Ruotsalaisen tutkivan journalistin Diamant Salihun teos Tills alla dör on vaikuttava lukuelämys. Se on myös hyvin opettavainen kirja, ja minusta ainakin kaikkien nuorisorikollisuuden, lähiösegregaation ja maahanmuuton toisen sukupolven kanssa työtä tekevien pitäisi lukea se ajatuksella. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana ja nimellä Kunnes kaikki kuolevat.
Salihu on Ruotsin SVT:n rikostoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään, miten rikolliseen toimintaan ajautuneiden nuorten miesten ja heistä koostuvien ryhmien sisäiset jännitteet ovat voineet kasvaa näin suuriksi. Toisten ihmisten kylmäverisen tappamisen kynnys on madaltunut miltei olemattomaksi. Kirjassa kuvattujen vajaan seitsemän vuoden ajanjaksolla ruumiita tulee lähes kaksikymmentä. Tuomioita on jaettu paljon vähemmän.
Teostaan varten hän on vuosien ajan dokumentoinut kehitystä etenkin Tukholman Rinkebyssä ja haastatellut suurta määrää paikallisia nuoria, heidän läheisiään ja viranomaisten edustajia kuten opettajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä. Osa hänen jututtamistaan nuorista on jossain vaiheessa tapettu, toiset ovat puolestaan tappajia, omaisia ja läheisiä on paljon. Harvalla meistä tutkijoista olisi tällaiseen urakkaan tahtoa saati kykyä.
Tapahtumien keskiössä on Kööpenhaminassa kesällä 2019 tapahtunut kaksoismurha, jossa kaksi Shottaz-jengiin liitettyä ruotsalaista nuorta miestä menetti henkensä. Ampumisesta syytettiin viittä niin ikään Tukholmasta kotoisin olevaa nuorta, joiden taustaorganisaatio tunnettiin jo tuolloin nimellä Dödspatrullen. Tässä tapauksessa kaikki saivat myös lopulta tuomion. Murhien päätekijäksi oletettu Makelele ja uhreista toinen Fayye, olivat entisiä naapureita, koulukavereita ja aikaisemmin jopa hyviä ystäviä.
Rinkebykonfliktiksi kutsuttu murhien ja muiden väkivallantekojen sarja oli alkanut muutamia vuosia aikaisemmin tavalla, joka kaiken traagisuuden ohella kuvastaa ilmiön absurdiutta. Eräs 16-vuotias nuori, Maslah, saa kuulla itseään jonkin verran vanhempien kavereiden tehneen onnistuneen ryöstön. Saalis oli epätavallisen suuri, pari miljoonaa kruunua. Maslah on uutisesta raivoissaan, koska häntä ei otettu mukaan keikalle, jota hän on ideoinut.
Kyse ei ole pelkästään rahasta, ja siksi asiaa on myös vaikea sovitella jakamalla saalista. Maslah on jätetty ulkopuolelle onnistuneesta ryöstöstä, josta kaikki puhuvat. Hän saa ystävineen ryöstön päätekijän, 19-vuotiaan Izzyn pian kiinni, ja tämä kuolee luoteihin. Koston kierre alkaa välittömästi, ja Maslah menettää itse henkensä väijytyksessä pian tämän jälkeen. Noidankehän katkaisemiseksi heille pidetään yhteinen siunaustilaisuus ja heidät haudataan vierekkäin muslimeille osoitetulle hautausmaalle.
Ulkopuolisten oma kulttuuri
Viime aikoina on puhuttu huolestuneeseen sävyyn rinnakkaisyhteiskunnista, joita sanotaan syntyneen erityisesti suurkaupunkien lähiöihin. Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaiset muodostavat näillä alueilla suuren osan väestöstä, ja joillain niistä islaminuskoisten osuus on ollut suuri. En ole oikein pitänyt rinnakkaisyhteiskunnan käsitteestä, koska sen käyttö on ollut liian helppoa ja leimaavaa. Usein sillä on viitattu ylipäätään etniseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen erilaisuuteen, josta suuri osa asettuu yhteiskunnan raameihin ongelmattomasti.
Tätä kirjaa lukiessa rinnakkaisyhteiskunnan käsite tuntuu kuitenkin varsin osuvalta. En tarkoita tällä Tukholman Rinkebytä tai laajempaa lähes sadantuhannen asukkaan Järvan aluetta, koska alueen väestöstä suuri osa on myös kotoutunut ja sopeutunut varsin hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Rinnakkaisyhteiskunta sopii sen sijaan hyvin nimenomaan kirjassa kuvattuun nuorisokulttuurin osaan, joka määrittää hyvin vahvasti itse siihen kuuluvien ja sitä lähellä olevien normit ja pelisäännöt.
Rikollisen tai rikollisuuden hyväksyvän nuorisokulttuurin taustalla on toki myös laajempia kulttuurisia vaikutteita, mutta epäsuoralla tavalla. Suuri osa kirjassa kuvattujen väkivallantekojen tekijöistä ja uhreista on Ruotsin somalialaistaustaisia, ja yhteistyö yhteisön kanssa syyllisten etsimiseksi ja asioiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi on ollut viranomaisille hyvin vaikeata. Asioita on totuttu järjestelemään yhteisön omassa piirissä, eikä viranomaisten kykyyn hoitaa niitä oikein luoteta. Kierteen jatkuessa vaikenemisen kulttuuria vahvistaa myös pelko: liikaa puhuminen voi johtaa suuriin vaikeuksiin.
Minusta olennaista Salihun kuvauksissa kirjansa päähenkilöistä on kuitenkin se, että nämä rikoksen poluille ajautuneet pojat eivät kuulu myöskään vanhempiensa yhteisöön, kulttuuriin ja traditioihin. Osin tästä syystä myös paikallisen somaliyhteisön omat sovitteluyritykset epäonnistuvat: perinteisistä arvoista ja normeista ei enää välitetä. Klaanijaoilla ei myöskään tunnu olevan juuri merkitystä, ja joissain tapauksissa tappajat ja tapetut ovat olleet jopa sukulaisia.
Vaikka he asuvat Ruotsissa, he ovat ruotsalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Vaikka heillä on kullakin oma taustansa, he eivät kuulu tähänkään yhteisöön. Niin ruotsalaiset viranomaiset kuin vanhemmat, sukulaiset ja uskonnolliset johtajatkin yrittävät auttaa heitä, mutta kuilut molempiin suuntiin ovat kasvaneet kovin suuriksi. Voi hyvin kuvitella, että kokemus ulkopuolisuudesta lisää omaan elämäntapaan ja sen alaryhmiin kuuluvien sisäistä kiinteyttä. Omien silmissä tavoitellaan mainetta ja kunniaa – ja pelätään häpeää. Tulevaisuutta ei ole, vain tässä ja nyt.
Hankalia yksilöitä vaikeissa rakenteissa
Kirjassa on eräänlainen sisäänrakennettu dialogi, jota Salihu käy pitkälti itsensä kanssa. Sosiologian parhaiden perinteiden mukaisesti tässä vuoropuhelussa pyritään selvittämään toimijan ja rakenteen välistä suhdetta. Onko nuoren ajautumisessa lahjakkaasta pienestä jalkapalloilijasta ja tunnollisesta koulunkävijästä taparikolliseksi tappajaksi kyse vapaan yksilön omista virheellisistä valinnoista? Vai ovatko hänet vieneet tälle turmiolliselle tielle olosuhteet, jotka eivät juuri tarjonneet muita mahdollisuuksia?
Teoksessa kuvataan paljon siihen kytkeytyneitä ihmisiä, murhaajia ja murhattuja, ja analysoidaan heidän elämänkulkuaan, jopa luonteenpiirteitä ja viranomaisilta saatuja terveystietoja. Varsin monilla tuntuu olevan jonkinlaisia persoonallisuushäiriöitä, jotka ovat jo varhain ilmenneet esimerkiksi impulsiivisuutena ja väkivaltaisuutena. Hyvin monet ovat lyhytpinnaisia ja herkkiä loukkaantumaan. Koulunkäynnissä on jossain vaiheessa tullut vastaan vaikeuksia, jotka usein ovat johtaneet jatkuviin poissaoloihin ja lopulta koulupudokkuuteen.
Monet nuorista ovat kasvaneet monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä, joissa äidillä ei ole ollut aikaa, voimia tai kykyä tukea lastaan silloin, kun ongelmat olivat vasta oraalla. Isä on usein ollut täysin poissa, tai muuten etäällä ja etäinen. Ahtaasta ja ankeasta asunnosta on ollut mieluisa lähteä kadulle toisten samanlaisista olosuhteista tulevien joukkoon hakemaan toisenlaisia virikkeitä. Niiden saamista ovat usein edesauttaneet päihteet, ajan mittaan yhä kovemmat huumeet.
Ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy vaikeana, kaukaisena, epäluotettavana ja epäreiluna. Monet kokevat, että heidän lähiöstään tai heistä ihmisinä ei oikeasti välitetä eikä heidän haluttaisi edes olevan siellä. Ruotsin 1960-luvun miljoonaohjelmassa rakennettiin paljon suuria lähiöitä usein melko kauas kaupunkien keskustasta, joten etäisyys on jopa fyysistä. Niille, joiden kielitaito on jäänyt heikoksi ja koulutus vähäiseksi, ei oikein löydy paikkaa, missä olla, eikä tietä, mitä pitkin voisi kulkea eteenpäin.
Eksyksissä oleville nuorille heittäytyminen normien ulkopuolelle voi tarjota omalla tavallaan järkevältä tuntuvan ratkaisun. Huumekaupalla ja muulla rikollisuudella hankituilla ylellisyystuotteilla rehvastelevat vanhemmat nuoret ovat houkuttelevampia esikuvia kuin terveyskeskuksen lähihoitaja, paikallinen kouluavustaja tai ravintolan tiskaaja. Rap-musiikin gangsta-alalaji – jonka keskeinen merkitys valkenee Salihullekin vasta vuosien mittaan – levittää tehokkaasti rikollisen elämäntyylin ja nopeasti hankitun suuren rahan ihannetta. On ironista, että jotkut rap-muusikot ovat rikastuneet tällä tavalla.
On pakko yrittää ymmärtää
Arvostan suuresti Salihun pyrkimystä ymmärtää. Vain tietämällä ja tajuamalla meillä on mahdollisuus katkaista jo syntymään päässyt kierre, tai estää sellaista kehittymästä. Väärät toimintatavat jäävät parhaimmillaankin hyödyttömiksi, pahimmillaan vaikeista tilanteista tehdään vielä ongelmallisempia ja umpikujista läpipääsemättömämpiä. Huonosti toteutetuilla hyvillä tarkoituksilla voidaan myös pistää liikkeelle jotain kielteistä, jota on vaikea pysäyttää.
Minulta on urani aikana kysytty monta kertaa yksityisesti ja julkisesti, että milloin Ruotsin ongelmat vyöryvät meille. Olen inhonnut tätä kysymystä varsinkin toimittajien esittämänä. Se on ollut tyypillistä paniikkiteollisuuden toimintaa, jossa asian ymmärtämisen sijaan haetaan uutiselle tai haastattelulle vetävää otsikkoa. Läntisen naapurimaan kuviot eivät toistu meillä koskaan samassa mitassa, koska olosuhteet ovat niin erilaiset. Toisaalta on mahdotonta kuvitella, etteivätkö muualla esiintyvät ilmiöt jollain tapaa ilmenisi myös meillä.
Salihun kirja on tärkeä myös meille, koska vaikka yhtä vakavia ja laajoja ongelmia tuskin syntyy, johonkin tämäntyyppiseen on pakko varautua. Noihin koston kierteisiin ei kovin monta toimijaa lopulta tarvita. Itse asiassa Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa aloitettiinkin juuri vuosi sitten Vantaan Leinelässä tapahtuneen ammuskelun oikeuskäsittely. Tapahtumien ketju kuulosti Salihun kirjan taustaa vasten varsin tutulta. Myös tässä tapauksessa rap-musiikilla oli selvästi isompi rooli kuin mitä välimatkan päästä katsellessa tulisi ajatelleeksi.
Meillä on oltu viime aikoina varsin huolestuneita alueiden ja väestöryhmien eriytymisestä, jota usein segregaation nimellä kutsutaan. On havahduttu siihen, että meilläkin on lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Turussa alueita, joissa suomi tai ruotsi ovat varsinkin lapsiperheiden kotikielinä jääneet vähemmistöön. On päiväkoteja, joissa miltei kaikilla lapsilla on maahanmuuttotausta. On puhuttu järjestyksenpidon ongelmista joidenkin alueiden kouluissa ja kannettu huolta oppimistuloksista. Huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä on tullut todellinen riski.
On tärkeää, että meillä seurataan asioiden kehittymistä. Ongelmia ei pidä yrittää piilotella, vaan niihin pitää tarttua. Se, että asioista puhutaan paljon, ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ongelmien ratkaisemiseksi tehdään oikeita asioita riittävästi ja oikein. Riskinä on myös se, että resurssit jäävät (taas) auttamattoman riittämättömiksi ja fiksutkin toiminnot lyhytaikaisiksi hankkeiksi. Jos julkisten toimien myönteinen vaikutus ei ylitä sitä haittaa, jota leimaava keskustelu joka tapauksessa aiheuttaa, niin silloin on saatu vain vahinkoa aikaiseksi.
Yhteiskunnan läsnäoloa huono-osaisilla asuma-alueilla ei kuitenkaan kannata Salihun mukaan vähentää. Kirjassa toistetaan useammankin kerran, että kun valtio vetäytyy, kaaos tulee tilalle ja väkivalta lisääntyy. Julkisten varojen käytön tehostamisen nimissä palveluja on keskitetty niin, että ne ovat siirtyneet kauas niitä tarvitsevista. Esimerkiksi sosiaalityön resurssit ovat jääneet jälkeen todellisista tarpeista. Kuten Salihu kuvaa, tällainen säästäminen voi käydä yhteiskunnalle kalliiksi.
Det alla tjänstepersoner jag pratar med är överens om är att alla måste hjälpas åt. Det är inte bara polisens ansvar, inte heller skolans, socialtjänstens eller föräldrars. Det är allas gemensamma skyldighet att ge unga killar ett meningsfullt liv, få fler att klara skolan och stöd i ett tidigt skede, och att klara upp fler brott, minska gängrekryteringen och få ner dödskjutningarna.
Tiivistetty kuvaus ns. Rinkebykonfliktin taustoista löytyy täältä: https://www.svtplay.se/video/32840523/vara-barn-dor
Salihun tuorein raportti viimeisimmistä tapahtumista löytyy täältä:
https://www.svtplay.se/klipp/37051623/darfor-sticker-sverige-ut-i-antalet-dodsskjutningar
Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Sippolan tekemä Diamant Salihun haastattelu löytyy täältä:
pasisaukkonen 