Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

  • Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
  • Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
  • Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
  • Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
  • Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
  • Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
  • Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
  • Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
  • Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
  • Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
  • Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
  • Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Mainokset

Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt Helsingin kaupunginkanslian Kvartti-blogissa 25.4.2019, ja se on luvalla julkaistu uudelleen tässä blogissa. Ks. aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29.4.2019.

Mitä suurempi osa ulkomaalaistaustaisista on Suomessa syntyneitä, sitä useammin vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä. Kaksi- ja monikielisyys lisääntyvät Suomessa nopeasti, ja tämä kehitys haastaa yksilöiden yksikielisyyteen perustuvan tilastoinnin.

Kuka on vieraskielinen? Tosielämän tasolla oikea vastaus on: ei kukaan. Mitä enemmän maahanmuutto muuttaa Helsingin ja muun Suomen väestörakenteita ja mitä enemmän puhumme tämän muutoksen vaikutuksista, sitä tärkeämpää on tehdä selväksi, mistä me oikein puhumme. Samoin on syytä miettiä, mitä käsitteitä ei kannata käyttää, ellei ole aivan pakko. Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta.

Havainnot etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla ja Helsingin seudun tuoreet väestöennusteet ovat viime viikkoina herättäneet paljon julkista keskustelua. Se on pitkälti kohdistunut nimenomaan vieraskielisen väestön määrän ja suhteellisen osuuden kasvuun sekä vieraskielisten sijoittumiseen tietyille alueille ja joihinkin kouluihin. Termiin vieraskielinen törmää medioissa toistuvasti, usein ilman sen kunnollista määrittelyä.

Keskustelua Suomessa tarvitaan, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan kieliperusteiseen erontekoon ”meidän” ja ”muiden” välillä on jo nyt ongelmallista, ja tulevaisuudessa nämä ongelmat vain pahenevat. Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen. Siksi yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä äidinkielen tilastoinnissa oikeastaan on kysymys ja minkälaisia pulmia siihen liittyy.

Suomen väestöä koskeviin rekisteritietoihin sisältyy henkilön äidinkieli. Tämän tiedon kerääminen ja tallentaminen väestörekisteriin ei ole kovin tavallista, eikä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa ole tietoja väestöön kuuluvien äidinkielestä. Suomessa tätä tietoa on tarvittu jo vuosikymmeniä maamme virallisen kaksikielisyyden vuoksi: kielitilaston ytimessä on tieto maamme suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä. Kielilaki määrittää yksilöiden äidinkielitiedon perusteella esimerkiksi sen, mitkä kunnat ovat yksi- ja mitkä kaksikielisiä.

Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen. Ensiksi opittu kieli voi myös esimerkiksi toiseen maahan muuton seurauksena tai vähemmistöjen syrjinnän vuoksi poistua käytöstä ja sen taito heikentyä.

Tieto rekisteröidystä äidinkielestä perustuu henkilön omaan ilmoitukseen tai Suomessa syntyneiden osalta yleensä vanhempien ilmoitukseen. Tätä tietoa viranomainen ei voi omin päin muuttaa. Joissain tapauksissa kielitieto ei vastaa sitä, mitä yleensä pitäisimme äidinkielenä. Vanhemmat voivat ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen tai ruotsin esimerkiksi syrjinnän tai muuten ei-toivotun kohtelun välttämiseksi. Suomen kieli voidaan antaa äidinkieleksi myös merkiksi suomalaisuuteen identifioitumisesta.

Toisaalta rekisteröidyksi äidinkieleksi on voinut jäädä jokin muu kieli kuin suomi tai ruotsi, vaikka tätä kieltä henkilö ei olisikaan koskaan kunnolla oppinut tai paljon elämässään käyttänyt. Viranomainen tai palvelujen järjestäjä tai tuottaja ei siten pelkästään rekisteröityä äidinkieltä koskevan tiedon perusteella voi koskaan olla täysin varma siitä, että kyseinen kieli todella on myös henkilön ensimmäinen tai parhaiten hallittu tai eniten kotona käytetty kieli.

Kielitilastoihimme sisältyy myös se ongelma, että se ei anna luotettavaa kuvaa kaikista Suomessa osatuista ja puhutuista äidinkielistä. Tilastoinnissa käytetyssä kansainvälisessä kielten luokittelustandardissa ISO 639-1 on 180 elävää kieltä. Maailmassa on kuitenkin paljon enemmän kieliä. On hyvin vaikea määritellä tarkasti, mikä itse asiassa on kieli, mutta joka tapauksessa niitä on tuhansia. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteitä hyödyntämällä päätynyt siihen tulokseen, että Suomessa puhutaan ainakin viittäsataa kieltä. Tosin jotkin kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei kaikkia kieliä käytetä Suomessa kommunikaation välineenä.

Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.

Suurin ongelma liittyy etenkin viimeaikaisen keskustelun huomioiden kuitenkin siihen, että Suomessa asuu entistä enemmän sellaisia Suomessa syntyneitä henkilöitä, joiden vanhemmat ovat aikanaan muuttaneet Suomeen. Näistä henkilöistä käytetään usein sellaista nimitystä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi, ja heitä voi pitää myös ensimmäisen polven suomalaisina. Vuoden 2018 alussa heitä oli Suomessa vajaa 63 000 ja Helsingissä noin 18 000 henkeä. Heidän määränsä ja osuutensa väestöstä kasvaa nopeasti, etenkin pääkaupunkiseudulla.

Suurella osalla näistä maahanmuuttajien lapsista rekisteröity äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja tästä syystä heidän luokitellaan tilastoissa vieraskielisiksi. Monet heistä ovat kuitenkin samalla myös suomen- ja/tai ruotsinkielisiä, ja tämä unohtuu nykyään usein vieraskielisistä puhuttaessa. He ovat voineet oppia suomea jo vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan, mutta myös asuinympäristöstään. Vaikka ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on joillain alueilla noussut nopeasti, kantaväestöön kuuluvat ovat kuitenkin Suomessa yhä kaikkialla enemmistönä, eikä suomen kieleltä voi arjessa välttyä.

Suuri osa maahanmuuttajien lapsista on saanut myös suomen- tai ruotsinkielistä varhaiskasvatusta. Miltei kaikki toisen sukupolven nuoret ovat käyneet suomen- tai ruotsinkielisistä koulua. Monet heistä tarvitsevat opintiensä alussa tukea koulunkäyntikielensä taidon parantamiseksi, mutta harvoin lähdetään liikkeelle nollasta. Suomen tai ruotsin kielen opettamisen sijaan voisi olla parempi puhua kielitaidon kehittämisestä. Opetuksen järjestäjillä olisi hyvä olla pelkkää kielitilastoa tarkempaa tietoa lasten kielitaidosta, jotta erilaiset tukitoimet osattaisiin kohdistaa ja ajoittaa oikein.

Ilmaisu ”vieraskielinen” on myös ongelmallinen, joidenkin mielestä suorastaan leimaava. Siinä on jotain järkeä ainoastaan siinä mielessä, että se on ”kotimaankielisten” (so. suomen-, ruotsin- ja usein myös saamenkielisiksi rekisteröityneiden) vastinpari. Nämä ”kotimaankielet” ovat kuitenkin oikeastaan virallisia kieliä, saamen kieli tosin ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella pohjoisimmassa Suomessa. Tämä määrittely tekee muiden kielten puhujista vieraskielisiä, vaikka joitain näistä kielistä on puhuttu Suomessa jo sukupolvien ajan.

Vieraskielisyys on myös outo ilmaisu, koska kuinka kenenkään äidinkieli voi oikeastaan olla vieras kieli, sehän on hänen omansa? Vieraskielisyys toiseuttaa siis muita kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kahdella tasolla. Ensinnäkin termi korostaa sitä, että nämä kielet eivät oikeastaan kuulu Suomeen, ja toiseksi se vieraannuttaa näiden kielten puhujat heidän omasta kielestään. Jotkut ovat yrittäneet korjata ongelmaa puhumalla vieraskielisten sijasta muunkielisistä, mutta varsinainen ongelma ei tällä muutoksella ratkea.

On siis tärkeätä olla tietoinen kielitilastointiin ja vieraskielinen-käsitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Tulkinnoissa kannattaa ottaa huomioon etenkin se, etteivät kaikki vieraskieliset ole maahanmuuttajia ja että monet heistä osaavat myös suomea ja/tai ruotsia. Mahdollisuuksien mukaan kannattaa kuitenkin siirtyä käyttämään luotettavampaa tapaa kuvata Suomen väestörakennetta ja sen kehitystä. Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottama syntyperämäärittely jakaa väestöä tavalla, joka toimii varsin hyvin paitsi nyt myös tulevaisuudessa, jolloin Suomessa asuva väestö on entistä monimuotoisempi.

Syntyperään perustuvassa väestön luokittelussa suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat puolestaan ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Sekä suomalaistaustaiset että ulkomaalaistaustaiset voivat itse olla Suomessa tai ulkomailla syntyneitä. Ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat varsinaisia maahanmuuttajia, muita ei oikeastaan sellaisiksi pidä kutsua. Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset muodostavat edellä mainitun maahanmuuton toisen sukupolven.

Kyseinen luokittelu on kieliperusteista tilastointia täsmällisempi ja riippumattomampi henkilöiden omista ilmoituksista. Lisäksi samanlainen järjestelmä on olemassa muissa Pohjoismaissa. Sen avulla voidaan myös tarkentaa kuvaa siitä, ketkä ovat niin sanottuja vieraskielisiä. Kuten alla oleva kuvio osoittaa, suomalaistaustaisiinkin kuuluu henkilöitä, joilla rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ulkomaalaistaustaisissa on puolestaan koko joukko suomenkieliseksi rekisteröityneitä, etenkin Suomessa syntyneiden joukossa.

Suomen väestö vuoden 2017 lopussa syntyperän ja rekisteröidyn äidinkielen mukaan. Lähde: Tilastokeskus.

Väestörakenne syntyperä synnyinmaa kieli

Kielilaki edellyttää yhä väestön kieliperusteista tilastointia, eikä äidinkielitiedon keruun järjestelmästä siis ainakaan toistaiseksi voida luopua. Kielitilastoja tarvitsemme vielä pitkään myös siitä syystä, että monet väestön tarkastelua kuvaavat aikasarjat ulottuvat kauemmaksi menneisyyteen ainoastaan kieliperusteista jaottelua hyödyntäen. Esimerkiksi Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste hyödyntää yksityiskohtaista tietoa eri kieliryhmien kehityksestä, ja tämä ennuste on toistaiseksi osoittautunut hyvin luotettavaksi kuvaamaan yleisellä tasolla Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen vaikutuksia väestörakenteissa.

Kielitilastoista ei myöskään kannata luopua, koska niistä on hyötyä niin tutkimukselle kuin päätöksentekijöille. Rekisteröiden äidinkielen avulla voimme yhä melko luotettavasti seurata esimerkiksi sellaisten kieleen perustuvien väestöryhmien kehitystä, jotka jakaantuvat moneen lähtö- tai taustamaahan. Tällaisia ovat esimerkiksi venäjänkieliset, arabiankieliset ja englanninkieliset. Kielitilaston avulla voimme tarvittaessa erottaa toisistaan myös esimerkiksi viron- ja venäjänkieliset virolaistaustaiset tai turkin- ja kurdinkieliset turkkilaistaustaiset. Kunhan vain muistamme, että todellisuus voi olla tilastoja monimutkaisempaa.

Kielitilastointia kannattaisi myös kehittää. Tärkeä edistysaskel olisi tarjota Suomen väestöön kuuluville mahdollisuus ilmoittaa rekisteritietoihinsa useampi kuin yksi kieli (esimerkiksi toinen äidinkieli tai kotikieli). Tällaisia ehdotuksia on viime aikoina esitetty monien tutkijoiden lisäksi esimerkiksi tuoreimmassa Valtioneuvoston kielikertomuksessa. Tällä tavalla suomalaisten kaksi- ja monikielisyys saisi enemmän näkyvyyttä ja tunnustusta. Samalla äidin- tai kotikieleltään muiden kuin suomen- tai ruotsinkielisten suomen tai ruotsin kielen osaaminen tulisi nykyistä paremmin esille. Se voisi myös rohkaista monia ilmoittamaan nyt piiloon jäävän äidin- tai kotikielensä.

Kirjallisuutta

Angel, Tanja del. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. DUO kahden kulttuurin perheille. Helsinki: Familia ry. http://pdf.duoduo.fi/kaksikielisyys-julkaisu.pdf

Karlsson, Fred. 2017. Suomen kielet 1917––2017. Turku: Lingsoft Oy. https://www.suomenkielet100.fi/

Latomaa, Sirkku. 2012. Kielitilasto maahanmuuttajien väestöosuuden mittarina. Yhteiskuntapolitiikka 77: 5, 525–534. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103125/latomaa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pyykkö, Riitta. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf

Saukkonen, Pasi. 2016. Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2016/monikulttuurisuuden-tilastointi-kaipaa-uudistamista/

Tilastokeskus. Käsitteet: syntyperä ja taustamaa. https://www.stat.fi/meta/kas/syntypera_ja_ta.html

Valtioneuvosto. 2017. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160384

Ks. myös

Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä -kotisivu: https://www.ulkomaalaistaustaisethelsingissa.fi/

Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste: 2018–2035: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/19_03_14_Tilastoja_3_Vuori.pdf

 

 

Kätteleminen, jalkapallo ja oluenjuonti

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 2/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/s-m_2_2018_nettiin.pdf

Opetushallituksen teettämän tuoreen kyselyn mukaan suhtautuminen monikulttuurisuuteen vaihtelee nuorten keskuudessa niin sukupuolen kuin äidinkielen mukaan. Monikulttuurisuuden lisääntymiseen suhtautui myönteisesti vajaa kuusikymmentä prosenttia ruotsinkielisistä vastaajista ja naisista/tytöistä. Sen sijaan suomenkielisistä alle puolet ja miehistä/pojista vain noin kolmannes koki monikulttuurisuuden lisääntymisen kiinnostavana tai innostavana.

Noin joka toisen nuoren miehen tai pojan mielestä monikulttuurisuuden lisääntyminen ei kuitenkaan herätä sen kummemmin myönteisiä kuin kielteisiäkään tunteita. Välinpitämätön, tai rauhallinen, suhtautuminen asiaan on yleistä myös muissa vastaajaryhmissä. Se tuntuu yllättävältä monikulttuurisuudesta käytävän keskustelun ajoittaista kiivautta vasten tarkasteltuna. Onko monille suomalaisille nuorille monikulttuurisuus yksinkertaisesti uusi normaali, jonka kanssa eletään?

Tällaisten kyselytutkimusten kohdalla jään kuitenkin aina miettimään, mitä vastaajat ajattelevat lomaketta täyttäessään. Monikulttuurisuus on monitulkintainen käsite. Se voidaan ymmärtää monella eri tavalla, eikä kaikilla merkityksillä välttämättä ole edes mitään tekemistä ”kulttuurin” kanssa. Monikulttuurisuudesta yleisesti voidaan olla jotain mieltä, mutta arjen kohtaamiset ja sosiaaliset tilanteet tuottavat siihen uusia näkökulmia. Ne voivat yllättää sekä monikulttuurisuuden kannattajan että vastustajan.

Brysselin-matkallani nappasin tapani mukaisesti jo Zaventemin lentokentältä paikallisen De Standaard-sanomalehden. Seuraan De Standaardin verkkoversiota kännykkäni kautta, mutta paperista lehteä luen harvakseltaan. Tämä huhtikuinen viikonloppunumero oli kuin minua varten laadittu, täynnä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta koskevia korkeatasoisia kirjoituksia. Lehteä lukemalla saattoi kurkistaa siihen, mitä monikulttuurisuus Belgian Flanderissa tänään tarkoittaa ja miten siitä puhutaan.

Noiden päivien poliittisesti vakavin monikulttuurisuuskiista ei koskenut suoraan maahanmuuttajia, vaan yhtä Flanderin ja etenkin Antwerpenin kaupungin vanhimmista vähemmistöistä. Edessä olivat kuntavaalit, ja paikalliset kristillisdemokraatit kosiskelivat ehdokkaaksi ultraortodoksista hasidijuutalaista Aron Bergeriä. Siitä syntyi kuitenkin skandaali, kun Berger ilmoitti kieltäytyvänsä uskontonsa vuoksi kättelemästä naisia. Hänen mukaansa se olisi väärin, epäkunnioittavaa, hänen vaimoaan kohtaan. Muutamien päivien soutamisen ja huopaamisen jälkeen Berger vetäytyi ehdokkuudestaan.

Metakka oli nytkin melkoinen, ja lehden kolumnistin Paul Goossensin tavoin voimme vain vavisten kysyä, minkälaiseen myllytykseen asianomaiset olisivat joutuneet, jos kyseessä olisikin ollut potentiaalinen muslimiehdokas. Toisaalta tekee myös mieli kysyä, olisiko tapaus Aron Berger noussut näihin mittasuhteisiin ilman viime vuosien kiistoja islamin arvomaailmasta, kulttuurisista käytännöistä ja uskonnon asemasta eurooppalaisissa yhteiskunnissa? Ehkä eroa kättelykulttuurissa olisi aikaisemmin katsottu läpi sormien.

Filosofi Patrick Loobuyckiin nojaten Goossens painottaa, että meidän on haettava yhteiskuntiimme tilaa ”tolkulliselle sopeutumiselle”. Tärkeä huomio. Kun kaikkea ei voida sallia, mutta toisaalta kaikkea ei myöskään voi kieltää, jäljelle jää sallitun tai vähintään siedetyn alueen määrittäminen. Tuolla alueella toteutuu monikulttuurisen yhteiskunnan kulttuurinen vapaus, jonka on syytä olla mahdollisimman laaja.

Goossensin mukaan maahanmuuttajilta ja erilaisten vähemmistöjen edustajilta voidaan perustellusti odottaa lakien noudattamista. Mutta vaatimus yksisuuntaisesta sopeutumisesta yhteiskunnan kaikkiin oletetusti yhteisiin arvoihin ja normeihin johtaa helposti kohtuuttomuuksiin ja epätarkoituksenmukaisiin toimiin. Loobuyck toteaa puolestaan kirjassaan Samen leven met gezond verstand, että käyttökelpoinen raja oikeutetun ja ei-oikeutetun vaatimuksen välillä menee siinä, voidaanko tietyn säännön, tavan tai käytännön takaa löytää moraalinen vai käytännöllinen perustelu.

Jos normi on moraalisesti perusteltu, siitä ei voi joustaa. Hän mainitsee tästä esimerkkinä moniavioisuuden ja pakkoavioliittojen kiellot sekä oppivelvollisuuden. Mutta jos asia on puhtaasti käytännöllinen, vapaassa yhteiskunnassa ei pidä pakottaa kaikkia yhteisöjä ja yksilöitä samaan muottiin. Se ei ole oikea tapa elää järkevästi yhdessä moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Eron tekeminen näiden kahden perustelukategorian välillä ei tietenkään aina ole yksinkertaista. Monissa kysymyksissä joudutaan punnitsemaan erilaisia motiiveja, taustatekijöitä sekä seurauksia ja vaikutuksia. Tervehtimiseen liittyvät kulttuuriset käytännöt ovat arjen banaaleimpia asioita, mutta niiden taakse kätkeytyy moraalisia arvostelmia, joiden punnitseminen toisiaan vasten voi johtaa kimurantteihin kysymyksiin.

Lukemani lehden kiinnostavin monikulttuurisuusjuttu käsitteli kuitenkin urheilua ja alkoholia, tarkemmin olutta ja jalkapalloa. Vilvoorde on nopeasti kasvava – ja etnisesti ja kulttuurisesti moninaistuva – pikkukaupunki Brysselin kupeessa. Belgian marokkolaistaustaisten perustama jalkapalloseura SC Vilvoorde pyrkii olemaan eri väestöryhmiä yhteen kokoava sosiaalinen hanke, jossa vanhemmat ja lapset tapaavat toisiaan ja tutustuvat toisiinsa. Tähän tarkoitukseen se sai myös kunnalta tukea.

Homma meni kuitenkin jokin aika sitten pahasti pieleen. Jalkapalloseuran johto päätti, että klubikahvilassa ei enää myydä alkoholia. Keskusteluilmapiiri meni sakeaksi syytöksistä islamille alistumisesta ja shariaan pakottamisesta. Kentän laidalla on pidetty aggressiivisia mielenosoituksia. Paikallisen urheilutoimenjohtajan mukaan kaikilla pitää olla oikeus juoda mitä lystää. ”Minä olen kasvanut jalkapallon kanssa, ja aina on ottelun jälkeen tuoppi olutta juotu.”

Alkoholitarjoilun kieltäminen ei välttämättä edistä seuran tavoitteita sillanrakentajana. Reaktio tuntuu kuitenkin ylimitoitetulta, eikä sekään auta väestöryhmiä lähestymään toisiaan vuoropuhelun merkeissä. Mitähän, jos jokin kantaflaamien seura olisi tehnyt vastaavan päätöksen, olisiko silloin oltu yhtä ärhäkkäästi oluenjuontia puolustamassa? Alkoholin myynnin rajoittamista tällaisessa paikassa voidaan nimittäin hyvin perustella myös kansanterveydellisillä ja kasvatuksellisilla syillä. Itse asiassa näin teki myös SC Vilvoorde.

Loobuyckiin nojaten on kuitenkin selvää, että alkoholinmyyntiin pakottamiselle lasten urheiluseuran kahvilassa ei ole mitään moraalisia perusteluja. Näin ollen SC Vilvoordella pitäisi olla täysi vapaus päättää asiasta itsenäisesti, eikä kunta saisi vähentää tukeaan seuralle tällä perustelulla. Päätös ei välttämättä edistä lyhyellä aikavälillä väestöryhmien integroitumista, mutta sen pitkän keston seurauksia ja vaikutuksia kannattaisi odottaa kärsivällisesti.

Ehkä seura alkaisi jossain vaiheessa houkutella kantaflaameista mukaan niitä, jotka ovat kyllästyneet nousuhumalassa lapsensa lahjakkuudesta meuhkaaviin öykkäreihin. Tai voisi myös käydä niin, että nuoremmat polven marokkolaistaustaiset alkaisivat toivoa oluenmyyntiä takaisin. Tutkimusten mukaan Euroopan nuoret muslimit poikkeavat vanhemmistaan monissa uskonnon harjoittamisen ja islamin normien mukaisen käytöksen kysymyksissä. Myös alkoholi maistuu enemmän.

Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2018.pdf

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**

 

* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Cultural policy and cultural diversity in the Nordic countries

My speech given at the Nordic cultural policy event discussing inclusion and integration (Nordisk kulturpolitisk dag om inkludering och integration) on 29 januari 2018 in Stockholm can be found below. Before that, there are a some words about the event and its background in Finnish.

Tukholmassa järjestettiin vastikään (29.1.) konferenssi, jonka aiheena olivat yhdenvertaisuus, tasa-arvo, inkluusio ja kotoutuminen taiteen ja kulttuurin kentällä. Tilaisuuden taustalla oli Myndigheten för kulturanalysin sekä Kulturanalys Nordenin näitä aiheita koskevat tuoreet raportit. Julkaisut ovat ladattavissa mainittujen tahojen kotisivuilta.

Oma puheeni perustui kulttuuripolitiikasta ja monikulttuurisuudesta neljässä Pohjoismaassa kirjoittamaani artikkeliin, joka ilmestyi ruotsin kielellä Kulturanalys Nordenin kokoomajulkaisussa Vem får vara med? Perspektiv på inkludering och integration i kulturlivet i de nordiska länderna.

Cultural policy and cultural diversity in four Nordic countries

The most important message of this anthology Vem får vara med? – about integration and inclusion in the Nordic cultural life – might go without due or sufficient attention. We definitely need more research-based knowledge about, firstly, ethnic and cultural diversity in and the impact of immigration to our societies; secondly, about the reflection and consequences of these circumstances and developments in the artistic and cultural life; and thirdly, about the response of public cultural policies to what is actually taking place. In particular, there is a severe shortage of analyses based on quantitative data, but rigorous qualitative studies and close-to-action explorations are also needed in order to understand better.

The most important explicit messages brought to light in this edited volume tell an unpleasant story. There is no way to escape the fact that, generally speaking, arts and culture in the Nordic countries have not at all been that open and accessible we would probably all like them to be. People belonging to minorities, immigrants, and natives with a foreign background are mostly underrepresented both as artists, as people employed by arts institutions and organizations, and as public or audience. More important and more serious, it seems that in recent years, there has been little positive development taking place, if none.

When immigration started to change the ethnic and cultural landscape of the Nordic countries, cultural policy and arts policy were not the most eager policy sectors to accommodate policy principles and practices according to new realities. After a certain delay a need to adapt was recognized in some countries, such as Sweden and Finland. However, much of what has been done has rather been lip service than concrete action. Furthermore, little of that action has been institutionalized and properly financed. Many, if not most, activities have been based on small-scale, short-lived project funding. The diversity policy landscape looks as a whole very fragmented.

The perhaps most bizarre observation is that even though mainstreaming, the incorporation of new elements in society to the normal functioning of established cultural institutions and organizations, has been the explicit goal, much of what has been accomplished has rather been special arrangements, meant for people and cultural expressions somehow deemed to be deviant from the regular or traditional. Instead of inclusion, the method used has rather produced marginalization and even isolation.

In terms of policy principles, and with regard to the basic approach to diversity and immigrant inclusion, there is a huge difference between the multiculturalist Sweden (or Finland, later on also Norway) and the resolutely nationalist Denmark. In real life, however, the difference between these countries is much smaller than how it appears in policy documents because of the modest implementation of cultural policy multiculturalism. One can also add that despite of the Danish state-level nationalism and assimilation policy, there have been many interesting initiatives and successful practices at the local level.

During the last few years, our knowledge about the integration of newcomers and about the position and prospects of their offspring in Nordic societies have been greatly increased. Full incorporation of immigrants to different areas of life and the acceptance as an equal member of the society has turned out to be a time-consuming process, often especially for those that come from non-western countries, seeking international protection, and/or with low level of education.

What we yet do not know far enough precisely is why things are as they are? This is also the question those responsible for planning and deciding on arts policies and cultural policies should address. What are the concrete obstacles that hinder participation in equal terms as artists and other producers of culture and as audience, the consumers of culture? In my opinion, we should especially know more about the recruitment and enrolment to arts education, to those institutions that produce cultural professionals, in particular. Is it there where we could trace the roots of the participation bias? Also, why is it that some fields of arts, areas of cultural activities and even between some genres within specific sectors seem to be more inclusive than others? We should also know more about the wishes and expectations of those belonging to different kinds of minorities towards arts as a profession and towards cultural services.

If we know the obstacles, it gets a lot easier to remove them. But there is also a much broader topic that should be profoundly discussed. It concerns the nature of our societies, and how public policies, such as arts policy and cultural policy, should position themselves vis-à-vis the societal development.

Half a century ago, when more liberal minority policies, and also modern cultural policies, were drafted, the issue of ethnic and cultural diversity was actually quite simple. There were not that many minorities and there was a mutual assumption that these minorities can be easily defined as a kind of a small boxes within the large power-container of the nation-state.

During the last 25 years or so, however, the situation has grown increasingly complicated. Instead of a handful of minorities, we now have tens or even hundreds of different kinds of ethnic, linguistic, religious and/or otherwise cultural groups and communities. This ethno-cultural diversity also has become more and more fluid and complex. It is also getting increasingly difficult to be certain which institutions or organizations represent which people to what extent and for how long.

Many chapters in the anthology also point out that the change around the turn of the Millennium to make diversity a comprehensive concept that comprises the whole society and practically all possible manifestations of difference or deviations from the rule, has produced much confusion. This scope enlargement has been a right move in principle but, in practice, it has caused much trouble. People usually do not act when they are uncertain about what they actually should be doing.

All this already made responding to ethnic and cultural diversity in cultural policy more difficult. More recently, the situation has been rendered more problematic by the increasing popularity of neo-nationalist ideas and opinions, longing nostalgically to a culturally homogeneous society that actually never was there. Celebration of diversity started waning already some time ago, now we can see forces overtly hostile to pluralism and tolerance in powerful positions. It might be unfounded optimism to think that these forces are going to disappear soon.

What also needs to be mentioned is that the times were better before also in financial terms. During the first decades of modern cultural policy, public funding on culture also increased significantly. Towards the end of the 20th century growth started slowing down, and the global financial crisis that started in 2008 put additional pressure on the funding of public services, including culture and the arts. In many countries, cultural policies and arts policies have suffered from severe austerity measures. In times of affluence and growth, it is easier to allocate resources to new initiatives in general, and probably be to those initiatives that meet the needs of minorities and other deviations from mainstream culture in particular.

The nations-states of yesterday, and Nordic national identities, were to a significant part constructed with the help of arts and artists, cultural institutions and early cultural policies. It is my sincere conviction that the cultural sector also today can play, and should play, an important role in the regeneration of our societies to meet contemporary circumstances and future challenges. In addition to providing us high-quality aesthetic experiences, arts and culture can provide valuable contributions to the reflection of diversity in the public sphere(s), to the realization of equality between individuals, groups and communities, and to the development and maintenance of a sufficient sense of unity among all members of the society irrespective of their identity or background. However, to meet these expectations, and to make full use of possibilities, there is a lot of work to be done.

Kieli- ja vähemmistöpolitiikan tuoreita näkymiä meiltä ja muualta

Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, ulkoasiainministeriö ja Minority Rights Group Finland järjestivät perjantaina 8.12. seminaarin aiheesta ”Ruotsi ja Suomi – Ongelmatapauksia Euroopan vähemmistökartalla?” Seminaarissa pääpuheenvuoron piti Euroopan vähemmistöasiain keskuksessa (European centre for minority issues) työskentelevä professori Rainer Hofmann, joka loi katsauksen vähemmistöoikeuksien viimeaikaiseen kehitykseen Euroopassa. Lisäksi Belgiassa (Université Catholique de Louvain) toimiva vähemmistökieliasiantuntija Johan Häggman selvitti puolestaan Euroopan unionin roolia vähemmistökielikysymyksissä sekä näkemyksiä ruotsin kielen aseman viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa ja professori Jarmo Lainio esitti tuoreita, ja monelta osin varsin huolestuttavia, tietoja Ruotsin kansallisten vähemmistökielten tilanteesta sikäläisessä kouluopetuksessa. Corinna Tammenmaa oikeusministeriöstä tarkasteli kielellisten oikeuksien toteutumista sote- ja maakuntauudistuksissa.

Oma puheenvuoroni käsitteli vähemmistöpolitiikan suuntaa Suomessa, ja sen runko löytyy alempana tästä blogikirjoituksesta. Suosittelen asiasta kiinnostuneille myös Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaoston teosta  Suomen kansalliset vähemmistöt (2012), joka ilmestyi tänä vuonna myös englanniksi osana Suomi100-juhlavuoden ohjelmaa. Satavuotiasta itsenäisyyttä juhlisti myös Fred Karlssonin tuore Suomen kielet 1917-2017 -teos, joka on saatavilla Lingsoftin kotisivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Vähemmistöpolitiikan suunta Suomessa

Kun puhutaan kielipolitiikasta, laajemmin kulttuurisista oikeuksista, tai etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta eli monikulttuurisuudesta, Suomi on tavattoman helppo ymmärtää väärin.

Suomalaisen kansakunnan symbolinen rakentuminen, kansallisen identiteetin luominen, tapahtui fennomaanien viitoittamaa nationalistista tietä pitkin. Aito, todellinen suomalaisuus määrittyi suomen kielen kautta, ja siihen kytkeytyi myös vahvasti käsitys yhteisestä etnisyydestä ja alkuperästä sekä kulttuurisista traditioista ja jopa ajattelu- ja toimintatavoista. Tämän ydinsuomalaisuuden näkökulmasta katsottuna yhteiskuntaan kuului sekä vähemmän suomalaiskansallisia että kokonaan sen ulkopuolelle sijoittuvia olemukseltaan vieraita elementtejä.

Kuitenkin itsenäinen Suomi oli jo valtiolliselta alkutaipaleeltaan lähtien yksi Euroopan suvaitsevaisimmista ja kulttuuristen oikeuksien kannalta vapaamielisimmistä maista. Suomi määritettiin virallisesti kaksikielisesti valtioksi, mikä on länsimaissa yhä varsin harvinaista, etenkin kun kyseessä ei ole liittovaltio. Kirkon ja valtion välinen suhde oli itse asiassa purettu jo autonomian aikana, ja yksilöiden uskonnonvapaus toteutettiin kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Kahdella kirkkokunnalla, evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla myös Suomen ortodoksisella kirkolla, on ollut lainsäädännöllisesti suojattu ja säädelty, ns. kansankirkon asema.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet olivat paitsi nuoren valtion poliittis-hallinnollisen rakentamisen, myös yhteiskunnan sisältämien ristiriitojen sovittelun ja yhteensovittamisen aikaa. Monella tapaa jakautuneen kansakunnan keskinäistä erimielisyyttä pystyttiin traagisen ja traumatisoivan sisällissodan jälkeen käsittelemään ja ongelmia ratkaisemaan jälleen kansainvälisesti vertaillen maltillisesti. Tämä ei ollut ainoastaan omaa ansiota, vaan myös seurausta ulkoisesta paineesta. Sosiologi Risto Alapuro on esittänyt, että idästä kohdistuneen uhan vuoksi jouduttiin hakemaan kansallista yhtenäisyyttä, mutta samalla tavoittelemaan tätä poliittista maalia tavalla, joka pakotti sietämään erilaisuutta.

**

Suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen kehitysvaihe sijoittuu 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Osana yleistä länsimaista kehitystä, jossa aikaisempaa laajemmin hyväksyttiin yhteiskunnan yksilö- ja yhteisötasoinen moniarvoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, myös Suomi alkoi ottaa tärkeitä askeleita kansallisten vähemmistöjensä aseman parantamisessa. Saamelaisten ja romanien tilanteessa tapahtui hitaasti myönteistä kehitystä, ja peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vakiinnutettiin ruotsin kielen asemaa teollistuvassa ja samalla jo jälkiteollistuvassakin yhteiskunnassa.

Tämän kehityksen kulminaatioina voidaan pitää kolmea asiaa: 1) perustuslain, silloisen Hallitusmuodon, perusoikeusuudistusta, jossa ensi kertaa eksplisiittisesti todettiin saamelaisten, romanien ja muiden vähemmistöiksi luokiteltavien ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen ja ylläpitämiseen,  2) Suomen liittymistä Euroopan neuvoston kansallisia vähemmistöjä sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskeviin sopimuksiin sekä 3) maahanmuuttajien kotouttamista koskevaan lainsäädäntöön liittyvää ajatusta kotoutumisesta osallistumisena yhteiskunnan toimintoihin samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenten monella tapaa myönteinen kehitys tuotti samalla uuden suomalaisen vähemmistöpolitiikan väärin ymmärtämisen lähteen. Suomi on nykyään lainsäädäntönsä puolesta – ja muutenkin niin sanotusti ”paperilla” – yksi Euroopan multikulturalistisimmista valtioista. Aiheesta puhuessani olen usein huomannut yleisön yllättyvän.

Tämä valtiollinen multikulturalismi tarkoittaa sitä, että virallisesti tunnustetaan yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus, suhtaudutaan tähän monikulttuurisuuteen myönteisesti ja katsotaan julkisen vallan velvollisuudeksi tukea vähemmistöjen ja niihin kuuluvien ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumista sekä kielen ja kulttuurin säilymistä. Jos katsotaan lainsäädäntöä ja erilaisia institutionaalisia ratkaisuja, käsitykselle Suomen vahvasta multikulturalismista löytyy runsaasti perusteluja.

Korostettakoon, että multikulturalismi ei siis tarkoita samaa kuin monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kultturisena monimuotoisuutena, siis sellaisena demografisena tosiasiana, että yhteiskunnassa puhutaan useita kieliä, se sisältää erilaisia kulttuureja ja siinä asuvilla ihmisillä on erilaisia etnisiä identiteettejä. Hyvin monikulttuurisessa yhteiskunnassa voi olla hyvin vähän vähemmistöoikeuksia (ajateltakoon vaikka Ranskaa), ja toisaalta rakenteiltaan varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa voidaan harjoittaa multikulturalisimia. Esimerkkinä viimeksi mainituista valtioista voidaan siis pitää Suomea.

Yllättyneisyys tätä väitettä tai toteamusta kohtaan johtunee osin edellä mainitusta käsityksestä Suomesta kulttuurisesti yhtenäisenä maana, jota julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tutkimuksessakin vielä 1990-luvun alussa usein toistettiin. Mutta yllätys, ja tietty väärin ymmärtäminen, johtuu todennäköisesti osin myös siitä, että kokemus vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan toteutuksesta ei vastaa mielikuvaa vapaamielisestä, suvaitsevaisesta ja vähemmistöjään tukevasta maasta. Jos katsotaan, miten kielipolitiikkaa ja muuta vähemmistöpolitiikkaa on käytännössä toteutettu, tosiasialliset teot osoittautuvatkin kovin vähäisiksi. Ennen muuta niiden toimeenpanoon ohjatut resurssit – etenkin suhteessa monelta osin jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin – varsin pieniksi.

Näin ollen aihetta koskevaa keskustelua käydään meillä usein laaja-alaisen väärinymmärtämisen ilmapiirissä. Vähemmistöjen edustajat ja heidän asiansa puolustajat eivät aina huomaa, kuinka hyvä monien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asema Suomessa on – etenkin kansainvälisessä vertailussa – ja kuinka paljon edistystä 1900-luvun lopulla todella on tapahtunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistuneet suomalaiset uusnationalistit eivät puolestaan suomalaista ”monikulttuurisuusideologiaa” kritisoidessaan joko osaa tai eivät halua havaita tuon politiikan käytännön toteutuksen vähäisyyttä.

**

Parin-kolmen viime vuosikymmenen kehitys tuottaa monella tapaa mielenkiintoisen, mutta myös huolia herättävä nykyisen vähemmistöpoliittisen tilanteen. Suomalainen yhteiskunta on entistä monikielisempi ja myös muuten monikulttuurisempi, mikä on osin seurausta perinteisten vähemmistöjemme aseman kohentumisesta mutta ennen muuta lisääntyneestä maahanmuutosta.

Nykyisessä Suomessa osataan ja puhutaan ainakin paria sataa kieltä, kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa läsnä ja Suomessa asuvilla on erilaisia kulttuurisia tapoja ja traditioita sekä etnisiä identiteettejä. Myös yksilötasolla monet ovat kaksi- tai jopa monikielisiä, yhdistävät itsekäsityksessään useita identiteettejä ja ylläpitävät arjen ja juhlan käytännöissään useita kulttuureja. Tämän päivän Suomen monikulttuurisuus on paitsi entistä moninaisempaa myös entistä monimutkaisempaa, aikaisempaa vaikeampi ottaa haltuun esimerkiksi tilastollisten kategorioiden avulla.

Kysymys siitä, miten julkisen vallan pitäisi suhtautua tähän moniulotteiseen moninaisuuteen, ei ole ainoastaan Suomen vaan käytännöllisesti katsoen kaikkien länsimaiden ajankohtainen probleemi. Sen käsittelemistä vaikeuttaa suuresti edellä mainittu, viime aikoina voimakkaasti vahvistunut uusnationalistinen ajattelutapa, jossa lievimmillään haikaillaan takaisin oletettuun yhtenäiskulttuuriseen menneisyyteen, jyrkimmillään ollaan valmiita luopumaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuudesta ja ryhtymään pakkosulauttaviin tai kansakuntaa muuten ”puhdistaviin” toimiin.

Myös Suomen kansallista identiteettiä, sitä symbolista kansakuntaa, on 1990-luvulta lähtien uudistettu avaramielisempään suuntaan. Perussuomalaisten vaalimenestys ja esimerkiksi presidenttiehdokas Huhtasaaren julkilausumat näkemykset osoittavat kuitenkin, että fennomaanisella kansakuntaideaalilla on yhä Suomessa kannatusta. Pitkään ajattelin, että kyseessä on sinänsä myönteiseen kehitykseen liittyvä ohimenevä ja vähäpätöinen muutosvastarintareaktio, mutta tämän päivän Eurooppaa katsellessa en ole enää yhtä varma.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikkea ei tarvitse eikä edes pidä sietää ja suvaita. Yhteisölliset arvot ja normit eivät esimerkiksi saa mennä yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja tasa-arvon edelle. Tämä on kuitenkin helppo linjaus verrattuna siihen ongelmakenttään, joka avautuu, kun toteamme, että kaikkien kielten ja kulttuurien tukeminen siten, että tehokkaasti edistetään näiden kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä ja niiden varaan rakentuviin ryhmiin kuuluvien vähemmistöoikeuksien toteutumista, ei ole käytännössä mahdollista.

Tätä tukea kuitenkin tarvitaan, koska väsymättömästi etenevän yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen rattaissa vähemmistöt ovat jatkuvasti uhattuna – myös silloin, kun niitä ei tietoisesti ja tavoitteellisesti pyritä vainoamaan tai muuten syrjimään. Kielen ja kulttuurin menettämisen, assimilaation, uhka on erityisen suuri määrällisesti pienten yhteisöjen tapauksessa, etenkin silloin kun esimerkiksi kieliryhmään kuuluvat henkilöt asuvat alueellisesti hajallaan.

Suomessa huomiota ansaitsevat etenkin inarin- ja koltansaamen kielet, romanikieli sekä karjalan kieli (tai kielet). Niiden tilanne on sellainen, että elvyttämistoimia tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ruotsin kieli Suomessa ei ole varsinaisesti lingvistisesti uhattuna. Ruotsin kielen asema Suomen ruotsinkielisten arjessa voi kuitenkin heiketä tavalla, joka kriisiyttää kahden virallisen, ns. kansalliskielen mallin. Tämä voi tapahtua pikkuhiljaa ja asteittain, siten että romahdukseen havahdutaan vasta kun on liian myöhäistä.

**

Itse näkisin, että itsenäisyyden toisen vuosisadan koittaessa Suomen pitäisi myös siirtyä kansallisen kieli- ja vähemmistöpolitiikan kolmanteen kehitysvaiheeseen. Sen tärkeimpänä yleisenä tavoitteena pidän edellä mainittujen väärin ymmärtämisen lähteiden poistamista ja etenkin lupausten ja toteutusten välisen kuilun umpeen kuromista. Yhteiskunnissamme esiintyy nykyään muutenkin paljon erilaista tyytymättömyyttä; sitä on turha lisätä lupaamalla enempää kuin mitä voidaan tai halutaan todella antaa.

Joiltain osin tämä teorian ja käytännön tuominen lähemmäksi toisiaan vaatii konkreettisten toimien ja niiden vaatimien resurssien lisäämistä. Mutta sen kääntöpuolena on myös tehtävä valintoja toimenpiteiden ja niiden kohteiden, esimerkiksi kielten ja kieliryhmien välillä. Omasta mielestäni Suomen valtion olisi sitouduttava etenkin niiden kielten ja kieliryhmien suojeluun, jotka ovat aidosti uhanalaisia ja joiden selviäminen ei kuulu minkään muun maan vastuulle.

Kirjassani Erilaisuuksien Suomi esitin, että saamen kieli (kielet) korotettaisiin kansalliskielten joukkoon ja viralliseksi kieleksi (kieliksi) Lapin maakunnassa. Ruotsin kielen asemaa kansalliskielenä uudelleenorganisoitaisiin tavalla, joka vastaisi paremmin Suomen ruotsinkielisen väestön alueellista sijoittumista ja joka vahvistaisi kielen ja sen puhujien asemaa nimenomaan näillä alueilla. Virallisen vähemmistökielen asemaa ehdotin teoksessa Suomessa käytetylle romanikielelle ja karjalan kielelle (kielille). Näin voitaisiin selkeyttää tällä hetkellä monella tapaa monitulkintaista vähemmistöpolitiikan lainsäädäntöä.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielipolitiikassa – tai laajemmin vähemmistöpolitiikassa – ei ole mitään itsestään selvää. Tämän vuoksi tästä(kin) aiheesta pitäisi käydä nykyistä paljon enemmän eri osapuolia kunnioittavaa avaramielistä ja vankkaan tietopohjaan perustuvaa vuoropuhelua. Tulevaisuuden Suomen kielipoliittiset ratkaisut valinnat pitäisi tehdä tällaisen suomalaisen yhteiskunnan monikielistä ja -kulttuurista todellisuutta koskevan keskustelun jälkeen. Eniten olen juuri nyt huolissani siitä, löytyykö Suomesta tahtotilaa ja toimijaa, joka ajoissa aloittaa tämän keskustelun.

Pari esitelmää monikielisyydestä Suomessa ja Helsingissä

Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.

Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:

  • Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
  • Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
  • Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
  • Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.

Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:

Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.

Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)

Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.

Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.

Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on  monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.

Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.

Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.