”Minä haluan että minua luetaan.” Lale Gülin esikoisromaanin alussa on useampikin motto, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat hollantilaiselta kirjailijalta, joka käytti nimimerkkiä Multatuli. 1800-luvun jälkipuoliskolla teoksensa kirjoittanutta Multatulia (Edouard Douwes Dekker) pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä hollantilaisista kirjailijoista.
Tältä osin voi ajatella Lale Gülin saavuttaneet tavoitteensa: vuoden 2021 alussa ilmestyneestä kirjasta on otettu saman vuoden loppuun mennessä lukuisia painoksia, ja se on ollut valtaisa myyntimenestys. Teos voitti merkittävän kirjallisen yleisöäänestyksen (NS Publiekprijs), ja Gül itse valittiin vuoden hollantilaiseksi. Vuonna 2022 teos ilmestyy useilla muilla kielillä, ja siitä on valmisteilla elokuva. Gül on 24-vuotias.
Teoksen nimi hollanniksi on Ik ga leven, ja sen voisi kai parhaiten suomentaa näin: Aion elää. Teos on kirjoitettu romaaniksi, mutta alusta lähtien on peittelemättömän selvää, että sen päähenkilö on kirjailija itse ja teoksen teemana hänen kamppailunsa yksilönvapauden ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ahdasmielistä perhettä ja sen edustamaa uskontoon ja etnisyyteen nojaavaa kollektivistista kulttuuria vastaan. Perheen isän isä on muuttanut Alankomaihin Turkista ja kaikki suvussa kuuluvat islamin sunnalaiseen haaraan.
Kirjan tarinassa on monta polkua, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät nuoren naisen elämän rajoittamiseen kulttuuris-uskonnollisilla perusteilla. Kertoja on parikymppinen hollannin kielen opiskelija, joka kertoo erilaisista vaiheista elämässään ja osin myös perheen ja suvun historiasta. Tarinan kliimaksin voi arvata ennalta (ja jo kirjan kansikuvasta), mutta silti se on vaikuttavasti kuvattu. Miesystävänsä jättänyt päähenkilö ottaa huoneessaan huivin päästään ja aloittaa hiukset valtoimena uuden elämän, sellaisena joka hän on.
Kamppailunsa islamilais-turkkilaista arvomaailmaa vastaan henkilöityy hänen äitiinsä. Itse väkivaltaisessa perheessä kasvanut isä yrittää sovitella, joskin asettuu lopulta aina vaimonsa puolelle. Äiti on keskianatolialaisessa maalaisyhteisössä kasvaneena omaksunut tiukan moraalisäännöstön. Se määrittää vanhemmille ja lapsille ja miehille ja naisille tiukasti heidän paikkansa. Jos lapsi ei täytä velvollisuuksiaan ja elä normien mukaan, äiti on epäonnistunut ja koko perhe joutuu häpeään. Kuoleman jälkeen Jumala syyttää äitiä kasvatuksen laiminlyönnistä.
Päähenkilön Büsran identiteettiä määrittää myös suhde hollantilaistaustaiseen poikaystävään Freekiin. Suhteet vanhempiin ja ikätovereihin havainnollistavat erinomaisesti sitä dilemmaa, jonka tutkimuskin on usein osoittanut. Maahanmuuttajien lapsilla on usein riskinä pudota maailmojen väliin. He eivät pysty samastumaan mutkattomasti vanhempiensa usein konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin, mutta yhteys ns. kantaväestöön ei myöskään ole vailla kitkaa ja jatkuvaa selittämisen pakkoa. Toisaalta ulkopuolisuus antaa mahdollisuuden vertailla analysoiden erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja tapoja ajatella. Gülin huomiot ovatkin usein kiitettävän teräviä.
Gülin kirja on monella tapaa provokatiivinen. Kertomus äityy kuitenkin hyvin poikkeukselliseksi, kun päähenkilö kuvaa suorasukaisesti seksuaalista kanssakäymistään Freekin kanssa. Avioliittoa edeltävä suhde ja vieläpä ei-muslimiin on lähtökohtaisesti kielletty, ja Büsra pitää sen vanhemmiltaan visusti salassa. Samanaikaisesti hän paljastaa suhteen lukijoille hyvin yksityiskohtaisesti, osin suorastaan pornograafisesti. On aika rajua lukea, kun muslimitaustainen nuori nainen kirjoittaa tarkasti päähenkilön neitsyyden menettämisestä ja seksuaalisista nautinnoista.
Etenkin tässä kohden mietin, eikö vähempi olisi riittänyt. Ajattelin, että Gül olisi kyllä saanut viestinsä läpi ilman näin pitkälle menemistäkin. Ymmärrän kuitenkin, että kirjailijan kertoma tarina edellyttää kaikki teoksen kaikki osat. Muuten jotakin olisi kuitenkin jäänyt kertomatta, eikä rohkeus olla oma itsensä olisi saavuttanut täyttymystään. Eksplisiittisillä seksikohtauksilla on oma sängyn ulkopuolinen relevantti sanomansa: minä saan tehdä näin, minä saan nauttia rakastelusta, minä saan kertoa siitä julkisesti, mitä teen ja tunnen.
Vastavuoroinen seksi antaa myös mahdollisuuden sukupuolten valta-asemien näkökulmasta kiinnostavaan kulttuuriseen pohdintaan, jossa asiat kääntyvät päälaelleen ja kollektiivinen rinnastuu yksityiseen. ”Valitin usein, että islamilaisessa kulttuurissa naisen suurinta kontrollointia oli hänen seksuaalisuutensa kontrollointi. Nyt tajusin, että naisilla olikin mahdollisuus kontrolloida miesten seksuaalisuutta.” Henkilökohtainen on todellakin poliittista. En voi myöskään olla ajattelematta, että pelko tästä naisten vallasta saattaa hyvinkin perustella patriarkaalisten kulttuurien alistavia normeja ja käytäntöjä.
Kirjailijalle ei varmaankaan tullut täytenä yllätyksenä, että häneen kohdistetaan taustayhteisöstä käsin vahvaa kritiikkiä. Syytökset ovat paikoin niin kovia ja kieli niin värikästä, että se pakottaa puolustautumaan ja joissakin herättää myös raivoa. Arvostelu yltyi kevään 2021 mittaan, kun teos osoittautui myyntimenestykseksi ja Gül kutsuttiin esiintymään television puheohjelmiin. Vakavammaksi tilanne muuttui, kun hänen turvallisuuttaan uhattiin pahimmillaan tappouhkauksilla, ja hän tarvitsi virkavallan suojelua.
Sitä vastoin tuntuu oudolta, että Gül ajatteli voivansa kirjansa julkaisemisen jälkeen vielä asua kotonaan. Jos jompikumpi omista lapsistani kirjoittaisi meidän perheestämme niin suoraan kuin mitä Gül tekee, kuvauksen ei tarvitsisi olla edes näin kriittinen ollakseni hänen teostaan pahoillani. Ajattelin, että vaikka kirjailija selvästi kykenee erittelemään ja arvioimaan hankaliakin asioita hyvin rationaalisesti, jollain toisella tasolla hän on ilmeisesti häkellyttävän naiivi. Viimeinen pisara hänen vanhemmilleen oli kuulemma ollut Gülin hollantilaiselta populistilta ja anti-islamistilta Geert Wildersiltä saama tuki.
En tiedä, kuinka hyvin Gül on ylipäätään osannut valmistautua siihen, että hänen kertomuksensa tarjoaa mainiota materiaalia maahanmuuttovastaisille, anti-islamisteille ja monikulttuurisuuskriitikoille. Ainakaan hänen tarkoituksensa ei ollut kuulua tähän joukkoon eikä edes kritisoida islamia ja turkkilaisuutta sinänsä. Ongelmana ei ole kulttuuri tai arvomaailma kokonaisuudessaan, vaan sen jotkin, yksilönvapautta modernissa yhteiskunnassa rajoittavat piirteet. Gül korostaa, että alistavista ja ahdasmielisistä tulkinnoista harvat edes pohjautuvat suoraan pyhiin teksteihin. Ne ovat uskonnollisten auktoriteettien (Miesten) myöhemmin kehittämiä patriarkaalista valtaa pönkittäviä kulttuurisia normeja, joita voi muuttaa.
Muutkin voivat käyttää Gülin kirjaa omalle agendansa välineenä. Gül kirjailijana ja hänen päähenkilönsä kirjassa ovat osoituksia siitä, että islamilaisen kasvatuksen täytyy todella olla ankaraa ja tinkimättömän johdonmukaista. Kirjastosta ei saa lainata kirjoja, jalkapalloa ei saa pelata, luokkaretkelle ei saa lähteä, palkkatöihin ei saa mennä. Kaikista näistä tekemisistä nuorille (naisille) avautuu toinen maailma, joka houkuttelee ja turmelee. Lopulta huivi riisutaan, kaikesta arvokkaasta luovutaan ja pyhä uskonto hylätään. Helvettiin joutuu nuori ja häpeään koko suku.
Perheen ja suvun pyrkimykset saada Büsra jo nuorena naimisiin omasta piiristä olevan ja hartaaksi ja traditiotietoiseksi tunnetun pojan kanssa toistuvat usein. Varsinkin lomalla Turkissa monet lähiseudulta olevat sukulaiset ja puolitutut kauppaavat Büsralle ja hänen vanhemmilleen poikaansa, eikä vähiten siksi, että naimakauppa tarjoaisi mahdollisuuden saada köyhän perheen oma poika rikkaaseen länsimaahan ja lähettämään sieltä rahaa kotiinsa. Büsra kieltäytyy kerta toisensa jälkeen. Kerran kotioloissa hän tekee sen harvinaisen painokkaasti niin, että sanoo haluavansa avioitua koulutetun miehen kanssa.
Ajatus on lähipiirin mielestä pöyristyttävä: kuka hän oikein luulee olevansa! Kohtaus palauttaa minun mieleeni sen, minkä kerran luin tutkimuksestakin: Alankomaissa koulutetut musliminaiset haluavat avioitua niin ikään koulutetun ja arvomaailmaltaan vapaamielisen miehen kanssa. Siis sellaisen, joka sallii heidän jatkaa koulutusta ja/tai työntekoa ja elää yksilönä miehensä rinnalla. Heikommille eväille jääneet miehet puolestaan suosivat vaimoja Turkin maaseudulta. Eli sellaisia, jotka alistuvat etnisen yhteisön ja kulttuurisen normiston mukaiseen paikkaan perheessä. Osa etnisestä ryhmästä lähtee sosiaalisesti nousevaan, osa laskevaan spiraaliin.
Lukemissani arvosteluissa Aion elää -teosta on kiitetty etenkin kirjailijan rohkeudesta ja sanoman vahvuudesta ja ajankohtaisuudesta. Kritiikkiä se on saanut puolestaan ilmaisun paikoittaisesta koukeroisuudesta ja tyylin epätasaisuudesta. Syytöksen kielen tietystä hiomattomuudesta ymmärrän. Aluksi epäilin omaa kielitaitoani, kun monien pitkien lauseiden ja outojen sanajärjestysten ymmärtäminen osoittautui hankalaksi. Koska ongelmia oli myös hollantia äidinkielenään puhuvilla, vika ei ilmeisesti ollut minussa. Kustannustoimittaja oli ilmeisesti tässä kohtaa laiskotellut.
Sen sijaan tyylin vaihteluun suhtaudun eri tavoin kuin kirjan kriitikot. Se on tosiaan yhtäältä kaunokirjallinen (autofiktiivinen) kasvukertomus, mutta sisältää myös perinpohjaisesti analysoivia luentomaisia osuuksia, palopuhetta lähenevää julistamista, epätodellisiksi konstruoituja dialogeja nuorten ja perheenjäsenten kesken sekä tosiaan tuon pitkähkön kuvauksen päähenkilön seksuaalisista kokemuksista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja filosofiaan sopivat ehkä amsterdamilaiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta huonosti nuoren tytön suuhun. En itse osaisi paikallistaa teosta mihinkään kirjallisuuden lajiin.
Ajattelen kuitenkin, että alun sitaatit voivat olla avain myös tyylilajien vaihtelun ymmärtämiseen. Multatulin tunnetuin teos, vuonna 1860 julkaistu ja Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) sijoittuva Max Havelaar, on myös monikerroksinen ja monenlaisista aineksista koostuva kirja, jonka pääteema on häikäilemättömän siirtomaavallan arvostelu. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta tarinan päälle on rakennettu useita kehyskertomuksia. Molemmissa kirjoissa epätavalliset kerronnalliset ratkaisut pitävät lukijan hereillä ja vieraannuttavat konkreettisista yksityiskohdista havaitsemaan varsinaisen sanoman.
Kiinnostavimman kirjoituksen teoksesta olen lukenut De Groene Amsterdammer –lehdestä, ja sen on kirjoittanut itse ahdasmielisestä kalvinistisestä yhteisöstä (osittain) omaelämäkerrallisen teoksen julkaissut Franca Treur. Tuo kirjoitus auttaa näkemään, että myös kristillisyyden piirissä voi olla samantyyppistä uskontovetoista konservatismia ja kollektivismia ja että suhtautuminen teokseen voi olla myös samanlaista. Treur toivoo, että kaikesta kalabaliikista huolimatta Gülin kirjaa jaksetaan lukea myös ajatuksella. Lisäksi hän toivoo, että Gülille itselleen ei tapahdu mitään pahaa. Sitä toivon minäkin.
Lale Gül: Ik ga leven. Prometheus 2021, Amsterdam.
pasisaukkonen 