Mitä on uusnationalismi ja miksi siitä ei ole apua?

Pidin Suomen Tiedeseuran symposiumissa 13. toukokuuta 2019 esitelmän otsikon aiheesta. Esitelmän runko muistiinpanoineen sekä tilaisuudessa käyty keskustelu ja eräiden kollegoiden kommentit laajensivat puheen alla olevaksi esseeksi, yritykseksi ymmärtää uusnationalismia ja nostaa myös katse sen ylitse.

Nationalistinen maailmankuva ja moderni valtio

Uusnationalismia on joukossamme, ja sen suosio on vallassa olevien, valtaan pyrkivien ja tavallisten kansalaisten keskuudessa kasvanut parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa, muualla Euroopassa, muissa länsimaissa sekä myös niiden ulkopuolella esimerkiksi Turkissa, Brasialiassa, Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä Brexitin kannattajien voitto Britannian kansanäänestyksessä ovat globaalin uusnationalismin toistaiseksi suurimmat saavutukset.

Monia kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin politiikan seuraajia mietityttävät kysymykset: mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä tästä vielä seuraa? Ensin on kuitenkin vakavasti ja rauhallisesti pohdittava, mistä oikein on kysymys.

Jotta voimme ymmärtää uusnationalismia, meidän on ensiksi tiedettävä, mitä on nationalismi. Nationalismia eli kansallisuusaatetta on vaikea määritellä tyhjentävästi. Määrittelyä on yritetty tehdä korostaen ideologian poliittista, sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta, tai vaikkapa tapaa puhua kansasta ja kansakunnasta. Nationalismi on kuitenkin luonteeltaan monikasvoinen ilmiö, joka ilmenee monissa eri muodoissa ja jonka tulkinnat vaihtelevat näkökulmasta riippuen.

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm antoi vuonna 1991 ilmestyneessä Nations and Nationalism since 1780 -kirjassaan nationalismille seuraavan Ernest Gellneriltä lainaamansa työmääritelmän: kyseessä on periaate, jonka mukaan poliittisen ja kansallisen yksikön, valtion ja kansakunnan, kuuluu olla yhtä. Tämä on monella tapaa hyödyllinen lähtökohta minullekin, joka olen taustaltani politiikan tutkija, mutta lavennan mielelläni tämän kansallisuusaatteen suppean määritelmän laajemmaksi nationalistiseksi maailmankuvaksi, joka koostuu seuraavista osatekijöistä:

  • Ihmiskunta jakautuu kansoihin, joita yhdistää yhteinen kulttuuri ja alkuperä.
  • Jokaisella kansalla tulisi olla omista asioistaan vapaasti päättääkseen oma täysivaltainen valtionsa.
  • Jokaisen valtion tulisi olla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen, so. siinä tulisi olla vain yksi kansa.
  • Jokaisen kansakunnan jäsenen tulee olla viime kädessä uskollinen omalle kansallisvaltiolleen, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä. Vastineeksi valtio tarjoaa kansalaisilleen suojelua niin koti- kuin ulkomailla.

Ajatus ihmiskunnan etnis-kulttuurisesta jakautumisesta kansoihin on vanha, ja meille tuttuja selityksiä kielten, kulttuurien ja etnisten ryhmien synnystä löytyy esimerkiksi Vanhan Testamentin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Jotkin vanhoista yhteiskunnista ovat varmasti myös olleet asukkaiden alkuperän, arvomaailmojen ja traditioiden osalta melko yhtenäisiä. Kansallisvaltioon tähtäävänä poliittisena ideologiana nationalismi on kuitenkin varsin uusi, vain parisataa vuotta vanha.

Jotta moderni poliittinen nationalismi, se mihin Hobsbawm edellä viittaa, saattoi syntyä, ensin piti saada muotonsa käsitys nykyaikaisesta valtiosta ja siihen pohjautuva kansainvälinen järjestelmä. Modernin valtion historia on niin ikään lyhyempi kuin mitä helposti ajattelemme. Vasta 1600-luvun puolivälissä luotiin 30-vuotisen sodan päättäneissä Westfalenin rauhansopimuksissa yhteinen näkemys siitä, että valtiot ovat alueellisesti rajattuja ja yhtenäisiä sekä keskitetysti johdettuja kokonaisuuksia. Niillä oli suvereeni oikeus päättää yksin omista asioistaan eli toiset valtiot eivät saaneet puuttua niiden sisäisiin asioihin.

30-vuotisen sodan taustalla vaikutti uskonnollinen reformaatio, eurooppalaisen kristillisyyden hajoaminen ja ajatus uskonnosta ihmisiä yhdistävänä ja toisistaan erottavana tekijänä. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa vahvistui puolestaan romantiikan inspiroimana käsitys kielestä ja siihen kytkeytyvästä kulttuurista kansojen ensisijaisesti taustatekijänä. 1800-lukua pidetään varsinaisena nationalismin vuosisatana. Niin sanotuissa vanhoissa valtioissa kuten Ranskassa, Tanskassa ja Britanniassa pyrittiin pehmeillä ja kovilla keinoilla yhtenäistämään väestöä kielellisesti ja kulttuurisesti. Vailla omaa valtiota olevat kansalliset liikkeet järjestäytyivät vaatimaan itselleen oikeuksia ja vapauksia näistä maissa, mutta etenkin Venäjän, Itävalta-Unkarin ja osmanien useita kansallisuuksia sisältäneissä imperiumeissa.

1800-lukulainen nationalismi romantisoi sekä nykypäivää että etenkin menneisyyttä, ja monille suhteellisen nuorille perinteille keksittiin mielellään pitkiä historiallisia juuria. Menneisyyden vähäisistä dokumentaarisista lähteistä raavittiin kasaan perusteluja kansan olemassaololle ja näyttöjä kansakunnan ammoisina aikoina tehdyille saavutuksille.

Lähtökohtaisesti tämä nationalismi oli kuitenkin eteenpäin katsova, jopa edistyksellinen liike ja ideologia, joka pyrki luomaan uutta ja parempaa sekä talouden että politiikan saralla. Sivistyksen levittäminen alempiin kansankerroksiin tapahtui usein kansakunnan rakentamisen tunnusten alla. Omaa valtiota vailla oleville kansallisuuksille pyrkimys itsenäisyyteen oli horisontissa siintävä houkutteleva tulevaisuuden maailma, jossa kansakunta olisi vapaa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kansanvallan edistäminen ja kansakunnan rakentaminen löysivät toisensa kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteessä. Demokratian periaatteiden mukaisesti vallan valtiossa tuli kuulua yhteiskunnan jäsenille, so. kansalle. Nationalismin periaatteiden mukaan jokaisen kansan piti saada päättää omista asioistaan. Nämä kaksi asiaa menivät helposti sekaisin, eikä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kuuluisia neljäätoista ohjelmakohtaa muotoillessaan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ilmeisesti aina itsekään tiennyt, kummasta asiasta hän milloinkin puhui.

Tuon suuren sodan jälkimainingeissa edellä mainitut kolme imperiumia romahtivat, ja niiden raunioille syntyi Eurooppaan lukuisia itsenäisiä valtioita, niiden joukossa myös Suomi. Juuri mikään näistä valtioista ei kuitenkaan ollut kansallisvaltio sanan etnis-kulttuurisessa merkityksessä, vaan monessa niistä väestö oli itse asiassa etnisesti ja kulttuurisesti hyvin moninainen. Vähemmistöjen oikeuksista ja muusta kohtelusta tulikin sotien välisen ajan poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joita esimerkiksi Natsi-Saksa tehokkaasti hyödynsi politiikassaan.

Kansallissosialismi, fasismi ja muut nationalismin radikaalit muodot 1930- ja 1940-luvulla sekä toisen maailmansodan hirmuteot etenkin juutalaisia ja romaneja kohtaan asettivat synkän varjon nationalismin ylle. Samalla vakiinnutettiin Kansainliiton heikkouksista viisaampina uusi valtioiden maailmanjärjestelmä, jonka supranationaalisena kruununa oli itsenäisistä valtioista koostuva Yhdistyneet Kansakunnat. ”States” ja ”nations” yhdistettiin siten vahvasti toisiinsa.

Nationalistisen maailmankuvan mukaista ajattelutapaa ylläpidettiin myös monenlaisissa harmittoman oloisissa kansainvälisissä tapahtumissa, jotka tarjosivat tilaisuuksia Michael Billigin osuvasti banaaliksi nationalismiksi kutsumaan lipunheilutteluun. Suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden lähtökohdat olivat vielä 1990-luvulla vahvasti nationalistisia: oppilaita kasvatettiin samastumaan kulttuurisesti yhtenäiseen ja muusta maailmasta poikkeavaan suomalaisuuteen.

Samalla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen ja poliittisesti täysivaltaisen kansallisvaltion perustavat edellytykset alkoivat hiljalleen murentua.

Nationalismi osana aikansa maailmaa

Nationalismitutkimuksessa on ollut erilaisia koulukuntia sen mukaan, kuinka vanhana ja luonnollisena ilmiönä sitä on pidetty. Perennialistit ovat korostaneet kansakuntaisuuden vuosisatojen yli ulottuvaa historiaa, kun taas modernistien mielessä nationalismi liittyy ennen muuta nykyaikaisen yhteiskunnan syntyyn, jossa leimallista ovat myös kaupungistuminen ja teollistuminen sekä modernien viestintävälineiden ja infrastruktuurijärjestelmien kehittyminen.

Modernistien jyrkempi haara näkee melko deterministisesti, että nämä olosuhteet jopa edellyttivät kansallisuusaatteen syntyä. Ernest Gellnerin kuuluisan väitteen mukaisesti teollisuus synnytti nationalismin, eikä päinvastoin. Maltillisemmat modernistit pitävät puolestaan näitä olosuhteita suotuisina erilaisten aatteiden kehittymiselle ja leviämiselle, niiden joukossa nationalismi. Kuulun itse näihin viimeksi mainittuihin tutkijoihin.

1800-lukulainen nationalismi ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan sen aatteellista voittokulkua edisti modernin yhteiskunnan kehitykseen elimellisesti liittyneet edistysaskeleet kuten paikallista tuotantoa ja kulutusta korostavan maatalousyhteiskunnan vaihtuminen tavaroiden teolliseen valmistamiseen ja logistiseen siirtämiseen perustuvaksi yhteiskunnaksi ja eri paikkakuntien kytkeytyminen toisiinsa vesireittien, maanteiden ja etenkin rautateiden toisiinsa yhdistämiksi verkostoiksi.

Nationalismin ja muidenkin aatteiden leviämistä edistivät myös kehittyneen painotekniikan ansiosta tehostuneet joukkotiedotusvälineet, aluksi etenkin lehdistö ja 1900-luvun puolella radio. Kulttuurista yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä tietoisuutta kansakunnasta tuottivat myös alati laajeneva ja yhtenäistyvä koulutus sekä ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat.

Modernisaaton ratas ei kuitenkaan lakannut pyörimästä kansallisvaltioiden maailman kohdalla. 1900-luvulla ja etenkin vuosisadan jälkipuoliskolla taloudellinen ja teknologinen kehitys vei kauppaa, kommunikaatiota ja kulkemista eteenpäin niin, että myös valtioiden rajojen ylittäminen kävi entistä helpommaksi ja halvemmaksi. Eri puolille maailmaa luotiin ylikansallisia järjestelmiä, joille valtiot luovuttivat osan suvereenisuudestaan, ja osa näistä järjestelmistä kattoi koko maailman tai oli ainakin melkein globaaleja. Erilaiset vähemmistöt saivat kasvavassa määrin tunnustusta ja hyväksyntää, ja kansainvälinen muuttoliike muutti monien maiden etnisiä ja kulttuurisia rakenteita.

Vuotta 1989 on kutsuttu yhdeksi Euroopan historian ihmeelliseksi tai hulluksi vuodeksi, ja 1990-luku onkin erityisen kiinnostava vuosikymmen, jolloin erilaiset ajattelutavat esiintyvät samanaikaisesti toisiaan haastaen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski- ja Itä-Euroopassa esiintyy ikään kuin perinteistä nationalismia, jossa kertaalleen itsenäistyneet valtiot tai toistaiseksi vailla omaa valtiota jääneet kansakunnat pyrkivät pääsemään vapaaksi sosialistisen imperiumin ikeestä ja/tai saamaan uuden valtion perustetuksi. Omaa valtiota tai ainakin laajaa alueellista autonomiaa tavoiteltiin myös Länsi-Euroopassa esimerkiksi Belgian Flanderissa, Skotlannissa ja Espanjan Kataloniassa ja Baskimaassa.

Yleisesti ottaen alettiin kuitenkin entistä enemmän puhua siirtymisestä jälkikansalliseen maailmankuvaan. Monet tutkijat allekirjoittivat joko täydestä sydämestään tai ainakin jossain määrin Eric Hobsbawmin toiveikkaan oletuksen, että nähtävillä oleva nationalismi on ennemmin historiallisen ilmiön viimeinen leimahdus kuin merkki todellisesta paluusta kansallisuusaatteen maailmaan. Postnationaalisen järjestelmän tunnusmerkkeinä pidettiin esimerkiksi seuraavia käsityksiä:

  • Ihmiskunta muodostaa ensisijaisesti yhden kokonaisuuden. Me kaikki olemme yhtä.
  • Moderni valtio ei ole enää oikea tapa ratkaista aikamme ongelmia, vaan tarvitaan alueellisia ja globaaleja sopimuksia ja institutionaalisia järjestelyjä.
  • Yhteiskunnat ovat etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti moninaisia. Monikulttuurisissa yhteiskunnissa yksilöillä ja yhteisöillä tulee olla mahdollisimman laajat oikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin.
  • Kaikkien yhteiskunnassa asuvien tulee olla mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa riippumatta heidän taustastaan tai identiteetistä tai esimerkiksi siitä, onko heillä maan kansalaisuus vai ei.

Lisäksi etenkin 1990-luvulla alkaa entistä enemmän ilmetä ja esimerkiksi puolueiden kannatuksella mitattuna vahvistua sellaista ajattelutapaa, jota on parempi kutsua uusnationalismiksi kuin perinteiseksi nationalismiksi.

Uusnationalismin nostalgiset lupaukset

Yhteiskuntiin oli syntynyt paljon tyytymättömyyttä. Aihetta protestointiin yhdet näkivät poliittisessa kehityksessä, jossa kansallista suvereenisuutta oli rapautunut ja siirtynyt sellaisille tahoille kuin Euroopan unioni, kansainväliset sopimukset ja globaalit markkinavoimat. Toiset taas kokivat, että hyvinvointivaltion sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa korostavat tavoitteet olivat saaneet väistyä uusliberaalien voimien tieltä, jotka jättivät kehityksen kelkasta putoavat menestyksestä osattomiksi.

Kaikista vahvimmin erilaisia uusnationalistisia voimia yhdistää kuitenkin kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä ajattelutapaa, jossa maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin ja muuttajien ja uusien vähemmistöjen kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan myönteisesti ja monikulttuurisuuden säilymistä halutaan jopa tukea. Myös jotkin perinteiseen nationalismiin kuuluvat liikkeet ja puolueet, kuten Belgian Vlaamse Blok (myöhemmin Vlaams Belang), modernisoivat ohjelmiaan menestyksellisesti maahanmuutto- ja ulkomaalaisvastaisuudella.

Uusnationalismi on vastaus yhteiskunnissa vallitseviin tyytymättömyyksiin, mutta siitä ei kuitenkaan ole ihmisille heidän ahdingossaan konkreettista apua. Tärkein syy tähän avuttomuuteen on uusnationalistisen liikehdinnän avainsana, joka on ”takaisin”. Siinä missä nationalistit katsoivat ja osin yhä katsovat eteenpäin, tulevaisuuteen, uusnationalistit haluavat palata menneisyyteen. He yrittävät saada poliittisen vallan palautettua täysimääräisesti oman valtion kansalaisille, he haluaisivat valtion ajavan vain kansalaisten etuja ja intressejä ja heidän mielestään yhteiskunta on jälleen olla kulttuurisesti yhtenäinen.

Perussuomalaisten vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelma on tästä näkökulmasta katsottuna suorasanaisen uusnationalistinen. Ohjelman otsikkona on ”Äänestä Suomi takaisin.” Euroopan unionista irtautumista kannattaneen Vote Leave -kampanjan iskulauseisiin kuului “Take back control” ja Donald Trump tunnetusti lupasi tehdä Amerikasta ”Great Again”. Geert Wildersin johtama Alankomaiden Vapauspuolue julistaa, että Alankomaista pitää taas tulla meidän omamme (Nederland weer van ons).

Aikamatka historiaan epäonnistuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, uusnationalistit idealisoivat liioittelemalla vuosikymmenten takaisten valtioiden poliittisen itsenäisyyden ja suvereenisuuden sekä yhteiskuntien etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden. Nationalististen haavekuvien mukaisia kansallisvaltioita ei ole juuri missään esiintynyt reaalimaailman tasolla, vaan valtiot ovat aina olleet riippuvaisia ympäristöstään ja keskinäisistä sopimuksista. Käytännöllisesti katsoen kaikissa yhteiskunnissa on jonkinlaisen kantaväestön ja valtakulttuurin lisäksi ollut myös erilaisia vähemmistöjä. Olen toisaalla esittänyt, että 1980-luvun puolivälissä Suomi oli ehkä kansallisvaltiona ”täydellisimmillään”. Silti tuonakin ohikiitävänä hetkenä valtiollinen suvereenisuus oli monella tapaa rajoitettua ja kansallisessa kulttuurissa oli paljon kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista monimuotoisuutta.

Tietä takaisin ei ole myöskään siitä syystä, että valtioiden ja yhteiskuntien toimintaympäristö on ratkaisevasti muuttunut. 1800-luvun ja 1900-luvun alun olosuhteissa tavaroiden ja palveluiden tuotanto, kaupankäynti, kommunikaatio ja kulkeminen tukivat modernien valtioiden kokoisten yksiköiden varaan rakentuvaa ja niiden sisälle enimmäkseen rajoittuvaa toimintaa. Kansakuntien rakentumisen olennainen ulottuvuus oli inhimillisen toiminnan piirin laajentuminen paikallisesta kansalliseksi. Näissä olosuhteissa nationalistinen maailmankuva oli toimiva periaatteellinen lähtökohta sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen elämän järjestämiseksi juuri tätä valtiollis-kansallista tasoa korostaen.

Kehitys ei kuitenkaan jäänyt siihen. Siinä missä 1800-luvulla olennainen siirtymä oli paikallisesta kansalliseen, 1900-luvulla ihmiset, heidän sosiaaliset suhteensa ja heidän tuottamansa asiat ylittävät jatkuvasti valtioiden ja yhteiskuntien rajoja. Sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurisen vaihdon ja taloudellisen vaihdannan järjestelmät tuottavat kansallisvaltioita paljon laajempia alueellisia ja väestöllisiä kokonaisuuksia ja verkostoja, jotka laajimmillaan kattavat koko maapallon. Paluu entiseen on mahdollista ainoastaan katkomalla näitä ihmisiä ylirajaisesti, ylikansallisesti ja globaalisti toisiinsa yhdistäviä siteitä. Jotkin autoritaariset tai totalitaariset valtiot kuten Kiina ja Venäjä, joissa uusnationalistinen ajattelutapa on myös ollut viime aikoina nousussa, yrittävät rajoittaa ihmisten tiedonsaantia, vuorovaikutusta ja viestintää, mutta ne joutuvat maksamaan tästä kovan hinnan sekä taloudellisesti että kulttuurisesti.

Vaarallinen uusnationalismi

Uusnationalismi lupaa siten enemmän kuin mitä se pystyy lunastamaan, ja tästä syystä siitä ei ole apua yhteiskuntien kehittämiseen. On vaikea sanoa, missä määrin uusnationalistien johtajat itsekään uskovat asiaansa, vaan lupaavat mahdottomia vain kannatuksen kasvattamiseksi. Tämän lisäksi on kuitenkin todettava, että uusnationalismi ei myöskään ole harmitonta. Varjelen mielelläni poliittista riippumattomuuttani ja puolueettomuuttani, mutta uusnationalistisen politiikan suhteen en katso voivani olla neutraali. Tämän päivän kansallismieliseen ajattelutapaan sisältyy ongelmia, joista osa on vakavia tai suorastaan vaarallisia.

Näistä ongelmista osa liittyy uusnationalismin toiseen avainsanaan, joka on jyrkästi rajattu ”me”, erotuksena tämän ryhmän ulkopuolelle määritellyistä ”heistä”. Perussuomalaisten vaaliohjelman ingressissä korostetaan, että julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua ja että Suomen valtio on olemassa suomalaisista huolehtimista varten. Se keitä ovat suomalaiset, jää ohjelmassa tarkemmin määrittelemättä. Voi olla, että eduskuntaryhmän sisällä on erilaisia näkemyksiä tästä. Ryhmään kuuluu kuitenkin puolet Suomen Sisu -järjestön kuusihenkisestä hallituksesta. Itsenäisyyspäivänä vuonna 2016 tämä avoimesti kansallismielinen järjestö vastusti suomalaisen kansallisuuden pohdinnoissaan jyrkästi suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä. Suomalaisuus rakentuu Suomen Sisun näkemyksen mukaan syntyperän, kielen, uskonnon, arvojen yhtenäisyydelle ja yhteiselle ryhmäidentiteetille.

Tunnettu populismin tutkija Cas Mudde on korostanut, että on olemassa niin oikeisto- kuin vasemmistopopulismiakin. Populismin olennaisia piirteitä ovat hänen mukaansa yhteiskunnan jako kahteen ryhmään, aitoon kansaan ja turmeltuneeseen eliittiin sekä ajatus politiikan tekemisestä niin, että yhtenäiseksi koetun todellisen kansan tahto toteutuu. (Ääri)oikeistolainen populismi kytkee populismiinsa kaksi piirrettä, joista varsinkin jälkimmäinen on harvinainen vasemmistopopulismissa: autoritaarisuuden ja nativismin. Nativismi on Mudden mukaan ajattelutapa, jonka mukaan valtioissa pitäisi olla vain kansakunnan aitoja ja alkuperäisiä jäseniä. Kansakuntaan kuulumattomat ihmiset ja aatteet uhkaavat kansallisvaltion identiteettiä ja yhtenäisyyttä. Nativistisilla oikeistopopulisteilla on siis nationalistinen maailmankuva.

Se, kuinka ahtaiksi kansakunnan rajat määritellään, vaihtelee eri maissa ja eri aikoina. Jyrkimmät uusnationalistit määrittävät ne Suomen Sisun tavoin hyvin eksklusiivisesti etnisen alkuperän ja identiteetin, kielen, uskonnon ja kulttuurin mukaisesti, toiset ovat valmiita hyväksymään kansallisen yhteisön sisälle myös vähemmistöjä, joilla on pitkää yhteistä historiaa kansakunnan ydinväestön kanssa. Lähtökohtaisesti uusnationalistit ovat suhtautuneet kriittisesti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin, joskin enemmän tervetulleiksi on yleensä toivotettu kulttuurisesti läheisistä yhteiskunnista muuttavat ja etenkin sellaiset, joista on katsottu olevan yhteiskunnalle hyötyä. Viime aikoina uusnationalistien poliittisessa retoriikassa erityistä huomiota on osoitettu etenkin islamin uskontoa ja muslimeja kohtaan.

Islam-vastaisten kannanottojen jyrkkyys vaihtelee niin ikään, mutta monien nyt jo varsin vakiintuneiden ja äänestäjien kannatuksella mitattuna suurten uusnationalististen puolueiden piirissä esitetään varsin radikaaleja näkemyksiä. Vaikka monissa maissa on hyvin paljon muslimeja, joista osa on jo toista tai jopa kolmatta sukupolvea, ja vaikka suuri osa heistä on integroitunut asuinmaihinsa, jotkin puolueet katsovat, että islam ei oikeastaan kuulu länsimaisiin yhteiskuntiin. Ruotsidemokraattien periaateohjelman islamin vaikutusta ruotsalaisessa yhteiskunnassa pitää aktiivisesti vastustaa mahdollisimman paljon. Alternative für Deutschland -puolueen vaaliohjelmassa vuodelta 2017 lausutaan tylysti, että islam ei kuulu Saksaan ja että muslimien määrän kasvu tuottaa suuren vaaran valtiolle, yhteiskunnalle ja arvojärjestelmälle. Alankomaiden vapauspuolueen tavoitteena on jo pitkään ollut Alankomaiden de-islamisointi ja esimerkiksi Koraanin kieltäminen lailla ja moskeijojen sulkeminen.

Kiistämättä millään lailla niitä haasteita, joita radikaali poliittinen islam tuottaa sekä länsimaisiin yhteiskuntiin että globaalisti, näin jyrkät näkemykset suurten väestöryhmien ulossulkemiseksi kansallisesta kokonaisuudesta ovat huolestuttavia. Lisäksi islam-vastaisuuden rinnalle on viime aikoina noussut liikehdintää, jota voi puolestaan pitää rasistisena. Näitä ryhmittymiä tekisi mieli muuten kutsua uusrasistisiksi, mutta tällä termillä on alettu kutsua laajemmin sellaisia ajattelutapoja, joilla muita kuin etnisiin tai fysiologiin piirteisiin perustuvia ryhmiä on alettu kohdella samalla tavalla kuin rasistisessa ajattelussa juutalaisia tai tummaihoisia. Näin ollen esimerkiksi muslimeja on ”rodullistettu”.

Osa uusnationalistisen liikkeeseen sisältyvistä radikaaleista ryhmittymistä on pitänyt huomion kiinnittämistä uskontoon kohtuuttoman suurena ja korostanut nimenomaan etnisten ryhmien ja rodullisten väestöryhmien välistä kilpailua ja vastakkainasettelua. Tässä mielessä kyse on ennemmin paluusta klassiseen rasismiin kuin uusrasismista. Valkoista ylivaltaa nostalgisoivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset ryhmittymät ovat olleet paljon esillä mediassa. Rasistisesta ajattelutavasta on pitkään ajateltu, että se liittyy lähinnä iäkkäämpiin ja vähän kouluja käyneisiin, elämässä monella tapaa usein syrjäytyneisiin ihmisiin. Esimerkiksi hollantilaisessa Erkenbrand-yhteisössä ja Belgian flanderilaisessa Schild & Vrienden -liikkeessä mukana on kuitenkin etenkin nuoria, joista monet ovat korkeasti koulutettuja tai yliopisto-opiskelijoita.

Uusnationalistinen nativismi herättää henkiin hirviöitä, joiden olisi suonut pysyvän ikuisessa unessa. Näiden liikkeiden ja puolueiden piirissä kritisoidaan usein monikulttuurisuutta, mutta ei aina ei ole selvää, mitä oikein arvostellaan. Monikulttuurisuuden poliittis-ideologista ulottuvuutta, multikulturalismia, saa kaikessa rauhassa arvostella. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että yhteiskunnassa sietämisen tai suvaitsemisen lisäksi myös aktiivisesti tuetaan erilaisten vähemmistöjen kieltä ja kulttuuria. Näyttää kuitenkin siltä, että suuri osa eurooppalaista uusnationalismista vastustaa myös sen demografista ulottuvuutta, etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta väestöllisenä tosiasiana. Silloin toivotaan avoimesti, että suuri osa yhteiskunnassa asuvista lähtisi sieltä pois.

Tie monikulttuurisesta yhteiskunnasta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäiseen uusnationalistiseen ideaaliin voi kulkea ainoastaan pakotettujen poismuuttojen, vähemmistöjen syrjinnän ja sorron, ehkä jopa keskitys- ja kuolemanleirien kautta. Viime aikojen kehitys pakottaa sanomaan tämän seikan selvästi ääneen, koska ilmiselvästi uusnationalistisen liikkeen sisällä on myös tahoja, jotka ovat valmiita irtisanoutumaan kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, jotka hyväksyvät ihmisten asettamisen eriarvoiseen asemaan esimerkiksi etnisen taustan, ihonvärin tai uskonnon perusteella ja jotka ovat valmiita käyttämään myös väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Uusnationalistisen liikkeen sisällä vaikuttaa siis tahoja, joita voi huoletta kutsua fasistisiksi. Se ei tarkoita, että koko uusnationalistinen ajattelutapa olisi fasistista tai että fasismia olisi ainoastaan uusnationalismissa. Fasismi voidaan ymmärtää homogeenisuusajattelun äärimmäisenä muotona, jonka tavoitteena on tehdä selvittää välit lopullisesti niiden kanssa, jotka ovat erilaisia. Tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, tarvittaessa tuhoamalla. Fasistinen väkivalta on historiassa kohdistunut etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen lisäksi esimerkiksi poliittisiin vastustajiin, taloudellisesti hyväosaisiin sekä epäkelvoiksi tavalla tai toisella määriteltyihin. Kuten edellä viitattiin, on kiistatonta, että osa poliittisen islamin radikaaleista tulkinnoista on luonteeltaan fasistista.

Politiikan kentällä uusnationalistit ovat useimmiten populisteja. Cas Mudden populismille antaman määritelmän lisäksi populismia voidaan määritellä myös näin: he vetoavat tunteisiin, kärjistävät epäkohtia, etsivät syyllisiä ”omien” ulkopuolelta ja tarjoavat helppoja ratkaisuja. Vasta poliittisen menestyksen mukanaan tuoma vastuunkanto paljastaa, mistä puusta populistit on tehty. Suuri osa heistä paljastuu opportunisteiksi, jotka ovat olleet uusnationalistisia retoriikassaan, mutta jotka ovat valmiita tekemään kompromisseja päästääkseen valtaan ja pysymään siellä. Osa heistä on kuitenkin aitoja radikaaleja, jotka ovat valmiita ja halukkaita pyrkimään poliittisiin tavoitteisiinsa ja tarvittaessa muuttamaan poliittisen järjestelmän perusteita saavuttaakseen maalinsa ja säilyttääkseen valta-asemansa.

Ongelma on siinä, että etukäteen voi vain varovasti arvioida, ketkä populisteista ovat opportunisteja ja ketkä loppuun asti radikaaleja. Teot ratkaisevat, ja siinä vaiheessa, kun  populistien todelliset kasvot paljastuvat, on yleensä myöhäistä peruuttaa siihen tienhaaraan, jossa valtaa tarjotaan.

Koko maailman yhteiset haasteet

On siis syytä palauttaa mieleen Judith Shklarin (1989) sanat: “Kaikkien, jotka kuvittelevat fasismin kaikissa muodoissaan olevan kuollut ja kuopattu, on syytä miettiä asiaa uudelleen.”

Uusnationalistinen ajattelutapa on kuitenkin haitallista myös siksi, että siinä unelmoidaan poliittisen vallan täysimääräisestä palauttamisesta toisistaan irrallisille valtiollisille yksiköille aikana, jolloin maailmassa tarvitaan nimenomaan luopumista kansallisesta itsekkyydestä, kykyä yhteistyöhön sekä alueellisesti laajoihin, osin jopa maailmanlaajuisiin ratkaisuihin.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Antonio Guterres luetteli pari vuotta sitten järjestön yleiskokouksessa pitämässään puheessa koko maailmaa koskettavia uhkia ja haasteita. Ydinaseiden määrä on yhä valtava, ja niiden leviämistä vääriin käsiin sekä käyttöä ydinasevaltojen taholta on kyettävä ehkäisemään ennalta. Terrorismi muodostaa suuren uhan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Maailmassa on lukuisia ratkaisemattomia konflikteja ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia rikotaan systemaattisesti. Ilmastonmuutos muuttaa elinoloja joka puolella maapalloa ja vaarantaa useiden elämänmuotojen säilymisen edellytyksiä. Ihmiskunta kärsii sosiaalisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Uusiin tieteellisiin ja teknologisiin innovaatioihin sisältyy suuria riskejä, joista kaikista emme ole vielä edes tietoisia. Monissa maissa yhteiskuntia johdetaan tehottomasti ja kansalaisten edusta piittaamattomasti. Koko maailmaa kattava solidaarisuus on yhä pahasti puutteellinen.

Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi nimenomaan valtioiden vahvaa ja määrätietoista yhteistyötä. Asia olisi riittävän hankala muutenkin, ja lisäksi uusnationalistit ajattelevat asioista aivan toisin. Siinä missä uusliberaalien unelma on vapaa markkinatalous, uusnationalistien vastaava haavekuva on vapaiden kansallisvaltioiden maailma. Kapitalistit haluavat yritystoiminnalle mahdollisimman vähän sääntelyä ja muita pidäkkeitä, uusnationalistit haluavat päästä eroon valtioiden toiminnan rajoituksista.

Niin ikään Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa pitämissään puheissa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt oman näkemyksensä, jonka mukaan maailman asiat ovat parhaiten järjestyksessä, kun kaikki valtiot ovat täysin vapaita ajamaan omia etujaan ja tekemään vain niitä kansainvälisiä sopimuksia, jotka ovat niille hyödyllisiä. Vahvat ja täysivaltaiset valtiot antavat ihmisille omistusoikeuden omaan tulevaisuuteensa ja hallinnan omaan kohtaloonsa. Seuraava lainaus on vuoden 2018 yleiskokouksen 73. istunnossa pidetystä puheesta.

Many countries pursue own unique visions building own future and pursuing wonderful dreams. The whole world is richer, humanity is better because of this beautiful constellation of nations, each unique shining brightly in its part of the world. As Americans we know what kind of future we want, what nation America wants to be. We believe in the majesty of freedom and dignity of individual, self government and rule of law, culture built on strong families, fierce independence. We celebrate our heroes, love our country. (…) We must protect sovereignty and independence above all. When we do we will find new avenues for cooperation unfolding before us, new ways of peace making, new purpose, new spirit flourishing more around us. Making this a more beautiful world. Let us choose the future of patriotism, let us come here to stand for our people and for their nations, forever strong, sovereign, just, thankful for the grace and the glory of God, God bless the nations of the globe. 

Joillekin maailman vahvimmille valtioille tällaisesta maapallon ja ihmiskunnan yhteisestä edusta piittaamattomasta politiikasta voi todellakin olla hyötyä, joskin sekä Yhdysvalloissa että sen ulkopuolella on huomautettu, että America First -strategian seurauksena näyttää olevan ennen muuta America Alone. Muissa maissa tällaisen seireenin laululta kannattaa kuitenkin varmasti ummistaa korvat. Ylikansalliset ja globaalit instituutiot tuottavat maille rajoitteita, mutta etenkin pienten valtioiden näkökulmasta ne luovat myös suojelua ja turvaa siltä, että vahvimman oikeus ei aina yksin toteudu.

Jokin aika sitten Suomessa esitettiin, että voisimme alkaa soveltaa kansainvälisiä sopimuksia nykyistä luovemmin ja pitää enemmän huolta kansallisesta edusta niiden tulkinnassa. Ajatuksessa ei sinänsä ole mitään kummallista: jo nyt monet Suomen täysivaltaisuutta rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista ovat sellaisia, joiden täytäntöönpanossa on paljon liikkumavaraa, jota myös käytetään. Mutta pienen valtion näkökulmasta on sulaa hulluutta edistää sellaista periaatteellista muutosta, että tämän liikkumavaran maksimaalinen hyödyntäminen on asiallista ja hyväksyttävää. Mitä pidäkkeitä suurilla mailla silloin enää olisi tehdä samoin silloin kun niiden kansalliset intressit ja kansainväliset rajoitteet ovat ristiriidassa?

Parempi visio nationalistisen nostalgian tilalle

Vaikka miten päin pyörittäisin, en osaa nähdä uusnationalismia tarjoamassa vastauksia aikamme kysymyksiin. Uusnationalismin kyvyttömyys vastata omaan huutoonsa tuottaa ongelmia, joista osa on harmittomia ja osa todella vaarallisia. Radikaalin poliittisen islamin ohella uusnationalismiin sisältyy nykyään liikkeellä olevista aatteista ja ideologioista eniten elementtejä, jotka voivat syöstä eurooppalaisen sivilisaation ja ehkä koko ihmiskunnan jälleen silmittömän ja säälimättömän tuhoamisen tielle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uusnationalistien poliittisessa kritiikissä olisi jonkin verran myös perää. Uusnationalismi on oire viime aikojen kehityksestä, ja tämän oirehdinnan syitä olisi pystyttävä paremmin tietämään ja osuvammin tulkitsemaan, jotta nostalgisen kansallismielisyyden kannatukselta voidaan leikata terä.

Kansainvälistä muuttoliikettä on pakko pystyä jollain tapaa säätelemään, koska muuten jo nyt, tulevista vuosikymmenistä puhumattakaan, liikkeellä voi olla liian paljon ihmisiä, jotta kauttakulku- ja vastaanottavat maat pystyisivät heitä rakenteellisesti ja kulttuurisesti vastaanottamaan. Monikulttuurisuus ei ylipäätään ole asia, joka tuottaa ainoastaan myönteisiä seurauksia, joskin uusnationalistit vahvasti ylikorostavat sen kielteisiä puolia. Kulttuurisesti monimuotoisten yhteiskuntien yhteisistä pelisäännöistä tarvitaan paljon ja parempaa keskustelua. Tähänastiset ylikansallisen politiikan kokeilut, Euroopan unioni etunenässä, toimivat vielä jäykästi ja monimutkaisesti, ja kansalaisten on vaikea pitää niitä omanaan. Ylikansallisten instituutioiden on pystyttävä uudistumaan tämän ajan vaatimuksiin vastaaviksi. Markkinatalous, globalisaatio ja teknologinen kehitys tuottavat monenlaisia häviäjiä, joista yhteiskunnan ja ihmiskunnan on kansainvälisen kilpailun ja tieteellisen edistyksen huumassa muistettava huolehtia.

Monien ihmisten kokema tyytymättömyys ja jopa katkeruus sekä muut kielteiset käsitykset ja tunteet viimeaikaista kehitystä kohtaan ovat epäilemättä aitoja. Jos paluu nationalistisen maailmankuvan mukaiseen järjestelmään ei ole hyvä vastaus tyytymättömien ihmisten poliittiseen etsintään, niin mikä sitten on?

Suuri osa uusnationalistien saamasta kannatuksesta yhteiskunnissa johtuu muiden poliittisten liikkeiden ja organisaatioiden kyvyttömyydestä tarjota äänestäjäkunnalle uskottavia ja uskomisen arvoisia tulevaisuuden kuvia. Ne eivät myöskään ole kyenneet esittämään kansallisvaltiolle ja etnis-kulttuuriselle kansakunnalle vaihtoehtoisia positiivisia samastumiskohteita, joiden kautta ihmiset saavat merkitystä elämälleen. Ainoan poikkeuksen muodostaa tällä hetkellä lähinnä ilmastonmuutoskeskustelun kautta tuulta purjeisiinsa saanut ekologinen ajattelutapa, vihreä politiikka, jonka puitteissa esitetyistä tulevaisuuden kuvista kuitenkin yleensä puuttuu se systemaattisuus ja kokonaisvaltaisuus, joka on nationalistisen maailmankuvan suuri vahvuus.

Länsimainen ihminen on uudella ajalla menettänyt kyvyn uskoa kohtaloon ja tyytyä oman elämänsä vääjäämättömiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Nationalismi, mutta myös sosialismi, kommunismi ja liberalismi loivat hänen mieleensä käsityksen tulevaisuudesta, joka voi olla nykyistä parempi. Aika ajoin kehitys on myös vastannut näiden visioiden herättämään tarpeeseen. Vapautta on ollut enemmän, elintaso on parantunut, tasa-arvo on lisääntynyt, hyvinvointi on jakaantunut tasaisemmin.

Modernisaation historiallisena perintönä meillä on nykyihmisen mieli, joka odottaa koko ajan enemmän ja parempaa. Tämä mentaliteetti janoaa myös sellaista kertomusta, joka lupaa huomiselle parempaa kuin mitä meillä on tänään. Mutta nämä tarpeet eivät tule tyydytetyksi. Päinvastoin. Monet kokevat asioiden todella menneen huonompaan suuntaan. Lisäksi joka puolella tuntuu olevan entistä enemmän uhkia, joita populistien lisäksi myös media mielellään jatkuvasti suurentelee.

Uskon, että pohjimmiltaan ihmiset eivät haluaisi langeta uusnationalistien tarjoamaan taaksepäin katsomisen taantumukselliseen ansaan. Tässä tilanteessa on kuitenkin helppo ymmärtää, että paremman puutteessa nostalginen lupaus menneisyydestä parempana tulevaisuutena on hyvin houkutteleva.

 

 

 

 

Mainokset

Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

  • Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
  • Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
  • Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
  • Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
  • Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
  • Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
  • Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
  • Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
  • Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
  • Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
  • Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
  • Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Vastauksia maahanmuuton ja kotoutumisen kysymyksiin

Osallistuin Porin SuomiAreenalla OAJ:n lavalla keskusteluun aiheesta ”mokasiko Suomi maahanmuuttajien kotoutumisen?”. Muita keskustelijoita olivat Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra ja opetusneuvos Leena Nissilä Opetushallituksesta. Meille oli ennalta lähetetty keskustelun nuotit, joihin sisältyi neljä kysymystä. Kuten usein käy, keskustelu lähti kuitenkin pian omille raiteilleen. Improvisoiva ote oli tällä kertaa ehkä ihan paikallaankin, kun tapahtuma oli samaan aikaan Pori Jazz -festivaalin kanssa. Meille esitetyt kysymykset olivat kuitenkin ihan tärkeitä ja hyviä, ja siksi julkaisen omat vastaukseni niihin näin kirjallisessa muodossa tässä blogissa.

Mitä kotoutuminen tarkoittaa?

Olennaista on myöntää, että kotoutuminen ei ole yksi asia, vaan se on monta osittain toisiinsa kytkeytyvää, mutta myös osin täysin itsenäistä kehityskulkua. Jos asiaa tarkastellaan maahanmuuttajien näkökulmasta, kotoutuminen Suomessa voidaan ymmärtää sellaisina prosesseina, joiden myötä yhteiskunnan uusi jäsen löytää tässä yhteiskunnassa ja omalla paikkakunnallaan oman paikkansa elää ja toimia.

Kotoutuminen tarkoittaa pääsyä työmarkkinoille ja työllistymistä, mutta myös muuta osallistumista esimerkiksi kansalaisyhteiskuntaan ja vapaa-ajan toimintoihin. Kotoutuminen on myös sosiaalisten suhteiden ja verkostojen rakentumista niin sanottuun kantaväestöön kuin muutenkin muihin ihmisiin ja yhteisöihin. Kotoutuminen on kielitaidon kasvattamista uuden asuinmaan kieleen tai kieliin sekä kulttuuristen arvojen, normien ja käytäntöjen ymmärtämistä. Lisäksi kotoutuminen on oman sosiaalisen identiteetin kehittymistä siten, että ainakin jossain määrin samastuu myös uuteen paikkakuntaan, yhteiskuntaan ja kansakuntaan sekä tuntee osallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kotoutuminen on myös sitä, että ei tule syrjityksi tai kaltoin kohdelluksi taustansa tai identiteettinsä tähden ja että yhdenvertaisuus toteutuu paitsi teoriassa myös käytännössä. Näin ollen kotoutuminen koskee myös kantaväestöä ja sen sosiaalisia instituutioita (kuten koulua), joiden tulee tarvittaessa mukauttaa ajattelutapojaan ja toimintojaan niin, että maahanmuuttajien kotoutuminen on mahdollisimman sujuvaa.

Ks. tarkemmin artikkelini aiheesta Helsingin kaupungin Kvartti-lehdessä numero 4/2016.

Mitä pitäisi tehdä toisin, jotta ulkomaalaistaustaisten koululaisten oppimistulokset olisivat yhtä hyvät kuin kantaväestön lapsilla?

Ensiksi meillä pitäisi olla enemmän tietoa näistä oppimistuloksista kuin mitä nyt jo muutaman vuoden takaiset kertaluontoiset ja otokseen perustuvat PISA-tulokset meille kertovat. Kokonaiskuva tuskin kovin radikaalisti muuttuu, koska Suomessa todennäköisesti tapahtuu näiltäkin osin saman tyyppisiä asioita kuin muissa Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa. Olen kuitenkin ollut huolestunut siitä, kuinka vahvoja päätelmiä politiikassa ja julkisessa keskustelussa on tehty yhden aineiston perusteella. Tarvitsemme näiden tulosten testaamista, tarkentamista ja täydentämistä, ja ennen muuta tarvitsemme sellaista tietoa, joka auttaa meitä ymmärtämään, mistä erot itse asiassa johtuvat.

Nykytiedon valossa voi kuitenkin melko luotettavasti sanoa, että ainakin seuraavilla kolmella asialla voisi olla myönteistä vaikutusta yhdenvertaisuuden parempaan toteutumiseen suomalaisessa koulujärjestelmässä. 1) Kaikilla koulunsa aloittavilla pitäisi olla alusta lähtien riittävät valmiudet saavuttaa asetetut oppimisen tavoitteet. Tämä tarkoittaa suomen tai ruotsin kielen osaamista, mutta myös erilaisia oppimisen tekniikoita ja koulunkäynnin käytänteitä, jotka erilaisista taustoista tuleville voivat joskus olla vieraita. 2) Kaikkien koululaisten vanhempien pitäisi ymmärtää suomalainen koulutusjärjestelmä ja opetuksen käytänteet, jotta he voisivat tukea lapsiaan ja nuoriaan yhteistyössä koulun ja opettajien kanssa. 3) Kouluissa pitäisi olla riittävästi kykyä havaita oppimisvaikeuksia tai tavoitteista jäämistä aikaisessa vaiheessa sekä välineitä ja muita resursseja auttaa oikeilla tavoilla oikeaan aikaan.

Ks. myös esimerkiksi Helsingin kaupungin Maahanmuuttajien kasvatuksen ja koulutuksen kehittämissuunnitelma.

Miten voisimme edistää maahanmuuttajien työllistymistä Suomessa?

Tärkeätä on ensinnäkin tunnustaa, että suuria muutoksia nopeasti aikaan saavia temppuja ei ole olemassa. Toivottavasti tämä pidetään mielessä, kun uusi hallitus alkaa perehtyä edellisen eduskunnan hallintovaliokunnan kotoutumista koskeviin toimenpide-ehdotuksiin ja miettiä kotouttamisjärjestelmämme uudistustarpeita. Yksinkertaisin tapa nostaa maahanmuuttajien työllistymisastetta ja laskea työttömyysastetta olisi todennäköisesti lisätä merkittävästi työperusteista maahanmuuttoa, jota Suomeen on kohdistunut toistaiseksi vain vähän, ja lähinnä eteläisestä naapurimaastamme Virosta, josta ei tällä hetkellä näytä juuri olevan muuttohaluja Suomenlahden tälle puolelle. Länsimaiden ulkopuolelta tulleiden, etenkin pakolaistaustaisten naisten osallistuminen työvoimaan ja työllistyminen on toinen alue, jolla olisi paljon voitettavaa. Hyviä hankkeita esimerkiksi kotiäitien työelämävalmiuksien parantamiseksi onkin viime aikoina ollut käynnissä, mutta laajamittaisen muutoksen toteuttaminen vaatii paljon aikaa.

Maahanmuuttajien työllistämisen edistämisessä täytyy muistaa, että suomalaisessa yhteiskunnassa on varsin vähän matalan kynnyksen työpaikkoja, joihin pääsee ilman suomen tai ruotsin kielen taitoa ja ammattiin soveltuvaa koulutusta. Tämä tuo isoja haasteita niille maahanmuuttajille, joilta nämä perusedellytykset puuttuvat. Tilanteen parantaminen vaatii voimavaroja yksilöllisten toiveiden ja tarpeiden kartoittamiseen, pitkäkestoisia, mutta joustavia kouluttautumisen mahdollisuuksia, tukimuotoja, joilla helpotetaan työnantajien rekrytointimahdollisuuksia sekä mahdollisuuksia muuhun toimintaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnassa työkyvyn ja -halun ylläpitämiseksi. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että työttömyyden ja työllisyyden lisäksi työsuhteen laatu ja muu asema työmarkkinoilla vaihtelee suomalaistaustaisten ja maahanmuuttajien välillä. Suuri osa Suomeen muuttaneista työskentelee tehtävissä, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan ja osaamistaan. Yhteiskunnan näkökulmasta tämä on inhimillisen pääoman haaskaamista, mutta se johtaa helposti myös maahanmuuttajien turhautumiseen tai jopa katkeroitumiseen. Muualla hankitun osaamisen tunnustamisessa ja täydentämisessä meillä on selvästi paljon tekemistä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni eduskunnan hallintovaliokunnan mietinnöstä ja Helsingin kaupungin kotouttamisohjelma vuosille 2017-2021.

Mitä Suomen hallituksen pitäisi nykyisen väestökehityksen valossa tehdä, jotta Suomi pysyisi edelleen hyvinvointivaltiona?

Suomi ei voi pysyä sellaisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, jollaiseksi sitä viisikymmentä vuotta sitten luotiin. Silloin Suomi oli erilainen, aika oli erilainen ja maailma oli erilainen. Sitä sosiaalisen ja taloudellisen turvallisuuden tasoa, joka jossain 1980-luvun puolivälissä saavutettiin, ei todennäköisesti koskaan enää pystytä toistamaan. Toisaalta meidän on myös varottava lähtemästä sellaisten politiikan helppoheikkien kelkkaan, jotka idealisoivat menneisyyden, johon ei kuitenkaan ole paluuta. Hyvinvointivaltio-Suomi oli esimerkiksi tulvillaan sellaista sääntelyä ja byrokratiaa, jota harva meistä kaipaa takaisin.

Odotettavissa oleva väestökehitys tuottaa meillä niin kuin monissa muissakin maissa huoltosuhteen ongelmia, kestävyysvajetta ja siten julkisten tai julkisrahoitteisten palvelujen tuottamisen vaikeuksia. Uskon niitä väestötilastoasiantuntijoita, joiden mukaan niin mittavaa ja oikein kohdennettua maahanmuuttoa Suomeen ei saada millään, että yhteiskuntamme edellä mainitut rakenteelliset ongelmat niillä ratkeaisivat. Tarvitaan paljon muutakin, työurien pidentämistä, työllisyysasteen nostoa, hallinnon tehostamista, palveluinnovaatiota ja todennäköisesti myös vähempään tyytymistä. Onnistuneella maahanmuutolla voidaan saada ulkomaisia työntekijöitä työvoimapulasta nyt ja tulevaisuudessa kärsiville aloille ja alueille. 2000-luvun alusta lähtien Suomen hallitukset ovatkin pyrkineet edistämään työvoiman maahanmuuttoa. Toteutus on kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäänyt kovin heppoiseksi. Odotan uudelta hallitukselta tarmokkaampaa otetta, joka lähtee sen tosiseikan tunnustamisesta, että saadakseen haluamaansa työvoimaa ulkomailta Suomen on kovassa kansainvälisessä kilpailussa oltava valmis tekemään sen eteen lujasti töitä.

Ks. myös esim. kriittinen arvioni Juha Sipilän hallituksen maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta.

Kuka on maahanmuuttaja?

Lopuksi keskustelun juontaja Reetta Räty esitti vielä kysymyksen siitä, mitä maahanmuuttajilla tarkoitetaan ja miten maahanmuuttajista pitäisi puhua. Se on myös erittäin hyvä kysymys. Oma vastaukseni kuului suurin piirtein seuraavasti:

Maahanmuuttajista yhtenä kokonaisuutena kannattaa puhua vain lyhyesti ja silloinkin mahdollisimman täsmällisesti. Maahanmuuttajia ovat ensinnäkin ainoastaan Suomeen muuttaneet henkilöt, Suomessa syntyneet eivät koskaan ole maahanmuuttajia. Tilastokeskuksen syntyperäluokittelua hyödyntäen voimme vielä erottaa toisistaan ulkomaalaistaustaiset ja suomalaistaustaiset ulkomailla syntyneet ja Suomeen muuttaneet henkilöt. Ulkomaalaistaustainen henkilö on sellainen, jonka molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva vanhempi) ovat syntyneet ulkomailla. Suomalaistaustaisia ovat puolestaan kaikki ne, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. On monella tapaa perusteltua pitää maahanmuuttajina vain ulkomailla syntyneitä ulkomaalaistaustaisia.

Suuri osa Suomen ulkomaalaistaustaisista on syntynyt Suomessa, ja heistä voi käyttää myös sellaisia nimityksiä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi tai ensimmäisen polven suomalaiset. Edellä määritellyt maahanmuuttajat eli ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat myös hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä, joita ei useinkaan yhdistä mikään muu kuin muutto Suomeen. Siksi esimerkiksi kotoutumista analysoitaessa on välttämätöntä erottaa toisistaan esimerkiksi työn perusteella muuttaneet, perheen yhdistämisen seurauksena muuttaneet ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvat (pakolaiset). Maahanmuuttaja- tai ulkomaalaistaustaisen väestön erilainen rakenne eri maissa auttaa usein ymmärtämään näiden maiden välisiä eroja esimerkiksi työllistymisessä ja muussa kotoutumisessa.

Ks. myös esim. artikkelini suomalaisen monikulttuurisuuden tilastoinnin kehittämistarpeista.

 

 

Hamsterit ja haikarat

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 2/2019. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm2_nettiin.pdf

Niitä ilmeitä en unohda koskaan. Työtoverini Helsingin kaupungilla oli juuri kertonut kokousväelle, että kaupungin väkiluku on sopimusluontoinen asia. Tarkkaa tietoa ei ole, koska väestötiedoissa on sekä ylipeittoa että alipeittoa. Ylipeitto tarkoittaa sitä, että väestörekisterissä on ihmisiä, jotka ovat muuttaneet pois tekemättä asiasta ilmoitusta. Alipeitto johtuu puolestaan siitä, että kaupungissa asuu ihmisiä, joita ei kuitenkaan ole rekisteröity väestöön kuuluviksi.

Ajatus siitä, että me emme tiedä tarkalleen, kuinka paljon ja minkälaisia ihmisiä kaupungissamme asuu, sai monet läsnä olleista korkeista virkamiehistä tyrmistymään. Olemme niin tottuneita luottamaan suomalaisiin tilastoihin, että niiden osumatarkkuuden kyseenalaistaminen järkytti kuulijoita. Keskuuteemme pudotettuun tietopommiin antoi lisää tehoa se, että paikalla oli myös Väestörekisterikeskuksen entinen ylijohtaja.

Vähän vastaavanlainen tapaus oli, kun minulle soitti viime vuonna innoissaan eräs toimittaja, joka oli löytänyt uutisen sadantuhannen vieraskielisen rajan rikkoutumisesta Helsingissä. Häneen ääneensä tuli ensin ihmettelyä ja sitten turhautumistakin, kun kerroin, että tilastollisesti näin voi olla asian laita, mutta todellisuudessa se lienee tapahtunut jo aikaisemmin, tai sitten rajanylitykseen on vielä matkaa. Mene tiedä. Sitä paitsi suuri osa vieraskielisistä on myös suomenkielisiä, joten liekö tuossa paljon aihetta lehtijuttuun.

Kuuluisa brittisosiologi Anthony Giddens on käyttänyt nykyaikaisesta valtiosta termiä alueellisesti rajattu valtasäiliö. Valtion rajojen sisällä on valtion väestö eli yhteiskunnan jäsenet, ja kaikkien heistä pitäisi olla viranomaisten tiedossa. Olen usein luennoilla havainnollistanut tätä valtiokäsitystä säilykepurkilla, joka on tiivis ja turvallinen kuin kansakunta uusnationalistisen poliitikon toiveunessa. Ihmiset ovat joko meikäläisiä sisäpuolella tai muukalaisia ulkopuolella, eikä sisälle niin vain tunkeuduta.

Tähän ajatukseen yhteiskunnasta ja valtiosta säiliönä sopii luontevasti se käsitys, että asuinmaa, kotimaa ja isänmaa ovat paitsi yksi ja sama asia myös konkreettisesti maata. Kansallisessa maaperässä yhteiskunnan jäsenillä, kansalaisilla, on syvään ulottuvat juurensa. Nationalistisessa maailmankatsomuksessa ihminen kuviteltiin paikallaan pysyväksi olennoksi. Pitkä historia paikkakunnalla oli suuri ylpeydenaihe, ja muualta tulijoilla oli kova työ lunastaa paikkansa paljasjalkaisten yhteisössä.

Maamme kirjassa Zachris Topelius kuvasi romaneja (mustalaisia) ja juutalaisia isänmaattomiksi kansoiksi, joiden onnettomana kohtalona oli vaeltaa kotia vailla. Suomen kansa oli puolestaan kuin puu, joka levittää maahan juuriansa. 1990-luvun alussa tulin jossain esitelmässä pohtineeksi, kuinka huonon metaforan ihmisenä olemisesta ajatus juurista tuottaa. Ihminenhän on ensi sijaisesti homo mobilis, liikkuva olento, jonka peltoviljely hetkellisesti sitoi paikoilleen. Tuolloin en osannut aavistaa, kuinka paljon liikkuvuus seuraavina vuosikymmeninä lisääntyisi ja monimuotoistuisi.

Yksi viime aikoina eniten minua inspiroineista käsitteistä onkin kelluva väestö. Termin floating population tausta lienee Kiinan hukou-järjestelmässä ja sen tuottamassa kaupunkien epävirallisessa väestössä, joka on vailla viranomaisten lupaa lähtenyt pois kotiseudultaan. Käsite on kuitenkin lavennettavissa ilmiöön, jossa ihmiset tulevat ja menevät pitkään paikallaan olematta ja aloilleen juurtumatta. Väestö ei ole staattinen vaan se muuttuu jatkuvasti, ja vain osa asukkaista on virallisissa rekistereissä. Kontrollikiihkoisten painajainen.

Kelluminen sanana vaihtaa samalla yhteiskunnan perustan: jalkojemme alla ei ole kiinteätä maata, vaan olemisen alusta on jatkuvasti liikkuvaa vettä. Metaforisessa kielenkäytössä olenkin ollut huomaavinani siirtymistä kasvikunnasta eläinkuntaan ja etenkin linnustoon. Uudessa-Seelannissa kansakuntaa on määritelty uudelleen ajattelemalla ihmisiä lokkeina, jotka eivät pitkään paikallaan viihdy, mutta jotka usein palaavat sinne, missä ne ovat aikaisemmin olleet. Turistit ovat kai aina parveilleet, ja esimerkiksi Amsterdamissa, Barcelonassa ja Venetsiassa paikalliset katsovat näitä outoja lintuja olevan jo aivan liikaa.

Muuttoliike on viime aikoina paitsi kasvanut myös monimuotoistunut tavalla, joka lisää ihmisten paikallaan pysymättömyyttä. Aikaisempina vuosikymmeninä kansainvälinen muuttaja yleensä pysyi siellä, minne hän oli lähtenyt. Hän muutti vain kerran paikasta toiseen ikään kuin kasvi, joka siirretään tiluksilta toisille, jossa alkoi uusi juurien kasvatus. Tätä osittain varsin vanhanaikaiseksi muuttunutta ideaa heijastavat yhä monien maiden kotouttamispolitiikka ja sen taustalla olevat juurtumista tavoittelevat periaatteet.

Nykyään suuri osa muuttajista myös jatkaa liikkumistaan. Osa heistä kerää muuton kohdemaassa hamsterin tavoin riittävästi tarvitsemiaan aineellisia tai henkisiä pääomia palatakseen lopulta kotimaahansa. Jotkut tekevät tämän meno-paluumatkan useita kertoja elämässään. Toiset taas ovat kuin haikaroita, jotka siirtyilevät paikasta toiseen tarpeittensa ja mahdollisuuksiensa mukaisesti. Euroopassa ja Yhdysvalloissa tuhannet tämän päivän vierastyöläiset kulkevat vuosittain etelästä pohjoiseen ja taas etelään sadonkorjuun syklissä.

Vastaus kysymykseen, mistä sinä tulet, antaa aina vain huonommin vastauksen kysymykseen, kuka sinä olet. Monilla on myös aina vain hankalampi sanoa, mistä hän oikein on lähtöisin. Yhä useampi on kotoisin useammasta paikasta, ja monet myös ovat samanaikaisesti useassa paikassa. Olemisen kansainvälinen monipaikkaisuus toteutuu esimerkiksi silloin, kun pendelöidään jatkuvasti kahden maan välillä. Elämä on ylirajaista myös silloin, kun perhe on jakautunut kahden tai useamman valtion välillä.

Moderni viestintäteknologia on tuonut fyysisen monipaikkaisuuden rinnalle virtuaalisen ylirajaisen elämän. Internet mahdollistaa jatkuvan vuorovaikutuksen pitkistä välimatkoista huolimatta miltei vailla kustannuksia. Tämäkin on otettava huomioon kotoutumista mietittäessä: monet jatkavat intensiivistä sosiaalista elämää lähtömaassa olevien sukulaisten, tuttavien ja kollegojen kanssa, eikä tarvetta luoda suhteita kohdemaan väestöön ole niin kuin ennen.

Joku varmaan ajattelee, että mitä me sitten tilastoilla enää teemme, kun ne eivät luotettavasti kuvaa todellisuutta. Tämä on virhepäätelmä. Me ehdottomasti tarvitsemme tilastoja, ja tutkimuksessa niitä pitäisi hyödyntää enemmän kuin mitä muuttoliikkeen ja kotoutumisen tutkimuksessa nyt tehdään. Se mistä pitää luopua, on sokea usko tilastollisen tiedon täsmällisyyteen ja riittävyyteen. Vielä tärkeämpää on hyväksyä, että säiliömuotoisen yhteiskunnan aika on ohi, ja että tietoperustaa pitää kehittää vastaamaan aikamme olosuhteita. Ihmiskunta on verkostoja globaaleissa vesistöissä.

Pasi Saukkonen

 

 

 

Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt Helsingin kaupunginkanslian Kvartti-blogissa 25.4.2019, ja se on luvalla julkaistu uudelleen tässä blogissa. Ks. aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29.4.2019.

Mitä suurempi osa ulkomaalaistaustaisista on Suomessa syntyneitä, sitä useammin vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä. Kaksi- ja monikielisyys lisääntyvät Suomessa nopeasti, ja tämä kehitys haastaa yksilöiden yksikielisyyteen perustuvan tilastoinnin.

Kuka on vieraskielinen? Tosielämän tasolla oikea vastaus on: ei kukaan. Mitä enemmän maahanmuutto muuttaa Helsingin ja muun Suomen väestörakenteita ja mitä enemmän puhumme tämän muutoksen vaikutuksista, sitä tärkeämpää on tehdä selväksi, mistä me oikein puhumme. Samoin on syytä miettiä, mitä käsitteitä ei kannata käyttää, ellei ole aivan pakko. Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta.

Havainnot etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla ja Helsingin seudun tuoreet väestöennusteet ovat viime viikkoina herättäneet paljon julkista keskustelua. Se on pitkälti kohdistunut nimenomaan vieraskielisen väestön määrän ja suhteellisen osuuden kasvuun sekä vieraskielisten sijoittumiseen tietyille alueille ja joihinkin kouluihin. Termiin vieraskielinen törmää medioissa toistuvasti, usein ilman sen kunnollista määrittelyä.

Keskustelua Suomessa tarvitaan, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan kieliperusteiseen erontekoon ”meidän” ja ”muiden” välillä on jo nyt ongelmallista, ja tulevaisuudessa nämä ongelmat vain pahenevat. Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen. Siksi yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä äidinkielen tilastoinnissa oikeastaan on kysymys ja minkälaisia pulmia siihen liittyy.

Suomen väestöä koskeviin rekisteritietoihin sisältyy henkilön äidinkieli. Tämän tiedon kerääminen ja tallentaminen väestörekisteriin ei ole kovin tavallista, eikä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa ole tietoja väestöön kuuluvien äidinkielestä. Suomessa tätä tietoa on tarvittu jo vuosikymmeniä maamme virallisen kaksikielisyyden vuoksi: kielitilaston ytimessä on tieto maamme suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä. Kielilaki määrittää yksilöiden äidinkielitiedon perusteella esimerkiksi sen, mitkä kunnat ovat yksi- ja mitkä kaksikielisiä.

Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen. Ensiksi opittu kieli voi myös esimerkiksi toiseen maahan muuton seurauksena tai vähemmistöjen syrjinnän vuoksi poistua käytöstä ja sen taito heikentyä.

Tieto rekisteröidystä äidinkielestä perustuu henkilön omaan ilmoitukseen tai Suomessa syntyneiden osalta yleensä vanhempien ilmoitukseen. Tätä tietoa viranomainen ei voi omin päin muuttaa. Joissain tapauksissa kielitieto ei vastaa sitä, mitä yleensä pitäisimme äidinkielenä. Vanhemmat voivat ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen tai ruotsin esimerkiksi syrjinnän tai muuten ei-toivotun kohtelun välttämiseksi. Suomen kieli voidaan antaa äidinkieleksi myös merkiksi suomalaisuuteen identifioitumisesta.

Toisaalta rekisteröidyksi äidinkieleksi on voinut jäädä jokin muu kieli kuin suomi tai ruotsi, vaikka tätä kieltä henkilö ei olisikaan koskaan kunnolla oppinut tai paljon elämässään käyttänyt. Viranomainen tai palvelujen järjestäjä tai tuottaja ei siten pelkästään rekisteröityä äidinkieltä koskevan tiedon perusteella voi koskaan olla täysin varma siitä, että kyseinen kieli todella on myös henkilön ensimmäinen tai parhaiten hallittu tai eniten kotona käytetty kieli.

Kielitilastoihimme sisältyy myös se ongelma, että se ei anna luotettavaa kuvaa kaikista Suomessa osatuista ja puhutuista äidinkielistä. Tilastoinnissa käytetyssä kansainvälisessä kielten luokittelustandardissa ISO 639-1 on 180 elävää kieltä. Maailmassa on kuitenkin paljon enemmän kieliä. On hyvin vaikea määritellä tarkasti, mikä itse asiassa on kieli, mutta joka tapauksessa niitä on tuhansia. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteitä hyödyntämällä päätynyt siihen tulokseen, että Suomessa puhutaan ainakin viittäsataa kieltä. Tosin jotkin kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei kaikkia kieliä käytetä Suomessa kommunikaation välineenä.

Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.

Suurin ongelma liittyy etenkin viimeaikaisen keskustelun huomioiden kuitenkin siihen, että Suomessa asuu entistä enemmän sellaisia Suomessa syntyneitä henkilöitä, joiden vanhemmat ovat aikanaan muuttaneet Suomeen. Näistä henkilöistä käytetään usein sellaista nimitystä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi, ja heitä voi pitää myös ensimmäisen polven suomalaisina. Vuoden 2018 alussa heitä oli Suomessa vajaa 63 000 ja Helsingissä noin 18 000 henkeä. Heidän määränsä ja osuutensa väestöstä kasvaa nopeasti, etenkin pääkaupunkiseudulla.

Suurella osalla näistä maahanmuuttajien lapsista rekisteröity äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja tästä syystä heidän luokitellaan tilastoissa vieraskielisiksi. Monet heistä ovat kuitenkin samalla myös suomen- ja/tai ruotsinkielisiä, ja tämä unohtuu nykyään usein vieraskielisistä puhuttaessa. He ovat voineet oppia suomea jo vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan, mutta myös asuinympäristöstään. Vaikka ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on joillain alueilla noussut nopeasti, kantaväestöön kuuluvat ovat kuitenkin Suomessa yhä kaikkialla enemmistönä, eikä suomen kieleltä voi arjessa välttyä.

Suuri osa maahanmuuttajien lapsista on saanut myös suomen- tai ruotsinkielistä varhaiskasvatusta. Miltei kaikki toisen sukupolven nuoret ovat käyneet suomen- tai ruotsinkielisistä koulua. Monet heistä tarvitsevat opintiensä alussa tukea koulunkäyntikielensä taidon parantamiseksi, mutta harvoin lähdetään liikkeelle nollasta. Suomen tai ruotsin kielen opettamisen sijaan voisi olla parempi puhua kielitaidon kehittämisestä. Opetuksen järjestäjillä olisi hyvä olla pelkkää kielitilastoa tarkempaa tietoa lasten kielitaidosta, jotta erilaiset tukitoimet osattaisiin kohdistaa ja ajoittaa oikein.

Ilmaisu ”vieraskielinen” on myös ongelmallinen, joidenkin mielestä suorastaan leimaava. Siinä on jotain järkeä ainoastaan siinä mielessä, että se on ”kotimaankielisten” (so. suomen-, ruotsin- ja usein myös saamenkielisiksi rekisteröityneiden) vastinpari. Nämä ”kotimaankielet” ovat kuitenkin oikeastaan virallisia kieliä, saamen kieli tosin ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella pohjoisimmassa Suomessa. Tämä määrittely tekee muiden kielten puhujista vieraskielisiä, vaikka joitain näistä kielistä on puhuttu Suomessa jo sukupolvien ajan.

Vieraskielisyys on myös outo ilmaisu, koska kuinka kenenkään äidinkieli voi oikeastaan olla vieras kieli, sehän on hänen omansa? Vieraskielisyys toiseuttaa siis muita kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kahdella tasolla. Ensinnäkin termi korostaa sitä, että nämä kielet eivät oikeastaan kuulu Suomeen, ja toiseksi se vieraannuttaa näiden kielten puhujat heidän omasta kielestään. Jotkut ovat yrittäneet korjata ongelmaa puhumalla vieraskielisten sijasta muunkielisistä, mutta varsinainen ongelma ei tällä muutoksella ratkea.

On siis tärkeätä olla tietoinen kielitilastointiin ja vieraskielinen-käsitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Tulkinnoissa kannattaa ottaa huomioon etenkin se, etteivät kaikki vieraskieliset ole maahanmuuttajia ja että monet heistä osaavat myös suomea ja/tai ruotsia. Mahdollisuuksien mukaan kannattaa kuitenkin siirtyä käyttämään luotettavampaa tapaa kuvata Suomen väestörakennetta ja sen kehitystä. Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottama syntyperämäärittely jakaa väestöä tavalla, joka toimii varsin hyvin paitsi nyt myös tulevaisuudessa, jolloin Suomessa asuva väestö on entistä monimuotoisempi.

Syntyperään perustuvassa väestön luokittelussa suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat puolestaan ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Sekä suomalaistaustaiset että ulkomaalaistaustaiset voivat itse olla Suomessa tai ulkomailla syntyneitä. Ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat varsinaisia maahanmuuttajia, muita ei oikeastaan sellaisiksi pidä kutsua. Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset muodostavat edellä mainitun maahanmuuton toisen sukupolven.

Kyseinen luokittelu on kieliperusteista tilastointia täsmällisempi ja riippumattomampi henkilöiden omista ilmoituksista. Lisäksi samanlainen järjestelmä on olemassa muissa Pohjoismaissa. Sen avulla voidaan myös tarkentaa kuvaa siitä, ketkä ovat niin sanottuja vieraskielisiä. Kuten alla oleva kuvio osoittaa, suomalaistaustaisiinkin kuuluu henkilöitä, joilla rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ulkomaalaistaustaisissa on puolestaan koko joukko suomenkieliseksi rekisteröityneitä, etenkin Suomessa syntyneiden joukossa.

Suomen väestö vuoden 2017 lopussa syntyperän ja rekisteröidyn äidinkielen mukaan. Lähde: Tilastokeskus.

Väestörakenne syntyperä synnyinmaa kieli

Kielilaki edellyttää yhä väestön kieliperusteista tilastointia, eikä äidinkielitiedon keruun järjestelmästä siis ainakaan toistaiseksi voida luopua. Kielitilastoja tarvitsemme vielä pitkään myös siitä syystä, että monet väestön tarkastelua kuvaavat aikasarjat ulottuvat kauemmaksi menneisyyteen ainoastaan kieliperusteista jaottelua hyödyntäen. Esimerkiksi Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste hyödyntää yksityiskohtaista tietoa eri kieliryhmien kehityksestä, ja tämä ennuste on toistaiseksi osoittautunut hyvin luotettavaksi kuvaamaan yleisellä tasolla Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen vaikutuksia väestörakenteissa.

Kielitilastoista ei myöskään kannata luopua, koska niistä on hyötyä niin tutkimukselle kuin päätöksentekijöille. Rekisteröiden äidinkielen avulla voimme yhä melko luotettavasti seurata esimerkiksi sellaisten kieleen perustuvien väestöryhmien kehitystä, jotka jakaantuvat moneen lähtö- tai taustamaahan. Tällaisia ovat esimerkiksi venäjänkieliset, arabiankieliset ja englanninkieliset. Kielitilaston avulla voimme tarvittaessa erottaa toisistaan myös esimerkiksi viron- ja venäjänkieliset virolaistaustaiset tai turkin- ja kurdinkieliset turkkilaistaustaiset. Kunhan vain muistamme, että todellisuus voi olla tilastoja monimutkaisempaa.

Kielitilastointia kannattaisi myös kehittää. Tärkeä edistysaskel olisi tarjota Suomen väestöön kuuluville mahdollisuus ilmoittaa rekisteritietoihinsa useampi kuin yksi kieli (esimerkiksi toinen äidinkieli tai kotikieli). Tällaisia ehdotuksia on viime aikoina esitetty monien tutkijoiden lisäksi esimerkiksi tuoreimmassa Valtioneuvoston kielikertomuksessa. Tällä tavalla suomalaisten kaksi- ja monikielisyys saisi enemmän näkyvyyttä ja tunnustusta. Samalla äidin- tai kotikieleltään muiden kuin suomen- tai ruotsinkielisten suomen tai ruotsin kielen osaaminen tulisi nykyistä paremmin esille. Se voisi myös rohkaista monia ilmoittamaan nyt piiloon jäävän äidin- tai kotikielensä.

Kirjallisuutta

Angel, Tanja del. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. DUO kahden kulttuurin perheille. Helsinki: Familia ry. http://pdf.duoduo.fi/kaksikielisyys-julkaisu.pdf

Karlsson, Fred. 2017. Suomen kielet 1917––2017. Turku: Lingsoft Oy. https://www.suomenkielet100.fi/

Latomaa, Sirkku. 2012. Kielitilasto maahanmuuttajien väestöosuuden mittarina. Yhteiskuntapolitiikka 77: 5, 525–534. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103125/latomaa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pyykkö, Riitta. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf

Saukkonen, Pasi. 2016. Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2016/monikulttuurisuuden-tilastointi-kaipaa-uudistamista/

Tilastokeskus. Käsitteet: syntyperä ja taustamaa. https://www.stat.fi/meta/kas/syntypera_ja_ta.html

Valtioneuvosto. 2017. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160384

Ks. myös

Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä -kotisivu: https://www.ulkomaalaistaustaisethelsingissa.fi/

Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste: 2018–2035: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/19_03_14_Tilastoja_3_Vuori.pdf

 

 

Unelmia ja pettymyksiä

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm1_2019.pdf 

”Fittan!”, hän huusi, ja toisti sanan kovaan ääneen vielä pari kertaa. Istuin Tukholman Folkets Husetin suuressa salissa kulttuuripoliittisessa seminaarissa ja mietin, että kaikenlaiseen sitä simultaanitulkkaajat joutuvat.

Äänessä oli Evin Ahmad, tunnettu ruotsalainen näyttelijä, joka luki otteita tuoreesta teoksestaan En dag ska jag bygga ett slott av pengar. Hänen kirjansa on yksi monista eri maissa ilmestyneistä teoksista, joita ulkomaalaistaustaiset, mutta itse asuinmaassaan syntyneet tai siihen hyvin nuorina muuttaneet ovat viime aikoina kirjoittaneet.

Useissa näistä kirjoista tarinan ytimessä on jonkinlainen kehityskertomus, ja enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen ote. Samalla niissä analysoidaan ympäröivää yhteiskuntaa ja sen suhtautumista maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Ihmisiin, jotka ulkonäkönsä, kielensä tai uskontonsa puolesta poikkeavat valtaväestöstä.

Ahmadin teoksen lisäksi näihin oman paikkansa etsimisen ja löytämisen kuvauksiin kuuluvat esimerkiksi Duraid Al-Khamisin Regnet luktar inte här ja Alankomaista Murat Isikin moninkertaisesti palkittu Ole näkymätön (Wees Onzichtbaar). Molemmat ovat kiinnostavia myös siksi, että niissä kuvataan huonommin tunnettuja etnisiä ryhmiä, Al-Khamisin tapauksessa mandealaisia ja Isikin teoksessa zazan kielen puhujia.

OECD:n ja Euroopan unionin uusin ulkomaalaistaustaisten kotoutumisen Settling In -raportti ilmestyi viime vuoden lopulla. Siinä muistutetaan painokkaasti, että kansallisten ja paikallisten kotouttamispolitiikkojen tärkeimpiä mittareita ovat ne, jotka arvioivat maahanmuuttajien lasten menestymistä elämässä ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Heidän pitäisi olla kaikkien ikäistensä kanssa samalla viivalla. Jos mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu, niin jokin menee pieleen.

Ja niin meneekin. Suomen osalta meillä ei ole vielä kertaluontoisia PISA-tutkimuksen tuloksia lukuun ottamatta paljon tietoa, koska Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat enimmäkseen vielä niin nuoria. Pidemmän maahanmuuttohistorian maista kokemuksia ohdakkeisista koulupoluista, työllistymisen vaikeuksista, kaidalta polulta poikkeamisista, uskonnollisesta radikalisoitumisesta ja moninkertaisesta syrjäytymisestä on niin paljon, että helposti unohdamme monien pärjäävän myös ihan hyvin.

Kaikki mainitsemani kirjat, ja monet muutkin, ovat menestystarinoita, kahdella tasolla. Niiden kirjoittajat ovat tuottaneet korkeatasoista kirjallisuutta ja muutenkin he kävelevät kadun aurinkoisella puolella usein toimittajina, tutkijoina tai taiteilijoina. Myös heidän romaanihenkilönsä usein päätyvät vaikeuksien kautta voittoon, tai ainakin pois pahimmista pinteistä. Mutta niissä kuvataan usein hyvin osuvasti erilaisia esteitä ja vaikeuksia, joita maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvilla on kotona, kadulla ja koulussa.

Tutkijoiden kannattaa lukea näitä kirjoja ajatuksella, ja myös sellaisella ajatuksella, että niistä voi löytää hyviä hypoteeseja, joita voi testata tieteellisin menetelmin, määrällisesti tai laadullisesti. Kaunokirjalliset elämänkohtalot on parhaimmillaan kuvattu niin vakuuttavasti, että alamme ajatella niiden myös peilaavan todellisuutta laajassa mitassa. Näin voikin olla, mutta ei se välttämättä aina ole niin. Kirjailija ei ole sidottu kuin kirjansa totuuteen, tutkijoiden pitää pyrkiä enempään, yleistettävyyteen ja lainalaisuuksien etsintään.

Ahmadin kirja on yksi vihaisimpia teoksia, mitä tiedän, ja siinä piilee aina tietty riski. Jos kirjailija on vahvan oman tunteen vallassa, asiat muuttuvat mustavalkoisiksi ja nyanssit katoavat tulkinnasta. Analyysin sijaan tuloksena on julistavaa palopuhetta. Ahmadin kirjassa on kuitenkin monta kohtaa, joita oman tieteen kautta kerätyn tietoni nojalla olen taipuvainen pitämään hyvin osuvina. Kas tässä hänen pohdintojaan siitä, miksi tytöt pärjäävät paremmin kuin pojat, ja miksi molemmilla on joskus niin saatanan vaikeaa:

Ni var samlade i grupp på bänkarna i centrum och på fotbollsplanerna.

Vi stod alltid vid sidan om och betraktade er.

Ni fick vara dom roliga i klassen. Vi var dom duktiga.

Ni var med i alla musikvideos.

Medan bilar brann och världen talade om er, så satt vi på fritidsgården och hade ”tjejgrupp”.

Ingen journalist ville prata med oss.

Ni stod kvar i centrum, som ni alltid gjort.

Vi gick förbi för att handla mjölk åt mamma.

Ni visste inte bättre, det gör ni fortfarande inte.

Vi utbildade oss och gick på högskola, ni hamnade på lagerjobb. Era ryggar pajade och vi brände upp oss och gick i terapi.

Skuld och skam kände vi båda.

Våra föräldrar la den fint på oss.

Miksi Evin Ahmad on niin vihainen ja miksi niin monet muut ovat niin tyytymättömiä, vaikka heillä tuntuisi olevan kaikki ”ihan hyvin”. Yksi selitys voi löytyä siitä, mitä viime aikoina on kutsuttu integraatioparadoksiksi. Sen yksi ilmenemismuoto on, että kun asiat alkavat loksahtaa kohdalleen, myös odotukset kasvavat. Ja kun tavoitteet on asetettu korkeammalle, alttius pettyä lisääntyy. Myös vertailukohde vaihtuu, ja herkkyys havaita eroja suhteessa verrokkeihin paranee.

Toiseen sukupolveen kuuluvat eivät vertaa itseään toisiin ulkomaalaistaustaisiin. He seuraavat sitä, miten heitä kohdellaan suhteessa niihin, jotka eivät ole millään lailla erilaisia, kantaväestöön kuuluviin lapsiin ja nuoriin. Jo pelkästään jatkuva erilaisena kohteleminen on rasittavaa, mutta etenkin silloin, kun se yhdistyy vaikeuksiin saada harjoittelu- tai työpaikkoja tai kun aina saa osakseen epäluuloisia tai vihaisia katseita.

Ruotsalainen yhteiskunta on viime vuosikymmenet kovasti julistanut avoimuuttaan ja suvaitsevaisuuttaan. Jo Ahmadia ennen monet kirjailijat, kuten Marjaneh Bakhtiari, ovat paljastaneet tämän hyväntahtoisuuden pimeää, ihmisiä luokittelevaa ja eriarvoisiin asemiin asettavaa puolta. Ruotsalaisessa multikulturalismissa ”aito” ruotsalaisuus haluttiin jättää ennalleen, maahanmuuttajilla oli oikeus harrastaa hassuja kulttuurejaan omassa piirissä ja esitellä niitä sopivissa tilaisuuksissa siloitellussa muodossa.

Tällöin myös asennekasvatus on jäänyt osin vaillinaiseksi, ja rasismi kunnolla kitkemättä. Stereotypiat eivät ole kadonneet, vaan kenties jopa vahvistuneet. Luulen, että Ahmadin viha kumpuaa ennen muuta kirjassa kuvatusta tilanteesta, jossa teatterikoulun vuosikurssin päätösjuhlassa ensimmäisen vuoden opiskelijat imitoivat kukin kerrallaan koulusta pois lähteviä draamataiteen ammattilaisia.

Kun tulee hänen vuoronsa, joku esittää Evinia kömpelösti ruotsia murtaen puhuvana sivistymättömänä esikaupunkipissiksenä, muukalaisena, apinana. ”Jag kände hur klumpen i halsen blev större och större. Du skulle inte få förstöra min lycka. Inte i dag. Inte på min examensdag.” Suuressa konferenssisalissa ajattelin, että aika kova paikka se on simultaanitulkille tämäkin.

In memoriam Ilkka Heiskanen

Väitöskirjani (1999) esipuheessa kirjoitan, että harva ihminen on ohjannut elämääni niin paljon kuin hän. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori emeritus Ilkka Heiskanen poistui keskuudestamme 10. helmikuuta 2019, ja tuo nyt jo lähes kahdenkymmenen vuoden takainen lause tuli minulle ensimmäisenä mieleen. Nyt voin myös todeta, ettei se ohjaaminen siihen loppunut. Tästä kirjoituksesta käy jopa ilmi, ettei se varmaan päättynyt edes hänen elämänsä langan katkeamiseen.

Tulin opiskelijaksi Helsingin yliopistolle syksyllä 1985 melko tietämättömänä sekä politiikasta että sen tieteellisestä tutkimisesta. Haluamatta mitenkään loukata tai arvostella laitoksen myöhempiä opettajia ja tutkijoita ajattelen vilpittömästi, että oma sukupolveni oli hyvin onnekas. Aleksanterinkatu 7:n viidennen kerroksen käytävillä käveli tuolloin suomalaisen yhteiskuntatieteen kontekstissa hyvin korkeatasoisia ja innostavia professoreita, muita opettajia ja tutkijoita, joista Ilkka Heiskasen lisäksi voi mainita esimerkiksi Raimo Väyrysen, Kari Palosen, Sakari Hännisen, Pertti Ahosen ja Erkki Berndtsonin.

Tulin myös yliopistolle aikaan, jolloin edellisen vuosikymmenen mieltä kiihottaneet mutta ajattelua kahlinneet poliittis-ideologiset kiistat olivat jo suurimmaksi osaksi laimentuneet pieneksi piikittelyksi. Suuria tiedepoliittisia intohimoja herättäneiden Tandem- ja DETA-tutkimushankkeiden – joista sain kuulla vasta paljon myöhemmin – synnyttämät laineet olivat nekin laantuneet niin mataliksi, että opiskelija ei niitä juuri huomannut. Koko suomalainen yhteiskunta oli jonkinlaisessa kulminaatiopisteessä, siirtymässä uuteen vaiheeseen, jonka muotoa ja sisältöä kukaan ei oikein vielä osannut ennakoida. Olosuhteet intellektuaaliselle kehitykselle olivat siten monella tapaa suotuisat.

Ilkka Heiskasesta mieleeni palautuu noilta opiskelun alkuajoilta joitain vahvoja muistikuvia. Yksi niistä liittyy hänen luentokurssiinsa, joka käsitteli politiikan tutkimuksen metodologista perustaa. Kuin eilisen päivän muistan, kuinka istun Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalissa ja kuuntelen miltei taukoamatonta rauhallista puhetta, josta vaivoin ymmärrän jotain. Heiskanen istuu tuolillaan, välissä jalat pöydälle nostaen, ja katsoo enemmän ikkunasta ulos kuin meitä opiskelijoita, ikään kuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja sieltä kiteytyksiä meidän ahnaille aivoillemme esiin nostaen.

Jossain vaiheessa luin joko tenttiin tai muuten vain itseäni sivistääkseni vaatimattomalta monistenivaskalta vaikuttavan järkäleen nimeltä Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Tuo Ilkka Heiskasen kirjoittama suomalaisen yhteiskunnan valtarakenteita selvittäneen DETA-projektin loppuraportti oli raskas, mutta samalla antoisa urakka. Se oli ensimmäinen lukemani systemaattinen yritys yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi, ja sen tärkeimmät päätelmät ovat kestäneet aikaa hyvin. Paikoin erittäin pitkät virkkeet herättivät opiskelijoissa kauhunsekaista ihastelua.

Ensimmäisenä opiskelusyksynä tutor-ryhmäni kävi tapaamassa laitoksen opettajia ja niin myös professori Heiskasta. Tässä keskustelussa tulin nostaneeksi esiin kysymyksen siitä, miten laitos suhtautuu opiskelijaan, joka haluaa suorittaa osan tutkinnostaan ulkomailla. Heiskasen suhtautuminen tähän ajatukseen oli vahvasti hyväksyvä. Elettiin aikoja, jolloin Suomi oli hiljalleen avautumassa maailmalle ja maailma, etenkin läntinen Eurooppa, Suomelle. Houkutus lähteä joksikin aikaa jonnekin toisaalle oli suuri, ja tuntui hyvältä, että opinahjossa kannustettiin kokeilemaan siipiä myös muualla ja hakemaan kansainvälisisiä kokemuksia.

Aika pian itse lähdinkin, joskaan en opiskelemaan. Monista inspiroivista tekijöistä huolimatta yliopistomaailma tuntui samanaikaisesti kovin vieraalta, ja oman motivaation kanssa oli usein paljon tekemistä. Kun sitten avautui mahdollisuus lähteä tennisopettajaksi kesäksi Itävaltaan Zell-am-Seehen, ja kenties jatkaa seuraavana talvena myös Malcesinessa Pohjois-Italiassa, olin valmis myös keskeyttämään opintoni ainakin joksikin aikaa, ehkä pysyvästi.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt odotusten mukaisesti, ja häntä koipien välissä palasin takaisin yliopistolle miettien elämälleni ja opiskeluilleni suuntaa. Täysin sattumalta törmäsin Ilkka Heiskaseen yliopiston läheisillä kaduilla ja yhtä odottamattomasti hän tiedusteli saman tien, olisinko mahdollisesti kiinnostunut tulemaan mukaan ryhmään, jonka oli tarkoitus alkaa kokoontua Suomen Akatemialle laadittavan tutkimushankehakemuksen valmistelun merkeissä. Olimme jutelleet vähän joidenkin luentojen yhteydessä, mutta muuten emme olleet juuri keskustelleet. Olin vastannut erääseen hänen omaa artikkeliaan koskevaan tenttikysymykseen jonkinlaisella arrogantilla ironialla, joka oli häntä ilmeisesti miellyttänyt. Tutkimushankkeen aiheena oli kutkutteleva Deviant and Unconventional Political Behavior. Kuinka olisin voinut kieltäytyä?

En pysty muistamaan kaikkia, keitä ryhmään kuului, mutta siinä oli joidenkin laitoksen henkilökuntaan kuuluvien lisäksi muita tutkijoita, virkamiehiä ja kourallinen meitä opiskelijoita. Ryhmän mukana me nuoret pääsimme mukaan tapaamaan sen ajan vahvoja vaikuttajia kuten Ulf Sundqvistia silloisesta Työväen Säästöpankista, Esko Ollilaa Suomen Pankista ja silloin paljon esillä ollutta kansanedustaja Eeva Kuuskoskea. Tutkimushanke ei tainnut saada rahoitusta juuri lainkaan, mutta luulen, että kaikkiin mukana olleisiin ja etenkin meihin opiskelijoihin tapaamiset ja keskustelut jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Tilaisuudet ja niiden mutkaton luonne paljastivat samalla, kuinka pieni ja lähellä oli suomalainen yhteiskunnallinen eliitti. Sen rakenteita ja keskinäisiä kytkentöjä Heiskanen oli itse hieman aikaisemmin tutkinut Interlocking directorates -hankkeessaan.

Yksi ryhmässä mukana olleista oli myöhemmin maailmanpolitiikan professoriksi noussut Teivo Teivainen, jonka kanssa tapasimme Ilkkaa useita kertoja hänen työhuoneessaan ja muuallakin. Tapaamisissa oli paljon noiden luentojen makua: professori pyöritteli ääneen asioita, jotka hänen päässään silloin liikkuivat, ja me pääsimme tällä tavalla osallisiksi tieteellisestä prosessista sekä samalla jonkin verran omilla kommenteillamme ja kysymyksillämme siihen osallistumaan. Ainakin minulle ne opettivat myös myöhemmin monissa tilanteissa arvokkaiksi osoittautuneita keskustelun taitoja, esimerkiksi omien puheenvuorojen ajoituksen suhteen. Heiskasen kanssa keskustellessa oma kontribuutio täytyi kyetä tilanteen avautuessa lausumaan oikealla hetkellä ja ytimekkäästi. Hänen ajatuksensa juna kiiti hetken päästä taas vauhdilla eteenpäin omaa kiehtovaa rataansa.

Politiikan lisäksi Ilkka Heiskanen oli suuresti kiinnostunut taiteesta sekä poliittisesta tai yhteiskunnallisesta kulttuurista. Tai älyllisestä ilmastosta, kuten asia ilmaistaan yhdessä hänen tärkeimmistä suomalaista yhteiskuntaa koskevista artikkeleistaan, jonka nimi on Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Monien muiden Heiskasen kirjoitusten tavoin tämäkin on ilmestynyt hieman omalaatuisessa paikassa, suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiaa käsittelevän teoksen lopussa sekä erillispainoksena yleisen valtio-opin laitoksen vaatimattoman näköisessä julkaisusarjassa. Myös tämä kirjoitus on omaperäisine käsitteineen varsin vaativaa lukea, mutta taideteoksen tavoin se avautuu aina uudella tavalla vielä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Opastusta kulttuurin saralla me opiskelijat saimme Heiskaselta myös sitä kautta, että tieteellisen kirjallisuuden ohella tai tutkimusten sijaan hän ehdotti usein luettavaksi kaunokirjallisia teoksia, proosaa ja runoutta. Usein ne lähtivät suoraan hänen pöydältään mukaan, ja jotkin niistä ovat saattaneet jäädäkin lopulta omaan kirjahyllyyni. Noihin aikoihin hänen omia suuria kiinnostuksen kohteitaan olivat monet saksalaisen kielialueen kirjailijat, kuten itävaltalainen Ingeborg Bachmann ja itäsaksalaiset Christa Wolf ja Christoph Hein. Myös ensi kosketukseni Tove Janssoniin kirjailijana on tullut tätä kautta, kun joku kerta kädessäni oli professorin huoneesta poistuessani Sommarboken.

Valmistuttuani työskentelin hetken aikaa assistenttina yleisen valtio-opin laitoksella, mutta siirryin pian hallintohistoriakomiteaan Heikki Ylikankaan avustajaksi selvittelemään suomalaisten korkeiden virkamiesten sosiaalista taustaa. Tuon vuoden aikana meillä oli kuitenkin Heiskasen ja Ritva Mitchellin kanssa yhteisenä hankkeena suomalaisten intellektuellien ja korkeiden virkamiesten suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta koskevien käsitysten kerääminen ja analysointi erääseen kansainväliseen projektiin. Heiskanen ja Mitchell uskoivat tuolloin tehtäväkseni kymmenien kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden ja muiden kuuluisuuksien haastattelujen tekemisen, minkä koin suurena luottamuksen osoituksena.

Tuosta hankkeesta koitui sitten vielä kaikenlaista, mutta ensin omassa elämässäni tapahtui merkittävä muutos, kun nuori perheemme muutti vaimoni väitöskirjahankkeen perässä Alankomaihin. Lastenvaunuja Wageningenissa työntäessäni mietin jälleen omaa elämääni, jonka tunsin muutenkin kaipaavan uutta suuntaa. Aikani asiaa pohdittuani laadin Ilkka Heiskaselle kaunopuheisen kirjeen, jossa kerroin päättäneeni luopua tieteen tekemisestä ja keskittyväni muunlaiseen kirjoittamiseen.

Sain pitkään kirjeeseeni lyhyen, ystävällisen ja sisällöltään vastaansanomattoman viestin, joka muistini mukaan kuuluu näin: Tee mitä teet, mutta ei se kuitenkaan haittaa olla tohtori.

Muutamaa vuotta myöhemmin väittelin kansallisen identiteetin käsitteestä ja sen käytöstä Suomessa ja Alankomaissa. Tämä tutkimus ei olisi varmaan koskaan lähtenyt liikkeelle ilman aikaisemmin mainittuja intellektuellihaastatteluja, joita sitten tein myös Alankomaissa. Suomen päässä aineistoa täydensi niin ikään Ilkan ”talliin” kuulunut Henri Vogt, joka sittemmin myös on edennyt kansainvälisen politiikan professoriksi.

Ilkka Heiskanen toimi väitöstilaisuudessani kustoksena. Tilaisuuden edetessä huomasin, että hän ei juurikaan seurannut väitöstä, vaan tuntui puuhaavan kynän ja paperin kanssa jotain omaa. Kun kaikki oli ohi, tämä puuhastelu paljastui, ja sain lahjaksi Wisława Szymborskan englanniksi käännetyn runokokoelman People on a Bridge. Kirjan mukana tuli postikortti, jonka kääntöpuolelle hän oli väitöstilaisuuden aikana kääntänyt Nobel-palkitun puolalaisen runon Powroty, jonka Heiskanen käänsi nimellä Hän tuli kotiin.

Väitöskirjani esipuheen kiitosvirke sisältää hienovaraisen piikin, että väitöskirjaani Ilkka Heiskanen ei niinkään ohjannut. Osin se pitää myös paikkaansa, mutta ei kuitenkaan täysin. Noihin aikoihin Heiskanen oli niin ikään erittäin kiinnostunut nationalismista sen eri muodoissaan sekä historiallisena että ajankohtaisena ilmiönä. Entisen sosialistisen järjestelmän maissa kansallisuusaate nosti monikasvoista päätään ja oikeistoradikaalit puolueet olivat alkaneet menestyä monissa läntisen Euroopan maissa. Sain noihin aikoihin häneltä paljon sellaisia hyviä lukuvinkkejä, joita en ehkä muuten mitenkään olisi tullut ajatelleeksi.

Uusia yhtymäkohtia syntyi kuitenkin samanaikaisesti toisaalla. Vuosisadan vaihteen aikoihin Ilkka Heiskanen kiinnostui kasvavassa määrin globalisaatiosta. Hänen tätä aihetta käsittelevä erittäin kiinnostava ja yhä lukemisen arvoinen kirjoituksensa ilmestyi jälleen oudossa paikassa, Risto Kuneliuksen ja Ullamaija Kivikurun toimittamassa Viestinnän jäljillä -teoksessa. Kun aloitin itse Kosmopolis-lehden päätoimittajana vuosituhannen vaihteessa, näin tilaisuuden houkutella Heiskaselta jokin maailmanpolitiikkaan sekä rauhan- ja konfliktintutkimukseen liittyvä kirjoitus. Lopputulos oli maailmoja kriittisesti syleilevä kaksiosainen kirjoitus otsikolla Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi. Myös näihin artikkeleihin kannattaa mielestäni yhä tutustua, ja ne ovatkin myös sähköisesti saatavilla (ks. linkit alla).

Pitkäaikaisempi yhteistyö jatkui kuitenkin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen puolella. Suomessa monikaan ei varmaan tiennyt, kuinka aktiivinen monella tapaa entistä vetäytyvämmän oloinen ja hyvin harvakseltaan mitään julkaiseva Ilkka Heiskanen oli eurooppalaisen kulttuuripolitiikan tutkimuksen sekä taiteen, kulttuurin ja kulttuuripolitiikan tilastoinnin kehittämisen kentällä. Suomalaisen kulttuuripolitiikan tiedolla johtamisen kehittämisessä hänellä oli merkittävä rooli pitkälle 2000-luvulla.

Omalle elämälleni näillä Heiskasen taide- ja kulttuuripoliittisilla kiinnostuksen kohteilla oli jälleen kerran ratkaiseva merkitys eräässä tärkeässä elämänvaiheessa. Keväällä 2006 olin päättänyt lähteä pois yliopistolta tietämättä oikein, minne suunnata seuraavaksi. Eräänä iltana istuimme ravintolaillallisella töölöläisessä hotellissa selvittelemässä kulttuuri- ja viestintäpolitiikan tutkimuksen alalla toimineen FinnEkvit- yhdistyksen asioita. Ilkka Heiskanen oli yhdistyksen sihteeri ja käytännössä sen primus motor, minä puolestaan hallituksen puheenjohtaja.

Tuolle illalliselle osallistui sattumoisin myös Ritva Mitchell, josta oli tällä välin tullut vuonna 2002 toimintansa aloittaneen Cuporen eli Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön ylläpitämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Kun Ritva kuuli minun olevan etsimässä uusia mahdollisuuksia elämässäni, hän vinkkasi Cuporessa aukeavasta erikoistutkijan pestistä. Fortunæ rota volvitur – niin kuin vuonna 2010 ilmestyneen Ilkka Heiskasen 75-vuotiskirjan nimeksi annettiin – ja minun kohdallani onnenpyörä kierähti taas palkitsevaan asentoon. Siitä tuli kaikkiaan kymmenen vuoden mittainen täyspäiväinen matka taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen maailmassa.

Sittemmin tilanteet ovat taas muuttuneet, ja yhteys välillämme vähittäin heikkeni ja lopulta katkesikin. Jokin aika sitten pidin Suomen Akatemian henkilökunnalle alustuksen aiheesta vaikuttavuus ja tutkijan rooli yhteiskunnassa. Esityksessäni hyödynsin jälleen kerran Heiskasen intellektuelleja, älyllistä ilmastoa ja yhteiskuntateoriaa käsittelevää artikkelia. Esitellessäni itseäni kerroin olevan politiikan tutkija paitsi ammatiltani myös identiteetiltäni. Täsmensin kuvausta kertomalla olevani onnellinen politiikan tutkija. Tuon lisäyksen voi tehdä, koska melkein koko tutkijanurani ajan olen saanut tehdä itseäni kiinnostavia asioita useimmiten haluamallani tavalla ja enimmäkseen vähintään kohtuullisissa olosuhteissa.

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, en varmasti olisi politiikan tutkija ilman Ilkka Heiskasen vaikutusta elämääni. Tämän lisäksi on pitkälti hänen ansiotaan, että voin suoraselkäisesti kertoa olevani myös onnellinen politiikan tutkija. Urani suoran ja epäsuoran ohjaamisen lisäksi monet kiinnostavimmista tutkimuksista on tehty nimenomaan hänen kanssaan. Minulla on ollut elämässäni paljon onnea, kun hänen kaltaisensa tieteentekijä on ollut kiinnostunut auttamaan kaltaistani nuorukaista ja myöhemmin tekemään kanssani yhteistyötä.

Valitettavan huonosti tunnettu suuri suomalainen valtio-oppinut ja yhteiskuntatieteilijä on poissa, mutta hänen ohjausvaikutuksensa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa jatkuu.

*

Pertti Ahosen, Sakari Hännisen ja Kari Palosen toimittama Fortuna rota volvitur: Studies on the writings and other work of Ilkka Heiskanen, Professor Emeritus of Political Science at the University of Helsinki, on the occasion of his 75th Birthday 23 December 2010 on ilmestynyt Suomen valtiotieteellisen yhdistyksen kustantamana. Kirjoituksessa mainitut Ilkka Heiskasen julkaisut on lueteltu alla niiden ilmestymisen aikajärjestyksessä.

Heiskanen, Ilkka: Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, Tutkimuksia, Sarja C, Deta, 31. Helsingin yliopisto 1977, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka & Johanson, Erkki: Finnish Interlocking Directorships: Institutional Groups and Their Evolving Integration. Teoksessa Frans N. Stokman, Rolf Ziegler & John Scott (toim.): Power: A Comparative Analysis of Ten Countries. Polity Press 1986, Cambridge.

Heiskanen, Ilkka: Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Teoksessa Jaakko Nousiainen & Dag Anckar (toim.): Valtio ja yhteiskunta: tutkielmia suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiasta. WSOY 1983, Porvoo.

Heiskanen, Ilkka: Globalisaatio länsimaisen kulttuurin oikeuttamisena ja todellisuuden kuvauksena. Teoksessa Ullamaija Kivikuru ja Risto Kunelius (toim.): Viestinnän jäljillä. WSOY 1998, Juva.

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa I. Kosmopolis 30:2 (2000), 7–24. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/2/sivilisa.pdf

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa II. Kosmopolis 30:4 (2000), 7–37. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/4/sivilisa.pdf