Vastauksia maahanmuuton ja kotoutumisen kysymyksiin

Osallistuin Porin SuomiAreenalla OAJ:n lavalla keskusteluun aiheesta ”mokasiko Suomi maahanmuuttajien kotoutumisen?”. Muita keskustelijoita olivat Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra ja opetusneuvos Leena Nissilä Opetushallituksesta. Meille oli ennalta lähetetty keskustelun nuotit, joihin sisältyi neljä kysymystä. Kuten usein käy, keskustelu lähti kuitenkin pian omille raiteilleen. Improvisoiva ote oli tällä kertaa ehkä ihan paikallaankin, kun tapahtuma oli samaan aikaan Pori Jazz -festivaalin kanssa. Meille esitetyt kysymykset olivat kuitenkin ihan tärkeitä ja hyviä, ja siksi julkaisen omat vastaukseni niihin näin kirjallisessa muodossa tässä blogissa.

Mitä kotoutuminen tarkoittaa?

Olennaista on myöntää, että kotoutuminen ei ole yksi asia, vaan se on monta osittain toisiinsa kytkeytyvää, mutta myös osin täysin itsenäistä kehityskulkua. Jos asiaa tarkastellaan maahanmuuttajien näkökulmasta, kotoutuminen Suomessa voidaan ymmärtää sellaisina prosesseina, joiden myötä yhteiskunnan uusi jäsen löytää tässä yhteiskunnassa ja omalla paikkakunnallaan oman paikkansa elää ja toimia.

Kotoutuminen tarkoittaa pääsyä työmarkkinoille ja työllistymistä, mutta myös muuta osallistumista esimerkiksi kansalaisyhteiskuntaan ja vapaa-ajan toimintoihin. Kotoutuminen on myös sosiaalisten suhteiden ja verkostojen rakentumista niin sanottuun kantaväestöön kuin muutenkin muihin ihmisiin ja yhteisöihin. Kotoutuminen on kielitaidon kasvattamista uuden asuinmaan kieleen tai kieliin sekä kulttuuristen arvojen, normien ja käytäntöjen ymmärtämistä. Lisäksi kotoutuminen on oman sosiaalisen identiteetin kehittymistä siten, että ainakin jossain määrin samastuu myös uuteen paikkakuntaan, yhteiskuntaan ja kansakuntaan sekä tuntee osallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kotoutuminen on myös sitä, että ei tule syrjityksi tai kaltoin kohdelluksi taustansa tai identiteettinsä tähden ja että yhdenvertaisuus toteutuu paitsi teoriassa myös käytännössä. Näin ollen kotoutuminen koskee myös kantaväestöä ja sen sosiaalisia instituutioita (kuten koulua), joiden tulee tarvittaessa mukauttaa ajattelutapojaan ja toimintojaan niin, että maahanmuuttajien kotoutuminen on mahdollisimman sujuvaa.

Ks. tarkemmin artikkelini aiheesta Helsingin kaupungin Kvartti-lehdessä numero 4/2016.

Mitä pitäisi tehdä toisin, jotta ulkomaalaistaustaisten koululaisten oppimistulokset olisivat yhtä hyvät kuin kantaväestön lapsilla?

Ensiksi meillä pitäisi olla enemmän tietoa näistä oppimistuloksista kuin mitä nyt jo muutaman vuoden takaiset kertaluontoiset ja otokseen perustuvat PISA-tulokset meille kertovat. Kokonaiskuva tuskin kovin radikaalisti muuttuu, koska Suomessa todennäköisesti tapahtuu näiltäkin osin saman tyyppisiä asioita kuin muissa Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa. Olen kuitenkin ollut huolestunut siitä, kuinka vahvoja päätelmiä politiikassa ja julkisessa keskustelussa on tehty yhden aineiston perusteella. Tarvitsemme näiden tulosten testaamista, tarkentamista ja täydentämistä, ja ennen muuta tarvitsemme sellaista tietoa, joka auttaa meitä ymmärtämään, mistä erot itse asiassa johtuvat.

Nykytiedon valossa voi kuitenkin melko luotettavasti sanoa, että ainakin seuraavilla kolmella asialla voisi olla myönteistä vaikutusta yhdenvertaisuuden parempaan toteutumiseen suomalaisessa koulujärjestelmässä. 1) Kaikilla koulunsa aloittavilla pitäisi olla alusta lähtien riittävät valmiudet saavuttaa asetetut oppimisen tavoitteet. Tämä tarkoittaa suomen tai ruotsin kielen osaamista, mutta myös erilaisia oppimisen tekniikoita ja koulunkäynnin käytänteitä, jotka erilaisista taustoista tuleville voivat joskus olla vieraita. 2) Kaikkien koululaisten vanhempien pitäisi ymmärtää suomalainen koulutusjärjestelmä ja opetuksen käytänteet, jotta he voisivat tukea lapsiaan ja nuoriaan yhteistyössä koulun ja opettajien kanssa. 3) Kouluissa pitäisi olla riittävästi kykyä havaita oppimisvaikeuksia tai tavoitteista jäämistä aikaisessa vaiheessa sekä välineitä ja muita resursseja auttaa oikeilla tavoilla oikeaan aikaan.

Ks. myös esimerkiksi Helsingin kaupungin Maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma.

Miten voisimme edistää maahanmuuttajien työllistymistä Suomessa?

Tärkeätä on ensinnäkin tunnustaa, että suuria muutoksia nopeasti aikaan saavia temppuja ei ole olemassa. Toivottavasti tämä pidetään mielessä, kun uusi hallitus alkaa perehtyä edellisen eduskunnan hallintovaliokunnan kotoutumista koskeviin toimenpide-ehdotuksiin ja miettiä kotouttamisjärjestelmämme uudistustarpeita. Yksinkertaisin tapa nostaa maahanmuuttajien työllistymisastetta ja laskea työttömyysastetta olisi todennäköisesti lisätä merkittävästi työperusteista maahanmuuttoa, jota Suomeen on kohdistunut toistaiseksi vain vähän, ja lähinnä eteläisestä naapurimaastamme Virosta, josta ei tällä hetkellä näytä juuri olevan muuttohaluja Suomenlahden tälle puolelle. Länsimaiden ulkopuolelta tulleiden, etenkin pakolaistaustaisten naisten osallistuminen työvoimaan ja työllistyminen on toinen alue, jolla olisi paljon voitettavaa. Hyviä hankkeita esimerkiksi kotiäitien työelämävalmiuksien parantamiseksi onkin viime aikoina ollut käynnissä, mutta laajamittaisen muutoksen toteuttaminen vaatii paljon aikaa.

Maahanmuuttajien työllistämisen edistämisessä täytyy muistaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa on varsin vähän matalan kynnyksen työpaikkoja, joihin pääsee ilman suomen tai ruotsin kielen taitoa ja ammattiin soveltuvaa koulutusta. Tämä tuo isoja haasteita niille maahanmuuttajille, joilta nämä perusedellytykset puuttuvat. Tilanteen parantaminen vaatii voimavaroja yksilöllisten toiveiden ja tarpeiden kartoittamiseen, pitkäkestoisia, mutta joustavia kouluttautumisen mahdollisuuksia, tukimuotoja, joilla helpotetaan työnantajien rekrytointimahdollisuuksia sekä mahdollisuuksia muuhun toimintaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnassa työkyvyn ja -halun ylläpitämiseksi. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että työttömyyden ja työllisyyden lisäksi työsuhteen laatu ja muu asema työmarkkinoilla vaihtelee suomalaistaustaisten ja maahanmuuttajien välillä. Suuri osa Suomeen muuttaneista työskentelee tehtävissä, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan ja osaamistaan. Yhteiskunnan näkökulmasta tämä on inhimillisen pääoman haaskaamista, mutta se johtaa helposti myös maahanmuuttajien turhautumiseen tai jopa katkeroitumiseen. Muualla hankitun osaamisen tunnustamisessa ja täydentämisessä meillä on selvästi paljon tekemistä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni eduskunnan hallintovaliokunnan mietinnöstä ja Helsingin kaupungin kotouttamisohjelma vuosille 2017-2021.

Mitä Suomen hallituksen pitäisi nykyisen väestökehityksen valossa tehdä, jotta Suomi pysyisi edelleen hyvinvointivaltiona?

Suomi ei voi pysyä sellaisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jollaiseksi sitä viisikymmentä vuotta sitten luotiin. Silloin Suomi oli erilainen, aika oli erilainen ja maailma oli erilainen. Sitä sosiaalisen ja taloudellisen turvallisuuden tasoa, joka jossain 1980-luvun puolivälissä saavutettiin, ei todennäköisesti koskaan enää pystytä toistamaan. Toisaalta meidän on myös varottava lähtemästä sellaisten politiikan helppoheikkien kelkkaan, jotka idealisoivat menneisyyden, johon ei kuitenkaan ole paluuta. Hyvinvointivaltio-Suomi oli esimerkiksi tulvillaan sellaista sääntelyä ja byrokratiaa, jota harva meistä kaipaa takaisin.

Odotettavissa oleva väestökehitys tuottaa meillä niin kuin monissa muissakin maissa huoltosuhteen ongelmia, kestävyysvajetta ja siten julkisten tai julkisrahoitteisten palvelujen tuottamisen vaikeuksia. Uskon niitä väestötilastoasiantuntijoita, joiden mukaan niin mittavaa ja oikein kohdennettua maahanmuuttoa Suomeen ei saada millään, että yhteiskuntamme edellä mainitut rakenteelliset ongelmat niillä ratkeaisivat. Tarvitaan paljon muutakin, työurien pidentämistä, työllisyysasteen nostoa, hallinnon tehostamista, palveluinnovaatiota ja todennäköisesti myös vähempään tyytymistä. Onnistuneella maahanmuutolla voidaan saada ulkomaisia työntekijöitä työvoimapulasta nyt ja tulevaisuudessa kärsiville aloille ja alueille. 2000-luvun alusta lähtien Suomen hallitukset ovatkin pyrkineet edistämään työvoiman maahanmuuttoa. Toteutus on kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäänyt kovin heppoiseksi. Odotan uudelta hallitukselta tarmokkaampaa otetta, joka lähtee sen tosiseikan tunnustamisesta, että saadakseen haluamaansa työvoimaa ulkomailta Suomen on kovassa kansainvälisessä kilpailussa oltava valmis tekemään sen eteen lujasti töitä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta.

Kuka on maahanmuuttaja?

Lopuksi keskustelun juontaja Reetta Räty esitti vielä kysymyksen siitä, mitä maahanmuuttajilla tarkoitetaan ja miten maahanmuuttajista pitäisi puhua. Se on myös erittäin hyvä kysymys. Oma vastaukseni kuului suurin piirtein seuraavasti:

Maahanmuuttajista yhtenä kokonaisuutena kannattaa puhua vain lyhyesti ja silloinkin mahdollisimman täsmällisesti. Maahanmuuttajia ovat ensinnäkin ainoastaan Suomeen muuttaneet henkilöt, Suomessa syntyneet eivät koskaan ole maahanmuuttajia. Tilastokeskuksen syntyperäluokittelua hyödyntäen voimme vielä erottaa toisistaan ulkomaalaistaustaiset ja suomalaistaustaiset ulkomailla syntyneet ja Suomeen muuttaneet henkilöt. Ulkomaalaistaustainen henkilö on sellainen, jonka molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva vanhempi) ovat syntyneet ulkomailla. Suomalaistaustaisia ovat puolestaan kaikki ne, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. On monella tapaa perusteltua pitää maahanmuuttajina vain ulkomailla syntyneitä ulkomaalaistaustaisia.

Suuri osa Suomen ulkomaalaistaustaisista on syntynyt Suomessa, ja heistä voi käyttää myös sellaisia nimityksiä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi tai ensimmäisen polven suomalaiset. Edellä määritellyt maahanmuuttajat eli ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat myös hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä, joita ei useinkaan yhdistä mikään muu kuin muutto Suomeen. Siksi esimerkiksi kotoutumista analysoitaessa on välttämätöntä erottaa toisistaan esimerkiksi työn perusteella muuttaneet, perheen yhdistämisen seurauksena muuttaneet ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvat (pakolaiset). Maahanmuuttaja- tai ulkomaalaistaustaisen väestön erilainen rakenne eri maissa auttaa usein ymmärtämään näiden maiden välisiä eroja esimerkiksi työllistymisessä ja muussa kotoutumisessa.

Ks. myös esim. artikkelini suomalaisen monikulttuurisuuden tilastoinnin kehittämistarpeista.

 

 

Mainokset