Cultural policy and cultural diversity in the Nordic countries

My speech given at the Nordic cultural policy event discussing inclusion and integration (Nordisk kulturpolitisk dag om inkludering och integration) on 29 januari 2018 in Stockholm can be found below. Before that, there are a some words about the event and its background in Finnish.

Tukholmassa järjestettiin vastikään (29.1.) konferenssi, jonka aiheena olivat yhdenvertaisuus, tasa-arvo, inkluusio ja kotoutuminen taiteen ja kulttuurin kentällä. Tilaisuuden taustalla oli Myndigheten för kulturanalysin sekä Kulturanalys Nordenin näitä aiheita koskevat tuoreet raportit. Julkaisut ovat ladattavissa mainittujen tahojen kotisivuilta.

Oma puheeni perustui kulttuuripolitiikasta ja monikulttuurisuudesta neljässä Pohjoismaassa kirjoittamaani artikkeliin, joka ilmestyi ruotsin kielellä Kulturanalys Nordenin kokoomajulkaisussa Vem får vara med? Perspektiv på inkludering och integration i kulturlivet i de nordiska länderna.

Cultural policy and cultural diversity in four Nordic countries

The most important message of this anthology Vem får vara med? – about integration and inclusion in the Nordic cultural life – might go without due or sufficient attention. We definitely need more research-based knowledge about, firstly, ethnic and cultural diversity in and the impact of immigration to our societies; secondly, about the reflection and consequences of these circumstances and developments in the artistic and cultural life; and thirdly, about the response of public cultural policies to what is actually taking place. In particular, there is a severe shortage of analyses based on quantitative data, but rigorous qualitative studies and close-to-action explorations are also needed in order to understand better.

The most important explicit messages brought to light in this edited volume tell an unpleasant story. There is no way to escape the fact that, generally speaking, arts and culture in the Nordic countries have not at all been that open and accessible we would probably all like them to be. People belonging to minorities, immigrants, and natives with a foreign background are mostly underrepresented both as artists, as people employed by arts institutions and organizations, and as public or audience. More important and more serious, it seems that in recent years, there has been little positive development taking place, if none.

When immigration started to change the ethnic and cultural landscape of the Nordic countries, cultural policy and arts policy were not the most eager policy sectors to accommodate policy principles and practices according to new realities. After a certain delay a need to adapt was recognized in some countries, such as Sweden and Finland. However, much of what has been done has rather been lip service than concrete action. Furthermore, little of that action has been institutionalized and properly financed. Many, if not most, activities have been based on small-scale, short-lived project funding. The diversity policy landscape looks as a whole very fragmented.

The perhaps most bizarre observation is that even though mainstreaming, the incorporation of new elements in society to the normal functioning of established cultural institutions and organizations, has been the explicit goal, much of what has been accomplished has rather been special arrangements, meant for people and cultural expressions somehow deemed to be deviant from the regular or traditional. Instead of inclusion, the method used has rather produced marginalization and even isolation.

In terms of policy principles, and with regard to the basic approach to diversity and immigrant inclusion, there is a huge difference between the multiculturalist Sweden (or Finland, later on also Norway) and the resolutely nationalist Denmark. In real life, however, the difference between these countries is much smaller than how it appears in policy documents because of the modest implementation of cultural policy multiculturalism. One can also add that despite of the Danish state-level nationalism and assimilation policy, there have been many interesting initiatives and successful practices at the local level.

During the last few years, our knowledge about the integration of newcomers and about the position and prospects of their offspring in Nordic societies have been greatly increased. Full incorporation of immigrants to different areas of life and the acceptance as an equal member of the society has turned out to be a time-consuming process, often especially for those that come from non-western countries, seeking international protection, and/or with low level of education.

What we yet do not know far enough precisely is why things are as they are? This is also the question those responsible for planning and deciding on arts policies and cultural policies should address. What are the concrete obstacles that hinder participation in equal terms as artists and other producers of culture and as audience, the consumers of culture? In my opinion, we should especially know more about the recruitment and enrolment to arts education, to those institutions that produce cultural professionals, in particular. Is it there where we could trace the roots of the participation bias? Also, why is it that some fields of arts, areas of cultural activities and even between some genres within specific sectors seem to be more inclusive than others? We should also know more about the wishes and expectations of those belonging to different kinds of minorities towards arts as a profession and towards cultural services.

If we know the obstacles, it gets a lot easier to remove them. But there is also a much broader topic that should be profoundly discussed. It concerns the nature of our societies, and how public policies, such as arts policy and cultural policy, should position themselves vis-à-vis the societal development.

Half a century ago, when more liberal minority policies, and also modern cultural policies, were drafted, the issue of ethnic and cultural diversity was actually quite simple. There were not that many minorities and there was a mutual assumption that these minorities can be easily defined as a kind of a small boxes within the large power-container of the nation-state.

During the last 25 years or so, however, the situation has grown increasingly complicated. Instead of a handful of minorities, we now have tens or even hundreds of different kinds of ethnic, linguistic, religious and/or otherwise cultural groups and communities. This ethno-cultural diversity also has become more and more fluid and complex. It is also getting increasingly difficult to be certain which institutions or organizations represent which people to what extent and for how long.

Many chapters in the anthology also point out that the change around the turn of the Millennium to make diversity a comprehensive concept that comprises the whole society and practically all possible manifestations of difference or deviations from the rule, has produced much confusion. This scope enlargement has been a right move in principle but, in practice, it has caused much trouble. People usually do not act when they are uncertain about what they actually should be doing.

All this already made responding to ethnic and cultural diversity in cultural policy more difficult. More recently, the situation has been rendered more problematic by the increasing popularity of neo-nationalist ideas and opinions, longing nostalgically to a culturally homogeneous society that actually never was there. Celebration of diversity started waning already some time ago, now we can see forces overtly hostile to pluralism and tolerance in powerful positions. It might be unfounded optimism to think that these forces are going to disappear soon.

What also needs to be mentioned is that the times were better before also in financial terms. During the first decades of modern cultural policy, public funding on culture also increased significantly. Towards the end of the 20th century growth started slowing down, and the global financial crisis that started in 2008 put additional pressure on the funding of public services, including culture and the arts. In many countries, cultural policies and arts policies have suffered from severe austerity measures. In times of affluence and growth, it is easier to allocate resources to new initiatives in general, and probably be to those initiatives that meet the needs of minorities and other deviations from mainstream culture in particular.

The nations-states of yesterday, and Nordic national identities, were to a significant part constructed with the help of arts and artists, cultural institutions and early cultural policies. It is my sincere conviction that the cultural sector also today can play, and should play, an important role in the regeneration of our societies to meet contemporary circumstances and future challenges. In addition to providing us high-quality aesthetic experiences, arts and culture can provide valuable contributions to the reflection of diversity in the public sphere(s), to the realization of equality between individuals, groups and communities, and to the development and maintenance of a sufficient sense of unity among all members of the society irrespective of their identity or background. However, to meet these expectations, and to make full use of possibilities, there is a lot of work to be done.


Kumpi loppuu, työ vai työvoima?

Alempaa löytyy vuoden 2017 viimeinen kolumnini Siirtolaisuus-Migration-lehteen (4/2017) otsikon mukaisesta aiheesta. Aikaisemmit kolumnini aiheista ”Halvalla hyvä pakolaisvene” (3/2017), ”Populistin retoriikka ja nationalismin henki” (2/2017) ja ”Älkää unohtako muuttoliikettä” (1/2017) löytyvät tiedostosta Kolumnit 1-3_2017_Siirtolaisuus_julkaistu 2. Kaikki kolumnit löytyvät myös Siirtolaisuus-Migration-lehden verkkosivulta, josta kaikki numerot ovat ladattavissa pdf-tiedostoina.


Euroopan väestö ikääntyy vauhdilla. Syntyvät ikäluokat ovat pieniä, ja elinajanodote nousee. Työvoimasta siirtyy joka vuosi enemmän ihmisiä pois kuin mitä tulee sisään. Työikäisten osuus koko väestöstä pienenee eli väestöllinen huoltosuhde heikkenee, myös Suomessa. Tämä näkyy työmarkkinoilla.

Tätä kirjoitettaessa paljon pulaa on Ammattibarometrin mukaan etenkin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista sekä rakennusalan ja it-sektorin osaajista. Myös lastentarhanopettajien ja erityisopettajien tehtäviin on vaikea löytää tekijöitä, samoin siivousalalle ja joihinkin myyntityön ammatteihin. Tarvittavan työvoiman määrä ja luonne vaihtelevat eri puolilla Suomea.

Miltei kymmenen vuotta kestänyt taloudellisesti vaikea kausi vaimensi keskustelua väestön rakenteellisesta muutoksesta ja sen seurauksista. Korkean työttömyyden aikana on vaikea puhua kovaan ääneen työvoimapulan uhasta. Samalla kun suhdannenäkymät ovat viime aikoina kirkastuneet, myös työn tarjonnan kysymyksistä on alettu keskustella aktiivisemmin.

Vuoden 2017 syyskuussa Suomessa oli noin 275 000 työtöntä työnhakijaa, eli noin kymmenen prosenttia työvoimasta oli työtä vailla. Suurin osa heistä on niin sanottuja kantasuomalaisia, mutta noin 75 000 oli ulkomaan kansalaisia. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysprosentti on Suomessa selvästi kantaväestöön kuuluvia korkeampi, joskin vaihtelu maahanmuuttajaryhmien välillä on suurta.

Vaikka reservissä tuntuisi siis olevan paljon työn tekijöitä, kotimaiset voimat eivät välttämättä silti riitä työvoiman lähitulevaisuuden tarpeen tyydyttämiseen. Tämä voi johtaa vaikeuksiin yrityksissä ja palvelujen tuottamisessa. Myönteiset kasvunäkymät voivat jäädä toteutumatta, kun kysyntään ei voida vastata tarjonnalla ja kun työn hinta nousee. Rahoituskriisin lisäksi hyvinvointivaltiota kohtaa henkilökuntakriisi.

Todellisesta tulevaisuuden työvoimatarpeesta on vaikea saada tarkkoja ja luotettavia tietoja, ja kysymys politisoituu herkästi. Eri lähteistä saatavien tietojen ja näkemysten perusteella on kuitenkin ilmeistä, että säilyttääkseen viime vuosien työn tarjonnan ja talouden kitkattoman toiminnan Suomi tarvitsee myös ulkomaisten työntekijöiden maahanmuuttoa.

Työperusteisen maahanmuuton edistäminen on todennäköisesti valtioneuvoston maahanmuuttopoliittisen ohjelman valmistelijoiden työpöydällä yhtenä suurena asiakokonaisuutena. Ainakin sen pitäisi olla. Suomi ei ole missään vaiheessa ollut kansainvälisten muuttoliikkeiden tärkeä kohdemaa, eikä siitä sellaista tule ilman merkittävää panostusta ulkomailla tapahtuvan rekrytoinnin lisäämiseksi.

Suomeen on muuttanut suuremmassa määrin työntekijöitä oikeastaan vain Virosta. Viime vuosina muutto eteläisestä naapurimaasta on kuitenkin olennaisesti vähentynyt, ja tänne jo kertaalleen asettuneet ovat alkaneet muuttaa takaisin entiseen kotimaahansa. Koska nuorten työikäisten ikäluokat ovat Virossa pienet, sieltä päin on tuskin odotettavissa paljon apua suomalaiseen työvoimapulaan.

Jos on niin, että Suomeen todella tarvitaan työntekijöitä, meillä pitäisi nostaa keskustelu keinoista ulkomaisen työvoiman Suomeen saamiseksi aivan toiselle tasolle. Maakuvatyön kanssa nyhertäminen ei riitä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mihinkään.

Asiakokonaisuutta mutkistaa kuitenkin samalla se, että nykyään on poikkeuksellisen vaikea ennakoida työvoiman tarvetta, kun mukaan otetaan hieman pidempi aikaperspektiivi. Taloudellisten suhdanteiden ennustaminen on tietenkin aina ollut hankalaa, ja globalisaation oloissa se on muodostunut entistä vaikeammaksi.

Vanhojen vaikeuksien lisäksi tieteellinen ja teknologinen kehitys vaikuttanee tulevina vuosikymmeninä erittäin paljon työn tekemiseen ja työmarkkinoiden rakenteeseen. Automaatio on jo vienyt pois suuren määrän teollisen tuotannon työpaikoista, nyt innovaatiovetoisen saneeraamisen kohteena ovat myös palvelut, tietotyö ja logistiikka.  Suomessa finanssialan johtajat ovat kertoneet tuhansissa laskettavista työpaikkojen menetyksistä, kun esimerkiksi rahoitusprosesseja automatisoidaan.

Ihmistyötä korvaavat etenkin kolmiulotteinen tulostaminen, itseohjautuvat robottiautot ja tekoälyn tarjoamat käytännön sovellukset. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, millä vauhdilla muutos etenee eri aloilla. Tietoa ei myöskään ole siitä, missä määrin ja minne syntyy uusia työpaikkoja, jotka edellyttävät toisenlaista osaamista.

Olen suuresti huolissani siitä, mitä tästä seuraa. Jos julkisuudessa esitetyt karkeat ennusteet pitävät paikkansa, niin ihmisillä ja yhteiskunnilla on hirmuinen kiire yrittää sopeutua työelämän muutokseen. Uusiin olosuhteisiin soveltuvaa koulutusta pitäisi kehittää salamavauhtia samoin kuin luoda uusia malleja ratkaista työnteon ulkopuolelle jäävien toimeentulon ja merkityksellisen elämän kysymyksiä.

Globaalisti kehitys tuottanee suuria ongelmia Afrikan, Lähi-idän ja Etelä-Aasian voimakkaan väestönkasvun ja nuoriin painottuvan ikärakenteen maille. Työvoimavaltaista teollista tuotantoa tarvitaan ylipäätään entistä vähemmän. Lisäksi 3D-tulostamisen seurauksena sekin vähä voi siirtyä takaisin korkean palkkatason maihin, lähelle tuotteiden suunnittelua ja tärkeimpiä markkina-alueita.

Suomessa logistiikkapalvelut ovat varsinkin alemman koulutustason ihmisten tärkeä työllistäjä. Heistä monet ovat maahanmuuttajia. Erään arvion mukaan kolme neljästä ajoneuvosta kulkisi jo parin vuosikymmenen päästä itseohjautuvasti. Jos julkinen liikenne alkaa pääkaupunkiseudulla kulkea ilman kuljettajia, monien Suomeen muuttaneiden mahdollisuudet päästä työelämään kiinni heikkenevät rajusti.

Työpaikat ovat ilmeisesti parhaiten turvassa siellä, missä koneen on (vielä) vaikea korvata ihmistä. Näissä työpaikoissa tarvitaan vuorovaikutustaitoja ja empaattisuutta. Monet ihmiset voivat ottaa elämässään menestyksellisesti uuden suunnan esimerkiksi sosiaalialla tai terveydenhoidossa. On kuitenkin idealistista ajatella, että tällainen ammatillinen nahanluonti onnistuisi kaikilta.

Jos Suomesta katoaisi työ TAI työvoima, niin poliittisten toimenpiteiden suunnittelu olisi melko helppoa, vaikka jäljelle jäävät kysymykset vaikeita olisivatkin. Todellisuudessa molemmat kehityskulut asettuvat hankalasti päällekkäin: työmarkkinoilta vähenee sekä työn tekijöitä että työpaikkoja.

Maahanmuuttopolitiikan osalta tämä tarkoittaa sitä, että Suomen on syytä pyrkiä aktiivisesti saamaan ulkomailta Suomeen työntekijöitä niille aloille ja työpaikkoihin, jotka todella kärsivät työvoimapulasta. Näin on tehtävä, vaikka emme tiedä, kuinka kauan tuo työvoimapula kestää.

Tässä voi syntyä kiusaus ajatella, että Suomeen työtä tekemään tulevat ovat täällä vain tilapäisesti. Näin Euroopassa sodan jälkeen pitkälti ns. vierastyöläisiin suhtauduttiin. Sen seurauksena ei valmistauduttu siihen muutokseen, jonka muuttoliike yhteiskunnissa sai aikaan. Tätä asennoitumisvirhettä Suomi ei ole tähän asti tehnyt, eikä maamme kannata tehdä sitä nytkään.

Kieli- ja vähemmistöpolitiikan tuoreita näkymiä meiltä ja muualta

Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, ulkoasiainministeriö ja Minority Rights Group Finland järjestivät perjantaina 8.12. seminaarin aiheesta ”Ruotsi ja Suomi – Ongelmatapauksia Euroopan vähemmistökartalla?” Seminaarissa pääpuheenvuoron piti Euroopan vähemmistöasiain keskuksessa (European centre for minority issues) työskentelevä professori Rainer Hofmann, joka loi katsauksen vähemmistöoikeuksien viimeaikaiseen kehitykseen Euroopassa. Lisäksi Belgiassa (Université Catholique de Louvain) toimiva vähemmistökieliasiantuntija Johan Häggman selvitti puolestaan Euroopan unionin roolia vähemmistökielikysymyksissä sekä näkemyksiä ruotsin kielen aseman viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa ja professori Jarmo Lainio esitti tuoreita, ja monelta osin varsin huolestuttavia, tietoja Ruotsin kansallisten vähemmistökielten tilanteesta sikäläisessä kouluopetuksessa. Corinna Tammenmaa oikeusministeriöstä tarkasteli kielellisten oikeuksien toteutumista sote- ja maakuntauudistuksissa.

Oma puheenvuoroni käsitteli vähemmistöpolitiikan suuntaa Suomessa, ja sen runko löytyy alempana tästä blogikirjoituksesta. Suosittelen asiasta kiinnostuneille myös Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaoston teosta  Suomen kansalliset vähemmistöt (2012), joka ilmestyi tänä vuonna myös englanniksi osana Suomi100-juhlavuoden ohjelmaa. Satavuotiasta itsenäisyyttä juhlisti myös Fred Karlssonin tuore Suomen kielet 1917-2017 -teos, joka on saatavilla Lingsoftin kotisivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Vähemmistöpolitiikan suunta Suomessa

Kun puhutaan kielipolitiikasta, laajemmin kulttuurisista oikeuksista, tai etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta eli monikulttuurisuudesta, Suomi on tavattoman helppo ymmärtää väärin.

Suomalaisen kansakunnan symbolinen rakentuminen, kansallisen identiteetin luominen, tapahtui fennomaanien viitoittamaa nationalistista tietä pitkin. Aito, todellinen suomalaisuus määrittyi suomen kielen kautta, ja siihen kytkeytyi myös vahvasti käsitys yhteisestä etnisyydestä ja alkuperästä sekä kulttuurisista traditioista ja jopa ajattelu- ja toimintatavoista. Tämän ydinsuomalaisuuden näkökulmasta katsottuna yhteiskuntaan kuului sekä vähemmän suomalaiskansallisia että kokonaan sen ulkopuolelle sijoittuvia olemukseltaan vieraita elementtejä.

Kuitenkin itsenäinen Suomi oli jo valtiolliselta alkutaipaleeltaan lähtien yksi Euroopan suvaitsevaisimmista ja kulttuuristen oikeuksien kannalta vapaamielisimmistä maista. Suomi määritettiin virallisesti kaksikielisesti valtioksi, mikä on länsimaissa yhä varsin harvinaista, etenkin kun kyseessä ei ole liittovaltio. Kirkon ja valtion välinen suhde oli itse asiassa purettu jo autonomian aikana, ja yksilöiden uskonnonvapaus toteutettiin kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Kahdella kirkkokunnalla, evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla myös Suomen ortodoksisella kirkolla, on ollut lainsäädännöllisesti suojattu ja säädelty, ns. kansankirkon asema.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet olivat paitsi nuoren valtion poliittis-hallinnollisen rakentamisen, myös yhteiskunnan sisältämien ristiriitojen sovittelun ja yhteensovittamisen aikaa. Monella tapaa jakautuneen kansakunnan keskinäistä erimielisyyttä pystyttiin traagisen ja traumatisoivan sisällissodan jälkeen käsittelemään ja ongelmia ratkaisemaan jälleen kansainvälisesti vertaillen maltillisesti. Tämä ei ollut ainoastaan omaa ansiota, vaan myös seurausta ulkoisesta paineesta. Sosiologi Risto Alapuro on esittänyt, että idästä kohdistuneen uhan vuoksi jouduttiin hakemaan kansallista yhtenäisyyttä, mutta samalla tavoittelemaan tätä poliittista maalia tavalla, joka pakotti sietämään erilaisuutta.


Suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen kehitysvaihe sijoittuu 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Osana yleistä länsimaista kehitystä, jossa aikaisempaa laajemmin hyväksyttiin yhteiskunnan yksilö- ja yhteisötasoinen moniarvoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, myös Suomi alkoi ottaa tärkeitä askeleita kansallisten vähemmistöjensä aseman parantamisessa. Saamelaisten ja romanien tilanteessa tapahtui hitaasti myönteistä kehitystä, ja peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vakiinnutettiin ruotsin kielen asemaa teollistuvassa ja samalla jo jälkiteollistuvassakin yhteiskunnassa.

Tämän kehityksen kulminaatioina voidaan pitää kolmea asiaa: 1) perustuslain, silloisen Hallitusmuodon, perusoikeusuudistusta, jossa ensi kertaa eksplisiittisesti todettiin saamelaisten, romanien ja muiden vähemmistöiksi luokiteltavien ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen ja ylläpitämiseen,  2) Suomen liittymistä Euroopan neuvoston kansallisia vähemmistöjä sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskeviin sopimuksiin sekä 3) maahanmuuttajien kotouttamista koskevaan lainsäädäntöön liittyvää ajatusta kotoutumisesta osallistumisena yhteiskunnan toimintoihin samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenten monella tapaa myönteinen kehitys tuotti samalla uuden suomalaisen vähemmistöpolitiikan väärin ymmärtämisen lähteen. Suomi on nykyään lainsäädäntönsä puolesta – ja muutenkin niin sanotusti ”paperilla” – yksi Euroopan multikulturalistisimmista valtioista. Aiheesta puhuessani olen usein huomannut yleisön yllättyvän.

Tämä valtiollinen multikulturalismi tarkoittaa sitä, että virallisesti tunnustetaan yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus, suhtaudutaan tähän monikulttuurisuuteen myönteisesti ja katsotaan julkisen vallan velvollisuudeksi tukea vähemmistöjen ja niihin kuuluvien ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumista sekä kielen ja kulttuurin säilymistä. Jos katsotaan lainsäädäntöä ja erilaisia institutionaalisia ratkaisuja, käsitykselle Suomen vahvasta multikulturalismista löytyy runsaasti perusteluja.

Korostettakoon, että multikulturalismi ei siis tarkoita samaa kuin monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kultturisena monimuotoisuutena, siis sellaisena demografisena tosiasiana, että yhteiskunnassa puhutaan useita kieliä, se sisältää erilaisia kulttuureja ja siinä asuvilla ihmisillä on erilaisia etnisiä identiteettejä. Hyvin monikulttuurisessa yhteiskunnassa voi olla hyvin vähän vähemmistöoikeuksia (ajateltakoon vaikka Ranskaa), ja toisaalta rakenteiltaan varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa voidaan harjoittaa multikulturalisimia. Esimerkkinä viimeksi mainituista valtioista voidaan siis pitää Suomea.

Yllättyneisyys tätä väitettä tai toteamusta kohtaan johtunee osin edellä mainitusta käsityksestä Suomesta kulttuurisesti yhtenäisenä maana, jota julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tutkimuksessakin vielä 1990-luvun alussa usein toistettiin. Mutta yllätys, ja tietty väärin ymmärtäminen, johtuu todennäköisesti osin myös siitä, että kokemus vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan toteutuksesta ei vastaa mielikuvaa vapaamielisestä, suvaitsevaisesta ja vähemmistöjään tukevasta maasta. Jos katsotaan, miten kielipolitiikkaa ja muuta vähemmistöpolitiikkaa on käytännössä toteutettu, tosiasialliset teot osoittautuvatkin kovin vähäisiksi. Ennen muuta niiden toimeenpanoon ohjatut resurssit – etenkin suhteessa monelta osin jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin – varsin pieniksi.

Näin ollen aihetta koskevaa keskustelua käydään meillä usein laaja-alaisen väärinymmärtämisen ilmapiirissä. Vähemmistöjen edustajat ja heidän asiansa puolustajat eivät aina huomaa, kuinka hyvä monien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asema Suomessa on – etenkin kansainvälisessä vertailussa – ja kuinka paljon edistystä 1900-luvun lopulla todella on tapahtunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistuneet suomalaiset uusnationalistit eivät puolestaan suomalaista ”monikulttuurisuusideologiaa” kritisoidessaan joko osaa tai eivät halua havaita tuon politiikan käytännön toteutuksen vähäisyyttä.


Parin-kolmen viime vuosikymmenen kehitys tuottaa monella tapaa mielenkiintoisen, mutta myös huolia herättävä nykyisen vähemmistöpoliittisen tilanteen. Suomalainen yhteiskunta on entistä monikielisempi ja myös muuten monikulttuurisempi, mikä on osin seurausta perinteisten vähemmistöjemme aseman kohentumisesta mutta ennen muuta lisääntyneestä maahanmuutosta.

Nykyisessä Suomessa osataan ja puhutaan ainakin paria sataa kieltä, kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa läsnä ja Suomessa asuvilla on erilaisia kulttuurisia tapoja ja traditioita sekä etnisiä identiteettejä. Myös yksilötasolla monet ovat kaksi- tai jopa monikielisiä, yhdistävät itsekäsityksessään useita identiteettejä ja ylläpitävät arjen ja juhlan käytännöissään useita kulttuureja. Tämän päivän Suomen monikulttuurisuus on paitsi entistä moninaisempaa myös entistä monimutkaisempaa, aikaisempaa vaikeampi ottaa haltuun esimerkiksi tilastollisten kategorioiden avulla.

Kysymys siitä, miten julkisen vallan pitäisi suhtautua tähän moniulotteiseen moninaisuuteen, ei ole ainoastaan Suomen vaan käytännöllisesti katsoen kaikkien länsimaiden ajankohtainen probleemi. Sen käsittelemistä vaikeuttaa suuresti edellä mainittu, viime aikoina voimakkaasti vahvistunut uusnationalistinen ajattelutapa, jossa lievimmillään haikaillaan takaisin oletettuun yhtenäiskulttuuriseen menneisyyteen, jyrkimmillään ollaan valmiita luopumaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuudesta ja ryhtymään pakkosulauttaviin tai kansakuntaa muuten ”puhdistaviin” toimiin.

Myös Suomen kansallista identiteettiä, sitä symbolista kansakuntaa, on 1990-luvulta lähtien uudistettu avaramielisempään suuntaan. Perussuomalaisten vaalimenestys ja esimerkiksi presidenttiehdokas Huhtasaaren julkilausumat näkemykset osoittavat kuitenkin, että fennomaanisella kansakuntaideaalilla on yhä Suomessa kannatusta. Pitkään ajattelin, että kyseessä on sinänsä myönteiseen kehitykseen liittyvä ohimenevä ja vähäpätöinen muutosvastarintareaktio, mutta tämän päivän Eurooppaa katsellessa en ole enää yhtä varma.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikkea ei tarvitse eikä edes pidä sietää ja suvaita. Yhteisölliset arvot ja normit eivät esimerkiksi saa mennä yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja tasa-arvon edelle. Tämä on kuitenkin helppo linjaus verrattuna siihen ongelmakenttään, joka avautuu, kun toteamme, että kaikkien kielten ja kulttuurien tukeminen siten, että tehokkaasti edistetään näiden kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä ja niiden varaan rakentuviin ryhmiin kuuluvien vähemmistöoikeuksien toteutumista, ei ole käytännössä mahdollista.

Tätä tukea kuitenkin tarvitaan, koska väsymättömästi etenevän yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen rattaissa vähemmistöt ovat jatkuvasti uhattuna – myös silloin, kun niitä ei tietoisesti ja tavoitteellisesti pyritä vainoamaan tai muuten syrjimään. Kielen ja kulttuurin menettämisen, assimilaation, uhka on erityisen suuri määrällisesti pienten yhteisöjen tapauksessa, etenkin silloin kun esimerkiksi kieliryhmään kuuluvat henkilöt asuvat alueellisesti hajallaan.

Suomessa huomiota ansaitsevat etenkin inarin- ja koltansaamen kielet, romanikieli sekä karjalan kieli (tai kielet). Niiden tilanne on sellainen, että elvyttämistoimia tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ruotsin kieli Suomessa ei ole varsinaisesti lingvistisesti uhattuna. Ruotsin kielen asema Suomen ruotsinkielisten arjessa voi kuitenkin heiketä tavalla, joka kriisiyttää kahden virallisen, ns. kansalliskielen mallin. Tämä voi tapahtua pikkuhiljaa ja asteittain, siten että romahdukseen havahdutaan vasta kun on liian myöhäistä.


Itse näkisin, että itsenäisyyden toisen vuosisadan koittaessa Suomen pitäisi myös siirtyä kansallisen kieli- ja vähemmistöpolitiikan kolmanteen kehitysvaiheeseen. Sen tärkeimpänä yleisenä tavoitteena pidän edellä mainittujen väärin ymmärtämisen lähteiden poistamista ja etenkin lupausten ja toteutusten välisen kuilun umpeen kuromista. Yhteiskunnissamme esiintyy nykyään muutenkin paljon erilaista tyytymättömyyttä; sitä on turha lisätä lupaamalla enempää kuin mitä voidaan tai halutaan todella antaa.

Joiltain osin tämä teorian ja käytännön tuominen lähemmäksi toisiaan vaatii konkreettisten toimien ja niiden vaatimien resurssien lisäämistä. Mutta sen kääntöpuolena on myös tehtävä valintoja toimenpiteiden ja niiden kohteiden, esimerkiksi kielten ja kieliryhmien välillä. Omasta mielestäni Suomen valtion olisi sitouduttava etenkin niiden kielten ja kieliryhmien suojeluun, jotka ovat aidosti uhanalaisia ja joiden selviäminen ei kuulu minkään muun maan vastuulle.

Kirjassani Erilaisuuksien Suomi esitin, että saamen kieli (kielet) korotettaisiin kansalliskielten joukkoon ja viralliseksi kieleksi (kieliksi) Lapin maakunnassa. Ruotsin kielen asemaa kansalliskielenä uudelleenorganisoitaisiin tavalla, joka vastaisi paremmin Suomen ruotsinkielisen väestön alueellista sijoittumista ja joka vahvistaisi kielen ja sen puhujien asemaa nimenomaan näillä alueilla. Virallisen vähemmistökielen asemaa ehdotin teoksessa Suomessa käytetylle romanikielelle ja karjalan kielelle (kielille). Näin voitaisiin selkeyttää tällä hetkellä monella tapaa monitulkintaista vähemmistöpolitiikan lainsäädäntöä.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielipolitiikassa – tai laajemmin vähemmistöpolitiikassa – ei ole mitään itsestään selvää. Tämän vuoksi tästä(kin) aiheesta pitäisi käydä nykyistä paljon enemmän eri osapuolia kunnioittavaa avaramielistä ja vankkaan tietopohjaan perustuvaa vuoropuhelua. Tulevaisuuden Suomen kielipoliittiset ratkaisut valinnat pitäisi tehdä tällaisen suomalaisen yhteiskunnan monikielistä ja -kulttuurista todellisuutta koskevan keskustelun jälkeen. Eniten olen juuri nyt huolissani siitä, löytyykö Suomesta tahtotilaa ja toimijaa, joka ajoissa aloittaa tämän keskustelun.


Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen.

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017.

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017.

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.




Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat.

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.


Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta:

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta:

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.







Pari esitelmää monikielisyydestä Suomessa ja Helsingissä

Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.

Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:

  • Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
  • Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
  • Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
  • Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.

Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:

Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.

Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)

Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.

Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.

Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on  monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.

Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.

Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.


Monien uskontojen Suomi

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin ajatella, että politiikassa olennaista ei ole yhteisten asioiden hoitaminen vaan erilaisuuden onnistunut organisointi. Ajatuksen taustalla oli se havainto, että yhteiskunnat ovat entistä vähemmän yhteisöjä. Sen sijaan ne ovat entistä enemmän sellaisia tietyllä alueella sijaitsevia laajoja ihmisryhmiä, joiden jäsenet poikkeavat monin tavoin toisistaan: poliittisesti, taloudellisesti sekä etnisesti ja kulttuurisesti. I

Joskus erot ihmisten ja ihmisryhmien ovat olleet pieniä ja harmittomia. Nykypäivän monella tapaa monimuotoisissa olosuhteissa meillä on iso haaste löytää ratkaisuja sille, miten yhteiskunta säilyy koossa ja kykenee saavuttamaan tavoitteitaan, vaikka siihen kuuluvilla ihmisillä ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä. Kovinta ääntä näiden ratkaisujen etsimisessä pitää uudelleen voimistunut nationalismi, mutta kansallismielisten ihannoimaan yhtenäiskulttuuriin ei ole olemassa väkivallatonta tietä.

Kirjassani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa olen avannut enemmän tätä ajatusta politiikasta erilaisuuden organisointina. Se löytyy nykyään avoimesti verkostakin, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (Cupore) uudelleen julkaisemana (linkki kirjan nimen kohdalla).

Palasin näihin asioihin jälleen kerran, kun kansanedustajien ja tutkijoiden Tutkas-seura pyysi minulta alustuksen huhtikuun 24. päivän seminaariinsa: Valtiokirkosta moniuskontoiseen Suomeen – 500 vuotta Lutherin teeseistä. Varsinainen esitelmä oli hieman toisenlainen, mutta liitän tähän jatkoksi kommentoijilleni lähettämän tiivistelmän esityksestä.

Kohti moniuskontoista Suomea

Suomen kansalliseen identiteettiin on olennaisesti kuulunut käsitys kansakunnan etnisestä ja kulttuurisesta yhtenäisyydestä. Tässä homogeenisuuskäsityksessä uskonto on muodostanut tärkeän komponentin. Suomen väestö olikin aikaisemmin uskonnollisesti varsin yhtenäinen: evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului maan itsenäistyessä lähes koko väestö. Kirkkoon kuulumattomien määrä alkoi kasvaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä vuonna 1980 luterilaiseen pääkirkkoon kuului 90 prosenttia suomalaisista.

Suomi on ollut erikoinen kansallisvaltio, jonka todellinen luonne on ollut ja on yhä helppo ymmärtää väärin. Käsitystä suomalaisuudesta on siis leimannut nationalistinen ajattelu kielellisestä ja kulttuurisesta, toisinaan jopa etnisestä ja rodullisesta yhtenäisyydestä. Samanaikaisesti verrattuna useimpiin muihin Euroopan maihin Suomessa on joidenkin vähemmistöryhmien oikeudet taattu jo varhain varsin korkealle tasolle. Lisäksi 1960-luvun puolivälin jälkeen vähemmistöpolitiikassa tapahtui yleisesti paljon myönteistä kehitystä.

Uskonnon osalta tämä suomalainen kansallisvaltioparadoksi ilmenee muun muassa siten, että luterilaisuuden väestöllisesti, juridisesti ja symbolisesti vahvasta asemasta huolimatta Suomessa ei ole muista Pohjoismaista poiketen ollut enää puoleentoista vuosisataan varsinaista valtionkirkkojärjestelmää. Kirkko ei ole Suomessa ollut valtion virasto eikä kirkon omaisuus valtion omaisuutta.

Lisäksi evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut laissa säädetty asema, ja molempia kirkkokuntia on kutsuttu kansankirkoiksi. Virallisen kaksikielisyyden rinnalla on ollut eräänlainen virallisen kaksiuskontoisuuden järjestelmä.

Tämän päivän Suomi on kiistatta monikulttuurinen, osin perinteisen monimuotoisuuden, osin sisäsyntyisen eriyttävän kehityksen ja osin kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Suomessa puhutaan noin kahtasataa kieltä, ylläpidetään erilaisia kulttuurisia traditioita ja Suomessa asuvilla on erilaisia etnisiä ja kansallisia identiteettejä – usein suomalaisuuden rinnalla.

Kaikki maailman suuret uskonnot ja elämänkatsomukselliset suuntaukset, ja monet pienistäkin, ovat Suomessa edustettuna. Jäsenmäärät rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista eivät kerro koko totuutta, koska monet uskonnot eivät järjestäydy samalla tavalla. Mutta buddhalaisuus, hindulaisuus, juutalaisuus ja islam kuuluvat kristinuskon ohella tämän päivän suomalaiseen elämään.

Samanaikaisesti sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, on kasvanut nopeasti. Heistäkin osa voi olla vahvasti uskonnollisia etsijöitä tai oman hengellisen tiensä kulkijoita. Toisaalta kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä osa on ajattelultaan hyvin maallisia ja kuuluvat yhteisöönsä enemmän tottumuksesta kuin vakaumuksesta.

Niin uskonnon kuin yleisemminkin monikulttuurisuuden Suomi jakautuu enenevässä määrin kulttuurisesti moninaiseen ja kulttuurisesti yhä koko lailla monokulttuuriseen Suomeen. Etenkin Helsinki ja muu pääkaupunkiseutu muistuttavat aina vain vähemmän perinteistä stereotyyppistä kuvaa yhtenäiskulttuurisesta Suomesta.

Tällä hetkellä Helsingissä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vain hieman yli puolet, ja jo lähivuosina mennään alle viidenkymmenen prosentin rajan. Pääkaupunkiseudulla asuu myös noin puolet Suomen maahanmuuttajista. Kun toinen sukupolvi – maahanmuuttajien lapset – kasvaa, myös uudemmat uskonnolliset yhteisöt vakiintuvat ja voimistuvat. Islam variaatioineen on entistä näkyvämpi osa suurten kaupunkiseutujen katukuvaa – Suomi eurooppalaistuu myös tässä mielessä. Maahanmuuttajat moninaistavat myös suomalaista kristillisyyttä – luterilaisuuttakin – omilla traditioillaan.

Jos halutaan estää suomalaisten symbolinen kahtiajako kulttuurisesti ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, kansallisen identiteetin eli siis käsityksen suomalaisuudesta on muututtava. Nykypäivän suomalaisuus täytyy irrottaa entistä selvemmin luterilaisuudesta. Kuka tahansa Suomessa asuva, uskontokuntaan katsomatta, tulee tulla hyväksytyksi identiteettimielessä suomalaisena. Tälle uudistustyölle ei ole avoimen yhteiskunnan puitteissa vaihtoehtoa.

Toinen asia on, pitäisikö suomalaista institutionaalista erilaisuuden organisointia, siis kieli-, uskonto- ja muuta vähemmistöpolitiikkaa myös muuttaa yhteiskunnan muutosten vuoksi. Kirjassani Erilaisuuksien Suomi (2013) olen esittänyt nykyiseen tilanteeseen ja tulevaisuuden näkymiin sisältyviä haasteita ja ongelmakohtia sekä tarjonnut vaihtoehtoja sille, miten asiat voitaisiin järjestää.

Yhä ajattelen, että tulevaisuudessa on vaikea pitää mielekkäänä nykyisen kaltaista järjestelyä, jossa kahdella kirkkokunnalla on lakiin perustuva erityisasema ja jossa yhä on valtionkirkollisia elementtejä, vaikkei puhtaassa muodossa. Myös evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon olisi perusteltua muuttua aidosti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, uskonnollisiksi yhteisöiksi muiden joukossa. Tämä voisi helpottaa myös kirkkokuntien omien asioittensa hoitoa.

Yhteiskunnan on kuitenkin syytä huolehtia myös identiteettinsä jatkuvuudesta muutoksessa. Vaikka lainsäädännöllinen erityisasema purettaisiin ja vaikka suomalaisuuden ja luterilaisuuden väliin ei enää vedettäisi yhtäsuuruusmerkkejä, evankelis-luterilaisuuden ja ortodoksisen uskonnon historiallista asemaa kansakunnan rakentumisessa ja merkitystä suurelle osalle suomalaisista voisi yhä korostaa esimerkiksi kansallisen uskonnon käsitteellä. (Omasta puolestani olisin valmis sisällyttämään niihin myös ennen kristinuskoa harjoitetut uskonnolliset tavat ja traditiot.)

Vielä jokin aika sitten oltiin varmoja yhteiskuntien vääjäämättömästä maallistumisesta. Tällä hetkellä puhutaan enemmän post-sekularismista, uskonnollisten arvojen ja käytäntöjen sekä ylipäätään uskonnollisen elämän jatkuvuudesta myös nykyisissä ja lähitulevaisuuden olosuhteissa. Kirkkoon kuulumattomuus ei läheskään aina tarkoita ateismia tai muuta selän kääntämistä hengelliselle elämälle. Lisäksi on varmaa, että maahanmuutto synnyttää länsimaihin elinvoimaisia uskonnollisia yhteisöjä.

Vaikka kirkko ja valtio on syytä juridisesti irrottaa toisistaan nykyaikaisen moniuskontoisuuden kontekstissa, ideaalina on vaikea pitää täysin maallista valtiota. Sekin tarkoittaisi selän kääntämistä yhteiskunnan todellisuudelle. Sen sijaan että julkinen elämä riisuttaisiin kaikesta uskonnollisuudesta, politiikassa – ja esimerkiksi kouluissa – olisi ennemmin hyvä tunnistaa ja tunnustaa uskonnollinen monimuotoisuus, mukaan lukien tietenkin myös oikeus asettua uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle.

Uskonnolliseen elämään liittyy valitettavasti myös mahdollisuus ihmisten hyväksikäyttöön, ihmisoikeuksien polkemiseen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatteluun ja toimintaan. Yksi aikamme suurista kysymyksistä kaikissa eurooppalaisissa monikulttuurisissa yhteiskunnissa on se, kuinka taataan uskonnonvapauden toteutuminen ja samalla varmistetaan mahdollisuus kontrolloida tarvittaessa uskonnollisten yhteisöjen toimintaa ja puuttua väärinkäytöksiin ja yhteiskuntarauhaa tai oikeusvaltiota uhkaaviin ilmiöihin.