Kotoutumisen edistämistä ei pitäisi kehittää näin

Opettajien ammattijärjestö OAJ järjesti Helsingissä 7. huhtikuuta seminaarin aiheesta: ”Mikä edistää kotoutumista? Mitä Suomessa pitää tehdä maahanmuuton edistämiseksi?” Pidin seminaarissa alla olevan puheenvuoron, joka oli seminaarin ohjelmassa sijoitettu kommentiksi työministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiesten Sari Haaviston ja Kaisu Piirosen sekä eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan Mari-Leena Talvitien puheiden jälkeen. Otin omassa puheenvuorossani kuitenkin laajemmin kantaa siihen tapaan, jolla suomalaista kotoutumisen edistämistä (kotouttamista) on viime vuosina pyritty kehittämään. Alla oleva teksti on hieman pidennetty versio pitämästäni esityksestä.

Toivoisin, että minulla olisi mukavampaa kerrottavaa. Tutkijana olen kuitenkin sitoutunut siihen, että kerron mitä tietojeni perusteella totena pidän, todellisuutta kaunistelematta. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että se, mitä sanon, ei välttämättä edusta työnantajani Helsingin kaupungin kantaa.

Viime vuodet ovat kotoutumisen edistämistä ammatikseen seuraavalle olleet melkoista pään pyörittelyä. Milloin tuo hämmennys alkoi? Luulen sen alkaneen kasvaa silloin, kun alkuvuodesta 2019 tutustuin eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietintöön kotouttamisen toimivuudesta.

Oli sinänsä hienoa, että kansanedustajat halusivat perehtyä asiaan ja lausua näkemyksensä, mutta lopputulos oli monilta osin kiistanalainen. Kritisoin tuoreeltaan useita sen kehittämisehdotuksista blogissani epärealistisuudesta ja epätarkoituksenmukaisuudesta.

Sain blogikirjoitukseeni paljon myönteistä palautetta asiaa tuntevilta ja kentällä toimivilta tahoilta, jotka eivät kuitenkaan asemansa vuoksi voineet ilmaista itse näkemyksiään julkisuudessa.

Pääministereiden Antti Rinne ja Sanna Marin hallitusohjelmista saimme kuitenkin lukea, että hallitus aikoo laatia kotouttamistoimien uudistamistarpeista kokonaisvaltaisen toimenpideohjelman eduskunnan hyväksymän tarkastusvaliokunnan mietinnön pohjalta. Mietintö hyväksyttiin eduskunnassa vastalauseitta, joten minkäpä sille voi.

Hallituksen olisi muutenkin pitänyt laatia eduskunnalle sekä uusi valtion kotouttamisohjelma että valtioneuvoston selonteko kotoutumisen edistämistä koskevan lain toimeenpanosta. Viimeisin selonteko nimellä ”Maahanmuuton ja kotoutumisen suunta” vuodelta 2015 oli varsin korkeatasoinen tietopaketti. Sen käsittelyyn eduskunnalla ei aikanaan ollut aikaa.

Nyt valtioneuvosto joutui yhdistämään nämä kaksi tehtävää ja laatimaan siis selonteon kotoutumisen edistämisen uudistamistarpeista ottaen huomioon tarkastusvaliokunnan mietinnön kannanottoehdotukset.

Samanaikaisesti vietiin eteenpäin sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamista että työllisyyspalveluiden uudistamista työllisyyden kuntakokeilujen pohjalta. Näihin uudistuksiin sisältyi lukuisia kotoutumiseen ja sen edistämiseen liittyviä kysymyksiä, jotka vaikuttivat kuitenkin jäävän keskustelujen marginaalin marginaaliin.

Valtioneuvoston selonteko julkaistiin kesällä 2021. Se ansaitsee kiitosta siitä, että valmistelijoilla ja asiasta päättäneillä on ollut riittävästi viisautta ja rohkeutta olla ottamatta eduskunnasta lähtöisin olleita kehittämisehdotuksia sellaisenaan. Niitä on muokattu selvästi järkevämpään suuntaan, esimerkiksi valtiovarainvaliokunnan erikoista pyrkimystä kotoutumisajan lyhentämiseen yhteen vuoteen. Esimerkiksi kotoutumiskoulutuksen järjestämisvastuiden uudistamista koskevan ehdotuksen osalta on puolestaan viisaasti edellytetty asian perusteellisempaa selvittämistä.

Samanaikaisesti lopputulos on asiakirja, jonka tarpeellisuus jää jossain määrin kyseenalaiseksi. Muutokset nykykäytäntöihin ovat niin vähäiset, että kaikki uudistaminen olisi voitu toteuttaa vähemmällä voimavarojen tuhlaamisella ja pienin lakimuutoksin. Sanottakoon sekin, että mielestäni se, että kotoutumisen edistämisen perusteita ei ole Suomessa jatkuvasti muutettu, on muutenkin kansainvälisessä vertailussa varsin korkeatasoisen järjestelmämme parhaita piirteitä.

Toisaalta selonteko jää ihmeellisen epämääräiseksi ja paikoin vaikeaselkoiseksi. Merkittävimpänä uudistuksena esille tuodaan erityinen kotoutumisohjelma, josta on vielä usean lukukerran jälkeenkin vaikea saada täyttä selvyyttä siitä, ketkä näitä ohjelmia laativat ja kenelle ja minkälaisin sisällöin. Muut keskeiset uudistukset ovat sellaisia, joita totta kai tehdään muutenkin: kehitetään peruspalveluja ja koulutusjärjestelmää, vakinaistetaan ja vahvistetaan ohjausta ja neuvontaa.

Kuten esimerkiksi vuonna 2020 ilmestyneessä suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja sen kehittämistä käsitelleessä kirjassa ”Suomi omaksi kodiksi – Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet” esitän, varsinainen ongelma Suomessa on tällä toiminnan saralla ollut puutteellinen toimeenpano. Lain ja ohjelmien implementoinnin puutteellisuuksien taustalta löytyy puolestaan usein riittämättömät ja epätarkoituksenmukaisesti kohdennetut resurssit. Suomen julkisesta taloudesta päättävällä eduskunnalla ei ollut osoittaa tähän asiaan omassa mietinnössään juuri minkäänlaista huomiota.

Samanaikaisesti eri lähteistä on tihkunut tietoja kotoutumisen edistämistä koskevan lain uudistamisen valmisteluprosessista. Jossain määrin hämmentävällä tavalla tässä prosessissa on taas tullut esiin asioita, joista ei ole sanaakaan kotoutumisen edistämisen selonteossa, ja monista selonteossa mainituista seikoista ei puolestaan ole kuulunut mitään.

Kaikki kotoutumispalvelut ovat nyt tulossa kuntiin, kun työllisyyspalvelut siirtyvät työllisyyden kuntakokeilun jälkeen täysimittaisesti kuntiin. Työvoimaan kuulumattomille tarkoitetut usein sosiaalisektorin kotoutumispalvelut ovat puolestaan nähdäkseni jäämässä kuntaan. Kunnan asemaa oli tarkoituskin vahvistaa kotoutumisen edistämisjärjestelmän uudistamisessa. Käsittääkseni tässä mentiin kuitenkin pidemmälle kuin oli alun perin tarkoitus.

Kuntien asemaa vahvistavat muutokset eivät sinänsä ole vääränsuuntaisia. Niihin sisältyy kuitenkin riskejä, joista en ole havainnut minkäänlaista julkista keskustelua. Yksi vaara on se, että nykyisinkin suuret hankaluudet kerätä valtakunnallisen tason tietoa maan eri osista vaikeutuvat edelleen, kun eri kunnissa sekä tehdään asioita että kerätään tietoa eri tavoin.

Toinen vähän puskista tullut uudistus on monien valtion kunnille korvaamien kotoutumista ja yhdenvertaista kohtelua edistävien palvelujen kustannusten siirto osaksi laskennallista valtionosuutta ja siten yleiskatteisiksi.

Tämä on periaatteessa hyvä idea, jos rahoitus ei samalla laske aikaisemmasta. Lisäksi vaarana on, että joissain kunnissa korvamerkitsemätöntä valtionosuutta käytetään todellista tarvetta vähemmän kotoutumisen edistämiseen. Tämä johtaisi puolestaan siihen, että nykyisinkin suuret paikalliset ja alueelliset erot palvelujen järjestämisessä korostuvat entisestään.

Olin vastikään kuultavana eräässä tilaisuudessa yhdessä kolmen muun asiantuntijan kanssa. Huomasin, että vaikka edustimme eri näkökulmia, viestimme olivat loppujen lopuksi huomattavan yhdenmukaisia.

Järjestelmässä ei sinänsä ole juuri vikaa, mutta liian monia asioita tehdään liian kevyesti: alkukartoittaminen on pinnallista, kotoutumissuunnitelmat ylimalkaisia, koulutukseen pääsy hidasta, laatuvaihtelut liian suuria, vaikuttavuuden arviointi miltei olematonta ja keskustelu ylipäätään turhan ympäripyöreää.

Näille ongelmille pitäisi saada laitettua piste. On kuitenkin vaikea nähdä, että näin tapahtuu koskaan, jos toimitaan, niin kuin viime aikoina on tehty.

Suomeen muuttaneen kotoutuminen maahamme on moniulotteinen ja pitkäkestoinen useiden prosessien kokonaisuus. Kyse on työllistymisestä ja sen edellytysten parantumisesta, mutta myös paljosta muusta, kuten kulttuuristen arvojen ja käytänteiden ymmärtämisestä, sosiaalisten verkostojen rakentumisesta sekä yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistumisesta.

Olisikin hyvä, jos asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä. Jos on kyse vain työllistymisestä ja sen edellytysten parantamisesta, puhutaan sitten siitä. Selonteossa mainitun kotoutumisohjelman tavoitteena on työllistyminen ja työllistymisen edellytysten parantaminen. Miksi sitä ei kutsuta Suomeen muuttaneiden työllistymisohjelmaksi?

Jos halutaan edistää suomen tai ruotsin kielen oppimista, ei siihenkään keskusteluun paljon kotoutumista tarvita. Ei myöskään silloin, kun kyse on Suomen lainsäädännön tuntemisesta ja kulttuuristen käytänteiden oppimisesta. Kotoutuminen on hyvä sana, mutta liikaa viljeltynä se tuottaa vain sekavuutta ja ohi puhumista.

Ideaalitilanteeseen eli nopeaan ja kokonaisvaltaiseen integroitumiseen verrattuna monien Suomeen muuttaneiden kotoutuminen etenee usein hitaasti ja myös eri ulottuvuuksilla epätahtisesti. Jos katse kohdennetaan työmarkkinoille osallistumiseen, osallistuminen työvoimaan on maahanmuuttajilla alempi kuin kantaväestöön kuuluvilla, työttömyys on yleisempää, ja monet työskentelevät koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä.

Erot Suomen kannalta vertailukelpoisiin maihin nähden ovat kuitenkin pieniä ja osin vaikeasti tulkittavissa. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että myöskään kotoutumisen tulosten osalta maamme olisi jotenkin huonompi kuin muut Pohjoismaat ja muut verrokkimaat Länsi-Euroopassa. Kokemus kotoutumisen edistämisen epäonnistumisesta on usein myös seurausta siitä, että tavoite on asetettu mahdottomaksi saavuttaa.

Luulen puhuvani myös monien muiden suulla sanoessani, että kotoutumisen edistämisen kehittäminen olisi Suomessa helppoa, jos siihen vain olisi tarpeeksi tahtotilaa. Pitäisi vain tehdä kunnolla se mitä luvataan tehdä. Lisärahoitusta on tietenkin vaatimassa liuta muitakin yhteiskunnallisia palveluita ja toimintoja, mutta harvassa kohdassa on niin selvää kuin tässä: kyseessä on investointi, joka maksaa itsensä takaisin.

Olen siis Helsingin kaupungilla töissä, mutta sanoisin tämän seuraavan asian muutenkin. Ulkomaalaistaustainen väestö on Suomessa poikkeuksellisen vahvasti keskittynyt nimenomaan tälle yhdelle kaupunkiseudulle. Kaikilla kunnilla ja seuduilla on tietenkin omat perustellut tarpeensa, mutta näissä kotoutumisen edistämisen asioissa pääkaupunkiseutu kannattaisi kuitenkin ymmärtää erityisenä alueena, johon olisi syytä kiinnittää myös erityistä huomiota.

Lopuksi: Suomalainen yhteiskunta on murrosvaiheessa, jossa suuria määriä Suomessa syntyneitä ulkomaalaistaustaisia siirtyy joka vuosi perusopetuksesta toiselle asteelle, muuhun koulutukseen ja työelämään. Tähän toiseen sukupolveen kuuluvien menestyminen elämässä on monella tapaa tärkeätä sekä heille itselleen että omalle paikkakunnalleen ja koko yhteiskunnalle.

Suomessa syntyneinä he eivät tarvitse kotoutumispalveluja. Monin paikoin on kuitenkin tarvetta tukea heidän elämäntilannettaan ja mahdollisuuksiaan. OAJ järjestönä ja sen jäsenkunta alan ammattilaisina ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa varmistamassa, että nämä lapset ja nuoret löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa ja että yhdenvertaisuus toteutuu maassamme täysimittaisesti ja laaja-alaisesti.