Erilaisina yhdessä – moninainen etnis-kulttuurinen moninaisuus ja sen vaikutukset sosiaaliseen koheesioon ja talouden kasvuun

Maahanmuutto tuottaa yhteiskuntaan etnis-kulttuurista moninaisuutta, joka on kasvavassa määrin itsessään moninaista ja kompleksistakin. Tämä on tärkeätä ottaa huomioon myös politiikan suunnittelussa ja toteutuksessa niin kansallisella, alue- kuin paikallisella tasolla. Moninaisuudella on yhteiskunnalliset vaikutuksensa, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Myös tämä on tärkeätä ottaa huomioon ja ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin ennakoivasti ja tietoon perustuen. Kunnilla on erityisen tärkeä rooli, koska kotoutuminen etenee ja hyvät väestösuhteet muodostuvat ennen muuta paikallisesti. Suomella on yhä erinomainen mahdollisuus oppia verrokkimaiden tiedoista ja kokemuksista. Tällaisena opettajana toimii esimerkiksi Alankomaat, jossa tuotetaan runsaasti korkeatasoista ja päätöksenteossa hyödynnettävää tietoa moninaisuudesta ja sen vaikutuksista.

Johdanto: harvoista vähemmistöistä moninaiseen moninaisuuteen

Tunnustan lukevani varsinkin pidemmät tekstit yhä paperilta. Se ei ole kaikista ympäristöystävällisin toimintatapa, mutta on siitä joskus myös suurta hyötyä. Ellen olisi tulostanut Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) jo vuonna 2018 ilmestynyttä raporttia uudesta moninaisuudesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista, olisin varmaan unohtanut jo koko tuotoksen olemassaolon. Se olisi ollut harmi. Raportti De nieuwe verscheidenheid. Toenemende diversiteit naar herkomst in Nederland on luettavissa WRR:n kotisivulta.

WRR on itsenäinen ja puolueeton elin, joka informoi ja neuvoo Alankomaiden hallitusta ja parlamenttia suurista yhteiskunnallisista kehityksistä, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja leikkaavat useita hallinnonaloja. Se toimii akateemisen tutkimuksen ja julkisen hallinnon välimaastossa. Raporttien laatijat ovat tiedeyhteisön tunnustamia korkeatasoisia asiantuntijoita. Kyseessä olevan raportin ovat laatineet professori Godfried Engbersen Rotterdamin Erasmus-yliopistosta ja professori Mark Bovens Utrechtin yliopistosta yhdessä Meike Bokhorstin ja Roel Jennissenin kanssa.

Raportin taustalla on käsitys, että vakiintunut tapa ajatella maahanmuuton myötä muotoutunutta yhteiskunnan moninaisuutta ei anna todellisuudesta oikeaa kuvaa. Jotkin ryhmät saavat liian suuren aseman, toiset ovat puolestaan vaarassa jäädä koostaan ja merkityksestään huolimatta toisten jalkoihin. Sen vuoksi ei myöskään ryhdytä oikeisiin toimenpiteisiin: tärkeitä kysymyksiä uhkaa jäädä tekemättä ja monia asioita voidaan tehdä väärin. Ylipäätään olosuhteet nähdään yksinkertaisempina kuin mitä ne ovat.

Maahanmuuttoon liittyvä vähemmistöpolitiikka luotiin Alankomaissa 1970-luvun lopulla. Tässä politiikassa tärkeimmiksi kohderyhmiksi määriteltiin rakenteellisesti huono-osaisessa tai haavoittuvassa asemassa olevina neljä erityistä ryhmää: ”turkkilaiset”, ”marokkolaiset”, ”surinamilaiset” ja Alankomaiden Antilleilta tulleet.

Kaksi ensiksi mainittua ryhmää ovat taustaltaan työperusteista maahanmuuttoa, maahan jääneitä vierastyöläisiä perheineen. Siirtomaa Surinam itsenäistyi vuonna 1975, ja sen yhteydessä sieltä muutti paljon ihmisiä Euroopan puolelle. Kuusi Karibian merellä sijaitsevaa aluetta on puolestaan laskettu Alankomaiden Antilleihin (nykyään Caribisch Nederland) kuuluviksi, ja myös sieltä on muutettu runsaasti Alankomaihin.

Alla olevista kuvioista vasemmanpuoleinen näyttää tämän päivän etnis-kulttuurisen moninaisuuden tästä perinteisestä vierastyöläisyys-postkoloniaalisesta tarkastelutavasta katsottuna, kuviot auennevat hollanninkielisinäkin. Edellä mainittujen neljän ryhmän lisäksi niin sanottuina alloktoneina (”muukalaisina”) pidettiin yhtäältä muista länsimaista muuttaneita (”westers”) ja näiden ulkopuolelta tulleita (”niet–westers”). Vaikka ”perinteiset” ryhmät ovat yhä melko suuria, niiden ulkopuolella on siis kaksi suurta tarkemmin erittelemätöntä väestöryhmää.

Varsinkin viime vuosikymmeninä muutto Alankomaihin on kuitenkin merkittävästi moninaistunut. Alankomaissa asuu nykyään ihmisiä kaikkialta maailmasta, ja heitä on tullut sinne lukuisin erilaisin taustoin ja perustein. Tämän kehityksen seuraukset näkyvätkin oikeanpuoleisessa kuvassa, joka vierastyöläisyys- ja postkoloniaalisuusperspektiivin sijaan hyödyntää tarkempaa moninaisuus- tai diversiteettinäkökulmaa.

Turkkilais- marokkolais- ja surinamilaistaustaiset erottuvat yhä, mutta todellisuus näyttäytyy kirjaimellisesti paljon kirjavampana. Ellei tätä moninaisuuden moninaistumista oteta kunnolla huomioon, väestörakenteesta tehdään ylipäätään virheellisiä tulkintoja, niiden perusteella tehdään helposti vääriä päätöksiä ja lopulta ryhdytään tehottomiin tai jopa vahingollisiin toimiin. Vaikka tilanne on Suomessa vielä erilainen, olemme menossa samaan suuntaan, ja se olisi hyvä ymmärtää etupainotteisesti.

Moninaisuusperspektiivi ja todellisuuden tarkempi hahmottaminen

Raportin tarkoituksena on hyödyntää moninaisuusperspektiiviä ensinnäkin sen selvittämiseen, mikä on tietyn alueen etnis-kulttuurisen moninaisuuden vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Toisena tavoitteena on analysoida, minkälainen vaikutus tietyn alueen etnis-kulttuurisella moninaisuudella on paikalliseen tai alueelliseen talouteen.

Ensin on kuitenkin hyvä katsoa, mitä raportissa kirjoitetaan uuden moninaisuusperspektiivin hyödyistä demografisen todellisuuden hahmottamisessa. Niin Alankomaissa kuin Suomessakin asiaa katsotaan usein varsin yksinkertaisesta näkökulmasta: mikä on esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten (tai vieraskielisten) osuus jonkin alueen kuten kunnan tai kaupunginosan väestöstä. Voi kuitenkin olla, että samanlaisina näyttäytyvät tällöin monet alueet, jotka itse asiassa poikkeavat toisistaan varsin paljon ja joita siksi pitäisi käsitellä erilaisina.

Moninaisuutta mitataan raportissa käyttämällä Herfindal-Hirschman-indeksiä (HHI). Tämä laskentakaavan avulla voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä kaksi sattumanvaraista henkilöä samalla alueella kuuluvat kohdatessaan eri ryhmiin. Arvo on 0, jos taustaryhmiä on alueella vain yksi, ja 1, jos alueen koko väestön kaikki henkilöt kuuluvat eri ryhmiin. Indeksissä käytetty laskentakaava tuottaa sen, että alue, jolla on kolme noin yhtä suurta ryhmää, on moninaisempi kuin sellainen alue, jolla on yksi selvästi suurempia ja kaksi selvästi pienempää ryhmää. Tämä vastaa tutkijoiden mukaan myös ihmisten kokemuksia enemmän tai vähemmän moninaisista alueista.

Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty jaottelua 18 taustamaihin perustuvaan geopoliittis-kielelliseen ryhmään: anglosaksiset maat, saksankieliset maat, Pohjoismaat, Välimeren maat, Keski- ja Itä-Eurooppa, arabiankieliset maat, Latinalainen Amerikka, Saharan eteläpuolinen Afrikka, Etelä-Aasia, Keski-Aasia, Kaakkois-Aasia, Itä-Aasia, Alankomaiden Länsi-Intian entiset siirtomaat, Belgia, Indonesia, Marokko, Turkki ja Alankomaat. Viisi taustamaaryhmää koostuu siis vain yhdestä valtiosta, muut ovat useita valtioita sisältäviä laajempia kokonaisuuksia. Raportin laatijat myöntävät, että tämäkään jaottelu ei ole ongelmaton: jotkin alueet ja jopa valtiot ovat esimerkiksi hyvin heterogeenisia. Heidän mukaansa näillä kategorioilla voidaan kuitenkin Alankomaissa tehdä mielekästä analyysiä.

Moninaisuuden alueelliset ilmentymät

HHI:n hyöty näkyy esimerkiksi alla olevassa kuviossa, jonka pystyakselilla on HHI-indeksin arvo, ja vaaka-akselilla ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten suhteellinen osuus. Vaikka tietty lineaarisuus on selvästi havaittavissa, sieltä erottuu myös eräitä linjasta poikkeavia kaupunkeja. Moninaisuus on vähäisempää kuin mitä ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten osuudesta voisi päätellä paitsi kolmessa suurimmassa kaupungissa myös Almeressa, jossa yksi ei-länsimainen ryhmä, surinamilaistaustaiset on suuri.

Kaupunki, jossa HHI-arvo on korkea, vaikka ei-länsimaisten ulkomaalaisten osuus on pieni, on puolestaan sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevien kansainvälisten ”expat-työntekijöiden” suosima Wassenaar Leidenin ja Haagin välissä.  Samantyyppisenä voidaan pitää Amsterdamin kupeessa olevaa Amstelveenin kaupunkia. Vaals on puolestaan vahvasti kiinni Aachenin kaupungissa, ja Saksan puolelta on tultu paljon asumaan Alankomaiden puolelle rajaa Rajakaupunki on myös niin ikään Heerlen Limburgin maakunnassa.

Alla olevasta kartasta näkyvät puolestaan Alankomaiden kunnat HHI-indeksin arvon mukaan vuoden 2015 alussa. Alueellisesti korkean HHI-arvon kunnat sijoittuvat enimmäkseen maan tiheästi asuttuun länsiosaan, etenkin niin sanotulle Randstadin alueelle, jossa sijaitsevat Amsterdam, Rotterdam ja Haag sekä Utrecht. Tällä alueella ei juuri ole matalan HHI-arvon kuntia, kun taas korkean HHI-arvon kuntia löytyy jonkin verran muualtakin, lähinnä rajaseuduilta sekä yliopistokaupungeista kuten Nijmegen ja Wageningen ja teollisuuskaupungeista kuten Arnhem ja Eindhoven.

Kuntien moninaisuusluokittelu

Korkean HHI-arvon kuntien välillä voi kuitenkin olla hyvin suuria eroja ulkomaalaistaustaisen väestön rakenteessa. Amstelveenin ulkomaalaistaustaisista suuren osan tausta on paitsi Etelä-Euroopassa myös Etelä- ja Itä-Aasiassa. Kaupungissa asuu noin neljäsosa Alankomaiden kaikista japanilaistaustaisista. Wassenaarissa asuu puolestaan paljon niitä, joilla taustamaa on jokin Pohjoismaa tai anglosaksiseksi luokiteltu maa (ml. Yhdysvallat ja Kanada).

Juustostaan tunnettuun Goudan kaupunkiin rekrytoitiin aikanaan Marokosta suuria määriä ns. vierastyöläisiä, joista iso osa on jäänyt kaupunkiin. Turkkilaistaustaisia samoin kuin Alankomaiden merentakaisilta alueilta tulleita ja sellaisten jälkeläisiä on puolestaan verrattain vähän. Viimeksi mainittuja on puolestaan verrattain paljon Twenten maakunnan kaupungeissa, jonne on syntynyt myös suuri syyrialais-ortodoksien yhteisö.

Etenkin EU:n itälaajentumisen 2004 seurauksena Alankomaihin on muuttanut suuria määriä ihmisiä keskisestä ja itäisestä Euroopasta. Heistä suuri osa on sijoittunut niille seuduille, joilla ja joiden lähellä on laajamittaista maanviljelys- ja puutarhataloutta. Useat esimerkiksi puolalais- tai bulgarialaistaustaisista ovat maassa vain kausiluontoisesti, mutta monet ovat myös asettuneet pidemmäksi aikaa.

Tutkijoiden mukaan Alankomaista on erotettavissa jopa kahdeksan erilaista kuntatyyppiä sen mukaan, mikä on etnis-kulttuurisen moninaisuuden taso ja minkälainen on ulkomaalaistaustaisen väestön rakenne.

1. Enemmistö–vähemmistö-kaupungit, joissa väestön enemmistöllä on ulkomainen syntyperä. Näitä ovat Amsterdam, Rotterdam ja Haag.
2. Suurten kaupunkien esikaupungit, joissa ulkomaalaistaustaisten osuus on korkea, mutta kuitenkin alle puolet kaikista. Esimerkkejä ovat Diemen, Rijswijk ja Schiedam.
3. Maakuntien keskuskaupungit, joissa moninaisuus on vähäisempää kuin suurkaupungeissa, mutta silti huomattavaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Utrecht, Tilburg ja Nijmegen.
4. Keskikokoiset kaupungit, joita leimaa jokin muita suurempi ryhmä. Tällaisia ovat esimerkiksi marokkolaistaustaisiin painottuvat Gouda, Leerdam ja Almelo, sekä vahvemmin turkkilaistaustaisia sisältävät Den Helder ja Delfzijl.
5. Expat-kunnat, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, mutta suhteellisen vähän perinteisistä vierastyöläismaista tulleita. Näitä ovat siis esimerkiksi Amstelveen ja Wassenaar.
6. Puutarhatalouskunnat, kuten Westland, Zeewolde ja Horst aan de Maas, joissa on suhteellisesti ottaen paljon esimerkiksi puolalais- ja bulgarialaistaustaisia.
7. Väestöltään homogeeniset kunnat, joissa alankomaalaistaustainen väestönosa on vähintään 90 prosenttia. Näistä suuri osa on pieniä ja kaukana maan varsinaisista keskusalueista.

Eroja löytyy myös kaupunkien sisältä

Tarkastelu voidaan kohdentaa myös tarkemmin paikallistasolle ja katsoa, miten moninaisuus ilmenee eri kaupunginosissa. Maan hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli 53 % vuonna 2017 (nyt noin 58 %). Alla olevassa kartassa näkyvät Haagin kaupunginosat niiden HHI-indeksin arvojen mukaisesti väritettynä. Vihreällä merkityt ovat etupäässä puisto- tai metsäalueita, harmaalla väritetyt puolestaan yritys- tai teollisuusalueita. Tummimmalla punaisella merkityillä alueilla HHI-arvo on 0,8 tai korkeampi. Kaupungin pinta-ala ei ole iso, noin 100 neliökilometriä (Helsinki 214 km2).

Kaupunginosissa Laak/Spoorwijk ja Schilderswijk HHI-arvo on suurin piirtein sama. Alankomaalaistaustaiset ovat kuitenkin ensiksi mainitussa yhä suurin ryhmä, kun taas Schilderswijkissä heidän osuutensa on mennyt alle 10 prosentin. Yli puolella kaupunginosan asukkaista on tausta Marokossa tai Turkissa (Laak/Spoorwijkissa 18 %). Zorgvlietin ulkomaalaistaustainen väestö koostuu puolestaan pitkälti eurooppalaistaustaisista ja niistä, joiden tausta on nykyisessä Indonesiassa. Duindorpin asukkaista 85 % on yhä alankomaalaistaustaisia eli se on edellä määritellyssä mielessä homogeeninen yhteisö.

Moninainen Alankomaat, homogeeninen Suomi?

Laajamittaisella maahanmuutolla Alankomaihin on paljon pidempi historia kuin muutolla Suomeen, ja vuosittaiset nettotulijamäärät ovat pääsääntöisesti olleet selvästi suurempia, myös asukaslukuun suhteutettuna. Vuoden 2021 lopussa Alankomaiden 17,6-miljoonaisesta väestöstä 15 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä, ja lisäksi 12 % oli toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisia, joilla siis vähintään toinen vanhemmista oli syntynyt ulkomailla.

Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) käytetty syntyperäluokittelu on hieman erilainen kuin Suomen Tilastokeskuksen määritelmä. Alankomaissa ulkomaista syntyperää ovat henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla, Suomessa ulkomaalaistaustaisia ovat ne, joilla molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus oli Tilastokeskuksen tiukemman määritelmän mukaan 8,5 % vuoden 2021 lopussa. Helsingissä ulkomaalaistaustaisten osuus oli 18 %, alankomaalaisen määritelmän mukaan osuus olisi 23 %. Tampereella ulkomaalaistaustaisten osuus on Tilastokeskuksen määrittelyllä vähän alle 10 % eli se olisi Alankomaiden luokittelussa homogeeninen yhteisö. Alankomaiden määritelmää hyödyntämällä tuo raja ylittyisi niukasti.

Teimme Harri Sinkon kanssa pienen sormiharjoituksen aiheesta Helsingin osalta hyödyntäen suomalaista määritelmää. HHI-indeksin arvo oli korkeimmillaan 0,6–0,7 kuudella osa-alueella, jotka eivät olleet väestömäärältään ihan pieniä. Helsingin osa-alueet ovat silti pienempiä alueita kuin mitä Alankomaiden tapauksessa Haagissa tarkasteltiin. Schilderswijkissä asuu yli 30 000 ihmistä, helsinkiläisillä osa-alueilla pääsääntöisesti alle 10 000 ihmistä (Kontulan väkiluku oli vuoden 2022 lopussa 14 764). Selvä enemmistö Helsingin osa-alueista on sellaisia, joita ei voi pitää kovin moninaisina.

Helsingin korkeiden HHI-indeksin arvojen osa-alueet eivät myöskään poikkea kovin paljon toisistaan ulkomaalaistaustaisten väestörakenteen osalta. Jakomäessä eurooppalaistaustaisten (lähinnä Viro, Venäjä ja entinen Neuvostoliitto) osuus paikallisesta väestöstä on varsin korkea, 25 prosenttia. Afrikkalaistaustaisten osuus vaihteli 5 ja 13 prosentin, länsi- ja keskiaasialaistaustaisten 4 ja 9 ja ”Muu Aasia” -taustaisten 5 ja 11 prosentin välillä. Pääkaupunkiseudulla todennäköisesti eniten muista korkean HHI-indeksin alueen asuma-alueista poikkeaa Espoon Otaniemi.

Alankomaissa hyödynnetty moninaisuusnäkökulma ei siis Suomen tapauksessa vielä tuota yhtä kiinnostavia ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta relevantteja näkökulmia. Olisi kuitenkin yllättävää, ellei Suomessakin ja etenkin pääkaupunkiseudulla tapahtuisi samantyyppistä kehitystä. Lisäksi on oletettavaa, että alueiden väestörakenteissa tapahtuu taustamaakohtaista eriytymistä niin, että joillain alueilla jokin tai jotkin taustamaaryhmät ovat määrällisesti dominoivassa asemassa.

Väestön moninaisuus ja sosiaalinen koheesio

Kartoitettuaan Alankomaiden väestön maahanmuuttoon kytkeytyvää moninaisuutta perinteistä tapaa hienovaraisemmalla menetelmällä raportin laatijat pyrkivät selvittämään moninaisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ensimmäinen kysymys koskee sosiaalisen elämän sujuvuutta. Mitä etnis-kulttuurinen moninaisuus tarkoittaa paikallisen sosiaalisen koheesion kannalta: luontuuko asukkailta elämä kasvavassa moninaisuudessa vai tekeekö se elämän hankalammaksi?

Sosiaalinen koheesio on tunnetusti hankala termi, jota käytetään eri tieteenaloilla eri tavoin. Tietyn tieteenalan sisälläkin siitä vallitsee erilaisia käsityksiä ja sitä tutkitaan erilaisista näkökulmista käsin hyödyntämällä erilaisia aineistoja ja menetelmiä. Julkinen keskustelu on usein täsmentymätöntä ja arvoväritteistä. Sosiaalinen koheesio kohdennetaan tutkimuskirjallisuuteen kohdistetun katsauksen jälkeen kolmeen teemaan, jotka ovat sosiaalinen pääoma, menettämisen tunne (verliesgevoelens) ja sosiaalinen turvallisuus.

Aihepiiriä tuntevat tietävät, että tämä ei vielä riitä, koska nämäkin asiat voidaan ymmärtää eri tavoin. Niin teoreettiseen kirjallisuuteen kuin empiirisiin tutkimuksiin nojaten raportissa nämä sosiaalisen koheesion kolme osa-aluetta määritellään edelleen seuraavasti:

1. Sosiaalinen pääoma jaetaan kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat:
   1. asuinalueen väestösuhteet, kuten alueella asuvien ihmisten väliset suhteet ja niiden laatu
   1. kansalaisosallistumisen muodot kuten vapaaehtoistyö
   1. keskinäinen luottamus.
2. Menettämisen tunnetta tarkastellaan niin ikään kolmella osa-alueella, jotka ovat:
   1. hallinnan menettäminen (verlies van zeggenschap)
   1. kulttuurin ja identiteetin kadottaminen
   1. ”kotoisuuden” (thuis) tunteen häviäminen.
3. Sosiaalista turvallisuutta analysoidaan puolestaan kahdesta näkökulmasta:
   1. maahanmuuton tuottaman moninaisuuden aiheuttamana turvattomuuden tunteena
   1. moninaisuuden kytkeytymisenä alueella ilmenevään rikollisuuteen.

Seuraavaksi nostan esille kustakin asiakokonaisuudesta tehdyt tärkeimmät havainnot. Empiiristen tutkimusten toteutuksen täydelliseen kuvaamiseen ei tässä yhteydessä ole mahdollisuutta. Kyse on kaikissa tapauksissa ajallisesta poikkileikkauksesta, joten asuinaluekohtaista kausaalisuutta moninaisuuden vaikutuksista ei voida selvittää. Kyse on yhteyksistä, ei syy-seuraussuhteista.

Moninaisuus ja hyvät väestösuhteet

Robert Putnamin teesi, jonka mukaan etninen moninaisuus on haitallista alueen tai yhteisön sosiaaliselle pääomalle, on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua. Tutkimuskirjallisuuden avulla tässä alankomaalaisessa raportissa päätellään, että väitettä ei voi sen kummemmin lopullisesti vahvistaa kuin hylätäkään. Eniten moninaisuudella vaikuttaa olevan merkitystä asuinalueen juuri väestösuhteiden kannalta.

Testatakseen tätä olettamaa raportin laatijat ovat hyödyntäneet Alankomaiden turvallisuusmonitorin vuoden 2014 tiedonkeruuta (N=82 719). Siinä ihmisiltä kysyttiin mielipidettä seuraaviin neljään väitelauseeseen, joihin saatujen vastausten perusteella on luotu yksi naapuruston sosiaalisen koheesion (buurtcohesie) indikaattori:

1. Asuinalueeni ihmiset eivät juuri tunne toisiaan.
2. Asuinalueeni ihmiset tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.
3. Asun mukavalla alueella, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tekevät yhdessä asioita.
4. Minulla on paljon kontakteja alueen toisten asukkaiden kanssa.

Analyysin perusteella ihmiset kokevat alueella olevan sitä huonommat väestösuhteet mitä enemmän siellä on moninaisuutta. Myös sosioekonomisen huono-osaisuuden lisääntyminen vaikuttaa samansuuntaisesti, mutta vähemmän. Tulos on tilastollisesti merkitsevä sittenkin, kun huomioon otetaan alueen ja sen asukkaiden sosioekonomiset ominaisuudet. Moninaisuuden kasvu ei kuitenkaan vähennä sosiaalista koheesiota lineaarisesti. Muutos päinvastoin tasoittuu, vaikka tietty lisävaikutus pysyykin aina kaikista moninaisimpiin alueisiin asti (kuvio 5.1; pystyakselilla naapurustokoheesio, vaaka-akselilla HHI-indeksin arvo).

Eri tuloryhmiin kuuluvat ihmiset kokevat sosiaalisen koheesion muutoksen moninaisuuden lisääntyessä eri tavoin. Sosioekonomisesti keskimääräisen tulotason (middeninkomensgroepen) asukkaat kokevat kaikista eniten sosiaalisen koheesion heikkenemistä moninaisuuden lisääntymisen myötä. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua siitä, että juuri keskikerrostumiin kuuluvilla ihmisillä on eniten hävittävää olosuhteiden muuttuessa. Moninaisuuden kasvua koetaan siksi juuri tässä ryhmässä uhkaavampana kuin matala- ja hyvätuloisten ryhmissä.

Menettämisen tunne

Menettämisen tunne ymmärretään puolestaan siten, että se on tunne aikojen saatossa muotoutuneiden ja arvokkaiksi koettujen elementtien kadottamisesta. Tutkimuskirjallisuuden perusteella osa väestöstä kokee, että maahanmuuton kasvun seurauksena heidän mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin heikkenevät ja että he menettävät otteen kehityksestä. Kulttuurin ja identiteetin menettämistä kasvavan moninaisuuden oloissa koskeva hypoteesi saa aikaisemmassa tutkimuksessa myös tukea, joskaan ei kiistattomasti.

Edellä mainituista kolmesta osa-alueesta tutkimuksessa on katsottu tarkemmin nimenomaan ”kotoisuuden” tunteen menettämistä. Kotoisuuden taustalla on tuttuuden tunne, kyky ymmärtää ja ennustaa kanssaihmisten käyttäytymistä. Jos tuttuus muuttuu vieraudeksi, syntyy tilanne, jota on kutsuttu anomiaksi. Tällöin ihmiset eivät enää tiedä, miten heidän pitäisi itse käyttäytyä, he eivät koe ymmärtävänsä, mitä tapahtuu, eivätkä tiedä, minkälaisia odotuksia heihin itseensä kohdistetaan.

Tätäkin on tutkittu edellä mainitun Turvallisuusmonitorin (N=71 216) tulosten avulla tarkastelemalla vastauksia seuraaviin kahteen väitelauseeseen:

1. Tunnen oloni kotoisaksi niiden ihmisten kanssa, jotka asuvat kanssani samalla alueella.
2. Olen tyytyväinen alueeni väestön koostumukseen.

Samoin kuin edellisessä kohdassa, ihmiset kokevat moninaisemmilla asuinalueilla oloaan vähemmän kotoisaksi. Taustalla on jälleen myös muita tilastollisesti merkitseviä muuttujia kuten vastaajien tulotaso ja asuinalueen sosioekonominen rakenne. Eniten merkitystä on kuitenkin geopoliittisella-kielellisellä moninaisuudella tässä tutkimuksessa määritellyllä tavalla.

Taloudellisiin keskikerrostumiin kuuluvat ihmiset kärsivät jälleen moninaisuuden kasvusta eniten. Tutkijat huomauttavat, että hyvätuloisemmat asuvat todennäköisemmin myös alueella, jolla asuu muita länsimaalaistaustaisia henkilöitä. Sekä edellisessä että tässä kohdassa moninaisuus heikentää etenkin alankomaalaistaustaisten kokemusta. Tunne väestösuhteiden heikkenemisestä ja kotoisuuden katoamisesta koskee suuremmista ryhmistä myös surinamilaistaustaisia ja niitä, joiden tausta on Alankomaiden Antilleilla, mutta ei niinkään turkkilais- ja marokkolaistaustaisia.

Moninaisuus ja sosiaalinen turvallisuus

1950-luvulla kehitetyn sosiaalisen kontrollin teorian mukaan etnis-kulttuurisen moninaisuuden kasvun myötä alueellisen yhteisön sosiaalinen kontrolli heikkenee Tämä johtaa sekä kasvavaan turvattomuuteen että heikkenevään turvallisuuden tunteeseen. Väitteen paikkansapitävyyttä ei ole juuri Alankomaissa tutkittu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että alueilla, jotka ovat moninaisempia, rikollisuusluvut ovat korkeampia senkin jälkeen, kun esimerkiksi köyhyyden ja työttömyyden vaikutus on kontrolloitu.

Alankomaiden rikostilastojen perusteella todennäköisyys olla tuomittu rikoksesta on selvästi suurempi moninaisilla asuinalueilla kuin väestörakenteeltaan hyvin homogeenisilla. Suhde rikollisuuden ja moninaisuuden välillä on kuitenkin vielä vähemmän lineaarinen kuin aikaisemmin tässä raportissa käsitellyissä ilmiöissä. Moninaisuuden lisääntyessä ”rikollisuusriski” kasvaa aluksi selvästi, mutta vaikutus heikkenee, eikä noin HHI-arvon 0,45 jälkeen kasva enää lainkaan. Alla olevassa kuviossa näkyy koulutuksen ja tulojen osalta keskimääräisen yksin kaupunkimaisessa kunnassa asuvan 20-vuotiaan alankomaalaistaustaisen miehen riski (odds ratio) olla rekisteröitynä rikokseen syyllistymisestä vuonna 2014.

Turvallisuuden tunnetta moninaisuuden kasvaessa tutkitaan jälleen Turvallisuusmonitorin (N=79 340) tarjoamien tietojen avulla tarkastelemalla vastauksia viiteen väitelauseeseen:

1. En avaa iltaisin ovea, koska se on turvatonta.
2. Välttelen asuinalueellani turvattomia paikkoja käyttämällä kiertoteitä.
3. Koen oloni turvattomaksi kulkiessani iltaisin kadulla.
4. Koen oloni turvattomaksi ollessani illalla yksin kotona.
5. Pelkään joutuvani rikoksen uhriksi.

Tutkimukseen osallistuneet jaettiin kahteen ryhmään: a) niihin, jotka kokevat turvattomuutta korkeintaan harvoin tai ei koskaan, ja b) niihin, jotka kokevat turvattomuutta. Viimeksi mainittuun kuuluivat ne, jotka vastasivat ”usein” vähintään yhteen edellä mainituista viidestä väitelauseesta. Noin 70 % vastaajista oli sitä mieltä, että sitä tapahtuu vain harvoin tai ei koskaan, että he eivät avaisi iltaisin ovea turvattomuuden tunteen vuoksi, ja sama prosenttiosuus koki harvoin tai ei koskaan pelkoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Turvattomuuden tunne suhteessa muihin väitelauseisiin oli vielä harvinaisempaa.

Myös tässä tapauksessa korkea HHI-arvo on yhteydessä heikentyneeseen turvallisuuden tunteeseen tilastollisesti merkitsevällä tavalla ja myös muiden taustamuuttujien kontrolloimisen jälkeen. Vaikutusta on siis jälleen esimerkiksi sekä omalla että alueen taloudellisella huono-osaisuudella. Moninaisuuden vaikutus on kuitenkin näiden taustamuuttujien vaikutusta suurempi. Vaikutussuhde ilmenee myös sellaisilla alueilla, jotka ovat monella tapaa hyväosaisia, kuten edellä mainittu Wassenaar.

Väestön moninaisuus ja talouden kasvu

Toisena pääteemana raportissa tarkastellaan moninaisuuden vaikutusta paikalliseen ja alueelliseen talouteen. Talous ymmärretään bruttokansantuotteen kasvuna, ja sitä tarkastellaan selvityksen omassa tutkimusosiossa aluetasoisesti tilastolliseen käyttöön tarkoitetuilla COROP-alueilla, joita on Alankomaissa 40 ja jotka vastaavat eurooppalaista NUTS 3 -aluetasoa.

Kyse ei tässäkään tapauksessa ole kausaalisten syy–seuraussuhteiden selvittämisestä vaan ylipäätään mahdollisen yhteyden osoittamisesta. Tässä yhteydessä tarkastellaan kuitenkin kehitystä eli talouden kasvua aikavälillä 1997–2015. Analyysia tehdään huomioiden erilaisia taustamuuttujia sekä moninaisuuden muodostavien eri väestöryhmien itsenäisiä vaikutuksia.

Maahanmuuton taloudellisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia on tutkittu kansainvälisestikin melko paljon ilman, että olisi päädytty selkeisiin ja kiistattomiin lopputuloksiin. On tutkittu esimerkiksi vaikutuksia julkiselle taloudelle, jotka voivat periaatteessa olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Myönteiset vaikutukset pohjautuvat esimerkiksi siihen, että lisääntyvä työvoima auttaa rahoittamaan eläkkeitä ja hyvinvointivaltion palveluja. Kielteiset seuraukset nojaavat puolestaan esimerkiksi muuttajien työttömyydestä, sairastamisesta tai työkyvyttömyydestä johtuviin julkisiin kustannuksiin.

Toinen tutkimusalue koskee muuttoliikkeen vaikutuksia taloudelliselle hyvinvoinnille, usein henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen muodossa. On osoitettu, että maahanmuutto on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Toisaalta ei voi tietää varmaksi, kumpi johtuu kummasta. Houkutteleeko kasvava talous muuttajia eli johtuuko kasvanut moninaisuus talouden vahvuudesta, vai syntyykö muuttajista lisää tuottavuutta, tehokkuutta ja innovaatioita ja siten taloudellista kasvua?

Lisäksi on selvitelty, ketkä maahanmuuton tuottamista taloudellisista hedelmistä lopulta hyötyvät. Parhaassa asemassa ovat sekä kansainvälisesti että Alankomaissa tehtyjen tutkimusten mukaan pääomia omistavat, hyväpalkkaiset ja korkeasti koulutetut. Haavoittuvammassa tilanteessa ovat puolesta ne, jotka työskentelevät aloilla, joille suuri osa muuttajista sijoittuu. Erään tutkimuksen mukaan niillä, joiden ominaisuudet muistuttavat eniten muuttajien ominaisuuksia, on suurin aseman heikentymisen riski, kun taas ominaisuuksiltaan erilaisemmilla on parhaat mahdollisuudet hyötyä kehityksestä.

Tämän raportin fokuksessa ei ole niinkään maahanmuutto vaan sen tuottama etnis-kulttuurinen moninaisuus. Moninaisuuden taloudellisia vaikutuksia on tutkittu vähemmän. Teoreettisesti voi ajatella, että moninaisuus edistää luovuutta ja sitä kautta taloudellisestikin hyödynnettävissä olevia innovaatioita. Kielteisten seurausten taustalla ajatellaan puolestaan olevan esimerkiksi kommunikaatiovaikeuksista johtuvia korkeampia transaktiokustannuksia. Olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden perusteella on vaikea päätyä vahvaan johtopäätökseen puolesta tai vastaan.

Raportin omassa tutkimuksessa käytetyt taloustieteelliset mallit eivät raportin mukaan pysty antamaan vahvaa näyttöä siitä, että moninaisuudella olisi taloudelliselle kasvulle haitallinen vaikutus. Sen sijaan tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että sillä ei ole merkittäviä myönteisiä vaikutuksia. Yksittäisiä alueita tarkasteltaessa esimerkiksi kasvihuoneviljelystä tunnetulla Westlandin alueella moninaisuus ja taloudellinen kasvu kulkevat kyllä käsi kädessä. Sellaisilla alueilla, joilla on korkea koulutustaso, korkealla moninaisuustasolla vaikuttaisi puolestaan olevan taloudellista kasvua jarruttava vaikutus.

Hyvää politiikkaa moninaisuuden oloihin

Normaali moninainen arki

Joku voisi ajatella – ehkä mielelläänkin – että jos asiat ovat niin kuin ne tässä esitetään, moninaisuuden syntymistä ja kasvua olisi syytä kaikin keinoin estää. Pääasiallinen väline tähän olisi maahanmuuton tiukka rajoittaminen, ja rajojen mahdollisimman tiukkaa sulkemista onkin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa vaatimassa yksi ja toinen poliitikko tai puolue. Tämä ei kuitenkaan ole tämän raportin viesti: sen mukaan kansainvälinen liikkuvuus jatkuu, ja hyvä niin, ja ilman sitäkin moninaisuus väistämättä lisääntyy.

Kun näin on, moninaisuuden kanssa pitää oppia elämään. Tavoitteena on arjen moninaisuus tai moninainen arki, sellainen, jossa ihmisten keskinäinen erilaisuus ei ole jotain poikkeavaa, vaan normaalia. Joiltain osin eletään erillään, omassa piirissä, mutta kuitenkin rinnakkain, living side by side. Joissain tilanteissa on myös tarvetta tehdä asioita vain samanmielisten kesken, toisistaan erillään, living apart. Mutta on myös tärkeätä, että ihmiset ja ryhmät tekevät asioita yhdessä keskinäisen suvaitsevaisuuden hengessä, living together. Näiden LAT-suhteiden pitäisi toimivalla asuinalueella olla tasapainossa.

Tämä on ensimmäinen päätelmä. Toinen on: sosiaalisen koheesion ylläpitämisen ja parantamisen eteen kannattaa tehdä töitä. Moninaisuudesta seuraa erilaisia asioita, joista osa on myönteisiä ja osa kielteisiä, ja näitä pitää pyrkiä huomioimaan mahdollisimman hyvään tietopohjaan perustuen. Potentiaaliset kitkat on syytä tunnustaa ja olemassa olevat tunnistaa. Haasteisiin on vastattava tarkoituksenmukaisilla toimilla.

On vielä paljon, jota emme tiedä. Aihepiiri sisältää paljon poliittisia intohimoja, ja jotkut tahot yhdistävät maahanmuuton sellaisiinkin ilmiöihin, joiden taustatekijät ovat jossain muualla. Siksi on tärkeätä jaksaa selvittää asioita kunnolla ennen toimiin ryhtymistä. Väärät toimet voivat olla hyvää tarkoittaessaankin hyvin vahingollisia esimerkiksi niin, että ne heikentävät väestöryhmien välisiä keskinäisiä suhteita.

Tietopohjan kehittäminen niin kansallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti onkin raportin laatijoiden ensimmäinen politiikkasuositus. Suositukset on kokonaisuudessaan lueteltu alla olevassa listassa. Niitä hyödynnettäessä on mietittävä aina tarkkaan, mitkä ovat paikalliset olosuhteet. Yksi koko ei sovi kaikille, kuten sanotaan, ja myös tässä tapauksessa voidaan liiallisella valtavirtaistamisella aiheuttaa suurta vahinkoa.

1. Väestön erilaisesta syntyperästä seuraavaa moninaisuutta pitää pystyä tarkastelemaan riittävällä tiedolla, jonka avulla muodostetaan luotettava kokonaiskuva ja havaitaan ongelmakohdat ja niiden syyt oikein.
2. Alueen tai paikkakunnan palvelujen tuottajien on syytä sopeuttaa toimintojaan paikallisiin moninaisiin tarpeisiin siten, että yleisen linjan ja erityiskohtelun välillä vallitsee optimaalinen tasapaino.
3. Kaikki ryhmiä ja niihin kuuluvia ihmisiä täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja reilusti. Uudet tulijat ja vähemmistöihin kuuluvat saattavat ansaita erityistä huomiota, mutta silmiä ei saa ummistaa myöskään enemmistöön kuuluvien tarpeilta ja odotuksilta.
4. Kokonaisvaltaista kotoutumista pitää edistää niin ikään sekä uusien tulijoiden, vähemmistöihin kuuluvien että enemmistöön kuuluvien osalta. Kansallisista, alueellisista ja paikallisista pelisäännöistä tulee tiedottaa ja niiden noudattamista pitää kontrolloida.
5. On syytä edistää myös sitä, että alueen tai paikkakunnan ihmiset löytävät toisensa samassa tilassa ja tekevät asioita yhdessä. ”Julkinen tuttuus” (publieke familiariteit) tarkoittaa sitä, että toisilleen tuntemattomat kuitenkin tunnistavat ja hyväksyvät toisensa.
6. Useat moninaiset paikat ja alueet ovat myös sosioekonomisesti huono-osaisia. Koska köyhyydellä, työttömyydellä ja matalalla koulutuksella on oma itsenäinen vaikutuksensa, näiden ongelmien lieventämiseen kannattaa tehdä työtä.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden on siis hyväksyttävä alueensa moninaisuus. Se ei tarkoita sitä, että niiden pitää hyväksyä moninaisuuden kaikki ilmenemismuodot. Asukkaiden, oppilaiden, potilaiden, asiakkaiden ja työntekijöiden keskuudessa on kuitenkin monenlaisia eroja, joilta ei kannata sulkea silmiään samalla kun niitä ei ole syytä tehdä sen isommaksi kuin mitä ne ovat. Erityiskohtelua on lähtökohtaisesti syytä toteuttaa vain perustellusta syystä, kuten uusien tulijoiden kohdalla.

Oikeiden toimintamallien löytäminen edellyttää tietoa ja kokemustakin. Tilastollinen ja tutkimustieto ovat tärkeitä, mutta monien asioiden kunnollinen tietäminen on mahdollista vain lähemmän tutustumisen myötä. Ensiarvoisen tärkeätä olisi, että esimerkiksi alueen palveluntarjoajien henkilökunta heijastaisi mahdollisimman hyvin alueen väestöä. Se edistää palvelujen käyttäjien luottamusta niiden tuottajiin, mutta lisäksi eri yhteisöihin kuuluvilla ihmisillä voi olla sellaista tietoa, mitä muuten voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta saada.

Tutkimuksesta tiedetään, että ihmisten kohtaaminen ja yhdessä tekeminen yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta edistää suhteiden luomista, keskinäistä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Raportissa käytetään termiä ”julkinen tuttuus”, mutta kyse on myös siitä kuvitellun yhteisön rakentamisesta, joka on modernien kansakuntien perusta (viitaten Benedict Andersonin tunnettuun nationalismiteoriaan). Silloin tietyn alueen tai paikkakunnan asukkaat tuntevat kuulevansa yhteen, vaikka he eivät tunne toisiaan.

Tämän tunteen syntymisen ja ylipäätään alueen sosiaalisten koodien oppimisen ja ymmärtämisen kannalta olennaisia ovat erilaiset julkiset ja puolijulkiset tilat, joilla ihmiset voivat tavata toisiaan, vaikka ohikulkijoinakin. Esimerkiksi katuja ja aukioita voi ja kannattaa suunnitella tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Leikkipaikat ja urheilukentät ovat ensiarvoisen tärkeitä, samoin asukastalot ja -tilat sekä tietenkin esimerkiksi koulut ja kirjastot.

Alueen tai paikkakunnan sosioekonomisella huono-osaisuudella on itsenäinen kielteinen vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Erityisen ongelmallista on, jos etnis-kulttuurinen moninaisuus kytkeytyy vahvasti muihin hyvinvointivaikeuksiin kuten alueen yhteisöjen ja yksilöiden köyhyyteen, työttömyyteen ja ahtaaseen asumiseen. Tällöin syntyy suuri moninkertaisen syrjäytymisen riski. Siksi sosioekonomista tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia pitäisi pystyä tarvittaessa parantamaan ja kehitystä ohjaamaan hyvään suuntaan.

Erilaisina yhdessä elämisen politiikka

Samoilta tekijöiltä ilmestyi paria vuotta myöhemmin toinen, selkeämmin politiikkasuosituksiin tähtäävä raportti: Samenleven in verscheidenheid: beleid voor de migratiesamenleving (WRR 2020). Esittelen tätä julkaisua tarkemmin kokonaisuutena myöhemmin, mutta tämän kirjoituksen päätteeksi voidaan nostaa esiin siinä annetut tärkeimmät huomiot ja ehdotukset. Ne poikkeavat jonkin verran tässä esitellyn raportin vastaavista havainnoista ja suosituksista olematta kuitenkaan niiden kanssa ristiriidassa. Kyseinen raportti on saatavilla myös englanniksi: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-14224-6.

Moninaisuus on kirjoittajien mukaan entistä enemmän yhteiskuntaa läpäisevä ja rakenteellisesti leimaava piirre. Nykyistä yhteiskuntaa luonnehtii lisäksi se, mitä on kutsuttu kelluvuudeksi: ihmiset tulevat ja menevät, väestörakenteessakin pysyvää on vain muutos. Tällaisessa yhteiskunnassa pitää ensinnäkin hyväksyä olemassa olevat tosiasiat ja lisäksi pyrkiä toimimaan proaktiivisesti, hyödyt maksimoiden ja haitat minimoiden. Lähestymistavan taustalla on lisäksi kolme olennaista lähtökohtaa, joista lyhyesti seuraavaksi.

Ensinnäkin, koska kyse on yhteiskunnan rakenteellisista ominaisuuksista, politiikan tekemisessä täytyy päästä eroon satunnaisiin aiheisiin kohdistuvasta ad hoc -politiikasta, joka usein on myös liian lyhytkestoista ollakseen todella vaikuttavaa. Pitää luoda laajoja politiikkakokonaisuuksia, joiden takana voidaan seistä suhdannevaihteluista ja poliittisten valtasuhteiden muutoksista huolimatta. Maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikka tulee kytkeä nykyistä paremmin toisiinsa.

Toiseksi, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kuuluviin kohdistuvaa kotoutumisen edistämisen politiikkaa tarvitaan edelleen, mutta on myös syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota koko väestöön sen eri aluetasoilla. Myös muiden kuin muuttajien ja heidän jälkeläistensä tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon, samoin kuin ne muutokset esimerkiksi palvelurakenteisiin ja toimintatapoihin, joita kasvavat moninaisuus ja kelluvuus edellyttävät.

Kolmanneksi, tarvitaan yleistä ja yhteistä linjaa, mutta sitä on sovellettava etenkin paikallisesti oikealla tavalla niihin olosuhteisiin, jotka esimerkiksi eri kunnissa vallitsevat. Jossain on runsaasti itäeurooppalaisia kausityöläisiä, toisaalla pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita turvapaikanhakijoita, kolmansissa paikoissa esimerkiksi pitkälle koulutettuja ja hyvin toimeentulevia osaajia. Valtion on ymmärrettävä näiden erojen olemassaolo ja merkitys ja annettava sekä tarpeeksi paikallista liikkumavaraa että eri alueille räätälöityä tukea.

Näistä lähtökohdista käsin WRR antaa neljä yleisen taso suositusta:

1. Paranna kaikkien muuttajien vastaanoton, asettumisen ja kotoutumisen edellytyksiä.
2. Vahvista sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä, etenkin paikallisella tasolla.
3. Panosta muuttajien ja heidän lastensa osallistumiseen paikalliseen työelämään.
4. Kehitä maahanmuuttopolitiikkaa niin sosiaalisia aspekteja kuin työllisyyttä silmällä pitäen.

Jokainen näistä sisältää konkreettisempia suosituksia. Muuttajien vastaanoton, asettumisen ja muun oman paikkansa löytämisen edellytysten parantamisen ensimmäinen askel on kasvattaa kuntien roolia muuttajien kotoutumisen edistämisessä. Asettumisen ja vastaanoton palveluja tulee olla tarjolla kaikki muuttajille. Kaikkia pitää tavoitella, mutta kaikkia ei voi kohdella samalla tavalla. On hankittava tarpeeksi tietoa tulijoista, jotta tiedetään, mitkä ovat heidän tarpeensa, miten heitä voidaan parhaiten auttaa ja kenen vastuulla kotoutumisen tukeminen lopulta on.

Sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä voidaan vahvistaa varmistamalla, että asuinalueilla on toimiva infrastruktuuri, niin fyysinen kuin sosiaalinen. Perusasioiden pitää olla kunnossa esimerkiksi alueen sisällä ja alueiden välillä liikkumisessa, palveluja tulee olla saavutettavissa, julkisia ja puolijulkisia kohtaamisen tiloja pitää olla riittävästi. Etenkin asiakasrajapinnassa toimivilla pitää olla riittävää interkulttuurista osaamista ja taitoa.

Työelämään osallistumisen panostamisessa tärkeätä on taistella työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää vastaan. Vaikeasti työllistyvien osallistumista kannattaa lisätä ja haavoittuvissa asemissa olevien työpaikkojen säilymisestä kannattaa pitää huolta. Koulutus ja jatkokoulutus ovat avainasemassa. Työllisyyttä kannattaa edistää aktiivisesti ja mielellään ongelmia ennalta ehkäisten. Paikallisista olosuhteista hyvin perillä olevat kunnat saattavat olla valtiota paljon tehokkaampia toimijoita, siksi niiden osaamisen kehittämistä kannattaa valtionkin tukea.

Maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon se, että vaikka Alankomaihin on viime vuosina muuttanut paljon työperusteisia kansainvälisiä osaajia talouden eri tasoille ja sektoreille muista EU-maista, tämä työvoimapooli on kovaa vauhtia katoamassa Keski- ja Itä-Euroopan omien väestörakenneongelmien vuoksi. Kun Alankomaat joutuu rekrytoimaan entistä enemmän globaalisti, on kiinnitettävä riittävästi huomiota työllistymisen vaatimuksiin ja kotoutumisen edellytyksiin. On varottava muuton kustannusten valumista kuntien harteille samalla kun yritykset saavat kansainvälisestä rekrytoinnista suurimman hyödyn.

Kotoutuminen on koko yhteiskunnan asia. Valtiolle kuuluu vastuu maahanmuuttopolitiikan ja kotoutumispolitiikan yleisistä linjoista sekä yleisten juridisten ja taloudellisten raamien ja edellytysten luominen. Kuntien ensisijaisena tehtävänä on puolestaan käytännössä tukea muuttajien kotoutumista, muuta oman paikkansa löytämistä ja Alankomaiden omaksi kodiksi tuntemista. Yritysten vastuulla on puolestaan avustaa työntekijöidensä sujuvaa ja asianmukaista asettumista. Niiden tulisi myös osallistua kotoutumisen edistämisen julkisten toimien rahoittamiseen.

Kohti parempaa maahanmuuttopolitiikkaa

Esittelin vuoden 2023 lopulla tässä blogissani alankomaalaisen DenkWerk-ajatuspajan erinomaista skenaarioraporttia Maahanmuutto yhteiskunnan moottorina (Migratie als motor). Kirjoitin, että se on parasta, mitä tästä tematiikasta on viime aikoina tullut vastaan ja että Suomessakin voitaisiin viedä maahanmuuttoa koskevaa keskustelua systemaattisempaan, analyyttisempaan ja kokonaisvaltaisempaan suuntaan esimerkiksi hyödyntämällä tämän raportin tarjoamia oppeja.

Joulukuussa 2023 Alankomaat ilahdutti vielä toisellakin korkeatasoisella julkaisulla. Sen on laatinut Adviesraad Migratie, ja sen nimenä on vapaasti suomennettuna ”Työperusteinen maahanmuutto: ratkaisu talouden ja väestörakenteen ongelmiin (Arbeidsmigratie: Oplossing voor economie en demografie). Kyseinen ”Muuttoliikeasioiden neuvottelukunta” on itsenäinen elin, joka antaa Alankomaiden hallitukselle ja parlamentille tietoa ja neuvoja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Esittelen tässä kirjoituksessa kyseisen raportin pääasiat. Raporttiin sisältyy lukuisia laskentamalleja, joiden yksityiskohtainen käsittely ei valitettavasti ole tässä yhteydessä mahdollista. Tämäkin raportti on valitettavasti saatavilla vain hollannin kielellä. Sen sijaan englanniksikin on saatavilla vuonna 2022 ilmestynyt neuvottelukunnan toinen julkaisu, joka koskee muuttoliikkeen poliittiseen hallintaan hyödynnettäviin määrällisiin tavoitteisiin sisältyviä riskejä ja mahdollisuuksia. Nostan tämän blogikirjoituksen päätteeksi päähuomiot myös tästä raportista.

1 Ratkaiseeko työperusteinen muutto talouden ja väestörakenteen ongelmat?

Vastauksia kolmeen kysymykseen

Muuttoliikeneuvottelukunnan työperusteista maahanmuuttoa käsittelevässä raportissa tarkastellaan työvoiman maahanmuuton vaikutuksia Alankomaiden työmarkkinoille ja hyvinvoinnille. Taustalla on käsitys siitä, minkälaisena maan väestökehitys oletettavasti jatkuu lähivuosikymmeninä, vuoteen 2070 asti.

Tarkastelu on jaettu kolmeen osaan, joissa haetaan vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Millä lailla työvoiman maahanmuutto voisi helpottaa sitä ”harmaata painetta”, joka seuraa väestön ikääntymisestä?
2. Minkälainen apu työperusteisesta maahanmuutosta voisi olla työvoiman saatavuuden ongelmiin?
3. Onko työvoiman maahanmuutosta apua hyvinvoinnin kasvattamiseen Alankomaissa?

Vastauksia haetaan sellaisella ajatuskokeella, jossa oletetaan työvoiman vuosittaisen maahanmuuton kasvavan 50 000 henkilöllä sen kasvun lisäksi, joka on laskettu sisään Alankomaiden tilastoviranomaisen viralliseen väestöennusteeseen vuoteen 2070 asti.

Ajatuskokeen aluksi oletetaan laskennallisista syistä, että mukana ei muuta perheitä eikä kukaan jää Alankomaihin pysyvästi. Tämän olettamuksen teoreettisuus tunnustetaan, ja toisessa osassa oletetaankin, että osa tulijoista tuo maahan heti tai myöhemmin myös perheensä, että heillä on tai heille syntyy Alankomaissa lapsia ja että monista tulee aikanaan Alankomaiden ikääntynyttä väestöä.

Helpottaako ”harmaa paine”?

Väestökehitys on niin Alankomaissa kuin Suomessakin sellainen, että työikäisen väestön ja työvoiman ulkopuolella olevan väestön välinen (huolto)suhde on käymässä epäedulliseksi. Varsinkin eläkeiän ylittäneiden määrän ja suhteellisen osuuden kasvu huolettaa. Ikääntyneiden määrän ja osuuden kasvusta syntyy sekä kansantaloudellisia kustannuksia että työvoiman tarvetta, etenkin terveydenhoitosektorille.

Työvoiman maahanmuutto helpottaisi tätä ”harmaata painetta”, mutta jotta huoltosuhde pysyisi nykyisellä tasolla, muuttajia pitäisi olla todella paljon. Vuoteen 2040 mennessä muuttajia pitäisi olla 2,8 miljoonaa enemmän kuin mitä viralliseen ennusteeseen jo sisältyy. Maahanmuuton pitää olla mittavaa myös vaikka eläkeikä nousisi asteittain eliniänodotteen pidentymisen myötä.

Eläkeiän nosto on sikäli huoltosuhteen parantamisen kannalta edullinen toimenpide, koska se samalla pienentää eläkkeellä olevien määrää ja osuutta väestöstä. Tämän välineen tarjoama hyöty ei kuitenkaan ole rajatonta. Eläkeiän nostaminen lisää työllisyyttä todella vain, jos ikääntyneiden ovat paitsi työikäisiä myös työkykyisiä.

Suurimmissa ongelmissa Alankomaat on väestörakenteen osalta 2030-luvulla. Vuoden 2040 jälkeen ”harmaa paine” oletettavasti helpottaa – myös ilman ylimääräistä kasvua työvoiman maahanmuuttoon.

Jos muuttajat jäävät pysyvästi Alankomaihin ja tuovat mukanaan tai saavat Alankomaissa jälkeläisiä, tällä on sekä suotuisaa että vahingollista vaikutusta. Ajan mittaan heidän lapsistaan tulee työvoimaa, joka omalta osaltaan pystyy helpottamaan ”harmaata painetta”. Kuitenkin toisaalta myös heidän vanhemmistaan tulee Alankomaiden uusia ikääntyneitä, jotka kasvattavat kyseistä painetta.

Töitä on, löytyykö tekijöitä?

Huoltosuhde siis heikkenee, mutta työikäinen väestö on vaarassa vähentyä myös absoluuttisesti. Alankomaissa on jo nyt hyvin matala työttömyys (tätä kirjoitettaessa noin 3,6 %), ja työvoimapula uhkaa pahentua rakenteellisesti. Ongelma koskee sekä työmarkkinoita kokonaisuudessaan että erityisesti joidenkin tavaroiden ja palvelujen tuotantoa.

Ennustettua laajemmalla maahanmuutolla työvoimapulaa voidaan helpottaa. Ratkaisun suuruuteen vaikuttaa jälleen sekä se, kuinka suuri osa jää maahan pysyvästi ja kuinka paljon mukaan täytyy laskea myös työvoiman ulkopuolella olevia perheenjäseniä. Muuton mukana syntyvä väestönkasvu kasvattaa myös työvoiman tarvetta.

Monilla aloilla on Alankomaissa(kin) hyvin vaikea saada työntekijöitä kotimaisilta työmarkkinoilta. Osittain kyse on rakenteellisista tekijöistä, kuten siitä, että koulutusjärjestelmä ei ole tuottanut riittävän paljon osaajia joihinkin ammatteihin. Paljon pulaa on esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorilla.

Työvoimapula voi kuitenkin johtua myös siitä, että joillain aloilla ja joissain tehtävissä työskentelyn olosuhteet ovat muuttuneet sellaisiksi, ettei kotimainen työvoima halua ryhtyä töihin. Palkkataso on myös voinut jäädä jälkeen tavalla, joka tekee työpaikoista huonosti houkuttelevia. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi logistiikka ja puutarhatalous.

Molempiin tarpeisiin kansainvälisistä muuttajista voi olla apua. Maailmalta voi löytyä ihmisiä, joiden taidot ja tutkinnot vastaavat kysyntää. Ulkomailta voidaan myös saada työntekijöitä, joille kelpaa vähempikin. Alankomaille niin koulutetun kuin kouluttamattoman työvoiman tarjonta-alue on ennen muuta EU:n itälaajentumisen myötä laajentunut merkittävästi.

Molemmissa toimintamalleissa on kuitenkin riskinsä. Ensimmäisessä tapauksessa laiminlyödään kotimaisen koulutusjärjestelmän kehittäminen tarpeita paremmin vastaavaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa ylläpidetään toimintaedellytyksiä ja kilpailukykyä, joita ei ilman maahanmuuttoa olisi: palkkoja ei nosteta eikä työteon muita olosuhteita paranneta.

Talous kasvuun ulkomaisilla tekijöillä?

Jos taloudellista hyvinvointia lasketaan bruttokansantuotteen jakautumisella henkeä kohden, työvoiman maahanmuutolla on tämän hyvinvoinnin kasvulle vain marginaalinen merkitys. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muuttajat kasvattavat paitsi jaettavaa myös jakajaa: heistä tulee osa väestöä. Toki voidaan ajatella, että ilman muuttajia BKT henkeä kohden kehittyisi vielä huonommin.

Kestävän kasvun edellytyksenä on, että työperusteisten muuttajien pitäisi olla työssään keskimääräistä tuottavampia. Raportin mukaan tämä toteutuu parhaiten silloin, kun kyse on korkean koulutuksen tai ammatillisen osaamisen omaavista muuttajista, jotka täydentävät (sen sijaan että pelkästään korvaavat) kotimaista työvoimaa.

Muuton taloudellisilla hyödyillä on myös taipumus jakautua epätasaisesti. Keskimäärin tarkasteltuna parhaiten pärjäävät muuttajat itse, jotka ansaitsevat paremmin kuin kotimaassaan. Menestyjien joukkoon voidaan laskea myös yritykset, jotka ulkomaista työvoimaa palkkaamalla kasvattavat voittojaan (tai pitävät toimintansa pystyssä). Vastaanottavan maan keskiluokkaiset kansalaiset lukeutuvat myös usein voittajien puolelle.

Matalasti koulutetut, matalapalkkaiset ja työmarkkinoille heikosti kiinnittyneet ovat sen sijaan suurimmassa vaarassa olla laajan työperusteisen muuton häviäjiä. Tulijat mahdollisesti syrjäyttävät heitä omalla alallaan ilman mahdollisuuksia siirtyä hierarkiassa ylemmäksi tai toiselle alalle. Työperusteinen maahanmuutto voi myös laskea heidän ammattiensa palkkoja ja heikentää työolosuhteita.

Vastaus otsikon kysymykseen: kyllä ja ei

On selvää, että Alankomaiden väestörakenteen ennustettu kehitys tuottaa yhteiskunnalle monenlaisia haasteita niin hyvinvointivaltion rahoituksessa kuin hyvinvointia ylläpitävässä taloudessa ja toiminnassa. Raportin mukaan työperusteisesta maahanmuutosta olisi eniten apua ”harmaan paineen” ja työvoimapulan helpottamisessa etenkin 2030-luvulla.

Vuoden 2040 jälkeen virallista ennustetta suurempaa työvoiman maahanmuuttoa ei enää tarvittaisi puhtaasti työmarkkinoiden näkökulmasta. Muuttajien määrän sijaan tällöin on entistä olennaisempaa muuttajien ominaisuudet. Niiden, jotka muuttavat, pitäisi olla tuottavampia työntekijöitä kuin mitä Alankomaista on tarjolla, tai muuten täydentää laadullisesti kotimaista työvoiman tarjontaa.

Työvoiman maahanmuutto ei ole raportin laatijoiden mielestä RATKAISU edessä oleviin väestörakenteen muutoksesta ja talouden ja työmarkkinoiden kehityksestä juontuviin ongelmiin. Siitä kuitenkin voi olla paljon apua näiden ongelmien lievittämisessä. Tällaista tasapainoista, realistista ja tietoperusteista tarkastelua toivoisi lisää Suomeenkin.

2 Kannattaako määrällisiä tavoitteita asettaa?

Toinen tuore raportti on tilaustyö. Sitä pyysi neuvottelukunnalta oikeus- ja turvallisuusasioiden valtiosihteeri, eräänlainen apulaisministeri, marraskuussa 2021. Alankomaiden hallitus halusi kuulla vastauksen kysymykseen: Missä määrin ja millä tapaa määrällisiä tavoitteita voisi hyödyntää Alankomaiden turvapaikka- ja muussa maahanmuuttopolitiikassa?

Varsinainen raportti on noin satasivuinen, ja tieteellisesti hyvin tanakasti pohjustettu.  Lisäksi siihen sisältyy monikymmensivuinen liite, joka sisältää tilastollisen katsauksen, oikeudellisen viitekehyksen, poliittis-hallinnollisen järjestelmäanalyysin ja kokemuksia tavoitearvojen käytöstä ennen muuta Kanadassa, Itävallassa, Ruotsissa ja Saksassa (Suomikin on mainittu). Vastauksen eteen on tehty töitä tosissaan.

Raportin nimi vapaasti suomennettuna kuuluu: ”Realismia määrällisten tavoitteiden asettamiseen – maahanmuuttopolitiikan tavoitearvojen ja kiintiöiden uhat ja mahdollisuudet” (Realisme rond richtgetallen – Kansen en risico’s van streefcijfers en quota in het migratiebeleid), ja se on siis myös englanniksi saatavilla.

Kolme lähtökohtaa

Raportissa katsotaan määrällisten tavoitteiden potentiaalisia hyötyjä ja riskejä aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kolmesta lähtökohdasta käsin. Kyse on ensinnäkin tulevaisuusperspektiivistä, sen seikan pohtimisesta, kuinka paljon ja minkälaisia kansainvälisiä muuttajia Alankomaat tarvitsisi ja haluaisi – ja millaiset reunaehdot tälle muutolle asetetaan.

Tavoitearvot eivät saa olla päämäärä sinänsä, vaan niiden taustalla täytyy olla perusteellisen pohdinnan seurauksena syntyneet laadulliset tavoitteet. Minkälaista yhteiskuntaa kohden oikein ollaan menossa, mitä nykyisestä halutaan säilyttää, mistä katsotaan voitavan luopua, mitä pitäisi muuttaa? Mikä on maahanmuuton rooli tässä kehityksessä? Mitä tämä edellyttää julkiselta vallalta ja yhteiskunnalta?

Toinen lähtökohta on poliittis-hallinnollinen integraatio. Maahanmuuttopolitiikkaa ei kannata ajatella itsenäisenä ja yksinäisenä politiikka-alueena, vaan osana yhteiskunnan kehittämisen kokonaisuutta. Esimerkiksi työmarkkinapolitiikalla, koulutuspolitiikalla ja asuntopolitiikalla on suuri vaikutus siihen, minkälaista maahanmuuttopolitiikka käytännössä on tai voi olla.

Kolmantena mainitaan maahanmuuttopolitiikan yhteiskunnallinen kytkentä. Sillä täytyy olla tietty yhteiskunnallinen kaikupohja eli sen täytyy riittävästi heijastaa sitä, mitä yhteiskunnassa koetaan mahdollisena ja mielekkäänä. Kansalaisten täytyy kokea voivansa vaikuttaa politiikan muotoutumiseen. Politiikalla voidaan toki myös vaikuttaa siihen, miten muuttoon ja muuttajiin suhtaudutaan.

Mahdollisuuksia

Määrällisten tavoitteiden asettamisen yksi kiistaton hyöty on se, että näin voidaan kehittää pitkäjänteisesti maahanmuutosta päättämisen poliittis-hallinnollista prosessia. Jos tavoitellun maahanmuuton määrästä voidaan tehdä useampivuotinen ja poliittisesti laaja-alainen sopimus, se voi edistää myös aihetta koskevaa poliittista työrauhaa. Esimerkkejä hyvistä käytänteistä löytyy Saksasta ja etenkin Kanadasta, jossa kansalaiset pääsevät organisoidusti osallistumaan maahanmuuttopolitiikan muodostamiseen.

Riittävän täsmällisten tavoitteiden asettaminen voi myös parantaa maahanmuuttoa koskevan päätöksenteon laatua. Siitä voi tulla tieto- ja asiapitoisempaa, ja teemaa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun taso voi niin ikään nousta. Tavoitearvojen kautta paremmin näkyviin voivat tulla niin muiden hallinnonalojen ja -tasojen muuttoliikkeeseen vaikuttavat päätökset, kuten tarvittava työnjako ja yhteinen suunnittelu.

Lisäksi raportissa mainitaan se hyöty, että tavoitearvojen avulla kansalaiset voivat saada nykyistä täsmällisemmän ja kokonaisvaltaisemman otteen siitä, mitä muuttoliikkeessä tapahtuu ja mitä maahanmuutossa tavoitellaan. Kokemusta asioiden hallinnassa olemisesta edistävät myös politiikan tekemisen läpinäkyvyys ja selkeys.

Vaaran paikkoja

Suurimpana riskinä raportissa mainitaan viimeksi mainitun asian kääntöpuoli. Jos tavoitearvot jäävät vain symbolisiksi luvuiksi ilman politiikan ja julkisen hallinnon tosiasiallista ja vaikuttavaa tekemistä tavoitteen saavuttamiseksi, kansalaisten luottamus päätöksentekijöihin heikkenee. Pahimmillaan julkinen valta tuottaa tiukoilla mutta saavuttamattomiksi jäävillä määrällisillä tavoitteilla itse omaan toimintaansa kohdistuvat pettymykset.

Määrälliset tavoitteet voivat myös muuttua julkisuudessa tärkeämmäksi asiaksi kuin niiden taustalla olevat laadulliset tavoitteet eli ne, jotka kytkeytyvät yhteiskunnan todelliseen kehitykseen. Julkisuudessa jatkuvasti olevana ja tunteita voimakkaasti liikuttavana asiakysymyksenä maahanmuutolla on erityisen suuri riski supistua ja latistua keskusteluksi vähempiarvoisista, välineellisistä tavoitteista. Siitä voi tulla myös laajemman yhteiskunnallisen tyytymättömyyden maalitaulu.

Raportissa korostetaankin, että tavoitearvojen kannattaa olla tarpeeksi joustavia ja suuntaa antavia, joitta yksin niihin ei jäädä liian tiukasti tuijottamaan. Täsmällisiin kiintiöihin raportissa suhtaudutaan varsin kielteisesti. Jos politiikan onnistumista ei mitata liian tiukkapipoisesti tarkan tavoitteen saavuttamisena, samalla pienenee myös se riski, että hallitus manipuloi lukuja itselleen tarkoituksenmukaisella tavalla. Tällöin tavoite esitetään saavutetuksi, vaikka niin ei tosiasiallisesti olisikaan käynyt.

Monenlaista maahanmuuttoa

Määrällisiä tavoitteita ei välttämättä kannata tehdä maahanmuutolle yleensä. Kaikkeen muuttoliikkeeseen vaikuttavat kansalliset (tai eurooppalaiset ja osin jopa maailmanlaajuiset) maahanmuuttopolitiikat sekä monet muut taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Maahanmuuttopolitiikan vaikutus tulijoiden määrään, rakenteeseen ja asettumiseen on kuitenkin muuttoliikkeen eri muodoissa paitsi erilaista myös suurempaa tai pienempää.

Etenkin turvapaikkapolitiikassa kiintiöt ovat käytännössä mahdottomia, koska kansainväliset ja eurooppalaiset sopimukset antavat ihmisille oikeuden hakea turvapaikkaa. Globaalin pakolaisuuden määrät ja muodot ovat myös vaikeasti ennustettavia, ja siksi väljempienkin tavoitearvojen kanssa on syytä olla varovainen. Erityisiä pakolaiskiintiöitä UNHCR:n pakolaisiksi hyväksymistä ihmisistä voi toki olla, ja esimerkiksi Suomessa onkin.

Viimeaikaisesta maahanmuutosta Alankomaihin suuri osa on muodostunut Euroopan unionin sisäisestä liikkuvuudesta: toisista EU-maista on tultu Alankomaihin etenkin töihin tai opiskelemaan. Tavoitearvojen asettaminen on tämänkin muuttoliikkeen osalta hankalaa, koska vapaus liikkua ja tietyin edellytyksin myös asettua asumaan EU:n sisällä kuuluvat järjestön perusvapauksiin ja -oikeuksiin.

Eniten kansallista päätösvaltaa on siten sillä globaalin liikkuvuuden osalla, joka muodostuu sellaisesta Euroopan unionin – ja siihen rinnastettavien maiden – ulkopuolisesta maahanmuutosta, joka ei ole luonteeltaan humanitaarista. Työperusteisen, opiskeluperusteisen ja perheperusteisenkin muuton ja asettumisen edellytyksistä kolmansista maista maat voivat päättää jos ei täysin vapaasti niin melko laajan liikkumavaran puitteissa.

Suosituksia päätöksentekijöille

Raportin päätteeksi siinä annetaan eräitä suosituksia päätöksentekijöille. Olen alla olevaa listaa hieman muokannut alkuperäisestä raportin sisältöä kuitenkin seuraten tehdäkseni sen mahdollisimman hyvin myös suomalaiseen politiikkaan soveltuvaksi.

1. Ollakseen toteuttamiskelpoinen ja vaikuttava maahanmuuttopolitiikan täytyy olla eteenpäin katsovaa, poliittis-hallinnolliseen järjestelmään kunnolla kytkettyä ja yhteiskuntaan vahvasti juurrutettua.
2. Maahanmuuttopolitiikan tavoitteiden täytyy olla ensisijaisesti laadullisia ja osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Määrälliset tavoitearvot eivät saa olla tavoite sinänsä, vaan väline laadullisen tavoitteen saavuttamiseksi.
3. Kiintiöiden tai tiukkojen määrällisten tavoitteiden sijaan kannattaa hyödyntää joustavia tavoitearvoja, jotka tarjoavat myös liikkumavaraa.
4. Tarkimpia tavoitteita kannattaa asettaa nimenomaan sille muuttoliikkeen osalle, johon voidaan kansallisella politiikalla myös eniten vaikuttaa eli kolmansista maista tulevaan muuhun kuin humanitaariseen maahanmuuttoon.
5. Tavoitearvoja kannattaa olla ennemmin useita kuin vain yksi. Tavoite voi myös asettua jollekin tietylle välille ennemmin kuin kohdistua yhteen lukuun. Joitain asioita kannattaa tarkastella suhdelukuina, esimerkiksi muutosprosentteina.
6. Ajallisen perspektiivin täytyy olla riittävän pitkä, jotta jotain muutosta tavoitteen saavuttamisen suuntaan ehtii tapahtua. Välietappeja kannattaa asettaa.
7. Muuttoliikkeessä on tärkeätä huomioida myös poismuutto, joka on usein mittavaa. Ratkaisevaa on nettovaikutus.
8. Olennaista on myös maahanmuuttopolitiikan realistinen suunnittelu ja toteutus niin, että asetettu tavoite on lähtökohtaisesti tavoitettavissa: se on haasteellinen mutta mahdollinen.
9. Maahanmuuttopolitiikka on syytä ymmärtää laajasti niin, että siihen kytketään myös muut relevantit politiikka-alueet, ennen muuta kotoutumisen edistäminen, mutta myös esimerkiksi asunto-, koulutus- sekä työ- ja elinkeinopolitiikka.
10. Kansallista maahanmuuttopolitiikkaa kannattaa rakentaa suhteessa ylikansalliseen ja eurooppalaiseen oikeudelliseen viitekehykseen ja politiikkaan. Myös paikalliset olosuhteet ja politiikat on syytä ottaa huomioon ja kytkeä prosessiin mukaan.
11. Tavoitearvojen muodostamiseen täytyy ottaa mukaan kaikki relevantit tahot, tavallisista kansalaisista toimeenpaneviin viranomaisiin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoihin.
12. Tietoja maahanmuutosta, muusta muuttoliikkeestä ja maahanmuuttopolitiikasta kannattaa lisätä, vahvistaa ja levittää, jotta asioista käydään kunnollista keskustelua ja jotta tavoitearvot muodostetaan realistisesti.
13. Tavoitearvojen hyödyntäminen ei ole ongelmatonta, ja myös niiden hyödyntämisen vaikeuksista kannattaa viestiä avoimesti.

Maahanmuutto yhteiskunnan moottorina

Voitaisiinko Suomessakin hahmotella kansainvälisen muuttoliikkeen yhteiskunnalle tarjoamia haasteita ja mahdollisuuksia yhtä analyyttisesti ja kiihkottomasti? Tämä oli ensimmäinen ajatus, kun olin saanut päätökseen alankomaalaisen DenkWerk-ajatuspajan tuoreen tuotoksen Migratie als motor. Se on parasta mitä tällä rintamalla on viime aikoina tullut vastaan.

Raportin taustalla on kaksi pääajatusta: 1) Alankomailta puuttuu pitkäjänteinen maahanmuuttopolitiikka, vaikka kansainvälinen muuttoliike vaikuttaa ratkaisevasti edessä olevaan yhteiskuntakehitykseen; 2) maahanmuuttoa ja maahanmuuttopolitiikkaa on mahdollista tarkastella tietoperusteisesti, kokonaisvaltaisesti ja vailla valmiita ennakkoasetelmia.

Kansainvälisesti kiinnostava Alankomaat

Kansainvälinen muuttoliike on muuttanut Alankomaita toisen maailmansodan jälkeen paljon, ja muuttanee sitä myös seuraavina vuosikymmeninä. Ulkomaalaistaustaisten – kun siis myös muuttajien lapset lasketaan mukaan – osuus väestöstä oli vuonna 2022 noin neljännes. Erityisesti 2000-luvun toisella vuosikymmenellä maahanmuutto on kasvanut paljon – ja selvästi enemmän kuin maastamuutto.

Työperusteinen muutto on viime aikoina ollut suurin muuttoperuste. Kymmenen viime vuoden aikana noin 55 prosenttia muuttajista (netto) on ollut työperusteisia ja näiden perheenjäseniä. Opiskelun vuoksi tulleiden osuus on ollut noin 10–15 % ja humanitaarisista syistä tulleiden noin 25–30 % (molemmissa tapauksissa myös perheenjäsenineen). 5 prosenttia on ollut sellaisia perheperusteisia muuttajia, joita ei ole voinut sijoittaa muihin maahanmuuttoperusteisiin.

Alankomaihin muuttaneista suuri osa sijoittuu matalan vaatimustason tehtäviin logistiikkaan, siivousalalle, ravintola-alalle ja rakennusalalle (kuten Suomessa), sekä Alankomaissa merkittävälle ja paljon työllistävälle maatalous- ja puutarha-alalle. Ulkomaisia osaajia on kuitenkin paljon myös esimerkiksi yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä teknologia-alan yrityksissä. Vajaa puolet yliopistojen tieteellisestä henkilökunnasta on ulkomailta muuttaneita.

Denkwerkin mielestä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikasta puuttuu sekä kokonaisvaltaisuutta että pitkäjänteisyyttä. Molempia tarvittaisiin, koska Alankomaiden tulevaisuuden kannalta kansainvälinen muuttoliike on ensiarvoisen tärkeätä. Paras mahdollinen tulevaisuus ei toteudu ilman määrätietoisia tekoja, jotka täytyy suunnitella huolellisesti ja eri näkökulmia tasapainoisesti huomioiden.

Neljä skenaariota

DenkWerk esittää raportissaan neljä maahanmuuttoskenaariota, jotka ovat 1) minimointi, 2) rajoittaminen, 3) stimulointi ja 4) maksimointi (taulukko 1). Minimointiskenaariossa tähtäimessä olisi väestön koon ennallaan pitäminen, rajoittamisskenaariossa työvoiman riittävyys julkisiin palveluihin, stimulointiskenaariossa työvoiman määrän ja maksimointiskenaariossa taloudellisen huoltosuhteen (työlliset vs. ei-työlliset) säilyttäminen.

Kaikissa skenaariossa Alankomaiden väestön oletetaan ainakin osittain kasvavan vuoteen 2070. Sellainen kehitys, jossa väestö lähtisi heti pienemään, olisi raportin laatijoiden mielestä työmarkkinoiden toimivuuden ja palvelujen tuottamisen kannalta täysin kestämätön. Edessä olisi hyvin epämiellyttävää sopeutumista riittämättömän työvoiman seurauksiin. (Tällaisella pienenevän väestön tiellä on siis Suomi.)

Taulukko 1. DenkWerk-ajatuspajan neljä skenaariota ja niiden keskeiset tunnusluvut

Maksimointiskenaariossa Alankomaiden nykyinen 17,8 miljoonan hengen väestö kasvaisi 24,2 miljoonaan vuonna 2070. Se kuulostaa paljolta, mutta tosiasiallisesti se olisi johdonmukaista jatkoa tähänastiselle viime vuosikymmenten kehitykselle. Kasvu olisi kuitenkin täysin riippuvaista maahanmuutosta, koska syntyvyys olisi kuolleisuutta vähäisempää. (Näin on siis nyt Suomessakin.)

Jos minimointiskenaarion mukaan mentäisiin, eläkeikäisten osuus väestöstä kasvaisi 17 %:sta 21 %:iin, ja työikäisten osuus pienenisi puolestaan 62 %:sta 59 %:iin. Muutos prosenttiyksikköinä tuntuu pieneltä, mutta reaalimaailmassa se tarkoittaisi noin 200 000 henkilöä enemmän ikääntyneitä ja noin 200 000 henkilöä vähemmän työikäisiä. Tämä tuottaisi suuria ongelmia niin työvoiman riittävyydelle kuin julkisen talouden rahoittamiselle.

Maksimointiskenaariossa Alankomaiden väestöstä puolet olisi ulkomaalaistaustaisia vuonna 2070. Ulkomaalainen syntyperä ymmärretään Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) laajemmin kuin Suomessa eli siihen lasketaan mukaan myös ne Alankomaissa syntyneet, joilla toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla.

Maksimointiskenaariossa kasvaa kuitenkin myös niiden muuttajien osuus, jotka ovat Alankomaissa ainoastaan tilapäisesti. Entistä suurempi osa asuisi ja työskentelisi Alankomaissa siis vain muutaman vuoden palatakseen takaisin kotimaahansa tai jatkaakseen muualle. Tätä tapahtuu nytkin enemmän kuin julkisuudessa ymmärretään.

Maahanmuuttoskenaarioiden vaikutuksia ja merkitystä Alankomaiden yhteiskunnalle tarkastellaan raportissa lähemmin neljästä näkökulmasta: julkisista palveluista, taloudellisesta kehityksestä, fyysisestä elinympäristöstä ja sosiaalisesta kestävyydestä. Esittelen tiivistetysti seuraavaksi jokaisen tarkastelun pääkohdat.

Hyvinvointisektorin haasteet

Tällä hetkellä Alankomaissa on yli 80-vuotiaita noin 800 000, mutta väestöennusteen mukaan heidän määränsä kasvaa 1,4 miljoonaan vuonna 2040 ja kahteen miljoonaan vuonna 2070. Vanheneva väestö tarkoittaa kasvavaa terveyspalvelujen tarvetta samalla kun työikäisten osuus väestöstä pienenee.

Raportin mukaan terveyspalvelujen henkilöstötarve kasvaa jokaisessa skenaariossa vähintään 3 miljoonalla henkilöllä vuoteen 2070 mennessä. Seuraavien 15–20 vuoden aikana tarve on 700 000–800 000 työntekijää. Minimointi- ja rajoittamisskenaarioissa vähintään joka kolmas työssäkäyvä olisi töissä tällä sektorilla vuonna 2070.

Raportin laatijoiden mukaan tämän laskelman kautta tarkasteltuna minimointisektori olisi kestämätön, ja myös rajoittamissektori tuottaisi suuria vaikeuksia ylläpitää sekä nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota että taloudellista elinvoimaa. Yhteiskunnan muillekin aloille pitäisi löytää työntekijöitä.

Tilannetta voidaan ja täytyykin jossain määrin helpottaa erilaisilla uudistuksilla. Yksi näistä on terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisy edistämällä terveiden elämäntapojen mukaista käytöstä. Se ei ole mahdotonta, mutta ei myöskään helppoa.

Terveyspalveluja ja muita hyvinvointipalvelujen tuottamista voidaan myös jonkin verran ainakin tehostaa hyödyntämällä uutta teknologiaa. Eläkeikää on myös mahdollista saada hinattua vielä korkeammaksi. Nykyään aina kun eliniänodote kasvaa vuodella, vanhuuseläkkeeseen oikeuttava ikäraja nousee kahdeksalla kuukaudella.

Talouden rattaat pyörimässä

Maahanmuuton rajoittaminen tuottaisi siis lähivuosikymmeninä julkisten palvelujen säilyttämiselle nykyisenkaltaisina suuria vaikeuksia. Sen lisäksi vaikeuksia syntyisi Alankomaiden taloudelle ja elinkeinoelämälle.

Taloudellinen toiminta perustuu pitkälti työvoiman saatavuudelle ja työn tuottavuudelle. Työikäinen väestö jakautuu työllisiin, työttömiin ja työvoiman ulkopuolella oleviin. Työssä käyvät työskentelevät puolestaan joko yksityisellä sektorilla, jota raportissa kutsutaan rahoittavaksi sektoriksi, tai yhteiskunnasta ja sen jäsenistä huolta pitävällä julkisella sektorilla.

Raportin mukaan olisi elinarvoisen tärkeätä säilyttää hyvä tasapaino sekä työllisten ja ei-työllisten että yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Näiden tavoitteiden saavuttaminen näyttää kuitenkin vaikealta, ainakin ilman maahanmuuttoa.

Alankomaiden yksityisellä sektorilla työskentelee tällä hetkellä noin 9,5 miljoonaa henkilöä, joista 6,4 miljoonaa yksityisellä sektorilla. Raportin minimointi- ja rajoittamisskenaarioissa yksityiseltä sektorilta katoaisi vuoteen 2040 mennessä noin miljoona työllistä. Vain maksimointiskenaariossa määrä pysyisi entisellään.

Tavaroiden ja palvelujen tuotanto jaetaan raportissa paikkaan sidottuihin ja paikkaan sitomattomiin tuotantoihin. Matalan tuottavuusasteen aloista monet, kuten tekstiiliteollisuus, ovat jo pitkälti siirtyneet halvempien tuotantokustannusten maihin. Vahvasti ulkomaisen työvoiman varassa pyöriviä tuotannonaloja on kuitenkin yhä esimerkiksi maa- ja puutarhataloudessa, elintarviketeollisuudessa ja logistiikassa.

Näiden taloudellisessa mielessä heikosti tuottavien alojen tulevaisuudesta pitäisi keskustella vakavasti. Raportin mukaan hyvin kannattavista ja tulevaisuudessakin elinvoimaisista aloista täytyisi taas pitää hyvää huolta. Ne määrittävät jo nyt Alankomaiden talouden koon ja sitä kautta myös hyvinvointijärjestelmän rahoittamisen resurssit.

Muuttajia talouden uusiin rakenteisiin

Lupaavia ja siten lisäinvestointeja ansaitsevia aloja ovat esimerkiksi korkean teknologian tuotteet ja digitaaliset palvelut. Kansainvälinen kilpailu näillä talouden kentillä on kuitenkin kovaa, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että Alankomaat pystyy säilyttämään asemansa tai kasvattamaan sitä. Varsinkaan jos puuttuu tekijöitä.

Eriytetyssä elinkeinopolitiikassa pitäisi päättää, mitä talouden aloja suositaan, ja mitä puolestaan pyritään ajamaan alas. Jos matalan osaamisen vaatimustason työpaikat vähenevät dramaattisesti, ja niiden sijaan tietointensiivinen sektori kasvaa entisestään, tällä on suuria vaikutuksia myös Alankomaiden kansainväliselle rekrytoinnille.

Maahanmuuton lisäksi Alankomaat tarvitsee väistämättä myös muita toimia. Edellä esitettyihin laskelmiin on jo sisälletty naisten, ikääntyneiden ja ulkomaalaistaustaisten nykyistä suurempi osallistuminen työmarkkinoille. Tehtyjen työtuntien lisäämisellä on kuitenkin rajansa.

Työn tuottavuuden paraneminen on viime aikoina myös Alankomaissa hidastunut, ja vaikka uusi teknologia tarjoaa tähän paljon lupauksia, on epäselvää, kuinka monet niistä lopulta toteutuvat. Varsinkaan työvoimaosuudeltaan kaikissa skenaarioissa kasvava julkinen sektori ei pysty loputtomasti automatisoimaan toimintojaan.

Minne kaikki mahtuvat?

DenkWerk ansaitsee kiitosta siitä, että väestökehityksestä johtuvien ongelmien ratkaisemista ulkomaisen työvoiman avulla ei pidetä liian helppona keksintönä (niin kuin vaaleja edeltävissä puheenvuoroissa usein Suomessa tehtiin). Raportissa tarkastellaan myös niitä vaikeuksia, jotka näiden skenaarioiden toteutumisessa tulisivat vastaan. Ensiksi käsitellään Alankomaiden fyysisen elinympäristön rajallisuutta.

Asuntopula on viime vuodet ollut Alankomaiden polttavimpia sisäpoliittisia ongelmia. Maasta puuttuu tällä hetkellä 300 000–400 000 asuntoa, rakennusala on miltei täydellisesti jäissä, ja sekä väestön ikääntyminen että maahanmuutto lisäävät asuntojen tarvetta.

Esitetyistä skenaarioista stimulointi ja maksimointi edellyttäisivät hyvin mittavaa kaavoittamisen ja rakentamisen tehostamista. Maksimointiskenaariossa pitäisi vuoteen 2040 mennessä rakentaa 1,8 miljoonaa uutta asuntoa.  Varovaisestikin arvioiden Alankomaihin pitäisi syntyä vauhdilla kolmisenkymmentä uutta Maastrichtin kokoista kaupunkia, asuntojen lisäksi mm. marketeineen, poliisiasemineen sekä elokuvateattereineen.

Alankomaat on yksi Euroopan tiheimmin asutetuista maista. Suurista kaupungeista koostuvan Randstadin ulkopuolella olisi kuitenkin periaatteessa runsaasti tilaa asunnoille ja jopa uusille kaupungeille. Suurkaupunkimaisuuden laajentaminen on poliittisesti vaikea kysymys. Lisäksi suuri osa rakentamattomasta maasta sijaitsee merenpinnan alapuolella tai muuten tulvariskialueilla rannikolla tai suurten jokien varsilla.

Asuntojen ja muiden kiinteistöjen lisäksi väestönkasvu tuottaa myös infrastruktuurille vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Sähköverkko on jo nyt usein ylikuormituksen rajoilla. Energiankulutus kasvaisi ylipäätään samaan aikaan, kun sitä pitäisi pienentää. Julkista liikennettä täytyisi kehittää merkittävästi, jotta tieliikenne ei puuroutuisi totaalisesti, ja esimerkiksi rautatieverkko kalustoineen on jo nyt kovalla kulutuksella.

Stimulointi- ja maksimointiskenaariot vaikuttavat siten raportin laatijoiden mielestä mahdottomilta toteuttaa. Puutetta on niin tilasta sinänsä kuin ajasta ja rakentamisen edellyttämästä työvoimasta. Toisaalta se, että Alankomaiden väestö ei kasvaisi, tuottaa siis toisella tapaa kestämättömiä ongelmia. Tilanne on hankala, ja sellaisena se pitäisi myös tunnustaa.

Sosiaalinen kestävyys koetuksella

Alankomaiden yhteiskunnan yhteenkuuluvuuden tunne ja sosiaalinen koheesio ovat jo jonkin aikaa olleet koetuksella. Lisääntyvän automatisaation ja digitalisaation seurauksena ihmisten ovat entistä vähemmän tekemisissä toistensa kanssa. Kun ei kohdata toista ja vaihdeta ajatuksia, myös ymmärrys toisista ihmisistä ja heitä kohtaan alkaa ohentua.

Myös maahanmuuton tuottama yhteiskunnan muutos aiheuttaa epävarmuutta ja vieraantuneisuutta. Kulttuurinen moninaisuus tuottaa paljon hyvää, mutta se myös rasittaa yhteiskuntaa ja vähentää sosiaalista kanssakäymistä. Yhteisten arvojen ja kokemusten, usein kielenkin, jakaminen puuttuu.

Maksimointiskenaariossa Alankomaihin muuttaisi entistä enemmän ihmisiä, joilla ei ole aikomustakaan jäädä maahan pysyvästi. Heitä ei kiinnosta kielen ja kulttuurin opiskelu eikä paikallisten perinteiden kunnioitus. Vastaavasti entistä useammat alkaisivat kokea, että tämä maa ei ole enää heidän omansa.

Kuinka järjestetään julkisia palveluja, jos suuri osa kunnan asukkaista ei osaa hollantia, ja ”vieraita” kieliä on kymmeniä, ellei satoja? Koulut ovat erityisen haasteen edessä, jos iso osa luokan oppilaista vaihtuu joka vuosi. Miten toimii demokratia yhteiskunnassa, jossa iso ihmisiä tulee ja menee siihen kiinnittymättä?

Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) tutkimuksessa havaittiin, että moninaisuuden kasvu heikentää sosiaalista koheesiota useilla ulottuvuuksilla. Naapurustokoheesio heikkenee, vierauden tunne lisääntyy ja turvattomuuden tunne kasvaa. Näin tapahtuu myös alueilla, joilla asuu ulkomailla syntyneitä korkeasti koulutettuja tietotyön tekijöitä. Monikulttuurisuus ei ole pelkästään rikkaus.

Vastuuta politiikalla ja medialla

Vaikka laaja maahanmuutto synnyttää kielteisiäkin ilmiöitä, suhtautuminen siihen on Alankomaissa muuttunut myönteisemmäksi 20 viime vuoden aikana. Samanlaista kehitystä on ollut European Social Surveyn mukaan havaittavissa myös muissa heikkenevän huoltosuhteen piinaamissa maissa kuten Saksassa ja Itävallassa.

Haasteet ovat suuria, mutta niiden ratkaiseminen ei ole mahdotonta. Yhteiskunnallista kaikupohjaa pitäisi kasvattaa edelleen. Kannattaa ensinnäkin lisätä ymmärrystä siitä, minkälainen väestökehitys on edessä ja kuinka vahvasti talous ja hyvinvointi nojaavat suotuisaan huoltosuhteeseen. Riittämättömän maahanmuuton seuraukset ovat hyvin ikäviä.

Kansalaisten myötämielisyyttä voidaan lisätä myös pitkäjänteisellä politiikalla, jossa ei kauhistella eikä kaunistella ja jossa valmistaudutaan myös monenlaisiin ongelmiin ja vaikeuksiin. Alankomaihin muuttavien kotoutumista voidaan tukea, ja kun se onnistuu, myös yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu suopeammaksi.

Medialla on suuri rooli, koska tutkitusti median kautta välittyvät maahanmuuttoon liittyvät uutiset ja raportit vaikuttavat suuresti siihen, miten asiat kansalaisten keskuudessa koetaan. Asioiden ja ilmiöiden politisointi ja kielteinen julkisuus tuottavat virheellisiä käsityksiä siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Raportin mukaan toimittajat, poliitikot ja mielipidevaikuttajat rajaavat maahanmuuton liian usein pakolaisuuteen, minkä vuoksi varsin pieni osa tulijoita antaa leimansa kaikille muuttajille. Alankomaiden turvapaikkajärjestelmä on myös viime vuonna ollut kriisissä ja sen kautta toistuvasti negatiivisessa mielessä esillä.

Realistiset skenaariot

Raportin arviot ja tulkinnat voidaan esittää myös alla olevan tiivistelmätaulukon muodossa (taulukko 2). Sekä minimointi- että maksimointiskenaario ovat tämän tarkastelun perusteella hyvin ongelmallisia. Minimointiskenaario ei vastaa odotettavissa oleviin toimivan talouden ja julkisten palvelujen tuottamisen tarpeisiin. Maksimointiskenaario kaatuu puolestaan siihen, että Alankomaat ei nykyisellään kykene tuottamaan asuntoja ja kehittämään infrastruktuuria riittävästi kasvavaa väestöä varten.

Minimointiskenaario edellyttäisi maahanmuuton nopeata ja voimakasta rajoittamista, ja se on puolestaan hankalaa Euroopan unionin sisäisen liikkumisvapauden puitteissa ja monien alojen kokeman työvoimapulan olosuhteissa. Maksimointi puolestaan edellyttäisi maahanmuuton sekä selvästi suurempaa lisäämistä että kansainvälisen rekrytoinnin uudelleen suuntaamista tavalla, joka olisi monella tapaa vaikeata.

Taulukko 2. Neljän skenaarion toteuttamismahdollisuudet ja niihin kytkeytyvät haasteet

Rajoittamisen ja stimuloinnin skenaariot olisivat siten todennäköisimmin toteutettavissa, vaikka niihinkin sisältyy useita haasteita ja kysymyksiä. Rajoittamisskenaariossa jää epävarmaksi, olisiko saavutettu maahanmuuton taso sittenkään riittävää. Stimulointiskenaariokin edellyttää puolestaan sellaisia muutoksia fyysiseen elinympäristöön, joihin ei ole kunnolla varauduttu. Tavoiteltavat maahanmuuttoluvut ovat kuitenkin näissä skenaarioissa paremmin saavutettavissa.

Kalastamista väärissä järvissä

Alankomaat on jo pitkään ollut työperusteisen maahanmuuton kohdemaa – toisin kuin Suomi. Pian toisen maailmansodan jälkeen ensin eteläisestä Euroopasta ja sitten etenkin Marokosta ja Turkista rekrytoitiin työntekijöitä työvoimapulasta kärsivään ja taloudellisesti nopeasti kasvavaan maahan.

Työvoiman avoin rekrytointi lopetettiin pitkäksi aikaa 1970-luvun öljykriisin yhteydessä. Monet niin sanotuista vierastyöläisistä jäivät kuitenkin maahan. Perheitä yhdistettiin ja perustettiin. Uusien vähemmistöjen syntymiseen havahduttiin Alankomaissa kunnolla vasta 1990-luvulla.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Alankomaat vastaanotti melko paljon turvapaikanhakijoita. Nettomaahanmuutto oli silti pitkään vähäistä tai jopa negatiivista. Viime vuosina Alankomaihin on muuttanut selvästi enemmän ihmisiä kuin mitä sieltä on muuttanut pois. Ukrainasta pakoon lähteneet ovat nostaneet tulijaluvut ennätykselliselle tasolle.

Alankomaat poikkeaa Suomesta myös siinä, että viime aikojen työperusteisesta muutosta suuri osa on tullut nimenomaan muualta Euroopasta. Siinä missä EU:n itälaajentumisen jälkeen Suomi on kiinnostanut työssäkäyntialueena lähinnä virolaisia, Alankomaihin on muutettu useista uusista EU-jäsenmaista. Raportin mukaan työperusteisesta muutosta 75 prosenttia on eurooppalaista.

Moni varmaan katsoo tätä lukua kateellisena. Vahva Eurooppa-painotus on DenkWerkin mukaan ongelma. Tämä johtuu etenkin siitä, että työvoimareservit ovat näillä pääasiallisilla rekrytointialueilla Wittgenstein Centren laskelmien mukaan nopeasti hupenemassa. Raportissa tätä kutsutaan väärissä järvissä kalastamiseksi.

Esimerkiksi Puola ja Romania joutuvatkin jo itse turvautumaan ulkomaiseen työvoimaan pitääkseen taloutensa pyörimässä. Se näkyy myös siinä, että Alankomaihin tulevien puolalaisten määrä on jo nyt pienentynyt. Rekrytoivien maiden keskinäinen kilpailu sen kun kovenee tulevaisuudessa.

DenkWerk esittää siis täysin päinvastaista kuin Suomessa Perussuomalaiset. Alankomaiden pitäisi suunnata kansainvälistä rekrytointia Euroopan ulkopuolelle. Kasvavia yhteiskuntia, joissa on toimiva ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä ovat esimerkiksi Intia, Filippiinit ja Indonesia. Osin näillä vesillä kalastaa siis nykyinen Suomikin.

Kansainvälisessä kamppailussa osaajista raportti mainitsee Alankomaiden pahimpana kilpailijana muun Euroopan. Esimerkiksi Saksassa onkin jo ryhdytty toimiin kansainvälisen rekrytoinnin edistämiseksi. Alankomailla ei olisi varaa jäädä tässä kilpailussa näistä maista ratkaisevasti jälkeen. (Eikä olisi varmaan Suomellakaan.)

Opiskelijoita ja pakolaisia

Alankomaat on ollut myös erittäin menestyksekäs houkuttelemaan ulkomaisia opiskelijoita. Tähän on ollut osittain syynä sikäläinen rahoitusjärjestelmä, joka on kannustanut oppilaitoksia hankkimaan mahdollisimman paljon opiskelijoita.

Raporttia laadittaessa neljäsosa maan yliopisto-opiskelijoista oli ulkomaalaisia, kaikkiaan 85 000. Menestys on johtanut yhtäältä laajamittaiseen ja vakavaan asuntopulaan ja toisaalta oppilaitoksissa epäsuhtaan opetuksen kysynnän ja tarjonnan välillä.

Raportin laatijoiden mielestä tilanteessa on muitakin epäkohtia. Monet puolustavat suurta määrää ulkomaisia opiskelijoita työvoimapulan helpottamisella. Kansainväliset opiskelijat suosivat kuitenkin aloja, joilla ei ole suurta kysyntää Alankomaissa. Vain kolmannes opiskelee työvoimapula-aloja kuten luonnontieteitä, kasvatustieteitä tai tekniikan tai terveydenhuollon aloja.

Suuri osa koulutuksen saaneista lähtee myös maasta pian valmistumisensa jälkeen. Tuoreiden tilastotietojen mukaan vain viidennes tutkinnon suorittaneista jää Alankomaihin töihin. Ulkomaalaisten opiskelijoiden kynnystä tulla maahan pitäisi nostaa, ja toisaalta edistää Alankomaissa opiskelevien maahan jäämistä ja työllistymistä. Pakolliset hollanninkieliset opintokokonaisuudet voisivat olla tähän yksi väline.

Turvapaikanhakijat, heidän majoittumisensa ja hakemusten käsittely ovat viime vuosina olleet suuria poliittisia kysymyksiä. Mark Rutten poliittinen ura ainakin Alankomaissa katkesikin hänen neljännen hallituksensa kaatumiseen turvapaikkakysymyksissä.

Raportin laatijoiden mukaan pakolaisuuden ja turvapaikanhaun kansainvälinen säätely ei enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Se sitoo kuitenkin yhä Euroopan unionia ja sen jäsenmaita. Toisaalta EU-maiden turvapaikkapolitiikka on silti hyvin kirjavaa, eikä yhteiseurooppalaista linjaa ole helppo saavuttaa.

Raportissa pakolaiset jaetaan kolmeen kategoriaan, joita sen laatijoiden mielestä pitäisi myös käsitellä erikseen ja kohdata erilaisin politiikkatoimin. Henkilökohtaisista syistä vainon kohteeksi joutuneita voitaisiin hakea kiintiöpakolaisjärjestelmän mukaisesti nykyistä enemmän.

Sen sijaan sodan tai luonnonkatastrofin seurauksena pakenemaan joutuneita pitäisi puolestaan vastaanottaa enemmän kriisien lähialueilla, josta ihmiset voisivat myös helpommin palata kotimaahansa. Taloudellisia olosuhteita pakeneville ja elinolojaan parantamaan pyrkiville pitäisi puolestaan avata nykyistä enemmän ja paremmin toimivia laillisia kanavia hakea lupaa oleskeluun ja työntekoon.

Mitä Suomi voi oppia tästä?

Suomi on erilainen maa kuin Alankomaat. Kaikkia raportissa esiteltyjä asioita tai toimia ei voi sellaisenaan siirtää oman maamme maahanmuuttopolitiikan ennakointiin, arviointiin tai suunnitteluun. Väestökehityksemme on esimerkiksi vielä huolestuttavampi ja maahanmuuton historiamme on vaatimattomampi. Tilaa meillä puolestaan on reilusti enemmän.

Maamme ovat kuitenkin monella tapaa myös samanlaisia, ja hyvin samantyyppisten haasteiden edessä. Siksi muissa maissa esitettyihin skenaarioihin ja politiikkaehdotuksiin kannattaa suhtautua vakavasti ja hylkäämättä niitä ennalta. Olisi suuri virhe ottamatta oppia vertailukelpoisista maista, joissa pohditaan samoja kysymyksiä.

DenkWerk ei myöskään välttämättä ole kaikessa oikeassa. Väestökehitys, kansainvälinen muuttoliike, taloudelliset suhdanteet, teknologiset innovaatiot ja poliittinen ilmapiiri ovat pitkällä tähtäimellä vaikeasti ennakoitavia. Yksikään ennakointi ei tällä alueella voi myöskään olla täysin arvovapaata. Puoluepoliittisessa riippumattomuudesta huolimatta DenkWerkin taustalla vaikuttava tietty liberaali ajattelutapa on selvästi nähtävissä.

DenkWerkin raportti on kuitenkin tasapainoisinta tekstiä, mitä olen tästä teemasta pitkään aikaan lukenut. Poliittisten ideologioiden sijaan sitä ohjaa vilpitön tarve miettiä vakavasti maahanmuuton roolia edessä olevien Alankomaiden yhteiskunnan haasteiden ratkaisemiseksi. Tätä pohdintaa tehdään kiitettävän tietoperusteisesti ja kokonaisvaltaisesti. Näin sitä pitäisi tehdä enemmän Suomessakin.

Sisäiset turvallisuusuhat Alankomaissa: erityishuomio äärioikeistolaisuuteen

Sisäministeri Mari Rantanen kertoi haastattelussa (YLE 18.7.2023) käsityksensä Suomen sisäisistä turvallisuusuhista. Juttu inspiroi minut katsomaan, mitä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu AIVD kertoo tilanteesta Alankomaissa.

Suomi ei ole Alankomaat, mutta nämä maat ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. On vaikea kuvitella, että sitä, mitä tapahtuu yhdessä ei tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin myös toisessa, muodossa tai toisessa. AIVD on tunnettu systemaattisuudestaan ja puolueettomuudestaan.

AIVD:n vuoden 2022 vuosiraportti käsittelee kuutta sisäistä turvallisuusuhkaa. Nämä ovat – tässä järjestyksessä – oikeistoterrorismi, äärioikeistolaisuus, jyrkkä järjestelmänvastaisuus (anti-institutionalismi), äärivasemmistolaisuus, jihadistinen terrorismi ja radikaali islam.

Raportin mukaan uhkien moninaisuus ja moniulotteisuus ovat uhkia sinänsä. Ne vaarantavat liberaalia ja demokraattista oikeusjärjestystä sekä myös kansalaisten yhdessä elämistä ja tekemistä. Perusoikeudet ja -vapaudet eivät välttämättä toteudu.

Ne saattavat myös muodostaa noidankehän. Lisääntynyt oikeistoradikalismi voidaan nähdä osittain reaktiona globaaliin islamistiseen radikalismiin, ja äärioikeistolaisuus voi puolestaan johtaa ääriajattelun lisääntymiseen politiikan vasemmalla laidalla.

Käsittelen tässä twiittiketjussa tarkimmin raportin oikeistoradikalismiin liittyviä havaintoja ja huomioita, koska ne kytkeytyvät selvimmin suomalaiseen ajankohtaiseen keskusteluun. Raportti on kokonaisuudessaan englanniksi saatavilla.

Äärioikeistolaisuus on AIVD:n mukaan jyrkässä ristiriidassa Alankomaiden perusarvojen ja demokraattisen oikeusjärjestyksen kanssa. Se luo kasvualustan yksilöiden ja ryhmien edelleen radikalisoitumiselle ja myös väkivallan hyväksymiselle.

Alankomaalainen äärioikeistolaisuus on moninaista. Siihen kuuluu raportin mukaan pieni määrä uusnatseja ja anti-islamistisia ryhmittymiä, mutta myös perinteisen kansallisen identiteetin kannattajia sekä kulttuurin ja/tai väestön ”puhtautta” puolustavia etnonationalisteja.

AIVD kertoo torjuneensa vuonna 2022 mahdollisia oikeistoterroristisia uhkia. Suurimman uhan muodostavat raportin mukaan ne nuoren polven äärioikeistolaiset, jotka ovat ensi sijassa verkossa toistensa kanssa tekemisissä.

Näitä ääriliikkeitä yhdistää usein väestönvaihdon nimellä kulkeva salaliittoteoria. Tämän ajattelutavan elementtejä levitetään esimerkiksi osallistumalla toivotun ja ei-toivotun maahanmuuton määriä koskevaan keskusteluun. Ks. myös Suomesta Supon raportointia äärioikeistolaisesta ideologiasta terrorismin näkökulmasta.

Accelerationismin nimellä kulkeva ajattelu tarjoaa Alankomaissa monille inspiraatiota. Väestöryhmien välistä kamppailua kannattaa sen mukaan lietsoa, jopa väkivalloin, koska tämä konflikti edistää heidän tavoitteitaan muuttaa radikaalisti liberaalia ja demokraattista yhteiskunnallista järjestystä.

Alankomaisessa äärioikeistolaisuudessa keskeistä on AIVD:n mukaan antisemitismi. ”Juutalainen eliitti” pyrkii heidän mukaansa ”valkoisen” väestön korvaamiseen massamittaisella maahanmuutolla Afrikasta ja Lähi-idästä, jotta tämä eliitti voisi ottaa puolestaan vallan itselleen.

Väestönvaihtoteorian tueksi esitetään tilastoja kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamista demografisista muutoksista. Muutakin yhteiskunnallista kehitystä hyödynnetään valikoivasti oman teorian tukemiseksi ja edelleen levittämiseksi.

AIVD jatkaa raportissaan, että äärioikeistolaisessa online-ympäristössä provokaatiot ja makaaberi huumori ovat normaali tapa ilmaista asioita. On vaikea erottaa, kuka on sympatisoija, kuka kannattaja ja kuka trolli. Viestejä paketoidaan sellaiseen asuun, ettei niitä heti tai hevin tunnista äärioikeistolaisiksi.

Harvat kannattavat äärimmäisimpiä näkemyksiä ja vielä harvemmat hyväksyvät väkivaltaa, mutta raportin mukaan he voivat verkon keskusteluissa saada osakseen ymmärrystä ja sympatiaa. Jyrkkä kielenkäyttö normalisoi vihaa ja jopa väkivaltaisuutta.

Raportissa ei mainita kertaakaan sanaa rasismi, vaikka siitä on monella tapaa kysymys. Arvelen, että tämä johtuu siitä, että viimeaikainen keskustelu on niin meillä kuin muualla vienyt käsitteeltä rasismi sen analyyttisen terän. Palaan tämän asiaan elokuussa.

AIVD:n mukaan järjestelmänvastainen anti-institutionalismi on tällä hetkellä Alankomaissa kaikista yleisintä ääriajattelua. Vaikka se on harvoin avoimen väkivaltaista, se heikentää luottamusta demokraattisia instituutioita ja niiden edustajia kohtaan ja ylläpitää viholliskuvia ”kansan” vastaisesta eliitistä.

Äärivasemmistolaisuus on niin ikään kasvanut. Raportin mukaan se on usein muotoutunut ympäristö- ja ilmastokysymysten ympärille, ja monet aktiivisista toimijoista on naisia. Tätä selittää raportin mukaan feminismin vahva rooli anarkismissa.

Globaali jihadismi muodostaa raportin mukaan yhä merkittävimmän terroristisen uhan Alankomaissa. Suunta on kuitenkin ollut myönteinen, mikä lasketaan ainakin osittain kansallisen terrorisminvastaisen toiminnan ja kansainvälisen yhteistyön ansioksi.

AIVD tunnistaa myös radikaalin islamin ylipäätään haasteeksi tai jopa vaaraksi demokraattiselle yhteiskuntajärjestykselle, varsinkin jos sen kannatus kasvaisi nykyistä selvästi suuremmaksi. Raportin mukaan wahhabi-salafismin uhka on kuitenkin viime aikoina pienentynyt.

Myönteiseen kehitykseen ovat AIVD:n mukaan vaikuttaneet kaksi kehityskulkua. Yhtäältä useimmat wahhabi-salafistit ovat hylänneet jihadismin väkivaltaisen version. Toisaalta yleisesti on ollut havaittavissa pragmaattisempaa ja suvaitsevaisempaa suhtautumista yhteiskuntaa ja toisin ajattelevia kohtaan.

YLE:n haastattelussa sisäministeri Rantanen mainitsi Suomen suurimpina turvallisuusuhkina – tässä järjestyksessä – järjestäytyneen rikollisuuden, katujengit ja ääriliikkeet. Kahta ensimmäistä AIVD ei mainitse raportissaan lainkaan, vaikka ilmiöt taitavat olla siellä suurempia kuin Suomessa.

Herää kysymys, tulkitseeko Suomen sisäministeri sisäiset uhat kansalliselle turvallisuudelle vain maahanmuuttokielteisyyden linssin kautta. Tällainen rajoittunut perspektiivi estää näkemästä tilannetta oikeassa valossa ja on kansakunnalle vahingollinen.

AIVD:n raportti osoittaa, että ääriliikkeet ovat moninainen kokonaisuus, jota on tärkeätä eritellä analyyttisesti. Ekstremistiseen ajatteluun ja toimintaan sisältyy myös monenlaisia sävyjä. Ideologian sokeuttamana voidaan pahimmillaan vain vaikeuttaa tilannetta.

Ääriliikkeiden joukossa vakavimmasta päästä on todennäköisesti meilläkin äärioikeistolainen radikalismi. Sen torjunnasta ei saa laistaa aatteellisista syistä. Suomen valtion edustajien pitää ottaa selvästi ja yksiselitteisesti kielteinen kanta myös äärioikeistolaisuuteen.

Aion elää

”Minä haluan että minua luetaan.” Lale Gülin esikoisromaanin alussa on useampikin motto, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat hollantilaiselta kirjailijalta, joka käytti nimimerkkiä Multatuli. 1800-luvun jälkipuoliskolla teoksensa kirjoittanutta Multatulia (Edouard Douwes Dekker) pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä hollantilaisista kirjailijoista.

Tältä osin voi ajatella Lale Gülin saavuttaneet tavoitteensa: vuoden 2021 alussa ilmestyneestä kirjasta on otettu saman vuoden loppuun mennessä lukuisia painoksia, ja se on ollut valtaisa myyntimenestys. Teos voitti merkittävän kirjallisen yleisöäänestyksen (NS Publiekprijs), ja Gül itse valittiin vuoden hollantilaiseksi. Vuonna 2022 teos ilmestyy useilla muilla kielillä, ja siitä on valmisteilla elokuva. Gül on 24-vuotias.

Teoksen nimi hollanniksi on Ik ga leven, ja sen voisi kai parhaiten suomentaa näin: Aion elää. Teos on kirjoitettu romaaniksi, mutta alusta lähtien on peittelemättömän selvää, että sen päähenkilö on kirjailija itse ja teoksen teemana hänen kamppailunsa yksilönvapauden ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ahdasmielistä perhettä ja sen edustamaa uskontoon ja etnisyyteen nojaavaa kollektivistista kulttuuria vastaan. Perheen isän isä on muuttanut Alankomaihin Turkista ja kaikki suvussa kuuluvat islamin sunnalaiseen haaraan.

Kirjan tarinassa on monta polkua, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät nuoren naisen elämän rajoittamiseen kulttuuris-uskonnollisilla perusteilla. Kertoja on parikymppinen hollannin kielen opiskelija, joka kertoo erilaisista vaiheista elämässään ja osin myös perheen ja suvun historiasta. Tarinan kliimaksin voi arvata ennalta (ja jo kirjan kansikuvasta), mutta silti se on vaikuttavasti kuvattu. Miesystävänsä jättänyt päähenkilö ottaa huoneessaan huivin päästään ja aloittaa hiukset valtoimena uuden elämän, sellaisena joka hän on.

Kamppailunsa islamilais-turkkilaista arvomaailmaa vastaan henkilöityy hänen äitiinsä. Itse väkivaltaisessa perheessä kasvanut isä yrittää sovitella, joskin asettuu lopulta aina vaimonsa puolelle. Äiti on keskianatolialaisessa maalaisyhteisössä kasvaneena omaksunut tiukan moraalisäännöstön. Se määrittää vanhemmille ja lapsille ja miehille ja naisille tiukasti heidän paikkansa. Jos lapsi ei täytä velvollisuuksiaan ja elä normien mukaan, äiti on epäonnistunut ja koko perhe joutuu häpeään. Kuoleman jälkeen Jumala syyttää äitiä kasvatuksen laiminlyönnistä.

Päähenkilön Büsran identiteettiä määrittää myös suhde hollantilaistaustaiseen poikaystävään Freekiin. Suhteet vanhempiin ja ikätovereihin havainnollistavat erinomaisesti sitä dilemmaa, jonka tutkimuskin on usein osoittanut. Maahanmuuttajien lapsilla on usein riskinä pudota maailmojen väliin. He eivät pysty samastumaan mutkattomasti vanhempiensa usein konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin, mutta yhteys ns. kantaväestöön ei myöskään ole vailla kitkaa ja jatkuvaa selittämisen pakkoa. Toisaalta ulkopuolisuus antaa mahdollisuuden vertailla analysoiden erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja tapoja ajatella. Gülin huomiot ovatkin usein kiitettävän teräviä.

Gülin kirja on monella tapaa provokatiivinen. Kertomus äityy kuitenkin hyvin poikkeukselliseksi, kun päähenkilö kuvaa suorasukaisesti seksuaalista kanssakäymistään Freekin kanssa. Avioliittoa edeltävä suhde ja vieläpä ei-muslimiin on lähtökohtaisesti kielletty, ja Büsra pitää sen vanhemmiltaan visusti salassa. Samanaikaisesti hän paljastaa suhteen lukijoille hyvin yksityiskohtaisesti, osin suorastaan pornograafisesti. On aika rajua lukea, kun muslimitaustainen nuori nainen kirjoittaa tarkasti päähenkilön neitsyyden menettämisestä ja seksuaalisista nautinnoista.

Etenkin tässä kohden mietin, eikö vähempi olisi riittänyt. Ajattelin, että Gül olisi kyllä saanut viestinsä läpi ilman näin pitkälle menemistäkin. Ymmärrän kuitenkin, että kirjailijan kertoma tarina edellyttää kaikki teoksen kaikki osat. Muuten jotakin olisi kuitenkin jäänyt kertomatta, eikä rohkeus olla oma itsensä olisi saavuttanut täyttymystään. Eksplisiittisillä seksikohtauksilla on oma sängyn ulkopuolinen relevantti sanomansa: minä saan tehdä näin, minä saan nauttia rakastelusta, minä saan kertoa siitä julkisesti, mitä teen ja tunnen.

Vastavuoroinen seksi antaa myös mahdollisuuden sukupuolten valta-asemien näkökulmasta kiinnostavaan kulttuuriseen pohdintaan, jossa asiat kääntyvät päälaelleen ja kollektiivinen rinnastuu yksityiseen. ”Valitin usein, että islamilaisessa kulttuurissa naisen suurinta kontrollointia oli hänen seksuaalisuutensa kontrollointi. Nyt tajusin, että naisilla olikin mahdollisuus kontrolloida miesten seksuaalisuutta.” Henkilökohtainen on todellakin poliittista. En voi myöskään olla ajattelematta, että pelko tästä naisten vallasta saattaa hyvinkin perustella patriarkaalisten kulttuurien alistavia normeja ja käytäntöjä.

Kirjailijalle ei varmaankaan tullut täytenä yllätyksenä, että häneen kohdistetaan taustayhteisöstä käsin vahvaa kritiikkiä. Syytökset ovat paikoin niin kovia ja kieli niin värikästä, että se pakottaa puolustautumaan ja joissakin herättää myös raivoa. Arvostelu yltyi kevään 2021 mittaan, kun teos osoittautui myyntimenestykseksi ja Gül kutsuttiin esiintymään television puheohjelmiin. Vakavammaksi tilanne muuttui, kun hänen turvallisuuttaan uhattiin pahimmillaan tappouhkauksilla, ja hän tarvitsi virkavallan suojelua.

Sitä vastoin tuntuu oudolta, että Gül ajatteli voivansa kirjansa julkaisemisen jälkeen vielä asua kotonaan. Jos jompikumpi omista lapsistani kirjoittaisi meidän perheestämme niin suoraan kuin mitä Gül tekee, kuvauksen ei tarvitsisi olla edes näin kriittinen ollakseni hänen teostaan pahoillani. Ajattelin, että vaikka kirjailija selvästi kykenee erittelemään ja arvioimaan hankaliakin asioita hyvin rationaalisesti, jollain toisella tasolla hän on ilmeisesti häkellyttävän naiivi. Viimeinen pisara hänen vanhemmilleen oli kuulemma ollut Gülin hollantilaiselta populistilta ja anti-islamistilta Geert Wildersiltä saama tuki.

En tiedä, kuinka hyvin Gül on ylipäätään osannut valmistautua siihen, että hänen kertomuksensa tarjoaa mainiota materiaalia maahanmuuttovastaisille, anti-islamisteille ja monikulttuurisuuskriitikoille. Ainakaan hänen tarkoituksensa ei ollut kuulua tähän joukkoon eikä edes kritisoida islamia ja turkkilaisuutta sinänsä. Ongelmana ei ole kulttuuri tai arvomaailma kokonaisuudessaan, vaan sen jotkin, yksilönvapautta modernissa yhteiskunnassa rajoittavat piirteet. Gül korostaa, että alistavista ja ahdasmielisistä tulkinnoista harvat edes pohjautuvat suoraan pyhiin teksteihin. Ne ovat uskonnollisten auktoriteettien (Miesten) myöhemmin kehittämiä patriarkaalista valtaa pönkittäviä kulttuurisia normeja, joita voi muuttaa.

Muutkin voivat käyttää Gülin kirjaa omalle agendansa välineenä. Gül kirjailijana ja hänen päähenkilönsä kirjassa ovat osoituksia siitä, että islamilaisen kasvatuksen täytyy todella olla ankaraa ja tinkimättömän johdonmukaista. Kirjastosta ei saa lainata kirjoja, jalkapalloa ei saa pelata, luokkaretkelle ei saa lähteä, palkkatöihin ei saa mennä. Kaikista näistä tekemisistä nuorille (naisille) avautuu toinen maailma, joka houkuttelee ja turmelee. Lopulta huivi riisutaan, kaikesta arvokkaasta luovutaan ja pyhä uskonto hylätään. Helvettiin joutuu nuori ja häpeään koko suku.

Perheen ja suvun pyrkimykset saada Büsra jo nuorena naimisiin omasta piiristä olevan ja hartaaksi ja traditiotietoiseksi tunnetun pojan kanssa toistuvat usein. Varsinkin lomalla Turkissa monet lähiseudulta olevat sukulaiset ja puolitutut kauppaavat Büsralle ja hänen vanhemmilleen poikaansa, eikä vähiten siksi, että naimakauppa tarjoaisi mahdollisuuden saada köyhän perheen oma poika rikkaaseen länsimaahan ja lähettämään sieltä rahaa kotiinsa. Büsra kieltäytyy kerta toisensa jälkeen. Kerran kotioloissa hän tekee sen harvinaisen painokkaasti niin, että sanoo haluavansa avioitua koulutetun miehen kanssa.

Ajatus on lähipiirin mielestä pöyristyttävä: kuka hän oikein luulee olevansa! Kohtaus palauttaa minun mieleeni sen, minkä kerran luin tutkimuksestakin: Alankomaissa koulutetut musliminaiset haluavat avioitua niin ikään koulutetun ja arvomaailmaltaan vapaamielisen miehen kanssa. Siis sellaisen, joka sallii heidän jatkaa koulutusta ja/tai työntekoa ja elää yksilönä miehensä rinnalla. Heikommille eväille jääneet miehet puolestaan suosivat vaimoja Turkin maaseudulta. Eli sellaisia, jotka alistuvat etnisen yhteisön ja kulttuurisen normiston mukaiseen paikkaan perheessä. Osa etnisestä ryhmästä lähtee sosiaalisesti nousevaan, osa laskevaan spiraaliin.

Lukemissani arvosteluissa Aion elää -teosta on kiitetty etenkin kirjailijan rohkeudesta ja sanoman vahvuudesta ja ajankohtaisuudesta. Kritiikkiä se on saanut puolestaan ilmaisun paikoittaisesta koukeroisuudesta ja tyylin epätasaisuudesta. Syytöksen kielen tietystä hiomattomuudesta ymmärrän. Aluksi epäilin omaa kielitaitoani, kun monien pitkien lauseiden ja outojen sanajärjestysten ymmärtäminen osoittautui hankalaksi. Koska ongelmia oli myös hollantia äidinkielenään puhuvilla, vika ei ilmeisesti ollut minussa. Kustannustoimittaja oli ilmeisesti tässä kohtaa laiskotellut.

Sen sijaan tyylin vaihteluun suhtaudun eri tavoin kuin kirjan kriitikot. Se on tosiaan yhtäältä kaunokirjallinen (autofiktiivinen) kasvukertomus, mutta sisältää myös perinpohjaisesti analysoivia luentomaisia osuuksia, palopuhetta lähenevää julistamista, epätodellisiksi konstruoituja dialogeja nuorten ja perheenjäsenten kesken sekä tosiaan tuon pitkähkön kuvauksen päähenkilön seksuaalisista kokemuksista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja filosofiaan sopivat ehkä amsterdamilaiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta huonosti nuoren tytön suuhun. En itse osaisi paikallistaa teosta mihinkään kirjallisuuden lajiin.

Ajattelen kuitenkin, että alun sitaatit voivat olla avain myös tyylilajien vaihtelun ymmärtämiseen. Multatulin tunnetuin teos, vuonna 1860 julkaistu ja Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) sijoittuva Max Havelaar, on myös monikerroksinen ja monenlaisista aineksista koostuva kirja, jonka pääteema on häikäilemättömän siirtomaavallan arvostelu. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta tarinan päälle on rakennettu useita kehyskertomuksia. Molemmissa kirjoissa epätavalliset kerronnalliset ratkaisut pitävät lukijan hereillä ja vieraannuttavat konkreettisista yksityiskohdista havaitsemaan varsinaisen sanoman.

Kiinnostavimman kirjoituksen teoksesta olen lukenut De Groene Amsterdammer –lehdestä, ja sen on kirjoittanut itse ahdasmielisestä kalvinistisestä yhteisöstä (osittain) omaelämäkerrallisen teoksen julkaissut Franca Treur. Tuo kirjoitus auttaa näkemään, että myös kristillisyyden piirissä voi olla samantyyppistä uskontovetoista konservatismia ja kollektivismia ja että suhtautuminen teokseen voi olla myös samanlaista. Treur toivoo, että kaikesta kalabaliikista huolimatta Gülin kirjaa jaksetaan lukea myös ajatuksella. Lisäksi hän toivoo, että Gülille itselleen ei tapahdu mitään pahaa. Sitä toivon minäkin.

Lale Gül: Ik ga leven. Prometheus 2021, Amsterdam.

Yhdessä elämisen vaikea taito

Demokratia tarkoittaa tapaa elää järjestäytyneesti yhdessä siitä huolimatta, että olemme erilaisia. Näin kirjoittaa teoksessaan De ontmanteling van de democratie (2018) palkittu hollantilainen journalisti Marcel ten Hooven. Demokratian selviäminen ajassamme ei kuitenkaan ole enää millään tapaa itsestään selvää. Tähän viittaa myös hänen kirjansa nimi, jonka voisi suomentaa demokratian purkamiseksi tai purkautumiseksi.

Kansanvallan toimintaedellytyksiä ja menestymisen mahdollisuuksia on viime vuosikymmeninä ensin nakertanut uusliberalismi, joka on siirtänyt vallan demokraattisesti valituilta poliittisilta elimiltä markkinavoimille. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, monet tuntevat asemansa aina vain huonontuneen ja useat kokevat ravaavansa jatkuvan kilpailun oravanpyörässä. Reaktiona näihin ilmiöihin on syntynyt vielä suurempi uhka: populismi, joka kanavoi viholliskuvien avulla kansalaisten tyytymättömyyttä omaksi kannatuksekseen. Populistit haluavat palauttaa vallan kansalle, mutta sellaiselle, josta on puhdistettu pois ei-toivotut elementit ja heidän kanssaan eri mieltä olevat. Populistien demokratiakäsityksessä poliittinen yhdenvertaisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus eivät kuulu maahanmuuttajille eivätkä toisinajattelijoille.

Esittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin ten Hoovenin ajatuksia siitä, millä lailla demokratia on ajautunut vaaraan sekä miten hänen mukaansa voitaisiin taas päästä turvallisemmille vesille. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Mitä on demokratia?

Ten Hooven määrittelee demokratian yhdessä elämisen taidoksi tai taiteeksi. Hän käyttää tietoisesti tässä hollannin kielen sanaa kunst, joka viittaa sekä luovuuteen (taide) että käytännön osaamiseen (taito). Demokratia on menetelmä elää ja toimia rauhallisesti yhdessä sekä ratkaista vastaan tulevia ristiriitoja ja konflikteja järjestäytyneellä ja sivistyneellä tavalla. Se edellyttää kokemusta samassa veneessä olemisesta, sosiaalista yhteen kuulumista, kohtaamisia ja yhteistyötä sekä keskinäistä solidaarisuutta. Demokratiassa ihmisten ei tarvitse pelätä seurauksia omasta erilaisuudestaan.

Olennaista on yksilöiden vapaus olla oma itsensä ja ajatella itsenäisesti. Tämän vapauden takaa oikeusvaltio. Oikeusvaltio pitää huolen siitä, että politiikassa keskitytään yhteisten asioiden hoitamiseen puuttumatta ihmisten elämään enempää kuin mitä on välttämätöntä. Demokraattisen oikeusvaltion erottaa autoritaarisista ja totalitaarisista maista se, että oikeusvaltiossa vallankäyttö perustuu lakiin, kun taas epädemokraattisissa poliittisissa järjestelmissä päätöksiä voidaan tehdä ja panna toimeen mielivaltaisesti. Se tuottaa yhteiskuntaan pelkoa ja avuttomuuden tunnetta, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ilman suoria rangaistuksiakin. Tämän takia sellaiset poliittiset toimijat, jotka kyseenalaistavat lakien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteet, muodostavat suuren uhan demokraattisille järjestelmille ja ihmisten vapauksille ja oikeuksille.

Demokratia on myös kansan ja sen enemmistön valtaa. Ten Hoovenin mukaan suhteelliseen vaalitapaan perustuva edustuksellinen demokratia on osoittautunut järjestelmänä toimivimmaksi. Vaaleissa valitaan kansan edustajat lakeja säätäville valtiopäiville, ja toimeenpanevan vallan käyttäjät hallituksessa voivat saada hyväksytyksi ainoastaan sellaisia päätöksiä, joita tukee valtiopäivien jäsenten enemmistö. Demokraattinen enemmistövalta on kuitenkin oikeudenmukaista vain, jos poliittiseen vähemmistöön ja muihin erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien oikeuksia kunnioitetaan. Valtiopäivien suurikaan enemmistö ei saa hyödyntää asemaansa polkemalla vähemmistössä olevien asemaa ja intressejä.

Demokratia edellyttää siinä toimivilta tiettyjä ominaisuuksia ja käyttäytymissääntöjä. Sekä poliitikot että kansalaiset tarvitsevat ten Hoovenin mukaan sosiaalista mielenlaatua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Heillä on myös hyvä olla malttia ja harkitsevuutta sekä kykyä suhteellistaa asioita ja itsensä. Toisin ajatteleminen täytyy hyväksyä ja ylipäätään tunnustaa yhteiskunnan moninaisuus. Demokraattisilta poliitikoilta odotetaan myös irtautumista ennakkoluuloista ja valmiutta ottaa vastaan toisten näkemyksiä ja muuttaa omiaan käsityksiä ja mieltymyksiä.

Demokratiassa kansalaiset ovat vapaita, mutta samalla tuomittuja hyväksymään yhteiskunnan jakautuminen heidän keskinäisten erojensa pohjalta syntyneisiin ryhmiin. Kaikkialla missä on vapautta, on myös moninaisuutta, joka on uskallettava kohdata. ”Demokratia ei sovi pelkureille”, hän siteeraa myötämielisesti erästä 1960-luvun hollantilaista liberaalipoliitikkoa. Vapaus tuottaa vastuuta niin päättäjille kuin kansalaisille. Päättäjien on jaksettava olla suvaitsevia erilaisuutta kohtaan, kansalaisilta odotetaan paitsi toisten ihmisten myös yhteisten pelisääntöjen hyväksymistä.

Polarisaatiota ei kannata pelätä. Tiettyyn rajaan saakka sitä demokratiassa jopa tarvitaan, koska sopiva jakautuminen auttaa selkeyttämään kysymyksenasetteluja, mobilisoimaan joukkoja ja luomaan järjestystä kaoottiselta vaikuttavaan yhteiskuntaan. Vastakkainasettelu ei siten välttämättä ole tuhoisaa, vaan se voi myös luoda toimivat puitteet asioiden ja keskinäisten välien rauhanomaiselle selvittämiselle. Yhteiskunta perustuu yhteisille arvoille vain utopistien ja diktaattoreiden päiväunissa. Olennaista on kuitenkin pystyä hillitsemään polarisaation liiallista kärjistymistä ja väestöryhmien ajautumista liian kauaksi toisistaan, vuorovaikutuksen ulottumattomiin.

Ten Hoovenin tapa suhtautua demokratiaan tuo samalla esille sen haavoittuvuuden. Ylläpitääkseen omia arvojaan ja toteuttaakseen periaatteitaan avoin kansanvalta asettaa samalla itsensä koko ajan alttiiksi sille, että kohtuuden, suvaitsevaisuuden ja harkinnan rajoissa ei pysytä. Osoittaakseen avoimuuttaan se joutuu sallimaan myös sellaista, joka kiistää demokratian pelisäännöt ja jopa sen itsensä. Demokratia kieltää itsensä julistamalla yhteiskunnallisia ilmiöitä liian helposti laittomiksi, mutta sen on myös osattava ja jaksettava taistella epädemokraattisia voimia vastaan. Demokratia on jatkuvasti riskialueella, koska sillä ei ole sisäsyntyisiä välineitä itsensä puolustamiseen, arvioi jo 1930-luvulla kaukonäköinen hollantilainen intellektuelli Menno ter Braak.

Populismi vaarantaa demokratian

Demokratiaan sisältyy sen luonteesta johtuen myös muita elementtejä, jotka lisäävät sen haavoittuvuutta ja altistavat sen kritiikille. Yksi näistä on päätöksenteko- ja toimeenpanojärjestelmän hitaus. Koska lakeja ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan, monenlaisia asioita on otettava vallankäytössä huomioon. Demokratiassa tunnustetaan yleisemminkin, että asiat ovat usein monimutkaisia ja että ongelmia voidaan ratkoa vain asteittain. Yhteiskunnan ja muun toimintaympäristön laajuus ja jatkuva muutos edellyttävät niin ikään perusteellista harkintaa. Näin ollen demokratia on hidas järjestelmä, joka helposti saadaan näyttämään tehottomalta. Kun päätöksiä valmistellaan systemaattisesti, rationaalisesti ja mahdollisimman objektiivisesti, politiikka voi myös latistua jäykäksi ja epäluovaksi teknokraattisuudeksi, jonka puitteissa tehdyt moraaliset valinnat ovat piilossa.

Kansalaiset voivat myös kokea päätöksentekijät ja demokraattiset instituutiot etäisiksi. Kun pyritään tekemään päätöksiä harkitusti ja tietoon perustuen, eri osapuolten intressejä tasapainottaen ja erilaisia seurauksia punniten, se tuottaa politiikkaan helposti myös kansalaisia vieraannuttavaa kieltä ja käyttäytymistä. Politiikkaa voi todella olla vaikea seurata. Demokratia on siten jatkuvasti vaarassa joutua populistien yksinkertaistavien ja suoraviivaisten hyökkäyksien kohteeksi, mutta se voi myös omalla hyvää tarkoittavalla toiminnallaan vieraannuttaa kansalaiset itsestään.

Populismia Hooven pitää kuitenkin tällä hetkellä demokratian pahimpana uhkaajana. Hän pitää sitä eräänlaisena patologisena poikkeamana kansanvallasta. Demokratian monet keskeiset elementit vääristyvät populismilla tavalla, jonka tuloksena ei ole kansanvallan kehittäminen vaan demokratian vastainen politiikka.

Siinä missä demokratian ytimessä on näkökulmien ja mahdollisten ratkaisujen moninaisuus, populismin vastaus yhteiskunnallisiin kysymyksiin on yksi ja yksinkertainen totuus. Demokraatit ymmärtävät kansan heterogeeniseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikkia osia pitää kuunnella. Populistit taas tulkitsevat kansan vallan siten, että vallalla oleva näkemys on myös kansan kollektiivinen tahto, jota kaikkien on toteltava. Moninaisuuden myöntämisen ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen lisäksi populistit kiistävät oikeusvaltion perusperiaatteet ja kansalaisten yhdenvertaisuuden.

Ten Hooven kirjoittaa teoksessaan useista eurooppalaista populisteista, ennen muuta Alankomaiden voimakkaan anti-islamistisesta Geert Wildersistä ja uudemmasta tulokkaasta Thierry Baudet’sta. Eniten hän analysoi kuitenkin Donald Trumpin nousua Yhdysvaltain presidentiksi ja toimintaa tässä asemassa, koska hänen henkilönsä tuo niin selvästi näkyviin joitain aidosti vaarallisen populistin tunnusmerkkejä. Näistä asioista ja niiden taustoista on myös syytä puhua, koska samat rakenteelliset tekijät löytyvät monista muistakin maista. Trumpia ei siten voi ohittaa pelkästään amerikkalaisena poliittisena omituisuutena.

Trumpilta puuttuu ten Hoovenin mukaan sekä valta-asemaan kuuluvat vastuullisuus ja omatunto että tarve pysyä puheissaan ja teoissaan totuudessa. Trumpin käsityksen mukaan totta on se, joka todeksi esitetään. Ten Hooven siteeraa huolestuneena Hannah Arendtia, jonka mukaan valehtelija ei kiistä ainoastaan joitain tosiasioita, vaan ylipäätään totuuden arvon. Näin avataan portti sisäisesti johdonmukaiselle, mutta fiktiiviselle maailmalle, jossa voi vastuuttomasti puhua esimerkiksi poliittisista vastustajista mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät enää erota toisistaan totta ja tarua, ovat alttiita totalitaristisille ideologioille.

Mielivaltaisesti toimiva ja totuudesta piittaamaton poliitikko suistuu väistämättä autoritaarisuuteen, ellei hän siihen pyri jo alusta pitäen. Koska johtajuudesta puuttuu sen moraalinen ydin, populistinen poliitikko ei voi säilyttää suosiotaan muuten kuin puhumalla suuria ja mielellään profeetallisesti sekä edellyttämällä kannattajiltaan ehdotonta kuuliaisuutta. Populisti halveksii demokraattisen johtajan parhaita ominaisuuksia kuten vaatimattomuutta, itsehillintää, rehellisyyttä, luottamusta ja luotettavuutta sekä omien heikkouksiensa myöntämistä. Hän tekee näin kenties spontaanisti, mutta myös siksi, että populisti tietää näiden piirteiden ja ominaisuuksien vievän hänen oman johtajuutensa tuhoon.

Populismi ei myöskään juuri voi muuta kuin synnyttää vihaa ja raivoa. Aggressiivisella liioittelulla on kaksi funktiota. Uhkaamalla ja pelottelemalla ajetaan poliittisia vastustajia nurkkaan, ja vihantäytteisellä retoriikalla edistetään samalla teatraalisesti johtajan ja hänen kannattajiensa yhteyttä. Hillary Clintoniin kohdistetut kampanjatilaisuusyleisön ”Lock her up” -huudot havainnollistavat hyvin molempia tarkoitusperiä. Vihapuhe kohdistuu helposti kokonaisiin väestöryhmiin, joista tehdään syyllinen kuulijakunnan pahaan oloon. Maahanmuuttajat, Euroopan unioni ja globalisaatio ovat olleet viime aikoina populisteille mieluisia maalitauluja, oli niillä sitten ollut tekemistä jonkin asian kanssa tai ei.

Ten Hooven ymmärtää, että populismissa on vetovoimaa. Monilla ihmisillä on oikeasti mennyt joko absoluuttisesti tai suhteellisesti aikaisempaa huonommin. Lisäksi kertomukset rauhan säilyttämisestä, turvallisuuden takaamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä ovat menettäneet vakuuttavuuttaan. Niiden mukana uskottavuutta on kadottanut myös liberaali demokratia yhteiskuntamallina ja poliittisena järjestelmänä. Populistinen nationalismi saattaa siten kuulostaa lohdutuksen sanomalta ja jopa vapautusliikkeeltä. Se tarjoaa selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia ihmisille, jotka tuntevat olevansa hallitsemattomien voimien heiteltävänä.

Populismi ei kuitenkaan pysty lunastamaan antamiaan lupauksia. Äänestäjiä on helppo miellyttää uhoamalla, luomalla viholliskuvia ja hyödyntämällä laaja-alaista tyytymättömyyttä. Hallitusvallassa populistit joutuvat kuitenkin tunnustamaan asioiden monimutkaisuuden ja sen, että rakentava politiikka vaatii muutakin kuin epämiellyttävien asioiden kieltämistä, vastustamista ja ulossulkemista. Houkutus jatkaa vallassa ollessaankin poliittista retoriikkaa ikään kuin oltaisiin oppositiossa, on suuri. Jossain muualla on vastustajia ja vihollisia, jotka estävät asioiden toteuttamista. Populisti on pakotettu jatkuvaan hyökkäämiseen.

Usko parempaan tulevaisuuteen

Maailmansotien välisenä aikana demokratia vaihtui monessa valtiossa autoritaariseen tai jopa totalitaariseen järjestelmään. Suomi on merkittävä poikkeus ensimmäisen maailmansodan yhteydessä itsenäistyneistä maista, koska koettelemuksista huolimatta demokraattiset instituutiot pitivät pintansa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika näytti puolestaan pitkään kansanvaltaisen järjestelmän voittokulkuna. Ten Hoovenin mukaan tätä kehitystä tuki suotuisa yhteiskunnallinen kehitys. Ihmiset uskoivat, että jatkamalla tähän malliin huomenna asiat ovat vielä paremmin kuin tänään.

Demokratia tarvitseekin tuekseen myötätuulta, koska sen olemassa olossa ja säilymisessä ei ole mitään itsestään selvää tai sisäsyntyistä. Sen taustalla vaikuttavat arvot ja periaatteet kuten yksilöiden vapaus, keskinäinen solidaarisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo joudutaan aina tulkitsemaan uudelleen. Jälleenrakennusta toteutettiin vahvassa vakaumuksessa jättää lopullisesti taakse epädemokraattiset arvot ja instituutiot sekä parantaa kaikkien ihmisten henkisiä ja aineellisia elinoloja. Vetoapua tarjosi materiaalisella puolella Marshall-apu, henkisellä puolella muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus.

Tuloksia myös syntyi. Historioitsija Tony Judtin mukaan raunioista nousseet eurooppalaiset astuivat parissa vuosikymmenessä hämmästyneinä ja jopa tyrmistyneinä yltäkylläisyyden maailmaan. Yksilöiden vapaudet ja oikeudet lisääntyivät nopeaan tahtiin ja uudet sosiaaliturvajärjestelmät tuottivat taloudellista turvallisuutta. Koulunkäyntiä demokratisoitiin ja korkeamman koulutuksen opinahjotkin avasivat oviaan myös tavalliselle kansalle. Kansanterveys parani kohisten ja kansalaisten elinikä piteni. Autoritaarisesti kansalaisia kohdellut julkinen valta muuttui ihmisten ja yhteiskunnan palvelijaksi.

Ten Hooven pitää tämän kehityksen kulminaationa Alankomaissa perustuslainuudistusta vuonna 1983. Tuolloin määriteltiin tarkemmin valtiovallan rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Perustuslain alkuun tuli yhdenvertaisuuden takaava ja syrjinnän kieltävä säännös. Sen sisältö oli toki ollut valtiosäännössä jo 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta nyt se nostettiin ensimmäisen pykälän korkeaan symboliseen arvoon. Sittemmin uusnationalistiset radikaalioikeistolaiset ovat halunneet haastaa ensimmäisen artiklan sisältöä ja asemaa. Toisaalta sitä puolustamaan on myös perustettu poliittisia puolueita.

Kaikki menestystarinat päättyvät joskus. Vuosituhannen vaihteen jälkeen demokratian on todettu epäonnistuneen 25 maassa, ja vuonna 2017 Freedom House arvioi yhdentenätoista vuotena peräkkäin, että kansalaisten oikeudet ovat heikentyneet useammassa maassa kuin missä ne ovat parantuneet. Vaaleja järjestetään usein vain muodon vuoksi antamaan valtiojohdolle sisäistä ja ulkoista legitimiteettiä. Francis Fukyamaa myötäillen ten Hooven kysyy, seuraako demokraattista taantumaa demokraattinen lama?

Miksi näin tapahtui? Ten Hooven pohtii asioita ennen muuta teollistuneiden länsimaiden näkökulmasta. Hän jättää siten esimerkiksi Venäjän, Kiinan, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vähemmälle huomiolle, vaikka niistäkin löytyy vahvistusta käsitykselle demokratian vetovoiman heikentymisestä. Etenkin läntisessä manner-Euroopassa yksi ongelmien lähde oli paradoksaalisesti liian hyvissä tarkoituksissa eli siinä, että valtion vastuu auttaa ihmisiä hädässä meni kohtuuttomuuksiin. Paljon tapahtui edistystä, mutta samalla rakentui odotushorisontti, että tämä lupaus pitää myös lunastaa.

Hyvinvointivaltioita ei kuitenkaan voitu rakentaa taivaaseen asti. 1970-luvun puolivälissä julkiset palvelujärjestelmät ajautuivat kriisiin kasvavien kustannusten ja lisääntyvän byrokratian rasittamina, ja taloudelliset koettelemukset kansainvälisine öljykriiseineen vaikeuttivat niiden rahoitusta. Kasvaviin julkisiin menoihin tarvittiin suotuisaa talouskehitystä ja sen tuottamia tuloja. Kritiikki, jonka mukaan sosiaaliturvajärjestelmissä ja muissa tukimuodoissa oli menty liian pitkälle, voimistui niin ikään. Monien mielestä yhteiskunta ei enää aktivoinut ihmisiä, vaan teki heistä passiivisia palvelujen vastaanottajia. Hyvinvointivaltion kriisi on siis nähtävissä paitsi taloudellisena myös moraalisena.

Uusliberalistinen ajattelutapa alkoi haastaa hyvinvointivaltion ideologista perustaa, jonka taakse suuri osa puolueista oli ehtinyt asettua. Ten Hoovenin mukaan valtion johtavan roolin ja laajojen sosiaaliturvaratkaisujen arvostelussa on totuuden siemen. Silti seuraavien vuosikymmenten markkinoiden valtaa lisäävillä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa murentaneilla poliittisilla ratkaisuilla on ollut länsimaiselle demokratiakehitykselle kielteinen vaikutus. Ne ovat lisänneet eriarvoisuutta ja vähentäneet yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä solidaarisuutta. Sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen (eli demokratian) edellytykset ovat heikentyneet. Huominen ei monien mielestä tunnukaan enää paremmalta kuin eilinen, vaan asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan.

Uusliberalismi lisäsi myös yhteiskunnan meritokraattisuutta. Toteutuneen tasa-arvon sijaan alettiin korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Eriarvoisuutta kuten tuloeroja alettiin pitää oikeudenmukaisena, jos kaikilla oli ollut mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin, asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Menestys on itsestä kiinni. Ten Hoovenin mukaan tähän ajatukseen sisältyy kuitenkin kuvitelma, että kaikki lähtisivät oikeasti samalta viivalta. Silloin unohdetaan, että esimerkiksi kotitaustansa tai vanhempien varallisuuden seurauksena joillain on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset pärjätä kuin vaikeammista oloista lähteneillä.

Yhteiskunta on tällaisissa oloissa vaarassa jakautua kahtia, voittajiin ja häviäjiin, optimisteihin ja asemansa menettämistä pelkääviin, omasta mielestään ansioillaan menestyneihin ja palkintosijojen ulkopuolella itsekunnioituksensa menettäneisiin. Yksille avautuva maailma ja vapautuva yhteiskunta tarjoaa aina vain lisää mahdollisuuksia, toiset kokevat maailmansa murentuvan ja vaikutusmahdollisuuksiensa katoavan. Alati monimutkaisemmaksi muodostuvassa maailmassa heikommin pärjäävien on aina vain vaikeampi sijoittaa itseään historialliseen ja kollektiiviseen kertomukseen. Kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Kaipuu menneeseen on tässä mielentilassa luonteva reaktio.

Kadotettua optimismia etsimässä

Tähän menneisyyden kaipuuseen populistit tarttuvat. Ten Hoovenin mukaan kyseessä on kuitenkin luonteeltaan epätavallinen, jopa paradoksaalinen nostalgian muoto. Hänen mukaansa koti-ikävä menneeseen aikaan ei kohdistu niinkään olosuhteisiin, jotka joskus aikaisemmin vallitsivat. Sen sijaan ihmiset kaipaavat takaisin siihen aikaan ja tilaan, jossa optimistinen lupaus paremmasta hallitsi mieliä. Omien muistojen lisäksi tuota emotionaalista nostalgiaa voivat ylläpitää ja vahvistaa jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kehittämisen ajalta kertovat kulttuurituotteet kuten kirjat, elokuvat ja televisiosarjat.

Ten Hoovenin mukaan kuvitelma paluusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat paremmin, on aina itsepetos. Kuva aikaisemmasta on aina romantisoitu siihen mittaan, että kaivataan takaisin olosuhteisiin, joita ei itse asiassa koskaan ollutkaan olemassa. Sen sijaan tiettyyn tunnetilaan ja asennoitumiseen kohdistuvalla nostalgialla on vahvempi perusta. Oli todella olemassa aika, jolloin uskottiin asioiden edistymiseen, siihen, että huominen on tätä päivää parempi. Tämän tulevaisuudenuskon ihmiset haluaisivat takaisin, ja tuota janoa populistit hyödyntävät retoriikassaan.

Demokraattinen järjestelmä ja sitä edustavat poliittiset voimat joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Demokratian oikeutus perustuu siihen, että se pystyy vastaamaan kansalaisten toiveisiin ja odotuksiin, mutta aina uudelleen osoittautuu, että se ei tähän kuitenkaan kykene. Yksi osasyy on maailman monimutkaisuudessa, siinä että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja että päätösten vaikutukset tulevat esiin hitaasti, jos tulevat lainkaan. Toinen osasyy on toiveiden ja odotusten epärealistisuudessa. Demokraattisesti hallitulla julkisella vallalla ei yksinkertaisesti ole välineitä vastata ihmisten jatkuvuuden tunnetta ja optimismia koskeviin tarpeisiin.

Populismi hyödyntää demokratian vaikeuksista syntyvää tyytymättömyyttä kohdistamalla kritiikkinsä paitsi politiikkaa itseään myös demokratiaa poliittisena järjestelmänä kohtaan. Populismin paradoksi on ten Hoovenin mukaan siinä, että se haluaa palauttaa ihmisille turvallisuudesta ja paremmasta huomisesta juontavan hyvänolontunteen, mutta tekee sen tavalla, joka kieltää pyrkimykset edistää asioita omassa ajassaan. Populistinen politiikka on hänen mukaansa lähtökohtaisesti innovaatioidenvastaista. Kaikenlaiseen uudistamiseen suhtaudutaan kielteisesti, vaikka se tuottaisi ihmisille hyvää heidän omassa ajassaan. Populistinen nostalgia on siten ennen muuta edistyskriittistä.

”Populismin voi tulkita myös edistyksenvastaisena kapinana, jäykkänä reaktiona modernisaatiota kohtaan ja sitä epämääräistä tunnetta kohtaan, että ei vain pysy sen synnyttämän dynamiikan tahdissa. Se tekee populismista ressentimentin politiikkaa. Sosiaalisesti laskussa olevien ihmisten, tai sellaisten, jotka pelkäävät menettävänsä asemansa, pitää olla henkisesti vahvoilla, tai he alkavat syyttää muita omasta tilanteestaan. ”Kuka tämän on aiheuttanut?” on kysymys, joka nousee nopeasti ilmoille. Populismin syntipukkipolitiikka käyttää hyväkseen tunnetta, että ihmisiä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaikka populistiset poliitikot usein raivoavat puheissaan, ”viha” ei kenties kuitenkaan ole paras termi kuvaamaan heidän kannattajiensa motiiveja. ”Voimattomuus” toimisi ehkä paremmin. Siis se tunne, joka tulee, kun kokee menettävänsä otteen tulevaisuudesta, odotukset eivät toteudu, perspektiivi hämärtyy.”

Ten Hooven korostaa, että hänen mielestään populistien haikailu menneeseen ei ole aatehistoriallisesti tarkasteltuna konservatiivisuutta. Aito konservatiivi katsoo hänen mielestään historiaan inspiraation lähteenä, aikana ja paikkana, josta voi ammentaa tärkeitä oppeja ja kokemuksia. Konservatiivi myöntää, että takaisin ei ole tietä mutta että eteenpäin pitäisi mennä ennemmin asteittain ja harkitusti kuin tekemällä radikaaleja muutoksia ilman kunnollista tietoa siitä, mitä siitä seuraa. Konservatismissa on paljon myönteistä. Sen sijaan edistyksen kieltävä populismi edustaa taantumuksellisuutta, reaktionaarisuutta, josta ei ole paljon apua mutta joka voi saada aikaiseksi suurta tuhoa.

Taantumuksellinen populisti luo menneisyydestä idealisoidun, myyttisen kuvan. Hän halua palauttaa asioita ja ilmiöitä muuttamalla yhteiskuntaa paljon ja nopeasti saattaakseen voimaan kuvitelmansa hyvien aikojen palauttamisesta. Kaiken muutoksen, ja muutoksen aina vain kiihtyvän tahdin, keskellä tällainen viesti paluusta on ymmärrettävästi houkutteleva. Sen esittäjät joutuvat kuitenkin toistuvasti lupaamaan joko aikansa eläneitä ideoita (kuten fossiilisia polttoaineita) tai mahdottomia tavoitteita (kuten paluuta yhtenäiskulttuuriin). Ahtaalle joutuessaan populistit joutuvat väistämään totuutta joko valehtelemalla tai keksimällä salaliittoteorioita.

Monien ihmisten mielestä maailma on mennyt liian monimutkaiseksi ja hankalaksi ymmärtää. Heihin uppoavat sellaiset tavat kuvata ja selittää maailmaa, jossa asiat yksinkertaistetaan ”hyviksi” ja ”pahoiksi”. Oma identiteetti ja omat intressit ovat lähtökohtaisesti hyviä, kun taas kaikki voimat, joiden voidaan ajatella uhkaavan niitä, koetaan vihollisiksi. Globalisaation vastustaminen on hankalaa, koska se on ilmiönä liian laaja ja monimuotoinen, eikä sitä voi helposti kohdistaa mihinkään ihmiseen tai ryhmään, vaikka esimerkiksi George Soros tällaisen kampanjan maalitauluksi onkin joutunut.

Paremman vihollisen populisteille tarjoavat maahanmuuttajat, joita syyllistämällä voidaan avata useita kriittisiä viestejä samalla kertaa. Kansainvälinen muuttoliike on ylipäätään yksi globalisaation ilmentymä, ja sitä voi vastustaa sellaisena. Euroopan unioni epäonnistuu maahanmuuton hillinnässä ja rajojensa valvonnassa. Muuttajien ajatellaan tuovan yhteiskuntaan monenlaisia ongelmia: he vievät ”tavallisten ihmisten” työpaikat, he käyttävät väärin sosiaalisia tukijärjestelmiä, heidän vuoksi kaduilla ei enää ole turvallista liikkua. Identiteettipoliittisesta näkökulmasta tärkein on kulttuurinen ero: maahanmuuttajilla on erilainen uskonto, erilaiset arvot ja asenteet, omituiset tavat ja perinteet.

”Tavalliset syntyperäiset hollantilaiset”, joita populistit retoriikallaan puhuttelevat, alkavat ten Hoovenin mukaan nähdä itsensä uhreina ja perinteisen eliitin sekä maahanmuuttajat vaikeuksiensa aiheuttajina. Sosiaaliset ongelmat, jotka periaatteessa voivat kohdata ketä tahansa, rajataan tällöin vain itsensä uhreiksi kokeville ihmisille. Vastapuolelle asetetaan syylliset, jotka eivät koskaan ole potentiaalisia köyhiä, työttömiä, yksinäisiä tai sairauksista kärsiviä. Tällainen jakolinja-ajattelu vie sosiaalisilta ongelmilta pois niiden poliittisen luonteen, eikä niitä siten voi ratkaista yhteiskuntaa kehittämällä. Pahantekijöistä täytyy päästä eroon.

Uusliberalismi- ja populismikritiikkinsä päätteeksi ten Hooven pohtii sitä, miten yhteiskuntia ja demokraattisia järjestelmiä voitaisiin viedä eteenpäin niin, että oikeusvaltioon perustuva demokratia säilyttäisi toimintaedellytyksensä ja kansalaisten luottamuksen. Yksi keino on miettiä uudelleen vapauden ja tasa-arvon välistä suhdetta nyky-yhteiskunnissa. Toinen asia on saada ylläpidettyä ja vahvistettua ihmisten keskinäistä luottamusta ja halua tutustua erilaiseen. Kolmas ehdotus on uskaltaa ajatella suuria ja rohkeita siitä huolimatta, että demokratiassa varsinainen tekeminen vaatii aina malttia ja kärsivällisyyttä.

Vapaus ja tasa-arvo tasapainoon

Ten Hoovenin mukaan politiikan ytimessä on aina vapauden sääteleminen. Miltei kaikissa niin aineellisissa kuin henkisissä kysymyksissä on lopulta ainakin jossain määrin kysymys kansalaisten vapauksien rajoittamisesta tai laajentamisesta. Vapauden lisääminen kasvattaa helposti myös eriarvoisuutta ja kääntäen, tasa-arvoon on vaikea pyrkiä vapauksia kaventamatta. Tästä syntyy väistämättä arvoristiriitoja, jotka demokratiassa pitää pystyä ratkaisemaan rationaalisesti ja rauhanomaisesti. Samalla kuitenkin mennään myös eteenpäin: konfliktien kautta politiikan sydän pysyy sykkimässä.

Isaiah Berlin teki aikoinaan paljon käytetyn jaon positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin, jota myös ten Hooven analyysissään hyödyntää. Negatiiviset vapaudet ovat vapautta jostakin, mahdollisuutta tehdä valintoja ja toimia ilman muiden asettamia pidäkkeitä. Negatiiviset vapaudet osoittavat, mitä muut eivät saa tehdä. Kyse on yksilön suojamuurista auktoriteetteja vastaan. Negatiiviset vapaudet tarjoavat mahdollisuuden poiketa säännöstä, niiden ansiosta emme käyttäydy kaikki samalla tavalla, vaan olemme yksilöitä.

Jotta pystyy toteuttamaan itseään aidosti ja täysimittaisesti, tarvitaan kuitenkin myös positiivista vapautta, kykyä toimia sillä tavalla kuin tahdomme. Positiivisten vapauksien lisäämiseksi toisilla ihmisillä kuten lasten vanhemmilla ja yhteiskunnallisilla auktoriteeteilla on paitsi oikeus myös velvollisuus puuttua yksilöiden yksityiseen elämään. Heiltä saamansa tuen ja heihin kohdistamiensa velvollisuuksien seurauksena yksilöt eivät ole atomistisia vaan myös perheittensä, yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa jäseniä. Kasvatuksen, koulutuksen, kulttuurin ja muun julkiselta sektorilta saamansa tuen ansiosta yksilöistä tulee kansalaisia.

Negatiivisten vapauksien kautta ihmisistä tulee autonomisia yksilöitä, positiivisten vapauksien avulla itsensä toteuttamiseen kykeneviä sosiaalisia olentoja. Oikeudellisin termein kyse on klassisista perusoikeuksista ja ajallisesti myöhäisemmistä sosiaalisista oikeuksista. Molempia tarvitaan. Positiiviset vapaudet tekevät kansalaisesta halukkaan osallistumaan yhdessä muiden kanssa yhteiskunnan kehittämiseen. Näin nähtynä ten Hooven ymmärtää demokratian myös ihmisten yhteiskunnalle antamana lupana antaa toisten ihmisten olla osallisena heidän elämässään.

Uusliberalismi ja populismi häiritsevät kumpikin tavallaan positiivisen ja negatiivisen vapauden keskinäistä tasapainoa. Uusliberalismi syö julkista tilaa ja heikentää valtion vaikutusmahdollisuuksia eräänlaisella hyperindividualismilla, jonka rinnakkaisilmiöitä ovat päätöksenteon hajauttaminen, palvelutuotannon yksityistäminen ja usko markkinamekanismin tehokkuuteen. Tässä mielessä uusliberalismi on ten Hoovenin mukaan negatiivisten vapauksien periaatteen perverssiyteen asti liioiteltu ja käytännön seurauksiltaan vahingollinen muoto.

Enemmän huomiota hän kuitenkin antaa populismille, joka ten Hoovenin mukaan vastaavasti vie positiivisten vapauksien aatetta ja käytäntöä väärään suuntaan. Julkinen valta halutaan jälleen valjastaa ajamaan ”kansan” asiaa, mutta ongelmana on tuon kansan määrittely eksklusiivisella tavalla. Populismi suosii jotain etnistä tai kulttuurista ryhmää ja asettaa muut ryhmät ja yhteisöt tämän kansakokonaisuuden marginaaliin tai sen ulkopuolelle. Populistien puheita ja kirjoituksia täytyy aina lukea ja kuunnella tarkasti: ”kansasta”, ”kansan tahdosta” ja ”kansan intresseistä” puhuminen kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta. Voi kuitenkin olla, että puheeseen sisältyy selvää syrjintää ja ulossulkemista.

Siinä missä uusliberalismi johtaa helposti egoistiseen hyperindividualismiin, positiivisten vapauksien korostaminen voi viedä yksilöiden kieltämiseen ja heidän näkemiseensä vain tietyn hyväksytyn tai hylätyn yhteisön osana. Tällöin ”kansa” mystifioidaan yhdeksi yhtenäiseksi väestöryhmäksi. Vuonna 1988 kuolleen hollantilaisen poliittisen ajattelijan Jacques de Kadtin mukaan demokratiaan kuuluu kuitenkin olennaisesti sen seikan tunnustaminen, että elämme epäyhtenäisessä maailmassa, että yhden totuuden sijaan yhteiskunnan lopullinen olemus on arvoitus.

Epäyhtenäisessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se taas ei ole mahdollista, mikäli ihmisten kesken on paljon todellista ja koettua eriarvoisuutta. Jos yhdet joutuvat koko ajan elämään kovan paineen alla selvitäkseen päivästä toiseen, ja toisilla taas ei ole minkäänlaista huolta huomisesta, kokemusta samassa veneessä olemisesta on vaikea saavuttaa. Toisen maailmansodan jälkeen huolella rakennettu keskinäinen solidaarisuus murentuu, kun huono-osaiset kääntävät oman ahdinkonsa jonkun toisen syyksi ja hyväosaiset pelkäävät menettävänsä sen aseman, jonka ovat saavuttaneet.

Alankomaissa toteutetut tutkimukset osoittavat, että vaikka eriarvoisuus ei ole likimainkaan yhtä hiuksia nostattavaa kuin Yhdysvalloissa, merkkejä sosiaalisesta ja taloudellisesta eriytymisestä on sielläkin havaittavissa. Arvovaltainen tutkimus Gescheiden werelden (Toisistaan irtautuneet maailmat) osoitti, että korkeasti koulutetut elävät erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa kuin vähälle koulutukselle jääneet. Kyse on osittain subjektiivisista kokemusmaailmoista, mutta osittain myös erillisistä ja erilaisista asuma-alueista, joiden sosiaaliset verkostot tukevat vakiintuneita käsityksiä.

Ensiksi mainituista monet ovat ”universalisteja”, jotka suhtautuvat myönteisesti rajojen avaamiseen, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. ”Partikularisteja” puolestaan luonnehtii halu rajata ja asettaa oma kansa ja elämäntapa reilusti muiden edelle. Vierasta ja uutta katsotaan karsastaen, jopa kauhulla. Tutkijoiden mukaan väestöryhmiä erottaa toisistaan myös erilainen huumori ja huumorintaju, ja tunnetusti se, mille nauramme, sekä yhdistää että erottaa vahvasti ihmisiä. Vaikka suuri osa hollantilaisista asettuu näiden ääripäiden välille, maailmoja edelleen toisistaan erottava, polarisoiva suuntaus huolestuttaa.

Uteliaisuutta ja luottamusta tarvitaan

”Ehkä juuri tämä on se seikka, joka tekee populismista niin sisäänpäin käpertynyttä: pikkusieluinen uteliaisuuden puute toisenlaista kohtaan, vastenmielisyys tuntemattomasta saatavia kokemuksia kohtaan, arkuus ja pelko, että sellaiset kokemukset voisivat horjuttaa omaa maailmankuvaa ja sen tarjoamia varmuuksia.”

Demokratia on poliittinen järjestelmä, joka on jatkuvassa oppimisprosessissa. Se ottaa vaarin historiasta ja omasta toimintaympäristöstään. Sen on myös oltava valmis tunnustamaan virheensä ja sopeuttamaan itseään niistä saataviin oppiin ja kokemuksiin. Demokratia ei ole – kuten jo sanottu – pelkureita varten. Se edellyttää kansalaisilta rohkeutta ja uteliaisuutta, valmiutta kohdata erilainen, vieras ja tuntematon sekä kyseenalaistaa omat peruskäsitykset ja toimintamallit. Sivilisaatio menee ten Hoovenin mukaan eteenpäin siten, että tehdään järkeviä muutoksia, ei niin, että takerrutaan johonkin pahimmillaan kuvitteelliseen käsitykseen itsestä, muista ja maailmasta.

Jäähyväisyyspuheessaan Yhdysvaltain presidentin virasta Barack Obama arvioi, että kaikista suurimman uhan demokratialle muodostaa luottamuksen puute sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin itse olet. Epäluottamus on tuhoisa voima sekä sosiaaliselle että poliittiselle elämälle. Toisensa itselleen vieraiksi kokevat ihmiset eivät enää kykene tekemään kompromisseja, minkä seurauksena yhteiskunnan ryhmät ajautuvat erilleen toisistaan. Polarisoituneissa yhteiskunnassa kärsitään sosiaalisesta torikammosta: ulkopuolinen maailma on täynnä erilaisia uhkia sen sijaan, että sen voisi kokea uteliaisuutta tyydyttävänä kiinnostavana paikkana.

Jos ihmiset eivät halua tavata toisenlaisia toisiaan ja vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, silloin ajatus eduskunnista ja valtuustoista kohtaamisen ja keskustelun paikkoina ja tiloina menettää suuren osan merkityksestään. Ten Hooven kuvaa Hannah Arendtiin viitaten tavallisten ihmisten spontaania kohtaamista ja vuorovaikutusta demokratian humuskerroksena, jota ilman maasta ei muodostu parasta mahdollista kasvualustaa. Parhaimmillaan kohtaamiset avartavat mieliä ja auttavat ymmärtämään, miksi ihmiset ajattelevat eri tavalla, Jos kohtaamiset puuttuvat, ihmiset alkavat pitää toisiaan käsittämättöminä vihollisina.

Keskinäisen luottamuksen yksi tärkeä osatekijä on jaettu käsitys siitä, että jotkin asiat ovat tosia ja toiset eivät. Epädemokraattisten voimien vastustajilla voi olla kiusaus itsekin alkaa suhtautua luovasti tosiasioihin ja totuuden käsitteeseen yleisemminkin. Tällöin peli demokratian puolesta on kuitenkin menetetty, vaikka jokin vallanpitäjä saataisiinkin syrjäytettyä. Jos yhteiskuntaan syntyy, leviää ja vakiintuu sellainen käsitys, että tiedolla ei ole väliä, mutta tunteella on sitäkin enemmän, niin kuka tahansa voi milloin tahansa haastaa demokraattisesti valitut johtajat ja koko järjestelmän kertomalla tarinoita, jotka tuntuvat ihmisistä tosilta ja hyviltä.

Ten Hooven siteeraa teoksessaan usein Václav Havelia, poliittista toisinajattelijaa, josta sittemmin tuli Tšekkoslovakian ja Tšekin presidentti. Vuonna 1992 kirjoittamassaan esseessä Havel määritteli politiikan moraaliseksi toiminnaksi. Tuon moraalin taso riippuu siitä, kuinka valmiita poliitikot ovat kantamaan julkista vastuuta. Aidossa politiikassa on hänen mukaansa kysymys ennen muuta palvelukseen asettumisesta ottaen huomioon sekä ympärillämme olevat että meidän jälkeemme tulevat ihmiset. Politiikan moraalinen perusta on siten siinä, että teoilla ja tekemisillä jättämisellämme on vaikutusta ja väliä.

Rohkeutta ajatuksiin, malttia tekoihin

Demokratiaa ei pidä idealisoida. Se on poliittinen järjestelmä, joka herättää toiveita ja odotuksia, joista vain osan se kykenee täyttämään. Demokratia tuottaa siten pettymyksiä. Ten Hoovenin mukaan poliittisia ohjelmia ei pitäisikään ajatella sellaisenaan toteutettavaksi. Ennemmin kyse on suunnitelmista, joita puolueet tuottavat keskusteluun toistensa kanssa sekä erojen että yhtäläisyyksien havaitsemista varten.

Demokratiassa ei koskaan ole kyse siitä, että joku pääsee toteuttamaan oman tahtonsa sellaisenaan. Sen sijaan kyse on erilaisten näkemysten, ajatusten ja tavoitteiden yhteensovittamisesta. Monipuoluejärjestelmä tuo kaksipuoluemallia tämän yhteiskunnallisten mielipiteiden ja poliittisten ideaalien kirjon paremmin esiin. Demokratia näyttää helposti epäjärjestykseltä, ja sellaisena sitä on myös paras lähestyä. Olennaista on estää ”suuri epäjärjestys”, vakava poliittinen polarisaatio ja yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen, loitolla ja hallita huolellisesti ”pientä epäjärjestystä”.

Yhteiskunnan tasolla demokratia näyttää moraalisen puolensa. Ihmisiltä odotetaan sosiaalista tietoisuutta, yhteisen yhteiskunnallisen tilan jakamista myös erilaisten ja eri tavalla ajattelevien kansalaisten kanssa. Kaikkien täytyy olla valmis tekemään kompromisseja: valmiutta sekä pitämään puolensa että antamaan periksi. Tämän lisäksi demokratia on myös praktinen proseduuri: tapa jakaa valtaa, muodostaa enemmistöjä ja tehdä sitovia päätöksiä. Tämä toimii parhaiten silloin, jos poliittiset toimijat ovat valmiita tarkastelemaan toisiaan ei vihollisina vaan vastustajina ja kun erilaisista ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista käydään julkista keskustelua.

Demokraattinen poliitikko joutuu väistämättä eräänlaiseen kaksoisrooliin. Saavuttaakseen kannatusta ja saadakseen kannattajansa liikkeelle hänen täytyy selkeyttää viestiään yksinkertaistamalla asioita ja vahvistamalla omia näkemyksiä ja käsityksiä. Tätä funktiota on vaikea täyttää kritisoimatta avoimesti kollegoja, jotka ajattelevat asioista toisin. Viimeistään vaalien jälkeen hänen on kuitenkin keskusteltava sovinnollisesti toisten kanssa ja pidettävä yhteistyön ovet avoinna, leikattava poliittisesta retoriikasta sen terävimmät kulmat. Havainto tästä politiikan janus-kasvoisuudesta tuottaa helposti kansalaisissa tyytymättömyyttä, koska taitava populisti saa sen näyttämään epärehellisyydeltä. On kuitenkin tärkeätä, että ihmiset ymmärtävät tämän kaksoisroolin kuuluvan toimivaan demokratiaan.

Ten Hooven pohtii, että tämä mekanismi on tärkeätä ymmärtää myös poliittisella puolella. Toimiva demokratia tuottaa itse usein itselleen vastustajansa tässäkin mielessä. Jos tarkastelee Alankomaiden viime vuosikymmenten poliittista historiaa, populistinen reaktio on ten Hoovenin mukaan aina seurannut sellaista hallitusta, joka on ihmisten mielessä mennyt liian pitkälle asioiden keskinäisessä sopimisessa ja ideologioiden vesittymisessä. Vaaleja edeltänyt asioiden politisointi on liian nopeasti vaihtunut kaikkien kiistakysymysten depolitisoinniksi. Poliittinen yhteistyö onnistuu parhaimmillaan lieventämään yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja konsensuksella ja kompromisseilla, pahimmillaan nämä pyrkimykset synnyttävät populismia ja demokratianvastaista ilmapiiriä.

Ten Hoovenin mielestä demokratia ei saa luopua omista perusteistaan, vaikka se johtaakin päätöksenteon hitauteen, hallinnon byrokratisoitumiseen ja toimeenpanon tehottomuuteen. Nämä ilmiöt kuuluvat kansanvaltaiseen järjestelmään moninaisessa yhteiskunnassa, ja niitä on pyrittävä rajoittamaan ja korjaamaan niin ikään demokraattisen järjestelmän puitteissa. Sen sijaan hän toivoo eräänlaista ideologista uudelleensyntymistä, jonka avulla julkista keskustelua oman aikamme todellisista ongelmista voitaisiin selkeyttää ja terävöittää. Yhteiskunnan uusaatteellistumisen avulla voitaisiin hieman paradoksaalisesti nimenomaan lisätä malttia ja sopuisuutta tuomalla populisteille varteenotettavaa vastustusta ja vaihtoehtoja.

Terävöittäminen vaatii ten Hoovenin mukaan myös tiukkaa vastustamista demokratiaa aidosti uhkaavia poliittisia suuntauksia kohtaan. Hän seuraa huolestuneena sitä kehitystä Alankomaissa, jossa populismia ja äärimmäisiä mielipiteitä on alettu normalisoida ja nähdä jopa merkkinä demokratian toimivuudesta: yhteiskunnan tyytymättömät saavat äänensä kuuluville. Tätä tietä hän pitää vaarallisena, koska siinä normalisoidaan samalla populistien erilaisista vähemmistöryhmistä käyttämät halveksivat ja muuten kielteiset, jopa rasistiset puheet. Sitä kautta Donald Trumpin kaltaiset tuhoisat voimat voivat päästä valtaan.

Ten Hooven päättää kirjansa jatkamalla äsken mainittua paradoksia. Radikaali vastaus populismin haasteeseen on nimenomaan viesti maltin, suvaitsevaisuuden ja yhdessä tekemisen puolesta. Tällainen sanoma ei kuulosta kovin sankarilliselta, mutta sen avulla voidaan kuitenkin tehdä suuria tekoja demokratian eli sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen ja toimimisen puolustamiseksi. Ajattele rohkeasti, toimi maltillisesti, on hänen neuvonsa tämän päivän demokraattisille poliitikoille.

Päätelmiä

Marcel ten Hoovenin teos on yksi kiinnostavimmista, mitä demokratiasta on viime vuosina julkaistu. Se ei tarkoita sitä, että se olisi ongelmaton. Paikka paikoin hän syyllistyy journalistisen tyylin liikaviljelyn lisäksi myös järkevyyden rajoille menevään yleistämiseen. Kun hänen suhtautumisensa uusliberalismiin ja populismiin on myös joistain ymmärtävistä huomioista huolimatta vahvasti kriittinen, lopputuloksena on kuvaus ja analyysi, jossa olisi toivonut olevan enemmän erotteluja ja nyansseja.

Lukijan pitää olla esimerkiksi tarkkana, että hän muistaa kirjaa lukiessaan maailmassa olevan myös muita populismeja kuin niitä, mistä ten Hooven kirjoittaa. Hänen huomionsa kohteena on ennen muuta se politiikan ilmiö, jota on yleensä ollut tapana kutsua tarkemmin oikeistopopulismiksi. Etenkin Latinalaisessa Amerikassa valtaan päässeestä myös joissain Euroopan maissa ainakin ajoittain suositusta vasemmistopopulismista hän ei kirjoita juuri lainkaan siitä huolimatta, että tiedämme senkin voivan olla uhka demokratialle.

Toisaalta kaikki populismi sen kummemmin oikealla kuin vasemmalla ei aina ole luonteeltaan niin jyrkkää ja uhkaavaa kuin ten Hooven antaa ymmärtää. Moni populisti on valtaan päästyään osoittautunut uskolliseksi kansanvallan periaatteille ja käytänteille. Valta-asema usein paljastaakin merkittävän eron populistien välillä: yksille populismi on yksinkertaisesti tarjonnut välineet vaalivoittoon, toiset haluavat oikeasti myös toteuttaa sitä politiikkaa, jonka puolesta ovat kampanjoissaan puhuneet. Kahtiajaosta voisi ehkä käyttää myös nimityksiä opportunistit ja radikaalit.

Ten Hooven käyttää myös sanaa ”nationalismi” teoksessaan varsin vähän, vaikka se auttaisi sekä täsmentämään hänen populismiaan että avaamaan siihen uusia näkökulmia. Olen itse kutsunut näitä liikkeitä ”uusnationalistisiksi” erottaakseni ne itsenäisen valtion luomiseen pyrkivästä vanhemmasta nationalismista. Uusnationalistisille liikkeille on nimenomaan tyypillistä katseen suuntaaminen menneeseen, yhtenäiskulttuurin korostus ja puhe hyvien aikojen palauttamisesta. Nimenomaan Trumpin poliittisissa ohjelmakohdissa ja retoriikassa oli lukuisia uuskansallismielisinä pidettäviä piirteitä rajamuurin rakentamisesta kansainvälisten sidonnaisuuksien katkaisemiseen ja islaminvastaisuuteen.

Donald Trumpille annetaankin kirjassa suuri painoarvo, ja siihen on tietenkin omat perustellut syynsä. Demokratiaa oli kuitenkin haastettu eri suunnista jo pitkään, ja populismin erilaisia variaatioita löytyi monista maista jo ennen Trumpin pyrkimistä ja pääsyä Yhdysvaltain presidentiksi. On oletettavaa, että aihioita tämän kirjan kirjoittamiseksi oli valmiina jo ennen Trumpia. Todennäköisesti Trump-ilmiö on kuitenkin vahvasti vaikuttanut kirjan julkaisemiseen. En voi myös välttyä ajattelemasta, että yksi populisti on saattanut vaikuttaa suuresti hänen yleiseen populismikäsitykseensä.

Kuten ten Hooven itsekin huomauttaa, Yhdysvallat poikkeaa yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä suuresti useimmista Euroopan maista. Alankomaat kuuluu niihin maihin, joissa uusliberalistinen ajattelutapa meni vuosituhannen vaihteessa varsin pitkälle yksityistämisineen ja kilpailukannusteineen. Alankomaissa on myös jo pitkään toiminut yksi Euroopan radikaaleimmista uusnationalistisista populisteista, Geert Wilders. Silti ten Hooven korostaa, että monet demokratian kannalta kielteiset asiat eivät ole Alankomaissa likimainkaan niin huonosti kuin Yhdysvalloissa.

Miten on sitten Suomen laita? Asia vaatisi perusteellisen tutkimuksen, mutta omien tietojeni ja kokemusteni perusteella asiat ovat Suomessa maltillisemmalla tolalla kuin Alankomaissa. Silti meiltä löytyvät ihan samat ilmiöt ja kehityskulut kuin Alankomaistakin: hyvinvointivaltion rakentaminen ja siihen liittyvä kehitysoptimismi, uusliberalististen aatteiden ja ideoiden läpimurto sekä vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien populistisen puolueen vakiintuminen osaksi poliittista maisemaa. Luottamus puolueita ja poliitikkoja kohtaan on heikentynyt, joskin julkinen valta ja sitä edustavat instituutiot saavat vielä väestön suurimman osan luottamuksen.

Suomalaisen valtion ja yhteiskunnan tila vaikuttaa ten Hoovenin kuvaukseen ja analyysiin verrattuna yhä varsin vakaalta ja demokraattiselta. Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli kiistatta poliittisessa retoriikassaan populistinen puolue, joka puhui pienten ihmisten puolesta, painotti perinteistä suomalaisuutta ja hyökkäsi niin poliittista eliittiä kuin Euroopan unionia vastaan. Toisen vaalivoiton jälkeen hallitusvastuu teki siitä kuitenkin hyvin sovinnaisen puolueen – siihen mittaan, että Jussi Halla-aho syrjäytti puheenjohtajavaalissa hänen suosikkinsa Sampo Terhon selvin lukemin.

Halla-ahon johtamana puolue radikalisoitui selvästi ja maahanmuuttokysymykset nousivat aiempaa tärkeämmiksi. Linjan jyrkentyminen ei kuitenkaan johtanut puolueen kannatuksen heikentymiseen. Vuonna 2021 uudeksi puheenjohtajaksi valittu Riikka Purra vaikuttaa jatkavan samalla linjalla. Mahdollisuudet hallitusyhteistyöhön muiden puolueiden kanssa näyttävät juuri nyt aikaisempaa heikommilta, mutta toisaalta Halla-ahon aikanakin puolue on ilmaissut sitoutuneensa demokraattisiin arvoihin. Sekä rasismin että fasismin suuntaan on haluttu pitää tiukka linja.

En kuitenkaan tulkitsisi nykyistä tilannetta siten, että huolta toimivan kansanvallan tulevaisuudesta maassamme ei tarvitse kantaa. Myös Suomesta löytyy suuri määrä ihmisiä, jotka kokevat jääneensä syrjään yhteiskunnan kehityksestä. Ympärillä tapahtuu asioita, jotka eivät vastaa sitä, mitä he ovat tottuneet pitämään hyvänä ja oikeana. Euroopan unioni, maailmantalous ja kansainvälinen muuttoliike tuntuvat olevan kaiken vaikuttamisen ulkopuolella. Työpaikkoja menetetään rakennemuutosten kourissa eikä entisille taidoille ja kokemuksille ole aina enää kysyntää.

Ten Hoovenin teos vastaa erinomaisen hyvin kolmeen suureen ja ajankohtaiseen kysymykseen. Ensinnäkin siihen, mistä demokratiassa viime kädessä on hänen mukaansa kysymys ja mitkä ovat sen menestymisen edellytykset. Toiseksi hän selvittää varsin vakuuttavasti sitä demokratian kriisiä, jossa kiistatta olemme nyt monessa länsimaassa ja globaalistikin. Kolmanneksi hän esittää varteenotettavia ehdotuksia siihen kaikista vaikeimpaan kysymykseen: mitä pitäisi tehdä, jotta demokratian vetovoima säilyisi mahdollisimman suurena? Jos demokratiat romahtavat maailmansotien välisen ajan malliin, se ei lupaa hyvää Euroopalle eikä maailmalle.

Näiden asioiden pohtimista kannattaa jatkaa. Politiikan tutkijat Ivan Krastev ja Mark Leonard laativat vastikään Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla julkaistun kirjoituksen koronaviruspandemian yhteiskunnallisista seurauksista. Kriisi on jakanut Eurooppaa ja eurooppalaisia monin tavoin. Kaikista selvimpänä jakolinjana he näkevät sukupolvien välisen kuilun syvenemisen. Monet kokevat joutuneensa uhraamaan kohtuuttomasti elämäänsä koronarajoitusten asettamissa puitteissa. Tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan on ollut kasvussa ja kyynisyys on yleistynyt. Demokratialle tällaiset tunnelmat eivät lupaa hyvää.

Kriisi on myös heikentänyt nuorten uskoa poliittisiin järjestelmiin, ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Cambridgen yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret olivat jo ennen pandemiaa kaikkein tyytymättömimpiä demokratioiden ja niiden vallanpitäjien toimintaan. Nuoret suhtautuvat demokratian ansioihin skeptisemmin kuin vanhemmat ikäluokat – ja aiemmat sukupolvet heidän iässään. Eurooppa saattaa olla vain askeleen päästä siitä, että demokratia ei enää kelpaa nuorillemme.

Lähteet

Hooven, Marcel ten (2018). De ontmanteling van de democratie. Hoe de kunst van het samenleven verstoord raakt – en wat eraan te doen. Uitgeverij De Arbeiderspers, Amsterdam & Antwerpen.

Krastev, Ivan ja Leonard, Mark (2021). Koronaviruspandemia on jakanut Eurooppaa monin tavoin. Helsingin Sanomat 25.9.2021. URL: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008285483.html

Identiteettitriptyykki osa 3: Saukkonen

Perehtyminen kahteen tuoreeseen identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa käsittelevään teokseen eli Bart de Weverin ja Francis Fukuyaman kirjoihin vei ajatukset vuonna 1999 ilmestyneeseen väitöskirjaani, joka oli enimmäkseen saanut maata rauhassa kirjahyllyn kätköissä viimeiset parikymmentä vuotta. Olin katsellut sitä jo vähän puolihuolimattomasti sieltä täältä, mutta enemmän innostuin lukiessani Fukuyaman teoksesta seuraavat lauseet: ”So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways.” Juuri tästä tuossa taannoisessa tutkimuksessani oli kysymys. Ei ole itsestään selvää eikä ennalta määrättyä, millä tavalla identiteetti määritellään, ja sillä, minkälaisen muodon se saa, on merkitystä. Tätä asiaa yritän selventää seuraavassa kirjoituksessa. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Identiteettipolitiikka ja identiteetin politiikka

Johdanto

Väitöskirjani pääotsikko kuuluu: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Olin teosta laatiessani tietoinen siitä, että tapani ymmärtää identiteettipolitiikka erosi monien muiden tutkijoiden tavasta määritellä tuo käsite ja käyttää sitä. Kun identiteettipolitiikasta on viime aikoina tullut suosittu termi kuvattaessa ja analysoitaessa uusnationalismia, feminismiä ja muuta ryhmä- tai yhteisölähtöistä politiikkaa, oma käsitykseni on jäänyt entistä enemmän marginaaliin. Haluan tässä kirjoituksessa nostaa näkökulmani uudelleen esiin.

Oman määrittelyni sisältö tulee paremmin esille termin englanninkielisessä käännöksessä. Kyseessä ei ole identity politics vaan politics of identity, ei identiteettipolitiikka vaan identiteetin poliittisuus. Tapani ymmärtää poliittisuus juontui väljästi professori Kari Palosen teoreettisista ajatuksista koskien politiikkaa ja politisointia. Politiikka oli ymmärrettävissä tilanteeksi tai olosuhteeksi, jossa on valinnan mahdollisuus. Kansa ja kansallinen identiteetti eivät koskaan ole itsestään selviä tai yksiselitteisiä käsitteitä, vaan aina on olemassa vaihtoehtoja esittää niiden määritelmä ja kuvaus myös toisin.

Nämä valinnat eivät ole viattomia tai merkityksettömiä. Päätöksillä siitä, kuka kuuluu kansaan ja millainen on kansallinen identiteetti, on usein konkreettisia seurauksia monien ihmisten elämälle, heidän kuulumiselleen tai ei-kuulumiselleen sekä heidän asemalleen ja toimintaedellytyksilleen tietyssä ajallisessa paikallisessa kontekstissa. Se, että kyse on vaikutusvaltaisesta poliittisesta järjestelmästä, valtiosta, vahvistaa näiden seurausten merkitystä. Määrittelin lopulta kansallisvaltion identiteettipolitiikan seuraaavasti:

[Sen] keskiössä ovat siten ne ilmaisut (määritelmät ja kuvaukset), joissa valikoidut alueelliset, kulttuuriset, genealogiset tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen nojaavat kansallista yhteisöä koskevat käsitykset ja korostukset liitetään osaksi valtion asemaa ja ominaisuuksia ja joissa muodostetaan käsityksiä kansallisvaltiollisen kokonaisuuden sisäisestä yhtenäisyydestä, ulkoisesta erottumisesta ja ajallisesta jatkuvuudesta.

Yksilön, yhteisön ja valtion kansallinen identiteetti

Määritelmä sisältää kolme elementtiä, joilla on merkitystä tuon yllä mainitun Fukuyaman pohdinnan kannalta: minkälaisesta identiteetistä oikein on kysymys?

Ensimmäinen elementti liittyy asiaan, johon sen kummemmin de Wever kuin Fukuyamakaan ei hieman yllättäen kiinnitä systemaattista huomiota. Kun puhutaan kansallisesta identiteetistä, välissä sillä tarkoitetaan yksilöiden samastumista tiettyyn kansalliseen kokonaisuuteen, ihmisryhmään tai valtioon, eli yhteen osaan yksilön sosiaalisten identiteettien kokonaisuutta. Toisinaan puhutaan taas nimenomaan tuosta ihmisryhmästä ja sitä koskevista käsityksistä eli kollektiivisen identiteetin eräästä erityistapauksesta. Ja kolmanneksi termillä kansallisen identiteetti viitataan nimenomaan tietyn valtion käsityksiin itsestään ja muiden käsityksiin kyseisestä valtiosta.

Nationalistisessa ideaalitilanteessa nämä kaikki kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet asettuvat yhteen täsmällisesti. Yhteiskunnan kaikki asukkaat ovat valtion kansalaisia, kokevat olevansa kansakunnan jäseniä, ja muut pitävät häntä myös sellaisena. Kenelläkään kansalaisella ei ole toisen valtion kansalaisuutta, eikä kukaan kansakuntaan kuuluvista myöskään koe olevansa yhdenkään toisen kansallisen yhteisön jäsen. Jokaisella kansalla valtionsa, jokaisessa valtiossa yksi kansa. Suomen kielen kansa-sanan johdannaiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella tätä asiaa myös terminologisesti (kuvio 1). Sana ”kansa” venyy meillä monenlaiseen käyttöön.

Kuvio 1. Kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet: yksilö, kansakunta, kansallisvaltio[1]

Todellisuudessa asia on tietenkin aina ollut monimutkaisempi kuin mitä tämä ideaalitilanne esittää. Aukot ja ristiriidat nationalistisen ajattelutavan ihannekuvan ja reaalimaailman välillä ovat viime vuosikymmeninä käyneet yhä selvemmäksi. Valtion rajaamissa yhteiskunnissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole tämän valtion kansalaisia, toisaalta monilla kansalaisilla on myös jonkin toisen valtion kansalaisuus. Niin kansalaisista kuin ei-kansalaisista osa samastuu kansalliseen yhteisöön (kansakuntaan), osa puolestaan ei. Jotkut kokevat itse kansakuntaan kuuluvaksi, mutta suuri osa muusta yhteiskunnasta ei heitä sellaiseksi tunnusta. Yhteiskunta sisältää ylipäätään enemmistökansakunnan lisäksi useita perinteisiä ja uusia vähemmistöjä, ja toisinaan puhutaan jopa toisistaan irrallaan elävistä rinnakkaisyhteiskunnista. Enemmistö- ja vähemmistöidentiteetin yhdistäminen on toisinaan kitkatonta, toisinaan ne taas hylkivät toisiaan.

Mikä tekee kansakunnan?

Paljon on tietenkin kiinni siitä, miten tuo kansakunta määritellään. Se voi olla hyvin avoin kahdella tavalla. Kansakunnaksi voidaan määritellä valtion koko väestö, sen sisältämän maa-alueen kaikki asukkaat ja/tai yhteiskunnan kaikki jäsenet. Voidaan myös ajatella, että kansakuntaan kuuluvat kaikki, jotka haluavat kuulua siihen ja jotka kokevat yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden samaan yhteiskuntaan kuuluvien kanssa. Näitä määrittelytapoja voidaan tarkastella – ja käyttää – toisistaan erillään. Ne myös yhdistyvät esimerkiksi amerikkalaisen filosofin Michael Walzerin maahanmuuttajavaltioksi nimeämässään suvaitsevaisuusjärjestelmässä (regime of tolerance). Tällaisessa maassa kansallinen identiteetti perustuu ajatukseen, että sinne muuttaneet ihmiset ovat jättäneet toisen maan taakseen rakentaakseen itselleen uutta elämää ja kantaakseen panoksensa uuden asuinmaan kehitykseen.

Kansakunta voidaan kuitenkin määritellä myös paljon ahtaammin, ja usein näin myös tehdään. Kansallinen yhteisö voidaan nähdä esimerkiksi kielen varaan rakentuvaksi, ja tällöin äidinkieleltään ”muunkielisten” asema on joko kokonaan kansakunnan ulkopuolella tai ainakin sen marginaalissa. Kielen ja valtion/kansakunnan välinen sidos on Euroopassa vahva, mikä näkyy esimerkiksi nimistössä: Ranskassa virallinen kieli on ranska, Saksassa saksa, Tanskassa puhutaan tanskaa, Italiassa italiaa.

Myös uskonnolla on joissain tapauksissa paljon merkitystä. Monissa pohjoisen Euroopan protestanttisissa maissa joko on ollut tai on yhä valtionkirkko, ja sellainen on myös esimerkiksi Kreikassa. Tuore lakiuudistus määritteli Israelin valtion juutalaisen kansakunnan kansallisvaltioksi. Vaikka muodollista kytköstä valtion ja kirkon tai uskonnon välillä ei olisikaan, kansakunnan määritelmässä ja kuvauksissa tietty uskonto saattaa olla selvästi dominoivassa ja toiset taas marginaalisessa roolissa. Katolisen kirkon rooli esimerkiksi Puolan ja Irlannin kansallisessa itseymmärryksessä on perinteisesti ollut vahva. Intiassa Narendra Modi on pyrkinyt vahvistamaan hindulaisuuden asemaa Intian kansallisessa identiteetissä.

Kieli ja/tai uskonto saattavat myös kytkeytyä vahvasti todelliseen tai kuviteltuun käsitykseen yhteisestä alkuperästä tai etnisyydestä. Tällaisessa tapauksessa kansakunta täydentää itseään ainoastaan luonnollisen lisääntymisen kautta. Kansalaisuuslainsäädännössä puhutaan ius sanguinis -periaatteesta. Etniseen vähemmistöön kuuluvat tai maahanmuuttajat eivät voi päästä kansakunnan (tai valtion) jäseniksi muuten kuin poikkeustapauksissa, esimerkiksi avioitumisen kautta. Etnisyyden kriteeristä ei ole pitkä matka kulttuuristen lisäksi myös fysiologisten piirteiden huomioimiseen. Ihmisiä voidaan luokitella ”aidoiksi”, vähemmän aidoiksi tai ulkopuolisiksi ulkonäön perusteella. Tällöin kansakunnan määrittelyyn liittyy jopa rodullisia ulottuvuuksia.

Oma lukunsa on Francis Fukuyaman teoksessaan vahvasti esiin nostama creedal identity. Käsitettä ei ole ihan helppo suomentaa, mutta ehkä voitaisiin puhua tunnustuksellisesta identiteetistä. Sillä tarkoitetaan julkilausuttua tai muuten todennettavissa olevaa sitoutumista yhteiskunnan arvoperustaan ja sen ilmentymiin valtion oikeudellisessa ja poliittisessa järjestelmässä. Fukyaman mukaan amerikkalainen creedal identity sisältää uskon perustuslaillisiin poliittisiin periaatteisiin, oikeusvaltioajatteluun, demokraattiseen vastuunalaisuuteen ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hänen mukaansa nämä periaatteet ovat valistuksen perintöä ja muodostavat ainoan realistisen tavan rakentaa yhtenäisyyttä tosiasiallisesti kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa.

Tämä tulkinta tulee lähelle muun muassa Jürgen Habermasin esittämiä näkemyksiä konstitutionaalisesta patriotismista, ja tällöin se on tietoisesti määritelty niin, että se ei suosi mitään yksittäistä väestöryhmää. Creedal identity voidaan kuitenkin määritellä myös ahtaammin. Teoksessaan Who are We? America’s Great Debate (2004) Samuel P. Huntington irrottautuu ajatuksesta, että vain anglosaksista alkuperää olevat protestantit olisivat aitoja amerikkalaisia. Hänen mielestään Yhdysvaltain täytyy kuitenkin pitää kiinni siitä kansallisesta opista, jonka perusta on anglo-protestanttisessa kulttuurissa. Tämän kulttuurin ja credon elementtejä ovat muun muassa neutraalit oikeusvaltioperiaate, vallanpitäjien vastuunalaisuus ja yksilöiden oikeudet. Siihen kuuluvat kuitenkin myös yhteisöä selvemmin rajaavat englannin kieli, kristinusko, uskonnollinen vakaumus, protestanttinen työmoraali ja ajatus, jonka mukaan ihmisillä on sekä kyky että velvollisuus luoda taivas maan päälle, ”a city on a hill”.

Kollektiivisen identiteetin ahtaus ja avoimuus

Identiteetissä on aina kyse samuudesta, erosta ja jatkuvuudesta. Kuten Roy F. Baumeister asian ilmaisi: ”Whatever differentiates one from others and makes one the same across time creates identity.” Asia on kohtalaisen yksinkertainen elottoman luonnon tai matemaattisten olioiden tapauksessa, mutta muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi kun puhumme ihmisistä, ihmisryhmistä puhumattakaan. Kollektiivisen identiteetin teoreettinen haltuunotto on osoittautunut ihmis- ja yhteiskuntatieteissä vielä hankalammaksi kuin monien muiden käsitteiden määrittely. Tiukasti ottaen ei voida enää puhua objektiivisesti havaittavasta täsmällisestä identtisyydestä, mutta käsitys samuudesta on yhä mahdollista.

Itse asiassa jo antiikissa oltiin näistä ongelmista tietoisia. Plutarkhoksen kirjoittamassa kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan Theuseuksen elämäkerrassa kerrotaan tarina, jonka ”päähenkilö” on laiva mutta joka soveltuu hyvin nimenomaan kollektiivisen identiteetin pohdintaan. Tässä kertomuksessa satamaan palaavasta laivasta on asteittain vaihdettu kaikki sen osat matkan aikana. Onko se vielä sama laiva? Millä perusteella me puhumme ”meistä”, kun puhumme ajoista, jolloin yksikään meistä nyt elävistä ei vielä elänyt? Identiteetistä tulee suuressa määrin uskon ja yhteisen sopimisen asia: meidän mielestämme esihistoriallisella ajalla nykyisin Suomeksi kutsutulla maa-alueella asunutta väestöä voidaan kutsua suomalaisiksi – vaikka tähän ei oikeastaan ole minkäänlaista perusteltua syytä.

Samuudella, identtisyydellä, on myös tilallinen ulottuvuutensa. Ensinnäkin on pystyttävä jotenkin pitämään yhtenäisenä ihmisjoukkoa, joka on kuitenkin aina väistämättä sisäisesti moninainen. Siinä on miehiä ja naisia, sini- ja ruskeasilmäisiä, nuoria ja vanhoja, oikea- ja vasenkätisiä, ja niin edelleen. Kaikissa yhteiskunnissa on väistämättä myös äidinkieleltään erikielisiä ihmisiä ja eri uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia, ja muitakin kulttuurisia eroja löytyy aina. Ei ole mitään itsestään selvää siinä, mitä pidetään kansakuntaa yhdeksi yhteisöksi liimaavana tekijänä, eikä siinä, miksi erot ihmisten välillä ovat tälle yhteisötekijälle alisteisia. Heterogeenisen joukon yhteen kuulumista luodaan ja ylläpidetään erilaisilla symboleilla. Yhtenäisyyttä luo marssiminen saman lipun perässä, samanlaiseen paitaan pukeutuminen, tietyn laulun laulaminen, tietty tapa tervehtiä.

Ihmisten ja ihmisryhmien identiteetin yhteydessä puhutaan kuitenkin ehkä kaikista eniten nimenomaan Toiseudesta, siitä, että identiteetti rakentuu erojen tekemiselle, käsitykselle siitä, mitä minä en ole tai me emme ole. Meillä on aina paljon yhteistä toisten ihmisten kanssa, eikä sekään ole koskaan itsestään selvää, milloin difference makes a difference, kuten folkloristi Pertti Anttonen englanniksi muotoili. Emme myöskään vertaa itseämme kaikkiin muihin ihmisiin, vaan jotkin ovat merkityksellisempiä kuin toiset niin yhtäläisyyksien toteamisessa kuin erojen havaitsemisessa. Kansallisen identiteetin tapauksessa yleensä erojen tekeminen maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti lähellä oleviin yhteisöihin on tärkeätä. Jo Sigmund Freud puhui pienten erojen narsismista.

Identiteettipolitiikan politiikka

Hyödyntämällä jaottelua yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja jatkuvuuteen voimme siis eritellä identiteettiä sen osatekijöihin. Näin voimme myös systemaattisemmin tarkastella paitsi teoreettisesti myös käytännössä empiiristen aineistojen analysoinnin kautta, kuinka ahtaaksi tai avoimeksi identiteetti on määritelty. Objektiivisesti havaittavien asioiden tutkiminen on tietenkin tärkeätä. Kuitenkin käytännön elämään vaikuttaa yleensä nimenomaan (kollektiivisesti jaettu) subjektiivinen käsitys identiteetistä ja sen osatekijöistä tilan ja ajan ulottuvuuksilla. Jos ihmiset tulkitsevat jonkin asian todelliseksi, sillä on todellisia seurauksia käyttäytymisessä, kuten Thomasien sosiologipariskunta asian ilmaisi 1920-luvulla.

Tähän tarkasteluun voidaan käyttää monenlaisia lähteitä. Asiaa voidaan tiedustella esimerkiksi kyselyin tai haastatteluin, mutta usein hedelmällisiä ovat erilaiset valmiit kirjalliset tai kuvalliset lähteet, jotka suoraan tai epäsuorasti käsittelevät jonkin ryhmän tai yhteisön olemusta, luonnetta, roolia tai muuta aiheen kannalta relevanttia ulottuvuutta. Francis Fukuyama mainitsee, että kansallinen identiteetti ilmenee esimerkiksi lainsäädännössä, kielipolitiikassa ja koulujen historianopetuksessa. Se koostuu kuitenkin myös tarinoista, joita ihmiset kertovat heistä itsestään ja vastauksista erilaisiin kysymyksiin. Mistä he tulevat, mitä he juhlivat, minkälaisia ovat heidän yhteiset muistonsa. Mitä tarvitaan siihen, että jostakusta tulee yhteisön aito jäsen?

Kansakunnan identiteetti voi muodostua inklusiivisemmaksi tai eksklusiivisemmaksi sen mukaan, minkälaisena se nähdään. Jos kansallinen yhteisö määritellään ja kuvaillaan hyvin yhtenäiseksi, kansakunnan kuvasta poikkeavien henkilöiden on vaikea samastaa siihen itseään, eikä siihen pääse helposti sisälle. Jos kansakunta koetaan ympäristöstään voimakkaasti erottuvana, havaittavat erot muodostuvat helposti suhteellisten sijaan absoluuttisiksi. Jos kansallinen kollektiivi määritellään siten, että sillä on pitkät historialliset juuret, muutosta aiheuttavat tekijät uhkaavat samalla kansallista itsekäsitystä ja kenties jopa kansakunnan olemassa oloa.

Kollektiivinen identiteetti voidaan kuitenkin käsitteellistää ja nähdä avoimemmin. Yhtenäisyyden rinnalla voi kulkea sisäisen moninaisuuden myöntäminen: ei ole vain yhtä tapaa olla kansakunnan jäsen. Vertailussa muihin ryhmiin ja yhteisöihin havaitaan erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä: ymmärretään, että viime kädessä meissä on myös paljon samaa. Samalla kun uskotaan ajalliseen jatkuvuuteen, tunnustetaan, että moni asia on myös muuttunut ja muuttuu yhä. Tällainen yhteisö on erilaisille vähemmistöille, uusille tulijoille ja aikaisemmasta poikkeaville toimintatavoille avoimempi ja valmiimpi. Ulkopuolinen maailma muutosvoimineen ei ole eksistentiaalinen uhka.

Identiteetit, intressit, kompromissit

Identiteettipolitiikan vastinparina pidetään usein intressipolitiikkaa tai intressiryhmien tai etujärjestöjen politiikkaa. Ajatellaan, että omien etujen rationaalisesta ajamisesta syntyvä poliittinen kamppailu johtaa helposti jyrkkiin vastakkainasetteluihin mutta että intressiryhmien välille saadaan kuitenkin aikaan vuoropuhelua ja yhteisesti hyväksyttyihin päätöksiin pääseminen on mahdollista. Eri toimijat tunnustavat toisensa ja näiden tavoitteet, puhuvat ikään kuin samaa kieltä ja noudattavat samoja pelisääntöjä. Osapuolten tavoitteiden välistä voidaan löytää ratkaisuja, joissa kaikki saavat jotain haluamaansa ja kaikki myös joutuvat luopumaan jostain. Kompromissit ovat mahdollisia, kenties jopa konsensus.

Identiteettipolitiikkaa pidetään hankalampana tapauksena. Tommi Uschanov kertoo Helsingin Sanomissa tammikuussa 2021 ilmestyneessä artikkelissa, että arvoihin ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä kompromissin teko tuntuu yhtä pahalta kuin häviäisi koko kiistan. Hän viittaa amerikkalaiseen filosofiin Ronald Dworkiniin, jonka mukaan esimerkiksi kysymyksessä naisten oikeudesta aborttiin ei voi tulla puoliväliin vastaan. Sekä aborttioikeuden vastustajat että sen kannattajat pitäisivät pöyristyttävänä ajatusta, että abortti sallittaisiin, mutta vain joka toiselle naiselle.

Esimerkki ei ole erityisen toimiva. Vaikka tuo kompromissiehdotus on absurdi, todellisessa maailmassa on pystytty merkittävästi lisäämään naisten oikeutta abortin teettämiseen samalla kun raskaudenkeskeytyksen lailliselle toteuttamiselle on määritelty tiukkoja ehtoja. Kaikki eivät vieläkään saa teettää (tai tehdä) aborttia keinolla millä hyvänsä, mutta naisten oikeutta omaan kehoonsa on lisätty merkittävästi. Itse asiassa on kuitenkin oma pointtinsa. Kuten Fukuyama kirjoittaa, identiteettikysymyksissä keskinäinen sovittelu ja kompromisseihin pääseminen on vaikeampaa: either you recognize me or you don’t.

Kuitenkin identiteettipoliittisissakin kysymyksissä voidaan havaita eroja. Vuoropuheluun pääseminen ja dialogin käyminen sekä yhteisen sopimuksen saavuttaminen voivat joissain tapauksissa olla vaikeampia, toisissa tapauksissa puolestaan helpompia prosesseja. Tässäkin tapauksessa eroja eri tavoin määriteltyjen kollektiivisten identiteettien välillä voi olla hyödyllistä tutkia. Jos yhteisö on määritelty hyvin tarkkarajaisesti, jyrkässä vastakkainasettelussa suhteessa toisiin, jos sisäisten säröjen sietäminen on hankalaa ja jos poikkeaminen linjalta koetaan petturuutena, yhteiseen näkemykseen pääseminen vastapuolen kanssa on varmasti hankalaa.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Yhteisön identiteetti voidaan myös rakentaa sellaiseksi, jossa yksimielisyyden ja yhdenmukaisuuden paine on vähäisempää ja jossa vastapuolen edustajia osataan katsoa myös yhtäläisyyksiä havaiten ja heidän rationaliteettejaan tunnistaen. Muutos omassa olemassa olossa ja sen luonteessa ymmärretään olennaiseksi osaksi myös yhteisön ja sen sosiaalisen järjestäytymisen elämää. Tällainen lähtökohta tarjoaa paremmat mahdollisuudet lähteä mukaan keskinäisen kunnioituksen varaan rakentuvaan dialogiin, käydä asiallista keskustelua hankalistakin asiakohdista ja tähdätä sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat eri osapuolten hyväksyttävissä.

Suomi ja Alankomaat

Havainnollistan edellä mainittuja asioita käyttämällä hyväksi väitöskirjani empiiristä osaa. Vertasin siinä Suomen ja Alankomaiden kansallista identiteettiä, tai tarkemmin sanottuna kansallisvaltioidentiteettiä. Analysoin sitä tapaa, jolla tietyt kansakuntaa koskevat käsitykset kytkettiin Suomeen ja Alankomaihin niin, että niitä saattoi pitää kansallisvaltioina, nation-states. Erityisesti tarkastelin sitä, millä tapaa erilaiset etnisyyttä, kieltä, uskontoa ja kulttuuria koskevat käsitykset liitettiin valtioon ja yhteiskuntaan.

Tutkimukseni koostui kolmesta aineistokokonaisuudesta. Ensiksi vertasin molemmista maista kertovia ja 1990-luvun puolivälissä julkaistuja esittelykirjasia. The Netherlands in Brief oli suoraan Alankomaiden ulkoministeriön julkaisema, Facts about Finland kustannusosakeyhtiöOtavan julkaisu, jonka sisällön Suomen ulkoministeriö kuitenkin tarkisti ja jota se tilasi omaan käyttöönsä. Toisessa analyysiluvussa aineiston muodostivat kansanluonnetta käsittelevät suomalaiset ja hollantilaiset tekstit. Tarkimmin tutkin 1800-luvun lopulla laadittuja ja vaikutusvaltaisiksi osoittautuneita julkaisuja eli Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa ja hollantilaisen historioitsijan Robert Fruinin artikkelia Het karakter van het Nederlandse volk. Kolmannen ja mittakaavaltaan laajimman aineistokokonaisuuden muodostivat Suomessa ja Alankomaissa 1980- ja 1990-luvulla julkaistut kansallista identiteettiä tai esimerkiksi mentaliteettia tai kansanluonnetta käsittelevät kirjoitukset.

Molempien maiden ja etenkin niin sanottujen kansallisten kulttuurien kuvauksissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Niin Suomessa kuin Alankomaissa painotettiin muun muassa ahkeruutta ja työn arvostusta, varauksellisuutta sosiaalisessa kanssakäymisessä, harkitsevuutta uusien asioiden tai ilmiöiden hyväksymisessä, tunteiden kontrollointia, hyvien tapojen ja tyylitajun puutetta, realismia ja rehellisyyttä, yhdenmukaisuuden painetta, sosiaalista eristäytymistä samanmielisten piiriin sekä kulttuurista tai kansallista alemmuuskompleksia.

Olennaiset erot maiden välillä löytyvät identiteetin sisällön sijaan sen muodosta. Alankomaat ymmärrettiin sisäisesti moninaisena, osana laajempaa luoteiseurooppalaista kokonaisuutta ja ajan mittaan muuttuneena. Suomen tapauksessa korostettiin puolestaan maan ja kulttuurin homogeenisuutta, ainutlaatuisuutta ja pitkiä historiallisia juuria. Suomalainen kansallinen identiteetti määriteltiin usein saarenkaltaisena maana ja kansakuntana. Se joko erosi sekä läntisestä (Ruotsi) että itäisestä (Venäjä) kulttuurisesta vaikutuspiiristä tai yhdisti näistä kahdesta ilmansuunnasta tulleita vaikutuksia omaperäisellä tavalla. Alankomaissa identiteetti ymmärrettiin puolestaan ennemmin risteyksenä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa anglosaksisen (Britannia), germaanisen (Saksa) ja romaanisen/katolisen (Ranska) Euroopan kanssa.

Muusta maailmasta poikkeavina piirteinä ja ominaisuuksina pidettiin esimerkiksi suomalaisten kieltä, geeniperimää ja joitain myös Alankomaissa mainittuja seikkoja kuten runsasta kahvin juontia ja alemmuudentuntoa. Ilkka Niiniluodon mukaan ”suomalaisen voi yhä melkein erehtymättä tunnistaa ulkomailla ulkonäön, vaatetuksen ja käytöstapojen perusteella”. Suomalaisen kansakunnan yhtenäisyyden yhteydessä korostettiin toisinaan niin ikään geeniperimää ja yhteiskunnan kielellisiä rakenteita tai laajemmin kulttuurista elämäntapaa, arvomaailmaa ja mentaliteettia. Poliittinen konsensuskin mainittiin. Ytimekkäimmin asian ilmaisi sosiologi Matti Virtanen vuonna 1988 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

Etnisessä mielessä Suomi on pitkään ollut sanan varsinaisessa mielessä kansallisvaltio: lähes kaikki suomalaiset kuuluvat samaan rotuun, puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat samaa uskontoa. Lähes kaikki suomalaiset asuvat valtiossa nimeltä Suomi. Suomalaiset ovat yksi kansa yhdessä valtiossa.

Maiden välillä on toki yhtäläisyyksien ohella myös objektiivisesti todennettavissa olevia eroja. Yhteiskuntana Suomi on varmaan etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisempi kuin vuosisatojen ajan muuttovirtojen kohteena ollut ja etenkin uskonnollisesti jakautunut Alankomaat. Suomi kenties todella poikkeaa yhteiskuntana monella tapaa enemmän Ruotsista ja Venäjästä kuin Alankomaat Saksasta, Belgiasta ja Britanniasta. Olennaista on kuitenkin, että tulkinnat vievät käsitystä kansallisesta identiteetistä vastakkaisiin suuntiin. Suomea pidettiin vielä yhtenäisempänä kuin mihin rakenteellis-historialliset seikat oikeuttavat, ja esimerkiksi vähemmistöt jäivät usein kokonaan mainitsematta. Alankomaissa taas haluttiin korostaa maan sisäistä moninaisuutta ja mainita joskus marginaalisiakin asioita. Suomen tapauksessa yhtenäiskulttuurista tuli ikään kuin kansallisen identiteetin olemuksellinen piirre siinä missä Alankomaissa saman rooli sain yhteiskunnan monikulttuurisuus.

Ero Suomen ja Alankomaiden välillä ei ole vailla konkreettisia merkityksiä ja seurauksia. Suomen tapauksessa käsitys yhtenäisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja pitkistä historiallisista juurista tuottaa sellaisen kansallisen identiteetin, jolle kohtaaminen ulkoisten toimijoiden ja sisäisen muutoksen kanssa on voimakkaasti latautunut. Ulkopuoliset tai uudet impulssit tulkitaan ja koetaan helposti kansallista yhtenäisyyttä ja omaleimaisuutta heikentävinä vieraina vaikutteina. Ne aiheuttavat katkoksia kansallisiin traditioihin ja siten muodostavat uhan itse kansallisvaltioidentiteetin olemassaololle. Kansainvälinen vuorovaikutus ja kulttuurinen muutos on ollut Alankomaissa helpompi vastaanottaa, koska ne eivät samalla tavalla ole uhanneet koko sitä tapaa, jolla maa, yhteiskunta ja kulttuuri on ollut tapana ymmärtää.

Muuttuvat kansalliset identiteetit

Väitöskirjani ilmestyi siis vuonna 1999, ja aineiston keruu päättyi 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja monet muutokset ovat kansallisen identiteetin ja sen käytännön seurausten kannalta kiinnostavia. Viittaan teokseni lopussa pyrkimyksiin kansakunnan uudelleenmäärittelyihin ennen muuta Suomessa. Esimerkiksi Matti Klingen mukaan ”suomalaisuudessa on vahva eurooppalaisuuden sävy”, ja muissakin kirjoituksissa ilmeni esimerkiksi yrityksiä irrottaa käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta perinteisiksi katsotuista ja yhdenmukaisuutta tuottavista metsäläisyydestä, agraarisuudesta ja talonpoikaisista arvoista. Kirjoitin tuolloin, että Alankomaissa vastaavaa kamppailua kansakäsitteen sisällöstä ja kansallisen kulttuurista ei ollut nähtävissä. Seuraavat sanat osoittautuivat kuitenkin oireellisiksi:

Teoreettiset mahdollisuuden sille [kamppailulle] ovat kuitenkin olemassa. Ne perustuvat ennen muuta Alankomaiden kansallisvaltioidentiteetin hienoiseen ”elitismiin” ja intellektuellien parissa vallitsevaan voimakkaaseen konsensukseen keskeisistä piirteistä ja ominaisuuksista. Lähitulevaisuudessa jää esimerkiksi nähtäväksi, millä lailla maahanmuuttopolitiikan rajoitukset, taloudellis-sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, etnisten vähemmistöjen integrointi ja erityisesti tietyissä vähemmistöryhmissä esiintyvien sosiaalisten ongelmien ratkaisupyrkimykset vaikuttavat käsityksiin avoimesta, suvaitsevaisesta ja porvarillisesta hollantilaisesta kansasta.

Tammikuussa 2000 ilmestyi hollantilaisessa NRC Handelsblad -sanomalehdessä tutkijan ja esseistin Paul Schefferin kirjoitus otsikolla Het multiculturele drama, joka on suomennettavissa monikulttuuriseksi katastrofiksi tai tragediaksi. Jälkeen päin luettuna Schefferin käsitykset olivat varsin maltillisia, mutta essee sai liikkeelle uudenlaisen keskustelun maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta. Jo vuoden 2002 vaaleissa Pim Fortuynin islam-vastainen ja eliittikriittinen populismi sai suuren vaalivoiton, ja sittemmin maassa on vaikuttanut useita suosittuja maahanmuutto-, monikulttuurisuus- ja/tai islam-vastaisia puolueita.

2000-luvun alun pääministerin Jan-Peter Balkenenden hallitukset aloittivat keskustelun kansallisista arvoista, tekivät aloitteen kulttuuris-historiallisen kaanonin laatimisesta sekä pyrkivät saamaan Alankomaihin kansallisen historiallisen museon (jota maassa ei siis vielä ollut). Alankomaiden kansallisessa identiteetissä tapahtui siten selvä siirtymä. Keskustelu ylipäätään lisääntyi, mutta samalla alettiin aikaisempaa enemmän puhua kulttuurisen yhtenäisyyden tarpeesta, korostaa Alankomaiden omaleimaisuutta ja arvostaa kansallista historiaa. Alankomaalainen kansallismielisyys oli hyvin vähäistä 1800- ja 1900-luvulla, ja se tekee 2000-luvulla tapahtuneesta yleisen mielipiteen muutoksesta nationalismin suuntaan vielä erikoisempaa.

Suomessa kehitys oli päinvastainen. Kytkeytyminen Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen ja lopulta jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 saivat monet puhumaan ”paluusta Eurooppaan”, josta Suomi oli geopoliittisista syistä joutunut olemaan erossa. Agraarisuuteen ja pitkiin historiallisiin juuriin viittaavat kansakunnan ja kansallisen kulttuurin luonnehdinnat saivat väistyä Suomen nykyaikaisuuden ja kulttuurin muuttumisen tulkintojen edestä. Nokian globaalin menestyksen myötä Suomesta alettiin puhua kansainvälisen tietoyhteiskuntakehityksen suunnannäyttäjänä ja innovaatioiden synnyttäjänä. Suomea tarkastelevissa ja esittelevissä kirjoissa alettiin kiinnittää enemmän huomiota myös etniseen, kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit ja tataarit sekä myös kasvava maahanmuutto olivat aikaisempaa enemmän esillä.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa suomalaisuudesta kamppailu kahden tulkintakehikon välillä muodostui ehkä vielä jyrkemmäksi kuin Alankomaissa. Tosin Suomessa sen poliittiseen artikulointiin kului enemmän aikaa. Kansallismielisen populismin tai uusoikeiston vaalimenestys oli Suomessa varsin vähäistä, kunnes Perussuomalaisten ”Jytky”-vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa muutti asetelman. Ennen vaaleja Jussi Halla-ahon johtamat ”maahanmuuttokriittiset”, kansallismieliset ja islam-vastaiset integroituivat Perussuomalaisiin. Sillä oli vaikutuksensa myös puoleen ohjelmiin. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa kansallista identiteettiä määriteltiin selvästi nationalistisella tavalla:

Jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset. Jokaisella kansalla nämä ovat ainutlaatuisia, mikä juuri on maailman monimuotoisuutta ja rikkautta. Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa. (…) Perussuomalaisten mielestä oma kansallinen kulttuuri on ainoa asia, jonka kukin kansa voi maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa. Meidän lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on suomalaisuuden merkitys globaalissa maailmassa. (…) Ollaksemme persoonallisia tarvitsemme omaleimaisuutta ja rohkeutta tuoda se esiin. Terve kansallisylpeys on siksi kansakunnalle yhtä tärkeää kuin terve itsetunto yksittäiselle kansalaiselle. (…) Yhteinen kansallinen identiteetti edistää myös kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on koko yhteiskuntasopimuksen perusta, ja epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden turva. (…) Myös maahanmuuttajien kotoutuksessa kansallinen identiteettimme ja isänmaallisuutemme saakoon sijansa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Perussuomalaiset pääsi myös hallitukseen. Pääministeri Juha Sipilän johtaman hallituksen ohjelmassa visioitiin kuitenkin, että vuonna 2025 Suomi on ”avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa”, eikä kansallismielistä ajattelutapaa näkynyt juuri missään hallituksen ohjelmassa tai politiikassa. Ennen vaalikauden päättymistä Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi, ja jyrkempi maahanmuuttovastaisuus ja kansallismielisyys vahvistuivat sen politiikassa. Puolueen eduskuntaryhmään nousi useita Suomen Sisu -järjestössä vaikuttaneita henkilöitä. Järjestö määrittelee suomalaisuuden syntyperän, kielen ja ryhmähengenkin muodostamaksi arvokkaaksi ja puolustettavaksi kokonaisuudeksi. Perussuomalaisten tuoreessa media- ja kulttuuripoliittisessa ohjelmassa todetaan, että yhteinen kulttuuri vahvistaa kansakunnan identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, kulttuuri heijastaa yhteiskuntaa ja historian perintöä, ja suomalaisen kulttuuripalvelujen tarjonnan tulee viestiä kotimaiseen kulttuuriin kytkeytyviä arvoja.

Perussuomalaiset haluaa, että kansallismielinen ja suomalaisuudesta ylpeä ajattelumallimme ja historiallisesta taustastamme kumpuava kulttuuri tulee vahvistumaan. Meidän ei pidä antaa omaleimaisuuttamme pois.

Kansallisesta identiteetistä käyty keskustelu ei koskaan ole ollut täysin yhtenäistä, vaan aina on ollut erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja niin Suomessa kuin Alankomaissa. Kahden viime vuosikymmenen aikana selvästi toisistaan poikkeavat kertomukset ja kuvaukset ovat kuitenkin haastaneet toisiaan kovemmin kuin koskaan ennen. Alankomaissa kalvinisteilla ja katolisilla oli perinteisesti omat näkemyksensä maan historiasta, Suomessa vastaavaa vastakkainasettelua Suomesta ja suomalaisuudesta ei liene ollut koskaan aikaisemmin. Perussuomalaisten vahva kannatus äänestäjien keskuudessa kertoo ainakin joiltain osin myös puolueen ajaman Suomi-kuvan kannatuksesta suomalaisten mielissä.

Halla-ahon johtamien perussuomalaisten rooli suomalaisessa politiikassa poikkeaa niin suuresti muista, perinteisemmistä puolueista, että helposti tulee pitäneeksi myös heidän linjauksiaan selvästi muiden puolueiden kannanotoista poikkeavina. Monessa asiassa näin varmasti onkin. Vaikuttaa siltä, että muilla puolueilla ei ole ollut viime aikoina suurta kiinnostusta alkaa käsitellä kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Epäsuorasti ohjelmista voi kuitenkin lukea, että niissä ennemmin käsitellään Suomea 1990-luvulla tapahtuneen käänteen mukaisesti: eurooppalaisuutta korostaen, moninaisuuden mainiten ja tulevaisuuteen katsoen.

Tässä ilmapiirissä helposti unohtuu, että perussuomalaisten piirissä esitetty näkemys suomalaisuudesta on sellainen, joka oli aiheesta käytävässä keskustelussa valtavirtaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Puolueen piiristä ajoittain tulevat hyvin jyrkät lausunnot saattavat vaikeuttaa tämän havainnon tekemistä. Toisaalta voidaan myös ajatella, että yksi syy uusnationalistisen puolueen myöhäiselle menestykselle suomalaisessa politiikassa johtuu juuri siitä, että tällä viestillä ei pitkään ollut samaa uutuusarvoa kuin esimerkiksi Alankomaissa. Lisäksi on mahdollista, että osa suosion vakaudesta vuodesta 2011 lähtien perustuu siihen, että puolueen Suomi-kuva on varsinkin vanhemmille suomalaisille niin tuttu ja turvallisuuden tunnetta lisäävä.

Lopuksi

Kansallinen identiteetti on ihmisten tekemä asia. Samuel P. Huntingtonia siteeratakseni: ”[I]dentities are, overwhelmingly, constructed. People make their identity, under varying degrees of pressure, inducements, and freedom. In an oft-quoted phrase, Benedict Anderson described nations as ‘imagined communities.’ Identities are imagined selves: they are what we think we are and what we want to be.” (23)

Kollektiivisen identiteetin, niin kuin myös yksilöiden henkilökohtaisen identiteetin, on oltava uskottava. Ryhmäidentiteetin on lisäksi oltava uskottava sekä ryhmään kuuluville henkilöille että sen ulkopuolisille tahoille. Asiasta käydään suoraan tai epäsuorasti koko ajan keskustelua, koska se on olennainen osa ryhmien välistä vuorovaikutusta. Voinee sanoa, että keskustelu identiteetistä on aina sen kriisin merkki. Aikoina, jolloin sekä sisäisesti että ulkoisesti vallitsee yhteisymmärrys identiteetin määrittelystä ja kuvauksesta, siitä ei ole erikseen tarvetta puhuakaan.

Ei ole varmaan mikään ihme, että siitä on viime aikoina puhuttu niin paljon. Kriisi voi olla seurausta yhteiskunnan uudenlaisesta jakautumisesta, mutta se voi olla myös osoitus kansakunnan kuvan päivittämisen tarpeesta. Viimeksi mainitussa tapauksessa sitä ei ole missään tapauksessa syytä pitää kielteisenä seikkana, vaan myös myönteisenä mahdollisuutena katsoa asioita uusin silmin ja pohtia uusien asioiden ja ilmiöiden roolia omassa maassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Kirjoitin väitöskirjani viimeisessä luvussa juuri tästä asiasta, sekä tarpeesta että velvollisuudesta pohtia suomalaisuutta (ja alankomaalaisuutta) uudelleen. Vaikka tässä välissä on molemmissa maissa tapahtunut paljon, nuo pohdinnat eivät tunnu vanhentuneilta. Ehkä ennemmin päinvastoin: yhteiskunnat ovat muuttuneet suuresti, käsitykset kansakunnasta kaikesta edellä mainitusta huolimatta paljon vähemmän. Aiheesta käytävää keskustelua hallitsevat tahot, jotka suhtautuvat kriittisesti tai jopa kielteisesti muutokseen, katsovat nostalgisesti menneisyyteen ja rakentavat ennemmin ulossulkevaa kuin sisäänsulkevaa suomalaisuutta ja hollantilaisuutta.

Viittasin väitöskirjassani, että uusien esitysten tekeminen ihmisten suhteista yhteisöihinsä, yhteisöjen suhteista toisiinsa ja valtioon on ”runoilijan tehtävä”. Tarkoitin tällä sitä, että tämän tehtävän suorittaminen vaatii niin paljon luovuutta ja ilmaisuvoimaa, että siihen pystyvät ainoastaan taiteilijat laajasti ymmärrettynä. Erityinen rooli on varmasti yhä kirjailijoilla, kuvataiteilijoilla sekä elokuvan ja musiikin tekijöillä, mutta myös sosiaalisen median uutta luovilla vaikuttajilla. He kykenevät antamaan tämän päivän suomalaisuudelle uutta sisältöä, joka puolestaan paljastaa kansallisen identiteetin muodon. Toivottavasti tämä muoto antaa tilaa erilaisuudelle, löytää erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä, tarjoaa välineitä katsoa tulevaisuuteen sekä luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien Suomessa asuvien kesken.

Iskelmälaulaja Lauri Tähkä julkaisi vuonna 2016 kappaleen Minun Suomeni. Internetistä löytyvien kommenttien perusteella sen perinteistä luontopainotteista Suomi-kuvastoa toistava sanoitus on löytänyt tiensä monien suomalaisten sydämeen. Kansallisen identiteetin poliittisuuden näkökulmasta Tähkän kappaleen sanoitus ei kotimaanostalgiassaan ja isänmaanrakkaudessaan tuo esille kovin merkittäviä näkökulmia. Kiinnostavaa on kuitenkin, että paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Antti Tuiskun versiossa sanoitus on pistetty suureksi osaksi uusiksi tavalla, joka osoittaa tekijänsä kyvystä sekä nähdä tällaisen kappaleen potentiaali että mahdollisuus sanoittaa ja kuvittaa Suomea muutenkin kuin sillä perinteisellä tavalla (ks. myös Haarma 2019). Siihen on hyvä lopettaa.

Minun Suomeni on isänmaa rajaton

Ei oo me ja ne muut

Vaan taivaalla kuu joka loistaa kaikille

Minun Suomeni on kesäyö loputon

Raanujärvellä saa isän kaa kalastaa

Lapsen mieli ikuinen

Sitä kun aattelen, minä ymmärrän sen

Kaikki muuttuu, ja me mukana sen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on leipäjono loputon

Ei kaikille saa elämää ihanaa

Täällä töissä raadetaan

Minun Suomeni on vielä suvaitsematon

Vieläkin vaikeaa täällä on tunnustaa

Ketä oikein rakastaa

Tätä kun katselen

Kaikkee ymmärrä en

Oonko riittävän suomalainen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Lähteet

Anttonen, Pertti. 1996. Introduction: Tradition and Political Identity. Teoksessa Anttonen, Pertti (toim.): Making Europe in Nordic Contexts. NIF Publications, Turku.

Baumeister, Roy F. 1986. Identity. Cultural Change and the Struggle for Self. Oxford University Press, Oxford.

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Haarma, Jukka. 2019. Antti Tuiskun Suomi. Kirjoituksia musiikista -blogi. http://haarma.com/2019/10/antti-tuiskun-suomi/

Huntington, Samuel P. (2004) Who are We? America’s Great Debate. The Free Press, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Scheffer, Paul. 2000. Het multiculturele drama. NRC Handelsblad 29.1.2000.

Uschanov, Tommi. 2021. Ja tässä sitä ollaan. Helsingin Sanomat 22.1.2021.

Walzer, Michael. 1997. On toleration. Yale University Press, New Haven.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa tässä valtion puitteissa sijaitsevaa yhdessä elämisen ja toiminnan tilaa, johon sisältyy sekä kansalaisuuden (esim. puolueet) että kansallisuuden (esim. urheilu ja kulttuuri) aspekteja ja sekä yksilöllistä että kollektiivista toimintaa.

Vimmainen maailma: kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista

”Elämme vimmaisessa maailmassa”, kirjoitti kuuluisa hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Huomisen varjoissa (In de schaduwen van morgen).

Olen julkaissut viiden viime vuoden aikana melko suuren määrän maahanmuuttoon, kotoutumiseen, monikulttuurisuuteen ja nationalismiin sekä näihin aihealueisiin kytkeytyvään politiikkaan liittyviä tekstejä. Olin kolmen vuoden ajan Siirtolaisuus-Migration-lehden kolumnisti, mikä tuotti kaikkiaan 12 kirjoitusta. Lisäksi olen kirjoittanut tälle blogisivulleni, kun siihen on löytynyt sekä aikaa että aihetta, ja juttuja on ilmestynyt myös esimerkiksi Helsingin kaupungin julkaisemassa Kvartti-lehdessä.

Jossain vaiheessa tuli mieleen, että näitä kirjoituksia kannattaisi ehkä koota yksiin kansiin dokumentaatioksi ja kommentaariksi ajasta, jolloin kansainvälinen muuttoliike rinnakkaisilmiöineen on vaikuttanut Suomen ja muiden eurooppalaisten yhteiskuntien elämään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maahanmuutto, kotoutuminen ja monikulttuurisuus ovat olleet ratkaisevasti vaikuttamassa moniin kansallisiin ja ylikansallisiin päätöksiin, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kun teokselle piti löytää nimi, lopulta oli helppo päätyä tuohon kirjassani lainaamaani Huizingan luonnehdintaan 30-luvun puolivälin Euroopasta. On hyvä huomata, että Huizingan teoksessa käsitellään vain melko pieneltä osin fasismia. Enemmän oli kyse siitä kokonaisvaltaisesta kulttuurisesta muutoksesta, jonka keskellä eurooppalaiset yhteiskunnat ja eurooppalainen ihminen olivat ja jonka taustalta löytyvät oman aikansa suuret tieteelliset, teknologiset ja taloudelliset innovaatiot. Tieteellis-teknologinen murros ja globalisaatio keikuttavat nyt myös meidän valtiolaivojamme ja askarruttavat ihmisten mieliä.

Omassa teoksessani käsittelen melko paljon fasismin mahdollisuutta sekä yhtenä nostalgisen uusnationalismin äärimmäisenä muotona että islamilaisen fundamentalismin väkivaltaisena ilmentymänä. Tämän uhan esille nostamiseen on aihetta, mutta todellisuus voi jälleen yllättää. Tätä kirjoitettaessa maaliskuun kymmenentenä vuonna 2020, hetki ennen kirjan ilmestymistä, maailma on mullin mallin koronaviruksen aiheuttamien suorien ja epäsuorien vaikutusten vuoksi. Tästä kaikesta ei ollut aavistustakaan, kun muutama viikko sitten päätin teokseni loppuluvun otsikolla: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Juuri nyt ihmisten liikkumista maiden välillä ja niiden sisällä rajoitetaan voimakkaasti epidemian leviämisen estämiseksi. Siihen on varmasti syytä. Kun virus lopulta menettää tehonsa, me palaamme kuitenkin takaisin siihen maailmaan, jossa sadat miljoonat ihmiset ovat liikkeellä, yhteiskunnat ovat entistä monikulttuurisempia ja vahvat poliittiset voimat yrittävät vääntää ajan ratasta takaisin kuviteltuun todellisuuteen. On entistä tärkeämpää miettiä, millaista on yhteiskunnallinen elämä ihmisten liikkuvuuden ja monenlaisen moninaisuuden leimaamissa yhteiskunnissa.

Teoksen tiedot:

Pasi Saukkonen: Vimmainen maailma. Kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Julkaisuja 35. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

Teos on ladattavissa veloituksetta Siirtolaisuusinstituutin sivuilta: https://siirtolaisuusinstituutti.fi/julkaisut/kirjat/julkaisuja/

Painettua teosta voi tilata verkkokaupasta: https://kauppa.siirtolaisuusinstituutti.fi/

ISBN 978-952-7167-92-2 (nid.); ISBN 978-952-7167-93-9 (pdf); ISSN 2343-3507 (painettu); ISSN 2343-3515 (verkkojulkaisu)

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

 

National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

• the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
• a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
• the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19^th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21^st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19^th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Paikallisuudessa politiikan tulevaisuus?

Poliittiset järjestelmät ja kulttuurit ovat olleet murroksessa viime vuosikymmeninä. Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet, osin hyvin dramaattisesti. Uusia poliittisia liikkeitä ja puolueita on syntynyt ja saavuttanut menestystä, monet perinteiset toimijat ovat romahtaneet. Osa uusista puolueista on esittänyt radikaaleja muutoksia poliittisiin järjestelmiin ja toimintatapoihin sekä politiikan sisältöön. Yhteiskunnissa ilmenee monenlaista tyytymättömyyttä sekä kyynisyyttä ja jopa katkeruutta suhteessa puolueisiin ja poliitikoihin. Monille kansanvaltaisten valtioiden kansalaisille demokratia ei enää olekaan itseisarvo, jota on ensisijaisesti puolustettava.

Juuri mikään Euroopan maa ei ole ollut immuuni näille muutoksille, mutta harvassa maassa on tapahtunut niin paljon niin kiinnostavia asioita niin lyhyessä ajassa kuin Alankomaissa. Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat tunnettiin politiikan tutkimuksen piirissä outona tapauksena, jossa yhteiskunnan uskonnollis-ideologis-elämänkatsomuksellinen jakautuneisuus yhdistyi vakaaseen ja menestykselliseen demokratiaan. Myöhemmin amerikkalaistunut tutkija Arend Lijphart kehitti tämän mysteerin ratkaisemisen yhteydessä konsosiationalismin nimellä kulkevan moniarvoisen demokratian mallin. Siihen kannattaa yhä perehtyä, jos esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan poliittiset haasteet kiinnostavat.

Alankomaiden poliittiselle vakaudelle tuli yhtäkkinen ja varsin odottamaton loppu vuosituhannen taitteessa. Kahdenkymmenen viime vuoden sisään mahtuu kahdeksan hallitusta, joista vain harvat ovat pysyneet pystyssä seuraaviin vaaleihin saakka. Jotkin niistä ovat olleet hyvin lyhytikäisiä. Nykyistä edeltävä hallitus, pääministeri Mark Rutten toinen, roikkui äärimmäisen ohuen langan varassa. Siitä tuli kuitenkin Alankomaiden sodanjälkeisen historian pitkäaikaisin hallitus, koska kevään 2017 vaalien jälkeen seuraavan hallituksen, Rutten kolmannen, muodostaminen kesti niin kauan. Nykyisellä hallituksella on parlamentin alahuoneessa vain yhden paikan enemmistö, vaikka siihen kuuluu neljä puoluetta.

Taustalla vaikuttavat muutokset puoluekentässä ja vaalikannatuksessa. Alankomaissa on suhteellinen vaalitapa, ja parlamentissa edustettuja puolueita on perinteisesti ollut paljon. Kevään 2017 vaaleissa parlamentin alahuoneeseen (Tweede kamer) sai kansanedustajia 13 puoluetta. Perinteisesti suurimpien puolueiden kannatusta ja yhteenlaskettua paikkamäärää ovat syöneet vihreä vasemmisto Groen Links, 1990-luvulla esiin nousseet varttuneen väen puolueet (AOV, Unie 55+, myöhemmin 50Plus), populistiset tai radikaalioikeistolaiset puolueet sekä erilaiset yhden asian liikkeet ja puolueet kuten eläintensuojelupuolue Partij voor de Dieren. Kannatussiirtymät vaaleissa ovat paikoin olleet hyvin suuria. Viime parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraattien kansanedustajien määrä romahti 38:sta yhdeksään.

Vuoden 2002 vaaleissa menestyi erinomaisesti populistipoliitikko Pim Fortuynin LPF-puolue (Lijst Pim Fortuyn), joka sai 17 prosenttia äänistä. Fortuyn esitti paitsi tavanomaisesta huomattavasti poikkeavia muutoksia politiikkaan myös erottui valtavirrasta värikkäällä esiintymisellään. Hänet kuitenkin murhattiin juuri ennen vaaleja, eikä puolue pysynyt pitkään pystyssä ilman karismaattista johtajaansa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen sekä etenkin islamiin Alankomaissa kriittisesti suhtautuvien äänestäjien kannatuksen on vuoden 2006 vaaleista lähtien onnistunut mobilisoimaan parhaiten Geert Wildersin Vapauspuolue (PVV). Jyrkillä mielipiteillään Wilders on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Alankomaiden politiikassa on tapahtunut paikallistasolla. Paikallispuolueilla (lokalo’s) on historiallisesti ollut vahva rooli etenkin maan eteläisissä maakunnissa. Brabantissa ja Limburgissa alueen katolinen valtapuolue KVP antoi paikallisille toimijoille paljon tilaa kunnallisvaaleissa. 1990-luvulta lähtien paikallispuolueet ovat kuitenkin lyöneet läpi myös maanlaajuisesti. Vuoden 2014 kuntavaaleissa paikallispuolueiden yhteenlaskettu prosenttiosuus oli jo 28 prosenttia, ja maaliskuussa 2018 jopa kolmannes äänestäjistä antoi äänensä paikkakuntansa paikallispuolueelle. Vaalien toiseksi ja kolmanneksi suurimmilla puolueilla Alankomaiden kristillisdemokraateilla (CDA) ja oikeistoliberaaleilla (VVD) kannatus jäi valtakunnallisesti vain 13,5 ja 13,3 prosenttiin.

Paikallispuolueesta tuli kunnan- tai kaupunginvaltuuston suurin puolue hyvin suuressa osassa maan 380 kunnasta, joista kaikissa ei kuntaliitosten vuoksi tänä keväänä äänestetty. Näiden joukossa ovat kaksi suurta kaupunkia. Rotterdamissa Leefbaar Rotterdam -valtuustoryhmä on ollut suurin tai toiseksi suurin valtuustoryhmä jo vuodesta 2002 lähtien, ja nyt se pienestä vaalitappiosta huolimatta säilytti vuonna 2014 saavuttamansa aseman suurimpana puolueena. Hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa Richard de Mosin poliittinen ryhmittymä Groep de Mos nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Paikallispuolueesta tuli suurin myös esimerkiksi Tilburgissa, sen sijaan Amsterdamissa ja Utrechtissa ympäristöpuolue Groen Links onnistui saamaan ensimmäistä kertaa muita puolueita enemmän valtuustopaikkoja.

Paikallispuolueet muodostavat kirjavan kokonaisuuden, jonka sisälle mahtuu hyvin erilaisia näkemyksiä, organisoitumistapoja ja johtavia persoonallisuuksia. Osa puolueista käyttää samankaltaisia nimiä ilman että puolueilla välttämättä on kovin paljon yhteistä tai yhteistoimintaa. Tällaisia ovat etenkin Gemeentebelangen (Paikalliset intressit), Leefbaarpartijen[1] sekä Stadspartijen (kaupunkipuolueet). Suuri osa puolueista ja niiden kannattajista sijoittuu poliittisilla arvokartoilla enemmän oikealle talouspoliittisissa kysymyksissä ja konservatiivisemmalle puolelle kulttuurisissa kysymyksissä, mutta mukaan mahtuu myös vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja paikallispuolueita ja niiden äänestäjiä. Jotkin paikallispuolueet ovat selvästi populistisia, mutta osa niistä on jo juurtunut vakiintuneeksi osaksi paikallista päätöksentekoa.

Vaalien jälkeisissä analyyseissä on etsitty syitä paikallispuolueiden menestykselle. Tällaisena on pidetty esimerkiksi äänestäjien turhautuneisuutta perinteisten puolueiden kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia ja kuunnella äänestäjiä. Parin vuoden takaisessa äänestäjätutkimuksessa osoittautui, että paikallispuolueiden äänestäjät ovat keskimääräistä useammin alemman koulutus- ja tulotason henkilöitä, joilla on heikosti luottamusta politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna minua Suomen suurlähetystöön Haagissa kuljettanut taksikuski, jonka kanssa minulla ehti olla mielenkiintoinen keskustelu vaalituloksesta ja sen taustoista, istui erittäin hyvin tähän äänestäjäkategoriaan. Hänelle paikallispuolue tarjosi vaihtoehdon, mahdollisuuden protestoida vakiintunutta politiikkaa vastaan.

Paikallispuolueet näyttäytyvät usein myös tavallisten ihmisten paikallisten etujen ja intressien puolustajana ja ylhäältä alas suuntautuvan käskyvallan urhoollisina vastustajina. Myös Alankomaissa hallintoa ja palveluja on viime aikoina keskitetty, ja tämä on tarjonnut hyvän mahdollisuuden mobilisoida äänestäjiä vastustamaan tätä kehitystä ja puolustamaan lähipalveluja ja mahdollisuutta vaikuttaa omalla alueella tapahtuviin ratkaisuihin. Osa paikallispuolueista vastustaa Alankomaiden valtion liialliseksi koettua puuttumista paikallisiin asioihin, mutta osa niistä ammentaa voimansa kunnan tai kaupungin jonkin osan koetusta heitteille jätöstä tai kaltoin kohtelusta. Kuntaliitokset tai niiden uhka ovat monen paikallispuolueen taustalla.

Paikalliset puolueet kykenevät omilla alueillaan myös keskittymään valtakunnallisia puolueita paremmin juuri tällä paikkakunnalla ilmeneviin haasteisiin ja ongelmiin, eikä niiden tarvitse ottaa jatkuvasti huomioon poliittisten linjaustensa valtakunnallisia vaikutuksia. Ne kykenevät usein saavuttamaan suoran kontaktin äänestäjäkunnan kanssa. Suurten puolueiden menestyneimmät paikalliset poliitikot ovat usein mukana myös maakunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa ja harvoin tavoitettavissa. Sen sijaan paikallispuolueiden puolueiden poliitikot keskittyvät olemaan läsnä nimenomaan paikkakuntansa arjessa. Paikallispuolueiden ehdokkaat ovat paikallisesti erittäin hyvin tunnettuja, vaikka heistä tuskin tiedetään kuntarajojen ulkopuolella. Kun välimatkan äänestäjän ja valtiollisen poliitikon välillä koetaan kasvaneen, juuri tämä kokemus edesauttaa puolestaan ihmisiä lähelle tulevaa taitavaa paikallispuoluetta ja sen poliitikkoja.

Osa paikallispuolueiden kannatuksesta on epäilemättä seurausta politiikkaa yleensä ja vakiintuneita poliittisia toimijoita erityisesti kohtaan suuntautuvasta protestista. Viime vaaleissa oli kuitenkin ilmeistä, että osa voitosta on tulkittavissa palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Monissa kunnissa ja kaupungeissa paikallispuolueet olivat jo jonkin aikaa osallistuneet päätöksentekoon. Joissain tapauksissa niillä on viime vaalikaudella ollut vahva asema, jonka ne ovat äänestäjien silmissä käyttäneet onnistuneesti edistämällä tärkeiksi katsomiaan asioita ja puolustamalla paikallisia etuja. Kun kysyin taksikuskiltani, eikö paikallispuolueiden voitto tuo valtuustoihin liikaa poliittisesti kokemattomia ja taitamattomia ihmisiä, hän vastasi, protestiäänestämistään tarkentaen ja syventäen, että monessa kunnassa nimenomaan paikallispuolueiden ihmiset tuntevat oman paikkakuntansa asiat ja niistä päättämisen.

Alankomaiden kunnallisvaalien vaalitulos tuottaa moniin kuntiin ja kaupunkeihin suuria poliittisia haasteita. Tämä johtuu etenkin siitä, että Alankomaiden jo ennestään hyvin pluralistisen politiikan fragmentoituminen jatkui vahvasti näissä vaaleissa. Vuoden 2017 parlamenttivaaleissa sekä vuoden 2018 kunnallisvaaleissa menestyivät aikaisemmin mainittujen lisäksi myös (etenkin turkkilaistaustaista) maahanmuuttajaväestöä edustava DENK ja uusnationalismin tuore nimi Demokratiafoorumi (Forum voor Demokratie). Rotterdamin ja Utrechtin kaupunginvaltuustoissa edustettuna olevien puolueiden määrä nousi kymmenestä kolmeentoista, ja Haagissa ryhmittymiä on jopa viisitoista. Leefbaar Rotterdamin osuus valtuustopaikoista on alle neljännes (11/45) ja Groep de Mosilla on Haagissa vain kahdeksan paikkaa 45:stä. Yhden valtuustopaikan ryhmittymiä on Haagissa kuusi, Amsterdamissa ja Rotterdamissa neljä. Vastaavia tilanteita löytyy suuresta osasta Alankomaiden kuntia, ja se tarkoittaa suuria vaikeuksia enemmistökoalitioiden muodostamiselle.

Vaikka äänestysprosentti jäi melko alas, 55 prosenttiin, se nousi hieman edellisistä paikallisvaaleista. Myös tämän voi tulkita siten, että äänestäjiä kiinnostavat paikalliset asiat omassa kunnassa tai kylässä tai asuma-alueella. NRC-lehden teettämän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa paikallispuolueista korosti ohjelmissaan turvallisuuteen sekä ympäristöön ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä teemoja. Äänestystulos kertoo, että valtakunnallisten puolueiden ei läheskään aina katsottu osaavan tarjota uskottavia vastauksia näihin teemoihin liittyviin kysymyksiin. Vaikka on vaikea uskoa paikallispuolueiden nousuun suomalaisessa politiikassa lähiaikoina, Alankomaiden paikallispuolueiden menestyksestä voi esimerkiksi tästä syystä kannattaa ottaa oppia, kun pohditaan suomalaisen demokratian tulevaisuutta.

Lähteet

Kirjoitusta laadittaessa on käytetty hyväksi suurta määrää Alankomaiden tiedotusvälineiden raportointia vaaleista ja niissä esitettyjä tulkintoja vaalituloksesta sekä julkisia lähteitä vaalituloksesta. Jutussa esitetyt käsitykset paikallispuolueiden menestyksestä perustuvat suurelta osin seuraavaan artikkeliin:

Raalte, Jeroen van & Walsum, Sander van: Zo maakten de lokalo’s hun onstuitbare opmars in de gemeenteraadsverkiezingen. Volkskrant 24.3.2018

 

[1] Termiä Leefbaar on vaikea kääntää. Käsite sisältää ajatuksen paikkakunnan tekemisestä paremmaksi paikaksi elää. Leefbaar-liike alkoi kasvaa vuonna 1993 Hilversumista ja Utrechtista käsin. Vuonna 2002 Leefbaar Utrechtista tuli kaupunginvaltuuston suurin puolue. Vaikka poliittiset intressit vaihtelivat paikallisesti, yhteistä oli tyytymättömyys paikallista poliittista eliittiä tai establishmenttiä kohtaan. Pim Fortuyn aloitti poliittisen nousunsa Leefbaar Rotterdamista käsin, mutta häntä pidettiin liian radikaalina, minkä johdosta Fortuyn perusti oman puolueensa.