Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt Helsingin kaupunginkanslian Kvartti-blogissa 25.4.2019, ja se on luvalla julkaistu uudelleen tässä blogissa. Ks. aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29.4.2019.

Mitä suurempi osa ulkomaalaistaustaisista on Suomessa syntyneitä, sitä useammin vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä. Kaksi- ja monikielisyys lisääntyvät Suomessa nopeasti, ja tämä kehitys haastaa yksilöiden yksikielisyyteen perustuvan tilastoinnin.

Kuka on vieraskielinen? Tosielämän tasolla oikea vastaus on: ei kukaan. Mitä enemmän maahanmuutto muuttaa Helsingin ja muun Suomen väestörakenteita ja mitä enemmän puhumme tämän muutoksen vaikutuksista, sitä tärkeämpää on tehdä selväksi, mistä me oikein puhumme. Samoin on syytä miettiä, mitä käsitteitä ei kannata käyttää, ellei ole aivan pakko. Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta.

Havainnot etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla ja Helsingin seudun tuoreet väestöennusteet ovat viime viikkoina herättäneet paljon julkista keskustelua. Se on pitkälti kohdistunut nimenomaan vieraskielisen väestön määrän ja suhteellisen osuuden kasvuun sekä vieraskielisten sijoittumiseen tietyille alueille ja joihinkin kouluihin. Termiin vieraskielinen törmää medioissa toistuvasti, usein ilman sen kunnollista määrittelyä.

Keskustelua Suomessa tarvitaan, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan kieliperusteiseen erontekoon ”meidän” ja ”muiden” välillä on jo nyt ongelmallista, ja tulevaisuudessa nämä ongelmat vain pahenevat. Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen. Siksi yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä äidinkielen tilastoinnissa oikeastaan on kysymys ja minkälaisia pulmia siihen liittyy.

Suomen väestöä koskeviin rekisteritietoihin sisältyy henkilön äidinkieli. Tämän tiedon kerääminen ja tallentaminen väestörekisteriin ei ole kovin tavallista, eikä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa ole tietoja väestöön kuuluvien äidinkielestä. Suomessa tätä tietoa on tarvittu jo vuosikymmeniä maamme virallisen kaksikielisyyden vuoksi: kielitilaston ytimessä on tieto maamme suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä. Kielilaki määrittää yksilöiden äidinkielitiedon perusteella esimerkiksi sen, mitkä kunnat ovat yksi- ja mitkä kaksikielisiä.

Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen. Ensiksi opittu kieli voi myös esimerkiksi toiseen maahan muuton seurauksena tai vähemmistöjen syrjinnän vuoksi poistua käytöstä ja sen taito heikentyä.

Tieto rekisteröidystä äidinkielestä perustuu henkilön omaan ilmoitukseen tai Suomessa syntyneiden osalta yleensä vanhempien ilmoitukseen. Tätä tietoa viranomainen ei voi omin päin muuttaa. Joissain tapauksissa kielitieto ei vastaa sitä, mitä yleensä pitäisimme äidinkielenä. Vanhemmat voivat ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen tai ruotsin esimerkiksi syrjinnän tai muuten ei-toivotun kohtelun välttämiseksi. Suomen kieli voidaan antaa äidinkieleksi myös merkiksi suomalaisuuteen identifioitumisesta.

Toisaalta rekisteröidyksi äidinkieleksi on voinut jäädä jokin muu kieli kuin suomi tai ruotsi, vaikka tätä kieltä henkilö ei olisikaan koskaan kunnolla oppinut tai paljon elämässään käyttänyt. Viranomainen tai palvelujen järjestäjä tai tuottaja ei siten pelkästään rekisteröityä äidinkieltä koskevan tiedon perusteella voi koskaan olla täysin varma siitä, että kyseinen kieli todella on myös henkilön ensimmäinen tai parhaiten hallittu tai eniten kotona käytetty kieli.

Kielitilastoihimme sisältyy myös se ongelma, että se ei anna luotettavaa kuvaa kaikista Suomessa osatuista ja puhutuista äidinkielistä. Tilastoinnissa käytetyssä kansainvälisessä kielten luokittelustandardissa ISO 639-1 on 180 elävää kieltä. Maailmassa on kuitenkin paljon enemmän kieliä. On hyvin vaikea määritellä tarkasti, mikä itse asiassa on kieli, mutta joka tapauksessa niitä on tuhansia. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteitä hyödyntämällä päätynyt siihen tulokseen, että Suomessa puhutaan ainakin viittäsataa kieltä. Tosin jotkin kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei kaikkia kieliä käytetä Suomessa kommunikaation välineenä.

Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.

Suurin ongelma liittyy etenkin viimeaikaisen keskustelun huomioiden kuitenkin siihen, että Suomessa asuu entistä enemmän sellaisia Suomessa syntyneitä henkilöitä, joiden vanhemmat ovat aikanaan muuttaneet Suomeen. Näistä henkilöistä käytetään usein sellaista nimitystä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi, ja heitä voi pitää myös ensimmäisen polven suomalaisina. Vuoden 2018 alussa heitä oli Suomessa vajaa 63 000 ja Helsingissä noin 18 000 henkeä. Heidän määränsä ja osuutensa väestöstä kasvaa nopeasti, etenkin pääkaupunkiseudulla.

Suurella osalla näistä maahanmuuttajien lapsista rekisteröity äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja tästä syystä heidän luokitellaan tilastoissa vieraskielisiksi. Monet heistä ovat kuitenkin samalla myös suomen- ja/tai ruotsinkielisiä, ja tämä unohtuu nykyään usein vieraskielisistä puhuttaessa. He ovat voineet oppia suomea jo vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan, mutta myös asuinympäristöstään. Vaikka ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on joillain alueilla noussut nopeasti, kantaväestöön kuuluvat ovat kuitenkin Suomessa yhä kaikkialla enemmistönä, eikä suomen kieleltä voi arjessa välttyä.

Suuri osa maahanmuuttajien lapsista on saanut myös suomen- tai ruotsinkielistä varhaiskasvatusta. Miltei kaikki toisen sukupolven nuoret ovat käyneet suomen- tai ruotsinkielisistä koulua. Monet heistä tarvitsevat opintiensä alussa tukea koulunkäyntikielensä taidon parantamiseksi, mutta harvoin lähdetään liikkeelle nollasta. Suomen tai ruotsin kielen opettamisen sijaan voisi olla parempi puhua kielitaidon kehittämisestä. Opetuksen järjestäjillä olisi hyvä olla pelkkää kielitilastoa tarkempaa tietoa lasten kielitaidosta, jotta erilaiset tukitoimet osattaisiin kohdistaa ja ajoittaa oikein.

Ilmaisu ”vieraskielinen” on myös ongelmallinen, joidenkin mielestä suorastaan leimaava. Siinä on jotain järkeä ainoastaan siinä mielessä, että se on ”kotimaankielisten” (so. suomen-, ruotsin- ja usein myös saamenkielisiksi rekisteröityneiden) vastinpari. Nämä ”kotimaankielet” ovat kuitenkin oikeastaan virallisia kieliä, saamen kieli tosin ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella pohjoisimmassa Suomessa. Tämä määrittely tekee muiden kielten puhujista vieraskielisiä, vaikka joitain näistä kielistä on puhuttu Suomessa jo sukupolvien ajan.

Vieraskielisyys on myös outo ilmaisu, koska kuinka kenenkään äidinkieli voi oikeastaan olla vieras kieli, sehän on hänen omansa? Vieraskielisyys toiseuttaa siis muita kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kahdella tasolla. Ensinnäkin termi korostaa sitä, että nämä kielet eivät oikeastaan kuulu Suomeen, ja toiseksi se vieraannuttaa näiden kielten puhujat heidän omasta kielestään. Jotkut ovat yrittäneet korjata ongelmaa puhumalla vieraskielisten sijasta muunkielisistä, mutta varsinainen ongelma ei tällä muutoksella ratkea.

On siis tärkeätä olla tietoinen kielitilastointiin ja vieraskielinen-käsitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Tulkinnoissa kannattaa ottaa huomioon etenkin se, etteivät kaikki vieraskieliset ole maahanmuuttajia ja että monet heistä osaavat myös suomea ja/tai ruotsia. Mahdollisuuksien mukaan kannattaa kuitenkin siirtyä käyttämään luotettavampaa tapaa kuvata Suomen väestörakennetta ja sen kehitystä. Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottama syntyperämäärittely jakaa väestöä tavalla, joka toimii varsin hyvin paitsi nyt myös tulevaisuudessa, jolloin Suomessa asuva väestö on entistä monimuotoisempi.

Syntyperään perustuvassa väestön luokittelussa suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat puolestaan ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Sekä suomalaistaustaiset että ulkomaalaistaustaiset voivat itse olla Suomessa tai ulkomailla syntyneitä. Ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat varsinaisia maahanmuuttajia, muita ei oikeastaan sellaisiksi pidä kutsua. Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset muodostavat edellä mainitun maahanmuuton toisen sukupolven.

Kyseinen luokittelu on kieliperusteista tilastointia täsmällisempi ja riippumattomampi henkilöiden omista ilmoituksista. Lisäksi samanlainen järjestelmä on olemassa muissa Pohjoismaissa. Sen avulla voidaan myös tarkentaa kuvaa siitä, ketkä ovat niin sanottuja vieraskielisiä. Kuten alla oleva kuvio osoittaa, suomalaistaustaisiinkin kuuluu henkilöitä, joilla rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ulkomaalaistaustaisissa on puolestaan koko joukko suomenkieliseksi rekisteröityneitä, etenkin Suomessa syntyneiden joukossa.

Suomen väestö vuoden 2017 lopussa syntyperän ja rekisteröidyn äidinkielen mukaan. Lähde: Tilastokeskus.

Väestörakenne syntyperä synnyinmaa kieli

Kielilaki edellyttää yhä väestön kieliperusteista tilastointia, eikä äidinkielitiedon keruun järjestelmästä siis ainakaan toistaiseksi voida luopua. Kielitilastoja tarvitsemme vielä pitkään myös siitä syystä, että monet väestön tarkastelua kuvaavat aikasarjat ulottuvat kauemmaksi menneisyyteen ainoastaan kieliperusteista jaottelua hyödyntäen. Esimerkiksi Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste hyödyntää yksityiskohtaista tietoa eri kieliryhmien kehityksestä, ja tämä ennuste on toistaiseksi osoittautunut hyvin luotettavaksi kuvaamaan yleisellä tasolla Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen vaikutuksia väestörakenteissa.

Kielitilastoista ei myöskään kannata luopua, koska niistä on hyötyä niin tutkimukselle kuin päätöksentekijöille. Rekisteröiden äidinkielen avulla voimme yhä melko luotettavasti seurata esimerkiksi sellaisten kieleen perustuvien väestöryhmien kehitystä, jotka jakaantuvat moneen lähtö- tai taustamaahan. Tällaisia ovat esimerkiksi venäjänkieliset, arabiankieliset ja englanninkieliset. Kielitilaston avulla voimme tarvittaessa erottaa toisistaan myös esimerkiksi viron- ja venäjänkieliset virolaistaustaiset tai turkin- ja kurdinkieliset turkkilaistaustaiset. Kunhan vain muistamme, että todellisuus voi olla tilastoja monimutkaisempaa.

Kielitilastointia kannattaisi myös kehittää. Tärkeä edistysaskel olisi tarjota Suomen väestöön kuuluville mahdollisuus ilmoittaa rekisteritietoihinsa useampi kuin yksi kieli (esimerkiksi toinen äidinkieli tai kotikieli). Tällaisia ehdotuksia on viime aikoina esitetty monien tutkijoiden lisäksi esimerkiksi tuoreimmassa Valtioneuvoston kielikertomuksessa. Tällä tavalla suomalaisten kaksi- ja monikielisyys saisi enemmän näkyvyyttä ja tunnustusta. Samalla äidin- tai kotikieleltään muiden kuin suomen- tai ruotsinkielisten suomen tai ruotsin kielen osaaminen tulisi nykyistä paremmin esille. Se voisi myös rohkaista monia ilmoittamaan nyt piiloon jäävän äidin- tai kotikielensä.

Kirjallisuutta

Angel, Tanja del. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. DUO kahden kulttuurin perheille. Helsinki: Familia ry. http://pdf.duoduo.fi/kaksikielisyys-julkaisu.pdf

Karlsson, Fred. 2017. Suomen kielet 1917––2017. Turku: Lingsoft Oy. https://www.suomenkielet100.fi/

Latomaa, Sirkku. 2012. Kielitilasto maahanmuuttajien väestöosuuden mittarina. Yhteiskuntapolitiikka 77: 5, 525–534. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103125/latomaa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pyykkö, Riitta. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf

Saukkonen, Pasi. 2016. Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2016/monikulttuurisuuden-tilastointi-kaipaa-uudistamista/

Tilastokeskus. Käsitteet: syntyperä ja taustamaa. https://www.stat.fi/meta/kas/syntypera_ja_ta.html

Valtioneuvosto. 2017. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160384

Ks. myös

Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä -kotisivu: https://www.ulkomaalaistaustaisethelsingissa.fi/

Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste: 2018–2035: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/19_03_14_Tilastoja_3_Vuori.pdf

 

 

Mainokset

Unelmia ja pettymyksiä

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm1_2019.pdf 

”Fittan!”, hän huusi, ja toisti sanan kovaan ääneen vielä pari kertaa. Istuin Tukholman Folkets Husetin suuressa salissa kulttuuripoliittisessa seminaarissa ja mietin, että kaikenlaiseen sitä simultaanitulkkaajat joutuvat.

Äänessä oli Evin Ahmad, tunnettu ruotsalainen näyttelijä, joka luki otteita tuoreesta teoksestaan En dag ska jag bygga ett slott av pengar. Hänen kirjansa on yksi monista eri maissa ilmestyneistä teoksista, joita ulkomaalaistaustaiset, mutta itse asuinmaassaan syntyneet tai siihen hyvin nuorina muuttaneet ovat viime aikoina kirjoittaneet.

Useissa näistä kirjoista tarinan ytimessä on jonkinlainen kehityskertomus, ja enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen ote. Samalla niissä analysoidaan ympäröivää yhteiskuntaa ja sen suhtautumista maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Ihmisiin, jotka ulkonäkönsä, kielensä tai uskontonsa puolesta poikkeavat valtaväestöstä.

Ahmadin teoksen lisäksi näihin oman paikkansa etsimisen ja löytämisen kuvauksiin kuuluvat esimerkiksi Duraid Al-Khamisin Regnet luktar inte här ja Alankomaista Murat Isikin moninkertaisesti palkittu Ole näkymätön (Wees Onzichtbaar). Molemmat ovat kiinnostavia myös siksi, että niissä kuvataan huonommin tunnettuja etnisiä ryhmiä, Al-Khamisin tapauksessa mandealaisia ja Isikin teoksessa zazan kielen puhujia.

OECD:n ja Euroopan unionin uusin ulkomaalaistaustaisten kotoutumisen Settling In -raportti ilmestyi viime vuoden lopulla. Siinä muistutetaan painokkaasti, että kansallisten ja paikallisten kotouttamispolitiikkojen tärkeimpiä mittareita ovat ne, jotka arvioivat maahanmuuttajien lasten menestymistä elämässä ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Heidän pitäisi olla kaikkien ikäistensä kanssa samalla viivalla. Jos mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu, niin jokin menee pieleen.

Ja niin meneekin. Suomen osalta meillä ei ole vielä kertaluontoisia PISA-tutkimuksen tuloksia lukuun ottamatta paljon tietoa, koska Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat enimmäkseen vielä niin nuoria. Pidemmän maahanmuuttohistorian maista kokemuksia ohdakkeisista koulupoluista, työllistymisen vaikeuksista, kaidalta polulta poikkeamisista, uskonnollisesta radikalisoitumisesta ja moninkertaisesta syrjäytymisestä on niin paljon, että helposti unohdamme monien pärjäävän myös ihan hyvin.

Kaikki mainitsemani kirjat, ja monet muutkin, ovat menestystarinoita, kahdella tasolla. Niiden kirjoittajat ovat tuottaneet korkeatasoista kirjallisuutta ja muutenkin he kävelevät kadun aurinkoisella puolella usein toimittajina, tutkijoina tai taiteilijoina. Myös heidän romaanihenkilönsä usein päätyvät vaikeuksien kautta voittoon, tai ainakin pois pahimmista pinteistä. Mutta niissä kuvataan usein hyvin osuvasti erilaisia esteitä ja vaikeuksia, joita maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvilla on kotona, kadulla ja koulussa.

Tutkijoiden kannattaa lukea näitä kirjoja ajatuksella, ja myös sellaisella ajatuksella, että niistä voi löytää hyviä hypoteeseja, joita voi testata tieteellisin menetelmin, määrällisesti tai laadullisesti. Kaunokirjalliset elämänkohtalot on parhaimmillaan kuvattu niin vakuuttavasti, että alamme ajatella niiden myös peilaavan todellisuutta laajassa mitassa. Näin voikin olla, mutta ei se välttämättä aina ole niin. Kirjailija ei ole sidottu kuin kirjansa totuuteen, tutkijoiden pitää pyrkiä enempään, yleistettävyyteen ja lainalaisuuksien etsintään.

Ahmadin kirja on yksi vihaisimpia teoksia, mitä tiedän, ja siinä piilee aina tietty riski. Jos kirjailija on vahvan oman tunteen vallassa, asiat muuttuvat mustavalkoisiksi ja nyanssit katoavat tulkinnasta. Analyysin sijaan tuloksena on julistavaa palopuhetta. Ahmadin kirjassa on kuitenkin monta kohtaa, joita oman tieteen kautta kerätyn tietoni nojalla olen taipuvainen pitämään hyvin osuvina. Kas tässä hänen pohdintojaan siitä, miksi tytöt pärjäävät paremmin kuin pojat, ja miksi molemmilla on joskus niin saatanan vaikeaa:

Ni var samlade i grupp på bänkarna i centrum och på fotbollsplanerna.

Vi stod alltid vid sidan om och betraktade er.

Ni fick vara dom roliga i klassen. Vi var dom duktiga.

Ni var med i alla musikvideos.

Medan bilar brann och världen talade om er, så satt vi på fritidsgården och hade ”tjejgrupp”.

Ingen journalist ville prata med oss.

Ni stod kvar i centrum, som ni alltid gjort.

Vi gick förbi för att handla mjölk åt mamma.

Ni visste inte bättre, det gör ni fortfarande inte.

Vi utbildade oss och gick på högskola, ni hamnade på lagerjobb. Era ryggar pajade och vi brände upp oss och gick i terapi.

Skuld och skam kände vi båda.

Våra föräldrar la den fint på oss.

Miksi Evin Ahmad on niin vihainen ja miksi niin monet muut ovat niin tyytymättömiä, vaikka heillä tuntuisi olevan kaikki ”ihan hyvin”. Yksi selitys voi löytyä siitä, mitä viime aikoina on kutsuttu integraatioparadoksiksi. Sen yksi ilmenemismuoto on, että kun asiat alkavat loksahtaa kohdalleen, myös odotukset kasvavat. Ja kun tavoitteet on asetettu korkeammalle, alttius pettyä lisääntyy. Myös vertailukohde vaihtuu, ja herkkyys havaita eroja suhteessa verrokkeihin paranee.

Toiseen sukupolveen kuuluvat eivät vertaa itseään toisiin ulkomaalaistaustaisiin. He seuraavat sitä, miten heitä kohdellaan suhteessa niihin, jotka eivät ole millään lailla erilaisia, kantaväestöön kuuluviin lapsiin ja nuoriin. Jo pelkästään jatkuva erilaisena kohteleminen on rasittavaa, mutta etenkin silloin, kun se yhdistyy vaikeuksiin saada harjoittelu- tai työpaikkoja tai kun aina saa osakseen epäluuloisia tai vihaisia katseita.

Ruotsalainen yhteiskunta on viime vuosikymmenet kovasti julistanut avoimuuttaan ja suvaitsevaisuuttaan. Jo Ahmadia ennen monet kirjailijat, kuten Marjaneh Bakhtiari, ovat paljastaneet tämän hyväntahtoisuuden pimeää, ihmisiä luokittelevaa ja eriarvoisiin asemiin asettavaa puolta. Ruotsalaisessa multikulturalismissa ”aito” ruotsalaisuus haluttiin jättää ennalleen, maahanmuuttajilla oli oikeus harrastaa hassuja kulttuurejaan omassa piirissä ja esitellä niitä sopivissa tilaisuuksissa siloitellussa muodossa.

Tällöin myös asennekasvatus on jäänyt osin vaillinaiseksi, ja rasismi kunnolla kitkemättä. Stereotypiat eivät ole kadonneet, vaan kenties jopa vahvistuneet. Luulen, että Ahmadin viha kumpuaa ennen muuta kirjassa kuvatusta tilanteesta, jossa teatterikoulun vuosikurssin päätösjuhlassa ensimmäisen vuoden opiskelijat imitoivat kukin kerrallaan koulusta pois lähteviä draamataiteen ammattilaisia.

Kun tulee hänen vuoronsa, joku esittää Evinia kömpelösti ruotsia murtaen puhuvana sivistymättömänä esikaupunkipissiksenä, muukalaisena, apinana. ”Jag kände hur klumpen i halsen blev större och större. Du skulle inte få förstöra min lycka. Inte i dag. Inte på min examensdag.” Suuressa konferenssisalissa ajattelin, että aika kova paikka se on simultaanitulkille tämäkin.

In memoriam Ilkka Heiskanen

Väitöskirjani (1999) esipuheessa kirjoitan, että harva ihminen on ohjannut elämääni niin paljon kuin hän. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori emeritus Ilkka Heiskanen poistui keskuudestamme 10. helmikuuta 2019, ja tuo nyt jo lähes kahdenkymmenen vuoden takainen lause tuli minulle ensimmäisenä mieleen. Nyt voin myös todeta, ettei se ohjaaminen siihen loppunut. Tästä kirjoituksesta käy jopa ilmi, ettei se varmaan päättynyt edes hänen elämänsä langan katkeamiseen.

Tulin opiskelijaksi Helsingin yliopistolle syksyllä 1985 melko tietämättömänä sekä politiikasta että sen tieteellisestä tutkimisesta. Haluamatta mitenkään loukata tai arvostella laitoksen myöhempiä opettajia ja tutkijoita ajattelen vilpittömästi, että oma sukupolveni oli hyvin onnekas. Aleksanterinkatu 7:n viidennen kerroksen käytävillä käveli tuolloin suomalaisen yhteiskuntatieteen kontekstissa hyvin korkeatasoisia ja innostavia professoreita, muita opettajia ja tutkijoita, joista Ilkka Heiskasen lisäksi voi mainita esimerkiksi Raimo Väyrysen, Kari Palosen, Sakari Hännisen, Pertti Ahosen ja Erkki Berndtsonin.

Tulin myös yliopistolle aikaan, jolloin edellisen vuosikymmenen mieltä kiihottaneet mutta ajattelua kahlinneet poliittis-ideologiset kiistat olivat jo suurimmaksi osaksi laimentuneet pieneksi piikittelyksi. Suuria tiedepoliittisia intohimoja herättäneiden Tandem- ja DETA-tutkimushankkeiden – joista sain kuulla vasta paljon myöhemmin – synnyttämät laineet olivat nekin laantuneet niin mataliksi, että opiskelija ei niitä juuri huomannut. Koko suomalainen yhteiskunta oli jonkinlaisessa kulminaatiopisteessä, siirtymässä uuteen vaiheeseen, jonka muotoa ja sisältöä kukaan ei oikein vielä osannut ennakoida. Olosuhteet intellektuaaliselle kehitykselle olivat siten monella tapaa suotuisat.

Ilkka Heiskasesta mieleeni palautuu noilta opiskelun alkuajoilta joitain vahvoja muistikuvia. Yksi niistä liittyy hänen luentokurssiinsa, joka käsitteli politiikan tutkimuksen metodologista perustaa. Kuin eilisen päivän muistan, kuinka istun Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalissa ja kuuntelen miltei taukoamatonta rauhallista puhetta, josta vaivoin ymmärrän jotain. Heiskanen istuu tuolillaan, välissä jalat pöydälle nostaen, ja katsoo enemmän ikkunasta ulos kuin meitä opiskelijoita, ikään kuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja sieltä kiteytyksiä meidän ahnaille aivoillemme esiin nostaen.

Jossain vaiheessa luin joko tenttiin tai muuten vain itseäni sivistääkseni vaatimattomalta monistenivaskalta vaikuttavan järkäleen nimeltä Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Tuo Ilkka Heiskasen kirjoittama suomalaisen yhteiskunnan valtarakenteita selvittäneen DETA-projektin loppuraportti oli raskas, mutta samalla antoisa urakka. Se oli ensimmäinen lukemani systemaattinen yritys yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi, ja sen tärkeimmät päätelmät ovat kestäneet aikaa hyvin. Paikoin erittäin pitkät virkkeet herättivät opiskelijoissa kauhunsekaista ihastelua.

Ensimmäisenä opiskelusyksynä tutor-ryhmäni kävi tapaamassa laitoksen opettajia ja niin myös professori Heiskasta. Tässä keskustelussa tulin nostaneeksi esiin kysymyksen siitä, miten laitos suhtautuu opiskelijaan, joka haluaa suorittaa osan tutkinnostaan ulkomailla. Heiskasen suhtautuminen tähän ajatukseen oli vahvasti hyväksyvä. Elettiin aikoja, jolloin Suomi oli hiljalleen avautumassa maailmalle ja maailma, etenkin läntinen Eurooppa, Suomelle. Houkutus lähteä joksikin aikaa jonnekin toisaalle oli suuri, ja tuntui hyvältä, että opinahjossa kannustettiin kokeilemaan siipiä myös muualla ja hakemaan kansainvälisisiä kokemuksia.

Aika pian itse lähdinkin, joskaan en opiskelemaan. Monista inspiroivista tekijöistä huolimatta yliopistomaailma tuntui samanaikaisesti kovin vieraalta, ja oman motivaation kanssa oli usein paljon tekemistä. Kun sitten avautui mahdollisuus lähteä tennisopettajaksi kesäksi Itävaltaan Zell-am-Seehen, ja kenties jatkaa seuraavana talvena myös Malcesinessa Pohjois-Italiassa, olin valmis myös keskeyttämään opintoni ainakin joksikin aikaa, ehkä pysyvästi.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt odotusten mukaisesti, ja häntä koipien välissä palasin takaisin yliopistolle miettien elämälleni ja opiskeluilleni suuntaa. Täysin sattumalta törmäsin Ilkka Heiskaseen yliopiston läheisillä kaduilla ja yhtä odottamattomasti hän tiedusteli saman tien, olisinko mahdollisesti kiinnostunut tulemaan mukaan ryhmään, jonka oli tarkoitus alkaa kokoontua Suomen Akatemialle laadittavan tutkimushankehakemuksen valmistelun merkeissä. Olimme jutelleet vähän joidenkin luentojen yhteydessä, mutta muuten emme olleet juuri keskustelleet. Olin vastannut erääseen hänen omaa artikkeliaan koskevaan tenttikysymykseen jonkinlaisella arrogantilla ironialla, joka oli häntä ilmeisesti miellyttänyt. Tutkimushankkeen aiheena oli kutkutteleva Deviant and Unconventional Political Behavior. Kuinka olisin voinut kieltäytyä?

En pysty muistamaan kaikkia, keitä ryhmään kuului, mutta siinä oli joidenkin laitoksen henkilökuntaan kuuluvien lisäksi muita tutkijoita, virkamiehiä ja kourallinen meitä opiskelijoita. Ryhmän mukana me nuoret pääsimme mukaan tapaamaan sen ajan vahvoja vaikuttajia kuten Ulf Sundqvistia silloisesta Työväen Säästöpankista, Esko Ollilaa Suomen Pankista ja silloin paljon esillä ollutta kansanedustaja Eeva Kuuskoskea. Tutkimushanke ei tainnut saada rahoitusta juuri lainkaan, mutta luulen, että kaikkiin mukana olleisiin ja etenkin meihin opiskelijoihin tapaamiset ja keskustelut jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Tilaisuudet ja niiden mutkaton luonne paljastivat samalla, kuinka pieni ja lähellä oli suomalainen yhteiskunnallinen eliitti. Sen rakenteita ja keskinäisiä kytkentöjä Heiskanen oli itse hieman aikaisemmin tutkinut Interlocking directorates -hankkeessaan.

Yksi ryhmässä mukana olleista oli myöhemmin maailmanpolitiikan professoriksi noussut Teivo Teivainen, jonka kanssa tapasimme Ilkkaa useita kertoja hänen työhuoneessaan ja muuallakin. Tapaamisissa oli paljon noiden luentojen makua: professori pyöritteli ääneen asioita, jotka hänen päässään silloin liikkuivat, ja me pääsimme tällä tavalla osallisiksi tieteellisestä prosessista sekä samalla jonkin verran omilla kommenteillamme ja kysymyksillämme siihen osallistumaan. Ainakin minulle ne opettivat myös myöhemmin monissa tilanteissa arvokkaiksi osoittautuneita keskustelun taitoja, esimerkiksi omien puheenvuorojen ajoituksen suhteen. Heiskasen kanssa keskustellessa oma kontribuutio täytyi kyetä tilanteen avautuessa lausumaan oikealla hetkellä ja ytimekkäästi. Hänen ajatuksensa juna kiiti hetken päästä taas vauhdilla eteenpäin omaa kiehtovaa rataansa.

Politiikan lisäksi Ilkka Heiskanen oli suuresti kiinnostunut taiteesta sekä poliittisesta tai yhteiskunnallisesta kulttuurista. Tai älyllisestä ilmastosta, kuten asia ilmaistaan yhdessä hänen tärkeimmistä suomalaista yhteiskuntaa koskevista artikkeleistaan, jonka nimi on Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Monien muiden Heiskasen kirjoitusten tavoin tämäkin on ilmestynyt hieman omalaatuisessa paikassa, suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiaa käsittelevän teoksen lopussa sekä erillispainoksena yleisen valtio-opin laitoksen vaatimattoman näköisessä julkaisusarjassa. Myös tämä kirjoitus on omaperäisine käsitteineen varsin vaativaa lukea, mutta taideteoksen tavoin se avautuu aina uudella tavalla vielä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Opastusta kulttuurin saralla me opiskelijat saimme Heiskaselta myös sitä kautta, että tieteellisen kirjallisuuden ohella tai tutkimusten sijaan hän ehdotti usein luettavaksi kaunokirjallisia teoksia, proosaa ja runoutta. Usein ne lähtivät suoraan hänen pöydältään mukaan, ja jotkin niistä ovat saattaneet jäädäkin lopulta omaan kirjahyllyyni. Noihin aikoihin hänen omia suuria kiinnostuksen kohteitaan olivat monet saksalaisen kielialueen kirjailijat, kuten itävaltalainen Ingeborg Bachmann ja itäsaksalaiset Christa Wolf ja Christoph Hein. Myös ensi kosketukseni Tove Janssoniin kirjailijana on tullut tätä kautta, kun joku kerta kädessäni oli professorin huoneesta poistuessani Sommarboken.

Valmistuttuani työskentelin hetken aikaa assistenttina yleisen valtio-opin laitoksella, mutta siirryin pian hallintohistoriakomiteaan Heikki Ylikankaan avustajaksi selvittelemään suomalaisten korkeiden virkamiesten sosiaalista taustaa. Tuon vuoden aikana meillä oli kuitenkin Heiskasen ja Ritva Mitchellin kanssa yhteisenä hankkeena suomalaisten intellektuellien ja korkeiden virkamiesten suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta koskevien käsitysten kerääminen ja analysointi erääseen kansainväliseen projektiin. Heiskanen ja Mitchell uskoivat tuolloin tehtäväkseni kymmenien kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden ja muiden kuuluisuuksien haastattelujen tekemisen, minkä koin suurena luottamuksen osoituksena.

Tuosta hankkeesta koitui sitten vielä kaikenlaista, mutta ensin omassa elämässäni tapahtui merkittävä muutos, kun nuori perheemme muutti vaimoni väitöskirjahankkeen perässä Alankomaihin. Lastenvaunuja Wageningenissa työntäessäni mietin jälleen omaa elämääni, jonka tunsin muutenkin kaipaavan uutta suuntaa. Aikani asiaa pohdittuani laadin Ilkka Heiskaselle kaunopuheisen kirjeen, jossa kerroin päättäneeni luopua tieteen tekemisestä ja keskittyväni muunlaiseen kirjoittamiseen.

Sain pitkään kirjeeseeni lyhyen, ystävällisen ja sisällöltään vastaansanomattoman viestin, joka muistini mukaan kuuluu näin: Tee mitä teet, mutta ei se kuitenkaan haittaa olla tohtori.

Muutamaa vuotta myöhemmin väittelin kansallisen identiteetin käsitteestä ja sen käytöstä Suomessa ja Alankomaissa. Tämä tutkimus ei olisi varmaan koskaan lähtenyt liikkeelle ilman aikaisemmin mainittuja intellektuellihaastatteluja, joita sitten tein myös Alankomaissa. Suomen päässä aineistoa täydensi niin ikään Ilkan ”talliin” kuulunut Henri Vogt, joka sittemmin myös on edennyt kansainvälisen politiikan professoriksi.

Ilkka Heiskanen toimi väitöstilaisuudessani kustoksena. Tilaisuuden edetessä huomasin, että hän ei juurikaan seurannut väitöstä, vaan tuntui puuhaavan kynän ja paperin kanssa jotain omaa. Kun kaikki oli ohi, tämä puuhastelu paljastui, ja sain lahjaksi Wisława Szymborskan englanniksi käännetyn runokokoelman People on a Bridge. Kirjan mukana tuli postikortti, jonka kääntöpuolelle hän oli väitöstilaisuuden aikana kääntänyt Nobel-palkitun puolalaisen runon Powroty, jonka Heiskanen käänsi nimellä Hän tuli kotiin.

Väitöskirjani esipuheen kiitosvirke sisältää hienovaraisen piikin, että väitöskirjaani Ilkka Heiskanen ei niinkään ohjannut. Osin se pitää myös paikkaansa, mutta ei kuitenkaan täysin. Noihin aikoihin Heiskanen oli niin ikään erittäin kiinnostunut nationalismista sen eri muodoissaan sekä historiallisena että ajankohtaisena ilmiönä. Entisen sosialistisen järjestelmän maissa kansallisuusaate nosti monikasvoista päätään ja oikeistoradikaalit puolueet olivat alkaneet menestyä monissa läntisen Euroopan maissa. Sain noihin aikoihin häneltä paljon sellaisia hyviä lukuvinkkejä, joita en ehkä muuten mitenkään olisi tullut ajatelleeksi.

Uusia yhtymäkohtia syntyi kuitenkin samanaikaisesti toisaalla. Vuosisadan vaihteen aikoihin Ilkka Heiskanen kiinnostui kasvavassa määrin globalisaatiosta. Hänen tätä aihetta käsittelevä erittäin kiinnostava ja yhä lukemisen arvoinen kirjoituksensa ilmestyi jälleen oudossa paikassa, Risto Kuneliuksen ja Ullamaija Kivikurun toimittamassa Viestinnän jäljillä -teoksessa. Kun aloitin itse Kosmopolis-lehden päätoimittajana vuosituhannen vaihteessa, näin tilaisuuden houkutella Heiskaselta jokin maailmanpolitiikkaan sekä rauhan- ja konfliktintutkimukseen liittyvä kirjoitus. Lopputulos oli maailmoja kriittisesti syleilevä kaksiosainen kirjoitus otsikolla Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi. Myös näihin artikkeleihin kannattaa mielestäni yhä tutustua, ja ne ovatkin myös sähköisesti saatavilla (ks. linkit alla).

Pitkäaikaisempi yhteistyö jatkui kuitenkin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen puolella. Suomessa monikaan ei varmaan tiennyt, kuinka aktiivinen monella tapaa entistä vetäytyvämmän oloinen ja hyvin harvakseltaan mitään julkaiseva Ilkka Heiskanen oli eurooppalaisen kulttuuripolitiikan tutkimuksen sekä taiteen, kulttuurin ja kulttuuripolitiikan tilastoinnin kehittämisen kentällä. Suomalaisen kulttuuripolitiikan tiedolla johtamisen kehittämisessä hänellä oli merkittävä rooli pitkälle 2000-luvulla.

Omalle elämälleni näillä Heiskasen taide- ja kulttuuripoliittisilla kiinnostuksen kohteilla oli jälleen kerran ratkaiseva merkitys eräässä tärkeässä elämänvaiheessa. Keväällä 2006 olin päättänyt lähteä pois yliopistolta tietämättä oikein, minne suunnata seuraavaksi. Eräänä iltana istuimme ravintolaillallisella töölöläisessä hotellissa selvittelemässä kulttuuri- ja viestintäpolitiikan tutkimuksen alalla toimineen FinnEkvit- yhdistyksen asioita. Ilkka Heiskanen oli yhdistyksen sihteeri ja käytännössä sen primus motor, minä puolestaan hallituksen puheenjohtaja.

Tuolle illalliselle osallistui sattumoisin myös Ritva Mitchell, josta oli tällä välin tullut vuonna 2002 toimintansa aloittaneen Cuporen eli Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön ylläpitämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Kun Ritva kuuli minun olevan etsimässä uusia mahdollisuuksia elämässäni, hän vinkkasi Cuporessa aukeavasta erikoistutkijan pestistä. Fortunæ rota volvitur – niin kuin vuonna 2010 ilmestyneen Ilkka Heiskasen 75-vuotiskirjan nimeksi annettiin – ja minun kohdallani onnenpyörä kierähti taas palkitsevaan asentoon. Siitä tuli kaikkiaan kymmenen vuoden mittainen täyspäiväinen matka taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen maailmassa.

Sittemmin tilanteet ovat taas muuttuneet, ja yhteys välillämme vähittäin heikkeni ja lopulta katkesikin. Jokin aika sitten pidin Suomen Akatemian henkilökunnalle alustuksen aiheesta vaikuttavuus ja tutkijan rooli yhteiskunnassa. Esityksessäni hyödynsin jälleen kerran Heiskasen intellektuelleja, älyllistä ilmastoa ja yhteiskuntateoriaa käsittelevää artikkelia. Esitellessäni itseäni kerroin olevan politiikan tutkija paitsi ammatiltani myös identiteetiltäni. Täsmensin kuvausta kertomalla olevani onnellinen politiikan tutkija. Tuon lisäyksen voi tehdä, koska melkein koko tutkijanurani ajan olen saanut tehdä itseäni kiinnostavia asioita useimmiten haluamallani tavalla ja enimmäkseen vähintään kohtuullisissa olosuhteissa.

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, en varmasti olisi politiikan tutkija ilman Ilkka Heiskasen vaikutusta elämääni. Tämän lisäksi on pitkälti hänen ansiotaan, että voin suoraselkäisesti kertoa olevani myös onnellinen politiikan tutkija. Urani suoran ja epäsuoran ohjaamisen lisäksi monet kiinnostavimmista tutkimuksista on tehty nimenomaan hänen kanssaan. Minulla on ollut elämässäni paljon onnea, kun hänen kaltaisensa tieteentekijä on ollut kiinnostunut auttamaan kaltaistani nuorukaista ja myöhemmin tekemään kanssani yhteistyötä.

Valitettavan huonosti tunnettu suuri suomalainen valtio-oppinut ja yhteiskuntatieteilijä on poissa, mutta hänen ohjausvaikutuksensa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa jatkuu.

*

Pertti Ahosen, Sakari Hännisen ja Kari Palosen toimittama Fortuna rota volvitur: Studies on the writings and other work of Ilkka Heiskanen, Professor Emeritus of Political Science at the University of Helsinki, on the occasion of his 75th Birthday 23 December 2010 on ilmestynyt Suomen valtiotieteellisen yhdistyksen kustantamana. Kirjoituksessa mainitut Ilkka Heiskasen julkaisut on lueteltu alla niiden ilmestymisen aikajärjestyksessä.

Heiskanen, Ilkka: Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, Tutkimuksia, Sarja C, Deta, 31. Helsingin yliopisto 1977, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka & Johanson, Erkki: Finnish Interlocking Directorships: Institutional Groups and Their Evolving Integration. Teoksessa Frans N. Stokman, Rolf Ziegler & John Scott (toim.): Power: A Comparative Analysis of Ten Countries. Polity Press 1986, Cambridge.

Heiskanen, Ilkka: Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Teoksessa Jaakko Nousiainen & Dag Anckar (toim.): Valtio ja yhteiskunta: tutkielmia suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiasta. WSOY 1983, Porvoo.

Heiskanen, Ilkka: Globalisaatio länsimaisen kulttuurin oikeuttamisena ja todellisuuden kuvauksena. Teoksessa Ullamaija Kivikuru ja Risto Kunelius (toim.): Viestinnän jäljillä. WSOY 1998, Juva.

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa I. Kosmopolis 30:2 (2000), 7–24. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/2/sivilisa.pdf

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa II. Kosmopolis 30:4 (2000), 7–37. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/4/sivilisa.pdf

Eduskunta kotouttamisen kimpussa

Eduskunnan tarkastusvaliokunta julkaisi vastikään yksimielisesti hyväksytyn mietintönsä kotouttamisen toimivuudesta. Se sai paljon julkisuutta ja herätti jo jonkin verran keskusteluakin. Keskiviikkona 23. tammikuuta mietintö hyväksyttiin eduskunnan täysistunnossa. Mietintöön sisältyy yksitoista kannanottoa, ja ajatuksena on, että vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin lähtevät puolueet ja poliitikot ottavat ne työnsä lähtökohdaksi.

Mietinnön taustalla ovat valiokunnan tilaamat selvitykset sekä suuri joukko asiantuntijakuulemisia. Siihen sisältyy joitain hyvin kannatettavia suomalaisen turvapaikkapolitiikan ja kotouttamispolitiikan kehittämisehdotuksia. Jotkin mietinnössä esille nostetuista asioista ja niiden pohjalta laadituista kannanotoista ovat kuitenkin erittäin ongelmallisia, ja ne ansaitsevat kriittisen tarkastelun, johon tässä kirjoituksessa keskityn. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia eivätkä edusta työnantajani Helsingin kaupungin kantaa.

Tarkastusvaliokunnan näkemyksen mukaan hallituksen tulee laatia kokonaisvaltainen toimenpideohjelma kotouttamistoimien uudistamistarpeesta ja toteutettavista uudistuksista. Toimenpideohjelma tulee antaa selontekona eduskunnalle vuoden 2020 loppuun mennessä. Valiokunta kuitenkin edellyttää jo valmiiksi, että tämän selonteon tulee sisältää kotoutumislain kokonaisuudistus.

Valiokunnan esittämien käsitysten ajoitus on hieman erikoinen. Eduskunta on jo aikaisemmin edellyttänyt, että hallitus antaa vaalikausittain selonteon ulkomaalais-, maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikasta ja niiden toimivuudesta. Käsittääkseni tämä selonteko on paraikaa valmistelussa. Edellinen, varsin korkeatasoinen selonteko on keväältä 2015. Todettakoon, että kiireidensä vuoksi eduskunta ei tuolloin löytänyt itselleen aikaa asiaa käsittelemään.

Lisäksi paraikaa eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys uudeksi laiksi kotoutumisen edistämisestä. Tämä lakiuudistus perustuu käynnissä olevaan sosiaali- ja terveys- sekä maakuntahallinnon uudistuksiin. Tässä lakiesityksessä kotoutumisen edistämisen eli kotouttamisen päävastuu ollaan siirtämässä valtion työhallinnolta maakuntien hoidettavaksi. Kukaan ei vielä tiedä, miten kotouttaminen tässä järjestelyssä tulee toimimaan.

Valiokunnan ilmaiseman uudistustarpeen taustalla on kansanedustajien kokema syvä tyytymättömyys maahanmuuttajien kotoutumista ja tätä prosessia edistäviä kotouttamistoimia kohtaan. Tyytymättömyys käy ilmi sekä mietinnön sisällöstä että kansanedustajien aiheesta julkisuudessa ja eduskunnan istuntosalissa esittämistä kannanotoista. Ne perustuvat ainakin osin valiokunnan teettämiin selvityksiin* sekä asiantuntijakuulemisiin.

Kotoutuminen on moniulotteinen prosessi, joka sisältää oman paikkansa etsimistä ja löytämistä maahanmuuttajan uudessa asuinmaassa monilla elämän osa-alueilla. Valiokunta painottaa etenkin työllisyyden merkitystä kotoutumisessa. Työpaikan saaminen on tietenkin tärkeätä sekä maahanmuuttajien itsensä että suomalaisen yhteiskunnan ja heidän asuinkuntansa kannalta.

On kuitenkin tärkeätä jaksaa muistaa, että kotoutuminen on myös paljon muuta. On täysin mahdollista, että Suomessa asuva voi olla monella tapaa hyvin kotoutunut, vaikka työpaikan löytämisessä onkin hankaluuksia. Lisäksi työllistynyt henkilö voi olla yhteiskunnasta muuten pahasti irrallaan, jopa syrjäytynyt. Kansainvälisestä kokemuksesta tiedämme myös, että työmarkkinoille pääsy kestää monilla pitkään, vuosia ellei vuosikymmeniä.

Jos maahanmuuttajien kotoutumista mitataan esimerkiksi työllisyys- tai työttömyysasteella tai ansiotuloilla verrattuna niin sanottuun kantaväestöön, tai suomen (tai ruotsin kielen) oppimisen nopeudella, on selvää, että meillä ja heillä on vielä paljon tekemistä. Se sijaan ei ole lainkaan varmaa, että Suomessa oltaisiin epäonnistuttu kotoutumisen edistämisessä enemmän kuin muualla. Kansainvälinen vertailu on hankalaa, koska maahanmuuttajaväestö on kaikkialla erilaista, taloudelliset ja työmarkkinaolosuhteet ovat erilaiset ja suhdanteet vaihtelevat maittain ja aikakausittain. Ilmapiirikin on yhtäällä kannustavampi, toisaalla torjuvampi.

Edellä mainituista tekijöistä johtuen ei myöskään ole itsestään selvää, että hankaluudet kotoutumisen edistymisessä johtuvat epäonnistumisesta kotoutumisen edistämisessä. Työllistymiseen ja moniin muihin prosesseihin vaikuttaa suuri määrä asioita, joista vain osaan viranomaiset ja palvelujärjestelmät voivat vahvasti vaikuttaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kotouttamispolitiikalla ja -toimilla olisi merkitystä. Laajempi konteksti on vain otettava huomioon sen tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta arvioitaessa.

Kotoutumisen laaja-alaiseen ja asteittaiseen luonteeseen sisältyy myös valiokunnan kannanotoista ongelmallisin. Valiokunnan mukaan kotoutumiseen menee nykyään aivan liian kauan aikaa, ja mietinnön mukaan prosessia on syytä nopeuttaa niin, että kotoutumisjakso määritellään pääsääntöisesti yhden vuoden pituiseksi.

Ajatus on absurdi. Varmasti kotouttamistoimia voidaan paikoin parantaa ja tehostaa, mutta on täysin mahdotonta, että lyhentämällä kotouttamisen ajanjaksoa voitaisiin saada aikaiseksi edes nykyisiä tuloksia, saati esimerkiksi sitä korkeampaa kielitaidon tasoa, jota mietinnössä kaivataan. Maailmalla on päinvastoin ennemmin kasvanut tietoisuus siitä, että erilaisia räätälöityjä palveluja on syytä olla tarjolla vielä sen jälkeen kuin varsinainen lakisääteinen kotoutuminen on päättynyt.

Voi hyvin olla, että kotoutumisen alkuvaiheessa kieli- ja yhteiskuntakoulutuksen intensiteettiä kannattaisi yhä lisätä etenkin hyvät oppimisvalmiudet omaaville maahanmuuttajille, jotka siten pääsisivät polullaan nopeasti eteenpäin. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että samanaikaisesti halutaan nykyisen linjauksen mukaisesti saada maahanmuuttajat heti työelämään ja oppimaan kieltä työn ohella. Kakkua ei voi sekä syödä että säilyttää, kuten sanotaan.

Palvelujen saatavuus myös myöhemmässä vaiheessa koskee puolestaan esimerkiksi aluksi usein kotiin jääviä pakolaistaustaisia naisia, joiden kotoutumisesta valiokunta täysin ansaitusti kantaa huolta. Todettakoon kuitenkin sekin, että tämä ryhmä on ollut kotouttamisen yksi tärkeä kohde jo kotouttamislakia uudistettaessa vuonna 2010, ja lukuisat paikalliset ja alueelliset hankkeet ovat tehneet työtä tilanteen parantamiseksi. On syytä perehtyä kunnolla näihin hankkeisiin ja niiden tuloksiin ennen kuin keksitään jotain aivan uutta.

Valiokunta haluaa myös lisätä kotouttamistoimien velvoittavuutta. Tämä ei välttämättä ole huono idea, kunhan ymmärretään, että velvoittavuuden täytyy olla vastavuoroista. Jos maahanmuuttaja pakotetaan sanktioin osallistumaan erilaisiin koulutuksiin, yhteiskunnan on vastaavasti tarjottava riittävä määrä mielekkäitä ja korkeatasoisia koulutuksia. Muuten seurauksena on pelkkää kiusantekoa, joka ei varmasti lisää maahanmuuttajan yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mietinnön mukaan opintoihin osallistumisen velvoite toteutetaan sisällyttämällä koe kotouttamiskoulutukseen liittyvään kielikoulutukseen ja vastaanottokeskuksessa tapahtuvaan opintotoimintaan. On kuitenkin vaikea nähdä, millä tavalla tämä vielä tuottaisi osallistumiseen merkittävää velvoittavuutta. Jokin selvä sanktio pitäisi olla, eivätkä nämäkään käytännössä ole aina ongelmattomia. Kepin lisäksi voisi olla hyödyllistä tarjota myös porkkanoita.

Turvapaikanhakijalle asetettavan kokeen tarkoituksena olisi varmistaa se, että henkilö tuntee suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat, säännöt ja arvot. Euroopassa on käytössä erilaisia kokeita ja testejä kotoutumisen eri vaiheisiin. Ne eivät välttämättä ole täysin hyödyttömiä, kunhan tunnustetaan, että lyhyen kurssituksen seurauksena olevan pintapuolisen testaamisen tulokset eivät välttämättä kerro kovin syvällisestä yhteiskunnan tuntemuksesta saati arvojen sisäistämisestä. Myös tämä prosessi vie väistämättä aikaa.

Valiokunnan ehkä radikaalein esitys on, että kotouttamispalveluiden kokonaisvastuun tulisi siirtyä kunnille. Taustalla on nähdäkseni oikea käsitys, jonka mukaan kotoutuminen on ensi sijassa paikallinen prosessi. Tästä syystä kunnilla on syytä olla riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa kotouttamistoimien suunnitteluun ja toteutukseen. Ajatus on kuitenkin juuri nyt hyvin outo, koska paraikaa sosiaali-, terveys- ja kasvupalveluja ollaan siirtämässä maakunnille. Millä välineillä kunnat alueellaan kotoutumista edistäisivät? Ja kenen rahoilla?

Ylipäätään kotoutumisen edistäminen vaatii resursseja, ja niiden osalta valiokunnan mietintö on huomiota herättävän vähäsanainen. On vaikea kuvitella, että juuri mitkään valiokunnan esittämistä uudistuksista, joihin edellä mainittujen lisäksi kuuluvat esimerkiksi työntekijöiden oleskelulupien käsittelyn nopeuttaminen sekä alkukartoitusten ja kotoutumissuunnitelmien laatimisen vauhdittaminen, ovat toteuttavissa ilman kustannusten kasvattamista nykyisestä.

Ylipäätään olen itse samaa mieltä nyt kuin parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta säädettiin. Suomalainen kotouttamispolitiikka on Euroopan ehdotonta parhaimmistoa – paperilla. Suurin ongelma on ollut aikaisemmin, ja on sitä nytkin, että sitä ei ole koskaan pantu kunnolla toimeen. Asianmukaisen toimeenpanon merkittävin este on ollut resurssien puute tai niiden jatkumisen epävarmuus esimerkiksi määräaikaisesti hankerahoitetussa toiminnassa.

Kun rahaa ei ole ollut tarpeeksi, maahanmuuttajat ovat joutuneet odottamaan oleskelu- ja työlupiaan, kotouttamistoimiin pääsyä on joutunut jonottamaan, palvelut ovat rajautuneet paljon pienemmälle joukolle kuin mitä sen pitäisi olla, ja niiden laadussa on paikoin ollut paljon toivomisen varaa. Hankerahoituksen laajuuden vuoksi järjestelmästä on tullut toimintojen viidakko, josta asiantuntijankin on vaikea ottaa selvää. Ilman kunnollista keskustelua vaikuttavan kotouttamispolitiikan vaatimista resursseista esityksiä järjestelmän uudistamiseksi ei siis kannata tehdä.

Yksi suomalaisen kotouttamispolitiikan yksi parhaista piirteistä on kuitenkin ollut sen suurten linjojen pitkäjänteisyys. Monissa muissa maissa periaatteita ja käytäntöjä on muutettu osin kiivaallakin tahdilla sen mukaan, mistä poliittinen tuuli sattuu puhaltamaan. Tempoilevalla politiikalla yhteiskunta lähettää maahanmuuttajille viestin, että tässä maassa ei osata päättää, millainen se oikein on ja mitkä ovat sen pelisäännöt. Yritä siinä sitten käyttäytyä maassa maan tavalla.

Kirjallisuutta

Benton, Meghan & Ahad, Aliyad (2019). Breaking New Ground. Ten Ideas to Revamp Integration Policy in Europe. Robert Fosch Stiftung & MPI Europe, Brussels.

OECD (2018). Working Together: Skills and Labour Market Integration of Immigrants and their Children in Finland. OECD, Paris.

OECD & Euroopan unioni (2018). Settling In 2018: Indicators of Immigrant Integration, OECD Publishing, Paris/European Union, Brussels.

Papademetriou, Demetrios G. & Benton, Meghan (2016). From Fragmentation to Integration: Towards a “Whole-of-Society” Approach to Receiving and Settling Newcomers in Europe. Vision Europe Summit, Lissabon.

Saukkonen, Pasi (2016). Mitä on kotoutuminen? Kvartti 4/2016.

Saukkonen, Pasi (2017). Interplay and co-operation between national and local levels in integration policy. Case Helsinki, Finland. Työpapereita 4. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Mallia maailmalta? Arvio Alankomaiden kotouttamispolitiikan arvioinnista. Kvartti-blogi.

Saukkonen, Pasi (2018). Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa. OECD:n raportti tarjoaa hyviä neuvoja kotouttamiseen paikallistasolla. Työpapereita 5. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Saukkonen, Pasi (2018). Ulkomaalaistaustaisten kotoutuminen Helsingissä vuonna 2016. Työllisyys, tulot ja asuminen. Tutkimuskatsauksia 3. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2019). Faktatietoa maahanmuutosta ja kotouttamisesta.

Yijälä, Anu & Luoma, Tiina (2018). ”En halua istua veronmaksajan harteilla, haluan olla veronmaksaja itse” − Haastattelututkimus maahanmuuttajien työmarkkinapoluista ja työnteon merkityksestä heidän hyvinvoinnilleen. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

Yijälä, Anu (2016). Toimeentulotuki – urapolun umpikuja vai ponnahduslauta taloudelliseen hyvinvointiin. Pitkittäistarkastelu helsinkiläisten maahanmuuttajien tukitarpeeseen ja siitä irtautumiseen vuosina 2006–2011. Tutkimuksia 2. Helsingin kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot, Helsinki.

 

* Valiokunnan tilaamiin selvityksiin sisältyy joitain ongelmia, enkä käyttäisi niitä kritiikittömästi lainkaan suomalaisen kotouttamispolitiikan uudistamisen taustamateriaalina. Valitettavasti jälkimmäisen raportin yksi harhaanjohtavimmista – ja poliittisilta seurauksiltaan vakavimmista – havainnoista kotoutumissuunnitelmien tehottomuudesta on löytänyt tiensä vielä valiokunnan mietintöönkin. Onneksi valiokunta kuitenkin tässä yhteydessä muistaa mainita, että kotoutumissuunnitelmat kohdistuvat henkilöille, joilla usein on muita työvoimapalvelujen asiakkaita enemmän työllistymisen tuen tarvetta.

Toisen kosketus

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm4_2018.pdf

Minulle asennettiin sydämen rytmihäiriötahdistin noin puolitoista vuotta sitten. Se ei ole juuri elämääni muuttanut, mutta lentomatkailuun on tullut yksi elementti lisää. Turvatarkastuksessa näytän aina tahdistimesta kertovaa korttia, ja minut ohjataan metallinpaljastimen ohi. Tämän jälkeen virkailija koettelee minut kiireestä kantapäähän edestä ja takaa. Siinä seison kädet harallaan kuin lentoon lähdössä. Kengätkin pitää ottaa pois, jotta jalkapohjat voidaan tunnustella.

Kokemus on hieman kiusallinen, mutta kuitenkin siedettävä. Ymmärrän hyvin, että joistain ihmisistä se voi tuntua suorastaan epämiellyttävältä, varsinkin jos koettelemus paljon matkustavalla toistuu usein. Kai operaatio voi jostakusta tuntua mukavaltakin, mutta minä en ainakaan kuulu heihin. Minulla se on jonkin verran nostanut kynnystä matkustaa lentokoneella, jos vaihtoehto on olemassa. Tätäkin juttua kirjoitan siksi junamatkalla Vaasaan.

Minäkin matkustan paljon, ja siksi puolentoista vuoden aikana on ehtinyt kertyä aikamoinen määrä kopelointikokemuksia. Lentokenttien henkilökunta on aina ollut hyvin ystävällistä, ja monet ovat alkaneet siinä tarkastuksen aikana jutella niitä näitä, ehkä toimenpiteen aiheuttaman jännityksen vähentämiseksi. Yhtä lukuun ottamatta he ovat kaikki olleet miehiä. Nähdäkseni naiset tarkastaa tällä tavalla aina toinen nainen.

Kaikki tarkastukset ovat hieman erilaisia. Jotkut tekevät työnsä tarkemmin ja toiset nopeammin ja ehkä vähän sinne päin. En ole pitänyt asiasta kirjaa, joten en pysty vertailemaan esimerkiksi lentokenttiä. Helsingin lisäksi esimerkiksi Brysselissä ja Tukholmassa tulee käytyä sen verran usein, että eroja kenttienkin välillä voisi olla mahdollista analysoida. Muistinvaraisesti ajattelen kuitenkin, että Helsinki-Vantaan kentällä ollaan pääsääntöisesti hyvin jämptejä näissä asioissa.

Yhdestäkään tarkastuksesta en ole kuitenkaan saanut sellaista vaikutelmaa, että minulta oikeasta odotettaisiin löytyvän jotain. Tarkimmillaankin tunnustelu on tuntunut rutiininomaiselta vartalon eri osien läpikäymiseltä. Matkustajia profiloitaessa en varmaankaan kuulu korkeimman riskiarvion kategoriaan. Olen valkoihoinen, keski-ikäinen ja keskiluokkainen pulliainen, joita lentokentillä on kolmetoista tusinassa. Harvinaisempi tapaus terroristien ja lentokonekaappareiden ammattikunnissa.

Toisaalta henkilökunta on varmasti opetettu tekemään tarkastus asiallisesti ja tehokkaasti, mutta ystävällisesti, oli sen kohteena kuka tahansa. Sen verran paljon kentillä liikkuu täysin asiallisissa tarkoituksissa myös ihmisiä, joista kansainvälisten uutiskuvien perusteella voisi tehdä aivan toisenlaisen riskiarvion. Edes Pohjois-Euroopan lentokentillä ei voi alkaa kiinnittää erityistä huomiota kaikkiin arabilta näyttäviin ihmisiin herättämättä kiusallista huomiota, aiheuttamatta aiheellista närkästystä ja hankaloittamatta lentokentän toimintoja.

Näissä pohdinnoissa pääsee kuitenkin pidemmälle, kun huomaa, että tarkastukset poikkeavat toisistaan myös sanoisinko intiimimmällä tasolla. Me tiedämme kaikki, että ihmisten kosketukset poikkeavat toisistaan. Ja senkin tiedämme, että kosketus voi paljastaa toisesta ihmisestä asioita, joita emme muuten hänestä tuntisi. Tylysti käyttäytyvällä ihmisellä voi olla hyvin ystävälliset sormet, tai ne voivat kertoa kiinnostuksesta. Vielä yleisempää on se, että muodollisesti miellyttävän ihmisen keho kielii välinpitämättömyyttä tai jopa aggressiota.

Kaikki kokemani tarkastukset lentokentillä ovat olleet myös tässä mielessä erilaisia. Yhdenkään virkailijan sormet eivät ole tuntuneet samalta kuin jonkun toisen. Joskus ne ovat paljastaneet tarkkuutta muuten hätäisen oloisessa kopeloinnissa, toisinaan taas piittaamattomuutta, vaikka tarkastus on huolelliselta vaikuttanutkin. Useimmiten aistin kuitenkin samaa vaivaantuneisuutta kuin itsellänikin. Se, että virkailijat juttelevat, voi olla keino myös heidän oman jännityksensä alentamiseksi.

Mutta kertaakaan eivät sormetkaan ole kertoneet minulle, että tämä tarkastaja todella olettaa löytävänsä kehostani jotain asiaankuulumatonta ja vaarallista. Koskaan nuo kädet eivät olet olleet epäystävällisiä tai edes epäluuloisia. Koska me emme voi täysin hallita kosketuksemme tuottamia reaktioita, tämä analyysin intiimi taso pistää minut miettimään, entäpä jos en näyttäisikään tältä.

Jos olisinkin kotoisin Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta tai Arabian niemimaalta, olisin vähän päälle kaksikymppinen sydänvikainen mies ja olisin antanut parran kasvaa, olisiko sormien ote minusta silloin samanlainen? Tai jos olisin tummaihoinen perheenisä ison lapsikatraan kanssa, kulkisiko valkoihoisen tarkastajan käsistä silloin samanlaisia energiavirtauksia? Entä jos olisin burkaan tai niqabiin pukeutunut nainen (miten silloin ylipäätään toimitaan)?

Mielessäni kirjoitin tätä kolumnia aika pitkälle pääsemättä kuitenkaan ajatuskulkuni loogiseen lopputulokseen. Pitkään mietin asiaa ikään kuin kosketuksen kokemus olisi ainoastaan yksisuuntaista: minuun kosketaan ja minä tunnen kosketuksen. Mutta eihän asia niin ole. Jokaisessa tarkastuksessa myös sen suorittaja kokee sen, miltä minusta tuntuu ja vielä tärkeämpää, miten minä suhtaudun hänen kosketukseensa.

Enkä minä voi kumoamatta omaa näkemystäni väittää, että minä pystyisin täysin hallitsemaan kehoni toisessa henkilössä herättämiä tuntemuksia. Voin esittää ystävällistä ja rauhallista, mutta ihoni kertoo kyllä, miltä minusta tuntuu. Se kertoo sen herkille sormille yhtä suoraan ja kiistattomasti kuin epätoivoinen yritykseni pidättää kutiamisen aiheuttamaa hihitystä. Muut matkustajat ja turvatarkastajat eivät huomaa mitään, mutta minun tarkastajani tietää kyllä.

Paljastuuko näissä tilanteissa itsestäni muukalaispelkoa tai rasismia, sellaista, jota en missään tapauksessa tunnustaisi tai josta en ehkä itse ole edes tietoinen? Pystyn mielestäni aika suoraselkäisesti väittämään, että minulle on yhdentekevää, miltä ihmiset näyttävät, mutta koko elämänhistoriaani, kokemuksiani ja saamiani opetuksia mukanaan kantava ihoni voi olla eri mieltä. En voi myöskään olla immuuni sille kuvastolle, jonka vastaanottaja median välityksellä olen. Ehkä kehoni pelkää sitä mustaa miestä, jota mieleni ei halua edes erotella.

Näiden puolentoista vuoden aikana minut on tarkastanut moni mies, jolla on ollut joko omat tai sukulaisten juuret Euroopan ulkopuolella: Afrikassa, Lähi-idässä, Aasiassa. Minä olen kokenut heidän kätensä ja he ovat kokeneet minun kehoni. Olemme kohdelleet toisiamme ystävällisesti ja asiallisesti, molemmin puolin tätä pientä vaivannäköä hyväntahtoisesti harmitellen. Intiimimmällä tasolla olen tuntenut lähinnä välinpitämättömyyttä, mutta en tiedä, olenko itse aina ollut yhtä välinpitämätön. Tämän kolumnin kirjoittamisen jälkeen en mene turvatarkastukseen niin kuin menin ennen.

Hankalia kansalaisia

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 3/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm3.pdf

Kesällä 2010 Der Spiegel -lehdessä ilmestyi essee otsikolla Neue Deutsche Männer. Se oli ylistys Etelä-Afrikan jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Espanjan jälkeen toiseksi sijoittuneelle maajoukkueelle. Etenkin nuorimmat pelaajat olivat paitsi osoittaneet taitonsa pelaajina, myös tehneet sen kentällä ja sen ulkopuolella tavalla, joka oli rennompi, luovempi ja elämänmyönteisempi kuin mihin konemaisuudestaan tunnetun joukkueen pelaajilta oli totuttu.

Neuer, Özil, Khedira, Kroos ja Boateng, kirjoittaja Alexander Osang luetteli näitä uusia saksalaisia miehiä. Saksan kansalaisuuslainsäädäntöä oli vastikään liberalisoitu, kun maa oli viimeinkin tunnustanut maahanmuuttajat osaksi yhteiskuntaansa. Kansalaisuus oli pitkään rajattu etnisille saksalaisille, mutta nyt Saksan passia ja poliittisia oikeuksia alettiin jakaa myös suuren maahanmuuttajaväestön jälkeläisille. Päätöksen seuraukset alkoivat pian näkyä eri lajien maajoukkueiden kokoonpanossa.

Saksa tuli tässä kehityksessä jälkijunassa. Vapaamman lainsäädännön Ranskan jalkapallomaajoukkue oli alkanut heijastaa väestön etnis-kulttuurista monimuotoisuutta jo paljon aikaisemmin, ja vuoden 1998 maailmanmestaruutta juhlittiin myös suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden voittona. Taustoiltaan kirjavan joukkueen ja presidentti Jacques Chiracin yhteiskuvaan Elyseé palatsin portailla sisältyy paljon symboliikkaa.

Pian joukkueen sisällä ja sen ympärillä sinkoili kuitenkin syytöksiä rasismista ja syrjinnästä. Kaksoiskansalaisten lojaliteettia epäiltiin, ja nationalistipiireissä pelättiin, etteivät ”todelliset ranskalaiset” kohta enää mahtuisi joukkueeseen. Toisaalta, kun menestystä nurmella ei tullut, joukkueen etnis-kulttuurisesta monimuotoisuudesta löytyi myös yksi syypää tappioihin. Samanlaista aaltoliikettä monikulttuurisuuden juhlimisen ja inhoamisen välillä löytyy myös Alankomaiden jalkapallomaajoukkueen taipaleelta.

Media, kulttuurielämä ja urheilu heijastavat yhteiskuntaa ja tuovat siinä tapahtuvia muutoksia suureen julkisuuteen. Siksi näillä ”kentillä” tapahtuvia asioita on kiinnostavaa tulkita myös laajemmasta perspektiivistä. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että luupin alla oleva osa ei useinkaan edusta kokonaisuutta täydellisesti. Ulkomaalaistaustaisten menestys jalkapallon parissa ei välttämättä päde keskiluokkaisempiin lajeihin kuten golfin, tennikseen tai purjehdukseen. Naisilla näyttäisi olleen vaikeampaa kuin miehillä.

Tämän kesän uutispommi oli Mesut Özilin kieltäytyminen jatkossa edustamasta Saksan maajoukkuetta. Hän ilmoitti päätöksestään Twitter-päivityksessä, joka kannattaa lukea. Sen pääpointtien ymmärtäminen ei tee vielä kenestäkään presidentti Erdoğanin kannattajaa. Se ei edes estä arvostelemasta toisen polven saksalaisen harkitsemattomuutta asettuessaan samaan kuvaan kiistanalaisen turkkilaisen poliitikon kanssa, joka on avoimesti kehottanut saksalaisia Euroopassa olemaan integroitumatta asuinmaidensa kulttuuriin.

”Minulla on kaksi sydäntä, toinen saksalainen ja toinen turkkilainen”, Özil kirjoittaa. Kuinka riemuissamme me olemmekaan, silloin kun joku maailmalla menestynyt suomalaistaustainen kertoo yhä pitävänsä itseään suomalaisena ja julistaa rakastavansa Suomea. Onkohan joku heistä ollut joskus valokuvassa presidentti Kekkosen tai muun suomalaisen poliitikon kanssa? Mittaammeko ihmisten käytöstä erilaisilla standardeilla heidän taustansa mukaan? Omille sallitaan enemmän kuin vieraille.

Özil syyttääkin mediaa ja sponsoreitaan sekä etenkin Saksan jalkapalloliiton johtoa kaksinaismoralismista sekä siitä, että hänen vapautensa on rajoitetumpaa, kritiikki kovempaa ja hänen taustaansa kohdistuvaa. Miksi hän on aina saksanturkkilainen, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Saksassa, mutta Miroslav Klose ei ole saksanpuolalainen? Kaikista tarkimmin saksalaisten huonoon omatuntoon osunut väite taisi kuitenkin olla tämä: ”Olen saksalainen kun voitamme, mutta maahanmuuttaja kun häviämme.”

Osang kirjoitti myös, että vuoden 2010 joukkueen johdolla oli ilmeistä tarvetta osoittaa, että pelaajat ylipäätään ovat saksalaisia, vaikka käyttäytyivätkin kovin toisin kuin mihin oli totuttu. Joachim Löw oli hänen mukaansa jäykästi, kuin ulkoa lukien, korostanut pelaajien ylpeyttä kantaa rinnassaan Saksan kotkaa siitä riippumatta, mistä he olivatkaan kotoisin. Ehkä Löw ymmärsi, ja hyväksyi, että kansallisuus ei ollut kaikille pelaajille kovin tärkeä asia tai että se oli huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin mitä perinteisesti oli ajateltu.

Tällaiset pohdinnat tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä, mutta onko meillä tässäkin näköharha? Ehkä kansallisuus ja isänmaallisuus ei aikaisemminkaan ole ollut kaikille huippu-urheilijoille yhtä suuri ja tärkeä asia kuin mitä kuvittelemme, kun katsomme uusintoja Suomen lipun noustessa kyynelehtivistä mitalisteista. Kaikki työväestöstä nousseet suuruudet ovat tuskin olleet 1920- ja 1930-luvulla vilpittömästi innoissaan kansallisuusaatteesta ja valkoisen Suomen symboleista.

Tämä ei kuitenkaan estä meitä tunnustamasta, että eurooppalaisissa yhteiskunnissa on nykyään hyvin paljon taustoiltaan ja identiteeteiltään erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat kansallisuudesta ja kansalaisuudesta erilaisin tavoin. Monilla heistä on ristiriitaisia tuntemuksia kuulumisestaan erilaisiin yhteisöihin, ja monikansallisuus pulpahtaa usein pinnalle. Joitain kohdellaan myös syrjivästi tai rumasti heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ihonvärinsä vuoksi.

Venäjän maailmanmestaruuskilpailuissa paljon huomiota herätti Sveitsin albanialaistaustaisten tähtipelaajien Granit Xhakan ja Xherdan Shaqirin Serbiaa vastaan pelatussa ottelussa tuuletuksissa käsillään näyttämä Albanian kansallinen symboli, kaksipäinen kotka. Poliittiset kannanotot ovat turnauksessa kiellettyjä, ja he saivatkin muutaman tuhannen euron sakot. Miljonäärejä pikkusummien kokoiset sanktiot tuskin paljon hetkauttavat.

Ruotsalaissyntyinen assyrialaistaustainen Jimmy Durmaz sai puolestaan osakseen rasistista kritiikkiä aiheutettuaan Saksa-Ruotsi ottelun loppuhetkillä vapaapotkun, josta Toni Kroos ampui voittomaalin. Vaikka ottelu hävittiin, Ruotsi ansaitsee pisteitä siitä tavasta, jolla muu joukkue asettui tukemaan häntä. Tukholmassa järjestetty rasisminvastainen mielenosoitus ei vihapostin lähettäjien päätä kääntänyt, mutta ruotsalaiselle yhteiskunnalle lähetettiin tärkeä signaali.

Jos ajattelemme, että tämä nyt oli vain jalkapalloa, eikä vastaavaa varmaan tapahdu enää toiste, niin me petämme itseämme ja jätämme käyttämättä tilaisuutemme valmistautua tulevaisuuteen. Tämä on alkusoittoa oopperassa, jonka teemana on monietnisen, monikansallisen ja monikulttuurisen yhteiskunta ja sen toimintaedellytykset. On helppo yhtyä Wolfgang Schäubleen, jonka mukaan tällaiset tilanteet pitää osata hoitaa paremmin.

Syyrialaistaustainen saksalaissosiologi Aladin El-Mafaalami on huomauttanut, että Özilin tapauksessa ja sitä vastaavissa ei ole kyse integraation epäonnistumisesta vaan nimenomaan menestyksestä kotoutumisen rintamalla. Yhteiskunnasta ei kuitenkaan tule yhdenvertaisuuden parantuessa ristiriidattomampia, vaan päinvastoin. Ulkomaalaistaustaisten pärjääminen synnyttää enemmän kilpailua, ja julkiseen tilaan tulee paljon uusia näkemyksiä ja käsityksiä, myös siitä, mitä on olla saksalainen.

Özileitä, Durmazeja ja Xhakoja tulee vielä lisää ja muuallakin kuin jalkapallon parissa. Putinit ja Erdoğanit pyrkivät käyttämään hyväksi Venäjältä, Turkista ja mistä lienee Eurooppaan muuttaneita kerätäkseen itselleen kannatusta ja aiheuttaakseen yhteiskunnissamme ristiriitoja ja sekaannusta. Rasistit ja muukalaisvastaiset tulevat hyökkäämään taustaltaan ja ihonväriltään poikkeavien kimppuun aina tilaisuuden tullen. Siksi meidän pitää kehittää valmiuksia toimia oikein silloin kun toimia pitää.

Maahanmuuton ja kotouttamisen tila Suomessa tänään

Kotouttamisen valtakunnallinen kaksipäiväinen suurtapahtuma Integration 2018 on paraikaa käynnissä Helsingissä. Useiden toimijoiden yhdessä organisoima tapahtuma tuo kotouttamisen asiantuntijoita ja monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä osaajia julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Pidin aamun plenum-istunnossa puheen aiheesta maahanmuuton ja kotouttamisen tila tänään. Esitykseni löytyy pdf-muodossa seuraavasta osoitteesta: Integration 2018 Saukkonen final tiivistetty