikeuksiin ja vapauksiin. ”Se on [myös] identiteettimme olennainen ilmentymä, samoin tuolle identiteetille dynaamisesti muotonsa antavan valistuneen ydinkulttuurin artikulaatio.” Kansalaisuuden myöntämisessä ei pitäisi olla liian avokätinen. Sen pitäisi olla mahdollista vain riittävän maassa oleskelun jälkeen, ja vasta kun kansalaisuuden hakija kykenee osoittamaan (hollannin) kielen taitonsa ja muuta yhteiskuntaan osallistumistaan. Kansalaisuuden saamisen pitäisi olla juhlallinen tilaisuus, jossa poliittisen järjestelmän uusi jäsen antaa kuuliaisuusvalan.
Tiivistelmässään de Wever palaa erotteluun kansallisen ja ylikansallisen identiteetin välillä. Kansallinen identiteetti on nimenomaan flaamilainen, ei belgialainen. Flaamilainen kieli- ja kulttuuriyhteisö tarjoaa parhaat edellytykset tuolla maa-alueella asuville ihmisille kokea kollektiivista yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä ei kuitenkaan sulje pois eurooppalaisuutta, joka voisi tulevaisuudessa olla nykyistä vahvemmankin identifikaation kohde. Tällä identiteetin kaksitasoisuudella on myös poliittinen merkityksensä. De Wever on aikaisemmin huomauttanut, että juuri Euroopan unionin olemassaolo luo edellytykset sille, että Flanderi voi pyrkiä vielä laajempaan autonomiaan tai jopa itsenäisyyteen.
Ansioita ja ongelmakohtia
En ole esitellyt Bart de Weverin ajatuksia tässä näin laajasti siksi, että olisin lähtökohtaisesti hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Ehkä jopa päinvastoin, kirjan marginaaliin jäi melkoinen määrä kriittisiä huomioita. Hänen kirjansa on kuitenkin tärkeä puheenvuoro, ja toivoisin eurooppalaisten poliitikkojen ja intellektuellien osallistuvan laajemmin tähän keskusteluun. Olen aikaisemmin esitellyt amerikkalaisen tutkijan Rita Chinin teosta The Crisis of Multiculturalism: a History, jossa hän kaipaa eurooppalaiseen julkiseen keskusteluun enemmän visioita siitä, miten etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus yhdistetään liberaalin oikeusvaltion ja yhteiskunnan periaatteisiin ja käytänteisiin ja miten näissä olosuhteissa ylläpidetään riittävää solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. De Weverin teos ottaa tämän haasteen vastaan ja selviää siitä melko mallikkaasti.
En menisi itse niin pitkälle, että ennustaisin Euroopalle Rooman valtakunnan tuhon kaltaista länsimaiden perikatoa. On kuitenkin selvää, että nykyiset olosuhteet, jossa yhteiskunnat ovat etnisesti ja kulttuurisesti moninaisia, jossa kansainvälinen muuttoliike on jatkuvaa ja laajamittaista ja jossa valtioiden rajat ovat menettäneet paljon merkitystään sekä ylikansallisesti että globaalisti, edellyttävät myös uusia ajattelutapoja, joilla nämä valtiot, yhteiskunnat ja kansakunnat onnistuvat luomaan itseymmärryksensä uudelleen. Yhteistä identiteettiä tarvitaan sekä luomaan sujuvuutta normaaliajan toimintoihin että kantamaan yhteisöjä kriisien ylitse.
On myös tervetullutta, että tällainen puheenvuoro tulee poliittisen kentän oikealta laidalta. Uusnationalistinen populismi äärioikeistolaisine muunnelmineen on päässyt valitettavan pitkään monopolisoimaan tätä keskustelua selvästi de Weverin näkemyksiä jyrkemmillä kannanotoillaan. De Wever ei yritä kieltää sitä, että Flanderi ja Eurooppa ovat moninaisia ja moniarvoisia yhteiskuntia, ja hänen mukaansa ainoa sivistynyt tapa luoda yhteisyyttä on myös jättää tarpeeksi tilaa erilaisuudelle. Hän ei myöskään haikaile suvereenien kansallisvaltioiden maailmaan eikä kannusta taloudelliseen protektionismiin, vaan ymmärtää sekä Euroopan unionin että globaalin vaihdon tarpeen ja mielekkyyden.
Teos herättää kuitenkin myös kriittisiä kysymyksiä. Keskityn tässä hänen ehdotuksiinsa ja tarkastelen yhtäältä niiden sisältöä ja toisaalta niiden toteuttamista. Pohdin asioita yleisemmällä tasolla kuin vain Flanderin ja Euroopan unionin kontekstissa, mutta mietin myös erityisesti, mitä tämä tarkoittaisi Suomessa.
Valtion neutraalisuus
Mitä tulee valtion neutraliteettiin, se on joissain yhteiskunnissa helpompi saavuttaa kuin toisissa. Monissa maissa valtio ja kirkko ovat jo valmiiksi erotetut toisistaan, kun taas toisissa jonkin kirkkokunnan ja julkisen vallan välillä on yhä selvä yhteys. Esimerkiksi Englannissa, Tanskassa ja Islannissa on yhä valtionkirkkojärjestelmä, Norjassa ja Ruotsissa luterilaisuudella on viimeaikaisten uudistusten myötä väljempi virallisen kirkon asema. Kreikassa kreikkalaiskatolinen uskonto on niin ikään valtionkirkko. Puolan perustuslaki luo tiiviin yhteyden puolalaisen kansakunnan ja roomalaiskatolisen uskonnon välillä, vaikka kyseessä ei olekaan valtionkirkko. Kaikissa mainituissa maissa uskonnonvapaus on tietenkin myös taattu.
Suomessa valtio ja kirkko erotettiin toisistaan jo 1860-luvulla, mutta Suomen evankelisluterilaisella kirkolla ja sittemmin myös Suomen ortodoksisella kirkolla on lainsäädännössä määritelty erityisasema, ja niitä kutsutaan kansankirkoiksi. (Ruotsin järjestelmässä Svenska kyrkania kutsutaan nykyään myös nimellä folkkyrkan.) Molemmilla kirkkokunnilla on julkisoikeudellinen asema ja verotusoikeus. Kahden virallisen kirkon järjestelmä on jo sinänsä erikoisuus, lisäksi nämä kirkkokunnat eivät kuitenkaan ole täysin yhdenvertaisessa asemassa. Historiallisista syistä ja väestöosuutensa perusteella luterilaisuus on ollut niin dominoivassa asemassa, että monet ovat pitäneet sitä valtionkirkkona. Suomi on siten tässä asiassa ikään kuin välitilassa. Valtio on meillä jo lähtökohtaisesti neutraali toimija, mutta valtion ja kirkon välistä suhdetta ei ole viety loppuun asti.
Valtion ja uskonnon täysi erottaminen toisistaan voisi myös osoittautua hankalaksi. Esimerkiksi valtioiden symboliikassa on paljon uskontoa ja politiikkaa yhdistäviä elementtejä. Useiden Euroopan valtioiden lippuna on risti, joko samanlainen risti kuin kaikissa Pohjoismaissa tai Skotlannin ja Irlannin (ja sitä kautta Britannian) lipussa ilmenevä Andreaan eli vinoristi. Britannian kansallislaulussa Jumala suojelee valtionpäänmiestä. Valtiollisia juhlallisuuksia pidetään usein kirkoissa, Suomessa esimerkiksi valtiopäivien juhlajumalanpalvelus, joka on tosin nykyisin luonteeltaan ekumeeninen. Yhdysvalloissa käytiin jokin aika sitten keskustelua siitä, voiko oikeustalojen seinällä olla Mooseksen kymmenen käskyä. Täyden neutraalisuuden saavuttaminen voisi edellyttää absurdiuksiin menevää ”puhdistamista”, toisaalta tässäkin tapauksessa on vaikea sanoa, missä kulkee raja sallitun ja kielletyn välillä.
Kielitaitovaatimus
Asuinmaan kielen osaaminen on tärkeätä. Joissain olosuhteissa elämässä voi menestyä jopa varsin hyvin kieltä osaamatta, esimerkiksi silloin kun työpaikan kieli on oma äidinkieli tai ainakin hyvin hallitsema kieli tai jos esimerkiksi puoliso osaa myös hyvin tätä kieltä. Kielitaidon puute rajaa kuitenkin paljon osallistumisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa ja vähentää valinnanmahdollisuuksia erilaisissa elämäntilanteissa. Kansainvälisen työpaikkansa menettänyt henkilö tai parisuhteestaan eronnut saattaa yllättäen huomata olevansa vuorovaikutuksen ja osallistumisen osalta melko hataralla pohjalla jopa varsin kansainvälisissä kaupungeissa kuten Helsinki tai Antwerpen.
Kielitaidon korostamisessa ei siten ole mitään vikaa. Sen sijaan on syytä miettiä, mitkä ovat parhaita keinoja edistää sitä ulkomailta muuttaneiden osalta. Pakotettuna oppiminen ei koskaan ole kovin tehokasta; tulokset ovat parempia, jos kieltä opettelevalla on itsellään vahva motivaatio oppia uutta kieltä. Väkisin opettamisen haitat ovat vielä ilmeisempiä, jos ajatellaan, että de Wever korostaa hollannin kielen tapauksessa myös kielen sosiaalista identiteettiä rakentavaa ja kollektiivista identiteettiä rakentavaa funktiota. Kieliyhteisön pitäisi olla luonteeltaan sisälleen kutsuva, ei pakolla integroiva.
Suomalaisessa kotouttamispolitiikassa suomen tai ruotsin kielen oppimista on alusta lähtien pidetty tärkeänä. Kyse on siis periaatteessa valinnasta kahden kansalliskielen välillä, todellisuudessa mahdollisuudet kotoutua ruotsiksi ovat olleet rajalliset. Suomen (tai ruotsin) kielen osaamisen yhteisöllisyyttä rakentavaa funktiota on Suomessa korostettu vähemmän. Itse asiassa tilastointitapamme pitää suomea (tai ruotsia) osaavia henkilöitä pysyvästi ”vieraskielisinä”, jos heidän rekisteröity äidinkielensä on jokin muu. Tästäkin syystä kielitilastointia pitäisi uudistaa niin, että se tunnistaisi yksilöiden kaksi- tai monikielisyyden.
Maassamme on myös korostettu, että Suomeen muuttavilla on oikeus oman kielensä (ja kulttuurinsa) säilyttämiseen. Tätä oikeutta on pidetty yksilöllisenä perusoikeutena, mutta oman kielen hyvää hallintaa ja hyväksytyksi tulemista omalla äidinkielellään on pidetty myös esimerkiksi suomen (tai ruotsin) kielen oppimista edistävänä seikkana. Käytännössä tämä oikeus on toteutunut lähinnä lasten oikeutena oman äidinkielen opetukseen. Vaikka de Wever ei sitä mainitse, samankaltainen järjestely on olemassa myös Belgian Flanderissa. Sen sijaan sulauttamispolitiikan nimiin vannovasta Ranskasta enemmän mallia ottaneessa Belgian ranskankielisessä osassa maahanmuuttajien äidinkielen tukeminen on ollut vähäisempää.
Valistuksen arvot
De Weverin puheet valistuksen arvoista ja niiden välittämistä Flanderiin muuttaneille liittävät hänet siihen traditioon, jota viime vuosina on kutsuttu nimellä civic integration. Tässä kotouttamispoliittisessa mallissa korostetaan maahanmuuttajan yksilöllistä vastuuta, maahanmuuttajan velvollisuuksia oppia kieltä ja kulttuuria sekä tarvetta testata näiden tietojen ja taitojen omaksumista oleskeluluvan tai kansalaisuuden saamisen yhteydessä.
Usein on huomautettu, että näitä käsityksiä soveltava toimintamalli on jännitteisessä suhteessa omien tavoitteidensa ja niiden taustalla olevien periaatteiden kanssa. Samalla kun korostetaan yksilöiden vapauksia päättää itse omista asioistaan (autonomia), yksilöitä myös pakotetaan oppimaan ja omaksumaan heille vieraita tai uusia asioita. Samalla kun korostetaan kaikkien yhdenvertaisuutta, erilaiset käytännön järjestelyt kuten kansalaisuustestin sisältö ja etenkin niihin sisältyvä puhetapa tuottavat käsityksiä erityisen epäilyksenalaisista ryhmistä, yleensä muslimeista. Jos hyväksytään, että julkinen valta ei voi pakottaa ketään uskomaan tai ajattelemaan tietyllä tavalla, on myös myönnettävä, että näissä testeissä on oikeutettua vastata tarkoituksenmukaisesti ”oikein” eli niin kuin tiedetään vastaanottavan tahon toivovan.
Suomessa kotoutumiskoulutus sisältää Opetushallituksen hyväksymien kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti yhteiskuntataitoihin ja kulttuurintuntemukseen liittyviä taitoja ja tietoja, joita tarvitaan Suomessa elettäessä. Yhteiskuntataitoihin sisältyy yhteiskunnan perusrakenteiden ja maan sekä yhteiskunnan peruspalvelujen tuntemusta, kulttuurintuntemus puolestaan sisältää kulttuuri-identiteettiä ja monikulttuurista vuorovaikutusta kehittäviä ja syventäviä aihesisältöjä. Viimeksi mainittu kokonaisuus sisältää tavoitteena muun muassa sen, että Suomeen muuttanut tuntee suomalaisen kulttuurin tapoja, arvoja ja normeja ja suhtautuu hyväksyvästi kulttuurisesti erilaisten näkemyksien olemassaoloon ja pystyy vertailemaan erilaisia näkemyksiä kriittisesti.
Kotoutumiskoulutukseen osallistuvan opiskelijan edistymistä ja oppimistuloksia arvioidaan koulutuksen aikana ja sen päättyessä. Todistuksessa yhteiskuntataidot arvioidaan merkinnällä suoritettu/ei suoritettu. Kotoutumiskoulutukseen osallistuu kuitenkin vain osa Suomeen muuttaneista henkilöistä, käytännössä ennen muuta rekisteröityneet työttömät ja työnhakijat sekä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina Suomeen tulleet henkilöt. Muiden osalta osallistumista tällaiseen koulutukseen ei edellytetä, joskin omaehtoinen opiskelu on tietenkin mahdollista. Suomalaisen yhteiskunnan lainsäädäntöön, arvoihin tai normeihin liittyvää osaamista ei selvitetä oleskeluluvan hakemisen yhteydessä eikä myöskään kansalaisuutta hakiessa. Viimeksi mainitussa tapauksessa riittävä suomen tai ruotsin kielen taito on kyettävä osoittamaan.
Kansalaisuus
Kansalaisuuden instituutio on muuttunut suuresti viime vuosikymmeninä. Aikaisemmin valtion kansalaisuus tarjosi suuren määrän sellaisia oikeuksia, joita ei ollut maassa asuvilla ei-kansalaisilla. Viimeksi mainittujen määrä ja osuus väestöstä oletettiin pieniksi. Aina on ollut henkilöitä, joilla kansalaisuuslainsäädäntöjen yhteensovittamisvaikeuksien ja elämänhistorian johdosta on ollut enemmän kuin yksi kansalaisuus, mutta näitä tapauksia on pidetty poikkeuksina säännöstä, jonka mukaan kullakin henkilöllä kuului olla vain yksi kansalaisuus (ja kaikilla on jokin kansalaisuus).
Ihmis- ja perusoikeuksien laajempi hyväksyntä ja soveltaminen kansallisiin lainsäädäntöihin on tuonut suuren määrän aikaisemmin vain kansalaisille rajattuja oikeuksia kaikkien maassa pysyväisluontoisesti asuvien ulottuville. Jopa äänioikeus kuuluu monissa maissa nykyään etenkin paikallisissa vaaleissa kaikille tietyt kriteerit täyttäville kuntalaisille. Euroopan unionin sisällä EU:n kansalaisilla on laaja joukko erilaisia oikeuksia myös siinä tapauksessa, että heillä ei ole asuinmaansa kansalaisuutta. Yasemin Soysal kirjoitti jo 1990-luvun puolivälissä jälkikansallisesta kansalaisuudesta, joka laajentaa oikeuksien piiriä myös muille kuin niille, jolla on muodollinen valtion jäsenyys ja passi.
Toinen merkittävä muutos on ollut, että kaksois- tai jopa monikansalaisuus on sittemmin hyväksytty useiden maiden lainsäädännössä, ei poikkeuksena säännöstä, vaan yhtenä mahdollisuutena. Suomessa tämä uudistus tuli voimaan vuonna 2003, ja sen jälkeen henkilö ei ole menettänyt Suomen kansalaisuutta saadessaan toisen valtion kansalaisuuden. Ulkomaan kansalaisen ei ole puolestaan tarvinnut luopua kansalaisuudestaan saadessaan Suomen kansalaisuuden, mikäli alkuperäinen kotimaa sallii kaksoiskansalaisuuden. Taustalla on ollut muun muassa halu välttää sitä, että maassa pysyvästi oleskelevilla henkilöillä ei ole ollut mahdollisuutta hakea kansalaisuutta, mikäli aikaisemmasta kansalaisuudesta ei ole voinut päästä eroon. Ajattelutapa on muuttunut myös siten, että kahden valtion kansalaisuutta ei ole samalla tavalla kuin aikaisemmin pidetty ristiriitaisena esimerkiksi valtiota ja yhteiskuntaa tunnetun lojaalisuuden näkökulmasta.
Näiden muutosten seurauksena de Weverin puheet kansalaisuudesta ikään kuin kotoutumisen kruununa, jonka saavuttamiselle pitäisi asettaa riittävän korkeat vaatimukset ja jonka saamisen symbolista merkitystä pitäisi juhlistaa hienoin menoin mahdollisine valanvannomisineen, on jossain määrin aikansa elänyt. Maailma on muuttunut tavalla, jossa kansalaisuuden merkitys on paljon vähäisempi kuin ennen: monet oikeudet kuuluvat yhteiskunnan jäsenelle muutenkin ja moniin asioihin on vaikea vaikuttaa kansalaisenakaan. Suuri osa nykyisistä muuttajista ei myöskään ajattele jäävänsä maahan pysyvästi, mikä myös vähentää kiinnostusta kansalaisuutta kohtaan. Toisaalta jotkut haluavat hakea kansalaisuutta instrumentalistisista ja henkilökohtaisista syistä: Euroopan unionin jäsenvaltion passi on haluttu matkustusasiakirja, ja kansalaisuus saattaakin paradoksaalisesti johtaa nimenomaan maasta pois muuttamiseen.
Linkki identiteettitriptyykin toiseen, Francis Fukuyaman teosta käsittelevään kirjoitukseen: https://pasisaukkonen.wordpress.com/2021/05/30/identiteettitriptyykki-osa-2-fukuyama/
Lähteet
Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.
Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Soysal, Yasemin Nuhoǧlu. 1994. Limits of Citizenship. Migrants and Postnational Membership in Europe. The University of Chicago Press, Chicago.
Tibi, Bassam. 1998. Europa ohne Identität? Die Krise der multikulturellen Gesellschaft. Bertelsmann, Gütersloh. Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts,
[1] Alankomaissa ja Belgian pohjoisosissa puhutun kielen virallinen nimitys on het Nederlands, jonka suomennan tässä hollannin kieleksi. Belgian Flanderissa puhutusta kielestä käytetään usein myös flaamin nimitystä, mutta myös de Wever käyttää kirjassaan termiä het Nederlands.
[2] Käännökset hollannista ja saksasta P.S. Pikantti yksityiskohta on se, että de Weverin kotikaupunkiin liittyy niin ikään perustamismyytti, joka kaiken lisäksi vie Rooman valtakunnan ajoille. Tämän tarinan mukaan kaupungin halki virtaavan Schelde-joen yli päästäkseen oli suoritettava maksu Druon Antigoon -nimiselle pelottavalle jättiläiselle. Niiltä, jotka kieltäytyivät maksamasta, jätti katkaisi käden ja heitti sen jokeen. Eräänä päivänä roomalainen sotilas Silvius Brabo kuitenkin onnistui voittamaan Druon Antigoonin ja heitti puolestaan tämän käden menemään. Tuosta kädestä on sittemmin tullut Antwerpenin symboli, ja kaupungin nimen on väitetty johtuvan käden heittämisestä hollanniksi (hand werpen).
[3] Belgian itäosassa on myös alue, jossa enemmistökielenä on saksa. Saksankielinen yhteisö on yksi perustuslaissa mainituista kieliyhteisöistä, joilla on oma parlamentti ja tiettyjä valtaoikeuksia.
pasisaukkonen 