Elokuun alussa julkaisin blogissani kirjoituksen, jossa esittelin ja analysoin belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin ajatuksia yhdessä elämisestä demokraattisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mainitsin tässä tekstissä myös, että akateeminen keskustelu aiheesta on pahasti tyrehtynyt vuoden 2010 paikkeilla ja että Loobuyckin kirja (2017) on ilahduttava poikkeus. Ilo olikin suuri, kun vain muutamaa päivää tämän blogijulkaisun jälkeen sain hakea postista Hullin yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Raphael Cohen-Almagorin uunituoreen teoksen Just, Reasonable Multiculturalism: Liberalism, Culture and Coercion (2021). Se osoittautui hyvin korkeatasoiseksi ja suuntaa näyttäväksi pohdinnaksi aiheesta. Cohen-Almagorin kirjassa on paljon yhtymäkohtia Loobuyckin teokseen, mutta se eroaa siitä myös monin tavoin. Siksi sitäkin kannattaa esitellä erikseen, vaikka kirjoituksiin väistämättä rakentuu hieman toistoa. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.
Johdanto
Cohen-Almagor haluaa kirjansa avulla vastata kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, voidaanko liberalismia ja monikulttuurisuutta sekä sitä myönteisellä tavalla huomioivaa ideologiaa (multiculturalism[1]) sovittaa yhteen? Toiseksi hän kysyy, millä perusteilla julkinen valta voi oikeutetusti puuttua vähemmistöjen sisäisiin asioihin, rajoittamalla niiden ei-liberaaleina pidettävien kulttuurisia käytänteitä? Tavoitteena on kirjan nimen mukaisesti etsiä edellytyksiä oikeudenmukaiselle ja järjelliselle monikulttuuriselle yhteiskunnalle ja valtiolle.
Monet ihmiset pitävät yhä monikulttuurista yhteiskuntaa sekä vahvaa ja vakaata valtiota lähtökohtaisesti mahdottomana yhdistelmänä. Liberaali demokratia edellyttää heidän mielestään yhtenäistä kansakuntaa. Toisten mielestä taas demokratiassa kaikille ryhmille tulee antaa oikeus elää ja toimia haluamallaan tavalla, muuten se ei ole vapaa ja suvaitsevainen valtio eikä siksi ansaitse liberaalin demokratian nimeä. Suuri osa monikulttuurisuudesta käytävää keskustelua sijoittuu jompaankumpaan ääripäähän, joko tuomitsemaan moninaisuuden tai juhlimaan sitä.
Cohen-Almagor hakee tilaa omalle näkemykselleen näiden äärimmäisten tulkintojen välistä. Hänen mukaansa kulttuurisesta moninaisuudesta koituu paljon hyvää sekä yksilöille että yhteiskunnalliselle elämälle. Sitä ei pidä tukahduttaa turhaan. Liberalismi ja multikulturalismi ovat myös yhdistettävissä toimivaksi oikeudenmukaiseksi yhteiskunnaksi, jossa yhdessä eläminen onnistuu toisia kunnioittaen ja vahingontekoja välttäen. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä pidäkään sallia. Oikeuksia ja vapauksia täytyy rajoittaa, jos kielloille on olemassa asiallisia perusteita.
Näine ajatuksineen Cohen-Almagor kulkee Patrick Loobuyckin tavoin John Rawlsin sekä Will Kymlickan jalanjäljissä. Rawlsilta hän ottaa etenkin oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden käsitteet ja ajatukset ja soveltaa niitä edelleen kulttuurisen moninaisuuden olosuhteisiin ja tarpeisiin. Kymlickalta hän noutaa perusajatuksen kulttuurin ja kulttuuriyhteisön jäsenyyden merkityksestä yksilönvapaudelle, jaottelun kansallisiin vähemmistöihin ja etnisiin ryhmiin sekä erottelun ulkoisen suojelun ja sisäisen rajoittamisen välillä. Tärkeitä filosofisia auktoriteetteja ovat myös Immanuel Kant, John Stuart Mill ja Jürgen Habermas.
Kaikki edellä mainitut henkilöt ovat liberaaleja filosofeja. Liberalismin ydinajatus on yksilön ihmisarvon ja autonomian tunnustaminen sekä hänen oikeuksiensa, intressiensä ja valintojensa suojelu. Ihmiset ovat moraalisiin valintoihin kykeneviä järkeviä olentoja, joilla tulee olla suurimmat mahdolliset vapaudet toteuttaa itseään. Vapaudella on kuitenkin rajat: toiset ihmiset ja heidän oikeutensa ja vapautensa täytyy ottaa huomioon. Jokaista yksilöä pitää kunnioittaa ainutkertaisena ihmisenä eikä toista saa vahingoittaa ilman oikeutettua perustetta. Suvaitsevaisuus on sekä yksilöiden että julkisen vallan hyve.
Teoksensa ensimmäisessä osassa Cohen-Almagor syventää edellä mainittuja liberaalin monikulttuurisen demokratian taustalla olevia teoreettisia näkökulmia. Toisessa ja kolmannessa osassa hän tarkastelee julkisen vallan oikeutta puuttua vähemmistöryhmien piirissä tapahtuvaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan ja muuhun vahingontekoon. Näissä luvuissa suurin osa esimerkeistä on Britanniasta, Kanadasta tai Yhdysvalloista. Teoksen neljäs osa koostuu puolestaan Ranskaa ja Israelia koskevista tapausanalyyseista. Molemmissa maissa yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen moninaisuus törmää yhteen yhtenäisyyttä korostavien kansakuntakäsitysten ja kansallista turvallisuutta koskevien tarpeiden ja näkemysten kanssa. Esittelen teoksen sisältöä samassa järjestyksessä. Ennen kirjoitukseni yhteenvetoa pohdin myös Suomea suhteessa Cohen-Almagorin ajatuksiin: onko Suomi liberaali kansanvalta, valtion yhtenäisyyttä korostava tasavalta vai etninen demokratia.
Teoreettisia lähtökohtia
Liberaali demokratia ja monikulttuurisuus
Kulttuuri ja traditio ovat ihmisille tärkeitä. Niitä ei voi jättää huomioimatta, jos pyritään yksilöiden vapauden maksimaaliseen toteutumiseen. Kulttuuri ja perinne tarjoavat ihmisille vastauksia kysymykseen, keitä he ovat ja mistä he ovat tulossa. Cohen-Almagor nojaa myös Will Kymlickaan esittäessään, että identiteetin määrittämisen lisäksi kulttuuri tarjoaa merkitystä tekemiselle, kontekstin valinnoille ja perustan eettisten ja moraalisten kysymysten käsittelylle.
Monikulttuurisuuden ytimessä on tietoisuus siitä, että yhteiskunta on moninainen, että se sisältää erilaisia arvoja, näkemyksiä ja käsityksiä hyvästä elämästä. Kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden toteutumiseksi kulttuurisilla ryhmillä ja yhteisöillä tulee olla lähtökohtaisesti oikeus sekä olemassaolonsa tunnustamiseen että kulttuuristen arvojensa mukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa täytyy kuitenkin olla myös tarpeeksi yhteistä tahtoa elää ja toimia yhdessä.
Demokratian Cohen-Almagor määrittelee siten, että kyseessä on poliittinen järjestelmä, jossa valta kuuluu kaikille järjestelmään kuuluville täysivaltaisille jäsenille. Kansa päättää itse omista asioistaan. Päätöksiä tehdään enemmistöperiaatteella, mutta aidossa demokratiassa vähemmistöjä ei sorreta, vaan niiden näkemykset otetaan huomioon. Elintärkeissä asioissa vähemmistöjen täytyy päästä esittämään omat huolensa. Muodollisten instituutioiden lisäksi demokratiassa pitää olla myös konkreettista sisältöä. Hallitusvallan tulee toimia oikeudenmukaisesti, poliittisen vallan käyttöä tulee rajoittaa ja kontrolloida.
Kansanvaltaisessa järjestelmässä kansan tahto toteutuu kansalaisten päätöksentekoon osallistumisen kautta. Kyse on enemmästä kuin äänestämisessä vaaleissa, joissa valitaan kansan edustajat valtiopäiville tai muihin edustuksellisiin elimiin. Demokratia edellyttää Cohen-Almagorin mukaan myös vapaata mielipiteenmuodostusta sekä ilmaisunvapautta ja vapaasti toimivaa julkisuutta. Asiat ratkeavat usein parhaiten hankkimalla tietoa, keskustelemalla ja harkitsemalla sekä puntaroimalla asioita julkisesti.
Kaikki demokratiat eivät ole liberaaleja demokratioita termin yksilönvapauksia ja -oikeuksia korostavassa merkityksessä. Liberalismin juuret ovat renessanssin ja reformaation osittain toisiinsa kytkeytyneissä, osin toisilleen vastakkaisissa kehityskuluissa. Yhteistä niille on yksilön, hänen ihmisarvonsa ja harkintakykynsä korostus. Tämä ajatus yksilöiden järkevyydestä ja oikeudesta käyttää järkeään sekä tämän ajattelutavan koitumisesta paitsi yksityiseksi myös yleiseksi hyväksi on vapaan yhteiskunnan perusta.
Vapaassa yhteiskunnassa julkisen vallan tulee lähtökohtaisesti pidättäytyä sanelemasta kansalaisille, miten heidän pitäisi elää, olla ja toimia. Moraalisissa kysymyksissä valtion tulee toimia suvaitsevaisesti ja neutraalisti, valitsematta ennalta minkään osapuolen intressejä tai näkemystä asioista. Jokaisella tulee olla oikeus toimia pidäkkeettömästi ja autonomisesti omien intressiensä ja käsitystensä mukaisesti yhteisesti hyväksyttyjen rajojen sisällä. Vapaista yksilöistä muodostuvissa ryhmissä vallitsee väistämättä erilaisia arvoja, käsityksiä ja näkemyksiä, siksi demokraattinen yhteiskunta on väistämättä pluralistinen.
Full democracies are countries in which basic political freedoms and civil liberties are respected and which tend to be underpinned by a political culture conducive to the flourishing of democracy. (…) Flawed democracies, on the other hand, are countries that have free and fair elections and basic liberties are respected. However, flawed democracies have significant weaknesses, including problems of governance, an underdeveloped political culture and low levels of political participation. (s. 18)
Oikeudenmukainen moninainen yhteiskunta
Cohen-Almagor nojaa ajattelussaan sekä John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaan (1971) että sitä myöhäisempään poliittiseen liberalismiin (1993). Rawls ei kiinnittänyt kulttuurisiin kysymyksiin paljon huomiota, ja etenkin varhaiset kirjoitukset oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta olettavat yksilöt lähtökohtaisesti kulttuurisesti samanlaisiksi ja yhteisöistä irrallisiksi. Poliittista liberalismia käsittelevässä teoksessaan Rawls tarkastelee erilaisia moraalisia, filosofisia ja uskonnollisia normijärjestelmiä ja niiden yhteensovittamisen mahdollisuuksia, mutta kulttuurista hän ei puhu tällöinkään juuri lainkaan. Cohen-Almagorin mukaan käsitys kulttuurista kaikkien tavoittelemana ja kaikille hyödyllisenä perustavanlaatuisena hyödykkeenä (primary good) on kuitenkin luettavissa hänen kirjoitustensa sisältä.
Oikeudenmukaisuus on Cohen-Almagorin mukaan sosiaalisten instituutioiden ensisijainen hyve, jonka muotoutumisessa on neljä vaihetta. Näistä ensimmäisessä eli teoreettisessa alkuasetelmassa ihmiset päättävät yhdessä elämisen yleisistä periaatteista. Näitä päätöksiä tehdessään he ovat yleisellä tasolla tietoisia ihmisenä olemisesta, yhdessä elämisestä, yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Sen sijaan he eivät tietämättömyyden verhon takana tiedä omia ominaisuuksiaan eivätkä omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Kolme muuta vaihetta ovat yhdessä hyväksyttyjen periaatteiden varaan rakentuvina ja tietämättömyyden verhoa asteittain poistavina perustuslaillinen sopimus, lainsäädäntö sekä lainkäyttö.
Tietämättömyyden verhon takana ihmiset pitäisivät järkevinä sellaista yhteiskuntaa, joissa kaikilla olisi mahdollisimman laajat vapaudet suhteessa muiden henkilöiden vastaaviin vapauksiin. Lisäksi julkinen valta tarjoaisi kaikille mahdollisuuden oppia ja kouluttautua sekä takaisi minimitoimeentulon ja perusterveydenhuollon. Näin taattaisiin kaikille reilut menestymisen mahdollisuudet heidän taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan ja tulotasostaan riippumatta. Sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos se hyödyttäisi kaikista huono-osaisimpia ja jos kaikki yhteiskunnalliset asemat olisivat syrjinnästä vapaita eli kaikille avoimia. Näin tilanne muistuttaisi reilun pelin sääntöjä.
Yhdessä eläminen reilussa ja oikeudenmukaisessa mutta moniarvoisessa yhteiskunnassa on kuitenkin mahdollista vain, jos asioista eri tavoin ajattelevien yksilöiden ja ryhmien välillä vallitsee riittävä yhteisymmärrys (overlapping consensus) yhteisistä pelisäännöistä. Heillä pitää olla jaettu käsitys siitä, mikä on hyväksyttyä, mikä on kiellettyä ja miten eri tilanteissa toimitaan asioiden ratkaisemiseksi. Cohen-Almagorin mukaan tämä konsensus sisältää myös yhteisen käsityksen kansalaisesta järjellisinä[2] (reasonable), järkevinä (rational), vapaina ja tasa-arvoisina yksilönä, jotka kunnioittavat toisiaan. Näin syntyy järjellinen ja järjestäytynyt yhteiskunta, jossa voidaan paitsi elää yhdessä myös olla yhteistyössä.[3]
In a reasonable and well-ordered society, people are generally disposed to cooperate with each other. They are disposed to cooperate by virtue of their mutual basic concern and respect for each other, or by virtue of one’s attachment to an identity or project one shares with the other. People strive to accommodate and find ways to live together. Citizens of a reasonable and well-ordered society have some degree of solidarity and good will that underpin the whole social structure. They share the burdens and responsibilities of collective self-governance and they share a basic commitment to democracy. (s. 32.)
Monikulttuurisen yhteiskunnan erityisenä haasteena onkin löytää toimiva tasapaino avoimuuden periaatteen ja rajaamisen välttämättömyyden välillä. Liberalismin ytimessä on yksilöiden vapaus elää haluamallaan tavalla, mutta kaikkia elämäntapoja ei kuitenkaan voida hyväksyä. Jotkin hyvää elämää koskevat käsitykset saattavat vaarantaa avoimen, liberaalin ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan toiminnan ja jopa olemassaolon, ja olisi absurdia tukea niitä liberalismin nimissä. Hylättäviin tapoihin ajatella ja toimia kuuluvat myös ne, jotka ovat vahingollisia kaikista haavoittuvimmassa asemassa oleville kuten naisille, lapsille ja seksuaalisille vähemmistöille. Heidän suojelemisensa on Cohen-Almagorille lähtökohtaisesti tärkeätä, eikä heidän oikeuksiaan voi polkea yhteisön edun nimissä.
Keskinäinen kunnioitus ja vahinkoperiaate
Cohen-Almagor konkretisoi ajatuksiaan hyväksymisen ja hylkäämisen rajapinnasta hyödyntämällä keskinäisen kunnioituksen ja vahinkoperiaatteen käsitteitä. Immanuel Kantin mukaan jokainen ihminen kykenee autonomisesti oman järkensä avulla tekemään moraalisia päätöksiä. Kaikilla yksilöillä on siten peruuttamaton ihmisarvonsa, ja hän ansaitsee toisilta kunnioitusta sellaisena. Jokaista ihmistä pitää käsitellä päämääränä itsessään eikä välineenä jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseen. Suhtautuminen yksilöön ei saa riippua esimerkiksi hänen sukupuolestaan, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita.
Cohen-Almagor täydentää tätä keskinäisen kunnioituksen velvollisuusopillista etiikkaa utilitaristisella vahinkoperiaatteella. Tässä yhteydessä hän nojaa John Stuart Milliin, jonka mukaan yksilöiden ja ryhmien vapautta voidaan rajoittaa, jos toiminta aiheuttaa vahinkoa toisille. Itsensä ja lähimmäisten suojeleminen tarvittavin keinoin on oikeutettua. Cohen-Almagor kutsuu merkitykselliseksi (significant) vapaudeksi yksilön oikeutta toimia haluamallaan tavalla sillä ehdolla, että hän ei saa rajoittaa tai vahingoittaa toisten vapautta.
Multiculturalism and liberalism can be reconcilable if the former is founded on just principles aspiring to establish substantive democracy, where mutual respect and avoiding and/or minimizing harm to others are the norms, while acknowledging the need for reasonable boundaries and accommodations. (s. 43)
”Kunnioita toisia ihmisiä, älä vahingoita ketään” on Cohen-Almagorille välttämätön mutta ei kuitenkaan riittävä lähtökohta. Nuorena poliittisena järjestelmänä demokratia itse on yhä haavoittuva. Erilaisia käytännön kokemuksia siitä, miten kansanvalta selviää sisäsyntyisistä haasteista, ei ole vielä kovin paljon kertynyt. Lisäksi nykyiset olosuhteet monella tapaa poikkeavat aikaisemmista. Avoimessa yhteiskunnassa ylevät periaatteet saattavat tuottaa ilmiötä, jotka vaarantavat valtion toimivuuden ja jopa olemassaolon. Tämän vuoksi on välttämätöntä löytää oikea tasapaino erilaisten elementtien välillä.
Jos vapautta on tarjolla liian vähän, kansalaiset menettävät luottamuksensa järjestelmän liberaalisuuteen. Jos taas vapauden hyödyntämisessä mennään liiallisuuksiin, lain ja järjestyksen ylläpidossa koituu ongelmia. Erilaisuuden sietäminen tai jopa suvaitseminen on lähtökohtaisesti tärkeätä, mutta kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä. Kansalaisten yhteiskunnallinen ja poliittinen osallistuminen ovat tärkeitä, mutta jatkuva vaikuttaminen halvaannuttaa järjestelmän toiminnan. Erilaisten identiteettien ja intressien pitää tulle edustetuksi, mutta moninaisessa yhteiskunnassa kaikki eivät kuitenkaan voi saada edustajaansa päätöksentekoelimiin.
Multikulturalismia, järjellisesti
Cohen-Almagor etsii siten teoksessaan tilaa sellaiselle ajattelulle, jossa kulttuuriperusteisia ryhmäoikeuksia sallittaisiin mahdollisimman paljon ilman, että ihmisoikeudet, liberaali yhteiskunta ja demokraattinen poliittinen järjestelmä vaarantuvat. Moninaisen yhteiskunnan ja sen jäsenten on oltava valmiita ottamaan asiallisesti vastaan erilaisista hyvää elämää koskevista käsityksistä juontuvia kysymyksiä, toiveita ja odotuksia. Samalla on oltava yhtä lailla valmiita vetämään rajaa suhteessa sellaisiin ajattelutapoihin ja toimintamuotoihin, joita ei voi hyväksyä. Vaikka suvaitsevaisuus on tärkeä hyve, kaikkea ei voi kuitenkaan sietää.
Liberaali yhteiskunta epäonnistuu perustehtävässään, mikäli ihmisten perusoikeuksia sekä yhteiskunnan että kulttuuristen yhteisöjensä jäseninä ei voida taata. Yksilönvapaudet eivät toteudu täydellisesti, jos oma kulttuuri kielletään. Toisaalta liberaali demokratia epäonnistuu myös silloin, jos ei kyetä rajoittamaan ja tarvittaessa kieltämään sellaisia kulttuurisia perinteitä ja käytänteitä, joissa aiheutetaan vahinkoa tai joista puuttuu kunnioitus toisia kohtaan. Yhteiskunnan täytyy paitsi suojella kulttuuria, myös suojella yksilöitä tarvittaessa heidän kulttuuriltaan.
Järjelliset ihmiset myöntävät, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta he ovat vapaita ja tasa-arvoisia. He seuraavat elämässään erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja elämän eri osa-alueita kattavia normatiivisia rakennelmia, doktriineja. Siten heillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä hyvästä ja oikeasta. Pyrkimys päästä eroon hyväksytyn rajoissa olevista erilaisuuden muodoista ei ole yhteiskunnan näkökulmasta järjellistä toimintaa, sitä vastoin pyrkimys kommunikaatioon ja yhteistyöhön on.
People can be said to to be morally reasonable when they have an appropriate conception of themselves and their standing in relation to their fellows, and when they understand and accept the obligations and constraints upon their aspirations and behaviour which derive from that conception. (s. 8)
Sekä rajanvetoa että kontakteihin hakeutumista auttaa vastavuoroisuus: asettuminen toisen asemaan ja asioiden tarkastelu heidän näkökulmastaan. Yhteinen järjellisyys tekee mahdolliseksi yhdistää liberalismi ja multikulturalismi. Silloin omia oikeuksiaan vaativat henkilöt ja ryhmät tunnustavat myös toisten vastaavat oikeudet. Silloin ihmiset myöntävät, että eroistaan huolimatta heidän on elettävä yhdessä ja toimittava yhteistyössä. Silloin he myös tunnustavat, että siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, täytyy käydä jatkuvaa keskustelua. Yhteiset pelisäännöt mahdollistavat sekä vapauden että vakauden.
Cohen-Almagor erottaa toisistaan moraalisen, juridisen, sosiaalisen ja poliittisen järjellisyyden. Moraalista järjellisyyttä on toimia asianmukaisesti pohdittaessa hyväksyttävissä olevien ajatus- ja toimintamuotojen rajoja. Oikeudellisen järjestelmän instituutiot ja mekanismit joutuvat puolestaan käytännössä ratkomaan erilaisia kysymyksiä ja tasapainoilemaan yleisten ja yksityisten intressien välillä juridista järjellisyyttä hyödyntäen.
Sosiaalinen järjellisyys viittaa järjen käyttöön siinä empatiaa ja vastavuoroisuutta ilmentävässä pohdinnassa, mitkä ajatus- ja oppijärjestelmät soveltuvat paitsi heille itselleen myös muille. Poliittinen järjellisyys tarkoittaa puolestaan sitä, että kansalaiset, poliitikot ja erilaiset ryhmät ja yhteisöt toimivat mielekkäästi päättäessään niistä käsityksistä ja periaatteista, jotka edistävät kaikille yhteisen järjellisen oikeudenmukaisuuskäsityksen toteutumista.
Ihmisiltä ja ihmisryhmiltä edellytetään vastavuoroisuuden, empatian ja toisten huomioimisen lisäksi suhteellisuudentajua, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Järjellisesti toimiva poliittinen järjestelmä kykenee puolestaan tekemään ratkaisuja tässä moninaisuuden leimaamassa ja kiistojen värittämässä ilmapiirissä, vaikka kaikkiin kysymyksiin ei vastauksia helposti löydykään.
Multikulturalismi edellyttää erilaisuuden tunnustamista, liberalismi puolestaan yksilöiden oikeuksien turvaamista. Näin ollen liberalismi edellyttää säilyäkseen ja toimiakseen myös yksilöiden ja ryhmien oikeuksiin puuttumista ja niiden rajoittamista. Todellisessa maailmassa joudutaan väistämättä sulkemaan sallitun ulkopuolelle joitain elämäntapoja, vaikka niiden voi katsoa edustavan ja konkretisoivan joillekin yksilöille ja ryhmille olennaisia arvoja. Ratkaisuja tehtäessä on Cohen-Almagorin mukaan syytä pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:
- Onko olemassa joitain julkista valtaa velvoittavia historiallinen sopimuksia tai lupauksia, jotka takaavat vähemmistöryhmälle itsemääräämisoikeuden itseään koskevissa kysymyksissä tai jotka tarjoavat kulttuurisia oikeuksia maahanmuuton tuottamien ryhmille?
- Kuinka vakavana vähemmistöryhmässä tapahtuvaa yksilöiden oikeuksien loukkaamista voidaan pitää? Millä tavalla näihin loukkauksiin pitäisi puuttua, jotta sekä yksilönvapaudet että kulttuuriset vapaudet toteutuisivat maksimaalisesti?
- Onko yhteisön sisällä yksimielisyys vai erimielisyyttä koskien yksilöiden vapauksien ja oikeuksien rajoittamista? Onko yhteisön sisällä omia välineitä käsitellä erimielisyyksiä ja ristiriitoja? Pidetäänkö näitä välineitä yhteisössä yleisesti legitiimeinä?
- Onko ryhmän jäsenillä oikeus ja mahdollisuus jättää yhteisö heidän niin halutessaan ilman tästä koituvia kohtuuttomia kustannuksia tai muuta vahinkoa?[4]
Kompromisseja ja pakkokeinoja
Koska päätöksiä on pakko tehdä olosuhteissa, joissa ihmiset ovat erilaisia, ratkaisut ovat väistämättä usein jonkinlaisia kompromisseja. Tällöin kukaan ei voita kaikkea ja kaikki luopuvat jonkin verran omista tavoitteistaan. Ihmisiltä ja ryhmiltä täytyy löytyä käytännön joustavuutta ja valmiutta antaa periksi. Kompromisseihin voidaan päätyä joko osapuolten välisissä neuvotteluissa tai käyttämällä hyväksi jotain kolmatta tahoa, sovittelijaa tai välittäjää.
Olennaista on valmius neuvotella ja kyky vaihtaa ajatuksia ja näkemyksiä eri tavoin ajattelevien välillä. Osapuolten täytyy paitsi lähtökohtaisesti kunnioittaa toisiaan myös luottaa toisiinsa ja heidän välittämiinsä sanoihin. Se ei aina ole helppoa johtuen esimerkiksi lähtötilanteeseen sisältyvistä jännitteistä tai jonkin osapuolen kaksilla korteilla pelaamisesta tai sellaisen epäilemisestä. Cohen-Almagor tekeekin eron periaatteellisten ja taktisten kompromissien välillä. Viimeksi mainittuihin päädytään siksi, että myönnytyksiin suostutaan ainoastaan parempia aikoja ja sanelemisen mahdollisuuksia odotellessa.
Cohen-Almagorin mukaan on olemassa kolmenlaisia poliittisia konflikteja. Ristiriitaa voi ensinnäkin syntyä rajallisista resursseista ja niiden hyödyntämisen epätasaisista mahdollisuuksista. Erilaiset näkemykset toiminnan tavoitteista ja keinoista ja näistä näkemyseroista syntyvät kilpailutilanteet voivat puolestaan kehittyä ideologisisiksi konflikteiksi. Hankalinta kompromisseihin päätyminen on tunnustusta vaativissa ristiriidoissa, joissa osapuolten käsitys itsestään, identiteetti, näyttelee suurta roolia. Kompromissi edellyttäisi osittaista luopumista siitä, millainen haluaisi olla.
Hankalissa kysymyksissä tarvitaan paljon keskustelua, vapaata mielipiteenvaihtoa sekä mahdollisuutta esittää toisen osapuolen näkemyksistä ja ehdotuksista myös kriittisiä kommentteja. Osapuolten pitäisi kuitenkin osata nähdä erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä toistensa välillä ja sekä tunnistaa että tunnustaa yhteisten etujen ja tavoitteiden olemassaolo.
Cohen-Almagor kannattaakin deliberatiivista demokratiakäsitystä, jossa korostetaan ajattelun vapautta sekä mahdollisuutta väitellä asioista julkisesti. Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasiin ajatuksiin viitaten hän katsoo, että kaikille avoimen näkemysten- ja mielipiteidenvaihdon seurauksena voidaan päätyä hyvin informoituihin tuloksiin, jotka ottavat eri osapuolten kannat huomioon. Tällöin demokraattisia päätöksiä pidetään myös legitiimeinä: niihin on päädytty tavalla, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä ja oikeutettuna.
Onnistuneen deliberaation edellytyksiä ovat sisäänsulkeminen (inkluusio), tasa-arvo, suoruus ja läpinäkyvyys. Kaikilla tulee olla mahdollisuus käydä keskustelua ilman syrjintää, jokaisella tulee olla oikeus esittää oma kantansa avoimesti ja kiertelemättä, ja päätökseen tähtäävän prosessin ja sitä tukevien instituutioiden tulee olla läpinäkyviä. Toisten suostuttelun omalle kannalle täytyy tapahtua toisia kunnioittaen ja heidän asemansa ja näkemyksensä huomioon ottaen. Heikoimmassa asemassa olevien oikeuksia täytyy tarvittaessa suojella ponnekkaasti.
Vastaavasti deliberaatio epäonnistuu, jos jokin osapuoli ei suostu noudattamaan lähtökohtaisia perusarvoja: keskinäistä kunnioitusta ja toisen vahingoittamisen välttämistä. Tai jos osoittautuu, että liikkeellä ei olla vilpittömästi eikä sanaan voi luottaa. Liberalismin ja demokratian puolustamisen nimissä voidaan joutua käyttämään pakkokeinoja, eikä tällaisten käyttämistä saa myöskään kavahtaa. Esimerkiksi fasististen liikkeiden kanssa olisi Cohen-Almagorin mukaan virhe yrittää päästä kompromissiin tekemällä heidän suuntaansa myönnytyksiä.
Pakkovallan keinoja pitäisi kuitenkin välttää viimeiseen asti. Usein on parempi toimia epäsuorasti ja pitkäjänteisesti hyödyntämällä esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia, käymällä asiasta julkista keskustelua, kampanjoimalla mediassa ja politiikassa, hyödyntämällä sosiaalisen median vaikutusvaltaa sekä vetoamalla yleisiin normeihin ja arvoihin. Pakkokeinot johtavat helposti kohteen eristäytymiseen ja edelleen radikalisoitumiseen. Niitä kannattaa käyttää vasta kun kompromissien ja deliberaation tie on kuljettu tuloksetta loppuun.
Epädemokraattisissa yhteiskunnissa pakottaminen vallanpitäjien tahtoon on usein sääntö, sen sijaan liberaaleissa demokratioissa siihen pitäisi turvautua ainoastaan erittäin hyvistä syistä ja harkitusti. Pakkokeinoilla kavennetaan autonomiaa ja vapautta ja heikennetään yksilöiden ja ryhmien itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuutta itse päättää omista asioistaan. Pakotetun ihmisen kanssa ei tehdä kompromisseja, ja hän itse joutuu tekemään asioita, joista hän muuten kieltäytyisi. Tottelemista vahvistetaan erilaisilla rangaistuksilla.
Osa pakottamisen perusteista on Cohen-Almagorin mukaan kuitenkin hyväksytympiä kuin toiset myös liberaalissa demokratiassa. Valtiolla on aina oikeus puolustaa itseään sekä säilyttää oikeus ja järjestys tarvittaessa kansalaisten vapauksia ja oikeuksia rajoittamalla. Sillä on myös velvollisuus tukea heikompia vahvempien oikeuksia ja vallankäyttöä vastaan. Lisäksi julkisen vallan täytyy estää yhteisöjä käyttämästä mahdollisesti väkivaltaisia pakkokeinoja puolustuskyvyttömiä jäseniään vastaan.
Kansalaisten pakottaminen voi olla oikeutettua myös heidän oman etunsa toteutumisen kannalta. Oppivelvollisuus pakottaa lasta, nuorta ja hänen vanhempiaan sallimaan koulunkäynnin. Sen tarkoituksena on kuitenkin tarjota jokaiselle riittävästi tietoja ja taitoja, jotta hän pystyy myöhemmin hankkimaan itse tietoa ja tekemään autonomisesti päätöksiä. Vaikka vapautta rajoitetaan, sen tarkoituksena on pidemmällä tähtäimellä nimenomaan lisätä valinnanvapauksia ja kykyä sen hyödyntämiseen.
Missä kulkee sallitun raja?
Teoreettisen osuuden jälkeen Cohen-Almagor tarkastelee käytännön esimerkkien avulla sitä, missä liberaalissa yhteiskunnassa kulkee suvaitsemisen ja kieltämisen raja. Mihin kaikkiin voidaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa suostua ilman, että sen yksilöiden vapautta, tasa-arvoa, oikeuksia ja keskinäistä kunnioitusta heijastavat perustavanlaatuiset arvot ja normit alkavat vaarantua?
Fyysisen vahingon aiheuttaminen
Cohen-Almagor aloittaa fyysisestä väkivallasta ja sen äärimmäisestä muodosta, uskonnon tai kulttuurin nimissä tehdystä ruumiillisen vamman tuottamisesta. Julkisen vallan interventio ja siis kulttuuristen oikeuksien rajoittaminen on oikeutettua ja perusteltua silloin, kun on kyse murhasta tai taposta tai vakavan fyysisen vahingon tuottamisesta. Leskenpoltto ja tyttövauvojen surmaaminen mainitaan tässä esimerkkeinä kulttuurisista käytänteistä, joita ei voi mitenkään hyväksyä. Myös orjuus yksilön vapauden radikaalina rajoittamisena on ehdottomasti kiellettyä. Tällöin poljetaan räikeästi ja järjestelmällisesti perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.
Perheen tai suvun maineen tai kunnian säilyttämiseksi tehtäviä väkivallantekoja Cohen-Almagor kieltäytyy kutsumasta kunniaväkivallaksi tai kunniamurhiksi. Tällä tavalla vähäteltäisiin tapahtunutta tai epäsuorasti perusteltaisiin sitä tavalla, mitä ei kuitenkaan voida pitää oikeutettuna. Kyse on miesten ylivallan säilyttämisestä naisiin ja tyttöihin nähden ja heidän estämisestään päättää itse omasta elämästään ja asioistaan. Kulttuuriset oikeudet eivät tällaisessa asiassa saa koskaan mennä voimassa olevan lain edelle. Kenelläkään ei myöskään ole oikeutta ottaa lakia omiin käsiinsä suojellakseen sellaista, mitä he pitävät omana ja perheensä tai sukunsa arvona tai kunniana. Ihmisarvo ja ihmiselämä ovat aina loukkaamattomia.
Asiat ovat monimutkaisempia silloin, kun joku aiheuttaa tarkoituksellisesti vahinkoa itselleen tai kun vahinkoa voidaan pitää vähäisenä. John Stuart Millin alkuperäisen ajattelun mukaan ihmisellä on oikeus vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä julkisen vallan siihen puuttumatta. Lisäksi kulttuurissa voidaan ajatella, ettei esimerkiksi lesken itsensä tappamisessa ole kyse itsemurhasta, vaan kuoleman voittamisesta ja toivon ilmaisemisesta. Aina kyse ei kuitenkaan ole vapaan yksilön itse tekemästä päätöksestä, vaan vastentahtoisesta taipumisesta sosiaalisen paineen alla. Liberaalissa yhteiskunnassa ei voida suvaita myöskään uhkailua esimerkiksi yhteisöstä ulos sulkemisella, ellei itselle aiheuteta vahinkoa.
Monissa kulttuureissa initiaatioriitteihin kuuluu itsensä viiltely tai muu ruumiillisen vamman tietoinen aiheuttaminen. Cohen-Almagor pitää näitä traditioita hyväksyttävinä etenkin tapauksissa, joissa vahinkoa voidaan pitää vähäisenä ja jos vamma ei ratkaisevasti vaikeuta täytenä ja vapaana yksilönä kasvamista ja elämistä riitin toteuttamisen jälkeen. Julkisen vallan vahva puuttuminen tällaisessa tapauksessa voisi vahingoittaa kohtuuttomasti yhteisöä ja sen jäseniä yhteiskunnan osina sekä luoda tarpeettoman jännitteen yhteisön ja yhteiskunnan väliin. Liberaalin julkisen vallan ei kuitenkaan tule kannustaa tällaiseen toimintaan tai tradition ylläpitämiseen.
Sukuelinten operointi uskonnon tai kulttuurin perusteella herättää paljon tunteita ja keskustelua. Cohen-Almagor käsittelee asiaa erikseen sekä miesten/poikien että naisten/tyttöjen osalta. Molemmissa tapauksissa kyse on monimuotoisista käytänteistä, joiden tarkastelu yhden nimikkeen alla voi johtaa väärinkäsityksiin ja huonoihin ratkaisuihin. Vakavimmat kajoamiset puolustuskyvyttömän ihmisen kehoon ovat ymmärrettävissä kidutukseksi ja peruuttamattomaksi puuttumiseksi myös hänen mieleensä ja tulevaisuuden sosiaalisiin suhteisiin. Näistä teoista Cohen-Almagor käyttää nimitystä naisten sukuelinten silpominen (female genital mutilation, FGM). Ne pitäisi hänen mukaansa kieltää lailla samalla tavalla kuin kielletään lasten kiduttaminen tai näännyttäminen, tai heidän myymisensä orjuuteen tai prostituutioon.
Joissain tapauksissa on kyse pienimuotoisemmista tai jopa symbolisista leikkauksista. Tällöin tytöille tehdyn operaation luonne lähestyy pojille tehtyä ympärileikkausta. Julkisen vallan liian jyrkkä puuttuminen traditioon voi tällöin olla ongelmallista ja aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä lopputuloksia. Sen lisäksi, että tällöin kajotaan kulttuurisiin oikeuksiin, epäoikeudenmukaiseksi koetun intervention seurauksena traditio voi ennemmin pitkittyä kuin heikentyä. Jos operaatiot julistetaan laittomiksi, terveydelliset riskit voivat kasvaa esimerkiksi huonoissa olosuhteissa työskentelevien puoskareiden käytön vuoksi. Cohen-Almagor käyttää Israelin beduiineja esimerkkinä tapauksesta, jossa puuttumattomuus kulttuuriseen traditioon on itse asiassa johtanut ei-toivotun tavan lievenemiseen ja vähentymiseen.
Myös poikien ympärileikkausta on vastustettu runsaasti viime aikoina. Se onkin maailmalla yhä varsin yleistä. Muslimien ja juutalaisten lisäksi tähän toimenpiteeseen ryhdytään myös joissain kristillisissä piireissä (etenkin Yhdysvalloissa) sekä lukuisissa muissa väestöryhmissä. Vuonna 2010 lähes 60 prosenttia poikalapsista ympärileikattiin. Uskonnollisten perusteiden lisäksi taustalta löytyy joko todellisia tai oletettuja lääketieteellisiä syitä.
Cohen-Almagorin mukaan poikien ympärileikkauksesta on joissain tapauksissa todennettavissa kiistattomia haittoja. Lisäksi kyse on tiukasti ymmärrettynä lapsen ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Cohen-Almagor ei kuitenkaan pidä näitä ongelmia yhtä vakavina kuin tyttölasten tapauksessa. Varsinkaan naisten sukuelinten silpomiselle ei löydy kulttuurisista normeista kunnollisia perusteita, ja sitä voidaan perustellusti pitää välineinä miesten ylivallan säilyttämiseen ja naisten elämän ja käyttäytymisen kontrollointiin. Sen sijaan poikien ympärileikkaus on islamissa ja juutalaisuudessa olennainen osa traditiota ja siten myös identiteettiä. Tiettyjen olosuhteiden vallitessa tätä traditiota voisikin hänen mukaansa pitää sallittuna.
Henkinen väkivalta ja vapauksien rajoittaminen
Ratkaisut ovat vielä hankalampia silloin, kun kyse on sellaisista toimintamuodoista, joissa haitan osoittaminen on paljon vaikeampaa. Joitain asioita tai ilmiöitä voidaan perustellusti pitää keskinäisen kunnioituksen ja toisen vahingoittamisen välttämisen näkökulmasta ongelmallisina kulttuurisina traditioina ja toimintamuotoina. Asiaan on kuitenkin hankalampi tarttua, ja syyllistä usein vaikea osoittaa. Kun puuttuu selvä teko ja yksinkertaisesti toteen osoitettava vahinko, missä tarkkaan ottaen on se kohta, johon julkisella vallalla on oikeus tai jopa velvollisuus puuttua?
Cohen-Almagor tarkastelee kirjassaan eräitä sellaisia kysymyksiä, joissa kulttuuriset oikeudet ja liberaalin demokratian periaatteet ovat törmäyskurssilla mutta joissa ei ole helppo osoittaa tarkasti ongelmakohtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi eriarvoinen kohtelu sukupuolen perusteella, ihmisten oikeus jättää yhteisönsä ilman kohtuuttomia rangaistuksia tai kustannuksia, naisten ja lasten oikeus riittävään koulutukseen sekä pakotetut tai järjestetyt avioliitot. Julkisen vallan tulee suojella yhteisöjä niiden olemassaoloa ja jatkuvuutta vaarantavalta ulkoiselta vaikutukselta, mutta yhteisöillä ei silti ole oikeutta rajoittaa jäsentensä vapauksia ja oikeuksia kohtuuttomasti. Juuri tätä jaottelua Will Kymlicka kutsui käsiteparilla external protections ja internal restrictions.
Syrjinnän ja jopa vainon kohteeksi joutuneille alkuperäiskansoille on esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa annettu erityisoikeuksia oman kulttuurinsa säilyttämiseksi. Vaikka Cohen-Almagorilla on paljon ymmärrystä näitä oikeuksia kohtaan, hänen mukaansa joissain tapauksissa naisten tasa-arvoa tehdä itsenäisesti päätöksiä elämästään on rajoitettu kohtuuttomasti. Vastaavasti niitä, joiden katsotaan siirtyneen yhteisön ulkopuolelle esimerkiksi avioitumalla siihen kuulumattoman henkilön kanssa, rangaistaan toisinaan suhteettomasti. Jos jokin yhteisö joutuu pitääkseen jäsenensä uhkaamaan heitä sanktiolla eikä suostu keskustelemaan asianosaisten kesken, se ei Cohen-Almagorin mukaan mahdu liberaalin demokratian rajojen sisäpuolelle. Oikeudenmukainen valtio ei voi jättää naisia sellaisten miesten armoille, jotka käyttävät kulttuurisia perusteita heidän asemansa ja oikeuksiensa heikentämiseen.
Avioliiton solmimisen suhteen Cohen-Almagor tekee selvän eron pakotettujen ja järjestettyjen parisuhteiden välille. Pakkoavioliitossa toisella tai kummallakaan partnereista ei ole tai olosuhteiden vuoksi ei voi olla mahdollisuutta itse päättää avioitumisesta. Pakkoavioliitot ovat lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaisia. Järjestetty avioliitto on laajempi käsite. Se sisältää myös sellaisia tapauksia, joista osassa partnereiden itsemääräämisoikeutta ei loukata, vaikka asiasta onkin sopimassa useampia osapuolia. Julkisen vallan interventio edellyttää tällöin riittävästi taustatietoja ja eri osapuolet huomioivaa hyvää harkintaa. Liian suoraviivaisella toiminnalla valtio saattaa aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä tuloksia.
Monissa kulttuureissa kouluttautumista ei pidetä tärkeänä asiana, tai siihen saatetaan suhtautua jopa kielteisesti, koska sen koetaan uhkaavan omaa kulttuuria ja elämäntapaa. Kouluissa annettava tieto voi olla ristiriidassa esimerkiksi luontoa tai seksuaalisuutta koskevien uskontopohjaisten käsitysten ja näkemysten kanssa. Lasten ja nuorten kontakteja toisenlaisista taustoista tulevien ajattelevien kanssa voidaan pitää ylipäätään yhteisölle vaarallisina. Usein etenkin tyttöjen koulunkäyntiä pyritään eri tavoin rajoittamaan, millä on seurauksia heidän valintamahdollisuuksilleen myöhemmässä elämässä ja siten paitsi yhteisölle myös koko yhteiskunnalle. Cohen-Almagor käyttää tästä esimerkiksi juutalaisen lain mukaisia miesten ja naisten rooleja tiukasti jakavia sukupuolikäsityksiä, jotka näkyvät tyttöjen ja naisten asemassa ortodoksijuutalaisten lisäksi Israelissa kokonaisuudessaan.
Joissa tapauksissa kuitenkin myös poikien toivotaan jättävän koulunkäyntinsä kesken ja pysyvän yhteisössään ja noudattavan sen mukaista elämäntapaa. Tässä yhteydessä Cohen-Almagor käsittelee eniten Yhdysvaltojen ja Kanadan anabaptisteihin kuuluvaa kristillistä ryhmää nimeltä amissit. Yhdysvaltojen oikeuslaitos on antanut amissinuorille oikeuden suorittaa muita lapsia ja nuoria vähäisemmän oppivelvollisuuden. Lisäksi suuri osa heistä opiskelee ensimmäiset vuodet yhteisön omissa kouluissa, joissa esimerkiksi luonnontieteen ja seksuaalisuuden opetus on muita kouluja vähäisempää ja rajatumpaa.
Vaikka Cohen-Almagor suhtautuu myönteisesti pluralistiseen kouluopetukseen, tässä tapauksessa mennään hänen mukaansa liian pitkälle. Syy on se, että oppilaille – varsinkaan tytöille – ei kehity riittävästi tiedollisia ja sosiaalisia valmiuksia tehdä autonomisesti omia päätöksiä. Tiedon rajallisuus ja yhteisön omat toimintatavat tekevät heistä myös haavoittuvia seksuaaliselle ja muulle hyväksikäytölle. Vaikka monenlaisia intressejä ja näkemyksiä on tässäkin tapauksessa välttämätöntä ottaa huomioon, Cohen-Almagor katsoo, että säilyttääkseen kulttuuriset erioikeutensa lapsia ja nuoria täytyy suojella paremmin. Heille täytyy tarjota mahdollisuudet tehdä itsenäisesti omat päätöksensä koulutuksesta ja yhteisössä pysymisestä.
Perfektionististen yhteiskuntien ongelmia
Teoksensa loppuosassa Cohen-Almagor käsittelee kahta maata, jotka eivät hänen mukaansa täytä monikulttuurisen liberaalin demokratian tunnusmerkkejä. Nämä maat ovat Ranska ja Israel, joissa molemmissa hän on asunut tai työskennellyt. Yhteistä näille maille ovat merkittävistä eroista huolimatta tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ongelmalliset tavat ymmärtää kansakunta ja yhteiskunta. Molemmissa maissa kysymykset vähemmistöistä ja niihin kuuluvien oikeuksista ovat myös kytkeytyneet vahvasti kansallisesta turvallisuudesta käytävään keskusteluun.
Ranska: uskonnon ilmaisemisen pakkomielteinen kieltäminen
Ranskaa saattaa pitää vallankumouksellisen historiansa vuoksi jopa liberaalin demokratian esikuvana. Viidennen tasavallan (1958–) Ranska eroaa kuitenkin monin paikoin nykyisistä angloamerikkalaisista yhteiskunnista. Ranskalainen republikanismi on saanut holhoavampia ja jopa kansalaisiaan rajoittavia paternalistisia piirteitä. Yhteiskunnan kulttuuriseen moninaisuuteen suhtaudutaan epäillen, ja valtion ja kansakunnan yhtenäisyys on puolestaan noussut korkeimpien arvojen joukkoon. Ranskalaisessa ajattelussa valtion ja tasa-arvoisiksi määritettyjen kansalaisten välissä ei saa olla mitään kansalaisia toisistaan erottavaa, minkä vuoksi niin aluehallinto kuin kansalaisyhteiskuntakin ovat jääneet kehittymättömiksi.
Tasavaltalaisen valtion ja laajemminkin julkisen elämän maallisuudesta käytetään Ranskassa hieman vaikeasti kääntyvää termiä laïcité. Suhde maallisen julkisen vallan ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan väestönpsan välillä oli pitkään melko ongelmaton; katolinen kirkko löysi ajan mittaan paikkansa olla sekä valtauskonto että poliittisesti marginaalissa. Osittain tästä ratkaisusta johtuen yhtenäisyyttä ja maallisuutta korostavan valtiovallan ja yhteiskunnan tosiasiallisen moninaisuuden välinen jännite jäi vaille kunnollista purkautumista. Ranska vastaanotti jo 1800-luvulla paljon siirtolaisia eri puolilta Eurooppaa, mutta valtiota ei ymmärretty maahanmuuttomaana eikä kansakuntakäsitystä vastaavasti uudistettu. Myöhemmin määrät suurenivat entisestään, eikä etenkään islamin läsnäoloa voinut enää mitenkään kyseenalaistaa.
Muslimeja muutti Ranskaan ennen muuta Algeriasta (joka jonkin aikaa oli erottamaton osa Ranskan valtiota) sekä monista muista etenkin Pohjois-Afrikan maista. Ranskan kansalaisuuslainsäädäntö oli pitkään melko vapaa siten, että Ranskassa syntyneet saivat Ranskan kansalaisuuden ja myös Ranskaan muuttaneet saattoivat hakea kansalaisuutta. Tosin Algerian juutalaisten oli pitkään paljon helpompi päästä kansalaisiksi kuin sikäläisten muslimien. Kansalaisiksi haluavien oli hyväksyttävä Ranskan valtion perusperiaatteet, laïcité mukaan lukien. Islamilaisille yhteisöille Ranskassa tämä kriteeri ei ollut ongelma: sehän tarkoitti sitä, että yksityisen elämän piirissä uskonnon harjoittaminen oli vapaata ja että kaikki uskonnot olivat julkiseen valtaan nähden samalla viivalla.
Tilanne muuttui Cohen-Almagorin mukaan selvästi vuosituhannen vaihteessa islamilaisen radikalismin nimissä tehtyjen terroritekojen jälkeen. Keskinäinen epäluottamus johti osapuolten etääntymiseen toisistaan. Muslimeihin alettiin suhtautua epäluuloisesti ja yleistävästi. Se puolestaan johti joidenkin muslimien aikaisempaa selvempään oman uskonnon näyttämiseen esimerkiksi pukeutumisella. Tämän seurauksena oli puolestaan ranskalaisen yhteiskunnan pelonsekainen havahtuminen islamin kokoon ja näkyvyyteen. Vuosisatoja vanhat kielteiset käsitykset islamista otettiin uudelleen käyttöön. Kun noidankehä pääsee vauhtiin, sitä on vaikea pysäyttää.
Keskusteluyhteyden katkeamista ja tapahtumien saamaa kielteistä kierrettä Cohen-Almagor havainnollistaa erittelemällä varsin yksityiskohtaisesti Ranskan hallinnon kielteistä suhtautumista musliminaisten pukeutumiseen uskonnollisen koodin mukaisella tavalla. Vuonna 2010 Ranskasta tuli ensimmäinen maa Euroopassa, joka kielsi kasvot peittävien burkan ja niqabin käytön julkisissa paikoissa. Säännöksen rikkomisesta voi joko saada sakot tai joutua ottamaan kursseja Ranskan kansalaisuudesta tai joutua kärsimään molemmat rangaistukset.
Cohen-Almagor pohtii teoksessaan, voidaanko tätä pukeutumiskieltoa pitää oikeutettuna monikulttuurisen liberaalin demokratian oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden kannalta. Hän tarkastelee asiaa useista näkökulmista käsin. Voidaanko kasvot peittävää asua kieltää naisten oikeuksien puolustamisen, valtion yhtenäisyyden, kansallisen identiteetin, yhteiskuntarauhan säilyttämisen tai turvallisuuden ja julkisen järjestyksen perusteella? Pitäisikö muslimivaatetuksen muissa yhteiskunnan jäsenissä herättämä mielipaha tai muut kielteiset tunteet ottaa huomioon? Voidaanko burka tai niqab kieltää sillä perusteella, että asua käyttävä nainen ei saa ulkona liikkuessaan tarpeeksi D-vitamiinia?
Cohen-Almagor tarkastelee asioita melko perinpohjaisesti. Mistään näkökulmasta katsottuna yksioikoinen ja yleistävä kielto rangaistuksineen ei vaikuta oikeutetulta ratkaisulta. Määrällisesti varsin marginaalinen ilmiö on saanut kohtuuttomasti huomiota, ja se on enemmän erottanut kuin yhdistänyt Ranskassa asuvia väestöryhmiä. Suuri osa ranskalaisista ei erota eri pukeutumistapoja toisistaan, minkä vuoksi myös maltillisempia huivin käyttäjiä on syrjitty ja he ovat joutuneet loukkaavan käytöksen kohteeksi. Kaikista omituisimpana Cohen-Almagor pitää konservatiivisen islamilaisen koodin mukaisen uima-asun, burkinin, kieltämistä. Kielto ehdittiin ottaa käyttöön joillain paikkakunnilla ennen kuin maan korkein juridinen auktoriteetti Conseil d’État puuttui asiaan ja kielsi kieltämisen.
Liberaalin demokratian näkökulmasta on tärkeätä, että kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa julkinen valta esittäytyy neutraalina ja toimii puolueettomasti. Valtio ei saa asettua minkään väestöryhmän tai hyvää elämää koskevan käsityksen puolelle ja pistää sitä muiden edelle. Ranskassa ajatus on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. Valtion maallisesta neutraalisuudesta on tullut perfektionistinen periaate, joka ei asetu erilaisten elämänkatsomusten ulko- vaan yläpuolelle. Uskonnonvastaisessa ideologiassaan Ranskan valtio on suvaitsematon. Samalla se kuitenkin noudattaa kaksoisstandardia, koska enemmistöuskontoon (katolisuus) ei kohdistu samanlaista painetta. Täysi kansalaisuus ja oikeus nauttia kansallisesta solidaarisuudesta edellyttävät luopumista henkilökohtaisen identiteetin tärkeistä osatekijöistä. Näin on vaikea toteuttaa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa muuten kuin hyvin abstraktissa mielessä.
Israel etnisenä demokratiana
Syntyperältään juutalaisen Cohen-Almagorin tulkinta Israelista ei oli juuri myönteisempi kuin hänen näkemyksensä Ranskasta, vaikka hän toki ymmärtää vuonna 1948 perustetun valtion tarpeen lisätä maan ja sen kansalaisten turvallisuutta. Israelia ei kuitenkaan voi pitää liberaalina demokratiana, koska se ei anna täysiä kansalaisoikeuksia kaikille kansalaisilleenkaan ja koska israelilainen demokratia tarkoittaa (juutalaisen) enemmistön ylivaltaa (arabialais-palestiinalaista) vähemmistöä[5] kohtaa.
Vaikka Israelin yhteiskunta on etnisesti ja kulttuurisesti moninainen, Israelin valtio kieltäytyy tätä pluralismia avoimesti tunnustamasta. Määrittämällä itsensä juutalaiseksi valtioksi Israel päinvastoin kiinnittää itsensä tiettyyn hyvää elämää koskevaan käsitykseen ja asettaa muut käsitykset yhteiskunnan marginaaliin. Osalle israelilaisista juutalaisuus tarkoittaa omaa etnistä identiteettiä, toisille uskonnon normien mukaan elämistä, mutta molemmissa tapauksissa se sulkee suuren osan väestöstä kansakunnan ulkopuolelle. Tämä ulossulkeva kansakuntakäsitys sai kiistanalaisen juridisen kodifikaation vuoden 2018 lakiuudistuksessa, kun Israel määriteltiin aikaisempaa selkeämmin nimenomaan juutalaisten valtioksi.
Sammy Shooha on kutsunut Israelia etniseksi demokratiaksi, ja Cohen-Almagor tuntuu yhtyvän tähän tulkintaan. Vaikka yhteiskunta on moninainen, se ei tunnusta sitä. Valtio ymmärtää tärkeimpänä tehtävänään olla kaikille juutalaisille maailmassa paikka, jossa he voisivat elää vapaina vainosta ja syrjinnästä. Etenkin palestiinalaisen vähemmistön asema on kuitenkin heikko ja monet oikeudet on varattu ainoastaan Israelin juutalaisille. Käsitykset epäoikeudenmukaisuudesta osaltaan ylläpitävät vihamielistä ilmapiiriä maan sisä- ja ulkopuolella, ja siksi myöskään turvattomuudesta ja sen tunteesta ei ole päästy eroon.
Demografisesti monikulttuurisen Israelin muuttuminen liberaalimpaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan edellyttäisi valtion juridisten perusteiden muuttamista. Vähemmistöt pitäisi tunnustaa avoimemmin, syrjinnänvastaista politiikkaa pitäisi terävöittää ja positiivisen diskriminaation ohjelmia pitäisi panna kunnolla myös toimeen. Parempaan turvallisuuteen johtavat ratkaisut vähentäisivät myös turvattomuuden tunnetta ja siirtäisivät sitä kauemmaksi politiikan tekemisen keskiöstä. Vaikka monet merkit ovat viime aikoina olleet kielteisiä, Cohen-Almagor toteaa lopuksi palestiinalaisten kasvaneen valmiuden identifioida itsensä israelilaiseksi sekä lisääntyneen kiinnostuksen osallistua yhteiskunnallisiin asioihin.
Kiinnostavalla tavalla Cohen-Almagor pohtii myös valtion symbolien roolia yhteenkuuluvuuden luomisessa tai sen estämisessä. Virallista symboliikkaa uudistamalla myönteinen kehitys voisi edelleen vahvistua. Osa kansallisista symboleista voisi hyvin olla taustaltaan ja identiteetiltään juutalaisia, mutta kokonaisuutta voitaisiin täydentää esimerkiksi otteilla kirjallisesta arabikulttuurista valtion tunnuslauseessa. Daavidin tähti voitaisiin ymmärtää myös muiden kuin juutalaisten symbolina (kuten historiallisesti onkin asian laita). Kansallislaulun sanoja pitäisi uudistaa tai säkeistöille pitäisi luoda erikielisiä ja sisällöltään soveltuvin osin poikkeavia variaatioita, jotta kaikki voisivat laulaa sitä täydestä sydämestään.
Suomi: liberaali demokratia, paternalistinen tasavalta vai etninen demokratia?
Cohen-Almagorin erittely tarjoaa hyvän mahdollisuuden miettiä myös oman maamme suhtautumista tosiasiallisesti olemassa olevaan etniseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Muistuttaako Suomi eniten angloamerikkalaista liberaalia demokratiaa, jossa vapaus, oikeudenmukaisuus ja järjellisyys toteutuvat ja jossa julkinen valta pidättäytyy edustavansa yhtä ainoaa elämäntapaa tai käsitystä hyvästä elämästä? Vai pitäisikö Suomi ymmärtää ennen muuta Ranskan tapaisena kansallista yhtenäisyyttä vaalivana tasavaltalaisena valtiona, joka esittää kansalaisilleen vaatimuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla ja miten toimia? Onko Suomi kenties Israelin tavoin etninen demokratia, jossa yhdellä väestöryhmällä on primus inter pares -asema aitoina suomalaisina ja muut yhteisöt ovat joko kansakunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella?
Olen ennen muuta teoksessani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (2013) sekä joissain muissa tutkimuksissa tarkastellut näihin kysymyksiin vastaamisen kannalta relevantteja asioita. Myös monet kollegat ovat kirjoittaneet suomalaisesta nationalismista, kansakunnan rakentamisesta ja kansallisesta identiteetistä. Tärkeimpänä havaintona olen yhä taipuvainen pitämään sitä, että Suomi on maa, joka on helppo ymmärtää väärin. Yhdestä suunnasta katsottuna maamme näyttää vahvasti yhdenlaiselta, toisesta näkökulmasta käsin puolestaan perustellusti ihan erilaiselta. Pyrkimys ymmärtää ja tulkita Suomi vain yhdellä tavalla ja yksioikoisesti johtaa aina harhaan. Sitä kautta ei synny myöskään kunnollista keskustelua.
Vähemmistöoikeudelliselta ja -poliittiselta kannalta katsottuna Suomi on joiltain osin vahvassa mielessä liberaali demokratia. Poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta on rakennettu vapautta ja tasa-arvoa sekä yksilöiden ja ryhmien keskinäistä kunnioitusta ja toisten vahingoittamisen välttämistä silmällä pitäen. Suomi on virallisesti kaksikielinen valtio, mikä on hyvin poikkeuksellista, kun kyseessä ei kuitenkaan ole liittovaltio. Saamelaisilla on kulttuurinen itsehallinto omalla kotiseutualueellaan ja kielellisiä oikeuksia määrittää tarkemmin saamen kielilaki. Perustuslaki takaa myös romaneille sekä muille ryhmille oikeuden kielen ja kulttuurin säilyttämiseen. Evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on lakisääteinen asema, ja muillakin rekisteröidyillä yhdyskunnilla on oikeus saada julkista tukea. Suomeen muuttaneiden oikeus oman kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen on niin ikään lakiin kirjattu.
Joitain ranskalaisen poliittisen kulttuurin piirteitäkin Suomesta voi kuitenkin löytää. Muiden Pohjoismaiden tavoin Suomessa on angloamerikkalaisiin yhteiskuntiin verrattuna voimakas vahvan valtion ja keskusvallan perinne. Vasemmisto, oikeisto ja keskusta ajoivat 1900-luvun alussa Suomeen vahvaa valtiota eri ideologisista syistä, mutta ajatus julkisen vallan vahvasta asemasta ja sen toimintakyvyn tärkeydestä yhdisti puolueita. Yhtäältä aluehallinto ja toisaalta kansalaisyhteiskunta jäivät suhteellisen heikoiksi, riippuvaisiksi keskusvallan tahdonilmauksista ja suorasta tai epäsuorasta taloudellisesta tuesta. Valtion pyhyyttä lisäsi sen historiallinen nuoruus sekä ulkoisen uhan kokemus ja käsitys maanpuolustuksen tärkeydestä.
Tasavaltalaisuuden näkökulmasta Suomea on hyvä verrata myös muihin Pohjoismaihin, vaikka ne monarkioita (Islantia lukuun ottamatta) ovatkin. Helposti ajattelemme, että Pohjoismaat ovat yhtenäinen kokonaisuus, ja muuhun maailmaan verrattuna keskinäisiä yhtäläisyyksiä onkin melko paljon. Siksi on sitäkin mielenkiintoisempaa, että suhteessa etnis-kulttuuriseen moninaisuuteen esiin pistävät ennen muuta maiden väliset erot. Ei ole olemassa pohjoismaista tapaa suhtautua uusiin ja vanhoihin kulttuurisiin vähemmistöihin, ja erot ennen muuta nationalistisen Tanskan ja 1970-luvulta lähtien multikulturalistisen Ruotsin välillä ovat suuria. Virallisen politiikan tasolla Suomi muistuttaa ehkä enemmän Ruotsia, mutta kansakuntakäsitys lienee kuitenkin ennemmin Tanskan tavoin yhteistä etnisyyttä ja kansallista kulttuuria korostava.
Kiinnostavin onkin kysymys Suomesta etnisenä demokratiana, koska myös sellaisena maatamme voi hyvin pitää. Suomen historiasta löytyy erilaisia kansakuntakäsityksiä, mutta vahva rooli on ollut sellaisella tavalla ymmärtää Suomi, johon ovat liittyneet paitsi suomen kieli ja luterilainen uskonto myös monet perinteisinä pidetyt tavat ja traditiot sekä etninen tausta ja sukujuuret. Suomalaisuus on äärimmäisissä, nykytermein etnonationalistisissa tulkinnoissa ollut hyvin ulossulkeva, tämä käsitys on ollut laajasti jaettu ja putkahtaa esille nykyäänkin usein. Vaikka ajatus Suomen väestön siirtymisestä Suomeen Volgan mutkasta ajanlaskun alussa on jo jokin aika sitten hylätty, tuoreimman geenitutkimuksen tuloksia tulkitaan yhä tietoina ammoisista suomalaisista tai jopa ”meistä”.
Nämä ajatukset suomalaisuuden rajaamisesta ja pitkästä historiallisesta jatkuvuudesta tulivat mieleen myös kuunnellessani Perussuomalaisten vastavalitun puheenjohtajan Riikka Purran puoluekokouspuhetta. Linjapuheen eräässä kohdassa hän kertoi puolueensa olevan huolissaan väestöpohjan muutoksista. Esimerkkinä hän mainitsi, että ”noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut siitä, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä.”
Tulkitsen asian niin, että Purra rajaa suuren osan Suomen väestöstä suomalaisuuden ulkopuolelle, myös siinä tapauksessa, että kyseessä olisi henkilö, jonka vanhemmat tai isovanhemmat olisivat muuttaneet maahamme. Jos tulkintani on oikea, sitä voisi kenties hyödyntää myös kaikissa muissa kohdissa, joissa Purra puheessaan tai Perussuomalaiset ohjelmissaan puhuvat suomalaisista tai ”meistä”. Tämä etnis-kulttuurinen kansakunnan rajaus on olennainen, koska silloin näennäisesti avoimet puheet suomalaisten etujen ajamisesta, suomalaisuuden erityislaadusta tai suomalaisten rahojen säästämisestä asettuvat uuteen, valikoivampaan, valoon.
Suomi on siten monikulttuurisen yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna samanaikaisesti monta eri maata, jossa toteutuvat niin liberalismi, valtiojohtoinen tasavalta-aate kuin etninen demokratiakin. Kaikista maista voidaan varmaan löytää sisäisiä ristiriitaisuuksia, mutta väitän, että Suomen tapauksessa nämä erot valtion ja kansakunnan syvimmässä olemuksessa ovat poikkeuksellisen tasavahvoja. Kuten sanottu, ainoa mielekäs tapa yrittää ymmärtää Suomea on ottaa ne kaikki huomioon ja hyväksyä osana todellisuutta. Mielenkiintoinen kysymys on tietenkin se, mihin suuntaan ollaan menossa. Ovatko jotkin tavat suhtautua moninaisuuteen vahvistumassa Suomessa toisten kustannuksella?
Yhteenveto: liberaali demokratia hengenvaarassa?
Cohen-Almagorin teoksen yksi avaintermi on ”democratic catch”, jolla hän viittaa siihen vaaraan, että liberaalin demokratian peruspilarit saattavat myös koitua sen kohtaloksi. Tärkeitä arvoja hänelle ovat yksilöiden ihmisoikeudet, kansalaisten yhdenvertaisuus, enemmistövalta ja oikeusvaltio. Niihin kuuluvat kuitenkin myös kulttuurin arvon tunnustaminen, yksilöiden lisäksi myös ryhmien vapaudet, vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen sekä erilaisuuden suvaitseminen. Elleivät etnisesti ja kulttuurisesti moninaiset nykyaikaiset yhteiskunnat onnistu löytämään tasapainoa erilaisten ideaalien ja periaatteiden välillä ja myös tekemään niin kuin opettavat, demokratia on vaarassa muuttua kuolleeksi kirjaimeksi ja jopa romuttua.
Haasteet ovat suuria, mutta ratkaisut ovat myös mahdollisia. Monikulttuurisuus ja liberalismi ovat Cohen-Almagorin mukaan yhdistettävissä toimivassa, tehokkaassa ja tasa-arvoisessa valtiossa. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että (kuten usein väitetään) moninaisuus on vahingoksi naisille tai lapsille tai että se johtaa väkivaltaiseen radikalismiin tai terrorismiin. Onnistuminen edellyttää oikeudenmukaisuutta ja järjellisyyttä: keskinäistä kunnioitusta ja pidättäytymisestä toisten vahingoittamisesta. Vaikka rajojen vetäminen on vaikeata, se on mahdollista, eikä hankalankaan työn tekemistä saa laiminlyödä. Kaikkien pitää saada tuoda näkökulmansa esille, jokaisen pitää olla valmis tekemään kompromisseja, päätöksiä täytyy kunnioittaa.
Moninaisessa yhteiskunnassa olennaista on tunnistaminen ja tunnustaminen. Erilaisuus on osattava tunnistaa. Moninaisuuden sisällä on edelleen osattava erottaa toisistaan se, mitä ei voida hyväksyä, ja se, mikä täytyy hyväksyä. Liberaalin demokratian perustavia pelisääntöjä ei saa rikkoa, ja esimerkiksi yksilöiden oikeuksien loukkaamista täytyy vastustaa lainsäädännöllä ja lainkäytöllä. Sallitun rajojen sisään asettuvat erilaisuuden muodot tulee puolestaan tunnustaa ja sisällyttää osaksi yhteiskuntaa ja kansakuntaa. Kansallinen identiteetti ei ole koskaan valmis vaan se on ikuinen työmaa.
Liberaalin demokratian on joskus välttämätöntä turvautua pakkokeinoihin itseään puolustaakseen. On naiivia ajatella, etteikö yhteiskunnassa olisi myös toimijoita, jotka eivät yhteistä etua ajaviin pelisääntöihin alistu. Lakien ja rangaistusten ei kuitenkaan pitäisi olla ensisijaisia välineitä, vaan parempaa tulosta saadaan Cohen-Almagorin mukaan usein aikaiseksi kasvatuksella, koulutuksella, tietoa välittämällä ja keskustelemalla. Pehmeämmillä keinoilla ja mukaan ottamisella luodaan ilmapiiriä, jossa kaikki kokevat olevansa lähtökohtaisesti hyväksyttyjä. Sillä tavalla ehkäistään eristäytymistä ja edistetään toivottua muutosta.
Lähteet
Cohen-Almagor, Raphael (2021). Just, Reasonable Multiculturalism – Liberalism, Culture and Coercion. Cambridge University Press, Cambridge.
Saukkonen, Pasi (2013). Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispoliittiset vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.
[1] Cohen-Almagor käyttää teoksessaan sanaa multiculturalism viittaamaan sekä väestölliseen tosiasiaan, demografiseen moninaisuuteen että siihen myönteisesti suhtautuvaan ideologiaan. Itse käytän ensimmäisessä tapauksessa mieluummin monikulttuurisen tai kulttuurisen moninaisuuden käsitteitä sekä jälkimmäisessä tapauksessa multikulturalismin käsitettä.
[2] Patrick Loobuyckin kirjan esittelyn tavoin käännän tässä yhteydessä sanan reasonable suomeksi järjellisyydeksi. Järkevyys (rationality) on ymmärrettävissä suppeampana tavoitteiden saavuttamiseen ja intressien toteutumiseen pyrkivänä prioriteettien määrittelynä ja keinojen valintana.
[3] Rawlsia seuraten Cohen-Almagor käyttää hyväksyttävistä ajatusmaailmoista ja oppirakennelmista englanninkielistä termiä reasonable comprehensive doctrines. Järjelliset yksilöt, ryhmät ja aatteet hyväksyvät yksilönvapauden lähtökohdan, demokraattisen hallintatavan, yhteiskunnan moninaisuuden ja alkuasetelmasta juontuvat yhdessä elämisen perusperiaatteet.
[4] Cohen-Almagorin alkuperäistä listaa (s. 64) on hieman täydennetty ja järjestetty uudelleen.
[5] Cohen-Almagor puhuu ennen muuta siitä Israelin väestönosasta, jota kutsutaan Israelin palestiinalaisiksi tai arabeiksi (tai joillain näitä lähellä olevilla termeillä) hieman erilaisin määrittelyin. Huhtikuussa 2020 Israelin noin yhdeksän miljoonan ihmisen väestöstä 74 prosenttia oli juutalaisia ja 21 prosenttia arabeja. Arabivähemmistön sisällä on sekä druuseja että beduiineja sekä kristittyjä. Viimeksi mainittuja on myös muista etnisistä ryhmistä. Historiansa vuoksi Israelin juutalainen väestönosa on taustamaiden osalta hyvin monikansallinen. Juutalaisuus sisältää suuren määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia.
pasisaukkonen 