Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

  • Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
  • Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
  • Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
  • Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
  • Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
  • Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
  • Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
  • Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
  • Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
  • Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
  • Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
  • Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Mainokset

Vastauksia maahanmuuton ja kotoutumisen kysymyksiin

Osallistuin Porin SuomiAreenalla OAJ:n lavalla keskusteluun aiheesta ”mokasiko Suomi maahanmuuttajien kotoutumisen?”. Muita keskustelijoita olivat Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra ja opetusneuvos Leena Nissilä Opetushallituksesta. Meille oli ennalta lähetetty keskustelun nuotit, joihin sisältyi neljä kysymystä. Kuten usein käy, keskustelu lähti kuitenkin pian omille raiteilleen. Improvisoiva ote oli tällä kertaa ehkä ihan paikallaankin, kun tapahtuma oli samaan aikaan Pori Jazz -festivaalin kanssa. Meille esitetyt kysymykset olivat kuitenkin ihan tärkeitä ja hyviä, ja siksi julkaisen omat vastaukseni niihin näin kirjallisessa muodossa tässä blogissa.

Mitä kotoutuminen tarkoittaa?

Olennaista on myöntää, että kotoutuminen ei ole yksi asia, vaan se on monta osittain toisiinsa kytkeytyvää, mutta myös osin täysin itsenäistä kehityskulkua. Jos asiaa tarkastellaan maahanmuuttajien näkökulmasta, kotoutuminen Suomessa voidaan ymmärtää sellaisina prosesseina, joiden myötä yhteiskunnan uusi jäsen löytää tässä yhteiskunnassa ja omalla paikkakunnallaan oman paikkansa elää ja toimia.

Kotoutuminen tarkoittaa pääsyä työmarkkinoille ja työllistymistä, mutta myös muuta osallistumista esimerkiksi kansalaisyhteiskuntaan ja vapaa-ajan toimintoihin. Kotoutuminen on myös sosiaalisten suhteiden ja verkostojen rakentumista niin sanottuun kantaväestöön kuin muutenkin muihin ihmisiin ja yhteisöihin. Kotoutuminen on kielitaidon kasvattamista uuden asuinmaan kieleen tai kieliin sekä kulttuuristen arvojen, normien ja käytäntöjen ymmärtämistä. Lisäksi kotoutuminen on oman sosiaalisen identiteetin kehittymistä siten, että ainakin jossain määrin samastuu myös uuteen paikkakuntaan, yhteiskuntaan ja kansakuntaan sekä tuntee osallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kotoutuminen on myös sitä, että ei tule syrjityksi tai kaltoin kohdelluksi taustansa tai identiteettinsä tähden ja että yhdenvertaisuus toteutuu paitsi teoriassa myös käytännössä. Näin ollen kotoutuminen koskee myös kantaväestöä ja sen sosiaalisia instituutioita (kuten koulua), joiden tulee tarvittaessa mukauttaa ajattelutapojaan ja toimintojaan niin, että maahanmuuttajien kotoutuminen on mahdollisimman sujuvaa.

Ks. tarkemmin artikkelini aiheesta Helsingin kaupungin Kvartti-lehdessä numero 4/2016.

Mitä pitäisi tehdä toisin, jotta ulkomaalaistaustaisten koululaisten oppimistulokset olisivat yhtä hyvät kuin kantaväestön lapsilla?

Ensiksi meillä pitäisi olla enemmän tietoa näistä oppimistuloksista kuin mitä nyt jo muutaman vuoden takaiset kertaluontoiset ja otokseen perustuvat PISA-tulokset meille kertovat. Kokonaiskuva tuskin kovin radikaalisti muuttuu, koska Suomessa todennäköisesti tapahtuu näiltäkin osin saman tyyppisiä asioita kuin muissa Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa. Olen kuitenkin ollut huolestunut siitä, kuinka vahvoja päätelmiä politiikassa ja julkisessa keskustelussa on tehty yhden aineiston perusteella. Tarvitsemme näiden tulosten testaamista, tarkentamista ja täydentämistä, ja ennen muuta tarvitsemme sellaista tietoa, joka auttaa meitä ymmärtämään, mistä erot itse asiassa johtuvat.

Nykytiedon valossa voi kuitenkin melko luotettavasti sanoa, että ainakin seuraavilla kolmella asialla voisi olla myönteistä vaikutusta yhdenvertaisuuden parempaan toteutumiseen suomalaisessa koulujärjestelmässä. 1) Kaikilla koulunsa aloittavilla pitäisi olla alusta lähtien riittävät valmiudet saavuttaa asetetut oppimisen tavoitteet. Tämä tarkoittaa suomen tai ruotsin kielen osaamista, mutta myös erilaisia oppimisen tekniikoita ja koulunkäynnin käytänteitä, jotka erilaisista taustoista tuleville voivat joskus olla vieraita. 2) Kaikkien koululaisten vanhempien pitäisi ymmärtää suomalainen koulutusjärjestelmä ja opetuksen käytänteet, jotta he voisivat tukea lapsiaan ja nuoriaan yhteistyössä koulun ja opettajien kanssa. 3) Kouluissa pitäisi olla riittävästi kykyä havaita oppimisvaikeuksia tai tavoitteista jäämistä aikaisessa vaiheessa sekä välineitä ja muita resursseja auttaa oikeilla tavoilla oikeaan aikaan.

Ks. myös esimerkiksi Helsingin kaupungin Maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma.

Miten voisimme edistää maahanmuuttajien työllistymistä Suomessa?

Tärkeätä on ensinnäkin tunnustaa, että suuria muutoksia nopeasti aikaan saavia temppuja ei ole olemassa. Toivottavasti tämä pidetään mielessä, kun uusi hallitus alkaa perehtyä edellisen eduskunnan hallintovaliokunnan kotoutumista koskeviin toimenpide-ehdotuksiin ja miettiä kotouttamisjärjestelmämme uudistustarpeita. Yksinkertaisin tapa nostaa maahanmuuttajien työllistymisastetta ja laskea työttömyysastetta olisi todennäköisesti lisätä merkittävästi työperusteista maahanmuuttoa, jota Suomeen on kohdistunut toistaiseksi vain vähän, ja lähinnä eteläisestä naapurimaastamme Virosta, josta ei tällä hetkellä näytä juuri olevan muuttohaluja Suomenlahden tälle puolelle. Länsimaiden ulkopuolelta tulleiden, etenkin pakolaistaustaisten naisten osallistuminen työvoimaan ja työllistyminen on toinen alue, jolla olisi paljon voitettavaa. Hyviä hankkeita esimerkiksi kotiäitien työelämävalmiuksien parantamiseksi onkin viime aikoina ollut käynnissä, mutta laajamittaisen muutoksen toteuttaminen vaatii paljon aikaa.

Maahanmuuttajien työllistämisen edistämisessä täytyy muistaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa on varsin vähän matalan kynnyksen työpaikkoja, joihin pääsee ilman suomen tai ruotsin kielen taitoa ja ammattiin soveltuvaa koulutusta. Tämä tuo isoja haasteita niille maahanmuuttajille, joilta nämä perusedellytykset puuttuvat. Tilanteen parantaminen vaatii voimavaroja yksilöllisten toiveiden ja tarpeiden kartoittamiseen, pitkäkestoisia, mutta joustavia kouluttautumisen mahdollisuuksia, tukimuotoja, joilla helpotetaan työnantajien rekrytointimahdollisuuksia sekä mahdollisuuksia muuhun toimintaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnassa työkyvyn ja -halun ylläpitämiseksi. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että työttömyyden ja työllisyyden lisäksi työsuhteen laatu ja muu asema työmarkkinoilla vaihtelee suomalaistaustaisten ja maahanmuuttajien välillä. Suuri osa Suomeen muuttaneista työskentelee tehtävissä, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan ja osaamistaan. Yhteiskunnan näkökulmasta tämä on inhimillisen pääoman haaskaamista, mutta se johtaa helposti myös maahanmuuttajien turhautumiseen tai jopa katkeroitumiseen. Muualla hankitun osaamisen tunnustamisessa ja täydentämisessä meillä on selvästi paljon tekemistä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni eduskunnan hallintovaliokunnan mietinnöstä ja Helsingin kaupungin kotouttamisohjelma vuosille 2017-2021.

Mitä Suomen hallituksen pitäisi nykyisen väestökehityksen valossa tehdä, jotta Suomi pysyisi edelleen hyvinvointivaltiona?

Suomi ei voi pysyä sellaisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jollaiseksi sitä viisikymmentä vuotta sitten luotiin. Silloin Suomi oli erilainen, aika oli erilainen ja maailma oli erilainen. Sitä sosiaalisen ja taloudellisen turvallisuuden tasoa, joka jossain 1980-luvun puolivälissä saavutettiin, ei todennäköisesti koskaan enää pystytä toistamaan. Toisaalta meidän on myös varottava lähtemästä sellaisten politiikan helppoheikkien kelkkaan, jotka idealisoivat menneisyyden, johon ei kuitenkaan ole paluuta. Hyvinvointivaltio-Suomi oli esimerkiksi tulvillaan sellaista sääntelyä ja byrokratiaa, jota harva meistä kaipaa takaisin.

Odotettavissa oleva väestökehitys tuottaa meillä niin kuin monissa muissakin maissa huoltosuhteen ongelmia, kestävyysvajetta ja siten julkisten tai julkisrahoitteisten palvelujen tuottamisen vaikeuksia. Uskon niitä väestötilastoasiantuntijoita, joiden mukaan niin mittavaa ja oikein kohdennettua maahanmuuttoa Suomeen ei saada millään, että yhteiskuntamme edellä mainitut rakenteelliset ongelmat niillä ratkeaisivat. Tarvitaan paljon muutakin, työurien pidentämistä, työllisyysasteen nostoa, hallinnon tehostamista, palveluinnovaatiota ja todennäköisesti myös vähempään tyytymistä. Onnistuneella maahanmuutolla voidaan saada ulkomaisia työntekijöitä työvoimapulasta nyt ja tulevaisuudessa kärsiville aloille ja alueille. 2000-luvun alusta lähtien Suomen hallitukset ovatkin pyrkineet edistämään työvoiman maahanmuuttoa. Toteutus on kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäänyt kovin heppoiseksi. Odotan uudelta hallitukselta tarmokkaampaa otetta, joka lähtee sen tosiseikan tunnustamisesta, että saadakseen haluamaansa työvoimaa ulkomailta Suomen on kovassa kansainvälisessä kilpailussa oltava valmis tekemään sen eteen lujasti töitä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta.

Kuka on maahanmuuttaja?

Lopuksi keskustelun juontaja Reetta Räty esitti vielä kysymyksen siitä, mitä maahanmuuttajilla tarkoitetaan ja miten maahanmuuttajista pitäisi puhua. Se on myös erittäin hyvä kysymys. Oma vastaukseni kuului suurin piirtein seuraavasti:

Maahanmuuttajista yhtenä kokonaisuutena kannattaa puhua vain lyhyesti ja silloinkin mahdollisimman täsmällisesti. Maahanmuuttajia ovat ensinnäkin ainoastaan Suomeen muuttaneet henkilöt, Suomessa syntyneet eivät koskaan ole maahanmuuttajia. Tilastokeskuksen syntyperäluokittelua hyödyntäen voimme vielä erottaa toisistaan ulkomaalaistaustaiset ja suomalaistaustaiset ulkomailla syntyneet ja Suomeen muuttaneet henkilöt. Ulkomaalaistaustainen henkilö on sellainen, jonka molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva vanhempi) ovat syntyneet ulkomailla. Suomalaistaustaisia ovat puolestaan kaikki ne, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. On monella tapaa perusteltua pitää maahanmuuttajina vain ulkomailla syntyneitä ulkomaalaistaustaisia.

Suuri osa Suomen ulkomaalaistaustaisista on syntynyt Suomessa, ja heistä voi käyttää myös sellaisia nimityksiä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi tai ensimmäisen polven suomalaiset. Edellä määritellyt maahanmuuttajat eli ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat myös hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä, joita ei useinkaan yhdistä mikään muu kuin muutto Suomeen. Siksi esimerkiksi kotoutumista analysoitaessa on välttämätöntä erottaa toisistaan esimerkiksi työn perusteella muuttaneet, perheen yhdistämisen seurauksena muuttaneet ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvat (pakolaiset). Maahanmuuttaja- tai ulkomaalaistaustaisen väestön erilainen rakenne eri maissa auttaa usein ymmärtämään näiden maiden välisiä eroja esimerkiksi työllistymisessä ja muussa kotoutumisessa.

Ks. myös esim. artikkelini suomalaisen monikulttuurisuuden tilastoinnin kehittämistarpeista.

 

 

Eduskunta kotouttamisen kimpussa

Eduskunnan tarkastusvaliokunta julkaisi vastikään yksimielisesti hyväksytyn mietintönsä kotouttamisen toimivuudesta. Se sai paljon julkisuutta ja herätti jo jonkin verran keskusteluakin. Keskiviikkona 23. tammikuuta mietintö hyväksyttiin eduskunnan täysistunnossa. Mietintöön sisältyy yksitoista kannanottoa, ja ajatuksena on, että vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin lähtevät puolueet ja poliitikot ottavat ne työnsä lähtökohdaksi.

Mietinnön taustalla ovat valiokunnan tilaamat selvitykset sekä suuri joukko asiantuntijakuulemisia. Siihen sisältyy joitain hyvin kannatettavia suomalaisen turvapaikkapolitiikan ja kotouttamispolitiikan kehittämisehdotuksia. Jotkin mietinnössä esille nostetuista asioista ja niiden pohjalta laadituista kannanotoista ovat kuitenkin erittäin ongelmallisia, ja ne ansaitsevat kriittisen tarkastelun, johon tässä kirjoituksessa keskityn. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia eivätkä edusta työnantajani Helsingin kaupungin kantaa.

Tarkastusvaliokunnan näkemyksen mukaan hallituksen tulee laatia kokonaisvaltainen toimenpideohjelma kotouttamistoimien uudistamistarpeesta ja toteutettavista uudistuksista. Toimenpideohjelma tulee antaa selontekona eduskunnalle vuoden 2020 loppuun mennessä. Valiokunta kuitenkin edellyttää jo valmiiksi, että tämän selonteon tulee sisältää kotoutumislain kokonaisuudistus.

Valiokunnan esittämien käsitysten ajoitus on hieman erikoinen. Eduskunta on jo aikaisemmin edellyttänyt, että hallitus antaa vaalikausittain selonteon ulkomaalais-, maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikasta ja niiden toimivuudesta. Käsittääkseni tämä selonteko on paraikaa valmistelussa. Edellinen, varsin korkeatasoinen selonteko on keväältä 2015. Todettakoon, että kiireidensä vuoksi eduskunta ei tuolloin löytänyt itselleen aikaa asiaa käsittelemään.

Lisäksi paraikaa eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys uudeksi laiksi kotoutumisen edistämisestä. Tämä lakiuudistus perustuu käynnissä olevaan sosiaali- ja terveys- sekä maakuntahallinnon uudistuksiin. Tässä lakiesityksessä kotoutumisen edistämisen eli kotouttamisen päävastuu ollaan siirtämässä valtion työhallinnolta maakuntien hoidettavaksi. Kukaan ei vielä tiedä, miten kotouttaminen tässä järjestelyssä tulee toimimaan.

Valiokunnan ilmaiseman uudistustarpeen taustalla on kansanedustajien kokema syvä tyytymättömyys maahanmuuttajien kotoutumista ja tätä prosessia edistäviä kotouttamistoimia kohtaan. Tyytymättömyys käy ilmi sekä mietinnön sisällöstä että kansanedustajien aiheesta julkisuudessa ja eduskunnan istuntosalissa esittämistä kannanotoista. Ne perustuvat ainakin osin valiokunnan teettämiin selvityksiin* sekä asiantuntijakuulemisiin.

Kotoutuminen on moniulotteinen prosessi, joka sisältää oman paikkansa etsimistä ja löytämistä maahanmuuttajan uudessa asuinmaassa monilla elämän osa-alueilla. Valiokunta painottaa etenkin työllisyyden merkitystä kotoutumisessa. Työpaikan saaminen on tietenkin tärkeätä sekä maahanmuuttajien itsensä että suomalaisen yhteiskunnan ja heidän asuinkuntansa kannalta.

On kuitenkin tärkeätä jaksaa muistaa, että kotoutuminen on myös paljon muuta. On täysin mahdollista, että Suomessa asuva voi olla monella tapaa hyvin kotoutunut, vaikka työpaikan löytämisessä onkin hankaluuksia. Lisäksi työllistynyt henkilö voi olla yhteiskunnasta muuten pahasti irrallaan, jopa syrjäytynyt. Kansainvälisestä kokemuksesta tiedämme myös, että työmarkkinoille pääsy kestää monilla pitkään, vuosia ellei vuosikymmeniä.

Jos maahanmuuttajien kotoutumista mitataan esimerkiksi työllisyys- tai työttömyysasteella tai ansiotuloilla verrattuna niin sanottuun kantaväestöön, tai suomen (tai ruotsin kielen) oppimisen nopeudella, on selvää, että meillä ja heillä on vielä paljon tekemistä. Se sijaan ei ole lainkaan varmaa, että Suomessa oltaisiin epäonnistuttu kotoutumisen edistämisessä enemmän kuin muualla. Kansainvälinen vertailu on hankalaa, koska maahanmuuttajaväestö on kaikkialla erilaista, taloudelliset ja työmarkkinaolosuhteet ovat erilaiset ja suhdanteet vaihtelevat maittain ja aikakausittain. Ilmapiirikin on yhtäällä kannustavampi, toisaalla torjuvampi.

Edellä mainituista tekijöistä johtuen ei myöskään ole itsestään selvää, että hankaluudet kotoutumisen edistymisessä johtuvat epäonnistumisesta kotoutumisen edistämisessä. Työllistymiseen ja moniin muihin prosesseihin vaikuttaa suuri määrä asioita, joista vain osaan viranomaiset ja palvelujärjestelmät voivat vahvasti vaikuttaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kotouttamispolitiikalla ja -toimilla olisi merkitystä. Laajempi konteksti on vain otettava huomioon sen tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta arvioitaessa.

Kotoutumisen laaja-alaiseen ja asteittaiseen luonteeseen sisältyy myös valiokunnan kannanotoista ongelmallisin. Valiokunnan mukaan kotoutumiseen menee nykyään aivan liian kauan aikaa, ja mietinnön mukaan prosessia on syytä nopeuttaa niin, että kotoutumisjakso määritellään pääsääntöisesti yhden vuoden pituiseksi.

Ajatus on absurdi. Varmasti kotouttamistoimia voidaan paikoin parantaa ja tehostaa, mutta on täysin mahdotonta, että lyhentämällä kotouttamisen ajanjaksoa voitaisiin saada aikaiseksi edes nykyisiä tuloksia, saati esimerkiksi sitä korkeampaa kielitaidon tasoa, jota mietinnössä kaivataan. Maailmalla on päinvastoin ennemmin kasvanut tietoisuus siitä, että erilaisia räätälöityjä palveluja on syytä olla tarjolla vielä sen jälkeen kuin varsinainen lakisääteinen kotoutuminen on päättynyt.

Voi hyvin olla, että kotoutumisen alkuvaiheessa kieli- ja yhteiskuntakoulutuksen intensiteettiä kannattaisi yhä lisätä etenkin hyvät oppimisvalmiudet omaaville maahanmuuttajille, jotka siten pääsisivät polullaan nopeasti eteenpäin. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että samanaikaisesti halutaan nykyisen linjauksen mukaisesti saada maahanmuuttajat heti työelämään ja oppimaan kieltä työn ohella. Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää, kuten sanotaan.

Palvelujen saatavuus myös myöhemmässä vaiheessa koskee puolestaan esimerkiksi aluksi usein kotiin jääviä pakolaistaustaisia naisia, joiden kotoutumisesta valiokunta täysin ansaitusti kantaa huolta. Todettakoon kuitenkin sekin, että tämä ryhmä on ollut kotouttamisen yksi tärkeä kohde jo kotouttamislakia uudistettaessa vuonna 2010, ja lukuisat paikalliset ja alueelliset hankkeet ovat tehneet työtä tilanteen parantamiseksi. On syytä perehtyä kunnolla näihin hankkeisiin ja niiden tuloksiin ennen kuin keksitään jotain aivan uutta.

Valiokunta haluaa myös lisätä kotouttamistoimien velvoittavuutta. Tämä ei välttämättä ole huono idea, kunhan ymmärretään, että velvoittavuuden täytyy olla vastavuoroista. Jos maahanmuuttaja pakotetaan sanktioin osallistumaan erilaisiin koulutuksiin, yhteiskunnan on vastaavasti tarjottava riittävä määrä mielekkäitä ja korkeatasoisia koulutuksia. Muuten seurauksena on pelkkää kiusantekoa, joka ei varmasti lisää maahanmuuttajan yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mietinnön mukaan opintoihin osallistumisen velvoite toteutetaan sisällyttämällä koe kotouttamiskoulutukseen liittyvään kielikoulutukseen ja vastaanottokeskuksessa tapahtuvaan opintotoimintaan. On kuitenkin vaikea nähdä, millä tavalla tämä vielä tuottaisi osallistumiseen merkittävää velvoittavuutta. Jokin selvä sanktio pitäisi olla, eivätkä nämäkään käytännössä ole aina ongelmattomia. Kepin lisäksi voisi olla hyödyllistä tarjota myös porkkanoita.

Turvapaikanhakijalle asetettavan kokeen tarkoituksena olisi varmistaa se, että henkilö tuntee suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat, säännöt ja arvot. Euroopassa on käytössä erilaisia kokeita ja testejä kotoutumisen eri vaiheisiin. Ne eivät välttämättä ole täysin hyödyttömiä, kunhan tunnustetaan, että lyhyen kurssituksen seurauksena olevan pintapuolisen testaamisen tulokset eivät välttämättä kerro kovin syvällisestä yhteiskunnan tuntemuksesta saati arvojen sisäistämisestä. Myös tämä prosessi vie väistämättä aikaa.

Valiokunnan ehkä radikaalein esitys on, että kotouttamispalveluiden kokonaisvastuun tulisi siirtyä kunnille. Taustalla on nähdäkseni oikea käsitys, jonka mukaan kotoutuminen on ensi sijassa paikallinen prosessi. Tästä syystä kunnilla on syytä olla riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa kotouttamistoimien suunnitteluun ja toteutukseen. Ajatus on kuitenkin juuri nyt hyvin outo, koska paraikaa sosiaali-, terveys- ja kasvupalveluja ollaan siirtämässä maakunnille. Millä välineillä kunnat alueellaan kotoutumista edistäisivät? Ja kenen rahoilla?

Ylipäätään kotoutumisen edistäminen vaatii resursseja, ja niiden osalta valiokunnan mietintö on huomiota herättävän vähäsanainen. On vaikea kuvitella, että juuri mitkään valiokunnan esittämistä uudistuksista, joihin edellä mainittujen lisäksi kuuluvat esimerkiksi työntekijöiden oleskelulupien käsittelyn nopeuttaminen sekä alkukartoitusten ja kotoutumissuunnitelmien laatimisen vauhdittaminen, ovat toteuttavissa ilman kustannusten kasvattamista nykyisestä.

Ylipäätään olen itse samaa mieltä nyt kuin parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta säädettiin. Suomalainen kotouttamispolitiikka on Euroopan ehdotonta parhaimmistoa – paperilla. Suurin ongelma on ollut aikaisemmin, ja on sitä nytkin, että sitä ei ole koskaan pantu kunnolla toimeen. Asianmukaisen toimeenpanon merkittävin este on ollut resurssien puute tai niiden jatkumisen epävarmuus esimerkiksi määräaikaisesti hankerahoitetussa toiminnassa.

Kun rahaa ei ole ollut tarpeeksi, maahanmuuttajat ovat joutuneet odottamaan oleskelu- ja työlupiaan, kotouttamistoimiin pääsyä on joutunut jonottamaan, palvelut ovat rajautuneet paljon pienemmälle joukolle kuin mitä sen pitäisi olla, ja niiden laadussa on paikoin ollut paljon toivomisen varaa. Hankerahoituksen laajuuden vuoksi järjestelmästä on tullut toimintojen viidakko, josta asiantuntijankin on vaikea ottaa selvää. Ilman kunnollista keskustelua vaikuttavan kotouttamispolitiikan vaatimista resursseista esityksiä järjestelmän uudistamiseksi ei siis kannata tehdä.

Yksi suomalaisen kotouttamispolitiikan yksi parhaista piirteistä on kuitenkin ollut sen suurten linjojen pitkäjänteisyys. Monissa muissa maissa periaatteita ja käytäntöjä on muutettu osin kiivaallakin tahdilla sen mukaan, mistä poliittinen tuuli sattuu puhaltamaan. Tempoilevalla politiikalla yhteiskunta lähettää maahanmuuttajille viestin, että tässä maassa ei osata päättää, millainen se oikein on ja mitkä ovat sen pelisäännöt. Yritä siinä sitten käyttäytyä maassa maan tavalla.

Kirjallisuutta

Benton, Meghan & Ahad, Aliyad (2019). Breaking New Ground. Ten Ideas to Revamp Integration Policy in Europe. Robert Fosch Stiftung & MPI Europe, Brussels.

OECD (2018). Working Together: Skills and Labour Market Integration of Immigrants and their Children in Finland. OECD, Paris.

OECD & Euroopan unioni (2018). Settling In 2018: Indicators of Immigrant Integration, OECD Publishing, Paris/European Union, Brussels.

Papademetriou, Demetrios G. & Benton, Meghan (2016). From Fragmentation to Integration: Towards a “Whole-of-Society” Approach to Receiving and Settling Newcomers in Europe. Vision Europe Summit, Lissabon.

Saukkonen, Pasi (2016). Mitä on kotoutuminen? Kvartti 4/2016.

Saukkonen, Pasi (2017). Interplay and co-operation between national and local levels in integration policy. Case Helsinki, Finland. Työpapereita 4. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Mallia maailmalta? Arvio Alankomaiden kotouttamispolitiikan arvioinnista. Kvartti-blogi.

Saukkonen, Pasi (2018). Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa. OECD:n raportti tarjoaa hyviä neuvoja kotouttamiseen paikallistasolla. Työpapereita 5. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Ulkomaalaistaustaisten kotoutuminen Helsingissä vuonna 2016. Työllisyys, tulot ja asuminen. Tutkimuskatsauksia 3. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2019). Faktatietoa maahanmuutosta ja kotouttamisesta.

Yijälä, Anu & Luoma, Tiina (2018). ”En halua istua veronmaksajan harteilla, haluan olla veronmaksaja itse” − Haastattelututkimus maahanmuuttajien työmarkkinapoluista ja työnteon merkityksestä heidän hyvinvoinnilleen. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Yijälä, Anu (2016). Toimeentulotuki – urapolun umpikuja vai ponnahduslauta taloudelliseen hyvinvointiin. Pitkittäistarkastelu helsinkiläisten maahanmuuttajien tukitarpeeseen ja siitä irtautumiseen vuosina 2006–2011. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

 

* Valiokunnan tilaamiin selvityksiin sisältyy joitain ongelmia, enkä käyttäisi niitä kritiikittömästi lainkaan suomalaisen kotouttamispolitiikan uudistamisen taustamateriaalina. Valitettavasti jälkimmäisen raportin yksi harhaanjohtavimmista – ja poliittisilta seurauksiltaan vakavimmista – havainnoista kotoutumissuunnitelmien tehottomuudesta on löytänyt tiensä vielä valiokunnan mietintöönkin. Onneksi valiokunta kuitenkin tässä yhteydessä muistaa mainita, että kotoutumissuunnitelmat kohdistuvat henkilöille, joilla usein on muita työvoimapalvelujen asiakkaita enemmän työllistymisen tuen tarvetta.

Toisen kosketus

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm4_2018.pdf

Minulle asennettiin sydämen rytmihäiriötahdistin noin puolitoista vuotta sitten. Se ei ole juuri elämääni muuttanut, mutta lentomatkailuun on tullut yksi elementti lisää. Turvatarkastuksessa näytän aina tahdistimesta kertovaa korttia, ja minut ohjataan metallinpaljastimen ohi. Tämän jälkeen virkailija koettelee minut kiireestä kantapäähän edestä ja takaa. Siinä seison kädet harallaan kuin lentoon lähdössä. Kengätkin pitää ottaa pois, jotta jalkapohjat voidaan tunnustella.

Kokemus on hieman kiusallinen, mutta kuitenkin siedettävä. Ymmärrän hyvin, että joistain ihmisistä se voi tuntua suorastaan epämiellyttävältä, varsinkin jos koettelemus paljon matkustavalla toistuu usein. Kai operaatio voi jostakusta tuntua mukavaltakin, mutta minä en ainakaan kuulu heihin. Minulla se on jonkin verran nostanut kynnystä matkustaa lentokoneella, jos vaihtoehto on olemassa. Tätäkin juttua kirjoitan siksi junamatkalla Vaasaan.

Minäkin matkustan paljon, ja siksi puolentoista vuoden aikana on ehtinyt kertyä aikamoinen määrä kopelointikokemuksia. Lentokenttien henkilökunta on aina ollut hyvin ystävällistä, ja monet ovat alkaneet siinä tarkastuksen aikana jutella niitä näitä, ehkä toimenpiteen aiheuttaman jännityksen vähentämiseksi. Yhtä lukuun ottamatta he ovat kaikki olleet miehiä. Nähdäkseni naiset tarkastaa tällä tavalla aina toinen nainen.

Kaikki tarkastukset ovat hieman erilaisia. Jotkut tekevät työnsä tarkemmin ja toiset nopeammin ja ehkä vähän sinne päin. En ole pitänyt asiasta kirjaa, joten en pysty vertailemaan esimerkiksi lentokenttiä. Helsingin lisäksi esimerkiksi Brysselissä ja Tukholmassa tulee käytyä sen verran usein, että eroja kenttienkin välillä voisi olla mahdollista analysoida. Muistinvaraisesti ajattelen kuitenkin, että Helsinki-Vantaan kentällä ollaan pääsääntöisesti hyvin jämptejä näissä asioissa.

Yhdestäkään tarkastuksesta en ole kuitenkaan saanut sellaista vaikutelmaa, että minulta oikeasta odotettaisiin löytyvän jotain. Tarkimmillaankin tunnustelu on tuntunut rutiininomaiselta vartalon eri osien läpikäymiseltä. Matkustajia profiloitaessa en varmaankaan kuulu korkeimman riskiarvion kategoriaan. Olen valkoihoinen, keski-ikäinen ja keskiluokkainen pulliainen, joita lentokentillä on kolmetoista tusinassa. Harvinaisempi tapaus terroristien ja lentokonekaappareiden ammattikunnissa.

Toisaalta henkilökunta on varmasti opetettu tekemään tarkastus asiallisesti ja tehokkaasti, mutta ystävällisesti, oli sen kohteena kuka tahansa. Sen verran paljon kentillä liikkuu täysin asiallisissa tarkoituksissa myös ihmisiä, joista kansainvälisten uutiskuvien perusteella voisi tehdä aivan toisenlaisen riskiarvion. Edes Pohjois-Euroopan lentokentillä ei voi alkaa kiinnittää erityistä huomiota kaikkiin arabilta näyttäviin ihmisiin herättämättä kiusallista huomiota, aiheuttamatta aiheellista närkästystä ja hankaloittamatta lentokentän toimintoja.

Näissä pohdinnoissa pääsee kuitenkin pidemmälle, kun huomaa, että tarkastukset poikkeavat toisistaan myös sanoisinko intiimimmällä tasolla. Me tiedämme kaikki, että ihmisten kosketukset poikkeavat toisistaan. Ja senkin tiedämme, että kosketus voi paljastaa toisesta ihmisestä asioita, joita emme muuten hänestä tuntisi. Tylysti käyttäytyvällä ihmisellä voi olla hyvin ystävälliset sormet, tai ne voivat kertoa kiinnostuksesta. Vielä yleisempää on se, että muodollisesti miellyttävän ihmisen keho kielii välinpitämättömyyttä tai jopa aggressiota.

Kaikki kokemani tarkastukset lentokentillä ovat olleet myös tässä mielessä erilaisia. Yhdenkään virkailijan sormet eivät ole tuntuneet samalta kuin jonkun toisen. Joskus ne ovat paljastaneet tarkkuutta muuten hätäisen oloisessa kopeloinnissa, toisinaan taas piittaamattomuutta, vaikka tarkastus on huolelliselta vaikuttanutkin. Useimmiten aistin kuitenkin samaa vaivaantuneisuutta kuin itsellänikin. Se, että virkailijat juttelevat, voi olla keino myös heidän oman jännityksensä alentamiseksi.

Mutta kertaakaan eivät sormetkaan ole kertoneet minulle, että tämä tarkastaja todella olettaa löytävänsä kehostani jotain asiaankuulumatonta ja vaarallista. Koskaan nuo kädet eivät olet olleet epäystävällisiä tai edes epäluuloisia. Koska me emme voi täysin hallita kosketuksemme tuottamia reaktioita, tämä analyysin intiimi taso pistää minut miettimään, entäpä jos en näyttäisikään tältä.

Jos olisinkin kotoisin Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta tai Arabian niemimaalta, olisin vähän päälle kaksikymppinen sydänvikainen mies ja olisin antanut parran kasvaa, olisiko sormien ote minusta silloin samanlainen? Tai jos olisin tummaihoinen perheenisä ison lapsikatraan kanssa, kulkisiko valkoihoisen tarkastajan käsistä silloin samanlaisia energiavirtauksia? Entä jos olisin burkaan tai niqabiin pukeutunut nainen (miten silloin ylipäätään toimitaan)?

Mielessäni kirjoitin tätä kolumnia aika pitkälle pääsemättä kuitenkaan ajatuskulkuni loogiseen lopputulokseen. Pitkään mietin asiaa ikään kuin kosketuksen kokemus olisi ainoastaan yksisuuntaista: minuun kosketaan ja minä tunnen kosketuksen. Mutta eihän asia niin ole. Jokaisessa tarkastuksessa myös sen suorittaja kokee sen, miltä minusta tuntuu ja vielä tärkeämpää, miten minä suhtaudun hänen kosketukseensa.

Enkä minä voi kumoamatta omaa näkemystäni väittää, että minä pystyisin täysin hallitsemaan kehoni toisessa henkilössä herättämiä tuntemuksia. Voin esittää ystävällistä ja rauhallista, mutta ihoni kertoo kyllä, miltä minusta tuntuu. Se kertoo sen herkille sormille yhtä suoraan ja kiistattomasti kuin epätoivoinen yritykseni pidättää kutiamisen aiheuttamaa hihitystä. Muut matkustajat ja turvatarkastajat eivät huomaa mitään, mutta minun tarkastajani tietää kyllä.

Paljastuuko näissä tilanteissa itsestäni muukalaispelkoa tai rasismia, sellaista, jota en missään tapauksessa tunnustaisi tai josta en ehkä itse ole edes tietoinen? Pystyn mielestäni aika suoraselkäisesti väittämään, että minulle on yhdentekevää, miltä ihmiset näyttävät, mutta koko elämänhistoriaani, kokemuksiani ja saamiani opetuksia mukanaan kantava ihoni voi olla eri mieltä. En voi myöskään olla immuuni sille kuvastolle, jonka vastaanottaja median välityksellä olen. Ehkä kehoni pelkää sitä mustaa miestä, jota mieleni ei halua edes erotella.

Näiden puolentoista vuoden aikana minut on tarkastanut moni mies, jolla on ollut joko omat tai sukulaisten juuret Euroopan ulkopuolella: Afrikassa, Lähi-idässä, Aasiassa. Minä olen kokenut heidän kätensä ja he ovat kokeneet minun kehoni. Olemme kohdelleet toisiamme ystävällisesti ja asiallisesti, molemmin puolin tätä pientä vaivannäköä hyväntahtoisesti harmitellen. Intiimimmällä tasolla olen tuntenut lähinnä välinpitämättömyyttä, mutta en tiedä, olenko itse aina ollut yhtä välinpitämätön. Tämän kolumnin kirjoittamisen jälkeen en mene turvatarkastukseen niin kuin menin ennen.

Hankalia kansalaisia

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 3/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm3.pdf

Kesällä 2010 Der Spiegel -lehdessä ilmestyi essee otsikolla Neue Deutsche Männer. Se oli ylistys Etelä-Afrikan jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Espanjan jälkeen toiseksi sijoittuneelle maajoukkueelle. Etenkin nuorimmat pelaajat olivat paitsi osoittaneet taitonsa pelaajina, myös tehneet sen kentällä ja sen ulkopuolella tavalla, joka oli rennompi, luovempi ja elämänmyönteisempi kuin mihin konemaisuudestaan tunnetun joukkueen pelaajilta oli totuttu.

Neuer, Özil, Khedira, Kroos ja Boateng, kirjoittaja Alexander Osang luetteli näitä uusia saksalaisia miehiä. Saksan kansalaisuuslainsäädäntöä oli vastikään liberalisoitu, kun maa oli viimeinkin tunnustanut maahanmuuttajat osaksi yhteiskuntaansa. Kansalaisuus oli pitkään rajattu etnisille saksalaisille, mutta nyt Saksan passia ja poliittisia oikeuksia alettiin jakaa myös suuren maahanmuuttajaväestön jälkeläisille. Päätöksen seuraukset alkoivat pian näkyä eri lajien maajoukkueiden kokoonpanossa.

Saksa tuli tässä kehityksessä jälkijunassa. Vapaamman lainsäädännön Ranskan jalkapallomaajoukkue oli alkanut heijastaa väestön etnis-kulttuurista monimuotoisuutta jo paljon aikaisemmin, ja vuoden 1998 maailmanmestaruutta juhlittiin myös suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden voittona. Taustoiltaan kirjavan joukkueen ja presidentti Jacques Chiracin yhteiskuvaan Elyseé palatsin portailla sisältyy paljon symboliikkaa.

Pian joukkueen sisällä ja sen ympärillä sinkoili kuitenkin syytöksiä rasismista ja syrjinnästä. Kaksoiskansalaisten lojaliteettia epäiltiin, ja nationalistipiireissä pelättiin, etteivät ”todelliset ranskalaiset” kohta enää mahtuisi joukkueeseen. Toisaalta, kun menestystä nurmella ei tullut, joukkueen etnis-kulttuurisesta monimuotoisuudesta löytyi myös yksi syypää tappioihin. Samanlaista aaltoliikettä monikulttuurisuuden juhlimisen ja inhoamisen välillä löytyy myös Alankomaiden jalkapallomaajoukkueen taipaleelta.

Media, kulttuurielämä ja urheilu heijastavat yhteiskuntaa ja tuovat siinä tapahtuvia muutoksia suureen julkisuuteen. Siksi näillä ”kentillä” tapahtuvia asioita on kiinnostavaa tulkita myös laajemmasta perspektiivistä. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että luupin alla oleva osa ei useinkaan edusta kokonaisuutta täydellisesti. Ulkomaalaistaustaisten menestys jalkapallon parissa ei välttämättä päde keskiluokkaisempiin lajeihin kuten golfin, tennikseen tai purjehdukseen. Naisilla näyttäisi olleen vaikeampaa kuin miehillä.

Tämän kesän uutispommi oli Mesut Özilin kieltäytyminen jatkossa edustamasta Saksan maajoukkuetta. Hän ilmoitti päätöksestään Twitter-päivityksessä, joka kannattaa lukea. Sen pääpointtien ymmärtäminen ei tee vielä kenestäkään presidentti Erdoğanin kannattajaa. Se ei edes estä arvostelemasta toisen polven saksalaisen harkitsemattomuutta asettuessaan samaan kuvaan kiistanalaisen turkkilaisen poliitikon kanssa, joka on avoimesti kehottanut saksalaisia Euroopassa olemaan integroitumatta asuinmaidensa kulttuuriin.

”Minulla on kaksi sydäntä, toinen saksalainen ja toinen turkkilainen”, Özil kirjoittaa. Kuinka riemuissamme me olemmekaan, silloin kun joku maailmalla menestynyt suomalaistaustainen kertoo yhä pitävänsä itseään suomalaisena ja julistaa rakastavansa Suomea. Onkohan joku heistä ollut joskus valokuvassa presidentti Kekkosen tai muun suomalaisen poliitikon kanssa? Mittaammeko ihmisten käytöstä erilaisilla standardeilla heidän taustansa mukaan? Omille sallitaan enemmän kuin vieraille.

Özil syyttääkin mediaa ja sponsoreitaan sekä etenkin Saksan jalkapalloliiton johtoa kaksinaismoralismista sekä siitä, että hänen vapautensa on rajoitetumpaa, kritiikki kovempaa ja hänen taustaansa kohdistuvaa. Miksi hän on aina saksanturkkilainen, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Saksassa, mutta Miroslav Klose ei ole saksanpuolalainen? Kaikista tarkimmin saksalaisten huonoon omatuntoon osunut väite taisi kuitenkin olla tämä: ”Olen saksalainen kun voitamme, mutta maahanmuuttaja kun häviämme.”

Osang kirjoitti myös, että vuoden 2010 joukkueen johdolla oli ilmeistä tarvetta osoittaa, että pelaajat ylipäätään ovat saksalaisia, vaikka käyttäytyivätkin kovin toisin kuin mihin oli totuttu. Joachim Löw oli hänen mukaansa jäykästi, kuin ulkoa lukien, korostanut pelaajien ylpeyttä kantaa rinnassaan Saksan kotkaa siitä riippumatta, mistä he olivatkaan kotoisin. Ehkä Löw ymmärsi, ja hyväksyi, että kansallisuus ei ollut kaikille pelaajille kovin tärkeä asia tai että se oli huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin mitä perinteisesti oli ajateltu.

Tällaiset pohdinnat tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä, mutta onko meillä tässäkin näköharha? Ehkä kansallisuus ja isänmaallisuus ei aikaisemminkaan ole ollut kaikille huippu-urheilijoille yhtä suuri ja tärkeä asia kuin mitä kuvittelemme, kun katsomme uusintoja Suomen lipun noustessa kyynelehtivistä mitalisteista. Kaikki työväestöstä nousseet suuruudet ovat tuskin olleet 1920- ja 1930-luvulla vilpittömästi innoissaan kansallisuusaatteesta ja valkoisen Suomen symboleista.

Tämä ei kuitenkaan estä meitä tunnustamasta, että eurooppalaisissa yhteiskunnissa on nykyään hyvin paljon taustoiltaan ja identiteeteiltään erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat kansallisuudesta ja kansalaisuudesta erilaisin tavoin. Monilla heistä on ristiriitaisia tuntemuksia kuulumisestaan erilaisiin yhteisöihin, ja monikansallisuus pulpahtaa usein pinnalle. Joitain kohdellaan myös syrjivästi tai rumasti heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ihonvärinsä vuoksi.

Venäjän maailmanmestaruuskilpailuissa paljon huomiota herätti Sveitsin albanialaistaustaisten tähtipelaajien Granit Xhakan ja Xherdan Shaqirin Serbiaa vastaan pelatussa ottelussa tuuletuksissa käsillään näyttämä Albanian kansallinen symboli, kaksipäinen kotka. Poliittiset kannanotot ovat turnauksessa kiellettyjä, ja he saivatkin muutaman tuhannen euron sakot. Miljonäärejä pikkusummien kokoiset sanktiot tuskin paljon hetkauttavat.

Ruotsalaissyntyinen assyrialaistaustainen Jimmy Durmaz sai puolestaan osakseen rasistista kritiikkiä aiheutettuaan Saksa-Ruotsi ottelun loppuhetkillä vapaapotkun, josta Toni Kroos ampui voittomaalin. Vaikka ottelu hävittiin, Ruotsi ansaitsee pisteitä siitä tavasta, jolla muu joukkue asettui tukemaan häntä. Tukholmassa järjestetty rasisminvastainen mielenosoitus ei vihapostin lähettäjien päätä kääntänyt, mutta ruotsalaiselle yhteiskunnalle lähetettiin tärkeä signaali.

Jos ajattelemme, että tämä nyt oli vain jalkapalloa, eikä vastaavaa varmaan tapahdu enää toiste, niin me petämme itseämme ja jätämme käyttämättä tilaisuutemme valmistautua tulevaisuuteen. Tämä on alkusoittoa oopperassa, jonka teemana on monietnisen, monikansallisen ja monikulttuurisen yhteiskunta ja sen toimintaedellytykset. On helppo yhtyä Wolfgang Schäubleen, jonka mukaan tällaiset tilanteet pitää osata hoitaa paremmin.

Syyrialaistaustainen saksalaissosiologi Aladin El-Mafaalami on huomauttanut, että Özilin tapauksessa ja sitä vastaavissa ei ole kyse integraation epäonnistumisesta vaan nimenomaan menestyksestä kotoutumisen rintamalla. Yhteiskunnasta ei kuitenkaan tule yhdenvertaisuuden parantuessa ristiriidattomampia, vaan päinvastoin. Ulkomaalaistaustaisten pärjääminen synnyttää enemmän kilpailua, ja julkiseen tilaan tulee paljon uusia näkemyksiä ja käsityksiä, myös siitä, mitä on olla saksalainen.

Özileitä, Durmazeja ja Xhakoja tulee vielä lisää ja muuallakin kuin jalkapallon parissa. Putinit ja Erdoğanit pyrkivät käyttämään hyväksi Venäjältä, Turkista ja mistä lienee Eurooppaan muuttaneita kerätäkseen itselleen kannatusta ja aiheuttaakseen yhteiskunnissamme ristiriitoja ja sekaannusta. Rasistit ja muukalaisvastaiset tulevat hyökkäämään taustaltaan ja ihonväriltään poikkeavien kimppuun aina tilaisuuden tullen. Siksi meidän pitää kehittää valmiuksia toimia oikein silloin kun toimia pitää.

Maahanmuuton ja kotouttamisen tila Suomessa tänään

Kotouttamisen valtakunnallinen kaksipäiväinen suurtapahtuma Integration 2018 on paraikaa käynnissä Helsingissä. Useiden toimijoiden yhdessä organisoima tapahtuma tuo kotouttamisen asiantuntijoita ja monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä osaajia julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Pidin aamun plenum-istunnossa puheen aiheesta maahanmuuton ja kotouttamisen tila tänään. Esitykseni löytyy pdf-muodossa seuraavasta osoitteesta: Integration 2018 Saukkonen final tiivistetty

Ettei totuus unohtuisi

Kansainvälinen muuttoliike seurauksineen on iso ja tärkeä asia globaalisti ja Euroopassa ja Suomessakin. Aiheesta on viime päivinä käyty paljon julkista keskustelua. Sekä joidenkin poliitikkojen että muutamien tiedotusvälineiden toimesta on joillekin saattanut syntyä sellainen kuva, että Suomessa olisi todella paljon maahanmuuttajia, että Suomeen muutettaisiin juuri nyt erityisen paljon ja että maahanmuuttajien joukossa olisi ennen muuta turvapaikanhakijoita. Todellisuudessa tilanne on koko lailla päin vastoin.

Tuon tässä kirjoituksessa esille joitain tuoreimpia tietoja maahanmuuttajista Suomessa ja maahamme kohdistuvasta muuttoliikkeestä. Käytän hyväksi ennen muuta OECD:n tuoretta Migration Outlook -julkaisua, joka tarjoaa mahdollisuuden kansainväliseen vertailuun. Suomea kannattaa näissä asioissa verrata ennen muuta muista Pohjoismaista Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan sekä Alankomaihin ja Belgiaan. OECD:n julkaisun verkkoversiosta pääsee käsiksi tässä kirjoituksessa hyödynnettyihin excel-taulukoihin.

Vuonna 2017 Suomessa oli noin 356 000 ulkomailla syntynyttä henkilöä, jotka muodostivat 6,5 prosenttia koko väestöstä. Kuten alla olevasta kuviosta näkyy, ulkomailla syntyneiden osuus on mainituista kuudesta maasta selvästi pienin. Itse asiassa Euroopan unionissa ei ole kovin monta maata, jossa maahanmuuttajien osuus väestöstä olisi yhtä vähäinen kuin Suomessa. Käyttämässäni lähteessä ei ole tuoreita tietoja kaikista OECD-maista, mutta todettakoon, että vastaava prosenttiosuus oli vuonna 2016 tai 2017 Islannissa 13,9, Irlannissa 17,0, Sloveniassa 16,8 ja Sveitsissä 29,3. Ja jos maahanmuuttajien lapset eli niin sanottu toinen sukupolvi otettaisin huomioon, ero Suomen ja kuviossa näkyvien maiden välillä kasvaisi entisestään.

Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2005-2017, %. Lähde: OECD.

Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä 2005-2017

Kuviosta paljastuu samalla, että Suomi ei ole ottanut näitä viittä muuta maata erityisen paljon kiinni viime vuosina. Näin on, vaikka mukana on kaksi ”tiukan maahanmuuttopolitiikan” maata, Tanskan ja Alankomaat, ja vaikka Suomi aloitti 1980- ja 1990-luvun taitteessa koko lailla nollasta mitä tulee maahanmuuttajien määrään ja osuuteen väestöstä maassamme. Matalan lähtötason vuoksi parin viime vuosikymmenen muutos vaikuttaa kuitenkin meillä dramaattisemmalta kuin monen muun maan kehitys.

Alla oleva kuvio havainnollistaa, että ulkomaan kansalaisten muutto Suomeen on ollut mainitulla ajanjaksolla kaikkineen varsin vähäistä. Vuonna 2016 Suomeen muutti 27 300 ulkomaan kansalaista, kooltaan maamme kanssa samankokoisiin Norjaan 58 500 ja Tanskaan 58 700. Belgiaan muutti samana vuonna 103 200, Ruotsiin 143 000 ja Alankomaihin 182 200 ulkomaalaista. Yhtenäkään tarkastelussa olevana vuotena Suomeen ei ole muuttanut enemmän ulkomaan kansalaisia kuin nationalistisesta politiikastaan tunnettuun Tanskaan. Muutto Norjaan on ollut selvästi korkeammalla tasolla, myös aikana jolloin Edistyspuolue on ollut hallituksessa.

Kuvio 2. Ulkomaan kansalaisten maahanmuutto Alankomaihin, Belgiaan, Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Suomeen vuosina 2006-2016, tuhatta henkilöä. Lähde: OECD.

Ulkomaan kansalaisten maahanmuutto 20004-2016

Vuoden 2015 jälkipuoliskolla ja vuoden 2016 alussa tapahtuneen Eurooppaan suuntautuneen muuttoliikkeen voimakkaan kasvun yhteydessä Suomessa korostettiin, sinänsä täysin oikeutetusti, että Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä oli väestön kokoon suhteutettuna yksi Euroopan suurimpia. Siinä yhteydessä jätettiin kertomatta, tai ihan vilpittömästi unohdettiin, että tämä oli erittäin poikkeuksellista.

On ensinnäkin hyvä muistaa, että ”pakolaiskriisi” ei kohdannut Eurooppaa ensimmäistä kertaa, vaikka puhuttaisiin vain kylmän sodan jälkeisestä ajasta, vaan useissa maissa vastaavanlainen tilanne kohdattiin jo 1990-luvun alussa. Silloin tuli Suomeenkin jonkin verran pakolaisia ja turvapaikanhakijoita Somaliasta (osin Neuvostoliiton kautta) ja Jugoslaviasta, mutta eurooppalaisessa kontekstissa tuskin havaittavia määriä. Näistä eroista Suomen ja muutamien muiden maiden välillä löytyy hyvä havainnollistava kuva toisesta OECD-raportista nimeltä Is This Humanitarian Crisis Different, sivulta 5.

Lisäksi Suomen tapauksessa turvapaikanhakijoiden määrät ovat tippuneet muiden maiden maahanmuuttopoliittisten päätösten, Euroopan unionin ja Turkin välisen sopimuksen solmimisen ja Suomeen itärajan kautta kulun rajoittamisen seurauksena nopeasti takaisin alas. Vuonna 2017 Suomeen jätettiin näiden OECD:n tilastojen perusteella 4 330 uutta turvapaikkahakemusta. Tanskassa ja Norjassa luku oli vielä hieman alempi, mutta Belgiassa 14 040, Alankomaissa 16 090 ja Ruotsissa kaikista rajoituksista huolimatta yhä 22 190.

Alla olevista kuviosta ensimmäinen näyttää uusien turvapaikkahakemusten määrän kehityksen näissä maissa vuosina 2004-2017. Koska Ruotsin tilanne vuosien 2014 ja 2015 osalta on niin suuresti muista maista poikkeava, jälkimmäisessä kuviossa näkyvät vain nuo viisi muuta maata. Kaiken kaikkiaan siis ei ole olemassa mitään perusteita pitää yllä mielikuvaa, jonka mukaan Suomeen olisi juuri nyt kohdistumassa turvapaikanhakijoiden joukkomuuttoa.

Kuvio 3. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Turvapaikanhakijoiden muutto 2004-2017

Kuvio 4. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Turvapaikanhakijoiden muutto 2004-2017 ilman Ruotsia

Viimeksi mainittua asiaa voidaan havainnollistaa myös tiedoilla Maahanmuuttovirastosta. Alla olevassa kuviossa näkyvät Suomen vastaanottamat turvapaikkahakemukset vuoden 2015 alun ja toukokuun 2018 lopun välisenä aikana. Koko tänä aikana Suomi on vastaanottanut 44 766 turvapaikkahakemusta, joista ylivoimainen osa siis vuoden 2015 jälkipuoliskolla. Sen jälkeen tilanne on ollut hyvin rauhallinen. Kuviota katsoessa kannattaa huomioida, että ne sisältävät myös viime vuosina melko runsaasti jätettyjä uusintahakemuksia sekä Euroopan unionin sisäisiä siirtoja.

Kuvio 5. Turvapaikkahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Kansainvälinen suojelu hakemukset 2015-2018.svg

Samasta lähteestä saadaan vahvistusta sille, että Suomeen ei ylipäätään ole tällä hetkellä kohdistumassa millään muotoa laajaa, saati hallitsematonta, maahanmuuttoa. Viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana muiden kuin EU- ja ETA-kansalaisten hakemia oleskelulupia on haettu varsin maltillisesti (kuvio 6), ja Venäjän federaation suunnasta tulevat hakemukset ovat ylivoimaisesti suurin hakijaryhmä kuten ennenkin. Vähäistä on ollut myös muista EU-maista tai ETA-maista Suomeen kohdistuva muutto (kuvio 7), eikä silläkään puolella virolaistaustaisten ykkösasemaa näytä haastavan mikään. Hallituksen uusi maahanmuuttopoliittinen ohjelma ja taloudellinen nousukausi eivät ainakaan vielä ole saaneet tällä rintamalla muutosta aikaan.

Kuvio 6. Oleskelulupahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Oleskelulupahakemukset 2015-2018

 

Kuvio 7. EU-kansalaisten rekisteröinnit Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Eu-kansalaisten rekisteröinnit 2015-2018

Omista maahanmuuttoasioistamme ei siten kannata eurooppalaisissa yhteyksissä kovin suurta numeroa tehdä, eikä maahanmuutosta liene mitään syytä tehdä suurta, saati suurinta, yhteiskunnallista kysymystä edessä olevana vaalikeväänä. Tilanne on tällä hetkellä hyvin vakaa. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, niin työperusteisen maahanmuuton vähäisyydestä.

Siirtolaisuus eri muodoissaan koskettaa kuitenkin meitäkin. Siksi Suomi tarvitsee myös lähivuosina asiallista keskustelua kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen hallinnasta yleensä ja Suomeen kohdistuvasta maahanmuutosta ja sen seurauksista. Etenkin pääkaupunkiseudulla ja joillain muilla paikkakunnilla yhteiskunta muuttuu niin paljon, että niin maahanmuuttajien kuin kantaväestönkin kotoutumisen edistämiseen täytyy kiinnittää asianmukaista huomiota riittävin resurssein.

Myös näistä asioista OECD on kirjoittanut ansiokkaasti. Järjestön Working Together for Local Integration of Migrants and Refugees -raportista laatimani Suomen oloihin sovitettu suomenkielinen tiivistys on vastikään julkaistu Helsingin kaupunginkanslian Työpapereita-sarjassa nimellä Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa.