Maahanmuuttoa Suomeen: siirtolaisuuden tilannekuva 2022

Kylmän sodan päätyttyä Suomi kytkeytyi aikaisempaa vahvemmin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Maahamme on muuttanut ihmisiä kaikkialta maapallolta ja monenlaisista olosuhteista ja kulttuureista. Miltä näyttää muuttoliikkeen tilannekuva vuonna 2022? Onko muuttajia Suomessa paljon vai vähän? Mistä he ovat tulleet ja ketkä tänne ovat jääneet? Onko maahanmuutto kasvussa vai hiipumassa? Mitä tulevaisuudelta on odotettavissa? Voidaanko toivottua maahanmuuttoa jotenkin edistää? Tämä kirjoitus on laajennettu versio 29. syyskuuta sisäministeriön Suomesta maahanmuuttomaa -seminaarissa pitämästäni esityksestä.

Globaali konteksti: jatkuvaa liikettä ylirajaisesti

Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan vuonna 2020 maailmassa oli 281 miljoonaa sellaista henkilöä, jotka asuivat eri maassa kuin missä olivat syntyneet. Viidenkymmenen viime vuoden aikana kansainvälisten muuttajien määrä on moninkertaistunut. Osuus maailman väestöstä on kuitenkin kasvanut melko maltillisesti. Suurin osa ihmiskunnasta ei vieläkään ylitä valtiorajaa muuttaakseen toisaalle.

Liikkuvuuden luonne on kuitenkin muuttunut, ja kaikkineen se on ilmiönä moninaistunut. Nykyään lähteminen toiselle puolelle maapalloa on paljon vaivattomampaa kuin ennen. Myös paluu on helpompaa, ja monet ovatkin toisessa maassa vain jonkin aikaa. Suuri määrä ihmisiä pendelöi kahden tai jopa useamman valtion välillä. Perheet voivat jakautua elämään samanaikaisesti kahdessa maassa. Sosiaalisen median ja internetin ylipäänsä avulla yhteydenpito lähtömaahan ja jopa osallistuminen siihen on monin tavoin mahdollista.

Muuttajat ovat liikkeellä monista eri syistä ja monenlaisin motiivein. Globaali liikkuvuus on sekä megailmiö että metailmiö, joka sisältää valtavan kirjon erilaisia muuttamisen taustoja ja muotoja. Myös sen seuraukset ovat monitasoisia ja monimuotoisia. Euroopan unionin sisäisen liikkuvuuden puitteissa tapahtuva muutto ei juuri heikennä muuttajan oikeuksia vastaanottomaassa. Toisessa ääripäässä ihmisiä kaupataan kansainvälisesti orjuuden kaltaisiin raatamisen olosuhteisiin vailla mitään oikeuksia.

Aikaisemmin valtiot jakautuivat melko selvästi maihin, joista lähdettiin, ja maihin, joihin tultiin. Nykyään yhä useampi maa on sekä muuttajia lähettävä että vastaanottava maa. Monet toimivat myös kauttakulkumaina, jonne asetutaan kenties joksikin aikaa, mutta matkan varsinainen päämäärä on jossain toisaalla. Maailmassa on kuitenkin yhä joitain laajamittaisen liikkuvuuden selkeitä muuttokäytäviä, esimerkiksi Meksikon ja Yhdysvaltojen, Syyrian ja Turkin sekä Intian ja Arabiemiraattien välillä.

Yhteiskuntien ja etenkin suurimpien kaupunkien väestö on muuttunut monella tapaa lyhyessä ajassa. Väestörakenteet ovat muuttuneet, mutta myös itse perinteinen väestön käsite on tullut haastetuksi. Esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen kannalta keskeisissä suurkaupungeissa asuvat ihmiset eivät enää muodosta vakaata ja selvärajaista yhteisöä. Sen sijaan he kuuluvat ihmisryhmään, josta koko ajan sekä lähdetään pois että tullaan sisään. Tällaisessa ”kelluvassa väestössä” jatkuvaa on vain muutos.

Maahan- ja maastamuuton historia Suomessa

Itsenäisyyden ensimmäiset seitsemän vuosikymmentä Suomi oli maastamuuttomaa. Suomesta muutettiin etenkin 1960- ja 1970-luvun taitteessa sankoin joukoin työpaikan ja paremman elintason perässä Ruotsiin. Suomeen muutettiin lähinnä vain perhesyistä ja sitäkin vähän. Muissa Pohjoismaissa Suomi ei juuri kiinnostanut, harvoista Neuvostoliitosta rajan yli tulijoista suuri osa palautettiin takaisin. Osa onnistui jatkamaan nopeasti matkaa Suomen yli toisaalle.

Kylmän sodan päätyttyä tilanne muuttui radikaalisti, ja Suomesta tuli maa, jonne muutti enemmän ihmisiä kuin mitä täältä muutti pois. Jos tuon ajan Suomi asetetaan kansainväliseen vertailuun, kehitys oli kuitenkin tuolloinkin varsin maltillista. Maahanmuutto kasvoi selvästi enemmän muissa Euroopan maantieteellisissä periferioissa ja entisissä maastamuuttomaissa kuten Irlannissa, Portugalissa ja Kreikassa.

Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa Euroopan alimpia (kuvio 1). Osuus väestöstä oli ennen koronapandemian puhkeamista vuoden 2019 lopussa 7 prosenttia. Osuudet ovat suurimpia Luxemburgissa (47 %) ja Sveitsissä (30 %), mutta selvästi Suomea korkeampia myös Ruotsissa (20 %), Itävallassa (19 %), Irlannissa (18 %) ja tiukasta maahanmuuttopolitiikasta tunnetussa Tanskassakin (11 %).

Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä eräissä EU-maissa vuonna 2019. Lähde: OECD; kansalliset tilastoviranomaiset

Koska laajemman maahanmuuton historia on Suomessa verrattain lyhyt, miltei kaikki aikuiset ulkomaalaistaustaiset ovat myös itse ulkomailla syntyneitä.[1] Läntisissä lähimaissamme on sankoin joukoin jo maahanmuuton toista ja kolmattakin sukupolvea. Suomessa medialla ja ihmisillä ylipäätään onkin yhä taipumus pitää etnisen suomalaisuuden perinteisestä normista poikkeavia maahanmuuttajina. Kasvava osa heistä on kuitenkin kotoisin esimerkiksi Kontulasta tai Varissuolta.

Neuvostoliiton romahtamisella oli valtava merkitys Suomeen suuntautuneelle muuttoliikkeelle. Kolme suurinta muuttajien ryhmää ovat pitkään olleet neuvostoliittolais- ja myöhemmin venäläistaustaiset, virolaistaustaiset ja somalialaistaustaiset. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvia ihmisiä lähti Neuvostoliitosta, kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt ja maa ajautunut sekasortoon. Viranomaisten ihmetellessä mitä tehdä Suomeen tulleille lähtömaa Neuvostoliitto katosi maailmankartalta.

Neuvostoliitosta/Venäjältä suuntautuneeseen muuttoon vaikutti suuresti myös presidentti Mauno Koiviston aloitteesta tehty tulkinta, jonka mukaan inkerinsuomalaisia ja muita kansallisuudeltaan suomalaisia voitaisiin pitää paluumuuttajina. 2000-luvun alussa Suomeen muuttaneiden inkerinsuomalaisten ja heidän perheenjäsentensä lukumääräksi arvioitiin 30 000. Se oli suuri osa kaikista Neuvostoliitosta ja Venäjältä muuttaneista.

Suomeen on muutettu myös Ruotsista, josta tulleilla muuttajilla on usein ollut omaa tai perhetaustaa Suomessa. Naapurimaiden merkitys Suomeen suuntautuneelle kansainväliselle muuttoliikkeelle on siten ollut suuri (kuvio 2). On kuitenkin huomionarvoista, että muualta maamme lähialuilta Suomeen ei juuri ole ollut tulijoita: ei Latviasta eikä Liettuasta, ei Norjasta eikä Tanskasta. Ylipäätään Euroopan unionin maista Suomeen on muutettu hyvin vähän.

Sen sijaan tulijoita on ollut kauempaa, jopa kasvavassa määrin. Intialaisten ja kiinalaisten muutto Suomeen on ollut tasaisessa kasvussa, ja molemmat maaryhmät kuuluvatkin nyt suurimpien joukkoon. Thaimaasta on muuttanut jonkin verran etenkin naisia, joista monilla muutto liittyy perheen perustamiseen suomalaisen miehen kanssa. Viime aikoina kasvussa ovat olleet työperusteisesti Vietnamista ja Filippiineiltä muuttaneet, joskin määrät ovat yhä varsin vaatimattomia.

Kuvio 2. Ulkomailla syntyneet Suomessa vuonna 2021, suurimmat syntymämaat. Lähde: Tilastokeskus

Toivotun maahanmuuton edistämisessä puhutaan vetovoiman lisäksi usein myös pitovoimasta. Se onkin aiheellista, koska on yksi asia saada ihmisiä kauas pohjolaan, toinen haaste saada heidät jäämään tänne. Vuosina 2015–2017 Suomeen tulleista Intian kansalaisista 71 prosenttia oli Tilastokeskuksesta saatujen tietojen mukaan maamme väestössä vuonna 2021, vuosina 2010–2012 saapuneista vain 53 %. Monien Länsi-Euroopan maiden kansalaisten osalta lähteneiden osuus on vielä suurempi. Sen sijaan miltei kaikki Kongosta, Somaliasta tai Afganistanista lähteneet ovat tulleet jäädäkseen tai ainakin hyvin pitkäksi aikaa.

Samalla on muistettava, että Suomi ei kykene pitämään maassa myöskään kaikkia suomalaistaustaisia. Se ei tietenkään ole tarkoituskaan. On monella tapaa hyödyllistä, että maastamme lähtee opiskelijoita ja työntekijöitä toiseen maahan hankkimaan tietoja, kokemuksia ja verkostoja, ja mielellään palaa jossain vaiheessa Suomeen takaisin. Koronapandemiavuosia lukuun ottamatta suomalaistaustaisten nettomuutto on kuitenkin ollut jatkuvasti selvästi tappiollista, viime vuosien ajalta ”pahimmillaan” vuonna 2016, jolloin Suomesta lähti 3 248 suomalaistaustaista enemmän kuin mitä heitä muutti Suomeen.

Pakolaisia Suomi on vastaanottanut rikkaaksi pohjoiseurooppalaiseksi maaksi kuitenkin varsin vähän, eikä turvapaikanhakijoiden määräkään ole yleensä ollut kovin suuri. Chilestä ja Vietnamista tuli joitain satoja pakolaisia jo ennen kylmän sodan päättymistä, chileläisistä monet ovat palanneet takaisin. Jugoslavian hajoamissodat toivat Suomeen jonkin verran etenkin Kosovon albaaneja. Turvaa Suomesta ovat hakeneet myös jotkut iranilaiset ja afganistanilaiset. Kiintiöpakolaisia on tullut monista maailman kriisipesäkkeistä.

Somalialaisten lisäksi suurempana humanitaarisen maahanmuuton ryhmänä voi pitää ainoastaan irakilaisia. Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 noin 20 000 Irakista paennutta päätti suunnata Suomeen sen sijaan, että kohteena olisi ollut tavanomaisempi Saksa, Ruotsi tai Benelux-maa.[2] Sittemmin turvapaikanhakijoiden määrä on taas ollut hyvin pieni. Ilman edellä mainittuja yhteensattumia, Somalian sisällyssodan puhkeamista ja Neuvostoliiton hajoamista sekä Irakista lähteneiden pyrkimistä kaukaiseen Suomeen, humanitaarisen maahanmuuton volyymi olisi Suomessa vielä paljon pienempi kuin mitä se on.

Muuttoliikkeen muuttama Suomi

Vaikka laajemman maahanmuuton historia on melko lyhyt ja vaikka määrät ovat kaikkineen melko pieniä, vaikutukset paikallisiin väestörakenteisiin ovat joissain kunnissa olleet melko suuria. Korkeimpia ulkomailla syntyneiden prosenttiosuuksia löytyy Ahvenanmaalta. Manner-Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä on noussut nopeasti esimerkiksi Vantaalla. Vuoden 2021 lopussa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli jo 23 prosenttia. Tästä ryhmästä viidesosa on syntynyt Suomessa.

Siinä missä kasvava osa suomalaistaustaisista kuuluu vanhempiin ikäluokkiin, Suomeen muuttaneista ylivoimainen osa on työikäistä väestöä. Monet heistä ovat myös siinä iässä, jossa usein perheellistytään ja saadaan lapsia. Lapsiluku on tässä maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa usein korkeampi kuin kantaväestössä. Näin ollen ulkomaalaistaustaisten osuus paikallisista lapsista on korkeampi kuin koko väestöstä. Tämä näkyy selvästi joissain kouluissa, päiväkodeissa ja leikkipuistoissa.

Vantaan nopeasti nousseita ulkomaalaistaustaisten määrää ja osuutta väestöstä selittää osin muutto ulkomailta Vantaalle. Merkittävä vaikutus on kuitenkin myös Suomeen muuttaneiden maansisäisellä muutolla. Pääkaupunkiseutu vetää puoleensa paljon niitä, jotka ovat ensin asettuneet, tai jotka on sijoitettu, jonnekin muualle Suomessa. Vantaa näyttää olevan houkutteleva myös monille Helsingin ulkomaalaistaustaisille, jotka siirtyvät kuntarajan pohjoispuolelle työn tai sopivamman asunnon perässä.

Itse asiassa ulkomaalaistaustaisten vahva painottuminen yhdelle ainoalle kaupunkiseudulle on Suomessa kansainvälisestikin katsottuna erityinen, ehkä jopa poikkeuksellinen piirre. Puolet Suomen ulkomaalaistaustaisesta väestöstä asuu Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla, ja noin neljännes heistä pelkästään pääkaupungissa. Maakuntien välisessä ulkomaalaistaustaisten nettomuutossa selvä voittaja on vain Uusimaa. Pitovoimaongelmia on siis myös Suomen sisällä.

Vaikka Suomi on vastaanottanut pakolaisia ja turvapaikanhakijoita verrattain vähän, heidän osuutensa kaikista Suomeen muuttaneista on kuitenkin kohtalaisen suuri. Tämä johtuu siitä, että työ- ja opiskeluperusteista muuttoa on ollut niin vähän. Esimerkiksi somalialaistaustaisissa perheissä on maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa vielä melko paljon lapsia. Painotus humanitaarisista syistä muuttaneisiin ja heidän perheenjäseniinsä vahvistuu siten edelleen, kun myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lasketaan mukaan.

Työperusteista maahanmuuttoa Suomi onkin saanut suuremmassa määrin vain Virosta, josta muutettiin Suomeen etenkin maan tultua EU:n jäseneksi. Kiinnostus Suomea kohden väheni kuitenkin selvästi vuoden 2014 paikkeilla, ja monet Suomeen jo kertaalleen asettuneet jopa palasivat Suomenlahden toiselle puolelle. On toki huomioitava, että virolaisia työskentelee Suomessa – jälleen etenkin pääkaupunkiseudulla – suuria määriä asettumatta lyhytaikaisesti oleskelevina osaksi Suomen väestöä.

Kuvio 3. Suurimpien kaupunkien ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen kaikista ulkomaalaistaustaisista vuonna 2021. Lähde: Tilastokeskus

Suomeen muuton nykyiset määrät ja muodot

Maahanmuutto ylläpitää ja jopa synnyttää maahanmuuttoa. Tämä johtuu esimerkiksi perheiden perustamisesta ja yhdistämisestä. Lisäksi sana kiertää lähtömaassa ja muuttajan kotiseudulla, että tuolla on paikka, jonne kannattaa mennä. Kohdemaahan asettuneet yrittäjät esimerkiksi ravintola-alalla saattavat tietoisesti rekrytoida lähtömaasta uusia työntekijöitä. Myös paikalliset työnantajat voivat toimia näin, kun heille on kertynyt jostain maasta tulleista hyviä kokemuksia ja ihmissuhteita.

Ei siis ole mikään ihme, että ulkomailla syntyneiden muutto Suomeen on tällä vuosituhannella ollut kaikkineen vakaassa kasvussa. Taloudelliset suhdanteet ovat kasvua kiihdyttäneet ja hidastaneet ja tilapäisesti jopa pysäyttäneet, mutta nettomuutto on silti systemaattisesti kasvanut. Vuonna 2000 Suomeen muuttaneiden ja Suomesta muuttavien ulkomaan kansalaisten erotus oli vajaa 5 000 henkeä, vuodesta 2010 nettomuutto se on ollut yli 15 000 henkilöä vuodessa. Vuonna 2021 nettomuutto oli ennätykselliset 22 389.

Kokonaiskuva peittää kuitenkin alleen epätasaisuuksia (kuvio 4). Eniten vaikutusta suomalaiselle yhteiskunnalle on ollut aluksi vahvasti kasvaneella muutolla Virosta Suomeen, joka kuitenkin katkesi yhtäkkisesti ja jyrkästi. Vuonna 2019 saldo Viron kansalaisten nettomuutossa oli 162 henkilöä miinuksella. Toinen piikki muodostuu Irakissa syntyneistä, joita tuli siis Suomeen verrattain paljon ns. pakolaiskriisin aikana, mutta suuremmassa määrin oikeastaan vain silloin. Somaliassa ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa syntyneiden nettomuutto on ollut varsin tasaisesti jonkin verran plussalla.

Kuvio 4. Ulkomailla syntyneiden nettomaahanmuutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus

Ajatellen työperusteista muuttoa Suomeen kiinnostavia taustamaita ovat esimerkiksi Kiina, Intia, Vietnam ja Filippiinit (kuvio 5). Näiden lähtömaiden osalta suunta on ollut tällä vuosituhannella tasaisesti kasvava. Filippiineillä syntyneiden osalta kasvu on ollut jopa melko vahvaa, joskin määrät ovat yhä pieniä. Vuonna 2021 nettomuutto Filippiineiltä Suomeen oli 726 henkilöä plussan puolella. Vertailun vuoksi: vuosina 2009–2019 Tanskaan muutti 15 700 Filippiinien kansalaista, Norjaan 23 600. Sekä Intian että Kiinan osalta nettomuutto Suomeen oli vuonna 2021 noin 1 000 henkilöä.

Kuvio 5. Ulkomailla syntyneiden nettomaahan-muutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus

Koronapandemialla oli suuria vaikutuksia globaaliin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Suomessakin se näkyi ensimmäisten oleskelupien määrän jyrkässä laskussa. Siinä missä tammi-maaliskuussa 2020 hakemuksia oli jätetty lähes 6 700, huhti-kesäkuussa hakemuksia tilastoitiin vajaa 2 172. Romahdus jäi kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, ja loppukesästä 2021 lähtien hakemusten määrät ovat kasvaneet melko tasaisesti. Viime kuukausina hakemuksia on jätetty ennätykselliset lähes 6 000 kappaletta kuukaudessa.

Vuonna 2021 ensimmäisiä oleskelulupia myönnettiin työn perusteella 11 428 ja perheperusteisesti 9 821. Kansainväliseen suojeluun perustuvia myönteisiä oleskelulupapäätöksiä tehtiin 2 132. Selvästi suurin oleskelulupien hakijaryhmä olivat Ukrainan kansalaiset (3 660) ja toiseksi suurin Venäjän kansalaiset (1 312). Venäjä oli perhesiteen perusteella myönnettyjen oleskelulupien selvästi suurin maaryhmä. Tilanne oli siis myöhemmän maailmanpoliittisen kehityksen kannalta varsin kiinnostava.

Euroopan unionin kansalaiset eivät Suomessa ollessaan tarvitse oleskelulupaa, mutta heidän pitää hakea oleskelulleen rekisteröintiä, mikäli se kestää yhtäjaksoisesti pidempään kuin kolme kuukautta. EU-kansalaisten rekisteröintejä tehtiin 11 190 vuonna 2021, mikä tarkoitti melko selvää nousua edellisten vuosien trendiin verrattuna. Viron kansalaiset ovat tässä kategoriassa yhä selvästi suurin maaryhmä (2 899). Seuraavaksi suurimpia kansalaisuuksia olivat Saksa (973), Latvia (821), Romania (768) ja Ranska (750).

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Euroopan unioni otti käyttöön direktiivin tilapäisestä suojelusta. Sen avulla Ukrainasta lähtemään joutuneille voitiin tarjota suojelua turvapaikkahakemusprosessia selvästi nopeammin. Suomeen saapui etupäässä Ukrainan kansalaisia eniten viikoilla 11 ja 12 vuonna 2022, minkä jälkeen tulijoita on ollut joka viikko joitain satoja. Syyskuun puoliväliin mennessä tilapäisen suojelun hakemuksia oli pantu vireille noin 38 600 kappaletta.

Tilapäistä suojelua nauttivien ei lähtökohtaisesti oleteta jäävän Suomeen. Heille myönnetty oleskelulupa on annettu yhdeksi vuodeksi, mutta siihen on toki mahdollista saada jatkoa. Toistaiseksi heillä ei myöskään ole kotikuntaa, mikä vähentää heidän oikeuttaan julkisiin palveluihin, hankaloittaa palvelujen suunnittelua kunnissa ja vaikeuttaa kehityksen tilastollista seuraamista. Lapsilla ja nuorilla ei ole myöskään oppivelvollisuutta, ja monet käyvätkin Ukrainaan etäkoulua.

On oletettavaa, että Suomessa oleskelee myös sellaisia Ukrainasta lähtemään joutuneita, jotka eivät ole hakeneet tilapäistä suojelua. Korkeintaan kolmen kuukauden oleskelu ei edellytä heiltä erillistä lupaa, ja lupa on voitu myöntää myös muista syistä. Toisaalta osa Suomeen tulleista ja täällä myönteisen päätöksen saaneista on voinut lähteä Suomesta joko takaisin Ukrainaan tai muualle Eurooppaan. Tarkkaa tietoa Ukrainasta lähtemään joutuneista Suomessa ei siis ole.

Mitä muuttoliikkeessä on odotettavissa?

Globaali väestönkasvu, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, kansainväliset ja maansisäiset kriisit ja konfliktit sekä ekologiset riskit ja ympäristönmuutos laajemminkin ylläpitävät lähitulevaisuudessa kansainvälistä muuttoliikettä. Vauraat, vakaat ja ihmisoikeuksia kunnioittavat maat ovat houkuttelevia kansainvälisen muuton kohteita. Sekä muuttajien määrät että osuus maapallon väestöstä ovat todennäköisesti kasvussa.

On kuitenkin epävarmaa, millä tavalla muutto Suomeen kehittyy. Kuten sanottu, Suomessa jo oleva ulkomaalaistaustainen väestö ylläpitää maahanmuuttoa etenkin perheiden perustamisen ja yhdistämisen kautta. Myös työvoiman ja opiskelijoiden muuttoa on odotettavissa täällä asuvien tietojen ja kontaktien välittyessä lähtömaahan. Heitä Suomeen myös pyritään saamaan entistä enemmän. Britannian EU:sta lähdön jälkeen Euroopan sisäinen liikkuvuus hakee myös uutta suuntaa ja uusia muotoja.

Monet pelkäävät, että vuoden 2015 tapahtumat uusiutuvat, ja maahamme saapuu ennakoimattomasti paljon turvapaikanhakijoita. Euroopan rajoille voi toki jatkossakin tulla yllättäen suuria määriä hädänalaisia ja parempaa tulevaisuutta hakevia. Oletettavasti muut Euroopan maat sulkevat kuitenkin omat rajansa nyt nopeammin ja estävät maasta toiseen vaeltamisen. Perifeeriseen Suomeen tuskin päädytään suuressa määrin muuten kuin EU:n sisäisinä siirtoina.

Virolaisten kiinnostus Suomea kohtaan tuskin herää uudelleen ainakaan samassa laajuudessa kuin silloin, kun maa liittyi EU:n jäseneksi. Suomi on yhä Viroa vauraampi, mutta elintason nousu eteläisessä naapurimaassa on nostanut lähtemisen kynnystä. Muuttoalttiit ikäluokat ovat Virossa olleet pienenemään päin, joten Viro myös tarvitsee kipeästi omat työikäisensä. Myös koulutustason nousu Virossa on voinut vähentää muuttohalukkuutta.

Ukrainasta saapuneiden määrä oli vahvassa kasvussa ennen sodan puhkeamista. Heidän osuutensa kausityöntekijöistä oli erittäin suuri, mutta monet tulivat Suomeen myös jäädäkseen tai ainakin pidemmäksi aikaa. Vaikka maassamme nyt on enemmän ukrainalaisia kuin koskaan, pakolaisina tulleiden jääminen tänne on epävarmaa. Tulijoita voi toki olla vielä paljon lisääkin, jos konflikti jatkuu ja mahdollisesti laajenee ja jos Ukraina antaa myös aikuisille miehille luvan poistua maasta.

Venäjä on juuri nyt valtaisa kysymysmerkki. Muutto Suomeen saattaa tyrehtyä vuosikausiksi, jos konflikti jatkuu ja jos suhteet Venäjään heikkenevät entisestään. Toisaalta sekin on mahdollista, että Venäjältä tulijoiden määrä kasvaa suuresti. Näin voi tapahtua, jos monet ihmiset joutuvat Venäjällä vainon kohteeksi ja pakenevat maasta. Muuttoa voi lisätä myös se, jos rajan kunnolla uudelleen avautuessa monet eivät itänaapurissa näe riittävästi taloudellisia tai muita mahdollisuuksia.

Tavoitteena toivotun maahanmuuton edistäminen

”Suomi tarvitsee aktiivista työperäistä maahanmuuttoa. Hallituksen tavoitteena on lisätä osaajien työperäistä maahanmuuttoa. Työperäisen maahanmuuton painopisteeksi asetetaan työvoimapulasta kärsivät alat sekä TKI-toiminnan kärki- ja kasvualojen kannalta olennaiset erityisosaajat, opiskelijat ja tutkijat. Kootaan laaja-alainen toimenpideohjelma tavoitteen toteuttamiseksi.”

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman tavoitteet ovat selkeät. Jos tarkastelee Suomen tilannetta ja viimeaikaista kehitystä viileästi ja ennakkoluulottomasti, on pakko myöntää, että tavoitteiden toteutumisen kannalta ei hyvältä näytä. Vaikka työperusteinen muutto on viime vuosikymmeninä pikkuhiljaa sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin lähtömaiden kuin tulijoiden osaamisen suhteen, edistys on tosiasiallisesti ollut vähäistä.

Näköpiirissä ei ole toista Euroopan maata, joka pystyisi korvaamaan Virosta saamatta jäävät osaajat. Suomen kannalta pitkällä tähtäimellä on varmaan parempikin, että eteläisessä naapurimaassa riittää itselleen työvoimaa yhteiskunnan kehittämiseksi ja palvelutarjonnasta huolehtimiseksi. Latviasta ja Liettuasta voisi periaatteessa olla tulijoita, mutta molemmissa maissa lähtöhalukkaille on jo syntynyt vahva traditio suunnata muualle Eurooppaan. Tällainen traditio ei helposti muutu.

Suomessa vallitsee tarpeettoman vahvana sellainen idealistinen käsitys, että Suomi ikään kuin ystävällisesti ottaa vastaan tänne muualta maailmasta haluavat ihmiset ja valitsee heistä parhaat. Todellisuudessa asia on toisinpäin. Ne ihmiset, joista suomalaiselle yhteiskunnalle, työelämälle ja kansantaloudelle olisi eniten hyötyä, valitsevat Suomen, mikäli se on heidän mielestään kannattavaa. Suomen ongelma on se, että he voivat valita myös esimerkiksi Norjan tai Tanskan, Saksan tai Alankomaat. Tässä kilpailussa Suomen vetovoimatekijät ovat valitettavasti varsin heikot.

Suomesta on puuttunut paitsi realistinen myös pitkäjänteinen maahanmuuttopolitiikka. Jo 1980-luvun nousukaudella työvoiman riittävyydestä keskusteltiin huolestuneeseen sävyyn. Nämä puheet hiljenivät 1990-luvun alun lamaan, josta noustua asia nousi taas agendalle. Vuoden 2005 hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma oli ensimmäinen, jossa tavoitteeksi avoimesti asetettiin työperusteisen maahanmuuton edistäminen. Periaatteita konkretisoiva toimenpideohjelma laimeni kuitenkin pahasti kansainvälisen finanssikriisin yllettyä Suomeen. Seuraavan kerran yritykset elvyttää keskustelua ja ryhtyä toimiin tyssäsivät vuoden 2015 pakolaiskriisiin.

Sipilän hallituksen aikana saatiin kuitenkin käynnistettyä Talent Boost -toimenpideohjelma, jonka puitteissa on tehty monia järkeviä asioita. Nyt pitäisi toivoa, että vaikka vaikeat taloudelliset ajat ja yleinen epävarmuus tietenkin hankaloittavat ulkomaisen työvoiman lisäämisestä puhumista, työtä asian puolesta jaksettaisiin jatkaa. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos vie raskailla rattaillaan väestöämme kohti ankaraa työvoimapulaa. Harmillisesti sama kohtalo ja samat tarpeet ovat myös Suomen kovimmilla kilpailijoilla kansainvälisillä työmarkkinoilla.

On tärkeätä, että työvoiman maahanmuuton edistämiseksi tehdään työtä määrätietoisesti, suunnitellusti, taitavasti ja riittävillä resursseilla. Jos tässä onnistutaan, tilanne voi helpottua suuresti joissain yrityksissä, kunnissa, alueilla ja toimialoilla. Parhaat menestymisen edellytykset kansainvälisen rekrytoinnin laajentamiseen ovat niillä paikkakunnilla, joilla on sekä vetovoimaa että pitovoimaa ja joissa jo valmiiksi on töissä ihmisiä eri puolilta maailmaa ylirajaisine tai jopa globaaleine verkostoineen. Jos näitä edellytyksiä ei ole, töitä pitää tehdä vielä enemmän.

Koko suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin kansainvälisistä muuttajista ei ole kaiken kattavaa ratkaisua. Heitä tarvittaisiin liian paljon ja liian monenlaisia, enkä rehellisesti sanottuna oikein usko, että meillä on sen enempää riittävää kykyä kuin haluakaan tässä kansainvälisessä kilpailussa toden teolla pärjäämiseen. Siksi on tärkeätä miettiä vakavasti ja vailla illuusioita myös sitä, kuinka yritykset järjestävät toimintojaan ja valtio ja kunnat palvelujaan, kun työperusteisesta maahanmuutosta ei saada riittävää apua.

---

[1] Ulkomaalaistaustaisella tarkoitetaan henkilöä, jonka molemmat vanhemmat, tai ainoa tiedossa oleva vanhempi, ovat syntyneet ulkomailla. Ulkomaalaistaustaiset voivat olla itse ulkomailla syntyneitä tai Suomessa syntyneitä (ns. toinen sukupolvi).

[2] Turvapaikkahakemuksen jätti kyseisellä ajanjaksolla irakilaisten lisäksi noin 5 600 Afganistanin kansalaista ja 1 400 Somalian kansalaista. Sen sijaan Euroopan muihin maihin suuressa määrin saapuneita syyrialaisia tuli Suomeen aluksi vain vajaa tuhat henkilöä, sisäisinä siirtoina toki myöhemmin enemmän.

Advertisement

Monikulttuurisuuspolitiikan nousu ja tuho

Johdanto

Jos haluat kohtuullisella vaivalla päästä perille maahanmuutto-, kotouttamis- ja monikulttuurisuuspolitiikasta Länsi-Euroopassa ja vähän muuallakin, suosittelen näiden kahden kirjan lukemista. Vuonna 2016 ilmestyi Sheffieldin yliopiston professorin Andrew Geddesin ja Rotterdamin yliopiston professorin Peter Scholtenin teos The Politics of Migration and Immigration in Europe (Sage) ja vuonna 2017 Michiganin yliopiston professorin Rita Chinin teos The Crisis of Multiculturalism: A History (Princeton University Press). Esittelen tässä kirjoituksessa molempia teoksia ja niiden tärkeimpiä päätelmiä. Lopuksi tarkastelen näitä tietoja ja tulkintoja Suomen näkökulmasta käsin ja esitän omia ajatuksiani aiheesta. Kirjoitus liittyy toimintaani Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize II -hankkeessa.

Euroopan maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikat

Geddesin ja Scholtenin teos on itse asiassa päivitys ensiksi mainitun yksin kirjoittamasta samannimisestä teoksesta, joka ilmestyi vuonna 2003. Teoksessa pyritään selittämään kolmea ilmiötä: maahanmuuttopolitiikkaa, kotouttamispolitiikkaa* (immigrant policies) ja Euroopan unionin vaikutusta jäsenmaiden näihin politiikka-alueisiin. Huomio kohdistetaan etenkin kansalliselle tasolle, ja luvut on jaettu pääsääntöisesti maittain. Omat maalukunsa ovat saaneet Britannia, Ranska, Saksa, Alankomaat ja Ruotsi. Italiaa ja Espanjaa käsitellään yhdessä, samoin Kreikkaa ja Turkkia. Euroopan unionin maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa tarkastellaan omassa luvussaan, samoin Keski- ja Itä-Euroopan muita maita. Norja, Suomi ja Tanska jäävät kirjassa käytännössä vaille huomiota.

Teoksen tavoitteena on maakohtaisten kuvausten ja analyysien lisäksi tehdä kahdenlaista vertailua. Horisontaalisella tasolla maita verrataan keskenään, vertikaalisella tasolla puolestaan Euroopan unionin maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikan kehitystä suhteessa kansallisella tasolla tapahtuviin muutoksiin. Päätelmäluvussa kootaan yhteen näiden vertailujen tärkeimmät havainnot.

Kansallista maahanmuuttopolitiikkaa eurooppalaisessa toimintaympäristössä

Tekijät muistuttavat ensinnäkin siitä, että eurooppalaiset kansalliset maahanmuuttopolitiikat ovat nykyisin myös Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikkaa, kahdessa mielessä. Yhtäältä EU luo yhteisen strategisen viitekehyksen kansalliselle maahanmuuttopoliittiselle kehitykselle ja toisaalta kansalliset toimet vaikuttavat tämän ylikansallisen viitekehyksen muotoon ja sisältöön. Vuorovaikutus on moniulotteista ja monimuotoista eikä siitä ole helppo muodostaa yksiselitteistä kokonaiskuvaa. Yhtäältä tasolla kyse on Eurooppa-tasoisten normien hyväksymisestä ja toimeenpanosta, toisaalta maiden välillä tapahtuu myös keskinäistä vertailua ja yhdessä oppimista EU:n puitteissa. Jännitteitä myös syntyy ja purkautuu sekä ylikansallisen ja kansallisen tason välillä että jäsenmaiden kesken.

Geddes ja Scholten puhuvat siitä, kuinka viime aikoina on luotu useita EU-tason yhteisiä linjauksia ja politiikkoja koskien esimerkiksi rajavalvontaa, vapaata liikkuvuutta ja turvapaikkapolitiikkaa. Tästä he käyttävät ilmaisua the Institutionalisation of Europe. Toisaalta kansalliset maahanmuuttoa ja kotoutumista koskevat politiikat ja institutionaaliset järjestelyt ovat eurooppalaistuneet (the Europeanisation of institutions) siinä mielessä, että Eurooppa-tason kehitys vaikuttaa entistä enemmän kansallisiin politiikoihin. Euroopan unioni täytyy nykyään ymmärtää jäsenmaiden yhteenliittymän lisäksi itsenäisenä toimijana tälläkin poliittisella kentällä, vaikka sen kompetenssi maahanmuutto- ja etenkin kotouttamispolitiikassa onkin yhä rajallinen.

Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikan kehittämisen suuri pulma on kirjoittajien mukaan siinä, että jonkinlainen yhteinen näkemys vastuun jaosta yhteisön jäsenmaiden kesken olisi välttämätöntä saavuttaa, vaikka työ sen eteen näyttääkin usein tuskalliselta. Ilman tätä konsensusta EU-maat alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka onnistuu siirtämään velvollisuuksiaan parhaiten muille tai muuten väistämään vastuutaan. Race to the bottom tuottaa lopulta vain häviäjiä. Solidaarisuudesta on tullut maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan kehittämisessä keskeinen käsite samalla kun tietoisuus sen saavuttamisen vaikeudesta on lisääntynyt.

Kirja on viimeistelty vaiheessa, jossa vuoden 2015 niin sanottu pakolaiskriisi oli jo käynnistynyt. Kaikki toimet siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulon rajoittamiseksi eivät kuitenkaan vielä olleet nähtävissä, eikä pidemmän aikavälin vaikutuksia juuri voinut vielä aavistaa. Geddesin ja Scholtenin mukaan yksi jakolinja näyttäisi olevan syntymässä muuttoliikkeen eturintamassa olevien Kreikan, Italian ja Espanjan sekä muuton varsinaisena kohteena olevien pohjoisen Euroopan jäsenmaiden kesken. Etelä-Euroopan maat haluaisivat lisää resursseja rajavalvontansa tehostamiseksi, Pohjois-Euroopassa voimavaroja haluttaisiin puolestaan ohjata sekä itselle omien vastaanottovalmiuksien kehittämiseksi että EU:n ulkopuolisille maille, jotta nämä kykenisivät paremmin estämään laajamittaista ja usein epätoivoista liikkeelle lähtöä. Tähän voisi lisätä kolmanneksi ryppääksi keskisen Euroopan ”läpikulkumaat”, jotka mielellään jäisivät kaiken ulkopuolelle.

Kansallisiin maahanmuuttopolitiikoihin on vaikuttanut suuresti myös maahanmuuttoon yleensä ja turvapaikanhakijoihin erityisesti kielteisesti suhtautuvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu. Vaikka näistä puolueista harva on vielä päässyt käsiksi hallitusvaltaan, niiden suosio vaikuttaa erityisesti saman äänestäjäkunnan suosiosta kamppailevien maltillisempien puolueiden linjauksiin ja retoriikkaan. Geddesin ja Scholtenin mukaan maahanmuuttokritiikki on kuitenkin nähtävä paitsi maahanmuuttopolitiikan muutosten syynä myös seurauksena laajemmista yhteiskunnallisista kehityskuluista. Taustalta löytyy usein poliittisiin instituutioihin ja johtajiin kohdistuvan luottamuksen heikentymistä. Pakolaisvastaisuus voidaan ymmärtää myös venttiilinä, jonka kautta yleisempää turhautumisen höyryä purkautuu ulos.

Kotoutumisen edistämisen tavoitteet ja keinot lähestyvät toisiaan

Maahanmuuttajiin kohdistuvat kotoutumista (integroitumista) edistävät kansalliset politiikat ovat puolestaan lähestyneet toisiaan mitä tulee niin kotouttamispolitiikan tavoitteisiin, välineisiin kuin asetelmiin. Jotkin tutkijat ovat tosin sarkastisesti huomauttaneet, että politiikkojen yhtenäistyminen (konvergenssi) voidaan ymmärtää myös siten, että kaikissa maissa ilmenee samanlainen kuilu poliittisen retoriikan ja yhteiskunnallisen todellisuuden välillä.

Eroja Länsi-Euroopan maahanmuuttajia jo pitkään vastaanottaneiden maiden välillä on yhä havaittavissa, mutta ne ovat pienempiä kuin aikaisemmin. Ennen Brexitin toteutumista Britannian integraatiopolitiikka läheni mannereurooppalaisia ajattelu- ja toimintatapoja. Maahanmuuton lisääntymisen myötä kotouttamispolitiikat ovat hiljalleen rakentuneet myös eteläisen ja itäisen Euroopan valtioihin. Alankomaista lähtöisin oleva kotouttamispoliittinen civic integration -malli on levinnyt useisiin Euroopan maihin. Tässä mallissa vahvistetaan kotoutumista edistäviä palveluja mutta samalla lisätään niihin osallistumisen velvoittavuutta ja esimerkiksi kielen oppimisen tärkeyttä. Kansalaisuuden ja joissain tapauksissa myös oleskeluluvan saamiseksi on paitsi osoitettava riittävä kielitaito myös läpäistävä yhteiskunnan arvoja ja tuntemusta mittaava testi.

Ranskassa on aikaisempaa vahvemmin myönnetty tarve tehdä erotteluja eri väestöryhmien välillä. Yleisesti ottaen maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajaryhmiin kohdistuvista erityisistä politiikkatoimista on siirrytty integroitumista edistävien toimien valtavirtaistamiseen elimelliseksi osaksi esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Työllistymisen painoarvo kotoutumisessa on lisääntynyt samalla kun painopiste on siirtynyt maahanmuuttajien auttamisesta heidän oman toimintakykynsä tukemiseen. Vastuuta on siirtynyt julkiselta vallalta maahanmuuttajille itselleen. Kehitys heijastaa monelta osin yhteiskuntien taloudellisten rakenteiden ja työmarkkinoiden sekä sosiaaliturvajärjestelmien muutosta.

Toinen huomio on paikallisen tai alueellisen kotoutumista edistävän työn korostuminen kansallisten poliitikkojen rinnalla. Suurten kaupunkien usein käytännöllinen suhtautuminen maahanmuuttajiin on jo pitkään ollut yhdenmukaisempaa kuin enemmän poliittisia ideologioita ja kansakunnan itsemäärittelyä heijastavat kansalliset politiikat. Monissa Saksan kaupungeissa myönnettiin jo varhain, että maahanmuutto muuttaa pysyvästi väestörakenteita, vaikka kansallisella tasolla asia kiistettiinkin aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Varsinkin suurissa kaupungeissa on integraation ja sen edistämisen ymmärtämiseksi mentävä vielä pidemmälle, esimerkiksi kaupunginosien tasolle.

Geddes ja Scholten ovat oikeilla linjoilla myös korostaessaan, että ratkaisevaa ei lopulta ole poliittinen retoriikka ja kotouttamispolitiikan ylevät tavoitteet, vaan suunniteltujen toimien toteuttaminen tehokkaasti ja tuloksellisesti. Jokin hallitus voi esimerkiksi jättää omaa haluttomuuttaan tekemättä asioita, jotka toinen hallitus toteuttaisi täysimittaisesti – saman kotouttamispoliittisen kehyksen puitteissa. Politiikan implementaatio muodostaa aina oman kysymyksensä, ja sen selvittäminen voi osoittautua hyvin hankalaksi. Euroopan unionin kannalta yleisenä ongelmana on se, että useissa maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvissä kysymyksissä lopullinen päätösvalta toimiin ryhtymisestä on viime kädessä jäsenvaltioilla.

Multikulturalismin kriisi

Rita Chinin teos on rakennettu toisella tavalla. Se on Geddesin ja Scholtenin teosta miellyttävämpi lukukokemus, siis alusta loppuun luettuna. Jos taas lukijaa kiinnostaa päästä nopeasti perille siitä, mikä on ollut esimerkiksi Saksan, Ruotsin tai Kreikan suhtautuminen maahanmuuttajiin, edellä esitelty teos sopii tähän tarkoitukseen paremmin. Myös Chin käsittelee kirjassaan eri maita, etenkin Britanniaa, Saksaa ja Ranskaa, vähän vähemmän Alankomaita. Eri maiden käsittely on kuitenkin leivottu leipätekstiin sisään, eikä esimerkiksi alalukujen temaattisten otsikoiden perusteella pysty hakemaan tietoja yksittäisistä maista.

Chin esittää kirjansa tarkoitukseksi toiveen, joka on samalla toiminut teoksen kirjoittamisen yllykkeenä. Hänen mukaansa multikulturalismin historiallisen kehityksen kuvaus ja analysointi voisivat auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin sitä, mistä monikulttuurisuusajattelussa on ollut kyse kansallisissa konteksteissa ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Teos alkaakin lyhyellä katsauksella siihen, miten termi ”multiculturalism” on syntynyt ja mitä sillä on tarkoitettu. Todettakoon tässä yhteydessä, että jatkossa käytän suomen kielen sanoja multikulturalismi ja monikulttuurisuusajattelu toistensa synonyymeinä viittamaan englannin kielen termiin ”multiculturalism”.

Kyseessä on hyvin moninaisessa käytössä oleva ja siksi helposti väärin ymmärretty käsite. On konservatiivista ja liberaalia multikulturalismia, vähemmistöoikeuksiin keskittyvää pluralistista multikulturalismia, kriittistä ja kaupallista multikulturalismia, heikkoa ja vahvaa multikulturalismia. Chinin työmääritelmän mukaan kyse on poliittisesta lähestymistavasta, jonka tarkoituksena on säännellä ja hallita kulttuurista moninaisuutta. Hän myös korostaa, että on tärkeätä erottaa toisistaan väestörakenteiden kulttuurinen moninaisuus demografisena tosiasiana ja edellä mainittu poliittinen lähestymistapa. Monikulttuurisuusajattelun ohjaaman politiikan tarkoituksena on vaikuttaa noihin rakenteisiin ja niiden merkitykseen yhteiskunnassa.

Kansallisten toimintamallien rakentuminen

Kirjassa on kaksi pääkysymystä. Niistä ensimmäinen koskee sitä, millä tavalla alun perin hyvin erilaiset monikulttuurisuutta koskevat kansallisen keskustelun ja politiikan tekemisen traditiot sulautuivat lopulta yhteen melko yhtenäisiksi puhe- ja suhtautumistavoiksi. Chinin analyysi täydentää hyvin sitä kuvaa, joka on syntynyt lukemalla ensiksi Geddesin ja Scholtenin teoksen, jossa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsitellään aiheen osalta hieman rajallisemmin mutta Chiniin verrattuna useampia maita tarkastellen. Suosittelen siis myös muita lukemaan teokset tässä järjestyksessä.

Ensimmäisessä luvussa käsitellään Eurooppaan suuntautuneen maahanmuuton kasvua toisen maailmansodan jälkeen ja siten väestörakenteiltaan monikulttuuristen yhteiskuntien rakentumista. On syytä huomata, että etnisestä ja kulttuurisesta moninaisuudesta puhuessaan Chin ei huomioi ns. perinteisiä vähemmistöjä vaan ainoastaan maahanmuuton seurauksena syntyneitä uusia väestöryhmiä. Hän kuitenkin huomauttaa, että käsitys Euroopan valtioiden väestöllisestä homogeenisuudesta ennen 1950-lukua on suurimmaksi osaksi myytti, sillä monet maat olivat vastaanottaneet maahanmuuttajia jo pitkään, etupäässä kuitenkin maantieteellisiltä lähialueilta.

Tarina työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista ja siirtomaaimperiumien purkautumisesta on tuttu näistä asioista aikaisemminkin lukeneille, mutta esimerkiksi Ranskan ja Algerian vivahteikas ja väkivaltainenkin suhde tulee kiinnostavalla tavalla esitellyksi. Ajan mittaan Ranskassa asui suuri määrä algerialaistaustaisia, joiden maassa oleskelun oikeudet poikkesivat suuresti toisistaan. Yhdet olivat tulleet maahan Ranskan kansalaisina ja toiset jääneet maahan laittomasti. Näiden väliin mahtuu monella eri statuksella Ranskassa asuvia henkilöitä., jotka usein kuitenkin niputettiin yhdeksi ryhmäksi.

Myös ensimmäisten britti-imperiumin kansalaisten saapuminen Karibian meren alueelta kuvataan hyvin, ja hieman sarkastiseen sävyyn. Kun imperiumien osien välille oli luotu vapaa liikkuvuus, Lontoossa ei selvästikään ollut ajateltu, että muuttoliikkeen suunta voisi olla myös merentakaisilta alueilta Brittein saarille. SS Empire Windrushin saapuminen Jamaikalta Englantiin vuonna 1948 olikin merkittävä tapahtuma, koska laajan julkisuuden lisäksi se pakotti päättäjät pohtimaan siirtomaavallan toimintaperiaatteita uudesta perspektiivistä käsin. Windrush nousi pari vuotta sitten uudelleen otsikoihin, kun paljastui, että tuolla aikakaudella Britannian kansalaisina maahan tulleita oli pistetty väärin perustein säilöön ja jopa poistettu maasta.

Kuten tunnettua, öljykriisi 1970-luvun puolivälissä lopetti ulkomaisen työvoiman rekrytoinnin, ja tämän uskottiin naiivisti johtavan myös maahan tulleiden siirtolaisten paluumuuttoon. Kaikissa maissa meni vuosia, ennen kuin ymmärrettiin, että politiikan muutos johti ennemmin päätöksiin jäädä kuin lähteä. Useissa tapauksissa seurauksena oli myös perheen yhdistäminen tai avioituminen lähtömaasta kotoisin olevan kanssa. Maahanmuuttoa pidettiin yhä tilapäisenä ilmiönä, vaikka tosiasiallisesti sen pysyvät seuraukset yhteiskunnassa alkoivat näkyä entistä selvemmin esimerkiksi kouluissa. Saksassa vierastyöläisyyden illuusiosta pidettiin siis kiinni aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

1980-luvulle tultaessa yhteiskuntien muutos oli Länsi-Euroopassa kuitenkin hiljalleen hyväksytty, Saksassakin ennen muuta paikallisesti. Rinnan maahanmuuton lisääntyvän kontrolloinnin kanssa alettiin kehittää järjestelmiä, jotka edistävät maahan jääneiden asemaa ja olosuhteita. Nykytermein puhuttaisiin integraatio- tai kotouttamispolitiikasta, silloin käytössä oli eri maissa eri käsitteitä. Ruotsi olisi itse asiassa ollut suunnannäyttäjä muulle Euroopalle, jos sitä olisi haluttu seurata. Läntisessä naapurimaassamme ymmärrettiin jo 1960-luvulla, että monet (suurelta osin suomalaisista) Ruotsiin muuttaneista jäisivät maahan pysyvästi.

Chinin tarkastelemista maista näihin integraatiota edistäviin toimiin ryhdyttiin ensimmäisenä Britanniassa, ja vuonna 1965 säädetty Race Relations -lainsäädäntö on tärkeä merkkipaalu eurooppalaisen integraatiopolitiikan ja syrjinnän vastustamisen historiassa. Ajatus, että maahanmuuttajilla ja vähemmistöryhmiin kuuluvilla on myös omia kulttuurisia oikeuksia eli että tavoitteena ei ollut kaikkien sulauttaminen yhteen valtakulttuuriin, oli myös keskeinen. Samoille linjoille lähti myös Alankomaat, jonka 1970-luvun lopulla laadittu etnisten vähemmistöjen politiikka (minderhedenbeleid) nimeään myöten heijasti etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden hyväksyntää.

Molemmissa maissa oli historiallisestikin olemassa omat avant la lettre multikulturalistiset traditionsa. Sen sijaan Ranskassa valtion ja yhteiskunnan yhtenäisyyttä korostava tasavaltalaisaate, republikanismi, esti keskustelun kulttuurisista oikeuksista ja teki myös kotouttamispolitiikan kohdentamisesta hankalampaa. Mihin politiikkatoimet oikein pitäisi kohdentaa, kun kaikki ovat ranskalaisia joko nyt tai vähintään in spe? Molemmissa maissa kuitenkin tuettiin sekä kielen säilymistä että kulttuuristen traditioiden ja etnisten identiteettien ylläpitoa – sillä ajatuksella, että näiden tukimuotojen kohteet lähtisivät jossain vaiheessa pois. Will Kymlicka on kutsutut tätä paluuorientuneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism).

Poliittiset voimasuhteet vaikuttavat kaikissa maissa suhtautumiseen maahanmuuttajiin, heidän kotoutumiseensa ja kulttuurisiin oikeuksiin. Vasemmiston piirissä muuttoliikkeeseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen suhtauduttiin myönteisemmin ja syrjintään ja rasismiin kielteisemmin kuin oikeistossa. Konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher tiukensi Britanniassa maan linjaa suhteessa etnisiin vähemmistöihin. Ranskassa vasemmistolaisen presidentti François Mitterrandin kaudella tehtiin lopulta tuloksettomia avauksia Ranskan kansallisen identiteetin avaamiseksi moninaisuutta hyväksyvään suuntaan. Saksassa niin ikään sosiaalidemokraatit yrittivät yhdessä liberaalien kanssa vailla menestystä muuttaa maan jääräpäistä suhtautumista siirtolaisiin vierastyöläisinä, eikä Helmut Kohlin johtamilla kristillisdemokraateilla ollut asiaa kohtaan aluksi kiinnostusta. Aina 1980-luvun lopulle asti suuri osa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevasta keskustelusta käytiin kuitenkin piilossa suurelta julkisuudelta. Suuri osa väestöstä saattoi siten olla varsin tietämätön sen suhteen, mitä yhteiskunnassa oikein tapahtuu.

Klassisesta rasismista islam-vastaiseen uusrasismiin

Chinin teoksessa on kaksi toisiinsa kytkeytyvää pääväittämää. Rasismi väestöryhmiä stereotypisoivana luokittelu- ja hierakkisointijärjestelmänä ei hänen mukaansa missään vaiheessa kadonnut Länsi-Euroopasta, vaikka se hylättiin ajattelutapana ja rotujen olemassaolokin kiistettiin. Biologisten ja fysiologisten erojen sijaan huomiota alettiin kiinnittää kulttuurisiin eroavuuksiin. 1900-luvun lopulla maahanmuuton pysyvien seurauksien tunnistamisen ja tunnustamisen myötä myös erilaiset arvot ja elämäntavat nousivat aikaisempaa vahvemmin esille ja keskustelun kohteeksi.

Kyse ei ollut heti islamista ja muslimeista. Britanniassa rikollisuus ja urbaanit levottomuudet alettiin yhdistää (usein vahvasti liioitellen tai virheellisesti tulkiten) nimenomaan Karibian meren alueelta tulleisiin afrikkalaistaustaisiin. Syytökset rasismista väistettiin korostamalla kulttuurista poikkeavuutta. Tämä painotusero teki Chinin mukaan mahdolliseksi sen, että Thatcherin huomattavan jyrkkä ja halventava retoriikka sallittiin ja jopa hyväksyttiin vain muutamia vuosia sen jälkeen, kun toinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell oli tuomittu julkisesti rasistisiksi katsottujen puheiden jälkeen.

Maahanmuuttajien ymmärtäminen kulttuurisesti poikkeavina kytkeytyi vahvasti pohdintaan ja keskusteluun kansallisesta identiteetistä, jolla oli muitakin yhteiskunnan muutokseen liittyviä juuria kuin kansainvälinen muuttoliike. Saksassa tähän puheenaiheeseen liittyi myös tietty emansipatorinen elementti, kun maassa katsottiin pitkän hiljaisuuden jälkeen olevan taas sallittua puhua saksalaisuudesta ja kansakunnasta. Vapautuneemman julkisuuden kääntöpuolena oli yleisesti tehty kristillisen perinnön ja arvojen korostus. Se sulki ennen muuta maan suuren turkkilaisväestön, mutta myös muut muslimit, symbolisen saksalaisuuden ulkopuolelle. Poliittinen kansalaisuus avattiin muillekin kuin etnisille saksalaisille niin ikään vuosituhannen vaihteessa.

Uudella kansallismielisellä populismilla tai radikaalioikeistolaisella poliittisella ajattelulla oli oma roolinsa näiden keskustelujen syntymiseen ja rajojen rakentamiseen väestöryhmien välille. Ranskassa Jean-Marie Le Penin Front National saavutti kasvavaa suosiota maahanmuuton vastustamisellaan ja perinteisen kansallisen identiteetin korostuksellaan. Yhteisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia arvoja korostava tasavaltalaisuus vahvistui oikeiston vastauksena tähän haasteeseen. Chinin mukaan käsitys ranskalaisuudesta muodostui näennäisesti suvaitsevaiseksi ja sisään sulkevaksi. Käytännössä se kuitenkin edellytti etenkin länsimaiden ulkopuolelta tulevilta sulautumista yhtenäiseksi määriteltyyn valtakulttuuriin.

Chin antaa teoksessaan suuren merkityksen Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -teokselle ja sen vastaanotolle. Helmikuussa 1989 Iranin ajatollah Khomeini julisti fatwan, joka tuomitsi Rushdien ja hänen kustantajansa kuolemaan ja kannusti hurskaita muslimeja toteuttamaan määräyksensä. Kirjaan kohdistunutta kritiikkiä alettiin pitää osoituksena islamin yleisestä suvaitsemattomuudesta, liberaalien arvojen vastaisuudesta ja länsimaihin kohdistuvasta vihamielisyydestä. Sananvapaudesta tuli brittiläisen kulttuurin kulmakivi, jonka hyväksymisen mukana sopeutuminen länsimaiseen elämään seisoi tai kaatui.

Chinin toinen pääväittämä onkin, että multikulturalismin kritiikki alkoi jo aikaisemmin kuin yleensä ajatellaan. Etusijalle nousi rikollisuuden sijaan käsitys sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, Samuel P. Huntingtonin tunnetun artikkelin (1993) termein lausuttuna. Aikaisemmin melko vähälle huomiolle jäänyt islam siirtyi kotoutumiskeskustelujen keskipisteeseen. Monet kotoutumisen onnistumista tai kansalaisuuden saamisen ehtojen täyttymistä mittaavat kokeet ja testit näyttivät olevan kohdistettuja nimenomaan muslimeihin.

Seksuaalidemokratian avulla rajanvetoa väestöryhmien välille

Rushdie-keskustelua seurattiin tarkasti myös muualla, ja Ranskassa ja Saksassa äänenpainot olivat nopeasti samansuuntaisia brittiläisen diskurssin kanssa. Ranskassa olikin olemassa tietty valmius islamin arvosteluun, koska samoihin aikoihin siellä oli noussut esille toinen uskonnon ja integraation välistä suhdetta koskeva debatti. Kaksi sisarusta oli syyskuussa 1989 lähetetty koulusta kotiin heidän kieltäydyttyään ottamasta luokassa pois huivejaan. Tämä oli alkulaukaus pitkään venyneelle ja monipolviselle huivikiistalle (affaire foulard). Sen pintatasolla väiteltiin siitä, mitkä ovat yksilön oikeudet valita pukeutumisensa julkisessa tilassa. Syvemmällä tasolla kyse oli ranskalaisuuteen ja Ranskan kansalaisuuteen kuulumisen ehdoista, jotka liukuivat poliittisista arvoista kulttuurisiin käytänteisiin.

Tähän liittyykin Chinin teoksen toinen pääkysymys: Kuinka kasvava kiinnostus uskontoa kohtaan etnisen ja rodullisen erilaisuuden keskeisenä merkitsijänä kytkeytyy kysymyksiin sukupuolten välisistä suhteista ja seksuaalisuudesta?

Ranskassa keskustelu ennen muuta muslimien ja nimenomaan musliminaisten pukeutumisesta sai oman sävynsä, koska se asettui valtion ja kirkon tiukan erottamisen ja sekularisaatiota korostavan laïcité-periaatteen muodostamaan viitekehykseen. Samaa keskustelua käytiin kuitenkin myös muissa maissa, mikä johti osin ristiriitaisiin tulkintoihin. Saksassa ajateltiin, että islamilaisen koodin mukainen pukeutuminen ei ollut sopusoinnussa kristillisiin arvoihin nojaavan yhteiskunnan kanssa. Yhtäältä korostettiin mielipiteen ja uskonnon vapautta, toisaalta ei kuitenkaan uskottu, että musliminaiset käyttävät huivia vapaasta tahdostaan. Keskiössä oli joka tapauksessa kysymyksiä naisten asemasta islamissa ja sitä kautta islamin asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa.

Käsityksiä ei-länsimaisten kulttuurien naisia alistavista käytänteistä löytyy jo siirtomaa-ajalta. Naisten huonolla asemalla oli perusteltu Britannian, Ranskan ja Alankomaiden johtavaa asemaa Intiassa, Algeriassa ja Indonesiassa. Nämä näkemykset muuntuivat osaksi sisäpoliittista keskustelua, kun sukupuolirooleihin ja naisten oikeuksiin islamin uskonnossa ja muslimien kotitalouksissa Euroopassa alettiin kiinnittää huomiota. Länsimaiden feministien liikkeiden ja kansallismielisten populistien lisäksi tähän keskusteluun osallistuivat vaikutusvaltaisilla puheenvuoroilla myös islamilaistaustaiset, mutta uskontonsa jättäneet tai sitä voimakkaasti kritisoivat naiset kuten Fadela Amera Ranskassa ja Ayaan Hirsi Ali Alankomaissa.

Chin painottaa multikulturalismin kritiikin ja naisten sekä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien välistä suhdetta vahvasti. Hän käyttää termiä seksuaalidemokratian käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka rajanvetoa meidän ja muiden, ennen muuta länsimaisen kulttuurin ja islamin, välillä alettiin tehdä. Vaikka naisten poliittisilla ja yhteiskunnallisilla oikeuksilla oli monissa maissa varsin lyhyt historia, ja sukupuolten välisen tasa-arvon saralla vielä paljon korjattavaa, ja vaikka sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osalta länsimaiden vapaamielisyys oli vielä tuoreempaa tavaraa, se ei estänyt käyttämästä näitä vapauksia ja oikeuksia ”lännen” erottamiseen ”islamista”.

If headscarves, veils, burqas and niqabs signified the subordinate status of women vis-á-vis men in Islam, sexual freedom and equality between the sexes – ”sexual democracy,” in short – served to define what it meant to be French, German, and Dutch.

Oikeistopopulistiset ja radikaalioikeistolaiset liikkeet olivat oikeiston lisäksi haastaneet entistä vahvemmin myös vasemmistoa, jonka kannattajakunnasta monet olivat kokeneet yhteiskunnallisen asemansa heikentyvän. Edellä kerrottu kehitys ilmaisunvapauden, sukupuolten tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden välisten suhteiden muutoksista asetti myös monet vasemmistolaiset poliitikot ja intellektuellit hankalaan asemaan. Pluralistista yhteiskuntakäsitystä (multikulturalismia) ei ollut enää yhtä helppo puolustaa. Keskustelut yksilönvapauteen liittyvistä ongelmista pakottivat heidät valitsemaan puolensa: puolustaako yksilöiden oikeuksia (ja tuomita joidenkin ihmisryhmien vääränlainen kulttuuri) vai kulttuurista itsemääräämisoikeutta (ja sulkea silmät yksilöiden vapauksien rajoittamiselta)?

Monikulttuurisuusajattelu julkisella tuomiolla

Multikulturalismin kriisi yhdistetään useimmiten vuoteen 2010. Tuolloin Saksan liittokansleri Angela Merkel piti puheen saksalaiselle nuorisojärjestölle ja lausui kuuluisaksi tulevat sanansa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert!” Käsitys monikulttuurisuusajattelun epäonnistumisesta herätti nopeasti vastakaikua, ja omista lähtökohdistaan käsin samansuuntaisesti lausuivat ainakin Britannian pääministeri David Cameron, Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, Italian pääministeri Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Harvoilla – varsinkaan konservatiivisilla – poliittisilla johtajilla oli malttia pysyä tässä huutamalla tuomitsemisessa hiljaa.

Jotkin näistä arvioista olivat kummallisia. Saksassa ei koskaan ollut toteutettu mitään monikulttuurisuusideologian mukaista politiikkaa, olihan maahanmuuttajien hyväksyminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa tapahtunut vasta joitain vuosia aikaisemmin. Ranskassa oli nimenomaan pidetty tiukasti kiinni siitä, että mitään valtiotason myönnytyksiä multikulturalismin suuntaan ei ollut tehty. Chin ihmettelee – allekirjoittaneen tavoin – miten näin kokeneet poliittiset johtajat saattoivat olla näin tietämättömiä. Chin otsikoikin tämän luvun paljon puhuvilla lainausmerkeillä: The ”Failure” of Multiculturalism.

Poliittisten johtajien välillä hän havaitsee liberaaleista arvoista kannetun yhteisen huolen lisäksi eräitä merkittäviä eroja. Merkelin syyttävä sormi kohdistuu myös saksalaiseen yhteiskuntaan, joka ei ollut ajoissa laatinut pelisääntöjä niihin tilanteisiin, joissa Saksaan muuttaneiden arvot olivat ristiriidassa liittotasavallan liberaalien arvojen kanssa. Sosiaalista yhteenkuuluvuutta (koheesio) paljon esillä pitänyt Cameron kritisoi puolestaan ”hands-off”-suvaitsevaisuutta, joka oli edesauttanut erillisten yhteisöjen syntymistä ja luonut edellytyksiä ääriajattelulle. Sarkozyn mukaan vaarassa oli ranskalainen kansallinen identiteetti, jonka tasavaltalainen yhteiskuntakäsitys perustui yhdenvertaisille yksilöille ryhmien sijaan.

Chinin mukaan multikulturalismin kritisointi alkoi siis jo 1980-luvulla, vaikka asiasta ei tällä termillä puhuttukaan, ei puolesta eikä vastaan. 1990-luvulla huomio alkoi kiinnittyä erityisesti islamiin, jota käsiteltiin yhtenäisenä uskontona, ja muslimeihin niin ikään yhtenä homogeenisena väestöryhmänä. Huoli patriarkaalisista sukupuolirooleista, yksilönvapauksia ja -oikeuksia polkevasta arvomaailmasta, suvaitsemattomuudesta muita kuin muslimeja ja islamin uskonnon jättäviä kohtaan sai lisäksi geopoliittisen ja kansallista turvallisuutta korostavan ulottuvuuden vuoden 2001 terrori-iskujen sekä myöhempien väkivallantekojen seurauksena.

Vuoteen 2010 mennessä multikulturalismin kritiikki oli kuitenkin samalla laajentunut monikulttuurisuuden yleisemmäksi hylkäämiseksi visioksi tulevaisuuden Euroopasta. Huomio on kahdella tavalla vakava. Monet ihmiset Euroopassa – ja ilmeisesti myös osa poliittisista päättäjistä – eivät siis haluaisi, että yhteiskunta on sellainen kuin se on: etninen ja kulttuurisesti moninainen. Ajatuksen vieminen loogiseen päätelmään tuottaa kauhistuttavia skenaarioita. Näissä uhkakuvissa vääränlaisiksi määriteltyjä ihmisiä aletaan jälleen avoimesti syrjiä, eristää, pakottaa muuttamaan ja pahimmillaan tappaa.

Rakentavaa keskustelua mielekkäämmistä tulevaisuuden kuvista tarvittaisiin. Chinin mukaan Euroopasta kuitenkin puuttuvat kunnolliset näkemykset siitä, miten yhdistetään kiistattomat demografiset tosiseikat eli etninen ja kulttuurinen moninaisuus sekä tärkeinä pidetyt poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot ja periaatteet eli yksilöiden oikeuksia ja vapauksia korostava liberalismi. Kuinka edistetään vapaamielistä arvomaailmaa ja sen mukaista toimintaa polkematta samalla yksilöille vapaassa yhteiskunnassa kuuluvia oikeuksia ja vapauksia? Teoksensa lopuksi Chin antaa eräitä ohjeita tilanteesta eteenpäin pääsemiseksi:

1. Monikulttuurisuus ja siihen liittyvä politiikka ovat kiistanalaisia asioita ja niitä on käsiteltävä sellaisina. Multikulturalismista pitää puhua avoimesti ja julkisesti ja siten, että eri näkökohdat tulevat riittävästi käsitellyiksi.
2. Johonkin alkuperäiseen tilaan palaaminen ei ole enää mahdollista eikä olisi mielekästäkään, ei myöskään nojaaminen pelkästään yksilönoikeuksiin tai vain ryhmien kulttuurisiin vapauksiin. Tarvitaan sekä liberaalia individualismia että kollektiivisen moninaisuuden hyväksymistä tasapainottamaan toisiaan ja estämään ylilyönnit.
3. Eurooppalaisissa demokratioissa on hyväksyttävä, että yhteiskuntien kaikki jäsenet antavat panoksensa niiden kehitykseen. Heillä tulee myös olla oikeus käydä keskustelua yhteiskunnan suunnasta ja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Samaa mieltä, mutta ei ihan kaikesta

Olen esitellyt Rita Chinin teosta melko laajasti, koska hänen kirjansa ansaitsee sen. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että eurooppalaiset yhteiskunnat niiden poliittista johtoa myöten on vallannut neuvottomuus sen suhteen, miten kiistaton etninen ja kulttuurinen moninaistuminen on yhdistettävissä demokraattisten valtioiden ja liberaalien yhteiskuntien periaatteisiin ja käytänteisiin. Tällä hetkellä vastauksia näihin kysymyksiin löytyy lähinnä nostalgisen uusnationalismin ja kansallismielisen äärioikeiston piiristä, mutta heidän ratkaisuvaihtoehtonsa eivät todellakaan ole kovin houkuttelevia.

Kaikkien maahanmuutosta ja monikulttuurisista yhteiskunnista kiinnostuneiden kannattaisi siis lukea Geddesin/Scholtenin ja Chinin teokset, varsinkin näistä asioista julkisia puheenvuoroja esittävien poliitikkojen ja toimittajien. Koska moni heistä ei kuitenkaan löydä itselleen tähän aikaa, olen tässä tehnyt selkoa kirjojen sisällöstä. Molemmissa kirjoissa on kuitenkin paljon asiaa, ja paljon on jäänyt kertomatta.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että tekstini otsikko on lukijoiden houkuttelemiseksi muotoiltu niin, että se ei itse asiassa täysin vastaa jutun sisältöä. Monikulttuurisuusajattelu ei varsinkaan vähemmistöjen oikeuksia korostavassa vahvassa muodossa ehtinyt missään kovin pitkälle, eikä monissa maissa tätä multikulturalismia ole harjoitettu koskaan. Toisaalta siitä luopuminenkin on monin paikoin ollut ennen muuta retoriikkaa. Monet järkevät toimintatavat ovat yhä olemassa, joskin osa niistä muodoltaan tai nimeltään muuttuneina.

Etenkin Chinin teosta on ollut mieluisa esitellä, koska siinä esitetyt näkemykset vastaavat pitkälle omiani. Monet kirjassa esitellyt asiat onkin käsitelty jo aikaisemmin jossain toisessa yhteydessä, ja useat tulkinnat ovat jo entuudestaan tuttuja. Paremmin tarinallistettua analyysiä näistä asioista ja ilmiöistä minulla ei kuitenkaan ole tiedossa. Myös siitä, että Chin ei itse ole eurooppalainen ja että hänellä on omien vanhempien maahanmuuttohistorian kautta omakohtaista kokemusta rajojen ylittämisestä ja uusiin maihin asettautumisesta, on nähdäkseni ollut hyötyä.

Kaikesta en ole kuitenkaan hänen kanssaan samaa mieltä. Yksi tällainen asia koskee erästä hänen keskeisistä tulkinnoistaan, jonka mukaan kulttuurinen nationalismi yksinkertaisesti otti rasismin paikan länsieurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa. Tämä kehitys teki yllättäen salonkikelpoiseksi ajattelutavan, joka hieman erilaisessa muodossa oli haluttu rotuoppien, eurooppalaisen fasismin ja natsi-Saksan hirmutekojen vuoksi hylätä.

Huomio on lähtökohtaisesti tärkeä. Esimerkiksi islamia ja muslimeja on eurooppalaisessa keskustelussa usein käsitelty yhtä lailla yksinkertaistavasti, yleistävästi, halveksivasti ja syrjivästi kuin jossain toisessa maailman ajassa tummaihoisia, juutalaisia tai romaneja. Chin ei kirjassaan käytä kovin paljon rodullistamisen käsitettä, mutta siitä laajasti ymmärrettynä on kyse: etnisiä ja/tai kulttuurisia ryhmiä käsitellään ikään kuin ”rodullisina” kokonaisuuksina, joihin liitetään suuri joukko kielteisiä attribuutteja. Kulttuuri – usein uskonto – ymmärretään staattisena järjestelmänä, joka deterministisesti määrää yksilöiden piirteitä ja ominaisuuksia.

Yhtäläisyyksistä huolimatta myös erot rasismin ja ”kulturismin” välillä ovat kuitenkin tärkeitä. Siinä missä rasismi jakoi koko ihmiskuntaa suljettuihin ja pysyviin rodullisiin kategorioihin, Chinin uusrasismiksikin kutsumansa luokittelun kohteet sijoittuvat pääsääntöisesti kansalliseen tai alueelliseen kontekstiin. Rodullistamisen kohteeksi voivat jossain maassa joutua historiallisista syistä esimerkiksi naapurimaasta muuttaneet ilman että samaa kohtelua löytyy muualta. Vain kaikista jyrkimmät islam-kriitikot pitävät uskontoa täysin yhtenäisenä eivätkä havaitse minkäänlaista muutosta ajassa. Suurella osalla arvostelijoistakin on silmää sekä islamin moninaisuudelle että sen historialliselle kehitykselle.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että tulkintaan ”rasismin jatkumisesta toisin sanoin” sisältyy eräs suuri riski. Ihmisten välisten fysiologisten erojen havaitseminen ja siitä seuraava luokittelu on väistämätöntä. Sen sijaan näistä fysiologisista eroista ei nykypäivänä ole tarvetta eikä syytä päätellä mitään muita yksilö- tai ryhmätason piirteitä tai ominaisuuksia. Ihmisten arvostelu heidän fenotyyppinsä perusteella on niin ikään tarpeetonta, eikä niin pitäisikään tehdä, koska sellaista voidaan hyvällä syyllä pitää rasistisena.

Sen sijaan kulttuurisista asioista meidän tulee voida keskustella myös kriittiseen sävyyn ilman pelkoa rasistiksi leimautumisesta. Arvoiltaan pluralistisessa yhteiskunnassa on väistämättä jännitteitä, joita täytyy purkaa kulttuurienvälisen vuoropuhelun keinoin. Joidenkin esimerkiksi naisten asemaa tai yksilöiden perusoikeuksia koskevien islamin tulkintojen ongelmallisuuden lisäksi meillä tulee olla valmiutta tarkastella kriittisesti myös esimerkiksi kristinuskoon ja muihin uskontoihin sisältyä ahdasmielisyyttä, länsimaisen konsumerismin tuhoisia seurauksia ja äärimmilleen viedyn individualismin sosiaalisia haittapuolia.

Suomalainen multikulturalismi kansainvälisessä vertailussa

Miltä Suomen kehitys näyttää näiden kirjojen luonnostelemaa maisemaa vasten? Olen käsitellyt asiaa laajemmin teoksissani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (Gaudeamus 2013) sekä Suomi omaksi kodiksi – kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet (Gaudeamus 2020). Tähän yhteyteen voidaan koota tärkeimmät havainnot ja päivittää kymmenen vuoden takaisia tulkintoja.

Kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua laajemmassa mitassa Suomeen vasta 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisellä ja Neuvostoliiton romahtamisella on ollut suuri vaikutus suurimpien ulkomaalaistaustaisten väestöryhmien syntymiseen, somalialaistaustaisia myöten. Miltei kaikista Euroopan maista poiketen Suomessa alettiin heti miettiä välineitä maahanmuuttajien integroitumisen edistämiseen. Ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta astui voimaan jo vuonna 1999.

Suomalaiseen kotouttamispolitiikkaan haettiin mallia muualta Pohjois-Euroopasta. Ruotsin ja Alankomaiden maahanmuuttajien kulttuurisia oikeuksia korostavalla ajattelutavalla oli suuri merkitys. Lainsäädäntöön vahvasti vaikuttaneen toimikunnan mietinnössä tavoitteeksi asetettiin kaikkien maahanmuuttajien joustava ja tehokas integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. Suomen tai ruotsin kielen ja yhteiskunnan pelisääntöjen nopeaa omaksumista pidettiin tärkeänä. Samalla Suomeen muuttaneiden mahdollisuutta ylläpitää äidinkieltään ja vaalia alkuperäistä kulttuuriaan pidettiin hyvänä sekä koko yhteiskunnan että heidän itsensä kannalta.

Suomen kieleen luodut uudissanat ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen”, heijastavat sitä ajatusta, että tavoitteena ei ole täydellinen sulautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan, vaan mahdollisimman laaja osallistuminen yhdenvertaiselta pohjalta samalla oman alkuperäisen identiteettinsä ja kulttuurinsa säilyttäen. Tämä linjaus säilyi vuoden 2010 lakiuudistuksessa, eikä sitä ole sittemminkään muutettu. Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka on siten luonnehdittavissa multikulturalistiseksi tai monikulttuurisuusajattelun mukaiseksi. Käytännön toimissa kulttuurisia oikeuksia ylläpitävä ulottuvuus on tosin aina jäänyt vähäisemmäksi kuin muu yhteiskuntaan integroiminen tai kotoutumisen tukeminen, joten asiaa on myös helppo liioitella.

Maahanmuutto- tai monikulttuurisuuskritiikki syntyi laajempana ilmiönä Suomessa verrattain myöhään. Sosiaalisella medialla oli tässä suuri merkitys, etenkin hommaforumilla sekä Jussi Halla-Ahon Scripta-blogilla. Vuonna 2010 Halla-aho julkaisi eräiden muiden kanssa Nuivan Vaalimanifestin, jossa vaadittiin sanoutumista irti ”muualta Länsi-Euroopasta ja varsinkin Ruotsista kopioidusta monikultturistisesta valtioideologiasta, erilaisuuden ihannoinnista ja itsetarkoituksellisesta ylläpidosta”. Varsin moni manifestin allekirjoittajista tuli valituksi eduskuntaan, kun Perussuomalaiset saivat suuren vaalivoiton vuonna 2011.

Halla-ahon ajattelussa islaminvastaisuudella on ollut suuri rooli, mutta muuten suomalaista maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvaa keskustelua ei voi pitää yksinomaan eikä edes kovin vahvasti nimenomaan islamin uskoon kohdistuvana. Somalialaistaustaiset ovat olleet käytännössä ainoa suurempi islaminuskoinen ryhmä vuoteen 2015 asti, ja toisaalta Suomessa tataarit ovat olleet esimerkkinä yhteiskuntaan erittäin hyvin sopeutuneesta muslimiyhteisöstä. Kriittistä keskustelua on käyty myös etenkin venäläistaustaisista tai venäjänkielisistä, Itä-Euroopan romaneista sekä etenkin vuoden 2015 jälkeen ylipäätään turvapaikanhakijoista.

Naisten asemaa ja oikeuksia sekä laajemmin Chinin mainitsemaa ”seksuaalidemokraattista” ulottuvuutta suomalaisessa monikulttuurisuuskritiikissä pitäisi selvittää tarkemmin. Spontaanisti ajattelen, että se on ainakin toistaiseksi ollut meillä pienemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa. Naisten sukuelinten silpomisen lisäksi puhetta on ollut ennen muuta maahanmuuttajien yliedustuksesta seksuaalisen väkivallan tilastoissa. Kaunokirjallisuudessa naisten asemaa islamilaisissa perheissä on nostettu esiin kielteisessä valossa esimerkiksi Jari Tervon ja Anja Kaurasen romaaneissa.

Nykyisin Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten kannatus on pysynyt varsin korkealla tasolla. Näin ollen suurehkossa osassa Suomen väestöä maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan ellei kielteisesti niin ainakin kriittisesti. Suomalaisen kotouttamispolitiikan periaatteet ja lähtökohdat ovat kuitenkin ainakin toistaiseksi pysyneet ennallaan, vaikka eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietintö osoittikin halukkuutta muuttaa kotouttamispolitiikkaa civic integration -suuntaan korostamalla palveihin osallistumisen velvoittavuutta ja esittämällä kotoutumista mittaavia testejä.

On kuvaavaa, että myös pääministeri Juha Sipilän oikeistolaisen hallituksen ohjelma lausui alkusanoissaan, että ”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.” Perussuomalaiset lähtivät mukaan tähän hallitusyhteistyöhön ja osallistuivat siten myös tämän ohjelman valmisteluun, tosin silloin vielä Timo Soinin johtamana. Monessa muussa maassa tällainen periaatteellinen linjaus puuttuisi kokonaan, tai ainakin se kirjoitettaisiin vähemmän huomiota herättävään paikkaan. Saa nähdä miten käy jatkossa.

Helsingissä 7.5.2021

Pasi Saukkonen

* Käytän tässä yhteydessä maahanmuuttajiin kohdistuvan politiikan (immigrant policies) ja integraatiopolitiikan (integration policies) suomennoksena ja synonyyminä kotouttamispolitiikkaa tai kotoutumisen edistämisen politiikkaa. Lainsäädännössä viimeksi mainituille on Suomessa annettu täsmällinen määritelmä. Tässä yhteydessä käsitettä käytetään siis laajemmassa, maahanmuuttajiin uuteen yhteiskuntaan asettautumista ja sopeutumista sekä osallisuutta ja osallistumista edistävässä merkityksessä.

Kirjallisuus

Chin, Rita: The Crisis of Multiculturalism: a History. Princeton University Press 2017, Princeton & London.

Geddes, Andrew & Scholten, Peter: The Politics of Migration and Immigration in Europe. 2^nd Edition. Sage 2016, London.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Gaudeamus 2013, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi: kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Sananvapaudesta ja sen rajoista

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2019. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2019/12/siirtolaisuus_migration_4_2019.pdf

Kymmenisen vuotta sitten keskustelin erään maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisistä kirjoituksistaan tunnetuksi tulleen henkilön kanssa Helsingin yliopiston avoimen yliopiston luentosarjalla. Aiheena oli kysymys: Mitä Suomi menettää aktiivisella maahanmuuttopolitiikalla?

Luennoitsijakumppanini esitti ensimmäisissä puheenvuoroissaan yhdestä keskustelun kohderyhmästä ilmaisuja, joita en pitänyt tarpeellisina akateemisessa vuoropuhelussa. Muistiini on jäänyt puhe kamelinajajista. Esitin toiveeni, että voitaisiin jatkaa tällaisia stereotyyppisiä ilmaisuja välttäen. Näin tapahtuikin.

Tämä julkinen dialogi on jäänyt mieleeni yhtenä parhaimmista, joita olen urallani kokenut maahanmuuton, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden alueilla. Muisto ei ole myönteinen keskinäisistä näkemyseroistamme huolimatta, vaan nimenomaan niiden vuoksi. Liian usein näistä asioista on puhuttu niin, että kaikki keskustelijat ovat olleet useimmista asioista samaa mieltä.

Kansainvälisen muuttoliikkeen ja monikulttuurisen yhteiskunnan kysymykset ovat aidosti monimutkaisia, ja niihin liittyy paljon oikeutettuja näkökulmia. Silloin kun keskustelun osanottajat ovat yksimielisiä, asia ei mene eteenpäin. Jos näistä teemoista puhuttaessa kaikki ovat samaa mieltä, paikalla on liian yhtenäistä väkeä. Joku puuttuu.

Toisaalta hyvän keskustelun edellytys on myös siihen osallistuvien keskinäinen arvostus sekä puheen kohteena olevien ihmisten kunnioitus. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, ellei kanssani luennoinut ihminen olisi antanut hitusen periksi oman kielenkäyttönsä osalta. Kyseinen dialogi ei ainakaan varmasti olisi jäänyt muistoihini onnistuneena tilaisuutena.

Niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa uusnationalistisia tai radikaalioikeistolaisia poliitikkoja on nostettu ”tikun nokkaan” tai joutunut käräjille ilmaisuistaan, joita on pidetty herjaavina, rasistisina, jotain kansanryhmää vastaan kiihottavina tai vihapuheena. On ymmärrettävää, että näissä muutoin arvokonservatiivisissa piireissä sananvapaus on nostettu korkeaan arvoon.

Sitä on vaikeampi ymmärtää, että oikeus toisten ihmisten loukkaamiseen olisi edellytys hyvälle keskustelulle tai että demokratia ja oikeusvaltio olisivat heti vaarassa, jos sananvapautta rajoitetaan. Tällaisia argumentteja on kuitenkin viime aikoina tuotu esille. Edellä mainittujen lisäksi myös homoseksuaalisuuteen kriittisesti suhtautuvissa uskonnollis-konservatiivisissa piireissä.

Edellä mainittu omakohtainen muisto sittemmin Perussuomalaisten puheenjohtajaksikin edenneen henkilön kanssa käydystä keskustelusta on esimerkki juuri päinvastaisesta. Sananvapauden optimaalinen toteutuminen korkeatasoisen julkisen keskustelun muodossa edellyttää itsehillintää. Osanottajien on hyvä olla tietoisia niistä rajoista, joiden ylittäminen pysäyttää vuoropuhelun kiistelyyn siitä, onko jotain sopivaa sanoa vai ei.

Lähtökohtaisesti nämä rajat kulkevat sekä keskinäisen että kolmansien osapuolten ihmisarvon kunnioituksen ja henkilökohtaisten ominaisuuksien loukkaamattomuuden kohdalla. Toista ihmistä ei pidä tietoisesti loukata esittämällä sellaisia mielipiteitä tai käyttämällä sellaisia ilmaisuja, joita voi perustellusti pitää nöyryyttävinä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit määrittää teoksessaan Decent Society siivoksi (decent) yhteiskunnaksi sellaisen, jonka sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sivistyneessä (civilized) yhteiskunnassa ihmiset eivät puolestaan nöyryytä toisiaan. Nöyryyttäminen tarkoittaa Margalitille ihmiskunnan ulkopuolelle, alemman arvoiseksi olioksi asettamista.

Verbaalisesti nöyryytetyistä tulee helposti fyysisen väkivallan uhreja. 1930-luvulla juutalaisista ensin tehtiin kuvaannollisesti rottia, ja lopulta heitä tapettiin kuin rottia. Yksilötasolla nöyryytys saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen.

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ryhmät ja ihmiset, kuten amerikkalainen filosofi Jeremy Waldron on todennut The Harm of Hate Speech -teoksessaan. Yksien oikeus sananvapauden maksimaaliseen toteuttamiseen voi vakavasti kaventaa toisten sananvapautta ja olemisen oikeutta.

Belgialainen filosofi Patrick Loobuyck asettaa puolestaan Samenleven met gezond verstand -teoksessaan empatian, kyvyn myötäelää, toimivan monikulttuurisen yhteiskunnan edellytysten ytimeen. Kirjan nimen voisi ehkä suomentaa terveen järjen yhteiskunnaksi.

John Rawlsin poliittisen liberalismin teoriaa edelleen kehittäen Loobuyck pitää tärkeänä ihmisten järjellisyyttä. Olosuhteissa, joissa ihmiset ovat lähtökohdiltaan ja ajattelutavoiltaan erilaisia, heidän täytyy pystyä asettamaan itsensä toisen ihmisen asemaan. Myös sellaisen, joka ei ole hänen kaltaisensa. Tämä on järjellisyyden ensimmäinen ehto.

Tämän Gentin yliopiston professorin mielestä ihmisten tulee myös ymmärtää, että jos he vaativat itselleen joitain oikeuksia tai vapauksia, heidän on tunnustettava myös toisten ihmisten oikeus vastaavien oikeuksien tai vapauksien vaatimiseen. Vastavuoroisuus on toinen monikulttuurisen yhteiskunnan tärkeistä periaatteista.

Elleivät ihmiset pysty toimimaan näiden edellytysten mukaisesti, he eivät toimi monikulttuurisessa yhteiskunnassa järjellisesti. Järjenvastaisten ihmisten kanssa on vaikeata elää kaikissa oloissa.

Monet kaipaavat nykyään yhteiskuntiin kaikkien jakamia arvoja ja normeja ja yhteistä identiteettiä. Loobuyckin mukaan tämä on tarpeetonta. Kaikkien tulisi kuitenkin hyväksyä yhteiskuntasopimus, joka tarjoaa puitteet kulttuurisille vapauksille. Samalla tämä sopimus asettaa rajat vapauksien toteuttamiselle järjellisyyden ja vastavuoroisuuden hengessä.

Tästä julkisesta moraalisesta doktriinista Loobuyck käyttää Rawlsin terminologiaa edelleen seuraten nimitystä overlappende consensus, joka on Suomessa käännetty limittäiseksi yhteisymmärrykseksi. Se voisi Loobuyckin mukaan koostua esimerkiksi moninaisuuden tunnustamisesta, kirkon ja valtion erottamisesta, syrjinnän kiellosta ja yksilöiden perusoikeuksien hyväksymisestä.

Kysymys on suvaitsevaisuudesta, mutta sen täsmällisemmässä ja realististisemmassa muodossa. Loobuyckin mukaan kaikkien ei tarvitse pitää tai edes olla pitävinään kaikista ja kaikesta. Ihmisten ei tarvitse pitää moraalisesti toivottavina kaikkea, millä on olemassa olon oikeus perustavien vapauksien ja oikeuksien nojalla.

Toisaalta ei-toivottavien tai edes halveksuttavien asioiden kieltäminen lailla ei aina ole mielekästä, eikä useinkaan edes suotavaa. Kieltäminen johtaa helposti tasapainon menettämiseen ja vastavuoroisuuden järkkymiseen. Yhdeltä ryhmältä kielletään jotain, vaikka jollekin toiselle ryhmälle verrannollista käytöstä sallitaan.

Sananvapauden käytölle on syytä asettaa rajoja. Kaikista herkkähipiäisimpien ihmisten tunteet ja kokemukset eivät kuitenkaan saisi Loobuyckin mukaan olla rajojen asettamisen lähtökohtana. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii myös kykyä sietää omien käsitysten ja näkemysten kyseenalaistamista. Vain näin keskustelua siitä, miten yhdessä elo saadaan mahdollisimman sujuvaksi, voidaan käydä kunnolla. Asioista pitääkin riidellä, ihmisistä ei.

Keskinäistä kunnioitusta, valmiutta kuunnella toista ja pidättäytymistä loukkaavista ilmaisuista edellytetään kaikilta osapuolilta. Järjellisyyden ja vastavuoroisuuden vaatimukset koskevat myös itseään vapaamielisinä ja suvaitsevaisina pitämiä ihmisiä. Myös suvaitsemattomina pitämäsi ihmiset voivat kokea tulevansa loukatuksi tai jopa nöyryytetyiksi. Siksi esimerkiksi toisten nimittämistä rasisteiksi kannattaisi tehdä vain erittäin harkiten ja hyvin perusteluin.

Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

• Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
• Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
• Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
• Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
• Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
• Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
• Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
• Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
• Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
• Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
• Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
• Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Eduskunta kotouttamisen kimpussa

Eduskunnan tarkastusvaliokunta julkaisi vastikään yksimielisesti hyväksytyn mietintönsä kotouttamisen toimivuudesta. Se sai paljon julkisuutta ja herätti jo jonkin verran keskusteluakin. Keskiviikkona 23. tammikuuta mietintö hyväksyttiin eduskunnan täysistunnossa. Mietintöön sisältyy yksitoista kannanottoa, ja ajatuksena on, että vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin lähtevät puolueet ja poliitikot ottavat ne työnsä lähtökohdaksi.

Mietinnön taustalla ovat valiokunnan tilaamat selvitykset sekä suuri joukko asiantuntijakuulemisia. Siihen sisältyy joitain hyvin kannatettavia suomalaisen turvapaikkapolitiikan ja kotouttamispolitiikan kehittämisehdotuksia. Jotkin mietinnössä esille nostetuista asioista ja niiden pohjalta laadituista kannanotoista ovat kuitenkin erittäin ongelmallisia, ja ne ansaitsevat kriittisen tarkastelun, johon tässä kirjoituksessa keskityn. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia eivätkä edusta työnantajani Helsingin kaupungin kantaa.

Tarkastusvaliokunnan näkemyksen mukaan hallituksen tulee laatia kokonaisvaltainen toimenpideohjelma kotouttamistoimien uudistamistarpeesta ja toteutettavista uudistuksista. Toimenpideohjelma tulee antaa selontekona eduskunnalle vuoden 2020 loppuun mennessä. Valiokunta kuitenkin edellyttää jo valmiiksi, että tämän selonteon tulee sisältää kotoutumislain kokonaisuudistus.

Valiokunnan esittämien käsitysten ajoitus on hieman erikoinen. Eduskunta on jo aikaisemmin edellyttänyt, että hallitus antaa vaalikausittain selonteon ulkomaalais-, maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikasta ja niiden toimivuudesta. Käsittääkseni tämä selonteko on paraikaa valmistelussa. Edellinen, varsin korkeatasoinen selonteko on keväältä 2015. Todettakoon, että kiireidensä vuoksi eduskunta ei tuolloin löytänyt itselleen aikaa asiaa käsittelemään.

Lisäksi paraikaa eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys uudeksi laiksi kotoutumisen edistämisestä. Tämä lakiuudistus perustuu käynnissä olevaan sosiaali- ja terveys- sekä maakuntahallinnon uudistuksiin. Tässä lakiesityksessä kotoutumisen edistämisen eli kotouttamisen päävastuu ollaan siirtämässä valtion työhallinnolta maakuntien hoidettavaksi. Kukaan ei vielä tiedä, miten kotouttaminen tässä järjestelyssä tulee toimimaan.

Valiokunnan ilmaiseman uudistustarpeen taustalla on kansanedustajien kokema syvä tyytymättömyys maahanmuuttajien kotoutumista ja tätä prosessia edistäviä kotouttamistoimia kohtaan. Tyytymättömyys käy ilmi sekä mietinnön sisällöstä että kansanedustajien aiheesta julkisuudessa ja eduskunnan istuntosalissa esittämistä kannanotoista. Ne perustuvat ainakin osin valiokunnan teettämiin selvityksiin* sekä asiantuntijakuulemisiin.

Kotoutuminen on moniulotteinen prosessi, joka sisältää oman paikkansa etsimistä ja löytämistä maahanmuuttajan uudessa asuinmaassa monilla elämän osa-alueilla. Valiokunta painottaa etenkin työllisyyden merkitystä kotoutumisessa. Työpaikan saaminen on tietenkin tärkeätä sekä maahanmuuttajien itsensä että suomalaisen yhteiskunnan ja heidän asuinkuntansa kannalta.

On kuitenkin tärkeätä jaksaa muistaa, että kotoutuminen on myös paljon muuta. On täysin mahdollista, että Suomessa asuva voi olla monella tapaa hyvin kotoutunut, vaikka työpaikan löytämisessä onkin hankaluuksia. Lisäksi työllistynyt henkilö voi olla yhteiskunnasta muuten pahasti irrallaan, jopa syrjäytynyt. Kansainvälisestä kokemuksesta tiedämme myös, että työmarkkinoille pääsy kestää monilla pitkään, vuosia ellei vuosikymmeniä.

Jos maahanmuuttajien kotoutumista mitataan esimerkiksi työllisyys- tai työttömyysasteella tai ansiotuloilla verrattuna niin sanottuun kantaväestöön, tai suomen (tai ruotsin kielen) oppimisen nopeudella, on selvää, että meillä ja heillä on vielä paljon tekemistä. Se sijaan ei ole lainkaan varmaa, että Suomessa oltaisiin epäonnistuttu kotoutumisen edistämisessä enemmän kuin muualla. Kansainvälinen vertailu on hankalaa, koska maahanmuuttajaväestö on kaikkialla erilaista, taloudelliset ja työmarkkinaolosuhteet ovat erilaiset ja suhdanteet vaihtelevat maittain ja aikakausittain. Ilmapiirikin on yhtäällä kannustavampi, toisaalla torjuvampi.

Edellä mainituista tekijöistä johtuen ei myöskään ole itsestään selvää, että hankaluudet kotoutumisen edistymisessä johtuvat epäonnistumisesta kotoutumisen edistämisessä. Työllistymiseen ja moniin muihin prosesseihin vaikuttaa suuri määrä asioita, joista vain osaan viranomaiset ja palvelujärjestelmät voivat vahvasti vaikuttaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kotouttamispolitiikalla ja -toimilla olisi merkitystä. Laajempi konteksti on vain otettava huomioon sen tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta arvioitaessa.

Kotoutumisen laaja-alaiseen ja asteittaiseen luonteeseen sisältyy myös valiokunnan kannanotoista ongelmallisin. Valiokunnan mukaan kotoutumiseen menee nykyään aivan liian kauan aikaa, ja mietinnön mukaan prosessia on syytä nopeuttaa niin, että kotoutumisjakso määritellään pääsääntöisesti yhden vuoden pituiseksi.

Ajatus on absurdi. Varmasti kotouttamistoimia voidaan paikoin parantaa ja tehostaa, mutta on täysin mahdotonta, että lyhentämällä kotouttamisen ajanjaksoa voitaisiin saada aikaiseksi edes nykyisiä tuloksia, saati esimerkiksi sitä korkeampaa kielitaidon tasoa, jota mietinnössä kaivataan. Maailmalla on päinvastoin ennemmin kasvanut tietoisuus siitä, että erilaisia räätälöityjä palveluja on syytä olla tarjolla vielä sen jälkeen kuin varsinainen lakisääteinen kotoutuminen on päättynyt.

Voi hyvin olla, että kotoutumisen alkuvaiheessa kieli- ja yhteiskuntakoulutuksen intensiteettiä kannattaisi yhä lisätä etenkin hyvät oppimisvalmiudet omaaville maahanmuuttajille, jotka siten pääsisivät polullaan nopeasti eteenpäin. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että samanaikaisesti halutaan nykyisen linjauksen mukaisesti saada maahanmuuttajat heti työelämään ja oppimaan kieltä työn ohella. Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää, kuten sanotaan.

Palvelujen saatavuus myös myöhemmässä vaiheessa koskee puolestaan esimerkiksi aluksi usein kotiin jääviä pakolaistaustaisia naisia, joiden kotoutumisesta valiokunta täysin ansaitusti kantaa huolta. Todettakoon kuitenkin sekin, että tämä ryhmä on ollut kotouttamisen yksi tärkeä kohde jo kotouttamislakia uudistettaessa vuonna 2010, ja lukuisat paikalliset ja alueelliset hankkeet ovat tehneet työtä tilanteen parantamiseksi. On syytä perehtyä kunnolla näihin hankkeisiin ja niiden tuloksiin ennen kuin keksitään jotain aivan uutta.

Valiokunta haluaa myös lisätä kotouttamistoimien velvoittavuutta. Tämä ei välttämättä ole huono idea, kunhan ymmärretään, että velvoittavuuden täytyy olla vastavuoroista. Jos maahanmuuttaja pakotetaan sanktioin osallistumaan erilaisiin koulutuksiin, yhteiskunnan on vastaavasti tarjottava riittävä määrä mielekkäitä ja korkeatasoisia koulutuksia. Muuten seurauksena on pelkkää kiusantekoa, joka ei varmasti lisää maahanmuuttajan yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mietinnön mukaan opintoihin osallistumisen velvoite toteutetaan sisällyttämällä koe kotouttamiskoulutukseen liittyvään kielikoulutukseen ja vastaanottokeskuksessa tapahtuvaan opintotoimintaan. On kuitenkin vaikea nähdä, millä tavalla tämä vielä tuottaisi osallistumiseen merkittävää velvoittavuutta. Jokin selvä sanktio pitäisi olla, eivätkä nämäkään käytännössä ole aina ongelmattomia. Kepin lisäksi voisi olla hyödyllistä tarjota myös porkkanoita.

Turvapaikanhakijalle asetettavan kokeen tarkoituksena olisi varmistaa se, että henkilö tuntee suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat, säännöt ja arvot. Euroopassa on käytössä erilaisia kokeita ja testejä kotoutumisen eri vaiheisiin. Ne eivät välttämättä ole täysin hyödyttömiä, kunhan tunnustetaan, että lyhyen kurssituksen seurauksena olevan pintapuolisen testaamisen tulokset eivät välttämättä kerro kovin syvällisestä yhteiskunnan tuntemuksesta saati arvojen sisäistämisestä. Myös tämä prosessi vie väistämättä aikaa.

Valiokunnan ehkä radikaalein esitys on, että kotouttamispalveluiden kokonaisvastuun tulisi siirtyä kunnille. Taustalla on nähdäkseni oikea käsitys, jonka mukaan kotoutuminen on ensi sijassa paikallinen prosessi. Tästä syystä kunnilla on syytä olla riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa kotouttamistoimien suunnitteluun ja toteutukseen. Ajatus on kuitenkin juuri nyt hyvin outo, koska paraikaa sosiaali-, terveys- ja kasvupalveluja ollaan siirtämässä maakunnille. Millä välineillä kunnat alueellaan kotoutumista edistäisivät? Ja kenen rahoilla?

Ylipäätään kotoutumisen edistäminen vaatii resursseja, ja niiden osalta valiokunnan mietintö on huomiota herättävän vähäsanainen. On vaikea kuvitella, että juuri mitkään valiokunnan esittämistä uudistuksista, joihin edellä mainittujen lisäksi kuuluvat esimerkiksi työntekijöiden oleskelulupien käsittelyn nopeuttaminen sekä alkukartoitusten ja kotoutumissuunnitelmien laatimisen vauhdittaminen, ovat toteuttavissa ilman kustannusten kasvattamista nykyisestä.

Ylipäätään olen itse samaa mieltä nyt kuin parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta säädettiin. Suomalainen kotouttamispolitiikka on Euroopan ehdotonta parhaimmistoa – paperilla. Suurin ongelma on ollut aikaisemmin, ja on sitä nytkin, että sitä ei ole koskaan pantu kunnolla toimeen. Asianmukaisen toimeenpanon merkittävin este on ollut resurssien puute tai niiden jatkumisen epävarmuus esimerkiksi määräaikaisesti hankerahoitetussa toiminnassa.

Kun rahaa ei ole ollut tarpeeksi, maahanmuuttajat ovat joutuneet odottamaan oleskelu- ja työlupiaan, kotouttamistoimiin pääsyä on joutunut jonottamaan, palvelut ovat rajautuneet paljon pienemmälle joukolle kuin mitä sen pitäisi olla, ja niiden laadussa on paikoin ollut paljon toivomisen varaa. Hankerahoituksen laajuuden vuoksi järjestelmästä on tullut toimintojen viidakko, josta asiantuntijankin on vaikea ottaa selvää. Ilman kunnollista keskustelua vaikuttavan kotouttamispolitiikan vaatimista resursseista esityksiä järjestelmän uudistamiseksi ei siis kannata tehdä.

Yksi suomalaisen kotouttamispolitiikan yksi parhaista piirteistä on kuitenkin ollut sen suurten linjojen pitkäjänteisyys. Monissa muissa maissa periaatteita ja käytäntöjä on muutettu osin kiivaallakin tahdilla sen mukaan, mistä poliittinen tuuli sattuu puhaltamaan. Tempoilevalla politiikalla yhteiskunta lähettää maahanmuuttajille viestin, että tässä maassa ei osata päättää, millainen se oikein on ja mitkä ovat sen pelisäännöt. Yritä siinä sitten käyttäytyä maassa maan tavalla.

Kirjallisuutta

Benton, Meghan & Ahad, Aliyad (2019). Breaking New Ground. Ten Ideas to Revamp Integration Policy in Europe. Robert Fosch Stiftung & MPI Europe, Brussels.

OECD (2018). Working Together: Skills and Labour Market Integration of Immigrants and their Children in Finland. OECD, Paris.

OECD & Euroopan unioni (2018). Settling In 2018: Indicators of Immigrant Integration, OECD Publishing, Paris/European Union, Brussels.

Papademetriou, Demetrios G. & Benton, Meghan (2016). From Fragmentation to Integration: Towards a “Whole-of-Society” Approach to Receiving and Settling Newcomers in Europe. Vision Europe Summit, Lissabon.

Saukkonen, Pasi (2016). Mitä on kotoutuminen? Kvartti 4/2016.

Saukkonen, Pasi (2017). Interplay and co-operation between national and local levels in integration policy. Case Helsinki, Finland. Työpapereita 4. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Mallia maailmalta? Arvio Alankomaiden kotouttamispolitiikan arvioinnista. Kvartti-blogi.

Saukkonen, Pasi (2018). Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa. OECD:n raportti tarjoaa hyviä neuvoja kotouttamiseen paikallistasolla. Työpapereita 5. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Ulkomaalaistaustaisten kotoutuminen Helsingissä vuonna 2016. Työllisyys, tulot ja asuminen. Tutkimuskatsauksia 3. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2019). Faktatietoa maahanmuutosta ja kotouttamisesta.

Yijälä, Anu & Luoma, Tiina (2018). ”En halua istua veronmaksajan harteilla, haluan olla veronmaksaja itse” − Haastattelututkimus maahanmuuttajien työmarkkinapoluista ja työnteon merkityksestä heidän hyvinvoinnilleen. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Yijälä, Anu (2016). Toimeentulotuki – urapolun umpikuja vai ponnahduslauta taloudelliseen hyvinvointiin. Pitkittäistarkastelu helsinkiläisten maahanmuuttajien tukitarpeeseen ja siitä irtautumiseen vuosina 2006–2011. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

 

* Valiokunnan tilaamiin selvityksiin sisältyy joitain ongelmia, enkä käyttäisi niitä kritiikittömästi lainkaan suomalaisen kotouttamispolitiikan uudistamisen taustamateriaalina. Valitettavasti jälkimmäisen raportin yksi harhaanjohtavimmista – ja poliittisilta seurauksiltaan vakavimmista – havainnoista kotoutumissuunnitelmien tehottomuudesta on löytänyt tiensä vielä valiokunnan mietintöönkin. Onneksi valiokunta kuitenkin tässä yhteydessä muistaa mainita, että kotoutumissuunnitelmat kohdistuvat henkilöille, joilla usein on muita työvoimapalvelujen asiakkaita enemmän työllistymisen tuen tarvetta.

Maahanmuuton ja kotouttamisen tila Suomessa tänään

Kotouttamisen valtakunnallinen kaksipäiväinen suurtapahtuma Integration 2018 on paraikaa käynnissä Helsingissä. Useiden toimijoiden yhdessä organisoima tapahtuma tuo kotouttamisen asiantuntijoita ja monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä osaajia julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Pidin aamun plenum-istunnossa puheen aiheesta maahanmuuton ja kotouttamisen tila tänään. Esitykseni löytyy pdf-muodossa seuraavasta osoitteesta: Integration 2018 Saukkonen final tiivistetty

Ettei totuus unohtuisi

Kansainvälinen muuttoliike seurauksineen on iso ja tärkeä asia globaalisti ja Euroopassa ja Suomessakin. Aiheesta on viime päivinä käyty paljon julkista keskustelua. Sekä joidenkin poliitikkojen että muutamien tiedotusvälineiden toimesta on joillekin saattanut syntyä sellainen kuva, että Suomessa olisi todella paljon maahanmuuttajia, että Suomeen muutettaisiin juuri nyt erityisen paljon ja että maahanmuuttajien joukossa olisi ennen muuta turvapaikanhakijoita. Todellisuudessa tilanne on koko lailla päin vastoin.

Tuon tässä kirjoituksessa esille joitain tuoreimpia tietoja maahanmuuttajista Suomessa ja maahamme kohdistuvasta muuttoliikkeestä. Käytän hyväksi ennen muuta OECD:n tuoretta Migration Outlook -julkaisua, joka tarjoaa mahdollisuuden kansainväliseen vertailuun. Suomea kannattaa näissä asioissa verrata ennen muuta muista Pohjoismaista Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan sekä Alankomaihin ja Belgiaan. OECD:n julkaisun verkkoversiosta pääsee käsiksi tässä kirjoituksessa hyödynnettyihin excel-taulukoihin.

Vuonna 2017 Suomessa oli noin 356 000 ulkomailla syntynyttä henkilöä, jotka muodostivat 6,5 prosenttia koko väestöstä. Kuten alla olevasta kuviosta näkyy, ulkomailla syntyneiden osuus on mainituista kuudesta maasta selvästi pienin. Itse asiassa Euroopan unionissa ei ole kovin monta maata, jossa maahanmuuttajien osuus väestöstä olisi yhtä vähäinen kuin Suomessa. Käyttämässäni lähteessä ei ole tuoreita tietoja kaikista OECD-maista, mutta todettakoon, että vastaava prosenttiosuus oli vuonna 2016 tai 2017 Islannissa 13,9, Irlannissa 17,0, Sloveniassa 16,8 ja Sveitsissä 29,3. Ja jos maahanmuuttajien lapset eli niin sanottu toinen sukupolvi otettaisin huomioon, ero Suomen ja kuviossa näkyvien maiden välillä kasvaisi entisestään.

Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2005-2017, %. Lähde: OECD.

Kuviosta paljastuu samalla, että Suomi ei ole ottanut näitä viittä muuta maata erityisen paljon kiinni viime vuosina. Näin on, vaikka mukana on kaksi ”tiukan maahanmuuttopolitiikan” maata, Tanskan ja Alankomaat, ja vaikka Suomi aloitti 1980- ja 1990-luvun taitteessa koko lailla nollasta mitä tulee maahanmuuttajien määrään ja osuuteen väestöstä maassamme. Matalan lähtötason vuoksi parin viime vuosikymmenen muutos vaikuttaa kuitenkin meillä dramaattisemmalta kuin monen muun maan kehitys.

Alla oleva kuvio havainnollistaa, että ulkomaan kansalaisten muutto Suomeen on ollut mainitulla ajanjaksolla kaikkineen varsin vähäistä. Vuonna 2016 Suomeen muutti 27 300 ulkomaan kansalaista, kooltaan maamme kanssa samankokoisiin Norjaan 58 500 ja Tanskaan 58 700. Belgiaan muutti samana vuonna 103 200, Ruotsiin 143 000 ja Alankomaihin 182 200 ulkomaalaista. Yhtenäkään tarkastelussa olevana vuotena Suomeen ei ole muuttanut enemmän ulkomaan kansalaisia kuin nationalistisesta politiikastaan tunnettuun Tanskaan. Muutto Norjaan on ollut selvästi korkeammalla tasolla, myös aikana jolloin Edistyspuolue on ollut hallituksessa.

Kuvio 2. Ulkomaan kansalaisten maahanmuutto Alankomaihin, Belgiaan, Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Suomeen vuosina 2006-2016, tuhatta henkilöä. Lähde: OECD.

Vuoden 2015 jälkipuoliskolla ja vuoden 2016 alussa tapahtuneen Eurooppaan suuntautuneen muuttoliikkeen voimakkaan kasvun yhteydessä Suomessa korostettiin, sinänsä täysin oikeutetusti, että Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä oli väestön kokoon suhteutettuna yksi Euroopan suurimpia. Siinä yhteydessä jätettiin kertomatta, tai ihan vilpittömästi unohdettiin, että tämä oli erittäin poikkeuksellista.

On ensinnäkin hyvä muistaa, että ”pakolaiskriisi” ei kohdannut Eurooppaa ensimmäistä kertaa, vaikka puhuttaisiin vain kylmän sodan jälkeisestä ajasta, vaan useissa maissa vastaavanlainen tilanne kohdattiin jo 1990-luvun alussa. Silloin tuli Suomeenkin jonkin verran pakolaisia ja turvapaikanhakijoita Somaliasta (osin Neuvostoliiton kautta) ja Jugoslaviasta, mutta eurooppalaisessa kontekstissa tuskin havaittavia määriä. Näistä eroista Suomen ja muutamien muiden maiden välillä löytyy hyvä havainnollistava kuva toisesta OECD-raportista nimeltä Is This Humanitarian Crisis Different, sivulta 5.

Lisäksi Suomen tapauksessa turvapaikanhakijoiden määrät ovat tippuneet muiden maiden maahanmuuttopoliittisten päätösten, Euroopan unionin ja Turkin välisen sopimuksen solmimisen ja Suomeen itärajan kautta kulun rajoittamisen seurauksena nopeasti takaisin alas. Vuonna 2017 Suomeen jätettiin näiden OECD:n tilastojen perusteella 4 330 uutta turvapaikkahakemusta. Tanskassa ja Norjassa luku oli vielä hieman alempi, mutta Belgiassa 14 040, Alankomaissa 16 090 ja Ruotsissa kaikista rajoituksista huolimatta yhä 22 190.

Alla olevista kuviosta ensimmäinen näyttää uusien turvapaikkahakemusten määrän kehityksen näissä maissa vuosina 2004-2017. Koska Ruotsin tilanne vuosien 2014 ja 2015 osalta on niin suuresti muista maista poikkeava, jälkimmäisessä kuviossa näkyvät vain nuo viisi muuta maata. Kaiken kaikkiaan siis ei ole olemassa mitään perusteita pitää yllä mielikuvaa, jonka mukaan Suomeen olisi juuri nyt kohdistumassa turvapaikanhakijoiden joukkomuuttoa.

Kuvio 3. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Kuvio 4. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Viimeksi mainittua asiaa voidaan havainnollistaa myös tiedoilla Maahanmuuttovirastosta. Alla olevassa kuviossa näkyvät Suomen vastaanottamat turvapaikkahakemukset vuoden 2015 alun ja toukokuun 2018 lopun välisenä aikana. Koko tänä aikana Suomi on vastaanottanut 44 766 turvapaikkahakemusta, joista ylivoimainen osa siis vuoden 2015 jälkipuoliskolla. Sen jälkeen tilanne on ollut hyvin rauhallinen. Kuviota katsoessa kannattaa huomioida, että ne sisältävät myös viime vuosina melko runsaasti jätettyjä uusintahakemuksia sekä Euroopan unionin sisäisiä siirtoja.

Kuvio 5. Turvapaikkahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Samasta lähteestä saadaan vahvistusta sille, että Suomeen ei ylipäätään ole tällä hetkellä kohdistumassa millään muotoa laajaa, saati hallitsematonta, maahanmuuttoa. Viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana muiden kuin EU- ja ETA-kansalaisten hakemia oleskelulupia on haettu varsin maltillisesti (kuvio 6), ja Venäjän federaation suunnasta tulevat hakemukset ovat ylivoimaisesti suurin hakijaryhmä kuten ennenkin. Vähäistä on ollut myös muista EU-maista tai ETA-maista Suomeen kohdistuva muutto (kuvio 7), eikä silläkään puolella virolaistaustaisten ykkösasemaa näytä haastavan mikään. Hallituksen uusi maahanmuuttopoliittinen ohjelma ja taloudellinen nousukausi eivät ainakaan vielä ole saaneet tällä rintamalla muutosta aikaan.

Kuvio 6. Oleskelulupahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

 

Kuvio 7. EU-kansalaisten rekisteröinnit Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Omista maahanmuuttoasioistamme ei siten kannata eurooppalaisissa yhteyksissä kovin suurta numeroa tehdä, eikä maahanmuutosta liene mitään syytä tehdä suurta, saati suurinta, yhteiskunnallista kysymystä edessä olevana vaalikeväänä. Tilanne on tällä hetkellä hyvin vakaa. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, niin työperusteisen maahanmuuton vähäisyydestä.

Siirtolaisuus eri muodoissaan koskettaa kuitenkin meitäkin. Siksi Suomi tarvitsee myös lähivuosina asiallista keskustelua kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen hallinnasta yleensä ja Suomeen kohdistuvasta maahanmuutosta ja sen seurauksista. Etenkin pääkaupunkiseudulla ja joillain muilla paikkakunnilla yhteiskunta muuttuu niin paljon, että niin maahanmuuttajien kuin kantaväestönkin kotoutumisen edistämiseen täytyy kiinnittää asianmukaista huomiota riittävin resurssein.

Myös näistä asioista OECD on kirjoittanut ansiokkaasti. Järjestön Working Together for Local Integration of Migrants and Refugees -raportista laatimani Suomen oloihin sovitettu suomenkielinen tiivistys on vastikään julkaistu Helsingin kaupunginkanslian Työpapereita-sarjassa nimellä Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa.

 

Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2018.pdf

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**

 

* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Kriittisiä kommentteja hallituksen maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan

Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma julkaistiin heti tammikuun 2018 alussa. En voi sanoa olevani lopputulokseen pettynyt, koska syksyn mittaan prosessista kantautuneiden signaalien perusteella odotukset olivat jo asettuneet varsin matalalle. Silti ohjelman lukeminen oli turhauttava kokemus.

Osallistuin toistakymmentä vuotta sitten, loppuvuodesta 2005, keskusteluun Matti Vanhasen hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta, kun työryhmän ehdotus ohjelmaksi oli kesällä julkaistu. Otsikoin kommenttipuheenvuoroni seuraavin sanoin: silmät kiinni ja toivotaan parasta. Koska tuolloin esittämien ajatusten peruslähtökohdat pitävät vieläkin varsin hyvin kutinsa, liitän puheenvuoroni tähän kirjoitukseen erillisenä tiedostona: silmat kiinni ja toivotaan parasta 2005.

Kuinka olisikaan tuolloin voinut tietää, että tuo vuoden 2005 ohjelma on parasta, mitä valtioneuvosto on siihen mennessä ja siitä lähtien tällä saralla aikaan saanut! Siinä ensimmäistä kertaa maahanmuuttoa tarkasteltiin pakolaiskysymyksiä selvästi laajempana kysymyksenä ja hallitusohjelmakirjauksen mukaisesti suhtauduttiin myönteisesti työperusteisen maahanmuuton edistämiseen. Kyseinen ohjelma loi uskoa siihen, että Suomessa pystyttäisiin tarkastelemaan kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyviä kysymyksiä järkevästi ja kokonaisvaltaisesti.

Ennen ohjelman yleisiä linjauksia konkretisoivan toimenpideohjelman valmistumista väliin iski kuitenkin kansainvälinen finanssikriisi, ja kansainvälisillä työmarkkinoilla aktiivisesti rekrytoivan suomalaisen valtiolaivan purjeet reivattiin vauhdilla alas. Muutamaa vuotta myöhemmin, Jyrki Kataisen pääministerikaudella, laadittiin hyvin ylimalkainen Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategia, joka hyväksyttiin vuonna 2013 valtioneuvoston periaatepäätöksenä. Seuraavana vuonna valmistuneen strategian toimenpideohjelman keskeinen sisältö oli se, että mikään ei saanut maksaa mitään. Niin sanotun pakolaiskriisin keskellä juuri kukaan ei uskaltanut ulkomaisen työvoiman tarpeesta puhua.

Turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon tyrehdyttyä ja talouskasvun jälleen orastaessa kysymys ulkomaisen työvoiman saamisesta Suomeen on kuitenkin aktualisoitunut. Tätä heijastaa myös tuoreimman maahanmuuttopoliittisen ohjelman keskeinen tavoitelinjaus, jonka mukaan Suomi pyrkii ennakoivaan, aktiiviseen ja strategiseen työvoiman maahanmuuttoon. Kokonaisuudessaan ohjelman tavoitteena on ”tuoda näkyväksi ja edistää hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa, joka tukee työllisyyttä ja julkista taloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää maahanmuuttoa”.

Ohjelma painottuukin tällä kertaa varsinaisen maahanmuuttopolitiikan osalta nimenomaan työvoiman maahanmuuttoon, ja sen nimeksi on annettu ”Töihin Suomeen – Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma työperusteisen maahanmuuton vahvistamiseksi”. Juha Sipilän hallitus on tunnetusti osittain hallitusohjelmansa velvoittamana, osittain vuoden 2015 tapahtumien johdosta ehtinyt jo laatia useita etenkin pakolaispolitiikkaan liittyviä linjauksia, ohjelmia ja lainsäädäntömuutoksia.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin ulkomaisen työvoiman tarpeeseen ja sen arviointiin (ks. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta kumpi loppuu, työ vai työvoima?). Hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman viesti on kuitenkin selkeä ja yksiselitteinen. Sen mukaan Suomi tarvitsee eri aloille sekä maassa tilapäisesti työskenteleviä että maahan pysyvästi asettuvaa työvoimaa. Lisäksi todetaan, että ”työvoiman maahanmuutto on Suomessa tapahtunut vailla kokonaisvaltaista strategista suunnittelua ja julkisen vallan koordinaatiota koskien rekrytoinnin suuntaamista, rekrytointitoimenpiteitä tai rekrytoitavan työvoiman sijoittumista eri toimi- tai ammattialoille”.

Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että nyt tartuttaisiin tuumasta toimeen ja korjattaisiin havaitut puutteet. Turha toivo. Kuten aikaisemminkin, maahanmuuttopolitiikasta päättävien eväät tuntuvat loppuvan, kun pitäisi siirtyä tarpeiden, tavoitteiden ja toteutuksen konkretisointiin. Tarkoitan tällä sellaisia kysymyksiä kuten: mistä ilmansuunnasta ulkomaista työvoimaa pyritään hankkimaan, kuinka paljon ja millä aikataululla minkälaisia ihmisiä Suomeen tarvittaisiin ja millä keinoin heitä voitaisiin tänne saada, lyhytaikaisesti ja pysyvästi.

Tyly totuus, jonka ohjelmakin näyttää tunnustavan, on ettei Suomi ole missään vaiheessa ollut kansainvälisesti liikkuvan työvoiman merkittävä kohde. Oikeastaan maamme on saanut työperusteista maahanmuuttoa suuremmassa määrin ainoastaan Virosta, kaikki muu on mittakaavaltaan vähäpätöistä. Viime vuosina kiinnostus muuttaa Virosta työn perässä Suomeen on selvästi laskenut, ja monet tänne jo kertaalleen muuttaneet ovat lähteneet takaisin. Sikäläisten nuorten ikäluokkien pienuudesta johtuen suurta ryntäystä tänne ei ole lähitulevaisuudessa odotettavissa.

Valtionhallinnossa ja poliitikkojen piirissä näyttää jo pitkään olleen vallalla käsitys, jonka mukaan Suomen ongelmana on verrokkimaihin nähden heikompi maabrändi. Edistystä voitaisiin näin ollen saada aikaiseksi tehostamalla kansainvälistä maakuvatyötä ja parantamalla sen laatua. Tässä on epäilemättä totuuden siemen. Suomi on huonosti tunnettu syrjäinen maa. Kotimaamme synnyttämät mielikuvat eivät välttämättä ole kielteisiä, mutta juuri millään osa-alueella me emme erotu eduksemme sellaisten henkilöiden silmissä, joilla on varaa valita Suomen kaltaisten yhteiskuntien välillä.

Vaikka Suomen brändiä maailmalla ehkä voidaankin parantaa, minun on mahdotonta uskoa, että yleisellä maakuvatyöllä, kulttuuridiplomatialla tai ohjelman mainitsemalla Suomi-lähettilästoiminnalla voitaisiin ratkaisevasti vaikuttaa työperusteisen maahanmuuton lisäämiseen. Pystyäkseen todella kilpailemaan globaalista työvoimasta Suomen pitäisi – kilpailijamaidensa tavoin – harjoittaa kansainvälistä rekrytointia. Se tarkoittaa paikan päällä olemista, laajamittaista ja pitkäkestoista tiedottamista ja markkinointia ja suoraa värväämistäkin.

Kansainvälisessä rekrytoinnissa minun on vaikea nähdä, että Suomi olisi tähän asti saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Kaikesta tähänastisesta huokuu halu saada tuloksia aikaan halvalla ja välimatkan päästä. Jääkiekkotermein Suomi yrittää epätoivoisesti tehdä maaleja kaukolaukauksilla, vaikka kiekoista suurin osa survotaan verkkoon lähietäisyydeltä. Ohjelma mainitsee toivoa herättävästi kohdennettujen toimenpiteiden joukossa kansainväliset rekrytointipilotit ohjelmistokehittämisen ja matkailun aloilla, mutta jää epäselväksi, mitä näillä oikeasti tarkoitetaan.

Paikan päällä oleminen ja aktiivinen tekeminen ovat kallista puuhaa. Senkin vuoksi Suomessa pitäisi pyrkiä vastaamaan edellä mainittuihin konkretisoiviin kysymyksiin koskien tarpeen määrää, laatua ja aikataulua. Rajalliset resurssit pitäisi kohdentaa sinne, missä kustannus–hyöty-suhteen voidaan olettaa olevan paras. Kun huolehditaan rekrytoinnin ja työelämän pelisääntöjen noudattamisesta, tietoinen ja suunnitelmallinen värväyspolitiikka on myös eettisesti kestävää.

Tuore hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma noudattaa myös sitä jo Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiassa valittua linjausta, jonka mukaan samassa yhteydessä käsitellään myös kotouttamispolitiikkaa sekä hyviä etnisiä tai väestösuhteita. Onkin tärkeätä pitää mielessä, että Suomeen myös työperusteisesti tulevilla on erilaisia tarpeita tänne asettumisessa ja että myös työvoiman maahanmuutto muuttaa Suomea ja sen väestörakenteita pysyvästi.

Valtioneuvosto kuitenkin käsittelee sekä kotouttamista että hyviä väestösuhteita erikseen etenkin työ- ja elinkeinoministeriön ja oikeusministeriön hallinnonaloilla ja laatii säännöllisesti esimerkiksi valtion kotouttamisohjelman. Näin ollen on outoa, että maahanmuuttopolitiikan valmistelussa on tietoisesti lisätty suunnittelun päällekkäisyyttä sisällyttämällä kotouttamis- ja väestösuhdeasioita myös tähän ohjelmatyöhön. Muutenkin aika suppeasta, vain 35 sivun mittaisesta kuvitetusta ohjelmasta vain viisi (5) sivua käsittelee lopulta itse asiaa eli työvoiman maahanmuuton edistämistä. Kansainväliseen rekrytointiin liittyvät kysymykset ovat niin isoja ja monimutkaisia, että ne ansaitsivat huomattavasti laajemman ja täsmällisemmän käsittelyn.

Maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa viitataan rinnakkain valmistelussa olevaan Talent Boost –toimenpideohjelmaan, jonka julkistamista lupaillaan alkukeväälle. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella sekin näyttää kuitenkin menevän suurimmaksi osaksi ohi työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista. Houkuttelun kohteeksi määritellyt osaajat on määritelty osin kovin kapeasti, osin jälleen kerran turhan ylimalkaisesti.

Ehdotankin, että – jos tässä asiassa halutaan olla tosissaan eikä vain näön vuoksi liikkeellä – valtio ryhtyisi laatimaan erillistä maahanmuuttopoliittisen ohjelman työperusteisen maahanmuuton toimenpideohjelmaa. Sen tulisi keskittyisi vain ja ainoastaan tähän asiaan. Ohjelman valmistelun olisi myös hyvä olla laaja-alaista ja keskustelevaa. Viisitoista viime vuotta asiaa kohtalaisen läheltä seuranneena en voi välttyä myöskään vaikutelmalta, että ohjelmatyötä on pyritty tekemään aina vain pienemmässä piirissä.