Aion elää

”Minä haluan että minua luetaan.” Lale Gülin esikoisromaanin alussa on useampikin motto, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat hollantilaiselta kirjailijalta, joka käytti nimimerkkiä Multatuli. 1800-luvun jälkipuoliskolla teoksensa kirjoittanutta Multatulia (Edouard Douwes Dekker) pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä hollantilaisista kirjailijoista.

Tältä osin voi ajatella Lale Gülin saavuttaneet tavoitteensa: vuoden 2021 alussa ilmestyneestä kirjasta on otettu saman vuoden loppuun mennessä lukuisia painoksia, ja se on ollut valtaisa myyntimenestys. Teos voitti merkittävän kirjallisen yleisöäänestyksen (NS Publiekprijs), ja Gül itse valittiin vuoden hollantilaiseksi. Vuonna 2022 teos ilmestyy useilla muilla kielillä, ja siitä on valmisteilla elokuva. Gül on 24-vuotias.

Teoksen nimi hollanniksi on Ik ga leven, ja sen voisi kai parhaiten suomentaa näin: Aion elää. Teos on kirjoitettu romaaniksi, mutta alusta lähtien on peittelemättömän selvää, että sen päähenkilö on kirjailija itse ja teoksen teemana hänen kamppailunsa yksilönvapauden ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ahdasmielistä perhettä ja sen edustamaa uskontoon ja etnisyyteen nojaavaa kollektivistista kulttuuria vastaan. Perheen isän isä on muuttanut Alankomaihin Turkista ja kaikki suvussa kuuluvat islamin sunnalaiseen haaraan.

Kirjan tarinassa on monta polkua, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät nuoren naisen elämän rajoittamiseen kulttuuris-uskonnollisilla perusteilla. Kertoja on parikymppinen hollannin kielen opiskelija, joka kertoo erilaisista vaiheista elämässään ja osin myös perheen ja suvun historiasta. Tarinan kliimaksin voi arvata ennalta (ja jo kirjan kansikuvasta), mutta silti se on vaikuttavasti kuvattu. Miesystävänsä jättänyt päähenkilö ottaa huoneessaan huivin päästään ja aloittaa hiukset valtoimena uuden elämän, sellaisena joka hän on.

Kamppailunsa islamilais-turkkilaista arvomaailmaa vastaan henkilöityy hänen äitiinsä. Itse väkivaltaisessa perheessä kasvanut isä yrittää sovitella, joskin asettuu lopulta aina vaimonsa puolelle. Äiti on keskianatolialaisessa maalaisyhteisössä kasvaneena omaksunut tiukan moraalisäännöstön. Se määrittää vanhemmille ja lapsille ja miehille ja naisille tiukasti heidän paikkansa. Jos lapsi ei täytä velvollisuuksiaan ja elä normien mukaan, äiti on epäonnistunut ja koko perhe joutuu häpeään. Kuoleman jälkeen Jumala syyttää äitiä kasvatuksen laiminlyönnistä.

Päähenkilön Büsran identiteettiä määrittää myös suhde hollantilaistaustaiseen poikaystävään Freekiin. Suhteet vanhempiin ja ikätovereihin havainnollistavat erinomaisesti sitä dilemmaa, jonka tutkimuskin on usein osoittanut. Maahanmuuttajien lapsilla on usein riskinä pudota maailmojen väliin. He eivät pysty samastumaan mutkattomasti vanhempiensa usein konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin, mutta yhteys ns. kantaväestöön ei myöskään ole vailla kitkaa ja jatkuvaa selittämisen pakkoa. Toisaalta ulkopuolisuus antaa mahdollisuuden vertailla analysoiden erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja tapoja ajatella. Gülin huomiot ovatkin usein kiitettävän teräviä.

Gülin kirja on monella tapaa provokatiivinen. Kertomus äityy kuitenkin hyvin poikkeukselliseksi, kun päähenkilö kuvaa suorasukaisesti seksuaalista kanssakäymistään Freekin kanssa. Avioliittoa edeltävä suhde ja vieläpä ei-muslimiin on lähtökohtaisesti kielletty, ja Büsra pitää sen vanhemmiltaan visusti salassa. Samanaikaisesti hän paljastaa suhteen lukijoille hyvin yksityiskohtaisesti, osin suorastaan pornograafisesti. On aika rajua lukea, kun muslimitaustainen nuori nainen kirjoittaa tarkasti päähenkilön neitsyyden menettämisestä ja seksuaalisista nautinnoista.

Etenkin tässä kohden mietin, eikö vähempi olisi riittänyt. Ajattelin, että Gül olisi kyllä saanut viestinsä läpi ilman näin pitkälle menemistäkin. Ymmärrän kuitenkin, että kirjailijan kertoma tarina edellyttää kaikki teoksen kaikki osat. Muuten jotakin olisi kuitenkin jäänyt kertomatta, eikä rohkeus olla oma itsensä olisi saavuttanut täyttymystään. Eksplisiittisillä seksikohtauksilla on oma sängyn ulkopuolinen relevantti sanomansa: minä saan tehdä näin, minä saan nauttia rakastelusta, minä saan kertoa siitä julkisesti, mitä teen ja tunnen.

Vastavuoroinen seksi antaa myös mahdollisuuden sukupuolten valta-asemien näkökulmasta kiinnostavaan kulttuuriseen pohdintaan, jossa asiat kääntyvät päälaelleen ja kollektiivinen rinnastuu yksityiseen. ”Valitin usein, että islamilaisessa kulttuurissa naisen suurinta kontrollointia oli hänen seksuaalisuutensa kontrollointi. Nyt tajusin, että naisilla olikin mahdollisuus kontrolloida miesten seksuaalisuutta.” Henkilökohtainen on todellakin poliittista. En voi myöskään olla ajattelematta, että pelko tästä naisten vallasta saattaa hyvinkin perustella patriarkaalisten kulttuurien alistavia normeja ja käytäntöjä.

Kirjailijalle ei varmaankaan tullut täytenä yllätyksenä, että häneen kohdistetaan taustayhteisöstä käsin vahvaa kritiikkiä. Syytökset ovat paikoin niin kovia ja kieli niin värikästä, että se pakottaa puolustautumaan ja joissakin herättää myös raivoa. Arvostelu yltyi kevään 2021 mittaan, kun teos osoittautui myyntimenestykseksi ja Gül kutsuttiin esiintymään television puheohjelmiin. Vakavammaksi tilanne muuttui, kun hänen turvallisuuttaan uhattiin pahimmillaan tappouhkauksilla, ja hän tarvitsi virkavallan suojelua.

Sitä vastoin tuntuu oudolta, että Gül ajatteli voivansa kirjansa julkaisemisen jälkeen vielä asua kotonaan. Jos jompikumpi omista lapsistani kirjoittaisi meidän perheestämme niin suoraan kuin mitä Gül tekee, kuvauksen ei tarvitsisi olla edes näin kriittinen ollakseni hänen teostaan pahoillani. Ajattelin, että vaikka kirjailija selvästi kykenee erittelemään ja arvioimaan hankaliakin asioita hyvin rationaalisesti, jollain toisella tasolla hän on ilmeisesti häkellyttävän naiivi. Viimeinen pisara hänen vanhemmilleen oli kuulemma ollut Gülin hollantilaiselta populistilta ja anti-islamistilta Geert Wildersiltä saama tuki.

En tiedä, kuinka hyvin Gül on ylipäätään osannut valmistautua siihen, että hänen kertomuksensa tarjoaa mainiota materiaalia maahanmuuttovastaisille, anti-islamisteille ja monikulttuurisuuskriitikoille. Ainakaan hänen tarkoituksensa ei ollut kuulua tähän joukkoon eikä edes kritisoida islamia ja turkkilaisuutta sinänsä. Ongelmana ei ole kulttuuri tai arvomaailma kokonaisuudessaan, vaan sen jotkin, yksilönvapautta modernissa yhteiskunnassa rajoittavat piirteet. Gül korostaa, että alistavista ja ahdasmielisistä tulkinnoista harvat edes pohjautuvat suoraan pyhiin teksteihin. Ne ovat uskonnollisten auktoriteettien (Miesten) myöhemmin kehittämiä patriarkaalista valtaa pönkittäviä kulttuurisia normeja, joita voi muuttaa.

Muutkin voivat käyttää Gülin kirjaa omalle agendansa välineenä. Gül kirjailijana ja hänen päähenkilönsä kirjassa ovat osoituksia siitä, että islamilaisen kasvatuksen täytyy todella olla ankaraa ja tinkimättömän johdonmukaista. Kirjastosta ei saa lainata kirjoja, jalkapalloa ei saa pelata, luokkaretkelle ei saa lähteä, palkkatöihin ei saa mennä. Kaikista näistä tekemisistä nuorille (naisille) avautuu toinen maailma, joka houkuttelee ja turmelee. Lopulta huivi riisutaan, kaikesta arvokkaasta luovutaan ja pyhä uskonto hylätään. Helvettiin joutuu nuori ja häpeään koko suku.

Perheen ja suvun pyrkimykset saada Büsra jo nuorena naimisiin omasta piiristä olevan ja hartaaksi ja traditiotietoiseksi tunnetun pojan kanssa toistuvat usein. Varsinkin lomalla Turkissa monet lähiseudulta olevat sukulaiset ja puolitutut kauppaavat Büsralle ja hänen vanhemmilleen poikaansa, eikä vähiten siksi, että naimakauppa tarjoaisi mahdollisuuden saada köyhän perheen oma poika rikkaaseen länsimaahan ja lähettämään sieltä rahaa kotiinsa. Büsra kieltäytyy kerta toisensa jälkeen. Kerran kotioloissa hän tekee sen harvinaisen painokkaasti niin, että sanoo haluavansa avioitua koulutetun miehen kanssa.

Ajatus on lähipiirin mielestä pöyristyttävä: kuka hän oikein luulee olevansa! Kohtaus palauttaa minun mieleeni sen, minkä kerran luin tutkimuksestakin: Alankomaissa koulutetut musliminaiset haluavat avioitua niin ikään koulutetun ja arvomaailmaltaan vapaamielisen miehen kanssa. Siis sellaisen, joka sallii heidän jatkaa koulutusta ja/tai työntekoa ja elää yksilönä miehensä rinnalla. Heikommille eväille jääneet miehet puolestaan suosivat vaimoja Turkin maaseudulta. Eli sellaisia, jotka alistuvat etnisen yhteisön ja kulttuurisen normiston mukaiseen paikkaan perheessä. Osa etnisestä ryhmästä lähtee sosiaalisesti nousevaan, osa laskevaan spiraaliin.

Lukemissani arvosteluissa Aion elää -teosta on kiitetty etenkin kirjailijan rohkeudesta ja sanoman vahvuudesta ja ajankohtaisuudesta. Kritiikkiä se on saanut puolestaan ilmaisun paikoittaisesta koukeroisuudesta ja tyylin epätasaisuudesta. Syytöksen kielen tietystä hiomattomuudesta ymmärrän. Aluksi epäilin omaa kielitaitoani, kun monien pitkien lauseiden ja outojen sanajärjestysten ymmärtäminen osoittautui hankalaksi. Koska ongelmia oli myös hollantia äidinkielenään puhuvilla, vika ei ilmeisesti ollut minussa. Kustannustoimittaja oli ilmeisesti tässä kohtaa laiskotellut.

Sen sijaan tyylin vaihteluun suhtaudun eri tavoin kuin kirjan kriitikot. Se on tosiaan yhtäältä kaunokirjallinen (autofiktiivinen) kasvukertomus, mutta sisältää myös perinpohjaisesti analysoivia luentomaisia osuuksia, palopuhetta lähenevää julistamista, epätodellisiksi konstruoituja dialogeja nuorten ja perheenjäsenten kesken sekä tosiaan tuon pitkähkön kuvauksen päähenkilön seksuaalisista kokemuksista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja filosofiaan sopivat ehkä amsterdamilaiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta huonosti nuoren tytön suuhun. En itse osaisi paikallistaa teosta mihinkään kirjallisuuden lajiin.

Ajattelen kuitenkin, että alun sitaatit voivat olla avain myös tyylilajien vaihtelun ymmärtämiseen. Multatulin tunnetuin teos, vuonna 1860 julkaistu ja Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) sijoittuva Max Havelaar, on myös monikerroksinen ja monenlaisista aineksista koostuva kirja, jonka pääteema on häikäilemättömän siirtomaavallan arvostelu. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta tarinan päälle on rakennettu useita kehyskertomuksia. Molemmissa kirjoissa epätavalliset kerronnalliset ratkaisut pitävät lukijan hereillä ja vieraannuttavat konkreettisista yksityiskohdista havaitsemaan varsinaisen sanoman.

Kiinnostavimman kirjoituksen teoksesta olen lukenut De Groene Amsterdammer –lehdestä, ja sen on kirjoittanut itse ahdasmielisestä kalvinistisestä yhteisöstä (osittain) omaelämäkerrallisen teoksen julkaissut Franca Treur. Tuo kirjoitus auttaa näkemään, että myös kristillisyyden piirissä voi olla samantyyppistä uskontovetoista konservatismia ja kollektivismia ja että suhtautuminen teokseen voi olla myös samanlaista. Treur toivoo, että kaikesta kalabaliikista huolimatta Gülin kirjaa jaksetaan lukea myös ajatuksella. Lisäksi hän toivoo, että Gülille itselleen ei tapahdu mitään pahaa. Sitä toivon minäkin.

Lale Gül: Ik ga leven. Prometheus 2021, Amsterdam.

Vuosi vaihtuu, minä muutun

Palaute, jota ei tullut

Vuosi 2022 on alkanut, ja olen palannut osittaiselta työvapaaltani erikoistutkijan tehtävääni Helsingin kaupungin kaupunkitietoyksikössä. Tuo työvapaa Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize-hankkeessa oli tarpeen. Sen lisäksi, että sain vähän vaihtelua työnkuvaan ja joustoa arjen järjestämiseen, sain itselleni myös aikaa ja rauhaa miettiä isompia ja henkilökohtaisiakin asioita. Tuon pohtimisen seurauksena vuodenvaihde sisältää tällä kertaa vähän suuremman muutoksen kuin apurahatutkimuksesta palkkatyöhön paluun.

Olin yliopistolla työskentelyn jälkeen kymmenen vuoden ajan (2006–2016) tutkimuskeskus Cuporessa erikoistutkijana ja laitoksen johtajana, ja keskityin tällöin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimukseen. Jo joskus 1990-luvulla olin kuitenkin alkanut kiinnostua kansainväliseen liikkuvuuteen, maahanmuuttajien kotoutumiseen ja yhteiskuntien etniseen ja kulttuuriseen moninaistumiseen liittyvistä kysymyksistä. Kun siirryin Cuporesta Helsingin kaupungille tutkimaan maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia, jatkoin siten eräänlaista tutkijanelämäni pitkää linjaa. Pääsin keskittymään aiheisiin, jotka minua olivat jo pitkään inspiroineet.

Siirtymiseeni työpaikasta toiseen ja tutkimusalueelta toiselle oli useita syitä. Yksi niistä oli kuitenkin ajatus, että nämä muuttoliikkeeseen ja sen seurauksiin liittyvät ilmiöt olivat hyvin tärkeitä ja yhteiskunnallisesti kiinnostavia. Ajattelin myös, että minulla voisi olla jotain annettavaa paitsi Helsingin kaupungille myös laajemmin suomalaiselle yhteiskunnalle. Viime vuosien aikana olenkin puhunut ja kirjoittanut runsaasti näistä aiheista sekä esiintynyt asiantuntijana useissa viestintävälineissä. Vaikutti siltä, että sille, mitä minä osasin, oli kysyntää ja tarvetta.

Siksi olenkin nyt niin hämilläni. Julkaisin vuonna 2020 kolme kirjaa, jotka loivat synteesejä viime vuosien tutkimuksista ja muista tiedonkeruista. Alkuvuodesta päivänvalon näki Siirtolaisuusinstituutin julkaisema teos Vimmainen maailma, joka sisälsi yleistajuisia kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Toukokuussa 2020 julkaisin kokoomateoksen ulkomaalaistaustaisten elinoloista ja elämäntilanteista Helsingissä nimellä Kotoutuminen kaupungissa. Ja syyskuussa 2020 markkinoille tuli vielä teos Suomi omaksi kodiksi, jossa kuvattiin ja arvioitiin suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja annettiin suosituksia sen kehittämiseksi.

Ensin olin hämmästynyt, sitten harmissani ja jossain kohtaa varmaan lähellä masentuneisuuttakin. Näistä kirjoista yksikään ei herättänyt mielenkiintoa: ei yhtään kirja-arviota*, ei yhtään keskustelutilaisuutta, ei yhtään haastattelua, ei muutenkaan yhtään yhteydenottoa. Ei edes tanakkaa kritiikkiä, joka osoittaisi, että olen ollut väärässä. Ketä tahansa tutkijaa tällainen vastaanotto ottaa päähän, ja on se minuakin jurppinut. Sittemmin mieleni on tasoittunut ja rauhoittunut ja olen hyväksynyt tosiasiat. On ilmeistä, että suomalaista yhteiskuntaa tietoni ja tulkintani näistä globaalin liikkuvuuden ja yhteiskuntien moninaistumisen asioista eivät yksinkertaisesti kiinnosta. Siispä oma ylimääräinen aika ja energia kannattaa tästedes suunnata muualle.

Selitystä etsimässä

Suomessa on tietenkin paljon tutkijoita, jotka eivät mielestään saa ansaitsemaansa huomiota. Tämä oma valitusvirteni voitaisiinkin sijoittaa suureen joukkoon kaltaisiaan ja ohittaa katkeroituneen tieteentekijän henkilökohtaisena tunteenpurkauksena. Houkutus jättää tämä juttu kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta onkin suuri. Tekisinkin niin, ellen ajattelisi, että omaa tilannettani ja siihen johtanutta kehitystä analysoimalla voidaan ehkä saada sanotuksi jotain laajemmin merkityksellistä, ehkä arvokastakin. Olennainen kysymys on siten: miksi mistään ei kuulunut mitään?

Vastausta pitää ensin hakea kyseenalaistamalla tuotosteni laatu. Huonotasoisiin akateemisiin tuotoksiin ei pääsääntöisesti kannatakaan kiinnittää huomiota. On tietenkin täysin mahdollista, että mainitut julkaisuni ovat yksinkertaisesti huonoja tai että olen ollut tulkinnoissani niin väärässä ja ehdotusteni puolesta niin hakoteillä, että tekemiseni kannattaa vaieta kuoliaaksi. Mistään en kuitenkaan ole kuullut viitteitä työni heikosta tai vahingollisesta laadusta. Jos näin olisi, kuulisin senkin mielelläni. Toistaiseksi saamani vähäinen palaute on ollut varsin ja tai jopa hyvin myönteistä. Koska se on miltei poikkeuksetta tullut ammatillisesta lähipiiristä, siihen ei voi kuitenkaan täysin luottaa. En kuitenkaan ainakaan vielä usko, että laadun puutteessa on kohtaamani hiljaisuuden syy.

Toinen hyvä syy olla välittämättä julkaistuistani voisi olla se, että niissä ei ole mitään, joka ei jo entuudestaan olisi kaikkien tiedossa. Maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sen edistämisestä sekä monikulttuurisuudesta puhutaankin mediassa paljon. Suomessa ei kuitenkaan ennen Suomi omaksi kodiksi -kirjaani ollut ainuttakaan suomalaisen kotoutumisen edistämisen kokonaisvaltaista kuvausta ja vähänlaisesti myös sen analysointiin perustuvia kehittämisehdotuksia. Kotoutuminen kaupungissa on jopa eurooppalaisittain harvinainen yritys ottaa tiedollisesti haltuun maahanmuuttajien kotoutumisen tilanne laajasti ja moniulotteisesti yhdellä kaupunkiseudulla. Vimmainen maailma -teokseni alkaa ja loppuu tulevaa kehitystä ennakoivilla esseillä, joiden pohdintoja en tiedä missään muualla mainitun. En siten jaksa oikein uskoa siihenkään, että kirjani eivät olisi tarjonneet alasta kiinnostuneille mitään uutta.

Kolmantena perusteena voi pitää sitä, että ihmisillä ei ylipäätään ole enää aikaa lukea. Kilpailu ajasta ja huomiosta on kovaa, ja tässä taistelussa teokseni hävisivät raskaasti. Niin häviävät monet muutkin. Eräs avustamani Helsingin Sanomien toimittaja huomautti sähköpostiviestissä suoraan, ettei hänellä ole aikaa lukea tutkimuksia. Olin lähettänyt hänelle linkit pariin julkaisuun, joista hän voisi saada suoraan vastauksia kysymyksiinsä. Ymmärrän hyvin, ettei hänellä ollut mahdollisuutta tutustua näihin julkaisuihin kokonaisuudessaan. Mutta sisällysluetteloon tutustumalla ja hakutoimintoa käyttämällä hän olisi helposti saanut haluamansa tiedot lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulla olisi mennyt erillisen viestin kirjoittamiseen. Ajan puute ja työpaine varmaan selittävät jotain omien teosteni kohtalosta, mutta tuskin kuitenkaan kaikkea. Aina kuitenkin joillekin julkaisuille löytyy aikaa.

Koronapandemialla on tietenkin ollut oma vaikutuksensa juuri tällä ajanjaksolla. Kulkutautiin liittyvät uutiset, analyysit ja keskustelut täyttivät vuoden 2020 alussa nopeasti suuren osan lehtien palstatilasta ja sähköisten medioiden lähetysajasta. Toimittajia joutui siirtymään muista tehtävistä seuraamaan koronaviruksen etenemistä, Covid-19-taudin aiheuttamaa tuhoa ja poliittisia yrityksiä hillitä taudin leviämistä. Koronaviruskaan ei kuitenkaan varmaan selitä kaikkea, koska pandemian aikanakin olen saanut yhteydenottoja valtamedian suunnalta kommentoida esimerkiksi hetkellisesti ajankohtaisiksi nousseita segregaatiota, nuorisorikollisuutta ja taudin esiintymistä maahanmuuttajaväestössä. Olen useimmiten vastannut kieltävästi, koska mielestäni näissä ohjelmissa on ollut liikaa sensaation hakua ja liian vähän yritystä ymmärtää.

Lähtökohtaisesti väärin

Palaan ajatukseen, että kirjoituksissani on oikeasti ollut jotain vikaa ja että siksi niihin ei kukaan ole tarttunut. Jos olen oikeassa, samantyyppisistä ongelmista kärsivät todennäköisesti monet muutkin kollegat ja yhteiskunnalliset keskustelijat. Kaltaisissani ihmisissä on yksi vika, joka tänä aikana tuntuu olevan erityisen paha. Kieltäydymme pitämästä monimutkaisia asioita yksinkertaisina ja ottamasta voimakkaasti kantaa sellaisissa kysymyksissä, joita pitää tarkastella maltillisesti ja monipuolisesti. Maailma tuntuu puolestaan janoavan näkemyksellistä puhetta ja tiukkaan pakattuja ajatuksia, tutkijaltakin parasta puhetta on vahvan mielipiteen sisältävä yhden virkkeen tiivistys.

Tätä päätelmää voi havainnollistaa analysoimalla julkista keskustelua maahanmuutosta, kotoutumisesta, kotouttamisesta ja monikulttuurisuudesta. Tietyntyyppiset ajatukset uppoavat hyvin sekä mediaan että sen välityksellä laajemmin yhteiskuntaan. Avosylin vastaanotettavat käsitykset ja tulkinnat voidaan tiivistää kolmeen yksinkertaistukseen. A) Jossain on jotain pahasti vialla, B) ongelmat ovat jonkun syytä, C) tällä keinolla kaikki muuttuu paljon paremmaksi. Kielteisen havainnon, syyllisen osoittamisen ja parannuskeinon tarjoamisen kolmiyhteys ilmenee yleisesti ottaen toistuvasti niin politiikassa kuin yhteiskunnallisessa julkisuudessa. Harvalla alueella tämä on kuitenkaan yhtä ilmeistä kuin kotouttamispolitiikassa.

Omat käsitykseni kotoutumisen edistämisestä Suomessa ovat pääsääntöisesti olleet täysin päinvastaisia. Suhteessa vertailukelpoisiin maihin asiat ovat suurin piirtein samalla tavalla, joiltain osin jopa paremmin. Ongelmia toki on niin meillä kuin muualla, mutta se on ani harvoin kenenkään tai minkään tahon tai minkään erityisen toimintamallin vika. Maahanmuuttajien kotoutumiseen vaikuttaa suuri määrä erilaisia taustatekijöitä, joista moniin ei juuri voida kansallisilla politiikkatoimilla vaikuttaa. Vaarallisin on kuitenkin epärealistinen toive jostain konstista, jolla taikatemppumaisesti ongelmia voidaan ratkoa nopeasti ja vähin kustannuksin. Sellaisesta ei ole mistään näyttöä, sen sijaan poliittis-hallinnollisten äkkikäännösten aiheuttamista vahingoista on.

Jos suomalaisen kotoutumisen edistämisen järjestelmän asettaa vertailuun muiden Pohjoismaiden ja Länsi-Euroopan muiden pienten demokratioiden kanssa, maamme kestää tämän vertailun hyvin. Yksi parhaista piirteistä on ollut se, että periaatteita, tavoitteita ja niiden toteutusta ei ole jatkuvasti muutettu, vaan työtä on tehty pitkäjänteisesti. Monessa muussa maassa poliittiset voimasuhdevaihdokset ja ideologiset suunnanmuutokset ovat heiluttaneet kotouttamispolitiikkaa paikoin jopa hyvin radikaalisti ilman merkittävää parannusta. Jokaisella muutoksella on kustannuksensa, koska hallinnossa ja palveluissa työskentelevät ihmiset joutuvat käyttämään aikaansa ja energiaansa muuhun kuin varsinaiseen tulokselliseen tekemiseen. Tätä poliitikot tuntuvat harvoin ymmärtävän.

Muitakin vikoja minussa ja jutuissani on. Sain jokin aika sitten kutsun Marja Sannikka -ohjelmaan, jossa haettiin vastausta kysymykseen, miksi suomalainenmaahanmuuttokeskustelu on niin luokatonta. Keskustelemassa olivat Perussuomalaisten vastavalittu puheenjohtaja Riikka Purra sekä Vihreiden niin ikään tuore varapuheenjohtaja Atte Harjanne. Ohjelman aluksi Marja Sannikka keskusteli kanssani aiheesta. Nostin esille kolme suomalaista keskustelua vaivaavaa tekijää. A) Keskusteluun osallistujat eivät usein tiedä läheskään riittävästi käsittelemistään asioista pystyäkseen käsittelemään niitä tarpeeksi yksityiskohtaisesti. B) Liika yleistäminen niputtaa yhteen ihmisiä ja ilmiöitä, joilla ei kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. C) Mielipiteenvaihto on myös hyvin tunnepitoista ja joko heijastaa puhujan omia vahvoja emootioita tai pyrkii tietoisesti vaikuttamaan kuulijakunnan tunteisiin ymmärryksen lisäämisen sijaan.

Näissäkin asioissa uin valtavirtaa vastaan. Olennaista on tietää tarpeeksi, ei niinkään muodostaa oma mielipide nopeasti. Perustiedot ovat melko helposti saatavilla kaikille, jotka niistä ovat kiinnostuneita. Maahanmuutosta ja maahanmuuttajista puhuttaessa pitäisi aina jaksaa olla tarkkana sen suhteen, mistä ja kenestä puhutaan. Työn perässä Suomeen muuttaneilla ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvilla ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, varsinkaan jos yhdet ovat tulleet maahamme lähialueilta ja toiset hyvin erilaisista olosuhteista. Kaikista rankimpiakin asioita pitäisi jaksaa käsitellä rauhallisesti ja analyyttisesti, koska se on myös ainoa keino pitää usein monimuotoinen ja ristiriitainenkin kokonaiskuva silmien edessä. Kuulija- ja lukijakunnassa tehtäväni ei ole herättää tunteita vaan tiedon janoa.

Yhteiskunnallisen kehityksen suunta tuntuu olevan päinvastainen. Sen yhdellä laidalla uusnationalistiset ja oikeistopopulistiset voimat syyllistyvät jatkuvasti yleistämiseen ja tunteiden herättämiseen, mikä voi heidän kannaltaan olla tosin poliittisesti tarkoituksenmukaista. Valitettavasti samanlaista asennoitumista on havaittavissa myös poliittisen ja arvomaailmakentän toisella laidalla. Maahanmuuttoon ja moninaistumiseen myönteisesti suhtautuvat kieltäytyvät turhan usein keskustelemasta todellisista ongelmista. Hekin tekevät omat yleistyksensä korostaen erityisesti sellaisia asioita, jotka vahvistavat heidän retoriikkaansa. Joissain tapauksissa esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön osallistuvat – aina tutkijoita myöten – syyllistyvät samanlaiseen polarisoivaan argumentaatioon kuin heidän vastustajansa. Ääripäiden vahvistuessa ja niiden saaman julkisuuden voimistuessa maltilliselle keskikentälle jää vain vähän tilaa.

Epäonnistunut, silti onnellinen

Kyvyttömyys välittää maahanmuuttoon, kotoutumiseen ja kotouttamiseen liittyvää tietoa ja edistää näitä aiheita koskevaa julkista keskustelua on epäilemättä tutkijanurani suurin epäonnistuminen. Näin vuoden 2022 alussa taaksepäin katsoessani voin kuitenkin todeta, että kaikkineen asiat ovat menneet koko lailla pieleen jo pidemmän aikaa. Kokonaisuutena ottaen onnistumiseni tutkijana on ollut joitain poikkeuksia lukuun ottamatta melkoinen mahalasku.

Tässä toteamuksessa piilee tietty paradoksi, koska eräässä Suomen Akatemian tilaisuudessa kerroin joku vuosi sitten olevani onnellinen politiikan tutkija. Olen miltei koko tutkijanurani ajan ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen saanut tehdä itseäni aidosti kiinnostavia asioita. Olen myös enimmäkseen saanut päättää tutkimusten ja selvitysten tekemisestä itse valitsemallani tavalla ja toteuttaa ne ilman kohtuutonta ulkoista painetta. Tuossa tilaisuudessa arvioin jopa mahdollisesti olevani Suomen onnellisin politiikan tutkija. Lähdettyäni yliopistolta vuonna 2006 ja luovuttuani akateemisista ambitioista olen säästynyt sekä yliopistomaailman yleiseltä huonontumiselta että akateemisen meritoitumisen paikoin absurdeilta piirteiltä. Olen yhä sitä mieltä, että olen tutkijana onnellinen, ehkä alallani onnellisin.

Minua tuntevat ihmiset voivat myös ihmetellä esittämääni päätelmää omasta epäonnistumisestani. Julkaisuluetteloni on mittava ja sisältää niin kirjoja kuin artikkeleita ja monenlaisia tutkimusraportteja. Osaamisalueillani asemani on ainakin melko arvostettu. Olen kahden alan dosentti kahdessa yliopistossa. Olen pitänyt satoja luentoja, esitelmiä ja muita puheita ja osallistunut kymmeniin keskustelutilaisuuksiin. Minua on haastateltu kotimaisiin ja ulkomaisiin viestimiin. Olen saanut olla asiantuntijana päättämässä tutkimusrahoituksesta ja valmistelemassa hankkeita ja uudistuksia valtiolla, kunnilla ja kolmannella sektorilla. Uralleni mahtuu myös suuri määrä monenlaisia luottamustehtäviä. Moni on varmasti saanut aikaiseksi vielä paljon enemmän kuin minä, mutta silti: voiko tätä mitenkään kutsua epäonnistumiseksi?

Asiaa täytyy tietenkin selittää. Teen näin jälleen en vain itseni takia vaan välittääkseni viestiä, jolla mielestäni on laajempi yhteiskunnallinen kantavuus. Uskon, että minulla on myös paljon kohtalotovereita, vaikka he eivät tilannettaan tai kokemuksiaan ilmaisisi samalla tavalla.

Hollantilainen filosofi Sjaak Koenis julkaisi vuonna 1992 intellektuaalista roolia käsittelevän artikkelin. Erään kokoomateoksen muista kirjoittajista poiketen hän ei puhunut intellektuelleista henkilöinä, vaan sellaisina ihmisinä, jotka toteuttavat yhteiskunnassa tietyn tehtävän. Intellektuaalisen roolin Koenis määritteli etäisyyden ja sitoutumisen käsittein tavanomaisesta poiketen ensinnäkin siten, että tässä roolissa toimiva henkilö pitää välimatkaa yhteiskunnan intresseihin, jännitteisiin ja ristiriitoihin. Puolueettomuuteen sitoutumista tärkeämpää on kuitenkin se, että hän on uskollinen tietylle tiedon hankinnan, käsittelyn ja julkaisemisen tyylille. Intellektuaalisessa roolissa hankitaan tietoja laaja-alaisesti sekä siirretään havaintoja, ideoita ja keksintöjä yhdeltä tiedon ja toiminnan kentältä toiselle. Kyse on kommunikoinnista, tietojen välittämisestä, informaatiolla vaikuttamisesta.

Julkisina intellektuelleina pidetyistä henkilöistä monet eivät koskaan ole olleet intellektuaalisessa roolissa. Sen sijaan sellaisessa toimii monia virkamiehiä, rivitutkijoita ja taiteilijoitakin, joista suuri yleisö ei ole välttämättä kuullut mitään. Hieman samoilla funktionaalisuutta korostavilla linjoilla oli myös oma professorini yliopistolla, Ilkka Heiskanen, vuonna 1982 yhteiskuntatieteitä, käytännön yhteiskuntateoriaa ja Suomen älyllistä ilmastoa käsittelevässä artikkelissaan. Heiskasen mukaan hänen ”mandariineiksi” kutsumiensa henkilöiden avulla ulkokohtainen yhteiskuntatieteellinen tieto ja teoretisointi siirtyy osaksi yhteiskunnan toimintoja ja käytänteitä.**

Pidin Koenisin ja Heiskasen ajatuksia kiinnostavina ja hyödynsin niitä intellektuelleja käsitteleviin tutkimuksellisiin kirjoituksiini. Ajattelin myös ottaa Koenisin ajatuksen intellektuaalisesta roolista ohjenuoraksi omalle toiminnalleni. Pyrin siis tuottamaan tieteellisesti pureskeltua tietoa, analysoimaan sitä kokonaisvaltaisesti ja välittämään tuloksia laajemmalle yleisölle. Tärkeimmäksi kohderyhmäksi arvioin etenkin ne ihmiset, joilla on merkitystä asioiden eteenpäin viemisen kannalta. Kömpelöiden juttujen kirjoittaminen pienistä aiheista alan tieteellisiin aikakauslehtiin – se mistä tiedeyhteisössä parhaiten palkitaan – ei tästä näkökulmasta katsoen kannattanut. Valitsin pääasialliseksi viestintäkieleksi suomen – mitä ei puolestaan akateemisella puolella arvosteta – ja foorumeiksi helposti saavutettavat mediat.

Julkaisutoiminnan vaikuttavuuden perspektiivistä joudun nyt kuitenkin tunnustamaan, että pieleen on mennyt. Vaikka hiljaisuus näiden viimeisimpien teosten osalta ylittää kaiken aikaisemman, palaute on ennenkin jäänyt kovin vähiin. Keskustelua ei juuri ole syntynyt, ja rehellisesti arvioiden on vaikea löytää puheiden ja kirjoitusten konkreettisia vaikutuksia tai muita seurauksia politiikan ja hallinnon arkisessa tekemisessä tai palveluiden järjestämisessä. Jos tavoitteena on ollut edistää muutosta parempaan, jälkeä siitä on erittäin vaikea löytää. En pysty ainakaan tähän hätään määrittämään, mikä minun roolini suomalaisessa yhteiskunnassa on kolmen viime vuosikymmenen aikana ollut, mutta koenisilaisessa mielessä intellektuaalinen se ei ainakaan ole ollut.

Luen, siksi kirjoitan

Jos vielä haluaisin yrittää saavuttaa aikaisempia tavoitteitani ja jos olisin nuorempi, pyrkisin varmaan muuttamaan ilmaisuani ja julkaisukanaviani paremmin uppoavaan suuntaan. Viime vuonna pohdinkin jossain vaiheessa podcastin pitämistä, mutta ei se tuntunut tarpeeksi omalta, että viitsisi nähdä paljon vaivaa tehdä sitä hyvin. Menestys voisi myös olla parempi, jos yksinkertaistaisin ajatuksia ja terävöittäisin ilmaisua. Jotain voisi varmaan tehdä perustellustikin, mutta jossain kulkee myös raja, jonka toisella puolella puhutaan yleisön eikä asian ehdoilla. Sitä rajaa en tahdo ylittää, koska silloin häviäisi asia ja kärsisin minä.

Kirjallisiakin ilmaisukanavia kannattaisi kenties miettiä uusiksi. Jo monta vuotta sitten aloin epäillä, ettei kirjojen kirjoittaminen ole tiedon ja ajatusten välittämisen kannalta kovin järkevää. Niin harva viitsii enää tarttua kirjoihin ylipäänsä, saati lukea niitä keskittyneesti ja kokonaan. Keskustelu on siirtynyt lyhyisiin formaatteihin, ja sosiaalisen median valtaisa laajeneminen on tätä kehitystä edelleen vauhdittanut. Toisaalta kirja on juuri sen kokonainen pakkaus, jossa mahtuu käsittelemään järjestelmällisesti vähän isompiakin asioita. Ja näihin isoihin asioihin haluan jatkossakin keskittyä.

Erik Allardt mainitsi jossain, että kirjoittaminen on hänen tapansa ajatella: vasta tekstin tuottaminen paljastaa, mitä jostain asiasta ajattelee. Tunnistan tämän itsessäni. Kirjoittaessani olen usein itsekin hämmästynyt, kun tekstiin syntyy pohdintoja ja tulkintoja, joita en tiennyt mielessäni olevankaan. Kun siirryin toukokuussa päivätyöstäni apurahatutkijaksi tutkimushankkeeseen, sain mahdollisuuden pitkästä aikaa keskittyä kirjojen lukemiseen. Pian kuitenkin tajusin, etten enää osaa lukea keskittyneesti ajattelematta lukemastani kirjoittamista. Laadinkin lukemistani teoksista blogiini niitä esittelevät ja niiden sisältämiä viestejä arvioivat esseet. Vaikka kirjoittamiseen meni aikaa, se lisäsi merkittävästi ymmärrystäni siitä, mitä olin lukenut.

Tältä pohjalta työskentelen nyt sitten eteenpäin. Siis sillä ajalla ja energialla, joka työtehtävien hoitamisesta jää ylitse. Monesti ennenkin tärkeintä on kuitenkin ollut, että tutkiminen on ollut erinomainen keino oppia itse, kehittää itseään. Jatkan lukemista ja kirjoittamista minua kiinnostavista asioista, mutta en pyri julkaisutoiminnallani enää mihinkään. Pidän mielessäni amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin säkeet:

I exist as I am, that is enough;

If no other in the world be aware I sit content;

And if each and all be aware I sit content.

* Ainoa tiedossani oleva kirja-arvio on ystäväni Tuomas Martikaisen kirjoitus Siirtolaisuuslehdessä numero 4/2020.

** Heiskasen ajattelu on paikoin hieman vaikeaselkoista ja käsitteistö omintakeista. Olen tarkastellut sekä Koenisin että Heiskasen ajattelua tarkemmin Ilkka Heiskasen juhlakirjaan sisältyvässä artikkelissa, joka löytyy täältä: https://pasisaukkonen.files.wordpress.com/2017/02/social-scientists-in-intellectual-roles.pdf