Refugees’ integration in their host societies

As a part of the World Refugee Day on 20 June 2018, the Finnish Migration Institute organized in Turku an event with the title Enriching Integration. I gave there a speech on integration processes of immigrant in general and of refugees in particular. The speech went roughly as follows.

Some weeks ago there was a debate at the Finnish current affairs programme A-studio between the Finnish Minister of Interior Kai Mykkänen and the leader of the Perussuomalaiset, the nationalist Finns Party, Jussi Halla-aho. They talked about immigration to Finland now and in the future. The participants strongly disagreed on the desirability of further immigration, on the need for an active immigration policy and on the impact of immigration to Finnish society.

However, in the end of the programme they suddenly found remarkable consensus in finding problems in the integration of immigrants into Finnish society. They both considered national integration policy in Finland as failed and in need of a change. The TV journalist in the studio did not seem to have a divergent opinion either.

Based on available statistics, Finland does not belong to the top European countries when it comes to making immigrants smoothly enter the domestic labour market. The activity rate measuring labour force participation of the foreign-born work-age population is low, the unemployment rate of immigrants is high, and many immigrants work below their level of competence, less than what they would like to, and often in unsatisfactory conditions. In this sense, indeed, the situation looks sad.

Immigrants make a heterogeneous group, and there are big differences between groups defined by, for example, the country of origin, the reason for migration, or education level. There are also differences between men and women, between younger and older migrants and between those that have arrived recently and those that have been here already for some time. We should never take immigrants as one group. Instead, we should always be explicit about what and whom we are actually talking while discussing immigration and immigrants.

In terms of the reason for migrating and having a residence permit in Finland, those under international protection are often in a disadvantaged position in the labour market. However, also in this group, that I will here call refugees, there are big differences. Many individuals that have fled persecution, war or violence have succeeded in making a great career in their country of destination, including Finland. Lots of them are managing quite all right. However, the road to proper jobs is also often a long one.

At this point, let me also make one thing clear: integration into the host society is a much broader and a more complicated phenomenon than getting a job. We can define integration as a process of finding one’s place in the country one is living in and as participation in the society on equal terms. Integration means a multi-dimensional, multi-faceted individual development that takes place in areas such as education, employment, housing and politics. In addition, the processes of integration also include learning the local language and understanding culture, building social trust and relations. The psychological identification to and emotional attachment with the new hometown and society should not be forgotten, either.

People with a job can also have serious problems in their life and feel marginalized or alienated. Vice versa, it is completely possible that people live an active life and have a strong sense of belonging with the society without having a job. In fact, we should pay more attention to life outside the workplace irrespective of if we are talking about immigrants or the so-called native population. However, the integration processes of immigrants in general and of refugees in particular into the Finnish society often seems to be cumbersome even with this broader definition in mind.

Why is it that refugees have problems in their integration processes? What comes to employment issues, some things are self-evident. Firstly, it is in fact quite stupid to compare the activity rate or employment rate of  those that come to Finland because of a job with those that arrive because of other reasons. Naturally people who already have a place to work at the time of arrival are more frequently employed. But there are also other factors that should be taken into account. A recent OECD report (2016) mentions some reasons for the unprivileged position of refugees in the labour market:

  • Refugees often suffer from a lack of language skills, local networks, and knowledge of the local labour market.
  • Employers are uncertain about the value of the foreign credentials and experience of refugees.
  • Refugees usually have no educational institution to provide them with a programme of daily activities and link them to their host country.
  • There often are no family links and/or other social networks to provide them with much needed information.

Furthermore, some refugees also suffer from traumatic experiences from the past or from other health problems. Many of them have come from remote countries with a different local culture and value system. Learning the Finnish language is probably even more difficult for non-European immigrants than for people coming from closely located countries.

Immigrants themselves play an important role in the integration processes, of course, and this can be an asset but also an obstacle. If a person does not really want to settle in the host society, because of the idea of leaving the country again soon, for example, it is difficult for anybody to accelerate adaptation and integration. As a Swedish writer of Greek origin, Theodor Kallifatides, has put it, the immigrant is also required to meet the new country with curiosity and with benign interest in order to succeed in integration.

A well-known Norwegian researcher, Grete Brochmann, has written with her colleague that it has proven difficult to integrate newcomers in the Nordic labour market, characterised by high demands for skills and a compressed wage structure. Furthermore, the labour markets in these countries are highly regulated and knowledge-intensive. It is easy to imagine that these conditions can be especially difficult for many immigrants with a refugee background that often lack formal skills or that have difficulties in getting their competence recognized.

Furthermore, it is easy to understand that finding a job is easier when the economy is growing which means open vacancies and less competition whereas the times of economic downturn makes it difficult to get and to keep a job. It seems than immigrants in general and refugee migrants in particular tend to be more influenced than the native population by fluctuations in the economy. Finland has had bad luck in the sense that the two times that our country has received a larger influx of refugees, this has coincided with an economic recession.

In addition, there is the more general atmosphere in society with regard to immigration and to people with different backgrounds and identities. Discrimination in the labour market does not explain every injustice but it definitely exists, and there is both overt and covert racism as well. During the last decades, it has become more difficult to feel welcome in Western European societies if one is a refugee, a muslim, or belongs to visible minorities. Many immigrants in Finland are all that, therefore suffering from manifold prejudice or even hostility.

What does all this mean with regard to the critical judgments of our two top politicians I started with? The first conclusion is that even though we have to take seriously the messages from statistical sources that Finland is not succeeding too well in immigrant integration, we also need to avoid hasty and ungrounded conclusions. There is a need for more detailed analyses that also consider the general context of integration. According to an ancient Finnish wisdom, you should examine a person first before hitting him: ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.

Secondly, we should understand that although public integration policy can have a positive impact in supporting integration processes, there are limits for what integration services, language courses etc., can achieve if the circumstances are against us. Sometimes it might be that integration policy is praised for an advance that would have taken place independently. Much more common, however, is that integration policy is blamed for failures it is in fact not responsible for.

In my opinion, we should also understand that it is unfair to criticize both integration policy-makers and immigrants if the bar, the goal of integration, has been set unrealistically high. At the time of the so-called refugee-crisis in 2015, representatives of the Finnish government soon starting talking about very fast, if not immediate entrance to the labour market. They did this without knowing, or without caring what they know, about the long asylum application processes and about how fast refugees in average can be expected to get a job in the Nordic countries.

To recapitulate, what does it need to promote refugee integration, individually and collectively? Firstly, it requires that those who come to stay feel motivated in starting a new active life in this country. Finding a comfortable place in Finland does not come for granted, it also needs efforts from immigrants such as learning language, understanding culture, respecting core values, getting an education if needed. An asylum should also be felt as a place to make a contribution.

Secondly, the Finnish society, both its institutions and individual members, should accept living together with immigration and immigrants, giving everyone a chance to be treated equally irrespective of origin, identity, or reason for being in this country. This means offering opportunities for newcomers to show they can have a positive impact. Our conception of normality should also be made more open, and the processes of recognition of less common skills and competences should be made faster.

The integration policy apparatus in Finland could probably also function better. Publicly funded action should be targeted to those needs and possibilities where most impact can be obtained. This is, however, easier said than done, and not only because of the fact that tailor-made solutions tend to be costly. Already now I believe that the resources allocated for immigration integration do not meet the factual needs.

Integration policy could be made more efficient and effective also if we knew better what to do. However, we are still badly lacking strong evidence about what are the most important factors enhancing and hampering integration. Furthermore, we do not have sufficient information about what integration services and other activities really make a difference. Producing this information is the job of my colleagues and mine, too. There is a lot of work to do for everyone.


Brochman, Grete & Anniken Hagelund (2011). Migrants in the Scandinavian Welfare State. The emergence of a social policy problem. Nordic Journal of Migration Research 1:1, 13-24.

Kallifatides, Theodor (2016). Ett nytt land utanför mitt fönster. Bonnier Pocket, Stockholm.

OECD (2016), Making Integration Work: Refugees and others in need of protection, OECD Publishing, Paris.

Saukkonen, Pasi (2016). Mitä on kotoutuminen? Kvartti 4.


Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta:

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**


* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Kriittisiä kommentteja hallituksen maahanmuuttopoliittiseen ohjelmaan

Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma julkaistiin heti tammikuun 2018 alussa. En voi sanoa olevani lopputulokseen pettynyt, koska syksyn mittaan prosessista kantautuneiden signaalien perusteella odotukset olivat jo asettuneet varsin matalalle. Silti ohjelman lukeminen oli turhauttava kokemus.

Osallistuin toistakymmentä vuotta sitten, loppuvuodesta 2005, keskusteluun Matti Vanhasen hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta, kun työryhmän ehdotus ohjelmaksi oli kesällä julkaistu. Otsikoin kommenttipuheenvuoroni seuraavin sanoin: silmät kiinni ja toivotaan parasta. Koska tuolloin esittämien ajatusten peruslähtökohdat pitävät vieläkin varsin hyvin kutinsa, liitän puheenvuoroni tähän kirjoitukseen erillisenä tiedostona: silmat kiinni ja toivotaan parasta 2005.

Kuinka olisikaan tuolloin voinut tietää, että tuo vuoden 2005 ohjelma on parasta, mitä valtioneuvosto on siihen mennessä ja siitä lähtien tällä saralla aikaan saanut! Siinä ensimmäistä kertaa maahanmuuttoa tarkasteltiin pakolaiskysymyksiä selvästi laajempana kysymyksenä ja hallitusohjelmakirjauksen mukaisesti suhtauduttiin myönteisesti työperusteisen maahanmuuton edistämiseen. Kyseinen ohjelma loi uskoa siihen, että Suomessa pystyttäisiin tarkastelemaan kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyviä kysymyksiä järkevästi ja kokonaisvaltaisesti.

Ennen ohjelman yleisiä linjauksia konkretisoivan toimenpideohjelman valmistumista väliin iski kuitenkin kansainvälinen finanssikriisi, ja kansainvälisillä työmarkkinoilla aktiivisesti rekrytoivan suomalaisen valtiolaivan purjeet reivattiin vauhdilla alas. Muutamaa vuotta myöhemmin, Jyrki Kataisen pääministerikaudella, laadittiin hyvin ylimalkainen Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategia, joka hyväksyttiin vuonna 2013 valtioneuvoston periaatepäätöksenä. Seuraavana vuonna valmistuneen strategian toimenpideohjelman keskeinen sisältö oli se, että mikään ei saanut maksaa mitään. Niin sanotun pakolaiskriisin keskellä juuri kukaan ei uskaltanut ulkomaisen työvoiman tarpeesta puhua.

Turvapaikanhakijoiden Suomeen tulon tyrehdyttyä ja talouskasvun jälleen orastaessa kysymys ulkomaisen työvoiman saamisesta Suomeen on kuitenkin aktualisoitunut. Tätä heijastaa myös tuoreimman maahanmuuttopoliittisen ohjelman keskeinen tavoitelinjaus, jonka mukaan Suomi pyrkii ennakoivaan, aktiiviseen ja strategiseen työvoiman maahanmuuttoon. Kokonaisuudessaan ohjelman tavoitteena on ”tuoda näkyväksi ja edistää hallituksen maahanmuuttopoliittista linjaa, joka tukee työllisyyttä ja julkista taloutta vahvistavaa, huoltosuhdetta kohentavaa sekä talouden kansainvälistymistä edistävää maahanmuuttoa”.

Ohjelma painottuukin tällä kertaa varsinaisen maahanmuuttopolitiikan osalta nimenomaan työvoiman maahanmuuttoon, ja sen nimeksi on annettu ”Töihin Suomeen – Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma työperusteisen maahanmuuton vahvistamiseksi”. Juha Sipilän hallitus on tunnetusti osittain hallitusohjelmansa velvoittamana, osittain vuoden 2015 tapahtumien johdosta ehtinyt jo laatia useita etenkin pakolaispolitiikkaan liittyviä linjauksia, ohjelmia ja lainsäädäntömuutoksia.

En puutu tässä yhteydessä tarkemmin ulkomaisen työvoiman tarpeeseen ja sen arviointiin (ks. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta kumpi loppuu, työ vai työvoima?). Hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman viesti on kuitenkin selkeä ja yksiselitteinen. Sen mukaan Suomi tarvitsee eri aloille sekä maassa tilapäisesti työskenteleviä että maahan pysyvästi asettuvaa työvoimaa. Lisäksi todetaan, että ”työvoiman maahanmuutto on Suomessa tapahtunut vailla kokonaisvaltaista strategista suunnittelua ja julkisen vallan koordinaatiota koskien rekrytoinnin suuntaamista, rekrytointitoimenpiteitä tai rekrytoitavan työvoiman sijoittumista eri toimi- tai ammattialoille”.

Tätä taustaa vasten voisi olettaa, että nyt tartuttaisiin tuumasta toimeen ja korjattaisiin havaitut puutteet. Turha toivo. Kuten aikaisemminkin, maahanmuuttopolitiikasta päättävien eväät tuntuvat loppuvan, kun pitäisi siirtyä tarpeiden, tavoitteiden ja toteutuksen konkretisointiin. Tarkoitan tällä sellaisia kysymyksiä kuten: mistä ilmansuunnasta ulkomaista työvoimaa pyritään hankkimaan, kuinka paljon ja millä aikataululla minkälaisia ihmisiä Suomeen tarvittaisiin ja millä keinoin heitä voitaisiin tänne saada, lyhytaikaisesti ja pysyvästi.

Tyly totuus, jonka ohjelmakin näyttää tunnustavan, on ettei Suomi ole missään vaiheessa ollut kansainvälisesti liikkuvan työvoiman merkittävä kohde. Oikeastaan maamme on saanut työperusteista maahanmuuttoa suuremmassa määrin ainoastaan Virosta, kaikki muu on mittakaavaltaan vähäpätöistä. Viime vuosina kiinnostus muuttaa Virosta työn perässä Suomeen on selvästi laskenut, ja monet tänne jo kertaalleen muuttaneet ovat lähteneet takaisin. Sikäläisten nuorten ikäluokkien pienuudesta johtuen suurta ryntäystä tänne ei ole lähitulevaisuudessa odotettavissa.

Valtionhallinnossa ja poliitikkojen piirissä näyttää jo pitkään olleen vallalla käsitys, jonka mukaan Suomen ongelmana on verrokkimaihin nähden heikompi maabrändi. Edistystä voitaisiin näin ollen saada aikaiseksi tehostamalla kansainvälistä maakuvatyötä ja parantamalla sen laatua. Tässä on epäilemättä totuuden siemen. Suomi on huonosti tunnettu syrjäinen maa. Kotimaamme synnyttämät mielikuvat eivät välttämättä ole kielteisiä, mutta juuri millään osa-alueella me emme erotu eduksemme sellaisten henkilöiden silmissä, joilla on varaa valita Suomen kaltaisten yhteiskuntien välillä.

Vaikka Suomen brändiä maailmalla ehkä voidaankin parantaa, minun on mahdotonta uskoa, että yleisellä maakuvatyöllä, kulttuuridiplomatialla tai ohjelman mainitsemalla Suomi-lähettilästoiminnalla voitaisiin ratkaisevasti vaikuttaa työperusteisen maahanmuuton lisäämiseen. Pystyäkseen todella kilpailemaan globaalista työvoimasta Suomen pitäisi – kilpailijamaidensa tavoin – harjoittaa kansainvälistä rekrytointia. Se tarkoittaa paikan päällä olemista, laajamittaista ja pitkäkestoista tiedottamista ja markkinointia ja suoraa värväämistäkin.

Kansainvälisessä rekrytoinnissa minun on vaikea nähdä, että Suomi olisi tähän asti saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Kaikesta tähänastisesta huokuu halu saada tuloksia aikaan halvalla ja välimatkan päästä. Jääkiekkotermein Suomi yrittää epätoivoisesti tehdä maaleja kaukolaukauksilla, vaikka kiekoista suurin osa survotaan verkkoon lähietäisyydeltä. Ohjelma mainitsee toivoa herättävästi kohdennettujen toimenpiteiden joukossa kansainväliset rekrytointipilotit ohjelmistokehittämisen ja matkailun aloilla, mutta jää epäselväksi, mitä näillä oikeasti tarkoitetaan.

Paikan päällä oleminen ja aktiivinen tekeminen ovat kallista puuhaa. Senkin vuoksi Suomessa pitäisi pyrkiä vastaamaan edellä mainittuihin konkretisoiviin kysymyksiin koskien tarpeen määrää, laatua ja aikataulua. Rajalliset resurssit pitäisi kohdentaa sinne, missä kustannus–hyöty-suhteen voidaan olettaa olevan paras. Kun huolehditaan rekrytoinnin ja työelämän pelisääntöjen noudattamisesta, tietoinen ja suunnitelmallinen värväyspolitiikka on myös eettisesti kestävää.

Tuore hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma noudattaa myös sitä jo Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiassa valittua linjausta, jonka mukaan samassa yhteydessä käsitellään myös kotouttamispolitiikkaa sekä hyviä etnisiä tai väestösuhteita. Onkin tärkeätä pitää mielessä, että Suomeen myös työperusteisesti tulevilla on erilaisia tarpeita tänne asettumisessa ja että myös työvoiman maahanmuutto muuttaa Suomea ja sen väestörakenteita pysyvästi.

Valtioneuvosto kuitenkin käsittelee sekä kotouttamista että hyviä väestösuhteita erikseen etenkin työ- ja elinkeinoministeriön ja oikeusministeriön hallinnonaloilla ja laatii säännöllisesti esimerkiksi valtion kotouttamisohjelman. Näin ollen on outoa, että maahanmuuttopolitiikan valmistelussa on tietoisesti lisätty suunnittelun päällekkäisyyttä sisällyttämällä kotouttamis- ja väestösuhdeasioita myös tähän ohjelmatyöhön. Muutenkin aika suppeasta, vain 35 sivun mittaisesta kuvitetusta ohjelmasta vain viisi (5) sivua käsittelee lopulta itse asiaa eli työvoiman maahanmuuton edistämistä. Kansainväliseen rekrytointiin liittyvät kysymykset ovat niin isoja ja monimutkaisia, että ne ansaitsivat huomattavasti laajemman ja täsmällisemmän käsittelyn.

Maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa viitataan rinnakkain valmistelussa olevaan Talent Boost –toimenpideohjelmaan, jonka julkistamista lupaillaan alkukeväälle. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella sekin näyttää kuitenkin menevän suurimmaksi osaksi ohi työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista. Houkuttelun kohteeksi määritellyt osaajat on määritelty osin kovin kapeasti, osin jälleen kerran turhan ylimalkaisesti.

Ehdotankin, että – jos tässä asiassa halutaan olla tosissaan eikä vain näön vuoksi liikkeellä – valtio ryhtyisi laatimaan erillistä maahanmuuttopoliittisen ohjelman työperusteisen maahanmuuton toimenpideohjelmaa. Sen tulisi keskittyisi vain ja ainoastaan tähän asiaan. Ohjelman valmistelun olisi myös hyvä olla laaja-alaista ja keskustelevaa. Viisitoista viime vuotta asiaa kohtalaisen läheltä seuranneena en voi välttyä myöskään vaikutelmalta, että ohjelmatyötä on pyritty tekemään aina vain pienemmässä piirissä.


Kumpi loppuu, työ vai työvoima?

Alempaa löytyy vuoden 2017 viimeinen kolumnini Siirtolaisuus-Migration-lehteen (4/2017) otsikon mukaisesta aiheesta. Aikaisemmit kolumnini aiheista ”Halvalla hyvä pakolaisvene” (3/2017), ”Populistin retoriikka ja nationalismin henki” (2/2017) ja ”Älkää unohtako muuttoliikettä” (1/2017) löytyvät tiedostosta Kolumnit 1-3_2017_Siirtolaisuus_julkaistu 2. Kaikki kolumnit löytyvät myös Siirtolaisuus-Migration-lehden verkkosivulta, josta kaikki numerot ovat ladattavissa pdf-tiedostoina.


Euroopan väestö ikääntyy vauhdilla. Syntyvät ikäluokat ovat pieniä, ja elinajanodote nousee. Työvoimasta siirtyy joka vuosi enemmän ihmisiä pois kuin mitä tulee sisään. Työikäisten osuus koko väestöstä pienenee eli väestöllinen huoltosuhde heikkenee, myös Suomessa. Tämä näkyy työmarkkinoilla.

Tätä kirjoitettaessa paljon pulaa on Ammattibarometrin mukaan etenkin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista sekä rakennusalan ja it-sektorin osaajista. Myös lastentarhanopettajien ja erityisopettajien tehtäviin on vaikea löytää tekijöitä, samoin siivousalalle ja joihinkin myyntityön ammatteihin. Tarvittavan työvoiman määrä ja luonne vaihtelevat eri puolilla Suomea.

Miltei kymmenen vuotta kestänyt taloudellisesti vaikea kausi vaimensi keskustelua väestön rakenteellisesta muutoksesta ja sen seurauksista. Korkean työttömyyden aikana on vaikea puhua kovaan ääneen työvoimapulan uhasta. Samalla kun suhdannenäkymät ovat viime aikoina kirkastuneet, myös työn tarjonnan kysymyksistä on alettu keskustella aktiivisemmin.

Vuoden 2017 syyskuussa Suomessa oli noin 275 000 työtöntä työnhakijaa, eli noin kymmenen prosenttia työvoimasta oli työtä vailla. Suurin osa heistä on niin sanottuja kantasuomalaisia, mutta noin 75 000 oli ulkomaan kansalaisia. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysprosentti on Suomessa selvästi kantaväestöön kuuluvia korkeampi, joskin vaihtelu maahanmuuttajaryhmien välillä on suurta.

Vaikka reservissä tuntuisi siis olevan paljon työn tekijöitä, kotimaiset voimat eivät välttämättä silti riitä työvoiman lähitulevaisuuden tarpeen tyydyttämiseen. Tämä voi johtaa vaikeuksiin yrityksissä ja palvelujen tuottamisessa. Myönteiset kasvunäkymät voivat jäädä toteutumatta, kun kysyntään ei voida vastata tarjonnalla ja kun työn hinta nousee. Rahoituskriisin lisäksi hyvinvointivaltiota kohtaa henkilökuntakriisi.

Todellisesta tulevaisuuden työvoimatarpeesta on vaikea saada tarkkoja ja luotettavia tietoja, ja kysymys politisoituu herkästi. Eri lähteistä saatavien tietojen ja näkemysten perusteella on kuitenkin ilmeistä, että säilyttääkseen viime vuosien työn tarjonnan ja talouden kitkattoman toiminnan Suomi tarvitsee myös ulkomaisten työntekijöiden maahanmuuttoa.

Työperusteisen maahanmuuton edistäminen on todennäköisesti valtioneuvoston maahanmuuttopoliittisen ohjelman valmistelijoiden työpöydällä yhtenä suurena asiakokonaisuutena. Ainakin sen pitäisi olla. Suomi ei ole missään vaiheessa ollut kansainvälisten muuttoliikkeiden tärkeä kohdemaa, eikä siitä sellaista tule ilman merkittävää panostusta ulkomailla tapahtuvan rekrytoinnin lisäämiseksi.

Suomeen on muuttanut suuremmassa määrin työntekijöitä oikeastaan vain Virosta. Viime vuosina muutto eteläisestä naapurimaasta on kuitenkin olennaisesti vähentynyt, ja tänne jo kertaalleen asettuneet ovat alkaneet muuttaa takaisin entiseen kotimaahansa. Koska nuorten työikäisten ikäluokat ovat Virossa pienet, sieltä päin on tuskin odotettavissa paljon apua suomalaiseen työvoimapulaan.

Jos on niin, että Suomeen todella tarvitaan työntekijöitä, meillä pitäisi nostaa keskustelu keinoista ulkomaisen työvoiman Suomeen saamiseksi aivan toiselle tasolle. Maakuvatyön kanssa nyhertäminen ei riitä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mihinkään.

Asiakokonaisuutta mutkistaa kuitenkin samalla se, että nykyään on poikkeuksellisen vaikea ennakoida työvoiman tarvetta, kun mukaan otetaan hieman pidempi aikaperspektiivi. Taloudellisten suhdanteiden ennustaminen on tietenkin aina ollut hankalaa, ja globalisaation oloissa se on muodostunut entistä vaikeammaksi.

Vanhojen vaikeuksien lisäksi tieteellinen ja teknologinen kehitys vaikuttanee tulevina vuosikymmeninä erittäin paljon työn tekemiseen ja työmarkkinoiden rakenteeseen. Automaatio on jo vienyt pois suuren määrän teollisen tuotannon työpaikoista, nyt innovaatiovetoisen saneeraamisen kohteena ovat myös palvelut, tietotyö ja logistiikka.  Suomessa finanssialan johtajat ovat kertoneet tuhansissa laskettavista työpaikkojen menetyksistä, kun esimerkiksi rahoitusprosesseja automatisoidaan.

Ihmistyötä korvaavat etenkin kolmiulotteinen tulostaminen, itseohjautuvat robottiautot ja tekoälyn tarjoamat käytännön sovellukset. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, millä vauhdilla muutos etenee eri aloilla. Tietoa ei myöskään ole siitä, missä määrin ja minne syntyy uusia työpaikkoja, jotka edellyttävät toisenlaista osaamista.

Olen suuresti huolissani siitä, mitä tästä seuraa. Jos julkisuudessa esitetyt karkeat ennusteet pitävät paikkansa, niin ihmisillä ja yhteiskunnilla on hirmuinen kiire yrittää sopeutua työelämän muutokseen. Uusiin olosuhteisiin soveltuvaa koulutusta pitäisi kehittää salamavauhtia samoin kuin luoda uusia malleja ratkaista työnteon ulkopuolelle jäävien toimeentulon ja merkityksellisen elämän kysymyksiä.

Globaalisti kehitys tuottanee suuria ongelmia Afrikan, Lähi-idän ja Etelä-Aasian voimakkaan väestönkasvun ja nuoriin painottuvan ikärakenteen maille. Työvoimavaltaista teollista tuotantoa tarvitaan ylipäätään entistä vähemmän. Lisäksi 3D-tulostamisen seurauksena sekin vähä voi siirtyä takaisin korkean palkkatason maihin, lähelle tuotteiden suunnittelua ja tärkeimpiä markkina-alueita.

Suomessa logistiikkapalvelut ovat varsinkin alemman koulutustason ihmisten tärkeä työllistäjä. Heistä monet ovat maahanmuuttajia. Erään arvion mukaan kolme neljästä ajoneuvosta kulkisi jo parin vuosikymmenen päästä itseohjautuvasti. Jos julkinen liikenne alkaa pääkaupunkiseudulla kulkea ilman kuljettajia, monien Suomeen muuttaneiden mahdollisuudet päästä työelämään kiinni heikkenevät rajusti.

Työpaikat ovat ilmeisesti parhaiten turvassa siellä, missä koneen on (vielä) vaikea korvata ihmistä. Näissä työpaikoissa tarvitaan vuorovaikutustaitoja ja empaattisuutta. Monet ihmiset voivat ottaa elämässään menestyksellisesti uuden suunnan esimerkiksi sosiaalialla tai terveydenhoidossa. On kuitenkin idealistista ajatella, että tällainen ammatillinen nahanluonti onnistuisi kaikilta.

Jos Suomesta katoaisi työ TAI työvoima, niin poliittisten toimenpiteiden suunnittelu olisi melko helppoa, vaikka jäljelle jäävät kysymykset vaikeita olisivatkin. Todellisuudessa molemmat kehityskulut asettuvat hankalasti päällekkäin: työmarkkinoilta vähenee sekä työn tekijöitä että työpaikkoja.

Maahanmuuttopolitiikan osalta tämä tarkoittaa sitä, että Suomen on syytä pyrkiä aktiivisesti saamaan ulkomailta Suomeen työntekijöitä niille aloille ja työpaikkoihin, jotka todella kärsivät työvoimapulasta. Näin on tehtävä, vaikka emme tiedä, kuinka kauan tuo työvoimapula kestää.

Tässä voi syntyä kiusaus ajatella, että Suomeen työtä tekemään tulevat ovat täällä vain tilapäisesti. Näin Euroopassa sodan jälkeen pitkälti ns. vierastyöläisiin suhtauduttiin. Sen seurauksena ei valmistauduttu siihen muutokseen, jonka muuttoliike yhteiskunnissa sai aikaan. Tätä asennoitumisvirhettä Suomi ei ole tähän asti tehnyt, eikä maamme kannata tehdä sitä nytkään.

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Pidin joulukuussa 2015 Siirtolaisuusinstituutin Muuttoliikesymposiumissa esitelmän otsikolla Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tarkastelin siinä kansainvälisen muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan, kotoutumisen ja kotouttamisen sekä monikulttuurisuuden ja vähemmistöpolitiikan historiallista kehitystä, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä.

Kirjoitin puheen pohjalta artikkelin, jonka toimitin Siirtolaisuusinstituuttiin helmikuussa 2016. Symposiumin esitelmistä koottu julkaisu ilmestyi jokin aika sitten nimellä Maassamuutto ja siirtolaisuus kehityksen moottoreina?  Se on tilattavissa Siirtolaisuusinstituutista.

Kahdentoista viime kuukauden aikana on tapahtunut kaikenlaista. Maahanmuuttoon suoraan tai välillisesti kytkeytyvien asioiden merkitys ei totisesti ole vähentynyt esimerkiksi Brexit-kansanäänestyksen tuloksen ja Trumpin voitokkaan presidentinvaalikampanjan myötä.

On odotettavissa, että muuttoliike maailmalla lisääntyy ja sen poliittinen painoarvo sen kuin kasvaa ja merkitys laajenee. Liikkuvuuteen suhtaudutaan länsimaissa yhä kielteisemmin, vaikka yhteiskuntiemme menestys myös riippuu muuttoliikkeestä. Kriittisyys ja jopa vihamielisyys heijastuvat myös suhtautumisessa maahanmuuttajiin, joita yhä useammat meistä ovat.

Vuosi sitten pidin artikkelini lopun synkkien pilvien maalailua vähän liioittelevina, ehkä tarpeettoman pelottelevinakin. Julkaisin ne kuitenkin. Valitettavasti on todettava, että ennuste on toistaiseksi osunut oikeaan. Demokratian ja oikeusvaltion periaatteet ja käytännöt ovat vakavasti uhattuna monessa maailmankolkassa.

Vastakkainasetteluja haetaan tavalla ja intensiteetillä, joka todennäköisesti johtaa konfliktiin ennemmin tai myöhemmin. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres varoitti vastikään haastattelussa moninapaisesta maailmasta, jossa ei ole vahvoja  monenkeskisiä instituutioita. Sellaista kohti ollaan nyt menossa.

Näistä syistä ajattelin, että haluan julkaista kyseisen artikkelini myös blogissani, mihin Siirtolaisuusinstituutti ystävällisesti myös antoi luvan. Juttu on tässä alla.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Muuttoliikkeen, kotouttamisen ja monikulttuurisuuden haasteet ja mahdollisuudet


Viimeiset parikymmentä vuotta olen tutkinut kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttopolitiikkaa, maahanmuuttajien integroitumista ja kotouttamispolitiikkaa sekä monikulttuurisuutta ja vähemmistöpolitiikkaa. Olen tehnyt työtä päätoimisesti ja osa-aikaisesti ja sekä yhteiskuntatieteen menetelmin että uteliaan kansalaisen sisäsyntyisillä välineillä. Olen analysoinut Suomea, mutta seurannut myös etenkin muiden Pohjois-Euroopan maiden tilannetta. (Ks. esim. Saukkonen 2007; 2010; 2013a; 2013b; Pakkasvirta ja Saukkonen 2005; Martikainen, Saukkonen ja Säävälä 2013)[1]

Olen puhunut ja kirjoittanut paljon ajankohtaisista asioista ja niiden historiallista taustoista. Koko ajan mieltäni on kuitenkin eniten askarruttanut kysymys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mihin tulevaisuuden muuttovirrat suuntaavat? Miten kansainväliseen muuttoliikkeeseen pyritään vaikuttamaan? Kuinka yhteiskuntien uudet jäsenet löytävät paikkansa ja miten tätä prosessia pyritään julkisen vallan toimesta edistämään? Minkälaisia etnisiä ja kulttuurisia rakenteita sekä yhteisöllisyyden muotoja syntyy ja vakiintuu? Miten kansalaiset suhtautuvat kehitykseen? Mikä on valtiovallan vastaus siihen, että yhteiskunta ei enää ole homogeeninen yhteisö?

Tulevaisuuden ennustaminen on Johannes Virolaisen kuuluisaan toteamaan viitaten todellakin vaikeata, mutta tulevan ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Koskaan ei voi tietää täsmälleen, mitä seuraavaksi tai vaikka kymmenen vuoden päästä tapahtuu, mutta jotkin asiat ovat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset. Eri tekijöitä huomioon ottamalla voidaan rakentaa vaihtoehtoisia skenaarioita, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän tekojen mahdollisia seurauksia.

Urani aikana ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin vaikea vastata edellä esitettyihin kysymyksiin tai muuten ennakoida maahanmuuton, maahanmuuttajien integroitumisen ja monikulttuurisuuden sekä näitä asioita koskevien poliittisten ja hallinnollisten toimien tulevaa kehitystä. Tulevaisuuden mahdollisten todellisuuksien vaihteluväli tuntuu tällä hetkellä todella lavealta.

Tämä ei kuitenkaan vähennä ennakoinnin tarvetta, päinvastoin. Viime vuosikymmenten aikana muuttoliikkeeseen ja monikulttuurisuuteen liittyvien asioiden yleinen yhteiskunnallinen painoarvo on myös suuresti kasvanut. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen volyymi, sen taloudelliset vaikutukset ja kulttuuriset seuraukset sekä muuttoliikkeen kytkeytyminen kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti sen kriiseihin ja konflikteihin. Näihin asiakysymyksiin keskittyvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu on keikuttanut aikaisemmin vakaita eurooppalaisia demokratioita.

Lähiaikoina annettavat vastaukset siirtolaisuutta koskeviin ja sitä sivuaviin kysymyksiin vaikuttavat siis merkittävällä tavalla siihen, minkälaisiksi eurooppalaiset yhteiskunnat, Suomi mukaan lukien, muodostuvat. Mitä länsimaisista poliittisista arvoista ja kulttuurisista traditioista on jäljellä vuonna 2030? Vieläkö suurella vaivalla aikaan saatuja kansainvälisiä sopimuksia kunnioitetaan? Ovatko rajat auki vai kiinni vai valikoivasti raollaan? Saadaanko edustuksellinen demokratia toimimaan myös monimutkaisen monikulttuurisuuden olosuhteissa, globaalin keskinäisriippuvuuden muokkaamassa maailmassa? Vai näemmekö kenties pian taas Euroopassa leirejä, joihin keskitetään ihmisiä ja joissa heillä on työvelvollisuus?

Seuraavassa analysoin nykyistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä ja tarkennan siten yllä esitettyjä ajatuksia ja täsmennän lopuksi niitä kysymyksiä, jotka juuri tällä hetkellä tuntuvat kaikista tärkeimmiltä ja ajankohtaisimmilta.


Suomessa puhuttiin somalisokkina siitä 1990-luvun alun tilanteesta, jossa somalialaisia saapui Suomeen Neuvostoliitosta turvapaikanhakijoina, sen jälkeen kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt. Tämän päivän tilanteesta käsin tarkasteltuna heitä saapui varsin vähäinen määrä[2], mikä ei estänyt toimittajia ja poliitikkoja puhumaan silloinkin tulvasta tai vyörystä. Kiintiöpakolaisten rinnalla alettiin kriittiseen sävyyn puhua spontaanipakolaisista. (Ks. esim. Aallas 1991; Mubarak, Nilsson & Saxén 2015.)

Sokinkaltaisessa mielentilassa ei olekaan kyse varsinaisesta tapahtumisesta ja sen volyymistä, vaan tapahtuneen yllätyksellisyydestä. Sokkiin joutuva joutuu kohtaamaan jotain mihin hän ei ole tottunut tai valmistautunut. Yllättävä tapahtuma järkyttää ja vie pois tolaltaan. Mieli ei tällöin pysty kunnolla tai lainkaan käsittelemään rationaalisesti kohtaamaansa asiaa tai tapahtumaa.

Euroopassa on ollut jo jonkin aikaa päällä rakenteellinen muuttoliikesokki, jonka on aiheuttanut asteittainen havahtuminen kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksiin ja vaikutuksiin yhteiskunnassa. Lisäjärkytystä ihmisten mieliin ovat tuoneet maahanmuuton lisääntyminen viime vuosina sekä erityisesti tapahtumat vuoden 2015 jälkipuoliskolla, kun turvapaikanhakijoiden määrät kasvoivat suuresti ja tavalla, joka koettiin hallitsemattomaksi.

Muuttaminen paikasta toiseen on ollut luontainen osa inhimillistä elämää, mutta maanviljelys, kaupungistuminen ja kansallisvaltioaate ovat paitsi pitäneet ihmisiä paikoillaan myös tuottaneet sellaista käsitystä ihmisten mieliin, että paikallaan pysyminen (vähintään omassa maassa) on se oikea tapa elää. ”Raukat vain menköhöt merten taa.” (Ilmari Kianto) Tämä ajattelutapa on ollut erityisen vahva Euroopassa.

Eurooppa oli vuosisatojen ajan kuitenkin myös maanosa, josta on muutettu muualle maailmaan. Maastamuutto onkin olennainen osa esimerkiksi Irlannin, Portugalin ja Italian historiaa ja kansallista identiteettiä. Maahanmuutto puolestaan ei ole osa kansallista kertomusta missään päin Eurooppaa, vaikka se tosiasiallisesti olisikin olennainen osa historiallista kehitystä, kuten esimerkiksi Ranskassa.

Toisen maailmansodan jälkeen eräät läntisen Euroopan maat alkoivat vastaanottaa suuria määriä siirtolaisia tyydyttääkseen työvoiman tarvettaan. Maahanmuuttoa lisäsi myös esimerkiksi Britannian, Ranskan ja Alankomaiden siirtomaiden itsenäistyminen. Ajan mittaan sellaisistakin maista, joista vielä 1960- ja 1970-luvulla muutettiin muualle, tuli muuttovoittoisia maita. Näihin maihin kuuluu myös Suomi. Meillä ajatellaan usein, että viime vuosien kansainvälinen muuttoliike on muuttanut maatamme paljon, mutta tosiasiallisesti muutos on ollut paljon suurempi esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Irlannissa. Siinä missä ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa alle kuusi prosenttia, Espanjassa vastaava luku on 13,4 ja Irlannissa 16,4 (OECD 2015a).

Tulijoita ei kuitenkaan pitkään pidetty yhteiskunnan uusina jäseninä vaan vierastyöläisinä, joiden oletettiin ja toivottiin muuttavan aikanaan takaisin kotimaihinsa. Illuusiota kansakuntien ennallaan säilymisestä vahvisti edelleen rekrytointiohjelmien lopettaminen ja muu liikkuvuuden rajoittaminen 1970-luvun öljykriisin yhteydessä. Samoihin aikoihin monet esimerkiksi Marokosta, Algeriasta, Turkista, Intiasta ja Pakistanista muuttaneet kuitenkin päättivät jäädä esimerkiksi Britanniaan, Ranskaan, Länsi-Saksaan, Alankomaihin tai Belgiaan pysyvästi ja joko yhdistivät uuteen kotimaahansa perheensä tai avioituivat lähtömaasta olevan puolison kanssa. Näin tekivät myös monet Suomesta Ruotsiin työn perässä lähteneet.

Paradoksaalisesti muuttoliike siis vakiintui ja kasvoi määrällisesti juuri silloin kun sen suuren yleisön silmissä piti loppua. Tapahtuneet tosiasiat tunnustettiin lopulta, esimerkiksi Saksassa virallisesti vasta kuitenkin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Kaikkineen Länsi-Euroopassa hukattiin osin jopa vuosikymmeniä muuttoliikkeen ja sen seurausten hyväksymisessä ja ymmärtämisessä. Tämä laiminlyönti halutaan nykyään mielellään unohtaa.

1990-luvulla kansainvälinen muuttoliike alkoi samalla uudelleen voimistua. Kylmästä sodasta siirryttiin kuumiin kriiseihin (Kantola 2002, 163–220), ja monet ihmiset joutuivat pakosalle kotiseuduiltaan ja synnyinmaistaan samalla kun sekä tiedon (ja epätiedon) välittämisen että matkustamisen edellytykset paranivat nopeasti. Euroopan unionin itälaajentuminen vuonna 2004 lisäsi muuten varsin kangerrellen toiminutta ihmisten vapaata liikkuvuutta Euroopan sisällä. Väestöjensä ikääntymiseen havahtuneet maat alkoivat uudelleen rekrytoida työvoimaa ulkomailta.

Näiden joukossa oli myös Suomi, jonka maahanmuuttopoliittiset toimet eivät tosin juuri ehtineet aktivoitua ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Muuttoliikettä Suomeen hillitsi myös Suomen säätämät siirtymäaikasäännökset, joilla rajoitettiin Euroopan unionin uusissa jäsenmaissa asuvien ihmisten muuttoa Suomeen unionin vuonna 2004 toteutuneen itälaajentumisen jälkeen.

Työvoimaa kaivattiin, mutta ihmisiä tuli. Vuosituhannen taitteen tienoilla havahduttiin entistä vahvemmin ja laajemmin Max Frischin[3] jo 1960-luvulla tekemään havaintoon, että vierastyöläiset ovat todellakin ihmisiä, jotka muuttavat yhteiskuntia peruuttamattomasti. Tämä todellisuuteen herääminen, yhdessä etenkin islamiin liitettyjen vahvasti kielteisten piirteiden kanssa, tuotti edellä mainitun rakenteellisen ja kollektiivisen eurooppalaisen maahanmuuttosokin.

Sanomalehtien mielipidesivuilta ja internetistä saamme toistuvasti lukea hämmentyneiden kansalaisten enemmän tai vähemmän kriittisiä huomioita siitä, kuinka he eivät enää tunnista kotiseutuaan tai kotikaupunkiaan omakseen (ks. esim. Gruijter ym. 2010). Etenkin uusoikeistolaiset puolueet, mutta myös jotkin vasemmistolaiset, ovat hyödyntäneet tätä yhteentörmäystä ideaalisen kansallisvaltion ja reaalisen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden välillä tehokkaasti poliittisessa kampanjoinnissaan. Keskustelu muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta on ollut kömpelöä, tunteenomaista ja poukkoilevaa.

Tähän päälle olemme saaneet viime aikojen kiistatta melko dramaattiset tapahtumat. Ne ovat tulleet yllätyksenä siinä mielessä, että kukaan ei voinut sanoa varmasti, mitä täsmällisesti tapahtuu juuri vuoden 2015 aikana. Kuitenkin kaikki, jotka ovat tienneet väestönkehityksestä Euroopassa ja sen lähialueilla, taloudellisesta epävarmuudesta ja heikoista tulevaisuudennäkymistä maapallon eri osissa, erilaisten kriisien ja konfliktien mahdollisuuksista sekä muuttoliikkeeseen kytkeytyvästä laillisesta ja laittomasta liiketoiminnasta, ovat tienneet, että jossain vaiheessa aikaisempaa selvästi suurempi muutto Eurooppaan on hyvin todennäköistä (ks. esim. Söderling 1991; 2001). The Age of Migration -teoksessa (2009, 301–302) Stephen Castles ja Mark J. Miller toteavat, että maailma tulee näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kokemaan lisää liikkuvuutta sekä sen perinteisissä että monissa uusissa, aikaisempaa joustavammissa muodoissa.

Kotouttaminen ja sen linjaukset Euroopassa

Viime aikoina on puhuttu paljon maahanmuuttajien kotouttamisesta. Suunniteltuna, määrätietoisena ja kokonaisvaltaisena politiikka-alueena sen historia on kuitenkin suhteellisen lyhyt. Niin kauan kun suuri osa siirtolaisista tuli ensisijaisesti töihin tai perheen mukana ja useimpien oletettiin muuttavan aikanaan myös jossain vaiheessa takaisin, erityisille yhteiskuntaan integroitumista edistäville toimille ei yleensä katsottu olevan tarvetta.

Itseasiassa päinvastoin: monessa maassa suosittiin oman kielen ja kulttuurin ylläpitämistä ja sitä myös julkisin varoin tuettiin, jotta paluu olisi mahdollisimman vaivatonta. Tätä on joskus kutsuttu paluuorientoituneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism) (Kymlicka 2012, 6). Erityisesti suurten teollisuus- tai kaivosyritysten katsottiin työnantajina huolehtivan ulkomaisten työntekijöidensä tarpeista, ja niin monet niistä tekivätkin. Työpaikoilla ja niiden yhteydessä järjestettiin esimerkiksi erilaisia liikunnan ja harrastamisen mahdollisuuksia sekä muita vapaa-ajan vieton muotoja.

Kotouttamispolitiikan varhaisimmat juuret ovat pakolaisten vastaanottamisessa. Kylmän sodan päättymiseen saakka 1980-luvun lopussa Eurooppaan tulleiden turvapaikanhakijoiden määrät olivat kuitenkin hyvin pieniä viime vuosikymmenten lukuihin verrattuna. Jotkut maat, kuten kaikki Pohjoismaat, ottivat pakolaisia vastaan vuotuisen kiintiön mukaisesti. Pieniä pakolaispiikkejä toisen maailmansodan jälkeen tuottivat Unkarin ja Tšekkoslovakian protestoinnin väkivaltaiset tukahduttamiset, siirtomaiden kuten Algerian ja Surinamin itsenäistymiset sekä kansainväliset tapahtumat kuten Chilen sotilasvallankaappaus ja Etelä-Vietnamin sotilaallinen tappio.

Eri maissa tunnustettiin ajan mittaan monien maahanmuuttajien asettuminen pysyvästi uuteen kotimaahan, usein perheineen. Kun kansainvälinen muuttoliike muutenkin alkoi kylmän sodan jälkeen aikaisempaa enemmän suuntautua Eurooppaan, myös kansalliset kotouttamispolitiikat alkoivat muotoutua. Julkinen valta otti aikaisempaa vahvemman roolin asiassa. Yhteiskunnan eri alueilla ja eri tasoilla toteutettuja toimia alettiin koota laajemmiksi kokonaisuuksiksi.

Periaatteiden tasolla kansallisissa kotouttamispolitiikoissa on nähtävissä suuria eroja, jotka heijastelevat eri valtioiden tapaa ymmärtää itsensä kansakuntana. Ranska on edustanut selvimmin sulauttamis- eli assimilaatiopolitiikkaa, jossa maahanmuuttajien on odotettu luopuvan aikaisemmasta identiteetistään. Sen vastapainoksi heidät on hyväksytty ranskalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, joille on taattu yhdenvertaisuus lain edessä ja sosiaalinen tasa-arvo. Ranskan kansalaisuuden saaminen on ollut verrattain helppoa.

Tämän vastakohtana joissain maissa on suosittu multikulturalismia, jossa yhteiskuntaan integroitumisen rinnalla on vaalittu maahanmuuttajien oikeutta säilyttää myös alkuperäinen kielensä, kulttuurinsa ja identiteettinsä. Tätä säilyttämistä on myös julkinen valta tukenut eri keinoin. Inspiraatiota tähän lähestymistapaan haettiin usein etenkin Kanadasta, jonka vähemmistöjä tunnustava politiikka oli saanut alkunsa jo 1970-luvulla, mutta osin siihen siirryttiin myös täysin maan omiin perinteisiin nojautuen. Multikulturalistisina maina tässä mielessä voidaan Euroopassa pitää Ruotsia, Britanniaa ja Alankomaita, joskin se ilmenee näissä maissa eri tavoin. Suomen 1990-luvulla luotuja kotouttamispoliittisia linjauksia voi niin ikään pitää multikulturalistisina.

Vuosituhannen vaihdetta kohti tultaessa kritiikki toteutettua kotouttamispolitiikkaa kohtaan alkoi kasvaa samalla kun yhteiskunnissa toden teolla alettiin ymmärtää, että ne muuttuvat vääjäämättä kansainvälisen muuttoliikkeen myötä. Kaikissa maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa kasvoi huoli maahanmuuttajien integroitumisesta työmarkkinoille sekä esimerkiksi heikosta kielitaidosta ja koulutustasosta. Asuinalueiden eriytyminen siten, että monissa lähiöissä niin sanottuun kantaväestöön kuuluvat olivat selvästi vähemmistössä, pantiin merkille. Samoin tiedostettiin entistä selvemmin islamin ilmestyminen katukuvaan moskeijoiden muodossa sekä katukuvassa erottuvan konservatiivisen pukeutumisen kuten burkan käytön kautta.

Ranskassa tiukennettiin kansalaisuuden saamisen lainsäädäntöä, keskusteltiin uskonnollisten yhdyskuntien, etenkin islamin, julkisen tukemisen (ja kontrollin lisäämisen) mahdollisuuksista sekä etenkin paikallistasolla alettiin tunnustaa eri vähemmistöryhmien olemassaolo. Multikulturalismia arvosteltiin monessa maassa, myös esimerkiksi Saksassa, jossa sellaista politiikkaa ei koskaan ollut harjoitettukaan. Etenkin Alankomaissa multikulturalismin voimakas kritiikki johti 2000-luvun alkuvuosina kotouttamispolitiikan selvään suunnanmuutokseen sulauttamispolitiikan suuntaan.

Kaikkineen eurooppalaiset kotouttamispoliittiset mallit ovat viime vuosina lähestyneet toisiaan siinä mielessä, että assimilaatiopolitiikkaa harjoittaneissa maissa yhteiskunnan tosiasiallista monikulttuurisuutta on tunnustettu ja multikulturalistisissa maissa yhteisöjen julkista tukemista on puolestaan vähennetty. Yhä harvempi maa pitää maahanmuuttajia lähtökohtaisesti vain väliaikaisena ilmiönä. Etenkin Sveitsiin on tosin yhä vaikea saada pysyvää oleskelulupaa, kansalaisuudesta puhumattakaan.

Toisaalta voidaan myös sanoa, että erot käytännön toimenpiteissä eivät koskaan olleet niin suuria kuin mitä ne periaatteiden tasolla olivat etenkin 1990-luvulla. Multikulturalismin kritiikin yhteydessä usein liioitellaan vahvasti maahanmuuttajien yhteisöille ja uusille vähemmistöryhmille tarjotun julkisen tuen määrää ja esimerkiksi uskonnollisille yhteisöille annettuja erivapauksia. Sellaisissa maissa, joissa virallisesti kaikkien oletettiin joko sulautuvan valtaväestöön tai muuttavan pian maasta pois, yhteiskunnan muutos tunnustettiin kuitenkin paikallistasolla usein jo melko varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi Marseillessa ja Frankfurtissa luotiin jo varhain rakenteita, jotka poikkesivat valtion virallisesta linjasta suhteessa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen (ks. esim. Borkert ym. 2007).

Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että maahanmuuton seuraukset ovat myös olleet suurin piirtein samanlaisia kaikkialla kansallisista politiikoista ja niiden taustalla vaikuttavista arvojen ja periaatteiden eroista huolimatta. On vaikea nähdä suoria ja vahvoja yhteyksiä toteutetun kotouttamispolitiikan ja esimerkiksi maahanmuuttajien työmarkkinaintegroitumisen tai uusien etnisten, kielellisten tai kulttuuristen yhteisöjen muodostumisen välillä. Sulauttamispolitiikasta huolimatta Ranskasta on tullut monietninen, monikielinen ja monikulttuurinen yhteiskunta, multikulturalismista huolimatta monet Ruotsiin muuttaneista ja varsinkin heidän jälkeläisistään ovat täysin ruotsalaistuneet.

Monikulttuurisuus ja vähemmistöpolitiikka

Euroopan lähihistoriaa leimaa vahvasti myös kansallisuusaate. Nationalistinen ajatus kansallisvaltiosta pitää sisällään sen, että ideaalitapauksessa jokaisella kansakunnalla pitäisi olla oma valtio eli oma poliittinen yksikkö, jossa se saa itse päättää omista asioistaan. Nationalistien mukaan yhteiskunta muodostaa ikään kuin yhden suuren perheen, jonka jäsenet kokevat voimakasta yhteenkuuluvuutta toistensa kanssa ja jonka lait heijastavat yhteisön arvoja ja normeja.

Tällaisia valtioita on ainakin modernilla aikakaudella ollut hyvin vähän. Valtionrajoja yritettiin 1800- ja 1900-luvulla usein vetää etnisiä, kielellisiä ja kulttuurisia jakolinjoja pitkin.[4] Monissa maissa vaikeutettiin vähemmistöjen elämää eri tavoin, eikä kielen ja kulttuurin säilymistä modernisaation yhdenmukaistavassa paineessa tuettu. Vapaamielisinäkin tunnetut ajattelijat saattoivat olla vilpittömästi sitä mieltä, että ”takapajuisiin” vähemmistöihin kuuluvien olisi heidän itsensä vuoksi parempi sulautua valtaväestöön. Esimerkiksi John Stuart Mill piti bretoneille, baskeille, walesilaisille ja skoteille paljon edullisempana sulautua ranskalaisuuteen tai brittiläisyyteen kuin jäädä vaille sivistystä ja eristyneenä osattomaksi maailman suurista tapahtumista (ks. Hobsbawm 1993, 34).

Nationalistinen ajattelutapa jyllää monissa meistä yhä vielä. Toisen maailmansodan jälkeen, kun jyrkän linjan kansallismielinen ideologia oli tehnyt poliittisen ja sotilaallisen haaksirikon, vähemmistöjen olemassaolon oikeuksia alettiin kuitenkin hiljalleen tunnustaa. Tätä seurasivat erilaiset julkishallinnolliset tai julkisrahoitteiset välineet kielen, kulttuurin ja identiteetin säilyttämiseksi. Pienten kielten ja kulttuurien asema onkin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, parantunut merkittävästi. Tosin monet kielet ja traditiot olivat tässä välissä jo ehtineet kadota kokonaan tai ainakin marginalisoitua siinä määrin, että niiden pelastaminen oli jo hyvin vaikeata.

Maahanmuuton synnyttämien uusien etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen muodostuminen kytkeytyy tähän kehitykseen. Joissain maissa, kuten Suomessa, yleinen vähemmistöpoliittinen kehitys vaikutti siihen, että myös maahanmuuttajille katsottiin kuuluvan kielelliset ja kulttuuriset oikeudet, joiden toteutumista julkisen vallan tuli myös tukea. Toisissa maissa haluttiin tehdä selvä ero perinteisten, ikään kuin kansallisten vähemmistöjen, ja maahanmuuttajien yhteisöjen välillä. Jälkimmäisten velvollisuudeksi katsottiin sopeutua valtakulttuuriin.

Myös vaikutusvaltainen poliittisen filosofian edustaja Will Kymlicka ajatteli vielä teoksessaan Multicultural Citizenship tähän tapaan (Kymlicka 1995, 96–98). Myöhemmissä teoksissaan hänkin on kuitenkin osoittanut enemmän huomiota myös maahanmuuttajien ”etnisten ryhmien” kulttuurisille oikeuksille monikulttuurisissa yhteiskunnissa (esim. Kymlicka 2009). Rajanveto perinteisten ja uusien yhteisöjen välillä on lopulta hyvin vaikea. Eihän somalialaisuuden muodostuminen Suomessa historialliseksi vähemmistöksi ole kuin ajan kysymys. Kaikki tänne ovat joskus jostakin tulleet.

Kokemus kotoutumisen vaikeuksista ja kotouttamisen epäonnistumisesta sekä etenkin islamin näkeminen entistä enemmän yhteiskunnallisena uhkana ja vaaratekijänä muutti vuosituhannen vaihteessa radikaalisti suhtautumista yhteiskunnan monikulttuurisuuteen ja sitä ylläpitäviin poliittisiin toimiin eli edellä mainittuun multikulturalismiin.

Anti-multikulturalismin aalto pyyhkäisi Euroopan yli sellaisella voimalla, että siihen yhtyivät monet sellaiset poliittiset ja mielipidevaikuttajat, jotka eivät asiasta juuri ymmärtäneet, ja sellaisistakin maista, joissa multikulturalismia ei ollut koskaan harjoitettukaan. Angela Merkelin vuoden 2010 lausuntoon[5] viitattiin jo edellä, mutta kuoroon yhtyivät myös esimerkiksi Nicolas Sarkozy, Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Ilmiöön vaikutti todennäköisesti uusnationalististen puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu monissa maissa ja siten muuttoliikesokin ja islamin nimissä tehtyjen terroritekojen lisäksi sisäpoliittisen kilpailun kiristyminen.

Viime vuosien ajan Euroopassa on siten ollut omituinen, suorastaan ristiriitainen tilanne, jossa monikulttuurisuus etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena on koko ajan lisääntynyt samalla kun suhtautuminen siihen ja sen julkiseen tukemiseen on retoriikan tasolla muuttunut koko ajan kielteisemmäksi. Samanaikaisesti monissa maissa on kuitenkin pienten askelten politiikalla tunnustettu yhteiskunnan muuttuminen ja eri väestöryhmien huomioon ottamisen mielekkyys. Ei ihme jos tavallisella kansalaisella on ollut vaikea ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtuu.

Kritiikki aikaisempaa kotouttamispolitiikkaa ja multikulturalismia kohtaan on myös ollut siinä mielessä onnetonta, että se ei ole juurikaan sisältänyt rakentavia ehdotuksia siitä, mitä sitten oikeastaan pitäisi tehdä. Euroopasta ja eurooppalaisista yhteiskunnista on puuttunut visio, joka sekä tunnustaisi vallitsevat olosuhteet että pystyisi katsomaan realistisesti tulevaisuuteen. Tätä visiota tarvittaisiin sekä yhteiskuntien kansallisten identiteettien uudistamiseksi, kulttuuristen oikeuksien takaamiseksi länsimaisen oikeusvaltion rajoissa että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamiseksi.

Kansainvaelluksen kuukaudet

Tähän valmiiksi sotkuiseen tilanteeseen, jota esimerkiksi Kreikan eurokriisi, Itä-Ukrainan konflikti ja Britannian Brexit-äänestys ovat edelleen sekoittaneet, kehittyi vuoden 2015 jälkipuoliskolla paikoin kansainvaellukseksikin luonnehdittu muuttoliike Eurooppaan. Pariisin terrori-iskut marraskuussa 2015 eivät lainkaan helpottanut asioiden järkevää ja tietoperusteista käsittelemistä, ja huono vaikutus oli myös uudenvuodenyönä Kölnissä tapahtuneilla ahdisteluilla ja ryöstöillä.[6]

Edellytykset sille, että Eurooppaan suuntautuva muutto voi lisääntyä suuresti, olivat olleet maailman poliittista ja muuta kehitystä seuraavien tiedossa jo pitkään. Edellä kuvattujen yleisten taustatekijöiden kuten väestönkasvun ja väestörakenteiden muutosten taustalta löytyy joitain täsmällisempiä kehityskulkuja. Afganistanin ja Irakin yhteiskunnat eivät olleet kunnolla asettuneet siellä käytyjen sotien jälkeen, kun arabikevät toi lisää epävakautta moniin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Libyan ajautuminen sekasortoon lisäsi mahdollisuuksia ylittää Välimeri sieltä käsin samalla kun monet Libyassa vierastyöläisinä olleet menettivät elämisen mahdollisuutensa. Eritrean poliittinen tilanne oli käynyt vallanpitäjiä vastustaville tukalaksi. Syyrian sodan syttyminen ja pitkittyminen ajoi suuret määrät ihmisiä pakosalle etenkin Jordaniaan, Libanoniin ja Turkkiin jo ennen kuin Isis oli alkanut vallata alueita ja perustanut ihmisten terrorisoinnin varaan rakentuvan kalifaattinsa. (OECD 2015b; Banulescu-Bogdan & Fratzke 2015.)

EU:n alueella turvapaikanhakijoiden määrät olivat ennen viime syksyn tapahtumia olleet kasvussa jo muutaman viime vuoden ajan. Ruotsissa Fredrik Reinfeldin toinen hallitus (2010–2014) laati yhdessä ympäristöpuolueen kanssa vapaamieliset pakolaispoliittiset linjaukset, jotka ainakin osittain aiheuttivat etenkin Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden määrän huomattavan kasvun vuoden 2011 jälkeen. Ruotsi on jo pitkään ollut väkilukuunsa suhteutettuna omaa luokkaansa pienten pohjoiseurooppalaisten valtioiden joukossa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa, mutta tulovirrat olivat kasvussa myös monissa muissa maissa.

Välimeren yli pyrkivien määrä oli myös kausivaihteluista huolimatta jatkuvasti lisääntynyt, ja matkalle hukkuneiden määrä UNHCR:n tietojen mukaan niin ikään pääsääntöisesti vuosi vuodelta kasvanut.[7] Vaikka kaikki Eurooppaan suunnanneet eivät olleet kirjaimellisesti turvapaikanhakijoita, muutto merireittiä pitkin korkeine kustannuksineen ja kiistattomine vaaroineen kertoo paljon siitä epätoivosta, joka Euroopan lähiympäristössä vallitsee.

Ennusmerkit olivat siis olemassa, ja viestejä muuton lisääntymisestä tuli paljon eri tahoilta. Mutta kun toden teolla alkoi tapahtua, Euroopan unioni, unionin jäsenmaat ja eurooppalainen yhteisö tulivat täydellisesti yllätetyiksi. Valmiutta ryhtyä nopeasti määrätietoisiin ja tehokkaisiin toimiin ei ollut etenkään EU:lla, mutta ei myöskään monilla sen jäsenmailla. EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontex joutui suureen paineeseen, ja sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottoa säätelevä Dublinin sopimus että EU:n sisäistä liikkuvuutta säätelevä Schengenin sopimus alkoivat horjua. Tilannetta alettiin pian kutsua kriisiksi, vaikka monet muistuttivatkin, että se varsinainen kriisi on kuitenkin sodan ja väkivallan jaloista pakenevilla ihmisillä (ks. esim. Bauman 2015).

Organisaatiotutkimuksessa kriisi on määritelty sellaiseksi tapahtumaksi tai tapahtumien sarjaksi, joka on erityinen ja odottamaton ja joka synnyttää huomattavaa epävarmuutta ja uhkaa tai uhkan tunnetta yhteisön tai organisaation perustavia arvoja ja tavoitteita kohtaan (ks. esim. Seeger, Sellnow & Ulmer 1998). Viestimiä ja poliittista keskustelua seuratessa tilanteen kutsuminen kriisiksi vaikuttaa tästä näkökulmasta katsottuna perustellulta. Se on kuitenkin hyvin erilainen kriisi eri puolilla Eurooppaa.

Kreikassa ja Balkanin niemimaan eri osissa se on ennen muuta rajavalvonnan ja ihmisistä huolehtimisen kriisi, mutta ainakin toistaiseksi suuri osa tulijoista haluaa jatkaa sieltä matkaansa eteenpäin. Varsinainen turvapaikanhakijoiden vastaanoton kriisi kohdistuu aivan toisiin maihin, etenkin Saksaan ja Ruotsiin, mutta myös moniin muihin pohjoisen Euroopan hyvinvointivaltioihin. Monille itäisen Euroopan maille ajatus ylipäätään eri uskontokuntaan kuuluvien turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on tuottanut kriisitunnelmia.

Suomen tapauksessa lisäelementtinä toimii se, että maa ei ole vuosikymmeniin kokenut mitään vastaavaa. Monet muut maat ovat kokeneet turvapaikanhakijoiden määrien kasvussa piikin jo Jugoslavian sotien yhteydessä 1990-luvulla, joten niille oli jo kertynyt kokemusta tällaiseen tilanteeseen reagoimisesta. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, Belgiassa ja Alankomaissa absoluuttiset pakolaismäärät ovat ylipäätään olleet pääsääntöisesti selvästi Suomen lukuja korkeammalla tasolla.

Vastaaviin tilanteisiin tottumaton maamme poliittinen johto alkoikin puhua kestämättömästä tilanteesta ja äärirajoilla olemisesta kansainvälisesti katsottuna vielä aika rauhallisessa tilanteessa. Samanaikaisesti asioiden konkreettisessa järjestämisessä toimittiin kuitenkin ilmeisen ammattitaitoisesti ja tehtävien hoidossa onnistuttiin olosuhteet huomioon ottaen hyvin.

Yleiseen valmistautumattomuuteen ja kriisimielialaan on varmasti osittain vaikuttanut se, että vaikka ennusmerkit olivat nähtävillä, tapahtumien vyöry loppukesällä 2015 oli häkellyttävän nopea. Ruotsiin suuntautunut turvapaikanhakijoiden muutto oli vielä heinäkuussa 2015 viime vuosien normaalin vaihtelun rajoissa, ja alan sikäläinen johtava virkamies ehti jo ennustaa vuotta 2014 alempia lukuja. Pian tämän jälkeen tilanne muuttui kuitenkin dramaattisesti. (Ks. esim. Sydsvenskan 26.12.2015.)

Kehitys näkyy hyvin myös Suomessa, jonne tuli turvapaikanhakijoita vuoden 2015 kesäkuussa vain 770, ja vielä elokuussakin 2894 mutta syyskuussa jo 10 836. Tosin samalla on huomattava, että Eurooppaan suuntautunut turvapaikanhakijoiden tulo kohdentui Suomeen vain joiltain osin: siinä missä muihin maihin tuli paljon syyrialaisia ja eritrealaisia, Suomeen heitä tuli varsin vähän, yhteensä alle tuhat. Miltei kaksi kolmasosaa kaikista Suomeen vuonna 2015 tulleista hieman yli 32 000 turvapaikanhakijasta oli Maahanmuuttoviraston tietojen mukaan irakilaisia. Toiseksi suurin ryhmä olivat afganistanilaiset, joita oli saapunut vuoden loppuun mennessä 5139.

EU:n jäsenmaa toisensa jälkeen alkoi alkusyksystä etsiä keinoja rajoittaa maahanmuuttoa, turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja oleskeluluvan saamisen ehtoja sekä maahanmuuttajien yleisiä oikeuksia. Unkari alkoi ensimmäisenä rakentaa muuria Serbian vastaiselle rajalle. Tämän jälkeen Balkanille on muidenkin maiden välille rakennettu jos ei muuria, niin ainakin piikkilangoin varusteltuja raja-aitoja. Näiden olisi luullut kuuluvan siihen osaan Euroopan menneisyyttä, johon kukaan ei haluaisi palata.

Aidosti traagisten tapahtumien lisäksi syksyyn on sisältynyt myös tragikoomisia elementtejä, kuten etupäässä afgaanien yritykset päästä Norjaan Venäjältä polkupyörällä, rajavalvonnan porsaanreikää hyväksi käyttäen. Norjan puolelle saapuneiden hyväkuntoiset polkupyörät ovat puolestaan joutuneet romutettaviksi, koska ne eivät ole etujarrujen puuttumisen vuoksi täyttäneet Norjan polkupyörille asettamia vaatimuksia. Tiettävästi ainakin yksi ihminen on saapunut Turkista Kreikkaan uimalla.

Euroopan unionissa ehdittiin jo kireiden tunnelmien vallitessa päättää 160 000 Eurooppaan saapuneen turvapaikanhakijan sijoittamisesta eri jäsenmaihin. Päätöksen toimeenpano on kuitenkin takkuillut pahasti. Samanaikaisesti Schengeniin sopimukseen perustuva vapaa liikkuvuus unionin sisällä on alettu kyseenalaistaa ja sille on alettu hakea uusia vaihtoehtoja. Rajavalvonnan tehostamisesta on jo niin ikään päätetty, samoin kuin yhteistyöstä Turkin kanssa rajanylitysten kontrolloimiseksi. Edellä mainittujen toimien käytännön vaikutukset ovat vielä epävarmat. Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että muutto Turkista Euroopan puolelle ei ole tyrehtynyt.

Kotoutumisen haasteet

Vahva yksimielisyys vallitsee siitä, että maahanmuuttajien on tärkeätä integroitua eli kotoutua uusiin kotimaihinsa. Kotoutuminen ymmärretään usein ennen muuta työpaikan saamisena, vaikka taloudellinen sopeutuminen on vain yksi integroitumisprosessin ulottuvuuksista. Huomion kiinnittyminen työllistymiseen on varsinkin muuttoliikkeen taloudellisten vaikutusten näkökulmasta ymmärrettävää. Julkisen talouden kannalta ratkaisevaa on se, kuinka maahanmuuttajat saavat työpaikan, alkavat ansaita rahaa, pääsevät irti sosiaalisista tukijärjestelmistä sekä alkavat maksaa julkisten palvelujen tuottamiseksi tarvittavia veroja. (Ks. esim. Sarvimäki 2010.)

Kotoutuminen on kuitenkin huomattavasti työllistymistä laajempi ilmiö. Siinä on kyse myös esimerkiksi henkisestä hyvinvoinnista, itsensä hyväksytyksi kokemisesta, kielen ja kulttuuristen käytäntöjen oppimisesta, sosiaalisista suhteista ja verkostoista sekä luottamuksesta poliittiseen järjestelmään ja siihen osallistumisesta. Ihmiset voivat olla osa yhteiskuntaa hyvin monin eri tavoin, ja viime kädessä kokonaisuus ratkaisee.

On täysin mahdollista, että työllistynyt ihminen kokee työpaikastaan ja ansiotuloistaan huolimatta olevansa irrallaan yhteiskunnasta, hän voi suhtautua siihen vihamielisesti tai jopa toimia aktiivisesti vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Toisaalta monet työttömät tai muuten työelämän ulkopuolella olevat henkilöt saattavat olla henkisesti ja sosiaalisesti tukevasti jaloillaan ja uuteen kotimaahan kulttuurisesti sekä poliittisesti hyvin integroituneita.

Kun kotoutuminen ymmärretään laajassa mielessä, sitä ei myöskään tarvitse rajata pelkästään maahanmuuttajiin. Oman paikkansa löytäminen nykyisissä yhteiskunnissa on aikamoinen haaste kenelle tahansa, ja varsinkin monilla nuorilla näyttää olevan suuria vaikeuksia hahmottaa elämänsä suuntaa ja tehdä koko elämän kannalta ratkaisevia valintoja. On myös vaikea pitää Anders Behring Breivikiä hyvin kotoutuneena ihmisenä, ja toisaalta suuri osa Norjaan viime vuosikymmeninä muuttaneista on onnistunut löytämään uudesta asuinmaastaan oman tapansa elää ja selviytyä.

Viime aikoina on kuitenkin saatu entistä enemmän tilasto- ja tutkimuspohjaista tietoa siitä, että maahanmuuttajien kotoutuminen ei välttämättä aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. OECD:n toteuttaman tuoreen ja monia elämän osa-alueita kattavan vertailevan selvityksen mukaan maahanmuuttajat pärjäävät yleisesti ottaen kantaväestöä heikommin monilla elämän eri alueilla. Asumisolot ovat usein ahtaat ja työllistymisaste on kantaväestöä alemmalla tasolla. Tulotaso on miltei kaikkialla kantaväestöä alempi ja köyhyys yleisempää. Koulutus auttaa työllistymään, mutta ei sulje pois työmarkkinoilla kohdattua syrjintää. Lisäksi korkeamman koulutuksen saaneilla maahanmuuttajilla on suuria vaikeuksia saada osaamistasoaan vastaavaa työtä. (OECD 2015c.)

Maahanmuuttajat ovat kuitenkin hyvin heterogeeninen ryhmä. He muuttavat useista eri syistä, osa työn tai opiskelun perässä, osa perheen perustamisen tai yhdistämisen seurauksena. Jotkut tulevat turvapaikanhakijoina, toiset nauttimaan eläkepäivistä toisaalla, kolmannet ihmiskaupan uhreina. Osa on muuttanut naapurimaahan, osa puolestaan toiselle puolen maapalloa, jotkut ovat lähteneet vain joksikin aikaa, toiset lähtökohtaisesti pysyvästi. Osa maahanmuuttajista on hyvin korkeasti koulutettuja, monilla on mukanaan jokin ammattitutkinto, toisilta puuttuu luku- ja kirjoitustaito. Jotkut pystyvät hyvin huolehtimaan itsestään ja muista, toisilla on henkisiä tai fyysisiä sairauksia, traumaattisia kokemuksia tai muita rajoitteita.

Edellä mainittu OECD:n selvitys osoittaa, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden kotoutuminen on monelta osin usein vaikeampaa kuin toisesta EU-maasta muuttaneiden ja että ensiksi mainitun ryhmän keskuudessa köyhyydessä eläminen on yleisempää. Suuri osa EU:n ulkopuolelta muuttaneista on tullut jäsenmaihin turvapaikanhakijoina tai sellaisen perheenyhdistämis- tai perheenperustamisprosessin kautta, jossa taustana on turvapaikanhakuprosessi.

Pakolaisten joukossa on paljon menestyjiä elämän eri osa-alueilla, mutta monet selvitykset ja tutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisasema tai sitä vastaava maahanmuuttotausta yhdistyvät usein vaikeuksiin löytää oma paikkansa työmarkkinoilla (ks. esim. Eronen ym. 2014). Monet heistä työllistyvät, mutta suurella osalla pakolaistaustaisista kestävän aseman saamiseen työmarkkinoilla kuluu useita vuosia. Tämä on nykyisessä tilanteessa syytä huomioida ja asettaa sekä kotoutumisen oletukset että mahdollisimman tehokkaan kotoutumisen vaatimat resurssit oikealle tasolle.

Suomessa kuten monessa muussakin maassa varsinainen kotouttamispolitiikka koskee ainoastaan varsinaisia maahanmuuttajia eli ulkomailla syntyneitä ihmisiä. Onkin tärkeätä, että tietyssä maassa syntyneitä ei kutsuta maahanmuuttajiksi heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa taustan vuoksi. Lähtökohtaisesti heitä tulee kohdella kuin ketä tahansa yhteiskunnan jäsentä.

Samalla olisi kuitenkin idealistista ja todellisuudenvastaista olla tunnustamatta, että monilla maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvilla on vaikeuksia löytää paikkaansa yhteiskunnassa ja päästä aidosti yhdenvertaiseen ja tasa-arvoiseen asemaan ikätovereidensa kanssa. Heillä pitäisi periaatteessa olla samat mahdollisuudet kuin ikäryhmänsä muilla jäsenillä. Tästä syystä heidän menestystään ja menestymättömyyttään elämässä voi pitää eurooppalaisten kotouttamispolitiikkojen todellisena testinä.

Samojen OECD:n selvitysten perusteella maahanmuuton toinen sukupolvi pärjää usein paremmin kuin varsinaiset maahanmuuttajat. Yhteiskuntaan integroituminen on kuitenkin kantaväestöön verrattuna usein vaikeata, ja erot ovat suuria nimenomaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Monet ulkomaalaistaustaisista kokevat syrjintää ja rasismia ja kokevat näin olevansa yhteiskunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella. Vanhempien koulutustaustalla on usein lähtömaasta riippumatta suuri merkitys esimerkiksi koulumenestyksen kannalta.

Monikulttuurisuuden monimutkaistuminen

Muuttoliikkeen seurauksena useiden eurooppalaisten yhteiskuntien etniset ja kulttuuriset rakenteet ovat perinpohjaisesti muuttuneet. Esimerkiksi Suomessa, jossa toinen sukupolvi on vielä pieni, murros jatkuu yhä. Siinä missä aikaisemmin erilaisia vähemmistöjä oli suhteellisen vähän ja ne olivat melko selväpiirteisiä, nykyistä tilannetta on kuvattu superdiversiteetin ja monimutkaisen monimuotoisuuden (complex diversity) nimillä (ks. esim. Vertovec 2009; Kraus 2011).

Varsinkin suurkaupungeissa etnisiä, kielellisiä, uskonnollisia ja muita ryhmiä on hyvin paljon. Helsingissäkin puhutaan reilusti toista sataa kieltä ja kaikki maailman suuret uskonnot ovat läsnä myös Suomen pääkaupungissa. Erilaisia etnisiä, kulttuurisia tai kansallisia identifikaatioita on lukuisia. Yksilön tai tämän vanhempien lähtömaan perusteella ei useinkaan voi enää luotettavasti päätellä ihmisten kieltä, uskontoa, arvoja, tapoja tai identiteettiä.

Monimutkaisen monikulttuurisuuden ilmiöt voimistuvat maahanmuuton toisen ja kolmannen sukupolven tapauksissa. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat itse syntyneet länsimaissa mutta joiden vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat kotoisin jostain muualta, kokevat olevansa jonkinlaisessa välitilassa. Osa heistä kykenee hyödyntämään erilaisia identiteettejä sekä kulttuurisia tietoja ja taitoja sekä rakentamaan luontevan esimerkiksi suomalaisuutta ja somalialaisuutta tai venäläisyyttä yhdistävän väliviivaidentiteetin tai eri taustoja ja traditioita yhdistelevän hybridi-identiteetin. Toiset puolestaan jäävät vaille tunnustusta sekä vanhempien että ympäröivän yhteiskunnankin taholta.

Tällaisessa tilanteessa jokainen ihminen pitäisi kohdata ensisijaisesti yksilönä, oli hänen nimensä, ihonvärinsä tai pukeutumisensa mikä tahansa. Politiikan tekemisen näkökulmasta se on kuitenkin hankalaa. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten huomioiminen yksittäin erilaisine taustoineen ja tarpeineen on erittäin aikaa vievää. Sellaisten käytännön ratkaisumahdollisuuksien, jotka tyydyttäisivät kaikkien toiveet ja odotukset, kehittäminen ei ole mahdollista. Kaikkien kielellisten ja kulttuuristen ryhmien laajamittainen julkinen tukeminen on mahdotonta myös taloudellisesti.

Eri maissa on etsitty erilaisia keinoja ratkaista edustuksellisuuden ongelmaa eli löytää eri väestöryhmistä tahoja, joiden kanssa julkinen valta voisi keskustella ja neuvotella. Joskus on toimittu enemmän ylhäältä alas, toisinaan on annettu kansalaisyhteiskunnan itse järjestäytyä omaehtoisesti. Molemmissa lähestymistavoissa on ongelmansa. Viranomaislähtöinen toiminta saattaa herättää joidenkin väestöryhmien kohdalla epäluuloja, toisaalta spontaanissa järjestäytymisessä toiset yhteisöt ja esimerkiksi koulutetummat henkilöt ovat aktiivisempia kuin toiset. Riskinä on se, että edustuksellisuus jää lopulta vain näennäiseksi, eivätkä yhteisöjen viralliset edustajat nauti kaikkien luottamusta.

Edellä kuvattu multikulturalismin kritiikki sijoittuu siten sellaiseen tilanteeseen, jossa väestön monimuotoisuuden lisääntymisen lisäksi monikulttuurisuus on entistä hankalammin hahmotettavissa. Multikulturalismia onkin täysin perustellusti kritisoitu myös siitä, että se luokittelee ihmisiä etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin, jotka eivät sosiaalisessa elämässä enää vastaa todellisuutta ja joihin monien ihmisten on vaikea itseään sijoittaa (ks. esim. Malik 2016). Se, että yhteiskunnallinen todellisuus muuttuu entistä monisyisemmäksi, ei kuitenkaan miellytä lainkaan myöskään multikulturalismin nationalistisia kriitikoita, jotka haluaisivat yhä pitää suomalaiset suomalaisina ja somalit somaleina.

Muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan tulevaisuus

Kansainvälisen muuttoliikkeen voi maailmanlaajuisesti olettaa jatkuvan ja entisestäänkin kasvavan lähitulevaisuudessa. Siitä pitää huolen maapallon väestökasvu, joka tällä hetkellä keskittyy vahvasti vähiten kehittyneisiin maihin, usein poliittisesti ja hallinnollisesti haavoittuviin yhteiskuntiin sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta riskialttiille alueille.

Maailman taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vuoksi on myös hyvin todennäköistä, että länsimaihin ja etenkin Eurooppaan pyritään entistä enemmän. Väestön ikääntymisen johdosta Euroopan unionissa ja monissa sen jäsenmaissa on myös kasvava paine lisätä maahanmuuttoa, joskin hyvin valikoivasti. Toivotun maahanmuuton edistämisen ja ei-toivotun maahanmuuton kontrolloinnin välissä EU:n ja sen jäsenmaiden pitäisi kyetä tehokkaasti tasapainoilemaan.

Viime aikoina on eri maissa esitetty kantoja, joiden mukaan maa olisi ”täynnä” tai että maahanmuuttajien vastaanottajien suhteen oltaisiin äärirajoilla tai jo niiden yli. On vaikea sanoa, kuinka perusteltuja tällaiset näkemykset ovat. Muuttoliikkeellä on paljon erilaisia taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja muita vaikutuksia, joista jotkut ilmenevät nopeasti, toiset vasta pidemmällä aikavälillä. Se on kuitenkin selvää, että keskustelun yhteiskuntien vastaanottokyvystä pitäisi olla paljon nykyistä täsmällisempää ja konkreettisempaa.

Voi hyvin olla, että eurooppalaiset yhteiskunnat pystyisivät pitkällä aikavälillä onnistuneesti vastaanottamaan varsin suuren määrän muuttajia maanosan ulkopuolelta. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että poliittinen raja turvapaikanhakijoiden sekä Lähi-idän ja Afrikan alueelta tulevien siirtolaisten vastaanottamiselle on nyt tullut vastaan. Ruotsin hallituksen jyrkkä linjamuutos turvapaikkapolitiikassa marraskuussa 2015 ja keskustelu jopa Juutinrauman sillan sulkemisesta oli merkittävä symbolinen käänne koko Euroopassa. Ympäristöpuolueen ministerin ja johtohahmon Åsa Romsonin julkisia kyyneliäkin aiheuttaneella politiikkamuutoksella on myös ollut konkreettisia vaikutuksia, sillä tulijamäärät Ruotsiin ovat vuodenvaihteessa 2015–2016 pienentyneet selvästi.

Jo sitä ennen monet muut valtiot olivat alkaneet toteuttaa entistä kontrolloivampaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa. Joillekin maille nämä päätökset ovat helpompia, toisille taas ideologisesti vaikeampia. Tanska on noudattanut jo pitkään varsin rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta hallituksen linjaus poliisin oikeudesta tarkastaa turvapaikanhakijoiden omaisuutta ja takavarikoida osa siitä kulujen kattamiseksi, herätti sielläkin laajaa keskustelua. Kansainvälisten järjestöjen arvostelusta huolimatta samantyyppisiä viestejä turvapaikanhakijoiden omaisuuden haltuunotosta on kuulunut myös ainakin Sveitsistä ja joistain Saksan osavaltioista.

Toinen asia on, voiko Eurooppaa sulkea. Tänne pyrkivät ovat tähän mennessä ottaneet hyvin suuria, oman ja läheistensä elämän vaarantavia riskejä. Nykyisille kriiseille ei ole nopeaa loppua näköpiirissä, ja uusien valtioiden romahtaminen tai ajautuminen sisällissotaan on mahdollista. Näin ollen voi pitää varmana, että pyrkimystä eurooppalaisen valtioliiton sisälle tulee olemaan jatkossakin. Nyt puhutaan lähinnä Kreikan rajavalvonnan puutteellisuuksista, mutta muuttovirrat voivat milloin tahansa siirtyä johonkin muuhun kohtaan EU:n pitkää ulkorajaa. Se tarkoittanee myös entistä vaarallisempia yrityksiä päästä Eurooppaan. Lienee vain ajan kysymys, että joku Ruotsiin pyrkivä hukkuu matkalla Juutinrauman poikki.

Historiallisen kokemuksen perusteella voi muutenkin ennakoida, että viesti Euroopan unionin pyrkimyksistä maahanmuuton radikaaliin rajoittamiseen johtaa ainakin lyhyellä aikavälillä muuttoyritysten lisääntymiseen. Monet haluavat yrittää vielä ennen kuin on varmasti liian myöhäistä. Jos vuoden 2017 odotetaan olevan Eurooppaan pääsyn kannalta vaikeampi kuin vuoden 2016, on kuluvasta vuodesta perusteltua odottaa hyvin kiireistä unionin ulkorajoilla.

Euroopassa ja Euroopan unionissa on myös syytä valmistautua keskusteluun siitä, mihin asti rajojen valvonnassa ja laajamittaisen muuttoliikkeen kontrolloinnissa ollaan valmiita menemään ja kuinka toimien seurauksiin suhtaudutaan. Jos muuttoliikettä todella halutaan hallita, sitä joudutaan tekemään myös voimakeinoin. Ainakin yksi ihminen on jo kuollut Bulgarian ja Turkin rajalla. Jos Euroopasta yritetään tehdä pitävää linnaketta, tapaus tuskin jää viimeiseksi.

Viime kuukausien askeleet maahanmuuton rajoittamiseksi ovat myös edenneet sellaisella vauhdilla ja siihen suuntaan, että pian voi olla edessä pakolaisten yleismaailmallisten oikeuksien rajoittaminen. Jokin maa voi jo pian päättää evätä oikeuden turvapaikan hakemiseen, jos hakijan katsotaan voineen hakea turvapaikkaa jossain muussa maassa. Itävalta päätti tammikuussa kiintiöstä, jonka mukaan se ei ota vastaan enemmän kuin 37 500 turvapaikanhakijaa vuodessa.

Voi olla, että edessä on myös laajempi irtautuminen Geneven pakolaissopimuksesta tai sen tulkinta tähänastisesta radikaalisti poikkeavalla tavalla. Johtava hollantilainen oikeistopoliitikko Halbe Zijlstra on jo hiljattain esittänyt ajatuksen, että oikeus turvapaikkaan rajattaisiin pakolaisen maantieteelliselle lähialueelle (De Volkskrant 18.12.2015). Presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 2016 pitämää puhetta tulkittiin myös aluksi laajalti niin, että hän olisi antanut hyväksyntänsä kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämiselle. Tästä tulkinnasta hän kuitenkin sanoutui pian itse irti. (Helsingin Sanomat 4.2.2016)

Suurista periaatteellisista asioista puhutaan joka tapauksessa tällä hetkellä Euroopassa ylipäätään kovin kevein sydämin. Euroopassa tuntuu olevan laajaa valmiutta yrittää sulkea maanosa muslimeilta ja afrikkalaisilta. Entä jos Ukrainan lukkiutunut tilanne yltyykin laajamittaiseksi sodaksi, jota suuri määrä ukrainalaisia, venäläisiä ja tataareja lähtee länteen pakoon? Jos heihin suhtauduttaisiin vapaamielisemmin kuin syyrialaisiin, eritrealaisiin ja afganistanilaisiin, miten tähän kaksinaismoralismiin puolestaan reagoisivat Euroopan miljoonat muslimit ja afrikkalaistaustaiset? Onko mahdollista, että ovi olisi kiinni myös ukrainalaispakolaisille?

Euroopan unionin pitäisi joka tapauksessa päästä yhtenäiseen ratkaisuun. Viime vuosien ja viime kuukausien aikana tehdyt kansallis-egoistiset ratkaisut ratkovat ongelmia tilapäisesti ja paikallisesti, mutta laajemmassa perspektiivissä ne tuottavat vain lisää kontrolloimatonta liikkuvuutta sekä Euroopan rajoilla että unionin sisällä. Siitä hyötyy etenkin muuttoliikkeen ympärille rakentunut oma talouden alansa, josta merkittävä osa on kaikista normeista piittaamatonta, kylmäveristä ja järjestäytynyttä rikollisuutta (ks. esim. Dagens Nyheter 5.1.2016; Di Nicola & Musumeci 2015; Glenny 2015). Tämä rikollisuus puolestaan ruokkii maahanmuuttovastaisia nationalistisia liikkeitä.

Kotoutumisen ja kotouttamisen huominen

Muuttoliikkeen rajoittamisen keinovalikoimaan on otettu myös kotouttamispolitiikan välineitä. Yhteiskuntiin muuttoa on haluttu tehdä mahdollisimman vähän houkuttelevaksi heikentämällä taloudellisia ja sosiaalisia etuuksia, lisäämällä julkisen tuen vastikkeellisuutta ja maahanmuuttajien velvollisuuksia sekä rajoittamalla monia perustavia oikeuksia kuten oikeutta perheen yhdistämiseen.

On ilmeistä, että yhteiskuntien tarjoamilla oikeuksilla ja etuuksilla on vaikutusta siihen, mihin maahan Eurooppaan pyrkijät haluavat asettua. Tästä syystä valtioita on vaikea syyttää siitä, että he tarttuvat näihin toimiin maahanmuuttoa rajoittaessaan ja kontrolloidessaan.

Samalla ei kuitenkaan saisi unohtua se, että näillä toimilla on myös muita seurauksia. Kaikki eivät jätä tulematta, vaan monet myös saapuvat ja saavat jäädä. Sosiaaliturvan ja siihen rinnastettavien etuuksien heikentäminen tuottaa lisää köyhyyttä yhteiskuntiin, joissa eriarvoisuus on muutenkin lisääntynyt. Monissa maissa huono-osaisuus ja kantaväestöstä poikkeava etnisyys, etenkin kun on kyse länsimaiden ulkopuolelta muuttaneista, usein pakolaistaustaisista henkilöistä, ovat alkaneet huolestuttavasti korreloida keskenään.

Nämä toimet luovat myös muita jakolinjoja yhteiskunnan sisälle. Siitä ei ole kuin jonkin aikaa, kun Suomessa ja monessa muussa maassa irtauduttiin ajatuksesta, että yhteiskunnan poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet kuuluvat ensisijaisesti vain sen kansalaisille. Nykyään ajatellaan, että yhteiskunnan oikeusjärjestelmän piirissä olevat ihmiset ovat kansalaisuudesta ja taustastaan riippumatta yhdenvertaisia. Kansalaisuudella on suurta merkitystä enää lähinnä poliittisten oikeuksien ja velvollisuuksien yhteydessä. Viime aikojen ratkaisut rapauttavat tätä arvokasta periaatetta. Oleskelulupa ei enää takaa välttämättä yhdenvertaista kohtelua.

Vaikka kotoutumisessa on kyse paljon muustakin kuin työllistymisestä, maahanmuuttajien pääsy työmarkkinoille on kuitenkin suuri ja polttava kysymys tässä ajassa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että työmarkkinat muuttuvat ainakin Pohjois-Euroopassa entistä enemmän siihen suuntaan, että valtakieltä osaamattomille henkilöille, joilla on vähän koulutusta ja yhteiskunnan kulttuuriset koodit enemmän tai vähemmän vieraita, on yhä vähemmän työpaikkoja tarjolla.

Tilanne on radikaalisti toinen kuin 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oli vielä paljon tehtaita ja kaivoksia, eivätkä koneistuminen ja automaatio olleet läheskään yhtä pitkällä kuin nyt. Lisäksi monet viralliset ja epäviralliset normit ja säännöt rajoittavat maahanmuuttajien mahdollisuuksia saada kunnon jalansijaa virallisilla työmarkkinoilla. Myös maahanmuuttajien työnhaun yhteydessä kohtaamasta syrjinnästä on saatu todisteita useista maista. (Ks. esim. Aalto ym. 2010; Larja ym. 2012.)

Vaikeus päästä töihin yhdistettynä joillain toimialoilla esiintyvään työvoimapulaan tuottaa erilaisia harmaan talouden muotoja. Näissä työpaikoissa kohtaavat pahimmillaan epätoivoiset pyrkimykset ansaita rahaa sekä mahdollisesti myös jatkaa oleskelulupaa ja toisten hädän häikäilemätön hyväksikäyttö, jopa suoranainen vakava työriisto (ks. esim. Sams & Sorjanen 2015). Tähän ilmiöön myös suomalaisen yhteiskunnan lienee välttämätöntä jossain määrin tottua, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Dagens Nyheter mainosti viimevuotista juttusarjaansa yhteiskunnan näkymättömistä jäsenistä seuraavin sanoin:

On olemassa toinen Ruotsi. Rinnakkaisyhteiskunta oman yhteiskuntamme varjossa. Täällä asuu ihmisiä, jotka pakkaavat aterioitamme, huoltavat autojamme ja siivoavat suurissa hotelliketjuissa, usein kehnoissa olosuhteissa. Dagens Nyheterin reportaaseissa kerromme ihmisistä, jotka tapaat joka päivä, mutta joita näet vain harvoin.[8]

Pohjoismaisilla hyvinvointivaltioilla on vaikea tunnustaa tällaisen kahtiajaon syntymistä. Kaikille ei kuitenkaan tule olemaan tarjolla tätäkään työtä. Siksi entistä olennaisempi on myös kysymys siitä, miten yhteiskuntaan osallistuvat ne, joilla työtä ei ole tai jotka ovat työelämässä ja ansiotuloissa kiinni vain pätkittäin ja osa-aikaisesti.

Tämäkin kysymys on taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Taloudellisessa mielessä kyse on siitä, millä lailla taataan riittävä toimeentulo työelämän ulkopuolella oleville ihmisille luomatta sellaisia kannustinloukkuja, jotka vähentävät halua hakea töitä niissäkin tapauksissa, joissa sitä olisi tarjolla. Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua perustulosta, ja tähän keskusteluun on syytä ottaa mukaan myös oleskeluluvan saaneiden maahanmuuttajien oikeus perustuloon.

Työttömyys ei saisi tarkoittaa yksinäisyyttä, vaan yhteiskunnassa pitäisi olla tarjolla mahdollisuuksia rikkaaseen ja vaihtelevaan sosiaaliseen elämään myös työelämän ulkopuolella. Kansalaisyhteiskunnalla ja erilaisilla vapaa-ajan palveluilla on tässä tärkeä rooli. Kotouttamispolitiikassa olisi yleisesti syytä ottaa askel tarpeettoman ahtaasta työelämärajauksesta kohti laaja-alaista oman paikkansa löytämisen kokemusta yhteiskunnassa.

Monille maahanmuuttajille ja vähemmistöryhmiin kuuluville omaan yhteisöön tai viiteryhmään kytkeytyvät sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta olisi kuitenkin tärkeätä, että mahdollisimman monilla olisi myös kantaväestöön ja muihin vähemmistöihin ulottuvia kontakteja ja vuorovaikutusta.

Näiden suhteiden edistämiseksi on viime vuosina puhuttu paljon kulttuurienvälisyydestä ja interkulttuurisuudesta sekä pyritty luomaan erilaisia käytäntöjä ja rahoitusmalleja, joilla tuetaan yhteisörajat ylittävää vuorovaikutusta (ks. esim. Cantle 2012). Toivottavasti viime aikojen kehitys ei vaaranna tällaisten aloitteiden ja toimien onnistumista heikentämällä väestöryhmien keskinäistä luottamusta.

Useimmissa maissa on vaikea tuntea olevansa osa yhteiskuntaa osaamatta asuinmaan kieltä ja kulttuurisia käytäntöjä. Näitä tietoja ja taitoja saa työpaikoilta, mutta olisi tärkeätä, että myös työmarkkinoiden ulkopuolella olevat pääsisivät kiinni näistä inhimillisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman muodoista. Myös tällä alueella yhdistyksillä, järjestöillä ja muilla kansalaistoiminnan muodoilla on tärkeä rooli.

Pohjoismaisissa yhteiskunnissa harvat yleishyödylliset asiat toteutuvat kestävällä tavalla ilman julkista tukea. Rajallisten resurssien maailmassa kansallisessa kotouttamispolitiikassa joudutaan väkisin miettimään sitä, mihin toimiin ja myös mahdollisesti mihin väestöryhmiin keskitytään. Pitäisi olla kykyä nähdä, millä aloilla ja alueilla kotoutumisen tarpeet ovat kaikista suurimmat ja koko yhteiskunnan kannalta merkittävimmät sekä mitkä kotouttamistoimet ovat tehokkaimpia myös pidemmän aikavälin tarkastelussa. Tietoa näistä kysymyksistä on vielä aivan liian vähän.

Jotta näissä asioissa päästään kunnolla eteenpäin, olisi joka tapauksessa päästävä muuttoliikkeen aiheuttamasta sokista, järkyttyneestä mielialasta ja tietoihin perustumattomasta populistisisesta puheesta yli ja eteenpäin. Kotoutumisen ja etnisten suhteiden kysymyksiä pitäisi kyetä tarkastelemaan niin neutraalisti kuin mahdollista, osana nykyaikaisen yhteiskunnan normaalia elämää. Tämä tarkoittaa sitä, että eurooppalaisten yhteiskuntien pitäisi kokonaisuudessaan myös kotoutua siihen maailmaan, jossa nykyään eletään.

Monikulttuurisuuden ja multikulturalismin haasteet

Usein unohdetaan, että kokonaisvaltaiseen kotoutumiseen liittyy olennaisesti nimenomaan kantaväestön integroituminen muuttuneisiin olosuhteisiin. Annette Treibelin (2015) tuoreella teoksella on sattuva ja iskevä nimi: Integriert euch! eli Kotoutukaa! Kyse on Saksasta, jossa yhä vielä hämmästyttävän monet kieltäytyvät hyväksymästä valtionsa muuttumista maahanmuuttomaaksi. Mutta samaa työtä todellisuuden tajuamisen eteen on edessä vielä monissa muissakin maissa, myös Suomessa.

Voi sanoa, että viime aikoina asioiden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä on otettu suorastaan takapakkia. Euroopassa kohtaavat tällä hetkellä uusnationalistiset ideaalit ja monikulttuuriset realiteetit. Kohtaaminen saa eri maissa erilaisia muotoja ja saman yhteiskunnan sisälläkin yhteentörmäys oletusten ja ideaalien sekä todellisuuden välillä on moniulotteinen. Nostalginen kaipuu yhtenäiskulttuuriin ja muuten menneisiin aikoihin on kuitenkin selvästi vahvistunut.

Uusnationalismin ja maahanmuuttokritiikin vastustajat niputtavat usein fasismin ja rasismin alle sellaisiakin ilmiöitä ja keskustelunavauksia, jotka mahtuvat avoimen demokratian keskustelukulttuuriin, jossa vallitsevien olojen ja yhteiskunnallisten päätösten kritiikki on sallittua. Samalla on myönnettävä, että tämän päivän Euroopassa esiintyy jälleen todellista fasismia. Fasismilla tarkoitan sellaista ajattelu- ja toimintatapaa, joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa, sen mikä on sen kannattajien mielestä erilaista, vihollinen.

Sellainen monikulttuurisuuden kritisointi, johon liittyy halu ryhtyä myös sanoista tekoihin etnisen, kielellisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden palauttamiseksi, on fasistista. Tie tuohon unelmaan kulkee vain ihmisten ja yhteisöjen perusvapauksien ja -oikeuksien rajoittamisen, viime kädessä poliittisen väkivallan kautta. Poliittisella johdolla ja viranomaisilla on haastava mutta tärkeä tehtävä erottaa fasistinen uusnationalismi sellaisesta monikulttuurisuuden ja multikulturalismin arvostelusta, jota voidaan pitää oikeutettuna. Esimerkiksi viimeaikainen keskustelu katupartioiden sallimisesta tai kieltämisestä on osoittautunut tämän rajanvedon tarpeellisuuden.

Äärimmäisen nationalismin lisäksi fasismia ilmenee nykyään myös radikaalin islamin jyrkimmissä muodoissa. Väkivaltaisista uskonnollisista liikkeistä ihmiskunnalla, kristinusko ja länsimainen sivilisaatio mukaan lukien, on paljon epämieluisaa historiallista kokemusta. Näitä kokemuksia ja muita radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden menestymisen ja hiipumisen edellytyksistä kertovia tietoja pitäisi nyt osata hyödyntää, jotta Euroopassa esiintyvästä islamista kyettäisiin tunnistamaan oikeusvaltiota aidosti uhkaavat muodot.

Isis edustaa fasistista uskonnollisuutta konkreettisesti, ja sen poliittinen ja sotilaallinen vastustaminen on täysin ymmärrettävää. Tässä sodankäynnissä ei kuitenkaan saisi unohtaa sitä, että islamilainen puritanismi tai fundamentalismi on yhtäältä Isisiä laajempi ilmiö, toisaalta sekin on paljon pienempi kuin maailman tai Euroopan muslimiväestö arjen uskonnollisine arvoineen ja käytäntöineen. Laajempia kokonaisuuksia ajattelematon Isisin vastustaminen voi tuottaa sen kukistamisen jälkeen vain entistä vahvemman ja leppymättömämmän vihollisen.

Länsimaiden arvoihin asettuvan eurooppalaisen islamin rakentuminen on yksi lähivuosikymmenten suurista kysymyksistä. Todellisuudessa tätä sopeutumista myös koko ajan tapahtuu, ja asteittain löytyy toimivia tapoja elää muslimina moniarvoisessa yhteiskunnassa. Länsimaisten arvojen ja islamilaisen uskonnollisuuden yhdistäminen toisiinsa ei ole mahdotonta. Se, kuinka hyvin tämän uskontokunnan edustajat kokevat tulevansa hyväksytyiksi uusissa asuinmaissaan, vaikuttaa suuresti tähän kehitykseen sekä radikaalin islamin kannatuspohjan säilymiseen.

Keskustelu islamista Euroopassa jättää tällä hetkellä varjoonsa monet muut monikulttuurisuuteen liittyvät tärkeät kysymykset, joille myös pitäisi riittää huomiota. Monimutkaisen superdiversiteetin olosuhteissa kaikkea sitä perinteistä, joka liitetään nostalgiseen kansallisvaltioon tai vaikkapa suomalaisuuteen, ei mitenkään voida säilyttää. Toisaalta se ei myöskään tarkoita, että kaikista traditioista pitäisi luopua esimerkiksi kulttuuristen ja uskonnollisten vapauksien ja oikeuksien nimissä.

Kouristuksenomaisesta kiistelystä kaiken säilyttämisen ja kaikesta luopumisen välillä pitäisi päästä rakentamaan uusia kansallisia identiteettejä ja perinteitä. Tarvitaan sellaisia itsekäsityksiä ja uusia traditioita, jotka kykenevät ottamaan huomioon väestöjen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden sekä ylläpitämään riittävää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kansakuntien rakennusprojektit eivät ole vielä päättyneet. Kansallisen identiteetin luominen, yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpito ja vahvistaminen sekä erilaisuuden poliittinen organisointi on jatkuva prosessi.

Nykyisenkaltaisissa olosuhteissa on myös selvä, että kaikilla ei voi olla kaikkia oikeuksia. Perustavat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, myös rikollisille – jopa terroristeille. Arjen käytäntöihin ei kuitenkaan voida tehdä loputtomasti poikkeamia kulttuuristen oikeuksien nojalla, eikä julkinen valta voi aktiivisesti tukea kaikkien kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa pitäisi käydä kunnollista ja maltillista keskustelua siitä, minkälaista multikulturalismia niissä halutaan pitkäjänteisesti harjoittaa.


Tulevan kehityksen ennakointi on siis juuri tällä hetkellä perin vaikeata. Lisäksi ainakin lähitulevaisuuden suhteen on vaikea olla kovin optimistinen. Sellaisen tutkija-kansalaisen, joka uskoo rauhallisen, todellisuudentajuisen ja tietoperusteisen demokraattisen päätöksenteon siunauksellisuuteen ja joka kannattaa rajoiltaan mahdollisimman avointa, poliittisilta arvoiltaan vapaamielistä ja kulttuurisessa mielessä suvaitsevaista yhteiskuntaa, mieli on viime aikoina ollut usein maassa.

Monella osa-alueella viime aikojen tapahtumat ovat olleet varsin ikäviä, ja odotettavissa oleva kehitys näyttäisi olevan useimmissa skenaarioissa perussävyltään ennemmin kielteistä kuin myönteistä. Erilaisiin haasteisiin juuri nyt tarjottavat vaihtoehdot ovat usein joko vapauksia ja oikeuksia rajoittavia kuin niitä lisääviä tai vaihtoehtoisesti toivottoman idealistisia ja pinnallisia.

Kaikista synkimmät skenaariotkin voivat toteutua. Muistuttaakseni itseäni siitä, että kaikki on ikävä kyllä mahdollista, palaan aika ajoin lukemaan esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan vuonna 1935 julkaiseman Huomisen varjoissa -teoksen pahaenteisia alkusanoja:

Elämme vimmaisessa maailmassa, ja tiedämme sen. Kukaan ei yllättyisi, jos mielettömyys yhtäkkiä puhkeaisi raivoksi, jonka jälkeen tämä eurooppalaisuusparka jäisi jäljelle mykistyneenä ja tyrmistyneenä, moottorit yhä käynnissä ja liput liehuen, mutta henkensä menettäneenä. (Huizinga 1935, [9])

Lohtua ja toivon kipinää voi kuitenkin hakea siitä, että mitä tahansa lähitulevaisuudessa tapahtuukin, on yhtä lailla todennäköistä että jossain vaiheessa järki, maltti ja asioiden kokeminen yhteisiksi palaavat yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Tällöin toivottavasti myös ihmisten globaali liikkuvuus hyväksytään normaalitilana, jota opitaan toimivalla tavalla säätelemään, yhteiskunnat löytävät oman tapansa yhdistää monikulttuurisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ja ihmiset puolestaan ymmärtävät, että ainoa mahdollinen tapaa elää tässä maailmassa on elää yhdessä, keskinäistä eroistamme huolimatta.


Aallas, Esa (1991): Somalishokki. Suomen pakolaisavun julkaisusarja 2. Suomen pakolaisapu, Helsinki.

Aalto, Maria, Larja, Liisa & Liebkind, Karmela (2010). Syrjintä työhönottotilanteissa – tutkimuskatsaus. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Banulescu-Bogdan, Natalia & Fratzke, Susan (2015): Europe’s Migration Crisis in Context: Why Now and What Next? Migration Information Source September 24, 2015. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

Bauman, Zygmunt (2015): The Messengers of Globalization. Eutopia Magazine 7.10.2015. Saatavilla Luettu 12.1.2016.

Borkert, Maren, Bosswick, Wolfgang, Heckmann, Friedrich & Lüken-Klaβen, Doris (2007): Local integration policies for migrants in Europe. European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions, Dublin. Saatavilla: Luettu 12.1.2015.

Cantle, Ted (2012): Interculturalism: The New Era of Cohesion and Diversity. Palgrave Macmillan, London.

Castles, Stephen & Miller, Mark J. (2009): The Age of Migration. International Population Movements in the Modern World. Fourth Edition, Revised and Updated. The Guilford Press, New York & London.

Dagens Nyheter (2016): Danskt nätverk redo att smuggla flyktingar. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

De Volkskrant (2015): Zijlstra: geen wereldwijd recht op asiel (Martin Sommer, Jeroen Visser). Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

Di Nicola, Andrea & Musumeci, Giampaolo (2015). Kuoleman matkatoimisto. Ammattina ihmissalakuljetus. Art House, Helsinki.

Die Welt (2016). 1054 Strafanzeigen nach Übergriffen von Köln. Saatavilla: Luettu 18.2.2016.

Eronen, Antti, Härmälä, Valtteri, Jauhiainen, Signe, Karikallio, Hanna, Karinen, Risto, Kosunen, Antti, Laamanen, Jani-Petri & Lahtinen, Markus (2014): Maahanmuuttajien työllistyminen. Taustatekijät, työnhaku ja työvoimapalvelut. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 6/2014. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Glenny, Misha (2015): The Refugee Crisis Has Produced One Winner: Organized Crime. The New York Times 20.7.2015. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

Gruijter Marjan de, Smits van Waesberghe, Eliane & Boutellier, Hans (2010): “Een vreemde in eigen land”. Boze autochtone burgers over nieuwe Nederlanders en de overheid. Amsterdam University Press, Amsterdam.

Helsingin Sanomat (2016). Professorit arvostelevat Niinistön puhetta: ”Ei sovi Suomen paikkaan kansainvälisessä yhteisössä. Saatavilla:, luettu 18.2.2016.

Hobsbawm, Eric (1993). Nations and Nationalism since 1780. Programme, Myth, Reeality. Cambridge University Press, Cambridge.

Huizinga, Johan (1935): In de schaduwen van morgen. Een diagnose van het geestelijke lijden van onzen tijd. H.B. Tjeenk Willink & Zoon, Haarlem.

Kantola, Anu, Auvinen, Juha, Härkönen, Riikka, Lahti, Vesa-Matti, Pohjolainen, Anna-Elina & Sipola, Simo (2002): Maailman tila ja Suomi. Gaudeamus, Helsinki.

Kraus, Peter (2011): The Politics of Complex Diversity: A European Perspective. Ethnicities 12: 3, s. 3–25.

Kymlicka, Will (1995): Multicultural Citizenship. A Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.

Kymlicka, Will (2009): Multicultural Odysseus: Navigating the New International Politics of Diversity. Oxford University Press, Oxford.

Kymlicka, Will (2012): Multiculturalism: Success, Failure, and the Future. Washington: Migration Policy Institute, 2012. Saatavilla: Http:// Luettu 12.1.2016.

Larja, Liisa, Warius, Johanna, Sundbäck, Liselott, Liebkind, Karmela, Kandolin, Irja & Jasinskaja-Lahti, Inga (2012): Discrimination in the Finnish Labor Market. An Overview and a Field Experiment on Recruitment. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Malik, Kenan (2016): Monikulttuurisuus. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (2013): Muuttajat: kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus, Helsinki.

Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva & Saxén Niklas (20xx): Suomen somalit. Into Kustannus, Helsinki.

OECD (2015a): International Migration Outlook 2015. OECD, Paris.

OECD (2015b): Is this humanitarian migration crisis different? Migration Policy Debates No 7 September 2015. OECD, Paris. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

OECD/European Union (2015c): Indicators of Immigrant Integration 2015: Settling in. OECD, Paris.

Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (2005): Nationalismit. WSOY, Helsinki.

Sams, Anni & Sorjanen, Anna-Maija (2014): Severe forms of Labour Exploitation Supporting victims of severe forms of labour exploitation in having access to justice in EU Member States. Social Fieldwork Research (FRANET), Suomen maaraportti. Ihmisoikeusliitto, Helsinki. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

Sarvimäki, Matti (2010): Maahanmuuton taloustiede. Lyhyt Johdatus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3, 253-270.

Saukkonen, Pasi (2007): Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2010): Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Cuporen julkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2013a): Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2013b) Monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka Pohjois-Euroopassa. Cuporen verkkojulkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.

Seeger, M. W., Sellnow, T. L., Ulmer, R. R. (1998): Communication, organization, and crisis. Communication Yearbook 21: s. 231–275.

Söderling, Ismo (1991): Miksi ovet ei aukene heille – multikulturaalinen ja ihmisoikeudellinen näkökulma maahanmuuttopolitiikkaan. Oikeus 4, 303–313.

Söderling, Ismo (2001: Siirtolaisuus väestöllisenä resurssina – Suomi eurooppalaisessa kontekstissa. Teoksessa ”Once a jolly swagman…” Essays on migration in honour of Olavi Koivukangas on his 60th birthday. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala.

Sydsvenskan (2015): Så blev flyktingkrisen en svensk beredskapskatastrof (Erik Magnusson). Sydsvenskan 26.12.2015. Saatavilla: Luettu 12.1.2016.

Treibel, Annette (2015): Integriert euch! Plädoyer für ein selbstbewusstes Einwanderungsland. Campus Verlag, Frankfurt/New York.

Vertovec, Steven (2009): Transnationalism. Routledge, London.

[1] Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähdeviitteitä säästeliäästi. Useita esseessä mainituista asioista olen käsitellyt yksityiskohtaisemmin tekstissä mainituissa teoksissani, joista löytyvät myös tarkemmat lähteet. Viime aikojen kehityksen suhteen nojaan etupäässä eri viestimistä saatuihin tietoihin. Kiitän Ismo Söderingiä ja Anu Yijälää arvokkaista kommentesta artikkelin käsikirjoitukseen. Kaikista jäljelle jääneistä virheistä, puutteista ja virhetulkinnoista kannan itse vastuun.

[2] Vuonna 1991 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan noin 1500 somalinkieliseksi rekisteröitynyttä. Määrä on sittemmin kasvanut melko tasaisesti maahanmuuton ja syntyvyyden seurauksena. Vuonna 2014 Suomessa oli vajaa 17 000 somalinkielistä.

[3] Alkuperäinen muotoilu teoksessa Siamo italiani – Die Italiener. Gespräche mit italienischen Arbeitern in der Schweiz: ”Man hat Arbeitskräfte gerufen, und es kommen Menschen.”

[4] Tosin Euroopan ulkopuolella rajoja vedettiin usein kielellisistä, kulttuurisista tai kansallisista yhteisöistä piittaamattomasti, ja joiltain osin monet nykyiset kansainväliset konfliktit ovat seurausta tästä välinpitämättömyydestä.

[5] Merkelin alkuperäinen muotoilu hänen pitämässään puheessa Potsdamissa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert”.-

[6] Tuoreimpien tietojen mukaan Kölnin tapahtumista syytetyistä vain harvoilla oli itse asiassa turvapaikanhakijatausta (Die Welt 10.2.2016).

[7] Ks. esim.;

[8] Alkuperäisteksti. ”Det finns ett annat Sverige. Ett parallellt samhälle i skuggan av vårt. Här lever människor som packar vår mat, lagar våra bilar och städar på stora hotellkedjor – under usla villkor. I DN:s granskning berättar vi om människor som du möter varje dag, men som du sällan ser.” Artikkelit löytyvät Dagens Nyheterin kotisivulta, osoitteesta Luettu 12.1.2016.

[9] Lainaus alkuperäisellä kielellä: ”Wij leven in een bezeten wereld. En wij weten het. Het zou voor niemand onverwacht komen, als de waanzin eensklaps uitbrak in een razernij, waaruit deze arme Europeesche menschheid achterbleef in verstomping en verdwazing, de motoren nog draaiende en de vlaggen nog wapperende, maar de geest geweken.”

Exodus: pro & contra

Sain kirjan lainaksi tuttavaltani, joka luovutti sen sellaisen virneen kera, että en tule pitämään lukemastani. Hän taisi tiedostaa ilmeensä, kun katsoi parhaaksi sanoa ääneen, että ensimmäiset kolme neljäsosaa vie raivon partaalle, mutta lopussa on asiaa.

Luin brittiläisen taloustieteilijän Paul Collierin vuonna 2013 ilmestyneen teoksen Exodus: How Migration is Changing Our World (Oxford University Press), ja pidin kovasti lukemastani, vaikka olenkin monista asioista hänen kanssaan eri mieltä.

On kuitenkin helppoa yhtyä Collieriin muutamissa perustavissa lähtökohdissa. Valtioiden oikullinen maahanmuuttopolitiikka on seurausta suurten tunteiden ja vähäisen tiedon myrkyllisestä yhdistelmästä. Kansainvälistä muuttoliikettä koskeva keskustelu on tarpeettoman polarisoitunutta, pahimmillaan jakautunut rajoja kiinni vaativaan muukalaisvihamieliseen leiriin ja vapaata liikkuvuutta kannattavaan suvaitsevaiseen ja edistykselliseen leiriin. Suhteessa siihen, kuinka tärkeästä asiasta on kysymys, tieteellisesti koeteltu tietoperusta on yhä tavattoman ohut.

Collier pyrkii teoksellaan lieventämään edellä mainittuja ongelmia eli analysoimaan muuttoliikettä systemaattisesti ja empiriaperusteisesti, etsimään tilaa ideologisista kannoista ja etukäteen tehdyistä tulkinnoista vapaalle keskustelulle sekä tarjoamaan omaan ajatteluun perustuvia ehdotuksia maahanmuuttopolitiikan kehittämiselle. Teos on myös jatkoa Collierin edelliselle kirjalle, joka käsitteli maapallon köyhimpiä valtioita ja niissä asuvia ihmisiä (The Bottom Billion: Why the Poorest Countries are Failing and What Can Be Done About It. Oxford University Press 2007).

Kyse on siis ennen muuta köyhistä maista rikkaisiin maihin työn ja paremman elintason perässä muuttavista ihmisistä ja tämän muuton taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista lähtömaille, muuttajille ja muuton kohdemaille. Collierin mukaan olennaisia ovat nimenomaan sosiaaliset seuraukset. Käytettävissä olevan tiedon perusteella taloudelliset seuraukset ovat enimmäkseen vähäisiä, hyödyllisempiä varsinaisille muuttajille, mutta usein ja etenkin lyhyellä tähtäimellä myös vastaanottavalle yhteiskunnalle.

Ylipäätään Collier on sitä mieltä, että tähänastinen muuttoliike on ollut seurauksiltaan vähäistä. Hänen mielestään on kuitenkin todennäköistä, että ellei mitään muutoksia kansainvälisen muuttoliikkeen säätelyyn tehdä, muutto köyhistä maista rikkaisiin kasvaa merkittävästi. Ajan mittaan tällä on suuria kielteisiä seurauksia muuton kohdemaiden yhteiskunnallisille järjestelmille (social model), etenkin ihmisten toisiaan kohtaan kokemalle luottamukselle ja keskinäiselle huomioon ottamiselle (mutual regard). Tällä taas on suuri merkitys, koska Collierin mukaan valtioiden vauraus ja hyvinvointi perustuvat ennen muuta sille, että rikkaissa maissa on toimiva yhteiskunnallinen järjestelmä ja toimintamalli.

Muuttoliike jatkuu ja voimistuu, koska se ei poista sen varsinaista syytä eli suuria maailmanlaajuisia elintasoeroja. Se kasvaa ja jopa kiihtyy myös siksi, että laajamittainen muuttoliike kasvattaa diasporayhteisöjä nopeammin kuin mitä niistä sulautuu (absorb) ihmisiä sosiaalisesti ja kulttuurisesti kantaväestöön.

Diasporayhteisöjä kasvattaa myös usein suuri kulttuurinen etäisyys muuttajien ja tulomaan välillä. Suuremmat diasporat lisäävät maahanmuuttoa, koska ne laskevat maastamuuton taloudellisia ja ei-taloudellisia muuttokustannuksia. Vastaanottavien maiden lisäksi laajamittaisesta muutosta kärsisivät pienet ja köyhät maat, kuten Haiti, jotka menettäisivät jatkuvasti sitä väkeä, jota ne tarvitsisivat oman yhteiskuntansa kehittämiseen. Kiinan kaltaisella suurella maalla ei Collierin mukaan ole mitään hätää, koska jokaisen lähtijän paikka saadaan aina täytetyksi.

Collier väittää, että ellei mitään tehdä,  edessä ovat paniikin poliittisen taloustieteen mukaiset maahanmuuttoa jyrkästi rajoittavat toimenpiteet. Ne ovat hänen mukaansa kielteisiä. Muuttoa rajoitetaan enemmän kuin mitä on järkevää, diasporayhteisöt reagoivat poliittisiin muutoksiin vastahakoisesti ja yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskinäinen luottamus kärsivät suurta vahinkoa. Syksyn 2015 tapahtumia Collier ei osannut ennustaa, meillä pakolaisten Eurooppaan tulon synnyttämä paniikki on vielä tuoreessa muistissa.

Ainoita tehokkaita toimijoita muuttoliikkeen säätelyssä on Collierin mukaan maahanmuuttajia vastaanottavat maat. Hänen mukaansa maahanmuutto pitäisi rajoittaa samalle tasolle, kuin mitä diasporayhteisöistä tapahtuu sulautumista kantaväestöön. Muuttajia pitäisi myös valikoida nykyistä tarkemmin siten, että heidän koulutuksensa ja työllistyvyytensä huomiotaisiin kunnolla. Lisäksi kulttuurisesti kaukaisemmista maista pitäisi sallia muuttoa vähemmän kuin kulttuurisesti läheisistä maista, koska sulautuminen ensiksi mainituista on hitaampaa.

Pakolaisille ja muuten haavoittuvassa asemassa oleville Collier olisi myöntämässä väliaikaisia oleskeluoikeuksia. Niiden päätyttyä ja olojen lähtömaassa siis rauhoituttua heidän tulee palata kotimaahansa. Maahan ilman oleskelulupaa jääville hän olisi valmis antamaan oikeuden työskennellä vierastyöläisen statuksella, koska tämä on kuitenkin parempi ratkaisu kuin lainsuojattomaksi jääminen ja todennäköisesti muihinkin laittomuuksiin ryhtyminen. He olisivat velvollisia maksamaan veroja, mutta oikeutta sosiaalietuuksiin ei olisi.

Collierin mukaan laajamittainen muuttoliike ja diasporayhteisöjä suosiva multikulturalismi eivät toimi yhdessä varsinkaan avokätiseen hyvinvointivaltioon yhdistettynä. Kaikkien maahanmuuttajien tulisi siten oppia uuden asuinmaan kieli ja muutenkin mahdollisimman nopeasti omaksua osallistumista edistävät tiedot ja taidot. Yhteiskunnan täytyy puolestaan ottaa nollatoleranssi rasismia ja syrjintää kohtaan.

Collierin kirjan kritisointi on helppoa, ja palanen kerrallaan sen sisältämä tarina voidaan muutamalla laukauksella ampua seulaksi. Muuttoliikkeen rajaaminen työn ja elintason kohentamiseen pyrkivään siirtolaisuuteen on vain osa kansainvälisestä liikkuvuudesta. Yhteiskuntien varaus on hänen oman edellisen kirjankin mukaan seurausta paljon muustakin kuin vain toimivasta yhteiskuntajärjestyksestä. Ihmisryhmien välisen kulttuurisen etäisyyden mittaaminen kielten välisten sukulaisuussuhteiden perusteella johtaa suuriin väärinkäsityksiin monien muidenkin kuin suomalaisten mielestä. Ja niin edelleen.

Mutta onko kokonaisuus enemmän ja kestävämpi kuin osiensa summa? Jos haluaa käsitellä analyyttisesti kansainvälisen muuttoliikkeen kaltaista valtavaa, monimuotoista ja monisyistä ilmiötä ja vieläpä kertoa jonkinlaisen johdonmukaisen tarinan, kirjoittajalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vetää mutkia suoriksi. Minusta Collier tekee valintansa ja rajauksensa koko lailla suoraselkäisesti, vaikka kyllä minullakin verenpaine paikoin nousi kirjan omistajan ennustamalla tavalla.

Jäljelle jää kuitenkin kaksi olennaista kysymystä. Onko niin, että muutto köyhistä maista rikkaisiin saattaa todella johtaa sellaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin seurauksiin, jotka ovat vakavalla tavalla kielteisiä sekä lähtömaille että vastaanottaville yhteiskunnille? Minusta tätä kysymystä ja siihen vastaamista ei pidä hylätä rasistisena, muuten epäsopivana tai ylipäätään mahdottomana. Maahanmuutolla on vaikutuksensa, joista pitää pystyä puhumaan.

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastattaisiin myöntävästi, nurkan takana odottaa se toinen ja sen kaveri: pitäisikö sitten tehdä jotain ja jos kyllä, mitä?

Collierin argumentin kannalta keskeinen kysymys koskee itse asiassa maahanmuuttajien integroitumista, josta hän siis käyttää sulautumisen nimikettä. Maahanmuuttajan elämänkulku on hänelle jonkinlaista nollasummapeliä, jossa assimiloituminen ja diasporayhteisöön jumiutuminen sulkevat toisensa ulos. Todellisuus on toki paljon monimutkaisempaa. Ja vaikka hyväksyisimmekin hänen kahtiajakonsa, me emme itse asiassa tiedä juuri mitään siitä, millä tavalla oman paikkansa löytäminen erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa yhteisöissä todella tapahtuu. Siis suuressa mittakaavassa ja pitkällä aikavälillä. Myös tämän Collier tunnustaa itsekin.

Ennen muuta minä haluan kannustaa tutkijayhteisön muita jäseniä tarttumaan haasteeseen kirjoittaa samalla rohkeudella kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen vaikutuksista lähtömaille, muuttajille, lähtömaihin jääville ja muuton kohdemaille. Voi hyvin olla, että olisin vielä vakuuttuneempi kirjasta, jonka lopputulos olisi olennaisilta osin toisenlainen. Onko jossain jo valmisteilla teos, joka osoittaa, että muuttoliike tuottaa oman itsesääntelynsä tai että viime kädessä sen hyödyt ovat paljon suurempia kuin kielteiset seuraukset?



Muukalainen kylässä, venäläinen asumassa

Minna Säävälä: Muukalainen tuli kylään: ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöliitto 2016, Helsinki.

Tanner, Arno & Söderling, Ismo (toim.): Venäjänkieliset Suomessa. Huomisen suomalaiset. Siirtolaisuusinstituutti 2016, Turku.

Ihmisten jakoa meihin ja muihin ei voi välttää. Ihmisenä olemiseen liittyy olennaisesti erojen tekeminen, ja kohdatessamme toisia alamme välittömästi, usein tiedostamattomasti, etsiä yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää eikä ajallisesti pysyvää, mihin kohtaan vedetään raja meikäläisen ja muukalaisen välillä, eikä myöskään se, minkälaisia myönteisiä ja kielteisiä merkityksiä vieraaksi koettuihin ladataan. Kohtaamiseen ja suhtautumiseen vaikuttaa biologinen perintömme, mutta myös toimintaympäristömme sekä opitut käyttäytymismallit. Siksi yhdessä elämiseen monietnisessä ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa voidaan myös vaikuttaa.

Näin voitaisiin ehkä tiivistää yhteen kappaleeseen Minna Säävälän teos Muukalainen tuli kylään, jonka Väestöliitto julkaisi syksyllä 2016. Säävälä on taustaltaan sosiaaliantropologi, ja hän on tehnyt pitkään kenttätyötä Intiassa. Kirjassaan hän hakee vastauksia muukalaisuuden kysymyksiin kuitenkin myös ennen muuta sosiaalipsykologisesta ja evoluutiotutkimuksesta. Koska erojen tekemisessä on kyse aina vallankäytöstä, teokseen rakentuu myös politiikan tutkimuksen näkökulma. Kirjan monitieteisyyden kruunaa meidän ja muiden välisen jaottelun näkeminen historiallisena ilmiönä.

Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka käsittelevät esimerkiksi oman ryhmän ihannointia, muukalaisuuteen liitettyä pyhyyttä ja pahuutta sekä muukalaisuuden politiikkaa. Kirjoituksia läpi leikkaavia teemoja ovat kuitenkin etenkin tunnekokemuksen merkitys ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyvässä rajanvedossa sekä meidän ja muiden erottelu biologisena ja kulttuurisesti rakentuvana ilmiönä.

Säävälä tuo kirjan useissa kohdissa keskusteluun mukaan myös omia, osin hyvin henkilökohtaisia, elämänkokemuksia. Itsensä kirjoittaminen mukaan tämän tyyppiseen tarinaan on vaikea taitolaji, mutta hän onnistuu siinä hyvin. Paikoin hyvin teoreettinen pohdinta saa helpommin ymmärrettävän muodon elettyjen tapahtumien ja koettujen tilanteiden kautta. Niiden avulla havainnollistuu myös se, että luokitteluja tehdään ja ihmisiä arvotetaan niin Siikajoella, Helsingissä, Amsterdamissa kuin Tamil Nadun maaseudullakin – osin samalla ja osin eri tavalla.

Teos sijoittuu yleisemminkin tiede- ja tietokirjallisuuden välimaastoon. Se on kirjoitettu yleistajuisesti, ja esimerkiksi lähdeviiteapparaattia on käytetty säästeliäästi. Monet kirjassa käsiteltävistä asioista ovat kuitenkin monimutkaisia, ja Säävälä esittelee juurta jaksaen joitain empiirisiä tutkimuksia ja niiden tuloksia. Lukija joutuukin paikka paikoin toteamaan, että tämä kohta pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Toisaalta kirjaan sisältyy myös suuri määrä pieniä kertomuksia ja ikään kuin miniesseitä varsinaisten lukujen sisään, ja sitä voi näin ollen lukea myös nautiskellen selaillen.

”Kulttuurisesti moninaistuvissa yhteiskunnissa joudutaan väistämättä pohtimaan tapoja, joilla eri yhteisöjen erilaiset arvojärjestelmät voidaan sovittaa yhteen ja säilyttää monimuotoisuudesta huolimatta toimiva ja oikeudenmukainen yhteiskunta. On mietittävä, mitkä ovat ne yhteiskunnan keskeisimmät arvot ja normit, joista ei voida joustaa kulttuurisen tai elämäntavan monimuotoisuuden nimissä.”

On helppo silittää myötäkarvaan teosta, jonka keskeisestä viestistä lukija on niin pitkälle samaa mieltä. Edellä mainittuun sitaattiin sisältyy yksi osa tuota viestiä: yhteiskuntamme ovat muuttuneet sellaisiksi, että muukalaisuuden – sellaiseksi koetun – kanssa ollaan suoraan tai median välityksellä miltei jatkuvasti tekemisissä, ja meidän on vain yksinkertaisesti opittava elämään sen asian kanssa. Yksinkertaisesti – vaikka tekemistä riittää ja monenlaisia tiedollisia ja taidollisia sekä arvoihin ja asenteisiin liittyviä esteitä meillä on ylitettävänämme. Säävälä päättää kirjansa Kwame Anthony Appiahin sanoihin, että meidän on opittava puhumaan toisillemme erilaisuuden ylitse ja olemaan ylikulttuurisesti eri mieltä. Myös tästä on helppo olla samaa mieltä.

Säävälän teoksen jälkeen oli hauska tarttua toiseen tuoreeseen teokseen, Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittamaan ja Siirtolaisuusinstituutin julkaisemaan kirjaan Venäjänkieliset Suomessa – Huomisen suomalaiset. Mikään muu Suomen etnisistä, kansallisista ja/tai kulttuurisista väestöryhmistä tuskin haastaa ja havainnollistaa rajanvetoa meikäläisen ja muukalaisen välillä kuin venäläisyys: niin samanlaista ja kuitenkin niin erilaista, niin pelättyä ja jopa vihattua mutta samalla kuitenkin rakastettua, niin tuttua ja silti tuntematonta.

Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneitä, venäjänkielisiksi rekisteröityneitä tai itsensä tavalla tai toisella ainakin osittain ellei kokonaan venäläisiksi identifioivia on Suomessa paljon. Kukaan ei tosin tiedä tarkalleen kuinka paljon, koska etenkin venäläisten kohdalla tilastointijärjestelmämme puutteet tulevat hyvin näkyviin. Venäjältä on muuttanut paljon muitakin kuin etnisiä venäläisiä, ja venäläisiä/venäjänkielisiä on puolestaan muuttanut myös muualta, etenkin Virosta. Venäjänkielisiksi on rekisteröitynyt ihmisiä, joilla venäjä on vain yksi äidinkielistä, ja toisaalta jotkut ovat rekisteröineet kielekseen suomen, vaikka venäjä olisikin ylivoimaisesti vahvin kieli. Siitä, mihin etniseen tai kansalliseen ryhmään ihmiset itse katsovat kuuluvansa, meillä ei tilastollista tietoa olekaan.

Kuten kirjan otsikko kertoo, tarkastelussa ovat tässä tapauksessa venäjänkieliset, ja Tuomas Lehtonen käyttää artikkelissaan Suomen venäjänkielisestä väestöstä nimenomaan väestörekisterin tietoja ilmoitetusta äidinkielestä. Hänen tietonsa ovat vuodelta 2014, jolloin Suomessa asui lähes seitsemänkymmentätuhatta venäjänkielistä. Kyseessä on ylivoimaisesti suurin kieliryhmä suomen- ja ruotsinkielisten jälkeen.

Useassa kohtaa teoksessa viitataan Ismo Söderlingin arvioon, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä venäjänkielisten määrä menisi jo päälle kahdensadantuhannen. Silloin heidän määränsä olisi lähellä Suomen ruotsinkielisiksi rekisteröityneiden määrää. Tämä kuitenkin edellyttää, että venäjän kieli siirtyy sukupolvelta toiselle. Kuten kirjassa monessa kohdassa huomautetaan, näin ei aina välttämättä käy.

Lehtosen artikkelissa tarkastellaan venäjänkielistä väestöä esimerkiksi ensimmäisen oleskeluluvan perusteen, alueellisen jakautumisen, ikärakenteen, syntyvyyden, työllisyyden ja koulutuksen näkökulmista. Teoksen muissa artikkeleissa painopiste on venäläisten tai venäjänkielisten sekä heidän Suomi-suhteensa historiallisessa tarkastelussa, ja tämän päivän tilanne jää loppujen lopuksi varsin vähäiselle käsittelylle. Tämä kertoo mielestäni ennen muuta siitä, että Suomen venäläisiä ja venäjänkielisiä on tutkittu toistaiseksi aivan liian vähän.

Historiallisuus on erityisen vahvasti esillä Antero Leitzingerin, Toivo Flinkin ja Elina Kahlan artikkeleissa. Leitzinger jakaa suomenvenäläiset erilaisiin historiallisiin kerrostumiin: eri aikojen erilaisissa tilanteissa Suomeen on muuttanut myös hyvin erilaisia venäläisiä tai venäjänkielisiä, ja muutenkin Leitzinger korostaa suomenvenäläisten jakautumista erilaisiin ryhmiin tai kategorioihin esimerkiksi kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Toivo Flinkin artikkelin aiheena on puolestaan inkerinsuomalaisten paluumuutto ja kotoutuminen. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että presidentti Mauno Koiviston haastattelusta liikkeelle lähtenyt muuttoprosessi – joka kokonaisuudessaan muodostaa melko suuren osan kaikesta Suomeen kohdistuneesta muutosta viime vuosikymmeninä – ansaitsisi kunnollisen ja perusteellisen tutkimuksen. Toivottavasti jokin myöhemmin avautuva lähde paljastaisi myös Koiviston ajatuksia ja motiiveja tarkemmin kuin mitä hän on itse myöhemmin halunnut itseään tulkita.

Elina Kahla katsoo puolestaan idän ortodoksisuuden ja lännen katolilaisuuden välisen kulttuuripiirien jakolinjan historiallista muodostumista ja sen merkitystä nykypäivässä. Kirjan monissa osissa suomalaisten ja venäläisten väliset suhteet kytkeytyvät Suomen ja Venäjän ja laajemmin Venäjän ja lännen välisiin ulkopoliittisiin ja valtasuhteisiin. Kahla kirjoittaa, että ”Suomeen pettyneet ja huonosti sopeutuneet venäjämieliset voivat olla herkimmin alttiina mielipiteiden muokkaukselle ja asenteiden kärjistymiselle”. Venäläis-muukalaisuuden muuntuminen venäläis-meikäläisyydeksi onkin toisenlainen kotouttamispoliittinen haaste kuin monien muiden väestöryhmien oman paikkansa löytäminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sitä voi tietenkin miettiä, palveleeko vai haittaako voimakas huomion kiinnittäminen tähän asiaan itse tavoitteen, sujuvan kotoutumisen ja Suomeen identifioitumisen saavuttamista.

Kolmessa artikkelissa aiheena on media. Dmitry Strovsky ja Jukka Pietiläinen kirjoittavat venäläisvähemmistöstä Suomen venäjänkielisessä lehdistössä niin ikään kaukaa historiasta liikkeelle lähtien. Jukka Pietiläisen oman kirjoituksen kohteena on puolestaan venäläisvähemmistö Suomen mediassa, tarkemmin Helsingin Sanomissa. Pietiläisen mukaan Suomessa asuvia venäläisiä käsitellään mediassa ryhmä- tai vähemmistönäkökulmasta kovin vähän. Tilanteen kehittymistä kannattaa seurata.

Teoksen parhaana antina pidän Olga Davydova-Minguetin artikkelia venäjänkielisistä ylirajaisina mediankäyttäjinä, vaikka se joiltain osin meneekin sivuun kirjan varsinaisen asiasta. Davudova-Minguet selvittää ylirajaisen mediamaiseman muodostumista analysoimalla Tallinnassa keväällä 2007 tapahtuneen neuvostoaikaisen muistomerkin, ns. Pronssisoturin, siirtoa käsittelevää uutisointia venäläisessä ja suomalaisessa mediassa sekä Suomen venäjänkielisten internet-foorumilla tapahtumasta käytyä keskustelua. Se sisältää myös mielestäni erinomaisen katsauksen Venäjän viestintäjärjestelmän muutokseen ja nykyiseen tilaan sekä suomalaisen ja venäläisen median tärkeimpiin eroihin.

Davydova-Minguet kirjoittaa että ne, jotka optimistisesti odottivat internetin ja digitelevision edistävän yhteiskuntien demokratisoitumista, ovat joutuneet pettymään. Näistä sähköisistä medioista on tullut ensi sijassa nationalististen diskurssien levittämisen tehokkaita välineitä. (Vuoden 2016 lopussa tekee mieli lisätä, että etenkin internet on maailmalla laajemminkin valjastettu totuuden- ja tosiasioidenvastaisen viestin välittämiseen.) Venäjän valtio ja sitä lähellä olevat konservatiivis-kansallismieliset tahot hyödyntävät näitä instrumentteja, ja eri maiden, Suomi mukaan lukien, venäjänkieliset sijoittuvat monitasoiseen ja ylirajaiseen mediatilaan, jossa eri viestintävälineet toimivat ristikkäin ja päällekkäin, intertekstuaalisessa ja usein riitaisessakin suhteessa toisiinsa. Tulkintojen ristipaineessa on pakko ottaa kantaa vähintään vastaanotettujen viestien luotettavuuteen. Täten konfliktin keskiöön joutuvat myös median käyttäjät, joista Davydova-Minguet käyttää esimerkkinä myös omaa perhettään.

Teoksen päättää Arto Luukkasen artikkeli Venäjän viimeaikaisesta ulkopoliittisesta kehityksestä ja sen vaikutuksista maan rajojen ulkopuolella asuviin venäläisiin, virallisesta venäläisnäkökulmasta katsottuna ”maanmiehiin”. Luukkasen tarina kulkee tsaarinaikaisesta venäläisnationalismista Neuvostoliiton kautta uuden Venäjän ideologiaan, joka kiteytyy vuoden 2003 ulkopoliittiseen doktriiniin ja siihen tämän jälkeen tulleisiin muutoksiin. Luukkasen mukaan Putinin Venäjä pyrkii toimimaan pragmaattisesti ja johtajaperiaatteen mukaisesti, joskin usein epäjohdonmukaisesti, yhdistämällä ”pehmeää ja kovaa strategiaa” sekä tavoittelemalla globaalia vaikutusvaltaa. Tämän strategian toteutukseen on kuulunut myös ulkovenäläisten aseman puolustaminen.

Luukkanen opastaa Suomen hallitusta muistuttamalla, että suhteessaan venäläiseen vähemmistöön sen on syytä ottaa toiminnassaan huomioon eurooppalaisten normien lisäksi myös entisen Neuvostoliiton ”mentaalisen kartan” mukaan suunnistavan ja tarpeen mukaan kaksoisnormeilla pelaavan nyky-Venäjän aikeet ja intressit. Hänen mukaansa Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset menestyä tässä, koska ulkopolitiikassa ei ole ylipäätään ollut tapana ”hötkyillä” ja koska suhde vähemmistöihin on perinteisesti ollut salliva ja Suomeen kotoutuvien kulttuuria ja identiteettiä kunnioittava.

Kaikkineen Suomen kymmenettuhannet venäläiset tai venäjänkieliset jäävät kirjan lukemisen jälkeen sen kiistattomista ansioista huolimatta kuitenkin koko lailla yhtä tutuiksi tai tuntemattomiksi kuin ennenkin. Heitä ja heidän suhdettaan Suomeen ja suomalaisiin on ehdottomasti tutkittava lisää. Mieleeni tulee myös jokin aika sitten julkaistu Suomen somalit -teos (Into-kustannus 2015), joka toi moniäänisesti ja muutenkin ansiokkaasti esiin somaliväestön elämän olosuhteita sekä ajatuksia Suomessa elämisestä ja tulevaisuudesta maassamme. Ryhtyisikö joku vastaavan teoksen toimittamiseen Suomen venäläisistä?