Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

  • Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
  • Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
  • Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
  • Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
  • Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
  • Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
  • Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
  • Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
  • Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
  • Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
  • Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
  • Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Mainokset

Hankalia kansalaisia

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 3/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm3.pdf

Kesällä 2010 Der Spiegel -lehdessä ilmestyi essee otsikolla Neue Deutsche Männer. Se oli ylistys Etelä-Afrikan jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Espanjan jälkeen toiseksi sijoittuneelle maajoukkueelle. Etenkin nuorimmat pelaajat olivat paitsi osoittaneet taitonsa pelaajina, myös tehneet sen kentällä ja sen ulkopuolella tavalla, joka oli rennompi, luovempi ja elämänmyönteisempi kuin mihin konemaisuudestaan tunnetun joukkueen pelaajilta oli totuttu.

Neuer, Özil, Khedira, Kroos ja Boateng, kirjoittaja Alexander Osang luetteli näitä uusia saksalaisia miehiä. Saksan kansalaisuuslainsäädäntöä oli vastikään liberalisoitu, kun maa oli viimeinkin tunnustanut maahanmuuttajat osaksi yhteiskuntaansa. Kansalaisuus oli pitkään rajattu etnisille saksalaisille, mutta nyt Saksan passia ja poliittisia oikeuksia alettiin jakaa myös suuren maahanmuuttajaväestön jälkeläisille. Päätöksen seuraukset alkoivat pian näkyä eri lajien maajoukkueiden kokoonpanossa.

Saksa tuli tässä kehityksessä jälkijunassa. Vapaamman lainsäädännön Ranskan jalkapallomaajoukkue oli alkanut heijastaa väestön etnis-kulttuurista monimuotoisuutta jo paljon aikaisemmin, ja vuoden 1998 maailmanmestaruutta juhlittiin myös suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden voittona. Taustoiltaan kirjavan joukkueen ja presidentti Jacques Chiracin yhteiskuvaan Elyseé palatsin portailla sisältyy paljon symboliikkaa.

Pian joukkueen sisällä ja sen ympärillä sinkoili kuitenkin syytöksiä rasismista ja syrjinnästä. Kaksoiskansalaisten lojaliteettia epäiltiin, ja nationalistipiireissä pelättiin, etteivät ”todelliset ranskalaiset” kohta enää mahtuisi joukkueeseen. Toisaalta, kun menestystä nurmella ei tullut, joukkueen etnis-kulttuurisesta monimuotoisuudesta löytyi myös yksi syypää tappioihin. Samanlaista aaltoliikettä monikulttuurisuuden juhlimisen ja inhoamisen välillä löytyy myös Alankomaiden jalkapallomaajoukkueen taipaleelta.

Media, kulttuurielämä ja urheilu heijastavat yhteiskuntaa ja tuovat siinä tapahtuvia muutoksia suureen julkisuuteen. Siksi näillä ”kentillä” tapahtuvia asioita on kiinnostavaa tulkita myös laajemmasta perspektiivistä. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että luupin alla oleva osa ei useinkaan edusta kokonaisuutta täydellisesti. Ulkomaalaistaustaisten menestys jalkapallon parissa ei välttämättä päde keskiluokkaisempiin lajeihin kuten golfin, tennikseen tai purjehdukseen. Naisilla näyttäisi olleen vaikeampaa kuin miehillä.

Tämän kesän uutispommi oli Mesut Özilin kieltäytyminen jatkossa edustamasta Saksan maajoukkuetta. Hän ilmoitti päätöksestään Twitter-päivityksessä, joka kannattaa lukea. Sen pääpointtien ymmärtäminen ei tee vielä kenestäkään presidentti Erdoğanin kannattajaa. Se ei edes estä arvostelemasta toisen polven saksalaisen harkitsemattomuutta asettuessaan samaan kuvaan kiistanalaisen turkkilaisen poliitikon kanssa, joka on avoimesti kehottanut saksalaisia Euroopassa olemaan integroitumatta asuinmaidensa kulttuuriin.

”Minulla on kaksi sydäntä, toinen saksalainen ja toinen turkkilainen”, Özil kirjoittaa. Kuinka riemuissamme me olemmekaan, silloin kun joku maailmalla menestynyt suomalaistaustainen kertoo yhä pitävänsä itseään suomalaisena ja julistaa rakastavansa Suomea. Onkohan joku heistä ollut joskus valokuvassa presidentti Kekkosen tai muun suomalaisen poliitikon kanssa? Mittaammeko ihmisten käytöstä erilaisilla standardeilla heidän taustansa mukaan? Omille sallitaan enemmän kuin vieraille.

Özil syyttääkin mediaa ja sponsoreitaan sekä etenkin Saksan jalkapalloliiton johtoa kaksinaismoralismista sekä siitä, että hänen vapautensa on rajoitetumpaa, kritiikki kovempaa ja hänen taustaansa kohdistuvaa. Miksi hän on aina saksanturkkilainen, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Saksassa, mutta Miroslav Klose ei ole saksanpuolalainen? Kaikista tarkimmin saksalaisten huonoon omatuntoon osunut väite taisi kuitenkin olla tämä: ”Olen saksalainen kun voitamme, mutta maahanmuuttaja kun häviämme.”

Osang kirjoitti myös, että vuoden 2010 joukkueen johdolla oli ilmeistä tarvetta osoittaa, että pelaajat ylipäätään ovat saksalaisia, vaikka käyttäytyivätkin kovin toisin kuin mihin oli totuttu. Joachim Löw oli hänen mukaansa jäykästi, kuin ulkoa lukien, korostanut pelaajien ylpeyttä kantaa rinnassaan Saksan kotkaa siitä riippumatta, mistä he olivatkaan kotoisin. Ehkä Löw ymmärsi, ja hyväksyi, että kansallisuus ei ollut kaikille pelaajille kovin tärkeä asia tai että se oli huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin mitä perinteisesti oli ajateltu.

Tällaiset pohdinnat tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä, mutta onko meillä tässäkin näköharha? Ehkä kansallisuus ja isänmaallisuus ei aikaisemminkaan ole ollut kaikille huippu-urheilijoille yhtä suuri ja tärkeä asia kuin mitä kuvittelemme, kun katsomme uusintoja Suomen lipun noustessa kyynelehtivistä mitalisteista. Kaikki työväestöstä nousseet suuruudet ovat tuskin olleet 1920- ja 1930-luvulla vilpittömästi innoissaan kansallisuusaatteesta ja valkoisen Suomen symboleista.

Tämä ei kuitenkaan estä meitä tunnustamasta, että eurooppalaisissa yhteiskunnissa on nykyään hyvin paljon taustoiltaan ja identiteeteiltään erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat kansallisuudesta ja kansalaisuudesta erilaisin tavoin. Monilla heistä on ristiriitaisia tuntemuksia kuulumisestaan erilaisiin yhteisöihin, ja monikansallisuus pulpahtaa usein pinnalle. Joitain kohdellaan myös syrjivästi tai rumasti heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ihonvärinsä vuoksi.

Venäjän maailmanmestaruuskilpailuissa paljon huomiota herätti Sveitsin albanialaistaustaisten tähtipelaajien Granit Xhakan ja Xherdan Shaqirin Serbiaa vastaan pelatussa ottelussa tuuletuksissa käsillään näyttämä Albanian kansallinen symboli, kaksipäinen kotka. Poliittiset kannanotot ovat turnauksessa kiellettyjä, ja he saivatkin muutaman tuhannen euron sakot. Miljonäärejä pikkusummien kokoiset sanktiot tuskin paljon hetkauttavat.

Ruotsalaissyntyinen assyrialaistaustainen Jimmy Durmaz sai puolestaan osakseen rasistista kritiikkiä aiheutettuaan Saksa-Ruotsi ottelun loppuhetkillä vapaapotkun, josta Toni Kroos ampui voittomaalin. Vaikka ottelu hävittiin, Ruotsi ansaitsee pisteitä siitä tavasta, jolla muu joukkue asettui tukemaan häntä. Tukholmassa järjestetty rasisminvastainen mielenosoitus ei vihapostin lähettäjien päätä kääntänyt, mutta ruotsalaiselle yhteiskunnalle lähetettiin tärkeä signaali.

Jos ajattelemme, että tämä nyt oli vain jalkapalloa, eikä vastaavaa varmaan tapahdu enää toiste, niin me petämme itseämme ja jätämme käyttämättä tilaisuutemme valmistautua tulevaisuuteen. Tämä on alkusoittoa oopperassa, jonka teemana on monietnisen, monikansallisen ja monikulttuurisen yhteiskunta ja sen toimintaedellytykset. On helppo yhtyä Wolfgang Schäubleen, jonka mukaan tällaiset tilanteet pitää osata hoitaa paremmin.

Syyrialaistaustainen saksalaissosiologi Aladin El-Mafaalami on huomauttanut, että Özilin tapauksessa ja sitä vastaavissa ei ole kyse integraation epäonnistumisesta vaan nimenomaan menestyksestä kotoutumisen rintamalla. Yhteiskunnasta ei kuitenkaan tule yhdenvertaisuuden parantuessa ristiriidattomampia, vaan päinvastoin. Ulkomaalaistaustaisten pärjääminen synnyttää enemmän kilpailua, ja julkiseen tilaan tulee paljon uusia näkemyksiä ja käsityksiä, myös siitä, mitä on olla saksalainen.

Özileitä, Durmazeja ja Xhakoja tulee vielä lisää ja muuallakin kuin jalkapallon parissa. Putinit ja Erdoğanit pyrkivät käyttämään hyväksi Venäjältä, Turkista ja mistä lienee Eurooppaan muuttaneita kerätäkseen itselleen kannatusta ja aiheuttaakseen yhteiskunnissamme ristiriitoja ja sekaannusta. Rasistit ja muukalaisvastaiset tulevat hyökkäämään taustaltaan ja ihonväriltään poikkeavien kimppuun aina tilaisuuden tullen. Siksi meidän pitää kehittää valmiuksia toimia oikein silloin kun toimia pitää.

Kätteleminen, jalkapallo ja oluenjuonti

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 2/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/s-m_2_2018_nettiin.pdf

Opetushallituksen teettämän tuoreen kyselyn mukaan suhtautuminen monikulttuurisuuteen vaihtelee nuorten keskuudessa niin sukupuolen kuin äidinkielen mukaan. Monikulttuurisuuden lisääntymiseen suhtautui myönteisesti vajaa kuusikymmentä prosenttia ruotsinkielisistä vastaajista ja naisista/tytöistä. Sen sijaan suomenkielisistä alle puolet ja miehistä/pojista vain noin kolmannes koki monikulttuurisuuden lisääntymisen kiinnostavana tai innostavana.

Noin joka toisen nuoren miehen tai pojan mielestä monikulttuurisuuden lisääntyminen ei kuitenkaan herätä sen kummemmin myönteisiä kuin kielteisiäkään tunteita. Välinpitämätön, tai rauhallinen, suhtautuminen asiaan on yleistä myös muissa vastaajaryhmissä. Se tuntuu yllättävältä monikulttuurisuudesta käytävän keskustelun ajoittaista kiivautta vasten tarkasteltuna. Onko monille suomalaisille nuorille monikulttuurisuus yksinkertaisesti uusi normaali, jonka kanssa eletään?

Tällaisten kyselytutkimusten kohdalla jään kuitenkin aina miettimään, mitä vastaajat ajattelevat lomaketta täyttäessään. Monikulttuurisuus on monitulkintainen käsite. Se voidaan ymmärtää monella eri tavalla, eikä kaikilla merkityksillä välttämättä ole edes mitään tekemistä ”kulttuurin” kanssa. Monikulttuurisuudesta yleisesti voidaan olla jotain mieltä, mutta arjen kohtaamiset ja sosiaaliset tilanteet tuottavat siihen uusia näkökulmia. Ne voivat yllättää sekä monikulttuurisuuden kannattajan että vastustajan.

Brysselin-matkallani nappasin tapani mukaisesti jo Zaventemin lentokentältä paikallisen De Standaard-sanomalehden. Seuraan De Standaardin verkkoversiota kännykkäni kautta, mutta paperista lehteä luen harvakseltaan. Tämä huhtikuinen viikonloppunumero oli kuin minua varten laadittu, täynnä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta koskevia korkeatasoisia kirjoituksia. Lehteä lukemalla saattoi kurkistaa siihen, mitä monikulttuurisuus Belgian Flanderissa tänään tarkoittaa ja miten siitä puhutaan.

Noiden päivien poliittisesti vakavin monikulttuurisuuskiista ei koskenut suoraan maahanmuuttajia, vaan yhtä Flanderin ja etenkin Antwerpenin kaupungin vanhimmista vähemmistöistä. Edessä olivat kuntavaalit, ja paikalliset kristillisdemokraatit kosiskelivat ehdokkaaksi ultraortodoksista hasidijuutalaista Aron Bergeriä. Siitä syntyi kuitenkin skandaali, kun Berger ilmoitti kieltäytyvänsä uskontonsa vuoksi kättelemästä naisia. Hänen mukaansa se olisi väärin, epäkunnioittavaa, hänen vaimoaan kohtaan. Muutamien päivien soutamisen ja huopaamisen jälkeen Berger vetäytyi ehdokkuudestaan.

Metakka oli nytkin melkoinen, ja lehden kolumnistin Paul Goossensin tavoin voimme vain vavisten kysyä, minkälaiseen myllytykseen asianomaiset olisivat joutuneet, jos kyseessä olisikin ollut potentiaalinen muslimiehdokas. Toisaalta tekee myös mieli kysyä, olisiko tapaus Aron Berger noussut näihin mittasuhteisiin ilman viime vuosien kiistoja islamin arvomaailmasta, kulttuurisista käytännöistä ja uskonnon asemasta eurooppalaisissa yhteiskunnissa? Ehkä eroa kättelykulttuurissa olisi aikaisemmin katsottu läpi sormien.

Filosofi Patrick Loobuyckiin nojaten Goossens painottaa, että meidän on haettava yhteiskuntiimme tilaa ”tolkulliselle sopeutumiselle”. Tärkeä huomio. Kun kaikkea ei voida sallia, mutta toisaalta kaikkea ei myöskään voi kieltää, jäljelle jää sallitun tai vähintään siedetyn alueen määrittäminen. Tuolla alueella toteutuu monikulttuurisen yhteiskunnan kulttuurinen vapaus, jonka on syytä olla mahdollisimman laaja.

Goossensin mukaan maahanmuuttajilta ja erilaisten vähemmistöjen edustajilta voidaan perustellusti odottaa lakien noudattamista. Mutta vaatimus yksisuuntaisesta sopeutumisesta yhteiskunnan kaikkiin oletetusti yhteisiin arvoihin ja normeihin johtaa helposti kohtuuttomuuksiin ja epätarkoituksenmukaisiin toimiin. Loobuyck toteaa puolestaan kirjassaan Samen leven met gezond verstand, että käyttökelpoinen raja oikeutetun ja ei-oikeutetun vaatimuksen välillä menee siinä, voidaanko tietyn säännön, tavan tai käytännön takaa löytää moraalinen vai käytännöllinen perustelu.

Jos normi on moraalisesti perusteltu, siitä ei voi joustaa. Hän mainitsee tästä esimerkkinä moniavioisuuden ja pakkoavioliittojen kiellot sekä oppivelvollisuuden. Mutta jos asia on puhtaasti käytännöllinen, vapaassa yhteiskunnassa ei pidä pakottaa kaikkia yhteisöjä ja yksilöitä samaan muottiin. Se ei ole oikea tapa elää järkevästi yhdessä moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Eron tekeminen näiden kahden perustelukategorian välillä ei tietenkään aina ole yksinkertaista. Monissa kysymyksissä joudutaan punnitsemaan erilaisia motiiveja, taustatekijöitä sekä seurauksia ja vaikutuksia. Tervehtimiseen liittyvät kulttuuriset käytännöt ovat arjen banaaleimpia asioita, mutta niiden taakse kätkeytyy moraalisia arvostelmia, joiden punnitseminen toisiaan vasten voi johtaa kimurantteihin kysymyksiin.

Lukemani lehden kiinnostavin monikulttuurisuusjuttu käsitteli kuitenkin urheilua ja alkoholia, tarkemmin olutta ja jalkapalloa. Vilvoorde on nopeasti kasvava – ja etnisesti ja kulttuurisesti moninaistuva – pikkukaupunki Brysselin kupeessa. Belgian marokkolaistaustaisten perustama jalkapalloseura SC Vilvoorde pyrkii olemaan eri väestöryhmiä yhteen kokoava sosiaalinen hanke, jossa vanhemmat ja lapset tapaavat toisiaan ja tutustuvat toisiinsa. Tähän tarkoitukseen se sai myös kunnalta tukea.

Homma meni kuitenkin jokin aika sitten pahasti pieleen. Jalkapalloseuran johto päätti, että klubikahvilassa ei enää myydä alkoholia. Keskusteluilmapiiri meni sakeaksi syytöksistä islamille alistumisesta ja shariaan pakottamisesta. Kentän laidalla on pidetty aggressiivisia mielenosoituksia. Paikallisen urheilutoimenjohtajan mukaan kaikilla pitää olla oikeus juoda mitä lystää. ”Minä olen kasvanut jalkapallon kanssa, ja aina on ottelun jälkeen tuoppi olutta juotu.”

Alkoholitarjoilun kieltäminen ei välttämättä edistä seuran tavoitteita sillanrakentajana. Reaktio tuntuu kuitenkin ylimitoitetulta, eikä sekään auta väestöryhmiä lähestymään toisiaan vuoropuhelun merkeissä. Mitähän, jos jokin kantaflaamien seura olisi tehnyt vastaavan päätöksen, olisiko silloin oltu yhtä ärhäkkäästi oluenjuontia puolustamassa? Alkoholin myynnin rajoittamista tällaisessa paikassa voidaan nimittäin hyvin perustella myös kansanterveydellisillä ja kasvatuksellisilla syillä. Itse asiassa näin teki myös SC Vilvoorde.

Loobuyckiin nojaten on kuitenkin selvää, että alkoholinmyyntiin pakottamiselle lasten urheiluseuran kahvilassa ei ole mitään moraalisia perusteluja. Näin ollen SC Vilvoordella pitäisi olla täysi vapaus päättää asiasta itsenäisesti, eikä kunta saisi vähentää tukeaan seuralle tällä perustelulla. Päätös ei välttämättä edistä lyhyellä aikavälillä väestöryhmien integroitumista, mutta sen pitkän keston seurauksia ja vaikutuksia kannattaisi odottaa kärsivällisesti.

Ehkä seura alkaisi jossain vaiheessa houkutella kantaflaameista mukaan niitä, jotka ovat kyllästyneet nousuhumalassa lapsensa lahjakkuudesta meuhkaaviin öykkäreihin. Tai voisi myös käydä niin, että nuoremmat polven marokkolaistaustaiset alkaisivat toivoa oluenmyyntiä takaisin. Tutkimusten mukaan Euroopan nuoret muslimit poikkeavat vanhemmistaan monissa uskonnon harjoittamisen ja islamin normien mukaisen käytöksen kysymyksissä. Myös alkoholi maistuu enemmän.

National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

  • the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
  • a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
  • the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Cultural policy and cultural diversity in the Nordic countries

My speech given at the Nordic cultural policy event discussing inclusion and integration (Nordisk kulturpolitisk dag om inkludering och integration) on 29 januari 2018 in Stockholm can be found below. Before that, there are a some words about the event and its background in Finnish.

Tukholmassa järjestettiin vastikään (29.1.) konferenssi, jonka aiheena olivat yhdenvertaisuus, tasa-arvo, inkluusio ja kotoutuminen taiteen ja kulttuurin kentällä. Tilaisuuden taustalla oli Myndigheten för kulturanalysin sekä Kulturanalys Nordenin näitä aiheita koskevat tuoreet raportit. Julkaisut ovat ladattavissa mainittujen tahojen kotisivuilta.

Oma puheeni perustui kulttuuripolitiikasta ja monikulttuurisuudesta neljässä Pohjoismaassa kirjoittamaani artikkeliin, joka ilmestyi ruotsin kielellä Kulturanalys Nordenin kokoomajulkaisussa Vem får vara med? Perspektiv på inkludering och integration i kulturlivet i de nordiska länderna.

Cultural policy and cultural diversity in four Nordic countries

The most important message of this anthology Vem får vara med? – about integration and inclusion in the Nordic cultural life – might go without due or sufficient attention. We definitely need more research-based knowledge about, firstly, ethnic and cultural diversity in and the impact of immigration to our societies; secondly, about the reflection and consequences of these circumstances and developments in the artistic and cultural life; and thirdly, about the response of public cultural policies to what is actually taking place. In particular, there is a severe shortage of analyses based on quantitative data, but rigorous qualitative studies and close-to-action explorations are also needed in order to understand better.

The most important explicit messages brought to light in this edited volume tell an unpleasant story. There is no way to escape the fact that, generally speaking, arts and culture in the Nordic countries have not at all been that open and accessible we would probably all like them to be. People belonging to minorities, immigrants, and natives with a foreign background are mostly underrepresented both as artists, as people employed by arts institutions and organizations, and as public or audience. More important and more serious, it seems that in recent years, there has been little positive development taking place, if none.

When immigration started to change the ethnic and cultural landscape of the Nordic countries, cultural policy and arts policy were not the most eager policy sectors to accommodate policy principles and practices according to new realities. After a certain delay a need to adapt was recognized in some countries, such as Sweden and Finland. However, much of what has been done has rather been lip service than concrete action. Furthermore, little of that action has been institutionalized and properly financed. Many, if not most, activities have been based on small-scale, short-lived project funding. The diversity policy landscape looks as a whole very fragmented.

The perhaps most bizarre observation is that even though mainstreaming, the incorporation of new elements in society to the normal functioning of established cultural institutions and organizations, has been the explicit goal, much of what has been accomplished has rather been special arrangements, meant for people and cultural expressions somehow deemed to be deviant from the regular or traditional. Instead of inclusion, the method used has rather produced marginalization and even isolation.

In terms of policy principles, and with regard to the basic approach to diversity and immigrant inclusion, there is a huge difference between the multiculturalist Sweden (or Finland, later on also Norway) and the resolutely nationalist Denmark. In real life, however, the difference between these countries is much smaller than how it appears in policy documents because of the modest implementation of cultural policy multiculturalism. One can also add that despite of the Danish state-level nationalism and assimilation policy, there have been many interesting initiatives and successful practices at the local level.

During the last few years, our knowledge about the integration of newcomers and about the position and prospects of their offspring in Nordic societies have been greatly increased. Full incorporation of immigrants to different areas of life and the acceptance as an equal member of the society has turned out to be a time-consuming process, often especially for those that come from non-western countries, seeking international protection, and/or with low level of education.

What we yet do not know far enough precisely is why things are as they are? This is also the question those responsible for planning and deciding on arts policies and cultural policies should address. What are the concrete obstacles that hinder participation in equal terms as artists and other producers of culture and as audience, the consumers of culture? In my opinion, we should especially know more about the recruitment and enrolment to arts education, to those institutions that produce cultural professionals, in particular. Is it there where we could trace the roots of the participation bias? Also, why is it that some fields of arts, areas of cultural activities and even between some genres within specific sectors seem to be more inclusive than others? We should also know more about the wishes and expectations of those belonging to different kinds of minorities towards arts as a profession and towards cultural services.

If we know the obstacles, it gets a lot easier to remove them. But there is also a much broader topic that should be profoundly discussed. It concerns the nature of our societies, and how public policies, such as arts policy and cultural policy, should position themselves vis-à-vis the societal development.

Half a century ago, when more liberal minority policies, and also modern cultural policies, were drafted, the issue of ethnic and cultural diversity was actually quite simple. There were not that many minorities and there was a mutual assumption that these minorities can be easily defined as a kind of a small boxes within the large power-container of the nation-state.

During the last 25 years or so, however, the situation has grown increasingly complicated. Instead of a handful of minorities, we now have tens or even hundreds of different kinds of ethnic, linguistic, religious and/or otherwise cultural groups and communities. This ethno-cultural diversity also has become more and more fluid and complex. It is also getting increasingly difficult to be certain which institutions or organizations represent which people to what extent and for how long.

Many chapters in the anthology also point out that the change around the turn of the Millennium to make diversity a comprehensive concept that comprises the whole society and practically all possible manifestations of difference or deviations from the rule, has produced much confusion. This scope enlargement has been a right move in principle but, in practice, it has caused much trouble. People usually do not act when they are uncertain about what they actually should be doing.

All this already made responding to ethnic and cultural diversity in cultural policy more difficult. More recently, the situation has been rendered more problematic by the increasing popularity of neo-nationalist ideas and opinions, longing nostalgically to a culturally homogeneous society that actually never was there. Celebration of diversity started waning already some time ago, now we can see forces overtly hostile to pluralism and tolerance in powerful positions. It might be unfounded optimism to think that these forces are going to disappear soon.

What also needs to be mentioned is that the times were better before also in financial terms. During the first decades of modern cultural policy, public funding on culture also increased significantly. Towards the end of the 20th century growth started slowing down, and the global financial crisis that started in 2008 put additional pressure on the funding of public services, including culture and the arts. In many countries, cultural policies and arts policies have suffered from severe austerity measures. In times of affluence and growth, it is easier to allocate resources to new initiatives in general, and probably be to those initiatives that meet the needs of minorities and other deviations from mainstream culture in particular.

The nations-states of yesterday, and Nordic national identities, were to a significant part constructed with the help of arts and artists, cultural institutions and early cultural policies. It is my sincere conviction that the cultural sector also today can play, and should play, an important role in the regeneration of our societies to meet contemporary circumstances and future challenges. In addition to providing us high-quality aesthetic experiences, arts and culture can provide valuable contributions to the reflection of diversity in the public sphere(s), to the realization of equality between individuals, groups and communities, and to the development and maintenance of a sufficient sense of unity among all members of the society irrespective of their identity or background. However, to meet these expectations, and to make full use of possibilities, there is a lot of work to be done.

Kumpi loppuu, työ vai työvoima?

Alempaa löytyy vuoden 2017 viimeinen kolumnini Siirtolaisuus-Migration-lehteen (4/2017) otsikon mukaisesta aiheesta. Aikaisemmit kolumnini aiheista ”Halvalla hyvä pakolaisvene” (3/2017), ”Populistin retoriikka ja nationalismin henki” (2/2017) ja ”Älkää unohtako muuttoliikettä” (1/2017) löytyvät tiedostosta Kolumnit 1-3_2017_Siirtolaisuus_julkaistu 2. Kaikki kolumnit löytyvät myös Siirtolaisuus-Migration-lehden verkkosivulta, josta kaikki numerot ovat ladattavissa pdf-tiedostoina.

*

Euroopan väestö ikääntyy vauhdilla. Syntyvät ikäluokat ovat pieniä, ja elinajanodote nousee. Työvoimasta siirtyy joka vuosi enemmän ihmisiä pois kuin mitä tulee sisään. Työikäisten osuus koko väestöstä pienenee eli väestöllinen huoltosuhde heikkenee, myös Suomessa. Tämä näkyy työmarkkinoilla.

Tätä kirjoitettaessa paljon pulaa on Ammattibarometrin mukaan etenkin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista sekä rakennusalan ja it-sektorin osaajista. Myös lastentarhanopettajien ja erityisopettajien tehtäviin on vaikea löytää tekijöitä, samoin siivousalalle ja joihinkin myyntityön ammatteihin. Tarvittavan työvoiman määrä ja luonne vaihtelevat eri puolilla Suomea.

Miltei kymmenen vuotta kestänyt taloudellisesti vaikea kausi vaimensi keskustelua väestön rakenteellisesta muutoksesta ja sen seurauksista. Korkean työttömyyden aikana on vaikea puhua kovaan ääneen työvoimapulan uhasta. Samalla kun suhdannenäkymät ovat viime aikoina kirkastuneet, myös työn tarjonnan kysymyksistä on alettu keskustella aktiivisemmin.

Vuoden 2017 syyskuussa Suomessa oli noin 275 000 työtöntä työnhakijaa, eli noin kymmenen prosenttia työvoimasta oli työtä vailla. Suurin osa heistä on niin sanottuja kantasuomalaisia, mutta noin 75 000 oli ulkomaan kansalaisia. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysprosentti on Suomessa selvästi kantaväestöön kuuluvia korkeampi, joskin vaihtelu maahanmuuttajaryhmien välillä on suurta.

Vaikka reservissä tuntuisi siis olevan paljon työn tekijöitä, kotimaiset voimat eivät välttämättä silti riitä työvoiman lähitulevaisuuden tarpeen tyydyttämiseen. Tämä voi johtaa vaikeuksiin yrityksissä ja palvelujen tuottamisessa. Myönteiset kasvunäkymät voivat jäädä toteutumatta, kun kysyntään ei voida vastata tarjonnalla ja kun työn hinta nousee. Rahoituskriisin lisäksi hyvinvointivaltiota kohtaa henkilökuntakriisi.

Todellisesta tulevaisuuden työvoimatarpeesta on vaikea saada tarkkoja ja luotettavia tietoja, ja kysymys politisoituu herkästi. Eri lähteistä saatavien tietojen ja näkemysten perusteella on kuitenkin ilmeistä, että säilyttääkseen viime vuosien työn tarjonnan ja talouden kitkattoman toiminnan Suomi tarvitsee myös ulkomaisten työntekijöiden maahanmuuttoa.

Työperusteisen maahanmuuton edistäminen on todennäköisesti valtioneuvoston maahanmuuttopoliittisen ohjelman valmistelijoiden työpöydällä yhtenä suurena asiakokonaisuutena. Ainakin sen pitäisi olla. Suomi ei ole missään vaiheessa ollut kansainvälisten muuttoliikkeiden tärkeä kohdemaa, eikä siitä sellaista tule ilman merkittävää panostusta ulkomailla tapahtuvan rekrytoinnin lisäämiseksi.

Suomeen on muuttanut suuremmassa määrin työntekijöitä oikeastaan vain Virosta. Viime vuosina muutto eteläisestä naapurimaasta on kuitenkin olennaisesti vähentynyt, ja tänne jo kertaalleen asettuneet ovat alkaneet muuttaa takaisin entiseen kotimaahansa. Koska nuorten työikäisten ikäluokat ovat Virossa pienet, sieltä päin on tuskin odotettavissa paljon apua suomalaiseen työvoimapulaan.

Jos on niin, että Suomeen todella tarvitaan työntekijöitä, meillä pitäisi nostaa keskustelu keinoista ulkomaisen työvoiman Suomeen saamiseksi aivan toiselle tasolle. Maakuvatyön kanssa nyhertäminen ei riitä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mihinkään.

Asiakokonaisuutta mutkistaa kuitenkin samalla se, että nykyään on poikkeuksellisen vaikea ennakoida työvoiman tarvetta, kun mukaan otetaan hieman pidempi aikaperspektiivi. Taloudellisten suhdanteiden ennustaminen on tietenkin aina ollut hankalaa, ja globalisaation oloissa se on muodostunut entistä vaikeammaksi.

Vanhojen vaikeuksien lisäksi tieteellinen ja teknologinen kehitys vaikuttanee tulevina vuosikymmeninä erittäin paljon työn tekemiseen ja työmarkkinoiden rakenteeseen. Automaatio on jo vienyt pois suuren määrän teollisen tuotannon työpaikoista, nyt innovaatiovetoisen saneeraamisen kohteena ovat myös palvelut, tietotyö ja logistiikka.  Suomessa finanssialan johtajat ovat kertoneet tuhansissa laskettavista työpaikkojen menetyksistä, kun esimerkiksi rahoitusprosesseja automatisoidaan.

Ihmistyötä korvaavat etenkin kolmiulotteinen tulostaminen, itseohjautuvat robottiautot ja tekoälyn tarjoamat käytännön sovellukset. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, millä vauhdilla muutos etenee eri aloilla. Tietoa ei myöskään ole siitä, missä määrin ja minne syntyy uusia työpaikkoja, jotka edellyttävät toisenlaista osaamista.

Olen suuresti huolissani siitä, mitä tästä seuraa. Jos julkisuudessa esitetyt karkeat ennusteet pitävät paikkansa, niin ihmisillä ja yhteiskunnilla on hirmuinen kiire yrittää sopeutua työelämän muutokseen. Uusiin olosuhteisiin soveltuvaa koulutusta pitäisi kehittää salamavauhtia samoin kuin luoda uusia malleja ratkaista työnteon ulkopuolelle jäävien toimeentulon ja merkityksellisen elämän kysymyksiä.

Globaalisti kehitys tuottanee suuria ongelmia Afrikan, Lähi-idän ja Etelä-Aasian voimakkaan väestönkasvun ja nuoriin painottuvan ikärakenteen maille. Työvoimavaltaista teollista tuotantoa tarvitaan ylipäätään entistä vähemmän. Lisäksi 3D-tulostamisen seurauksena sekin vähä voi siirtyä takaisin korkean palkkatason maihin, lähelle tuotteiden suunnittelua ja tärkeimpiä markkina-alueita.

Suomessa logistiikkapalvelut ovat varsinkin alemman koulutustason ihmisten tärkeä työllistäjä. Heistä monet ovat maahanmuuttajia. Erään arvion mukaan kolme neljästä ajoneuvosta kulkisi jo parin vuosikymmenen päästä itseohjautuvasti. Jos julkinen liikenne alkaa pääkaupunkiseudulla kulkea ilman kuljettajia, monien Suomeen muuttaneiden mahdollisuudet päästä työelämään kiinni heikkenevät rajusti.

Työpaikat ovat ilmeisesti parhaiten turvassa siellä, missä koneen on (vielä) vaikea korvata ihmistä. Näissä työpaikoissa tarvitaan vuorovaikutustaitoja ja empaattisuutta. Monet ihmiset voivat ottaa elämässään menestyksellisesti uuden suunnan esimerkiksi sosiaalialla tai terveydenhoidossa. On kuitenkin idealistista ajatella, että tällainen ammatillinen nahanluonti onnistuisi kaikilta.

Jos Suomesta katoaisi työ TAI työvoima, niin poliittisten toimenpiteiden suunnittelu olisi melko helppoa, vaikka jäljelle jäävät kysymykset vaikeita olisivatkin. Todellisuudessa molemmat kehityskulut asettuvat hankalasti päällekkäin: työmarkkinoilta vähenee sekä työn tekijöitä että työpaikkoja.

Maahanmuuttopolitiikan osalta tämä tarkoittaa sitä, että Suomen on syytä pyrkiä aktiivisesti saamaan ulkomailta Suomeen työntekijöitä niille aloille ja työpaikkoihin, jotka todella kärsivät työvoimapulasta. Näin on tehtävä, vaikka emme tiedä, kuinka kauan tuo työvoimapula kestää.

Tässä voi syntyä kiusaus ajatella, että Suomeen työtä tekemään tulevat ovat täällä vain tilapäisesti. Näin Euroopassa sodan jälkeen pitkälti ns. vierastyöläisiin suhtauduttiin. Sen seurauksena ei valmistauduttu siihen muutokseen, jonka muuttoliike yhteiskunnissa sai aikaan. Tätä asennoitumisvirhettä Suomi ei ole tähän asti tehnyt, eikä maamme kannata tehdä sitä nytkään.

Kieli- ja vähemmistöpolitiikan tuoreita näkymiä meiltä ja muualta

Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, ulkoasiainministeriö ja Minority Rights Group Finland järjestivät perjantaina 8.12. seminaarin aiheesta ”Ruotsi ja Suomi – Ongelmatapauksia Euroopan vähemmistökartalla?” Seminaarissa pääpuheenvuoron piti Euroopan vähemmistöasiain keskuksessa (European centre for minority issues) työskentelevä professori Rainer Hofmann, joka loi katsauksen vähemmistöoikeuksien viimeaikaiseen kehitykseen Euroopassa. Lisäksi Belgiassa (Université Catholique de Louvain) toimiva vähemmistökieliasiantuntija Johan Häggman selvitti puolestaan Euroopan unionin roolia vähemmistökielikysymyksissä sekä näkemyksiä ruotsin kielen aseman viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa ja professori Jarmo Lainio esitti tuoreita, ja monelta osin varsin huolestuttavia, tietoja Ruotsin kansallisten vähemmistökielten tilanteesta sikäläisessä kouluopetuksessa. Corinna Tammenmaa oikeusministeriöstä tarkasteli kielellisten oikeuksien toteutumista sote- ja maakuntauudistuksissa.

Oma puheenvuoroni käsitteli vähemmistöpolitiikan suuntaa Suomessa, ja sen runko löytyy alempana tästä blogikirjoituksesta. Suosittelen asiasta kiinnostuneille myös Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaoston teosta  Suomen kansalliset vähemmistöt (2012), joka ilmestyi tänä vuonna myös englanniksi osana Suomi100-juhlavuoden ohjelmaa. Satavuotiasta itsenäisyyttä juhlisti myös Fred Karlssonin tuore Suomen kielet 1917-2017 -teos, joka on saatavilla Lingsoftin kotisivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Vähemmistöpolitiikan suunta Suomessa

Kun puhutaan kielipolitiikasta, laajemmin kulttuurisista oikeuksista, tai etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta eli monikulttuurisuudesta, Suomi on tavattoman helppo ymmärtää väärin.

Suomalaisen kansakunnan symbolinen rakentuminen, kansallisen identiteetin luominen, tapahtui fennomaanien viitoittamaa nationalistista tietä pitkin. Aito, todellinen suomalaisuus määrittyi suomen kielen kautta, ja siihen kytkeytyi myös vahvasti käsitys yhteisestä etnisyydestä ja alkuperästä sekä kulttuurisista traditioista ja jopa ajattelu- ja toimintatavoista. Tämän ydinsuomalaisuuden näkökulmasta katsottuna yhteiskuntaan kuului sekä vähemmän suomalaiskansallisia että kokonaan sen ulkopuolelle sijoittuvia olemukseltaan vieraita elementtejä.

Kuitenkin itsenäinen Suomi oli jo valtiolliselta alkutaipaleeltaan lähtien yksi Euroopan suvaitsevaisimmista ja kulttuuristen oikeuksien kannalta vapaamielisimmistä maista. Suomi määritettiin virallisesti kaksikielisesti valtioksi, mikä on länsimaissa yhä varsin harvinaista, etenkin kun kyseessä ei ole liittovaltio. Kirkon ja valtion välinen suhde oli itse asiassa purettu jo autonomian aikana, ja yksilöiden uskonnonvapaus toteutettiin kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Kahdella kirkkokunnalla, evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla myös Suomen ortodoksisella kirkolla, on ollut lainsäädännöllisesti suojattu ja säädelty, ns. kansankirkon asema.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet olivat paitsi nuoren valtion poliittis-hallinnollisen rakentamisen, myös yhteiskunnan sisältämien ristiriitojen sovittelun ja yhteensovittamisen aikaa. Monella tapaa jakautuneen kansakunnan keskinäistä erimielisyyttä pystyttiin traagisen ja traumatisoivan sisällissodan jälkeen käsittelemään ja ongelmia ratkaisemaan jälleen kansainvälisesti vertaillen maltillisesti. Tämä ei ollut ainoastaan omaa ansiota, vaan myös seurausta ulkoisesta paineesta. Sosiologi Risto Alapuro on esittänyt, että idästä kohdistuneen uhan vuoksi jouduttiin hakemaan kansallista yhtenäisyyttä, mutta samalla tavoittelemaan tätä poliittista maalia tavalla, joka pakotti sietämään erilaisuutta.

**

Suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen kehitysvaihe sijoittuu 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Osana yleistä länsimaista kehitystä, jossa aikaisempaa laajemmin hyväksyttiin yhteiskunnan yksilö- ja yhteisötasoinen moniarvoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, myös Suomi alkoi ottaa tärkeitä askeleita kansallisten vähemmistöjensä aseman parantamisessa. Saamelaisten ja romanien tilanteessa tapahtui hitaasti myönteistä kehitystä, ja peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vakiinnutettiin ruotsin kielen asemaa teollistuvassa ja samalla jo jälkiteollistuvassakin yhteiskunnassa.

Tämän kehityksen kulminaatioina voidaan pitää kolmea asiaa: 1) perustuslain, silloisen Hallitusmuodon, perusoikeusuudistusta, jossa ensi kertaa eksplisiittisesti todettiin saamelaisten, romanien ja muiden vähemmistöiksi luokiteltavien ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen ja ylläpitämiseen,  2) Suomen liittymistä Euroopan neuvoston kansallisia vähemmistöjä sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskeviin sopimuksiin sekä 3) maahanmuuttajien kotouttamista koskevaan lainsäädäntöön liittyvää ajatusta kotoutumisesta osallistumisena yhteiskunnan toimintoihin samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenten monella tapaa myönteinen kehitys tuotti samalla uuden suomalaisen vähemmistöpolitiikan väärin ymmärtämisen lähteen. Suomi on nykyään lainsäädäntönsä puolesta – ja muutenkin niin sanotusti ”paperilla” – yksi Euroopan multikulturalistisimmista valtioista. Aiheesta puhuessani olen usein huomannut yleisön yllättyvän.

Tämä valtiollinen multikulturalismi tarkoittaa sitä, että virallisesti tunnustetaan yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus, suhtaudutaan tähän monikulttuurisuuteen myönteisesti ja katsotaan julkisen vallan velvollisuudeksi tukea vähemmistöjen ja niihin kuuluvien ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumista sekä kielen ja kulttuurin säilymistä. Jos katsotaan lainsäädäntöä ja erilaisia institutionaalisia ratkaisuja, käsitykselle Suomen vahvasta multikulturalismista löytyy runsaasti perusteluja.

Korostettakoon, että multikulturalismi ei siis tarkoita samaa kuin monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kultturisena monimuotoisuutena, siis sellaisena demografisena tosiasiana, että yhteiskunnassa puhutaan useita kieliä, se sisältää erilaisia kulttuureja ja siinä asuvilla ihmisillä on erilaisia etnisiä identiteettejä. Hyvin monikulttuurisessa yhteiskunnassa voi olla hyvin vähän vähemmistöoikeuksia (ajateltakoon vaikka Ranskaa), ja toisaalta rakenteiltaan varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa voidaan harjoittaa multikulturalisimia. Esimerkkinä viimeksi mainituista valtioista voidaan siis pitää Suomea.

Yllättyneisyys tätä väitettä tai toteamusta kohtaan johtunee osin edellä mainitusta käsityksestä Suomesta kulttuurisesti yhtenäisenä maana, jota julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tutkimuksessakin vielä 1990-luvun alussa usein toistettiin. Mutta yllätys, ja tietty väärin ymmärtäminen, johtuu todennäköisesti osin myös siitä, että kokemus vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan toteutuksesta ei vastaa mielikuvaa vapaamielisestä, suvaitsevaisesta ja vähemmistöjään tukevasta maasta. Jos katsotaan, miten kielipolitiikkaa ja muuta vähemmistöpolitiikkaa on käytännössä toteutettu, tosiasialliset teot osoittautuvatkin kovin vähäisiksi. Ennen muuta niiden toimeenpanoon ohjatut resurssit – etenkin suhteessa monelta osin jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin – varsin pieniksi.

Näin ollen aihetta koskevaa keskustelua käydään meillä usein laaja-alaisen väärinymmärtämisen ilmapiirissä. Vähemmistöjen edustajat ja heidän asiansa puolustajat eivät aina huomaa, kuinka hyvä monien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asema Suomessa on – etenkin kansainvälisessä vertailussa – ja kuinka paljon edistystä 1900-luvun lopulla todella on tapahtunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistuneet suomalaiset uusnationalistit eivät puolestaan suomalaista ”monikulttuurisuusideologiaa” kritisoidessaan joko osaa tai eivät halua havaita tuon politiikan käytännön toteutuksen vähäisyyttä.

**

Parin-kolmen viime vuosikymmenen kehitys tuottaa monella tapaa mielenkiintoisen, mutta myös huolia herättävä nykyisen vähemmistöpoliittisen tilanteen. Suomalainen yhteiskunta on entistä monikielisempi ja myös muuten monikulttuurisempi, mikä on osin seurausta perinteisten vähemmistöjemme aseman kohentumisesta mutta ennen muuta lisääntyneestä maahanmuutosta.

Nykyisessä Suomessa osataan ja puhutaan ainakin paria sataa kieltä, kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa läsnä ja Suomessa asuvilla on erilaisia kulttuurisia tapoja ja traditioita sekä etnisiä identiteettejä. Myös yksilötasolla monet ovat kaksi- tai jopa monikielisiä, yhdistävät itsekäsityksessään useita identiteettejä ja ylläpitävät arjen ja juhlan käytännöissään useita kulttuureja. Tämän päivän Suomen monikulttuurisuus on paitsi entistä moninaisempaa myös entistä monimutkaisempaa, aikaisempaa vaikeampi ottaa haltuun esimerkiksi tilastollisten kategorioiden avulla.

Kysymys siitä, miten julkisen vallan pitäisi suhtautua tähän moniulotteiseen moninaisuuteen, ei ole ainoastaan Suomen vaan käytännöllisesti katsoen kaikkien länsimaiden ajankohtainen probleemi. Sen käsittelemistä vaikeuttaa suuresti edellä mainittu, viime aikoina voimakkaasti vahvistunut uusnationalistinen ajattelutapa, jossa lievimmillään haikaillaan takaisin oletettuun yhtenäiskulttuuriseen menneisyyteen, jyrkimmillään ollaan valmiita luopumaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuudesta ja ryhtymään pakkosulauttaviin tai kansakuntaa muuten ”puhdistaviin” toimiin.

Myös Suomen kansallista identiteettiä, sitä symbolista kansakuntaa, on 1990-luvulta lähtien uudistettu avaramielisempään suuntaan. Perussuomalaisten vaalimenestys ja esimerkiksi presidenttiehdokas Huhtasaaren julkilausumat näkemykset osoittavat kuitenkin, että fennomaanisella kansakuntaideaalilla on yhä Suomessa kannatusta. Pitkään ajattelin, että kyseessä on sinänsä myönteiseen kehitykseen liittyvä ohimenevä ja vähäpätöinen muutosvastarintareaktio, mutta tämän päivän Eurooppaa katsellessa en ole enää yhtä varma.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikkea ei tarvitse eikä edes pidä sietää ja suvaita. Yhteisölliset arvot ja normit eivät esimerkiksi saa mennä yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja tasa-arvon edelle. Tämä on kuitenkin helppo linjaus verrattuna siihen ongelmakenttään, joka avautuu, kun toteamme, että kaikkien kielten ja kulttuurien tukeminen siten, että tehokkaasti edistetään näiden kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä ja niiden varaan rakentuviin ryhmiin kuuluvien vähemmistöoikeuksien toteutumista, ei ole käytännössä mahdollista.

Tätä tukea kuitenkin tarvitaan, koska väsymättömästi etenevän yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen rattaissa vähemmistöt ovat jatkuvasti uhattuna – myös silloin, kun niitä ei tietoisesti ja tavoitteellisesti pyritä vainoamaan tai muuten syrjimään. Kielen ja kulttuurin menettämisen, assimilaation, uhka on erityisen suuri määrällisesti pienten yhteisöjen tapauksessa, etenkin silloin kun esimerkiksi kieliryhmään kuuluvat henkilöt asuvat alueellisesti hajallaan.

Suomessa huomiota ansaitsevat etenkin inarin- ja koltansaamen kielet, romanikieli sekä karjalan kieli (tai kielet). Niiden tilanne on sellainen, että elvyttämistoimia tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ruotsin kieli Suomessa ei ole varsinaisesti lingvistisesti uhattuna. Ruotsin kielen asema Suomen ruotsinkielisten arjessa voi kuitenkin heiketä tavalla, joka kriisiyttää kahden virallisen, ns. kansalliskielen mallin. Tämä voi tapahtua pikkuhiljaa ja asteittain, siten että romahdukseen havahdutaan vasta kun on liian myöhäistä.

**

Itse näkisin, että itsenäisyyden toisen vuosisadan koittaessa Suomen pitäisi myös siirtyä kansallisen kieli- ja vähemmistöpolitiikan kolmanteen kehitysvaiheeseen. Sen tärkeimpänä yleisenä tavoitteena pidän edellä mainittujen väärin ymmärtämisen lähteiden poistamista ja etenkin lupausten ja toteutusten välisen kuilun umpeen kuromista. Yhteiskunnissamme esiintyy nykyään muutenkin paljon erilaista tyytymättömyyttä; sitä on turha lisätä lupaamalla enempää kuin mitä voidaan tai halutaan todella antaa.

Joiltain osin tämä teorian ja käytännön tuominen lähemmäksi toisiaan vaatii konkreettisten toimien ja niiden vaatimien resurssien lisäämistä. Mutta sen kääntöpuolena on myös tehtävä valintoja toimenpiteiden ja niiden kohteiden, esimerkiksi kielten ja kieliryhmien välillä. Omasta mielestäni Suomen valtion olisi sitouduttava etenkin niiden kielten ja kieliryhmien suojeluun, jotka ovat aidosti uhanalaisia ja joiden selviäminen ei kuulu minkään muun maan vastuulle.

Kirjassani Erilaisuuksien Suomi esitin, että saamen kieli (kielet) korotettaisiin kansalliskielten joukkoon ja viralliseksi kieleksi (kieliksi) Lapin maakunnassa. Ruotsin kielen asemaa kansalliskielenä uudelleenorganisoitaisiin tavalla, joka vastaisi paremmin Suomen ruotsinkielisen väestön alueellista sijoittumista ja joka vahvistaisi kielen ja sen puhujien asemaa nimenomaan näillä alueilla. Virallisen vähemmistökielen asemaa ehdotin teoksessa Suomessa käytetylle romanikielelle ja karjalan kielelle (kielille). Näin voitaisiin selkeyttää tällä hetkellä monella tapaa monitulkintaista vähemmistöpolitiikan lainsäädäntöä.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielipolitiikassa – tai laajemmin vähemmistöpolitiikassa – ei ole mitään itsestään selvää. Tämän vuoksi tästä(kin) aiheesta pitäisi käydä nykyistä paljon enemmän eri osapuolia kunnioittavaa avaramielistä ja vankkaan tietopohjaan perustuvaa vuoropuhelua. Tulevaisuuden Suomen kielipoliittiset ratkaisut valinnat pitäisi tehdä tällaisen suomalaisen yhteiskunnan monikielistä ja -kulttuurista todellisuutta koskevan keskustelun jälkeen. Eniten olen juuri nyt huolissani siitä, löytyykö Suomesta tahtotilaa ja toimijaa, joka ajoissa aloittaa tämän keskustelun.