Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Mainokset

Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat.

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.

Lähteet:

Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta: http://sorsafoundation.fi/fi/jakolinjojen-suomi/.

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/205/.

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2017_nettiin.pdf.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_uso_201500_2015_16163_net.pdf.

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi. https://ismosoderling.wordpress.com/2017/02/10/kaksoiskansalaisuus-on-haaste-ja-resurssi/.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.

 

 

 

 

 

Alankomaiden vaaleista vielä

Ei, valemediasta ei ole kysymys. Mutta eurooppalaisten viestimien suhtautumista Alankomaiden vaaleihin ennen ja jälkeen ei voi kuin ihmetellä.

Houkutus oli tietenkin suuri. Ensin meidät shokeerasi Britannian Brexit-äänestys ja sitten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Alankomaiden parlamenttivaalien voitiin ajatelle tuottavan seuraavan kauhistuttavan jytkyn. Se osoittaisi suuntaa kehitykselle, jonka seuraavia vaiheita olisivat Ranskan presidentivaalit ja lopulta Saksan parlamenttivaalit. Jos Marine Le Pen valittaisiin presidentiksi ja Vaihtoehto Saksalle syrjäyttäisi Agnela Merkelin, Euroopalle koittaisivat lopun alun ajat.

Joskus luin jostain jutun, jossa mediaa kutsuttiin paniikkiteollisuudeksi, eikä tuo luonnehdinta ole sittemmin mielestäni poistunut. Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.

Samalla unohdettiin monia asioita. Nyt ei oltu tekemässä ratkaisua Euroopan unionissa jäämisen tai siitä lähtemisen välillä, eikä myöskään oltu valitsemassa vaikutusvaltaista valtionpäämiestä. Kyse oli Alankomaiden parlamentin tärkeämmän puoliskon, toisen kamarin, vaalista. Vaalia käytiin monipuoluejärjestelmässä, jossa oli jo ennalta täysin selvää, että yksikään puolue ei voi muodostaa hallitusta yksin.

Geert Wildersin Vapauspuolueen kannatus ei myöskään missään vaiheessa ollut mielipidemittausten mukaan edes kahtakymmentäviittä prosenttia, ja vuoden 2016 aikana kannatus oli marraskuuta 2016 lukuun ottamatta laskusuunnassa. Jo varhain oli myös erittäin todennäköistä, että Wilders ei pääsisi voittaessaankaan seuraavaan hallitukseen. Ja oppositiosta käsin se oli puolestaan tukenut hallitusta, Mark Rutten ensimmäistä, jo aikaisemminkin.

Sitten koitti vaalituloksen julistaminen ja Kuuhun asti kuuluva yleiseurooppalainen helpotuksen huokaus. Wildersiä pidettiin häviäjänä – vaikka hänen puolueensa voitti selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Mark Rutten oikeistoliberaalia puoluetta pidettiin voittajana – vaikka hänen puolueensa menetti paikkoja selvästi. Hallitusta rankaistiin kovalla kävellä: sosiaalidemokraatit melkein pyyhittiin poliittiselta kartalta ja Rutten puolue taitaa nyt olla parlamentaarisen demokratian kaikkien aikojen pienin suurin puolue.

Erikoisinta oli kuitenkin olla niin iloisia siitä, että Rutte voitti Wildersin, ja tehdä tästä sellainen tulkinta, että nyt pistettiin populismille stoppi. Oikeistoliberaalinen VVD-puolue ei koskaan ole ollut kovin vapaamielinen, ja erityisesti viime aikoina siitä on tullut entistä nationalistisempi, arvokonservatiivisempi ja maahanmuuttokriittisempi. Osana vaalikampanjaa julkistetussa ”kaikille alankomaalaisille” osoitetussa avoimessa kirjeessä Rutte antoihyvin selväsanaisesti ymmärtää: maassa maan tavalla tai maasta pois.

Äänensävy on myös muuttunut sellaiseksi, jolla kosiskellaan sanoisinko alempia kansankerroksia. Kun Rutte kommentoi kesällä Rotterdamissa mieltään osoittaneita ja kieltämättä osin huonosti käyttäytyneitä turkkilaistaustaisia mielenosoittajia, hän käytti ilmaisua ”pleur op”. Nettisanakirja antaa tälle käännöksen: suksi vittuun. Ellei kyse olisi Wildersin päävastustajaksi katsotusta henkilöstä, tuohtumus kohdistuisi varmaan ennen muuta häneen.

Ei ehkä olekaan liioittelua sanoa, että ”tappiostaan” huolimatta Geert Wilders on silti vaalien suurin voittaja. Tai oikeastaan niin, että Wildersin vaalivoitto jäi äänisaaliina mitattuna oletettua pienemmäksi juuri siksi, että hänen poliittinen agendansa on voittanut muissa puolueissa. Kristillisdemokraatit ovat pauhanneet yhteisistä arvoista ja normeista jo pitkään, ja jopa sosiaalidemokraatit puhuivat vaalikampanjassaan ”edistyksellisestä patriotismista”. Viimeksi mainittu todennäköisesti johti osaltaan siihen, että Alankomaiden ulkomaalaistaustaiset(kin) jättivät puolueen.

Alankomaista puhutaan aina vapaamielisenä maana, mutta olennaista on aina ollut nimenomaan arvopohjan monimuotoisuus ja kyky rakentaa yhteiseloa siitä huolimatta, että maassa asuvat ihmiset ovat ajatelleet monista asioista eri tavalla. Kun Hollannissa haikaillaan yhteisten arvojen ja normien perään, niin kaivataan takaisin menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Uusin parlamentti kolmenatoista puolueineen on hyvä osoitus väestön aatteellisesta, ideologisesta ja kulttuurisestakin kirjosta.

Maahanmuuttajien kotoutumisessa kaikki ei ole mennyt Alankomaissa nappiin, monilla nuorilla on suuria vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa ja islamilaisen elämäntavan ja länsimaisen yhteiskunnan välillä on paikoin kitkaa. Tie eteenpäin ongemien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan löydy sieltä, missä suljetaan silmät todellisuudelta tai jossa tarvittaessa väkivalloin poistetaan yhteiskunnasta sen ikävät puolet.

Wildersin lisäksi myös laajemmin hollantilaisessa politiikassa on liu’uttu tähän suuntaan. Jos Alankomaat näyttää tässä asiassa tällaista suuntaa muulle Euroopalle, siitä ei ole mitään syytä iloita.

*

Asiasta enemmän kiinnostuneille voin suositella myös Demetrios G. Papademetrioun ja Natalia Banulescu-Bogdanin tuoretta kirjoitusta aiheesta.

 

Kouluopetus ja post-nationalistinen maailmankuva

Pidin 8. lokakuuta esitelmän Kirkon ulkomaanavun seminaarissa Maailman opettajien päivänä. Se meni suurin piirtein näin.

Ihmisenä oleminen on maailmassa olemista, mutta maailma ja ihmiskunta ovat liian laajoja kokonaisuuksia tarjotakseen yksilöille sellaista merkitysten järjestelmää, jonka varassa he voivat tehdä johdonmukaisesti valintoja ja muita päätöksiä elämässään.

Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pienempää ja konkreettisempaa, jotain kulttuurista. Käytännössä tätä tilaa täyttävät erilaiset yhteisöllisyyden muodot perheestä ryhmiin ja yhteiskuntiin sekä uskontoihin ja sivilisaatioihin.

Näissä yhteisöllisyyden muodoissa ei ole mitään itsestään selvää. Edes perhe ei ole aina ja kaikkialla sama. Eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa pätevät erilaiset maailmankuvan ja johonkin kuulumisen säännöt.

Meidän mielessämme ja ajattelussamme vaikuttaa yhä vielä vahvasti nationalistinen maailmankuva. Se syntyi ja kehittyi 1600-luvun puolivälin ja 1800-luvun lopun välisenä aikana, ja sen varaan rakennettiin ensimmäisen maailmansodan rauniolle luotu valtioiden kansainvälinen järjestelmä.

Nationalistisen maailmankuvan peruselementit ovat hyvin yksinkertaiset. Ihmiskunta jakautuu kansoihin, jotka ovat etnisesti ja kultturisesti yhtenäisiä. Jokaisella kansalla tulisi olla oma valtionsa, jonka puitteissa se voi toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan. Jokaisessa valtiossa tulisi vastaavasti olla vain yksi kansa. Kansalaisen tärkein identifikaation lähde ja lojaalisuuden kohde on hänen oma kansallisvaltionsa.

Nationalistisen maailmankuvan mukaiset kansakunnat eivät syntyneet itsestään, vaan ne oli rakennettava. Ihmiset oli saatava uskomaan, että heille täysin vieraat ihmiset kuuluivat samaan kansaan ja että alueet ja maisemat kaukana horisontin takana olivat samaa kokonaisuutta, heidän maataan.

Tämän viestin välittämisessä mikään muu instituutio ei ollut niin tärkeä kuin koululaitos. Asioiden opettamisen lisäksi lapsia kasvatettiin myös isänmaallisuuteen: annettiin tietoa omasta kansakunnasta ja välineitä maan, kansan ja kulttuurin rakastamiseen.

Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaisema Maamme kirja (Boken om vårt land) täytti nimenomaan tätä tarkoitusta, ja sitä käytettiin opetuksen oheismateriaalina vuosikymmenten ajan. Nationalistinen ajattelutapa näkyy Suomessa vahvasti vielä vuoden 1985 peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (ks. myös Rokka 2011).

1900-luvulla nationalistisen maailmankuvan perusteet alkoivat kuitenkin murentua. Monet vähemmistöt eivät hävinneetkään historian pyörteissä, ja pieniin kieliin ja kulttuureihin alettiin suhtautua myönteisemmin. Yksilön ihmisoikeuksien rinnalla tunnustusta saivat myös yhteisöjen kulttuuriset oikeudet.

Valtioiden poliittista valtaa siirtyi ylikansallisille ja kansainvälisille elimille. Yhdistyneiden kansakuntien puitteissa on solmittu useita jäsenvaltioita sitovia sopimuksia, ja esimerkiksi kansainvälisen kaupan ja ympäristönsuojelun aloille on luotu erilaisia kansainvälisen tai globaalin hallinnan muotoja. Euroopassa aluksi Länsi-Euroopan taloudellinen, sittemmin miltei koko maanosan poliittinen integraatio vähensi siihen osallistuvien maiden suvereenisuutta.

Globalisaationa tunnettu kehityskulku on lisännyt merkittävästi maiden ja alueiden välistä keskinäisriippuvuutta ja vahvistanut vuorovaikutusta talouden, kulttuurin ja viestinnän alueilla. Yhtenä globalisaation ilmentymänä voi pitää myös kansainvälistä muuttoliikettä, joka vilkastui ja laajeni aidosti maailmanlaajuiseksi etenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Kansallisvaltiossa opetettiin, että kansa on yksi ja yhtenäinen ja paha maailma jossain muualla. Tänä päivänä Suomen kaltainen syrjäinenkin kolkka on monin säikein maailmassa kiinni, ja tuo samainen maailma on jatkuvasti läsnä suomalaisen yhteiskunnan arjessa. Yhtenäiskulttuurin tilalle on tullut etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus ja ympäri maailmaa ulottuvat sosiaaliset verkostot.

On ymmärrettävää, että kehitys ei ole kaikkia miellyttänyt. Globalisaatio, uusliberalismi ja poliittinen yhdentyminen ovat tuottaneet paljon erilaisia häviäjiä. Monet haluaisivat takaisin siihen Suomeen ja maailmaan, joka oli selkeämpi, tutumpi ja turvallisempi, ehkä jopa materiaalisesti parempi. Vaikka uusnationalismi nauttii nyt laajaa suosiota, takaisin ei kuitenkaan ole tietä – ainakaan ilman mittaamattomia uhrauksia.

Tästä syystä kansakunnat pitäisi rakentaa uudelleen, paremman sanan puutteessa post-nationalistisen maailmankuvan mukaisesti. Ihmisen kytkeytyminen maailmaan ja ihmiskuntaan yhteisöjen ja yhteiskunnan kautta pitäisi muodostaa siten, että hyväksytään valtioiden monikulttuurisuus, ja myönnetään tarve ratkaista ongelmia yhdessä.

Samalla pitäisi kuitenkin myös luoda riittävä yhteenkuuluvuuden tunne samaan yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten kesken. On yhä tärkeätä, että Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa suomalaisia.

Suomalaiset perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet ovat jo jonkin aikaa olleet oikeilla jäljillä. Vuoden 2004 versiossa otettiin etäisyyttä nationalismiin seuraavin sanoin:  ”Opetuksen avulla tuetaan oppilaan oman kulttuuri-identiteetin rakentumista sekä hänen osallisuuttaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja globaalistuvassa maailmassa.” (Opetushallitus 2004, 14.)

Uusimpien perusteiden opetuksen arvoperustan kohdassa lausutaan puolestaan seuraavasti: ”Jokaisella oppilaalla on oikeus hyvään opetukseen ja onnistumiseen koulutyössä. Oppiessaan oppilas rakentaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja -katsomustaan sekä paikkaansa maailmassa. Samalla hän luo suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja eri kulttuureihin.” (OPH 2014, 15.)

Viime vuosien aikana olen yrittänyt olla mahdollisimman paljon tekemisissä koulumaailman kanssa, koska myös nykyään sillä on ensiarvoisen tärkeä rooli ihmisten sosiaalistamisessa paikkakuntaan, yhteiskuntaan ja maailmaan. Tuo rooli on ehkä vielä tärkeämpi kuin ennen, koska laajoja kansanjoukkoja yhdistäviä muita sosiaalisia instituutioita ei enää juuri ole.

Suomalaisessa koulujärjestelmässä on paljon kouluja, rehtoreita ja opettajia, jotka ovat myös käytännössä pyrkineet saattamaan näitä maailmassa olemisen rakennuspalikoita uuteen ja oikeampaan järjestykseen.

Kokonaisuutta tarkastellessa on kuitenkin vaikuttanut siltä, että asioita tehdään epätasaisesti, sekalaisesti ja jossain määrin sattumanvaraisesti. Yksittäisten ihmisten ja koulujen tahtotilan lisäksi ollaan oltu riippuvaisia määräaikaisesta hankerahoituksesta, jonka loputtua monet hyvät jutut ollaan jouduttu lopettamaan ja hautaamaan.

Yleisten ja väistämättä jossain määrin abstraktien linjauksien ja koulujen käytännön elämän välistä on jäänyt puuttumaan ikään kuin välitason strateginen kehittäminen ja noiden strategioiden tai suunnitelmien kokonaisvaltainen toteuttaminen. Kouluille ja opettajille pitäisi tarjota nykyistä enemmän auktoritatiivista selkänojaa konkreettisissa kysymyksissä. Samalla heille on kuitenkin hyvä jättää sitä harkintavaltaa, jota toisistaan poikkeavissa olosuhteissa pitääkin olla.

Kouluissa joudutaan ottamaan kantaa esimerkiksi kulttuuristen oikeuksien sekä ihmisoikeuksien ja yksilön vapauksien välisiin mahdollisiin ristiriitatilanteisiin. Lisäksi Suomessa olisi hyvä olla jotensakin yhtenäinen näkemys siitä, miten maksimoidaan se hyöty, joka etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta globaaleine verkostoineen on saatavissa, samalla kun pidetään huolta myös yhteisestä tilasta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta.

Mistä arvoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ja mitkä symbolit ovat kaikille yhteisiä? Miten tunnistetaan etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä, mutta annetaan yksilöille myös oikeus asettua niiden ulkopuolelle? Kuinka paljon erilaisuuden ilmenemismuodoille voidaan kouluissa antaa tilaa ilman, että opetus ja koulun hallinto kärsivät tai resurssit menevät väärään tarkoitukseen? Tämän tyyppisistä asioista meillä pitäisi olla enemmän keskustelua ja selkeämpiä kannanottoja.

Tapasin jokin aika sitten illallistilaisuudessa Unescon pääjohtajan Irina Bokovan. Hän kertoi käynnistään Tunisiassa ja keskustelusta paikallisessa koululuokassa siellä nähtävillä olevasta antiikin kulttuuriperinnöstä. Eräs tyttöoppilas rohkaistui huomauttamaan, että nämä historialliset monumentit ja muut kulttuuriaarteet eivät ole osa heidän kulttuuriperintöään.

Tapaus oli selvästi jäänyt vaivaamaan Bokovaa. Jossain on mennyt jotain pieleen, jos ihmiskunnan yhteisiä ylpeydenaiheita ei koeta omaksi omalla kotiseudulla. Silloin ei myöskään ole ihme, jos vihamielisten ajatusten valtaan joutuneet tahot alkavat tuhota tätä vieraaksi koettua kulttuuriperintöä.

Toin siinä yhteydessä esille, että meillä on Euroopassa nyt samankaltainen, joskin käänteinen haaste. Täällä kasvavat lapset ja nuoret pitäisi saada etnisestä tai kansallisesta taustastaan huolimatta tuntemaan omaksi suomalaisen kulttuurin historialliset saavutukset ja kokemaan itsensä niiden kautta suomalaiseksi. Samalla suomalaisen kulttuurin ja kansallisen identiteetin täytyisi onnistua sisällyttämään itseensä niitä tietoja, taitoja ja arvoja, jota Suomeen muuttaneet ovat tuoneet tänne tullessaan. Silloin Suomi siirtyisi toden teolla post-nationalistiseen aikaan.

Lähteet

Opetushallitus 2004. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Määräys 1,2,3/011/2004. Helsinki: Opetushallitus.

Opetushallitus 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2014:96. Helsinki: Opetushallitus.

Rokka, Pekka 2011. Peruskoulun ja perusopetuksen vuosien 1985, 1994 ja 2004 opetussuunnitelmien perusteet poliittisen opetussuunnitelman teksteinä. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1076. Tampere: Tampereen yliopisto.

Kuninkaan puhe kansakunnasta

”Mikä on Norja? Kuningas Haraldin vastaus itselleen asettamaansa kysymykseen  alkoi hyvin tavanomaisesti maantieteellisillä, maisemallisilla ja ilmastollisilla kuvauksilla.

Mitään yllättävää ei ollut myöskään siinä toteamuksessa, että kaikista hienoista vuorista ja vuonoista huolimatta Norja muodostuu ennen muuta sen ihmisistä.

Puutarhajuhlaan syyskuun ensimmäisenä kokoontuneet ihmiset saivat kuulla, että he ovat tulleet Norjan eri kolkista useasta ilmansuunnasta.

Sitten tuli jotain uutta ja epätavanomaista, ja tässä maailman ajassa suorasukaisen poliittista.

”Norjalaiset ovat muuttaneet maahan Afganistanista, Pakistanista ja Puolesta, sekä Ruotsista, Somaliasta ja Syyriasta. Omat vanhempani ovat tulleet tänne Tanskasta ja Englannista 110 vuotta sitten.” Ensimmäinen lause alkoi siis sanalla norjalaiset.

Tällä huomiolla myös puheen alun luonnehdinnat vaihtelevista maisemista ja toisistaan jyrkästi poikkeavista vuodenajoista saivat samalla uuden merkityksen. Harald halusi korostaa, että nykyaikainen valtio on ennen muuta monimuotoinen ja jopa rajoja ylittävä.

”Ei ole aina helppo sanoa, mistä me olemme kotoisin tai mikä on kansallisuutemme. Koti on siellä, missä sydämemme on – eikä tuo tunne aina pysy kansallisten rajojen sisällä.”

Puheen jälkiosassa norjalaisiin sisällytettiin jälleen aluksi hieman tavanomaisemmin nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät, urheilulliset ja sohvaperunat sekä eri ammattien edustajat.

Iäkäs monarkki irtautui kuitenkin jälleen konservatiivisista arvoista vahvoin sanakääntein, joita ei voinut ymmärtää väärin.

”Norjalaiset ovat tyttöjä jotka rakastavat tyttöjä, poikia jotka rakastavat poikia sekä tyttöjä ja poikia jotka rakastavat toisiaan. Norjalaiset uskovat Jumalaan, Allahiin, maailmankaikkeuteen, ja jotkut norjalaiset eivät usko mihinkään.”

Puheensa lopuksi hän korosti, kuinka Norja olet sinä ja Norja olemme me, ja että norjalaisten tulee yhdessä rakentaa maataan edelleen. Keskinäisistä eroistaan huolimatta norjalaiset ovat yksi kansa ja Norja on yksi.

Puhe löytyy kuningashuoneen kotisivulta sekä videoituna että englanninkielisenä käännöksenä, jota olen itse hyödyntänyt.

Hieno puhe, ja todellakin tarpeellinen. Samalla se juuri siksi pistää kysymään, puuttuuko pitkästä listasta erilaisia norjalaisia kuitenkin joku.

Mecklenburg-Vorpommernin aluevaalit Saksassa saivat minut lukemaan niissä äänivyöryn saaneen Alternative für Deutschland -puolueen ohjelmaa. Siinä on pitkä luku otsikolla Kulttuuri, kieli ja identiteetti.

Kulttuuri, ja sen sisällä erityisesti kieli, ovat identiteetin kannalta määräävässä asemassa. Puolue puolustaa myös saksalaista Leitkulturia, joka ammentaa kristinuskosta, renessanssin ja valistuksen tieteellis-humanistisesta perinteestä sekä saksalaisen oikeusvaltion roomalaisista juurista.

Vaikka AfD kunnioittaa uskonnon- ja omantunnonvapautta, islamin uskon ja muslimien kohtelu on ohjelmassa tyly. Islam ei kuulu Saksaan. Sanomattakin on selvää, että maahanmuuttoon yleensä ja pakolaisten tuloon Saksaan erityisesti suhtautudutaan kielteisesti. Vaikea kuvitella, että ohjelmassa olisi kerrottu saksalaisten tulleen maahan er puolilta maailmaa, myös pakolaisina.

Erilaisine variaatioineen tätä uusnationalismia löytyy tämän päivän Euroopasta paljon. Myös Norjasta. Sikäläinen oikeistopopulistinen Edistyspuolue sai viime vaaleissa 16,3 prosentin kannatuksen, ja puolue on nyt myös hallituksessa.

Kuningas Haraldin lista monimuotoisen norjalaisen kansakunnan edustajista jättää huomioimatta ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä. Ja sellaisia norjalaisia on paljon.

Hän ja muut puheenkirjoittajat ovat varmasti olleet tietoisia, että puutarhajuhlaan on kokoontunut myös ihmisiä, jotka rajaavat norjalaisen kansakunnan ahtaammin kuin hän.

Minua kiinnostaisi tietää, ovatko he miettineet, pitäisikö tämä seikka myös mainita. Pitäisikö siinä kohdassa, jossa puhutaan maan edelleen rakentamisesta luottamuksen, toveruuden ja anteliaisuuden perustalla, mainita myös ne, jotka ovat kurtistaneet kulmiaan kuulemalleen?

Minusta niin olisi pitänyt tehdä. Silloin hyvä puhe olisi ollut vielä parempi ja kädenojennus kattavampi. Olisiko sinusta?

*******

Toimitin Jussi Pakkasvirran kanssa muutama vuosi sitten teoksen Nationalismit  (WSOY Oppimateriaalit 2005), jossa kansallisuusaatetta tarkasteltiin useista eri näkökulmista. Sen lopussa on erillinen luku nationalismien tulevaisuudesta, jossa ei niin kaukonäköisesti puhutaan vain euronationalismista (Heikki Mikkeli) ja globaalin talouskilpailun nationalismista (Pauli Kettunen). Muutenkin paksuun kirjaan olisi pitänyt näin jälkikäteen ajatellen saada tekstiä myös eurooppalaisesta uusnationalismista, joka toki jo tuolloin oli monissa maissa vahvasti esillä. Joka tapauksessa, teos on nykyään myös sähköisesti avoimesti saatavilla tästä linkistä.