Erilaisina yhdessä – moninainen etnis-kulttuurinen moninaisuus ja sen vaikutukset sosiaaliseen koheesioon ja talouden kasvuun

Maahanmuutto tuottaa yhteiskuntaan etnis-kulttuurista moninaisuutta, joka on kasvavassa määrin itsessään moninaista ja kompleksistakin. Tämä on tärkeätä ottaa huomioon myös politiikan suunnittelussa ja toteutuksessa niin kansallisella, alue- kuin paikallisella tasolla. Moninaisuudella on yhteiskunnalliset vaikutuksensa, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Myös tämä on tärkeätä ottaa huomioon ja ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin ennakoivasti ja tietoon perustuen. Kunnilla on erityisen tärkeä rooli, koska kotoutuminen etenee ja hyvät väestösuhteet muodostuvat ennen muuta paikallisesti. Suomella on yhä erinomainen mahdollisuus oppia verrokkimaiden tiedoista ja kokemuksista. Tällaisena opettajana toimii esimerkiksi Alankomaat, jossa tuotetaan runsaasti korkeatasoista ja päätöksenteossa hyödynnettävää tietoa moninaisuudesta ja sen vaikutuksista.

Johdanto: harvoista vähemmistöistä moninaiseen moninaisuuteen

Tunnustan lukevani varsinkin pidemmät tekstit yhä paperilta. Se ei ole kaikista ympäristöystävällisin toimintatapa, mutta on siitä joskus myös suurta hyötyä. Ellen olisi tulostanut Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) jo vuonna 2018 ilmestynyttä raporttia uudesta moninaisuudesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista, olisin varmaan unohtanut jo koko tuotoksen olemassaolon. Se olisi ollut harmi. Raportti De nieuwe verscheidenheid. Toenemende diversiteit naar herkomst in Nederland on luettavissa WRR:n kotisivulta.

WRR on itsenäinen ja puolueeton elin, joka informoi ja neuvoo Alankomaiden hallitusta ja parlamenttia suurista yhteiskunnallisista kehityksistä, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja leikkaavat useita hallinnonaloja. Se toimii akateemisen tutkimuksen ja julkisen hallinnon välimaastossa. Raporttien laatijat ovat tiedeyhteisön tunnustamia korkeatasoisia asiantuntijoita. Kyseessä olevan raportin ovat laatineet professori Godfried Engbersen Rotterdamin Erasmus-yliopistosta ja professori Mark Bovens Utrechtin yliopistosta yhdessä Meike Bokhorstin ja Roel Jennissenin kanssa.

Raportin taustalla on käsitys, että vakiintunut tapa ajatella maahanmuuton myötä muotoutunutta yhteiskunnan moninaisuutta ei anna todellisuudesta oikeaa kuvaa. Jotkin ryhmät saavat liian suuren aseman, toiset ovat puolestaan vaarassa jäädä koostaan ja merkityksestään huolimatta toisten jalkoihin. Sen vuoksi ei myöskään ryhdytä oikeisiin toimenpiteisiin: tärkeitä kysymyksiä uhkaa jäädä tekemättä ja monia asioita voidaan tehdä väärin. Ylipäätään olosuhteet nähdään yksinkertaisempina kuin mitä ne ovat.

Maahanmuuttoon liittyvä vähemmistöpolitiikka luotiin Alankomaissa 1970-luvun lopulla. Tässä politiikassa tärkeimmiksi kohderyhmiksi määriteltiin rakenteellisesti huono-osaisessa tai haavoittuvassa asemassa olevina neljä erityistä ryhmää: ”turkkilaiset”, ”marokkolaiset”, ”surinamilaiset” ja Alankomaiden Antilleilta tulleet.

Kaksi ensiksi mainittua ryhmää ovat taustaltaan työperusteista maahanmuuttoa, maahan jääneitä vierastyöläisiä perheineen. Siirtomaa Surinam itsenäistyi vuonna 1975, ja sen yhteydessä sieltä muutti paljon ihmisiä Euroopan puolelle. Kuusi Karibian merellä sijaitsevaa aluetta on puolestaan laskettu Alankomaiden Antilleihin (nykyään Caribisch Nederland) kuuluviksi, ja myös sieltä on muutettu runsaasti Alankomaihin.

Alla olevista kuvioista vasemmanpuoleinen näyttää tämän päivän etnis-kulttuurisen moninaisuuden tästä perinteisestä vierastyöläisyys-postkoloniaalisesta tarkastelutavasta katsottuna, kuviot auennevat hollanninkielisinäkin. Edellä mainittujen neljän ryhmän lisäksi niin sanottuina alloktoneina (”muukalaisina”) pidettiin yhtäältä muista länsimaista muuttaneita (”westers”) ja näiden ulkopuolelta tulleita (”niet–westers”). Vaikka ”perinteiset” ryhmät ovat yhä melko suuria, niiden ulkopuolella on siis kaksi suurta tarkemmin erittelemätöntä väestöryhmää.

Varsinkin viime vuosikymmeninä muutto Alankomaihin on kuitenkin merkittävästi moninaistunut. Alankomaissa asuu nykyään ihmisiä kaikkialta maailmasta, ja heitä on tullut sinne lukuisin erilaisin taustoin ja perustein. Tämän kehityksen seuraukset näkyvätkin oikeanpuoleisessa kuvassa, joka vierastyöläisyys- ja postkoloniaalisuusperspektiivin sijaan hyödyntää tarkempaa moninaisuus- tai diversiteettinäkökulmaa.

Turkkilais- marokkolais- ja surinamilaistaustaiset erottuvat yhä, mutta todellisuus näyttäytyy kirjaimellisesti paljon kirjavampana. Ellei tätä moninaisuuden moninaistumista oteta kunnolla huomioon, väestörakenteesta tehdään ylipäätään virheellisiä tulkintoja, niiden perusteella tehdään helposti vääriä päätöksiä ja lopulta ryhdytään tehottomiin tai jopa vahingollisiin toimiin. Vaikka tilanne on Suomessa vielä erilainen, olemme menossa samaan suuntaan, ja se olisi hyvä ymmärtää etupainotteisesti.

Moninaisuusperspektiivi ja todellisuuden tarkempi hahmottaminen

Raportin tarkoituksena on hyödyntää moninaisuusperspektiiviä ensinnäkin sen selvittämiseen, mikä on tietyn alueen etnis-kulttuurisen moninaisuuden vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Toisena tavoitteena on analysoida, minkälainen vaikutus tietyn alueen etnis-kulttuurisella moninaisuudella on paikalliseen tai alueelliseen talouteen.

Ensin on kuitenkin hyvä katsoa, mitä raportissa kirjoitetaan uuden moninaisuusperspektiivin hyödyistä demografisen todellisuuden hahmottamisessa. Niin Alankomaissa kuin Suomessakin asiaa katsotaan usein varsin yksinkertaisesta näkökulmasta: mikä on esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten (tai vieraskielisten) osuus jonkin alueen kuten kunnan tai kaupunginosan väestöstä. Voi kuitenkin olla, että samanlaisina näyttäytyvät tällöin monet alueet, jotka itse asiassa poikkeavat toisistaan varsin paljon ja joita siksi pitäisi käsitellä erilaisina.

Moninaisuutta mitataan raportissa käyttämällä Herfindal-Hirschman-indeksiä (HHI). Tämä laskentakaavan avulla voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä kaksi sattumanvaraista henkilöä samalla alueella kuuluvat kohdatessaan eri ryhmiin. Arvo on 0, jos taustaryhmiä on alueella vain yksi, ja 1, jos alueen koko väestön kaikki henkilöt kuuluvat eri ryhmiin. Indeksissä käytetty laskentakaava tuottaa sen, että alue, jolla on kolme noin yhtä suurta ryhmää, on moninaisempi kuin sellainen alue, jolla on yksi selvästi suurempia ja kaksi selvästi pienempää ryhmää. Tämä vastaa tutkijoiden mukaan myös ihmisten kokemuksia enemmän tai vähemmän moninaisista alueista.

Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty jaottelua 18 taustamaihin perustuvaan geopoliittis-kielelliseen ryhmään: anglosaksiset maat, saksankieliset maat, Pohjoismaat, Välimeren maat, Keski- ja Itä-Eurooppa, arabiankieliset maat, Latinalainen Amerikka, Saharan eteläpuolinen Afrikka, Etelä-Aasia, Keski-Aasia, Kaakkois-Aasia, Itä-Aasia, Alankomaiden Länsi-Intian entiset siirtomaat, Belgia, Indonesia, Marokko, Turkki ja Alankomaat. Viisi taustamaaryhmää koostuu siis vain yhdestä valtiosta, muut ovat useita valtioita sisältäviä laajempia kokonaisuuksia. Raportin laatijat myöntävät, että tämäkään jaottelu ei ole ongelmaton: jotkin alueet ja jopa valtiot ovat esimerkiksi hyvin heterogeenisia. Heidän mukaansa näillä kategorioilla voidaan kuitenkin Alankomaissa tehdä mielekästä analyysiä.

Moninaisuuden alueelliset ilmentymät

HHI:n hyöty näkyy esimerkiksi alla olevassa kuviossa, jonka pystyakselilla on HHI-indeksin arvo, ja vaaka-akselilla ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten suhteellinen osuus. Vaikka tietty lineaarisuus on selvästi havaittavissa, sieltä erottuu myös eräitä linjasta poikkeavia kaupunkeja. Moninaisuus on vähäisempää kuin mitä ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten osuudesta voisi päätellä paitsi kolmessa suurimmassa kaupungissa myös Almeressa, jossa yksi ei-länsimainen ryhmä, surinamilaistaustaiset on suuri.

Kaupunki, jossa HHI-arvo on korkea, vaikka ei-länsimaisten ulkomaalaisten osuus on pieni, on puolestaan sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevien kansainvälisten ”expat-työntekijöiden” suosima Wassenaar Leidenin ja Haagin välissä.  Samantyyppisenä voidaan pitää Amsterdamin kupeessa olevaa Amstelveenin kaupunkia. Vaals on puolestaan vahvasti kiinni Aachenin kaupungissa, ja Saksan puolelta on tultu paljon asumaan Alankomaiden puolelle rajaa Rajakaupunki on myös niin ikään Heerlen Limburgin maakunnassa.

Alla olevasta kartasta näkyvät puolestaan Alankomaiden kunnat HHI-indeksin arvon mukaan vuoden 2015 alussa. Alueellisesti korkean HHI-arvon kunnat sijoittuvat enimmäkseen maan tiheästi asuttuun länsiosaan, etenkin niin sanotulle Randstadin alueelle, jossa sijaitsevat Amsterdam, Rotterdam ja Haag sekä Utrecht. Tällä alueella ei juuri ole matalan HHI-arvon kuntia, kun taas korkean HHI-arvon kuntia löytyy jonkin verran muualtakin, lähinnä rajaseuduilta sekä yliopistokaupungeista kuten Nijmegen ja Wageningen ja teollisuuskaupungeista kuten Arnhem ja Eindhoven.

Kuntien moninaisuusluokittelu

Korkean HHI-arvon kuntien välillä voi kuitenkin olla hyvin suuria eroja ulkomaalaistaustaisen väestön rakenteessa. Amstelveenin ulkomaalaistaustaisista suuren osan tausta on paitsi Etelä-Euroopassa myös Etelä- ja Itä-Aasiassa. Kaupungissa asuu noin neljäsosa Alankomaiden kaikista japanilaistaustaisista. Wassenaarissa asuu puolestaan paljon niitä, joilla taustamaa on jokin Pohjoismaa tai anglosaksiseksi luokiteltu maa (ml. Yhdysvallat ja Kanada).

Juustostaan tunnettuun Goudan kaupunkiin rekrytoitiin aikanaan Marokosta suuria määriä ns. vierastyöläisiä, joista iso osa on jäänyt kaupunkiin. Turkkilaistaustaisia samoin kuin Alankomaiden merentakaisilta alueilta tulleita ja sellaisten jälkeläisiä on puolestaan verrattain vähän. Viimeksi mainittuja on puolestaan verrattain paljon Twenten maakunnan kaupungeissa, jonne on syntynyt myös suuri syyrialais-ortodoksien yhteisö.

Etenkin EU:n itälaajentumisen 2004 seurauksena Alankomaihin on muuttanut suuria määriä ihmisiä keskisestä ja itäisestä Euroopasta. Heistä suuri osa on sijoittunut niille seuduille, joilla ja joiden lähellä on laajamittaista maanviljelys- ja puutarhataloutta. Useat esimerkiksi puolalais- tai bulgarialaistaustaisista ovat maassa vain kausiluontoisesti, mutta monet ovat myös asettuneet pidemmäksi aikaa.

Tutkijoiden mukaan Alankomaista on erotettavissa jopa kahdeksan erilaista kuntatyyppiä sen mukaan, mikä on etnis-kulttuurisen moninaisuuden taso ja minkälainen on ulkomaalaistaustaisen väestön rakenne.

1. Enemmistö–vähemmistö-kaupungit, joissa väestön enemmistöllä on ulkomainen syntyperä. Näitä ovat Amsterdam, Rotterdam ja Haag.
2. Suurten kaupunkien esikaupungit, joissa ulkomaalaistaustaisten osuus on korkea, mutta kuitenkin alle puolet kaikista. Esimerkkejä ovat Diemen, Rijswijk ja Schiedam.
3. Maakuntien keskuskaupungit, joissa moninaisuus on vähäisempää kuin suurkaupungeissa, mutta silti huomattavaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Utrecht, Tilburg ja Nijmegen.
4. Keskikokoiset kaupungit, joita leimaa jokin muita suurempi ryhmä. Tällaisia ovat esimerkiksi marokkolaistaustaisiin painottuvat Gouda, Leerdam ja Almelo, sekä vahvemmin turkkilaistaustaisia sisältävät Den Helder ja Delfzijl.
5. Expat-kunnat, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, mutta suhteellisen vähän perinteisistä vierastyöläismaista tulleita. Näitä ovat siis esimerkiksi Amstelveen ja Wassenaar.
6. Puutarhatalouskunnat, kuten Westland, Zeewolde ja Horst aan de Maas, joissa on suhteellisesti ottaen paljon esimerkiksi puolalais- ja bulgarialaistaustaisia.
7. Väestöltään homogeeniset kunnat, joissa alankomaalaistaustainen väestönosa on vähintään 90 prosenttia. Näistä suuri osa on pieniä ja kaukana maan varsinaisista keskusalueista.

Eroja löytyy myös kaupunkien sisältä

Tarkastelu voidaan kohdentaa myös tarkemmin paikallistasolle ja katsoa, miten moninaisuus ilmenee eri kaupunginosissa. Maan hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli 53 % vuonna 2017 (nyt noin 58 %). Alla olevassa kartassa näkyvät Haagin kaupunginosat niiden HHI-indeksin arvojen mukaisesti väritettynä. Vihreällä merkityt ovat etupäässä puisto- tai metsäalueita, harmaalla väritetyt puolestaan yritys- tai teollisuusalueita. Tummimmalla punaisella merkityillä alueilla HHI-arvo on 0,8 tai korkeampi. Kaupungin pinta-ala ei ole iso, noin 100 neliökilometriä (Helsinki 214 km2).

Kaupunginosissa Laak/Spoorwijk ja Schilderswijk HHI-arvo on suurin piirtein sama. Alankomaalaistaustaiset ovat kuitenkin ensiksi mainitussa yhä suurin ryhmä, kun taas Schilderswijkissä heidän osuutensa on mennyt alle 10 prosentin. Yli puolella kaupunginosan asukkaista on tausta Marokossa tai Turkissa (Laak/Spoorwijkissa 18 %). Zorgvlietin ulkomaalaistaustainen väestö koostuu puolestaan pitkälti eurooppalaistaustaisista ja niistä, joiden tausta on nykyisessä Indonesiassa. Duindorpin asukkaista 85 % on yhä alankomaalaistaustaisia eli se on edellä määritellyssä mielessä homogeeninen yhteisö.

Moninainen Alankomaat, homogeeninen Suomi?

Laajamittaisella maahanmuutolla Alankomaihin on paljon pidempi historia kuin muutolla Suomeen, ja vuosittaiset nettotulijamäärät ovat pääsääntöisesti olleet selvästi suurempia, myös asukaslukuun suhteutettuna. Vuoden 2021 lopussa Alankomaiden 17,6-miljoonaisesta väestöstä 15 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä, ja lisäksi 12 % oli toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisia, joilla siis vähintään toinen vanhemmista oli syntynyt ulkomailla.

Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) käytetty syntyperäluokittelu on hieman erilainen kuin Suomen Tilastokeskuksen määritelmä. Alankomaissa ulkomaista syntyperää ovat henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla, Suomessa ulkomaalaistaustaisia ovat ne, joilla molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus oli Tilastokeskuksen tiukemman määritelmän mukaan 8,5 % vuoden 2021 lopussa. Helsingissä ulkomaalaistaustaisten osuus oli 18 %, alankomaalaisen määritelmän mukaan osuus olisi 23 %. Tampereella ulkomaalaistaustaisten osuus on Tilastokeskuksen määrittelyllä vähän alle 10 % eli se olisi Alankomaiden luokittelussa homogeeninen yhteisö. Alankomaiden määritelmää hyödyntämällä tuo raja ylittyisi niukasti.

Teimme Harri Sinkon kanssa pienen sormiharjoituksen aiheesta Helsingin osalta hyödyntäen suomalaista määritelmää. HHI-indeksin arvo oli korkeimmillaan 0,6–0,7 kuudella osa-alueella, jotka eivät olleet väestömäärältään ihan pieniä. Helsingin osa-alueet ovat silti pienempiä alueita kuin mitä Alankomaiden tapauksessa Haagissa tarkasteltiin. Schilderswijkissä asuu yli 30 000 ihmistä, helsinkiläisillä osa-alueilla pääsääntöisesti alle 10 000 ihmistä (Kontulan väkiluku oli vuoden 2022 lopussa 14 764). Selvä enemmistö Helsingin osa-alueista on sellaisia, joita ei voi pitää kovin moninaisina.

Helsingin korkeiden HHI-indeksin arvojen osa-alueet eivät myöskään poikkea kovin paljon toisistaan ulkomaalaistaustaisten väestörakenteen osalta. Jakomäessä eurooppalaistaustaisten (lähinnä Viro, Venäjä ja entinen Neuvostoliitto) osuus paikallisesta väestöstä on varsin korkea, 25 prosenttia. Afrikkalaistaustaisten osuus vaihteli 5 ja 13 prosentin, länsi- ja keskiaasialaistaustaisten 4 ja 9 ja ”Muu Aasia” -taustaisten 5 ja 11 prosentin välillä. Pääkaupunkiseudulla todennäköisesti eniten muista korkean HHI-indeksin alueen asuma-alueista poikkeaa Espoon Otaniemi.

Alankomaissa hyödynnetty moninaisuusnäkökulma ei siis Suomen tapauksessa vielä tuota yhtä kiinnostavia ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta relevantteja näkökulmia. Olisi kuitenkin yllättävää, ellei Suomessakin ja etenkin pääkaupunkiseudulla tapahtuisi samantyyppistä kehitystä. Lisäksi on oletettavaa, että alueiden väestörakenteissa tapahtuu taustamaakohtaista eriytymistä niin, että joillain alueilla jokin tai jotkin taustamaaryhmät ovat määrällisesti dominoivassa asemassa.

Väestön moninaisuus ja sosiaalinen koheesio

Kartoitettuaan Alankomaiden väestön maahanmuuttoon kytkeytyvää moninaisuutta perinteistä tapaa hienovaraisemmalla menetelmällä raportin laatijat pyrkivät selvittämään moninaisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ensimmäinen kysymys koskee sosiaalisen elämän sujuvuutta. Mitä etnis-kulttuurinen moninaisuus tarkoittaa paikallisen sosiaalisen koheesion kannalta: luontuuko asukkailta elämä kasvavassa moninaisuudessa vai tekeekö se elämän hankalammaksi?

Sosiaalinen koheesio on tunnetusti hankala termi, jota käytetään eri tieteenaloilla eri tavoin. Tietyn tieteenalan sisälläkin siitä vallitsee erilaisia käsityksiä ja sitä tutkitaan erilaisista näkökulmista käsin hyödyntämällä erilaisia aineistoja ja menetelmiä. Julkinen keskustelu on usein täsmentymätöntä ja arvoväritteistä. Sosiaalinen koheesio kohdennetaan tutkimuskirjallisuuteen kohdistetun katsauksen jälkeen kolmeen teemaan, jotka ovat sosiaalinen pääoma, menettämisen tunne (verliesgevoelens) ja sosiaalinen turvallisuus.

Aihepiiriä tuntevat tietävät, että tämä ei vielä riitä, koska nämäkin asiat voidaan ymmärtää eri tavoin. Niin teoreettiseen kirjallisuuteen kuin empiirisiin tutkimuksiin nojaten raportissa nämä sosiaalisen koheesion kolme osa-aluetta määritellään edelleen seuraavasti:

1. Sosiaalinen pääoma jaetaan kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat:
   1. asuinalueen väestösuhteet, kuten alueella asuvien ihmisten väliset suhteet ja niiden laatu
   1. kansalaisosallistumisen muodot kuten vapaaehtoistyö
   1. keskinäinen luottamus.
2. Menettämisen tunnetta tarkastellaan niin ikään kolmella osa-alueella, jotka ovat:
   1. hallinnan menettäminen (verlies van zeggenschap)
   1. kulttuurin ja identiteetin kadottaminen
   1. ”kotoisuuden” (thuis) tunteen häviäminen.
3. Sosiaalista turvallisuutta analysoidaan puolestaan kahdesta näkökulmasta:
   1. maahanmuuton tuottaman moninaisuuden aiheuttamana turvattomuuden tunteena
   1. moninaisuuden kytkeytymisenä alueella ilmenevään rikollisuuteen.

Seuraavaksi nostan esille kustakin asiakokonaisuudesta tehdyt tärkeimmät havainnot. Empiiristen tutkimusten toteutuksen täydelliseen kuvaamiseen ei tässä yhteydessä ole mahdollisuutta. Kyse on kaikissa tapauksissa ajallisesta poikkileikkauksesta, joten asuinaluekohtaista kausaalisuutta moninaisuuden vaikutuksista ei voida selvittää. Kyse on yhteyksistä, ei syy-seuraussuhteista.

Moninaisuus ja hyvät väestösuhteet

Robert Putnamin teesi, jonka mukaan etninen moninaisuus on haitallista alueen tai yhteisön sosiaaliselle pääomalle, on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua. Tutkimuskirjallisuuden avulla tässä alankomaalaisessa raportissa päätellään, että väitettä ei voi sen kummemmin lopullisesti vahvistaa kuin hylätäkään. Eniten moninaisuudella vaikuttaa olevan merkitystä asuinalueen juuri väestösuhteiden kannalta.

Testatakseen tätä olettamaa raportin laatijat ovat hyödyntäneet Alankomaiden turvallisuusmonitorin vuoden 2014 tiedonkeruuta (N=82 719). Siinä ihmisiltä kysyttiin mielipidettä seuraaviin neljään väitelauseeseen, joihin saatujen vastausten perusteella on luotu yksi naapuruston sosiaalisen koheesion (buurtcohesie) indikaattori:

1. Asuinalueeni ihmiset eivät juuri tunne toisiaan.
2. Asuinalueeni ihmiset tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.
3. Asun mukavalla alueella, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tekevät yhdessä asioita.
4. Minulla on paljon kontakteja alueen toisten asukkaiden kanssa.

Analyysin perusteella ihmiset kokevat alueella olevan sitä huonommat väestösuhteet mitä enemmän siellä on moninaisuutta. Myös sosioekonomisen huono-osaisuuden lisääntyminen vaikuttaa samansuuntaisesti, mutta vähemmän. Tulos on tilastollisesti merkitsevä sittenkin, kun huomioon otetaan alueen ja sen asukkaiden sosioekonomiset ominaisuudet. Moninaisuuden kasvu ei kuitenkaan vähennä sosiaalista koheesiota lineaarisesti. Muutos päinvastoin tasoittuu, vaikka tietty lisävaikutus pysyykin aina kaikista moninaisimpiin alueisiin asti (kuvio 5.1; pystyakselilla naapurustokoheesio, vaaka-akselilla HHI-indeksin arvo).

Eri tuloryhmiin kuuluvat ihmiset kokevat sosiaalisen koheesion muutoksen moninaisuuden lisääntyessä eri tavoin. Sosioekonomisesti keskimääräisen tulotason (middeninkomensgroepen) asukkaat kokevat kaikista eniten sosiaalisen koheesion heikkenemistä moninaisuuden lisääntymisen myötä. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua siitä, että juuri keskikerrostumiin kuuluvilla ihmisillä on eniten hävittävää olosuhteiden muuttuessa. Moninaisuuden kasvua koetaan siksi juuri tässä ryhmässä uhkaavampana kuin matala- ja hyvätuloisten ryhmissä.

Menettämisen tunne

Menettämisen tunne ymmärretään puolestaan siten, että se on tunne aikojen saatossa muotoutuneiden ja arvokkaiksi koettujen elementtien kadottamisesta. Tutkimuskirjallisuuden perusteella osa väestöstä kokee, että maahanmuuton kasvun seurauksena heidän mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin heikkenevät ja että he menettävät otteen kehityksestä. Kulttuurin ja identiteetin menettämistä kasvavan moninaisuuden oloissa koskeva hypoteesi saa aikaisemmassa tutkimuksessa myös tukea, joskaan ei kiistattomasti.

Edellä mainituista kolmesta osa-alueesta tutkimuksessa on katsottu tarkemmin nimenomaan ”kotoisuuden” tunteen menettämistä. Kotoisuuden taustalla on tuttuuden tunne, kyky ymmärtää ja ennustaa kanssaihmisten käyttäytymistä. Jos tuttuus muuttuu vieraudeksi, syntyy tilanne, jota on kutsuttu anomiaksi. Tällöin ihmiset eivät enää tiedä, miten heidän pitäisi itse käyttäytyä, he eivät koe ymmärtävänsä, mitä tapahtuu, eivätkä tiedä, minkälaisia odotuksia heihin itseensä kohdistetaan.

Tätäkin on tutkittu edellä mainitun Turvallisuusmonitorin (N=71 216) tulosten avulla tarkastelemalla vastauksia seuraaviin kahteen väitelauseeseen:

1. Tunnen oloni kotoisaksi niiden ihmisten kanssa, jotka asuvat kanssani samalla alueella.
2. Olen tyytyväinen alueeni väestön koostumukseen.

Samoin kuin edellisessä kohdassa, ihmiset kokevat moninaisemmilla asuinalueilla oloaan vähemmän kotoisaksi. Taustalla on jälleen myös muita tilastollisesti merkitseviä muuttujia kuten vastaajien tulotaso ja asuinalueen sosioekonominen rakenne. Eniten merkitystä on kuitenkin geopoliittisella-kielellisellä moninaisuudella tässä tutkimuksessa määritellyllä tavalla.

Taloudellisiin keskikerrostumiin kuuluvat ihmiset kärsivät jälleen moninaisuuden kasvusta eniten. Tutkijat huomauttavat, että hyvätuloisemmat asuvat todennäköisemmin myös alueella, jolla asuu muita länsimaalaistaustaisia henkilöitä. Sekä edellisessä että tässä kohdassa moninaisuus heikentää etenkin alankomaalaistaustaisten kokemusta. Tunne väestösuhteiden heikkenemisestä ja kotoisuuden katoamisesta koskee suuremmista ryhmistä myös surinamilaistaustaisia ja niitä, joiden tausta on Alankomaiden Antilleilla, mutta ei niinkään turkkilais- ja marokkolaistaustaisia.

Moninaisuus ja sosiaalinen turvallisuus

1950-luvulla kehitetyn sosiaalisen kontrollin teorian mukaan etnis-kulttuurisen moninaisuuden kasvun myötä alueellisen yhteisön sosiaalinen kontrolli heikkenee Tämä johtaa sekä kasvavaan turvattomuuteen että heikkenevään turvallisuuden tunteeseen. Väitteen paikkansapitävyyttä ei ole juuri Alankomaissa tutkittu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että alueilla, jotka ovat moninaisempia, rikollisuusluvut ovat korkeampia senkin jälkeen, kun esimerkiksi köyhyyden ja työttömyyden vaikutus on kontrolloitu.

Alankomaiden rikostilastojen perusteella todennäköisyys olla tuomittu rikoksesta on selvästi suurempi moninaisilla asuinalueilla kuin väestörakenteeltaan hyvin homogeenisilla. Suhde rikollisuuden ja moninaisuuden välillä on kuitenkin vielä vähemmän lineaarinen kuin aikaisemmin tässä raportissa käsitellyissä ilmiöissä. Moninaisuuden lisääntyessä ”rikollisuusriski” kasvaa aluksi selvästi, mutta vaikutus heikkenee, eikä noin HHI-arvon 0,45 jälkeen kasva enää lainkaan. Alla olevassa kuviossa näkyy koulutuksen ja tulojen osalta keskimääräisen yksin kaupunkimaisessa kunnassa asuvan 20-vuotiaan alankomaalaistaustaisen miehen riski (odds ratio) olla rekisteröitynä rikokseen syyllistymisestä vuonna 2014.

Turvallisuuden tunnetta moninaisuuden kasvaessa tutkitaan jälleen Turvallisuusmonitorin (N=79 340) tarjoamien tietojen avulla tarkastelemalla vastauksia viiteen väitelauseeseen:

1. En avaa iltaisin ovea, koska se on turvatonta.
2. Välttelen asuinalueellani turvattomia paikkoja käyttämällä kiertoteitä.
3. Koen oloni turvattomaksi kulkiessani iltaisin kadulla.
4. Koen oloni turvattomaksi ollessani illalla yksin kotona.
5. Pelkään joutuvani rikoksen uhriksi.

Tutkimukseen osallistuneet jaettiin kahteen ryhmään: a) niihin, jotka kokevat turvattomuutta korkeintaan harvoin tai ei koskaan, ja b) niihin, jotka kokevat turvattomuutta. Viimeksi mainittuun kuuluivat ne, jotka vastasivat ”usein” vähintään yhteen edellä mainituista viidestä väitelauseesta. Noin 70 % vastaajista oli sitä mieltä, että sitä tapahtuu vain harvoin tai ei koskaan, että he eivät avaisi iltaisin ovea turvattomuuden tunteen vuoksi, ja sama prosenttiosuus koki harvoin tai ei koskaan pelkoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Turvattomuuden tunne suhteessa muihin väitelauseisiin oli vielä harvinaisempaa.

Myös tässä tapauksessa korkea HHI-arvo on yhteydessä heikentyneeseen turvallisuuden tunteeseen tilastollisesti merkitsevällä tavalla ja myös muiden taustamuuttujien kontrolloimisen jälkeen. Vaikutusta on siis jälleen esimerkiksi sekä omalla että alueen taloudellisella huono-osaisuudella. Moninaisuuden vaikutus on kuitenkin näiden taustamuuttujien vaikutusta suurempi. Vaikutussuhde ilmenee myös sellaisilla alueilla, jotka ovat monella tapaa hyväosaisia, kuten edellä mainittu Wassenaar.

Väestön moninaisuus ja talouden kasvu

Toisena pääteemana raportissa tarkastellaan moninaisuuden vaikutusta paikalliseen ja alueelliseen talouteen. Talous ymmärretään bruttokansantuotteen kasvuna, ja sitä tarkastellaan selvityksen omassa tutkimusosiossa aluetasoisesti tilastolliseen käyttöön tarkoitetuilla COROP-alueilla, joita on Alankomaissa 40 ja jotka vastaavat eurooppalaista NUTS 3 -aluetasoa.

Kyse ei tässäkään tapauksessa ole kausaalisten syy–seuraussuhteiden selvittämisestä vaan ylipäätään mahdollisen yhteyden osoittamisesta. Tässä yhteydessä tarkastellaan kuitenkin kehitystä eli talouden kasvua aikavälillä 1997–2015. Analyysia tehdään huomioiden erilaisia taustamuuttujia sekä moninaisuuden muodostavien eri väestöryhmien itsenäisiä vaikutuksia.

Maahanmuuton taloudellisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia on tutkittu kansainvälisestikin melko paljon ilman, että olisi päädytty selkeisiin ja kiistattomiin lopputuloksiin. On tutkittu esimerkiksi vaikutuksia julkiselle taloudelle, jotka voivat periaatteessa olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Myönteiset vaikutukset pohjautuvat esimerkiksi siihen, että lisääntyvä työvoima auttaa rahoittamaan eläkkeitä ja hyvinvointivaltion palveluja. Kielteiset seuraukset nojaavat puolestaan esimerkiksi muuttajien työttömyydestä, sairastamisesta tai työkyvyttömyydestä johtuviin julkisiin kustannuksiin.

Toinen tutkimusalue koskee muuttoliikkeen vaikutuksia taloudelliselle hyvinvoinnille, usein henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen muodossa. On osoitettu, että maahanmuutto on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Toisaalta ei voi tietää varmaksi, kumpi johtuu kummasta. Houkutteleeko kasvava talous muuttajia eli johtuuko kasvanut moninaisuus talouden vahvuudesta, vai syntyykö muuttajista lisää tuottavuutta, tehokkuutta ja innovaatioita ja siten taloudellista kasvua?

Lisäksi on selvitelty, ketkä maahanmuuton tuottamista taloudellisista hedelmistä lopulta hyötyvät. Parhaassa asemassa ovat sekä kansainvälisesti että Alankomaissa tehtyjen tutkimusten mukaan pääomia omistavat, hyväpalkkaiset ja korkeasti koulutetut. Haavoittuvammassa tilanteessa ovat puolesta ne, jotka työskentelevät aloilla, joille suuri osa muuttajista sijoittuu. Erään tutkimuksen mukaan niillä, joiden ominaisuudet muistuttavat eniten muuttajien ominaisuuksia, on suurin aseman heikentymisen riski, kun taas ominaisuuksiltaan erilaisemmilla on parhaat mahdollisuudet hyötyä kehityksestä.

Tämän raportin fokuksessa ei ole niinkään maahanmuutto vaan sen tuottama etnis-kulttuurinen moninaisuus. Moninaisuuden taloudellisia vaikutuksia on tutkittu vähemmän. Teoreettisesti voi ajatella, että moninaisuus edistää luovuutta ja sitä kautta taloudellisestikin hyödynnettävissä olevia innovaatioita. Kielteisten seurausten taustalla ajatellaan puolestaan olevan esimerkiksi kommunikaatiovaikeuksista johtuvia korkeampia transaktiokustannuksia. Olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden perusteella on vaikea päätyä vahvaan johtopäätökseen puolesta tai vastaan.

Raportin omassa tutkimuksessa käytetyt taloustieteelliset mallit eivät raportin mukaan pysty antamaan vahvaa näyttöä siitä, että moninaisuudella olisi taloudelliselle kasvulle haitallinen vaikutus. Sen sijaan tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että sillä ei ole merkittäviä myönteisiä vaikutuksia. Yksittäisiä alueita tarkasteltaessa esimerkiksi kasvihuoneviljelystä tunnetulla Westlandin alueella moninaisuus ja taloudellinen kasvu kulkevat kyllä käsi kädessä. Sellaisilla alueilla, joilla on korkea koulutustaso, korkealla moninaisuustasolla vaikuttaisi puolestaan olevan taloudellista kasvua jarruttava vaikutus.

Hyvää politiikkaa moninaisuuden oloihin

Normaali moninainen arki

Joku voisi ajatella – ehkä mielelläänkin – että jos asiat ovat niin kuin ne tässä esitetään, moninaisuuden syntymistä ja kasvua olisi syytä kaikin keinoin estää. Pääasiallinen väline tähän olisi maahanmuuton tiukka rajoittaminen, ja rajojen mahdollisimman tiukkaa sulkemista onkin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa vaatimassa yksi ja toinen poliitikko tai puolue. Tämä ei kuitenkaan ole tämän raportin viesti: sen mukaan kansainvälinen liikkuvuus jatkuu, ja hyvä niin, ja ilman sitäkin moninaisuus väistämättä lisääntyy.

Kun näin on, moninaisuuden kanssa pitää oppia elämään. Tavoitteena on arjen moninaisuus tai moninainen arki, sellainen, jossa ihmisten keskinäinen erilaisuus ei ole jotain poikkeavaa, vaan normaalia. Joiltain osin eletään erillään, omassa piirissä, mutta kuitenkin rinnakkain, living side by side. Joissain tilanteissa on myös tarvetta tehdä asioita vain samanmielisten kesken, toisistaan erillään, living apart. Mutta on myös tärkeätä, että ihmiset ja ryhmät tekevät asioita yhdessä keskinäisen suvaitsevaisuuden hengessä, living together. Näiden LAT-suhteiden pitäisi toimivalla asuinalueella olla tasapainossa.

Tämä on ensimmäinen päätelmä. Toinen on: sosiaalisen koheesion ylläpitämisen ja parantamisen eteen kannattaa tehdä töitä. Moninaisuudesta seuraa erilaisia asioita, joista osa on myönteisiä ja osa kielteisiä, ja näitä pitää pyrkiä huomioimaan mahdollisimman hyvään tietopohjaan perustuen. Potentiaaliset kitkat on syytä tunnustaa ja olemassa olevat tunnistaa. Haasteisiin on vastattava tarkoituksenmukaisilla toimilla.

On vielä paljon, jota emme tiedä. Aihepiiri sisältää paljon poliittisia intohimoja, ja jotkut tahot yhdistävät maahanmuuton sellaisiinkin ilmiöihin, joiden taustatekijät ovat jossain muualla. Siksi on tärkeätä jaksaa selvittää asioita kunnolla ennen toimiin ryhtymistä. Väärät toimet voivat olla hyvää tarkoittaessaankin hyvin vahingollisia esimerkiksi niin, että ne heikentävät väestöryhmien välisiä keskinäisiä suhteita.

Tietopohjan kehittäminen niin kansallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti onkin raportin laatijoiden ensimmäinen politiikkasuositus. Suositukset on kokonaisuudessaan lueteltu alla olevassa listassa. Niitä hyödynnettäessä on mietittävä aina tarkkaan, mitkä ovat paikalliset olosuhteet. Yksi koko ei sovi kaikille, kuten sanotaan, ja myös tässä tapauksessa voidaan liiallisella valtavirtaistamisella aiheuttaa suurta vahinkoa.

1. Väestön erilaisesta syntyperästä seuraavaa moninaisuutta pitää pystyä tarkastelemaan riittävällä tiedolla, jonka avulla muodostetaan luotettava kokonaiskuva ja havaitaan ongelmakohdat ja niiden syyt oikein.
2. Alueen tai paikkakunnan palvelujen tuottajien on syytä sopeuttaa toimintojaan paikallisiin moninaisiin tarpeisiin siten, että yleisen linjan ja erityiskohtelun välillä vallitsee optimaalinen tasapaino.
3. Kaikki ryhmiä ja niihin kuuluvia ihmisiä täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja reilusti. Uudet tulijat ja vähemmistöihin kuuluvat saattavat ansaita erityistä huomiota, mutta silmiä ei saa ummistaa myöskään enemmistöön kuuluvien tarpeilta ja odotuksilta.
4. Kokonaisvaltaista kotoutumista pitää edistää niin ikään sekä uusien tulijoiden, vähemmistöihin kuuluvien että enemmistöön kuuluvien osalta. Kansallisista, alueellisista ja paikallisista pelisäännöistä tulee tiedottaa ja niiden noudattamista pitää kontrolloida.
5. On syytä edistää myös sitä, että alueen tai paikkakunnan ihmiset löytävät toisensa samassa tilassa ja tekevät asioita yhdessä. ”Julkinen tuttuus” (publieke familiariteit) tarkoittaa sitä, että toisilleen tuntemattomat kuitenkin tunnistavat ja hyväksyvät toisensa.
6. Useat moninaiset paikat ja alueet ovat myös sosioekonomisesti huono-osaisia. Koska köyhyydellä, työttömyydellä ja matalalla koulutuksella on oma itsenäinen vaikutuksensa, näiden ongelmien lieventämiseen kannattaa tehdä työtä.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden on siis hyväksyttävä alueensa moninaisuus. Se ei tarkoita sitä, että niiden pitää hyväksyä moninaisuuden kaikki ilmenemismuodot. Asukkaiden, oppilaiden, potilaiden, asiakkaiden ja työntekijöiden keskuudessa on kuitenkin monenlaisia eroja, joilta ei kannata sulkea silmiään samalla kun niitä ei ole syytä tehdä sen isommaksi kuin mitä ne ovat. Erityiskohtelua on lähtökohtaisesti syytä toteuttaa vain perustellusta syystä, kuten uusien tulijoiden kohdalla.

Oikeiden toimintamallien löytäminen edellyttää tietoa ja kokemustakin. Tilastollinen ja tutkimustieto ovat tärkeitä, mutta monien asioiden kunnollinen tietäminen on mahdollista vain lähemmän tutustumisen myötä. Ensiarvoisen tärkeätä olisi, että esimerkiksi alueen palveluntarjoajien henkilökunta heijastaisi mahdollisimman hyvin alueen väestöä. Se edistää palvelujen käyttäjien luottamusta niiden tuottajiin, mutta lisäksi eri yhteisöihin kuuluvilla ihmisillä voi olla sellaista tietoa, mitä muuten voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta saada.

Tutkimuksesta tiedetään, että ihmisten kohtaaminen ja yhdessä tekeminen yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta edistää suhteiden luomista, keskinäistä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Raportissa käytetään termiä ”julkinen tuttuus”, mutta kyse on myös siitä kuvitellun yhteisön rakentamisesta, joka on modernien kansakuntien perusta (viitaten Benedict Andersonin tunnettuun nationalismiteoriaan). Silloin tietyn alueen tai paikkakunnan asukkaat tuntevat kuulevansa yhteen, vaikka he eivät tunne toisiaan.

Tämän tunteen syntymisen ja ylipäätään alueen sosiaalisten koodien oppimisen ja ymmärtämisen kannalta olennaisia ovat erilaiset julkiset ja puolijulkiset tilat, joilla ihmiset voivat tavata toisiaan, vaikka ohikulkijoinakin. Esimerkiksi katuja ja aukioita voi ja kannattaa suunnitella tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Leikkipaikat ja urheilukentät ovat ensiarvoisen tärkeitä, samoin asukastalot ja -tilat sekä tietenkin esimerkiksi koulut ja kirjastot.

Alueen tai paikkakunnan sosioekonomisella huono-osaisuudella on itsenäinen kielteinen vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Erityisen ongelmallista on, jos etnis-kulttuurinen moninaisuus kytkeytyy vahvasti muihin hyvinvointivaikeuksiin kuten alueen yhteisöjen ja yksilöiden köyhyyteen, työttömyyteen ja ahtaaseen asumiseen. Tällöin syntyy suuri moninkertaisen syrjäytymisen riski. Siksi sosioekonomista tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia pitäisi pystyä tarvittaessa parantamaan ja kehitystä ohjaamaan hyvään suuntaan.

Erilaisina yhdessä elämisen politiikka

Samoilta tekijöiltä ilmestyi paria vuotta myöhemmin toinen, selkeämmin politiikkasuosituksiin tähtäävä raportti: Samenleven in verscheidenheid: beleid voor de migratiesamenleving (WRR 2020). Esittelen tätä julkaisua tarkemmin kokonaisuutena myöhemmin, mutta tämän kirjoituksen päätteeksi voidaan nostaa esiin siinä annetut tärkeimmät huomiot ja ehdotukset. Ne poikkeavat jonkin verran tässä esitellyn raportin vastaavista havainnoista ja suosituksista olematta kuitenkaan niiden kanssa ristiriidassa. Kyseinen raportti on saatavilla myös englanniksi: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-14224-6.

Moninaisuus on kirjoittajien mukaan entistä enemmän yhteiskuntaa läpäisevä ja rakenteellisesti leimaava piirre. Nykyistä yhteiskuntaa luonnehtii lisäksi se, mitä on kutsuttu kelluvuudeksi: ihmiset tulevat ja menevät, väestörakenteessakin pysyvää on vain muutos. Tällaisessa yhteiskunnassa pitää ensinnäkin hyväksyä olemassa olevat tosiasiat ja lisäksi pyrkiä toimimaan proaktiivisesti, hyödyt maksimoiden ja haitat minimoiden. Lähestymistavan taustalla on lisäksi kolme olennaista lähtökohtaa, joista lyhyesti seuraavaksi.

Ensinnäkin, koska kyse on yhteiskunnan rakenteellisista ominaisuuksista, politiikan tekemisessä täytyy päästä eroon satunnaisiin aiheisiin kohdistuvasta ad hoc -politiikasta, joka usein on myös liian lyhytkestoista ollakseen todella vaikuttavaa. Pitää luoda laajoja politiikkakokonaisuuksia, joiden takana voidaan seistä suhdannevaihteluista ja poliittisten valtasuhteiden muutoksista huolimatta. Maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikka tulee kytkeä nykyistä paremmin toisiinsa.

Toiseksi, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kuuluviin kohdistuvaa kotoutumisen edistämisen politiikkaa tarvitaan edelleen, mutta on myös syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota koko väestöön sen eri aluetasoilla. Myös muiden kuin muuttajien ja heidän jälkeläistensä tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon, samoin kuin ne muutokset esimerkiksi palvelurakenteisiin ja toimintatapoihin, joita kasvavat moninaisuus ja kelluvuus edellyttävät.

Kolmanneksi, tarvitaan yleistä ja yhteistä linjaa, mutta sitä on sovellettava etenkin paikallisesti oikealla tavalla niihin olosuhteisiin, jotka esimerkiksi eri kunnissa vallitsevat. Jossain on runsaasti itäeurooppalaisia kausityöläisiä, toisaalla pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita turvapaikanhakijoita, kolmansissa paikoissa esimerkiksi pitkälle koulutettuja ja hyvin toimeentulevia osaajia. Valtion on ymmärrettävä näiden erojen olemassaolo ja merkitys ja annettava sekä tarpeeksi paikallista liikkumavaraa että eri alueille räätälöityä tukea.

Näistä lähtökohdista käsin WRR antaa neljä yleisen taso suositusta:

1. Paranna kaikkien muuttajien vastaanoton, asettumisen ja kotoutumisen edellytyksiä.
2. Vahvista sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä, etenkin paikallisella tasolla.
3. Panosta muuttajien ja heidän lastensa osallistumiseen paikalliseen työelämään.
4. Kehitä maahanmuuttopolitiikkaa niin sosiaalisia aspekteja kuin työllisyyttä silmällä pitäen.

Jokainen näistä sisältää konkreettisempia suosituksia. Muuttajien vastaanoton, asettumisen ja muun oman paikkansa löytämisen edellytysten parantamisen ensimmäinen askel on kasvattaa kuntien roolia muuttajien kotoutumisen edistämisessä. Asettumisen ja vastaanoton palveluja tulee olla tarjolla kaikki muuttajille. Kaikkia pitää tavoitella, mutta kaikkia ei voi kohdella samalla tavalla. On hankittava tarpeeksi tietoa tulijoista, jotta tiedetään, mitkä ovat heidän tarpeensa, miten heitä voidaan parhaiten auttaa ja kenen vastuulla kotoutumisen tukeminen lopulta on.

Sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä voidaan vahvistaa varmistamalla, että asuinalueilla on toimiva infrastruktuuri, niin fyysinen kuin sosiaalinen. Perusasioiden pitää olla kunnossa esimerkiksi alueen sisällä ja alueiden välillä liikkumisessa, palveluja tulee olla saavutettavissa, julkisia ja puolijulkisia kohtaamisen tiloja pitää olla riittävästi. Etenkin asiakasrajapinnassa toimivilla pitää olla riittävää interkulttuurista osaamista ja taitoa.

Työelämään osallistumisen panostamisessa tärkeätä on taistella työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää vastaan. Vaikeasti työllistyvien osallistumista kannattaa lisätä ja haavoittuvissa asemissa olevien työpaikkojen säilymisestä kannattaa pitää huolta. Koulutus ja jatkokoulutus ovat avainasemassa. Työllisyyttä kannattaa edistää aktiivisesti ja mielellään ongelmia ennalta ehkäisten. Paikallisista olosuhteista hyvin perillä olevat kunnat saattavat olla valtiota paljon tehokkaampia toimijoita, siksi niiden osaamisen kehittämistä kannattaa valtionkin tukea.

Maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon se, että vaikka Alankomaihin on viime vuosina muuttanut paljon työperusteisia kansainvälisiä osaajia talouden eri tasoille ja sektoreille muista EU-maista, tämä työvoimapooli on kovaa vauhtia katoamassa Keski- ja Itä-Euroopan omien väestörakenneongelmien vuoksi. Kun Alankomaat joutuu rekrytoimaan entistä enemmän globaalisti, on kiinnitettävä riittävästi huomiota työllistymisen vaatimuksiin ja kotoutumisen edellytyksiin. On varottava muuton kustannusten valumista kuntien harteille samalla kun yritykset saavat kansainvälisestä rekrytoinnista suurimman hyödyn.

Kotoutuminen on koko yhteiskunnan asia. Valtiolle kuuluu vastuu maahanmuuttopolitiikan ja kotoutumispolitiikan yleisistä linjoista sekä yleisten juridisten ja taloudellisten raamien ja edellytysten luominen. Kuntien ensisijaisena tehtävänä on puolestaan käytännössä tukea muuttajien kotoutumista, muuta oman paikkansa löytämistä ja Alankomaiden omaksi kodiksi tuntemista. Yritysten vastuulla on puolestaan avustaa työntekijöidensä sujuvaa ja asianmukaista asettumista. Niiden tulisi myös osallistua kotoutumisen edistämisen julkisten toimien rahoittamiseen.

Irti rasismista, suomalaisuus uusiksi, ollaan ihmisiksi

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu rasismista enemmän kuin tuskin koskaan ennen. Tässä keskustelussa ei kuitenkaan juuri koskaan täsmennetä, mitä kukin rasismilla – tai siitä irtautumisella – tarkoittaa. Tämän vuoksi on suuri riski, että käynnissä oleva keskustelu enemmän sekoittaa kuin selventää, tai pahempaa, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos huonosti käy, me suomalaiset olemme asiasta entistä vähemmän yksimielisiä ja entistä eripuraisempia.

Avaan tässä kirjoituksessa ensiksi vähän omaan näkökulmaani rasismiin, tai siis käsitteen erilaisiin määritelmiin ja käyttötarkoituksiin. Toiseksi nostan esille asian, joka meinaa hukkua rasismikeskustelun alle, mutta jolla tämän päivän tilanteessa on vähintään yhtä paljon merkitystä. Tarkoitan suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä niin, että se vastaa kunnolla nykyisen Suomen väestöllisiä ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Kirjoituksen kolmannessa osassa käsittelen sitä, miksi ihmisten kutsuminen esineiksi tai eläimiksi on vakavampi asia kuin miltä se ensi vaikutelmalta näyttää.

Rasismin monet kasvot

Ellei rasismia määritellä kunnolla, toisia on liian helppo syyttää rasismista, ja rasismisyytöksen kohteiden on taas liian helppo puolustautua myös aiheelliselta arvostelulta. Rasismin käsite on viime vuosikymmeninä laventunut käsittelemään hyvin monenlaisia luokittelun, yleistämisen, arvottamisen, syrjinnän ja halveksunnan muotoja. Käsitteen taustalla on kuitenkin varsin tarkkarajainen määrittely, josta kiinni pitämisellä on yhä perustelunsa.

”Klassisessa” rasismissa ihmiset jaetaan ”rotuihin” heidän fysiologisten ominaisuuksiensa – etenkin ihonvärin – ja sen taustalla olevan kirjaimellisen polveutumisen tai syntyperän perusteella. Näin muodostuvat rodulliset luokat voidaan puolestaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen, joka ilmentää eri rotuihin kuuluvien taipumuksia, lahjakkuuksia ja käyttäytymistä. Yksilöllä ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa etäisyyttä rodulliseen kategoriaansa, vaan erilaisuus ja myös eriarvoisuus määräytyvät deterministisesti polveutumisesta ja fyysisistä eroista.

Ihmisten jakaminen valkoisiin ja mustiin, ja halveksiva suhtautuminen mustiin sekä heidän syrjintänsä ihonvärin perusteella on rasistista. Myös antisemitismin näen yhtenä rasismin ilmentymänä, kun sen kohteena on juutalaisuus etnisenä ryhmänä. Minusta rasismin käsite kannattaisi yhä rajata tähän tapaan. Ihonväriin ja etnisyyteen perustuva syrjintä on yhä todellisuutta, ja tämä rasismi tuottaa yhä vakavaa yksilöiden ja ryhmien ihmisoikeuksien polkemista. Sillä motivoidaan yhteiskuntajärjestykselle vaarallista poliittista toimintaa. Tätä fysiologista tai periytymisperustaista rasismia ei voi perustella millään järjellisellä argumentilla.

Rasismin uudempi muoto on korostanut fyysisten erojen lisäksi tai sijaan kulttuurieroja. Tässä ”kulttuurirasismissa” kulttuurit tulkitaan usein primordialistisesti, ikiaikaisiksi tai vähintään hyvin vanhoiksi ja melko muuttumattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka myös pitkälti määräävät yksilöiden käyttäytymistä ja taipumuksia. Kulttuurirasistinen determinismi on kuitenkin yleensä sikäli väljempää, että ihminen voi siirtyä kulttuurista toiseen, ja muutenkin useimmat ”kulttuurirasistit” myöntävät ainakin jonkinlaisen historiallisen muutoksen mahdollisuuden.

”Kulttuurirasistinen” perusasenne voi kuitenkin olla samankaltainen kuin ”klassisessa” rasismissa, tai jopa jyrkempi. Tällöin eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rauhanomaista yhdessä elämistä pidetään vaikeana tai mahdottomana. Joitain kulttuureja ja niiden jäseniä voidaan pitää kykenemättöminä demokratisoitumaan ja elämään nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen ja normien mukaisesti. Jotkut kutsuvat myös näistä syistä syrjittyjä tai halveksivan suhtautumisen kohteeksi joutuneita väestöryhmiä ”rodullistetuiksi”.

Myös kulttuurin – kuten uskonnon – perusteella tehty ihmisten ja ryhmien jakaminen jyrkkiin luokkiin ja paremmuusjärjestykseen asettaminen voi tuottaa perustavien ihmisoikeuksien loukkauksia. En silti itse kutsuisi tätä toimintaa ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa rasismiksi. Vapaassa yhteiskunnassa meillä tulee olla oikeus käydä kriittistä keskustelua myös kulttuurisista ajattelutavoista ja käyttäytymisilmiöistä ja niiden vaikutuksista yhteiskunnille ja näihin yhteisöihin kuuluville ihmisille. Lisäksi vaarana on, että tämäntyyppinen rasismin laventaminen vie huomiota pois ”klassista” rasismia vastaan käytävältä taistelulta.

Rasismi on julkisessa keskustelussa useimmiten ilmeneviä käsityksiä monimutkaisempaa myös toisella tavalla. Vakavasta syrjinnästä vain osa on suoraa, tietoista ja ihmisten välistä. Suuri osa siitä tapahtuu epäsuorasti ja monesti tiedostamattomasti, osin jopa vastentahtoisesti. Ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan sosiaaliset instituutiot voivat toimia epäoikeudenmukaisella tavalla. Tällöin erilaiset piilevät ja/tai tahattomat säännöt, normit, rutiinit, vakiintuneet suhtautumistavat tai käyttäytymismallit estävät eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä saavuttamasta yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia väestön enemmistön kanssa.

Vuonna 2022 ilmestyneessä Perussuomalaisten suomalaisuusohjelmassa mainitaan intersektionaalisesta feminismistä ja rakenteellisesta rasismista, että ”ne ovat yliopistomaailmassa syntyneitä poliittisia teorioita, joille on annettu tieteellisen tiedon asema”. Ohjelmassa jää tarkemmin määrittelemättä, mitä ”institutionaalisella rasismilla” tarkoitetaan. Jos se ymmärretään edellisessä kappaleessa määritellyllä tavalla, tämän tyyppisen syrjinnän ja kaltoin kohtelun monet muodot ovat tulleet tieteellisessä tutkimuksessa moneen kertaan todistetuksi, niin objektiivisina tosiseikkoina kuin subjektiivisina kokemuksina.

On kokonaan toinen asia, onko perusteltua ja hyödyllistä käyttää tässäkään tapauksessa rasismin käsitettä näiden epäoikeudenmukaisuuksien muotojen kuvaamiseen, analysointiin ja torjumiseen. Rasismi niin kuin sen itse ymmärrän, edellyttää tiettyä intentionaalisuutta, jota rakenteellisessa ja/tai institutionaalisessa syrjinnässä ei läheskään aina ole. Pitäisin siis rasismin käsitteen mielellään varsin tarkasti rajattuna. Tällöin sen esiintymistä voitaisiin tarkastella analyyttisesti, sitä voitaisiin tutkia empiirisesti ja puolueettomasti ja siitä voitaisiin käydä dialogia niin, että keskustelun osanottajilla on nykyistä paremmin yhteisesti jaettu yhteinen käsitys siitä, mistä puhutaan.

Sekä ”kulttuurirasismin” että ”epäsuoran rasismin” ja ”institutionaalisen rasismin” tapauksessa olisi parempi hyödyntää syrjinnän ja yhdenvertaisuuden yleistä käsitteistöä niitä kuhunkin tarpeeseen parhaiten soveltaen. Yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa on yhä tarpeen edistää ja rasismin lisäksi on tärkeätä vähentää ja torjua perusteetonta syrjintää. Tätä työtä varten meidän pitää pystyä myös kehittämään sanastoamme. Lopulta hyvin monimuotoisia ilmiöitä täytyy tarkastella riittävän eriytetysti, jotta kommunikaatio välillämme ei kaadu tahattomiin tai tahallisiin väärinymmärryksiin.

Mitä on suomalaisuus?

Tämä osuus kirjoituksestani on samalla avoin pyyntö kaikille suomalaisille puolueille perussuomalaisia lukuun ottamatta. Miksi ei perussuomalaisille? Siksi, että he ovat oman työnsä tehneet. Perussuomalaiset julkaisivat vuonna 2022 edellä mainitun suomalaisuusohjelman. Se sisältää melko selkeän määritelmän sille, miten he suomalaisuuden ymmärtävät, minkälaiset asiat suomalaisuutta uhkaavat ja miten sitä pitää puolustaa. Ohjelma on laadukkaasti tehty, mutta minusta sen viesti on väärä, jopa vahingollinen.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että muilla puolueilla ei ole esittää asiasta omia näkemyksiään. Tämä suomalaisuuskeskustelun monipolisointi on epäilemättä yksi syy perussuomalaisten laajaan kannatukseen. Vielä ankarammin sanottuna, on osittain suomalaisen politiikan valtavirran vika, että uusnationalistisella nostalgialla on niin paljon kannatusta. Sen sisältämille epärealistisille ja jopa haitallisille näkemyksille ei ole ollut kilpailijoita, ja ihmisillä on tarve tietää, missä ollaan ja minne mennään. Huonokin vastaus on parempi kuin ei vastausta ollenkaan.

Siksi jokaisen varteenotettavan suomalaisen puolueen pitäisi laatia oma ”suomalaisuusohjelmansa”. Sen täytyisi sisältää juuri nuo samat asiat kuin perussuomalaistenkin ohjelmassa eli vastaukset kysymyksiin 1) mistä tämän päivän suomalaisuus koostuu, 2) minkälaisia uhkatekijöitä tähän suomalaisuuteen kohdistuu ja 3) mitä suomalaisuuden puolustamiseksi pitää tehdä. Kuten tämä kesä on osoittanut, aikaa ei ole tuhlattavaksi.

Jokainen kansakunta tarvitsee itsekäsityksen, identiteetin, joka sekä yhdistää siihen kuuluvia että erottaa kansakunnan jäseniä muista. Itsekäsitys ylläpitää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tätä identifikaatiota tarvitaan puolestaan niin pienempään (kuten verotus) kuin suurempaan (kuten sotilaallinen puolustus) uhrivalmiuteen. Ilman kokemusta yhteen kuulumisesta kansakunta toimii huonosti normaalioloissa ja on vaarassa hajota tai vajota puolustuskyvyttömyyteen kriisitilanteessa.

Käsitys suomalaisuudesta on tällainen itsekäsitys, ja moninaistuneessa yhteiskunnassa sen poliittinen määrittäminen on yhtä tärkeätä kuin vaikkapa puolueen talous- tai hyvinvointivaltiopoliittiset näkemykset. Kysymys on edellytysten luomisesta sille, että yhteiskunta toimii mahdollisimman sujuvasti ja tehokkaasti ja että se selviää yhdessä myös vaikeista ajoista. Ajanmukainen kansallinen identiteetti on aina ollut kansakuntien kohtalonkysymys, eikä tänään ole toisin. 1800-luvulla luotu käsitys suomalaisesta kansakunnasta ei kuitenkaan toimi tämän päivän olosuhteissa.

Suuri vaara on nimenomaan siinä, että suuret osat väestöstä ja yhteiskunnasta jätetään kansakunnan marginaaliin tai jopa hylätään sen ulkopuolella. Tämä ulossulkeminen ei välttämättä ole rasistista, mutta toki se voi olla sitäkin. Marginaaliin joutuminen on monille vähemmistöille tuttua, ja monet niihin kuuluvista ovat oppineet sietämään sitä, että heitä – esimerkiksi saamelaisia, romaneja tai suomenruotsalaisia – ei lopulta lasketa joukkoon, kun suomalaisuudesta puhutaan. Symbolinen syrjiminen voi kuitenkin satuttaa ihan yhtä lailla kuin perusteettomasti työpaikkaa vaille jääminen.

Kansakunnan ulkopuolelle sysäämisen, symbolisen diskriminaation, suorien kielteisten vaikutusten lisäksi haluan siis korostaa sitä, että uusnationalistinen suomalaisuuskäsitys estää yhteiskunnan ja kansakunnan myönteistä kehittämistä ja oman aikamme vaatimuksiin vastaamista. Sellainen käsitys suomalaisuudesta, joka määrittelee kansakunnan ahtaasti ja vastaavasti sulkee ulos suuren määrän ihmisiä ja paljon ihmisryhmiä, ei ole kansakuntaa yhdistävä vaan hajottava. Yhteenkuuluvuuden tunteen ja solidaarisuuden lisääminen ja vahvistaminen on Suomessa erityisen tärkeätä pääkaupunkiseudulla, mutta viime kädessä se koskee koko maata.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on äärimmäinen esimerkki siitä, miten aggression kohteeksi joutunut maa ja kansa pystyvät tiukan paikan tullen yhdessä puolustautumaan. Kremlissä epäilemättä ajateltiin ennen vuoden 2022 hyökkäystä, että Ukraina hajoaisi sisäisesti ja ikään kuin putoaisi Venäjän syliin. Riski oli varmasti todellinen. Viime kädessä riittävän suuri osa ukrainalaisista teki kuitenkin toisenlaisen valinnan eli maansa puolustamisen. Optimistisesti ajattelen, että Suomi ei ole vastaavaan tilanteeseen joutumassa, mutta vähäisempikin kriisi – esimerkiksi taloudellinen – voi lamauttaa yhteiskunnan pahasti, ellei kokemusta koettelemusten yhteisyydestä ja käsitystä yhteen hiileen puhaltamisen tarpeesta ole riittävästi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen keskustelu kansakunnasta ja kansallisesta identiteetistä on laiminlyöty Suomessa pahasti. Ja muuallakin kuin Suomessa. Myös muissa Euroopan maissa kentän ovat vallanneet uusnationalistiset ja usein oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat tyydyttäneet ihmisten nostalgian tunnetta ja tarjonneet vastaukseksi paluuta menneisyyteen. Tietä takaisin ei kuitenkaan ole. Siksi vielä kerran, Suomen puolueet: laatikaa omat suomalaisuusohjelmanne (tai vastaavat) ja haastakaa sillä tavalla nämä nationalistiset käsitykset, jotka eivät ole ajanmukaisia ja jotka pahimmillaan ovat hyvin vahingollisia!

Ollaan ihmisiksi

Riikka Purran lohkaisusta ”mustista säkeistä” on kesän aikana puhuttu ja kirjoitettu niin ikään paljon. Tähän nimenomaiseen ilmaisuun ja sen tekijään ei välttämättä olisi tarvetta uhrata enää enempää aikaa ja energiaa. Toisaalta tuo ilmaisu avaa myös mahdollisuuden käydä tarpeellista keskustelua siitä, miten julkisen vallan ja sitä edustavien ihmisten sekä ylipäätään kansalaisten tulisi puhua toisista ihmisistä – silloinkin kun heillä ei välttämättä ole heistä kovin positiivista näkemystä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit julkaisi vuonna 1996 kirjan nimeltä Decent Society. Termiä ”decent” on tässä hieman vaikea suomentaa, mutta käännän sen ”hyvätapaiseksi yhteiskunnaksi” (aikaisemmin olen käyttänyt myös termiä ”kelpo yhteiskunta”). Margalit on sitä mieltä, että vaikka pyrkimys oikeudenmukaiseen, hyvään, yhteiskuntaan on tärkeätä, vielä tärkeämpää on estää karkeimpien epäoikeudenmukaisuuksien, pahuuden, ilmeneminen. Siksi on syytä tarkemmin eritellä, minkälainen on ”hyvätapainen yhteiskunta” ja milloin yhteiskunta ei sitä ole.

Margalitin mukaan hyvätapaisen yhteiskunnan tunnistaa siitä, että sellaisessa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sosiaalisilla instituutioilla hän tarkoittaa esimerkiksi koulua, armeijaa, vankilaa ja yhteiskunnan erilaisia palvelujärjestelmiä. Kyse voi olla sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan perustuvasta nöyryyttämisestä, mutta kulttuuristen ryhmien ja niiden jäsenten hyväksyminen osaksi yhteiskuntaa on hyvätapaisen yhteiskunnan keskeinen perusominaisuus.

Nöyryyttämisen ytimessä on puolestaan sellainen toiminta, jonka seurauksena jotkut ihmiset tulevat asetetuksi ikään kuin ihmiskunnan ulkopuolelle. Heitä ei pidetä yhdenvertaisina muiden kanssa, ja tämä eriarvoisuus ilmenee siten, että toista henkilöä ei kohdata ihmisenä kaltaistensa joukossa. Hänet eristetään yhteisöstä ja häntä käsitellään objektina, ennemmin esineenä tai eläimenä kuin ihmisenä. Nöyryytetyt ihmiset menettävät oman elämänsä hallinnan, eikä heillä ole täysiä oikeuksia ilmaista omaa ihmisyyttään olemalla oma itsensä.

Sotilaalliset konfliktit ja muut vakavat yhteiskunnalliset kriisit nostavat varsin nopeasti pintaan tällaista nöyryyttävää ulossulkemista. Viholliseksi määriteltyä ei pidetä yhtä lailla ihmisenä kuin ”omia”, ja tämä tekee puolestaan mahdolliseksi ja helpommaksi kohdistaa näihin ”ei-meihin” jyrkkiä ulossulkevia toimenpiteitä, tai jopa väkivaltaa. Meillä voi olla myös kansallissosialismin kaltaisia ideologioita, joissa osa yhteiskunnan jäsenistä tai sosiaalisesta toiminnasta määritellään yhteiskunnallisesti vaaralliseksi ja ihmiset yhteiskunnan vihollisiksi.

Hyvätapaisen yhteiskunnan rinnalla Margalit puhuu myös ”sivistyneestä (civilized) yhteiskunnasta”. Siinä missä hyvätapaisessa yhteiskunnassa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä, ”sivistyneessä yhteiskunnassa” ihmiset eivät nöyryytä toisiaan. On mahdollista, että yhteiskunta on hyvätapainen, mutta sivistymätön, ja nöyryyttävässäkin yhteiskunnassa ihmiset voivat suhtautua toisiinsa sivistyneesti ja käyttäytyä asiallisesti.

Kuka tahansa meistä voi jossain yhteydessä kuvata jotain ryhmää ja siihen kuuluvia ihmisiä nöyryyttävällä tavalla, vaikkapa ”mustiksi säkeiksi”. Esimerkiksi vihanpuuskassa lausuttuna se ei välttämättä ole hyvin vakavaa, vaikka epäkohteliasta toki onkin. Tilanne muuttuu toisenlaiseksi ja paljon vakavammaksi, jos tällaista nöyryyttävää kieltä käytetään a) jatkuvasti, tai sellaisen henkilön toimesta, b) jolla on vaikutusvaltaa siihen, miten monet muut ihmiset tähän ihmisryhmään suhtautuvat tai minkälaista kieltä he heistä käyttävät, tai c) joka edustaa jotain yhteiskunnan instituutiota ja siten julkista valtaa.

Sanotaan, että teot ratkaisevat, mutta myös sanat ovat tekoja, jotka vaikuttavat sekä suoraan että epäsuorasti. Liberaalissa yhteiskunnassa kaikilla on oikeus ajatella niin kuin haluaa, mutta tekojen lisäksi on hyvä kantaa vastuuta myös sanoistaan. Hyvätapaisessa yhteiskunnassa on pidettävä erityistä huolta siitä, etteivät julkisen vallan edustajat nöyryytä yhteiskunnan jäseniä, yksilöllisesti eikä kollektiivisesti. Sen lisäksi on hyvä, jos ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman sivistyneesti, kunnioittavat toisia ihmisiä, ja pyytävät anteeksi, jos ovat puhuneet tai toimineet epäkunnioittavasti.

Yhteenveto

Käsitettä rasismi käytetään nykyään liian helposti ja liian moninaisiin tarkoituksiin. Käsite on menettänyt analyyttistä merkitystään, eikä sen avulla voida nyt käydä kunnollista yhteiskunnallista keskustelua ja ratkaista sallitun ja kielletyn välisiä rajoja. Varsinainen rasismi – ihmisten luokittelu ja arvottaminen ihonvärin ja genealogisen syntyperän perusteella – on mielestäni ajatuksellinen rikos ihmiskuntaa vastaan ja se johtaa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Muissa merkityksissä käytettynä rasismi pitäisi aina täsmentää, tai useissa tapauksissa pitäisi ennemmin käyttää muita käsitteitä.

Kaikki syrjintä ei ole rasistista, eikä kaikki eriarvoinen kohtelu ole edes kiellettyä. Myös ei-rasistinen syrjintä voi olla vakavaa niin sen kohteeksi joutuneille kuin koko yhteiskunnalle ja kansakunnalle. Syrjintä ja muu epäoikeudenmukainen kohtelu voivat toteutua paitsi konkreettisten tekojen myös ulossulkevien ja halveksivien sanojen kautta. Sikäli sanat ovat usein myös tekoja. Vakavinta verbaalista syrjintää on ihmisten nöyryyttäminen, heidän asettamisensa pahimmillaan jopa ihmiskunnan ulkopuolelle. Tällöin ollaan lähellä väkivaltaan yllyttämistä.

Suomalaisen kansakunnan rakentaminen ei loppunut Suomen itsenäistymiseen eikä ”talvisodan henkeen”. Yhteiskunnissa ja kansakunnissa ei ole mitään itsestään selvää, vaan niistä on pidettävä jatkuvasti huolta. Käsitystämme suomalaisuudesta on uudistettava sellaiseksi, että kaikki Suomessa asuvat voivat tunnistaa siitä itsensä ja – Topeliuksen sanoin – rakastaa tätä maata isänmaanansa. Suomalaisuuden rajaaminen vain tietyntyyppisille ihmisille ja muiden marginalisointi tai jopa sulkeminen ulos yhteisön piiristä on epäisänmaallista toimintaa.

**

Olen kirjoittanut näistä asioista vuosien mittaan paljon. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tutustuminen tammikuussa 2023 suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneeseen kirjastani moninaisen Suomen pelisäännöistä. https://magma.fi/sallitaan-kielletaan-siedetaan-yhteiset-pelisaannot-moninaiseen-yhteiskuntaan/

Ulkomaalaistaustaiset nuoret Ruotsissa – hyviä ja huonoja uutisia

Jan O. Jonsson, Carina Mood & Georg Treuter: Integration bland unga. En multikulturell generation växer upp. Makadam 2022 Göteborg & Stockholm.

Vuonna 2022 ilmestynyt teos Integration bland unga – en mångkulturell generation växer upp on erinomainen tietopaketti siitä, minkälainen elämäntilanne on Ruotsissa asuvilla ulkomaalaistaustaisilla nuorilla, millä tavalla he suhtautuvat erilaisiin asioihin ja ilmiöihin ja minkälainen on heidän henkinen ja fyysinen hyvinvointinsa. Tämän teoksen kun lukee, niin ymmärtää myös Suomen ulkomaalaistaustaisia nuoria paljon paremmin.

Kysymys on integraatiosta, jonka suomenkielinen vastine kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyvissä kysymyksissä on kotoutuminen. Käytän tässäkin kirjoituksessa näitä molempia termejä ja toistensa synonyymeinä, vaikka lainsäädännöllisesti tarkasteltuna kotoutuminen ja sen edistäminen kytkeytyvätkin nimenomaan Suomeen muuttaneisiin henkilöihin – ja sitäkin vain ensimmäisten Suomessa asumisen vuosien aikana.

Kun tarkastelun kohteena ovat nuoret ja kun integraatio/kotoutuminen ymmärretään laajemmin oman paikkansa löytämisenä siinä yhteiskunnassa ja sillä paikkakunnalla, jossa/jolla ihminen asuu, se voidaan perustellusti liittää myös tässä yhteiskunnassa syntyneisiin ihmisiin. Itse asiassa kotoutuminen on tällöin kaikkien kasvavien, sosiaalistuvien ja omaa paikkaansa etsivien nuorten haaste – myös niiden, joilla ei ole minkäänlaista maahanmuuttotaustaa.

Ruotsalaisen tutkimusraportin taustalla on laaja kansainvälinen tutkimus, Children of Immigrants Longitudinal Survey in Four European Countries (CILS4EU), joka toteutettiin Ruotsin lisäksi Alankomaissa, Englannissa ja Saksassa. Hankkeessa hyödynnettiin ennen muuta Youth in Europe Study (YES!) -kyselytutkimuksen tuottamaa aineistoa. Tietoja on kuitenkin täydennetty esimerkiksi rekisteripohjaisilla tiedoilla tutkimuksen kohteena olevista nuorista.

Suurta joukkoa vuonna 1996 syntyneitä ruotsalaisia nuoria on tutkimuksessa seurattu vuodesta 2010 vuoteen 2016 kaikkiaan neljällä tiedonkeruukierroksella, ja rekisteripohjaista tietoa on täydennetty aina vuoteen 2020 asti. Ensimmäisellä kierroksella (2010/2011) nuoret olivat pääasiallisesti 14-vuotiaita, viimeisellä kierroksella (2015/2016) noin 19-vuotiaita, ja vuosina 2019–2020 noin 24-vuotiaita. Kolmen ensimmäisen tiedonkeruukierroksen tulokset ovat vertailukelpoisia muista hankkeeseen osallistuvista maista saatujen tietojen kanssa.

Kotoutuminen on useiden prosessien moniulotteinen kokonaisuus

Integraatio tai kotoutuminen ymmärretään tutkimuksessa laajasti ja moniulotteisesti, toisin kuin julkisessa keskustelussa usein tehdään eli hyvin suppeasti esimerkiksi työllistymisenä tai asuinmaan kielen taitona. Integraatiota tapahtuu tämän tutkimuksen mukaan neljällä ulottuvuudella, jotka ovat rakenteellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen. Näiden lisäksi kotoutumiseen liittyvät olennaisesti myös psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi, joita selvitetään tutkimuksessa adaptaation tai sopeutumisen käsitteen kautta.

Integraatio ymmärretään myös sekä tiettynä tavoitetilana että pitkäkestoisena prosessina. Tavoitetilaa selvitetään ennen muuta erona ruotsalaistaustaisten ja ulkomaalaistaustaisten välillä eri elämänalueilla kuten koulutuksessa, työllisyydessä, terveydentilassa, sosiaalisissa suhteissa ja uskonnollisuudessa. Ulkomaalaistaustaiset on usein jaettu ulkomailla syntyneisiin (1. sukupolvi) ja Ruotsissa syntyneisiin (2. sukupolveen). Ulkomaalaistaustaisia ovat Ruotsissa (ja Suomessa) ne, joilla molemmat vanhemmista (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Tämän tutkimushankkeen erityisen merkittävä anti on kuitenkin juuri se, että integroitumista voidaan tarkastella myös prosessina. Koska samat nuoret ovat osallistuneet tutkimukseen eri ikäisinä, tulokset mahdollistavat tutkimuksen eri teema-alueilla tapahtuneen kehityksen analysoinnin. Tutkimuksen ensimmäisessä aallossa sen kohderyhmä on koostunut vielä lapsista tai varhaisnuorista. Sen viimeisessä vaiheessa kyseessä ovat kuitenkin jo nuoret aikuiset, jotka ovat siirtyneet oppivelvollisuudesta jatkokoulutukseen ja työmarkkinoille ja muutenkin itsenäistyneet.

Tutkimuksen tekijöiden mukaan kotoutumisen nopeudesta tai hitaudesta puhuminen on mielekästä vain, jos integraation moniulotteisuus ja eri tarkastelutapojen suhteellisuus otetaan huomioon. Tämän huomion kanssa on helppo olla samaa mieltä. Tulokset osoittavat, että poliittista päätöksentekoa usein ohjaava onnistumista tai epäonnistumista jahtaava mustavalkoinen näkemys ei toimi, koska todellisuus on niin moninaista ja monimutkaistakin.

Vaikka tämä kompleksisuus tuottaa päätöksentekoprosesseihin enemmän työtä ja vaatii siihen osallistuvilta enemmän osaamista, vain tätä kautta voidaan päätyä oikeisiin päätelmiin ja siten myös oikeisiin toimiin. Ongelmallisiksi koetut alueet on kyettävä paikantamaan täsmällisesti ja syy–seuraussuhteet on ymmärrettävä oikein. Edistys jollain kotoutumisen ulottuvuudella ei välttämättä toteudu jollain toisella, ja päinvastoin, vaikka jollain sektorilla menee huonosti, jollain toisella voidaan pärjätä oikein hyvin.

Koulutuksen ja työmarkkinoiden sektoreilla on myös valopilkkuja

Monilla tarkastelussa olleilla osa-alueilla tilanne on paljon parempi ja kehitys paljon suotuisampaa kuin mitä julkisessa keskustelussa annettu kuva ruotsalaisen yhteiskunnan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista usein antaa ymmärtää. Myönteistä kehitystä ja positiivisia ilmiöitä on löydettävissä selkeimmin ns. rakenteellisen integraation ulottuvuudelta eli asumisen, koulutuksen, työllisyyden ja tulojen osa-alueilta.

Lasten ja nuorten elämän rakentuminen lähtee vahvasti liikkeelle asumisen olosuhteista, perheen elämäntilanteesta ja muista lähiympäristön olosuhteista. Olennaisia asioita ovat muun muassa asumisen ahtaus tai väljyys sekä asuinympäristön koko ja kulkuyhteydet. Asuma-alueiden väestörakenteet vaihtelevat niin ikään, ja palveluiden saatavuudessa voi olla suuria eroja.

Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisten määrä on Ruotsissa niin suuri, että käytännössä heitä asuu kaikkialla Ruotsissa. Suuri osa Ruotsin ulkomaalaistaustaisista nuorista asuu kuitenkin alueilla, joilla merkittävä osa ikätovereista on niin ikään ulkomaalaistaustaisia. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että suurella osalla ruotsalaistaustaisista lapsista ja nuorista ei ole päivittäistä kontaktia varsinkaan Euroopan ulkopuolelta tulleisiin ulkomaalaistaustaisiin.

Asuinalueiden väestöllinen eriytyminen näkyy ymmärrettävästi myös kouluissa, joista osa on vahvasti segregoituneita. Tutkijoiden mukaan koulujen käytettävissä olevat resurssit ovat kuitenkin yhä jakautuneet varsin tasaisesti, eikä kouluilla ja niiden erilaisilla oppilasrakenteilla näyttäisi olevan vaikutusta sen kummemmin kouluissa menestymiseen kuin jatkokoulutusvalintoihinkaan. Ruotsalaisessa koulutuspolitiikassa on tutkijoiden mukaan lisätty onnistuneesti resursseja niitä eniten tarvitseville kouluille ja alueille.

Vuosikurssin 9 (15–16-vuotiaiden) ulkomaalaistaustaisten oppilaiden todistusarvosanat ovat keskimäärin heikompia kuin ruotsalaistaustaisilla. Heillä on kuitenkin jopa ruotsalaistaustaisia korkeammat tavoitteet ja panostus koulunkäyntiin on keskimäärin suurempaa. Koulutusta arvostetaan ja sen merkitys tunnustetaan. Tämä heijastaa tutkijoiden mukaan niin ikään tutkimuksessa havaittavissa olevaa vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Monet hakeutuvatkin lukioon ja sitä kautta jatko-opintoihin.

Tutkijoiden mukaan on jopa jossain määrin paradoksaalista, että ottaen huomioon vanhempien koulutustason ja taloudelliset olosuhteet nimenomaan ulkomaalaistaustaiset nuoret pyrkivät elämässään pitkälle. Suuri osa heistä myös saavuttaa tavoittelemansa tutkinnon. Ruotsalaistaustaisten tavoin tytöt näyttävät pärjäävän paremmin kuin pojat, mutta joillain osa-alueilla ulkomaalaistaustaiset tytöt menestyvät jopa ruotsalaisia tyttöjäkin paremmin.

Kaikki ei kuitenkaan ole valoisaa. Keskimääräisten lukujen varjossa melko suuri osa ulkomaalaistaustaisista nuorista jättää koulunkäynnin kesken eikä saavuta ammatillista tai koulutuksellista tutkintoa. 23 vuoden iässä kolmanneksella ulkomaalaistaustaisista ei ollut lukiokoulutuksen tutkintoa (gymnasieexamen), ja näistä noin joka toiselta puuttui lukiokoulutuksen edellyttämä koulun päättötodistus riittävän hyvin arvosanoin. Koulutusta vaille jäämisen riski on suurin niillä, jotka ovat tulleet Ruotsiin 9-vuotiaina tai sitä vanhempina.

Jotkut tutkijat ovatkin käyttäneet optimismiansan nimitystä kuvaamaan tilannetta, jossa korkeat koulutukselliset tavoitteet eivät toteudukaan, ja se tuottaa pettymyksiä ja epäonnistumisen tunnetta. Osa tutkijoista onkin ehdottanut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten pitäisi tietoisesti laskea tavoitetasoaan ja etenkin heikommilla todistuksilla hakeutua ennemmin esimerkiksi ammatilliseen koulutukseen. Kenties myös koulutuksen valinnanvapautta pitäisi rajoittaa. Tutkimusraportin laatijoiden mielestä ajatus on sinänsä looginen, mutta oletus toisenlaisten valintojen myönteisistä vaikutuksista ei kuitenkaan saa tutkimuksesta vahvistusta. Kaikkineen järjestelmän muuttamisen hyötyjä pidetään sen aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna liian pieninä.

[Det] vore ett misstag att koppla detta genomströmningsgap och dess konsekvenser till ungas (huvudsakligen) fria val till gymnasiet och/eller de höga utbildningsaspirationer som karakteriserar elever med utländsk bakgrund. Höga aspirationer kan förvisso leda till studiemisslyckanden – även för elever med svensk bakgrund – men olika åtgärdar för att elever skulle anpassa sitt valbeteende till sina studieförutsättningar skulle inte reducera genomströmningsgapet nämnvärt. (s. 89)

Ammatillisen koulutuksen osalta tutkimus tarjoaa kuitenkin myös sillä tavalla huonoja uutisia, että siinä missä valmistuneista ruotsalaistaustaisista nuorista vajaa kaksi kolmasosaa on löytänyt hyvin paikkansa (etablerad) työmarkkinoilla[1], on vastaava osuus ulkomaalaistaustaisilla vain puolet. Varmaa tietoa tämän eron syystä ei ole saatavilla, mutta jotain voi tutkijoiden mukaan päätellä siitä, että ero syntyperäryhmien välillä on suurempi pojilla kuin tytöillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu syrjinnän ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä olevan yleisempää nimenomaan miesvaltaisilla aloilla, joille monet ammatillista koulutusta saaneet ulkomaalaistaustaiset nuoret miehet sijoittuvat.

Nuorina aikuisina ulkomaalaistaustaisilla työllisillä on myös ruotsalaisiin ikätovereihin verrattuna alemmat tulot, ja he tarvitsevat enemmän sosiaalitukia. Ajan mittaan vaikuttaa siltä, että etniset tuloerot pienenevät keski- ja suurituloisilla, mutta ei niinkään pienituloisilla. Ulkomaalaistaustaiset ovat niin koulutuksen, työllisyyden kuin tulojenkin osalta yliedustettuja kaikista huono-osaisimpien joukossa, vaikka paremmin pärjäävien joukossa väestöryhmien väliset erot siis tasoittuvat.

Ulkomaalaistaustaisten väestöryhmän sisällä tapahtuu siis polarisaatiota, ja huono-osaisista koostuva vähemmistö on valitettavasti melko suuri. Monien ulkomaalaistaustaisten nuorten taloudellinen hyvinvointi näyttää laskevan sekä absoluuttisesti että suhteessa ruotsalaistaustaisiin ikätovereihin siinä vaiheessa, kun nuoret itsenäistyvät. Ruotsalaistaustaisista nuorista vain 2,5 % oli 16-vuotiaina julkisen taloudellisen tuen (ekonomisk bistånd) tarpeessa. Ulkomaalaistaustaisten toisessa sukupolvessa vastaava osuus oli 12 %, ja ensimmäisessä sukupolvessa (itse muuttaneissa) 30 % hyvin nuorina ja 40 % yhdeksän vuoden iässä tai sitä vanhempina muuttaneilla.

Sosiaaliset suhteet seuraavat usein etnisiä ja kulttuurisia rajalinjoja

Väestön etninen ja alueellinen eriytyminen on yksi syy siihen, että taustaryhmien väliset sosiaaliset suhteet ja kontaktit ovat vähäisempiä kuin mitä niiden olisi hyvä olla, jos tavoitellaan laajoja ja monipuolisia sosiaalisia verkostoja. Erot taustamaaryhmien välillä ovat kuitenkin suuria, eikä ulkomaalaistaustaisista nuorista kannata juuri puhua yhtenä yhtenäisenä ryhmänä. Ruotsin suomalaistaustaisten nuorten ystäväpiiriin kuuluu paljon todennäköisemmin ruotsalaistaustaisia nuoria kuin mikä tilanne on Ruotsin somalialaistaustaisilla nuorilla.

Sosiaalinen segregaatio näyttäytyy myös esimerkiksi avioliiton muodostamisessa ja muussa partnerivalinnassa. Tutkimukseen osallistuneista Ruotsin suomalaistaustaisista nuorista miltei kolme neljäsosaa oli ruotsalaistaustaisen kanssa parisuhteessa. Etninen endogamia on puolestaan erityisen yleistä niiden keskuudessa, joilla on tausta Lähi-idässä (poikkeuksena Iran) tai Afrikassa, ja tähän kytkeytyy myös uskonnollisia sekä laajemmin kulttuurisia syitä.

Taustaltaan viimeksi mainittuihin maihin ja alueisiin kytkeytyvillä nuorilla on myös selkeitä eroja poikien tai nuorten miesten ja tyttöjen tai nuorten naisten välillä. Miessukupuolen edustajilla on enemmän vapauksia ja myös laajemmat ja monipuolisemmat sosiaaliset verkostot. Tutkijat viittaavat tässä yhteydessä myös siihen, että etenkin naisista monet ovat tulleet Ruotsiin ”ylikansallisina kumppaneina” eli heidän muuttonsa Ruotsiin liittyy vahvasti parisuhteen muodostamiseen.

Tämäkään alue ei ole syrjinnästä vapaata. Teoksen laatijat viittaavat tutkimukseen, jossa ruotsalaisella deittailusivustolla oli annettu henkilöille muuten samanlaisia profiileja, mutta osalla oli ”ruotsalainen” nimi ja osalla puolestaan ”arabialainen”. Ruotsalaistaustaiset deittisivuston käyttäjät olivat selvästi suosineet edellisiä jälkimmäisten kustannuksella, vaikka siis kaikki muut ominaisuudet olivat samoja. Kirjoittajat huomauttavat, että valikoivaa partnerinvalintaa tapahtuu todennäköisesti useampaan kuin yhteen suuntaan.

Tutkimuksessa selvitettiin myös esimerkiksi kiusaamiselle altistumista. Sekä ruotsalaistaustaisilla että ulkomaalaistaustaisilla nuorilla oli suurempi todennäköisyys joutua kiusaamisen kohteeksi, mikäli he asuivat ja kävivät koulua alueella, jossa heidän taustaryhmäänsä kuuluvat olivat vähemmistössä. Vaikka etnisellä ja alueellisella eriytymisellä on paljon kielteisiä seurauksia, sillä on siten tietyssä mielessä myös positiivisia vaikutuksia turvallisuuden lisääntymisen merkityksessä.

Yleisesti ottaen ruotsalaistaustaisilla nuorilla ei ole vahvoja ennakkoluuloja ulkomaalaistaustaisia kohtaan yleensä. Suhtautuminen länsimaiden ulkopuolelta tulleisiin ja heidän jälkeläisiinsä on kuitenkin kielteisempää. Toisaalta ulkomaalaistaustaisten nuorten keskuudessa suhtautuminen ruotsalaisiin kantaväestön edustajiin oli varsin myönteistä, ja kaikkineen positiivisempaa kuin hankkeeseen niin ikään osallistuneissa Saksassa, Englannissa tai Alankomaissa. Suomalaisiin suhtauduttiin melko positiivisesti sekä ruotsalaistaustaisten että ulkomaalaistaustaisten keskuudessa, joskin amerikkalaiset olivat kaikista suosituimpia.

Tutkimuksen laatijoiden mielestä sosiaalinen integraatio on tärkeätä ennen muuta siksi, että sen puute johtaa helposti suurempiin hankaluuksiin kotoutumisen muilla osa-alueilla. Kontaktit ns. kantaväestöön luovat esimerkiksi parempia edellytyksiä oppia asuinmaan kieltä ja kehittyä sen käyttäjänä. Monipuoliset sosiaaliset suhteet vähentävät tutkitusti myös ennakkoluuloja – silloin kun kontaktit muodostuvat yhdenvertaiselta pohjalta. Laaja ystävä- ja tuttavapiiri on nykymaailmassa myös tärkeä tiedon välittäjä, aina avoimia työpaikkoja koskevaa informaatiota myöten.

Arvot ja asenteet periytyvät usein sukupolvelta toiselle

Jos on kotoutumisen sosiaalisella ulottuvuudella Ruotsissa yhä tekemistä, niin vielä enemmän sitä on kulttuuristen arvojen, käytänteiden ja traditioiden saralla. Maahanmuuton seurauksena Ruotsista on tullut vahvasti moniarvoinen ja monikulttuurinen yhteiskunta, jonka sisällä ajatellaan monista asioista perustavanlaatuisesti eri tavoin. Tämä näkyy myös monien nuorten ajattelu- ja toimintatavoissa.

Yksi väestöryhmiä varsin selvästi toisistaan erottava alue on suhtautuminen uskontoon ja siihen liittyen oma uskonnollisuus. Uskonnollisuudessa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, mutta yhdessä elämiselle yhteiskunnassa tuottaa omanlaisiaan kysymyksiä tai jopa haasteita sellainen kahtiajako, jossa iso osa väestöstä suhtautuu uskontoon ja uskontolähtöisiin asioihin ja kysymyksiin välinpitämättömästi, ja toinen osa puolestaan hyvin vakavasti ja sitoutuneesti. Tämä ero on usein merkityksellisempi kuin eri uskontokuntiin kuuluvien rajalinjat: uskonnolliset ihmiset ovat tavallaan uskonnosta riippumatta samanlaisia..

Ruotsi on tätä nykyä yksi maailman sekularisoituneimmista maista. Viime vuosikymmenten aikana sinne on kuitenkin muuttanut paljon ihmisiä maista, joissa uskonnolla on yhä tärkeä rooli niin yhteiskunnassa kuin yksilöiden ja perheiden arjessa ja juhlassa. Suurin osa Ruotsin nuorista on taustaltaan kristittyjä, mutta vahvasti uskonnollisten nuorten keskuudessa islam on yleisin uskonto. Kuitenkin myös kristittyjen ulkomaalaistaustaisten nuorten joukossa vahvasti uskonnollisten osuus on paljon suurempi kuin kristityillä ruotsalaistaustaisilla. Niistä, joilla oma tausta on Lähi-idässä tai Afrikassa, suuri osa niin kristityistä kuin muslimeista katsoo uskontonsa olevan tärkeä osa elämää.

Edellä mainitut haasteet korostuvat, jos vahvaan uskonnollisuuteen kytkeytyy arvoja ja traditioita, jotka ovat jännitteisessä suhteessa yhteiskunnan vallitseviin ja osin lakiinkin kirjattuihin arvoihin ja normeihin. Liberaalin yhteiskunnan perusperiaatteisiin kuuluu suvaita monenlaista yksilötason ajattelua ja toimintaa ja kollektiivisiakin tapoja ja traditioita. Näin toimiessaan liberaali yhteiskunta sallii kuitenkin myös käsityksiä ja näkemyksiä, joita ei aina voi pitää liberaaleina. Moniarvoisen yhteiskunnan yksi tärkeä tehtävä on kyetä tekemään erottelu sallittujen, kiellettyjen ja siedettyjen asioiden välillä.

Tutkimuksen mukaan ruotsalaistaustaisten nuorten arvot ja normit poikkeavat varsin selvästi ulkomaalaistaustaisten nuorten kulttuurisista käsityksistä etenkin siinä tapauksessa, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tausta on Lähi-idässä tai Afrikassa. Kirjoittajat korostavat ihan oikein, että molempiin ryhmiin sisältyy laaja variaatio niin liberaaleja kuin ei-liberaalejakin näkemyksiä esimerkiksi avioitumisesta, eroamisesta ja abortista, ylipäätään naisten oikeuksista ja sukupuolten tasa-arvosta sekä homoseksuaalisuudesta. Keskimäärin tarkasteluna kuitenkin myös väestöryhmien välillä on olennaisia eroja.

Kyse ei ole yksinomaan islamin vaikutuksesta. Myös sellaisilla nuorilla, joilla on tausta Itä-Euroopassa, on usein kielteisiä näkemyksiä esimerkiksi abortista ja homoseksuaalisuudesta. Niin ruotsalaistaustaisilla kuin ulkomaalaistaustaisilla nuorilla tyttöjen arvot ovat myös poikien arvoja liberaalimpia ja tasa-arvoisempia. Ulkomaalaistaustaisten tyttöjen kulttuuriset käsitykset eivät aina poikkeakaan kovin paljon ruotsalaistaustaisten poikien näkemyksistä. Iän myötä suvaitsevaisuus näyttää myös nuorilla yleistyvän. Koska tätä kehitystä tapahtuu kaikissa tutkituissa väestöryhmissä suurin piirtein saman verran, väestöryhmien väliset erot eivät pienene.

Keskimääräisessä katsannossa myös Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla nuorilla on usein ruotsalaistaustaisista varsin vahvasti poikkeavia näkemyksiä. Tietty siirtymä yhteiskunnassa vallitsevien arvojen ja normien suuntaan on kuitenkin havaittavissa, koska Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla nuorilla kulttuuriset käsitykset ovat liberaalimpia kuin Ruotsiin itse muuttaneilla. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo hyväksytään avoimemmin. Maahanmuuton toinen sukupolvi asettuu monissa katsannoissa itse Ruotsiin muuttaneiden ja ruotsalaistaustaisten väliin.

Tutkimuksessa selvitettiin myös sitä, missä määrin nuoret samastavat itsensä ”ruotsalaisiksi” ja missä määrin omaan etniseen ryhmäänsä kuuluviksi. Itsensä ruotsalaiseksi kokevien osuus oli yllätyksettömästi paljon pienempi ulkomaalaistaustaisilla nuorilla, ja itse Ruotsiin muuttaneilla vielä pienempi kuin Ruotsissa syntyneillä. Iän myötä kokemus omasta ruotsalaisuudesta kuitenkin vahvistuu – myös ruotsalaistaustaisilla. Ruotsissa syntyneistä 19-vuotiaista ulkomaalaistaustaisista 78 % piti itseään vähintään jossain määrin ruotsalaisena.

Iän myötä kuitenkin myös samastuminen omaan etniseen taustaryhmään vahvistuu niin Ruotsissa syntyneiden kuin Ruotsiin muuttaneiden nuorten keskuudessa. Etninen identifikaatio on 16-vuotiailla suurin piirtein samalla tasolla kuin heidän vanhemmillaan. Näistä nuorista monilla onkin sosiaalipsykologisessa kirjallisuudessa paljon käytetyn luokittelun mukainen ”integraatioidentiteetti” eli suuri osa heistä – varsinkin maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvista – samastuu sekä ruotsalaisuuteen että omaan etniseen ryhmään. Monilla itse Ruotsiin muuttaneista nuorista on vain taustamaan tai -ryhmän etninen identiteetti vailla syvällisempää kokemusta omasta ruotsalaisuudesta.

Usko parempaan tulevaisuuteen on ulkomaalaistaustaisilla nuorilla vahvaa

Näiden kotoutumisen ulottuvuuksien lisäksi[2] tutkijat tarkastelevat erikseen kokonaisuutta, jota he kutsuvat adaptaatioksi eli sopeutumiseksi tai mukautumiseksi. Tässä yhteydessä he tarkastelevat etenkin itse ilmoitettuja psyykkisen tai fyysisen terveyden ongelmia. Ottaen huomioon monien Ruotsiin muuttaneiden taustat maailman kriisi- ja konfliktialueilla tai muuten vaikeista oloissa, raportin laatijat pitävät perusteltuna olettaa, että nuorten vastauksista käy ilmi monenlaisia ongelmia.

Henkistä ja ruumiillistakin hyvinvointia mitattiin tutkimuksessa kysymyksillä, jotka koskivat yhtäältä pelkotiloja, ahdistusta ja masentuneisuutta sekä toisaalta psykosomaattisia oireiluja kuten vatsakipua, päänsärkyä ja unettomuutta. Useista muista maista saatujen kokemusten mukaisesti tytöt kärsivät ylipäätään tällaisista ongelmista poikia enemmän, ja ero sukupuolten välillä vain kasvaa iän myötä. Oletus ulkomaalaistaustaisten suuremmasta alttiudesta näille ongelmille ei kuitenkaan saa tuloksista tukea, vaan etenkin Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla hyvinvointi on tässä mielessä yleisempää.[3]

Alkoholin ja muiden päihteiden käytössä erot väestöryhmien välillä ovat pienehköjä ja osin vaikeasti tulkittavissa. Koska varsin suuri osa Ruotsiin muuttaneista ja heidän jälkeläisistään on muslimeja, joista useimmille alkoholin käyttöä on kulttuurisesti kiellettyä, ulkomaalaistaustaisten nuorten vähempi juopottelu ei ole yllättävää. Ero väestöryhmien välillä ei kuitenkaan ole kovin suuri, joskin se kasvaa iän myötä, kun alkoholin käyttö yleistyy ruotsalaistaustaisilla nuorilla. Huumeiden käyttö on 14-vuotiailla vielä yhtä yleistä – tai yhtä harvinaista – kaikissa syntyperäryhmissä.

Tutkimuksessa selvitettiin indikaationa normienvastaisesta ajattelusta ja toiminnasta itse ilmoitettua aggressiivisuutta ja rikollisuutta. Rikosten tekemistä arvioitiin kysymällä teräaseen mukana kantamista, näpistyksiä tai varkauksia sekä osallistumista vandalismiin. Näistä vandalismi vaikuttaisi tutkimusaineiston perusteella olevan yleisintä, mutta syntyperän mukaisten väestöryhmien välillä ei olisi juuri eroja. Varmuudella voidaan sanoa vain, että tällainen käyttäytyminen on pojilla paljon yleisempää kuin tytöillä, mikä ei yllättäne ketään.

Tämä tulos ei tutkijoiden mukaan kyseenalaista niitä vakavampiin rikoksiin keskittyneiden usein rekisteripohjaisten tutkimusten tuloksia, joiden mukaan alttius olla epäiltynä esimerkiksi väkivaltarikoksista on ulkomaalaistaustaisilla nuorilla yleisempää. Tällainen toiminta on kuitenkin kaikkineen niin harvinaista, että tilastollisten päätelmien tekeminen siitä on kyselytutkimuksessa mahdotonta. Suuren osan etenkin varkausrikoksista tekevät Ruotsissa – tilastoitujen epäilyjen perusteella – kylläkin ulkomaalaiset, mutta sellaiset, jotka eivät itse asu Ruotsissa.

Pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvänä, että ulkomaalaistaustaisilla nuorilla on monenlaisia vaikeuksia myös henkilökohtaisessa elämässä ja että tämä johtaa pessimistiseen käsitykseen tulevaisuudesta. Tutkimus osoittaa kuitenkin, että suurella osalla Ruotsin ulkomaalaistaustaisista nuorista asiat ovat subjektiivisesti tarkasteltuna varsin hyvin, heillä on vahva itsetunto ja heillä on kunnianhimoisia tavoitteita, joiden saavuttamiseen he myös uskovat. Raportin laatijat korostavat tämän havainnon merkitystä, koska paitsi että se korjaa monia vallitsevia myyttejä myös auttaa ymmärtämään muita myönteisiä kehityskulkuja.

Det är värt att framhålla hur viktigt och anmärkningsvärt detta resultat är. Inte sällan uttrycks farhågor om att livet för unga med utländsk bakgrund präglas av bristande framtidstro och håglöshet. Inget kunde vara felaktigare. Istället utmärks denna grupp av extremt stort framtidshopp, hög självkänsla, gott psykiskt välbefinnande och hög livskvalitet. Här finns det ett slags urkraft av ambition och förhoppningar som ganska säkert är en av hemligheterna bakom att så många lyckas väl i skolan trots ibland svåra omständigheter. (s. 219–220)

Ruotsi ei ole yhtenäinen vaan eriytynyt yhteiskunta

Tämä laajalla pitkittäisaineistolla laadittu kansainvälinen tutkimus osoittaa kiistattomasti, että nuorten integroitumisesta on mahdotonta puhua totuudenmukaisesti katsomalla asiaa vain yhdestä näkökulmasta tai tutkimalla vain yhtä kotoutumisen ulottuvuutta. Kotoutuminen on moniulotteinen ilmiö, joka kaiken lisäksi vaihtelee suuresti erilaisten taustojen sekä esimerkiksi tarkastelun kohteena olevien ihmisten iän mukaan. Kokonaiskuvaa on tärkeätä eritellä, jotta saavutetaan tietoa eikä pelkästään informaatiota.

Jos integraatiota ilmiönä haluaa kuvata lyhyesti ja ytimekkäästi, tämä tapahtuu raportin kirjoittajien mukaan parhaiten valikoivan kotoutumisen käsitteellä. Joillain osa-alueilla integraatio on edennyt tai etenemässä hyvin, ja näillä alueilla on kokonaisuutena ottaen syytä suhtautua varsin luottavaisesti tulevaisuuteen. Ulkomaalaistaustaisista nuorista suuri osa tuntuu löytävän paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa varsin hyvin monilla rakenteellisen ulottuvuuden osa-alueilla kuten koulutuksessa ja työelämässä.

Kulttuurisen integraation alueella erot ruotsalaistaustaisten ja etenkin joidenkin ulkomaalaistaustaisten nuorten välillä ovat puolestaan tiukemmassa. Eroja löytyy vielä ruotsalaistaustaisten nuorten ja Ruotsissa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten nuorten välilläkin, etenkin siinä tapauksessa, että nuorten tausta on Euroopan ulkopuolella, erityisesti Lähi-idässä tai Afrikassa. Muun muassa Irakista, Syyriasta ja Somaliasta on Ruotsiin muuttanut viime vuosikymmeninä paljon ihmisiä, joten tällä kulttuurisella moninaistumisella ja väestöryhmien eriytymisellä on laaja yhteiskunnallinen merkitys.

Valikoivan integroitumisen kyljellä kulkeekin toinen ilmiö, jota kirjoittajat kutsuvat nimellä eriytynyt yhteiskunta (separerat samhälle). Heidän mielestään tämä termi on neutraalimpi kuin julkisessa keskustelussa paljon käytetty ja erityisen kielteisessä valossa ilmenevä rinnakkaisyhteiskunnan (parallellsamhälle) käsite.

De unga vi studerat lever i många stycken skilda och avskilda liv. Det är en funktion, som vi ser det, av en stark boendesegregation, där både socioekonomisk utsatthet och utländsk bakgrund samverkar till att profilera dem som bor i olika områden, i kombination med höga barriärer för mellanetnisk parbildning. (…) [D]et är värt att notera det faktum att unga med bakgrund i Mellanöstern och Afrika i så låg utsträckning är inblandade i […] gränsöverskridande kontakter, samtidigt som det även i kulturellt avseende är de som skiljer sig mest från de flesta andra grupper. (s. 221)

Vaikka monilla kotoutumisen osa-alueilla on nähtävissä kiistatonta myönteistä kehitystä, kirjoittajat arvioivat teoksen päätteeksi, että tulokset saattavat kuitenkin monille tuottaa pettymyksiä. Julkisuuden piirissä on heidän mukaansa oltu liian optimistisia, ja sen mukaisesti tavoitteita on asetettu tasolle, jota ei alun pitäenkään ole voinut pitää realistisina. Siinä missä tarpeeton pessimismi estää ryhtymästä toimiin alueilla, joilla todella on paljon edistystä saavutettavissa, liiallinen optimismi on omiaan tuottamaan turhia pettymyksiä. Korkeatasoinen empiirinen tieto antaa mahdollisuuden suhtautua asioihin realistisesti.

Viisi taustatekijää vaikuttaa eriytymiseen

Ruotsalaiset tutkijat erittelevät viisi sellaista tekijää, joiden voi perustellusti ajatella hankaloittavan oman paikkansa löytämisen ja uuteen yhteiskuntaan sopeutumisen prosesseja. Nämä tekijät ovat etäisyys, sosialisaatio, syrjintä, sosioekonominen asema sekä segregaatio. Joidenkin ulkomaalaisten nuorten kohdalla vaikuttavat vain jotkin osatekijät, mutta osalla Ruotsiin muuttaneista ja heidän jälkeläisistään yhdistyvät monet huono-osaisuutta aiheuttavat ja vaivalloista integraatiota tuottavat tekijät. Näin vahvistuvat tai kumuloituvat myös niiden seuraukset ja vaikutukset.

Etäisyys tarkoittaa sitä välimatkaa, joka on muuton kohteena olevan länsimaisen Ruotsin ja muuttajan tai hänen vanhempiensa lähtömaiden välillä. Monissa maissa, joista Ruotsi on viime vuosikymmeninä vastaanottanut paljon maahanmuuttajia, ihmisoikeuksien toteutuminen on vielä varsin kehittymätöntä, sukupuolten välillä vallitsee runsaasti eriarvoisuutta, köyhyys estää ihmistä saavuttamasta unelmiaan ja uskonnolla on vahva rooli arvojen, asenteiden ja traditioiden alueilla. Toisistaan kaukana olevien arvojärjestelmien lähentymiseen menee aikaa, ja tämä pitäisi kirjoittajien mukaan tunnustaa paremmin. Silloin myös integraatiota voitaisiin edistää oikein sekä riittävillä resursseilla ja pitkäjänteisyydellä.

Ruotsiin nuorina tulleiden ja Ruotsissa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten arvomaailma ja maailmankuva muotoutuvat pitkälti perheen ja muun sosiaalisen lähiverkoston kasvatuksen tuloksena. Osalla kauempaakin tulleista on jo valmiiksi liberaali arvomaailma, ja monet vanhemmat sisäistävät länsimaisia arvoja lastensa kasvattamisessa. Monissa tapauksissa lapset kuitenkin kasvavat konservatiivisemmassa kulttuurisessa miljöössä, jossa perheen ja suvun perinteisten arvojen omaksuminen koetaan luonnollista. Osa nuorista irtautuu konservatiivisista arvoista itsenäistyessään, mutta monet jatkavat niiden välittämistä vielä seuraavallekin sukupolvelle.

Käsitystä ja kokemusta ulkopuolisuudesta voi edelleen vahvistaa omakohtaisesti koettu tai lähipiirissä tiedostettu syrjintä. Kirjoittajien mukaan syrjinnästä on monista lähteistä niin paljon todistusaineistoa saatavilla, ettei ilmiön olemassaoloa tarvitse epäillä. Heidän oma tutkimuksensa ei suoraan vahvista oletusta ulkomaalaistaustaisten nuorten kokeman syrjinnän suuremmasta yleisyydestä, mutta senkin perusteella syrjintä perustuu ulkomaalaistaustaisten tapauksessa usein nimenomaan omalle identiteetille tärkeisiin asioihin kuten etnisyyteen, kansallisuuteen tai ihonväriin.

Monet ulkomaalaistaustaiset nuoret menestyvät opinnoissaan, pärjäävät työelämässä ja selviävät elämässä tuloillaan. Suuri osa heistä on kuitenkin kasvanut ja myös paraikaa elää sosioekonomisesti ahtaissa oloissa, jotka rajoittavat esimerkiksi lasten ja nuorten mahdollisuuksia harrastaa ja päästä sitä kautta kiinni yhteiskuntaan. Työmarkkinoiden edellyttämän ruotsin (ja usein myös englannin) kielen taito jää monilta saavuttamatta, ja kaikista vaikeimmassa asemassa ovat ne, joilla opintopolku jää ennenaikaisesti kesken. Erityisesti heidän asemaansa pitäisi kirjoittajien mielestä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.

Lisäksi suuri osa Ruotsin ulkomaalaistaustaisista lapsista ja nuorista kasvaa alueilla, joilla kontaktit ruotsalaistaustaisiin ovat vähäisiä, joissain tapauksissa miltei olemattomia. Etninen alueellinen segregaatio vaikeuttaa pahimmillaan niin sosiaalista ja kulttuurista kuin rakenteellista integraatiota, varsinkin, jos siihen kytkeytyy sosioekonomista huono-osaisuutta, muuta syrjäytymistä ja sekä objektiivisesti todettavaa että subjektiivisesti koettua ulkopuolisuutta. Pahimmillaan tällaiset alueet toimivat tehokkaina kasvualustoina ääriajattelulle ja rikollisuudelle.

Ruotsin poliisin määrittelemillä haavoittuvilla (utsatta) alueilla asuu Ruotsissa puoli miljoonaa ihmistä ja heistä kolme neljäsosaa on tällä hetkellä ulkomaalaistaustaisia. Tällaisilla alueilla asukkaiden keskimääräinen sosioekonominen asema on heikko ja rikollisuudella on haitallista vaikutusta paikalliseen elämään. Alueilla, jotka on määritelty erityisen haavoittuviksi, asui vuonna 2021 noin 266 000 henkilöä, joista 82 % ulkomaalaistaustaisia. Tällaisilla alueilla rikollisuudella ja ääriajattelulla on vielä suurempi paikallinen merkitys, ja jopa rinnakkaisyhteiskunnista voidaan perustellusti puhua.

Etnis-kulttuurisesti moninaisen Ruotsin tulevaisuus

Ruotsin tilastoviranomaisen SCB:n väestöennusteen mukaan noin neljäsosa Ruotsin väestöstä on ulkomailla syntyneitä vuonna 2070. Jos mukaan lasketaan myös Ruotsiin muuttaneiden lapset Ruotsissa käytetyn ulkomaalaistaustaisuuden määritelmän mukaisesti, päästään vielä selvästi korkeampaan prosenttiosuuteen. Väestörakenteen muutos korostuu suurimmissa kaupungeissa ja vielä tarkemmin joillain niiden asuma-alueista.

Ruotsin maahanmuuttohistoria on Suomeen verrattuna paljon pidempi, muuttihan nimenomaan Suomesta Ruotsiin paljon ihmisiä ennen muuta työn perässä 1960- ja 1970-luvulla. Viime vuosikymmeninä Ruotsiin on muutettu myös paljon maista ja alueista, joista tulleilla on tämän tutkimuksen valossa paljon sekä kulttuurista välimatkaa että sosioekonomista haavoittuvuutta. Integraation problematiikka tulee ruotsalaistutkijoiden mukaan varmasti säilyttämään Ruotsissa yhteiskuntapoliittisen relevanssinsa pitkälle tulevaisuuteen.

Tutkimuksen tuloksia voidaan tämä tulevaisuuden näkymä mielessä tulkita niin optimistisesti kuin pessimistisesti. Optimistit korostavat monien muuttajien ja etenkin heidän lastensa vahvaa pyrkimystä eteenpäin elämässä ja myös monien onnistumista tavoitteiden saavuttamisessa. Ruotsin ulkomaalaistaustaisesta väestöstä löytyy runsaasti resilienssiä, jonka avulla elämään ja yhteiskuntaan päästään kiinni myös vähemmän suotuisista lähtökohdista. Parhaiten menestyneet näyttäytyvät muille esikuvina ja esimerkkeinä, myönteisinä roolimalleina. Sitä mukaa kun työelämä moninaistuu, myös syrjinnän voi olettaa vähenevän.

Pessimistit löytävät tutkimusraportista tietenkin täysin toisia asioita. He huomauttavat korkeasta työttömyydestä, vahvasta toimeentulotukiriippuvuudesta, matalasta koulutustasosta ja nuorten tapauksessa myös runsaslukuisesta koulupudokkuudesta. Ulkomaalaistaustaiset ovat heidän mukaansa jo nyt taakka ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja tulevaisuudessa tämän rasitteen voi tähänastisen tiedon perusteella odottaa vain kasvavan. Ruotsalaiset työmarkkinat ovat vauhdilla kehittymässä suuntaan, jossa vähäisellä koulutuksella ja heikolla kielitaidolla ei ole menestymisen mahdollisuuksia.

Sosiaalisella ja kulttuurisella ulottuvuudella optimistit ajattelevat, että vaikka edistys on ollut toivottua hitaampaa, sitä on kuitenkin tapahtunut. Vielä muutama vuosikymmen sitten ”kantaruotsalaisetkin” ajattelivat esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, yksilöiden vapauksista ja vähemmistöjen oikeuksista paljon konservatiivisemmin kuin nyt. He myös korostavat, ettei kulttuurisessa moninaisuudessa sinänsä ole mitään vikaa, kunhan tietyt perusedellytykset arvoissa ja asenteissa täyttyvät.

Pessimisti löytää vasta-argumentteja esimerkiksi rikostilastoista ja kaventuneista yksilöiden oikeuksista monilla uskonnon vahvasti ohjaamilla haavoittuvilla alueilla. Konservatiiviset arvot eivät heidän mukaansa väisty ainakaan nopeasti, varsinkaan lähiöissä, joissa etnis-kulttuurisen eriytymisen seurauksena liberaaleja arvoja ja normeja on vaikea välittää eteenpäin. Pessimisti ajattelee, että yhteiskunnan on pakko olla myös kulttuurisesti yhtenäinen ollakseen vakaa ja toimiva.

Kirjan kirjoittajien mukaan niin optimismiin kuin pessimismiin on perusteensa, mutta molemmat ajattelutavat johtavat yksin harhaan. Tärkeätä olisi saada ruotsalaiseen yhteiskuntaan lisää sellaista rakentavaa keskustelua, jossa eri osapuolet perehtyvät tosiasioihin ja kunnioittavat keskustelukumppaneitaan. Sellainen debatti, jossa ääneen pääsevät vain toiveajattelijat tai hälytyskellojen soittajat, todennäköisesti ennemmin lisää ongelmia kuin ratkaisee vanhoja. Tämä olkoon ohjenuorana myös suomalaiselle kotoutumis- ja kotouttamispoliittiselle keskustelulle.

---

[1] Tutkimuksessa käytetään työmarkkinoille sijoittumisen osalta jaottelua etablerad/övrig. Ensiksi mainittuun kategoriaan kuuluvat ne, joiden vuotuiset ansiot ovat olleet yli 246 700 kruunua vuodessa.

[2] Raportissa tarkastellaan lyhyesti myös kotoutumisen poliittista ulottuvuutta, mutta sen vähäisen informaatioarvon vuoksi tämä osa-alue jätetään tässä yhteydessä käsittelemättä.

[3] Kirjoittajat ovat samalla tietoisia siitä, että kun on kyse itse ilmoitetuista ongelmista, kulttuuriset normit ja arvot saattavat vaikuttaa siihen, että joissain väestöryhmissä psyykkisistä ongelmista puhumista pidetään stigmatisoivana, ja asia jää siten raportoimatta.

Aion elää

”Minä haluan että minua luetaan.” Lale Gülin esikoisromaanin alussa on useampikin motto, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat hollantilaiselta kirjailijalta, joka käytti nimimerkkiä Multatuli. 1800-luvun jälkipuoliskolla teoksensa kirjoittanutta Multatulia (Edouard Douwes Dekker) pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä hollantilaisista kirjailijoista.

Tältä osin voi ajatella Lale Gülin saavuttaneet tavoitteensa: vuoden 2021 alussa ilmestyneestä kirjasta on otettu saman vuoden loppuun mennessä lukuisia painoksia, ja se on ollut valtaisa myyntimenestys. Teos voitti merkittävän kirjallisen yleisöäänestyksen (NS Publiekprijs), ja Gül itse valittiin vuoden hollantilaiseksi. Vuonna 2022 teos ilmestyy useilla muilla kielillä, ja siitä on valmisteilla elokuva. Gül on 24-vuotias.

Teoksen nimi hollanniksi on Ik ga leven, ja sen voisi kai parhaiten suomentaa näin: Aion elää. Teos on kirjoitettu romaaniksi, mutta alusta lähtien on peittelemättömän selvää, että sen päähenkilö on kirjailija itse ja teoksen teemana hänen kamppailunsa yksilönvapauden ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ahdasmielistä perhettä ja sen edustamaa uskontoon ja etnisyyteen nojaavaa kollektivistista kulttuuria vastaan. Perheen isän isä on muuttanut Alankomaihin Turkista ja kaikki suvussa kuuluvat islamin sunnalaiseen haaraan.

Kirjan tarinassa on monta polkua, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät nuoren naisen elämän rajoittamiseen kulttuuris-uskonnollisilla perusteilla. Kertoja on parikymppinen hollannin kielen opiskelija, joka kertoo erilaisista vaiheista elämässään ja osin myös perheen ja suvun historiasta. Tarinan kliimaksin voi arvata ennalta (ja jo kirjan kansikuvasta), mutta silti se on vaikuttavasti kuvattu. Miesystävänsä jättänyt päähenkilö ottaa huoneessaan huivin päästään ja aloittaa hiukset valtoimena uuden elämän, sellaisena joka hän on.

Kamppailunsa islamilais-turkkilaista arvomaailmaa vastaan henkilöityy hänen äitiinsä. Itse väkivaltaisessa perheessä kasvanut isä yrittää sovitella, joskin asettuu lopulta aina vaimonsa puolelle. Äiti on keskianatolialaisessa maalaisyhteisössä kasvaneena omaksunut tiukan moraalisäännöstön. Se määrittää vanhemmille ja lapsille ja miehille ja naisille tiukasti heidän paikkansa. Jos lapsi ei täytä velvollisuuksiaan ja elä normien mukaan, äiti on epäonnistunut ja koko perhe joutuu häpeään. Kuoleman jälkeen Jumala syyttää äitiä kasvatuksen laiminlyönnistä.

Päähenkilön Büsran identiteettiä määrittää myös suhde hollantilaistaustaiseen poikaystävään Freekiin. Suhteet vanhempiin ja ikätovereihin havainnollistavat erinomaisesti sitä dilemmaa, jonka tutkimuskin on usein osoittanut. Maahanmuuttajien lapsilla on usein riskinä pudota maailmojen väliin. He eivät pysty samastumaan mutkattomasti vanhempiensa usein konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin, mutta yhteys ns. kantaväestöön ei myöskään ole vailla kitkaa ja jatkuvaa selittämisen pakkoa. Toisaalta ulkopuolisuus antaa mahdollisuuden vertailla analysoiden erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja tapoja ajatella. Gülin huomiot ovatkin usein kiitettävän teräviä.

Gülin kirja on monella tapaa provokatiivinen. Kertomus äityy kuitenkin hyvin poikkeukselliseksi, kun päähenkilö kuvaa suorasukaisesti seksuaalista kanssakäymistään Freekin kanssa. Avioliittoa edeltävä suhde ja vieläpä ei-muslimiin on lähtökohtaisesti kielletty, ja Büsra pitää sen vanhemmiltaan visusti salassa. Samanaikaisesti hän paljastaa suhteen lukijoille hyvin yksityiskohtaisesti, osin suorastaan pornograafisesti. On aika rajua lukea, kun muslimitaustainen nuori nainen kirjoittaa tarkasti päähenkilön neitsyyden menettämisestä ja seksuaalisista nautinnoista.

Etenkin tässä kohden mietin, eikö vähempi olisi riittänyt. Ajattelin, että Gül olisi kyllä saanut viestinsä läpi ilman näin pitkälle menemistäkin. Ymmärrän kuitenkin, että kirjailijan kertoma tarina edellyttää kaikki teoksen kaikki osat. Muuten jotakin olisi kuitenkin jäänyt kertomatta, eikä rohkeus olla oma itsensä olisi saavuttanut täyttymystään. Eksplisiittisillä seksikohtauksilla on oma sängyn ulkopuolinen relevantti sanomansa: minä saan tehdä näin, minä saan nauttia rakastelusta, minä saan kertoa siitä julkisesti, mitä teen ja tunnen.

Vastavuoroinen seksi antaa myös mahdollisuuden sukupuolten valta-asemien näkökulmasta kiinnostavaan kulttuuriseen pohdintaan, jossa asiat kääntyvät päälaelleen ja kollektiivinen rinnastuu yksityiseen. ”Valitin usein, että islamilaisessa kulttuurissa naisen suurinta kontrollointia oli hänen seksuaalisuutensa kontrollointi. Nyt tajusin, että naisilla olikin mahdollisuus kontrolloida miesten seksuaalisuutta.” Henkilökohtainen on todellakin poliittista. En voi myöskään olla ajattelematta, että pelko tästä naisten vallasta saattaa hyvinkin perustella patriarkaalisten kulttuurien alistavia normeja ja käytäntöjä.

Kirjailijalle ei varmaankaan tullut täytenä yllätyksenä, että häneen kohdistetaan taustayhteisöstä käsin vahvaa kritiikkiä. Syytökset ovat paikoin niin kovia ja kieli niin värikästä, että se pakottaa puolustautumaan ja joissakin herättää myös raivoa. Arvostelu yltyi kevään 2021 mittaan, kun teos osoittautui myyntimenestykseksi ja Gül kutsuttiin esiintymään television puheohjelmiin. Vakavammaksi tilanne muuttui, kun hänen turvallisuuttaan uhattiin pahimmillaan tappouhkauksilla, ja hän tarvitsi virkavallan suojelua.

Sitä vastoin tuntuu oudolta, että Gül ajatteli voivansa kirjansa julkaisemisen jälkeen vielä asua kotonaan. Jos jompikumpi omista lapsistani kirjoittaisi meidän perheestämme niin suoraan kuin mitä Gül tekee, kuvauksen ei tarvitsisi olla edes näin kriittinen ollakseni hänen teostaan pahoillani. Ajattelin, että vaikka kirjailija selvästi kykenee erittelemään ja arvioimaan hankaliakin asioita hyvin rationaalisesti, jollain toisella tasolla hän on ilmeisesti häkellyttävän naiivi. Viimeinen pisara hänen vanhemmilleen oli kuulemma ollut Gülin hollantilaiselta populistilta ja anti-islamistilta Geert Wildersiltä saama tuki.

En tiedä, kuinka hyvin Gül on ylipäätään osannut valmistautua siihen, että hänen kertomuksensa tarjoaa mainiota materiaalia maahanmuuttovastaisille, anti-islamisteille ja monikulttuurisuuskriitikoille. Ainakaan hänen tarkoituksensa ei ollut kuulua tähän joukkoon eikä edes kritisoida islamia ja turkkilaisuutta sinänsä. Ongelmana ei ole kulttuuri tai arvomaailma kokonaisuudessaan, vaan sen jotkin, yksilönvapautta modernissa yhteiskunnassa rajoittavat piirteet. Gül korostaa, että alistavista ja ahdasmielisistä tulkinnoista harvat edes pohjautuvat suoraan pyhiin teksteihin. Ne ovat uskonnollisten auktoriteettien (Miesten) myöhemmin kehittämiä patriarkaalista valtaa pönkittäviä kulttuurisia normeja, joita voi muuttaa.

Muutkin voivat käyttää Gülin kirjaa omalle agendansa välineenä. Gül kirjailijana ja hänen päähenkilönsä kirjassa ovat osoituksia siitä, että islamilaisen kasvatuksen täytyy todella olla ankaraa ja tinkimättömän johdonmukaista. Kirjastosta ei saa lainata kirjoja, jalkapalloa ei saa pelata, luokkaretkelle ei saa lähteä, palkkatöihin ei saa mennä. Kaikista näistä tekemisistä nuorille (naisille) avautuu toinen maailma, joka houkuttelee ja turmelee. Lopulta huivi riisutaan, kaikesta arvokkaasta luovutaan ja pyhä uskonto hylätään. Helvettiin joutuu nuori ja häpeään koko suku.

Perheen ja suvun pyrkimykset saada Büsra jo nuorena naimisiin omasta piiristä olevan ja hartaaksi ja traditiotietoiseksi tunnetun pojan kanssa toistuvat usein. Varsinkin lomalla Turkissa monet lähiseudulta olevat sukulaiset ja puolitutut kauppaavat Büsralle ja hänen vanhemmilleen poikaansa, eikä vähiten siksi, että naimakauppa tarjoaisi mahdollisuuden saada köyhän perheen oma poika rikkaaseen länsimaahan ja lähettämään sieltä rahaa kotiinsa. Büsra kieltäytyy kerta toisensa jälkeen. Kerran kotioloissa hän tekee sen harvinaisen painokkaasti niin, että sanoo haluavansa avioitua koulutetun miehen kanssa.

Ajatus on lähipiirin mielestä pöyristyttävä: kuka hän oikein luulee olevansa! Kohtaus palauttaa minun mieleeni sen, minkä kerran luin tutkimuksestakin: Alankomaissa koulutetut musliminaiset haluavat avioitua niin ikään koulutetun ja arvomaailmaltaan vapaamielisen miehen kanssa. Siis sellaisen, joka sallii heidän jatkaa koulutusta ja/tai työntekoa ja elää yksilönä miehensä rinnalla. Heikommille eväille jääneet miehet puolestaan suosivat vaimoja Turkin maaseudulta. Eli sellaisia, jotka alistuvat etnisen yhteisön ja kulttuurisen normiston mukaiseen paikkaan perheessä. Osa etnisestä ryhmästä lähtee sosiaalisesti nousevaan, osa laskevaan spiraaliin.

Lukemissani arvosteluissa Aion elää -teosta on kiitetty etenkin kirjailijan rohkeudesta ja sanoman vahvuudesta ja ajankohtaisuudesta. Kritiikkiä se on saanut puolestaan ilmaisun paikoittaisesta koukeroisuudesta ja tyylin epätasaisuudesta. Syytöksen kielen tietystä hiomattomuudesta ymmärrän. Aluksi epäilin omaa kielitaitoani, kun monien pitkien lauseiden ja outojen sanajärjestysten ymmärtäminen osoittautui hankalaksi. Koska ongelmia oli myös hollantia äidinkielenään puhuvilla, vika ei ilmeisesti ollut minussa. Kustannustoimittaja oli ilmeisesti tässä kohtaa laiskotellut.

Sen sijaan tyylin vaihteluun suhtaudun eri tavoin kuin kirjan kriitikot. Se on tosiaan yhtäältä kaunokirjallinen (autofiktiivinen) kasvukertomus, mutta sisältää myös perinpohjaisesti analysoivia luentomaisia osuuksia, palopuhetta lähenevää julistamista, epätodellisiksi konstruoituja dialogeja nuorten ja perheenjäsenten kesken sekä tosiaan tuon pitkähkön kuvauksen päähenkilön seksuaalisista kokemuksista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja filosofiaan sopivat ehkä amsterdamilaiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta huonosti nuoren tytön suuhun. En itse osaisi paikallistaa teosta mihinkään kirjallisuuden lajiin.

Ajattelen kuitenkin, että alun sitaatit voivat olla avain myös tyylilajien vaihtelun ymmärtämiseen. Multatulin tunnetuin teos, vuonna 1860 julkaistu ja Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) sijoittuva Max Havelaar, on myös monikerroksinen ja monenlaisista aineksista koostuva kirja, jonka pääteema on häikäilemättömän siirtomaavallan arvostelu. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta tarinan päälle on rakennettu useita kehyskertomuksia. Molemmissa kirjoissa epätavalliset kerronnalliset ratkaisut pitävät lukijan hereillä ja vieraannuttavat konkreettisista yksityiskohdista havaitsemaan varsinaisen sanoman.

Kiinnostavimman kirjoituksen teoksesta olen lukenut De Groene Amsterdammer –lehdestä, ja sen on kirjoittanut itse ahdasmielisestä kalvinistisestä yhteisöstä (osittain) omaelämäkerrallisen teoksen julkaissut Franca Treur. Tuo kirjoitus auttaa näkemään, että myös kristillisyyden piirissä voi olla samantyyppistä uskontovetoista konservatismia ja kollektivismia ja että suhtautuminen teokseen voi olla myös samanlaista. Treur toivoo, että kaikesta kalabaliikista huolimatta Gülin kirjaa jaksetaan lukea myös ajatuksella. Lisäksi hän toivoo, että Gülille itselleen ei tapahdu mitään pahaa. Sitä toivon minäkin.

Lale Gül: Ik ga leven. Prometheus 2021, Amsterdam.

Yhdessä elämisen vaikea taito

Demokratia tarkoittaa tapaa elää järjestäytyneesti yhdessä siitä huolimatta, että olemme erilaisia. Näin kirjoittaa teoksessaan De ontmanteling van de democratie (2018) palkittu hollantilainen journalisti Marcel ten Hooven. Demokratian selviäminen ajassamme ei kuitenkaan ole enää millään tapaa itsestään selvää. Tähän viittaa myös hänen kirjansa nimi, jonka voisi suomentaa demokratian purkamiseksi tai purkautumiseksi.

Kansanvallan toimintaedellytyksiä ja menestymisen mahdollisuuksia on viime vuosikymmeninä ensin nakertanut uusliberalismi, joka on siirtänyt vallan demokraattisesti valituilta poliittisilta elimiltä markkinavoimille. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, monet tuntevat asemansa aina vain huonontuneen ja useat kokevat ravaavansa jatkuvan kilpailun oravanpyörässä. Reaktiona näihin ilmiöihin on syntynyt vielä suurempi uhka: populismi, joka kanavoi viholliskuvien avulla kansalaisten tyytymättömyyttä omaksi kannatuksekseen. Populistit haluavat palauttaa vallan kansalle, mutta sellaiselle, josta on puhdistettu pois ei-toivotut elementit ja heidän kanssaan eri mieltä olevat. Populistien demokratiakäsityksessä poliittinen yhdenvertaisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus eivät kuulu maahanmuuttajille eivätkä toisinajattelijoille.

Esittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin ten Hoovenin ajatuksia siitä, millä lailla demokratia on ajautunut vaaraan sekä miten hänen mukaansa voitaisiin taas päästä turvallisemmille vesille. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Mitä on demokratia?

Ten Hooven määrittelee demokratian yhdessä elämisen taidoksi tai taiteeksi. Hän käyttää tietoisesti tässä hollannin kielen sanaa kunst, joka viittaa sekä luovuuteen (taide) että käytännön osaamiseen (taito). Demokratia on menetelmä elää ja toimia rauhallisesti yhdessä sekä ratkaista vastaan tulevia ristiriitoja ja konflikteja järjestäytyneellä ja sivistyneellä tavalla. Se edellyttää kokemusta samassa veneessä olemisesta, sosiaalista yhteen kuulumista, kohtaamisia ja yhteistyötä sekä keskinäistä solidaarisuutta. Demokratiassa ihmisten ei tarvitse pelätä seurauksia omasta erilaisuudestaan.

Olennaista on yksilöiden vapaus olla oma itsensä ja ajatella itsenäisesti. Tämän vapauden takaa oikeusvaltio. Oikeusvaltio pitää huolen siitä, että politiikassa keskitytään yhteisten asioiden hoitamiseen puuttumatta ihmisten elämään enempää kuin mitä on välttämätöntä. Demokraattisen oikeusvaltion erottaa autoritaarisista ja totalitaarisista maista se, että oikeusvaltiossa vallankäyttö perustuu lakiin, kun taas epädemokraattisissa poliittisissa järjestelmissä päätöksiä voidaan tehdä ja panna toimeen mielivaltaisesti. Se tuottaa yhteiskuntaan pelkoa ja avuttomuuden tunnetta, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ilman suoria rangaistuksiakin. Tämän takia sellaiset poliittiset toimijat, jotka kyseenalaistavat lakien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteet, muodostavat suuren uhan demokraattisille järjestelmille ja ihmisten vapauksille ja oikeuksille.

Demokratia on myös kansan ja sen enemmistön valtaa. Ten Hoovenin mukaan suhteelliseen vaalitapaan perustuva edustuksellinen demokratia on osoittautunut järjestelmänä toimivimmaksi. Vaaleissa valitaan kansan edustajat lakeja säätäville valtiopäiville, ja toimeenpanevan vallan käyttäjät hallituksessa voivat saada hyväksytyksi ainoastaan sellaisia päätöksiä, joita tukee valtiopäivien jäsenten enemmistö. Demokraattinen enemmistövalta on kuitenkin oikeudenmukaista vain, jos poliittiseen vähemmistöön ja muihin erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien oikeuksia kunnioitetaan. Valtiopäivien suurikaan enemmistö ei saa hyödyntää asemaansa polkemalla vähemmistössä olevien asemaa ja intressejä.

Demokratia edellyttää siinä toimivilta tiettyjä ominaisuuksia ja käyttäytymissääntöjä. Sekä poliitikot että kansalaiset tarvitsevat ten Hoovenin mukaan sosiaalista mielenlaatua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Heillä on myös hyvä olla malttia ja harkitsevuutta sekä kykyä suhteellistaa asioita ja itsensä. Toisin ajatteleminen täytyy hyväksyä ja ylipäätään tunnustaa yhteiskunnan moninaisuus. Demokraattisilta poliitikoilta odotetaan myös irtautumista ennakkoluuloista ja valmiutta ottaa vastaan toisten näkemyksiä ja muuttaa omiaan käsityksiä ja mieltymyksiä.

Demokratiassa kansalaiset ovat vapaita, mutta samalla tuomittuja hyväksymään yhteiskunnan jakautuminen heidän keskinäisten erojensa pohjalta syntyneisiin ryhmiin. Kaikkialla missä on vapautta, on myös moninaisuutta, joka on uskallettava kohdata. ”Demokratia ei sovi pelkureille”, hän siteeraa myötämielisesti erästä 1960-luvun hollantilaista liberaalipoliitikkoa. Vapaus tuottaa vastuuta niin päättäjille kuin kansalaisille. Päättäjien on jaksettava olla suvaitsevia erilaisuutta kohtaan, kansalaisilta odotetaan paitsi toisten ihmisten myös yhteisten pelisääntöjen hyväksymistä.

Polarisaatiota ei kannata pelätä. Tiettyyn rajaan saakka sitä demokratiassa jopa tarvitaan, koska sopiva jakautuminen auttaa selkeyttämään kysymyksenasetteluja, mobilisoimaan joukkoja ja luomaan järjestystä kaoottiselta vaikuttavaan yhteiskuntaan. Vastakkainasettelu ei siten välttämättä ole tuhoisaa, vaan se voi myös luoda toimivat puitteet asioiden ja keskinäisten välien rauhanomaiselle selvittämiselle. Yhteiskunta perustuu yhteisille arvoille vain utopistien ja diktaattoreiden päiväunissa. Olennaista on kuitenkin pystyä hillitsemään polarisaation liiallista kärjistymistä ja väestöryhmien ajautumista liian kauaksi toisistaan, vuorovaikutuksen ulottumattomiin.

Ten Hoovenin tapa suhtautua demokratiaan tuo samalla esille sen haavoittuvuuden. Ylläpitääkseen omia arvojaan ja toteuttaakseen periaatteitaan avoin kansanvalta asettaa samalla itsensä koko ajan alttiiksi sille, että kohtuuden, suvaitsevaisuuden ja harkinnan rajoissa ei pysytä. Osoittaakseen avoimuuttaan se joutuu sallimaan myös sellaista, joka kiistää demokratian pelisäännöt ja jopa sen itsensä. Demokratia kieltää itsensä julistamalla yhteiskunnallisia ilmiöitä liian helposti laittomiksi, mutta sen on myös osattava ja jaksettava taistella epädemokraattisia voimia vastaan. Demokratia on jatkuvasti riskialueella, koska sillä ei ole sisäsyntyisiä välineitä itsensä puolustamiseen, arvioi jo 1930-luvulla kaukonäköinen hollantilainen intellektuelli Menno ter Braak.

Populismi vaarantaa demokratian

Demokratiaan sisältyy sen luonteesta johtuen myös muita elementtejä, jotka lisäävät sen haavoittuvuutta ja altistavat sen kritiikille. Yksi näistä on päätöksenteko- ja toimeenpanojärjestelmän hitaus. Koska lakeja ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan, monenlaisia asioita on otettava vallankäytössä huomioon. Demokratiassa tunnustetaan yleisemminkin, että asiat ovat usein monimutkaisia ja että ongelmia voidaan ratkoa vain asteittain. Yhteiskunnan ja muun toimintaympäristön laajuus ja jatkuva muutos edellyttävät niin ikään perusteellista harkintaa. Näin ollen demokratia on hidas järjestelmä, joka helposti saadaan näyttämään tehottomalta. Kun päätöksiä valmistellaan systemaattisesti, rationaalisesti ja mahdollisimman objektiivisesti, politiikka voi myös latistua jäykäksi ja epäluovaksi teknokraattisuudeksi, jonka puitteissa tehdyt moraaliset valinnat ovat piilossa.

Kansalaiset voivat myös kokea päätöksentekijät ja demokraattiset instituutiot etäisiksi. Kun pyritään tekemään päätöksiä harkitusti ja tietoon perustuen, eri osapuolten intressejä tasapainottaen ja erilaisia seurauksia punniten, se tuottaa politiikkaan helposti myös kansalaisia vieraannuttavaa kieltä ja käyttäytymistä. Politiikkaa voi todella olla vaikea seurata. Demokratia on siten jatkuvasti vaarassa joutua populistien yksinkertaistavien ja suoraviivaisten hyökkäyksien kohteeksi, mutta se voi myös omalla hyvää tarkoittavalla toiminnallaan vieraannuttaa kansalaiset itsestään.

Populismia Hooven pitää kuitenkin tällä hetkellä demokratian pahimpana uhkaajana. Hän pitää sitä eräänlaisena patologisena poikkeamana kansanvallasta. Demokratian monet keskeiset elementit vääristyvät populismilla tavalla, jonka tuloksena ei ole kansanvallan kehittäminen vaan demokratian vastainen politiikka.

Siinä missä demokratian ytimessä on näkökulmien ja mahdollisten ratkaisujen moninaisuus, populismin vastaus yhteiskunnallisiin kysymyksiin on yksi ja yksinkertainen totuus. Demokraatit ymmärtävät kansan heterogeeniseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikkia osia pitää kuunnella. Populistit taas tulkitsevat kansan vallan siten, että vallalla oleva näkemys on myös kansan kollektiivinen tahto, jota kaikkien on toteltava. Moninaisuuden myöntämisen ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen lisäksi populistit kiistävät oikeusvaltion perusperiaatteet ja kansalaisten yhdenvertaisuuden.

Ten Hooven kirjoittaa teoksessaan useista eurooppalaista populisteista, ennen muuta Alankomaiden voimakkaan anti-islamistisesta Geert Wildersistä ja uudemmasta tulokkaasta Thierry Baudet’sta. Eniten hän analysoi kuitenkin Donald Trumpin nousua Yhdysvaltain presidentiksi ja toimintaa tässä asemassa, koska hänen henkilönsä tuo niin selvästi näkyviin joitain aidosti vaarallisen populistin tunnusmerkkejä. Näistä asioista ja niiden taustoista on myös syytä puhua, koska samat rakenteelliset tekijät löytyvät monista muistakin maista. Trumpia ei siten voi ohittaa pelkästään amerikkalaisena poliittisena omituisuutena.

Trumpilta puuttuu ten Hoovenin mukaan sekä valta-asemaan kuuluvat vastuullisuus ja omatunto että tarve pysyä puheissaan ja teoissaan totuudessa. Trumpin käsityksen mukaan totta on se, joka todeksi esitetään. Ten Hooven siteeraa huolestuneena Hannah Arendtia, jonka mukaan valehtelija ei kiistä ainoastaan joitain tosiasioita, vaan ylipäätään totuuden arvon. Näin avataan portti sisäisesti johdonmukaiselle, mutta fiktiiviselle maailmalle, jossa voi vastuuttomasti puhua esimerkiksi poliittisista vastustajista mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät enää erota toisistaan totta ja tarua, ovat alttiita totalitaristisille ideologioille.

Mielivaltaisesti toimiva ja totuudesta piittaamaton poliitikko suistuu väistämättä autoritaarisuuteen, ellei hän siihen pyri jo alusta pitäen. Koska johtajuudesta puuttuu sen moraalinen ydin, populistinen poliitikko ei voi säilyttää suosiotaan muuten kuin puhumalla suuria ja mielellään profeetallisesti sekä edellyttämällä kannattajiltaan ehdotonta kuuliaisuutta. Populisti halveksii demokraattisen johtajan parhaita ominaisuuksia kuten vaatimattomuutta, itsehillintää, rehellisyyttä, luottamusta ja luotettavuutta sekä omien heikkouksiensa myöntämistä. Hän tekee näin kenties spontaanisti, mutta myös siksi, että populisti tietää näiden piirteiden ja ominaisuuksien vievän hänen oman johtajuutensa tuhoon.

Populismi ei myöskään juuri voi muuta kuin synnyttää vihaa ja raivoa. Aggressiivisella liioittelulla on kaksi funktiota. Uhkaamalla ja pelottelemalla ajetaan poliittisia vastustajia nurkkaan, ja vihantäytteisellä retoriikalla edistetään samalla teatraalisesti johtajan ja hänen kannattajiensa yhteyttä. Hillary Clintoniin kohdistetut kampanjatilaisuusyleisön ”Lock her up” -huudot havainnollistavat hyvin molempia tarkoitusperiä. Vihapuhe kohdistuu helposti kokonaisiin väestöryhmiin, joista tehdään syyllinen kuulijakunnan pahaan oloon. Maahanmuuttajat, Euroopan unioni ja globalisaatio ovat olleet viime aikoina populisteille mieluisia maalitauluja, oli niillä sitten ollut tekemistä jonkin asian kanssa tai ei.

Ten Hooven ymmärtää, että populismissa on vetovoimaa. Monilla ihmisillä on oikeasti mennyt joko absoluuttisesti tai suhteellisesti aikaisempaa huonommin. Lisäksi kertomukset rauhan säilyttämisestä, turvallisuuden takaamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä ovat menettäneet vakuuttavuuttaan. Niiden mukana uskottavuutta on kadottanut myös liberaali demokratia yhteiskuntamallina ja poliittisena järjestelmänä. Populistinen nationalismi saattaa siten kuulostaa lohdutuksen sanomalta ja jopa vapautusliikkeeltä. Se tarjoaa selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia ihmisille, jotka tuntevat olevansa hallitsemattomien voimien heiteltävänä.

Populismi ei kuitenkaan pysty lunastamaan antamiaan lupauksia. Äänestäjiä on helppo miellyttää uhoamalla, luomalla viholliskuvia ja hyödyntämällä laaja-alaista tyytymättömyyttä. Hallitusvallassa populistit joutuvat kuitenkin tunnustamaan asioiden monimutkaisuuden ja sen, että rakentava politiikka vaatii muutakin kuin epämiellyttävien asioiden kieltämistä, vastustamista ja ulossulkemista. Houkutus jatkaa vallassa ollessaankin poliittista retoriikkaa ikään kuin oltaisiin oppositiossa, on suuri. Jossain muualla on vastustajia ja vihollisia, jotka estävät asioiden toteuttamista. Populisti on pakotettu jatkuvaan hyökkäämiseen.

Usko parempaan tulevaisuuteen

Maailmansotien välisenä aikana demokratia vaihtui monessa valtiossa autoritaariseen tai jopa totalitaariseen järjestelmään. Suomi on merkittävä poikkeus ensimmäisen maailmansodan yhteydessä itsenäistyneistä maista, koska koettelemuksista huolimatta demokraattiset instituutiot pitivät pintansa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika näytti puolestaan pitkään kansanvaltaisen järjestelmän voittokulkuna. Ten Hoovenin mukaan tätä kehitystä tuki suotuisa yhteiskunnallinen kehitys. Ihmiset uskoivat, että jatkamalla tähän malliin huomenna asiat ovat vielä paremmin kuin tänään.

Demokratia tarvitseekin tuekseen myötätuulta, koska sen olemassa olossa ja säilymisessä ei ole mitään itsestään selvää tai sisäsyntyistä. Sen taustalla vaikuttavat arvot ja periaatteet kuten yksilöiden vapaus, keskinäinen solidaarisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo joudutaan aina tulkitsemaan uudelleen. Jälleenrakennusta toteutettiin vahvassa vakaumuksessa jättää lopullisesti taakse epädemokraattiset arvot ja instituutiot sekä parantaa kaikkien ihmisten henkisiä ja aineellisia elinoloja. Vetoapua tarjosi materiaalisella puolella Marshall-apu, henkisellä puolella muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus.

Tuloksia myös syntyi. Historioitsija Tony Judtin mukaan raunioista nousseet eurooppalaiset astuivat parissa vuosikymmenessä hämmästyneinä ja jopa tyrmistyneinä yltäkylläisyyden maailmaan. Yksilöiden vapaudet ja oikeudet lisääntyivät nopeaan tahtiin ja uudet sosiaaliturvajärjestelmät tuottivat taloudellista turvallisuutta. Koulunkäyntiä demokratisoitiin ja korkeamman koulutuksen opinahjotkin avasivat oviaan myös tavalliselle kansalle. Kansanterveys parani kohisten ja kansalaisten elinikä piteni. Autoritaarisesti kansalaisia kohdellut julkinen valta muuttui ihmisten ja yhteiskunnan palvelijaksi.

Ten Hooven pitää tämän kehityksen kulminaationa Alankomaissa perustuslainuudistusta vuonna 1983. Tuolloin määriteltiin tarkemmin valtiovallan rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Perustuslain alkuun tuli yhdenvertaisuuden takaava ja syrjinnän kieltävä säännös. Sen sisältö oli toki ollut valtiosäännössä jo 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta nyt se nostettiin ensimmäisen pykälän korkeaan symboliseen arvoon. Sittemmin uusnationalistiset radikaalioikeistolaiset ovat halunneet haastaa ensimmäisen artiklan sisältöä ja asemaa. Toisaalta sitä puolustamaan on myös perustettu poliittisia puolueita.

Kaikki menestystarinat päättyvät joskus. Vuosituhannen vaihteen jälkeen demokratian on todettu epäonnistuneen 25 maassa, ja vuonna 2017 Freedom House arvioi yhdentenätoista vuotena peräkkäin, että kansalaisten oikeudet ovat heikentyneet useammassa maassa kuin missä ne ovat parantuneet. Vaaleja järjestetään usein vain muodon vuoksi antamaan valtiojohdolle sisäistä ja ulkoista legitimiteettiä. Francis Fukyamaa myötäillen ten Hooven kysyy, seuraako demokraattista taantumaa demokraattinen lama?

Miksi näin tapahtui? Ten Hooven pohtii asioita ennen muuta teollistuneiden länsimaiden näkökulmasta. Hän jättää siten esimerkiksi Venäjän, Kiinan, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vähemmälle huomiolle, vaikka niistäkin löytyy vahvistusta käsitykselle demokratian vetovoiman heikentymisestä. Etenkin läntisessä manner-Euroopassa yksi ongelmien lähde oli paradoksaalisesti liian hyvissä tarkoituksissa eli siinä, että valtion vastuu auttaa ihmisiä hädässä meni kohtuuttomuuksiin. Paljon tapahtui edistystä, mutta samalla rakentui odotushorisontti, että tämä lupaus pitää myös lunastaa.

Hyvinvointivaltioita ei kuitenkaan voitu rakentaa taivaaseen asti. 1970-luvun puolivälissä julkiset palvelujärjestelmät ajautuivat kriisiin kasvavien kustannusten ja lisääntyvän byrokratian rasittamina, ja taloudelliset koettelemukset kansainvälisine öljykriiseineen vaikeuttivat niiden rahoitusta. Kasvaviin julkisiin menoihin tarvittiin suotuisaa talouskehitystä ja sen tuottamia tuloja. Kritiikki, jonka mukaan sosiaaliturvajärjestelmissä ja muissa tukimuodoissa oli menty liian pitkälle, voimistui niin ikään. Monien mielestä yhteiskunta ei enää aktivoinut ihmisiä, vaan teki heistä passiivisia palvelujen vastaanottajia. Hyvinvointivaltion kriisi on siis nähtävissä paitsi taloudellisena myös moraalisena.

Uusliberalistinen ajattelutapa alkoi haastaa hyvinvointivaltion ideologista perustaa, jonka taakse suuri osa puolueista oli ehtinyt asettua. Ten Hoovenin mukaan valtion johtavan roolin ja laajojen sosiaaliturvaratkaisujen arvostelussa on totuuden siemen. Silti seuraavien vuosikymmenten markkinoiden valtaa lisäävillä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa murentaneilla poliittisilla ratkaisuilla on ollut länsimaiselle demokratiakehitykselle kielteinen vaikutus. Ne ovat lisänneet eriarvoisuutta ja vähentäneet yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä solidaarisuutta. Sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen (eli demokratian) edellytykset ovat heikentyneet. Huominen ei monien mielestä tunnukaan enää paremmalta kuin eilinen, vaan asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan.

Uusliberalismi lisäsi myös yhteiskunnan meritokraattisuutta. Toteutuneen tasa-arvon sijaan alettiin korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Eriarvoisuutta kuten tuloeroja alettiin pitää oikeudenmukaisena, jos kaikilla oli ollut mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin, asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Menestys on itsestä kiinni. Ten Hoovenin mukaan tähän ajatukseen sisältyy kuitenkin kuvitelma, että kaikki lähtisivät oikeasti samalta viivalta. Silloin unohdetaan, että esimerkiksi kotitaustansa tai vanhempien varallisuuden seurauksena joillain on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset pärjätä kuin vaikeammista oloista lähteneillä.

Yhteiskunta on tällaisissa oloissa vaarassa jakautua kahtia, voittajiin ja häviäjiin, optimisteihin ja asemansa menettämistä pelkääviin, omasta mielestään ansioillaan menestyneihin ja palkintosijojen ulkopuolella itsekunnioituksensa menettäneisiin. Yksille avautuva maailma ja vapautuva yhteiskunta tarjoaa aina vain lisää mahdollisuuksia, toiset kokevat maailmansa murentuvan ja vaikutusmahdollisuuksiensa katoavan. Alati monimutkaisemmaksi muodostuvassa maailmassa heikommin pärjäävien on aina vain vaikeampi sijoittaa itseään historialliseen ja kollektiiviseen kertomukseen. Kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Kaipuu menneeseen on tässä mielentilassa luonteva reaktio.

Kadotettua optimismia etsimässä

Tähän menneisyyden kaipuuseen populistit tarttuvat. Ten Hoovenin mukaan kyseessä on kuitenkin luonteeltaan epätavallinen, jopa paradoksaalinen nostalgian muoto. Hänen mukaansa koti-ikävä menneeseen aikaan ei kohdistu niinkään olosuhteisiin, jotka joskus aikaisemmin vallitsivat. Sen sijaan ihmiset kaipaavat takaisin siihen aikaan ja tilaan, jossa optimistinen lupaus paremmasta hallitsi mieliä. Omien muistojen lisäksi tuota emotionaalista nostalgiaa voivat ylläpitää ja vahvistaa jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kehittämisen ajalta kertovat kulttuurituotteet kuten kirjat, elokuvat ja televisiosarjat.

Ten Hoovenin mukaan kuvitelma paluusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat paremmin, on aina itsepetos. Kuva aikaisemmasta on aina romantisoitu siihen mittaan, että kaivataan takaisin olosuhteisiin, joita ei itse asiassa koskaan ollutkaan olemassa. Sen sijaan tiettyyn tunnetilaan ja asennoitumiseen kohdistuvalla nostalgialla on vahvempi perusta. Oli todella olemassa aika, jolloin uskottiin asioiden edistymiseen, siihen, että huominen on tätä päivää parempi. Tämän tulevaisuudenuskon ihmiset haluaisivat takaisin, ja tuota janoa populistit hyödyntävät retoriikassaan.

Demokraattinen järjestelmä ja sitä edustavat poliittiset voimat joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Demokratian oikeutus perustuu siihen, että se pystyy vastaamaan kansalaisten toiveisiin ja odotuksiin, mutta aina uudelleen osoittautuu, että se ei tähän kuitenkaan kykene. Yksi osasyy on maailman monimutkaisuudessa, siinä että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja että päätösten vaikutukset tulevat esiin hitaasti, jos tulevat lainkaan. Toinen osasyy on toiveiden ja odotusten epärealistisuudessa. Demokraattisesti hallitulla julkisella vallalla ei yksinkertaisesti ole välineitä vastata ihmisten jatkuvuuden tunnetta ja optimismia koskeviin tarpeisiin.

Populismi hyödyntää demokratian vaikeuksista syntyvää tyytymättömyyttä kohdistamalla kritiikkinsä paitsi politiikkaa itseään myös demokratiaa poliittisena järjestelmänä kohtaan. Populismin paradoksi on ten Hoovenin mukaan siinä, että se haluaa palauttaa ihmisille turvallisuudesta ja paremmasta huomisesta juontavan hyvänolontunteen, mutta tekee sen tavalla, joka kieltää pyrkimykset edistää asioita omassa ajassaan. Populistinen politiikka on hänen mukaansa lähtökohtaisesti innovaatioidenvastaista. Kaikenlaiseen uudistamiseen suhtaudutaan kielteisesti, vaikka se tuottaisi ihmisille hyvää heidän omassa ajassaan. Populistinen nostalgia on siten ennen muuta edistyskriittistä.

”Populismin voi tulkita myös edistyksenvastaisena kapinana, jäykkänä reaktiona modernisaatiota kohtaan ja sitä epämääräistä tunnetta kohtaan, että ei vain pysy sen synnyttämän dynamiikan tahdissa. Se tekee populismista ressentimentin politiikkaa. Sosiaalisesti laskussa olevien ihmisten, tai sellaisten, jotka pelkäävät menettävänsä asemansa, pitää olla henkisesti vahvoilla, tai he alkavat syyttää muita omasta tilanteestaan. ”Kuka tämän on aiheuttanut?” on kysymys, joka nousee nopeasti ilmoille. Populismin syntipukkipolitiikka käyttää hyväkseen tunnetta, että ihmisiä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaikka populistiset poliitikot usein raivoavat puheissaan, ”viha” ei kenties kuitenkaan ole paras termi kuvaamaan heidän kannattajiensa motiiveja. ”Voimattomuus” toimisi ehkä paremmin. Siis se tunne, joka tulee, kun kokee menettävänsä otteen tulevaisuudesta, odotukset eivät toteudu, perspektiivi hämärtyy.”

Ten Hooven korostaa, että hänen mielestään populistien haikailu menneeseen ei ole aatehistoriallisesti tarkasteltuna konservatiivisuutta. Aito konservatiivi katsoo hänen mielestään historiaan inspiraation lähteenä, aikana ja paikkana, josta voi ammentaa tärkeitä oppeja ja kokemuksia. Konservatiivi myöntää, että takaisin ei ole tietä mutta että eteenpäin pitäisi mennä ennemmin asteittain ja harkitusti kuin tekemällä radikaaleja muutoksia ilman kunnollista tietoa siitä, mitä siitä seuraa. Konservatismissa on paljon myönteistä. Sen sijaan edistyksen kieltävä populismi edustaa taantumuksellisuutta, reaktionaarisuutta, josta ei ole paljon apua mutta joka voi saada aikaiseksi suurta tuhoa.

Taantumuksellinen populisti luo menneisyydestä idealisoidun, myyttisen kuvan. Hän halua palauttaa asioita ja ilmiöitä muuttamalla yhteiskuntaa paljon ja nopeasti saattaakseen voimaan kuvitelmansa hyvien aikojen palauttamisesta. Kaiken muutoksen, ja muutoksen aina vain kiihtyvän tahdin, keskellä tällainen viesti paluusta on ymmärrettävästi houkutteleva. Sen esittäjät joutuvat kuitenkin toistuvasti lupaamaan joko aikansa eläneitä ideoita (kuten fossiilisia polttoaineita) tai mahdottomia tavoitteita (kuten paluuta yhtenäiskulttuuriin). Ahtaalle joutuessaan populistit joutuvat väistämään totuutta joko valehtelemalla tai keksimällä salaliittoteorioita.

Monien ihmisten mielestä maailma on mennyt liian monimutkaiseksi ja hankalaksi ymmärtää. Heihin uppoavat sellaiset tavat kuvata ja selittää maailmaa, jossa asiat yksinkertaistetaan ”hyviksi” ja ”pahoiksi”. Oma identiteetti ja omat intressit ovat lähtökohtaisesti hyviä, kun taas kaikki voimat, joiden voidaan ajatella uhkaavan niitä, koetaan vihollisiksi. Globalisaation vastustaminen on hankalaa, koska se on ilmiönä liian laaja ja monimuotoinen, eikä sitä voi helposti kohdistaa mihinkään ihmiseen tai ryhmään, vaikka esimerkiksi George Soros tällaisen kampanjan maalitauluksi onkin joutunut.

Paremman vihollisen populisteille tarjoavat maahanmuuttajat, joita syyllistämällä voidaan avata useita kriittisiä viestejä samalla kertaa. Kansainvälinen muuttoliike on ylipäätään yksi globalisaation ilmentymä, ja sitä voi vastustaa sellaisena. Euroopan unioni epäonnistuu maahanmuuton hillinnässä ja rajojensa valvonnassa. Muuttajien ajatellaan tuovan yhteiskuntaan monenlaisia ongelmia: he vievät ”tavallisten ihmisten” työpaikat, he käyttävät väärin sosiaalisia tukijärjestelmiä, heidän vuoksi kaduilla ei enää ole turvallista liikkua. Identiteettipoliittisesta näkökulmasta tärkein on kulttuurinen ero: maahanmuuttajilla on erilainen uskonto, erilaiset arvot ja asenteet, omituiset tavat ja perinteet.

”Tavalliset syntyperäiset hollantilaiset”, joita populistit retoriikallaan puhuttelevat, alkavat ten Hoovenin mukaan nähdä itsensä uhreina ja perinteisen eliitin sekä maahanmuuttajat vaikeuksiensa aiheuttajina. Sosiaaliset ongelmat, jotka periaatteessa voivat kohdata ketä tahansa, rajataan tällöin vain itsensä uhreiksi kokeville ihmisille. Vastapuolelle asetetaan syylliset, jotka eivät koskaan ole potentiaalisia köyhiä, työttömiä, yksinäisiä tai sairauksista kärsiviä. Tällainen jakolinja-ajattelu vie sosiaalisilta ongelmilta pois niiden poliittisen luonteen, eikä niitä siten voi ratkaista yhteiskuntaa kehittämällä. Pahantekijöistä täytyy päästä eroon.

Uusliberalismi- ja populismikritiikkinsä päätteeksi ten Hooven pohtii sitä, miten yhteiskuntia ja demokraattisia järjestelmiä voitaisiin viedä eteenpäin niin, että oikeusvaltioon perustuva demokratia säilyttäisi toimintaedellytyksensä ja kansalaisten luottamuksen. Yksi keino on miettiä uudelleen vapauden ja tasa-arvon välistä suhdetta nyky-yhteiskunnissa. Toinen asia on saada ylläpidettyä ja vahvistettua ihmisten keskinäistä luottamusta ja halua tutustua erilaiseen. Kolmas ehdotus on uskaltaa ajatella suuria ja rohkeita siitä huolimatta, että demokratiassa varsinainen tekeminen vaatii aina malttia ja kärsivällisyyttä.

Vapaus ja tasa-arvo tasapainoon

Ten Hoovenin mukaan politiikan ytimessä on aina vapauden sääteleminen. Miltei kaikissa niin aineellisissa kuin henkisissä kysymyksissä on lopulta ainakin jossain määrin kysymys kansalaisten vapauksien rajoittamisesta tai laajentamisesta. Vapauden lisääminen kasvattaa helposti myös eriarvoisuutta ja kääntäen, tasa-arvoon on vaikea pyrkiä vapauksia kaventamatta. Tästä syntyy väistämättä arvoristiriitoja, jotka demokratiassa pitää pystyä ratkaisemaan rationaalisesti ja rauhanomaisesti. Samalla kuitenkin mennään myös eteenpäin: konfliktien kautta politiikan sydän pysyy sykkimässä.

Isaiah Berlin teki aikoinaan paljon käytetyn jaon positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin, jota myös ten Hooven analyysissään hyödyntää. Negatiiviset vapaudet ovat vapautta jostakin, mahdollisuutta tehdä valintoja ja toimia ilman muiden asettamia pidäkkeitä. Negatiiviset vapaudet osoittavat, mitä muut eivät saa tehdä. Kyse on yksilön suojamuurista auktoriteetteja vastaan. Negatiiviset vapaudet tarjoavat mahdollisuuden poiketa säännöstä, niiden ansiosta emme käyttäydy kaikki samalla tavalla, vaan olemme yksilöitä.

Jotta pystyy toteuttamaan itseään aidosti ja täysimittaisesti, tarvitaan kuitenkin myös positiivista vapautta, kykyä toimia sillä tavalla kuin tahdomme. Positiivisten vapauksien lisäämiseksi toisilla ihmisillä kuten lasten vanhemmilla ja yhteiskunnallisilla auktoriteeteilla on paitsi oikeus myös velvollisuus puuttua yksilöiden yksityiseen elämään. Heiltä saamansa tuen ja heihin kohdistamiensa velvollisuuksien seurauksena yksilöt eivät ole atomistisia vaan myös perheittensä, yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa jäseniä. Kasvatuksen, koulutuksen, kulttuurin ja muun julkiselta sektorilta saamansa tuen ansiosta yksilöistä tulee kansalaisia.

Negatiivisten vapauksien kautta ihmisistä tulee autonomisia yksilöitä, positiivisten vapauksien avulla itsensä toteuttamiseen kykeneviä sosiaalisia olentoja. Oikeudellisin termein kyse on klassisista perusoikeuksista ja ajallisesti myöhäisemmistä sosiaalisista oikeuksista. Molempia tarvitaan. Positiiviset vapaudet tekevät kansalaisesta halukkaan osallistumaan yhdessä muiden kanssa yhteiskunnan kehittämiseen. Näin nähtynä ten Hooven ymmärtää demokratian myös ihmisten yhteiskunnalle antamana lupana antaa toisten ihmisten olla osallisena heidän elämässään.

Uusliberalismi ja populismi häiritsevät kumpikin tavallaan positiivisen ja negatiivisen vapauden keskinäistä tasapainoa. Uusliberalismi syö julkista tilaa ja heikentää valtion vaikutusmahdollisuuksia eräänlaisella hyperindividualismilla, jonka rinnakkaisilmiöitä ovat päätöksenteon hajauttaminen, palvelutuotannon yksityistäminen ja usko markkinamekanismin tehokkuuteen. Tässä mielessä uusliberalismi on ten Hoovenin mukaan negatiivisten vapauksien periaatteen perverssiyteen asti liioiteltu ja käytännön seurauksiltaan vahingollinen muoto.

Enemmän huomiota hän kuitenkin antaa populismille, joka ten Hoovenin mukaan vastaavasti vie positiivisten vapauksien aatetta ja käytäntöä väärään suuntaan. Julkinen valta halutaan jälleen valjastaa ajamaan ”kansan” asiaa, mutta ongelmana on tuon kansan määrittely eksklusiivisella tavalla. Populismi suosii jotain etnistä tai kulttuurista ryhmää ja asettaa muut ryhmät ja yhteisöt tämän kansakokonaisuuden marginaaliin tai sen ulkopuolelle. Populistien puheita ja kirjoituksia täytyy aina lukea ja kuunnella tarkasti: ”kansasta”, ”kansan tahdosta” ja ”kansan intresseistä” puhuminen kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta. Voi kuitenkin olla, että puheeseen sisältyy selvää syrjintää ja ulossulkemista.

Siinä missä uusliberalismi johtaa helposti egoistiseen hyperindividualismiin, positiivisten vapauksien korostaminen voi viedä yksilöiden kieltämiseen ja heidän näkemiseensä vain tietyn hyväksytyn tai hylätyn yhteisön osana. Tällöin ”kansa” mystifioidaan yhdeksi yhtenäiseksi väestöryhmäksi. Vuonna 1988 kuolleen hollantilaisen poliittisen ajattelijan Jacques de Kadtin mukaan demokratiaan kuuluu kuitenkin olennaisesti sen seikan tunnustaminen, että elämme epäyhtenäisessä maailmassa, että yhden totuuden sijaan yhteiskunnan lopullinen olemus on arvoitus.

Epäyhtenäisessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se taas ei ole mahdollista, mikäli ihmisten kesken on paljon todellista ja koettua eriarvoisuutta. Jos yhdet joutuvat koko ajan elämään kovan paineen alla selvitäkseen päivästä toiseen, ja toisilla taas ei ole minkäänlaista huolta huomisesta, kokemusta samassa veneessä olemisesta on vaikea saavuttaa. Toisen maailmansodan jälkeen huolella rakennettu keskinäinen solidaarisuus murentuu, kun huono-osaiset kääntävät oman ahdinkonsa jonkun toisen syyksi ja hyväosaiset pelkäävät menettävänsä sen aseman, jonka ovat saavuttaneet.

Alankomaissa toteutetut tutkimukset osoittavat, että vaikka eriarvoisuus ei ole likimainkaan yhtä hiuksia nostattavaa kuin Yhdysvalloissa, merkkejä sosiaalisesta ja taloudellisesta eriytymisestä on sielläkin havaittavissa. Arvovaltainen tutkimus Gescheiden werelden (Toisistaan irtautuneet maailmat) osoitti, että korkeasti koulutetut elävät erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa kuin vähälle koulutukselle jääneet. Kyse on osittain subjektiivisista kokemusmaailmoista, mutta osittain myös erillisistä ja erilaisista asuma-alueista, joiden sosiaaliset verkostot tukevat vakiintuneita käsityksiä.

Ensiksi mainituista monet ovat ”universalisteja”, jotka suhtautuvat myönteisesti rajojen avaamiseen, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. ”Partikularisteja” puolestaan luonnehtii halu rajata ja asettaa oma kansa ja elämäntapa reilusti muiden edelle. Vierasta ja uutta katsotaan karsastaen, jopa kauhulla. Tutkijoiden mukaan väestöryhmiä erottaa toisistaan myös erilainen huumori ja huumorintaju, ja tunnetusti se, mille nauramme, sekä yhdistää että erottaa vahvasti ihmisiä. Vaikka suuri osa hollantilaisista asettuu näiden ääripäiden välille, maailmoja edelleen toisistaan erottava, polarisoiva suuntaus huolestuttaa.

Uteliaisuutta ja luottamusta tarvitaan

”Ehkä juuri tämä on se seikka, joka tekee populismista niin sisäänpäin käpertynyttä: pikkusieluinen uteliaisuuden puute toisenlaista kohtaan, vastenmielisyys tuntemattomasta saatavia kokemuksia kohtaan, arkuus ja pelko, että sellaiset kokemukset voisivat horjuttaa omaa maailmankuvaa ja sen tarjoamia varmuuksia.”

Demokratia on poliittinen järjestelmä, joka on jatkuvassa oppimisprosessissa. Se ottaa vaarin historiasta ja omasta toimintaympäristöstään. Sen on myös oltava valmis tunnustamaan virheensä ja sopeuttamaan itseään niistä saataviin oppiin ja kokemuksiin. Demokratia ei ole – kuten jo sanottu – pelkureita varten. Se edellyttää kansalaisilta rohkeutta ja uteliaisuutta, valmiutta kohdata erilainen, vieras ja tuntematon sekä kyseenalaistaa omat peruskäsitykset ja toimintamallit. Sivilisaatio menee ten Hoovenin mukaan eteenpäin siten, että tehdään järkeviä muutoksia, ei niin, että takerrutaan johonkin pahimmillaan kuvitteelliseen käsitykseen itsestä, muista ja maailmasta.

Jäähyväisyyspuheessaan Yhdysvaltain presidentin virasta Barack Obama arvioi, että kaikista suurimman uhan demokratialle muodostaa luottamuksen puute sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin itse olet. Epäluottamus on tuhoisa voima sekä sosiaaliselle että poliittiselle elämälle. Toisensa itselleen vieraiksi kokevat ihmiset eivät enää kykene tekemään kompromisseja, minkä seurauksena yhteiskunnan ryhmät ajautuvat erilleen toisistaan. Polarisoituneissa yhteiskunnassa kärsitään sosiaalisesta torikammosta: ulkopuolinen maailma on täynnä erilaisia uhkia sen sijaan, että sen voisi kokea uteliaisuutta tyydyttävänä kiinnostavana paikkana.

Jos ihmiset eivät halua tavata toisenlaisia toisiaan ja vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, silloin ajatus eduskunnista ja valtuustoista kohtaamisen ja keskustelun paikkoina ja tiloina menettää suuren osan merkityksestään. Ten Hooven kuvaa Hannah Arendtiin viitaten tavallisten ihmisten spontaania kohtaamista ja vuorovaikutusta demokratian humuskerroksena, jota ilman maasta ei muodostu parasta mahdollista kasvualustaa. Parhaimmillaan kohtaamiset avartavat mieliä ja auttavat ymmärtämään, miksi ihmiset ajattelevat eri tavalla, Jos kohtaamiset puuttuvat, ihmiset alkavat pitää toisiaan käsittämättöminä vihollisina.

Keskinäisen luottamuksen yksi tärkeä osatekijä on jaettu käsitys siitä, että jotkin asiat ovat tosia ja toiset eivät. Epädemokraattisten voimien vastustajilla voi olla kiusaus itsekin alkaa suhtautua luovasti tosiasioihin ja totuuden käsitteeseen yleisemminkin. Tällöin peli demokratian puolesta on kuitenkin menetetty, vaikka jokin vallanpitäjä saataisiinkin syrjäytettyä. Jos yhteiskuntaan syntyy, leviää ja vakiintuu sellainen käsitys, että tiedolla ei ole väliä, mutta tunteella on sitäkin enemmän, niin kuka tahansa voi milloin tahansa haastaa demokraattisesti valitut johtajat ja koko järjestelmän kertomalla tarinoita, jotka tuntuvat ihmisistä tosilta ja hyviltä.

Ten Hooven siteeraa teoksessaan usein Václav Havelia, poliittista toisinajattelijaa, josta sittemmin tuli Tšekkoslovakian ja Tšekin presidentti. Vuonna 1992 kirjoittamassaan esseessä Havel määritteli politiikan moraaliseksi toiminnaksi. Tuon moraalin taso riippuu siitä, kuinka valmiita poliitikot ovat kantamaan julkista vastuuta. Aidossa politiikassa on hänen mukaansa kysymys ennen muuta palvelukseen asettumisesta ottaen huomioon sekä ympärillämme olevat että meidän jälkeemme tulevat ihmiset. Politiikan moraalinen perusta on siten siinä, että teoilla ja tekemisillä jättämisellämme on vaikutusta ja väliä.

Rohkeutta ajatuksiin, malttia tekoihin

Demokratiaa ei pidä idealisoida. Se on poliittinen järjestelmä, joka herättää toiveita ja odotuksia, joista vain osan se kykenee täyttämään. Demokratia tuottaa siten pettymyksiä. Ten Hoovenin mukaan poliittisia ohjelmia ei pitäisikään ajatella sellaisenaan toteutettavaksi. Ennemmin kyse on suunnitelmista, joita puolueet tuottavat keskusteluun toistensa kanssa sekä erojen että yhtäläisyyksien havaitsemista varten.

Demokratiassa ei koskaan ole kyse siitä, että joku pääsee toteuttamaan oman tahtonsa sellaisenaan. Sen sijaan kyse on erilaisten näkemysten, ajatusten ja tavoitteiden yhteensovittamisesta. Monipuoluejärjestelmä tuo kaksipuoluemallia tämän yhteiskunnallisten mielipiteiden ja poliittisten ideaalien kirjon paremmin esiin. Demokratia näyttää helposti epäjärjestykseltä, ja sellaisena sitä on myös paras lähestyä. Olennaista on estää ”suuri epäjärjestys”, vakava poliittinen polarisaatio ja yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen, loitolla ja hallita huolellisesti ”pientä epäjärjestystä”.

Yhteiskunnan tasolla demokratia näyttää moraalisen puolensa. Ihmisiltä odotetaan sosiaalista tietoisuutta, yhteisen yhteiskunnallisen tilan jakamista myös erilaisten ja eri tavalla ajattelevien kansalaisten kanssa. Kaikkien täytyy olla valmis tekemään kompromisseja: valmiutta sekä pitämään puolensa että antamaan periksi. Tämän lisäksi demokratia on myös praktinen proseduuri: tapa jakaa valtaa, muodostaa enemmistöjä ja tehdä sitovia päätöksiä. Tämä toimii parhaiten silloin, jos poliittiset toimijat ovat valmiita tarkastelemaan toisiaan ei vihollisina vaan vastustajina ja kun erilaisista ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista käydään julkista keskustelua.

Demokraattinen poliitikko joutuu väistämättä eräänlaiseen kaksoisrooliin. Saavuttaakseen kannatusta ja saadakseen kannattajansa liikkeelle hänen täytyy selkeyttää viestiään yksinkertaistamalla asioita ja vahvistamalla omia näkemyksiä ja käsityksiä. Tätä funktiota on vaikea täyttää kritisoimatta avoimesti kollegoja, jotka ajattelevat asioista toisin. Viimeistään vaalien jälkeen hänen on kuitenkin keskusteltava sovinnollisesti toisten kanssa ja pidettävä yhteistyön ovet avoinna, leikattava poliittisesta retoriikasta sen terävimmät kulmat. Havainto tästä politiikan janus-kasvoisuudesta tuottaa helposti kansalaisissa tyytymättömyyttä, koska taitava populisti saa sen näyttämään epärehellisyydeltä. On kuitenkin tärkeätä, että ihmiset ymmärtävät tämän kaksoisroolin kuuluvan toimivaan demokratiaan.

Ten Hooven pohtii, että tämä mekanismi on tärkeätä ymmärtää myös poliittisella puolella. Toimiva demokratia tuottaa itse usein itselleen vastustajansa tässäkin mielessä. Jos tarkastelee Alankomaiden viime vuosikymmenten poliittista historiaa, populistinen reaktio on ten Hoovenin mukaan aina seurannut sellaista hallitusta, joka on ihmisten mielessä mennyt liian pitkälle asioiden keskinäisessä sopimisessa ja ideologioiden vesittymisessä. Vaaleja edeltänyt asioiden politisointi on liian nopeasti vaihtunut kaikkien kiistakysymysten depolitisoinniksi. Poliittinen yhteistyö onnistuu parhaimmillaan lieventämään yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja konsensuksella ja kompromisseilla, pahimmillaan nämä pyrkimykset synnyttävät populismia ja demokratianvastaista ilmapiiriä.

Ten Hoovenin mielestä demokratia ei saa luopua omista perusteistaan, vaikka se johtaakin päätöksenteon hitauteen, hallinnon byrokratisoitumiseen ja toimeenpanon tehottomuuteen. Nämä ilmiöt kuuluvat kansanvaltaiseen järjestelmään moninaisessa yhteiskunnassa, ja niitä on pyrittävä rajoittamaan ja korjaamaan niin ikään demokraattisen järjestelmän puitteissa. Sen sijaan hän toivoo eräänlaista ideologista uudelleensyntymistä, jonka avulla julkista keskustelua oman aikamme todellisista ongelmista voitaisiin selkeyttää ja terävöittää. Yhteiskunnan uusaatteellistumisen avulla voitaisiin hieman paradoksaalisesti nimenomaan lisätä malttia ja sopuisuutta tuomalla populisteille varteenotettavaa vastustusta ja vaihtoehtoja.

Terävöittäminen vaatii ten Hoovenin mukaan myös tiukkaa vastustamista demokratiaa aidosti uhkaavia poliittisia suuntauksia kohtaan. Hän seuraa huolestuneena sitä kehitystä Alankomaissa, jossa populismia ja äärimmäisiä mielipiteitä on alettu normalisoida ja nähdä jopa merkkinä demokratian toimivuudesta: yhteiskunnan tyytymättömät saavat äänensä kuuluville. Tätä tietä hän pitää vaarallisena, koska siinä normalisoidaan samalla populistien erilaisista vähemmistöryhmistä käyttämät halveksivat ja muuten kielteiset, jopa rasistiset puheet. Sitä kautta Donald Trumpin kaltaiset tuhoisat voimat voivat päästä valtaan.

Ten Hooven päättää kirjansa jatkamalla äsken mainittua paradoksia. Radikaali vastaus populismin haasteeseen on nimenomaan viesti maltin, suvaitsevaisuuden ja yhdessä tekemisen puolesta. Tällainen sanoma ei kuulosta kovin sankarilliselta, mutta sen avulla voidaan kuitenkin tehdä suuria tekoja demokratian eli sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen ja toimimisen puolustamiseksi. Ajattele rohkeasti, toimi maltillisesti, on hänen neuvonsa tämän päivän demokraattisille poliitikoille.

Päätelmiä

Marcel ten Hoovenin teos on yksi kiinnostavimmista, mitä demokratiasta on viime vuosina julkaistu. Se ei tarkoita sitä, että se olisi ongelmaton. Paikka paikoin hän syyllistyy journalistisen tyylin liikaviljelyn lisäksi myös järkevyyden rajoille menevään yleistämiseen. Kun hänen suhtautumisensa uusliberalismiin ja populismiin on myös joistain ymmärtävistä huomioista huolimatta vahvasti kriittinen, lopputuloksena on kuvaus ja analyysi, jossa olisi toivonut olevan enemmän erotteluja ja nyansseja.

Lukijan pitää olla esimerkiksi tarkkana, että hän muistaa kirjaa lukiessaan maailmassa olevan myös muita populismeja kuin niitä, mistä ten Hooven kirjoittaa. Hänen huomionsa kohteena on ennen muuta se politiikan ilmiö, jota on yleensä ollut tapana kutsua tarkemmin oikeistopopulismiksi. Etenkin Latinalaisessa Amerikassa valtaan päässeestä myös joissain Euroopan maissa ainakin ajoittain suositusta vasemmistopopulismista hän ei kirjoita juuri lainkaan siitä huolimatta, että tiedämme senkin voivan olla uhka demokratialle.

Toisaalta kaikki populismi sen kummemmin oikealla kuin vasemmalla ei aina ole luonteeltaan niin jyrkkää ja uhkaavaa kuin ten Hooven antaa ymmärtää. Moni populisti on valtaan päästyään osoittautunut uskolliseksi kansanvallan periaatteille ja käytänteille. Valta-asema usein paljastaakin merkittävän eron populistien välillä: yksille populismi on yksinkertaisesti tarjonnut välineet vaalivoittoon, toiset haluavat oikeasti myös toteuttaa sitä politiikkaa, jonka puolesta ovat kampanjoissaan puhuneet. Kahtiajaosta voisi ehkä käyttää myös nimityksiä opportunistit ja radikaalit.

Ten Hooven käyttää myös sanaa ”nationalismi” teoksessaan varsin vähän, vaikka se auttaisi sekä täsmentämään hänen populismiaan että avaamaan siihen uusia näkökulmia. Olen itse kutsunut näitä liikkeitä ”uusnationalistisiksi” erottaakseni ne itsenäisen valtion luomiseen pyrkivästä vanhemmasta nationalismista. Uusnationalistisille liikkeille on nimenomaan tyypillistä katseen suuntaaminen menneeseen, yhtenäiskulttuurin korostus ja puhe hyvien aikojen palauttamisesta. Nimenomaan Trumpin poliittisissa ohjelmakohdissa ja retoriikassa oli lukuisia uuskansallismielisinä pidettäviä piirteitä rajamuurin rakentamisesta kansainvälisten sidonnaisuuksien katkaisemiseen ja islaminvastaisuuteen.

Donald Trumpille annetaankin kirjassa suuri painoarvo, ja siihen on tietenkin omat perustellut syynsä. Demokratiaa oli kuitenkin haastettu eri suunnista jo pitkään, ja populismin erilaisia variaatioita löytyi monista maista jo ennen Trumpin pyrkimistä ja pääsyä Yhdysvaltain presidentiksi. On oletettavaa, että aihioita tämän kirjan kirjoittamiseksi oli valmiina jo ennen Trumpia. Todennäköisesti Trump-ilmiö on kuitenkin vahvasti vaikuttanut kirjan julkaisemiseen. En voi myös välttyä ajattelemasta, että yksi populisti on saattanut vaikuttaa suuresti hänen yleiseen populismikäsitykseensä.

Kuten ten Hooven itsekin huomauttaa, Yhdysvallat poikkeaa yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä suuresti useimmista Euroopan maista. Alankomaat kuuluu niihin maihin, joissa uusliberalistinen ajattelutapa meni vuosituhannen vaihteessa varsin pitkälle yksityistämisineen ja kilpailukannusteineen. Alankomaissa on myös jo pitkään toiminut yksi Euroopan radikaaleimmista uusnationalistisista populisteista, Geert Wilders. Silti ten Hooven korostaa, että monet demokratian kannalta kielteiset asiat eivät ole Alankomaissa likimainkaan niin huonosti kuin Yhdysvalloissa.

Miten on sitten Suomen laita? Asia vaatisi perusteellisen tutkimuksen, mutta omien tietojeni ja kokemusteni perusteella asiat ovat Suomessa maltillisemmalla tolalla kuin Alankomaissa. Silti meiltä löytyvät ihan samat ilmiöt ja kehityskulut kuin Alankomaistakin: hyvinvointivaltion rakentaminen ja siihen liittyvä kehitysoptimismi, uusliberalististen aatteiden ja ideoiden läpimurto sekä vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien populistisen puolueen vakiintuminen osaksi poliittista maisemaa. Luottamus puolueita ja poliitikkoja kohtaan on heikentynyt, joskin julkinen valta ja sitä edustavat instituutiot saavat vielä väestön suurimman osan luottamuksen.

Suomalaisen valtion ja yhteiskunnan tila vaikuttaa ten Hoovenin kuvaukseen ja analyysiin verrattuna yhä varsin vakaalta ja demokraattiselta. Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli kiistatta poliittisessa retoriikassaan populistinen puolue, joka puhui pienten ihmisten puolesta, painotti perinteistä suomalaisuutta ja hyökkäsi niin poliittista eliittiä kuin Euroopan unionia vastaan. Toisen vaalivoiton jälkeen hallitusvastuu teki siitä kuitenkin hyvin sovinnaisen puolueen – siihen mittaan, että Jussi Halla-aho syrjäytti puheenjohtajavaalissa hänen suosikkinsa Sampo Terhon selvin lukemin.

Halla-ahon johtamana puolue radikalisoitui selvästi ja maahanmuuttokysymykset nousivat aiempaa tärkeämmiksi. Linjan jyrkentyminen ei kuitenkaan johtanut puolueen kannatuksen heikentymiseen. Vuonna 2021 uudeksi puheenjohtajaksi valittu Riikka Purra vaikuttaa jatkavan samalla linjalla. Mahdollisuudet hallitusyhteistyöhön muiden puolueiden kanssa näyttävät juuri nyt aikaisempaa heikommilta, mutta toisaalta Halla-ahon aikanakin puolue on ilmaissut sitoutuneensa demokraattisiin arvoihin. Sekä rasismin että fasismin suuntaan on haluttu pitää tiukka linja.

En kuitenkaan tulkitsisi nykyistä tilannetta siten, että huolta toimivan kansanvallan tulevaisuudesta maassamme ei tarvitse kantaa. Myös Suomesta löytyy suuri määrä ihmisiä, jotka kokevat jääneensä syrjään yhteiskunnan kehityksestä. Ympärillä tapahtuu asioita, jotka eivät vastaa sitä, mitä he ovat tottuneet pitämään hyvänä ja oikeana. Euroopan unioni, maailmantalous ja kansainvälinen muuttoliike tuntuvat olevan kaiken vaikuttamisen ulkopuolella. Työpaikkoja menetetään rakennemuutosten kourissa eikä entisille taidoille ja kokemuksille ole aina enää kysyntää.

Ten Hoovenin teos vastaa erinomaisen hyvin kolmeen suureen ja ajankohtaiseen kysymykseen. Ensinnäkin siihen, mistä demokratiassa viime kädessä on hänen mukaansa kysymys ja mitkä ovat sen menestymisen edellytykset. Toiseksi hän selvittää varsin vakuuttavasti sitä demokratian kriisiä, jossa kiistatta olemme nyt monessa länsimaassa ja globaalistikin. Kolmanneksi hän esittää varteenotettavia ehdotuksia siihen kaikista vaikeimpaan kysymykseen: mitä pitäisi tehdä, jotta demokratian vetovoima säilyisi mahdollisimman suurena? Jos demokratiat romahtavat maailmansotien välisen ajan malliin, se ei lupaa hyvää Euroopalle eikä maailmalle.

Näiden asioiden pohtimista kannattaa jatkaa. Politiikan tutkijat Ivan Krastev ja Mark Leonard laativat vastikään Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla julkaistun kirjoituksen koronaviruspandemian yhteiskunnallisista seurauksista. Kriisi on jakanut Eurooppaa ja eurooppalaisia monin tavoin. Kaikista selvimpänä jakolinjana he näkevät sukupolvien välisen kuilun syvenemisen. Monet kokevat joutuneensa uhraamaan kohtuuttomasti elämäänsä koronarajoitusten asettamissa puitteissa. Tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan on ollut kasvussa ja kyynisyys on yleistynyt. Demokratialle tällaiset tunnelmat eivät lupaa hyvää.

Kriisi on myös heikentänyt nuorten uskoa poliittisiin järjestelmiin, ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Cambridgen yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret olivat jo ennen pandemiaa kaikkein tyytymättömimpiä demokratioiden ja niiden vallanpitäjien toimintaan. Nuoret suhtautuvat demokratian ansioihin skeptisemmin kuin vanhemmat ikäluokat – ja aiemmat sukupolvet heidän iässään. Eurooppa saattaa olla vain askeleen päästä siitä, että demokratia ei enää kelpaa nuorillemme.

Lähteet

Hooven, Marcel ten (2018). De ontmanteling van de democratie. Hoe de kunst van het samenleven verstoord raakt – en wat eraan te doen. Uitgeverij De Arbeiderspers, Amsterdam & Antwerpen.

Krastev, Ivan ja Leonard, Mark (2021). Koronaviruspandemia on jakanut Eurooppaa monin tavoin. Helsingin Sanomat 25.9.2021. URL: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008285483.html

Liberaali oikeudenmukaisuus monikulttuurisessa yhteiskunnassa

Elokuun alussa julkaisin blogissani kirjoituksen, jossa esittelin ja analysoin belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin ajatuksia yhdessä elämisestä demokraattisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Mainitsin tässä tekstissä myös, että akateeminen keskustelu aiheesta on pahasti tyrehtynyt vuoden 2010 paikkeilla ja että Loobuyckin kirja (2017) on ilahduttava poikkeus. Ilo olikin suuri, kun vain muutamaa päivää tämän blogijulkaisun jälkeen sain hakea postista Hullin yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Raphael Cohen-Almagorin uunituoreen teoksen Just, Reasonable Multiculturalism: Liberalism, Culture and Coercion (2021). Se osoittautui hyvin korkeatasoiseksi ja suuntaa näyttäväksi pohdinnaksi aiheesta. Cohen-Almagorin kirjassa on paljon yhtymäkohtia Loobuyckin teokseen, mutta se eroaa siitä myös monin tavoin. Siksi sitäkin kannattaa esitellä erikseen, vaikka kirjoituksiin väistämättä rakentuu hieman toistoa.  Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa  Depolarize II -hanketta.

Johdanto

Cohen-Almagor haluaa kirjansa avulla vastata kahteen kysymykseen. Ensinnäkin, voidaanko liberalismia ja monikulttuurisuutta sekä sitä myönteisellä tavalla huomioivaa ideologiaa (multiculturalism[1]) sovittaa yhteen? Toiseksi hän kysyy, millä perusteilla julkinen valta voi oikeutetusti puuttua vähemmistöjen sisäisiin asioihin, rajoittamalla niiden ei-liberaaleina pidettävien kulttuurisia käytänteitä? Tavoitteena on kirjan nimen mukaisesti etsiä edellytyksiä oikeudenmukaiselle ja järjelliselle monikulttuuriselle yhteiskunnalle ja valtiolle.

Monet ihmiset pitävät yhä monikulttuurista yhteiskuntaa sekä vahvaa ja vakaata valtiota lähtökohtaisesti mahdottomana yhdistelmänä. Liberaali demokratia edellyttää heidän mielestään yhtenäistä kansakuntaa. Toisten mielestä taas demokratiassa kaikille ryhmille tulee antaa oikeus elää ja toimia haluamallaan tavalla, muuten se ei ole vapaa ja suvaitsevainen valtio eikä siksi ansaitse liberaalin demokratian nimeä. Suuri osa monikulttuurisuudesta käytävää keskustelua sijoittuu jompaankumpaan ääripäähän, joko tuomitsemaan moninaisuuden tai juhlimaan sitä.

Cohen-Almagor hakee tilaa omalle näkemykselleen näiden äärimmäisten tulkintojen välistä. Hänen mukaansa kulttuurisesta moninaisuudesta koituu paljon hyvää sekä yksilöille että yhteiskunnalliselle elämälle. Sitä ei pidä tukahduttaa turhaan. Liberalismi ja multikulturalismi ovat myös yhdistettävissä toimivaksi oikeudenmukaiseksi yhteiskunnaksi, jossa yhdessä eläminen onnistuu toisia kunnioittaen ja vahingontekoja välttäen. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä pidäkään sallia. Oikeuksia ja vapauksia täytyy rajoittaa, jos kielloille on olemassa asiallisia perusteita.

Näine ajatuksineen Cohen-Almagor kulkee Patrick Loobuyckin tavoin John Rawlsin sekä Will Kymlickan jalanjäljissä. Rawlsilta hän ottaa etenkin oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden käsitteet ja ajatukset ja soveltaa niitä edelleen kulttuurisen moninaisuuden olosuhteisiin ja tarpeisiin. Kymlickalta hän noutaa perusajatuksen kulttuurin ja kulttuuriyhteisön jäsenyyden merkityksestä yksilönvapaudelle, jaottelun kansallisiin vähemmistöihin ja etnisiin ryhmiin sekä erottelun ulkoisen suojelun ja sisäisen rajoittamisen välillä. Tärkeitä filosofisia auktoriteetteja ovat myös Immanuel Kant, John Stuart Mill ja Jürgen Habermas.

Kaikki edellä mainitut henkilöt ovat liberaaleja filosofeja. Liberalismin ydinajatus on yksilön ihmisarvon ja autonomian tunnustaminen sekä hänen oikeuksiensa, intressiensä ja valintojensa suojelu. Ihmiset ovat moraalisiin valintoihin kykeneviä järkeviä olentoja, joilla tulee olla suurimmat mahdolliset vapaudet toteuttaa itseään. Vapaudella on kuitenkin rajat: toiset ihmiset ja heidän oikeutensa ja vapautensa täytyy ottaa huomioon. Jokaista yksilöä pitää kunnioittaa ainutkertaisena ihmisenä eikä toista saa vahingoittaa ilman oikeutettua perustetta. Suvaitsevaisuus on sekä yksilöiden että julkisen vallan hyve.

Teoksensa ensimmäisessä osassa Cohen-Almagor syventää edellä mainittuja liberaalin monikulttuurisen demokratian taustalla olevia teoreettisia näkökulmia. Toisessa ja kolmannessa osassa hän tarkastelee julkisen vallan oikeutta puuttua vähemmistöryhmien piirissä tapahtuvaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan ja muuhun vahingontekoon. Näissä luvuissa suurin osa esimerkeistä on Britanniasta, Kanadasta tai Yhdysvalloista. Teoksen neljäs osa koostuu puolestaan Ranskaa ja Israelia koskevista tapausanalyyseista. Molemmissa maissa yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen moninaisuus törmää yhteen yhtenäisyyttä korostavien kansakuntakäsitysten ja kansallista turvallisuutta koskevien tarpeiden ja näkemysten kanssa. Esittelen teoksen sisältöä samassa järjestyksessä. Ennen kirjoitukseni yhteenvetoa pohdin myös Suomea suhteessa Cohen-Almagorin ajatuksiin: onko Suomi liberaali kansanvalta, valtion yhtenäisyyttä korostava tasavalta vai etninen demokratia.

Teoreettisia lähtökohtia

Liberaali demokratia ja monikulttuurisuus

Kulttuuri ja traditio ovat ihmisille tärkeitä. Niitä ei voi jättää huomioimatta, jos pyritään yksilöiden vapauden maksimaaliseen toteutumiseen. Kulttuuri ja perinne tarjoavat ihmisille vastauksia kysymykseen, keitä he ovat ja mistä he ovat tulossa. Cohen-Almagor nojaa myös Will Kymlickaan esittäessään, että identiteetin määrittämisen lisäksi kulttuuri tarjoaa merkitystä tekemiselle, kontekstin valinnoille ja perustan eettisten ja moraalisten kysymysten käsittelylle.

Monikulttuurisuuden ytimessä on tietoisuus siitä, että yhteiskunta on moninainen, että se sisältää erilaisia arvoja, näkemyksiä ja käsityksiä hyvästä elämästä. Kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden toteutumiseksi kulttuurisilla ryhmillä ja yhteisöillä tulee olla lähtökohtaisesti oikeus sekä olemassaolonsa tunnustamiseen että kulttuuristen arvojensa mukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa täytyy kuitenkin olla myös tarpeeksi yhteistä tahtoa elää ja toimia yhdessä.

Demokratian Cohen-Almagor määrittelee siten, että kyseessä on poliittinen järjestelmä, jossa valta kuuluu kaikille järjestelmään kuuluville täysivaltaisille jäsenille. Kansa päättää itse omista asioistaan. Päätöksiä tehdään enemmistöperiaatteella, mutta aidossa demokratiassa vähemmistöjä ei sorreta, vaan niiden näkemykset otetaan huomioon. Elintärkeissä asioissa vähemmistöjen täytyy päästä esittämään omat huolensa. Muodollisten instituutioiden lisäksi demokratiassa pitää olla myös konkreettista sisältöä. Hallitusvallan tulee toimia oikeudenmukaisesti, poliittisen vallan käyttöä tulee rajoittaa ja kontrolloida.

Kansanvaltaisessa järjestelmässä kansan tahto toteutuu kansalaisten päätöksentekoon osallistumisen kautta. Kyse on enemmästä kuin äänestämisessä vaaleissa, joissa valitaan kansan edustajat valtiopäiville tai muihin edustuksellisiin elimiin. Demokratia edellyttää Cohen-Almagorin mukaan myös vapaata mielipiteenmuodostusta sekä ilmaisunvapautta ja vapaasti toimivaa julkisuutta. Asiat ratkeavat usein parhaiten hankkimalla tietoa, keskustelemalla ja harkitsemalla sekä puntaroimalla asioita julkisesti.

Kaikki demokratiat eivät ole liberaaleja demokratioita termin yksilönvapauksia ja -oikeuksia korostavassa merkityksessä. Liberalismin juuret ovat renessanssin ja reformaation osittain toisiinsa kytkeytyneissä, osin toisilleen vastakkaisissa kehityskuluissa. Yhteistä niille on yksilön, hänen ihmisarvonsa ja harkintakykynsä korostus. Tämä ajatus yksilöiden järkevyydestä ja oikeudesta käyttää järkeään sekä tämän ajattelutavan koitumisesta paitsi yksityiseksi myös yleiseksi hyväksi on vapaan yhteiskunnan perusta.

Vapaassa yhteiskunnassa julkisen vallan tulee lähtökohtaisesti pidättäytyä sanelemasta kansalaisille, miten heidän pitäisi elää, olla ja toimia. Moraalisissa kysymyksissä valtion tulee toimia suvaitsevaisesti ja neutraalisti, valitsematta ennalta minkään osapuolen intressejä tai näkemystä asioista. Jokaisella tulee olla oikeus toimia pidäkkeettömästi ja autonomisesti omien intressiensä ja käsitystensä mukaisesti yhteisesti hyväksyttyjen rajojen sisällä. Vapaista yksilöistä muodostuvissa ryhmissä vallitsee väistämättä erilaisia arvoja, käsityksiä ja näkemyksiä, siksi demokraattinen yhteiskunta on väistämättä pluralistinen.

Full democracies are countries in which basic political freedoms and civil liberties are respected and which tend to be underpinned by a political culture conducive to the flourishing of democracy. (…) Flawed democracies, on the other hand, are countries that have free and fair elections and basic liberties are respected. However, flawed democracies have significant weaknesses, including problems of governance, an underdeveloped political culture and low levels of political participation. (s. 18)

Oikeudenmukainen moninainen yhteiskunta

Cohen-Almagor nojaa ajattelussaan sekä John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaan (1971) että sitä myöhäisempään poliittiseen liberalismiin (1993). Rawls ei kiinnittänyt kulttuurisiin kysymyksiin paljon huomiota, ja etenkin varhaiset kirjoitukset oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta olettavat yksilöt lähtökohtaisesti kulttuurisesti samanlaisiksi ja yhteisöistä irrallisiksi. Poliittista liberalismia käsittelevässä teoksessaan Rawls tarkastelee erilaisia moraalisia, filosofisia ja uskonnollisia normijärjestelmiä ja niiden yhteensovittamisen mahdollisuuksia, mutta kulttuurista hän ei puhu tällöinkään juuri lainkaan. Cohen-Almagorin mukaan käsitys kulttuurista kaikkien tavoittelemana ja kaikille hyödyllisenä perustavanlaatuisena hyödykkeenä (primary good) on kuitenkin luettavissa hänen kirjoitustensa sisältä.

Oikeudenmukaisuus on Cohen-Almagorin mukaan sosiaalisten instituutioiden ensisijainen hyve, jonka muotoutumisessa on neljä vaihetta. Näistä ensimmäisessä eli teoreettisessa alkuasetelmassa ihmiset päättävät yhdessä elämisen yleisistä periaatteista. Näitä päätöksiä tehdessään he ovat yleisellä tasolla tietoisia ihmisenä olemisesta, yhdessä elämisestä, yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Sen sijaan he eivät tietämättömyyden verhon takana tiedä omia ominaisuuksiaan eivätkä omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Kolme muuta vaihetta ovat yhdessä hyväksyttyjen periaatteiden varaan rakentuvina ja tietämättömyyden verhoa asteittain poistavina perustuslaillinen sopimus, lainsäädäntö sekä lainkäyttö.

Tietämättömyyden verhon takana ihmiset pitäisivät järkevinä sellaista yhteiskuntaa, joissa kaikilla olisi mahdollisimman laajat vapaudet suhteessa muiden henkilöiden vastaaviin vapauksiin. Lisäksi julkinen valta tarjoaisi kaikille mahdollisuuden oppia ja kouluttautua sekä takaisi minimitoimeentulon ja perusterveydenhuollon. Näin taattaisiin kaikille reilut menestymisen mahdollisuudet heidän taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan ja tulotasostaan riippumatta. Sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus olisi hyväksyttävää vain, jos se hyödyttäisi kaikista huono-osaisimpia ja jos kaikki yhteiskunnalliset asemat olisivat syrjinnästä vapaita eli kaikille avoimia. Näin tilanne muistuttaisi reilun pelin sääntöjä.

Yhdessä eläminen reilussa ja oikeudenmukaisessa mutta moniarvoisessa yhteiskunnassa on kuitenkin mahdollista vain, jos asioista eri tavoin ajattelevien yksilöiden ja ryhmien välillä vallitsee riittävä yhteisymmärrys (overlapping consensus) yhteisistä pelisäännöistä. Heillä pitää olla jaettu käsitys siitä, mikä on hyväksyttyä, mikä on kiellettyä ja miten eri tilanteissa toimitaan asioiden ratkaisemiseksi. Cohen-Almagorin mukaan tämä konsensus sisältää myös yhteisen käsityksen kansalaisesta järjellisinä[2] (reasonable), järkevinä (rational), vapaina ja tasa-arvoisina yksilönä, jotka kunnioittavat toisiaan. Näin syntyy järjellinen ja järjestäytynyt yhteiskunta, jossa voidaan paitsi elää yhdessä myös olla yhteistyössä.[3]

In a reasonable and well-ordered society, people are generally disposed to cooperate with each other. They are disposed to cooperate by virtue of their mutual basic concern and respect for each other, or by virtue of one’s attachment to an identity or project one shares with the other. People strive to accommodate and find ways to live together. Citizens of a reasonable and well-ordered society have some degree of solidarity and good will that underpin the whole social structure. They share the burdens and responsibilities of collective self-governance and they share a basic commitment to democracy. (s. 32.)

Monikulttuurisen yhteiskunnan erityisenä haasteena onkin löytää toimiva tasapaino avoimuuden periaatteen ja rajaamisen välttämättömyyden välillä. Liberalismin ytimessä on yksilöiden vapaus elää haluamallaan tavalla, mutta kaikkia elämäntapoja ei kuitenkaan voida hyväksyä. Jotkin hyvää elämää koskevat käsitykset saattavat vaarantaa avoimen, liberaalin ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan toiminnan ja jopa olemassaolon, ja olisi absurdia tukea niitä liberalismin nimissä. Hylättäviin tapoihin ajatella ja toimia kuuluvat myös ne, jotka ovat vahingollisia kaikista haavoittuvimmassa asemassa oleville kuten naisille, lapsille ja seksuaalisille vähemmistöille. Heidän suojelemisensa on Cohen-Almagorille lähtökohtaisesti tärkeätä, eikä heidän oikeuksiaan voi polkea yhteisön edun nimissä.

Keskinäinen kunnioitus ja vahinkoperiaate

Cohen-Almagor konkretisoi ajatuksiaan hyväksymisen ja hylkäämisen rajapinnasta hyödyntämällä keskinäisen kunnioituksen ja vahinkoperiaatteen käsitteitä. Immanuel Kantin mukaan jokainen ihminen kykenee autonomisesti oman järkensä avulla tekemään moraalisia päätöksiä. Kaikilla yksilöillä on siten peruuttamaton ihmisarvonsa, ja hän ansaitsee toisilta kunnioitusta sellaisena. Jokaista ihmistä pitää käsitellä päämääränä itsessään eikä välineenä jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseen. Suhtautuminen yksilöön ei saa riippua esimerkiksi hänen sukupuolestaan, vaan kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Cohen-Almagor täydentää tätä keskinäisen kunnioituksen velvollisuusopillista etiikkaa utilitaristisella vahinkoperiaatteella. Tässä yhteydessä hän nojaa John Stuart Milliin, jonka mukaan yksilöiden ja ryhmien vapautta voidaan rajoittaa, jos toiminta aiheuttaa vahinkoa toisille. Itsensä ja lähimmäisten suojeleminen tarvittavin keinoin on oikeutettua. Cohen-Almagor kutsuu merkitykselliseksi (significant) vapaudeksi yksilön oikeutta toimia haluamallaan tavalla sillä ehdolla, että hän ei saa rajoittaa tai vahingoittaa toisten vapautta.

Multiculturalism and liberalism can be reconcilable if the former is founded on just principles aspiring to establish substantive democracy, where mutual respect and avoiding and/or minimizing harm to others are the norms, while acknowledging the need for reasonable boundaries and accommodations. (s. 43)

”Kunnioita toisia ihmisiä, älä vahingoita ketään” on Cohen-Almagorille välttämätön mutta ei kuitenkaan riittävä lähtökohta. Nuorena poliittisena järjestelmänä demokratia itse on yhä haavoittuva. Erilaisia käytännön kokemuksia siitä, miten kansanvalta selviää sisäsyntyisistä haasteista, ei ole vielä kovin paljon kertynyt. Lisäksi nykyiset olosuhteet monella tapaa poikkeavat aikaisemmista. Avoimessa yhteiskunnassa ylevät periaatteet saattavat tuottaa ilmiötä, jotka vaarantavat valtion toimivuuden ja jopa olemassaolon. Tämän vuoksi on välttämätöntä löytää oikea tasapaino erilaisten elementtien välillä.

Jos vapautta on tarjolla liian vähän, kansalaiset menettävät luottamuksensa järjestelmän liberaalisuuteen. Jos taas vapauden hyödyntämisessä mennään liiallisuuksiin, lain ja järjestyksen ylläpidossa koituu ongelmia. Erilaisuuden sietäminen tai jopa suvaitseminen on lähtökohtaisesti tärkeätä, mutta kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä. Kansalaisten yhteiskunnallinen ja poliittinen osallistuminen ovat tärkeitä, mutta jatkuva vaikuttaminen halvaannuttaa järjestelmän toiminnan. Erilaisten identiteettien ja intressien pitää tulle edustetuksi, mutta moninaisessa yhteiskunnassa kaikki eivät kuitenkaan voi saada edustajaansa päätöksentekoelimiin.

Multikulturalismia, järjellisesti

Cohen-Almagor etsii siten teoksessaan tilaa sellaiselle ajattelulle, jossa kulttuuriperusteisia ryhmäoikeuksia sallittaisiin mahdollisimman paljon ilman, että ihmisoikeudet, liberaali yhteiskunta ja demokraattinen poliittinen järjestelmä vaarantuvat. Moninaisen yhteiskunnan ja sen jäsenten on oltava valmiita ottamaan asiallisesti vastaan erilaisista hyvää elämää koskevista käsityksistä juontuvia kysymyksiä, toiveita ja odotuksia. Samalla on oltava yhtä lailla valmiita vetämään rajaa suhteessa sellaisiin ajattelutapoihin ja toimintamuotoihin, joita ei voi hyväksyä. Vaikka suvaitsevaisuus on tärkeä hyve, kaikkea ei voi kuitenkaan sietää.

Liberaali yhteiskunta epäonnistuu perustehtävässään, mikäli ihmisten perusoikeuksia sekä yhteiskunnan että kulttuuristen yhteisöjensä jäseninä ei voida taata. Yksilönvapaudet eivät toteudu täydellisesti, jos oma kulttuuri kielletään. Toisaalta liberaali demokratia epäonnistuu myös silloin, jos ei kyetä rajoittamaan ja tarvittaessa kieltämään sellaisia kulttuurisia perinteitä ja käytänteitä, joissa aiheutetaan vahinkoa tai joista puuttuu kunnioitus toisia kohtaan. Yhteiskunnan täytyy paitsi suojella kulttuuria, myös suojella yksilöitä tarvittaessa heidän kulttuuriltaan.

Järjelliset ihmiset myöntävät, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta he ovat vapaita ja tasa-arvoisia. He seuraavat elämässään erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja elämän eri osa-alueita kattavia normatiivisia rakennelmia, doktriineja. Siten heillä on toisistaan poikkeavia käsityksiä hyvästä ja oikeasta. Pyrkimys päästä eroon hyväksytyn rajoissa olevista erilaisuuden muodoista ei ole yhteiskunnan näkökulmasta järjellistä toimintaa, sitä vastoin pyrkimys kommunikaatioon ja yhteistyöhön on.

People can be said to to be morally reasonable when they have an appropriate conception of themselves and their standing in relation to their fellows, and when they understand and accept the obligations and constraints upon their aspirations and behaviour which derive from that conception. (s. 8)

Sekä rajanvetoa että kontakteihin hakeutumista auttaa vastavuoroisuus: asettuminen toisen asemaan ja asioiden tarkastelu heidän näkökulmastaan. Yhteinen järjellisyys tekee mahdolliseksi yhdistää liberalismi ja multikulturalismi. Silloin omia oikeuksiaan vaativat henkilöt ja ryhmät tunnustavat myös toisten vastaavat oikeudet. Silloin ihmiset myöntävät, että eroistaan huolimatta heidän on elettävä yhdessä ja toimittava yhteistyössä. Silloin he myös tunnustavat, että siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, täytyy käydä jatkuvaa keskustelua. Yhteiset pelisäännöt mahdollistavat sekä vapauden että vakauden.

Cohen-Almagor erottaa toisistaan moraalisen, juridisen, sosiaalisen ja poliittisen järjellisyyden. Moraalista järjellisyyttä on toimia asianmukaisesti pohdittaessa hyväksyttävissä olevien ajatus- ja toimintamuotojen rajoja. Oikeudellisen järjestelmän instituutiot ja mekanismit joutuvat puolestaan käytännössä ratkomaan erilaisia kysymyksiä ja tasapainoilemaan yleisten ja yksityisten intressien välillä juridista järjellisyyttä hyödyntäen.

Sosiaalinen järjellisyys viittaa järjen käyttöön siinä empatiaa ja vastavuoroisuutta ilmentävässä pohdinnassa, mitkä ajatus- ja oppijärjestelmät soveltuvat paitsi heille itselleen myös muille. Poliittinen järjellisyys tarkoittaa puolestaan sitä, että kansalaiset, poliitikot ja erilaiset ryhmät ja yhteisöt toimivat mielekkäästi päättäessään niistä käsityksistä ja periaatteista, jotka edistävät kaikille yhteisen järjellisen oikeudenmukaisuuskäsityksen toteutumista.

Ihmisiltä ja ihmisryhmiltä edellytetään vastavuoroisuuden, empatian ja toisten huomioimisen lisäksi suhteellisuudentajua, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Järjellisesti toimiva poliittinen järjestelmä kykenee puolestaan tekemään ratkaisuja tässä moninaisuuden leimaamassa ja kiistojen värittämässä ilmapiirissä, vaikka kaikkiin kysymyksiin ei vastauksia helposti löydykään.

Multikulturalismi edellyttää erilaisuuden tunnustamista, liberalismi puolestaan yksilöiden oikeuksien turvaamista. Näin ollen liberalismi edellyttää säilyäkseen ja toimiakseen myös yksilöiden ja ryhmien oikeuksiin puuttumista ja niiden rajoittamista. Todellisessa maailmassa joudutaan väistämättä sulkemaan sallitun ulkopuolelle joitain elämäntapoja, vaikka niiden voi katsoa edustavan ja konkretisoivan joillekin yksilöille ja ryhmille olennaisia arvoja. Ratkaisuja tehtäessä on Cohen-Almagorin mukaan syytä pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:

• Onko olemassa joitain julkista valtaa velvoittavia historiallinen sopimuksia tai lupauksia, jotka takaavat vähemmistöryhmälle itsemääräämisoikeuden itseään koskevissa kysymyksissä tai jotka tarjoavat kulttuurisia oikeuksia maahanmuuton tuottamien ryhmille?
• Kuinka vakavana vähemmistöryhmässä tapahtuvaa yksilöiden oikeuksien loukkaamista voidaan pitää? Millä tavalla näihin loukkauksiin pitäisi puuttua, jotta sekä yksilönvapaudet että kulttuuriset vapaudet toteutuisivat maksimaalisesti?
• Onko yhteisön sisällä yksimielisyys vai erimielisyyttä koskien yksilöiden vapauksien ja oikeuksien rajoittamista? Onko yhteisön sisällä omia välineitä käsitellä erimielisyyksiä ja ristiriitoja? Pidetäänkö näitä välineitä yhteisössä yleisesti legitiimeinä?
• Onko ryhmän jäsenillä oikeus ja mahdollisuus jättää yhteisö heidän niin halutessaan ilman tästä koituvia kohtuuttomia kustannuksia tai muuta vahinkoa?[4]

Kompromisseja ja pakkokeinoja

Koska päätöksiä on pakko tehdä olosuhteissa, joissa ihmiset ovat erilaisia, ratkaisut ovat väistämättä usein jonkinlaisia kompromisseja. Tällöin kukaan ei voita kaikkea ja kaikki luopuvat jonkin verran omista tavoitteistaan. Ihmisiltä ja ryhmiltä täytyy löytyä käytännön joustavuutta ja valmiutta antaa periksi. Kompromisseihin voidaan päätyä joko osapuolten välisissä neuvotteluissa tai käyttämällä hyväksi jotain kolmatta tahoa, sovittelijaa tai välittäjää.

Olennaista on valmius neuvotella ja kyky vaihtaa ajatuksia ja näkemyksiä eri tavoin ajattelevien välillä. Osapuolten täytyy paitsi lähtökohtaisesti kunnioittaa toisiaan myös luottaa toisiinsa ja heidän välittämiinsä sanoihin. Se ei aina ole helppoa johtuen esimerkiksi lähtötilanteeseen sisältyvistä jännitteistä tai jonkin osapuolen kaksilla korteilla pelaamisesta tai sellaisen epäilemisestä. Cohen-Almagor tekeekin eron periaatteellisten ja taktisten kompromissien välillä. Viimeksi mainittuihin päädytään siksi, että myönnytyksiin suostutaan ainoastaan parempia aikoja ja sanelemisen mahdollisuuksia odotellessa.

Cohen-Almagorin mukaan on olemassa kolmenlaisia poliittisia konflikteja. Ristiriitaa voi ensinnäkin syntyä rajallisista resursseista ja niiden hyödyntämisen epätasaisista mahdollisuuksista. Erilaiset näkemykset toiminnan tavoitteista ja keinoista ja näistä näkemyseroista syntyvät kilpailutilanteet voivat puolestaan kehittyä ideologisisiksi konflikteiksi. Hankalinta kompromisseihin päätyminen on tunnustusta vaativissa ristiriidoissa, joissa osapuolten käsitys itsestään, identiteetti, näyttelee suurta roolia. Kompromissi edellyttäisi osittaista luopumista siitä, millainen haluaisi olla.

Hankalissa kysymyksissä tarvitaan paljon keskustelua, vapaata mielipiteenvaihtoa sekä mahdollisuutta esittää toisen osapuolen näkemyksistä ja ehdotuksista myös kriittisiä kommentteja. Osapuolten pitäisi kuitenkin osata nähdä erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä toistensa välillä ja sekä tunnistaa että tunnustaa yhteisten etujen ja tavoitteiden olemassaolo.

Cohen-Almagor kannattaakin deliberatiivista demokratiakäsitystä, jossa korostetaan ajattelun vapautta sekä mahdollisuutta väitellä asioista julkisesti. Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasiin ajatuksiin viitaten hän katsoo, että kaikille avoimen näkemysten- ja mielipiteidenvaihdon seurauksena voidaan päätyä hyvin informoituihin tuloksiin, jotka ottavat eri osapuolten kannat huomioon. Tällöin demokraattisia päätöksiä pidetään myös legitiimeinä: niihin on päädytty tavalla, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä ja oikeutettuna.

Onnistuneen deliberaation edellytyksiä ovat sisäänsulkeminen (inkluusio), tasa-arvo, suoruus ja läpinäkyvyys. Kaikilla tulee olla mahdollisuus käydä keskustelua ilman syrjintää, jokaisella tulee olla oikeus esittää oma kantansa avoimesti ja kiertelemättä, ja päätökseen tähtäävän prosessin ja sitä tukevien instituutioiden tulee olla läpinäkyviä. Toisten suostuttelun omalle kannalle täytyy tapahtua toisia kunnioittaen ja heidän asemansa ja näkemyksensä huomioon ottaen. Heikoimmassa asemassa olevien oikeuksia täytyy tarvittaessa suojella ponnekkaasti.

Vastaavasti deliberaatio epäonnistuu, jos jokin osapuoli ei suostu noudattamaan lähtökohtaisia perusarvoja: keskinäistä kunnioitusta ja toisen vahingoittamisen välttämistä. Tai jos osoittautuu, että liikkeellä ei olla vilpittömästi eikä sanaan voi luottaa. Liberalismin ja demokratian puolustamisen nimissä voidaan joutua käyttämään pakkokeinoja, eikä tällaisten käyttämistä saa myöskään kavahtaa. Esimerkiksi fasististen liikkeiden kanssa olisi Cohen-Almagorin mukaan virhe yrittää päästä kompromissiin tekemällä heidän suuntaansa myönnytyksiä.

Pakkovallan keinoja pitäisi kuitenkin välttää viimeiseen asti. Usein on parempi toimia epäsuorasti ja pitkäjänteisesti hyödyntämällä esimerkiksi kasvatuksen ja koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia, käymällä asiasta julkista keskustelua, kampanjoimalla mediassa ja politiikassa, hyödyntämällä sosiaalisen median vaikutusvaltaa sekä vetoamalla yleisiin normeihin ja arvoihin. Pakkokeinot johtavat helposti kohteen eristäytymiseen ja edelleen radikalisoitumiseen. Niitä kannattaa käyttää vasta kun kompromissien ja deliberaation tie on kuljettu tuloksetta loppuun.

Epädemokraattisissa yhteiskunnissa pakottaminen vallanpitäjien tahtoon on usein sääntö, sen sijaan liberaaleissa demokratioissa siihen pitäisi turvautua ainoastaan erittäin hyvistä syistä ja harkitusti. Pakkokeinoilla kavennetaan autonomiaa ja vapautta ja heikennetään yksilöiden ja ryhmien itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuutta itse päättää omista asioistaan. Pakotetun ihmisen kanssa ei tehdä kompromisseja, ja hän itse joutuu tekemään asioita, joista hän muuten kieltäytyisi. Tottelemista vahvistetaan erilaisilla rangaistuksilla.

Osa pakottamisen perusteista on Cohen-Almagorin mukaan kuitenkin hyväksytympiä kuin toiset myös liberaalissa demokratiassa. Valtiolla on aina oikeus puolustaa itseään sekä säilyttää oikeus ja järjestys tarvittaessa kansalaisten vapauksia ja oikeuksia rajoittamalla. Sillä on myös velvollisuus tukea heikompia vahvempien oikeuksia ja vallankäyttöä vastaan. Lisäksi julkisen vallan täytyy estää yhteisöjä käyttämästä mahdollisesti väkivaltaisia pakkokeinoja puolustuskyvyttömiä jäseniään vastaan.

Kansalaisten pakottaminen voi olla oikeutettua myös heidän oman etunsa toteutumisen kannalta. Oppivelvollisuus pakottaa lasta, nuorta ja hänen vanhempiaan sallimaan koulunkäynnin. Sen tarkoituksena on kuitenkin tarjota jokaiselle riittävästi tietoja ja taitoja, jotta hän pystyy myöhemmin hankkimaan itse tietoa ja tekemään autonomisesti päätöksiä. Vaikka vapautta rajoitetaan, sen tarkoituksena on pidemmällä tähtäimellä nimenomaan lisätä valinnanvapauksia ja kykyä sen hyödyntämiseen.

Missä kulkee sallitun raja?

Teoreettisen osuuden jälkeen Cohen-Almagor tarkastelee käytännön esimerkkien avulla sitä, missä liberaalissa yhteiskunnassa kulkee suvaitsemisen ja kieltämisen raja. Mihin kaikkiin voidaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa suostua ilman, että sen yksilöiden vapautta, tasa-arvoa, oikeuksia ja keskinäistä kunnioitusta heijastavat perustavanlaatuiset arvot ja normit alkavat vaarantua?

Fyysisen vahingon aiheuttaminen

Cohen-Almagor aloittaa fyysisestä väkivallasta ja sen äärimmäisestä muodosta, uskonnon tai kulttuurin nimissä tehdystä ruumiillisen vamman tuottamisesta. Julkisen vallan interventio ja siis kulttuuristen oikeuksien rajoittaminen on oikeutettua ja perusteltua silloin, kun on kyse murhasta tai taposta tai vakavan fyysisen vahingon tuottamisesta. Leskenpoltto ja tyttövauvojen surmaaminen mainitaan tässä esimerkkeinä kulttuurisista käytänteistä, joita ei voi mitenkään hyväksyä. Myös orjuus yksilön vapauden radikaalina rajoittamisena on ehdottomasti kiellettyä. Tällöin poljetaan räikeästi ja järjestelmällisesti perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.

Perheen tai suvun maineen tai kunnian säilyttämiseksi tehtäviä väkivallantekoja Cohen-Almagor kieltäytyy kutsumasta kunniaväkivallaksi tai kunniamurhiksi. Tällä tavalla vähäteltäisiin tapahtunutta tai epäsuorasti perusteltaisiin sitä tavalla, mitä ei kuitenkaan voida pitää oikeutettuna. Kyse on miesten ylivallan säilyttämisestä naisiin ja tyttöihin nähden ja heidän estämisestään päättää itse omasta elämästään ja asioistaan. Kulttuuriset oikeudet eivät tällaisessa asiassa saa koskaan mennä voimassa olevan lain edelle. Kenelläkään ei myöskään ole oikeutta ottaa lakia omiin käsiinsä suojellakseen sellaista, mitä he pitävät omana ja perheensä tai sukunsa arvona tai kunniana. Ihmisarvo ja ihmiselämä ovat aina loukkaamattomia.

Asiat ovat monimutkaisempia silloin, kun joku aiheuttaa tarkoituksellisesti vahinkoa itselleen tai kun vahinkoa voidaan pitää vähäisenä. John Stuart Millin alkuperäisen ajattelun mukaan ihmisellä on oikeus vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä julkisen vallan siihen puuttumatta. Lisäksi kulttuurissa voidaan ajatella, ettei esimerkiksi lesken itsensä tappamisessa ole kyse itsemurhasta, vaan kuoleman voittamisesta ja toivon ilmaisemisesta. Aina kyse ei kuitenkaan ole vapaan yksilön itse tekemästä päätöksestä, vaan vastentahtoisesta taipumisesta sosiaalisen paineen alla. Liberaalissa yhteiskunnassa ei voida suvaita myöskään uhkailua esimerkiksi yhteisöstä ulos sulkemisella, ellei itselle aiheuteta vahinkoa.

Monissa kulttuureissa initiaatioriitteihin kuuluu itsensä viiltely tai muu ruumiillisen vamman tietoinen aiheuttaminen. Cohen-Almagor pitää näitä traditioita hyväksyttävinä etenkin tapauksissa, joissa vahinkoa voidaan pitää vähäisenä ja jos vamma ei ratkaisevasti vaikeuta täytenä ja vapaana yksilönä kasvamista ja elämistä riitin toteuttamisen jälkeen. Julkisen vallan vahva puuttuminen tällaisessa tapauksessa voisi vahingoittaa kohtuuttomasti yhteisöä ja sen jäseniä yhteiskunnan osina sekä luoda tarpeettoman jännitteen yhteisön ja yhteiskunnan väliin. Liberaalin julkisen vallan ei kuitenkaan tule kannustaa tällaiseen toimintaan tai tradition ylläpitämiseen.

Sukuelinten operointi uskonnon tai kulttuurin perusteella herättää paljon tunteita ja keskustelua. Cohen-Almagor käsittelee asiaa erikseen sekä miesten/poikien että naisten/tyttöjen osalta. Molemmissa tapauksissa kyse on monimuotoisista käytänteistä, joiden tarkastelu yhden nimikkeen alla voi johtaa väärinkäsityksiin ja huonoihin ratkaisuihin. Vakavimmat kajoamiset puolustuskyvyttömän ihmisen kehoon ovat ymmärrettävissä kidutukseksi ja peruuttamattomaksi puuttumiseksi myös hänen mieleensä ja tulevaisuuden sosiaalisiin suhteisiin. Näistä teoista Cohen-Almagor käyttää nimitystä naisten sukuelinten silpominen (female genital mutilation, FGM). Ne pitäisi hänen mukaansa kieltää lailla samalla tavalla kuin kielletään lasten kiduttaminen tai näännyttäminen, tai heidän myymisensä orjuuteen tai prostituutioon.

Joissain tapauksissa on kyse pienimuotoisemmista tai jopa symbolisista leikkauksista. Tällöin tytöille tehdyn operaation luonne lähestyy pojille tehtyä ympärileikkausta. Julkisen vallan liian jyrkkä puuttuminen traditioon voi tällöin olla ongelmallista ja aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä lopputuloksia. Sen lisäksi, että tällöin kajotaan kulttuurisiin oikeuksiin, epäoikeudenmukaiseksi koetun intervention seurauksena traditio voi ennemmin pitkittyä kuin heikentyä. Jos operaatiot julistetaan laittomiksi, terveydelliset riskit voivat kasvaa esimerkiksi huonoissa olosuhteissa työskentelevien puoskareiden käytön vuoksi. Cohen-Almagor käyttää Israelin beduiineja esimerkkinä tapauksesta, jossa puuttumattomuus kulttuuriseen traditioon on itse asiassa johtanut ei-toivotun tavan lievenemiseen ja vähentymiseen.

Myös poikien ympärileikkausta on vastustettu runsaasti viime aikoina. Se onkin maailmalla yhä varsin yleistä. Muslimien ja juutalaisten lisäksi tähän toimenpiteeseen ryhdytään myös joissain kristillisissä piireissä (etenkin Yhdysvalloissa) sekä lukuisissa muissa väestöryhmissä. Vuonna 2010 lähes 60 prosenttia poikalapsista ympärileikattiin. Uskonnollisten perusteiden lisäksi taustalta löytyy joko todellisia tai oletettuja lääketieteellisiä syitä.

Cohen-Almagorin mukaan poikien ympärileikkauksesta on joissain tapauksissa todennettavissa kiistattomia haittoja. Lisäksi kyse on tiukasti ymmärrettynä lapsen ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Cohen-Almagor ei kuitenkaan pidä näitä ongelmia yhtä vakavina kuin tyttölasten tapauksessa. Varsinkaan naisten sukuelinten silpomiselle ei löydy kulttuurisista normeista kunnollisia perusteita, ja sitä voidaan perustellusti pitää välineinä miesten ylivallan säilyttämiseen ja naisten elämän ja käyttäytymisen kontrollointiin. Sen sijaan poikien ympärileikkaus on islamissa ja juutalaisuudessa olennainen osa traditiota ja siten myös identiteettiä. Tiettyjen olosuhteiden vallitessa tätä traditiota voisikin hänen mukaansa pitää sallittuna.

Henkinen väkivalta ja vapauksien rajoittaminen

Ratkaisut ovat vielä hankalampia silloin, kun kyse on sellaisista toimintamuodoista, joissa haitan osoittaminen on paljon vaikeampaa. Joitain asioita tai ilmiöitä voidaan perustellusti pitää keskinäisen kunnioituksen ja toisen vahingoittamisen välttämisen näkökulmasta ongelmallisina kulttuurisina traditioina ja toimintamuotoina. Asiaan on kuitenkin hankalampi tarttua, ja syyllistä usein vaikea osoittaa. Kun puuttuu selvä teko ja yksinkertaisesti toteen osoitettava vahinko, missä tarkkaan ottaen on se kohta, johon julkisella vallalla on oikeus tai jopa velvollisuus puuttua?

Cohen-Almagor tarkastelee kirjassaan eräitä sellaisia kysymyksiä, joissa kulttuuriset oikeudet ja liberaalin demokratian periaatteet ovat törmäyskurssilla mutta joissa ei ole helppo osoittaa tarkasti ongelmakohtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi eriarvoinen kohtelu sukupuolen perusteella, ihmisten oikeus jättää yhteisönsä ilman kohtuuttomia rangaistuksia tai kustannuksia, naisten ja lasten oikeus riittävään koulutukseen sekä pakotetut tai järjestetyt avioliitot. Julkisen vallan tulee suojella yhteisöjä niiden olemassaoloa ja jatkuvuutta vaarantavalta ulkoiselta vaikutukselta, mutta yhteisöillä ei silti ole oikeutta rajoittaa jäsentensä vapauksia ja oikeuksia kohtuuttomasti. Juuri tätä jaottelua Will Kymlicka kutsui käsiteparilla external protections ja internal restrictions.

Syrjinnän ja jopa vainon kohteeksi joutuneille alkuperäiskansoille on esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa annettu erityisoikeuksia oman kulttuurinsa säilyttämiseksi. Vaikka Cohen-Almagorilla on paljon ymmärrystä näitä oikeuksia kohtaan, hänen mukaansa joissain tapauksissa naisten tasa-arvoa tehdä itsenäisesti päätöksiä elämästään on rajoitettu kohtuuttomasti. Vastaavasti niitä, joiden katsotaan siirtyneen yhteisön ulkopuolelle esimerkiksi avioitumalla siihen kuulumattoman henkilön kanssa, rangaistaan toisinaan suhteettomasti. Jos jokin yhteisö joutuu pitääkseen jäsenensä uhkaamaan heitä sanktiolla eikä suostu keskustelemaan asianosaisten kesken, se ei Cohen-Almagorin mukaan mahdu liberaalin demokratian rajojen sisäpuolelle. Oikeudenmukainen valtio ei voi jättää naisia sellaisten miesten armoille, jotka käyttävät kulttuurisia perusteita heidän asemansa ja oikeuksiensa heikentämiseen.

Avioliiton solmimisen suhteen Cohen-Almagor tekee selvän eron pakotettujen ja järjestettyjen parisuhteiden välille. Pakkoavioliitossa toisella tai kummallakaan partnereista ei ole tai olosuhteiden vuoksi ei voi olla mahdollisuutta itse päättää avioitumisesta. Pakkoavioliitot ovat lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaisia. Järjestetty avioliitto on laajempi käsite. Se sisältää myös sellaisia tapauksia, joista osassa partnereiden itsemääräämisoikeutta ei loukata, vaikka asiasta onkin sopimassa useampia osapuolia. Julkisen vallan interventio edellyttää tällöin riittävästi taustatietoja ja eri osapuolet huomioivaa hyvää harkintaa. Liian suoraviivaisella toiminnalla valtio saattaa aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyviä tuloksia.

Monissa kulttuureissa kouluttautumista ei pidetä tärkeänä asiana, tai siihen saatetaan suhtautua jopa kielteisesti, koska sen koetaan uhkaavan omaa kulttuuria ja elämäntapaa. Kouluissa annettava tieto voi olla ristiriidassa esimerkiksi luontoa tai seksuaalisuutta koskevien uskontopohjaisten käsitysten ja näkemysten kanssa. Lasten ja nuorten kontakteja toisenlaisista taustoista tulevien ajattelevien kanssa voidaan pitää ylipäätään yhteisölle vaarallisina. Usein etenkin tyttöjen koulunkäyntiä pyritään eri tavoin rajoittamaan, millä on seurauksia heidän valintamahdollisuuksilleen myöhemmässä elämässä ja siten paitsi yhteisölle myös koko yhteiskunnalle. Cohen-Almagor käyttää tästä esimerkiksi juutalaisen lain mukaisia miesten ja naisten rooleja tiukasti jakavia sukupuolikäsityksiä, jotka näkyvät tyttöjen ja naisten asemassa ortodoksijuutalaisten lisäksi Israelissa kokonaisuudessaan.

Joissa tapauksissa kuitenkin myös poikien toivotaan jättävän koulunkäyntinsä kesken ja pysyvän yhteisössään ja noudattavan sen mukaista elämäntapaa. Tässä yhteydessä Cohen-Almagor käsittelee eniten Yhdysvaltojen ja Kanadan anabaptisteihin kuuluvaa kristillistä ryhmää nimeltä amissit. Yhdysvaltojen oikeuslaitos on antanut amissinuorille oikeuden suorittaa muita lapsia ja nuoria vähäisemmän oppivelvollisuuden. Lisäksi suuri osa heistä opiskelee ensimmäiset vuodet yhteisön omissa kouluissa, joissa esimerkiksi luonnontieteen ja seksuaalisuuden opetus on muita kouluja vähäisempää ja rajatumpaa.

Vaikka Cohen-Almagor suhtautuu myönteisesti pluralistiseen kouluopetukseen, tässä tapauksessa mennään hänen mukaansa liian pitkälle. Syy on se, että oppilaille – varsinkaan tytöille – ei kehity riittävästi tiedollisia ja sosiaalisia valmiuksia tehdä autonomisesti omia päätöksiä. Tiedon rajallisuus ja yhteisön omat toimintatavat tekevät heistä myös haavoittuvia seksuaaliselle ja muulle hyväksikäytölle. Vaikka monenlaisia intressejä ja näkemyksiä on tässäkin tapauksessa välttämätöntä ottaa huomioon, Cohen-Almagor katsoo, että säilyttääkseen kulttuuriset erioikeutensa lapsia ja nuoria täytyy suojella paremmin. Heille täytyy tarjota mahdollisuudet tehdä itsenäisesti omat päätöksensä koulutuksesta ja yhteisössä pysymisestä.

Perfektionististen yhteiskuntien ongelmia

Teoksensa loppuosassa Cohen-Almagor käsittelee kahta maata, jotka eivät hänen mukaansa täytä monikulttuurisen liberaalin demokratian tunnusmerkkejä. Nämä maat ovat Ranska ja Israel, joissa molemmissa hän on asunut tai työskennellyt. Yhteistä näille maille ovat merkittävistä eroista huolimatta tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ongelmalliset tavat ymmärtää kansakunta ja yhteiskunta. Molemmissa maissa kysymykset vähemmistöistä ja niihin kuuluvien oikeuksista ovat myös kytkeytyneet vahvasti kansallisesta turvallisuudesta käytävään keskusteluun.

Ranska: uskonnon ilmaisemisen pakkomielteinen kieltäminen

Ranskaa saattaa pitää vallankumouksellisen historiansa vuoksi jopa liberaalin demokratian esikuvana. Viidennen tasavallan (1958–) Ranska eroaa kuitenkin monin paikoin nykyisistä angloamerikkalaisista yhteiskunnista. Ranskalainen republikanismi on saanut holhoavampia ja jopa kansalaisiaan rajoittavia paternalistisia piirteitä. Yhteiskunnan kulttuuriseen moninaisuuteen suhtaudutaan epäillen, ja valtion ja kansakunnan yhtenäisyys on puolestaan noussut korkeimpien arvojen joukkoon. Ranskalaisessa ajattelussa valtion ja tasa-arvoisiksi määritettyjen kansalaisten välissä ei saa olla mitään kansalaisia toisistaan erottavaa, minkä vuoksi niin aluehallinto kuin kansalaisyhteiskuntakin ovat jääneet kehittymättömiksi.

Tasavaltalaisen valtion ja laajemminkin julkisen elämän maallisuudesta käytetään Ranskassa hieman vaikeasti kääntyvää termiä laïcité. Suhde maallisen julkisen vallan ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan väestönpsan välillä oli pitkään melko ongelmaton; katolinen kirkko löysi ajan mittaan paikkansa olla sekä valtauskonto että poliittisesti marginaalissa. Osittain tästä ratkaisusta johtuen yhtenäisyyttä ja maallisuutta korostavan valtiovallan ja yhteiskunnan tosiasiallisen moninaisuuden välinen jännite jäi vaille kunnollista purkautumista. Ranska vastaanotti jo 1800-luvulla paljon siirtolaisia eri puolilta Eurooppaa, mutta valtiota ei ymmärretty maahanmuuttomaana eikä kansakuntakäsitystä vastaavasti uudistettu. Myöhemmin määrät suurenivat entisestään, eikä etenkään islamin läsnäoloa voinut enää mitenkään kyseenalaistaa.

Muslimeja muutti Ranskaan ennen muuta Algeriasta (joka jonkin aikaa oli erottamaton osa Ranskan valtiota) sekä monista muista etenkin Pohjois-Afrikan maista. Ranskan kansalaisuuslainsäädäntö oli pitkään melko vapaa siten, että Ranskassa syntyneet saivat Ranskan kansalaisuuden ja myös Ranskaan muuttaneet saattoivat hakea kansalaisuutta. Tosin Algerian juutalaisten oli pitkään paljon helpompi päästä kansalaisiksi kuin sikäläisten muslimien. Kansalaisiksi haluavien oli hyväksyttävä Ranskan valtion perusperiaatteet, laïcité mukaan lukien. Islamilaisille yhteisöille Ranskassa tämä kriteeri ei ollut ongelma: sehän tarkoitti sitä, että yksityisen elämän piirissä uskonnon harjoittaminen oli vapaata ja että kaikki uskonnot olivat julkiseen valtaan nähden samalla viivalla.

Tilanne muuttui Cohen-Almagorin mukaan selvästi vuosituhannen vaihteessa islamilaisen radikalismin nimissä tehtyjen terroritekojen jälkeen. Keskinäinen epäluottamus johti osapuolten etääntymiseen toisistaan. Muslimeihin alettiin suhtautua epäluuloisesti ja yleistävästi. Se puolestaan johti joidenkin muslimien aikaisempaa selvempään oman uskonnon näyttämiseen esimerkiksi pukeutumisella. Tämän seurauksena oli puolestaan ranskalaisen yhteiskunnan pelonsekainen havahtuminen islamin kokoon ja näkyvyyteen. Vuosisatoja vanhat kielteiset käsitykset islamista otettiin uudelleen käyttöön. Kun noidankehä pääsee vauhtiin, sitä on vaikea pysäyttää.

Keskusteluyhteyden katkeamista ja tapahtumien saamaa kielteistä kierrettä Cohen-Almagor havainnollistaa erittelemällä varsin yksityiskohtaisesti Ranskan hallinnon kielteistä suhtautumista musliminaisten pukeutumiseen uskonnollisen koodin mukaisella tavalla. Vuonna 2010 Ranskasta tuli ensimmäinen maa Euroopassa, joka kielsi kasvot peittävien burkan ja niqabin käytön julkisissa paikoissa. Säännöksen rikkomisesta voi joko saada sakot tai joutua ottamaan kursseja Ranskan kansalaisuudesta tai joutua kärsimään molemmat rangaistukset.

Cohen-Almagor pohtii teoksessaan, voidaanko tätä pukeutumiskieltoa pitää oikeutettuna monikulttuurisen liberaalin demokratian oikeudenmukaisuuden ja järjellisyyden kannalta. Hän tarkastelee asiaa useista näkökulmista käsin. Voidaanko kasvot peittävää asua kieltää naisten oikeuksien puolustamisen, valtion yhtenäisyyden, kansallisen identiteetin, yhteiskuntarauhan säilyttämisen tai turvallisuuden ja julkisen järjestyksen perusteella? Pitäisikö muslimivaatetuksen muissa yhteiskunnan jäsenissä herättämä mielipaha tai muut kielteiset tunteet ottaa huomioon? Voidaanko burka tai niqab kieltää sillä perusteella, että asua käyttävä nainen ei saa ulkona liikkuessaan tarpeeksi D-vitamiinia?

Cohen-Almagor tarkastelee asioita melko perinpohjaisesti. Mistään näkökulmasta katsottuna yksioikoinen ja yleistävä kielto rangaistuksineen ei vaikuta oikeutetulta ratkaisulta. Määrällisesti varsin marginaalinen ilmiö on saanut kohtuuttomasti huomiota, ja se on enemmän erottanut kuin yhdistänyt Ranskassa asuvia väestöryhmiä. Suuri osa ranskalaisista ei erota eri pukeutumistapoja toisistaan, minkä vuoksi myös maltillisempia huivin käyttäjiä on syrjitty ja he ovat joutuneet loukkaavan käytöksen kohteeksi. Kaikista omituisimpana Cohen-Almagor pitää konservatiivisen islamilaisen koodin mukaisen uima-asun, burkinin, kieltämistä. Kielto ehdittiin ottaa käyttöön joillain paikkakunnilla ennen kuin maan korkein juridinen auktoriteetti Conseil d’État puuttui asiaan ja kielsi kieltämisen.

Liberaalin demokratian näkökulmasta on tärkeätä, että kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa julkinen valta esittäytyy neutraalina ja toimii puolueettomasti. Valtio ei saa asettua minkään väestöryhmän tai hyvää elämää koskevan käsityksen puolelle ja pistää sitä muiden edelle. Ranskassa ajatus on kuitenkin kääntynyt päälaelleen. Valtion maallisesta neutraalisuudesta on tullut perfektionistinen periaate, joka ei asetu erilaisten elämänkatsomusten ulko- vaan yläpuolelle. Uskonnonvastaisessa ideologiassaan Ranskan valtio on suvaitsematon. Samalla se kuitenkin noudattaa kaksoisstandardia, koska enemmistöuskontoon (katolisuus) ei kohdistu samanlaista painetta. Täysi kansalaisuus ja oikeus nauttia kansallisesta solidaarisuudesta edellyttävät luopumista henkilökohtaisen identiteetin tärkeistä osatekijöistä. Näin on vaikea toteuttaa vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa muuten kuin hyvin abstraktissa mielessä.

Israel etnisenä demokratiana

Syntyperältään juutalaisen Cohen-Almagorin tulkinta Israelista ei oli juuri myönteisempi kuin hänen näkemyksensä Ranskasta, vaikka hän toki ymmärtää vuonna 1948 perustetun valtion tarpeen lisätä maan ja sen kansalaisten turvallisuutta. Israelia ei kuitenkaan voi pitää liberaalina demokratiana, koska se ei anna täysiä kansalaisoikeuksia kaikille kansalaisilleenkaan ja koska israelilainen demokratia tarkoittaa (juutalaisen) enemmistön ylivaltaa (arabialais-palestiinalaista) vähemmistöä[5] kohtaa.

Vaikka Israelin yhteiskunta on etnisesti ja kulttuurisesti moninainen, Israelin valtio kieltäytyy tätä pluralismia avoimesti tunnustamasta. Määrittämällä itsensä juutalaiseksi valtioksi Israel päinvastoin kiinnittää itsensä tiettyyn hyvää elämää koskevaan käsitykseen ja asettaa muut käsitykset yhteiskunnan marginaaliin. Osalle israelilaisista juutalaisuus tarkoittaa omaa etnistä identiteettiä, toisille uskonnon normien mukaan elämistä, mutta molemmissa tapauksissa se sulkee suuren osan väestöstä kansakunnan ulkopuolelle. Tämä ulossulkeva kansakuntakäsitys sai kiistanalaisen juridisen kodifikaation vuoden 2018 lakiuudistuksessa, kun Israel määriteltiin aikaisempaa selkeämmin nimenomaan juutalaisten valtioksi.

Sammy Shooha on kutsunut Israelia etniseksi demokratiaksi, ja Cohen-Almagor tuntuu yhtyvän tähän tulkintaan. Vaikka yhteiskunta on moninainen, se ei tunnusta sitä. Valtio ymmärtää tärkeimpänä tehtävänään olla kaikille juutalaisille maailmassa paikka, jossa he voisivat elää vapaina vainosta ja syrjinnästä. Etenkin palestiinalaisen vähemmistön asema on kuitenkin heikko ja monet oikeudet on varattu ainoastaan Israelin juutalaisille. Käsitykset epäoikeudenmukaisuudesta osaltaan ylläpitävät vihamielistä ilmapiiriä maan sisä- ja ulkopuolella, ja siksi myöskään turvattomuudesta ja sen tunteesta ei ole päästy eroon.

Demografisesti monikulttuurisen Israelin muuttuminen liberaalimpaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan edellyttäisi valtion juridisten perusteiden muuttamista. Vähemmistöt pitäisi tunnustaa avoimemmin, syrjinnänvastaista politiikkaa pitäisi terävöittää ja positiivisen diskriminaation ohjelmia pitäisi panna kunnolla myös toimeen. Parempaan turvallisuuteen johtavat ratkaisut vähentäisivät myös turvattomuuden tunnetta ja siirtäisivät sitä kauemmaksi politiikan tekemisen keskiöstä. Vaikka monet merkit ovat viime aikoina olleet kielteisiä, Cohen-Almagor toteaa lopuksi palestiinalaisten kasvaneen valmiuden identifioida itsensä israelilaiseksi sekä lisääntyneen kiinnostuksen osallistua yhteiskunnallisiin asioihin.

Kiinnostavalla tavalla Cohen-Almagor pohtii myös valtion symbolien roolia yhteenkuuluvuuden luomisessa tai sen estämisessä. Virallista symboliikkaa uudistamalla myönteinen kehitys voisi edelleen vahvistua. Osa kansallisista symboleista voisi hyvin olla taustaltaan ja identiteetiltään juutalaisia, mutta kokonaisuutta voitaisiin täydentää esimerkiksi otteilla kirjallisesta arabikulttuurista valtion tunnuslauseessa. Daavidin tähti voitaisiin ymmärtää myös muiden kuin juutalaisten symbolina (kuten historiallisesti onkin asian laita). Kansallislaulun sanoja pitäisi uudistaa tai säkeistöille pitäisi luoda erikielisiä ja sisällöltään soveltuvin osin poikkeavia variaatioita, jotta kaikki voisivat laulaa sitä täydestä sydämestään.

Suomi: liberaali demokratia, paternalistinen tasavalta vai etninen demokratia?

Cohen-Almagorin erittely tarjoaa hyvän mahdollisuuden miettiä myös oman maamme suhtautumista tosiasiallisesti olemassa olevaan etniseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Muistuttaako Suomi eniten angloamerikkalaista liberaalia demokratiaa, jossa vapaus, oikeudenmukaisuus ja järjellisyys toteutuvat ja jossa julkinen valta pidättäytyy edustavansa yhtä ainoaa elämäntapaa tai käsitystä hyvästä elämästä? Vai pitäisikö Suomi ymmärtää ennen muuta Ranskan tapaisena kansallista yhtenäisyyttä vaalivana tasavaltalaisena valtiona, joka esittää kansalaisilleen vaatimuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla ja miten toimia? Onko Suomi kenties Israelin tavoin etninen demokratia, jossa yhdellä väestöryhmällä on primus inter pares -asema aitoina suomalaisina ja muut yhteisöt ovat joko kansakunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella?

Olen ennen muuta teoksessani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (2013) sekä joissain muissa tutkimuksissa tarkastellut näihin kysymyksiin vastaamisen kannalta relevantteja asioita. Myös monet kollegat ovat kirjoittaneet suomalaisesta nationalismista, kansakunnan rakentamisesta ja kansallisesta identiteetistä. Tärkeimpänä havaintona olen yhä taipuvainen pitämään sitä, että Suomi on maa, joka on helppo ymmärtää väärin. Yhdestä suunnasta katsottuna maamme näyttää vahvasti yhdenlaiselta, toisesta näkökulmasta käsin puolestaan perustellusti ihan erilaiselta. Pyrkimys ymmärtää ja tulkita Suomi vain yhdellä tavalla ja yksioikoisesti johtaa aina harhaan. Sitä kautta ei synny myöskään kunnollista keskustelua.

Vähemmistöoikeudelliselta ja -poliittiselta kannalta katsottuna Suomi on joiltain osin vahvassa mielessä liberaali demokratia. Poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta on rakennettu vapautta ja tasa-arvoa sekä yksilöiden ja ryhmien keskinäistä kunnioitusta ja toisten vahingoittamisen välttämistä silmällä pitäen. Suomi on virallisesti kaksikielinen valtio, mikä on hyvin poikkeuksellista, kun kyseessä ei kuitenkaan ole liittovaltio. Saamelaisilla on kulttuurinen itsehallinto omalla kotiseutualueellaan ja kielellisiä oikeuksia määrittää tarkemmin saamen kielilaki. Perustuslaki takaa myös romaneille sekä muille ryhmille oikeuden kielen ja kulttuurin säilyttämiseen. Evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on lakisääteinen asema, ja muillakin rekisteröidyillä yhdyskunnilla on oikeus saada julkista tukea. Suomeen muuttaneiden oikeus oman kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen on niin ikään lakiin kirjattu.

Joitain ranskalaisen poliittisen kulttuurin piirteitäkin Suomesta voi kuitenkin löytää. Muiden Pohjoismaiden tavoin Suomessa on angloamerikkalaisiin yhteiskuntiin verrattuna voimakas vahvan valtion ja keskusvallan perinne. Vasemmisto, oikeisto ja keskusta ajoivat 1900-luvun alussa Suomeen vahvaa valtiota eri ideologisista syistä, mutta ajatus julkisen vallan vahvasta asemasta ja sen toimintakyvyn tärkeydestä yhdisti puolueita. Yhtäältä aluehallinto ja toisaalta kansalaisyhteiskunta jäivät suhteellisen heikoiksi, riippuvaisiksi keskusvallan tahdonilmauksista ja suorasta tai epäsuorasta taloudellisesta tuesta. Valtion pyhyyttä lisäsi sen historiallinen nuoruus sekä ulkoisen uhan kokemus ja käsitys maanpuolustuksen tärkeydestä.

Tasavaltalaisuuden näkökulmasta Suomea on hyvä verrata myös muihin Pohjoismaihin, vaikka ne monarkioita (Islantia lukuun ottamatta) ovatkin. Helposti ajattelemme, että Pohjoismaat ovat yhtenäinen kokonaisuus, ja muuhun maailmaan verrattuna keskinäisiä yhtäläisyyksiä onkin melko paljon. Siksi on sitäkin mielenkiintoisempaa, että suhteessa etnis-kulttuuriseen moninaisuuteen esiin pistävät ennen muuta maiden väliset erot. Ei ole olemassa pohjoismaista tapaa suhtautua uusiin ja vanhoihin kulttuurisiin vähemmistöihin, ja erot ennen muuta nationalistisen Tanskan ja 1970-luvulta lähtien multikulturalistisen Ruotsin välillä ovat suuria. Virallisen politiikan tasolla Suomi muistuttaa ehkä enemmän Ruotsia, mutta kansakuntakäsitys lienee kuitenkin ennemmin Tanskan tavoin yhteistä etnisyyttä ja kansallista kulttuuria korostava.

Kiinnostavin onkin kysymys Suomesta etnisenä demokratiana, koska myös sellaisena maatamme voi hyvin pitää. Suomen historiasta löytyy erilaisia kansakuntakäsityksiä, mutta vahva rooli on ollut sellaisella tavalla ymmärtää Suomi, johon ovat liittyneet paitsi suomen kieli ja luterilainen uskonto myös monet perinteisinä pidetyt tavat ja traditiot sekä etninen tausta ja sukujuuret. Suomalaisuus on äärimmäisissä, nykytermein etnonationalistisissa tulkinnoissa ollut hyvin ulossulkeva, tämä käsitys on ollut laajasti jaettu ja putkahtaa esille nykyäänkin usein. Vaikka ajatus Suomen väestön siirtymisestä Suomeen Volgan mutkasta ajanlaskun alussa on jo jokin aika sitten hylätty, tuoreimman geenitutkimuksen tuloksia tulkitaan yhä tietoina ammoisista suomalaisista tai jopa ”meistä”.

Nämä ajatukset suomalaisuuden rajaamisesta ja pitkästä historiallisesta jatkuvuudesta tulivat mieleen myös kuunnellessani Perussuomalaisten vastavalitun puheenjohtajan Riikka Purran puoluekokouspuhetta. Linjapuheen eräässä kohdassa hän kertoi puolueensa olevan huolissaan väestöpohjan muutoksista. Esimerkkinä hän mainitsi, että ”noin vuonna 2053 suomalaiset ovat Espoossa vähemmistö. Olen vakuuttunut siitä, että suurin osa suomalaisista ei pidä tästä kehityksestä.”

Tulkitsen asian niin, että Purra rajaa suuren osan Suomen väestöstä suomalaisuuden ulkopuolelle, myös siinä tapauksessa, että kyseessä olisi henkilö, jonka vanhemmat tai isovanhemmat olisivat muuttaneet maahamme. Jos tulkintani on oikea, sitä voisi kenties hyödyntää myös kaikissa muissa kohdissa, joissa Purra puheessaan tai Perussuomalaiset ohjelmissaan puhuvat suomalaisista tai ”meistä”. Tämä etnis-kulttuurinen kansakunnan rajaus on olennainen, koska silloin näennäisesti avoimet puheet suomalaisten etujen ajamisesta, suomalaisuuden erityislaadusta tai suomalaisten rahojen säästämisestä asettuvat uuteen, valikoivampaan, valoon.

Suomi on siten monikulttuurisen yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna samanaikaisesti monta eri maata, jossa toteutuvat niin liberalismi, valtiojohtoinen tasavalta-aate kuin etninen demokratiakin. Kaikista maista voidaan varmaan löytää sisäisiä ristiriitaisuuksia, mutta väitän, että Suomen tapauksessa nämä erot valtion ja kansakunnan syvimmässä olemuksessa ovat poikkeuksellisen tasavahvoja. Kuten sanottu, ainoa mielekäs tapa yrittää ymmärtää Suomea on ottaa ne kaikki huomioon ja hyväksyä osana todellisuutta. Mielenkiintoinen kysymys on tietenkin se, mihin suuntaan ollaan menossa. Ovatko jotkin tavat suhtautua moninaisuuteen vahvistumassa Suomessa toisten kustannuksella?

Yhteenveto: liberaali demokratia hengenvaarassa?

Cohen-Almagorin teoksen yksi avaintermi on ”democratic catch”, jolla hän viittaa siihen vaaraan, että liberaalin demokratian peruspilarit saattavat myös koitua sen kohtaloksi. Tärkeitä arvoja hänelle ovat yksilöiden ihmisoikeudet, kansalaisten yhdenvertaisuus, enemmistövalta ja oikeusvaltio. Niihin kuuluvat kuitenkin myös kulttuurin arvon tunnustaminen, yksilöiden lisäksi myös ryhmien vapaudet, vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen sekä erilaisuuden suvaitseminen. Elleivät etnisesti ja kulttuurisesti moninaiset nykyaikaiset yhteiskunnat onnistu löytämään tasapainoa erilaisten ideaalien ja periaatteiden välillä ja myös tekemään niin kuin opettavat, demokratia on vaarassa muuttua kuolleeksi kirjaimeksi ja jopa romuttua.

Haasteet ovat suuria, mutta ratkaisut ovat myös mahdollisia. Monikulttuurisuus ja liberalismi ovat Cohen-Almagorin mukaan yhdistettävissä toimivassa, tehokkaassa ja tasa-arvoisessa valtiossa. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että (kuten usein väitetään) moninaisuus on vahingoksi naisille tai lapsille tai että se johtaa väkivaltaiseen radikalismiin tai terrorismiin. Onnistuminen edellyttää oikeudenmukaisuutta ja järjellisyyttä: keskinäistä kunnioitusta ja pidättäytymisestä toisten vahingoittamisesta. Vaikka rajojen vetäminen on vaikeata, se on mahdollista, eikä hankalankaan työn tekemistä saa laiminlyödä. Kaikkien pitää saada tuoda näkökulmansa esille, jokaisen pitää olla valmis tekemään kompromisseja, päätöksiä täytyy kunnioittaa.

Moninaisessa yhteiskunnassa olennaista on tunnistaminen ja tunnustaminen. Erilaisuus on osattava tunnistaa. Moninaisuuden sisällä on edelleen osattava erottaa toisistaan se, mitä ei voida hyväksyä, ja se, mikä täytyy hyväksyä. Liberaalin demokratian perustavia pelisääntöjä ei saa rikkoa, ja esimerkiksi yksilöiden oikeuksien loukkaamista täytyy vastustaa lainsäädännöllä ja lainkäytöllä. Sallitun rajojen sisään asettuvat erilaisuuden muodot tulee puolestaan tunnustaa ja sisällyttää osaksi yhteiskuntaa ja kansakuntaa. Kansallinen identiteetti ei ole koskaan valmis vaan se on ikuinen työmaa.

Liberaalin demokratian on joskus välttämätöntä turvautua pakkokeinoihin itseään puolustaakseen. On naiivia ajatella, etteikö yhteiskunnassa olisi myös toimijoita, jotka eivät yhteistä etua ajaviin pelisääntöihin alistu. Lakien ja rangaistusten ei kuitenkaan pitäisi olla ensisijaisia välineitä, vaan parempaa tulosta saadaan Cohen-Almagorin mukaan usein aikaiseksi kasvatuksella, koulutuksella, tietoa välittämällä ja keskustelemalla. Pehmeämmillä keinoilla ja mukaan ottamisella luodaan ilmapiiriä, jossa kaikki kokevat olevansa lähtökohtaisesti hyväksyttyjä. Sillä tavalla ehkäistään eristäytymistä ja edistetään toivottua muutosta.

Lähteet

Cohen-Almagor, Raphael (2021). Just, Reasonable Multiculturalism – Liberalism, Culture and Coercion. Cambridge University Press, Cambridge.

Saukkonen, Pasi (2013). Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispoliittiset vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.

---

[1] Cohen-Almagor käyttää teoksessaan sanaa multiculturalism viittaamaan sekä väestölliseen tosiasiaan, demografiseen moninaisuuteen että siihen myönteisesti suhtautuvaan ideologiaan. Itse käytän ensimmäisessä tapauksessa mieluummin monikulttuurisen tai kulttuurisen moninaisuuden käsitteitä sekä jälkimmäisessä tapauksessa multikulturalismin käsitettä.

[2] Patrick Loobuyckin kirjan esittelyn tavoin käännän tässä yhteydessä sanan reasonable suomeksi järjellisyydeksi. Järkevyys (rationality) on ymmärrettävissä suppeampana tavoitteiden saavuttamiseen ja intressien toteutumiseen pyrkivänä prioriteettien määrittelynä ja keinojen valintana.

[3] Rawlsia seuraten Cohen-Almagor käyttää hyväksyttävistä ajatusmaailmoista ja oppirakennelmista englanninkielistä termiä reasonable comprehensive doctrines. Järjelliset yksilöt, ryhmät ja aatteet hyväksyvät yksilönvapauden lähtökohdan, demokraattisen hallintatavan, yhteiskunnan moninaisuuden ja alkuasetelmasta juontuvat yhdessä elämisen perusperiaatteet.

[4] Cohen-Almagorin alkuperäistä listaa (s. 64) on hieman täydennetty ja järjestetty uudelleen.

[5] Cohen-Almagor puhuu ennen muuta siitä Israelin väestönosasta, jota kutsutaan Israelin palestiinalaisiksi tai arabeiksi (tai joillain näitä lähellä olevilla termeillä) hieman erilaisin määrittelyin. Huhtikuussa 2020 Israelin noin yhdeksän miljoonan ihmisen väestöstä 74 prosenttia oli juutalaisia ja 21 prosenttia arabeja. Arabivähemmistön sisällä on sekä druuseja että beduiineja sekä kristittyjä. Viimeksi mainittuja on myös muista etnisistä ryhmistä. Historiansa vuoksi Israelin juutalainen väestönosa on taustamaiden osalta hyvin monikansallinen. Juutalaisuus sisältää suuren määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia.

Pelisäännöt monikulttuuriseen yhteiskuntaan

Jakautunutta yhteiskuntaa koskevassa kirjoituksessani käsittelin Adrian Guelken teoksen ohella muita politiikan tutkimuksen tai valtio-opin piirissä tehtyjä tutkimuksia ja kehiteltyjä malleja koskien politiikkaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Rinnan tämän tradition kanssa asiasta on keskusteltu myös poliittisen filosofian piirissä. Tämän kirjoituksen aiheena on esitellä John Rawlsin poliittisesta liberalismista innoituksensa saaneen belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin ajatuksia järjellisestä yhdessä elämisestä monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Aluksi tarkastelen lyhyesti, millä tavalla moninaisuuden ongelmaa on filosofiassa eri aikoina käsitelty. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Johdanto

”Filosofinen keskustelu vähemmistöoikeuksista on virinnyt voimakkaasti kahden viime vuosikymmenen aikana. 1980-luvun puolivälissä vain harvat poliittiset filosofit ja politiikan teoreetikot työskentelivät tällä alueella, ja etnisyyteen liittyvät kysymykset olivat yleisemminkin 1900-luvulla poliittisen filosofian marginaalissa.” Lainaus on Will Kymlickan ja Wayne Normanin johdannosta teokseen Citizenship in Diverse Societies, joka ilmestyi vuonna 2000. Heidän mukaansa samoin voi sanoa monista muistakin tieteenaloista, sosiologiasta maantieteeseen ja historiantutkimukseen.

Tämä tunnettujen kanadalaisten tutkijoiden näkemys asioiden tilasta on tosi, mutta itse havainto on tarkemmin ajateltuna outo. Yhteiskunnat ovat käytännössä olleet aina ja kaikkialla tavalla tai toisella etnis-kulttuurisesti moninaisia. Se tarkoittaa, että niissä on puhuttu useita kieliä, harjoitettu eri uskontoja, noudatettu erilaisia arvoja ja normeja ja ylläpidetty monenlaisia etnisiä, kansallisia ja/tai kulttuurisia identiteettejä. Miksi tähän ilmeiseen ja nykyään tärkeäksi katsottuun asiaan ei ole politiikan teoriassa ja poliittisessa filosofiassa aikaisemmin kiinnitetty huomiota? Kysymykseen vastattavaksi on katsottava hieman kauemmas historiaan.[1]

Uskonnollisen moninaisuuden dilemma

Modernin poliittisen filosofian synty liittyy 1500- ja 1600-luvulla alueellisesti rajattujen ja keskitetysti johdettujen nykyaikaisten valtioiden vakiintumiseen ensisijaiseksi poliittiseksi organisoitumismuodoksi sekä uskonnollisten sijaan maallisten perustelujen hakemiseen hallitsijan vallankäytölle. Samaan ajankohtaan sijoittuu Euroopan uskonnollisen yhtenäisyyden murentuminen protestanttisten reformiliikkeiden menestyksen myötä. Lisäksi renessanssin myötä vahvistunut humanismi oli alkanut korostaa ihmisten omaa henkilökohtaista ihmisarvoa ja jokaisen yksilöllistä kykyä ajatella ja oikeutta tehdä itse valintoja. Tässä aatteellisessa ja käytännöllisessä kontekstissa filosofit joutuivat miettimään, mitä kaikkea pitäisi perustellusti sietää, sallia ja kieltää.

Uskonnollisen moninaisuuden osalta tämä ongelma oli jaettavissa kolmeen kysymykseen, jotka kohdistuvat eri tavoin yksilöön, yhteiskuntaan ja valtioon. Onko yksilöillä uskonnon ja omantunnon vapaus vai onko julkisella auktoriteetilla oikeus päättää alamaistensa uskosta ja uskonnosta sekä rangaista niitä, jotka tästä huolimatta uskovat eri tavalla? Voivatko eri uskonnolliset yhteisöt elää yhteiskunnassa yhdessä ja rauhassa niin, että ne voivat myös toimia julkisesti, vai tulisiko tavoitteena olla uskonnollinen yhtenäisyys tai ainakin muiden kuin valtauskonnon toiminnan rajaaminen yksityiseen piiriin tai selvästi määritellyille omille alueille? Minkälainen suhde pitäisi olla poliittisella yhteisöllä ja uskonnollisella yhteisöllä: tulisiko kirkon olla osa valtiota, vai pitäisikö uskonto ja politiikka pitää toisistaan erillään myös organisatorisesti?

Yhtenä modernin poliittisen filosofian edelläkävijänä mainitaan usein englantilainen Thomas Hobbes (1588–1679), jonka mukaan uskonnollinen yhtenäisyys on hyvin toimivan yhteiskunnan edellytys. Monet myöhemmistä filosofeista yrittivät eri tavoin löytää tapoja yhdistää valtion vakaus ja uskonnollinen moninaisuus. Useat heistä olivat itse taustaltaan protestantteja, kuten luterilainen Samuel Pufendorf ja kalvinistinen Jean Barbeyrac. Uskonnollisen moninaisuuden kieltämisellä ja tukahduttamisella katsottiin usein olevan enemmän haitallisia seurauksia kuin eri uskontojen ja eri kirkkokuntiin kuuluvien suvaitsemisella. Pakkovallan käyttö oli myös huonosti yhdistettävissä ajatukseen yksilöiden oikeuksista ajatella itse ja päätyä oman harkinnan perusteella henkilökohtaisiin päätelmiin.

Suvaitsevaisuutta käsittelevistä tutkielmista tunnetuin lienee englantilaisen filosofin John Locken (1632–1704) A Letter Concerning Toleration, joka käsittelee eri tavoin uskovien elämää samassa yhteiskunnassa. Valtiolla ja kirkolla ovat hänen mukaansa eri tehtävät, eikä julkisen vallan pitäisi puuttua ihmisten uskonnon ja omantunnon kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan esittänyt ajatusta valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan nykyaikaisessa merkityksessä. Suvaitsevaisuus ei myöskään ollut rajatonta, vaan koski lähinnä toisia protestanttisia uskontokuntia. Suhtautuminen katolisuuteen ja islamiin oli kielteistä, koska hän näki ne myös poliittisina ideologioina, jotka edellyttävät uskovien lojaalisuutta. Myös ateisteihin Locke suhtautui lähtökohtaisesti kriittisesti.

Euroopan ensimmäisenä vähemmistöpoliittisena sopimuksena on usein pidetty Ranskassa vuonna 1598 allekirjoitettua Nantesin ediktiä. Kyseisessä asiakirjassa ranskalaiset kalvinistit eli hugenotit tunnustettiin kirkkokuntana ja heille annettiin oikeus paitsi harjoittaa uskontoaan myös elinkeinoaan ja olla myös valtion palveluksessa. Ludvig XIV kuitenkin peruutti sopimuksen vuonna 1685, mikä johti hugenottien maanpakoon. Ranskassa otettiin kuitenkin tällöin askelia valtion sekularisaation suuntaan, kun taas Englannissa anglikaanisesta kirkosta oli tullut valtionkirkko vuonna 1534. Muut protestantit saivat uskonnonvapauden vuonna 1689. Yhdistyneiden Alankomaiden kalvinistiseen tasavaltaan syntyi erikoinen uskonnollisen sietämisen järjestelmä, jossa katolisuuden harjoittaminen sallittiin julkisuudelta piilossa.

1600-luvun puoliväliin asti Euroopassa taisteltiin kiivaasti uskonnollisten tunnusten alla. Siihen nähden asetelmat rauhoittuivat yllättävän nopeasti sekä valtioiden sisällä että niiden välillä. Teologis-poliittiset pohdinnat jäivät pitkäksi aikaa politiikan teorian, poliittisen filosofian ja orastavan yhteiskuntatieteen marginaaliin. Uskonnon paikan ihmisiä yhdistävänä ja erottavana tekijänä otti kieli: samaa kieltä puhuvat kuuluvat eroistaan huolimatta yhteen, erikieliset ovat erimaalaisia. Kieleen yhdistettiin usein myös folkloristisia kulttuurisia ja mentaalisia piirteitä. Etenkin 1800-luvulla ajateltiin, että kielen kehitystä tutkimalla päästään myös kansojen historiallisen kehityksen jäljille.

Kieli, kansakunta, valtio

Kun valtiot rakentuivat yhtenäisiksi ja rajatuiksi maa-alueiksi ja liikkuvuus yhteiskuntien sisällä lisääntyi, samalla kasvoi tietoisuus maiden sisältämistä eri kieliryhmistä. Enää ei ollut yhdentekevää, mitä kieltä alamaiset puhuivat, kunhan tottelivat. Yhteiskuntien kielellinen moninaisuus tuotti erilaisia kysymyksiä kuin uskonnollinen diversiteetti, mutta suuret kysymykset olivat kuitenkin samantyyppisiä. Onko ihmisillä oikeus puhua (julkisesti) muuta kuin valtion valta- tai enemmistökieltä? Miten pitäisi ylipäätään suhtautua siihen, että yhteiskunnassa on useita kieliryhmiä, joiden jäsenet tuntevat kuuluvansa yhteen? Pitäisikö jokin kieli virallistaa ”valtionkieleksi”, voisiko tällaisia kieliä olla useampia, mikä on vähemmistökielten asema?

Kieliperusteisen nationalismin aatehistoria on siitä erikoinen, että sen syntyä on vaikea paikallistaa mihinkään erityiseen poliittis-historialliseen tapahtumaan tai filosofiseen ajattelijaan. Kansojen kulttuurista omaleimaisuutta korostavia pohdintoja löytyy esimerkiksi Giambattista Vicolta (1668–1744) ja Montesquieulta (1689–1755). Merkittävä tutkija tällä saralla oli Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka vaikutti suuresti ajatukseen ihmiskunnan jakautumiseen ensisijaisesti kielellis-kulttuurisiin kansoihin (Volk). Häntä ei kuitenkaan voi pitää nationalistina siinä nykyaikaisessa merkityksessä, jonka mukaan kulttuurisen yhteisön (kansa) ja poliittisen yhteisön (valtio) pitäisi olla yhtä.

1800-luvulle tultaessa kielen ja kansakunnan välinen liitto oli kuitenkin muodostunut jo niin tiiviiksi, että asiaan ei juuri kiinnitetty enää huomiota, vaan sitä pidettiin itsestään selvänä. Kysymyksestä kielivähemmistöjen oikeuksista ei koskaan tullut sellaista kiistakapulaa kuin uskonnollisia vähemmistöjä koskevista ongelmista. Pienempiä kieliä ja niiden puhujia joko sorrettiin avoimesti valtion kielelliseen yhtenäisyyteen pyrkimisen merkeissä tai ajateltiin hyväntahtoisemmin, että assimiloituminen olisi näille loppujen lopuksi parempi kohtalo. Yleensä liberaalina ajattelijana tunnetun John Stuart Millin (1806–1873) mielestä Englannin ja Ranskan vähemmistökielten puhujien olisi heidän oman etunsa vuoksi parempi liittyä suurempaan ja sivistyneempään kansakuntaan ja siis muuttua englannin- tai ranskankielisiksi.

1800-luvulla saivat alkunsa modernit yhteiskuntatieteet. Niissä huomio kiinnitettiin ennen muuta talouteen, politiikkaan ja hallintoon sekä teollistuvien ja kaupungistuvien yhteiskuntien sosiaalisiin suhteisiin. Kulttuurisia ilmiöitä ja niiden suhteita valtioon ja yhteiskuntaan pohdittiin selvästi vähemmän. Useita tutkijoita voi syyttää ”metodologisesta nationalismista” eli valtio ymmärrettiin itsestään selvästi myös yhteiskunnaksi ja tämä yhteiskunta puolestaan kulttuurisesti yhtenäiseksi. Osa heistä oli toki ainakin jossain elämänsä vaiheessa nationalisteja termin ideologisemmassakin merkityksessä.

Tällä esimerkiksi Karl Marxin, Friedrich Engelsin, Émile Durkheimin ja Max Weberin viitoittamalla tiellä yhteiskuntatieteet, politiikan ja yhteiskunnan teoretisointi ja poliittinen filosofia kehittyivät tavalla, joka pitkään laiminlöi sekä teoreettiset että empiiriset kysymykset etnisesti ja kulttuurisesti moninaisesta yhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen laadituissa ihmisoikeusjulistuksissa ja -sopimuksissa tärkein toimija oli 1960-luvulle asti yksilö eikä ryhmä. Vähemmistöjä pidettiin usein yhä potentiaalisina ongelmien aiheuttajina tai modernisaation kulussa väistämättä tuhoon tuomittuina väestöryhminä. Kielten ja kulttuurien sulauttamiseen ei yleensä enää aktiivisesti pyritty, mutta niiden tukemiseenkaan ei haluttu ryhtyä tai siihen ei koettu olevan tarvetta.

Kansalaisuus monikulttuurisessa demokratiassa

1980-luvun puolivälissä oltiin siten siinä tilanteessa, jota Kymlicka ja Norman edellä kuvaavat. Sitten alkoi tapahtua, ja kustantajat työnsivät markkinoille lukuisia moninaista yhteiskuntaa ja sen poliittisia vaikutuksia ja seurauksia analysoivia teoreettisia ja filosofisia teoksia. Kymlicka ja Norman pitävät tämän muutoksen pääsyinä sosialistisen järjestelmän romahtamisen jälkeistä etnisen nationalismin aaltoa, pakolaisuuden ja muun maahanmuuton synnyttämää ”nativistista” vastareaktiota sekä alkuperäiskansojen ja muiden vähemmistöjen itsetunnon kasvua ja mobilisaatiota yhteiskunnallisten vaatimusten esittämiseksi.

Ryhmäoikeuksien käsitteleminen tuotti monille filosofeille intellektuaalisia haasteita. Liberalismin ytimessä ovat yksilölähtöisyys ja yksilöiden vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet. Kollektiiviset vapaudet ja oikeudet sekä ylipäätään yhteiskunnan ymmärtäminen yhteisöistä koostuvaksi sisälsivät siten monia teoreettisia ongelmia. Monet vähemmistöt olivat kuitenkin saaneet 1900-luvun jälkipuoliskolla erilaisia oikeuksia, ja monia itsehallinnollisiakin järjestelyjä oli toteutettu. Pystyikö tällaisia ratkaisuja puolustamaan filosofisesti? Minkälaiset vähemmistöoikeudelliset järjestelyt olisivat parhaiten yhteen sovitettavissa länsimaiseen liberalistiseen filosofiaan? Mitä rajoituksia valtiolle ja vähemmistöille voitaisiin asettaa?

Näihin kysymyksiin pyrki vastaamaan vuonna 1995 ilmestyneessä Multicultural Citizenship -teoksessaan myös Will Kymlicka. Yksilöiden vapaus tehdä itse omat valintansa ja sitä myötä liberalismin vaaliman henkilökohtaisen autonomian toteutuminen oli hänen mukaansa mahdollista ainoastaan asioille kontekstin ja merkityksiä antavassa ”yhteiskunnallisessa (societal) kulttuurissa”. Tämä kielen ja historian kautta rakentunut kollektiivinen rakenne ei välttämättä ole sama kuin valtion valta- tai enemmistökulttuuri. Näin ollen vähemmistön ja sen kielen ja kulttuurin tunnustetuksi tuleminen sekä olemassa oloa ylläpitävät ja kehitystä tukevat kollektiiviset oikeudet vahvistavat yksilöllisten vapauksien toteutumista.

Näille oikeuksille liberaalit arvot ja niiden mukainen oikeusjärjestys asettavat kuitenkin selvät rajat. Vähemmistöillä ei ole oikeutta rajoittaa jäsentensä vapauksia yhteisöllisillä argumenteilla kuten vetoamalla ryhmäsolidaarisuuteen tai kulttuuriseen puhtauteen. Heillä täytyy olla oikeus irtautua yhteisöstä ilman kohtuuttomia henkisiä, sosiaalisia tai aineellisia kustannuksia. Naisten ja lasten oikeuksia ei voi heikentää vetoamalla kulttuurisiin normeihin tai uskonnollisiin dogmeihin. Vähemmistöillä on oikeus saada suojelua valtiovallalta, mutta samalla niiden on mukauduttava liberaalin yhteiskunnan arvoihin ja periaatteisiin.[2]

Kymlicka ja moni hänen kollegoistaan katsoi asiaa ennen muuta alkuperäiskansojen, historiallisten vähemmistöjen ja valtiottomien kansakuntien näkökulmasta. 2000-luvulle tultaessa huomiota alettiin kiinnittää entistä enemmän myös maahanmuuton tuottamaan etniseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Monissa maissa yhteiskuntien etninen ja kulttuurinen kirjo oli muutamassa vuosikymmenessä muuttunut suuresti. Kieliä, uskontoja ja elämäntapoja oli varsinkin suurimmissa kaupungeissa kymmeniä ellei satoja. Monet uusista ryhmistä olivat suurempia kuin vanhat vähemmistöt. Myös maahanmuuttajien ja uusien vähemmistöjen asemaa oli pakko pohtia, samoin kuin sitä, mikä vaikutus tällä moninaistumisella on yhteiskunnalle ja valtiolle.

Käsitys kulttuurista laajeni samalla kielestä antropologisempaan suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2000 Rethinking Multiculturalism -teoksensa julkaissut Bhikhu Parekh katsoi, että ihmiset ovat kulttuurisesti asemoituja siinä mielessä, että he kasvavat ja elävät kulttuurisesti rakentuneessa maailmassa, järjestävät elämänsä ja sosiaaliset suhteensa sen merkitys- ja arvojärjestelmien asettamien ehtojen mukaisesti ja antavat huomattavan arvon kulttuuriselle identiteetilleen. Yhteiskunnat tarvitsevat kulttuurienvälistä dialogia, ja sen on mahdollista vain, jos kaikki kulttuurit hyväksyvät toisensa tasavertaisiksi ja vakavasti otettaviksi keskustelukumppaneiksi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen uskonnon merkitys moninaisuutta aiheuttavana tekijänä kasvoi suuresti. Edellä mainitussa Kymlickan ja Normanin toimittamassa kokoomateoksessa uskonnolle yleensä tai esimerkiksi kirkon ja valtion suhteelle osoitetaan vain vähäistä huomiota. Islamista kirjoitetaan enemmän vain Tariq Modoodin artikkelissa. Siinä samoin kuin vuonna 2007 julkaisemassaan Multiculturalism-kirjassa Modood puolustaa sellaista kirkon ja valtion ”suhteellisen erottamisen” mallia, jonka sekä maltilliset sekulaarit että maltilliset muslimit voisivat hyväksyä. Tämän päivän perspektiivistä saattaa olla jopa vaikea uskoa, ettei kysymys islamista länsimaissa ollut vielä 1900-luvun lopussa mitenkään erityisen tärkeä puheenaihe.

Poliittis-filosofinen keskustelu monikulttuurisuudesta oli siis sekä maailmanlaajuisesti että eri maissa vilkasta vuosituhannen vaihteessa. Etninen, kielellinen, uskonnollinen ja muu kulttuurinen moninaisuus lisääntyivät monissa maissa ja yhä useammat maat olivat tavalla tai toisella monikulttuurisia. Islam vakiintui monien muiden uskontojen tavoin osaksi länsimaisia yhteiskuntia, ja sen inspiroimana syntyi monenlaisia liikkeitä, joista osa on ollut jyrkästi liberaalien länsimaisten arvojen vastaisia. Tämän kehityksen vastapainoksi syntyi kannatustaan kasvattanut maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kielteisesti suhtautuva uusnationalismi, jonka kritiikin kärki oli puolestaan usein nimenomaan islamin voimistuvassa asemassa ja kasvavassa näkyvyydessä.

Tätä taustaa vasten on erikoista, että keskustelu politiikasta monikulttuurisessa yhteiskunnassa on sittemmin miltei kokonaan tyrehtynyt. Uusia filosofisia tai teoreettisia avauksia siitä, miten yhteiskunnallinen elämä etnisesti ja kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa pitäisi järjestää ajatellen sekä yksilöiden vapauksia ja oikeuksia että valtion ja yhteiskunnan vakautta ja toimintakykyä, on ilmestynyt harvakseltaan. Vuoden 2010 jälkeen aihetta käsittelevää tutkimuspohjaista kirjallisuutta on ilmestynyt hyvin vähän, vaikka ilmassa luulisi olevan suuri määrä ratkaisemattomia kysymyksiä. Myönteinen poikkeus tästä säännöstä on nuoren belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin vuonna 2017 ilmestynyt teos Samenleven met gezond verstand. Kirjan nimen voisi ehkä suomentaa terveen järjen yhteiskunnaksi.[3]

Terveen järjen moninainen yhteiskunta

Loobuyck on tietoinen esimerkiksi Will Kymlickan ja Tariq Modoodin sekä monien muiden monikulttuurisesta yhteiskunnasta kirjoittaneiden tuotannosta. Hänen tärkein inspiraation lähteensä on kuitenkin vuonna 2002 kuollut amerikkalainen filosofi John Rawls, joka usein mainitaan yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä poliittisista ajattelijoista. Hänen 1970-luvun alussa ilmestynyt Oikeudenmukaisuusteoriansa (A Theory of Justice, suomennos ilmestyi vuonna 1988) on inspiroinut monia luomalla utilitarismille vaihtoehtoisen tavan ymmärtää vapauden ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde.[4]

Poliittinen liberalismi

Rawls hyödyntää teoksessaan ajatusta kuvitteellisesta alkutilasta esittäessään reiluksi peliksi ymmärrettävissä olevan oikeudenmukaisuuden keskeiset periaatteet. Tässä alkutilassa ihmiset ovat päättämässä yhteiskunnan perusperiaatteista sellaisen tietämättömyyden verhon takana, joka estää heitä tietämästä tulevaa taloudellista tai sosiaalista asemaansa. Tällöin he Rawlsin mukaan valitsisivat rationaalisesti ensinnäkin oikeuden vapauteen: kaikilla olisi oikeus laajimpiin mahdollisiin vapauksiin, jotka ovat sovitettavissa yhteen muiden kansalaisten samojen vapauksien kanssa. Toisen periaatteen ensimmäisessä osassa yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet pitäisi järjestää niin, että ne hyödyttävät mahdollisimman paljon yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia. Sen toisessa osassa korostetaan, että eriarvoisuuden tulee liittyä sellaisiin asemiin tai virkoihin, jotka ovat kaikille avoimia.

Oikeudenmukaisuusteoria kuuluu kuitenkin myös niihin teoksiin, joissa yhteiskunta oletetaan arvojensa ja elämänfilosofioittensa puolesta yhtenäiseksi. Tähän tietynlaiseen metodologisen nationalismin ongelmaan Rawls havahtui itsekin. Teoria oikeudenmukaisuudesta reiluna pelinä kärsi hänen mukaansa siitä, että nykyaikainen demokraattinen yhteiskunta sisältää ihmisille tärkeitä ja yhteen sovittamattomia mutta silti järkeenkäypiä uskonnollisia, filosofisia ja moraalisia kokonaisvaltaisia oppijärjestelmiä doktriineja. Yhteiskunnan tällainen moninaisuus on suoraa seurausta siitä, että sen jäsenet ovat vapaita ja järjellisiä yksilöitä.

Vuonna 1993 ilmestyi hänen teoksensa Political Liberalism, jossa hän muokkaa oikeudenmukaisuutta koskevia ajatuksiaan siten, että ne soveltuvat myös moninaiseen yhteiskuntaan. Tässä teoksessa hän selvittää edellytyksiä sille, että tällä tavalla jakautunut vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden yhteiskunta voisi olla myös vakaa ja oikeudenmukainen. ”The problem of political liberalism is to work out a political conception of political justice for a (liberal) constitutional democratic regime that a plurality of reasonable doctrines, both religious and nonreligious, liberal and nonliberal, may endorse for the right reasons.”

Patrick Loobuyck hakee omassa teoksessaan Rawlsin ajattelusta välineitä ratkaisemaan yhteiskunnan moninaisuuteen liittyviä oman aikamme kysymyksiä ja ongelmia Belgian Flanderin konkreettisessa kontekstissa. Hänenkin mukaansa vapaassa yhteiskunnassa ihmisillä on aina erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä niin arkisemmalla kuin ylevämmälläkin tasolla. Siitä, miten pitäisi elää, ei ole eikä voikaan olla olemassa yhtä totuutta. Liberaalista näkökulmasta katsottuna on myös yleisen edun kannalta hyvä, jos ihmiset voivat antaa vapaasti elämälleen muodon sen mukaan, minkä he kokevat omaksi ja oikeaksi riittävään tietoon perustuvan rationaalisen harkinnan jälkeen.

Loobuyck on seurannut jo pitkään sekä yhteiskunnan kehitystä että maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta käytyä keskustelua, ja myös osallistunut itse viimeksi mainittuun aktiivisesti. Hän pahoittelee sitä, että yhteiskunnissa on nykyään vastakkainasettelua niin paljon ja hyvää keskustelua niin vähän. Samenleven met gezond verstand on hänen kontribuutionsa tämän keskustelun tason nostamiseksi. Tavoitteena on Rawlsia seuraten määritellä sellaista julkista moraalista doktriinia, jonka perustavanlaatuisesti asioista eri tavoin ajattelevat voisivat kuitenkin yhteisesti hyväksyä ja joka tarjoaisi näille ajattelutavoille sekä vapauksia että rajoitteita.

Niin ikään Rawlsia seuraten Loobuyck käyttää tästä poliittisen liberalismin mukaisesta oppirakennelmasta termiä overlappende consensus. Suomennan sen tässä limittäiseksi konsensukseksi tai yhteisymmärrykseksi. Loobuyckin mukaan kyse on kokoelmasta sellaisia riippumattomia ja puolueettomia periaatteita, jotka voidaan ymmärtää irrallaan kaikista erityisistä elämänkatsomuksellisista ja uskonnollisista (tai uskonnonvastaisista) ajattelutavoista. Tämän konsensuksen peruselementit ovat lähtöisin valistuksen aatteellisesta perinnöstä, ja sen ydinkäsitteitä ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus.

Järjellisesti yhdessä

Poliittisen liberalismin ensimmäinen peruslähtökohta on, että julkisen vallan täytyy kohdella kaikkia kansalaisia vapaina ja tasa-arvoisina yksilöinä. Erilaisten moraalisten, filosofisten tai elämänkatsomuksellisten arvojen ja vakaumusten moninaisuuden ja niiden kunnioittamisen tähden valtion täytyy olla myös näiden suhteen puolueeton. Kansalaisten velvollisuutena on puolestaan hyväksyä limittäisen konsensuksen välttämättömyys yhdessä elämisen mahdollistamiseksi. Vuorovaikutuksessa eri tavoin ajattelevien kanssa heidän tulee toimia suvaitsevaisesti, vastavuoroisesti ja järjellisesti[5].

Nämä ovat hänen mukaansa sellaisia periaatteita, joihin ihmiset päätyisivät pohtiessaan yhdessä yhteiselon edellytyksiä sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, jossa kukaan ei tietäisi, mikä hänen oma asemansa yhteiskunnassa olisi ja millä tavalla hän ajattelisi erilaisista moraalisista, ideologisista, elämänkatsomuksellisista tai uskonnollisista kysymyksistä. Rawlsin teoreettista ideaa soveltaen Loobuyck kuvaa kirjassaan tilannetta, jossa kolmisenkymmentä ihmistä kokoontuu suljettuun tilaan päättämään yhteiskunnan pelisäännöistä. Konsensuksen saavuttamisen jälkeen ovet avautuvat, ja yhteiskunta alkaa toimia näiden periaatteiden mukaisesti. He itse ovat muuttuneet joksikin muuksi kuin mitä he ennalta olivat (mies/nainen, kristitty/muslimi, valkoihoinen/tummaihoinen, homoseksuaali/heteroseksuaali jne.).

Yksilöiden vapauden ja tasa-arvon, julkisen vallan neutraalisuuden ja kansalaisten järjellisyyden, suvaitsevaisuuden ja toisen asemaan asettumisen kyvyn periaatteet muodostavat julkisen moraalin, joka on luonteeltaan poliittinen. Sen vastapainona ovat kansalaisten erityiset tai yksityiset moraalit, joiden varaan yhteiskuntaan rakentuu myös kollektiivisia kulttuurisia muodostelmia. Siinä missä julkinen valta on luonteeltaan neutraali, yhteiskunnan jäsenten ei avoimessa yhteiskunnassa tarvitse ole moraalisissa, filosofisissa ja elämänkatsomuksellisissa kysymyksissä puolueettomia. Ihmisten ja ryhmien tulee kuitenkin olla siinä mielessä suvaitsevaisia, että ne hyväksyvät erilaisten näkemysten ja käsitysten olemassaolon.

Loobuyck käyttää järjellisyyttä ja tervettä järkeä sekä rinnakkain että toistensa synonyymeinä. Järjelliset ihmiset ymmärtävät myös eri tavoin ajattelevien olemassaolon lähtökohtaisen oikeutuksen. He ymmärtävät, että jos he vaativat itselleen joitain vapauksia tai oikeuksia, myös muilla ihmisillä on oikeus omien vapauksiensa tai oikeuksiensa vaatimiseen. Tätä vastavuoroisuutta edellyttää ihmisten välinen tasa-arvo. Esimerkiksi se, jonka mielestä hänellä on oikeus pukeutua niin kuin haluaa, antaa samalla muillekin oikeuden pukeutua miten haluaa. Oikeus paastota tiettynä ajankohtana sisältää muiden oikeuden olla paastoamatta. Jos joku vaatii tulla huomioiduksi jonkin uskontokunnan jäsenenä, hän samalla hyväksyy se, että kaikki muut voivat esittää saman vaatimuksen (tai vaatimuksen tulla hyväksytyksi uskontokuntiin kuulumattomana).

Moninaisen yhteiskunnan järjelliset jäsenet ymmärtävät, että heidän omat erityiset elämänkatsomukselliset arvonsa ja mieltymyksensä eivät voi olla sellaisten julkisen vallan säädösten ja toimien perustana, jotka sitovat myös henkilöitä, joilla on toisenlaiset arvot ja näkemykset. Jos valtio yrittää pakottaa kansalaisensa tiettyyn moraaliseen tai uskonnolliseen muottiin, se toimii paternalistisesti tavalla, jota ei liberalismin näkökulmasta voi hyväksyä. Jos kansalaiset yrittävät saattaa omat moraali- tai elämänkatsomukselliset käsityksensä kaikkien noudatettaviksi, he toimivat suvaitsemattomasti ja järjenvastaisesti. Yhteisiä (julkisia) ongelmia pitää pystyä ratkaisemaan ilman erityisten (yksityisten) moraalikäsitysten nimissä esitettyjä vaatimuksia. Lakeja ei voi perustella yhden ryhmän moraalisilla, uskonnollisilla tai filosofisilla näkemyksillä.

Vapauden rajoittaminen

Avoimessa yhteiskunnassa ihmisillä ja heistä muodostuvilla ryhmillä ja yhteisöillä kuuluu siis lähtökohtaisesti olla vapaus elää ja toimia hyväksi ja oikeaksi katsomallaan tavalla. Kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä. Liberalismin keskeisiin rajavetoihin kuuluu John Stuart Millin 1800-luvun puolivälissä muotoilema vahinkoperiaate. Sen mukaan julkisella vallalla on oikeus rajoittaa kansalaisten vapautta silloin ja vain silloin, kun tätä vapautta käytettäisiin toisten vahingoittamiseen. Fyysisen tai moraalisen vahingon aiheuttaminen itselle ei Millin mukaan ollut peruste rajoittaa henkilön vapautta.

Vähemmistöryhmistä käsin voi tulla monikulttuurisessa yhteiskunnassa monenlaisia ehdotuksia tai jopa vaatimuksia sille, että heidän yhteisöllään ja sen jäsenillä olisi oikeus ylläpitää kulttuuriaan poikkeamalla yleisestä normista. Nämä poikkeamiset voivat koskea esimerkiksi pukeutumista, ateriointia, tervehtimistä, kasvatusta ja koulutusta, yhteisöllisiä riittejä ja rituaaleja tai osallistumista yhteisiksi tarkoitettuihin aktiviteetteihin. Näiden vaatimusten esittäminen on lähtökohtaisesti oikeutettua. Näin ollen moninainen yhteiskunta on väistämättä vastatusten sen kysymyksen kanssa, mitä kaikkea voi laskea vapauden piiriin kuuluvaksi ja mitä puolestaan voidaan rajoittaa joko lainsäädännöllä tai muuten.

Länsimainen yhteiskunta on usein aika neuvoton ratkaistessaan suvaitsemisen, sietämisen ja sallimisen kysymyksiä. Aikaisemmin kussakin maassa oli pieni määrä melko selvärajaisia kulttuurisia yhteisöjä, kun taas varsinkin tämän päivän suurkaupungeissa on super-moninaiset olosuhteet, joissa on esimerkiksi paljon uskontoja ja elämänkatsomuksia. Saatetaan pelätä, että myönnytysten tekeminen yksille voi johtaa toiveiden ja vaatimusten kaoottiseen tulvaan. Yhteisöjen pitäisi myös olla keskenään yhdenvertaisessa suhteessa, ja päätösten perustelujen pitäisi olla johdonmukaisia. Esimerkiksi burqan tai niqabin kiellon suhteen nämä tavoitteet eivät kuitenkaan usein ole toteutuneet, vaan kieltoa on joskus perusteltu julkisen vallan maallisuuden, toisinaan naisten tasa-arvon ja usein myös turvallisuuden näkökulmasta.

Loobuyckin lähtökohta on se, että erilaiset säännöt, tavat ja käytänteet ovat tietyssä yhteiskunnassa historiallisesti rakentuneita sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Lähtökohtaisesti niitä ylläpidetään, koska traditioiden säilyttämisellä on oma arvonsa ja hyödyllisyytensä. Avoimessa yhteiskunnassa kenellä tahansa, myös vähemmistöön kuuluvalla ja maahanmuuttajalla, on kuitenkin täysi oikeus asettaa jokin tapa tai normi kyseenalaiseksi ja aloittaa keskustelu sen muuttamiseksi tai erillisoikeuksien toteuttamiseksi. Esimerkiksi jokin seremonia tai toimintatapa saatetaan perustellusti kokea loukkaavaksi joissain väestöryhmissä, ja sen säilyttäminen tästä vaikutuksesta huolimatta vaatii erityisiä perusteluja. Uskonnonvapauden toteutumisen nimissä on myös lähtökohtaisesti oikeutettua ylläpitää omia traditioita ja pyytää vapautta olla osallistumatta uskonnolliseksi luonnehdittavissa olevaan toimintaan.

Loobuyck hyödyntää jakoa moraalisiin ja käytännöllisiin kriteereihin pohtiessaan perusteluja sille, miksi joitain asioita sallitaan ja toisia kielletään. Hänen mukaansa sellaisessa tapauksessa, jossa jonkin säännön, tavan tai käytänteen ylläpitämiseen on moraalisia perusteluja, sitä ei voi radikaalisti muuttaa eikä siihen osallistumisesta voida tehdä poikkeamia. Mikäli tällaisia perusteluja ei ole, kyse on vain käytännöllisestä asiasta. Tällöin esille nousseesta kysymyksestä voidaan ja pitääkin aloittaa keskustelu, jonka tuloksena voidaan mahdollisesti hyväksyä poikkeamia tai muutoksia. Keskustelussa on tärkeätä olla mukana kaikkien niiden osapuolten, joiden kannalta asia on relevantti.

Moraaliset ja käytännölliset perustelut

Siitä, milloin on kyse moraalisista ja milloin käytännöllisistä perusteluista, Loobuyck tarjoaa esimerkkejä. Hänen mukaansa kristillisiä juhla- ja lomapäiviä sisältävä kalenteri on historiallisesti rakentunut sopimus. Sen takana ei kuitenkaan enää ole moraalista perustaa, vaan sitä voidaan pitää pragmaattisena ratkaisuna. Näin ollen uskonnonvapauden toteutumisen nimissä lähtökohtaisesti oikeutettua, että toisten uskontokuntien jäsenet voivat esimerkiksi saada vapaata koulusta viettääkseen omia juhliaan, jos tämä järjestetään niin, etteivät oppivelvollisuus ja oikeus opetukseen vaarannu. Ylioppilaskokeiden aikatauluja suunniteltaessa voidaan yhdenvertaisuuden toteutumiseksi ottaa ramadan ja siihen liittyvän paasto huomioon, mutta ellei näin tehdä, siinä ei kuitenkaan loukata kulttuurisia oikeuksia. Myös kysymykset erilaisista työasuista ja univormuista ovat lähtökohtaisesti käytännöllisiä, ja sellaisina niitä myös pitäisi ratkoa. Mahdollisuus haudata vainajat oman uskonnon normien ja traditioiden mukaisesti lisää yhteiskunnassa vapautta kaventamatta sitä keneltäkään, joten tämäkin asia voi hyvin olla järjesteltävissä.

Kulttuuristen vapauksien toteutuminen tuottaa yhteiskuntaan käsitystä, että kaikki ovat tervetulleita ja että heidän perusteltuja toiveitaan otetaan huomioon. Kuten myöhemmin tarkemmin käsitellään, juuri näin voidaan lisätä yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden tunteita. Loobuyck korostaa vahvasti, että kyse ei ole yhteiskunnallisten rinnakkaistodellisuuksien rakentamisesta, vaan yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumisesta moninaisuuden oloissa. Erillisvapauksia ei pidä käyttää yhteiskunnasta eristäytymiseen.

On kuitenkin moraalisin argumentein perusteltavissa olevia asioita, joista ei pidäkään keskustella. Tällaisena Loobuyck mainitsee esimerkiksi naisten sukuelinten silpomisen, joka sotii yksilön itsemääräämisoikeutta ja fyysistä koskemattomuutta vastaan. Islamin ja juutalaisuuden kulttuurisiin normeihin kuuluva teurastaminen eläintä tainnuttamatta on ristiriidassa eläinten hyvinvoinnin suojelemiseksi laaditun lainsäädännön kanssa. Pakkoavioliitot ovat niin ikään ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan perusteena olevan yksilön autonomian kanssa: jokaisella täytyy olla oikeus itse valita, kenen kanssa hän muodostaa perheen. Oppivelvollisuuden tarkoituksena ei ole syrjiä ryhmiä, jotka haluaisivat varjella lapsiaan esimerkiksi evoluutio-opetukselta, vaan varmistaa kaikkien lasten yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä itse valintoja elämässään.

Vahinkoperiaate on Loobuyckin mukaan sovellettavissa esimerkiksi rokotukseen ja vapauksiin olla käyttämättä kypärää moottoripyörällä ajaessa. Britanniassa on annettu sikhimiehille erivapauksia kypärän käytöstä. Loobuyckin mukaan tämä on kuitenkin ongelmallista, koska kypärä ei suojele ainoastaan ajajaa, vaan myös muita tiellä liikkuvia estettävissä olevilta tragedioilta. Moottoripyörään törmäävän autoilijan näkökulmasta ei ole samantekevää, onko kaksipyöräisen kuljettajalla ollut päässään kypärä vai onko hänet kulttuurisen vapauden näkökulmasta vapautettu siitä. Ylinopeudesta sakottamisenkaan tarkoituksena ei ole rangaista ihmisiä, joilla on painava kaasujalka, vaan suojella kaikkia tiellä liikkuvia. Yleisenä sääntönä: jos lainsäädännössä joitain väestöryhmiä kohdellaan eri tavoin kuin muita, tämä kohtelu täytyy perustella yleisillä eikä erityisillä syillä.

Julkinen valta joutuu tekemään päätöksiä kulttuurisiin oikeuksiin liittyvistä kysymyksistä moninaisessa yhteiskunnassa. Valtion tehtävä ei kuitenkaan ole ratkaista ristiriitoja erilaisten näkemysten välillä. Sen sijaan sen on syytä huolehtia siitä, että yhteiskunnassa on vapaata tilaa näiden erojen väliselle dialogille. Avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tulee olla mahdollisimman laaja. Sananvapautta on lähtökohtaisesti lupa rajoittaa vain niissä tapauksissa, joissa niillä aiheutetaan toiselle osapuolelle todellista vahinkoa esimerkiksi kieltämättä toisten ihmisyyden tai kunnian tai yllyttämällä väkivaltaan.

Kansalaisilla täytyy siten esimerkiksi olla oikeus arvioida kriittisesti uskontoja tai elämänkatsomuksia siitä huolimatta, että tämä saattaa johtaa joidenkin henkilöiden loukkaantumiseen tai muuhun mielensä pahoittamiseen. Tätä ei kuitenkaan tule pitää avoimena valtakirjana sivistymättömään kielenkäyttöön. Poliittiseen liberalismiin kuuluvat niin kyky esittää mahdollisesti jyrkkäkin mielipiteensä toisia tietoisesti loukkaamatta kuin kyky sietää ilmaisuja, joiden sisältöä pitää moraalisesti paheksuttavina tai loukkaavinakin. Sananvapautta ei myöskään voi omia itselleen siten, että itse jyrkkiä lausuntoja antanut henkilö vaatii sananvapauden rajoittamista muilta silloin, kun itse joutuu arvostelun kohteeksi.

Demokraattinen eetos

Loobuyck myöntää, että teoriassa asiat näyttävät yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa poliittisen liberalismin ideaalitilan saavuttaminen on haasteellista. Varsinkin kriisitilanteessa julkinen valta unohtaa helposti oman järjellisyytensä ja alkaa rajoittaa vapauksia ja heikentää tasa-arvon toteutumista. Aina on myös olemassa yksilöitä ja ryhmiä, jotka eivät halua sopeutua vastavuoroisuuden, empatian ja suvaitsevaisuuden muotteihin. Islam-inspiroitunut radikalismi on ristiriidassa poliittisen liberalismin kanssa, ja sen nimissä tehdyt poliittisen väkivallan teot ovat saaneet yhteiskunnat rajoittamaan kansalaisvapauksia sekä luoneet polarisoituneen ilmapiirin, josta kärsivät muutkin kuin tiukasti asianosaiset. Samoin voi sanoa äärioikeistolaisesta ja radikaalinationalistisesta ajatusmaailmasta.

Aatteiden, uskontojen ja elämänkatsomusten kieltämiseen lailla ei pitäisi ryhtyä kovin kevyesti. Joidenkin kristillisten lahkojen sekä esimerkiksi islamin salafismin ajattelutavat ovat vaikeasti sovitettavissa vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden sekä valtion neutraalisuuden yhteiskuntaan. Silti näitä lahkoja ja liikkeitä ei kannata julistaa laittomiksi muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin niistä muodostaa aidon vaaran liberaalille demokratialle, oikeuttaa väkivallan toisin ajattelevia tai valtion instituutioita kohtaan tai pyrkii kaappaamaan vallan itselleen. Tällaisissa tilanteissa kansainväliset sopimukset ja tuomioistuimetkin antavat Loobuyckin mukaan hyväksyntänsä toiminnan kieltämiselle. Oikeusvaltiossa kieltäminen ei saakaan olla mielivaltaista, vaan sen pitää perustua lainsäädäntöön.

Mitä pitäisi tehdä sellaisille yksilöille, ryhmille ja yhteisöille, joiden arvot ja periaatteet ovat ristiriidassa avoimen yhteiskunnan kanssa, mutta jotka eivät kuitenkaan riko lakia? Loobuyckin mukaan on ensinnäkin hyväksyttävä, että mielipiteen- ja ilmaisunvapauden sallivassa yhteiskunnassa kaikenlaista pitää sietää, myös sen perusteisiin kohdistuvaa kritiikkiä. Yhteiskunnan poliittisissa ja sosiaalisissa instituutioissa on kuitenkin väsymättä jaksettava haastaa sen arvojen ja periaatteiden kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä ja käsityksiä. Ei-liberaalien näkemysten kritisointi ja poliittisen liberalismin arvojen ja hyötyjen aktiivinen perusteleminen eivät ole ristiriidassa julkisen vallan neutraalisuuden kanssa.

Opetuksen ja kasvatuksen instituutiot ovat ensiarvoisen tärkeitä toimijoita, joiden on syytä olla tietoisia tehtävistään ja valppaita ryhtymään tarvittaessa toimiin. Kouluissa joudutaan esimerkiksi hyväksymään, että joissain perheissä ajatellaan homoseksuaalisuudesta tai abortista hyvin kielteisesti. Tämän tosiasian tunnustaminen ei kuitenkaan estä kouluja pitämästä huolta siitä, että kaikki oppilaat saavat oikean käsityksen sekä yksilönvapauksista että seksuaalisuuden eri variaatioista, ehkäisystä ja raskaudenkeskeytyksistä. Inklusiivinen toimintamalli on paitsi poliittisen liberalismin arvojen mukaista, myös usein tehokasta. Ihminen, joka tuntee itsensä hyväksytyksi normista poikkeavine mielipiteineenkin, on vastaanottavaisempi informaatiolle kuin sellainen, joka tuntee olevansa aina ulkopuolella, hylätty.

Loobuyck puhuu demokraattisesta eetoksesta, johon yhteiskunnan tulee kaikkia jäseniään, mutta erityisesti lapsia ja nuoria kasvattaa. Ei pakottamalla eikä halveksimalla, vaan mukaan kutsumalla. Koulujen lisäksi julkiset keskustelut ja media ylipäätään tarjoavat hyviä mahdollisuuksia viedä eteenpäin viestiä, joka auttaa myös yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kannalta ongelmallisesti ajattelevia olemaan vastatusten avoimen yhteiskunnan mukaisten käsitysten ja näkemysten kanssa. Julkinen valta ei voi kääntää ihmisten mieltä tieten tahtoen, mutta se voi ja sen pitää tarjota kaikille kansalaisille vaihtoehtoja, mahdollisuuksia nähdä asia myös toisin ja vähemmän ahdasmielisellä tai syrjivällä tavalla.

Sitoutuminen yhteiskuntasopimukseen

Poliittisen liberalismin pelisääntöjä ei aina hyväksytä täydestä sydämestä. Voi olla, että niin tehdään käytännöllisistä syistä, paremman puutteessa. Loobuyckin mukaan tämä on tilanne, johon ei kuitenkaan pitäisi tyytyä. Rauhanomainen rinnakkaiselo tai modus vivendi on parempi kuin avoin konflikti, mutta se ei takaa yhteiskuntajärjestykselle kuitenkaan riittävää vakautta eikä osapuolten välille kunnollista luottamusta. Jokin yhteisö tai väestöryhmä hyväksyy nämä arvot ja periaatteet kenties vain siksi, että sillä ei ole mahdollisuutta päästä sanelemaan pelisääntöjä. Tämä mahdollisuus sanella ja saattaa oma tahto yleiseksi normiksi on kuitenkin varsinainen tavoite, jonka saavuttamiseen myös pyritään, jos valtasuhteet muuttuvat. Silloin poliittisesta liberalismista ei ole ollut paljon apua, eikä siitä jää paljon jäljelle.

Pragmatismi on ihmiskunnan historiassa ollut yleinen syy sietää sellaista, mitä kuitenkin paheksuu. Kirkkoisät Augustinus ja Tuomas Akvinolainen eivät Loobuyckin mukaan suhtautuneet sallivasti prostituutioon liberaalien arvojensa vuoksi, vaan siksi, että prostituution kieltämisellä olisi ollut ikävämpiä seurauksia kuin sen katsomisella läpi sormien. Keisari Kaarle Viides ei suostunut Augsburgin vuoden 1555 uskonrauhaan vapaamielisyyttään, vaan sodankäynnin vaatimien kustannusten ja uhkaavien levottomuuksien siihen pakottamana. Poliittinen liberalismi pyrkii pidemmälle kuin olosuhteiden pakosta tai paremman puutteessa saavutettuun yhteisymmärrykseen. Tavoitteena on, että yhteiskunnassa saavutettaisiin yhdessä elämisen mahdollistava limittäinen konsensus, johon sekä kansalaiset että yhteisöt sitoutuisivat vakaumuksellisesti, koska sen katsotaan rationaalisesti ajatellen tarjoavan yhteiselolle parhaat edellytykset.

Uskonnoille tämän askeleen ottaminen asettaa aitoja haasteita, jotka täytyy ottaa vakavasti. Loobuyck hyödyntää saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin refleksiivisen uskonnon käsitettä selvittäessään, mitä kaikkea uskonnon sopeuttaminen poliittiseen liberalismiin edellyttää. Ensinnäkin kaikkien uskontokuntien on myönnettävä toisella tavalla ajattelevien ja uskovien läsnäolo samassa yhteiskunnassa sekä oikeus uskonnon- ja omantunnon vapauteen edellä mainituin rajoituksin. Toiseksi niiden on hyväksyttävä, että valtion poliittinen ja yhteiskunnallinen järjestys ei perustu uskonnollisiin arvoihin ja periaatteisiin vaan maalliseen moraaliin, jonka lähtökohtia ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Näistä onkin ollut puhetta jo edellä. Vaikeimpana asiana Loobuyck pitää kolmatta ehtoa, jonka mukaan vapaan tieteen tulokset on asetettava uskonnollisten käsitysten edelle selvitettäessä ihmisen ja maailman olemassa oloa ja luonnetta.

Tieteen tuottamien käsitysten ja uskonnollisen maailmankuvan välinen ristiriita ei ole uusi, mutta se on nykyään intensiivisempi ja haastavampi kuin koskaan ennen. Terve järki edellyttää, että uskovaiset ihmiset luopuvat käytännöllisesti katsoen kaikista kirjaimellisen uskon muodoista. Ei ole olemassa mitään järjellisiä perusteita sille, että jälleensyntyminen tai ruumiin ylösnouseminen olisivat mahdollisia, että Jeesus olisi noussut taivaaseen, että Koraani olisi kirjaimellisesti Jumalan sanaa, että jumalat vastaisivat rukouksiin ja voisivat ihmeiden avulla vaikuttaa maalliseen todellisuuteen, että leipä ja viini voisivat muuttua Jeesuksen vereksi, että Jumala olisi luomisessa määrittänyt luonnonlain kaltaiset moraaliset säännöt tai että voisimme saada yhteyden esivanhempiemme henkiin. Järjellinen uskonto pidättäytyy kirjaimellisesta uskosta ja esittämästä totuusväitteitä siitä, minkälainen tämä maailma oikein on. (s. 104)

Uskontojen ei kuitenkaan tarvitse luopua perustavista käsityksistään, vaan ainoastaan siitä ajatuksesta, että juuri heidän uskonnollinen totuutensa olisi ainoa oikea ja että sen voisi asettaa myös tieteen ja sen tulosten yläpuolelle. Uskonnollisten yhteisöjen tulee tunnustaa tieteen auktoriteetti sekä toisten uskontojen omien totuuskäsitysten yhtäläinen vaihtoehtoisuus. Uskonnolle on maailmassa yhä paikkansa, mutta Loobuyckin mielestä sen rooli pitäisi ymmärtää totuuden tarjoamisen sijaan inspiraation ja motivaation lähteenä, yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tarjoajana sekä identiteetin, moraalin ja merkitysten antajana ja rituaalien kehyksenä. Uskonnon funktio olisi samantapainen kuin taiteella, jolla on myös maailmassa oma paikkansa, roolinsa ja merkityksensä mutta joka ei instituutiona eikä erillisinä teoksina väitä esittävänsä universaalia totuutta, joka kaikkien pitäisi hyväksyä.

Kristinuskon sisällä on tapahtunut kehitystä tähän suuntaan, mutta sen samoin kuin muiden uskontojen sisällä vallitsee yhä käsityksiä, jotka ovat valmiita asettamaan uskonnolliset normit maallisten normien edelle ja uskonnolliset totuudet tieteellisten totuuksien edelle. Uskontoja ei voi pakottaa muuttamaan oppejaan ja traditioitaan, elleivät ne riko lakia. Uudenlaisen itseymmärryksen kehittämiseen ja sisäistämiseen tähtäävä työ on siten ennen muuta uskontojen itsensä tehtävä. Julkinen valta voi kuitenkin tukea oikeansuuntaista kehitystä stimuloimalla avointa keskustelua ja helpottamalla erilaisten esteiden ylittämistä. Tässäkin tapauksessa olennaisia instituutioita ovat koulut ja muut kasvatuksen ja koulutuksen laitokset.

Loobuyck on jo pidemmän aikaa puhunut sen puolesta, että kouluissa olisi kaikille yhteisenä aineena elämänkatsomusta, etiikkaa, kansalaisuutta ja filosofiaa käsittelevä oppiaine.[6] Lapset ovat tulevaisuuden täysivaltaisia kansalaisia, ja siksi heidän pitäisi ennen aikuistumistaan saada tietää ja ottaa haltuun selkeä käsitys siitä, miten yhteiskunta toimii ja millaisten arvojen ja periaatteiden varaan se perustuu. Loobuyck viittaa tässä yhteydessä amerikkalaiseen filosofiin Martha Nussbaumiin, joka on käsitteen teaching patriotism alla esittänyt kouluihin sellaista kansalaiskasvatusta, joka tietojen tarjoamisen lisäksi pystyisi luomaan myös tunnesidoksen omaan kansakuntaan/yhteiskuntaan sortumatta patriotismin nationalistisiin helmasynteihin: yhtenäisyyden liioitteluun, etniseen tai kulttuuriseen ulossulkemiseen sekä kansallistunteeseen painostamiseen.

Yhteinen yhteiskunta

Poliittisen liberalismin arvot ja periaatteet ovat Loobuyckille välttämätön, mutta eivät kuitenkaan riittävä edellytys toimivalle yhdessä elämiselle moninaisessa yhteiskunnassa. Hän pitää rawlsilaista ajatusta limittäisen konsensuksen riittävyydestä osin suorastaan sosiologisesti naiivina. Se ei Loobuyckin mukaan vielä muodosta sitä sosiaalista koheesiota, jota tarvitaan yhdistämään yhteiskunnan jäsenet toisiinsa ja kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä yhteenkuuluvuuden tunne on tarpeen, jotta ihmiset tietyllä alueella muodostavat yhteiskunnan irrallisista osista koostuvan sosiaalisen saariston sijaan. Terveessä ja toimivassa yhteiskunnassa ihmiset eivät elä ainoastaan yhtä aikaa samassa paikassa, vaan myös yhdessä, toistensa kanssa.

Kyse on myös erojen tekemisestä kansallisten yhteisöjen ja yhteiskuntien välillä. Mikäli kyse olisi vain julkisesta poliittisesta moraalista ilman yhteiskuntaa koossa pitävää ja sitä muusta maailmasta erottavaa ainesta, viime kädessä ei olisi enää mitään perusteita pitää yhteiskuntia toisistaan erillisinä eikä kansakuntia enää olisi. Kuitenkin kansalliseen kokonaisuuteen samastuminen tarjoaa yksilöille myös paljon myönteistä tukea ja turvaa samalla kun sitä toki voidaan käyttää myös kielteisiin, ulossulkeviin tarkoituksiin ja kiihkoiluun. Alueellisesti rajattu ja yhteiseksi koettu yhteiskunta tarjoaa yksilöille ikään kuin valmiiksi sisustetun tilan olla oma itsensä, kuin kotonaan. Se on laaja, muttei kuitenkaan rajaton yhteisö.

Keskustelun sosiaalisesta koheesiosta ja kansallisesta identiteetistä ja yhteenkuuluvuudesta on niin Belgian Flanderissa kuin muuallakin ottanut haltuunsa konservatiivinen ja kansallismielinen oikeisto sekä sen äärimmäiset variaatiot. Tämä on Loobuyckin mielestä valitettavaa. Vasemmistolaiset tai vapaamieliset poliitikot ja ajattelijat ovat muutenkin kavahtaneet kansallisesta puhumista toisen maailmansodan jälkeen, ja oikeistolainen hegemonia asian käsittelyssä ovat vain lisänneet tätä vastenmielisyyttä. Nationalistit ovat myös voineet tarjota kansallisen yhteenkuuluvuuden kysymyksiin helposti ymmärrettäviä ja selkeitä (joskin usein todellisuudelle vieraita ja arvoiltaan epäilyttäviä) vastauksia. Aatteellisesti edistykselliseltä puolelta ovat sen sijaan puuttuneet vahvat tarinat ja myönteiset mielikuvat, joiden avulla ihmiset voisivat samastua moninaiseen yhteiskuntaansa ja kansakuntaansa järjen lisäksi myös tunteella.

Loobuyck esittää teoksessaan yhdeksi ratkaisuksi tähän ongelmaan liberaalia nationalismia. Sen tarkoituksena olisi ensinnäkin tarjota ihmisille yhteiskuntatasoinen sosiaalinen konteksti, jonka sisällä he voivat tuntea itsensä vapaiksi, turvallisiksi ja omana itsenään yhteisön jäseniksi. Tällainen vapaamielinen kansallisuusaate toimisi myös liimana, joka kytkee erilaisia ihmisiä toisiinsa ja saa tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se tuottaisi myös riittävästi keskinäistä solidaarisuutta, jota tarvitaan sosiaalisesti oikeudenmukaisen hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Yhteinen kansallinen identiteetti edistäisi myös demokratian toimivuutta ja kestävyyttä.

Sisällön liberaalille nationalismille Loobuyck lainaa Will Kymlickalta. Se perustuu ajatukseen kansalliseen kokonaisuuteen kuulumisen myönteisistä vaikutuksista ja yhteisen kansallisen kulttuurin merkityksestä. Toisin kuin ahdasmielisessä tai konservatiivisessa nationalismissa siihen kuuluu kuitenkin yleisten ihmisoikeuksien lisäksi myös vähemmistöjen perusteltujen kollektiivisten oikeuksien turvaaminen. Kansallisuusaatteen liberaalisuuden takaavat myös yksilöille annetut viimekätiset vapaudet ja oikeudet itse määrittää oma identiteettinsä ja päättää yhteisöihin kuulumisesta.

Konservatiiviset kansallismieliset pitävät kiinni sisällöllisesti vahvasti määritellystä identiteetin ja yhteisön luonnehdinnasta ja rajojen vetämisestä. Liberaalinationalistien tavoitteena on sen sijaan luoda ohut mutta kestävä identiteetti, jossa olisi kuitenkin niin paljon yhteistä ja monipuolista tarttumapintaa, että siihen voisi samastua myös tunteiden tasolla. Kielen lisäksi tähän tarkoitukseen voi hyödyntää yhteiskunnan kulttuurisia tapoja ja traditioita, historiallisia kokemuksia ja kohtaloita sekä paikkakuntiin ja alueisiin samastumista. Valtiolla on Loobuyckin mukaan velvollisuus suojella ja edistää yhteiskunnan kieltä ja kulttuuria samalla kun valtion ja kulttuurin välinen kytkös on nähtävä jatkuvasti muuttuvana.

Muun muassa Jürgen Habermas on esittänyt perustuslakipatriotismia yhdistämään yhteiskunnan jäseniä. Kansakunta rakentuu tässä ajattelutavassa perustavanlaatuisten säädösten ja instituutioiden muodostamaksi poliittiseksi yhteisöksi. Loobuyck tunnustaa, että tällainen kansallinen identiteetti on vielä ohuempi kuin mihin liberaalinationalistit yleensä pyrkivät, mutta perustuslakipatriotismin avulla voitaisiin kuitenkin edistää yhteenkuuluvuutta. Hän nostaa esille ajatuksen, että Belgian melko autonomisessa Flanderissa voisi olla oma perustuslaki, jonka johdanto tai esipuhe sisältäisi Flanderin poliittisen yhteisön sisältämät arvot ja periaatteet. Näitä voisi puolestaan hyödyntää sekä maahanmuuttajien kotoutumisen edistämisessä että lasten ja nuorten kasvattamisessa yhteiskunnan arvoperustaan.

Interkulturalistinen asenne

Ohutta kansallista identiteettiä pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan ja tekemään helpommin ymmärrettäväksi sekä myös tunteen tasolla samastuttavaksi. Yhteisyyden kokemukselle pitäisi tarjota tiloja ja mahdollisuuksia. Loobuyck ehdottaa tähän tarkoitukseen interkulturalismia. Sen avulla voidaan myös vahvistaa solidaarisuutta yhteiskunnan jäsenten kesken sellaisissa tapauksissa, joissa jaettua kansallista identiteettiä ei (vielä) juurikaan ole. Olemalla tekemisissä toistensa kanssa mielekkäissä toimissa ja tehtävissä ihmiset alkavat nähdä erojen lisäksi myös heitä yhdistäviä tekijöitä ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Interkulturalismi on käsite, joka alkoi saada enemmän suosiota 2000-luvun alussa, kun väestöryhmien erillisyyttä korostavaksi koettu multikulturalismi kohtasi aikaisempaa enemmän kritiikkiä. Interkulturalismin ja kulttuurienvälisen vuoropuhelun juuret ovat 1990-luvun puolella pyrkimyksissä lopettaa Balkanin levottomuudet ja luoda edellytyksiä eri kansallisuus- ja uskontoryhmien rinnakkaiselolle. Sittemmin käsitteellä on tarkoitettu monia erilaisia asioita. Sen ytimessä ovat kuitenkin yleensä eri väestöryhmien välisen vuorovaikutuksen ja vuoropuhelun edistäminen.

Loobuyck viittaa interkulturalismilla nimenomaan tarpeeseen luoda yhteyksiä maahanmuuttajien ja vastaanottavan yhteiskunnan välille sekä instituutioiden että yksilöiden ja ryhmien tasolla. Hän viittaa Gordon Allportin 1950-luvulla muotoilemaan kontaktihypoteesiin, jonka mukaan kohtaaminen ja yhdessä tekeminen vähentävät ennakkoluuloja, vähentävät stereotyyppisiä käsityksiä ja lisäävät mielen avoimuutta ja suvaitsevaisuutta. Tärkeä edellytys myönteiselle vaikutukselle on kohtaaminen yhdenvertaisuuden merkeissä. On myös hyvä, jos väestöryhmien välillä ei koeta kilpailua, vaan yhdessä toimimalla voidaan saavuttaa yhteisiä tavoitteita, ja jos sosiaaliset normit ja pelisäännöt kannustavat yhteydenottoon ja yhdessä tekemiseen. Loobuyck määrittääkin interkulturalistisen strategian kohtaamiseen ja osallistumiseen kannustamiseksi yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon pohjalta.

Interkulturalistinen toiminta on mahdotonta ilman yhteistä tilaa, jolla tehdä asioita yhdessä ja käydä keskustelua yhteisistä asioista. Kohtaamiselle tulee siten olla myös fyysisiä mahdollisuuksia. Loobuyck suhtautuukin kriittisesti sellaisiin toimiin, jotka lisäävät väestöryhmien eriytymistä toisistaan eli segregaatiota. Toisistaan erillään, henkilökohtaista kosketusta vailla, elävät ihmiset alkavat pian suhtautua toisiinsa epäluuloisesti, keskinäinen luottamus vähenee, yhteenkuuluvuus heikkenee ja solidaarisuus katoaa. Tämän jälkeen yhteiseen tekemiseen ryhtyminen on myös aikaisempaa vaikeampaa.

Tämän vuoksi tarvitaan julkista tilaa, jolla ihmiset voivat pakottomasti kohdata, ja yhteistä julkisuutta, jolla ihmiset pääsevät kosketuksiin toistensa kanssa ja voivat vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Työmarkkinoilla pitäisi välttää pitkälle lohkoutuneita rakenteita, joissa alat ja ammatit määräytyvät etnisen tai kansallisen alkuperän mukaan. Asuinalueita pitäisi suunnitella siten, että niissä tapahtuisi sosiaalista sekoittumista, ja eriytymistä pitäisi ehkäistä myös muilla keinoilla. Koulujen eriytyminen on tietysti erityisen vahingollista. Loobuyck tunnustaa, että sosiaalista sekoittamista on toisinaan vaikea toteuttaa rajaamatta ihmisten valinnanvapautta. Yhteisen edun vuoksi siihen pitäisi kuitenkin eri tavoin ja kohtuuden rajoissa pyrkiä.

Kotoutumisen paradoksi

Loobuyckin mukaan Belgiassa pitäisi lakata kiistelemästä siitä, onko kyseessä maahanmuuttovaltio tai -yhteiskunta vai eikö ole. Hänen mukaansa on selvää, että Belgia tai Flanderi ovat maahanmuuttoyhteiskuntia. Asian kieltäminen vie edellytykset käydä järjellistä keskustelua siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua ja minkälaisiin toimiin pitäisi ryhtyä, jotta yhteiskunta kehittyisi sekä yhteisen edun että yksilöiden edun kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Maahanmuuttajat ovat rakenteellinen osa yhteiskuntaa, eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö näin olisi myös tulevaisuudessa.

Oman paikkansa löytäminen uudessa yhteiskunnassa ei aina ole helppoa ja monet vastaanottavan yhteiskunnan jäsenet kokevat pelkoa ja ahdistusta muutoksen ja etenkin sen nopeuden edessä. Ongelmien vähättely ja usko ajan autuaaksitekevään vaikutukseen eivät Loobuyckin mielestä auta mitään. Yhteiskunnan instituutioiden ja organisaatioiden on otettava maahanmuuton vaikutukset järjestelmällisesti ja proaktiivisesti huomioon toiminnassaan ja sen suunnittelussa. Haasteet ovat niin suuria, että hän ehdottaa Flanderin hallitukseen yhdessä elämisen ministeriä, joka koordinoisi eri alueilla tehtävää työtä sosiaalisen koheesion vahvistamiseksi ja kaikkien mukana olemisen edistämiseksi.

Jotkut vastustavat maahanmuuttajien asettautumista edistävää kotouttamispolitiikkaa[7] sillä perusteella, että sen tarkoituksena on pakottaa maahanmuuttajat sulautumaan vastaanottavaan yhteiskuntaan. Tämä olisikin liberalismin vastaista. Kyseessä on kuitenkin väärinkäsitys. Kotouttamispolitiikan tavoitteena ei ole eikä pidäkään olla muuttajien assimiloituminen Belgian tai Flanderin arvoihin tai normeihin. Tarkoituksena on tarjota heille edellytykset olla osallinen ja osallistua uuden asuinmaansa elämään ja toimintoihin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Loobuyck katsoo, että esimerkiksi kielen oppimiseen pitää kannustaa ja että sitä voidaan tiettyyn rajaan asti myös vaatia. Yhteiskuntaan on vaikea osallistua kunnolla ilman riittävää kielitaitoa.

Loobuyckin mukaan poliittinen liberalismi ei kiellä julkista valtaa tarjoamasta maahanmuuttajille kotoutumista edistäviä palveluja. Myös näihin palveluihin osallistumisen edellyttäminen on sopusoinnussa liberalismin arvojen ja periaatteiden kanssa, koska ilman tiettyjen tietojen ja taitojen oppimista ja omaksumista osallistuminen yhteiskuntaan järjelliseltä pohjalta on mahdotonta. Yksilöllinen vapaus voi toteutua täysimääräisesti vain, jos yhteiskunnan jäsenillä on riittävät tiedot omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä välineet hyödyntää oikeuksiaan ja vastata yhteiskunnan tarpeisiin ja vaatimuksiin.

Kotoutuminen on myös kaksisuuntaista. Loobuyck viittaa merkittävän liberaalipoliitikon Bart Somersin lausahdukseen, jonka mukaan meidän kaikkien pitäisi nähdä itsemme uusina tulokkaina superdiversiteetissä yhteiskunnassa. Loobuyckin mielestä tässä kauniissa ajatuksessa mennään kuitenkin liian pitkälle. Vaikka muuttoliike muuttaa vastaanottavaa yhteiskuntaa, sen instituutioilla, traditioilla ja käytänteillä on kuitenkin tietty etuoikeus tulla säilytetyksi muutoksessa. Tulevaisuus ei ole tyhjä paperi, jolle yhteiskunnan vanhat ja uudet jäsenet alkavat yhdessä kirjoittaa. Sen sijaan se voidaan nähdä menneeseen perustuvana tekstinä, jota työstetään yhdessä niin, että kaikki on sujuvaa ja toimivaa ja että vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteet toteutuvat.

Kotoutumisen kaksisuuntaisuutta korostettaessa unohtuu myös helposti, että nimenomaan maahanmuuttajat joutuvat tekemään enemmän töitä päästäkseen elämässä eteenpäin. Edellä mainittua kielikuvaa jatkaen, niiden, jotka haluavat työstää yhteiskunnan institutionaalis-kulttuurista tekstiä, on ensiksi luettava se ja yritettävä ymmärtää se mahdollisimman hyvin. Yhteiskunnan tehtävä on puolestaan tukea tätä oppimisprosessia esimerkiksi tarjoamalla kielen opetuksen lisäksi muutakin kurssitusta sekä välineitä yhteiskunnan rakenteiden ja pelisääntöjen oppimiseen. Kaikkea ei tarvitse vastaanottaa kritiikittä, vaan keskustelua yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista voidaan käydä jo asioita opeteltaessa.

Jos maahanmuuttajat saavat sen käsityksen, että heidät hyväksytään yhteiskunnan jäseniksi, tämä edistää myös heidän integroitumistaan. Jyrkän linjan sulautumis- tai assimilaatiovaatimusten esittäjät eivät useinkaan ymmärrä tätä kotoutumisen integroitumis–tunnustamisparadoksia. Jos ihminen kokee olevansa ei-toivottu maahantunkeutuja tai ikuisiksi ajaksi maahanmuuttajaksi leimattu, hän myös helposti kääntyy yhteiskunnasta poispäin ja kehittää mahdollisesti kielteisiä tunteita ja asenteita sitä kohtaan. Lopputulos on päinvastainen kuin mitä tavoitellaan. Se, että ihmisten ja väestöryhmien erot tunnustetaan ja niiden olemassaolo järjellisyyden rajoissa hyväksytään, edistää puolestaan kiinnittymistä valtioon ja yhteiskuntaan.

Optimismi, pessimismi, realismi

Patrick Loobuyck kirjoittaa olevansa islam-realisti. Hänen mukaansa keskustelu islamista jakautuu turhan jyrkästi islam-optimisteihin sekä islam-pessimisteihin. Optimistit korostavat islamia rauhan uskontona, joka on helposti sovitettavissa länsimaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan. Uskonnon ja siihen liitettyjen traditioiden arvostelua syytetään nopeasti rasismista tai islamofobiasta. Pessimistien mielestä islamin uskonto on puolestaan peruuttamattomalla tavalla ristiriidassa vapaan yhteiskunnan kanssa. Anti-islamistien mielestä länsimaissa asuvien muslimien on valittava uskontonsa ja asuinmaansa arvojen ja periaatteiden välillä, ja radikaaleimmat haluaisivat esimerkiksi kieltää Koraanin fasistisena kirjana. Vuoropuhelua on vaikea saada aikaiseksi, koska molemmat osapuolet vahvistavat itseään argumenteilla, jotka tukevat jo tehtyä tulkintaa.

Loobuyck ei halua olla optimisti eikä pessimisti. Hän pitää realistisena ajatella, että muiden uskontojen, ideologioiden ja elämänkatsomusten tavoin myös islam muuttuu. Yhä useammat muslimit onnistuvat löytämään tavan säilyttää uskonnollisen identiteettinsä ja samalla sopeutua vallitseviin (liberaaleihin) arvoihin. Islam tarjoaa monille itseään ja paikkaansa länsimaisessa yhteiskunnassa ja laajemmin maailmassa etsiville muslimeille henkisen turvasataman, mutta ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa vääjäämättä myös islaminuskoisten tapaan suhtautua uskoonsa ja uskontoonsa. Maallistumisen tai sekularisaation sijaan Loobuyck puhuu uskosta, joka ottaa asiat vähemmän kirjaimellisesti, sallii useita tulkintoja ja tunnustaa avoimen yhteiskunnan normien ja sääntöjen ensisijaisuuden.

Islamin rakenteisiin ja perinteisiin sisältyy kuitenkin elementtejä, jotka tekevät tästä prosessista vaikeamman kuin esimerkiksi katolisen kirkon tapauksessa. Hankalia asioita ovat Loobuyckin mielestä esimerkiksi käsitys Koraanista muuttumattomana jumalallisena totuutena, uskonnon, yhteiskunnan ja poliittisen ideologian yhteys, ja ajatus shariasta maallisen oikeuden ylitse menevänä normistona. Islamin modernisaatioprosessit ja altistuminen länsimaiden arvojen ja ideoiden vaikutukselle ovat synnyttäneet vastavoimakseen vahvoja fundamentalistisia suuntauksia (jotka ovat paradoksaalisesti usein ajattelu- ja toimintatavoiltaan varsin nykyaikaisia). Liberaalin arvomaailman lisäksi jyrkän linjan konservatiiviset muslimit vastustavat jopa uhkaamalla niitä, jotka pyrkivät integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan ja irrottamaan muslimi-identiteettinsä henkilökohtaisesta uskosta ja uskonnon kulmakivistä.

Loobuyckin ajatuksia järjellisestä yhdessä elämisestä kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteiden mukaisesti leimaa laajemminkin asettuminen optimismin ja pessimismin välille. ”Minulla ei ole illuusioita”, hän aloittaa teoksensa epilogin. Kaikki edellytykset limittäisen konsensuksen saavuttamiselle ovat periaatteessa olemassa. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin juuri nyt kiihottunut tavalla, joka vaikeuttaa järkevän keskustelun käymistä järjellisestä monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Media ja draamademokratia[8] rakastavat jyrkkiä mielipiteitä ja vahvoja vastakkainasetteluja, mutta yhteisöllisyyttä ja keskinäistä luottamusta ne eivät auta luomaan. Uuden yhteiskuntatarinan rakentaminen erojen tunnustamiseksi ja yhtenäisyyden varmistamiseksi ei näissä oloissa ole helppoa. Muuta vaihtoehtoa ei Loobuyckin mukaan kuitenkaan ole.

Lähteet

Allport, Gordon (1954). The Nature of Prejudice. Addison-Wesley, Boston.

Elchardus, Marc (2002). De dramademocratie. Lannoo, Tielt.

Habermas, Jürgen (2001). The Postnational Constellation. Polity Press, Cambridge.

Kymlicka, Will (1995). Multicultural Citizenship: a Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.

Kymlicka, Will & Norman, Wayne (toim.) (2000). Citizenship in Diverse Societies. Oxford University Press, Oxford.

Locke, John (1966 [1689]. The Second Treatise of Government (An Essay Concerning the True Original, Extent and End of Civil Government) and A Letter Concerning Toleration. Basil Blackwell, Oxford.

Loobuyck, Patrick (2017). Samenleven met gezond verstand. Polis, Kalmthout.

Mill, John Stuart (2012 [1859]). On Liberty. Cambridge University Press, Cambridge.

Modood, Tariq (2005). Multicultural politics: Racism, Ethnicity and Muslims in Britain. Edinburgh University Press, Edinburgh.

Nussbaum, Martha (2012). Teaching Patriotism: Love and Critical Freedom. University of Chicago Law Review  79: 1, Article 9.

Rawls, John (1998 [englanninkielinen alkuteos 1971]). Oikeudenmukaisuusteoria. WSOY, Porvoo.

Rawls, John: Political Liberalism. Columbia University Press, New York.

Saukkonen, Pasi (2007). Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOYPro, Helsinki. Korjattu painos (2013) löytyy osoitteesta: https://www.cupore.fi/images/tiedostot/saukkonen_2013_politiikka_monikult_yhteiskunnassa.pdf.pdf

---

[1] Seuraavien kolmen alaluvun sisältöä on esitelty laajemmin teoksessani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa (2007/2013). Kyseisestä teoksesta löytyy myös lisää lähdeviitteitä aihetta koskevaan tutkimukseen.

[2] Kymlicka käyttää käsiteparia external protections, internal restrictions viittamaan yhtäältä vähemmistöjen oikeutettuun suojeluun koskien kielen ja kulttuurin säilyttämistä ja toisaalta niihin rajoitteisiin, jotka ihmisoikeudet ja liberaali oikeusjärjestys asettaa yhteisöjen omalle toiminnalle.

[3] Hollannin kielen termi samenleven viittaa yleisesti yhdessä elämiseen ja sitä käytetään ennen muuta perheyhteydessä. Termi samenleving tarkoittaa puolestaan yhteiskuntaa, etenkin sosiaalisten suhteiden järjestelmän näkökulmasta katsottuna. Loobuyck tarkastelee yhdessä elämistä nimenomaan yhteiskunnan tasolla.

[4] Utilitarismilla viitataan yleensä sellaiseen seurausetiikan muotoon, jossa teon moraalista hyvyyttä arvioidaan sen tuottaman hyödyn perusteella.

[5] Käytän Rawlsin termistä reasonable ja Loobuyckin termistä redelijkheid pääsääntöisesti järjellisyyden käsitettä, koska se tuntuu soveltuvan termin eri käyttöyhteyksiin paremmin kuin järkevyys, joka yleensä liitetään vain yksilöihin. Rawlsin ja Loobuyckin ajattelussa käsitettä käytetään kuitenkin myös esimerkiksi oppirakennelmien (doktriinien) yhteydessä.

[6] Hän käyttää tästä oppiaineesta lyhennettä LEF, joka tulee hollannin kielen sanoista levensbeschouwing, ethiek burgerschap ja filosofie.

[7] Loobuyck käyttää maahanmuuttajien asettautumisesta uuteen yhteiskuntaan ja tätä asettautumista edistävistä palveluista kansainvälisesti laajassa käytössä olevaa termiä integration sekä Alankomaissa ja Belgian Flanderissa käytettyä käsitettä inburgering. Olen kääntänyt molemmat termit tässä kotoutumiseksi ja kotouttamiseksi (kotoutumisen edistämiseksi) Suomessa käytössä olevan terminologian mukaisesti.

[8] Draamademokratia on belgialaisen sosiologin Marc Elcharduksen (2002) antama termi poliittiselle järjestelmälle, jossa keskeistä ei enää ole edustuksellisuus, vaan poliittisten teemojen ja kysymysten dramaturginen esittäminen median välityksellä.

Jakautunut yhteiskunta, erilaisuuksien Suomi

Monien mielestä yhteiskunnan tai kansakunnan tulee olla yhtenäinen pysyäkseen puolustuskykyisenä ja elinvoimaisena. Mutta mitä tuolla yhtenäisyydellä oikeastaan tarkoitetaan? Milloin yhteiskunta on sillä tavalla jakautunut, niin epäyhtenäinen, että siitä on todellista haittaa, ja asiaan siksi täytyy kiinnittää huomiota. Millä tavoin yhtenäisyyttä voidaan luoda olosuhteisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti moninaisia ja joissa tämä heterogeenisuus tuottaa ongelmia? Voiko yhtenäisyyden vaatimuksella olla myös kielteisiä seurauksia? Tässä kirjoituksessa esittelen ensiksi professori Adrian Guelken ajatuksia syvästi tai jyrkästi jakautuneista yhteiskunnista. Sen toisessa osassa arvioin Suomen historiaa, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä näitä pohdintoja vasten. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa  Depolarize II -hanketta.

Jyrkästi jakautuneet yhteiskunnat ja demokratia

Kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita. Joillain ihmisillä on enemmän valtaa kuin toisilla, yksillä on asiat paremmin kuin toisilla, ihmiset puhuvat eri kieliä eivätkä ymmärrä toisiaan, käsitykset arvoista ja siitä, millaista on hyvä elämä, poikkeavat toisistaan. Heillä on myös elämässä erilaisia tavoitteita ja suunnitelmia ja erilaisia käsityksiä siitä, miten yhteiskunnalliset olot pitäisi järjestää. Monella muullakin tapaa yhteiskunnat jakautuvat erilaisiin ryhmiin, yhteisöihin ja muihin yhteenliittymiin.

Toisaalta kukin yhteiskunta on epäyhtenäinen omalla tavallaan. Ei ole kahta samalla tavalla jakautunutta valtiota tai sen osaa. Jossain korostuvat yhdenlaiset erot, toisessa toisenlaiset. Monessa maassa on olemassa selvä enemmistö (tai enemmistöjä), kun taas muut ryhmät ovat heikommassa tai marginaalisemmassa asemassa. Jakautuneisuus voi myös olla tasaisempaa, esimerkiksi kahteen suurin piirtein yhtä suureen osaan tai suureen määrään pieniä yhteisöjä.

Jakolinjoilla on aina vaikutusta myös poliittiseen elämään. Valtion, alueen tai kaupungin päätöksenteossa on huomioitava sen sisältämä erilaisuus tai moninaisuus. Väestön sisäisiä eroja heijastuu politiikkaan puolueina tai muina parlamentaarisina tai ulkoparlamentaarisina maltillisempina tai radikaalimpina ryhmittyminä. Moninaisuuteen ja sen taustatekijöihin halutaan usein myös tietoisesti vaikuttaa. Joitain ryhmiä tai ryhmittymiä voidaan suosia toisten kustannuksella, jakolinjoja voidaan pyrkiä heikentämään tai vahvistamaan, sisäiseen erilaisuuteen voidaan suhtautua myönteisemmin tai kielteisemmin.

Belfastin yliopiston vertailevan politiikan professori Adrian Guelke julkaisi vuonna 2012 teoksen Politics in Deeply Divided Societies. Kirjan nimen mukaisesti häntä ei kiinnosta jakautuminen yleensä, vaan tilanne, jota voidaan kutsua syvästi tai jyrkästi jakautuneeksi yhteiskunnaksi. Tällaisesta on kyse silloin, kun ”a fault line that runs through the society causes political polarisation and establishes a force field”. Tällainen kuilun repeäminen, väestöryhmien irtautuminen toisistaan aiheuttaa haasteita mille tahansa yhteiskunnalle. Guelkea kiinnostaa ennen muuta se, millä tavalla se vaikeuttaa demokraattisen hallinnon rakentamista ja ylläpitoa.

Guelken mukaan yhteiskunnat voivat olla vertikaalisesti tai horisontaalisesti jakautuneita. Pystysuuntaisesta halkeamasta on kyse silloin, kun osapuolet ovat sosiaaliselta statukseltaan ja poliittiselta asemaltaan samalla tasolla. Usein on kuitenkin kyse vaakatasoisesta jakautumisesta, jolloin jokin ryhmä on määräävässä tai muuten dominoivassa asemassa ja muut ovat siihen nähden alisteisia tai heikompia. Jakautuminen voi myös olla binaarista eli kahtiajakautumista, tai sitten moninaista hajoamista useisiin osiin.

Vaikka yhteiskunnat ovat aina olleet epäyhtenäisiä ja vaikka jyrkästi jakautuneita maita ja kaupunkeja on ollut historiassa useita, aiheeseen kohdistunut tieteellinen kiinnostus on varsin tuoretta. Sitä on sivuttu käsiteltäessä esimerkiksi valtioiden hajoamista ja sisällissotien syntyä, mutta asiaa ei ole liiemmin teoretisoitu. Useiden nuorten demokratioiden romahtaminen autoritaarisesti johdetuiksi maiksi tai jopa diktatuureiksi maailmansotien välisenä aikana kasvatti huolta kansanvaltaisen kehityksen tulevaisuudesta. Samalla lisääntyi pohdinta siitä, mitkä tekijät vahvistavat ja mitkä heikentävät demokratiaa. Demokratia edellyttää moninaisuuden hyväksyntää, mutta sisäiset erot voivat myös uhata koko järjestelmää. Politiikan tutkimuksen moderneihin klassikoihin kuuluva Seymour Martin Lipset muotoili vuonna 1959 ilmestyneessä Political Man –teoksessaan tämän paradoksin ja siitä seuraavan tehtävänannon seuraavasti:

Inherent in all democratic systems is the constant threat that the group conflicts which are democracy’s life-blood may solidify to the point where they threaten to disintegrate the society. Hence conditions which serve to moderate the intensity of partisan battle are among the key requisites of democratic government.

Donald Trumpin presidenttikauden ja Britannian Brexit-äänestyksen taustaa vasten katsottuna voi tuntua oudolta, että 1950- ja 1960-luvulla angloamerikkalaisia maita pidettiin yhtenäisinä ja siksi myös poliittisesti vakaina yhteiskuntina. Homogeenisuus tarkoitti sekulaarin poliittisen kulttuurin yhtenäisyyttä, joka yhdistyessään yhteiskunnan rooli- ja tehtäväjaon pitkälle vietyyn eriytymiseen tuotti jyrkkien halkeamien sijaan ristikkäisiä ja toisiaan leikkaavia sosiaalisia muodostelmia. Manner-Euroopassa riskinä oli puolestaan yhteiskunnallisten asemien ja poliittisten ideologioiden kohtalokas yhteen kietoutuminen tavalla, joka heikensi järjestelmän toimintakykyä ja loi siten edellytyksiä radikalismille ja demokratian haastamiselle.

Euroopan puolella kiinnitettiin kuitenkin jo varhain huomiota siihen, että sekä historiasta että nykypäivästä löytyy tapauksia, joissa yhteiskunta on kiistatta moninainen, mutta demokraattinen poliittinen järjestelmä vaikuttaa kuitenkin olevan vahva ja vakaa. Keskeinen henkilö tässä työssä oli hollantilainen politiikan tutkija Arend Lijphart, joka huomautti, että Alankomaat, Belgia, Itävalta ja Sveitsi täyttivät monet epäyhtenäisen yhteiskunnan tunnusmerkit, mutta tuntuivat silti valtioina toimivan hyvin. Nämä reaalimaailman esimerkit pistivät hänet miettimään sitä, mitkä ovat ne taustatekijät ja toimintamuodot, jotka mahdollistavat vakaan demokratian jakautuneessa yhteiskunnassa? Ennen vastauksia tähän kysymykseen on syytä katsoa vähän tarkemmin, millä tavoin yhteiskunta voi olla jyrkästi eriytynyt.

Jakolinjojen taustatekijät

Kylmän sodan päättymisen jälkeen yhteiskuntien jakautumisesta ja konfliktiherkkyydestä käyty empiirinen ja teoreettinen keskustelu on entisestään lisääntynyt. Samalla on vahvistunut mielikuva siitä, että jakautuneen yhteiskunnan ensisijainen aiheuttaja on etninen moninaisuus. Monet vastakkainasettelut on määritetty ja nimetty etnisiksi konflikteiksi, vaikka useista on löydettävissä myös muita, kenties tärkeämpiä jakolinjoja. Guelke käsitteleekin teoksessaan myös jakautumisen muita taustatekijöitä, kuten taloudellis-sosiaalisia luokkia ja kerrostumia, klaaneja ja kasteja sekä kieltä, uskontoa ja rotua. Nojaan seuraavassa esittelyssä hänen kirjaansa, mutta laajennan ja täydennän niitä eräillä lisähuomioilla sekä historiallisilla ja tämän päivän esimerkeillä.

Luokat ja kerrostumat

Luokkajako liitetään yleensä yhteiskuntien teollistumiseen ja omistavasta luokasta selvästi intresseiltään poikkeavan modernin työväenluokan syntyyn. Työn ja pääoman välinen ristiriita löytyykin usein sosiaalisten ristiriitojen ja poliittisten konfliktien taustalta viimeisen 150 vuoden ajalta. Myös aikaisemmat sääty-yhteiskunnat olivat sosiaalisesti hyvin jakautuneita. Kuhunkin säätyyn syntyneen henkilön lähtökohtaisena tulevaisuuden perspektiivinä oli pysyä koko ikänsä samassa sosiaalisessa kerrostumassa ja elää säätynsä arvojen ja normien mukaisesti. Monet historialliset vastakkainasettelut syntyivät porvariston tai talonpoikaiston tyytymättömyydestä vallitsevia oloja tai vallanpitäjien poliittisia päätöksiä kohtaan.

Saman tyyppinen deterministinen jakoperiaate sisältyy vielä voimakkaampana etenkin Intian yhteiskuntaa ja sen työnjakoa määrittävässä kastilaitoksessa. Guelke kuitenkin huomauttaa, että järjestelmän monimutkaisuus on estänyt sitä rakentumasta yhteiskunnan jakolinjoja vahvasti tuottavaksi tekijäksi. Kastilaitoksella on kuitenkin yhä vaikutuksensa intialaiseen politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ristiriitoihin, vaikka Intian perustuslaki muodollisesti kieltää syrjinnän kastin perusteella.

Marxilaisesti orientoituneet tutkijat pitävät yhteiskuntien luokkajakoa ylipäätään ensisijaisena vastakkainasettelun perusteena ja muotona. Esimerkkeinä maista, joita muutkin ovat pitäneet vahvasti luokkaperusteisesti jakautuneina, Guelke mainitsee myös maailmansotien välisen ajan Itävallan sekä 1970-luvun alun Chilen. Globalisaatiokehitys on hänen mukaansa ensimmäisessä vaiheessaan 1900-luvun lopulla, yhdessä sosialistisen tai kommunistisen vaihtoehdon epäuskottavuuden kanssa, heikentänyt kehittyneiden maiden sisäistä luokkajakoa ja sen poliittista merkitystä. Guelke arvioi kuitenkin, että epätasainen taloudellinen kehitys voi jatkossa kasvavan työttömyyden ja elintason laskun seurauksena jälleen vahvistaa taloudellis-sosiaalisia vastakkainasetteluja.

Uskonto

Monet yhteiskunnat ovat uskonnollisesti jakautuneita. Modernin poliittisen filosofian synty kytkeytyykin vahvasti menestyksellisten protestanttisten liikkeiden aiheuttamaan läntisen kristikunnan jakautumiseen. On sanottu, että tuolloin uskonnollis-aatteelliset kysymykset yhdistivät kaukana toisistaan asuvia ihmisiä ja erottivat naapureita toisistaan. Esimerkiksi yhteenottoja Ranskan katolisten ja kalvinististen hugenottien välillä on kutsuttu uskonsodiksi. Tilanne kuitenkin vakautui useissa maissa 1700-luvulle tultaessa ja uskonnollisen moninaisuuden sietämiseen tai suvaitsemiseen kehittyi erilaisia malleja. Monissa maissa toki myös kiellettiin virallisesta tai valtauskonnosta poikkeavat uskonnot.

Vakavia jakolinjoja aiheuttavana tekijänä uskonto nousi uudelleen esiin vuosituhannen taitteessa ennen muuta kristinuskon ja islamin välisen uskontopohjaisten sivilisaatioiden vastakkainasettelun muodossa. Maailmassa on kuitenkin varsin vähän maita, joissa on huomattavia määriä sekä kristittyjä että muslimeja. Merkittävin poikkeus tästä on Nigeria, jossa muslimeilla on vahva asema maan pohjoisosissa ja kristityillä puolestaan eteläosissa. Guelken mukaan uskonto ei ole kuitenkaan Nigeriassa kehittynyt tärkeimmäksi jakolinjan muodostajaksi, koska yhteiskunnallisia ristiriitoja aiheuttavat myös monet muut tekijät.

Muita uskonnollisesti jakautuneita yhteiskuntia ovat esimerkiksi Libanon, Kypros, Sri Lanka ja Pohjois-Irlanti. Libanon on suorastaan hajautunut valtio, koska sekä kristityt että muslimit jakautuvat useisiin poliittisesti aktiivisiin ryhmiin. Se on myös maa, jossa myöhemmin tarkemmin esiteltävät konsosiationalistiset järjestelyt eivät ole onnistuneet tuottamaan yhteiskunnallista ja poliittista vakautta. Syitä tähän voivat Guelken mukaan olla riittävän poliittisen tahdon puute, tarpeettoman jäykkä vallanjakomalli, palestiinalaispakolaisten läsnäolo, uskonnollisten ääriliikkeiden omat agendat sekä ulkopuolisten valtioiden puuttuminen Libanonin sisäisiin asioihin.

Guelke antaa kirjassaan ymmärrettävästi paljon tilaa Pohjois-Irlannin kysymykselle. Katolisten ja protestanttien välinen väkivaltainen vastakkainasettelu 1960-luvulta 1990-luvun lopulle (ns. troubles) muodostaa omana aikanamme poikkeuksen kristillisten yhteisöjen yleensä rauhanomaisen rinnakkainelon säännöstä. Guelken mukaan kiista on kuitenkin vain osittain uskonnollinen, eikä se alkanut uskonnollisista kysymyksistä kuten erilaisista Raamatuntulkinnoista tai pelastumista koskevista käsityksistä. Belfastissa vuonna 1998 sovittu Pitkänperjantain sopimus tähtäsi pysyvän rauhan saavuttamiseen alueella eri väestöryhmien kesken.

Kieli ja etnisyys

Kansallisvaltioiden rakentuminen tapahtui Euroopassa pääsääntöisesti kahta tietä pitkin. Yhtäältä oli ns. vanhoja valtioita kuten Tanska ja Englanti. Toisaalta oli etnis-kansallisia yhteisöjä, jotka pyrkivät joko Suomen tai Kreikan tavoin itsenäistymään jostain imperiumista tai muusta valtiosta tai yhdistymään itse laajemmaksi kokonaisuudeksi (Saksa, Italia). Kaikissa näissä tapauksissa standardoidusta kielestä muodostui tärkeä kansakuntaa yhdistävä tekijä. Enemmistökieli on usein syrjäyttänyt vähemmistökielet niin, että monet kielet ovat kokonaan kuolleet tai jääneet yhteiskunnan marginaaliin.

Useimmissa maissa on joitain historiallisia kielellisiä vähemmistöjä, ja kielikysymys jakaa monia maita myös poliittisesti. 1900-luvun jälkipuoliskolla moniin Euroopan maihin luotiin kestäviä vähemmistöpoliittisia ratkaisuja. Kielellinen jakautuneisuus leimaa yhä ennen muuta Sveitsiä ja Belgiaa, joista jälkimmäisessä puoluejärjestelmä on jakautunut kokonaan kahtia hollanninkielisten ja ranskankielisten puolueisiin. Vaikka väkivallan uhka ei olekaan välitön, Belgiaa voi pitää jyrkästi jakautuneena yhteiskuntana. Jugoslavian hajoamisessa kyse oli muustakin kuin kielellisestä jakautumisesta, mutta maan kohtaloa voi pitää esimerkkinä monikansallisen valtion koossapitämisen vaikeuksista. Yritys yhdistää kansakuntaa luomalla serbokroatiasta yhteinen kieli ei riittänyt häivyttämään olennaisia jakolinjoja yhteiskunnan sisällä.

Kieli ja etnisyys yhdistetään usein toisiinsa. Etnisyyden tarkka määrittely on tunnetusti ollut vaikeata. Guelke hyödyntää kirjassaan eroa etnisen ryhmän (ethnie) ja etnisen kategorian välillä, joista jälkimmäinen ei edellytä vahvaa itsetietoisuutta. Maailman etnisistä ryhmistä tai kansallisuuksista monilla on pitkä historia, mutta jotkin ovat syntyneet vasta etnisen tai kansallisen tietoisuuden ”herättämisen” seurauksena. Etnisyys onkin usein ollut poliittisille toimijoille käyttökelpoinen väline väestöryhmien välisten erojen korostamiseksi ja vastustajien toiseuttamiseksi. Yhteiskunnan etniset erot eivät Guelkenkaan mielestä suoraan johda jyrkkiin jakolinjoihin, ellei niitä erikseen politisoida.

Rotu ja muut jakolinjat

Väestöryhmien välisiin fysiologisiin eroihin huomionsa kiinnittävä rotuajattelu on ollut yhteiskuntia vahvasti jakava tekijä joissain maissa. Englanninkielisessä kielenkäytössä etnisyys ja rotu menevät usein terminologisesti sekaisin, kun taas Manner-Euroopassa rotu-käsitteistöstä pyrittiin toisen maailmansodan jälkeen pääsemään eroon. Ihonvärillä on yhä suuri merkitys Yhdysvalloissa sekä tilastollisena kategoriana että sosiaaliseen asemaan vaikuttavana taustamuuttujana. Apartheid-ajan Etelä-Afrikassa väestön jako valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin määritti vahvasti yksilöiden asemaa yhteiskunnassa. Maan hallinto pyrki Guelken mukaan korostamaan etnisyyttä jakaakseen mustan väestönosan pienempiin väestöryhmiin tässä kuitenkaan juuri onnistumatta.

Muista jyrkkiä jakolinjoja aiheuttavista taustatekijöistä muuttoliike on toisinaan tuottanut jännitteitä alkuperäisten asukkaiden ja uusien tulijoiden välillä. Guelken mukaan Ruandan, Burundin ja Sudanin sisäisissä väkivaltaisuuksissa on puolestaan vain osin kyse etnisistä konflikteista, koska taustalta löytyy myös vahvoja ristiriitoja maanviljelijöiden ja karjanhoitajien välillä. Maanomistajien ja maataloustyöväestön väliset riidat ovat aiheuttaneet lukuisia väkivaltaisuuksiinkin johtaneita kiistoja ympäri maailmaa ennen ja nyt. Thaimaata voidaan puolestaan pitää esimerkkinä maasta, jossa kaupunkien ja maaseudun (tai keskustan ja periferian) välinen ristiriita saa selviä poliittisia muotoja. Hän mainitsee myös, että kylmän sodan päättymisen jälkeen yhtenäistyneessä Saksassa idän ja lännen välisten erojen poistaminen on osoittautunut oletettua paljon vaikeammaksi tehtäväksi.

Ratkaisuja jakautuneisuuteen

Yhteiskunnat ovat jakautuneita myös esimerkiksi iän, sukupuolen, elämäntavan tai alakulttuurien mukaisesti. Guelkea kiinnostavat kuitenkin siis vain ne eriytymisen muodot, jotka tuottavat poliittista polarisaatiota ja jotka siten luovat perustan yhteiskunnan syvälle tai jyrkälle jakautumiselle. Miten tällainen jakautuminen käytännössä tapahtuu?

Eric Nordlingerin 1970-luvulla tekemä määrittely etenee askel kerrallaan. Kaikissa yhteiskunnissa on hänenkin mukaansa luokka- ja yhteisöperusteista eriytyneisyyttä. Ristiriitoja ja konflikteja ja niiden varaan rakentuvia järjestäytyneitä kollektiivisia muodostelmia syntyy vain, jos väestön sisältämille jakolinjoille annetaan riittävän suuri merkitys. Kaikki konfliktitkaan eivät johda jyrkkään jakautumiseen, elleivät ne ole tarpeeksi vakavia ja intensiivisiä. Intensiivisyydestä on kyse silloin, jos suuri määrä konfliktien osapuolina olevien ryhmien jäseniä pitää käsiteltäviä kysymyksiä erittäin tärkeinä ja/tai jos he ilmaisevat vahvasti vastakkainasettelua lietsovia antagonistisia näkemyksiä toisesta osapuolesta.

Jos näin tapahtuu, voidaan puhua yhteiskunnan polarisoitumisesta. Jos hyvin käy, eriytyminen on lyhytaikaista tai se koskettaa vain joitain elämän osa-alueita. Joissain tapauksissa jakautuminen kattaa kuitenkin välittömästi tai ajan mittaan laajan kirjon erilaisia kysymyksiä ja konflikti osoittautuu pitkäikäiseksi. Tällöin ollaan myös lähellä väkivaltaisia yhteenottoja ryhmien välillä. Demokraattinen järjestelmä ei tietenkään enää toimi asianmukaisesti, ellei se pysty käsittelemään ristiriitoja ajautumatta väkivaltaiseen yhteenottoon. Polarisoituneen yhteiskunnan rakenteelliset ristiriidat täytyy yrittää ratkaista jollain tapaa, tai yhteiskunnallinen elämä kärsii jakautuneisuudesta vakavasti.

Itsehallinto

Etnisten konfliktien poliittista hallintaa käsittelevässä teoksessaan John McGarry ja Brendan O´Leary (1993) tekivät hyödyllisen kahtiajaon kahteen pääluokkaan. Joissain tapauksissa kyse on yhteiskunnan sisältämien ja jakolinjoja aiheuttavien erojen poistamisesta, toisissa tapauksissa puolestaan niiden säätelystä tai kontrolloinnista. Molempien alle voidaan sijoittaa erilaisia toimintamalleja, joille löytyy myös vastaavuutta todellisuudesta. Erojen eliminoinnin äärimmäinen ilmenemismuoto on kansanmurha. Tähän kategoriaan voidaan sijoittaa myös väestön pakkosiirrot, alueen jakaminen (oletettujen) väestösuhteiden mukaisesti sekä vähemmistöjen sulauttaminen kantaväestöön tai valtakulttuuriin.

Erojen säätelyn piiriin kuuluvia toimintamuotoja ovat puolestaan esimerkiksi sellaiset järjestelyt, joissa enemmistö (tai valtaapitävä väestönosa) pyrkii hegemonisesti kontrolloimaan myös vähemmistöjen elämää. Joskus on kyse ulkopuolisten toimijoiden aktiivisesta osallistumisesta väestösuhteiden ylläpitämiseksi ja yhteiskuntarauhan rakentamiseksi. Asioita voidaan myös yrittää ratkaista jakamalla valtaa alueellisille yksiköille esimerkiksi liittovaltion tapaan. Poliittisen vallan delegointia voidaan toteuttaa myös siten, että eri osapuolilla on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja suojella elintärkeitä etujaan. Näistä kaksi viimeisintä ovat eurooppalaisen yhteiskuntakehityksen kannalta relevantimmat.

Molemmissa tapauksissa kyse on siis vallan jakamisesta siten, että yhteiskunnan jakautumisen kannalta tärkeimmät väestöryhmät saavat mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Yksi tapa toteuttaa tämä delegointi on antaa yhteisöille oikeuksia päättää itse omista asioistaan. Itsehallinnon eli autonomian järjestelyt voivat olla alueellisia tai ei-alueellisia.

Äärimmäinen esimerkki alueellisesta territoriaalisesta itsehallinnosta on liittovaltio, joita on määritelmästä riippuen noin kymmenesosa maailman valtioista. Näistä suurin osa ei esimerkiksi Saksan tavoin noudata väestöryhmäkohtaisia jakolinjoja tässä yhteydessä tarkoitetussa mielessä (joidenkin taustalla on kuitenkin esimerkiksi historiallisia maakuntia, joista osalla voi olla vahva alueellinen identiteetti). John Coakley on joitain vuosia sitten arvioinut, että liittovaltioista kymmenkunta voisi olla etnisiä federaatioita, joissa vähintään osa osavaltioista kytkeytyy vahvasti myös etnisiin tai kulttuurisiin jakolinjoihin.

Tällaisina liittovaltioina voidaan pitää Euroopassa ainakin Belgiaa ja Bosnia ja Herzegovinaa. Molempia Guelke pitää myös konsosiationaalisina federaatioina. Belgia jakautuu sekä alueellisesti että ei-alueellisesti ensinnäkin hollanninkieliseen Flanderiin, ranskankieliseen Valloniaan sekä kaksikieliseen Brysselin alueeseen, ja toiseksi hollannin-, ranskan- ja saksankielisiin yhteisöihin. Bosnia ja Hertsegovina koostuu puolestaan lähinnä kroaattien ja alueen muslimien eli bosniakkien asuttamasta Bosnia-Hertsegovinan federaatiosta sekä Bosnian serbitasavallasta.

Muita ainakin osittain etnisiksi federaatioiksi luokiteltavia maita ovat Coakleyn mukaan Espanja, Etiopia, Intia, Kanada, Nigeria, Pakistan, Sveitsi ja Venäjä, ja monissa niistä on yhä ratkaisemattomia kieli- tai kansallisuuskysymyksiä. Belgiassa on yhä vahvoja flaamien itsenäistymispyrkimyksiä, samoin kuin Espanjassa tällä hetkellä etenkin Kataloniassa. Bosnia ja Hertsegovinaa Coakley (ja Guelke) pitävät hauraana  valtiona, jota ennen muuta kansainvälinen paine pitää koossa. Guelke lisää listaan Britannian, jossa valtaa on devoluution nimissä siirretty Skotlantiin ja Walesiin (sekä lähtökohtaisesti Pohjois-Irlantiin) tyytymättömyyden lieventämiseksi ja itsenäistymishaluisen nationalismin kasvun patoamiseksi.

Monissa Euroopan yhtenäisvaltioissa on tehty itsehallinnollisia erillisratkaisuja. Suomessa Ahvenanmaalla on kansainvälisen sopimuksen takaama autonomia, ja maakunta on julistettu yksikielisesti ruotsinkieliseksi, minkä lisäksi saamelaiskäräjät toteuttaa rajattua itsehallintoa saamelaisten kotiseutualueella. Tanskan autonomisia alueita ovat Fär-saaret ja Grönlanti, Portugalissa puolestaan Azorit ja Madeira. Italiassa osittain saksankieliseen Etelä-Tiroliin on luotu itsehallinnollisia järjestelyjä, ja Moldoviassa autonominen alue on venäjämielinen Gagauzia, jossa puhutaan myös gagauzin kieltä.

Alueellisen itsehallinnon tärkeä edellytys on tietenkin se, että väestöryhmät ovat riittävän suuressa määrin jakautuneet myös eri alueille. Tämä on asia, jonka suhteen ollaan usein oltu liian epätietoisia tai tarpeettoman optimistisia. Tästä syystä vähemmistökysymyksiä ei olekaan onnistuttu kokonaan ratkaisemaan, vaan jopa päinvastoin moninkertaistamaan niitä, koska kaikissa uusissakin valtioissa tai osavaltioissa on enemmistö ja vähemmistöjä. Donald Horowitz onkin sarkastisesti muistuttanut, että uudet aluejaot ja rajajärjestelyt eivät epäonnistu missään muussa yhtä varmasti kuin etnisesti yhtenäisten (ja siten sopusointuisiksi oletettujen) alueiden rakentamisessa.

Konsosiaatio

Arend Lijphart tutki tarkemmin niitä valtioita, jotka ikään kuin poikkesivat säännöstä. Vaikka jokin yhteiskunta ei ollut yhtenäinen tai jakautunut ristikkäisten jakolinjojen mukaisesti, siinä oltiin onnistuttu rakentamaan vakaa ja toimiva demokraattinen poliittinen järjestelmä. Olivatko kaikki nämä maat ikään kuin sui generis omanlaisiaan vai löytyikö niiden taustalta yhdistäviä tekijöitä? Lijphartin mukaan kyse oli jälkimmäisestä. Hän kutsui konsosiationaaliseksi demokratiaksi sellaista poliittisen johtajuuden ja institutionaalisten rakenteiden liittoa, joka näyttäisi ratkaisevan yhteiskunnan moninaisuuden ja vakaan kansanvallan yhdistämisen dilemman.

Konsosiationaalinen demokratia sisältää neljä pääelementtiä tai edellytystä. Näistä tärkein on se, että hallitusvaltaa on jaettu siten, että tärkeimpien yhteisöjen edustajilla on pääsy jakolinjoja ylittävään suureen koalitioon. Vähemmistöryhmillä on myös syytä olla veto-oikeus itseään koskevissa elintärkeissä kysymyksissä. Poliittisen edustuksen pitäisi toteutua suhteellisuusperiaatteen mukaisesti niin, että myös pienillä ryhmillä on mahdollisuutensa ja jotta poliittiset voimasuhteet vastaavat riittävän hyvin väestösuhteita. Lisäksi yhteisöillä täytyy olla mahdollisimman laajat oikeudet itse päättää omista asioistaan.

Lijphart katsoi, että konsosiationalismin menestymisen todennäköisyyttä lisääviä tekijöitä ovat myös muun muassa valtion pieni koko ja poliittisen eliitin yhteistyötä tukevat poliittiset traditiot sekä ryhmärajoja ylittävät lojaliteetit ja toisiaan risteävät jakolinjat. Hän on myös korostanut, että konsosiaatiolla ei ole onnistumisen edellytyksiä, ellei sen luomiseksi ja ylläpitämiseksi ole riittävää poliittista tahtoa. Halukkuutta hakea sisäpoliittisia ratkaisuja voi edesauttaa ulkopuolinen uhka. Riski joutua ulkovaltojen hyökkäyksen tai muiden aggressiivisten toimien kohteeksi auttaa lisäämään yksimielisyyttä rajojen sisäpuolella.

Konsosiationaalista demokratiaa on arvosteltu vähän irvaillen, että se on toiminut hyvin siellä, missä sitä ei itse asiassa tarvittaisikaan. Näiden kriitikoiden mukaan Alankomaissa, Itävallassa ja Sveitsissä yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kulttuuri olisivat varmistaneet poliittisen järjestelmän vakauden ja demokraattisuuden ilman konsosiationaalisia institutionaalisia järjestelyjäkin. Mallia on myös kritisoitu eliittikeskeisyydestä, joka pahimmillaan johtaa poliittisten eliittien irtautumiseen omasta äänestäjäkunnasta. Eri yhteisöjen eliittien keskinäisen kytkeytymisen lisäksi vaarana voi olla myös päinvastainen kehitys, väestöryhmiä erottavien jakolinjojen jäykistyminen ja syventyminen entisestään.

Konsosiationalismia on kuitenkin hyödynnetty uusien valtioiden poliittisten järjestelmien rakentamisessa, konfliktien jälkeisessä jälleenrakennustyössä ja syvällisissä regiimimuutoksissa. Sillä on ollut vaikutusta apartheid-ajan Etelä-Afrikan poliittisen järjestelmän rakenteisiin, Pohjois-Irlannin aluehallinnollisiin ratkaisuihin sekä institutionaalisiin järjestelyihin esimerkiksi Afganistanissa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Burundissa, Irakissa, Keniassa ja Makedoniassa. Monille näistä tapauksista on yhteistä, että uutta poliittista järjestelmää on saatettu voimaan ulkopuolisin toimin, joissain tapauksissa kyseisen maan edustajien vastustuksesta huolimatta. Tällöin lähtökohdat eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset.

Integraatio

Tämän päivän perspektiivistä katsottuna konsosiationalismin etuna etenkin alueellisiin itsehallinnollisiin ratkaisuihin on se, että yhteisöllisten erojen kiinnittyminen tiettyihin maa-alueisiin ei ole samalla tavalla tarpeen. 1900-luvulla maansisäiset muuttoliikkeet ovat saaneet aikaan sen, että perinteisistäkin vähemmistöistä suuri osa asuu historiallisen kotiseutunsa ulkopuolella (jolla he puolestaan voivat olla selvässä vähemmistössä). Konsosiationalismi edellyttää kuitenkin toimiakseen myös riittävän pientä lukumäärää niitä riittävän suuria yhteisöjä, jotka täytyy ottaa huomioon institutionaalisia rakenteita pystytettäessä. Tämä tuottaa tälle toimintatavalla joitain uusia ongelmia.

Nykypäivän olosuhteissa leimallista monille yhteiskunnille on moninainen ja usein kompleksisia muotoja saava hajautuminen, jota jotkut kutsuvat superdiversiteetiksi. Se on seurausta ennen muuta kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen tuottamista uusista vähemmistöryhmistä. Esimerkiksi kieliryhmiä saattaa olla satoja, joista monet ovat pieniä mutta silti pitkäikäisiä. Etnisyyden, kielen ja kulttuurin yhdistäminen toisiinsa on käynyt entistä hankalammaksi, samoin kuin selkeät rajanvedot yhteisöjen välille. Kuitenkin tämä uusi moninaisuus aiheuttaa monissa maissa vakavia ja osin syviä jakolinjoja. Maahanmuutto ja kasvava monikulttuurisuus ovat myös synnyttäneet poliittisista liikehdintää esimerkiksi uusnationalististen, islam-vastaisten ja jopa uusrasististen puolueiden ja liikkeiden muodossa.

Tällainen jakautuneisuus on Guelken mielessä hänen eritellessään teoksessaan myös integraatiota, assimilaatiota ja näihin kytkeytyvänä myös multikulturalismia. Assimilaatiolla ja integraatiolla on yhteistä käsitehistoriaa. Ensiksi mainittu suomennetaan yleensä sulautumiseksi tai sulauttamiseksi, ja assimilaation prosessissa uudet ja/tai vähäisemmät osat menettävät ominaislaatunsa ja muuntuvat laajemman tai vahvemman kokonaisuuden erottamattomaksi osaksi. Integraatio voidaan puolestaan kääntää esimerkiksi eheytymiseksi/eheyttämiseksi tai yhdentymiseksi/yhdeksi-tulemiseksi, jolloin siinäkin tapauksessa monesta muodostuu ajan mittaan vain yksi.

Käsitteet ovat kuitenkin ajan mittaan irtautuneet toisistaan. Integraatiolla alettiin maahanmuuttopolitiikassa ja sitä käsittelevässä keskustelussa tarkoittaa sellaisia prosesseja, joissa pienemmällä, heikommalla tai uudemmalla osapuolella on oikeus oman identiteettinsä, sen osatekijöiden (kuten kielen) ja omien käytänteittensä ja toimintatapojensa säilyttämiseen. Yhteiskunnan muuttuminen on myös molemminpuolista: maahanmuuttajien lisäksi myös koko yhteiskunta muuttuu. Maahanmuuttajien vastaanotossa Suomessa alettiin varmuuden vuoksi käyttää suomen kielessä neologismisanaparia kotoutuminen ja kotouttaminen. Virallisissa ruotsin- ja englanninkielisissä käännöksissä puhutaan kuitenkin yhä integraatiosta.

Integraatio ei tarkoita ryhmien tai yksiköiden täydellistä erillisyyttä. Tiettyä sulauttamista pidetään yhä hyväksyttävänä ja jopa tarpeellisena. Ajatellaan esimerkiksi, että sosiaalisissa ja taloudellisissa kysymyksissä tai poliittisessa osallistumisessa ei pitäisi olla eroa vähemmistöjen tai maahanmuuttajien ja kanta- tai valtaväestön välillä. Taloudellisesta assimilaatiosta on kyse, kun ns. kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa työllisyydessä tai tulotasossa. Kaikkien tietyssä maassa asuvien kannattaa myös hallita yhteiskunnan virallista tai pääkieltä (tai kieliä) riittävän hyvin, jotta kielitaidon puutteet eivät vähennä valinnanmahdollisuuksia elämässä. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä taustasta huolimatta on niin ikään eräänlaista assimilaatiota.

Assimilaation ja integraation lisäksi muita suhtautumistapoja vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin ovat segregaatio ja multikulturalismi. Segregaatiota pidetään yleensä kielteisenä vaihtoehtona, koska se kirjaimellisesti johtaa eri väestöryhmien erillään asumiseen ja sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamiseen. Rotuerottelupolitiikka Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa mainitaan yleensä esimerkkinä yhteiskunnan vakavasta segregoitumisesta, jota julkisen vallan puolelta pyrittiin ylläpitämään. Joissain tapauksissa esimerkiksi uskonnolliset yhteisöt pyrkivät myös itse tietoisesti erottautumaan muusta yhteiskunnassa. Tällaisista mainitaan yleensä esimerkkinä Pohjois-Amerikan anabaptisteihin kuuluvat amissit.

Vähemmistöryhmien kulttuurisia oikeuksia korostava mutta myös kiinnittymistä yhteiskuntaan arvostava multikulturalismi oli Guelken mukaan mahdollista vasta sen jälkeen, kun kansalaisoikeudet oli Yhdysvalloissa laajennettu kuulumaan myös mustalle väestönosalle 1960-luvulla. Sitä ennen sitä olisi voitu pitää vain rodullisen eriarvoisuuden ylläpitämisen uutena toteuttamismuotona. Eksplisiittinen monikulttuurisuusideologia on lähtöisin Kanadasta 1970-luvulla, jolloin se liitettiin ennen muuta Quebecin ja Kanadan ranskankielisten asemaan sekä alkuperäiskansojen oikeuksiin. Sittemmin ajattelutapa levisi eri muodoissa esimerkiksi Australiaan sekä Euroopan puolella Britanniaan ja Alankomaihin ja laajeni koskemaan myös maahanmuuton myötä syntyneitä uusia vähemmistöryhmiä.

Guelke ei kirjassaan viittaa siihen multikulturalismia koskevaan kriittiseen keskusteluun, joka yltyi Agnela Merkelin tuomittua monikulttuurisuusideologian vuonna 2010 pitämässään puheessa. Multikulturalismia alettiin kritisoida laajalti ja pitää syyllisenä moniin asioihin, muun muassa yhteiskunnallisen koheesion puutteeseen. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea, että Guelke ei anna multikulturalismille suurta painoarvoa yhteiskuntien jakautumisessa. Ajattelutapaa on noudatettu loppujen lopuksi vain harvoissa maissa. Yhteisöjen vapauksille ja oikeuksille on myös yleensä asetettu selvät rajat, eikä se siksi ole loppujen lopuksi jäänyt kovin kauas integraatiopolitiikasta. Guelken mielestä multikulturalismilla ei ole ollut paljon merkitystä asianomaisille väestöryhmille eikä myöskään näiden ryhmien sosiaaliselle ja poliittiselle organisoitumiselle.

Rinnakkaiselon mahdollisuus

Poliittisen järjestelmän muodolliset piirteet ja erilaiset institutionaaliset ratkaisut ovat tärkeitä minkä tahansa valtion ja yhteiskunnan toimivuuden ja jatkuvuuden kannalta. Parhaimmillakaan järjestelyillä ei kuitenkaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, elleivät tietyt poliittiseen kulttuuriin liittyvät edellytykset täyty. Näillä edellytyksillä on oma roolinsa siinä, kun yhdessä elämistä eroista huolimatta rakennetaan. Toinen tärkeä rooli ja tehtävä on siinä, että järjestelmää ja sen pelisääntöjä kunnioitetaan ja että sitä kyetään päivittämään muuttuneisiin olosuhteisiin. Näihin edellytyksiin kuuluvat riittävä poliittinen tahtotila, valmius luopua vallasta sekä järjestelmän koettu oikeutus eli legitimiteetti.

Poliittisella tahtotilalla oli siis Arend Lijphartinkin mukaan suuri merkitys toimivan konsosiationaalisen poliittisen järjestelmän vakauden ja toimivuuden kannalta. Ajatusta voidaan laajentaa koskemaan ylipäätään elämää moninaisuuden oloissa. Tätä halukkuutta elää ja toimia yhdessä keskinäisistä eroista huolimatta voidaan jakaa seuraaviin elementteihin, jotka luovat ikään kuin askelmat demokraattiselle hallinnolle moninaisessa yhteiskunnassa.

1. Osapuolten täytyy myöntää, että yhteiskunnan jakautuneisuus on tosiasia ja että näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa.
2. Osapuolten on myös ymmärrettävä, että vakavien konfliktien estäminen edellyttää tiettyjä järjestelyjä, joiden tarkoituksena on estää ristiriitojen eskalaatio ja luoda foorumeita yhdessä keskustelemiselle ja toimimiselle.
3. Kaikilla osapuolilla tulee myös olla valmiutta kompromisseihin: kykyä antaa tarvittaessa periksi, jotta kaikkien hyväksyttävissä oleva sopimus voidaan saavuttaa.
4. Järjestelmän toimivuutta on seurattava systemaattisesti ja arvioitava puolueettomasti, ja kehitettävä tarpeen mukaan.

Yksikään poliittinen toimija ei myöskään luovu mielellään vallasta. Demokratian tapauksessa ratkaisevaa on vapaiden, rehellisten ja aitojen vaalien järjestäminen ja vaalituloksen kunnioittaminen. Moni kansanvaltainen järjestelmä on ajautunut vakavaan kriisiin, kun jokin osapuoli ei ole suostunut hyväksymään vaalitulosta. Kuten Yhdysvaltain viime presidentinvaalien osalta tiedämme, näin voi tapahtua myös vakiintuneissa läntisissä demokratioissa ja maissa, jotka eivät ole tässä määritellyllä tavalla jyrkästi jakautuneita. Kuitenkin silloin, kun politiikka kytkeytyy vahvasti kannattajakuntien lisäksi myös erillisiin väestöryhmiin, epäluulo leviää poliittisesta eliitistä laajemmalle yhteiskuntaan ja väkivaltaisten yhteenotto riski kasvaa.

Vaalituloksen kiistäminen tai muu järjestelmän perusperiaatteiden halveksunta nakertaa sitä kohtaan tunnettua kunnioitusta ja arvostusta. Sen seurauksena valtion ja hallinnon oikeutus heikkenee erityisesti niiden silmissä, jotka kokevat tulevansa kaltoin kohdelluksi. Jaetun legitimiteetin puutetta Guelke pitääkin pääsyynä siihen, ettei jyrkästi jakautuneissa yhteiskunnissa ole aina onnistuttu luomaan kestäviä ratkaisuja. Hallinnon legitimiteetin indikaattorina voidaan hänen mukaansa pitää väestön keskuudessa vallitsevaa julkisen auktoriteetin rutiininomaista hyväksyntää. Mahdollisesti kiivaastakin keskustelusta huolimatta hallinnon päätökset hyväksytään tällöin asianmukaisesti ratkaistuina ja siten oikeutettuina.

Syvästi jakautunut Suomi?

Torelivat, tappelivat,

eikä voita toinen toista:

minkä toistansa tokaisi,

sen sai itse vastahansa.

Jopa tuosta toisen kerran,

kahen, kolmen päivän päästä

Kalervoinen kauran kylvi

Untamon tuvan ta’aksi.

Untamolan uljas uuhi

söi Kalervon kaurakylvön.

Kalervoisen kärtsä koira

repi uuhen Untamolta.

Untamo uhittelevi

Kalervolle veljellensä,

surmata su’un Kalervon,

lyöä suuret, lyöä pienet,

koko kansan kolhaella,

tuvat polttoa poroksi.

Guelken kirja alkaa lainauksella William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, kuvauksella kahden veronalaissuvun Montaguen ja Capuletin keskinäisestä vihanpidosta. Yhteiskunnan vertikaalinen jakautuminen kahteen antagonistiseen ryhmittymään olisi varmaan voitu yhtä hyvin osoittaa Kalevalan 31. runon tarinan kertomuksella kahden veljeksen, Untamon ja Kalervon ja heidän sukujensa ja joukkojensa välisestä kiistelystä. Riita äityi lopulta väkivaltaiseksi ja toiselle osapuolelle tuhoisaksi, kansanmurhaa muistuttavaksi yhteenotoksi: ”Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. Kaatoivat Kalervon joukon, su’un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi.”

Suomi mainitaan Guelken kirjassa vain yhden kerran ja silloinkin ohimennen. Teos yllyttää kuitenkin tekemään myös omaa yhteiskuntaamme koskevia kysymyksiä. Jos kerran kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita, niin millä tapaa jakautunut Suomi on? Onko Suomi koskaan ollut syvästi tai jyrkästi jakautunut yhteiskunta? Miltä näyttävät nykyinen tilanne ja tulevaisuus? Onko Suomi jakautumassa aikaisempaa vakavammalla ja mahdollisesti myös tuhoisammalla tavalla?

Suomalaisen kansakunnan rakentuminen

Ruotsin vallan aikana vakavin yhteiskunnallinen repeämä oli varmasti nuijasota (1596–1597). Se oli yksi Euroopan noiden aikojen lukuisista talonpoikaiskapinoista, ja se liittyi samalla myös Sigismundin ja Kaarlen taisteluun Ruotsin kuninkuudesta. Kaarle-herttua oli taustaltaan protestanttinen ja hänen setänsä Sigismund puolestaan katolinen, joten konfliktilla oli myös uskonnollinen ulottuvuus. Nuijamiesten kapinointi ei kuitenkaan kohdistunut niinkään katolisuuteen kuin Suomen käskynhaltijan Klaus Flemingin talonpoikia rasittaneeseen hallintoon. Nuijasota ei myöskään jättänyt Suomen väestöön syviä halkeamia.

Suomalainen kansakunta rakentui autonomian aikana samalla kun yhteiskunta yleisesti modernisoitui. Uskonnollista yhtenäisyyttä hajottivat pietistiset herätysliikkeet, jotka saavuttivat suurta suosiota eri puolella Suomea. Monet niistä ovat säilyneet näihin päiviin saakka, ja sittemmin maahan on tullut myös muita uskonnollisia liikkeitä. Suomen tapauksessa merkityksellistä on kuitenkin se, että luterilaiset herätysliikkeet ovat miltei poikkeuksetta säilyneet pääkirkon sisällä. Kansakunta on ollut luterilaisuudessaan varsin yhtenäinen, mutta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut sisäisesti moninainen.

1800-luvun jälkipuoliskolla suuriruhtinaskunnan autonomia vahvistui, teollinen toiminta virisi useilla paikkakunnilla, kauppaa vapautettiin, kaupungit alkoivat kasvaa, liikenneyhteyksiä parannettiin kanavilla ja rautatieverkostolla. Yhdistyksiä perustettiin eri puolille Suomea ja sanomalehdistön kautta ihmiset alkoivat saada entistä paremmin tietoa läheltä ja kaukaa. Euroopan aatteelliset virtaukset ylsivät Suomeen aikaisempaa laajemmin. Kehitys tuotti suomalaiseen yhteiskuntaan vahvempaa kansallista yhteenkuuluvuutta, mutta myös uusia jakolinjoja eri väestöryhmien ja eri tavoin ajattelevien välillä.

Säätyvaltiopäivät alkoivat 1860-luvulta lähtien kokoontua säännöllisesti. Säätyjaon rinnalle syntyi orastava nykyaikainen puoluelaitos. Ensimmäiset puolueet olivat kieliperusteisia, ja suomalaisen puolueen ja ruotsalaisen puolueen taustalta löytyi myös erilaisia kansallisuuskäsityksiä sekä näkemyksiä Suomen kielellisestä tulevaisuudessa. Suuri osa väestöstä ei osallistunut tähän keskusteluun, eikä kenties ollut nationalistisen ajattelutavan eri variaatioista edes tietoinen. Kielikysymys ei ylipäätään ollut relevantti seuduilla, jotka olivat täysin yksikielisiä. Kansallisen tason politiikka oli kuitenkin osin varsin jyrkästi kielipoliittisesti jakautunutta.

Suomessa siirryttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906. Suhteellinen vaalitapa tuki monipuoluejärjestelmän muodostumista, ja vuoteen 1918 mennessä poliittisia jakolinjoja olikin jo useita. Erilaiset tavat suhtautua Venäjään ja aatteelliset näkemyserot jakoivat suomalaisen puolueen, mutta ruotsin kielen ja ruotsinkielisten etuja puolustava ruotsalainen puolue säilyi yhtenäisempänä, ja sen pohjalta perustettiin vuonna 1906 Ruotsalainen kansanpuolue. Jako vasemmistoon ja oikeistoon oli alkanut hahmottua Suomen Työväenpuolueen (myöhemmin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) vuonna 1899 tapahtuneen perustamisen myötä. Maaseudun väestöstä suuri osa asettui samoihin aikoihin perustetun Maalaisliiton taakse. Vasemmisto jakautui kahtia Suomen Kommunistisen puolueen perustamisen myötä (1918).

Sisällissodan syttymistä Suomessa tammikuussa 1918 onkin jonkin verran ihmetelty, koska jakolinjoja oli useita eikä porvariston ja työväestön välinen ristiriita ollut niin jyrkkä kuin joissain toisissa maissa. Kaupunkien teollista työväestöä oli itse asiassa vielä melko vähän, mutta sen sijaan oli suuri määrä maaseudun tiloja omistamatonta väestöä ja työväkeä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen jätti Suomeen valtatyhjiön ja maan vaille neutraalia ja legitiimiksi koettua järjestysvaltaa. Katkeruutta olivat  lisänneet myös paikallishallinnon epädemokraattisuus sekä vaikeudet saada edistyksellisiä uudistuksia läpi eduskuntatyön kautta.

On kuitenkin kiistatonta, että tuolloin Suomi oli jyrkästi jakautunut. Vaikka taustalta ei löydy samanlaisia syvään juurtuneita ja vahvasti antagonistisia jakolinjoja kuin joistain teollistumisessa ja luokkajaossa pidemmälle ehtineissä maissa, sisällissota jätti pitkäksi aikaa jälkensä suomalaisen yhteiskuntaan jakona punaisiin ja valkoisiin. Vuoden 1918 tapahtumien oikeasta nimittämisestäkin käytiin kiistaa monen vuosikymmenen ajan.

Kansallinen eheytyminen

Pahin vastakkainasettelu alkoi kuitenkin lieventyä nopeasti. Vasemmiston radikaali siipi joutui maailmansotien välisenä aikana toimimaan maan alla tai peitejärjestöjen kautta, kun taas sosiaalidemokraatit osoittivat halukkuutta yhteistyöhön. Oikeistoa hajottivat kiistat ruotsin kielen asemasta Suomessa, maaseutu-kaupunkivastakohtaisuus sekä konservatiivien ja liberaalien aatteelliset näkemyserot. Lapuan liikkeen muodossa Suomeen syntyi äärioikeistolainen liike, jota politiikassa ilmensi Isänmaallinen kansanliike. Suomi kuitenkin säilyi demokraattisena valtiona ja melko vapaana yhteiskuntana aikana, jolloin vakaa kansanvaltainen kehitys osoittautui Euroopassa hyvin vaikeaksi.

Toisen maailmansodan syttyminen ja Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisivat saattaneet jakaa Suomea vakavasti repimällä rikki sisällissodan vielä kokonaan arpeutumattomat haavat. Talvisota ja jatkosota, samoin kuin tappio aluemenetyksineen ja sotakorvauksineen kuitenkin ennemmin yhdistivät kansakuntaa. Vaikka kommunistit ja kansandemokraatit saivat sodan jälkeisissä vaaleissa suuren kannatuksen, viimeistään 1960-luvulta lähtien sen radikaalein ja kaikista neuvostomyönteisin osa jäi sivuraiteelle. Äärioikeisto oli puolestaan nyt välirauhansopimuksen nojalla kielletty poliittisesta elämästä. Poliittinen johto integroi presidentti Kekkosen esimerkkiä seuraten menestyksellisesti nuorison radikalismia osaksi yhteiskunnan valtavirtaa.

Kansallisen eheytymisen katsotaan usein alkaneen sotaa edeltäneestä A. K. Cajanderin hallituksesta, johon myös sosiaalidemokraatit osallistuivat. Yleisesti ottaen yksimielisyyden suurissa linjoissa voi katsoa vahvistuneen Suomessa ainakin 1980-luvun loppuun asti. 1980-luvun puoliväliä voidaan pitää jonkinlaiseksi kulminaatiopisteenä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli tuolloin vielä voimissaan, ja puolueiden välillä vallitsi yhteisymmärrys suurista sisä-, ulko- ja talouspoliittisista kysymyksistä. Maahanmuutto oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ollut hyvin vähäistä. Maahan ei siten ollut syntynyt uusia vähemmistöryhmiä, mutta ei myöskään maahanmuuton organisoitua ja poliittista kansallismielistä vastustustakaan.

Professori Ilkka Heiskasen mukaan 1960- ja 1970-luvulla esille nousseita ja voimistuneita yhteiskunnan yleisen ohjauksen “superideologioita” olivat taloudellisen kasvun ideologia, julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamisen ja kehittämisen ideologia, alueellisen tasaisen sosiaalisen ja taloudellisen kehittämisen ideologia sekä edustuksellisen ja osallistuvan demokratian kehittämisen ideologia. Kun samanaikaisesti korostettiin voimakkaasti myös kansakunnan etnistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä, ajattelutapa oli vahvasti jakolinjoja heikentävä.

Vuosituhannen taitteen suuret muutokset

Kolmen viime vuosikymmenen aikana Suomi on muuttunut merkittävästi, osittain sisäsyntyisten kehityskulkujen ja osittain maan ulkopuolelta tulleiden impulssien seurauksena. Neuvostoliiton ja laajemmin sosialistisen järjestelmän kaatuminen muutti ratkaisevasti Suomen kansainvälistä asemaa ja antoi mahdollisuuden liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Talouden globalisaatio avasi markkinoita suomalaisille tuotteille ja palveluille, mutta teki samalla Suomesta aikaisempaa riippuvamman kansainvälisestä taloudesta ja sen instituutioista. Johtavan roolin Suomen taloudessa otti informaatioteknologinen vientisektori Nokian johdolla.

Edellä mainituista ”superideologioista” 1900-luvun lopulla talouden kasvun painoarvo kasvoi entisestään. Samalla sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden sieto suomalaisessa yhteiskunnassa kasvoi. Tunnustettiin ja hyväksyttiin alueiden eritahtinen kehitys, eikä tulo- ja varallisuuserojen tasoittamista enää koettu niin tärkeäksi. Perinteisten vähemmistöjen asema parani, ja kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua myös Suomeen. Sen seurauksena etenkin suurimpien kaupunkien väestö alkoi nopeasti moninaistua. Monet pitivät tätäkin kehitystä myönteisenä asiana.

Vuosituhannen vaihteen taitteessa Suomi oli yhä poliittisesti vakaa ja yhtenäinen valtio, eikä yhteiskuntaan ollut syntynyt vakavia jakolinjoja. Moniin muihin Euroopan maihin verrattuna sekä eriarvoistuminen että monikulttuurinen moninaistuminen olivat maltillisella tasolla. Yhteiskunnassa vallitsi kuitenkin jännite, jonka perusrungon muodosti uudenlainen hyväksyvämpi ajattelu- ja toimintatapa Suomen moninaisuutta ja moniarvoisuutta kohtaan ja tämän muutoksen vastustaminen. Kysymys Suomen EU-jäsenyydestä oli myös jakanut kansakuntaa kahteen leiriin. Tämä jännite ei kuitenkaan tuolloin ollut vielä purkautunut poliittisessa elämässä. Vuonna 2003 arvioin eräässä suomalaista poliittista kulttuuria käsittelevässä artikkelissa yhteiskunnassa olevan tilausta niin populistisille, vasemmistolaisille kuin nationalistisillekin liikkeille ja puolueille.[1]

Saman artikkelin päivityksessä vuonna 2012 takana oli Perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.[2] Timo Soinin johtamien perussuomalaisten saattoi ajatella yhdistäneen edellä mainitut kolme tapaa mobilisoida poliittisesti yhteiskunnassa vallitsevaa tyytymättömyyttä poliittista eliittiä, kasvavaa eriarvoistumisesta ja Suomen monikulttuuristumista kohtaan. Jäin tuolloin kysymään, millä tapaa suomalainen politiikka vastaa populistisen puolueen kannatuksen voimakkaaseen kasvuun. Poliittisen kulttuurin valmiudesta integroida vaalivoittaja järjestelmään kertoo Perussuomalaisille tarjottu mahdollisuus osallistua hallitusyhteistyöhön. Tie oikeistolaiseen enemmistöhallitukseen avautui kuitenkin vasta vuoden 2015 vaalien jälkeen. Vielä saman vaalikauden aikana puolue kuitenkin hajosi, ja sen johtoon nousi Soinia selvästi oikeistolaisempi ja kansallismielisempi Jussi Halla-aho.

Nykyinen tilanne ja tulevaisuuden näkymät

Yhdessä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kanssa tapahtumat maailmalla ovat herättäneet kysymyksiä siitä, onko myös Suomi syvän jakautumisen tiellä. Kalevi Sorsa -säätiön vuonna 2015 julkaisemassa teoksessa Jakolinjojen Suomi    viitataan johdannossa sotatoimiin Ukrainassa, jihadistiseen terroriin Irakissa ja Syyriassa, Yhdysvaltain rotumielenosoituksiin sekä taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun maailmassa. Koneen Säätiö avasi puolestaan vuonna 2014 Jakautuuko Suomi –ohjelman. Sen tuotoksia kokoavassa teoksessa (2018) viitataan Britannian vuoden 2011 mellakkoihin ja tarpeeseen ymmärtää niiden syitä ja seurauksia. Minkälainen käsitys suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta ja tulevaisuuden näkymistä tulee esille näiden teosten kautta?

Jakolinjojen Suomi –teoksessa tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja niissä tapahtuneita muutoksia yhdeksästä näkökulmasta käsin. Frank Martela pohtii yhteisöllisyyttä, keskinäistä luottamusta ja aktiivista kansalaisuutta demokratian ja hyvinvointivaltion edellytyksenä ja päättelee, että ”kansainvälisesti katsoen olemme edelleen varsin yhtenäinen kansakunta”. Antti Kaihovaaran mukaan teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena tapahtuvaa työn loppumista suurempi uhka oli se, että Suomessa ei kyetä luomaan työpaikkoja uusilla ideoilla ja innovaatioilla. Outi Sirniö päättelee, että ylisukupolvisen sosiaalisen liikkuvuuden näkökulmasta ”suomalaisten tilanne ei ole huonoimmasta päästä”, joskin se on alkanut olla ääripäissään polarisoitunutta. Kaikkein hyvä- ja huono-osaisimpien piirissa sosiaalinen periytyminen on voimakkainta. Hannele Palosuon mukaan terveyseroja tarkasteltaessa perinteinen luokkajako ei ole kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta, vaikka alueiden ja sukupolvien välinen eriarvoisuus elinajanodotteessa onkin vähentynyt.

Sakari Karvonen puolestaan toteaa, että vaikka hyvinvoivien ja huono-osaisten alueiden välillä ilmenee yhä eroja usealla hyvinvoinnin ulottuvuudella, ”sisällissodan mahdollisuus on lähinnä kirjallista visiointia”.[3] Omassa artikkelissani varoittelen, että maahanmuuton seurauksena Suomeen saattaa syntyä uudenlaista köyhyyttä, yhteiskunnasta syrjäytymistä, eristäytymistä sosiaalisista verkostoista ja muita sosiaalisia ongelmia. Merja Jutila Roonin mukaan ongelmaksi on muodostumassa yhteiskunnallisen osallistumisen vahva jakautuminen siten, että aktiivisimmin äänestävät hyödyntävät eniten myös muita osallistumisen mahdollisuuksia. Pentti Arajärven mielestä Suomi on yhä tuloerojen osalta kansainvälisesti katsoen varsin tasa-arvoinen maa, mutta hän on huolestunut kasvavasta eriarvoisuudesta sosiaaliturvassa ja pääsyssä julkisiin palveluihin. Johannes Koskela ja Mikko Majander päättelevät, että Suomessakin on koulutukseen, tulotasoon, asuinpaikkaan, ikään ja sukupuoleen liittyviä eroja kulttuurisessa aktiivisuudessa. Kulttuurisen pääoman merkitystä on kuitenkin vaikea arvioida.

Teoksen johdannossa todetaan, että ”monilla mittareilla Suomi on edelleen melko yhtenäinen, hyvinvoiva ja matalien jakolinjojen yhteiskunta”. Sen päättävässä artikkelissa Antti Kaihovaara kuitenkin varoittaa, että Suomi on tienhaarassa. Halutaanko suomalaisen yhteiskunnan pintaan ilmestyneet säröt paikata vai annetaanko niiden hiljalleen kasvaa ja lopulta rikkoa koko yhteiskunta? Jakolinjojen kasvun estäminen edellyttää hänen mukaansa kokonaisvaltaista lähestymistapaa yhteiskunta- ja hyvinvointipolitiikkaan. Tasapäistämisen, menneisyyden haikailun tai yksilöllisyyden rajoittamisen sijaan tarvitaan erilaisuuden arvostamista, ihmisryhmien kohtaamista ja kaikille turvallisia puitteita toteuttaa itseään.

Koneen Säätiön rahoitusohjelma käynnistyi jo ennen kuin Suomeen saapui vuoden 2015 jälkipuoliskolla selvästi tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ohjelman loppujulkaisussa monet artikkeleista käsittelevät kuitenkin kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttajien asemaa ja kokemuksia. Vahvimmin kysymystä yhteiskunnan jakautumista pohditaan Marko Juntusen ja Ville Juntusen artikkelissa Varissuosta etnisesti ja kulttuurisesti moninaisena lähiönä. Heidän mukaansa kyse ei ole ihmisiä eri suuntaan vetävistä orientaatioista, vaan kokemusmaailmojen limittäisyydestä ja moniäänisyydestä. Eri väestöryhmiin kuuluvia ihmisiä yhdistää huoli muutoksen nopeudesta ja suunnasta.

Jos Suomen jakautumisella tarkoitetaan kahta tai useampaa erilaista arvo- ja kokemusmaailmaa, joiden välille vähitellen syntyy ylittämätön kuilu, Varissuolla ei näytä tällaista kehitystä tapahtuvan. Sen sijaan lähiö näyttää maailman pienoiskoossa. Kuten varissuolaisia, meitä kaikkia ohjaavat ja haastavat yhä kovenevien poliittisten diskurssien todellisuudessa niin ristiriidat kuin kilpailevat lojaliteetit.

Maria Ohisalo kirjoittaa puolestaan, että taloudellisen tasa-arvon saralla Suomi on monella tapaa mitattuna yhä yksi maailman parhaista maista. Köyhyys on pääasiallista suhteellista, joskin monet elävät Suomessakin absoluuttisessa köyhyydessä, ja selviä eroja näkyy esimerkiksi terveydessä ja koulutuksessa. Ohisalo korostaa, että köyhyys ei ole vain resurssien puutetta vaan myös heikompia mahdollisuuksia käyttää vähäisiä resurssejaan hyväkseen. Siksi kaikki huono-osaisuus ei näy tilastoissa. Vauraimpia suomalaisia haastatellut Hanna Kuusela puolestaan huomauttaa, että parhaiten ansaitsevaan promilleen kuuluvat suomalaiset eivät välttämättä muodosta erillistä ryhmää esimerkiksi kulutustottumustensa osalta. Heillä voi silti olla selvästi erilaisia näkemyksiä siitä, miten yhteiskunnan kehitykseen suhtaudutaan.

Teoksen nimi sisältää siis kysymyksen siitä, jakautuuko Suomi. Kirjan sisällön perusteella voisi päätellä, että kyllä, mutta maltillisesti ja moninaisesti.[4] Esipuheessa Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen osoittaa uskovansa, että kehitystä huonompaan suuntaan on todella tapahtunut, kun hän pohtii säätiön ohjelman vaikutusta yhteiskunnan eriarvoistumiseen. ”Lukuisat jutut mediassa ovat toki tuoneet eriarvoisuutta näkyviin, mutta onko sen prosesseja hidastettu?”

Lopuksi

Yhteiskunnallisia kysymyksiä voidaan arvioida kolmen mittapuun mukaan. Ensinnäkin voidaan analysoida, millä tavalla tietty empiirinen havainto rinnastuu teoreettiseen ideaaliin: poikkeaako se siitä ja millä tavoin? Toiseksi voidaan tarkastella, millaista kehitys on ollut: onko muutosta tapahtunut ja voidaanko sitä pitää myönteisenä tai kielteisenä kehityksenä? Kolmanneksi voidaan vertailla esimerkiksi maita keskenään, ja arvioida sitä, miltä tilanne ja kehitys näyttävät suhteessa näihin verrokkeihin: poikkeaako se niistä ja jos poikkeaa, myönteisellä vai kielteisellä tavalla? Mitä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta voi sanoa näistä näkökulmista käsin?

Adrian Guelken mukaan syvästi jakautuneen yhteiskunnan erottaa siis muista yhteiskunnista se, että tällöin yhteiskunnan lävitse kulkee railo, joka aiheuttaa poliittista vastakkainasettelua (polarisaatiota) ja joka muodostaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavan jännitteisen voimakentän. Jyrkästä jakautumisesta on kyse myös silloin, kun se koskee suurta määrää ihmisiä, joilla on väestöryhmärajojen ylitse toisistaan kielteisiä käsityksiä ja tunteita. Ristiriidat eivät koske ainoastaan yksittäisiä ja tarkasti rajattuja asiakysymyksiä, vaan erimielisyys kattaa monia yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja. Kollektiivisen väkivallan riski on aidosti läsnä.

Tätä taustaa vasten katsottuna Suomi vaikuttaa uudenlaisessa ja vahvistuneessa jakautuneisuudessaankin turvalliselta ja yhtenäiseltä yhteiskunnalta. Rajalinjoja on useita, eivätkä ne ole muodostaneet syviä ja leveitä railoja tai kuiluja. Poliittista vastakkainasettelua on, mutta esimerkiksi eduskuntapuolueiden kesken vallitsee yhä laajaa valmiutta yhteistyöhön. Osa suomenkielisistä suhtautuu kielteisesti ruotsinkielisiin ja ruotsin kielen asemaan, osa suomalaisista puolestaan negatiivisesti maahanmuuttajiin tai esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen edustajiin. Ainakaan toistaiseksi nämä tai muut vastaavat polarisoivat käsitykset eivät jaa yhteiskuntaa tai kansakuntaa vakavalla ja laajamittaisella tavalla. Organisoitunut väkivalta on esimerkiksi joistain rikollisjärjestöistä huolimatta tiukasti julkisen vallan käsissä.

Tapahtumat muualla maailmassa ovat herättäneet Suomessakin aikaisempaa enemmän keskustelua yhteiskunnan kehityksestä jakautuneempaan suuntaan. Aiheesta on laadittu paljon tutkimusta ja sitä on käsitelty laajalti tiedotusvälineissä. Tässä yhteydessä tarkasteltujen lähteiden perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka muutosta sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden suuntaan on tapahtunut, se ei ole ollut kovin dramaattista. Sekä objektiivisesti että subjektiivisesti tarkasteltuna ääripäät ovat yhä lähellä toisiaan, kokemus samassa veneessä olemisesta on edelleen melko laajalti jaettu ja monet jakolinjat risteävät vahvan yhteen kietoutumisen sijaan.

Saman tyyppinen rauhoittava päätelmä seuraa kansainvälisestä vertailusta. Pohjoismaat kuuluvat maailman yhtenäisimpiin, vakaimpiin ja tasa-arvoisimpiin yhteiskuntiin. Suomi on muutoksista huolimatta yhä selvästi yksi Pohjoismaista, joista monissa on myös tapahtunut samankaltaista kehitystä. Hyvinvointivaltiota ei esimerkiksi julkisen talouden koolla mitaten rakennettukaan Suomessa koskaan yhtä pitkälle kuin Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Ruotsissa kansainvälinen muuttoliike on muuttanut väestörakenteita selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, Suomessa puolestaan vähiten.

Poliittisen kentän muutokset ovat kuitenkin aina merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä tai järjestelmän kyvyttömyydestä vastata äänestäjien tärkeiksi katsomiin haasteisiin. Puoluerakenne ja poliittisen kannatuksen painotukset ovat muuttuneet Pohjoismaissa paljon vähemmän kuin esimerkiksi Italiassa, Ranskassa tai Belgiassa. Kuitenkin myös pohjoisessa Euroopassa politiikan kentälle on tullut uusia puolueita, ja äänestäjien suosiossa on tapahtunut suurta vaihtelua.

Poliittisen kentän vasemman laidan toimijoiden menestystä on perinteisesti pidetty merkkinä yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista eriarvoistumista kohtaan koetusta huolesta. Tässä tilanteessa on kuitenkin vielä tärkeämpi tarkastella uusia oikeistopopulistisia tai jopa äärioikeistolaisia puolueita ja niiden kannatusta. Nämä poliittiset toimijat arvostelevat ennen muuta maahanmuuttoa ja yhteiskunnan etnistä ja kulttuurista moninaistumista, mutta myös ylipäätään kansallisten arvojen ja perinteiden rapautumista sekä valtion täysivaltaisuuden heikentymistä. Vasemmiston ja oikeiston äärilaitoja voi yhdistää poliittista eliittiä kohtaan tunnettu epäluulo, mahdollisesti jopa kauna.

Uusoikeistolaisista populistisista puolueista Norjan Fremskrittpartiet ja Tanskan Folkepartiet alkoivat lisätä kannatustaan jo vuosituhannen vaihteessa. Edistyspuolueen kannatus on ollut korkeimmillaan 23 % vuonna 2009; Kansanpuolueen 21 % vuonna 2015. Suomessa Perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” vuonna 2017 ja Ruotsin Sverigedemokraterna lähestyi kahdenkymmenen prosentin rajaa vuoden 2018 vaaleissa. Vaikka Norjan ja Tanskan oikeistopopulisteilla viime vaalit ovat menneet hieman heikommin, kaikkia näitä puolueita voidaan pitää vakiintuneina osina paikallisia puoluejärjestelmiä.

Laakereille ei siten missään mielessä ole syytä jäädä tyytyväisenä lepäämään. Vaikka jyrkän jakautumisen rajalinja on kaukana, eriytymistä on tapahtunut, mielipideilmasto on koventunut ja varsinkin sosiaalisessa mediassa vihapuheen raja ylittyy säännöllisesti. Tiettyä polarisaatiota näyttäisi myös olevan tapahtumassa. Helsingin Sanomien tekemässä helsinkiläisten valtuutettujen vaalikonevastauksiin perustuvassa arvokartta-analyysissä lähes kaikki valtuustoryhmät ovat siirtyneet kohti kartan reunoja.

Siksi on syytä palata vielä Frank Martelan artikkeliin Jakolinjojen Suomi -teoksessa. Hänen mukaansa vakaanakin pidetty demokratia on vaarassa, jos kansalaiset eivät ole riittävän aktiivisesti kiinnostuneita sen ylläpitämisestä. Kun vuoden 2021 kuntavaaleissa äänestysprosentti oli jälleen aikaisempaa matalampi, valtakunnallisesti vain hieman yli 55 prosenttia, nämä sanat kuulostavat ajankohtaisilta.

Martelan mukaan kansanvaltainen yhteiskuntamuoto ja sosiaaliseen tasa-arvoon pyrkivä hyvinvointivaltio edellyttävät aktiivisen kansalaisuuden lisäksi yhteisöllisyyttä ja keskinäistä luottamusta. Tärkeätä on tekemisen asenne, yhteinen ponnistelu yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tästä on helppo olla samaa mieltä.

Lähteet

Fina, Stefan, Heider, Bastian, Sihvola, Mikko-Waltteri, Mattila, Maija, Rautiainen, Pauli & Vatanen, Kaisa: Eriarvoisuuksien Suomi – Alueelliset sosioekonomiset erot Manner-Suomessa 2021. Kalevi Sorsa Säätiö 2021, Helsinki.

Guelke, Adrian: Politics in Deeply Divided Societies. Polity Press 2012, Cambridge & Malden.

Kaihovaara, Antti (toim.): Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö 2015, Helsinki.

Lähde, Ville & Vehkoo, Johanna (toim.): Jakautuuko Suomi? Eriarvoisuus tutkijoiden, toimittajien ja taiteilijoiden silmin. Into Kustannus 2018, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.): Paikkana politiikka: tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisesta järjestelmästä. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos 2003, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012: 1. Helsingin yliopisto 2012, Helsinki.

Welling, Roosa: Näin Helsingin valtuusto siirtyi arvokartalla. Helsingin Sanomat 16.6.2021.

---

[1] Kyseinen artikkeli on ilmestynyt Paikkana politiikka – tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisessa järjestelmässä -teoksessa (Saukkonen 2003), sekä sen taustalla olleessa Suomen poliittisen järjestelmän verkko-oppikirjassa.

[2] Tämä artikkeli on puolestaan ilmestynyt Kari Paakkunaisen (2012) toimittamassa Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia -teoksessa.

[3] Karvosen artikkeli alkaa viittauksella Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -teoksen tulevaisuudennäkymään, jossa Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ovat ajautuneet sotilaalliseen konfliktiin. Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi vuonna 2021 myös alueellisia sosioekonomisia eroja Manner-Suomessa tarkastelevan raportin (Fina ym. 2021). Raportin mukaan Suomessa on keskiverto-Suomen lisäksi kolme muuta alueklusteria: menestyvät kaupunkialueet ja kaupunkien vaikutusalueet, kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä, sekä taantuvat alueet. Puhe menestyvistä ja taantuvista alueista viittaa selvästi kasvavaan eriarvoistumiseen.

[4] Artikkelikokoelman taustalla olleista hankkeista monet olivat teosta laadittaessa yhä käynnissä. Teoksessa tarkastellaan myös terveyteen ja ikään liittyvää sekä ympäristön muutoksen aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Identiteettitriptyykki osa 3: Saukkonen

Perehtyminen kahteen tuoreeseen identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa käsittelevään teokseen eli Bart de Weverin ja Francis Fukuyaman kirjoihin vei ajatukset vuonna 1999 ilmestyneeseen väitöskirjaani, joka oli enimmäkseen saanut maata rauhassa kirjahyllyn kätköissä viimeiset parikymmentä vuotta. Olin katsellut sitä jo vähän puolihuolimattomasti sieltä täältä, mutta enemmän innostuin lukiessani Fukuyaman teoksesta seuraavat lauseet: ”So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways.” Juuri tästä tuossa taannoisessa tutkimuksessani oli kysymys. Ei ole itsestään selvää eikä ennalta määrättyä, millä tavalla identiteetti määritellään, ja sillä, minkälaisen muodon se saa, on merkitystä. Tätä asiaa yritän selventää seuraavassa kirjoituksessa. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Identiteettipolitiikka ja identiteetin politiikka

Johdanto

Väitöskirjani pääotsikko kuuluu: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Olin teosta laatiessani tietoinen siitä, että tapani ymmärtää identiteettipolitiikka erosi monien muiden tutkijoiden tavasta määritellä tuo käsite ja käyttää sitä. Kun identiteettipolitiikasta on viime aikoina tullut suosittu termi kuvattaessa ja analysoitaessa uusnationalismia, feminismiä ja muuta ryhmä- tai yhteisölähtöistä politiikkaa, oma käsitykseni on jäänyt entistä enemmän marginaaliin. Haluan tässä kirjoituksessa nostaa näkökulmani uudelleen esiin.

Oman määrittelyni sisältö tulee paremmin esille termin englanninkielisessä käännöksessä. Kyseessä ei ole identity politics vaan politics of identity, ei identiteettipolitiikka vaan identiteetin poliittisuus. Tapani ymmärtää poliittisuus juontui väljästi professori Kari Palosen teoreettisista ajatuksista koskien politiikkaa ja politisointia. Politiikka oli ymmärrettävissä tilanteeksi tai olosuhteeksi, jossa on valinnan mahdollisuus. Kansa ja kansallinen identiteetti eivät koskaan ole itsestään selviä tai yksiselitteisiä käsitteitä, vaan aina on olemassa vaihtoehtoja esittää niiden määritelmä ja kuvaus myös toisin.

Nämä valinnat eivät ole viattomia tai merkityksettömiä. Päätöksillä siitä, kuka kuuluu kansaan ja millainen on kansallinen identiteetti, on usein konkreettisia seurauksia monien ihmisten elämälle, heidän kuulumiselleen tai ei-kuulumiselleen sekä heidän asemalleen ja toimintaedellytyksilleen tietyssä ajallisessa paikallisessa kontekstissa. Se, että kyse on vaikutusvaltaisesta poliittisesta järjestelmästä, valtiosta, vahvistaa näiden seurausten merkitystä. Määrittelin lopulta kansallisvaltion identiteettipolitiikan seuraaavasti:

[Sen] keskiössä ovat siten ne ilmaisut (määritelmät ja kuvaukset), joissa valikoidut alueelliset, kulttuuriset, genealogiset tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen nojaavat kansallista yhteisöä koskevat käsitykset ja korostukset liitetään osaksi valtion asemaa ja ominaisuuksia ja joissa muodostetaan käsityksiä kansallisvaltiollisen kokonaisuuden sisäisestä yhtenäisyydestä, ulkoisesta erottumisesta ja ajallisesta jatkuvuudesta.

Yksilön, yhteisön ja valtion kansallinen identiteetti

Määritelmä sisältää kolme elementtiä, joilla on merkitystä tuon yllä mainitun Fukuyaman pohdinnan kannalta: minkälaisesta identiteetistä oikein on kysymys?

Ensimmäinen elementti liittyy asiaan, johon sen kummemmin de Wever kuin Fukuyamakaan ei hieman yllättäen kiinnitä systemaattista huomiota. Kun puhutaan kansallisesta identiteetistä, välissä sillä tarkoitetaan yksilöiden samastumista tiettyyn kansalliseen kokonaisuuteen, ihmisryhmään tai valtioon, eli yhteen osaan yksilön sosiaalisten identiteettien kokonaisuutta. Toisinaan puhutaan taas nimenomaan tuosta ihmisryhmästä ja sitä koskevista käsityksistä eli kollektiivisen identiteetin eräästä erityistapauksesta. Ja kolmanneksi termillä kansallisen identiteetti viitataan nimenomaan tietyn valtion käsityksiin itsestään ja muiden käsityksiin kyseisestä valtiosta.

Nationalistisessa ideaalitilanteessa nämä kaikki kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet asettuvat yhteen täsmällisesti. Yhteiskunnan kaikki asukkaat ovat valtion kansalaisia, kokevat olevansa kansakunnan jäseniä, ja muut pitävät häntä myös sellaisena. Kenelläkään kansalaisella ei ole toisen valtion kansalaisuutta, eikä kukaan kansakuntaan kuuluvista myöskään koe olevansa yhdenkään toisen kansallisen yhteisön jäsen. Jokaisella kansalla valtionsa, jokaisessa valtiossa yksi kansa. Suomen kielen kansa-sanan johdannaiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella tätä asiaa myös terminologisesti (kuvio 1). Sana ”kansa” venyy meillä monenlaiseen käyttöön.

Kuvio 1. Kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet: yksilö, kansakunta, kansallisvaltio[1]

Todellisuudessa asia on tietenkin aina ollut monimutkaisempi kuin mitä tämä ideaalitilanne esittää. Aukot ja ristiriidat nationalistisen ajattelutavan ihannekuvan ja reaalimaailman välillä ovat viime vuosikymmeninä käyneet yhä selvemmäksi. Valtion rajaamissa yhteiskunnissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole tämän valtion kansalaisia, toisaalta monilla kansalaisilla on myös jonkin toisen valtion kansalaisuus. Niin kansalaisista kuin ei-kansalaisista osa samastuu kansalliseen yhteisöön (kansakuntaan), osa puolestaan ei. Jotkut kokevat itse kansakuntaan kuuluvaksi, mutta suuri osa muusta yhteiskunnasta ei heitä sellaiseksi tunnusta. Yhteiskunta sisältää ylipäätään enemmistökansakunnan lisäksi useita perinteisiä ja uusia vähemmistöjä, ja toisinaan puhutaan jopa toisistaan irrallaan elävistä rinnakkaisyhteiskunnista. Enemmistö- ja vähemmistöidentiteetin yhdistäminen on toisinaan kitkatonta, toisinaan ne taas hylkivät toisiaan.

Mikä tekee kansakunnan?

Paljon on tietenkin kiinni siitä, miten tuo kansakunta määritellään. Se voi olla hyvin avoin kahdella tavalla. Kansakunnaksi voidaan määritellä valtion koko väestö, sen sisältämän maa-alueen kaikki asukkaat ja/tai yhteiskunnan kaikki jäsenet. Voidaan myös ajatella, että kansakuntaan kuuluvat kaikki, jotka haluavat kuulua siihen ja jotka kokevat yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden samaan yhteiskuntaan kuuluvien kanssa. Näitä määrittelytapoja voidaan tarkastella – ja käyttää – toisistaan erillään. Ne myös yhdistyvät esimerkiksi amerikkalaisen filosofin Michael Walzerin maahanmuuttajavaltioksi nimeämässään suvaitsevaisuusjärjestelmässä (regime of tolerance). Tällaisessa maassa kansallinen identiteetti perustuu ajatukseen, että sinne muuttaneet ihmiset ovat jättäneet toisen maan taakseen rakentaakseen itselleen uutta elämää ja kantaakseen panoksensa uuden asuinmaan kehitykseen.

Kansakunta voidaan kuitenkin määritellä myös paljon ahtaammin, ja usein näin myös tehdään. Kansallinen yhteisö voidaan nähdä esimerkiksi kielen varaan rakentuvaksi, ja tällöin äidinkieleltään ”muunkielisten” asema on joko kokonaan kansakunnan ulkopuolella tai ainakin sen marginaalissa. Kielen ja valtion/kansakunnan välinen sidos on Euroopassa vahva, mikä näkyy esimerkiksi nimistössä: Ranskassa virallinen kieli on ranska, Saksassa saksa, Tanskassa puhutaan tanskaa, Italiassa italiaa.

Myös uskonnolla on joissain tapauksissa paljon merkitystä. Monissa pohjoisen Euroopan protestanttisissa maissa joko on ollut tai on yhä valtionkirkko, ja sellainen on myös esimerkiksi Kreikassa. Tuore lakiuudistus määritteli Israelin valtion juutalaisen kansakunnan kansallisvaltioksi. Vaikka muodollista kytköstä valtion ja kirkon tai uskonnon välillä ei olisikaan, kansakunnan määritelmässä ja kuvauksissa tietty uskonto saattaa olla selvästi dominoivassa ja toiset taas marginaalisessa roolissa. Katolisen kirkon rooli esimerkiksi Puolan ja Irlannin kansallisessa itseymmärryksessä on perinteisesti ollut vahva. Intiassa Narendra Modi on pyrkinyt vahvistamaan hindulaisuuden asemaa Intian kansallisessa identiteetissä.

Kieli ja/tai uskonto saattavat myös kytkeytyä vahvasti todelliseen tai kuviteltuun käsitykseen yhteisestä alkuperästä tai etnisyydestä. Tällaisessa tapauksessa kansakunta täydentää itseään ainoastaan luonnollisen lisääntymisen kautta. Kansalaisuuslainsäädännössä puhutaan ius sanguinis -periaatteesta. Etniseen vähemmistöön kuuluvat tai maahanmuuttajat eivät voi päästä kansakunnan (tai valtion) jäseniksi muuten kuin poikkeustapauksissa, esimerkiksi avioitumisen kautta. Etnisyyden kriteeristä ei ole pitkä matka kulttuuristen lisäksi myös fysiologisten piirteiden huomioimiseen. Ihmisiä voidaan luokitella ”aidoiksi”, vähemmän aidoiksi tai ulkopuolisiksi ulkonäön perusteella. Tällöin kansakunnan määrittelyyn liittyy jopa rodullisia ulottuvuuksia.

Oma lukunsa on Francis Fukuyaman teoksessaan vahvasti esiin nostama creedal identity. Käsitettä ei ole ihan helppo suomentaa, mutta ehkä voitaisiin puhua tunnustuksellisesta identiteetistä. Sillä tarkoitetaan julkilausuttua tai muuten todennettavissa olevaa sitoutumista yhteiskunnan arvoperustaan ja sen ilmentymiin valtion oikeudellisessa ja poliittisessa järjestelmässä. Fukyaman mukaan amerikkalainen creedal identity sisältää uskon perustuslaillisiin poliittisiin periaatteisiin, oikeusvaltioajatteluun, demokraattiseen vastuunalaisuuteen ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hänen mukaansa nämä periaatteet ovat valistuksen perintöä ja muodostavat ainoan realistisen tavan rakentaa yhtenäisyyttä tosiasiallisesti kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa.

Tämä tulkinta tulee lähelle muun muassa Jürgen Habermasin esittämiä näkemyksiä konstitutionaalisesta patriotismista, ja tällöin se on tietoisesti määritelty niin, että se ei suosi mitään yksittäistä väestöryhmää. Creedal identity voidaan kuitenkin määritellä myös ahtaammin. Teoksessaan Who are We? America’s Great Debate (2004) Samuel P. Huntington irrottautuu ajatuksesta, että vain anglosaksista alkuperää olevat protestantit olisivat aitoja amerikkalaisia. Hänen mielestään Yhdysvaltain täytyy kuitenkin pitää kiinni siitä kansallisesta opista, jonka perusta on anglo-protestanttisessa kulttuurissa. Tämän kulttuurin ja credon elementtejä ovat muun muassa neutraalit oikeusvaltioperiaate, vallanpitäjien vastuunalaisuus ja yksilöiden oikeudet. Siihen kuuluvat kuitenkin myös yhteisöä selvemmin rajaavat englannin kieli, kristinusko, uskonnollinen vakaumus, protestanttinen työmoraali ja ajatus, jonka mukaan ihmisillä on sekä kyky että velvollisuus luoda taivas maan päälle, ”a city on a hill”.

Kollektiivisen identiteetin ahtaus ja avoimuus

Identiteetissä on aina kyse samuudesta, erosta ja jatkuvuudesta. Kuten Roy F. Baumeister asian ilmaisi: ”Whatever differentiates one from others and makes one the same across time creates identity.” Asia on kohtalaisen yksinkertainen elottoman luonnon tai matemaattisten olioiden tapauksessa, mutta muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi kun puhumme ihmisistä, ihmisryhmistä puhumattakaan. Kollektiivisen identiteetin teoreettinen haltuunotto on osoittautunut ihmis- ja yhteiskuntatieteissä vielä hankalammaksi kuin monien muiden käsitteiden määrittely. Tiukasti ottaen ei voida enää puhua objektiivisesti havaittavasta täsmällisestä identtisyydestä, mutta käsitys samuudesta on yhä mahdollista.

Itse asiassa jo antiikissa oltiin näistä ongelmista tietoisia. Plutarkhoksen kirjoittamassa kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan Theuseuksen elämäkerrassa kerrotaan tarina, jonka ”päähenkilö” on laiva mutta joka soveltuu hyvin nimenomaan kollektiivisen identiteetin pohdintaan. Tässä kertomuksessa satamaan palaavasta laivasta on asteittain vaihdettu kaikki sen osat matkan aikana. Onko se vielä sama laiva? Millä perusteella me puhumme ”meistä”, kun puhumme ajoista, jolloin yksikään meistä nyt elävistä ei vielä elänyt? Identiteetistä tulee suuressa määrin uskon ja yhteisen sopimisen asia: meidän mielestämme esihistoriallisella ajalla nykyisin Suomeksi kutsutulla maa-alueella asunutta väestöä voidaan kutsua suomalaisiksi – vaikka tähän ei oikeastaan ole minkäänlaista perusteltua syytä.

Samuudella, identtisyydellä, on myös tilallinen ulottuvuutensa. Ensinnäkin on pystyttävä jotenkin pitämään yhtenäisenä ihmisjoukkoa, joka on kuitenkin aina väistämättä sisäisesti moninainen. Siinä on miehiä ja naisia, sini- ja ruskeasilmäisiä, nuoria ja vanhoja, oikea- ja vasenkätisiä, ja niin edelleen. Kaikissa yhteiskunnissa on väistämättä myös äidinkieleltään erikielisiä ihmisiä ja eri uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia, ja muitakin kulttuurisia eroja löytyy aina. Ei ole mitään itsestään selvää siinä, mitä pidetään kansakuntaa yhdeksi yhteisöksi liimaavana tekijänä, eikä siinä, miksi erot ihmisten välillä ovat tälle yhteisötekijälle alisteisia. Heterogeenisen joukon yhteen kuulumista luodaan ja ylläpidetään erilaisilla symboleilla. Yhtenäisyyttä luo marssiminen saman lipun perässä, samanlaiseen paitaan pukeutuminen, tietyn laulun laulaminen, tietty tapa tervehtiä.

Ihmisten ja ihmisryhmien identiteetin yhteydessä puhutaan kuitenkin ehkä kaikista eniten nimenomaan Toiseudesta, siitä, että identiteetti rakentuu erojen tekemiselle, käsitykselle siitä, mitä minä en ole tai me emme ole. Meillä on aina paljon yhteistä toisten ihmisten kanssa, eikä sekään ole koskaan itsestään selvää, milloin difference makes a difference, kuten folkloristi Pertti Anttonen englanniksi muotoili. Emme myöskään vertaa itseämme kaikkiin muihin ihmisiin, vaan jotkin ovat merkityksellisempiä kuin toiset niin yhtäläisyyksien toteamisessa kuin erojen havaitsemisessa. Kansallisen identiteetin tapauksessa yleensä erojen tekeminen maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti lähellä oleviin yhteisöihin on tärkeätä. Jo Sigmund Freud puhui pienten erojen narsismista.

Identiteettipolitiikan politiikka

Hyödyntämällä jaottelua yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja jatkuvuuteen voimme siis eritellä identiteettiä sen osatekijöihin. Näin voimme myös systemaattisemmin tarkastella paitsi teoreettisesti myös käytännössä empiiristen aineistojen analysoinnin kautta, kuinka ahtaaksi tai avoimeksi identiteetti on määritelty. Objektiivisesti havaittavien asioiden tutkiminen on tietenkin tärkeätä. Kuitenkin käytännön elämään vaikuttaa yleensä nimenomaan (kollektiivisesti jaettu) subjektiivinen käsitys identiteetistä ja sen osatekijöistä tilan ja ajan ulottuvuuksilla. Jos ihmiset tulkitsevat jonkin asian todelliseksi, sillä on todellisia seurauksia käyttäytymisessä, kuten Thomasien sosiologipariskunta asian ilmaisi 1920-luvulla.

Tähän tarkasteluun voidaan käyttää monenlaisia lähteitä. Asiaa voidaan tiedustella esimerkiksi kyselyin tai haastatteluin, mutta usein hedelmällisiä ovat erilaiset valmiit kirjalliset tai kuvalliset lähteet, jotka suoraan tai epäsuorasti käsittelevät jonkin ryhmän tai yhteisön olemusta, luonnetta, roolia tai muuta aiheen kannalta relevanttia ulottuvuutta. Francis Fukuyama mainitsee, että kansallinen identiteetti ilmenee esimerkiksi lainsäädännössä, kielipolitiikassa ja koulujen historianopetuksessa. Se koostuu kuitenkin myös tarinoista, joita ihmiset kertovat heistä itsestään ja vastauksista erilaisiin kysymyksiin. Mistä he tulevat, mitä he juhlivat, minkälaisia ovat heidän yhteiset muistonsa. Mitä tarvitaan siihen, että jostakusta tulee yhteisön aito jäsen?

Kansakunnan identiteetti voi muodostua inklusiivisemmaksi tai eksklusiivisemmaksi sen mukaan, minkälaisena se nähdään. Jos kansallinen yhteisö määritellään ja kuvaillaan hyvin yhtenäiseksi, kansakunnan kuvasta poikkeavien henkilöiden on vaikea samastaa siihen itseään, eikä siihen pääse helposti sisälle. Jos kansakunta koetaan ympäristöstään voimakkaasti erottuvana, havaittavat erot muodostuvat helposti suhteellisten sijaan absoluuttisiksi. Jos kansallinen kollektiivi määritellään siten, että sillä on pitkät historialliset juuret, muutosta aiheuttavat tekijät uhkaavat samalla kansallista itsekäsitystä ja kenties jopa kansakunnan olemassa oloa.

Kollektiivinen identiteetti voidaan kuitenkin käsitteellistää ja nähdä avoimemmin. Yhtenäisyyden rinnalla voi kulkea sisäisen moninaisuuden myöntäminen: ei ole vain yhtä tapaa olla kansakunnan jäsen. Vertailussa muihin ryhmiin ja yhteisöihin havaitaan erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä: ymmärretään, että viime kädessä meissä on myös paljon samaa. Samalla kun uskotaan ajalliseen jatkuvuuteen, tunnustetaan, että moni asia on myös muuttunut ja muuttuu yhä. Tällainen yhteisö on erilaisille vähemmistöille, uusille tulijoille ja aikaisemmasta poikkeaville toimintatavoille avoimempi ja valmiimpi. Ulkopuolinen maailma muutosvoimineen ei ole eksistentiaalinen uhka.

Identiteetit, intressit, kompromissit

Identiteettipolitiikan vastinparina pidetään usein intressipolitiikkaa tai intressiryhmien tai etujärjestöjen politiikkaa. Ajatellaan, että omien etujen rationaalisesta ajamisesta syntyvä poliittinen kamppailu johtaa helposti jyrkkiin vastakkainasetteluihin mutta että intressiryhmien välille saadaan kuitenkin aikaan vuoropuhelua ja yhteisesti hyväksyttyihin päätöksiin pääseminen on mahdollista. Eri toimijat tunnustavat toisensa ja näiden tavoitteet, puhuvat ikään kuin samaa kieltä ja noudattavat samoja pelisääntöjä. Osapuolten tavoitteiden välistä voidaan löytää ratkaisuja, joissa kaikki saavat jotain haluamaansa ja kaikki myös joutuvat luopumaan jostain. Kompromissit ovat mahdollisia, kenties jopa konsensus.

Identiteettipolitiikkaa pidetään hankalampana tapauksena. Tommi Uschanov kertoo Helsingin Sanomissa tammikuussa 2021 ilmestyneessä artikkelissa, että arvoihin ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä kompromissin teko tuntuu yhtä pahalta kuin häviäisi koko kiistan. Hän viittaa amerikkalaiseen filosofiin Ronald Dworkiniin, jonka mukaan esimerkiksi kysymyksessä naisten oikeudesta aborttiin ei voi tulla puoliväliin vastaan. Sekä aborttioikeuden vastustajat että sen kannattajat pitäisivät pöyristyttävänä ajatusta, että abortti sallittaisiin, mutta vain joka toiselle naiselle.

Esimerkki ei ole erityisen toimiva. Vaikka tuo kompromissiehdotus on absurdi, todellisessa maailmassa on pystytty merkittävästi lisäämään naisten oikeutta abortin teettämiseen samalla kun raskaudenkeskeytyksen lailliselle toteuttamiselle on määritelty tiukkoja ehtoja. Kaikki eivät vieläkään saa teettää (tai tehdä) aborttia keinolla millä hyvänsä, mutta naisten oikeutta omaan kehoonsa on lisätty merkittävästi. Itse asiassa on kuitenkin oma pointtinsa. Kuten Fukuyama kirjoittaa, identiteettikysymyksissä keskinäinen sovittelu ja kompromisseihin pääseminen on vaikeampaa: either you recognize me or you don’t.

Kuitenkin identiteettipoliittisissakin kysymyksissä voidaan havaita eroja. Vuoropuheluun pääseminen ja dialogin käyminen sekä yhteisen sopimuksen saavuttaminen voivat joissain tapauksissa olla vaikeampia, toisissa tapauksissa puolestaan helpompia prosesseja. Tässäkin tapauksessa eroja eri tavoin määriteltyjen kollektiivisten identiteettien välillä voi olla hyödyllistä tutkia. Jos yhteisö on määritelty hyvin tarkkarajaisesti, jyrkässä vastakkainasettelussa suhteessa toisiin, jos sisäisten säröjen sietäminen on hankalaa ja jos poikkeaminen linjalta koetaan petturuutena, yhteiseen näkemykseen pääseminen vastapuolen kanssa on varmasti hankalaa.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Yhteisön identiteetti voidaan myös rakentaa sellaiseksi, jossa yksimielisyyden ja yhdenmukaisuuden paine on vähäisempää ja jossa vastapuolen edustajia osataan katsoa myös yhtäläisyyksiä havaiten ja heidän rationaliteettejaan tunnistaen. Muutos omassa olemassa olossa ja sen luonteessa ymmärretään olennaiseksi osaksi myös yhteisön ja sen sosiaalisen järjestäytymisen elämää. Tällainen lähtökohta tarjoaa paremmat mahdollisuudet lähteä mukaan keskinäisen kunnioituksen varaan rakentuvaan dialogiin, käydä asiallista keskustelua hankalistakin asiakohdista ja tähdätä sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat eri osapuolten hyväksyttävissä.

Suomi ja Alankomaat

Havainnollistan edellä mainittuja asioita käyttämällä hyväksi väitöskirjani empiiristä osaa. Vertasin siinä Suomen ja Alankomaiden kansallista identiteettiä, tai tarkemmin sanottuna kansallisvaltioidentiteettiä. Analysoin sitä tapaa, jolla tietyt kansakuntaa koskevat käsitykset kytkettiin Suomeen ja Alankomaihin niin, että niitä saattoi pitää kansallisvaltioina, nation-states. Erityisesti tarkastelin sitä, millä tapaa erilaiset etnisyyttä, kieltä, uskontoa ja kulttuuria koskevat käsitykset liitettiin valtioon ja yhteiskuntaan.

Tutkimukseni koostui kolmesta aineistokokonaisuudesta. Ensiksi vertasin molemmista maista kertovia ja 1990-luvun puolivälissä julkaistuja esittelykirjasia. The Netherlands in Brief oli suoraan Alankomaiden ulkoministeriön julkaisema, Facts about Finland kustannusosakeyhtiöOtavan julkaisu, jonka sisällön Suomen ulkoministeriö kuitenkin tarkisti ja jota se tilasi omaan käyttöönsä. Toisessa analyysiluvussa aineiston muodostivat kansanluonnetta käsittelevät suomalaiset ja hollantilaiset tekstit. Tarkimmin tutkin 1800-luvun lopulla laadittuja ja vaikutusvaltaisiksi osoittautuneita julkaisuja eli Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa ja hollantilaisen historioitsijan Robert Fruinin artikkelia Het karakter van het Nederlandse volk. Kolmannen ja mittakaavaltaan laajimman aineistokokonaisuuden muodostivat Suomessa ja Alankomaissa 1980- ja 1990-luvulla julkaistut kansallista identiteettiä tai esimerkiksi mentaliteettia tai kansanluonnetta käsittelevät kirjoitukset.

Molempien maiden ja etenkin niin sanottujen kansallisten kulttuurien kuvauksissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Niin Suomessa kuin Alankomaissa painotettiin muun muassa ahkeruutta ja työn arvostusta, varauksellisuutta sosiaalisessa kanssakäymisessä, harkitsevuutta uusien asioiden tai ilmiöiden hyväksymisessä, tunteiden kontrollointia, hyvien tapojen ja tyylitajun puutetta, realismia ja rehellisyyttä, yhdenmukaisuuden painetta, sosiaalista eristäytymistä samanmielisten piiriin sekä kulttuurista tai kansallista alemmuuskompleksia.

Olennaiset erot maiden välillä löytyvät identiteetin sisällön sijaan sen muodosta. Alankomaat ymmärrettiin sisäisesti moninaisena, osana laajempaa luoteiseurooppalaista kokonaisuutta ja ajan mittaan muuttuneena. Suomen tapauksessa korostettiin puolestaan maan ja kulttuurin homogeenisuutta, ainutlaatuisuutta ja pitkiä historiallisia juuria. Suomalainen kansallinen identiteetti määriteltiin usein saarenkaltaisena maana ja kansakuntana. Se joko erosi sekä läntisestä (Ruotsi) että itäisestä (Venäjä) kulttuurisesta vaikutuspiiristä tai yhdisti näistä kahdesta ilmansuunnasta tulleita vaikutuksia omaperäisellä tavalla. Alankomaissa identiteetti ymmärrettiin puolestaan ennemmin risteyksenä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa anglosaksisen (Britannia), germaanisen (Saksa) ja romaanisen/katolisen (Ranska) Euroopan kanssa.

Muusta maailmasta poikkeavina piirteinä ja ominaisuuksina pidettiin esimerkiksi suomalaisten kieltä, geeniperimää ja joitain myös Alankomaissa mainittuja seikkoja kuten runsasta kahvin juontia ja alemmuudentuntoa. Ilkka Niiniluodon mukaan ”suomalaisen voi yhä melkein erehtymättä tunnistaa ulkomailla ulkonäön, vaatetuksen ja käytöstapojen perusteella”. Suomalaisen kansakunnan yhtenäisyyden yhteydessä korostettiin toisinaan niin ikään geeniperimää ja yhteiskunnan kielellisiä rakenteita tai laajemmin kulttuurista elämäntapaa, arvomaailmaa ja mentaliteettia. Poliittinen konsensuskin mainittiin. Ytimekkäimmin asian ilmaisi sosiologi Matti Virtanen vuonna 1988 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

Etnisessä mielessä Suomi on pitkään ollut sanan varsinaisessa mielessä kansallisvaltio: lähes kaikki suomalaiset kuuluvat samaan rotuun, puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat samaa uskontoa. Lähes kaikki suomalaiset asuvat valtiossa nimeltä Suomi. Suomalaiset ovat yksi kansa yhdessä valtiossa.

Maiden välillä on toki yhtäläisyyksien ohella myös objektiivisesti todennettavissa olevia eroja. Yhteiskuntana Suomi on varmaan etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisempi kuin vuosisatojen ajan muuttovirtojen kohteena ollut ja etenkin uskonnollisesti jakautunut Alankomaat. Suomi kenties todella poikkeaa yhteiskuntana monella tapaa enemmän Ruotsista ja Venäjästä kuin Alankomaat Saksasta, Belgiasta ja Britanniasta. Olennaista on kuitenkin, että tulkinnat vievät käsitystä kansallisesta identiteetistä vastakkaisiin suuntiin. Suomea pidettiin vielä yhtenäisempänä kuin mihin rakenteellis-historialliset seikat oikeuttavat, ja esimerkiksi vähemmistöt jäivät usein kokonaan mainitsematta. Alankomaissa taas haluttiin korostaa maan sisäistä moninaisuutta ja mainita joskus marginaalisiakin asioita. Suomen tapauksessa yhtenäiskulttuurista tuli ikään kuin kansallisen identiteetin olemuksellinen piirre siinä missä Alankomaissa saman rooli sain yhteiskunnan monikulttuurisuus.

Ero Suomen ja Alankomaiden välillä ei ole vailla konkreettisia merkityksiä ja seurauksia. Suomen tapauksessa käsitys yhtenäisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja pitkistä historiallisista juurista tuottaa sellaisen kansallisen identiteetin, jolle kohtaaminen ulkoisten toimijoiden ja sisäisen muutoksen kanssa on voimakkaasti latautunut. Ulkopuoliset tai uudet impulssit tulkitaan ja koetaan helposti kansallista yhtenäisyyttä ja omaleimaisuutta heikentävinä vieraina vaikutteina. Ne aiheuttavat katkoksia kansallisiin traditioihin ja siten muodostavat uhan itse kansallisvaltioidentiteetin olemassaololle. Kansainvälinen vuorovaikutus ja kulttuurinen muutos on ollut Alankomaissa helpompi vastaanottaa, koska ne eivät samalla tavalla ole uhanneet koko sitä tapaa, jolla maa, yhteiskunta ja kulttuuri on ollut tapana ymmärtää.

Muuttuvat kansalliset identiteetit

Väitöskirjani ilmestyi siis vuonna 1999, ja aineiston keruu päättyi 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja monet muutokset ovat kansallisen identiteetin ja sen käytännön seurausten kannalta kiinnostavia. Viittaan teokseni lopussa pyrkimyksiin kansakunnan uudelleenmäärittelyihin ennen muuta Suomessa. Esimerkiksi Matti Klingen mukaan ”suomalaisuudessa on vahva eurooppalaisuuden sävy”, ja muissakin kirjoituksissa ilmeni esimerkiksi yrityksiä irrottaa käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta perinteisiksi katsotuista ja yhdenmukaisuutta tuottavista metsäläisyydestä, agraarisuudesta ja talonpoikaisista arvoista. Kirjoitin tuolloin, että Alankomaissa vastaavaa kamppailua kansakäsitteen sisällöstä ja kansallisen kulttuurista ei ollut nähtävissä. Seuraavat sanat osoittautuivat kuitenkin oireellisiksi:

Teoreettiset mahdollisuuden sille [kamppailulle] ovat kuitenkin olemassa. Ne perustuvat ennen muuta Alankomaiden kansallisvaltioidentiteetin hienoiseen ”elitismiin” ja intellektuellien parissa vallitsevaan voimakkaaseen konsensukseen keskeisistä piirteistä ja ominaisuuksista. Lähitulevaisuudessa jää esimerkiksi nähtäväksi, millä lailla maahanmuuttopolitiikan rajoitukset, taloudellis-sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, etnisten vähemmistöjen integrointi ja erityisesti tietyissä vähemmistöryhmissä esiintyvien sosiaalisten ongelmien ratkaisupyrkimykset vaikuttavat käsityksiin avoimesta, suvaitsevaisesta ja porvarillisesta hollantilaisesta kansasta.

Tammikuussa 2000 ilmestyi hollantilaisessa NRC Handelsblad -sanomalehdessä tutkijan ja esseistin Paul Schefferin kirjoitus otsikolla Het multiculturele drama, joka on suomennettavissa monikulttuuriseksi katastrofiksi tai tragediaksi. Jälkeen päin luettuna Schefferin käsitykset olivat varsin maltillisia, mutta essee sai liikkeelle uudenlaisen keskustelun maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta. Jo vuoden 2002 vaaleissa Pim Fortuynin islam-vastainen ja eliittikriittinen populismi sai suuren vaalivoiton, ja sittemmin maassa on vaikuttanut useita suosittuja maahanmuutto-, monikulttuurisuus- ja/tai islam-vastaisia puolueita.

2000-luvun alun pääministerin Jan-Peter Balkenenden hallitukset aloittivat keskustelun kansallisista arvoista, tekivät aloitteen kulttuuris-historiallisen kaanonin laatimisesta sekä pyrkivät saamaan Alankomaihin kansallisen historiallisen museon (jota maassa ei siis vielä ollut). Alankomaiden kansallisessa identiteetissä tapahtui siten selvä siirtymä. Keskustelu ylipäätään lisääntyi, mutta samalla alettiin aikaisempaa enemmän puhua kulttuurisen yhtenäisyyden tarpeesta, korostaa Alankomaiden omaleimaisuutta ja arvostaa kansallista historiaa. Alankomaalainen kansallismielisyys oli hyvin vähäistä 1800- ja 1900-luvulla, ja se tekee 2000-luvulla tapahtuneesta yleisen mielipiteen muutoksesta nationalismin suuntaan vielä erikoisempaa.

Suomessa kehitys oli päinvastainen. Kytkeytyminen Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen ja lopulta jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 saivat monet puhumaan ”paluusta Eurooppaan”, josta Suomi oli geopoliittisista syistä joutunut olemaan erossa. Agraarisuuteen ja pitkiin historiallisiin juuriin viittaavat kansakunnan ja kansallisen kulttuurin luonnehdinnat saivat väistyä Suomen nykyaikaisuuden ja kulttuurin muuttumisen tulkintojen edestä. Nokian globaalin menestyksen myötä Suomesta alettiin puhua kansainvälisen tietoyhteiskuntakehityksen suunnannäyttäjänä ja innovaatioiden synnyttäjänä. Suomea tarkastelevissa ja esittelevissä kirjoissa alettiin kiinnittää enemmän huomiota myös etniseen, kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit ja tataarit sekä myös kasvava maahanmuutto olivat aikaisempaa enemmän esillä.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa suomalaisuudesta kamppailu kahden tulkintakehikon välillä muodostui ehkä vielä jyrkemmäksi kuin Alankomaissa. Tosin Suomessa sen poliittiseen artikulointiin kului enemmän aikaa. Kansallismielisen populismin tai uusoikeiston vaalimenestys oli Suomessa varsin vähäistä, kunnes Perussuomalaisten ”Jytky”-vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa muutti asetelman. Ennen vaaleja Jussi Halla-ahon johtamat ”maahanmuuttokriittiset”, kansallismieliset ja islam-vastaiset integroituivat Perussuomalaisiin. Sillä oli vaikutuksensa myös puoleen ohjelmiin. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa kansallista identiteettiä määriteltiin selvästi nationalistisella tavalla:

Jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset. Jokaisella kansalla nämä ovat ainutlaatuisia, mikä juuri on maailman monimuotoisuutta ja rikkautta. Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa. (…) Perussuomalaisten mielestä oma kansallinen kulttuuri on ainoa asia, jonka kukin kansa voi maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa. Meidän lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on suomalaisuuden merkitys globaalissa maailmassa. (…) Ollaksemme persoonallisia tarvitsemme omaleimaisuutta ja rohkeutta tuoda se esiin. Terve kansallisylpeys on siksi kansakunnalle yhtä tärkeää kuin terve itsetunto yksittäiselle kansalaiselle. (…) Yhteinen kansallinen identiteetti edistää myös kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on koko yhteiskuntasopimuksen perusta, ja epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden turva. (…) Myös maahanmuuttajien kotoutuksessa kansallinen identiteettimme ja isänmaallisuutemme saakoon sijansa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Perussuomalaiset pääsi myös hallitukseen. Pääministeri Juha Sipilän johtaman hallituksen ohjelmassa visioitiin kuitenkin, että vuonna 2025 Suomi on ”avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa”, eikä kansallismielistä ajattelutapaa näkynyt juuri missään hallituksen ohjelmassa tai politiikassa. Ennen vaalikauden päättymistä Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi, ja jyrkempi maahanmuuttovastaisuus ja kansallismielisyys vahvistuivat sen politiikassa. Puolueen eduskuntaryhmään nousi useita Suomen Sisu -järjestössä vaikuttaneita henkilöitä. Järjestö määrittelee suomalaisuuden syntyperän, kielen ja ryhmähengenkin muodostamaksi arvokkaaksi ja puolustettavaksi kokonaisuudeksi. Perussuomalaisten tuoreessa media- ja kulttuuripoliittisessa ohjelmassa todetaan, että yhteinen kulttuuri vahvistaa kansakunnan identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, kulttuuri heijastaa yhteiskuntaa ja historian perintöä, ja suomalaisen kulttuuripalvelujen tarjonnan tulee viestiä kotimaiseen kulttuuriin kytkeytyviä arvoja.

Perussuomalaiset haluaa, että kansallismielinen ja suomalaisuudesta ylpeä ajattelumallimme ja historiallisesta taustastamme kumpuava kulttuuri tulee vahvistumaan. Meidän ei pidä antaa omaleimaisuuttamme pois.

Kansallisesta identiteetistä käyty keskustelu ei koskaan ole ollut täysin yhtenäistä, vaan aina on ollut erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja niin Suomessa kuin Alankomaissa. Kahden viime vuosikymmenen aikana selvästi toisistaan poikkeavat kertomukset ja kuvaukset ovat kuitenkin haastaneet toisiaan kovemmin kuin koskaan ennen. Alankomaissa kalvinisteilla ja katolisilla oli perinteisesti omat näkemyksensä maan historiasta, Suomessa vastaavaa vastakkainasettelua Suomesta ja suomalaisuudesta ei liene ollut koskaan aikaisemmin. Perussuomalaisten vahva kannatus äänestäjien keskuudessa kertoo ainakin joiltain osin myös puolueen ajaman Suomi-kuvan kannatuksesta suomalaisten mielissä.

Halla-ahon johtamien perussuomalaisten rooli suomalaisessa politiikassa poikkeaa niin suuresti muista, perinteisemmistä puolueista, että helposti tulee pitäneeksi myös heidän linjauksiaan selvästi muiden puolueiden kannanotoista poikkeavina. Monessa asiassa näin varmasti onkin. Vaikuttaa siltä, että muilla puolueilla ei ole ollut viime aikoina suurta kiinnostusta alkaa käsitellä kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Epäsuorasti ohjelmista voi kuitenkin lukea, että niissä ennemmin käsitellään Suomea 1990-luvulla tapahtuneen käänteen mukaisesti: eurooppalaisuutta korostaen, moninaisuuden mainiten ja tulevaisuuteen katsoen.

Tässä ilmapiirissä helposti unohtuu, että perussuomalaisten piirissä esitetty näkemys suomalaisuudesta on sellainen, joka oli aiheesta käytävässä keskustelussa valtavirtaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Puolueen piiristä ajoittain tulevat hyvin jyrkät lausunnot saattavat vaikeuttaa tämän havainnon tekemistä. Toisaalta voidaan myös ajatella, että yksi syy uusnationalistisen puolueen myöhäiselle menestykselle suomalaisessa politiikassa johtuu juuri siitä, että tällä viestillä ei pitkään ollut samaa uutuusarvoa kuin esimerkiksi Alankomaissa. Lisäksi on mahdollista, että osa suosion vakaudesta vuodesta 2011 lähtien perustuu siihen, että puolueen Suomi-kuva on varsinkin vanhemmille suomalaisille niin tuttu ja turvallisuuden tunnetta lisäävä.

Lopuksi

Kansallinen identiteetti on ihmisten tekemä asia. Samuel P. Huntingtonia siteeratakseni: ”[I]dentities are, overwhelmingly, constructed. People make their identity, under varying degrees of pressure, inducements, and freedom. In an oft-quoted phrase, Benedict Anderson described nations as ‘imagined communities.’ Identities are imagined selves: they are what we think we are and what we want to be.” (23)

Kollektiivisen identiteetin, niin kuin myös yksilöiden henkilökohtaisen identiteetin, on oltava uskottava. Ryhmäidentiteetin on lisäksi oltava uskottava sekä ryhmään kuuluville henkilöille että sen ulkopuolisille tahoille. Asiasta käydään suoraan tai epäsuorasti koko ajan keskustelua, koska se on olennainen osa ryhmien välistä vuorovaikutusta. Voinee sanoa, että keskustelu identiteetistä on aina sen kriisin merkki. Aikoina, jolloin sekä sisäisesti että ulkoisesti vallitsee yhteisymmärrys identiteetin määrittelystä ja kuvauksesta, siitä ei ole erikseen tarvetta puhuakaan.

Ei ole varmaan mikään ihme, että siitä on viime aikoina puhuttu niin paljon. Kriisi voi olla seurausta yhteiskunnan uudenlaisesta jakautumisesta, mutta se voi olla myös osoitus kansakunnan kuvan päivittämisen tarpeesta. Viimeksi mainitussa tapauksessa sitä ei ole missään tapauksessa syytä pitää kielteisenä seikkana, vaan myös myönteisenä mahdollisuutena katsoa asioita uusin silmin ja pohtia uusien asioiden ja ilmiöiden roolia omassa maassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Kirjoitin väitöskirjani viimeisessä luvussa juuri tästä asiasta, sekä tarpeesta että velvollisuudesta pohtia suomalaisuutta (ja alankomaalaisuutta) uudelleen. Vaikka tässä välissä on molemmissa maissa tapahtunut paljon, nuo pohdinnat eivät tunnu vanhentuneilta. Ehkä ennemmin päinvastoin: yhteiskunnat ovat muuttuneet suuresti, käsitykset kansakunnasta kaikesta edellä mainitusta huolimatta paljon vähemmän. Aiheesta käytävää keskustelua hallitsevat tahot, jotka suhtautuvat kriittisesti tai jopa kielteisesti muutokseen, katsovat nostalgisesti menneisyyteen ja rakentavat ennemmin ulossulkevaa kuin sisäänsulkevaa suomalaisuutta ja hollantilaisuutta.

Viittasin väitöskirjassani, että uusien esitysten tekeminen ihmisten suhteista yhteisöihinsä, yhteisöjen suhteista toisiinsa ja valtioon on ”runoilijan tehtävä”. Tarkoitin tällä sitä, että tämän tehtävän suorittaminen vaatii niin paljon luovuutta ja ilmaisuvoimaa, että siihen pystyvät ainoastaan taiteilijat laajasti ymmärrettynä. Erityinen rooli on varmasti yhä kirjailijoilla, kuvataiteilijoilla sekä elokuvan ja musiikin tekijöillä, mutta myös sosiaalisen median uutta luovilla vaikuttajilla. He kykenevät antamaan tämän päivän suomalaisuudelle uutta sisältöä, joka puolestaan paljastaa kansallisen identiteetin muodon. Toivottavasti tämä muoto antaa tilaa erilaisuudelle, löytää erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä, tarjoaa välineitä katsoa tulevaisuuteen sekä luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien Suomessa asuvien kesken.

Iskelmälaulaja Lauri Tähkä julkaisi vuonna 2016 kappaleen Minun Suomeni. Internetistä löytyvien kommenttien perusteella sen perinteistä luontopainotteista Suomi-kuvastoa toistava sanoitus on löytänyt tiensä monien suomalaisten sydämeen. Kansallisen identiteetin poliittisuuden näkökulmasta Tähkän kappaleen sanoitus ei kotimaanostalgiassaan ja isänmaanrakkaudessaan tuo esille kovin merkittäviä näkökulmia. Kiinnostavaa on kuitenkin, että paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Antti Tuiskun versiossa sanoitus on pistetty suureksi osaksi uusiksi tavalla, joka osoittaa tekijänsä kyvystä sekä nähdä tällaisen kappaleen potentiaali että mahdollisuus sanoittaa ja kuvittaa Suomea muutenkin kuin sillä perinteisellä tavalla (ks. myös Haarma 2019). Siihen on hyvä lopettaa.

Minun Suomeni on isänmaa rajaton

Ei oo me ja ne muut

Vaan taivaalla kuu joka loistaa kaikille

Minun Suomeni on kesäyö loputon

Raanujärvellä saa isän kaa kalastaa

Lapsen mieli ikuinen

Sitä kun aattelen, minä ymmärrän sen

Kaikki muuttuu, ja me mukana sen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on leipäjono loputon

Ei kaikille saa elämää ihanaa

Täällä töissä raadetaan

Minun Suomeni on vielä suvaitsematon

Vieläkin vaikeaa täällä on tunnustaa

Ketä oikein rakastaa

Tätä kun katselen

Kaikkee ymmärrä en

Oonko riittävän suomalainen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Lähteet

Anttonen, Pertti. 1996. Introduction: Tradition and Political Identity. Teoksessa Anttonen, Pertti (toim.): Making Europe in Nordic Contexts. NIF Publications, Turku.

Baumeister, Roy F. 1986. Identity. Cultural Change and the Struggle for Self. Oxford University Press, Oxford.

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Haarma, Jukka. 2019. Antti Tuiskun Suomi. Kirjoituksia musiikista -blogi. http://haarma.com/2019/10/antti-tuiskun-suomi/

Huntington, Samuel P. (2004) Who are We? America’s Great Debate. The Free Press, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Scheffer, Paul. 2000. Het multiculturele drama. NRC Handelsblad 29.1.2000.

Uschanov, Tommi. 2021. Ja tässä sitä ollaan. Helsingin Sanomat 22.1.2021.

Walzer, Michael. 1997. On toleration. Yale University Press, New Haven.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa tässä valtion puitteissa sijaitsevaa yhdessä elämisen ja toiminnan tilaa, johon sisältyy sekä kansalaisuuden (esim. puolueet) että kansallisuuden (esim. urheilu ja kulttuuri) aspekteja ja sekä yksilöllistä että kollektiivista toimintaa.

Identiteettitriptyykki osa 2: Fukuyama

Kolmen identiteettiä käsittelevän kirjoituksen sarjan ensimmäisessä osassa esittelin ja analysoin belgianflaamilaisen poliitikon Bart de Weverin ajatuksia kansallisesta ja eurooppalaisesta identiteetistä sekä yhteiskunnan kehittymisen ja säilymisen mahdollisuuksista sellaisessa tilanteessa, jossa siihen kohdistuu lyhyen ajan sisällä laajamittaista kansainvälistä muuttoa. De Wever viittaa teoksessaan runsaasti Francis Fukuyamaan, mutta soveltaa tämän ajatuksia usein omiin flaamilais-eurooppalaisiin tarkoituksiinsa. Fukuyaman teoreettiset ja käsitteelliset lähtökohdat ovat myös hieman erilaiset, ja sikälikin on hyvä tarkastella hänen teostaan myös erikseen. Fukuyama käsittelee omassa kirjassaan identiteettipolitiikkaa myös laajemmassa kuin kansallisen identiteetin merkityksessä. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Taistelu tunnustuksesta: Francis Fukuyama ja identiteettipolitiikka

Johdanto

“This book would not have been written had Donald J. Trump not been elected president in November 2016.” Tällä lauseella alkaa Francis Fukuyaman teos Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Sen viimeisessä luvussa lukee puolestaan seuraavasti:“Our present world is simultaneously moving toward the opposing dystopias of hypercentralization and endless fragmentation.” Nämä kaksi lausetta määrittävät hyvin tekijän motivaatiota vuonna 2018 ilmestyneen kirjan kirjoittamiseksi. Yhtäältä tasolla teos kiinnittyy vahvasti Yhdysvaltain päivänpolitikkaan, toisaalta alueellisesti laajempaan ja ajallisesti pidempään kehykseen ja kehitykseen.

Olen käyttänyt Fukuyamaa paljon esitelmissäni, luennoillani ja kirjoituksissani, tai hänen ajatustaan historian lopusta, jonka hän esitti ensimmäisen kerran vuonna 1989 ilmestyneessä artikkelissa. Tarkemmin ottaen olen hyödyntänyt sitä ainakin osittain virheellistä tulkintaa, joka tästä teesistä kylmän sodan päättymisen jälkeisessä innostuksessa tehtiin. Fukuyama ei itse väittänyt, että historian loppu sanan tavanomaisessa merkityksessä olisi käsillä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen vaikutti kuitenkin siltä, että aatteellinen taistelu maailmassa olisi ohi, koska kapitalistiselle markkinataloudelle ja liberaalille demokratialle ei kommunistisen järjestelmän hajoamisen jälkeen ollut enää olemassa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tämä ei kuitenkaan olisi ihmisenä olemisen kannalta välttämättä mikään merkittävä edistysaskel, kuten hän kirjoitti vuonna 1992 ilmestyneen kirjansa The End of History and the Last Man lopussa.[1]

The end of history would mean the end of wars and bloody revolutions. Agreeing on ends, men would have no large causes for which to fight. They would satisfy their needs through economic activity, but they would no longer have to risk their lives in battle. They would, in other words, become animals again, as they were before the bloody battle that began history. A dog is content to sleep in the sun all day provided he is fed, because he is not dissatisfied with what he is. He does not worry that other dogs are doing better than him, or that his career as a dog has stagnated, or that dogs are being oppressed in a distant part of the world. If man reaches a society in which he has succeeded in abolishing injustice, his life will come to resemble that of the dog. Human life, then, involves a curious paradox: it seems to require injustice, for the struggle against injustice is what calls forth what is highest in man.

Rohkenen epäillä, että kolmen viime vuosikymmenen aikana ihmiskunta ei ole saanut itsestään parastaan esiin ainakaan liiaksi määrin. Se on kuitenkin selvää, että kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta ja muuta tyytymättömyyttä on ollut riittämiin. Poliittista elämää ei millään muotoa voi kutsua olemassaoloonsa tyytyväisen koiran torkkumiseksi aurinkoisella ja häiriöttömällä takapihalla. Historia jatkuu, ja Fukuyama yrittää kirjassaan vastata miten näin on käynyt ja mitä nyt pitäisi tehdä. Kuten nuo alussa mainitut lauseen osoittavat, hän on huolissaan siitä tilanteesta, mihin on ajauduttu, ja siitä suunnasta, mihin kehitys meidät vielä saattaa johtaa.

Thymos maailmaa pyörittää

De Weverin tavoin Fukuyama pohjaa ajatuksensa antiikin ajoihin. Rooman valtakunnan nousun ja tuhon sijasta hän palaa kuitenkin kreikkalaisen filosofi Platonin ajatuksiin. Täältä hän löytää perusteet omalle tavalleen ymmärtää identiteetti siten, että sen merkitystä tämän päivän maailmassa voidaan selvittää tarkemmin. Fukuyaman mukaan identiteetti rakentuu ensisijaisesti erottelusta ja jännitteestä oman sisäisen minuuden ja ulkopuolisen maailman sosiaalisten sääntöjen ja normien välillä. Sisäinen minuus muodostaa perustan yksilöllisen ja omakohtaisen ihmisarvon kokemukselle, joka hakee tunnustusta ja arvonantoa. Ellei tätä tunnustusta ja arvostusta tule, ihmisestä tulee tyytymätön.

Platonin filosofiaan nojaava käsitys tunnustusta hakevasta sielunosasta on tuttu jo Fukuyaman aikaisemmista kirjoituksista. Sokrateen suulla Platon kertoo Valtio-teoksessaan, että ihmisen sielu koostuu järkevästä osasta ja haluavasta tai himoitsevasta osasta sekä näiden lisäksi tunnustusta ja arvostusta hakevasta thymoksesta. Fukuyama kritisoi teoksessaan taloustieteellistä ajattelua siitä, että tätä ihmisenä olemisen kolmatta ulottuvuutta ei ole otettu riittävästi huomioon. Siksi ei ole myöskään kyetty kunnolla selittämään sosiaalisen elämän ilmiöitä, jotka eivät kytkeydy suoraan aineellisten etujen tavoitteluun.

Thymoksella on kaksi muotoa. Megalothymia viittaa haluun tulla tunnustetuksi muita parempana. Hierarkkisesti järjestyneissä yhteiskunnissa tämä käsitys yksien ylemmyydestä toisiin nähden oli sosiaalisen järjestyksen ylläpitämisen tärkeä edellytys. Yhteiskuntien demokratisoituessa tärkeämmäksi nousee kuitenkin isothymia eli tarve tulla tunnustetuksi samanarvoisena kuin muut. Siirtymä megalothymiasta isothymiaan edellytti kuitenkin sisäisen ja ulkoisen minuuden erottamista toisistaan. Tämän havainnon Fukuyama paikallistaa saksalaisen munkin ja teologin ja katolisen kirkon kriitikon, Martti Lutherin ajatteluun.

Lutherin mielestä Jumalan silmissä ratkaisevaa eivät ole ulkoiset teot vaan ihmisen sisäinen vakaumus, usko Jumalaan. Tämä havainto avasi samalla tien vallitsevien sosiaalisten olosuhteiden arvostelulle ja pyrkimykselle niiden muuttamiseksi siten, että ne tukisivat uskovan ihmisen ja armollisen Jumalan välisen suhteen rakentumista oikealla tavalla. Fukuyama ei kuitenkaan pidä Lutheria modernina ajattelijana, koska tätä kiinnostivat nimenomaan pelastuminen uskonnollisena kysymyksenä ja kirkkoinstituution olemassaolon ja toiminnan perusteet, eikä maallisen elämän epäoikeudenmukaisuus. Askel kohti nykypäivän identiteettipolitiikkaa vaati henkilökohtaisen minäkäsityksen ja sen yhteiskuntasuhteen sekularisaatiota.

Tässä identiteetin maallistumisessa tärkeä hahmo on puolestaan ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau. Luther uskoi perisyntiopin mukaisesti ihmisten sisäsyntyiseen turmeltuneisuuteen, kun taas Rousseau väitti, että ennen yhteiskunnallista elämää vallinneessa luonnontilassa ihmiset olivat viattomia. Maatalouden, kaupunkien ja valtioiden myötä rakentuneet talouden, sosiaalisen ja poliittisen elämän järjestelmät eriarvoisuuksineen ja valtarakenteineen olivat irrottaneet ihmiset alkuperäisestä hyvyydestään ja onnellisuudestaan. Asiain tilan korjaamiseksi yhteiskuntaa oli muutettava ja ihminen vapautettava sosiaalisten sääntöjen kahleista.

Tietoisuus ristiriidasta syvimmän henkilökohtaisen olemuksensa ja ulkoa tulevan paineen välillä on heikosti kehittynyt tai ikään kuin unessa ihmisillä, joiden paikka maailmassa on itsestään selvä, maallisen tai uskonnollisen järjestyksen tai olosuhteiden sanelema. Tilanne muuttuu, kun mahdollisuudet valita lisääntyvät, itsestäänselvyydet heikkenevät ja sääntöjen kunnioittaminen vähenee. Näin on tapahtunut parin-kolmen viime vuosisadan aikana siinä prosessissa, jota on ollut tapana kutsua modernisaatioksi. Siihen liittyvät elimellisesti muun muassa kaupankäynnin lisääntyminen ja kapitalismin synty, viestintä- ja liikennevälineiden huima kehitys, lukutaidon yleistyminen ja painotuotteiden leviäminen.

Fukuyaman mukaan saksalainen filosofi G. W. F. Hegel oli ensimmäinen, joka paikansi ihmiskunnan historian ratkaisevaksi voimanlähteeksi nimenomaan inhimillisen pyrkimyksen ulkopuolelta saatuun tunnustukseen. Sen pohjalla on orjan ja hänen omistajansa välinen kamppailu keskinäisestä tunnustamisesta ja arvon antamisesta toiselle ihmisenä. Ranskan vuoden 1789 vallankumoukseen sisältyvä ajatus jokaisen yksilön sisäsyntyisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta oli hänelle tämän kehityksen täyttymys. Jäljelle jäisi vain aatteen ulottaminen kaikkialle maailmaan. Tässä mielessä historia oli silloinkin päättynyt.

Yhteisen ja tasa-arvoisen ihmisarvon käsityksen vakiinnuttaminen ja levittäminen ovat kuitenkin osoittautuneet kivuliaammiksi prosesseiksi kuin miten asian ehkä saattoi valistuksen optimismissa ja romantiikan idealismissa nähdä. Uusia ajatuksia ei kaikkialla otettu avosylin vastaan, toisaalla niiden tarjoamia mahdollisuuksia haluttiin hyödyntää enemmän kuin oli ajateltu hyväksi. Lisäksi Ranskan vallankumouksesta ei lähtenyt liikkeelle yhtä identiteettipoliittista ketjua vaan kaksi. Yksilöiden arvon tunnustamisen lisäksi tunnustamista alkoivat vaatia myös erilaiset ryhmät ja yhteisöt.

Vapaat yksilöt ja yhteisöt

Yksilön autonomiaa ja yhdenvertaisuutta korostavat säännökset on kirjattu useiden maiden perustuslakiin, usein tarkemmin määrittelemättä, mitä autonomialla tarkoitetaan ja mitkä ovat sen rajat. Yksilönvapauksien ja -oikeuksien jatkuva laajentuminen tuotti paitsi emansipaatiota myös moraalista hämmennystä, kun käyttäytymistä rajoittaneet ja ohjanneet säännöt katosivat tai ainakin heikkenivät. Friedrich Nietzschen termein Jumala oli kuollut, uskonnollinen auktoriteetti oli kadonnut näyttämöltä, ja sen myötä ihmisillä oli vapaus, mutta samalla velvollisuus tehdä omat valintansa ja päätöksensä.

1990-luvun lopulla tämä johti individualismiin, jota Fukuyama kutsuu ekspressiiviseksi. Siinä vapaus tarkoittaa äärimmilleen vietyä oikeutta määritellä itse oman olemassaolonsa tapa, asioille antamansa merkitykset ja jopa maailmankaikkeuden luonne ja inhimillisen elämän mysteeri. Samalla yhdessä elämisen ja toimimisen edellytykset heikkenevät. ”If we do not agree on minimal common culture, we cannot cooperate on shared tasks and will not regard the same institutions as legitimate; indeed we will not even be able to communicate with another absent a common language with mutually understood meanings.”

Samaan aikaan olivatkin vahvistumassa myös kollektiiviset identiteetit. Fukuyaman mukaan suuri osa ihmisistä ei haluakaan kaikkien arvojen uudelleenarviointia, vaan he kaipaavat sosiaalista järjestystä. Vapaus valita rajattomista mahdollisuuksista tuottaa turvattomuuden ja vieraantumisen tunteita. Ihmiset eivät herää tietoisuuteen omasta itsestään vailla sääntöjä ja pidäkkeitä, vaan päinvastoin he kadottavat varmuuden siitä, keitä he oikeasti ovat. Henkilökohtaisen identiteetin kriisi johtaa sellaisen yhteisen identiteetin etsintään, joka palauttaisi yksilöille heidän sosiaaliset kytköksensä ja valinnoille moraalisen perustan.

Varmuuksien menettäminen, minuuden kadottaminen ja sosiaalisten suhteiden katkeaminen ovat Fukuyaman mielestä olennainen syy kansallisuusaatteen syntyyn ja voimistumiseen. Sen kanssa rinnan hän käsittelee myös poliittista islamia. Nationalismi ja islamismi ovat hänen mielestään kolikon kaksi puolta siinä mielessä, että molemmat ilmentävät alistetun tai tukahdutetun ryhmäidentiteetin pyrkimystä saada julkista tunnustusta ja arvostusta. Ne ovat ideologioita, jotka auttavat ihmisiä ymmärtämään oman yksinäisyytensä ja hämmennyksensä perimmäisiä syitä ja jotka osoittavat onnettomalle ihmiselle syyllisen heidän hätäänsä ja ahdinkoonsa. Molemmat ovat myös eksklusiivisia yhteisöjä: ulkopuolelle rajataan ne, jotka eivät kuulu samaan kansakuntaan tai tunnusta samaa uskontoa.

Vaikka Fukuyama kritisoikin taloustieteilijöitä, hän paikantaa tämän uuden tyytymättömyyden tai jopa katkeruuden ja kaunan myös aineellisten olosuhteiden heikkenemiseen, globaalin eriarvoisuuden kasvuun ja länsimaiden keskiluokan suhteelliseen köyhtymiseen ja epävarmuuden lisääntymiseen. Varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole materiaalisissa asioissa, vaan siinä, että köyhyys tarkoittaa myös näkymättömäksi muuttumista ja siten oman arvostuksensa menettämistä muiden silmissä. Uusnationalistit, populistit ja uskonkiihkoilijat käyttävät hyväkseen avautuvan tilanteen. Nationalistien silmissä syntipukki on usein maahanmuuttaja ja maahanmuuttoa edistänyt poliittinen eliitti, islamisteille länsimaiden arvojärjestelmä ja valta-asema.

Hajoava yhteiskunta

Fukuyaman mukaan länsimaissa alettiin viime vuosisadan jälkipuoliskolla entistä vahvemmin ajatella, että julkisen vallan tehtävänä ei ole niinkään suojella yksilöiden perimmäisiä oikeuksia kuin luoda puitteet ihmisten sisäisen minuuden täydelle toteuttamiselle ja myös rohkaista siihen. Omanarvontunnon merkitys kasvoi, eikä enää ollut niin paljon väliä sillä, millä tavalla itseään toteutti, kunhan toteutti. Uskonnon roolin yhteiskunnassa otti terapia, ja uskonto itse muuntui lähemmäksi terapeuttista toimintaa. Bart de Weverin tavoin Fukuyama on siten konservatiivinen kulttuurikriitikko, joskin arvostelun kohteet ovat hieman erilaiset.

Näin syntyivät mahdollisuudet entistä vahvemmalle identiteettipoliittiselle toiminnalle. Yhteiskunta jakautui aina vain pienempiin ja tiiviimpiin ryhmiin, jotka entistä äänekkäämmin kielsivät yhteisön ulkopuolisilta oikeuden puhua heidän äänellään tai heidän puolestaan. Vain ryhmän sisällä asiat voidaan kokea niin kuin ne todella ovat, eletyn elämän kautta. Henkilökohtainen ja poliittinen liittyvät toisiinsa ja pönkittävät toisiaan. Samalla rapautuvat ryhmärajojen ylitse ulottuvat samuuden ja yhteisyyden kokemukset ja keskustelu eri yhteisöihin kuuluvien ihmisten välillä vaikeutuu. Usko jaettuun todellisuuteen heikkenee.

Perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon politiikassa väljähtyy ja muuttaa muotoaan. Vasemmisto innostuu erilaisista alakulttuureista ja elämäntavoista ja maahanmuuttajien oikeuksia korostavasta multikulturalismista. Työväenluokan sijasta halutaan tukea valtakulttuurista sivuun jääneiden syrjäytyneiden ryhmien yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Fukuyama toki myöntää, että taustalla on myös todellista eriarvoisuutta, syrjintää ja vähemmistöjen oikeuksien laiminlyöntiä. Liberaalin vasemmiston kannatuksen saattoivat kuitenkin saada myös esimerkiksi konservatiiviset islamilaiset ryhmät ja organisaatiot, joiden katsottiin edustavan islamilaista uskontoa ja kulttuuria autenttisimmin.

Poliittinen oikeisto, etenkin uusi nationalistinen radikaalioikeisto omaksui puolestaan joitain perinteisesti vasemmistolaisia ajattelun ja toiminnan tapoja. Epävarmuudessa eläville kerrotaan, että he ovat järjestelmän uhreja, joiden edut on sivuutettu esimerkiksi globaalin markkinatalouden, eurooppalaisen integraation tai kansainvälisen muuttoliikkeen alttareilla. Alennustilan aiheuttanut sosiaalinen ja poliittinen järjestelmä eli valtamedia ja poliittinen eliitti on syrjäytettävä, koska se ei huomaa kansan hätää, eikä ole siitä edes kiinnostunut. Perinteisten arvojen kannattajien ja kansakuntaa korkeimpana arvona pitävien olemassa oloa ei tunnusteta eikä arvosteta.

Ongelmana on siis identiteettipolitiikan valtavirtaistuminen ja nouseminen sekä yhteisten asioiden järjestämisen ja hoitamisen että laaja-alaisten ja kauaskantoisten uudistustarpeiden edelle. Tämä kehitys pitäisi saada käännetyksi ennen kuin on liian myöhäistä. De Weverin tavoin on Fukuyaman mielestä hyväksyttävä yhteiskuntien sisäinen moninaisuus, mutta samalla pyrittävä ylläpitämään ja vahvistamaan sellaisia laajoja ja kokoavia kansallisia identiteettejä, joiden puitteissa yhteisten tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamiseen pyrkiminen on mahdollista. Näitä kirjoja yhdistää tarve rakentaa uusi ”me”, joka yhdistää erilaisia ryhmäidentiteettejä toimivaksi kokonaisuudeksi ja onnistuu tällä tavalla haastamaan populistisen ja pahimmillaan rasistisen uusnationalistisen identiteettipolitiikan.

Fukuyaman kirja on kirjoitettu ennen tammikuun 2021 kaoottista päivää, jolloin väkijoukko tunkeutui Yhdysvaltain kongressirakennukseen. Vakaidenkin yhteiskuntien sortuminen on kuitenkin hänelle jo tuolloin todellinen mahdollisuus, ja esimerkkinä väkivallalla koossa pidetystä, mutta vailla kansallista identiteettiä olleesta valtiosta käy Bashar al-Assadin johtama ja sisällissotaan luisuva Syyria.

Uusi kansallinen identiteetti

Kansallinen identiteetti on Fukuyaman mukaan edellytys hyvin toimivalle yhteiskunnalle. Se on tärkeä etenkin silloin, kun yhteiskunta koostuu useista ryhmistä ja yhteisöistä. Kansallinen identiteetti pitää koossa suuria valtioita, joiden kyky puolustaa itseään on parempi kuin pienten maiden. Se edistää hyvää hallintoa ja vähentää korruptiota, koska poliitikot ja virkamiehet kokevat olevansa samassa veneessä. Yhteenkuuluvuuden tunne on hyödyllistä myös kansantalouden kannalta, koska yhteiseksi koetussa taloudessa toimitaan ryhmärajojen ylitse. Ylipäätään kansallinen identiteetti lisää keskinäistä luottamusta ja laventaa yhteiskunnan jäsenten sosiaalista pääomaa. Sen avulla voidaan rakentaa sosiaalisia turvaverkkoja, ja viime kädessä se on myös liberaalin demokratian yksi edellytys, koska tämä poliittisen järjestelmän muoto voidaan nähdä myös kansalaisten keskinäisenä sopimuksena. Kansallinen identiteetti ilmenee monin tavoin.

National identity begins with a shared belief in the legitimacy of the country’s political system whether that system is democratic or not. Identity can be embodied in formal laws and institutions that dictate, for example, what the educational system will teach children about their country’s past, or what will be considered an official national language. But national identity also extends into the realm of culture and values. It consists of the stories that people tell about themselves: where they come from, what they celebrate, their shared historical memories, what it takes to become a genuine member of the community.

Kansallinen identiteetti on heikoissa kantimissa Yhdysvalloissa, mutta hyvin ei mene Fukuyaman mukaan Euroopallakaan. Yhdentymishankkeen alkuvaiheessa pyrittiin ottamaan etäisyyttä vuosisadan alkupuolen fasismiksikin muodostuneeseen aggressiiviseen etnonationalismiin. Ylikansallisen eurooppalaisen identiteettikertomuksen sijaan tavoitteena oli kuitenkin avarampi tietoisuus ilman nationalistista käsitteistä ja kuvastoa. Eurooppa ilman selviä määritelmiä ja kertomuksia ei kuitenkaan ole onnistunut valloittamaan jäsenmaiden kansalaisten mieliä ja sydäntä eikä korvaamaan kansallista yhteenkuuluvuutta. (Todettakoon, että asiaan havahduttiin vuosituhannen vaihteella ja alettiin tuottaa tasoltaan vaihtelevia Eurooppa-aiheisia julkaisuja, kuten sarjakuvia.) Laajamittainen maahanmuutto on entisestään vaikeuttanut yhteisyyden kokemusta. Tosin Fukuyaman mukaan Eurooppaa ei uhkaa niinkään maahanmuutto kuin muuttoliikkeen ja kulttuurisen moninaistumisen synnyttämä poliittinen reaktio. Fukuyama näkee myös Brexitin virheratkaisuna.

Mitä sitten olisi tehtävä? Fukuyaman vastaukset ovat yleisemmällä tasolla kuin de Weverin. Se johtuu osittain siitä, että hän käsittelee identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa ylipäätään laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Lisäksi hän pohtii sekä eurooppalaisia että amerikkalaisia haasteita, yhdessä ja erikseen. De Weverin fokus oli rajatummin yhtäältä Belgian hollanninkielisessä pohjoisosassa, Flanderissa, toisaalta Euroopan unionissa.

Kansalaisuus ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat Fukuyamallekin tärkeitä. Hän toivoisi Euroopan unionin voivan joskus kehittyä sellaiseksi yhteisöksi, jonka liberaalin demokratian arvojen ja periaatteiden varaan rakennettu kansalaisuus ylittäisi kansalliset kansalaisuudet ja niitä koskevan lainsäädännön. Tällaista ei kuitenkaan ole välittömässä näköpiirissä. Siksi jäsenmaiden kansallisia säädöksiä pitäisi uudistaa siten, että valtion alue (ius soli) syrjäyttäisi etnisyyteen liittyvät (ius sanguinis) kansalaisuuden kriteerit. Kansalaisuuden saamiselle pitäisi kuitenkin olla selvät ehdot. Fukuyamakin kannattaa uskollisuudenvalaa tai sen kaltaista julistusta, jossa vakuutetaan valtiolle lojaalisuutta. Kansalaisilla tulee puolestaan olla selvästi enemmän oikeuksia kuin niillä, joilla kansalaisuutta ei ole.

Yleiseurooppalaisen kansalaisuuden lisäksi Fukuyama toivoo yhteiseurooppalainen identiteetin muodostumista. Koska Eurooppa on moninainen, sen pitäisi omalla tavallaan vastata amerikkalaista kansallista uskonkappaletta e pluribus unum, ja ”moninaisuudessaan yhtenäinen” onkin toki ollut Euroopan unionin motto jo vuosituhannen vaihteesta lähtien. Valtiotason kansallisissa identiteeteissäkin pitäisi samoin kuin kansalaisuuden kriteereissä irtautua ahdasrajaisista määrittelyistä. Fukuyamakin kannattaa Bassam Tibin ajatusta ydinkulttuureista, joskin tämän asian käsittely jää teoksessa varsin suppeaksi.

Ylipäätään Euroopan pitäisi ottaa mallia Yhdysvalloista. USA on ollut lähtökohtaisesti avoin uusille tulijoille ja valmis hyväksymään amerikkalaisiksi kaikki, jotka hyväksyvät ja omaksuvat amerikkalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin keskeiset opinkappaleet (creedal identity). Tämä näkemys on Euroopassa vielä uusi, ja monet vastustavatkin sitä. Maahanmuuttajien vastaanotto Euroopassa saa kritiikkiä myös kansallisten kotouttamispolitiikkojen heterogeenisuuden vuoksi. Lisäksi muuttajille annettuja lupauksia kotoutumisen edistämisestä ei useinkaan pystytä lunastamaan.

Fukuyaman mukaan maahanmuutto hyödyttää yleisesti ottaen yhteiskuntia. Jokaisella valtiolla ja myös Euroopan unionilla on kuitenkin paitsi oikeus myös velvollisuus pitää huolta rajojensa pitävyydestä ja määritellä niiden ylittämisen ehdot. Ellei tässä onnistuta, kansalaisten luottamus valtiota (tai EU:ta) kohtaan heikkenee. Yhteiskuntien pitää toisaalta välttää sitä, että maassa asuu suuria määriä ihmisiä vailla laillista oleskeluoikeutta mutta myös ilman realistista perspektiiviä lähteä sieltä pois. Paperittomuus pitkäaikaisena ja laajana ilmiönä on vahingollista koko yhteiskunnalle.

Ikään kuin jotain puuttuisi

Fukuyaman teoksesta jää hieman outo olo. Teos on kompakti, informatiivinen ja sujuvasti kirjoitettu ja kaikkineen miellyttävä lukea. Samanaikaisesti tuntuu kuitenkin kuin siitä puuttuisi jotain, mitä on vaikea täsmällisesti paikallistaa. Ehkä siksi, että tarkemmin ajatellen mieleen tulee useampiakin kriittisiä kysymyksiä.

Kyse voi olla hänen vakaumusta muistuttavasta kannastaan thymoksen merkityksestä ihmisille yksilöinä ja maailmanhistorian kehitykselle. Tunnustuksen tarpeella (joko muita parempana tai muiden kanssa tasavertaisena) on tietenkin ihmisille merkitystä, joillekin enemmän, toisille vähemmän, ja se voi johtaa myös kollektiiviseen järjestäytymiseen ja poliittiseen toimintaan. Thymoksen roolin vahvistuminen samalla kun ihmisten valinnanmahdollisuudet (ja -velvollisuudet) ovat lisääntyneet, on myös uskottava väite. Reitti Platonista Lutherin ja Rousseaun kautta Hegeliin ja oman aikamme identiteettipolitikkaan on kuitenkin kovin suoraviivainen ja vauhdikkaasti kuljettu. Tarina on kiehtova, mutta jään miettimään, onko se myös tosi.

Toinen päänvaivaa aiheuttava seikka on Fukuyaman tapa käyttää käsitteitä niitä juuri määrittelemättä. Se on hieman outoa, koska teos nimenomaan alkaa identiteetin käsitteen eksplisiittisellä määrittelyllä. Kansallisen identiteetin käsitettä Fukuyama käyttää siten, että on usein vaikea tietää, puhutaanko yksilön samastumisesta kansakuntaan, jonkin kansalliseksi määritellyn yhteisön identiteetistä vai tavoistamme ymmärtää jokin valtio tietynlaisena. (Kirjoitan tästä enemmän erikseen juttusarjan kolmannessa osassa). Fukuyama huomauttaa kriittisesti, että monessa perustuslaissa ja akateemisessa kirjoituksessa puhutaan yksilön autonomian käsitettä sitä määrittelemättä. Kuitenkin hänen oma tapansa puhua tunnustuksesta (recognition) ja arvostuksesta (dignity) jättää monin paikoin runsaasti tulkinnan varaa.

Täsmällisyyttä olisin toivonut enemmän myös hänen analyyseihinsa koskien nationalismia ja poliittista islamia tai islamismia sekä näiden välistä suhdetta. Fukuyama käyttää esimerkkejä lähempää ja kauempaa historiasta sekä omasta ajastamme kuvatessaan etenkin nationalismia, mutta myös islamin radikaalimpien tulkintojen poliittis-sosiaalista järjestäytymistä. Välissä tuntuu siltä, että samaan koriin sijoitetaan ilmiöitä, joiden välillä on toki yhtäläisyyksiä, mutta myös merkittäviä eroja. Usein valtion itsenäisyyteen tai yhdentymiseen tähtäävä 1800-lukulainen nationalismi olisi perusteltua erottaa selvemmin viime vuosikymmenten usein nostalgisesti menneisyyteen katsovasta nationalismista.

De Weverin tavoin Fukuyama näkee asioiden menneen huonompaan suuntaan etenkin 1960-luvun puolivälin jälkeen. 1900-luvun loppupuoliskoa on yleensä ollut tapana kuvata esimerkiksi tasa-arvon lisääntymisen, demokratian etenemisen ja suvaitsevaisuuden lisääntymisen voittokulkuna. Nyt se nähdäänkin yhteisen arvoperustan katoamisen, ryhmien sisäänpäin kääntymisen ja keskinäisen vuoropuhelun tukahduttamisen synkässä valossa. Fukuyaman tuomio ei ole niin emotionaalinen kuin de Weverillä, mutta hänenkin todistusaineistonsa jää lopulta varsin vähäiseksi. Jään kaipaamaan kokonaisvaltaisempaa analyysia ja vähäisempää helppojen maalitaulujen käyttöä.

Fukuyaman toimenpide-ehdotukset jäävät ylimalkaisiksi ja hajanaisiksi. Jos teos on kirjoitettu toteuttamiskelpoisten ideoiden välittäjäksi, niin tästä näkökulmasta katsottuna se kuitenkin tarjoaa päättäjille ja kansalaisille kovin vähän uusia eväitä. Yhtäällä tarkastellaan yleisellä tasolla kansalaisuutta ja sen saamisen ehtoja sekä kansallisen identiteetin tärkeyttä, toisaalla puhutaan yleisestä kansalaisvelvollisuudesta suorittaa asepalvelus tai vastaava siviilipalvelus ja varsin pitkästi Yhdysvalloissa ilman lupaa oleskelevien siirtolaisten aseman laillistamisesta. Ainakin minulle jää se vaikutelma, että kirjan viimeinen luku on kirjoitettukin viimeiseksi, vähän hätäisesti ja mieli jo uusissa intellektuaalisissa haasteissa. Epäilen, että suuresta lukijakunnasta huolimatta teos tuskin innostaa kovin monia tarttumaan härkää sarvista ja ryhtymään toimeen. Keskustelua se on toki synnyttänyt.

Suomi ja Fukuyama

Miltä Suomi näyttää Fukuyaman ajatusten ja ehdotusten valossa? Suomalaisessa politiikassa identiteettipolitiikka ja intressipolitiikka ovat olleet rinnakkain jo pitkään, olivathan Suomen ensimmäiset modernit puolueet kielipohjaiset suomalainen puolue ja ruotsalainen puolue, ja puoluejärjestelmä rakentui muutenkin useamman kuin yhden yhteiskunnallisen ristiriidan varaan. Monipuoluejärjestelmässä asia näyttäytyy ehkä ylipäätään vähän toisenlaisena kuin kaksipuoluejärjestelmässä. Jos vaalitapa on suhteellinen, myös joitain väestöryhmiä tai rajattuja intressejä edustavilla pienemmillä puolueilla on mahdollisuutensa menestyä vaaleissa.

Fukuyama harmittelee sitä, että eurooppalainen vasemmisto hylkäsi perinteisen kannattajakuntansa ja sen etujen ajamisen kääntyen tukemaan pienten ryhmien identiteettipolitiikkaa ja vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia korostavaa multikulturalismia. Hänen mukaansa tällöin pelikenttä avautui niin antiliberaaleille islamisteille kuin etnistä nationalismia kannattaville oikeistolaisille voimille. Tätä syytöstä kuulee Suomessakin, mutta en ole varma, onko näin tapahtunut ainakaan näin kahtiajakoisella tavalla. Eurooppalainen vasemmisto on kovin lavea käsite Britannian työväenluokasta Ruotsin sosiaalidemokraatteihin ja vallankumouksellisesta kommunismista ja anarkismista maltillisiin ja kompromissihakuisiin puolueisiin.

Teollisen työväestön osuus kaikista palkansaajista oli korkeimmillaankin Suomessa melko pieni, ja toisen maailmansodan jälkeen Suomi muuttua vauhdilla palveluelinkeinoihin perustuvaksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, jossa keskiluokka kasvoi selvästi suurimmaksi sosiaaliseksi kerrostumaksi. Vasemmiston, varsinkin sosiaalidemokraattien, menestys politiikassa riippui jo varhain laajojen kansanpiirien kannatuksesta. Toisaalta esimerkiksi naisten, seksuaalivähemmistöjen tai saamelaisten ja romanien aseman parantamista ei voi pitää pelkästään vasemmiston ansiona, vaikka monilla sosiaalidemokraattisilla tai kansandemokraattisilla poliitikoilla olikin näissä prosesseissa merkittävä rooli. Suomalaisessa politiikassa useimmista kysymyksistä vallitsi varsin laaja konsensus 1900-luvun lopulla.

Mitä tulee kansalaisuuslainsäädäntöön, Fukuyama suosittaa kansalaisuuden erottamista etnisyydestä. Suomessa lapsi saa kansalaisuuden syntymän perusteella automaattisesti, jos äiti on Suomen kansalainen, sekä eräillä muilla perusteilla, mutta asiaa ei ole kytketty etniseen suomalaisuuteen. Suomessa syntynyt henkilö ei ole automaattisesti Suomen kansalainen muuten kuin eräissä pakolaisuuteen liittyvissä erityistapauksissa. Suomen kansalaisuuden on jo pitkään voinut saada hakemuksesta täytettyään eräät kriteerit, joihin kuuluu muun muassa tietyt asumisaikaa koskevat säännökset sekä suomen tai ruotsin kielen riittävän taidon osoittaminen, mutta ei kuitenkaan millään tavalla etnisyyttä. Tältä osin Suomessa ei siten olisi tarpeen tehdä muutoksia.

Suomessa ei kuitenkaan ole ollut käytössä testiä, jolla olisi mitattu kansalaisuuden saamiseksi edellytettyjä tietoja tai taitoja. Suomessa ei ole myöskään ole ollut kansalaisuuden saaneiden juhlallista valaa tai vakuutusta, jolla ilmennettäisiin paitsi lojaalisuutta valtiota kohtaan myös yhteiskunnassa tärkeiksi katsottujen arvojen ja normien hyväksymistä tai omaksumista. Fukuyama osoittautui siis tällaisen tiettyihin kansallisesti tärkeiksi katsottuihin opinkappaleisiin perustuvan kansallisen identiteetin ja yhteiskuntakäsityksen kannattajaksi. Koulujen opetuksen tulee Suomessa kuitenkin soveltaa tiettyä arvoperustaa, joka pitkälti vastaa Fukuyaman (ja de Weverin) mainitsemia liberaalidemokraattisia arvoja.

Vuoden 2003 uudistuksessa Suomen lainsäädäntö hyväksyi kaksoiskansalaisuuden aikaisempaa laajemmin. Tähän kaksoiskansalaisuuteen Fukuyama suhtautui kriittisesti, koska se saattaa johtaa lojaalisuusristiriitoihin etenkin konfliktitilanteissa. Hän nostaa esille myös Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoǧanin avoimet pyrkimykset vaikuttaa turkkilaistaustaisiin Saksassa. Vaikka kansalaisilla on Suomessa yhä enemmän oikeuksia kuin niillä, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta, 1990-luvun puolivälistä lähtien suuri osa oikeuksista on kuulunut kaikille Suomen oikeusjärjestelmän piirissä oleville henkilöille. Euroopan unionin kansalaisilla on myös sittemmin ollut Suomessa enemmän oikeuksia kuin ns. kolmansien maiden kansalaisilla.

Näiltä osin suomalainen järjestelmä poikkeaa siis Fukuyaman ehdotuksista, enkä itse osaa nähdä, että Suomessa pitäisikään toimia toisin. Sekä kaksoiskansalaisuuden sallimisesta että oikeuksien tarjoamisesta kaikille Suomessa asuville heidän kansalaisuudestaan riippumatta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen näkemyksensä suomalaisesta maanpuolustusvelvollisuudesta, jonka voi suorittaa aseellisena palveluksena tai siviilipalveluksena. Myös naiset voivat suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen. Järjestelyssä ei varmaan mennä niin pitkälle kuin Fukuyama ehdottaa, mutta pidemmälle kuin monissa muissa maissa Euroopassakin.

Voidaan myös kysyä, onko tilanne Suomessa niin huolestuttava kuin miten Fukuyama antaa yleisesti ottaen ymmärtää. Hänen mukaansa tässä esiteltyä teosta ei siis olisi kirjoitettu ilman Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi. Mitään vastaavaa ei tietenkään ole Suomessa tapahtunut, ja muutenkin tuntuu siltä, että suomalainen yhteiskunta ei ole likimainkaan niin jakautunut kuin Yhdysvallat, sen kummemmin poliittisesti kahteen riitaiseen puolueeseen kuin lukuisiin identiteettipoliittisiin ryhmiin. ”Äänestä Suomi takaisin” -iskulauseella kuntavaaleihin 2021 lähtevien Perussuomalaisten noin 20 prosentin kannatus jo kymmenen vuoden ajan kertoo tietenkin laajasta tyytymättömyydestä äänestäjien keskuudessa.

Vaikka tässä on tullut kritisoitua Fukuyaman teosta ja vaikka huolet vaikuttavat hieman liioitelluilta, kirjaan sisältyy kuitenkin myös tärkeätä sanomaa. Tämän viestin arvoa lisää se, että Fukuyama harjoittaa aikaisempien ajatustensa uudelleenarviointia ja itsekritiikkiäkin. Historia ei ole lopussa vielä pitkään aikaan. On paljon asioita, joita pitää miettiä, esimerkiksi sitä, miten demokratia saadaan toimimaan tehokkaasti ja vakaasti nykyisenkaltaisissa olosuhteissa. Olen samaa mieltä Fukuyaman kanssa siitä, että viime kädessä kyse on oikean tasapainon löytämisestä keskenään ristiriitaisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen keinojen välillä. Viime kädessä kaikki on kansalaisista kiinni.

Successful democracy depends not on optimization of its ideals, but balance: a balance between individual freedom and political equality; and between a capable state exercising legitimate power and the institutions of law and accountability that seek to constrain it. … [T]he effective recognition of citizens as equal adults with the capacity to make political choices is a minimal condition for being a liberal democracy. (48)

Linkki identiteettitriptyykin kolmanteen kirjoitukseen: https://pasisaukkonen.wordpress.com/2021/05/30/identiteettitriptyykki-osa-3-saukkonen/

Lähteet

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Näistä Fukuyaman kirjoista on ilmestynyt myös suomennokset Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) sekä Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (Docendo 2020). Olen kuitenkin käyttänyt tämän kirjoituksen laadinnassa englanninkielisiä alkuperäisteoksia ja siten jättänyt myös lainaukset englanninkielisiksi. Omat käsitteeni voivat siten paikoin poiketa suomennoksessa käytetyistä käsitteistä.