Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Mainokset

Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat.

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.

Lähteet:

Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta: http://sorsafoundation.fi/fi/jakolinjojen-suomi/.

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/205/.

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2017_nettiin.pdf.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_uso_201500_2015_16163_net.pdf.

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi. https://ismosoderling.wordpress.com/2017/02/10/kaksoiskansalaisuus-on-haaste-ja-resurssi/.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.

 

 

 

 

 

Pari esitelmää monikielisyydestä Suomessa ja Helsingissä

Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.

Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:

  • Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
  • Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
  • Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
  • Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.

Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:

Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.

Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)

Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.

Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.

Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on  monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.

Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.

Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.

Monien uskontojen Suomi

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin ajatella, että politiikassa olennaista ei ole yhteisten asioiden hoitaminen vaan erilaisuuden onnistunut organisointi. Ajatuksen taustalla oli se havainto, että yhteiskunnat ovat entistä vähemmän yhteisöjä. Sen sijaan ne ovat entistä enemmän sellaisia tietyllä alueella sijaitsevia laajoja ihmisryhmiä, joiden jäsenet poikkeavat monin tavoin toisistaan: poliittisesti, taloudellisesti sekä etnisesti ja kulttuurisesti. I

Joskus erot ihmisten ja ihmisryhmien ovat olleet pieniä ja harmittomia. Nykypäivän monella tapaa monimuotoisissa olosuhteissa meillä on iso haaste löytää ratkaisuja sille, miten yhteiskunta säilyy koossa ja kykenee saavuttamaan tavoitteitaan, vaikka siihen kuuluvilla ihmisillä ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä. Kovinta ääntä näiden ratkaisujen etsimisessä pitää uudelleen voimistunut nationalismi, mutta kansallismielisten ihannoimaan yhtenäiskulttuuriin ei ole olemassa väkivallatonta tietä.

Kirjassani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa olen avannut enemmän tätä ajatusta politiikasta erilaisuuden organisointina. Se löytyy nykyään avoimesti verkostakin, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (Cupore) uudelleen julkaisemana (linkki kirjan nimen kohdalla).

Palasin näihin asioihin jälleen kerran, kun kansanedustajien ja tutkijoiden Tutkas-seura pyysi minulta alustuksen huhtikuun 24. päivän seminaariinsa: Valtiokirkosta moniuskontoiseen Suomeen – 500 vuotta Lutherin teeseistä. Varsinainen esitelmä oli hieman toisenlainen, mutta liitän tähän jatkoksi kommentoijilleni lähettämän tiivistelmän esityksestä.

Kohti moniuskontoista Suomea

Suomen kansalliseen identiteettiin on olennaisesti kuulunut käsitys kansakunnan etnisestä ja kulttuurisesta yhtenäisyydestä. Tässä homogeenisuuskäsityksessä uskonto on muodostanut tärkeän komponentin. Suomen väestö olikin aikaisemmin uskonnollisesti varsin yhtenäinen: evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului maan itsenäistyessä lähes koko väestö. Kirkkoon kuulumattomien määrä alkoi kasvaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä vuonna 1980 luterilaiseen pääkirkkoon kuului 90 prosenttia suomalaisista.

Suomi on ollut erikoinen kansallisvaltio, jonka todellinen luonne on ollut ja on yhä helppo ymmärtää väärin. Käsitystä suomalaisuudesta on siis leimannut nationalistinen ajattelu kielellisestä ja kulttuurisesta, toisinaan jopa etnisestä ja rodullisesta yhtenäisyydestä. Samanaikaisesti verrattuna useimpiin muihin Euroopan maihin Suomessa on joidenkin vähemmistöryhmien oikeudet taattu jo varhain varsin korkealle tasolle. Lisäksi 1960-luvun puolivälin jälkeen vähemmistöpolitiikassa tapahtui yleisesti paljon myönteistä kehitystä.

Uskonnon osalta tämä suomalainen kansallisvaltioparadoksi ilmenee muun muassa siten, että luterilaisuuden väestöllisesti, juridisesti ja symbolisesti vahvasta asemasta huolimatta Suomessa ei ole muista Pohjoismaista poiketen ollut enää puoleentoista vuosisataan varsinaista valtionkirkkojärjestelmää. Kirkko ei ole Suomessa ollut valtion virasto eikä kirkon omaisuus valtion omaisuutta.

Lisäksi evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut laissa säädetty asema, ja molempia kirkkokuntia on kutsuttu kansankirkoiksi. Virallisen kaksikielisyyden rinnalla on ollut eräänlainen virallisen kaksiuskontoisuuden järjestelmä.

Tämän päivän Suomi on kiistatta monikulttuurinen, osin perinteisen monimuotoisuuden, osin sisäsyntyisen eriyttävän kehityksen ja osin kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Suomessa puhutaan noin kahtasataa kieltä, ylläpidetään erilaisia kulttuurisia traditioita ja Suomessa asuvilla on erilaisia etnisiä ja kansallisia identiteettejä – usein suomalaisuuden rinnalla.

Kaikki maailman suuret uskonnot ja elämänkatsomukselliset suuntaukset, ja monet pienistäkin, ovat Suomessa edustettuna. Jäsenmäärät rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista eivät kerro koko totuutta, koska monet uskonnot eivät järjestäydy samalla tavalla. Mutta buddhalaisuus, hindulaisuus, juutalaisuus ja islam kuuluvat kristinuskon ohella tämän päivän suomalaiseen elämään.

Samanaikaisesti sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, on kasvanut nopeasti. Heistäkin osa voi olla vahvasti uskonnollisia etsijöitä tai oman hengellisen tiensä kulkijoita. Toisaalta kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä osa on ajattelultaan hyvin maallisia ja kuuluvat yhteisöönsä enemmän tottumuksesta kuin vakaumuksesta.

Niin uskonnon kuin yleisemminkin monikulttuurisuuden Suomi jakautuu enenevässä määrin kulttuurisesti moninaiseen ja kulttuurisesti yhä koko lailla monokulttuuriseen Suomeen. Etenkin Helsinki ja muu pääkaupunkiseutu muistuttavat aina vain vähemmän perinteistä stereotyyppistä kuvaa yhtenäiskulttuurisesta Suomesta.

Tällä hetkellä Helsingissä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vain hieman yli puolet, ja jo lähivuosina mennään alle viidenkymmenen prosentin rajan. Pääkaupunkiseudulla asuu myös noin puolet Suomen maahanmuuttajista. Kun toinen sukupolvi – maahanmuuttajien lapset – kasvaa, myös uudemmat uskonnolliset yhteisöt vakiintuvat ja voimistuvat. Islam variaatioineen on entistä näkyvämpi osa suurten kaupunkiseutujen katukuvaa – Suomi eurooppalaistuu myös tässä mielessä. Maahanmuuttajat moninaistavat myös suomalaista kristillisyyttä – luterilaisuuttakin – omilla traditioillaan.

Jos halutaan estää suomalaisten symbolinen kahtiajako kulttuurisesti ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, kansallisen identiteetin eli siis käsityksen suomalaisuudesta on muututtava. Nykypäivän suomalaisuus täytyy irrottaa entistä selvemmin luterilaisuudesta. Kuka tahansa Suomessa asuva, uskontokuntaan katsomatta, tulee tulla hyväksytyksi identiteettimielessä suomalaisena. Tälle uudistustyölle ei ole avoimen yhteiskunnan puitteissa vaihtoehtoa.

Toinen asia on, pitäisikö suomalaista institutionaalista erilaisuuden organisointia, siis kieli-, uskonto- ja muuta vähemmistöpolitiikkaa myös muuttaa yhteiskunnan muutosten vuoksi. Kirjassani Erilaisuuksien Suomi (2013) olen esittänyt nykyiseen tilanteeseen ja tulevaisuuden näkymiin sisältyviä haasteita ja ongelmakohtia sekä tarjonnut vaihtoehtoja sille, miten asiat voitaisiin järjestää.

Yhä ajattelen, että tulevaisuudessa on vaikea pitää mielekkäänä nykyisen kaltaista järjestelyä, jossa kahdella kirkkokunnalla on lakiin perustuva erityisasema ja jossa yhä on valtionkirkollisia elementtejä, vaikkei puhtaassa muodossa. Myös evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon olisi perusteltua muuttua aidosti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, uskonnollisiksi yhteisöiksi muiden joukossa. Tämä voisi helpottaa myös kirkkokuntien omien asioittensa hoitoa.

Yhteiskunnan on kuitenkin syytä huolehtia myös identiteettinsä jatkuvuudesta muutoksessa. Vaikka lainsäädännöllinen erityisasema purettaisiin ja vaikka suomalaisuuden ja luterilaisuuden väliin ei enää vedettäisi yhtäsuuruusmerkkejä, evankelis-luterilaisuuden ja ortodoksisen uskonnon historiallista asemaa kansakunnan rakentumisessa ja merkitystä suurelle osalle suomalaisista voisi yhä korostaa esimerkiksi kansallisen uskonnon käsitteellä. (Omasta puolestani olisin valmis sisällyttämään niihin myös ennen kristinuskoa harjoitetut uskonnolliset tavat ja traditiot.)

Vielä jokin aika sitten oltiin varmoja yhteiskuntien vääjäämättömästä maallistumisesta. Tällä hetkellä puhutaan enemmän post-sekularismista, uskonnollisten arvojen ja käytäntöjen sekä ylipäätään uskonnollisen elämän jatkuvuudesta myös nykyisissä ja lähitulevaisuuden olosuhteissa. Kirkkoon kuulumattomuus ei läheskään aina tarkoita ateismia tai muuta selän kääntämistä hengelliselle elämälle. Lisäksi on varmaa, että maahanmuutto synnyttää länsimaihin elinvoimaisia uskonnollisia yhteisöjä.

Vaikka kirkko ja valtio on syytä juridisesti irrottaa toisistaan nykyaikaisen moniuskontoisuuden kontekstissa, ideaalina on vaikea pitää täysin maallista valtiota. Sekin tarkoittaisi selän kääntämistä yhteiskunnan todellisuudelle. Sen sijaan että julkinen elämä riisuttaisiin kaikesta uskonnollisuudesta, politiikassa – ja esimerkiksi kouluissa – olisi ennemmin hyvä tunnistaa ja tunnustaa uskonnollinen monimuotoisuus, mukaan lukien tietenkin myös oikeus asettua uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle.

Uskonnolliseen elämään liittyy valitettavasti myös mahdollisuus ihmisten hyväksikäyttöön, ihmisoikeuksien polkemiseen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatteluun ja toimintaan. Yksi aikamme suurista kysymyksistä kaikissa eurooppalaisissa monikulttuurisissa yhteiskunnissa on se, kuinka taataan uskonnonvapauden toteutuminen ja samalla varmistetaan mahdollisuus kontrolloida tarvittaessa uskonnollisten yhteisöjen toimintaa ja puuttua väärinkäytöksiin ja yhteiskuntarauhaa tai oikeusvaltiota uhkaaviin ilmiöihin.

 

 

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Pidin joulukuussa 2015 Siirtolaisuusinstituutin Muuttoliikesymposiumissa esitelmän otsikolla Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tarkastelin siinä kansainvälisen muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan, kotoutumisen ja kotouttamisen sekä monikulttuurisuuden ja vähemmistöpolitiikan historiallista kehitystä, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä.

Kirjoitin puheen pohjalta artikkelin, jonka toimitin Siirtolaisuusinstituuttiin helmikuussa 2016. Symposiumin esitelmistä koottu julkaisu ilmestyi jokin aika sitten nimellä Maassamuutto ja siirtolaisuus kehityksen moottoreina?  Se on tilattavissa Siirtolaisuusinstituutista.

Kahdentoista viime kuukauden aikana on tapahtunut kaikenlaista. Maahanmuuttoon suoraan tai välillisesti kytkeytyvien asioiden merkitys ei totisesti ole vähentynyt esimerkiksi Brexit-kansanäänestyksen tuloksen ja Trumpin voitokkaan presidentinvaalikampanjan myötä.

On odotettavissa, että muuttoliike maailmalla lisääntyy ja sen poliittinen painoarvo sen kuin kasvaa ja merkitys laajenee. Liikkuvuuteen suhtaudutaan länsimaissa yhä kielteisemmin, vaikka yhteiskuntiemme menestys myös riippuu muuttoliikkeestä. Kriittisyys ja jopa vihamielisyys heijastuvat myös suhtautumisessa maahanmuuttajiin, joita yhä useammat meistä ovat.

Vuosi sitten pidin artikkelini lopun synkkien pilvien maalailua vähän liioittelevina, ehkä tarpeettoman pelottelevinakin. Julkaisin ne kuitenkin. Valitettavasti on todettava, että ennuste on toistaiseksi osunut oikeaan. Demokratian ja oikeusvaltion periaatteet ja käytännöt ovat vakavasti uhattuna monessa maailmankolkassa.

Vastakkainasetteluja haetaan tavalla ja intensiteetillä, joka todennäköisesti johtaa konfliktiin ennemmin tai myöhemmin. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres varoitti vastikään haastattelussa moninapaisesta maailmasta, jossa ei ole vahvoja  monenkeskisiä instituutioita. Sellaista kohti ollaan nyt menossa.

Näistä syistä ajattelin, että haluan julkaista kyseisen artikkelini myös blogissani, mihin Siirtolaisuusinstituutti ystävällisesti myös antoi luvan. Juttu on tässä alla.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Muuttoliikkeen, kotouttamisen ja monikulttuurisuuden haasteet ja mahdollisuudet

Johdanto

Viimeiset parikymmentä vuotta olen tutkinut kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttopolitiikkaa, maahanmuuttajien integroitumista ja kotouttamispolitiikkaa sekä monikulttuurisuutta ja vähemmistöpolitiikkaa. Olen tehnyt työtä päätoimisesti ja osa-aikaisesti ja sekä yhteiskuntatieteen menetelmin että uteliaan kansalaisen sisäsyntyisillä välineillä. Olen analysoinut Suomea, mutta seurannut myös etenkin muiden Pohjois-Euroopan maiden tilannetta. (Ks. esim. Saukkonen 2007; 2010; 2013a; 2013b; Pakkasvirta ja Saukkonen 2005; Martikainen, Saukkonen ja Säävälä 2013)[1]

Olen puhunut ja kirjoittanut paljon ajankohtaisista asioista ja niiden historiallista taustoista. Koko ajan mieltäni on kuitenkin eniten askarruttanut kysymys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mihin tulevaisuuden muuttovirrat suuntaavat? Miten kansainväliseen muuttoliikkeeseen pyritään vaikuttamaan? Kuinka yhteiskuntien uudet jäsenet löytävät paikkansa ja miten tätä prosessia pyritään julkisen vallan toimesta edistämään? Minkälaisia etnisiä ja kulttuurisia rakenteita sekä yhteisöllisyyden muotoja syntyy ja vakiintuu? Miten kansalaiset suhtautuvat kehitykseen? Mikä on valtiovallan vastaus siihen, että yhteiskunta ei enää ole homogeeninen yhteisö?

Tulevaisuuden ennustaminen on Johannes Virolaisen kuuluisaan toteamaan viitaten todellakin vaikeata, mutta tulevan ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Koskaan ei voi tietää täsmälleen, mitä seuraavaksi tai vaikka kymmenen vuoden päästä tapahtuu, mutta jotkin asiat ovat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset. Eri tekijöitä huomioon ottamalla voidaan rakentaa vaihtoehtoisia skenaarioita, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän tekojen mahdollisia seurauksia.

Urani aikana ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin vaikea vastata edellä esitettyihin kysymyksiin tai muuten ennakoida maahanmuuton, maahanmuuttajien integroitumisen ja monikulttuurisuuden sekä näitä asioita koskevien poliittisten ja hallinnollisten toimien tulevaa kehitystä. Tulevaisuuden mahdollisten todellisuuksien vaihteluväli tuntuu tällä hetkellä todella lavealta.

Tämä ei kuitenkaan vähennä ennakoinnin tarvetta, päinvastoin. Viime vuosikymmenten aikana muuttoliikkeeseen ja monikulttuurisuuteen liittyvien asioiden yleinen yhteiskunnallinen painoarvo on myös suuresti kasvanut. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen volyymi, sen taloudelliset vaikutukset ja kulttuuriset seuraukset sekä muuttoliikkeen kytkeytyminen kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti sen kriiseihin ja konflikteihin. Näihin asiakysymyksiin keskittyvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu on keikuttanut aikaisemmin vakaita eurooppalaisia demokratioita.

Lähiaikoina annettavat vastaukset siirtolaisuutta koskeviin ja sitä sivuaviin kysymyksiin vaikuttavat siis merkittävällä tavalla siihen, minkälaisiksi eurooppalaiset yhteiskunnat, Suomi mukaan lukien, muodostuvat. Mitä länsimaisista poliittisista arvoista ja kulttuurisista traditioista on jäljellä vuonna 2030? Vieläkö suurella vaivalla aikaan saatuja kansainvälisiä sopimuksia kunnioitetaan? Ovatko rajat auki vai kiinni vai valikoivasti raollaan? Saadaanko edustuksellinen demokratia toimimaan myös monimutkaisen monikulttuurisuuden olosuhteissa, globaalin keskinäisriippuvuuden muokkaamassa maailmassa? Vai näemmekö kenties pian taas Euroopassa leirejä, joihin keskitetään ihmisiä ja joissa heillä on työvelvollisuus?

Seuraavassa analysoin nykyistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä ja tarkennan siten yllä esitettyjä ajatuksia ja täsmennän lopuksi niitä kysymyksiä, jotka juuri tällä hetkellä tuntuvat kaikista tärkeimmiltä ja ajankohtaisimmilta.

Muuttoliikesokki

Suomessa puhuttiin somalisokkina siitä 1990-luvun alun tilanteesta, jossa somalialaisia saapui Suomeen Neuvostoliitosta turvapaikanhakijoina, sen jälkeen kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt. Tämän päivän tilanteesta käsin tarkasteltuna heitä saapui varsin vähäinen määrä[2], mikä ei estänyt toimittajia ja poliitikkoja puhumaan silloinkin tulvasta tai vyörystä. Kiintiöpakolaisten rinnalla alettiin kriittiseen sävyyn puhua spontaanipakolaisista. (Ks. esim. Aallas 1991; Mubarak, Nilsson & Saxén 2015.)

Sokinkaltaisessa mielentilassa ei olekaan kyse varsinaisesta tapahtumisesta ja sen volyymistä, vaan tapahtuneen yllätyksellisyydestä. Sokkiin joutuva joutuu kohtaamaan jotain mihin hän ei ole tottunut tai valmistautunut. Yllättävä tapahtuma järkyttää ja vie pois tolaltaan. Mieli ei tällöin pysty kunnolla tai lainkaan käsittelemään rationaalisesti kohtaamaansa asiaa tai tapahtumaa.

Euroopassa on ollut jo jonkin aikaa päällä rakenteellinen muuttoliikesokki, jonka on aiheuttanut asteittainen havahtuminen kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksiin ja vaikutuksiin yhteiskunnassa. Lisäjärkytystä ihmisten mieliin ovat tuoneet maahanmuuton lisääntyminen viime vuosina sekä erityisesti tapahtumat vuoden 2015 jälkipuoliskolla, kun turvapaikanhakijoiden määrät kasvoivat suuresti ja tavalla, joka koettiin hallitsemattomaksi.

Muuttaminen paikasta toiseen on ollut luontainen osa inhimillistä elämää, mutta maanviljelys, kaupungistuminen ja kansallisvaltioaate ovat paitsi pitäneet ihmisiä paikoillaan myös tuottaneet sellaista käsitystä ihmisten mieliin, että paikallaan pysyminen (vähintään omassa maassa) on se oikea tapa elää. ”Raukat vain menköhöt merten taa.” (Ilmari Kianto) Tämä ajattelutapa on ollut erityisen vahva Euroopassa.

Eurooppa oli vuosisatojen ajan kuitenkin myös maanosa, josta on muutettu muualle maailmaan. Maastamuutto onkin olennainen osa esimerkiksi Irlannin, Portugalin ja Italian historiaa ja kansallista identiteettiä. Maahanmuutto puolestaan ei ole osa kansallista kertomusta missään päin Eurooppaa, vaikka se tosiasiallisesti olisikin olennainen osa historiallista kehitystä, kuten esimerkiksi Ranskassa.

Toisen maailmansodan jälkeen eräät läntisen Euroopan maat alkoivat vastaanottaa suuria määriä siirtolaisia tyydyttääkseen työvoiman tarvettaan. Maahanmuuttoa lisäsi myös esimerkiksi Britannian, Ranskan ja Alankomaiden siirtomaiden itsenäistyminen. Ajan mittaan sellaisistakin maista, joista vielä 1960- ja 1970-luvulla muutettiin muualle, tuli muuttovoittoisia maita. Näihin maihin kuuluu myös Suomi. Meillä ajatellaan usein, että viime vuosien kansainvälinen muuttoliike on muuttanut maatamme paljon, mutta tosiasiallisesti muutos on ollut paljon suurempi esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Irlannissa. Siinä missä ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa alle kuusi prosenttia, Espanjassa vastaava luku on 13,4 ja Irlannissa 16,4 (OECD 2015a).

Tulijoita ei kuitenkaan pitkään pidetty yhteiskunnan uusina jäseninä vaan vierastyöläisinä, joiden oletettiin ja toivottiin muuttavan aikanaan takaisin kotimaihinsa. Illuusiota kansakuntien ennallaan säilymisestä vahvisti edelleen rekrytointiohjelmien lopettaminen ja muu liikkuvuuden rajoittaminen 1970-luvun öljykriisin yhteydessä. Samoihin aikoihin monet esimerkiksi Marokosta, Algeriasta, Turkista, Intiasta ja Pakistanista muuttaneet kuitenkin päättivät jäädä esimerkiksi Britanniaan, Ranskaan, Länsi-Saksaan, Alankomaihin tai Belgiaan pysyvästi ja joko yhdistivät uuteen kotimaahansa perheensä tai avioituivat lähtömaasta olevan puolison kanssa. Näin tekivät myös monet Suomesta Ruotsiin työn perässä lähteneet.

Paradoksaalisesti muuttoliike siis vakiintui ja kasvoi määrällisesti juuri silloin kun sen suuren yleisön silmissä piti loppua. Tapahtuneet tosiasiat tunnustettiin lopulta, esimerkiksi Saksassa virallisesti vasta kuitenkin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Kaikkineen Länsi-Euroopassa hukattiin osin jopa vuosikymmeniä muuttoliikkeen ja sen seurausten hyväksymisessä ja ymmärtämisessä. Tämä laiminlyönti halutaan nykyään mielellään unohtaa.

1990-luvulla kansainvälinen muuttoliike alkoi samalla uudelleen voimistua. Kylmästä sodasta siirryttiin kuumiin kriiseihin (Kantola 2002, 163–220), ja monet ihmiset joutuivat pakosalle kotiseuduiltaan ja synnyinmaistaan samalla kun sekä tiedon (ja epätiedon) välittämisen että matkustamisen edellytykset paranivat nopeasti. Euroopan unionin itälaajentuminen vuonna 2004 lisäsi muuten varsin kangerrellen toiminutta ihmisten vapaata liikkuvuutta Euroopan sisällä. Väestöjensä ikääntymiseen havahtuneet maat alkoivat uudelleen rekrytoida työvoimaa ulkomailta.

Näiden joukossa oli myös Suomi, jonka maahanmuuttopoliittiset toimet eivät tosin juuri ehtineet aktivoitua ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Muuttoliikettä Suomeen hillitsi myös Suomen säätämät siirtymäaikasäännökset, joilla rajoitettiin Euroopan unionin uusissa jäsenmaissa asuvien ihmisten muuttoa Suomeen unionin vuonna 2004 toteutuneen itälaajentumisen jälkeen.

Työvoimaa kaivattiin, mutta ihmisiä tuli. Vuosituhannen taitteen tienoilla havahduttiin entistä vahvemmin ja laajemmin Max Frischin[3] jo 1960-luvulla tekemään havaintoon, että vierastyöläiset ovat todellakin ihmisiä, jotka muuttavat yhteiskuntia peruuttamattomasti. Tämä todellisuuteen herääminen, yhdessä etenkin islamiin liitettyjen vahvasti kielteisten piirteiden kanssa, tuotti edellä mainitun rakenteellisen ja kollektiivisen eurooppalaisen maahanmuuttosokin.

Sanomalehtien mielipidesivuilta ja internetistä saamme toistuvasti lukea hämmentyneiden kansalaisten enemmän tai vähemmän kriittisiä huomioita siitä, kuinka he eivät enää tunnista kotiseutuaan tai kotikaupunkiaan omakseen (ks. esim. Gruijter ym. 2010). Etenkin uusoikeistolaiset puolueet, mutta myös jotkin vasemmistolaiset, ovat hyödyntäneet tätä yhteentörmäystä ideaalisen kansallisvaltion ja reaalisen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden välillä tehokkaasti poliittisessa kampanjoinnissaan. Keskustelu muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta on ollut kömpelöä, tunteenomaista ja poukkoilevaa.

Tähän päälle olemme saaneet viime aikojen kiistatta melko dramaattiset tapahtumat. Ne ovat tulleet yllätyksenä siinä mielessä, että kukaan ei voinut sanoa varmasti, mitä täsmällisesti tapahtuu juuri vuoden 2015 aikana. Kuitenkin kaikki, jotka ovat tienneet väestönkehityksestä Euroopassa ja sen lähialueilla, taloudellisesta epävarmuudesta ja heikoista tulevaisuudennäkymistä maapallon eri osissa, erilaisten kriisien ja konfliktien mahdollisuuksista sekä muuttoliikkeeseen kytkeytyvästä laillisesta ja laittomasta liiketoiminnasta, ovat tienneet, että jossain vaiheessa aikaisempaa selvästi suurempi muutto Eurooppaan on hyvin todennäköistä (ks. esim. Söderling 1991; 2001). The Age of Migration -teoksessa (2009, 301–302) Stephen Castles ja Mark J. Miller toteavat, että maailma tulee näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kokemaan lisää liikkuvuutta sekä sen perinteisissä että monissa uusissa, aikaisempaa joustavammissa muodoissa.

Kotouttaminen ja sen linjaukset Euroopassa

Viime aikoina on puhuttu paljon maahanmuuttajien kotouttamisesta. Suunniteltuna, määrätietoisena ja kokonaisvaltaisena politiikka-alueena sen historia on kuitenkin suhteellisen lyhyt. Niin kauan kun suuri osa siirtolaisista tuli ensisijaisesti töihin tai perheen mukana ja useimpien oletettiin muuttavan aikanaan myös jossain vaiheessa takaisin, erityisille yhteiskuntaan integroitumista edistäville toimille ei yleensä katsottu olevan tarvetta.

Itseasiassa päinvastoin: monessa maassa suosittiin oman kielen ja kulttuurin ylläpitämistä ja sitä myös julkisin varoin tuettiin, jotta paluu olisi mahdollisimman vaivatonta. Tätä on joskus kutsuttu paluuorientoituneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism) (Kymlicka 2012, 6). Erityisesti suurten teollisuus- tai kaivosyritysten katsottiin työnantajina huolehtivan ulkomaisten työntekijöidensä tarpeista, ja niin monet niistä tekivätkin. Työpaikoilla ja niiden yhteydessä järjestettiin esimerkiksi erilaisia liikunnan ja harrastamisen mahdollisuuksia sekä muita vapaa-ajan vieton muotoja.

Kotouttamispolitiikan varhaisimmat juuret ovat pakolaisten vastaanottamisessa. Kylmän sodan päättymiseen saakka 1980-luvun lopussa Eurooppaan tulleiden turvapaikanhakijoiden määrät olivat kuitenkin hyvin pieniä viime vuosikymmenten lukuihin verrattuna. Jotkut maat, kuten kaikki Pohjoismaat, ottivat pakolaisia vastaan vuotuisen kiintiön mukaisesti. Pieniä pakolaispiikkejä toisen maailmansodan jälkeen tuottivat Unkarin ja Tšekkoslovakian protestoinnin väkivaltaiset tukahduttamiset, siirtomaiden kuten Algerian ja Surinamin itsenäistymiset sekä kansainväliset tapahtumat kuten Chilen sotilasvallankaappaus ja Etelä-Vietnamin sotilaallinen tappio.

Eri maissa tunnustettiin ajan mittaan monien maahanmuuttajien asettuminen pysyvästi uuteen kotimaahan, usein perheineen. Kun kansainvälinen muuttoliike muutenkin alkoi kylmän sodan jälkeen aikaisempaa enemmän suuntautua Eurooppaan, myös kansalliset kotouttamispolitiikat alkoivat muotoutua. Julkinen valta otti aikaisempaa vahvemman roolin asiassa. Yhteiskunnan eri alueilla ja eri tasoilla toteutettuja toimia alettiin koota laajemmiksi kokonaisuuksiksi.

Periaatteiden tasolla kansallisissa kotouttamispolitiikoissa on nähtävissä suuria eroja, jotka heijastelevat eri valtioiden tapaa ymmärtää itsensä kansakuntana. Ranska on edustanut selvimmin sulauttamis- eli assimilaatiopolitiikkaa, jossa maahanmuuttajien on odotettu luopuvan aikaisemmasta identiteetistään. Sen vastapainoksi heidät on hyväksytty ranskalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, joille on taattu yhdenvertaisuus lain edessä ja sosiaalinen tasa-arvo. Ranskan kansalaisuuden saaminen on ollut verrattain helppoa.

Tämän vastakohtana joissain maissa on suosittu multikulturalismia, jossa yhteiskuntaan integroitumisen rinnalla on vaalittu maahanmuuttajien oikeutta säilyttää myös alkuperäinen kielensä, kulttuurinsa ja identiteettinsä. Tätä säilyttämistä on myös julkinen valta tukenut eri keinoin. Inspiraatiota tähän lähestymistapaan haettiin usein etenkin Kanadasta, jonka vähemmistöjä tunnustava politiikka oli saanut alkunsa jo 1970-luvulla, mutta osin siihen siirryttiin myös täysin maan omiin perinteisiin nojautuen. Multikulturalistisina maina tässä mielessä voidaan Euroopassa pitää Ruotsia, Britanniaa ja Alankomaita, joskin se ilmenee näissä maissa eri tavoin. Suomen 1990-luvulla luotuja kotouttamispoliittisia linjauksia voi niin ikään pitää multikulturalistisina.

Vuosituhannen vaihdetta kohti tultaessa kritiikki toteutettua kotouttamispolitiikkaa kohtaan alkoi kasvaa samalla kun yhteiskunnissa toden teolla alettiin ymmärtää, että ne muuttuvat vääjäämättä kansainvälisen muuttoliikkeen myötä. Kaikissa maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa kasvoi huoli maahanmuuttajien integroitumisesta työmarkkinoille sekä esimerkiksi heikosta kielitaidosta ja koulutustasosta. Asuinalueiden eriytyminen siten, että monissa lähiöissä niin sanottuun kantaväestöön kuuluvat olivat selvästi vähemmistössä, pantiin merkille. Samoin tiedostettiin entistä selvemmin islamin ilmestyminen katukuvaan moskeijoiden muodossa sekä katukuvassa erottuvan konservatiivisen pukeutumisen kuten burkan käytön kautta.

Ranskassa tiukennettiin kansalaisuuden saamisen lainsäädäntöä, keskusteltiin uskonnollisten yhdyskuntien, etenkin islamin, julkisen tukemisen (ja kontrollin lisäämisen) mahdollisuuksista sekä etenkin paikallistasolla alettiin tunnustaa eri vähemmistöryhmien olemassaolo. Multikulturalismia arvosteltiin monessa maassa, myös esimerkiksi Saksassa, jossa sellaista politiikkaa ei koskaan ollut harjoitettukaan. Etenkin Alankomaissa multikulturalismin voimakas kritiikki johti 2000-luvun alkuvuosina kotouttamispolitiikan selvään suunnanmuutokseen sulauttamispolitiikan suuntaan.

Kaikkineen eurooppalaiset kotouttamispoliittiset mallit ovat viime vuosina lähestyneet toisiaan siinä mielessä, että assimilaatiopolitiikkaa harjoittaneissa maissa yhteiskunnan tosiasiallista monikulttuurisuutta on tunnustettu ja multikulturalistisissa maissa yhteisöjen julkista tukemista on puolestaan vähennetty. Yhä harvempi maa pitää maahanmuuttajia lähtökohtaisesti vain väliaikaisena ilmiönä. Etenkin Sveitsiin on tosin yhä vaikea saada pysyvää oleskelulupaa, kansalaisuudesta puhumattakaan.

Toisaalta voidaan myös sanoa, että erot käytännön toimenpiteissä eivät koskaan olleet niin suuria kuin mitä ne periaatteiden tasolla olivat etenkin 1990-luvulla. Multikulturalismin kritiikin yhteydessä usein liioitellaan vahvasti maahanmuuttajien yhteisöille ja uusille vähemmistöryhmille tarjotun julkisen tuen määrää ja esimerkiksi uskonnollisille yhteisöille annettuja erivapauksia. Sellaisissa maissa, joissa virallisesti kaikkien oletettiin joko sulautuvan valtaväestöön tai muuttavan pian maasta pois, yhteiskunnan muutos tunnustettiin kuitenkin paikallistasolla usein jo melko varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi Marseillessa ja Frankfurtissa luotiin jo varhain rakenteita, jotka poikkesivat valtion virallisesta linjasta suhteessa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen (ks. esim. Borkert ym. 2007).

Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että maahanmuuton seuraukset ovat myös olleet suurin piirtein samanlaisia kaikkialla kansallisista politiikoista ja niiden taustalla vaikuttavista arvojen ja periaatteiden eroista huolimatta. On vaikea nähdä suoria ja vahvoja yhteyksiä toteutetun kotouttamispolitiikan ja esimerkiksi maahanmuuttajien työmarkkinaintegroitumisen tai uusien etnisten, kielellisten tai kulttuuristen yhteisöjen muodostumisen välillä. Sulauttamispolitiikasta huolimatta Ranskasta on tullut monietninen, monikielinen ja monikulttuurinen yhteiskunta, multikulturalismista huolimatta monet Ruotsiin muuttaneista ja varsinkin heidän jälkeläisistään ovat täysin ruotsalaistuneet.

Monikulttuurisuus ja vähemmistöpolitiikka

Euroopan lähihistoriaa leimaa vahvasti myös kansallisuusaate. Nationalistinen ajatus kansallisvaltiosta pitää sisällään sen, että ideaalitapauksessa jokaisella kansakunnalla pitäisi olla oma valtio eli oma poliittinen yksikkö, jossa se saa itse päättää omista asioistaan. Nationalistien mukaan yhteiskunta muodostaa ikään kuin yhden suuren perheen, jonka jäsenet kokevat voimakasta yhteenkuuluvuutta toistensa kanssa ja jonka lait heijastavat yhteisön arvoja ja normeja.

Tällaisia valtioita on ainakin modernilla aikakaudella ollut hyvin vähän. Valtionrajoja yritettiin 1800- ja 1900-luvulla usein vetää etnisiä, kielellisiä ja kulttuurisia jakolinjoja pitkin.[4] Monissa maissa vaikeutettiin vähemmistöjen elämää eri tavoin, eikä kielen ja kulttuurin säilymistä modernisaation yhdenmukaistavassa paineessa tuettu. Vapaamielisinäkin tunnetut ajattelijat saattoivat olla vilpittömästi sitä mieltä, että ”takapajuisiin” vähemmistöihin kuuluvien olisi heidän itsensä vuoksi parempi sulautua valtaväestöön. Esimerkiksi John Stuart Mill piti bretoneille, baskeille, walesilaisille ja skoteille paljon edullisempana sulautua ranskalaisuuteen tai brittiläisyyteen kuin jäädä vaille sivistystä ja eristyneenä osattomaksi maailman suurista tapahtumista (ks. Hobsbawm 1993, 34).

Nationalistinen ajattelutapa jyllää monissa meistä yhä vielä. Toisen maailmansodan jälkeen, kun jyrkän linjan kansallismielinen ideologia oli tehnyt poliittisen ja sotilaallisen haaksirikon, vähemmistöjen olemassaolon oikeuksia alettiin kuitenkin hiljalleen tunnustaa. Tätä seurasivat erilaiset julkishallinnolliset tai julkisrahoitteiset välineet kielen, kulttuurin ja identiteetin säilyttämiseksi. Pienten kielten ja kulttuurien asema onkin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, parantunut merkittävästi. Tosin monet kielet ja traditiot olivat tässä välissä jo ehtineet kadota kokonaan tai ainakin marginalisoitua siinä määrin, että niiden pelastaminen oli jo hyvin vaikeata.

Maahanmuuton synnyttämien uusien etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen muodostuminen kytkeytyy tähän kehitykseen. Joissain maissa, kuten Suomessa, yleinen vähemmistöpoliittinen kehitys vaikutti siihen, että myös maahanmuuttajille katsottiin kuuluvan kielelliset ja kulttuuriset oikeudet, joiden toteutumista julkisen vallan tuli myös tukea. Toisissa maissa haluttiin tehdä selvä ero perinteisten, ikään kuin kansallisten vähemmistöjen, ja maahanmuuttajien yhteisöjen välillä. Jälkimmäisten velvollisuudeksi katsottiin sopeutua valtakulttuuriin.

Myös vaikutusvaltainen poliittisen filosofian edustaja Will Kymlicka ajatteli vielä teoksessaan Multicultural Citizenship tähän tapaan (Kymlicka 1995, 96–98). Myöhemmissä teoksissaan hänkin on kuitenkin osoittanut enemmän huomiota myös maahanmuuttajien ”etnisten ryhmien” kulttuurisille oikeuksille monikulttuurisissa yhteiskunnissa (esim. Kymlicka 2009). Rajanveto perinteisten ja uusien yhteisöjen välillä on lopulta hyvin vaikea. Eihän somalialaisuuden muodostuminen Suomessa historialliseksi vähemmistöksi ole kuin ajan kysymys. Kaikki tänne ovat joskus jostakin tulleet.

Kokemus kotoutumisen vaikeuksista ja kotouttamisen epäonnistumisesta sekä etenkin islamin näkeminen entistä enemmän yhteiskunnallisena uhkana ja vaaratekijänä muutti vuosituhannen vaihteessa radikaalisti suhtautumista yhteiskunnan monikulttuurisuuteen ja sitä ylläpitäviin poliittisiin toimiin eli edellä mainittuun multikulturalismiin.

Anti-multikulturalismin aalto pyyhkäisi Euroopan yli sellaisella voimalla, että siihen yhtyivät monet sellaiset poliittiset ja mielipidevaikuttajat, jotka eivät asiasta juuri ymmärtäneet, ja sellaisistakin maista, joissa multikulturalismia ei ollut koskaan harjoitettukaan. Angela Merkelin vuoden 2010 lausuntoon[5] viitattiin jo edellä, mutta kuoroon yhtyivät myös esimerkiksi Nicolas Sarkozy, Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Ilmiöön vaikutti todennäköisesti uusnationalististen puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu monissa maissa ja siten muuttoliikesokin ja islamin nimissä tehtyjen terroritekojen lisäksi sisäpoliittisen kilpailun kiristyminen.

Viime vuosien ajan Euroopassa on siten ollut omituinen, suorastaan ristiriitainen tilanne, jossa monikulttuurisuus etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena on koko ajan lisääntynyt samalla kun suhtautuminen siihen ja sen julkiseen tukemiseen on retoriikan tasolla muuttunut koko ajan kielteisemmäksi. Samanaikaisesti monissa maissa on kuitenkin pienten askelten politiikalla tunnustettu yhteiskunnan muuttuminen ja eri väestöryhmien huomioon ottamisen mielekkyys. Ei ihme jos tavallisella kansalaisella on ollut vaikea ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtuu.

Kritiikki aikaisempaa kotouttamispolitiikkaa ja multikulturalismia kohtaan on myös ollut siinä mielessä onnetonta, että se ei ole juurikaan sisältänyt rakentavia ehdotuksia siitä, mitä sitten oikeastaan pitäisi tehdä. Euroopasta ja eurooppalaisista yhteiskunnista on puuttunut visio, joka sekä tunnustaisi vallitsevat olosuhteet että pystyisi katsomaan realistisesti tulevaisuuteen. Tätä visiota tarvittaisiin sekä yhteiskuntien kansallisten identiteettien uudistamiseksi, kulttuuristen oikeuksien takaamiseksi länsimaisen oikeusvaltion rajoissa että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamiseksi.

Kansainvaelluksen kuukaudet

Tähän valmiiksi sotkuiseen tilanteeseen, jota esimerkiksi Kreikan eurokriisi, Itä-Ukrainan konflikti ja Britannian Brexit-äänestys ovat edelleen sekoittaneet, kehittyi vuoden 2015 jälkipuoliskolla paikoin kansainvaellukseksikin luonnehdittu muuttoliike Eurooppaan. Pariisin terrori-iskut marraskuussa 2015 eivät lainkaan helpottanut asioiden järkevää ja tietoperusteista käsittelemistä, ja huono vaikutus oli myös uudenvuodenyönä Kölnissä tapahtuneilla ahdisteluilla ja ryöstöillä.[6]

Edellytykset sille, että Eurooppaan suuntautuva muutto voi lisääntyä suuresti, olivat olleet maailman poliittista ja muuta kehitystä seuraavien tiedossa jo pitkään. Edellä kuvattujen yleisten taustatekijöiden kuten väestönkasvun ja väestörakenteiden muutosten taustalta löytyy joitain täsmällisempiä kehityskulkuja. Afganistanin ja Irakin yhteiskunnat eivät olleet kunnolla asettuneet siellä käytyjen sotien jälkeen, kun arabikevät toi lisää epävakautta moniin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Libyan ajautuminen sekasortoon lisäsi mahdollisuuksia ylittää Välimeri sieltä käsin samalla kun monet Libyassa vierastyöläisinä olleet menettivät elämisen mahdollisuutensa. Eritrean poliittinen tilanne oli käynyt vallanpitäjiä vastustaville tukalaksi. Syyrian sodan syttyminen ja pitkittyminen ajoi suuret määrät ihmisiä pakosalle etenkin Jordaniaan, Libanoniin ja Turkkiin jo ennen kuin Isis oli alkanut vallata alueita ja perustanut ihmisten terrorisoinnin varaan rakentuvan kalifaattinsa. (OECD 2015b; Banulescu-Bogdan & Fratzke 2015.)

EU:n alueella turvapaikanhakijoiden määrät olivat ennen viime syksyn tapahtumia olleet kasvussa jo muutaman viime vuoden ajan. Ruotsissa Fredrik Reinfeldin toinen hallitus (2010–2014) laati yhdessä ympäristöpuolueen kanssa vapaamieliset pakolaispoliittiset linjaukset, jotka ainakin osittain aiheuttivat etenkin Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden määrän huomattavan kasvun vuoden 2011 jälkeen. Ruotsi on jo pitkään ollut väkilukuunsa suhteutettuna omaa luokkaansa pienten pohjoiseurooppalaisten valtioiden joukossa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa, mutta tulovirrat olivat kasvussa myös monissa muissa maissa.

Välimeren yli pyrkivien määrä oli myös kausivaihteluista huolimatta jatkuvasti lisääntynyt, ja matkalle hukkuneiden määrä UNHCR:n tietojen mukaan niin ikään pääsääntöisesti vuosi vuodelta kasvanut.[7] Vaikka kaikki Eurooppaan suunnanneet eivät olleet kirjaimellisesti turvapaikanhakijoita, muutto merireittiä pitkin korkeine kustannuksineen ja kiistattomine vaaroineen kertoo paljon siitä epätoivosta, joka Euroopan lähiympäristössä vallitsee.

Ennusmerkit olivat siis olemassa, ja viestejä muuton lisääntymisestä tuli paljon eri tahoilta. Mutta kun toden teolla alkoi tapahtua, Euroopan unioni, unionin jäsenmaat ja eurooppalainen yhteisö tulivat täydellisesti yllätetyiksi. Valmiutta ryhtyä nopeasti määrätietoisiin ja tehokkaisiin toimiin ei ollut etenkään EU:lla, mutta ei myöskään monilla sen jäsenmailla. EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontex joutui suureen paineeseen, ja sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottoa säätelevä Dublinin sopimus että EU:n sisäistä liikkuvuutta säätelevä Schengenin sopimus alkoivat horjua. Tilannetta alettiin pian kutsua kriisiksi, vaikka monet muistuttivatkin, että se varsinainen kriisi on kuitenkin sodan ja väkivallan jaloista pakenevilla ihmisillä (ks. esim. Bauman 2015).

Organisaatiotutkimuksessa kriisi on määritelty sellaiseksi tapahtumaksi tai tapahtumien sarjaksi, joka on erityinen ja odottamaton ja joka synnyttää huomattavaa epävarmuutta ja uhkaa tai uhkan tunnetta yhteisön tai organisaation perustavia arvoja ja tavoitteita kohtaan (ks. esim. Seeger, Sellnow & Ulmer 1998). Viestimiä ja poliittista keskustelua seuratessa tilanteen kutsuminen kriisiksi vaikuttaa tästä näkökulmasta katsottuna perustellulta. Se on kuitenkin hyvin erilainen kriisi eri puolilla Eurooppaa.

Kreikassa ja Balkanin niemimaan eri osissa se on ennen muuta rajavalvonnan ja ihmisistä huolehtimisen kriisi, mutta ainakin toistaiseksi suuri osa tulijoista haluaa jatkaa sieltä matkaansa eteenpäin. Varsinainen turvapaikanhakijoiden vastaanoton kriisi kohdistuu aivan toisiin maihin, etenkin Saksaan ja Ruotsiin, mutta myös moniin muihin pohjoisen Euroopan hyvinvointivaltioihin. Monille itäisen Euroopan maille ajatus ylipäätään eri uskontokuntaan kuuluvien turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on tuottanut kriisitunnelmia.

Suomen tapauksessa lisäelementtinä toimii se, että maa ei ole vuosikymmeniin kokenut mitään vastaavaa. Monet muut maat ovat kokeneet turvapaikanhakijoiden määrien kasvussa piikin jo Jugoslavian sotien yhteydessä 1990-luvulla, joten niille oli jo kertynyt kokemusta tällaiseen tilanteeseen reagoimisesta. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, Belgiassa ja Alankomaissa absoluuttiset pakolaismäärät ovat ylipäätään olleet pääsääntöisesti selvästi Suomen lukuja korkeammalla tasolla.

Vastaaviin tilanteisiin tottumaton maamme poliittinen johto alkoikin puhua kestämättömästä tilanteesta ja äärirajoilla olemisesta kansainvälisesti katsottuna vielä aika rauhallisessa tilanteessa. Samanaikaisesti asioiden konkreettisessa järjestämisessä toimittiin kuitenkin ilmeisen ammattitaitoisesti ja tehtävien hoidossa onnistuttiin olosuhteet huomioon ottaen hyvin.

Yleiseen valmistautumattomuuteen ja kriisimielialaan on varmasti osittain vaikuttanut se, että vaikka ennusmerkit olivat nähtävillä, tapahtumien vyöry loppukesällä 2015 oli häkellyttävän nopea. Ruotsiin suuntautunut turvapaikanhakijoiden muutto oli vielä heinäkuussa 2015 viime vuosien normaalin vaihtelun rajoissa, ja alan sikäläinen johtava virkamies ehti jo ennustaa vuotta 2014 alempia lukuja. Pian tämän jälkeen tilanne muuttui kuitenkin dramaattisesti. (Ks. esim. Sydsvenskan 26.12.2015.)

Kehitys näkyy hyvin myös Suomessa, jonne tuli turvapaikanhakijoita vuoden 2015 kesäkuussa vain 770, ja vielä elokuussakin 2894 mutta syyskuussa jo 10 836. Tosin samalla on huomattava, että Eurooppaan suuntautunut turvapaikanhakijoiden tulo kohdentui Suomeen vain joiltain osin: siinä missä muihin maihin tuli paljon syyrialaisia ja eritrealaisia, Suomeen heitä tuli varsin vähän, yhteensä alle tuhat. Miltei kaksi kolmasosaa kaikista Suomeen vuonna 2015 tulleista hieman yli 32 000 turvapaikanhakijasta oli Maahanmuuttoviraston tietojen mukaan irakilaisia. Toiseksi suurin ryhmä olivat afganistanilaiset, joita oli saapunut vuoden loppuun mennessä 5139.

EU:n jäsenmaa toisensa jälkeen alkoi alkusyksystä etsiä keinoja rajoittaa maahanmuuttoa, turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja oleskeluluvan saamisen ehtoja sekä maahanmuuttajien yleisiä oikeuksia. Unkari alkoi ensimmäisenä rakentaa muuria Serbian vastaiselle rajalle. Tämän jälkeen Balkanille on muidenkin maiden välille rakennettu jos ei muuria, niin ainakin piikkilangoin varusteltuja raja-aitoja. Näiden olisi luullut kuuluvan siihen osaan Euroopan menneisyyttä, johon kukaan ei haluaisi palata.

Aidosti traagisten tapahtumien lisäksi syksyyn on sisältynyt myös tragikoomisia elementtejä, kuten etupäässä afgaanien yritykset päästä Norjaan Venäjältä polkupyörällä, rajavalvonnan porsaanreikää hyväksi käyttäen. Norjan puolelle saapuneiden hyväkuntoiset polkupyörät ovat puolestaan joutuneet romutettaviksi, koska ne eivät ole etujarrujen puuttumisen vuoksi täyttäneet Norjan polkupyörille asettamia vaatimuksia. Tiettävästi ainakin yksi ihminen on saapunut Turkista Kreikkaan uimalla.

Euroopan unionissa ehdittiin jo kireiden tunnelmien vallitessa päättää 160 000 Eurooppaan saapuneen turvapaikanhakijan sijoittamisesta eri jäsenmaihin. Päätöksen toimeenpano on kuitenkin takkuillut pahasti. Samanaikaisesti Schengeniin sopimukseen perustuva vapaa liikkuvuus unionin sisällä on alettu kyseenalaistaa ja sille on alettu hakea uusia vaihtoehtoja. Rajavalvonnan tehostamisesta on jo niin ikään päätetty, samoin kuin yhteistyöstä Turkin kanssa rajanylitysten kontrolloimiseksi. Edellä mainittujen toimien käytännön vaikutukset ovat vielä epävarmat. Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että muutto Turkista Euroopan puolelle ei ole tyrehtynyt.

Kotoutumisen haasteet

Vahva yksimielisyys vallitsee siitä, että maahanmuuttajien on tärkeätä integroitua eli kotoutua uusiin kotimaihinsa. Kotoutuminen ymmärretään usein ennen muuta työpaikan saamisena, vaikka taloudellinen sopeutuminen on vain yksi integroitumisprosessin ulottuvuuksista. Huomion kiinnittyminen työllistymiseen on varsinkin muuttoliikkeen taloudellisten vaikutusten näkökulmasta ymmärrettävää. Julkisen talouden kannalta ratkaisevaa on se, kuinka maahanmuuttajat saavat työpaikan, alkavat ansaita rahaa, pääsevät irti sosiaalisista tukijärjestelmistä sekä alkavat maksaa julkisten palvelujen tuottamiseksi tarvittavia veroja. (Ks. esim. Sarvimäki 2010.)

Kotoutuminen on kuitenkin huomattavasti työllistymistä laajempi ilmiö. Siinä on kyse myös esimerkiksi henkisestä hyvinvoinnista, itsensä hyväksytyksi kokemisesta, kielen ja kulttuuristen käytäntöjen oppimisesta, sosiaalisista suhteista ja verkostoista sekä luottamuksesta poliittiseen järjestelmään ja siihen osallistumisesta. Ihmiset voivat olla osa yhteiskuntaa hyvin monin eri tavoin, ja viime kädessä kokonaisuus ratkaisee.

On täysin mahdollista, että työllistynyt ihminen kokee työpaikastaan ja ansiotuloistaan huolimatta olevansa irrallaan yhteiskunnasta, hän voi suhtautua siihen vihamielisesti tai jopa toimia aktiivisesti vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Toisaalta monet työttömät tai muuten työelämän ulkopuolella olevat henkilöt saattavat olla henkisesti ja sosiaalisesti tukevasti jaloillaan ja uuteen kotimaahan kulttuurisesti sekä poliittisesti hyvin integroituneita.

Kun kotoutuminen ymmärretään laajassa mielessä, sitä ei myöskään tarvitse rajata pelkästään maahanmuuttajiin. Oman paikkansa löytäminen nykyisissä yhteiskunnissa on aikamoinen haaste kenelle tahansa, ja varsinkin monilla nuorilla näyttää olevan suuria vaikeuksia hahmottaa elämänsä suuntaa ja tehdä koko elämän kannalta ratkaisevia valintoja. On myös vaikea pitää Anders Behring Breivikiä hyvin kotoutuneena ihmisenä, ja toisaalta suuri osa Norjaan viime vuosikymmeninä muuttaneista on onnistunut löytämään uudesta asuinmaastaan oman tapansa elää ja selviytyä.

Viime aikoina on kuitenkin saatu entistä enemmän tilasto- ja tutkimuspohjaista tietoa siitä, että maahanmuuttajien kotoutuminen ei välttämättä aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. OECD:n toteuttaman tuoreen ja monia elämän osa-alueita kattavan vertailevan selvityksen mukaan maahanmuuttajat pärjäävät yleisesti ottaen kantaväestöä heikommin monilla elämän eri alueilla. Asumisolot ovat usein ahtaat ja työllistymisaste on kantaväestöä alemmalla tasolla. Tulotaso on miltei kaikkialla kantaväestöä alempi ja köyhyys yleisempää. Koulutus auttaa työllistymään, mutta ei sulje pois työmarkkinoilla kohdattua syrjintää. Lisäksi korkeamman koulutuksen saaneilla maahanmuuttajilla on suuria vaikeuksia saada osaamistasoaan vastaavaa työtä. (OECD 2015c.)

Maahanmuuttajat ovat kuitenkin hyvin heterogeeninen ryhmä. He muuttavat useista eri syistä, osa työn tai opiskelun perässä, osa perheen perustamisen tai yhdistämisen seurauksena. Jotkut tulevat turvapaikanhakijoina, toiset nauttimaan eläkepäivistä toisaalla, kolmannet ihmiskaupan uhreina. Osa on muuttanut naapurimaahan, osa puolestaan toiselle puolen maapalloa, jotkut ovat lähteneet vain joksikin aikaa, toiset lähtökohtaisesti pysyvästi. Osa maahanmuuttajista on hyvin korkeasti koulutettuja, monilla on mukanaan jokin ammattitutkinto, toisilta puuttuu luku- ja kirjoitustaito. Jotkut pystyvät hyvin huolehtimaan itsestään ja muista, toisilla on henkisiä tai fyysisiä sairauksia, traumaattisia kokemuksia tai muita rajoitteita.

Edellä mainittu OECD:n selvitys osoittaa, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden kotoutuminen on monelta osin usein vaikeampaa kuin toisesta EU-maasta muuttaneiden ja että ensiksi mainitun ryhmän keskuudessa köyhyydessä eläminen on yleisempää. Suuri osa EU:n ulkopuolelta muuttaneista on tullut jäsenmaihin turvapaikanhakijoina tai sellaisen perheenyhdistämis- tai perheenperustamisprosessin kautta, jossa taustana on turvapaikanhakuprosessi.

Pakolaisten joukossa on paljon menestyjiä elämän eri osa-alueilla, mutta monet selvitykset ja tutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisasema tai sitä vastaava maahanmuuttotausta yhdistyvät usein vaikeuksiin löytää oma paikkansa työmarkkinoilla (ks. esim. Eronen ym. 2014). Monet heistä työllistyvät, mutta suurella osalla pakolaistaustaisista kestävän aseman saamiseen työmarkkinoilla kuluu useita vuosia. Tämä on nykyisessä tilanteessa syytä huomioida ja asettaa sekä kotoutumisen oletukset että mahdollisimman tehokkaan kotoutumisen vaatimat resurssit oikealle tasolle.

Suomessa kuten monessa muussakin maassa varsinainen kotouttamispolitiikka koskee ainoastaan varsinaisia maahanmuuttajia eli ulkomailla syntyneitä ihmisiä. Onkin tärkeätä, että tietyssä maassa syntyneitä ei kutsuta maahanmuuttajiksi heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa taustan vuoksi. Lähtökohtaisesti heitä tulee kohdella kuin ketä tahansa yhteiskunnan jäsentä.

Samalla olisi kuitenkin idealistista ja todellisuudenvastaista olla tunnustamatta, että monilla maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvilla on vaikeuksia löytää paikkaansa yhteiskunnassa ja päästä aidosti yhdenvertaiseen ja tasa-arvoiseen asemaan ikätovereidensa kanssa. Heillä pitäisi periaatteessa olla samat mahdollisuudet kuin ikäryhmänsä muilla jäsenillä. Tästä syystä heidän menestystään ja menestymättömyyttään elämässä voi pitää eurooppalaisten kotouttamispolitiikkojen todellisena testinä.

Samojen OECD:n selvitysten perusteella maahanmuuton toinen sukupolvi pärjää usein paremmin kuin varsinaiset maahanmuuttajat. Yhteiskuntaan integroituminen on kuitenkin kantaväestöön verrattuna usein vaikeata, ja erot ovat suuria nimenomaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Monet ulkomaalaistaustaisista kokevat syrjintää ja rasismia ja kokevat näin olevansa yhteiskunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella. Vanhempien koulutustaustalla on usein lähtömaasta riippumatta suuri merkitys esimerkiksi koulumenestyksen kannalta.

Monikulttuurisuuden monimutkaistuminen

Muuttoliikkeen seurauksena useiden eurooppalaisten yhteiskuntien etniset ja kulttuuriset rakenteet ovat perinpohjaisesti muuttuneet. Esimerkiksi Suomessa, jossa toinen sukupolvi on vielä pieni, murros jatkuu yhä. Siinä missä aikaisemmin erilaisia vähemmistöjä oli suhteellisen vähän ja ne olivat melko selväpiirteisiä, nykyistä tilannetta on kuvattu superdiversiteetin ja monimutkaisen monimuotoisuuden (complex diversity) nimillä (ks. esim. Vertovec 2009; Kraus 2011).

Varsinkin suurkaupungeissa etnisiä, kielellisiä, uskonnollisia ja muita ryhmiä on hyvin paljon. Helsingissäkin puhutaan reilusti toista sataa kieltä ja kaikki maailman suuret uskonnot ovat läsnä myös Suomen pääkaupungissa. Erilaisia etnisiä, kulttuurisia tai kansallisia identifikaatioita on lukuisia. Yksilön tai tämän vanhempien lähtömaan perusteella ei useinkaan voi enää luotettavasti päätellä ihmisten kieltä, uskontoa, arvoja, tapoja tai identiteettiä.

Monimutkaisen monikulttuurisuuden ilmiöt voimistuvat maahanmuuton toisen ja kolmannen sukupolven tapauksissa. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat itse syntyneet länsimaissa mutta joiden vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat kotoisin jostain muualta, kokevat olevansa jonkinlaisessa välitilassa. Osa heistä kykenee hyödyntämään erilaisia identiteettejä sekä kulttuurisia tietoja ja taitoja sekä rakentamaan luontevan esimerkiksi suomalaisuutta ja somalialaisuutta tai venäläisyyttä yhdistävän väliviivaidentiteetin tai eri taustoja ja traditioita yhdistelevän hybridi-identiteetin. Toiset puolestaan jäävät vaille tunnustusta sekä vanhempien että ympäröivän yhteiskunnankin taholta.

Tällaisessa tilanteessa jokainen ihminen pitäisi kohdata ensisijaisesti yksilönä, oli hänen nimensä, ihonvärinsä tai pukeutumisensa mikä tahansa. Politiikan tekemisen näkökulmasta se on kuitenkin hankalaa. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten huomioiminen yksittäin erilaisine taustoineen ja tarpeineen on erittäin aikaa vievää. Sellaisten käytännön ratkaisumahdollisuuksien, jotka tyydyttäisivät kaikkien toiveet ja odotukset, kehittäminen ei ole mahdollista. Kaikkien kielellisten ja kulttuuristen ryhmien laajamittainen julkinen tukeminen on mahdotonta myös taloudellisesti.

Eri maissa on etsitty erilaisia keinoja ratkaista edustuksellisuuden ongelmaa eli löytää eri väestöryhmistä tahoja, joiden kanssa julkinen valta voisi keskustella ja neuvotella. Joskus on toimittu enemmän ylhäältä alas, toisinaan on annettu kansalaisyhteiskunnan itse järjestäytyä omaehtoisesti. Molemmissa lähestymistavoissa on ongelmansa. Viranomaislähtöinen toiminta saattaa herättää joidenkin väestöryhmien kohdalla epäluuloja, toisaalta spontaanissa järjestäytymisessä toiset yhteisöt ja esimerkiksi koulutetummat henkilöt ovat aktiivisempia kuin toiset. Riskinä on se, että edustuksellisuus jää lopulta vain näennäiseksi, eivätkä yhteisöjen viralliset edustajat nauti kaikkien luottamusta.

Edellä kuvattu multikulturalismin kritiikki sijoittuu siten sellaiseen tilanteeseen, jossa väestön monimuotoisuuden lisääntymisen lisäksi monikulttuurisuus on entistä hankalammin hahmotettavissa. Multikulturalismia onkin täysin perustellusti kritisoitu myös siitä, että se luokittelee ihmisiä etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin, jotka eivät sosiaalisessa elämässä enää vastaa todellisuutta ja joihin monien ihmisten on vaikea itseään sijoittaa (ks. esim. Malik 2016). Se, että yhteiskunnallinen todellisuus muuttuu entistä monisyisemmäksi, ei kuitenkaan miellytä lainkaan myöskään multikulturalismin nationalistisia kriitikoita, jotka haluaisivat yhä pitää suomalaiset suomalaisina ja somalit somaleina.

Muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan tulevaisuus

Kansainvälisen muuttoliikkeen voi maailmanlaajuisesti olettaa jatkuvan ja entisestäänkin kasvavan lähitulevaisuudessa. Siitä pitää huolen maapallon väestökasvu, joka tällä hetkellä keskittyy vahvasti vähiten kehittyneisiin maihin, usein poliittisesti ja hallinnollisesti haavoittuviin yhteiskuntiin sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta riskialttiille alueille.

Maailman taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vuoksi on myös hyvin todennäköistä, että länsimaihin ja etenkin Eurooppaan pyritään entistä enemmän. Väestön ikääntymisen johdosta Euroopan unionissa ja monissa sen jäsenmaissa on myös kasvava paine lisätä maahanmuuttoa, joskin hyvin valikoivasti. Toivotun maahanmuuton edistämisen ja ei-toivotun maahanmuuton kontrolloinnin välissä EU:n ja sen jäsenmaiden pitäisi kyetä tehokkaasti tasapainoilemaan.

Viime aikoina on eri maissa esitetty kantoja, joiden mukaan maa olisi ”täynnä” tai että maahanmuuttajien vastaanottajien suhteen oltaisiin äärirajoilla tai jo niiden yli. On vaikea sanoa, kuinka perusteltuja tällaiset näkemykset ovat. Muuttoliikkeellä on paljon erilaisia taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja muita vaikutuksia, joista jotkut ilmenevät nopeasti, toiset vasta pidemmällä aikavälillä. Se on kuitenkin selvää, että keskustelun yhteiskuntien vastaanottokyvystä pitäisi olla paljon nykyistä täsmällisempää ja konkreettisempaa.

Voi hyvin olla, että eurooppalaiset yhteiskunnat pystyisivät pitkällä aikavälillä onnistuneesti vastaanottamaan varsin suuren määrän muuttajia maanosan ulkopuolelta. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että poliittinen raja turvapaikanhakijoiden sekä Lähi-idän ja Afrikan alueelta tulevien siirtolaisten vastaanottamiselle on nyt tullut vastaan. Ruotsin hallituksen jyrkkä linjamuutos turvapaikkapolitiikassa marraskuussa 2015 ja keskustelu jopa Juutinrauman sillan sulkemisesta oli merkittävä symbolinen käänne koko Euroopassa. Ympäristöpuolueen ministerin ja johtohahmon Åsa Romsonin julkisia kyyneliäkin aiheuttaneella politiikkamuutoksella on myös ollut konkreettisia vaikutuksia, sillä tulijamäärät Ruotsiin ovat vuodenvaihteessa 2015–2016 pienentyneet selvästi.

Jo sitä ennen monet muut valtiot olivat alkaneet toteuttaa entistä kontrolloivampaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa. Joillekin maille nämä päätökset ovat helpompia, toisille taas ideologisesti vaikeampia. Tanska on noudattanut jo pitkään varsin rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta hallituksen linjaus poliisin oikeudesta tarkastaa turvapaikanhakijoiden omaisuutta ja takavarikoida osa siitä kulujen kattamiseksi, herätti sielläkin laajaa keskustelua. Kansainvälisten järjestöjen arvostelusta huolimatta samantyyppisiä viestejä turvapaikanhakijoiden omaisuuden haltuunotosta on kuulunut myös ainakin Sveitsistä ja joistain Saksan osavaltioista.

Toinen asia on, voiko Eurooppaa sulkea. Tänne pyrkivät ovat tähän mennessä ottaneet hyvin suuria, oman ja läheistensä elämän vaarantavia riskejä. Nykyisille kriiseille ei ole nopeaa loppua näköpiirissä, ja uusien valtioiden romahtaminen tai ajautuminen sisällissotaan on mahdollista. Näin ollen voi pitää varmana, että pyrkimystä eurooppalaisen valtioliiton sisälle tulee olemaan jatkossakin. Nyt puhutaan lähinnä Kreikan rajavalvonnan puutteellisuuksista, mutta muuttovirrat voivat milloin tahansa siirtyä johonkin muuhun kohtaan EU:n pitkää ulkorajaa. Se tarkoittanee myös entistä vaarallisempia yrityksiä päästä Eurooppaan. Lienee vain ajan kysymys, että joku Ruotsiin pyrkivä hukkuu matkalla Juutinrauman poikki.

Historiallisen kokemuksen perusteella voi muutenkin ennakoida, että viesti Euroopan unionin pyrkimyksistä maahanmuuton radikaaliin rajoittamiseen johtaa ainakin lyhyellä aikavälillä muuttoyritysten lisääntymiseen. Monet haluavat yrittää vielä ennen kuin on varmasti liian myöhäistä. Jos vuoden 2017 odotetaan olevan Eurooppaan pääsyn kannalta vaikeampi kuin vuoden 2016, on kuluvasta vuodesta perusteltua odottaa hyvin kiireistä unionin ulkorajoilla.

Euroopassa ja Euroopan unionissa on myös syytä valmistautua keskusteluun siitä, mihin asti rajojen valvonnassa ja laajamittaisen muuttoliikkeen kontrolloinnissa ollaan valmiita menemään ja kuinka toimien seurauksiin suhtaudutaan. Jos muuttoliikettä todella halutaan hallita, sitä joudutaan tekemään myös voimakeinoin. Ainakin yksi ihminen on jo kuollut Bulgarian ja Turkin rajalla. Jos Euroopasta yritetään tehdä pitävää linnaketta, tapaus tuskin jää viimeiseksi.

Viime kuukausien askeleet maahanmuuton rajoittamiseksi ovat myös edenneet sellaisella vauhdilla ja siihen suuntaan, että pian voi olla edessä pakolaisten yleismaailmallisten oikeuksien rajoittaminen. Jokin maa voi jo pian päättää evätä oikeuden turvapaikan hakemiseen, jos hakijan katsotaan voineen hakea turvapaikkaa jossain muussa maassa. Itävalta päätti tammikuussa kiintiöstä, jonka mukaan se ei ota vastaan enemmän kuin 37 500 turvapaikanhakijaa vuodessa.

Voi olla, että edessä on myös laajempi irtautuminen Geneven pakolaissopimuksesta tai sen tulkinta tähänastisesta radikaalisti poikkeavalla tavalla. Johtava hollantilainen oikeistopoliitikko Halbe Zijlstra on jo hiljattain esittänyt ajatuksen, että oikeus turvapaikkaan rajattaisiin pakolaisen maantieteelliselle lähialueelle (De Volkskrant 18.12.2015). Presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 2016 pitämää puhetta tulkittiin myös aluksi laajalti niin, että hän olisi antanut hyväksyntänsä kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämiselle. Tästä tulkinnasta hän kuitenkin sanoutui pian itse irti. (Helsingin Sanomat 4.2.2016)

Suurista periaatteellisista asioista puhutaan joka tapauksessa tällä hetkellä Euroopassa ylipäätään kovin kevein sydämin. Euroopassa tuntuu olevan laajaa valmiutta yrittää sulkea maanosa muslimeilta ja afrikkalaisilta. Entä jos Ukrainan lukkiutunut tilanne yltyykin laajamittaiseksi sodaksi, jota suuri määrä ukrainalaisia, venäläisiä ja tataareja lähtee länteen pakoon? Jos heihin suhtauduttaisiin vapaamielisemmin kuin syyrialaisiin, eritrealaisiin ja afganistanilaisiin, miten tähän kaksinaismoralismiin puolestaan reagoisivat Euroopan miljoonat muslimit ja afrikkalaistaustaiset? Onko mahdollista, että ovi olisi kiinni myös ukrainalaispakolaisille?

Euroopan unionin pitäisi joka tapauksessa päästä yhtenäiseen ratkaisuun. Viime vuosien ja viime kuukausien aikana tehdyt kansallis-egoistiset ratkaisut ratkovat ongelmia tilapäisesti ja paikallisesti, mutta laajemmassa perspektiivissä ne tuottavat vain lisää kontrolloimatonta liikkuvuutta sekä Euroopan rajoilla että unionin sisällä. Siitä hyötyy etenkin muuttoliikkeen ympärille rakentunut oma talouden alansa, josta merkittävä osa on kaikista normeista piittaamatonta, kylmäveristä ja järjestäytynyttä rikollisuutta (ks. esim. Dagens Nyheter 5.1.2016; Di Nicola & Musumeci 2015; Glenny 2015). Tämä rikollisuus puolestaan ruokkii maahanmuuttovastaisia nationalistisia liikkeitä.

Kotoutumisen ja kotouttamisen huominen

Muuttoliikkeen rajoittamisen keinovalikoimaan on otettu myös kotouttamispolitiikan välineitä. Yhteiskuntiin muuttoa on haluttu tehdä mahdollisimman vähän houkuttelevaksi heikentämällä taloudellisia ja sosiaalisia etuuksia, lisäämällä julkisen tuen vastikkeellisuutta ja maahanmuuttajien velvollisuuksia sekä rajoittamalla monia perustavia oikeuksia kuten oikeutta perheen yhdistämiseen.

On ilmeistä, että yhteiskuntien tarjoamilla oikeuksilla ja etuuksilla on vaikutusta siihen, mihin maahan Eurooppaan pyrkijät haluavat asettua. Tästä syystä valtioita on vaikea syyttää siitä, että he tarttuvat näihin toimiin maahanmuuttoa rajoittaessaan ja kontrolloidessaan.

Samalla ei kuitenkaan saisi unohtua se, että näillä toimilla on myös muita seurauksia. Kaikki eivät jätä tulematta, vaan monet myös saapuvat ja saavat jäädä. Sosiaaliturvan ja siihen rinnastettavien etuuksien heikentäminen tuottaa lisää köyhyyttä yhteiskuntiin, joissa eriarvoisuus on muutenkin lisääntynyt. Monissa maissa huono-osaisuus ja kantaväestöstä poikkeava etnisyys, etenkin kun on kyse länsimaiden ulkopuolelta muuttaneista, usein pakolaistaustaisista henkilöistä, ovat alkaneet huolestuttavasti korreloida keskenään.

Nämä toimet luovat myös muita jakolinjoja yhteiskunnan sisälle. Siitä ei ole kuin jonkin aikaa, kun Suomessa ja monessa muussa maassa irtauduttiin ajatuksesta, että yhteiskunnan poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet kuuluvat ensisijaisesti vain sen kansalaisille. Nykyään ajatellaan, että yhteiskunnan oikeusjärjestelmän piirissä olevat ihmiset ovat kansalaisuudesta ja taustastaan riippumatta yhdenvertaisia. Kansalaisuudella on suurta merkitystä enää lähinnä poliittisten oikeuksien ja velvollisuuksien yhteydessä. Viime aikojen ratkaisut rapauttavat tätä arvokasta periaatetta. Oleskelulupa ei enää takaa välttämättä yhdenvertaista kohtelua.

Vaikka kotoutumisessa on kyse paljon muustakin kuin työllistymisestä, maahanmuuttajien pääsy työmarkkinoille on kuitenkin suuri ja polttava kysymys tässä ajassa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että työmarkkinat muuttuvat ainakin Pohjois-Euroopassa entistä enemmän siihen suuntaan, että valtakieltä osaamattomille henkilöille, joilla on vähän koulutusta ja yhteiskunnan kulttuuriset koodit enemmän tai vähemmän vieraita, on yhä vähemmän työpaikkoja tarjolla.

Tilanne on radikaalisti toinen kuin 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oli vielä paljon tehtaita ja kaivoksia, eivätkä koneistuminen ja automaatio olleet läheskään yhtä pitkällä kuin nyt. Lisäksi monet viralliset ja epäviralliset normit ja säännöt rajoittavat maahanmuuttajien mahdollisuuksia saada kunnon jalansijaa virallisilla työmarkkinoilla. Myös maahanmuuttajien työnhaun yhteydessä kohtaamasta syrjinnästä on saatu todisteita useista maista. (Ks. esim. Aalto ym. 2010; Larja ym. 2012.)

Vaikeus päästä töihin yhdistettynä joillain toimialoilla esiintyvään työvoimapulaan tuottaa erilaisia harmaan talouden muotoja. Näissä työpaikoissa kohtaavat pahimmillaan epätoivoiset pyrkimykset ansaita rahaa sekä mahdollisesti myös jatkaa oleskelulupaa ja toisten hädän häikäilemätön hyväksikäyttö, jopa suoranainen vakava työriisto (ks. esim. Sams & Sorjanen 2015). Tähän ilmiöön myös suomalaisen yhteiskunnan lienee välttämätöntä jossain määrin tottua, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Dagens Nyheter mainosti viimevuotista juttusarjaansa yhteiskunnan näkymättömistä jäsenistä seuraavin sanoin:

On olemassa toinen Ruotsi. Rinnakkaisyhteiskunta oman yhteiskuntamme varjossa. Täällä asuu ihmisiä, jotka pakkaavat aterioitamme, huoltavat autojamme ja siivoavat suurissa hotelliketjuissa, usein kehnoissa olosuhteissa. Dagens Nyheterin reportaaseissa kerromme ihmisistä, jotka tapaat joka päivä, mutta joita näet vain harvoin.[8]

Pohjoismaisilla hyvinvointivaltioilla on vaikea tunnustaa tällaisen kahtiajaon syntymistä. Kaikille ei kuitenkaan tule olemaan tarjolla tätäkään työtä. Siksi entistä olennaisempi on myös kysymys siitä, miten yhteiskuntaan osallistuvat ne, joilla työtä ei ole tai jotka ovat työelämässä ja ansiotuloissa kiinni vain pätkittäin ja osa-aikaisesti.

Tämäkin kysymys on taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Taloudellisessa mielessä kyse on siitä, millä lailla taataan riittävä toimeentulo työelämän ulkopuolella oleville ihmisille luomatta sellaisia kannustinloukkuja, jotka vähentävät halua hakea töitä niissäkin tapauksissa, joissa sitä olisi tarjolla. Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua perustulosta, ja tähän keskusteluun on syytä ottaa mukaan myös oleskeluluvan saaneiden maahanmuuttajien oikeus perustuloon.

Työttömyys ei saisi tarkoittaa yksinäisyyttä, vaan yhteiskunnassa pitäisi olla tarjolla mahdollisuuksia rikkaaseen ja vaihtelevaan sosiaaliseen elämään myös työelämän ulkopuolella. Kansalaisyhteiskunnalla ja erilaisilla vapaa-ajan palveluilla on tässä tärkeä rooli. Kotouttamispolitiikassa olisi yleisesti syytä ottaa askel tarpeettoman ahtaasta työelämärajauksesta kohti laaja-alaista oman paikkansa löytämisen kokemusta yhteiskunnassa.

Monille maahanmuuttajille ja vähemmistöryhmiin kuuluville omaan yhteisöön tai viiteryhmään kytkeytyvät sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta olisi kuitenkin tärkeätä, että mahdollisimman monilla olisi myös kantaväestöön ja muihin vähemmistöihin ulottuvia kontakteja ja vuorovaikutusta.

Näiden suhteiden edistämiseksi on viime vuosina puhuttu paljon kulttuurienvälisyydestä ja interkulttuurisuudesta sekä pyritty luomaan erilaisia käytäntöjä ja rahoitusmalleja, joilla tuetaan yhteisörajat ylittävää vuorovaikutusta (ks. esim. Cantle 2012). Toivottavasti viime aikojen kehitys ei vaaranna tällaisten aloitteiden ja toimien onnistumista heikentämällä väestöryhmien keskinäistä luottamusta.

Useimmissa maissa on vaikea tuntea olevansa osa yhteiskuntaa osaamatta asuinmaan kieltä ja kulttuurisia käytäntöjä. Näitä tietoja ja taitoja saa työpaikoilta, mutta olisi tärkeätä, että myös työmarkkinoiden ulkopuolella olevat pääsisivät kiinni näistä inhimillisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman muodoista. Myös tällä alueella yhdistyksillä, järjestöillä ja muilla kansalaistoiminnan muodoilla on tärkeä rooli.

Pohjoismaisissa yhteiskunnissa harvat yleishyödylliset asiat toteutuvat kestävällä tavalla ilman julkista tukea. Rajallisten resurssien maailmassa kansallisessa kotouttamispolitiikassa joudutaan väkisin miettimään sitä, mihin toimiin ja myös mahdollisesti mihin väestöryhmiin keskitytään. Pitäisi olla kykyä nähdä, millä aloilla ja alueilla kotoutumisen tarpeet ovat kaikista suurimmat ja koko yhteiskunnan kannalta merkittävimmät sekä mitkä kotouttamistoimet ovat tehokkaimpia myös pidemmän aikavälin tarkastelussa. Tietoa näistä kysymyksistä on vielä aivan liian vähän.

Jotta näissä asioissa päästään kunnolla eteenpäin, olisi joka tapauksessa päästävä muuttoliikkeen aiheuttamasta sokista, järkyttyneestä mielialasta ja tietoihin perustumattomasta populistisisesta puheesta yli ja eteenpäin. Kotoutumisen ja etnisten suhteiden kysymyksiä pitäisi kyetä tarkastelemaan niin neutraalisti kuin mahdollista, osana nykyaikaisen yhteiskunnan normaalia elämää. Tämä tarkoittaa sitä, että eurooppalaisten yhteiskuntien pitäisi kokonaisuudessaan myös kotoutua siihen maailmaan, jossa nykyään eletään.

Monikulttuurisuuden ja multikulturalismin haasteet

Usein unohdetaan, että kokonaisvaltaiseen kotoutumiseen liittyy olennaisesti nimenomaan kantaväestön integroituminen muuttuneisiin olosuhteisiin. Annette Treibelin (2015) tuoreella teoksella on sattuva ja iskevä nimi: Integriert euch! eli Kotoutukaa! Kyse on Saksasta, jossa yhä vielä hämmästyttävän monet kieltäytyvät hyväksymästä valtionsa muuttumista maahanmuuttomaaksi. Mutta samaa työtä todellisuuden tajuamisen eteen on edessä vielä monissa muissakin maissa, myös Suomessa.

Voi sanoa, että viime aikoina asioiden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä on otettu suorastaan takapakkia. Euroopassa kohtaavat tällä hetkellä uusnationalistiset ideaalit ja monikulttuuriset realiteetit. Kohtaaminen saa eri maissa erilaisia muotoja ja saman yhteiskunnan sisälläkin yhteentörmäys oletusten ja ideaalien sekä todellisuuden välillä on moniulotteinen. Nostalginen kaipuu yhtenäiskulttuuriin ja muuten menneisiin aikoihin on kuitenkin selvästi vahvistunut.

Uusnationalismin ja maahanmuuttokritiikin vastustajat niputtavat usein fasismin ja rasismin alle sellaisiakin ilmiöitä ja keskustelunavauksia, jotka mahtuvat avoimen demokratian keskustelukulttuuriin, jossa vallitsevien olojen ja yhteiskunnallisten päätösten kritiikki on sallittua. Samalla on myönnettävä, että tämän päivän Euroopassa esiintyy jälleen todellista fasismia. Fasismilla tarkoitan sellaista ajattelu- ja toimintatapaa, joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa, sen mikä on sen kannattajien mielestä erilaista, vihollinen.

Sellainen monikulttuurisuuden kritisointi, johon liittyy halu ryhtyä myös sanoista tekoihin etnisen, kielellisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden palauttamiseksi, on fasistista. Tie tuohon unelmaan kulkee vain ihmisten ja yhteisöjen perusvapauksien ja -oikeuksien rajoittamisen, viime kädessä poliittisen väkivallan kautta. Poliittisella johdolla ja viranomaisilla on haastava mutta tärkeä tehtävä erottaa fasistinen uusnationalismi sellaisesta monikulttuurisuuden ja multikulturalismin arvostelusta, jota voidaan pitää oikeutettuna. Esimerkiksi viimeaikainen keskustelu katupartioiden sallimisesta tai kieltämisestä on osoittautunut tämän rajanvedon tarpeellisuuden.

Äärimmäisen nationalismin lisäksi fasismia ilmenee nykyään myös radikaalin islamin jyrkimmissä muodoissa. Väkivaltaisista uskonnollisista liikkeistä ihmiskunnalla, kristinusko ja länsimainen sivilisaatio mukaan lukien, on paljon epämieluisaa historiallista kokemusta. Näitä kokemuksia ja muita radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden menestymisen ja hiipumisen edellytyksistä kertovia tietoja pitäisi nyt osata hyödyntää, jotta Euroopassa esiintyvästä islamista kyettäisiin tunnistamaan oikeusvaltiota aidosti uhkaavat muodot.

Isis edustaa fasistista uskonnollisuutta konkreettisesti, ja sen poliittinen ja sotilaallinen vastustaminen on täysin ymmärrettävää. Tässä sodankäynnissä ei kuitenkaan saisi unohtaa sitä, että islamilainen puritanismi tai fundamentalismi on yhtäältä Isisiä laajempi ilmiö, toisaalta sekin on paljon pienempi kuin maailman tai Euroopan muslimiväestö arjen uskonnollisine arvoineen ja käytäntöineen. Laajempia kokonaisuuksia ajattelematon Isisin vastustaminen voi tuottaa sen kukistamisen jälkeen vain entistä vahvemman ja leppymättömämmän vihollisen.

Länsimaiden arvoihin asettuvan eurooppalaisen islamin rakentuminen on yksi lähivuosikymmenten suurista kysymyksistä. Todellisuudessa tätä sopeutumista myös koko ajan tapahtuu, ja asteittain löytyy toimivia tapoja elää muslimina moniarvoisessa yhteiskunnassa. Länsimaisten arvojen ja islamilaisen uskonnollisuuden yhdistäminen toisiinsa ei ole mahdotonta. Se, kuinka hyvin tämän uskontokunnan edustajat kokevat tulevansa hyväksytyiksi uusissa asuinmaissaan, vaikuttaa suuresti tähän kehitykseen sekä radikaalin islamin kannatuspohjan säilymiseen.

Keskustelu islamista Euroopassa jättää tällä hetkellä varjoonsa monet muut monikulttuurisuuteen liittyvät tärkeät kysymykset, joille myös pitäisi riittää huomiota. Monimutkaisen superdiversiteetin olosuhteissa kaikkea sitä perinteistä, joka liitetään nostalgiseen kansallisvaltioon tai vaikkapa suomalaisuuteen, ei mitenkään voida säilyttää. Toisaalta se ei myöskään tarkoita, että kaikista traditioista pitäisi luopua esimerkiksi kulttuuristen ja uskonnollisten vapauksien ja oikeuksien nimissä.

Kouristuksenomaisesta kiistelystä kaiken säilyttämisen ja kaikesta luopumisen välillä pitäisi päästä rakentamaan uusia kansallisia identiteettejä ja perinteitä. Tarvitaan sellaisia itsekäsityksiä ja uusia traditioita, jotka kykenevät ottamaan huomioon väestöjen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden sekä ylläpitämään riittävää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kansakuntien rakennusprojektit eivät ole vielä päättyneet. Kansallisen identiteetin luominen, yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpito ja vahvistaminen sekä erilaisuuden poliittinen organisointi on jatkuva prosessi.

Nykyisenkaltaisissa olosuhteissa on myös selvä, että kaikilla ei voi olla kaikkia oikeuksia. Perustavat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, myös rikollisille – jopa terroristeille. Arjen käytäntöihin ei kuitenkaan voida tehdä loputtomasti poikkeamia kulttuuristen oikeuksien nojalla, eikä julkinen valta voi aktiivisesti tukea kaikkien kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa pitäisi käydä kunnollista ja maltillista keskustelua siitä, minkälaista multikulturalismia niissä halutaan pitkäjänteisesti harjoittaa.

Lopuksi

Tulevan kehityksen ennakointi on siis juuri tällä hetkellä perin vaikeata. Lisäksi ainakin lähitulevaisuuden suhteen on vaikea olla kovin optimistinen. Sellaisen tutkija-kansalaisen, joka uskoo rauhallisen, todellisuudentajuisen ja tietoperusteisen demokraattisen päätöksenteon siunauksellisuuteen ja joka kannattaa rajoiltaan mahdollisimman avointa, poliittisilta arvoiltaan vapaamielistä ja kulttuurisessa mielessä suvaitsevaista yhteiskuntaa, mieli on viime aikoina ollut usein maassa.

Monella osa-alueella viime aikojen tapahtumat ovat olleet varsin ikäviä, ja odotettavissa oleva kehitys näyttäisi olevan useimmissa skenaarioissa perussävyltään ennemmin kielteistä kuin myönteistä. Erilaisiin haasteisiin juuri nyt tarjottavat vaihtoehdot ovat usein joko vapauksia ja oikeuksia rajoittavia kuin niitä lisääviä tai vaihtoehtoisesti toivottoman idealistisia ja pinnallisia.

Kaikista synkimmät skenaariotkin voivat toteutua. Muistuttaakseni itseäni siitä, että kaikki on ikävä kyllä mahdollista, palaan aika ajoin lukemaan esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan vuonna 1935 julkaiseman Huomisen varjoissa -teoksen pahaenteisia alkusanoja:

Elämme vimmaisessa maailmassa, ja tiedämme sen. Kukaan ei yllättyisi, jos mielettömyys yhtäkkiä puhkeaisi raivoksi, jonka jälkeen tämä eurooppalaisuusparka jäisi jäljelle mykistyneenä ja tyrmistyneenä, moottorit yhä käynnissä ja liput liehuen, mutta henkensä menettäneenä. (Huizinga 1935, [9])

Lohtua ja toivon kipinää voi kuitenkin hakea siitä, että mitä tahansa lähitulevaisuudessa tapahtuukin, on yhtä lailla todennäköistä että jossain vaiheessa järki, maltti ja asioiden kokeminen yhteisiksi palaavat yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Tällöin toivottavasti myös ihmisten globaali liikkuvuus hyväksytään normaalitilana, jota opitaan toimivalla tavalla säätelemään, yhteiskunnat löytävät oman tapansa yhdistää monikulttuurisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ja ihmiset puolestaan ymmärtävät, että ainoa mahdollinen tapaa elää tässä maailmassa on elää yhdessä, keskinäistä eroistamme huolimatta.

Lähteet

Aallas, Esa (1991): Somalishokki. Suomen pakolaisavun julkaisusarja 2. Suomen pakolaisapu, Helsinki.

Aalto, Maria, Larja, Liisa & Liebkind, Karmela (2010). Syrjintä työhönottotilanteissa – tutkimuskatsaus. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Banulescu-Bogdan, Natalia & Fratzke, Susan (2015): Europe’s Migration Crisis in Context: Why Now and What Next? Migration Information Source September 24, 2015. Saatavilla: http://www.migrationpolicy.org/article/europe-migration-crisis-context-why-now-and-what-next. Luettu 12.1.2016.

Bauman, Zygmunt (2015): The Messengers of Globalization. Eutopia Magazine 7.10.2015. Saatavilla http://eutopiamagazine.eu/en/zygmunt-bauman/issue/messengers-globalisation. Luettu 12.1.2016.

Borkert, Maren, Bosswick, Wolfgang, Heckmann, Friedrich & Lüken-Klaβen, Doris (2007): Local integration policies for migrants in Europe. European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions, Dublin. Saatavilla: http://www.eurofound.europa.eu/sites/default/files/ef_files/pubdocs/2006/31/en/1/ef0631en.pdf. Luettu 12.1.2015.

Cantle, Ted (2012): Interculturalism: The New Era of Cohesion and Diversity. Palgrave Macmillan, London.

Castles, Stephen & Miller, Mark J. (2009): The Age of Migration. International Population Movements in the Modern World. Fourth Edition, Revised and Updated. The Guilford Press, New York & London.

Dagens Nyheter (2016): Danskt nätverk redo att smuggla flyktingar. Saatavilla: http://www.dn.se/nyheter/varlden/danskt-natverk-redo-att-smuggla-flyktingar/. Luettu 12.1.2016.

De Volkskrant (2015): Zijlstra: geen wereldwijd recht op asiel (Martin Sommer, Jeroen Visser). Saatavilla: http://www.volkskrant.nl/politiek/zijlstra-geen-wereldwijd-recht-op-asiel~a4210700/. Luettu 12.1.2016.

Di Nicola, Andrea & Musumeci, Giampaolo (2015). Kuoleman matkatoimisto. Ammattina ihmissalakuljetus. Art House, Helsinki.

Die Welt (2016). 1054 Strafanzeigen nach Übergriffen von Köln. Saatavilla: http://www.welt.de/politik/deutschland/article152018368/1054-Strafanzeigen-nach-Uebergriffen-von-Koeln.html. Luettu 18.2.2016.

Eronen, Antti, Härmälä, Valtteri, Jauhiainen, Signe, Karikallio, Hanna, Karinen, Risto, Kosunen, Antti, Laamanen, Jani-Petri & Lahtinen, Markus (2014): Maahanmuuttajien työllistyminen. Taustatekijät, työnhaku ja työvoimapalvelut. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 6/2014. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Glenny, Misha (2015): The Refugee Crisis Has Produced One Winner: Organized Crime. The New York Times 20.7.2015. Saatavilla: http://www.nytimes.com/2015/09/21/opinion/the-refugee-crisis-has-produced-one-winner-organized-crime.html?_r=2. Luettu 12.1.2016.

Gruijter Marjan de, Smits van Waesberghe, Eliane & Boutellier, Hans (2010): “Een vreemde in eigen land”. Boze autochtone burgers over nieuwe Nederlanders en de overheid. Amsterdam University Press, Amsterdam.

Helsingin Sanomat (2016). Professorit arvostelevat Niinistön puhetta: ”Ei sovi Suomen paikkaan kansainvälisessä yhteisössä. Saatavilla: http://www.hs.fi/kotimaa/a1454565376249, luettu 18.2.2016.

Hobsbawm, Eric (1993). Nations and Nationalism since 1780. Programme, Myth, Reeality. Cambridge University Press, Cambridge.

Huizinga, Johan (1935): In de schaduwen van morgen. Een diagnose van het geestelijke lijden van onzen tijd. H.B. Tjeenk Willink & Zoon, Haarlem.

Kantola, Anu, Auvinen, Juha, Härkönen, Riikka, Lahti, Vesa-Matti, Pohjolainen, Anna-Elina & Sipola, Simo (2002): Maailman tila ja Suomi. Gaudeamus, Helsinki.

Kraus, Peter (2011): The Politics of Complex Diversity: A European Perspective. Ethnicities 12: 3, s. 3–25.

Kymlicka, Will (1995): Multicultural Citizenship. A Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.

Kymlicka, Will (2009): Multicultural Odysseus: Navigating the New International Politics of Diversity. Oxford University Press, Oxford.

Kymlicka, Will (2012): Multiculturalism: Success, Failure, and the Future. Washington: Migration Policy Institute, 2012. Saatavilla: Http://www.migrationpolicy.org/pubs/Multiculturalism.pdf. Luettu 12.1.2016.

Larja, Liisa, Warius, Johanna, Sundbäck, Liselott, Liebkind, Karmela, Kandolin, Irja & Jasinskaja-Lahti, Inga (2012): Discrimination in the Finnish Labor Market. An Overview and a Field Experiment on Recruitment. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Malik, Kenan (2016): Monikulttuurisuus. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (2013): Muuttajat: kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus, Helsinki.

Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva & Saxén Niklas (20xx): Suomen somalit. Into Kustannus, Helsinki.

OECD (2015a): International Migration Outlook 2015. OECD, Paris.

OECD (2015b): Is this humanitarian migration crisis different? Migration Policy Debates No 7 September 2015. OECD, Paris. Saatavilla: http://www.oecd.org/migration/Is-this-refugee-crisis-different.pdf. Luettu 12.1.2016.

OECD/European Union (2015c): Indicators of Immigrant Integration 2015: Settling in. OECD, Paris.

Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (2005): Nationalismit. WSOY, Helsinki.

Sams, Anni & Sorjanen, Anna-Maija (2014): Severe forms of Labour Exploitation Supporting victims of severe forms of labour exploitation in having access to justice in EU Member States. Social Fieldwork Research (FRANET), Suomen maaraportti. Ihmisoikeusliitto, Helsinki. Saatavilla: http://fra.europa.eu/sites/default/files/fra_uploads/severe-labour-exploitation-country_fi.pdf. Luettu 12.1.2016.

Sarvimäki, Matti (2010): Maahanmuuton taloustiede. Lyhyt Johdatus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3, 253-270.

Saukkonen, Pasi (2007): Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2010): Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Cuporen julkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2013a): Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2013b) Monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka Pohjois-Euroopassa. Cuporen verkkojulkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.

Seeger, M. W., Sellnow, T. L., Ulmer, R. R. (1998): Communication, organization, and crisis. Communication Yearbook 21: s. 231–275.

Söderling, Ismo (1991): Miksi ovet ei aukene heille – multikulturaalinen ja ihmisoikeudellinen näkökulma maahanmuuttopolitiikkaan. Oikeus 4, 303–313.

Söderling, Ismo (2001: Siirtolaisuus väestöllisenä resurssina – Suomi eurooppalaisessa kontekstissa. Teoksessa ”Once a jolly swagman…” Essays on migration in honour of Olavi Koivukangas on his 60th birthday. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala.

Sydsvenskan (2015): Så blev flyktingkrisen en svensk beredskapskatastrof (Erik Magnusson). Sydsvenskan 26.12.2015. Saatavilla: http://www.sydsvenskan.se/sverige/sa-blev-flyktingkrisen-en-svensk-beredskapskatastrof/. Luettu 12.1.2016.

Treibel, Annette (2015): Integriert euch! Plädoyer für ein selbstbewusstes Einwanderungsland. Campus Verlag, Frankfurt/New York.

Vertovec, Steven (2009): Transnationalism. Routledge, London.

[1] Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähdeviitteitä säästeliäästi. Useita esseessä mainituista asioista olen käsitellyt yksityiskohtaisemmin tekstissä mainituissa teoksissani, joista löytyvät myös tarkemmat lähteet. Viime aikojen kehityksen suhteen nojaan etupäässä eri viestimistä saatuihin tietoihin. Kiitän Ismo Söderingiä ja Anu Yijälää arvokkaista kommentesta artikkelin käsikirjoitukseen. Kaikista jäljelle jääneistä virheistä, puutteista ja virhetulkinnoista kannan itse vastuun.

[2] Vuonna 1991 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan noin 1500 somalinkieliseksi rekisteröitynyttä. Määrä on sittemmin kasvanut melko tasaisesti maahanmuuton ja syntyvyyden seurauksena. Vuonna 2014 Suomessa oli vajaa 17 000 somalinkielistä.

[3] Alkuperäinen muotoilu teoksessa Siamo italiani – Die Italiener. Gespräche mit italienischen Arbeitern in der Schweiz: ”Man hat Arbeitskräfte gerufen, und es kommen Menschen.”

[4] Tosin Euroopan ulkopuolella rajoja vedettiin usein kielellisistä, kulttuurisista tai kansallisista yhteisöistä piittaamattomasti, ja joiltain osin monet nykyiset kansainväliset konfliktit ovat seurausta tästä välinpitämättömyydestä.

[5] Merkelin alkuperäinen muotoilu hänen pitämässään puheessa Potsdamissa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert”.-

[6] Tuoreimpien tietojen mukaan Kölnin tapahtumista syytetyistä vain harvoilla oli itse asiassa turvapaikanhakijatausta (Die Welt 10.2.2016).

[7] Ks. esim. http://data.unhcr.org/mediterranean/regional.php; https://publications.iom.int/system/files/pdf/fataljourneys_countingtheuncounted.pdf.

[8] Alkuperäisteksti. ”Det finns ett annat Sverige. Ett parallellt samhälle i skuggan av vårt. Här lever människor som packar vår mat, lagar våra bilar och städar på stora hotellkedjor – under usla villkor. I DN:s granskning berättar vi om människor som du möter varje dag, men som du sällan ser.” Artikkelit löytyvät Dagens Nyheterin kotisivulta, osoitteesta http://fokus.dn.se/de-osynliga-start/. Luettu 12.1.2016.

[9] Lainaus alkuperäisellä kielellä: ”Wij leven in een bezeten wereld. En wij weten het. Het zou voor niemand onverwacht komen, als de waanzin eensklaps uitbrak in een razernij, waaruit deze arme Europeesche menschheid achterbleef in verstomping en verdwazing, de motoren nog draaiende en de vlaggen nog wapperende, maar de geest geweken.”

Muukalainen kylässä, venäläinen asumassa

Minna Säävälä: Muukalainen tuli kylään: ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöliitto 2016, Helsinki.

Tanner, Arno & Söderling, Ismo (toim.): Venäjänkieliset Suomessa. Huomisen suomalaiset. Siirtolaisuusinstituutti 2016, Turku.

Ihmisten jakoa meihin ja muihin ei voi välttää. Ihmisenä olemiseen liittyy olennaisesti erojen tekeminen, ja kohdatessamme toisia alamme välittömästi, usein tiedostamattomasti, etsiä yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää eikä ajallisesti pysyvää, mihin kohtaan vedetään raja meikäläisen ja muukalaisen välillä, eikä myöskään se, minkälaisia myönteisiä ja kielteisiä merkityksiä vieraaksi koettuihin ladataan. Kohtaamiseen ja suhtautumiseen vaikuttaa biologinen perintömme, mutta myös toimintaympäristömme sekä opitut käyttäytymismallit. Siksi yhdessä elämiseen monietnisessä ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa voidaan myös vaikuttaa.

Näin voitaisiin ehkä tiivistää yhteen kappaleeseen Minna Säävälän teos Muukalainen tuli kylään, jonka Väestöliitto julkaisi syksyllä 2016. Säävälä on taustaltaan sosiaaliantropologi, ja hän on tehnyt pitkään kenttätyötä Intiassa. Kirjassaan hän hakee vastauksia muukalaisuuden kysymyksiin kuitenkin myös ennen muuta sosiaalipsykologisesta ja evoluutiotutkimuksesta. Koska erojen tekemisessä on kyse aina vallankäytöstä, teokseen rakentuu myös politiikan tutkimuksen näkökulma. Kirjan monitieteisyyden kruunaa meidän ja muiden välisen jaottelun näkeminen historiallisena ilmiönä.

Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka käsittelevät esimerkiksi oman ryhmän ihannointia, muukalaisuuteen liitettyä pyhyyttä ja pahuutta sekä muukalaisuuden politiikkaa. Kirjoituksia läpi leikkaavia teemoja ovat kuitenkin etenkin tunnekokemuksen merkitys ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyvässä rajanvedossa sekä meidän ja muiden erottelu biologisena ja kulttuurisesti rakentuvana ilmiönä.

Säävälä tuo kirjan useissa kohdissa keskusteluun mukaan myös omia, osin hyvin henkilökohtaisia, elämänkokemuksia. Itsensä kirjoittaminen mukaan tämän tyyppiseen tarinaan on vaikea taitolaji, mutta hän onnistuu siinä hyvin. Paikoin hyvin teoreettinen pohdinta saa helpommin ymmärrettävän muodon elettyjen tapahtumien ja koettujen tilanteiden kautta. Niiden avulla havainnollistuu myös se, että luokitteluja tehdään ja ihmisiä arvotetaan niin Siikajoella, Helsingissä, Amsterdamissa kuin Tamil Nadun maaseudullakin – osin samalla ja osin eri tavalla.

Teos sijoittuu yleisemminkin tiede- ja tietokirjallisuuden välimaastoon. Se on kirjoitettu yleistajuisesti, ja esimerkiksi lähdeviiteapparaattia on käytetty säästeliäästi. Monet kirjassa käsiteltävistä asioista ovat kuitenkin monimutkaisia, ja Säävälä esittelee juurta jaksaen joitain empiirisiä tutkimuksia ja niiden tuloksia. Lukija joutuukin paikka paikoin toteamaan, että tämä kohta pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Toisaalta kirjaan sisältyy myös suuri määrä pieniä kertomuksia ja ikään kuin miniesseitä varsinaisten lukujen sisään, ja sitä voi näin ollen lukea myös nautiskellen selaillen.

”Kulttuurisesti moninaistuvissa yhteiskunnissa joudutaan väistämättä pohtimaan tapoja, joilla eri yhteisöjen erilaiset arvojärjestelmät voidaan sovittaa yhteen ja säilyttää monimuotoisuudesta huolimatta toimiva ja oikeudenmukainen yhteiskunta. On mietittävä, mitkä ovat ne yhteiskunnan keskeisimmät arvot ja normit, joista ei voida joustaa kulttuurisen tai elämäntavan monimuotoisuuden nimissä.”

On helppo silittää myötäkarvaan teosta, jonka keskeisestä viestistä lukija on niin pitkälle samaa mieltä. Edellä mainittuun sitaattiin sisältyy yksi osa tuota viestiä: yhteiskuntamme ovat muuttuneet sellaisiksi, että muukalaisuuden – sellaiseksi koetun – kanssa ollaan suoraan tai median välityksellä miltei jatkuvasti tekemisissä, ja meidän on vain yksinkertaisesti opittava elämään sen asian kanssa. Yksinkertaisesti – vaikka tekemistä riittää ja monenlaisia tiedollisia ja taidollisia sekä arvoihin ja asenteisiin liittyviä esteitä meillä on ylitettävänämme. Säävälä päättää kirjansa Kwame Anthony Appiahin sanoihin, että meidän on opittava puhumaan toisillemme erilaisuuden ylitse ja olemaan ylikulttuurisesti eri mieltä. Myös tästä on helppo olla samaa mieltä.

Säävälän teoksen jälkeen oli hauska tarttua toiseen tuoreeseen teokseen, Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittamaan ja Siirtolaisuusinstituutin julkaisemaan kirjaan Venäjänkieliset Suomessa – Huomisen suomalaiset. Mikään muu Suomen etnisistä, kansallisista ja/tai kulttuurisista väestöryhmistä tuskin haastaa ja havainnollistaa rajanvetoa meikäläisen ja muukalaisen välillä kuin venäläisyys: niin samanlaista ja kuitenkin niin erilaista, niin pelättyä ja jopa vihattua mutta samalla kuitenkin rakastettua, niin tuttua ja silti tuntematonta.

Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneitä, venäjänkielisiksi rekisteröityneitä tai itsensä tavalla tai toisella ainakin osittain ellei kokonaan venäläisiksi identifioivia on Suomessa paljon. Kukaan ei tosin tiedä tarkalleen kuinka paljon, koska etenkin venäläisten kohdalla tilastointijärjestelmämme puutteet tulevat hyvin näkyviin. Venäjältä on muuttanut paljon muitakin kuin etnisiä venäläisiä, ja venäläisiä/venäjänkielisiä on puolestaan muuttanut myös muualta, etenkin Virosta. Venäjänkielisiksi on rekisteröitynyt ihmisiä, joilla venäjä on vain yksi äidinkielistä, ja toisaalta jotkut ovat rekisteröineet kielekseen suomen, vaikka venäjä olisikin ylivoimaisesti vahvin kieli. Siitä, mihin etniseen tai kansalliseen ryhmään ihmiset itse katsovat kuuluvansa, meillä ei tilastollista tietoa olekaan.

Kuten kirjan otsikko kertoo, tarkastelussa ovat tässä tapauksessa venäjänkieliset, ja Tuomas Lehtonen käyttää artikkelissaan Suomen venäjänkielisestä väestöstä nimenomaan väestörekisterin tietoja ilmoitetusta äidinkielestä. Hänen tietonsa ovat vuodelta 2014, jolloin Suomessa asui lähes seitsemänkymmentätuhatta venäjänkielistä. Kyseessä on ylivoimaisesti suurin kieliryhmä suomen- ja ruotsinkielisten jälkeen.

Useassa kohtaa teoksessa viitataan Ismo Söderlingin arvioon, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä venäjänkielisten määrä menisi jo päälle kahdensadantuhannen. Silloin heidän määränsä olisi lähellä Suomen ruotsinkielisiksi rekisteröityneiden määrää. Tämä kuitenkin edellyttää, että venäjän kieli siirtyy sukupolvelta toiselle. Kuten kirjassa monessa kohdassa huomautetaan, näin ei aina välttämättä käy.

Lehtosen artikkelissa tarkastellaan venäjänkielistä väestöä esimerkiksi ensimmäisen oleskeluluvan perusteen, alueellisen jakautumisen, ikärakenteen, syntyvyyden, työllisyyden ja koulutuksen näkökulmista. Teoksen muissa artikkeleissa painopiste on venäläisten tai venäjänkielisten sekä heidän Suomi-suhteensa historiallisessa tarkastelussa, ja tämän päivän tilanne jää loppujen lopuksi varsin vähäiselle käsittelylle. Tämä kertoo mielestäni ennen muuta siitä, että Suomen venäläisiä ja venäjänkielisiä on tutkittu toistaiseksi aivan liian vähän.

Historiallisuus on erityisen vahvasti esillä Antero Leitzingerin, Toivo Flinkin ja Elina Kahlan artikkeleissa. Leitzinger jakaa suomenvenäläiset erilaisiin historiallisiin kerrostumiin: eri aikojen erilaisissa tilanteissa Suomeen on muuttanut myös hyvin erilaisia venäläisiä tai venäjänkielisiä, ja muutenkin Leitzinger korostaa suomenvenäläisten jakautumista erilaisiin ryhmiin tai kategorioihin esimerkiksi kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Toivo Flinkin artikkelin aiheena on puolestaan inkerinsuomalaisten paluumuutto ja kotoutuminen. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että presidentti Mauno Koiviston haastattelusta liikkeelle lähtenyt muuttoprosessi – joka kokonaisuudessaan muodostaa melko suuren osan kaikesta Suomeen kohdistuneesta muutosta viime vuosikymmeninä – ansaitsisi kunnollisen ja perusteellisen tutkimuksen. Toivottavasti jokin myöhemmin avautuva lähde paljastaisi myös Koiviston ajatuksia ja motiiveja tarkemmin kuin mitä hän on itse myöhemmin halunnut itseään tulkita.

Elina Kahla katsoo puolestaan idän ortodoksisuuden ja lännen katolilaisuuden välisen kulttuuripiirien jakolinjan historiallista muodostumista ja sen merkitystä nykypäivässä. Kirjan monissa osissa suomalaisten ja venäläisten väliset suhteet kytkeytyvät Suomen ja Venäjän ja laajemmin Venäjän ja lännen välisiin ulkopoliittisiin ja valtasuhteisiin. Kahla kirjoittaa, että ”Suomeen pettyneet ja huonosti sopeutuneet venäjämieliset voivat olla herkimmin alttiina mielipiteiden muokkaukselle ja asenteiden kärjistymiselle”. Venäläis-muukalaisuuden muuntuminen venäläis-meikäläisyydeksi onkin toisenlainen kotouttamispoliittinen haaste kuin monien muiden väestöryhmien oman paikkansa löytäminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sitä voi tietenkin miettiä, palveleeko vai haittaako voimakas huomion kiinnittäminen tähän asiaan itse tavoitteen, sujuvan kotoutumisen ja Suomeen identifioitumisen saavuttamista.

Kolmessa artikkelissa aiheena on media. Dmitry Strovsky ja Jukka Pietiläinen kirjoittavat venäläisvähemmistöstä Suomen venäjänkielisessä lehdistössä niin ikään kaukaa historiasta liikkeelle lähtien. Jukka Pietiläisen oman kirjoituksen kohteena on puolestaan venäläisvähemmistö Suomen mediassa, tarkemmin Helsingin Sanomissa. Pietiläisen mukaan Suomessa asuvia venäläisiä käsitellään mediassa ryhmä- tai vähemmistönäkökulmasta kovin vähän. Tilanteen kehittymistä kannattaa seurata.

Teoksen parhaana antina pidän Olga Davydova-Minguetin artikkelia venäjänkielisistä ylirajaisina mediankäyttäjinä, vaikka se joiltain osin meneekin sivuun kirjan varsinaisen asiasta. Davudova-Minguet selvittää ylirajaisen mediamaiseman muodostumista analysoimalla Tallinnassa keväällä 2007 tapahtuneen neuvostoaikaisen muistomerkin, ns. Pronssisoturin, siirtoa käsittelevää uutisointia venäläisessä ja suomalaisessa mediassa sekä Suomen venäjänkielisten internet-foorumilla tapahtumasta käytyä keskustelua. Se sisältää myös mielestäni erinomaisen katsauksen Venäjän viestintäjärjestelmän muutokseen ja nykyiseen tilaan sekä suomalaisen ja venäläisen median tärkeimpiin eroihin.

Davydova-Minguet kirjoittaa että ne, jotka optimistisesti odottivat internetin ja digitelevision edistävän yhteiskuntien demokratisoitumista, ovat joutuneet pettymään. Näistä sähköisistä medioista on tullut ensi sijassa nationalististen diskurssien levittämisen tehokkaita välineitä. (Vuoden 2016 lopussa tekee mieli lisätä, että etenkin internet on maailmalla laajemminkin valjastettu totuuden- ja tosiasioidenvastaisen viestin välittämiseen.) Venäjän valtio ja sitä lähellä olevat konservatiivis-kansallismieliset tahot hyödyntävät näitä instrumentteja, ja eri maiden, Suomi mukaan lukien, venäjänkieliset sijoittuvat monitasoiseen ja ylirajaiseen mediatilaan, jossa eri viestintävälineet toimivat ristikkäin ja päällekkäin, intertekstuaalisessa ja usein riitaisessakin suhteessa toisiinsa. Tulkintojen ristipaineessa on pakko ottaa kantaa vähintään vastaanotettujen viestien luotettavuuteen. Täten konfliktin keskiöön joutuvat myös median käyttäjät, joista Davydova-Minguet käyttää esimerkkinä myös omaa perhettään.

Teoksen päättää Arto Luukkasen artikkeli Venäjän viimeaikaisesta ulkopoliittisesta kehityksestä ja sen vaikutuksista maan rajojen ulkopuolella asuviin venäläisiin, virallisesta venäläisnäkökulmasta katsottuna ”maanmiehiin”. Luukkasen tarina kulkee tsaarinaikaisesta venäläisnationalismista Neuvostoliiton kautta uuden Venäjän ideologiaan, joka kiteytyy vuoden 2003 ulkopoliittiseen doktriiniin ja siihen tämän jälkeen tulleisiin muutoksiin. Luukkasen mukaan Putinin Venäjä pyrkii toimimaan pragmaattisesti ja johtajaperiaatteen mukaisesti, joskin usein epäjohdonmukaisesti, yhdistämällä ”pehmeää ja kovaa strategiaa” sekä tavoittelemalla globaalia vaikutusvaltaa. Tämän strategian toteutukseen on kuulunut myös ulkovenäläisten aseman puolustaminen.

Luukkanen opastaa Suomen hallitusta muistuttamalla, että suhteessaan venäläiseen vähemmistöön sen on syytä ottaa toiminnassaan huomioon eurooppalaisten normien lisäksi myös entisen Neuvostoliiton ”mentaalisen kartan” mukaan suunnistavan ja tarpeen mukaan kaksoisnormeilla pelaavan nyky-Venäjän aikeet ja intressit. Hänen mukaansa Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset menestyä tässä, koska ulkopolitiikassa ei ole ylipäätään ollut tapana ”hötkyillä” ja koska suhde vähemmistöihin on perinteisesti ollut salliva ja Suomeen kotoutuvien kulttuuria ja identiteettiä kunnioittava.

Kaikkineen Suomen kymmenettuhannet venäläiset tai venäjänkieliset jäävät kirjan lukemisen jälkeen sen kiistattomista ansioista huolimatta kuitenkin koko lailla yhtä tutuiksi tai tuntemattomiksi kuin ennenkin. Heitä ja heidän suhdettaan Suomeen ja suomalaisiin on ehdottomasti tutkittava lisää. Mieleeni tulee myös jokin aika sitten julkaistu Suomen somalit -teos (Into-kustannus 2015), joka toi moniäänisesti ja muutenkin ansiokkaasti esiin somaliväestön elämän olosuhteita sekä ajatuksia Suomessa elämisestä ja tulevaisuudesta maassamme. Ryhtyisikö joku vastaavan teoksen toimittamiseen Suomen venäläisistä?

 

 

 

 

Maahanmuutto ja kirjallisuus

Jossain haastattelussa tulin sanoneeksi, että jos minä muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta jotain ymmärrän, niin se perustuu tilastoihin ja kaunokirjallisuuteen. Yksi tämän blogin alkuperäisistä tarkoituksista oli tarjota alusta aihepiiriin kuuluvien kirjojen ja ehkä muidenkin taideteosten analyyseille, mutta eri syistä tämä on vielä jäänyt toteuttamatta.

Kun nyt näyttää siltä, että maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyy Suomessakin koko ajan enemmän, julkaisen tässä kuitenkin parin vuoden takaisen kirjoitukseni suomalaisesta kirjallisuudesta, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Alla oleva artikkeli on ilmestynyt vuonna 2013 Vesa Haapalan ja Juhani Sipilän toimittamassa teoksessa Kiviaholinna: suomalainen romaani (Kustannusosakeyhtiö Avain), ja se on uudelleen julkaistu toimittajien ja kustantajan luvalla. Olen korjannut yhden kirjoitusvirheen.

Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat

Monet työnantajani [– –] tarvitsevat apua kansalaisuushakemustensa ja asumistukiselvitystensä täyttämisessä. Minä autan heitä. Tai sitten he ovat suomalaisia [– –], joiden viisitoista vuotta nuoremmat vaimot ovat kyllästyneet punatiilivankilaansa Järvenpäässä. [– –] Minä jäljitän karkulaiset. Jotkut palkanmaksajani [– –] ovat bisnesmiehiä, [– –] [jotka] saattavat tarvita kuriiriapua tai luotettavaa miestä kauppaehtojen takaajaksi. Minulla on rehellinen naama.

Näin esittelee Matti Rönkä romaaniensa päähenkilön, inkerinsuomalaisen paluumuuttajan Viktor Kärpän, sarjan ensimmäisessä teoksessa Tappajan näköinen mies (2002: 13–14). Ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin, lukija kohtaa rautatieasemalla somalinuorukaisia sekä kioskin kulmalla notkuvia inkeriläispoikia ja heidän huolestuneita sukulaisiaan: Sirje jättää tutuksi tulleen talon Pakilassa, Jura valvoo varastoa Kesälahdella. Moskovalainen Gennadi Ryshkov harjoittaa Helsingissä monipuolista yritystoimintaa. Alun perin Viron venäläinen Anatoli Stepashin tekee Suomessa melkein oikeita töitä vetämällä teatterilaisille liikunta- ja akrobatiatunteja.

Suomeen on muutettu, ja samalla Suomi on muuttunut. Vuonna 1981 ilmestyneessä nuorten kaupunkilaisälykköjen laatimassa Hengissä Helsingissä -opaskirjasessa pääkaupunki yllätti havainnoijat vielä sellaisilla erikoisuuksilla kuin jakomäkeläispojat teksasilaiskuteissaan, eiralaistytöt vahvoissa meikeissään ja suomalaismammat kansallispuvuissaan. Esplanadin puistossa säestettiin kitaralla Bob Dylanin musiikkia. Tätä kutsuttiin tuolloin kansainvälistymiseksi ja erilaisten maailmojen kohtaamiseksi ja sekoittumiseksi. (Heikkinen, Suvanto ja Turkki 1981: 15.) Muuta ei paljon ollutkaan. Vielä vuonna 1988 Suomessa asui vain 18 000 ulkomaan kansalaista, joista suuri osa oli paluumuuttajia Ruotsista (Jaakkola 1989: 19–20).

Kirjallisuus peilaa sosiaalista todellisuutta, joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattaan. Yhteiskunnan muutos näkyy siten myös kirjallisuudessa. Voidaan kysyä, mitä kuvassa näkyy, kuinka kohteita tulkitaan ja minkälaisia merkityksiä niihin ladataan. Millainen kanta otetaan todellisuuteen, yhteiskunnan kuvauksiin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin? Voi myös olla, että muutos ei juuri näy. Silloin kannattaa kysyä, miksi on näin. Kehitystä ei välttämättä nähdä tai ymmärretä tai siitä ei osata tai haluta kertoa. Myös kuvauksen laiminlyönnit, puutteet ja vinoumat saattavat kuvastaa havainnoitsijoiden ja kertojien mielenmaisemaa.

Muuttoliike on muuttanut koko Eurooppaa – ja eurooppalaisten käsitystä itsestään. Vuosisatojen ajan Euroopasta muutettiin runsain mitoin muualle maailmaan, viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana muu maailma on tullut Eurooppaan. Vielä viisikymmentäluvulla Ruotsi oli yksi etnisesti yhtenäisimmistä kansakunnista, nykyään joka viides maassa asuva ihminen on syntynyt maan ulkopuolella tai ainakin toinen hänen vanhemmistaan on syntynyt ulkomailla. Taustaltaan turkkilaisia tai äidinkieleltään arabiankielisiä on Euroopan unionissa enemmän kuin kansalaisuudeltaan suomalaisia. Islam variaatioineen muodostaa yhden maanosan suurimmista uskontokunnista; Euroopassa on lähes 20 miljoonaa muslimia.

Kuvaamani muutokset näkyvät selvästi myös eurooppalaisessa nykykirjallisuudessa. Muuttoliike on tuonut Eurooppaan uusia kirjailijoita, ja maahanmuuttajuus on tullut osaksi kirjojen aiheita ja vaikuttanut henkilögalleriaan. Kuitenkin vielä viisitoista vuotta sitten alankomaalainen esseisti Anil Ramdas (1997) syytti oman maansa kirjailijoita kyvyttömyydestä nähdä yhteiskunnan muutos ja käsitellä sitä uskottavasti, elämänmakuisesti ja stereotypioita rikkoen. Kirjailijan tehtävä, Ramdas korosti, on asettua Toisen asemaan, päästä muukalaisten ja ulkomaalaisten ihon alle, tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Toinen intellektuelli, Paul Scheffer, puolusti hollantilaisia kirjailijoita sanomalla, että vaikka Ramdasin havainto on oikea, syytös on epäoikeudenmukainen. Maahanmuuttajien ja uusiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten näkymättömyys sanataiteessa kertoo hänen mukaansa kotoutumisen epäonnistumisesta, jaetun todellisuuden puuttumisesta:

Alankomaissa me elämme toistemme ohitse, kullakin on koulunsa, kahvilansa, idolinsa, musiikkinsa ja uskontonsa, lihakauppiaansa ja kohta myös katunsa ja kulmakuntansa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vanhat ja uudet hollantilaiset tietävät toisistaan vähän tai ei mitään. (Scheffer 2000.)

Kirjallisuus reagoi hitaasti maahanmuuttoon

Ramdasin syytös ja Schefferin puolustus ovat olleet mielessäni, kun olen seurannut suomalaisen kirjallisuuden kehitystä. Vuonna 2012 Suomessa asui jo lähes 300 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä. Samalla kun suomalainen yhteiskunta on maahanmuuton ja erilaisten vähemmistöryhmien syntymisen ja vakiintumisen seurauksena muuttunut etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoisemmaksi, olen uteliaana odottanut, minkälaisen muodon tämä kehitys saa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Monissa Euroopan maissa odotettiin jopa vuosikymmeniä ennen kuin myönnettiin, että suuri osa niin sanotuista vierastyöläisistä jää maahan pysyvästi. Suomessa päätöksentekijät ryhtyivät 1990-luvun alussa välittömästi toimiin muutoksen tunnustamiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi (Saukkonen 2013a; 2013b). Nopeata reagointia saattoi siten odottaa myös ajan liikkeitä valppaasti seuraavilta kirjailijoilta.

Reagointi oli kuitenkin hidasta. Arto Salmisen romaani Turvapaikka (1995) oli ilmeisesti ensimmäinen teos, joka käsitteli suoraan turvapaikanhakijoiden nopeasti lisääntynyttä maahanmuuttoa. Marianne Backlénin ruotsiksi kirjoitetun Karman (2001) aiheena olivat kansainvälinen adoptio ja etnisten ryhmien väliset avioliitot. Niina Hakalahden Uimataito-romaanissa (2008) analysoitiin komedian keinoin turkkilaistaustaisen pizzeriayrittäjän kotoutumista Suomeen.[i] Nämä, samoin kuin edellä mainitun Matti Röngän romaanit, ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön: suomalaisia kirjailijoita kansainvälinen muuttoliike ja sen seuraukset eivät juuri kiinnostaneet.

Tilannetta saattoi ihmetellä, jopa pahoitella. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että mielestäni kirjallisuuden olisi suurta yleisöä varten pitänyt kertoa elävästi ja analyyttisesti suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta. Samalla toivoin myös pääseväni lukemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta Suomessa käsittelevää hyvää kirjallisuutta ja siten oppimaan lisää niistä asioista, joita politiikan ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen ammattilaisena työkseni tutkin ja tulkitsin.

En tietenkään halua asettaa kirjallisuudelle velvoitetta kuvata todellisuutta dokumentaarisesti kaunokirjallisena reportaasina tai tutkimusraporttina. Käsitykseni mukaan kirjallisuus luodessaan mielikuvituksen tuotteita, henkilöitä ja tarinoita, voi onnistua esittämään reaalimaailman ilmiöitä tavalla, johon muut keinot kuten arkihavainnot, tutkimus, journalismi ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kykene. Kun romaanihenkilö ei ole todellinen ihminen, hän voi myös olla enemmän kuin vain hän itse.

Tutkijanroolissani olen ollut hyvin kiitollinen esimerkiksi sellaisille kirjailijoille kuin Monica Ali ja Marina Lewycka Brittein saarilta, Karin Amatmoekrim ja Abdelkader Benali Alankomaista sekä Marjaneh Bakhtiari ja Jonas Hassen Khemiri Ruotsista. He, samoin kuin muutamat journalistit ja dokumentaristit, ovat olleet hyvin tärkeitä tiedon, näkemysten ja kokemusten välittäjiä. Kirjallisuuden ja korkeatasoisten tilastojen avulla olen voinut paikata sitä aukkoa, jonka suuri osa yhteiskuntatieteellisestä alan tutkimuksesta valitettavasti jättää täyttämättä.

Monilla edellä mainitsemistani kirjailijoista on joko oma tausta maahanmuuttajana tai ainakin toinen heidän vanhemmistaan on muuttanut kirjailijan nykyiseen kotimaahan. Itse Suomeen muuttaneiden tai tavalla tai toisella maahanmuuttotaustaisten kirjailijoiden määrä kasvoi Suomessakin jopa yllättävän nopeasti (ks. Hakalahti 2007; Rantonen 2010; Löytty 2013b). Tunnetuimpia Suomeen muuttaneita ja suomeksi tai ruotsiksi kirjoittaneita kirjailijoita lienevät erilaisia palkintoja saaneet Alexis Kouros, Zinaida Lindén, Alexandra Salmela ja Umayya Abu-Hanna. Osa maahanmuuttajista on, kuten Hassan Blasim, jatkanut kirjoittamista äidinkielellään.

Osa Suomeen muuttaneista tai kansainvälisissä perheissä kasvaneista kirjailijoista ei käsittele lainkaan vieraaseen maahan asettumista, kulttuurieroja tai muuta vastaavaa, mutta monilla heistä jokin niistä on vähintään yksi teosten keskeisistä teemoista. Kun kontrasti erilaisia taustoja edustavien kirjailijoiden välillä on näin suuri, mieleen nousee helposti ajatus, että kantaväestöön kuuluvat ihmiset eivät kenties katso olevansa päteviä tarkastelemaan aiheita, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta. Eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten elämän kuvauksessa tarvitaan paljon yksityiskohtaista tietoa ja eri asioiden pätevää tulkintaa, jotta kirjaa voidaan pitää uskottavana ja aiheenkäsittelyä vakuuttavana.

Toisaalta tätä selitystä ei voi pitää kovin perusteltuna. Historiallisten romaanien kirjoittajilta ei voida vaatia henkilökohtaista kokemusta vuosisatojen takaisista olosuhteista, ja hyviä sotaromaaneja ovat kirjoittaneet myös ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Lisäksi vuosituhannen vaihteessa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsiteltiin mittakaavan huomioiden jopa melko paljon televisiossa, dokumenttielokuvassa ja teatterissa. Näiden tekijät kuuluivat usein kantaväestöön.[ii]

Maahanmuuttajille käy huonosti

Esimerkkinä erinomaisesta maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien elämää käsittelevästä romaanista, jonka kirjoittaja ei ole itse muuttaja, pidän myös Henning Mankellin romaania Nimeltään Tea-Bag. Se kertoo kolmen tytön, afrikkalaistaustaisen Tea-Bagin, iranilaisen Leylan ja ukrainalaisen Tanjan tarinan heidän tulostaan Ruotsiin ja elämästään yhteiskunnan marginaalissa.

Mankellin romaanin yksi sivujuonne sijoittuu kustannusalalle. Jesper Humlin, jonka kautta edellä mainittuja ihmiskohtaloita kerrotaan, on vaikeaselkoisten ja pienipainoksisten runojen kirjoittaja, jota hänen kustannustoimittajansa yrittää saada kirjoittamaan rikosromaania. Kustantamon omistavan ranskalaisen bensiiniyhtiön etuja ajava johto vaatii parempia voittomarginaaleja.

Keskustelut runoilijan ja kustannustoimittaja Olof Lundinin välillä tulivat mieleen siinä vaiheessa, kun Suomen kirjamarkkinoilla alkoi tapahtua. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2010. Otavalta ilmestyi samana vuonna Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla sekä Anja Snellmanin Parvekejumalat. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis julkaistiin Siltalan kustantamana vuonna 2011, kuten myös WSOY:n kustantamat Jari Tervon Layla ja Ari Paulowin Khilafa – Valtakunta. Listaan voisi lisätä Ilkka Remeksen Teräsleijonan (WSOY, 2011).[iii] Monien merkittävien kirjailijoiden miltei yhtäaikainen kiinnostus samantyyppisiin aiheisiin olisi hyvä erillisselvityksen kohde. Pelkästä sattumasta tuskin on kysymys.

Kaikissa näissä teoksissa teemoina ovat kansainvälinen muuttoliike, maahanmuutto Suomeen, uudet suomalaiset. Teokset ovat saavuttaneet runsaan lukijakunnan: monet niistä löytyvät vuosien 2010 ja 2011 myyntilistojen kärkisijoilta. Siten teoksilla on myös ollut vaikutusta siihen, miten tietyistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri väestöryhmiin kuuluvista ihmistä sekä heidän tavoistaan ja traditioistaan ajatellaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista analysoida tarkasti yhtään näitä teoksia. Joitain havaintoja voi kuitenkin tehdä, esimerkiksi siitä, miten päähenkilöille kirjoissa käy.

Erityisesti tytöille käy huonosti, mistä kirjallisen päävastuun kantaa Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Teoksessa afganistanilainen Aziza naitetaan pikkuserkulleen, jolloin hän sekaantuu myös kansainväliseen huumebisnekseen ja terrorismiin. Bosnialainen Sara pakenee mielisairaan veljensä hyväksikäyttöä Sarajevoon. Sudanilainen Ayaan Ali pakenee perättömiä lesbohuhuja ja joutuu orjatyöhön etniseen ravintolaan Tampereelle. Iranilainen Noor päätyy kansallismielisten nuorten huijaamajana seurustelusuhteeseen suomalaisen pojan kanssa. Kostoksi hänen serkkunsa kuristaa Noorin.

Tragediat eivät kuitenkaan jää tähän. Anja Snellmanin Parvekejumalissa isä ja veljet pudottavat parvekkeelta länsimaisen ajattelutavan viettelemän suomensomalialaisen Aniksen, eikä kadehdittava ole muidenkaan romaanissa esiintyvien somalityttöjen elämä. Kurdityttö Layla pakenee Jari Tervon romaanissa kunniamurhaa Suomeen joutuakseen Kruununhakaan prostituoiduksi, ja hänen matkakumppaninsa Tamara pääsee hyväksikäyttäjistään eroon vain tappamalla. Toinen kurdi, Virpi Hämeen-Anttilan teoksen sisään sijoittuvan elokuvan naispäähenkilö Nergis, lankeaa kiellettyyn rakkauteen ja ennemmin hukuttautuu kuin jää takaa-ajajiensa kynsiin.

Tytöille käy huonosti, koska heidän omien yhteisöjensä miehet ovat umpimielisiä, kiivaita ja sopeutumattomia, naiset alistettuja ja voimattomia, hiljaa kärsiviä. Vastaan ei edellä mainituissa teoksissa tule ainuttakaan kunnolla kotoutunutta, onnellista maahanmuuttajaa. Suomalainen yhteiskunta on joko avoimesti vihamielinen – Teräsleijonassa hakataan kuoliaaksi tummaihoinen mies – tai viime kädessä avuton – keski-ikäinen pariskunta kääntää tyynesti selkänsä kyseiselle tapahtumalle.

Stereotypioiden vahvistaminen

Kuva maahanmuutosta on synkkä, mutta se ei ole ainoa seikka, jossa viimeaikaisella kirjallisuudella on yllättäviä yhtymäkohtia maahanmuuttokriittiseksi itsensä nimittämän eurooppalaisen uusnationalismin suomalaisen variantin kanssa. Sekä ihmiskuvausten että kertomusten stereotyyppisyys ellei jopa karikatyyrimäisyys leimaa useimpia teoksia. Hämmentävää se on esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön vahvasti osallistuneen Jari Tervon tapauksessa. On helppo yhtyä Aamulehden kirjallisuusarvostelijan Heli Keskisen analyysiin Tervon Laylasta:

Tuttu ja turvallinen huora-madonna-akseli toistaa jälleen itseään. Prostituoidut ovat [– –] verkkosukkahousuihin ja huulipuniin verhoutuvia kärsiviä naisia, jotka sisimmissään ovat fiksuja ja herkkiä intellektuelleja. Kurditytöt ovat kaltoin kohdeltuja, raiskattuja ja pahoinpideltyjä, mutta sisimmissään puhtoisia tyttöjä, joiden suvun miehet ovat kunniaan[sa] vartioivia narsisteja. Ja Turkista Suomeen tulleet miehet kaikki omistavat kebab-paikan. (Keskinen 2011.)

Kliseisiin lankeamisen riskiin tämän aihepiirin taiteellisessa käsittelyssä on viitattu muuallakin kuin Suomessa. Ruotsalaista elokuvaa tutkineen Carina Tigervallin (2005) mukaan ”maahanmuuttaja” esitetään lähinnä kahdenlaisessa roolissa: joko antirasistisessa valaistuksessa kuvattuna sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena hahmona, joko toimii vastakohtana ”ruotsalaisuudelle”. Sen sijaan että elokuvat ja suomalaiset romaanit uudistaisivat näkemyksiä, kyseenalaistaisivat hierarkioita ja voimauttaisivat yksilöitä, ne ylläpitävät usein stereotypioita ja vahvistavat erotteluja ja arvojärjestyksiä. (Ks. Haavisto 2010.)

Toisen näkökulman teosten analysointiin tarjoaa kirjallisuudessa esiintyvän kuvauksen suhteuttaminen määrällisiin tietoihin väestörakenteista. Kuten edellä mainittiin, on hyvä jos romaanihenkilöt voidaan nähdä laajemmin kuin vain yhtenä yksilönä, esimerkiksi tyyppinä tai tietyn yhteisön edustajana, mutta on tietenkin mieletöntä vaatia romaanihahmon osumista väestölliseen moodiin, mediaaniin tai keskiarvoon. Näistä tilastollisista keskiluvuista edellä mainitut henkilöhahmot jäävät kuitenkin myös huomiota herättävän kauas.

Suomessa asuvista ulkomailla syntyneistä ihmisistä miltei puolet, yli satatuhatta henkeä, on lähtöisin Virosta, Venäjältä, Ruotsista tai entisestä Neuvostoliitosta. Venäjänkieliset on ylivoimaisesti suurin vieraskielisten ihmisten ryhmä. Pakolaisperusteisesti Suomeen tulleet eivät missään vaiheessa ole muodostaneet likimainkaan maahanmuuttajien enemmistöä. Romaniasta ja Bulgariasta tulleiden kerjäläisten määrä on korkeimmillaankin ollut joitain satoja. Edellä mainituiden tarinoiden kurjien tyttökohtaloiden maista tulleita tai sieltä tulleille syntyneitä tyttöjä on alle kuusituhatta, joista muita kuin somaleja on parituhatta. Se mikä näkyy selvimmin tai josta puhutaan eniten, ei välttämättä ole yleisintä.

Viimeaikaiset kirjat ovat siten kuvanneet suhteellisen pientä osaa Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodoista ja seurauksista. Huomio on myös kiinnitetty mittasuhteiltaan vähäisiin ilmiöihin kuten kunniamurhiin, naisten sukuelinten silpomiseen, kerjäläisyyteen ja ihmiskauppaan. Tällä en millään muotoa halua vähätellä kyseisiä ilmiöitä enkä kiistää sitä, etteikö Suomessa esiintyisi kunniaan liittyviä konflikteja tai väkivaltaa. Suomessa ei kuitenkaan ole tapahtunut yhtään todennettua kunniamurhaa (Hildén ym. 2011).

Toimimalla edellä kerrotulla tavalla kirjallisuus on siten asettunut – yleensä tahattomasti, oletan – vahvistamaan sitä tulkintaa, jonka mukaan maahanmuuttajat poikkeavat selvästi kantaväestöstä erikoisine tapoineen ja traditioineen. Heidän kulttuurinsa rajoittaa yksilönvapautta ja on muutoinkin ristiriidassa Suomessa arvostetun länsimaisen arvojärjestelmän kanssa. Sivilisaatiot törmäävät siis toisiinsa muissakin teoksissa kuin Ari Paulowin avoimesti dystooppisessa Khilafassa.

Älymystö ja liiallinen kansallismielisyys

Olli Löytty arvioi (2013a) kolmen eri aikoina ilmestyneen teoksen avulla, että maahanmuuttajien Suomeen asettumisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kotoutumisen seurauksena myös heidän kuvauksensa kehittyy. Henkilöhahmot kasvavat laajemmiksi ja syvemmiksi ja saavat oman äänensä paremmin kuuluviin. Muukalaisuus tulee tutummaksi ja saa lisää sävyjä ja suomalainen yhteiskunta tunnustetaan monimuotoisemmaksi. Erot meidän ja muiden välillä käyvät huokoisemmiksi ja hierarkiat moniulotteisemmiksi. Merkkejä tästä Löytty löytää Niina Hakalahden vuonna 2008 ilmestyneestä Uimataito-romaanista.

Tässä yhteydessä esiin nostamieni teosten perusteella optimismi vaikuttaa ennenaikaiselta, mutta tähän päätelmään voi vaikuttaa myös viime vuosien aikana tapahtunut yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys. Vaikka suomalainen poliittinen ja hallinnollinen järjestelmä reagoivat maahanmuuttoon ja kotouttamistarpeisiin kansainvälisesti katsoen varsin nopeasti, on ilmeistä, että suuri osa väestöstä on havahtunut muutokseen kunnolla vasta tämän vuosituhannen puolella. Yksi merkki siitä on juuri uusnationalismin tai poliittisen ksenofobian organisoituminen ja vahvistuminen. Suomessa kyseiset ilmiöt saivat sijaa aluksi Suomen Sisu -järjestössä ja Hommafoorumilla, sittemmin perussuomalaisessa puolueessa, jonka vuoden 2011 vaaliohjelma oli edeltäjiään selvästi kansallismielisempi ja maahanmuuttokriittisempi (ks. Hannula 2011).

Uusnationalistinen liike näkyy myös monissa edellä mainituissa kirjoissa eri nimillä varustettuna, yleensä sivuroolissa. Ilmeisesti ainoa ilmiötä analyyttisemmin käsittelevä teos on toistaiseksi ollut Pirjo Hassisen vuonna 2012 ilmestynyt Popula. Paulowin futuristista Khilafaa lukuun ottamatta kansallismielisiin radikaaleihin suhtaudutaan kielteisesti, ja heitä kuvataan esimerkiksi äärimmäisen kyynisinä tai vastuuttomina nuorukaisina tai syrjäytyneisyytensä vuoksi helppona uhreina demagogisille julistuksille.

Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi, ja siihen kytkeytyy samanlaisia ja yhtä lailla nurinkurisia piirteitä kuin maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kuvaukseen. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta, Jim Thompsonin Valkoista vihaa ja Pirjo Hassisen Populaa analysoinut Kyösti Niemelä (2013) huomauttaa, että kaikissa näissä teoksissa äärioikeisto on jotain todella vierasta, kaukaista ja erikoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjojen viesti olisi liikkeen edustaman ajattelutavan kannalta yksiselitteisen kielteinen. Niemelän mukaan esimerkiksi Jim Thompsonin toimintajännäri asettuu juonen tasolla äärioikeistoa vastaan, mutta on silti ajatusmaailmaltaan lähellä sitä: ”Romaani antaa lukijalle luvan osallistua äärioikeistolaishenkisiin fantasioihin asettumalla pintatasolla äärioikeistoa vastaan.”

Voimme ehkä puhua käynnissä olevasta uudesta kansankuvan murroksesta. Kansankuvan murrokseksi on kutsuttu sitä ajankohtaa, jolloin kansallisen uusromantiikan vaalima ihanteellinen kansakuva rapistui ja lopulta hylättiin yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena (Sarajas 1962). Ensimmäisen särön ideaalikuvaan teki työväenliikkeen kannatuksen kasvu ja ihmisten joukkomobilisaatio suurlakkovuonna 1905. Varsinainen kolaus tuli kuitenkin kansalaissodassa, kun ”punaisen ruton” tartuttaman kansan koettiin iskeneen puukon oman sivistyneistönsä selkään. (Ks. Alapuro 1997: 143–144.)

Toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen ajan yhteydessä saavutetun yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden ansiosta kirjallisuudessa esiintyneet käsitykset suomalaisista ja suomalaisuudesta säilyivät pitkään vakaina. Osittain palattiin jopa vanhoihin, esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Ahon rakentamiin käsityksiin. Tässä sovintotyössä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialla oli tunnetusti merkittävä rooli, kun se liittyi kansallisen kirjallisuuden pitkään linjaan sitä samalla sisällöllisesti uudistaen (Nummi 1993). Kansallisessa identiteetissä korostettiin kuitenkin vielä 1990-luvun alussa voimakkaasti kulttuurista yhtenäisyyttä sekä Suomen omaleimaista erottumista niin itäisistä kuin läntisistä kulttuuripiireistä (Saukkonen 1999).

Maahanmuutto ja sen tuottama etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus haastavat etenkin käsitystä kansallisesta yhtenäisyydestä. Elinympäristöään tarkkailevat ja suomalaisuuden kuvauksista tietoiset kirjailijat joutuvat pohtimaan kirjojensa henkilögalleriaa suhteessa näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Esiintyykö kirjoissa Suomessa tosiasiallisesti asuva väestö vai vain osa siitä, jollain tapaa yhä oletetun suomalaisuuden ytimeen sijoittuva ”aito, todellinen kansa”, eräänlainen otos ”perussuomalaisista”? Yhtä lailla tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka erilaisia taustoja ja kulttuuripiirteitä omaavat ihmiset sisällytetään yhteiskunnallisen todellisuuden ja koko kansakunnan kuvaukseen.

Murrokseen sisältyy kuitenkin myös uusnationalistinen liikehdintä ja sen käsittely. Suhteessa vuosisadan takaiseen tilanteeseen tämäkin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Siinä missä ”kansa” petti 1900-luvun alussa kansakunnan rakentajien toiveet ja odotukset osoittautumalla kriittisellä hetkellä epäluotettavaksi ja epäisänmaalliseksi, tämän päivän ongelma on ennemmin liiallinen kansallismielisyys. Osa suomalaisista ei hyväksy poliittisen suvereenisuuden menettämistä Euroopan unionille ja kritisoi liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa sekä vastustaa vähemmistöjen – usein suomenruotsalaiset mukaan lukien – laajoja kulttuurisia oikeuksia. Kaipuu yhtenäiskulttuuriin on yhä vahva.

Suuri osa merkittävämmistä kirjailijoista näyttää suhtautuvan kriittisesti uusnationalistiseen populismiin ja radikalismiin, mutta kuten edellä on esitetty, jokseenkin ristiriitaisesti. Ilmiössä on nähtävissä historiallista jatkuvuutta, koska suomalaisten intellektuellien suhde kansaan on pitkään ollut ambivalentti. Kuten Risto Alapuro on huomauttanut, fennomania oli alusta pitäen sellaisen sivistyneistön ideologia, joka samalla rakensi valtiota. Oltiin vallanpitäjiä, mutta koska yhteinen identiteetti rakentui vallanalaisten, ”kansan”, varaan, omakuva oli hauras ja haavoittuvainen (Alapuro 1997: 143).

Tuo ambivalenssi on saanut eri vuosikymmeninä erilaisia muotoja, esimerkiksi sotien välisen ajan aitosuomalaisessa liikkeessä, 1960-luvun vasemmistolaisessa radikalismissa ja 1990-luvun paluu Eurooppaan -ajattelutavassa. Viime vuosikymmenten kehitys, jonka kaikki seuraukset eivät esimerkiksi uusien vähemmistöryhmien pienuuden ja vakiintumattomuuden vuoksi ole vielä edes nähtävillä, tuo siihen uusia, ennen kokemattomia jännitteitä. Niiden purkautumista on kiinnostava seurata.

Viktor Kärppä ja kotoutumisen hankaluus

En ole vielä juuri puhunut Viktor Kärppä -romaaneista, mutta en aloittanut sattumalta siteeraamalla Matti Röngän teosta. Sen lisäksi että Röngän dekkarit kuuluvat siihen kirjallisuuteen, jossa jo melko varhain – siis kymmenisen vuotta sitten – maahanmuutto seurauksineen kuului keskeisiin teemoihin ja maahanmuuttajat päähenkilöihin, niiden voi katsoa edustavan monia edellä käsiteltyjä kirjoja vivahteikkaampaa kansankuvausta.

Kärppä-kirjojen kuvaama todellisuus ei ole kiiltokuvamainen, vaan maistuu elämältä. Kun asianomaisen lajityypin kirjallisia konventioita häivyttää taustalle, jäljelle jää varsin uskottavia ihmisiä ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen. Lukijalle syntyy tunne siitä, millaista olisi elää heidän elämäänsä.

Viktor Kärppä on harvinainen kirjallinen maahanmuuttajahahmo myös siinä mielessä, että hän ajattelee ja puhuu omasta puolestaan (vrt. Löytty 2013a; Latomaa 2013). Hänellä on omat aistinsa ja oma äänensä siinä missä monissa muissa teoksissa Suomeen muuttaneet romaanihenkilöt tuntuvat usein olevan vain kirjailijan oman ajattelun tai tarinankerronnan välikappaleita. Kärppä hakee paikkaansa Suomessa, mutta hän myös seuraa ja kommentoi kohtalotovereidensa edesottamuksia ja analysoi suomalaisen yhteiskunnan toimia ja toimintoja usein varsin osuvasti.

Tuo oman paikkansa löytäminen on kiinnostava asia. Siitä käytetään maahanmuuttajien osalta Suomessa termiä kotoutuminen, joka on kansainvälisessä käytössä olevan integraatio-käsitteen käännös. Kotoutuminen on Suomessa laissa määritelty. Sillä tarkoitetaan yhdenvertaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan joutumatta luopumaan kielestään, kulttuuristaan ja identiteetistään.

Viktor Kärppä ja Röngän romaanien lukuisat sivuhenkilöt kertovat elämällään, kuinka hankala kotoutumisen prosessi on ja kuinka eksyksissä meistä useimmat, vanhat ja uudet suomalaiset ovat. Teossarjan toinen päähenkilö, rikospoliisi Korhonen, elää näennäisen normaalia työ- ja perhe-elämää, mutta myös häntä vaivaavat juurettomuus, elämän merkityksettömyys ja mielekkään suunnan puute. Korhonen ja Kärppä tukevat toisiaan joskus konkreettisilla teoilla, mutta vielä enemmän omalla epätäydellisyydellään.

Röngän romaanit kyseenalaistavat myös yksinkertaisen mallin kotoutumisen kohdealueesta, suomalaisesta yhteiskunnasta. Täysin laillisen ja täysin laittoman oleskelun ja työskentelyn välissä on laaja harmaa vyöhyke, jossa itse kukin yrittää tavalla tai toisella tulla toimeen. Yksilöiden identiteetit eivät pysy lokeroissaan, selkeinä ja erillisinä, vaan ne sekoittuvat ja sekoittavat mieltä entisestään. Yhteiskunta toisinaan tukee ihmisen aineellisia ja henkisiä pyrintöjä, toisinaan taas sulkee ovia ja ikkunoita, siirtää kotoutumisen maalia aina vain kauemmaksi. Oman paikan löytäminen on hankalaa, kaikille.

Lähteet

Kaunokirjallinen aineisto

Hämeen-Anttila, Virpi 2010: Toisen taivaan alla. Helsinki: Otava.

Kyrö, Tuomas 2011: Kerjäläinen ja jänis. Helsinki: Siltala.

Lehtolainen, Leena 2010: Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.

Mankell, Henning 2001/2004: Nimeltään Tea-Bag. Alkuteos Tea-bag. Suom. Laura Jänisniemi. Helsinki: Otava.

Paulow, Ari 2011: Khilafa – valtakunta: romaani oikeusvaltion raunioilta. Helsinki: WSOY.

Remes, Ilkka 2011: Teräsleijona. Helsinki: WSOY.

Rönkä, Matti 2002: Tappajan näköinen mies. Helsinki: Gummerus.

Snellman, Anja 2010: Parvekejumalat. Helsinki: Otava.

Tervo, Jari 2011: Layla. Helsinki: WSOY.

Muu kirjallisuus

Alapuro, Risto 1997: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Helsinki: Tammi.

Haavisto, Camilla 2010: Etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus kulttuurijournalismissa. – Pasi Saukkonen: Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Helsinki: Cupore.

Hakalahti, Niina 2007: Kotimainen maahanmuuttajakirjallisuus. – Suomi kakkonen ja kirjallisuuden opetus. Toim. Marjo Mela & Pirjo Mikkonen. Tietolipas 216. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hannula, Milla 2011: Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Kalle – Suvanto, Pertti – Turkki, Teppo 1981: Hengissä Helsingissä. Helsinki: Gaudeamus.

Hildén, Terhi – Rebwar, Karimi – Suomenaro, Eeva 2011: Taustatietoa, kunniaan liittyvät konfliktit. Helsinki: Ihmisoikeusliitto.

Jaakkola, Magdaleena 1989: Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan. Siirtolaisuustutkimuksia 21. Helsinki: Työministeriö.

Keskinen, Heli 2011: Jari Tervo: Layla. – Aamulehti 30.9.2011.

Latomaa, Sirkku 2013: Oma ääni ja toisella kielellä kirjoittaminen. – Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi?  Toim. Elina Harjunen & Riitta Anilommi. Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.

Löytty, Olli 2013a (submitted): Strangers among us. – Nordic Literary History, vol. 3. Toim. Linda Rugg & Karin Sanders.

Löytty, Olli 2013b: Kun rajat eivät pidä eli mihin maahanmuuttajakirjallisuutta tarvitaan. –  Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Nummi, Jyrki 1993: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Ramdas, Anil 1997: Moedwil en kwade trouw bij blanke schrijvers. – NRC Handelsblad 14.3.1997.

Rantonen, Eila 2010: Maahanmuuttajat ja kirjallisuus Suomessa ja Ruotsissa. – Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Toim. Eila Rantonen. Tampere: Tampere University Press.

Sarajas, Annamari 1962: Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1880-luvun jälkeen. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Saukkonen, Pasi 1999: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saukkonen, Pasi 2013a: Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Saukkonen, Pasi 2013b: Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka. – Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Toim. Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen & Minna Säävälä. Helsinki: Gaudeamus.

Scheffer, Paul 2000: Het multiculturele drama. – NRC Handelsblad 29.1.2000.

Tigervall, Carina 2005: Folkhemsk film: med ”invandraren” i rollen som den sympatiske andre. Umeå: Umeå universitet.

[i] Tiedot näistä kirjoista löytyivät Olli Löytyn artikkelista (Löytty 2013a).

[ii] Todettakoon, että Jari Tervo toimi Mogadishu Avenue -televisiosarjan (2006) käsikirjoittajana.

[iii] Näiden lisäksi ovat ilmestyneet ainakin Annika Lutherin De hemlösas stad (2011, suomeksi nimellä Kodittomien kaupunki), Sara Razain Jag har letat efter dig (2012, suomeksi Olen etsinyt sinua) sekä Johanna Holmströmin Asfaltsänglar (2013, suomeksi Itämaa). Näitä en kuitenkaan ehtinyt analysoida tätä artikkelia varten.