Mitä on fasismi? Kesän rasismikeskustelun jälkeen tätäkin kannattaa vähän pohtia. Edessä olevan juridisen käsittelyn aikana fasismikeskustelusta voi tulla eipäs–juupas-väittelyä, joka ei hyödytä muuta kuin iltapäivälehtijournalismia.
Fasismin käsitettä kuitenkin tarvitaan demokratian ja vapaan yhteiskunnan puolustamiseksi. Sitä uhkaavat monet voimat, joista osaa voimme pitää fasistisina. Jotta puolustaminen on tehokasta, on tiedettävä tarkasti, kuka liberaalia demokratiaa oikein vastustaa, ja miten.
Historiallisesti fasismi on Italiassa maailmansotien välisenä aikana syntynyt nationalistinen totalitaristinen liike. Fasismin käsite liitettiin jo varhain myös saksalaiseen kansallissosialismiin sekä muihin tuon ajan äärioikeistolaisiin aatteisiin, ryhmittymiin ja toimintatapoihin.
Tämän päivän keskusteluissa fasismi liitetään pääsääntöisesti yhä siihen käsiteperheeseen, johon kuuluvat esimerkiksi äärioikeistolaisuus, kansalliskiihko, rasismi, natsismi ja arvokonservatismi. Uusnationalistisesta radikaalioikeistosta on tällöin fasismiin lyhyt matka.
Tässä keskustelussa fasismi/fasisti ovat silti vaarassa jäädä pinnallisiksi haukkumasanoiksi vailla sisällöllistä lisäarvoa. Fasismisyytöksellä voidaan tuomita, syytösten kohteet voivat loukkaantua. Fasismilla voisi kuitenkin olla enemmän analyyttista käyttöä hieman toisin ymmärrettynä.
Kesällä kommentoin rasismikeskustelua toivoen tarkkuutta rasismin käsitteen käyttöön. Jotta rasismia voidaan kitkeä tehokkaasti, sana kannattaisi mielestäni rajata tarkemmin kuin yleensä tehdään ja välttää niputtamasta sen alle liian erilaisia ilmiöitä.
Fasismin tapauksessakin käsitteellinen tarkkuus on tarpeen. Mutta nyt kuitenkin ennemmin laajentaisin kuin supistaisin sen käsitesisältöä. Kytkisin fasismin irti nationalismista ja oikeistolaisuudesta hakemalla sen takaa myös muihin poliittisiin liikkeisiin ja aatteisiin sisältyviä tavoitteita ja toimintatapoja.
Vuosia sitten nappasin joltakulta kollegalta seuraavan määritelmän: fasismia on ajattelu ja toiminta, jonka tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, se, mikä on sen kannattajien mielestä erilaista, vihollinen. Fasismi ei siedä omaa oppositiotaan.
Tällä tavalla ymmärrettynä meillä on nyt ja historiassa sekä oikeistolaista että vasemmistolaista fasismia, autoritaarista ja anarkistista fasismia, kristillistä, islamistista ja juutalaistakin fasismia. Se voi siis kohdistua sekä poliittisiin vastustajiin että kulttuurisesti erilaisiksi määriteltyihin.
Fasismilla on niin jyrkkiä kuin lievempiä muotoja. Jyrkän fasismin tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa tarvittaessa tuhoamalla. Väkivalta hyväksytään poliittisten tai kulttuuristen tavoitteiden saavuttamisen hyväksyttynä välineenä.
Demokratian näkökulmasta fasismi on vallankumouksellista, se pyrkii korvaamaan pluralistisen päätöksentekojärjestelmän sanelupolitiikalla, diktatuurilla. Kulttuurisen moninaisuuden näkökulmasta se on homogeenisuusajattelun äärimmäinen muoto.
Poliittisella tasolla jyrkkä fasismi ilmenee totalitaarisena järjestelmänä, joka tukahduttaa niin toisinajattelijat kuin muut yhteiskuntaan sopimattomaksi katsotut. Fasistisia valtioita ovat mielestäni ainakin Pohjois-Korea, Iran ja Talibanien johtama Afganistan.
Jyrkän ja järjestelmällisen fasismin lisäksi voidaan havaita lievempää tai enemmän aika-, paikka- ja tilannekohtaista fasistisuutta. Lievemmässä muodossa irtaudutaan väkivallasta politiikan saavuttamisen välineenä vetäytymättä itse radikaaleista tavoitteista.
Radikaalioikeistolaisista uusnationalistisista liikkeistä osaa voi kiistatta pitää fasistisina. ISIS on nähdäkseni fasistinen islamistinen liike. Jotkin länsieurooppalaiset äärivasemmistolaiset ryhmät olivat vielä eurooppalaisessa lähihistoriassa fasistisia.
”From the river to the sea” on fasistinen tavoite, ellei Palestiinaan jätetä tilaa juutalaisille elää. Toisaalta Israelissa on vaikutusvaltainen ja ainakin osin fasistinen äärioikeisto. Joku vuosi sitten Israelissa säädettiin mielestäni vaarallinen laki, joka määrittää maan juutalaisten valtioksi.
Myös ihmiset yksilöinä voivat olla fasistisia. Kannattaisi kuitenkin välttää kenenkään leimaamista persoonallisuudeltaan tai identiteetiltään fasistiseksi ilman vahvoja perusteluja. Huomio olisi parempi kiinnittää mahdollisesti fasistisiin sanoihin ja tekoihin.
Toisaalta fasismista omasta mielestään väärin perustein syytetty voisi tästä määrittelystä käsin rikosilmoituksen sijaan keskittyä puolustamaan itseään sisällöllisesti: irtautumalla selkeästi fasistisina pidettävistä näkemyksistä.
Suomalaisessakin yhteiskunnassa on sekä liikkeitä että poliitikkoja, joiden piiristä kuulee tässä yhteydessä ymmärretyllä tavalla fasistisia käsityksiä. Sellaisten kanssa täytyy olla varuillaan. Valtaan päästyään fasistit voivat muuttaa fasistiseksi koko yhteiskunnan.
Demokratia on haavoittuvainen poliittinen järjestelmä. Sen on siedettävä paljon itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, välttyäkseen itse luisumasta fasistiseen toimintaan. Jos fasismi määritellään kuten edellä esitän, tässä kohden kulkee kuitenkin perusteltu raja.
Muutamia vuosia sitten elokuvateatterin lippujonossa oli nuori punkkarityttö, jonka nahkatakin selkämyksessä luki isolla ja kuvalla tehostettuna: ”Murskatkaa fasismi!” Minusta se oli fasistinen vaatimus. Demokratiassa on toimittava toisin.
Fasismin vastustaminen edellyttää niin herkkyyttä kuin jämäkkyyttä. Ratkaisevat linjaerot kulkevat todennäköisesti radikaalisti ajattelevien liikkeiden sisällä. Fasistit niissä on tärkeätä tuomita, mieluummin mediassa ja politiikassa kuin oikeussalissa. Ei-fasistit kuuluvat demokratian sisäpuolelle myös silloin, kun heillä on jyrkkiä näkemyksiä.
Näistä asioista olen kirjoittanut myös muun muassa Vimmainen maailma -teoksessani (Siirtolaisuusinstituutti 2020). https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2020/03/j-35-isbn-978-952-7167-93-9-vimmainen-maailma.pdf
pasisaukkonen 