Pidin joulukuussa 2015 Siirtolaisuusinstituutin Muuttoliikesymposiumissa esitelmän otsikolla Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tarkastelin siinä kansainvälisen muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan, kotoutumisen ja kotouttamisen sekä monikulttuurisuuden ja vähemmistöpolitiikan historiallista kehitystä, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä.
Kirjoitin puheen pohjalta artikkelin, jonka toimitin Siirtolaisuusinstituuttiin helmikuussa 2016. Symposiumin esitelmistä koottu julkaisu ilmestyi jokin aika sitten nimellä Maassamuutto ja siirtolaisuus kehityksen moottoreina? Se on tilattavissa Siirtolaisuusinstituutista.
Kahdentoista viime kuukauden aikana on tapahtunut kaikenlaista. Maahanmuuttoon suoraan tai välillisesti kytkeytyvien asioiden merkitys ei totisesti ole vähentynyt esimerkiksi Brexit-kansanäänestyksen tuloksen ja Trumpin voitokkaan presidentinvaalikampanjan myötä.
On odotettavissa, että muuttoliike maailmalla lisääntyy ja sen poliittinen painoarvo sen kuin kasvaa ja merkitys laajenee. Liikkuvuuteen suhtaudutaan länsimaissa yhä kielteisemmin, vaikka yhteiskuntiemme menestys myös riippuu muuttoliikkeestä. Kriittisyys ja jopa vihamielisyys heijastuvat myös suhtautumisessa maahanmuuttajiin, joita yhä useammat meistä ovat.
Vuosi sitten pidin artikkelini lopun synkkien pilvien maalailua vähän liioittelevina, ehkä tarpeettoman pelottelevinakin. Julkaisin ne kuitenkin. Valitettavasti on todettava, että ennuste on toistaiseksi osunut oikeaan. Demokratian ja oikeusvaltion periaatteet ja käytännöt ovat vakavasti uhattuna monessa maailmankolkassa.
Vastakkainasetteluja haetaan tavalla ja intensiteetillä, joka todennäköisesti johtaa konfliktiin ennemmin tai myöhemmin. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres varoitti vastikään haastattelussa moninapaisesta maailmasta, jossa ei ole vahvoja monenkeskisiä instituutioita. Sellaista kohti ollaan nyt menossa.
Näistä syistä ajattelin, että haluan julkaista kyseisen artikkelini myös blogissani, mihin Siirtolaisuusinstituutti ystävällisesti myös antoi luvan. Juttu on tässä alla.
Mitä tapahtuu seuraavaksi? Muuttoliikkeen, kotouttamisen ja monikulttuurisuuden haasteet ja mahdollisuudet
Johdanto
Viimeiset parikymmentä vuotta olen tutkinut kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttopolitiikkaa, maahanmuuttajien integroitumista ja kotouttamispolitiikkaa sekä monikulttuurisuutta ja vähemmistöpolitiikkaa. Olen tehnyt työtä päätoimisesti ja osa-aikaisesti ja sekä yhteiskuntatieteen menetelmin että uteliaan kansalaisen sisäsyntyisillä välineillä. Olen analysoinut Suomea, mutta seurannut myös etenkin muiden Pohjois-Euroopan maiden tilannetta. (Ks. esim. Saukkonen 2007; 2010; 2013a; 2013b; Pakkasvirta ja Saukkonen 2005; Martikainen, Saukkonen ja Säävälä 2013)[1]
Olen puhunut ja kirjoittanut paljon ajankohtaisista asioista ja niiden historiallista taustoista. Koko ajan mieltäni on kuitenkin eniten askarruttanut kysymys siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mihin tulevaisuuden muuttovirrat suuntaavat? Miten kansainväliseen muuttoliikkeeseen pyritään vaikuttamaan? Kuinka yhteiskuntien uudet jäsenet löytävät paikkansa ja miten tätä prosessia pyritään julkisen vallan toimesta edistämään? Minkälaisia etnisiä ja kulttuurisia rakenteita sekä yhteisöllisyyden muotoja syntyy ja vakiintuu? Miten kansalaiset suhtautuvat kehitykseen? Mikä on valtiovallan vastaus siihen, että yhteiskunta ei enää ole homogeeninen yhteisö?
Tulevaisuuden ennustaminen on Johannes Virolaisen kuuluisaan toteamaan viitaten todellakin vaikeata, mutta tulevan ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Koskaan ei voi tietää täsmälleen, mitä seuraavaksi tai vaikka kymmenen vuoden päästä tapahtuu, mutta jotkin asiat ovat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset. Eri tekijöitä huomioon ottamalla voidaan rakentaa vaihtoehtoisia skenaarioita, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän tekojen mahdollisia seurauksia.
Urani aikana ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin vaikea vastata edellä esitettyihin kysymyksiin tai muuten ennakoida maahanmuuton, maahanmuuttajien integroitumisen ja monikulttuurisuuden sekä näitä asioita koskevien poliittisten ja hallinnollisten toimien tulevaa kehitystä. Tulevaisuuden mahdollisten todellisuuksien vaihteluväli tuntuu tällä hetkellä todella lavealta.
Tämä ei kuitenkaan vähennä ennakoinnin tarvetta, päinvastoin. Viime vuosikymmenten aikana muuttoliikkeeseen ja monikulttuurisuuteen liittyvien asioiden yleinen yhteiskunnallinen painoarvo on myös suuresti kasvanut. Siihen ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen volyymi, sen taloudelliset vaikutukset ja kulttuuriset seuraukset sekä muuttoliikkeen kytkeytyminen kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti sen kriiseihin ja konflikteihin. Näihin asiakysymyksiin keskittyvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu on keikuttanut aikaisemmin vakaita eurooppalaisia demokratioita.
Lähiaikoina annettavat vastaukset siirtolaisuutta koskeviin ja sitä sivuaviin kysymyksiin vaikuttavat siis merkittävällä tavalla siihen, minkälaisiksi eurooppalaiset yhteiskunnat, Suomi mukaan lukien, muodostuvat. Mitä länsimaisista poliittisista arvoista ja kulttuurisista traditioista on jäljellä vuonna 2030? Vieläkö suurella vaivalla aikaan saatuja kansainvälisiä sopimuksia kunnioitetaan? Ovatko rajat auki vai kiinni vai valikoivasti raollaan? Saadaanko edustuksellinen demokratia toimimaan myös monimutkaisen monikulttuurisuuden olosuhteissa, globaalin keskinäisriippuvuuden muokkaamassa maailmassa? Vai näemmekö kenties pian taas Euroopassa leirejä, joihin keskitetään ihmisiä ja joissa heillä on työvelvollisuus?
Seuraavassa analysoin nykyistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä ja tarkennan siten yllä esitettyjä ajatuksia ja täsmennän lopuksi niitä kysymyksiä, jotka juuri tällä hetkellä tuntuvat kaikista tärkeimmiltä ja ajankohtaisimmilta.
Muuttoliikesokki
Suomessa puhuttiin somalisokkina siitä 1990-luvun alun tilanteesta, jossa somalialaisia saapui Suomeen Neuvostoliitosta turvapaikanhakijoina, sen jälkeen kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt. Tämän päivän tilanteesta käsin tarkasteltuna heitä saapui varsin vähäinen määrä[2], mikä ei estänyt toimittajia ja poliitikkoja puhumaan silloinkin tulvasta tai vyörystä. Kiintiöpakolaisten rinnalla alettiin kriittiseen sävyyn puhua spontaanipakolaisista. (Ks. esim. Aallas 1991; Mubarak, Nilsson & Saxén 2015.)
Sokinkaltaisessa mielentilassa ei olekaan kyse varsinaisesta tapahtumisesta ja sen volyymistä, vaan tapahtuneen yllätyksellisyydestä. Sokkiin joutuva joutuu kohtaamaan jotain mihin hän ei ole tottunut tai valmistautunut. Yllättävä tapahtuma järkyttää ja vie pois tolaltaan. Mieli ei tällöin pysty kunnolla tai lainkaan käsittelemään rationaalisesti kohtaamaansa asiaa tai tapahtumaa.
Euroopassa on ollut jo jonkin aikaa päällä rakenteellinen muuttoliikesokki, jonka on aiheuttanut asteittainen havahtuminen kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksiin ja vaikutuksiin yhteiskunnassa. Lisäjärkytystä ihmisten mieliin ovat tuoneet maahanmuuton lisääntyminen viime vuosina sekä erityisesti tapahtumat vuoden 2015 jälkipuoliskolla, kun turvapaikanhakijoiden määrät kasvoivat suuresti ja tavalla, joka koettiin hallitsemattomaksi.
Muuttaminen paikasta toiseen on ollut luontainen osa inhimillistä elämää, mutta maanviljelys, kaupungistuminen ja kansallisvaltioaate ovat paitsi pitäneet ihmisiä paikoillaan myös tuottaneet sellaista käsitystä ihmisten mieliin, että paikallaan pysyminen (vähintään omassa maassa) on se oikea tapa elää. ”Raukat vain menköhöt merten taa.” (Ilmari Kianto) Tämä ajattelutapa on ollut erityisen vahva Euroopassa.
Eurooppa oli vuosisatojen ajan kuitenkin myös maanosa, josta on muutettu muualle maailmaan. Maastamuutto onkin olennainen osa esimerkiksi Irlannin, Portugalin ja Italian historiaa ja kansallista identiteettiä. Maahanmuutto puolestaan ei ole osa kansallista kertomusta missään päin Eurooppaa, vaikka se tosiasiallisesti olisikin olennainen osa historiallista kehitystä, kuten esimerkiksi Ranskassa.
Toisen maailmansodan jälkeen eräät läntisen Euroopan maat alkoivat vastaanottaa suuria määriä siirtolaisia tyydyttääkseen työvoiman tarvettaan. Maahanmuuttoa lisäsi myös esimerkiksi Britannian, Ranskan ja Alankomaiden siirtomaiden itsenäistyminen. Ajan mittaan sellaisistakin maista, joista vielä 1960- ja 1970-luvulla muutettiin muualle, tuli muuttovoittoisia maita. Näihin maihin kuuluu myös Suomi. Meillä ajatellaan usein, että viime vuosien kansainvälinen muuttoliike on muuttanut maatamme paljon, mutta tosiasiallisesti muutos on ollut paljon suurempi esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Irlannissa. Siinä missä ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa alle kuusi prosenttia, Espanjassa vastaava luku on 13,4 ja Irlannissa 16,4 (OECD 2015a).
Tulijoita ei kuitenkaan pitkään pidetty yhteiskunnan uusina jäseninä vaan vierastyöläisinä, joiden oletettiin ja toivottiin muuttavan aikanaan takaisin kotimaihinsa. Illuusiota kansakuntien ennallaan säilymisestä vahvisti edelleen rekrytointiohjelmien lopettaminen ja muu liikkuvuuden rajoittaminen 1970-luvun öljykriisin yhteydessä. Samoihin aikoihin monet esimerkiksi Marokosta, Algeriasta, Turkista, Intiasta ja Pakistanista muuttaneet kuitenkin päättivät jäädä esimerkiksi Britanniaan, Ranskaan, Länsi-Saksaan, Alankomaihin tai Belgiaan pysyvästi ja joko yhdistivät uuteen kotimaahansa perheensä tai avioituivat lähtömaasta olevan puolison kanssa. Näin tekivät myös monet Suomesta Ruotsiin työn perässä lähteneet.
Paradoksaalisesti muuttoliike siis vakiintui ja kasvoi määrällisesti juuri silloin kun sen suuren yleisön silmissä piti loppua. Tapahtuneet tosiasiat tunnustettiin lopulta, esimerkiksi Saksassa virallisesti vasta kuitenkin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Kaikkineen Länsi-Euroopassa hukattiin osin jopa vuosikymmeniä muuttoliikkeen ja sen seurausten hyväksymisessä ja ymmärtämisessä. Tämä laiminlyönti halutaan nykyään mielellään unohtaa.
1990-luvulla kansainvälinen muuttoliike alkoi samalla uudelleen voimistua. Kylmästä sodasta siirryttiin kuumiin kriiseihin (Kantola 2002, 163–220), ja monet ihmiset joutuivat pakosalle kotiseuduiltaan ja synnyinmaistaan samalla kun sekä tiedon (ja epätiedon) välittämisen että matkustamisen edellytykset paranivat nopeasti. Euroopan unionin itälaajentuminen vuonna 2004 lisäsi muuten varsin kangerrellen toiminutta ihmisten vapaata liikkuvuutta Euroopan sisällä. Väestöjensä ikääntymiseen havahtuneet maat alkoivat uudelleen rekrytoida työvoimaa ulkomailta.
Näiden joukossa oli myös Suomi, jonka maahanmuuttopoliittiset toimet eivät tosin juuri ehtineet aktivoitua ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. Muuttoliikettä Suomeen hillitsi myös Suomen säätämät siirtymäaikasäännökset, joilla rajoitettiin Euroopan unionin uusissa jäsenmaissa asuvien ihmisten muuttoa Suomeen unionin vuonna 2004 toteutuneen itälaajentumisen jälkeen.
Työvoimaa kaivattiin, mutta ihmisiä tuli. Vuosituhannen taitteen tienoilla havahduttiin entistä vahvemmin ja laajemmin Max Frischin[3] jo 1960-luvulla tekemään havaintoon, että vierastyöläiset ovat todellakin ihmisiä, jotka muuttavat yhteiskuntia peruuttamattomasti. Tämä todellisuuteen herääminen, yhdessä etenkin islamiin liitettyjen vahvasti kielteisten piirteiden kanssa, tuotti edellä mainitun rakenteellisen ja kollektiivisen eurooppalaisen maahanmuuttosokin.
Sanomalehtien mielipidesivuilta ja internetistä saamme toistuvasti lukea hämmentyneiden kansalaisten enemmän tai vähemmän kriittisiä huomioita siitä, kuinka he eivät enää tunnista kotiseutuaan tai kotikaupunkiaan omakseen (ks. esim. Gruijter ym. 2010). Etenkin uusoikeistolaiset puolueet, mutta myös jotkin vasemmistolaiset, ovat hyödyntäneet tätä yhteentörmäystä ideaalisen kansallisvaltion ja reaalisen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden välillä tehokkaasti poliittisessa kampanjoinnissaan. Keskustelu muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta on ollut kömpelöä, tunteenomaista ja poukkoilevaa.
Tähän päälle olemme saaneet viime aikojen kiistatta melko dramaattiset tapahtumat. Ne ovat tulleet yllätyksenä siinä mielessä, että kukaan ei voinut sanoa varmasti, mitä täsmällisesti tapahtuu juuri vuoden 2015 aikana. Kuitenkin kaikki, jotka ovat tienneet väestönkehityksestä Euroopassa ja sen lähialueilla, taloudellisesta epävarmuudesta ja heikoista tulevaisuudennäkymistä maapallon eri osissa, erilaisten kriisien ja konfliktien mahdollisuuksista sekä muuttoliikkeeseen kytkeytyvästä laillisesta ja laittomasta liiketoiminnasta, ovat tienneet, että jossain vaiheessa aikaisempaa selvästi suurempi muutto Eurooppaan on hyvin todennäköistä (ks. esim. Söderling 1991; 2001). The Age of Migration -teoksessa (2009, 301–302) Stephen Castles ja Mark J. Miller toteavat, että maailma tulee näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kokemaan lisää liikkuvuutta sekä sen perinteisissä että monissa uusissa, aikaisempaa joustavammissa muodoissa.
Kotouttaminen ja sen linjaukset Euroopassa
Viime aikoina on puhuttu paljon maahanmuuttajien kotouttamisesta. Suunniteltuna, määrätietoisena ja kokonaisvaltaisena politiikka-alueena sen historia on kuitenkin suhteellisen lyhyt. Niin kauan kun suuri osa siirtolaisista tuli ensisijaisesti töihin tai perheen mukana ja useimpien oletettiin muuttavan aikanaan myös jossain vaiheessa takaisin, erityisille yhteiskuntaan integroitumista edistäville toimille ei yleensä katsottu olevan tarvetta.
Itseasiassa päinvastoin: monessa maassa suosittiin oman kielen ja kulttuurin ylläpitämistä ja sitä myös julkisin varoin tuettiin, jotta paluu olisi mahdollisimman vaivatonta. Tätä on joskus kutsuttu paluuorientoituneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism) (Kymlicka 2012, 6). Erityisesti suurten teollisuus- tai kaivosyritysten katsottiin työnantajina huolehtivan ulkomaisten työntekijöidensä tarpeista, ja niin monet niistä tekivätkin. Työpaikoilla ja niiden yhteydessä järjestettiin esimerkiksi erilaisia liikunnan ja harrastamisen mahdollisuuksia sekä muita vapaa-ajan vieton muotoja.
Kotouttamispolitiikan varhaisimmat juuret ovat pakolaisten vastaanottamisessa. Kylmän sodan päättymiseen saakka 1980-luvun lopussa Eurooppaan tulleiden turvapaikanhakijoiden määrät olivat kuitenkin hyvin pieniä viime vuosikymmenten lukuihin verrattuna. Jotkut maat, kuten kaikki Pohjoismaat, ottivat pakolaisia vastaan vuotuisen kiintiön mukaisesti. Pieniä pakolaispiikkejä toisen maailmansodan jälkeen tuottivat Unkarin ja Tšekkoslovakian protestoinnin väkivaltaiset tukahduttamiset, siirtomaiden kuten Algerian ja Surinamin itsenäistymiset sekä kansainväliset tapahtumat kuten Chilen sotilasvallankaappaus ja Etelä-Vietnamin sotilaallinen tappio.
Eri maissa tunnustettiin ajan mittaan monien maahanmuuttajien asettuminen pysyvästi uuteen kotimaahan, usein perheineen. Kun kansainvälinen muuttoliike muutenkin alkoi kylmän sodan jälkeen aikaisempaa enemmän suuntautua Eurooppaan, myös kansalliset kotouttamispolitiikat alkoivat muotoutua. Julkinen valta otti aikaisempaa vahvemman roolin asiassa. Yhteiskunnan eri alueilla ja eri tasoilla toteutettuja toimia alettiin koota laajemmiksi kokonaisuuksiksi.
Periaatteiden tasolla kansallisissa kotouttamispolitiikoissa on nähtävissä suuria eroja, jotka heijastelevat eri valtioiden tapaa ymmärtää itsensä kansakuntana. Ranska on edustanut selvimmin sulauttamis- eli assimilaatiopolitiikkaa, jossa maahanmuuttajien on odotettu luopuvan aikaisemmasta identiteetistään. Sen vastapainoksi heidät on hyväksytty ranskalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, joille on taattu yhdenvertaisuus lain edessä ja sosiaalinen tasa-arvo. Ranskan kansalaisuuden saaminen on ollut verrattain helppoa.
Tämän vastakohtana joissain maissa on suosittu multikulturalismia, jossa yhteiskuntaan integroitumisen rinnalla on vaalittu maahanmuuttajien oikeutta säilyttää myös alkuperäinen kielensä, kulttuurinsa ja identiteettinsä. Tätä säilyttämistä on myös julkinen valta tukenut eri keinoin. Inspiraatiota tähän lähestymistapaan haettiin usein etenkin Kanadasta, jonka vähemmistöjä tunnustava politiikka oli saanut alkunsa jo 1970-luvulla, mutta osin siihen siirryttiin myös täysin maan omiin perinteisiin nojautuen. Multikulturalistisina maina tässä mielessä voidaan Euroopassa pitää Ruotsia, Britanniaa ja Alankomaita, joskin se ilmenee näissä maissa eri tavoin. Suomen 1990-luvulla luotuja kotouttamispoliittisia linjauksia voi niin ikään pitää multikulturalistisina.
Vuosituhannen vaihdetta kohti tultaessa kritiikki toteutettua kotouttamispolitiikkaa kohtaan alkoi kasvaa samalla kun yhteiskunnissa toden teolla alettiin ymmärtää, että ne muuttuvat vääjäämättä kansainvälisen muuttoliikkeen myötä. Kaikissa maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa kasvoi huoli maahanmuuttajien integroitumisesta työmarkkinoille sekä esimerkiksi heikosta kielitaidosta ja koulutustasosta. Asuinalueiden eriytyminen siten, että monissa lähiöissä niin sanottuun kantaväestöön kuuluvat olivat selvästi vähemmistössä, pantiin merkille. Samoin tiedostettiin entistä selvemmin islamin ilmestyminen katukuvaan moskeijoiden muodossa sekä katukuvassa erottuvan konservatiivisen pukeutumisen kuten burkan käytön kautta.
Ranskassa tiukennettiin kansalaisuuden saamisen lainsäädäntöä, keskusteltiin uskonnollisten yhdyskuntien, etenkin islamin, julkisen tukemisen (ja kontrollin lisäämisen) mahdollisuuksista sekä etenkin paikallistasolla alettiin tunnustaa eri vähemmistöryhmien olemassaolo. Multikulturalismia arvosteltiin monessa maassa, myös esimerkiksi Saksassa, jossa sellaista politiikkaa ei koskaan ollut harjoitettukaan. Etenkin Alankomaissa multikulturalismin voimakas kritiikki johti 2000-luvun alkuvuosina kotouttamispolitiikan selvään suunnanmuutokseen sulauttamispolitiikan suuntaan.
Kaikkineen eurooppalaiset kotouttamispoliittiset mallit ovat viime vuosina lähestyneet toisiaan siinä mielessä, että assimilaatiopolitiikkaa harjoittaneissa maissa yhteiskunnan tosiasiallista monikulttuurisuutta on tunnustettu ja multikulturalistisissa maissa yhteisöjen julkista tukemista on puolestaan vähennetty. Yhä harvempi maa pitää maahanmuuttajia lähtökohtaisesti vain väliaikaisena ilmiönä. Etenkin Sveitsiin on tosin yhä vaikea saada pysyvää oleskelulupaa, kansalaisuudesta puhumattakaan.
Toisaalta voidaan myös sanoa, että erot käytännön toimenpiteissä eivät koskaan olleet niin suuria kuin mitä ne periaatteiden tasolla olivat etenkin 1990-luvulla. Multikulturalismin kritiikin yhteydessä usein liioitellaan vahvasti maahanmuuttajien yhteisöille ja uusille vähemmistöryhmille tarjotun julkisen tuen määrää ja esimerkiksi uskonnollisille yhteisöille annettuja erivapauksia. Sellaisissa maissa, joissa virallisesti kaikkien oletettiin joko sulautuvan valtaväestöön tai muuttavan pian maasta pois, yhteiskunnan muutos tunnustettiin kuitenkin paikallistasolla usein jo melko varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi Marseillessa ja Frankfurtissa luotiin jo varhain rakenteita, jotka poikkesivat valtion virallisesta linjasta suhteessa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen (ks. esim. Borkert ym. 2007).
Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että maahanmuuton seuraukset ovat myös olleet suurin piirtein samanlaisia kaikkialla kansallisista politiikoista ja niiden taustalla vaikuttavista arvojen ja periaatteiden eroista huolimatta. On vaikea nähdä suoria ja vahvoja yhteyksiä toteutetun kotouttamispolitiikan ja esimerkiksi maahanmuuttajien työmarkkinaintegroitumisen tai uusien etnisten, kielellisten tai kulttuuristen yhteisöjen muodostumisen välillä. Sulauttamispolitiikasta huolimatta Ranskasta on tullut monietninen, monikielinen ja monikulttuurinen yhteiskunta, multikulturalismista huolimatta monet Ruotsiin muuttaneista ja varsinkin heidän jälkeläisistään ovat täysin ruotsalaistuneet.
Monikulttuurisuus ja vähemmistöpolitiikka
Euroopan lähihistoriaa leimaa vahvasti myös kansallisuusaate. Nationalistinen ajatus kansallisvaltiosta pitää sisällään sen, että ideaalitapauksessa jokaisella kansakunnalla pitäisi olla oma valtio eli oma poliittinen yksikkö, jossa se saa itse päättää omista asioistaan. Nationalistien mukaan yhteiskunta muodostaa ikään kuin yhden suuren perheen, jonka jäsenet kokevat voimakasta yhteenkuuluvuutta toistensa kanssa ja jonka lait heijastavat yhteisön arvoja ja normeja.
Tällaisia valtioita on ainakin modernilla aikakaudella ollut hyvin vähän. Valtionrajoja yritettiin 1800- ja 1900-luvulla usein vetää etnisiä, kielellisiä ja kulttuurisia jakolinjoja pitkin.[4] Monissa maissa vaikeutettiin vähemmistöjen elämää eri tavoin, eikä kielen ja kulttuurin säilymistä modernisaation yhdenmukaistavassa paineessa tuettu. Vapaamielisinäkin tunnetut ajattelijat saattoivat olla vilpittömästi sitä mieltä, että ”takapajuisiin” vähemmistöihin kuuluvien olisi heidän itsensä vuoksi parempi sulautua valtaväestöön. Esimerkiksi John Stuart Mill piti bretoneille, baskeille, walesilaisille ja skoteille paljon edullisempana sulautua ranskalaisuuteen tai brittiläisyyteen kuin jäädä vaille sivistystä ja eristyneenä osattomaksi maailman suurista tapahtumista (ks. Hobsbawm 1993, 34).
Nationalistinen ajattelutapa jyllää monissa meistä yhä vielä. Toisen maailmansodan jälkeen, kun jyrkän linjan kansallismielinen ideologia oli tehnyt poliittisen ja sotilaallisen haaksirikon, vähemmistöjen olemassaolon oikeuksia alettiin kuitenkin hiljalleen tunnustaa. Tätä seurasivat erilaiset julkishallinnolliset tai julkisrahoitteiset välineet kielen, kulttuurin ja identiteetin säilyttämiseksi. Pienten kielten ja kulttuurien asema onkin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, parantunut merkittävästi. Tosin monet kielet ja traditiot olivat tässä välissä jo ehtineet kadota kokonaan tai ainakin marginalisoitua siinä määrin, että niiden pelastaminen oli jo hyvin vaikeata.
Maahanmuuton synnyttämien uusien etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen muodostuminen kytkeytyy tähän kehitykseen. Joissain maissa, kuten Suomessa, yleinen vähemmistöpoliittinen kehitys vaikutti siihen, että myös maahanmuuttajille katsottiin kuuluvan kielelliset ja kulttuuriset oikeudet, joiden toteutumista julkisen vallan tuli myös tukea. Toisissa maissa haluttiin tehdä selvä ero perinteisten, ikään kuin kansallisten vähemmistöjen, ja maahanmuuttajien yhteisöjen välillä. Jälkimmäisten velvollisuudeksi katsottiin sopeutua valtakulttuuriin.
Myös vaikutusvaltainen poliittisen filosofian edustaja Will Kymlicka ajatteli vielä teoksessaan Multicultural Citizenship tähän tapaan (Kymlicka 1995, 96–98). Myöhemmissä teoksissaan hänkin on kuitenkin osoittanut enemmän huomiota myös maahanmuuttajien ”etnisten ryhmien” kulttuurisille oikeuksille monikulttuurisissa yhteiskunnissa (esim. Kymlicka 2009). Rajanveto perinteisten ja uusien yhteisöjen välillä on lopulta hyvin vaikea. Eihän somalialaisuuden muodostuminen Suomessa historialliseksi vähemmistöksi ole kuin ajan kysymys. Kaikki tänne ovat joskus jostakin tulleet.
Kokemus kotoutumisen vaikeuksista ja kotouttamisen epäonnistumisesta sekä etenkin islamin näkeminen entistä enemmän yhteiskunnallisena uhkana ja vaaratekijänä muutti vuosituhannen vaihteessa radikaalisti suhtautumista yhteiskunnan monikulttuurisuuteen ja sitä ylläpitäviin poliittisiin toimiin eli edellä mainittuun multikulturalismiin.
Anti-multikulturalismin aalto pyyhkäisi Euroopan yli sellaisella voimalla, että siihen yhtyivät monet sellaiset poliittiset ja mielipidevaikuttajat, jotka eivät asiasta juuri ymmärtäneet, ja sellaisistakin maista, joissa multikulturalismia ei ollut koskaan harjoitettukaan. Angela Merkelin vuoden 2010 lausuntoon[5] viitattiin jo edellä, mutta kuoroon yhtyivät myös esimerkiksi Nicolas Sarkozy, Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Ilmiöön vaikutti todennäköisesti uusnationalististen puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu monissa maissa ja siten muuttoliikesokin ja islamin nimissä tehtyjen terroritekojen lisäksi sisäpoliittisen kilpailun kiristyminen.
Viime vuosien ajan Euroopassa on siten ollut omituinen, suorastaan ristiriitainen tilanne, jossa monikulttuurisuus etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena on koko ajan lisääntynyt samalla kun suhtautuminen siihen ja sen julkiseen tukemiseen on retoriikan tasolla muuttunut koko ajan kielteisemmäksi. Samanaikaisesti monissa maissa on kuitenkin pienten askelten politiikalla tunnustettu yhteiskunnan muuttuminen ja eri väestöryhmien huomioon ottamisen mielekkyys. Ei ihme jos tavallisella kansalaisella on ollut vaikea ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtuu.
Kritiikki aikaisempaa kotouttamispolitiikkaa ja multikulturalismia kohtaan on myös ollut siinä mielessä onnetonta, että se ei ole juurikaan sisältänyt rakentavia ehdotuksia siitä, mitä sitten oikeastaan pitäisi tehdä. Euroopasta ja eurooppalaisista yhteiskunnista on puuttunut visio, joka sekä tunnustaisi vallitsevat olosuhteet että pystyisi katsomaan realistisesti tulevaisuuteen. Tätä visiota tarvittaisiin sekä yhteiskuntien kansallisten identiteettien uudistamiseksi, kulttuuristen oikeuksien takaamiseksi länsimaisen oikeusvaltion rajoissa että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteuttamiseksi.
Kansainvaelluksen kuukaudet
Tähän valmiiksi sotkuiseen tilanteeseen, jota esimerkiksi Kreikan eurokriisi, Itä-Ukrainan konflikti ja Britannian Brexit-äänestys ovat edelleen sekoittaneet, kehittyi vuoden 2015 jälkipuoliskolla paikoin kansainvaellukseksikin luonnehdittu muuttoliike Eurooppaan. Pariisin terrori-iskut marraskuussa 2015 eivät lainkaan helpottanut asioiden järkevää ja tietoperusteista käsittelemistä, ja huono vaikutus oli myös uudenvuodenyönä Kölnissä tapahtuneilla ahdisteluilla ja ryöstöillä.[6]
Edellytykset sille, että Eurooppaan suuntautuva muutto voi lisääntyä suuresti, olivat olleet maailman poliittista ja muuta kehitystä seuraavien tiedossa jo pitkään. Edellä kuvattujen yleisten taustatekijöiden kuten väestönkasvun ja väestörakenteiden muutosten taustalta löytyy joitain täsmällisempiä kehityskulkuja. Afganistanin ja Irakin yhteiskunnat eivät olleet kunnolla asettuneet siellä käytyjen sotien jälkeen, kun arabikevät toi lisää epävakautta moniin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Libyan ajautuminen sekasortoon lisäsi mahdollisuuksia ylittää Välimeri sieltä käsin samalla kun monet Libyassa vierastyöläisinä olleet menettivät elämisen mahdollisuutensa. Eritrean poliittinen tilanne oli käynyt vallanpitäjiä vastustaville tukalaksi. Syyrian sodan syttyminen ja pitkittyminen ajoi suuret määrät ihmisiä pakosalle etenkin Jordaniaan, Libanoniin ja Turkkiin jo ennen kuin Isis oli alkanut vallata alueita ja perustanut ihmisten terrorisoinnin varaan rakentuvan kalifaattinsa. (OECD 2015b; Banulescu-Bogdan & Fratzke 2015.)
EU:n alueella turvapaikanhakijoiden määrät olivat ennen viime syksyn tapahtumia olleet kasvussa jo muutaman viime vuoden ajan. Ruotsissa Fredrik Reinfeldin toinen hallitus (2010–2014) laati yhdessä ympäristöpuolueen kanssa vapaamieliset pakolaispoliittiset linjaukset, jotka ainakin osittain aiheuttivat etenkin Syyriasta tulevien turvapaikanhakijoiden määrän huomattavan kasvun vuoden 2011 jälkeen. Ruotsi on jo pitkään ollut väkilukuunsa suhteutettuna omaa luokkaansa pienten pohjoiseurooppalaisten valtioiden joukossa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa, mutta tulovirrat olivat kasvussa myös monissa muissa maissa.
Välimeren yli pyrkivien määrä oli myös kausivaihteluista huolimatta jatkuvasti lisääntynyt, ja matkalle hukkuneiden määrä UNHCR:n tietojen mukaan niin ikään pääsääntöisesti vuosi vuodelta kasvanut.[7] Vaikka kaikki Eurooppaan suunnanneet eivät olleet kirjaimellisesti turvapaikanhakijoita, muutto merireittiä pitkin korkeine kustannuksineen ja kiistattomine vaaroineen kertoo paljon siitä epätoivosta, joka Euroopan lähiympäristössä vallitsee.
Ennusmerkit olivat siis olemassa, ja viestejä muuton lisääntymisestä tuli paljon eri tahoilta. Mutta kun toden teolla alkoi tapahtua, Euroopan unioni, unionin jäsenmaat ja eurooppalainen yhteisö tulivat täydellisesti yllätetyiksi. Valmiutta ryhtyä nopeasti määrätietoisiin ja tehokkaisiin toimiin ei ollut etenkään EU:lla, mutta ei myöskään monilla sen jäsenmailla. EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontex joutui suureen paineeseen, ja sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottoa säätelevä Dublinin sopimus että EU:n sisäistä liikkuvuutta säätelevä Schengenin sopimus alkoivat horjua. Tilannetta alettiin pian kutsua kriisiksi, vaikka monet muistuttivatkin, että se varsinainen kriisi on kuitenkin sodan ja väkivallan jaloista pakenevilla ihmisillä (ks. esim. Bauman 2015).
Organisaatiotutkimuksessa kriisi on määritelty sellaiseksi tapahtumaksi tai tapahtumien sarjaksi, joka on erityinen ja odottamaton ja joka synnyttää huomattavaa epävarmuutta ja uhkaa tai uhkan tunnetta yhteisön tai organisaation perustavia arvoja ja tavoitteita kohtaan (ks. esim. Seeger, Sellnow & Ulmer 1998). Viestimiä ja poliittista keskustelua seuratessa tilanteen kutsuminen kriisiksi vaikuttaa tästä näkökulmasta katsottuna perustellulta. Se on kuitenkin hyvin erilainen kriisi eri puolilla Eurooppaa.
Kreikassa ja Balkanin niemimaan eri osissa se on ennen muuta rajavalvonnan ja ihmisistä huolehtimisen kriisi, mutta ainakin toistaiseksi suuri osa tulijoista haluaa jatkaa sieltä matkaansa eteenpäin. Varsinainen turvapaikanhakijoiden vastaanoton kriisi kohdistuu aivan toisiin maihin, etenkin Saksaan ja Ruotsiin, mutta myös moniin muihin pohjoisen Euroopan hyvinvointivaltioihin. Monille itäisen Euroopan maille ajatus ylipäätään eri uskontokuntaan kuuluvien turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on tuottanut kriisitunnelmia.
Suomen tapauksessa lisäelementtinä toimii se, että maa ei ole vuosikymmeniin kokenut mitään vastaavaa. Monet muut maat ovat kokeneet turvapaikanhakijoiden määrien kasvussa piikin jo Jugoslavian sotien yhteydessä 1990-luvulla, joten niille oli jo kertynyt kokemusta tällaiseen tilanteeseen reagoimisesta. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, Belgiassa ja Alankomaissa absoluuttiset pakolaismäärät ovat ylipäätään olleet pääsääntöisesti selvästi Suomen lukuja korkeammalla tasolla.
Vastaaviin tilanteisiin tottumaton maamme poliittinen johto alkoikin puhua kestämättömästä tilanteesta ja äärirajoilla olemisesta kansainvälisesti katsottuna vielä aika rauhallisessa tilanteessa. Samanaikaisesti asioiden konkreettisessa järjestämisessä toimittiin kuitenkin ilmeisen ammattitaitoisesti ja tehtävien hoidossa onnistuttiin olosuhteet huomioon ottaen hyvin.
Yleiseen valmistautumattomuuteen ja kriisimielialaan on varmasti osittain vaikuttanut se, että vaikka ennusmerkit olivat nähtävillä, tapahtumien vyöry loppukesällä 2015 oli häkellyttävän nopea. Ruotsiin suuntautunut turvapaikanhakijoiden muutto oli vielä heinäkuussa 2015 viime vuosien normaalin vaihtelun rajoissa, ja alan sikäläinen johtava virkamies ehti jo ennustaa vuotta 2014 alempia lukuja. Pian tämän jälkeen tilanne muuttui kuitenkin dramaattisesti. (Ks. esim. Sydsvenskan 26.12.2015.)
Kehitys näkyy hyvin myös Suomessa, jonne tuli turvapaikanhakijoita vuoden 2015 kesäkuussa vain 770, ja vielä elokuussakin 2894 mutta syyskuussa jo 10 836. Tosin samalla on huomattava, että Eurooppaan suuntautunut turvapaikanhakijoiden tulo kohdentui Suomeen vain joiltain osin: siinä missä muihin maihin tuli paljon syyrialaisia ja eritrealaisia, Suomeen heitä tuli varsin vähän, yhteensä alle tuhat. Miltei kaksi kolmasosaa kaikista Suomeen vuonna 2015 tulleista hieman yli 32 000 turvapaikanhakijasta oli Maahanmuuttoviraston tietojen mukaan irakilaisia. Toiseksi suurin ryhmä olivat afganistanilaiset, joita oli saapunut vuoden loppuun mennessä 5139.
EU:n jäsenmaa toisensa jälkeen alkoi alkusyksystä etsiä keinoja rajoittaa maahanmuuttoa, turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja oleskeluluvan saamisen ehtoja sekä maahanmuuttajien yleisiä oikeuksia. Unkari alkoi ensimmäisenä rakentaa muuria Serbian vastaiselle rajalle. Tämän jälkeen Balkanille on muidenkin maiden välille rakennettu jos ei muuria, niin ainakin piikkilangoin varusteltuja raja-aitoja. Näiden olisi luullut kuuluvan siihen osaan Euroopan menneisyyttä, johon kukaan ei haluaisi palata.
Aidosti traagisten tapahtumien lisäksi syksyyn on sisältynyt myös tragikoomisia elementtejä, kuten etupäässä afgaanien yritykset päästä Norjaan Venäjältä polkupyörällä, rajavalvonnan porsaanreikää hyväksi käyttäen. Norjan puolelle saapuneiden hyväkuntoiset polkupyörät ovat puolestaan joutuneet romutettaviksi, koska ne eivät ole etujarrujen puuttumisen vuoksi täyttäneet Norjan polkupyörille asettamia vaatimuksia. Tiettävästi ainakin yksi ihminen on saapunut Turkista Kreikkaan uimalla.
Euroopan unionissa ehdittiin jo kireiden tunnelmien vallitessa päättää 160 000 Eurooppaan saapuneen turvapaikanhakijan sijoittamisesta eri jäsenmaihin. Päätöksen toimeenpano on kuitenkin takkuillut pahasti. Samanaikaisesti Schengeniin sopimukseen perustuva vapaa liikkuvuus unionin sisällä on alettu kyseenalaistaa ja sille on alettu hakea uusia vaihtoehtoja. Rajavalvonnan tehostamisesta on jo niin ikään päätetty, samoin kuin yhteistyöstä Turkin kanssa rajanylitysten kontrolloimiseksi. Edellä mainittujen toimien käytännön vaikutukset ovat vielä epävarmat. Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että muutto Turkista Euroopan puolelle ei ole tyrehtynyt.
Kotoutumisen haasteet
Vahva yksimielisyys vallitsee siitä, että maahanmuuttajien on tärkeätä integroitua eli kotoutua uusiin kotimaihinsa. Kotoutuminen ymmärretään usein ennen muuta työpaikan saamisena, vaikka taloudellinen sopeutuminen on vain yksi integroitumisprosessin ulottuvuuksista. Huomion kiinnittyminen työllistymiseen on varsinkin muuttoliikkeen taloudellisten vaikutusten näkökulmasta ymmärrettävää. Julkisen talouden kannalta ratkaisevaa on se, kuinka maahanmuuttajat saavat työpaikan, alkavat ansaita rahaa, pääsevät irti sosiaalisista tukijärjestelmistä sekä alkavat maksaa julkisten palvelujen tuottamiseksi tarvittavia veroja. (Ks. esim. Sarvimäki 2010.)
Kotoutuminen on kuitenkin huomattavasti työllistymistä laajempi ilmiö. Siinä on kyse myös esimerkiksi henkisestä hyvinvoinnista, itsensä hyväksytyksi kokemisesta, kielen ja kulttuuristen käytäntöjen oppimisesta, sosiaalisista suhteista ja verkostoista sekä luottamuksesta poliittiseen järjestelmään ja siihen osallistumisesta. Ihmiset voivat olla osa yhteiskuntaa hyvin monin eri tavoin, ja viime kädessä kokonaisuus ratkaisee.
On täysin mahdollista, että työllistynyt ihminen kokee työpaikastaan ja ansiotuloistaan huolimatta olevansa irrallaan yhteiskunnasta, hän voi suhtautua siihen vihamielisesti tai jopa toimia aktiivisesti vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Toisaalta monet työttömät tai muuten työelämän ulkopuolella olevat henkilöt saattavat olla henkisesti ja sosiaalisesti tukevasti jaloillaan ja uuteen kotimaahan kulttuurisesti sekä poliittisesti hyvin integroituneita.
Kun kotoutuminen ymmärretään laajassa mielessä, sitä ei myöskään tarvitse rajata pelkästään maahanmuuttajiin. Oman paikkansa löytäminen nykyisissä yhteiskunnissa on aikamoinen haaste kenelle tahansa, ja varsinkin monilla nuorilla näyttää olevan suuria vaikeuksia hahmottaa elämänsä suuntaa ja tehdä koko elämän kannalta ratkaisevia valintoja. On myös vaikea pitää Anders Behring Breivikiä hyvin kotoutuneena ihmisenä, ja toisaalta suuri osa Norjaan viime vuosikymmeninä muuttaneista on onnistunut löytämään uudesta asuinmaastaan oman tapansa elää ja selviytyä.
Viime aikoina on kuitenkin saatu entistä enemmän tilasto- ja tutkimuspohjaista tietoa siitä, että maahanmuuttajien kotoutuminen ei välttämättä aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. OECD:n toteuttaman tuoreen ja monia elämän osa-alueita kattavan vertailevan selvityksen mukaan maahanmuuttajat pärjäävät yleisesti ottaen kantaväestöä heikommin monilla elämän eri alueilla. Asumisolot ovat usein ahtaat ja työllistymisaste on kantaväestöä alemmalla tasolla. Tulotaso on miltei kaikkialla kantaväestöä alempi ja köyhyys yleisempää. Koulutus auttaa työllistymään, mutta ei sulje pois työmarkkinoilla kohdattua syrjintää. Lisäksi korkeamman koulutuksen saaneilla maahanmuuttajilla on suuria vaikeuksia saada osaamistasoaan vastaavaa työtä. (OECD 2015c.)
Maahanmuuttajat ovat kuitenkin hyvin heterogeeninen ryhmä. He muuttavat useista eri syistä, osa työn tai opiskelun perässä, osa perheen perustamisen tai yhdistämisen seurauksena. Jotkut tulevat turvapaikanhakijoina, toiset nauttimaan eläkepäivistä toisaalla, kolmannet ihmiskaupan uhreina. Osa on muuttanut naapurimaahan, osa puolestaan toiselle puolen maapalloa, jotkut ovat lähteneet vain joksikin aikaa, toiset lähtökohtaisesti pysyvästi. Osa maahanmuuttajista on hyvin korkeasti koulutettuja, monilla on mukanaan jokin ammattitutkinto, toisilta puuttuu luku- ja kirjoitustaito. Jotkut pystyvät hyvin huolehtimaan itsestään ja muista, toisilla on henkisiä tai fyysisiä sairauksia, traumaattisia kokemuksia tai muita rajoitteita.
Edellä mainittu OECD:n selvitys osoittaa, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden kotoutuminen on monelta osin usein vaikeampaa kuin toisesta EU-maasta muuttaneiden ja että ensiksi mainitun ryhmän keskuudessa köyhyydessä eläminen on yleisempää. Suuri osa EU:n ulkopuolelta muuttaneista on tullut jäsenmaihin turvapaikanhakijoina tai sellaisen perheenyhdistämis- tai perheenperustamisprosessin kautta, jossa taustana on turvapaikanhakuprosessi.
Pakolaisten joukossa on paljon menestyjiä elämän eri osa-alueilla, mutta monet selvitykset ja tutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisasema tai sitä vastaava maahanmuuttotausta yhdistyvät usein vaikeuksiin löytää oma paikkansa työmarkkinoilla (ks. esim. Eronen ym. 2014). Monet heistä työllistyvät, mutta suurella osalla pakolaistaustaisista kestävän aseman saamiseen työmarkkinoilla kuluu useita vuosia. Tämä on nykyisessä tilanteessa syytä huomioida ja asettaa sekä kotoutumisen oletukset että mahdollisimman tehokkaan kotoutumisen vaatimat resurssit oikealle tasolle.
Suomessa kuten monessa muussakin maassa varsinainen kotouttamispolitiikka koskee ainoastaan varsinaisia maahanmuuttajia eli ulkomailla syntyneitä ihmisiä. Onkin tärkeätä, että tietyssä maassa syntyneitä ei kutsuta maahanmuuttajiksi heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa taustan vuoksi. Lähtökohtaisesti heitä tulee kohdella kuin ketä tahansa yhteiskunnan jäsentä.
Samalla olisi kuitenkin idealistista ja todellisuudenvastaista olla tunnustamatta, että monilla maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvilla on vaikeuksia löytää paikkaansa yhteiskunnassa ja päästä aidosti yhdenvertaiseen ja tasa-arvoiseen asemaan ikätovereidensa kanssa. Heillä pitäisi periaatteessa olla samat mahdollisuudet kuin ikäryhmänsä muilla jäsenillä. Tästä syystä heidän menestystään ja menestymättömyyttään elämässä voi pitää eurooppalaisten kotouttamispolitiikkojen todellisena testinä.
Samojen OECD:n selvitysten perusteella maahanmuuton toinen sukupolvi pärjää usein paremmin kuin varsinaiset maahanmuuttajat. Yhteiskuntaan integroituminen on kuitenkin kantaväestöön verrattuna usein vaikeata, ja erot ovat suuria nimenomaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Monet ulkomaalaistaustaisista kokevat syrjintää ja rasismia ja kokevat näin olevansa yhteiskunnan marginaalissa tai sen ulkopuolella. Vanhempien koulutustaustalla on usein lähtömaasta riippumatta suuri merkitys esimerkiksi koulumenestyksen kannalta.
Monikulttuurisuuden monimutkaistuminen
Muuttoliikkeen seurauksena useiden eurooppalaisten yhteiskuntien etniset ja kulttuuriset rakenteet ovat perinpohjaisesti muuttuneet. Esimerkiksi Suomessa, jossa toinen sukupolvi on vielä pieni, murros jatkuu yhä. Siinä missä aikaisemmin erilaisia vähemmistöjä oli suhteellisen vähän ja ne olivat melko selväpiirteisiä, nykyistä tilannetta on kuvattu superdiversiteetin ja monimutkaisen monimuotoisuuden (complex diversity) nimillä (ks. esim. Vertovec 2009; Kraus 2011).
Varsinkin suurkaupungeissa etnisiä, kielellisiä, uskonnollisia ja muita ryhmiä on hyvin paljon. Helsingissäkin puhutaan reilusti toista sataa kieltä ja kaikki maailman suuret uskonnot ovat läsnä myös Suomen pääkaupungissa. Erilaisia etnisiä, kulttuurisia tai kansallisia identifikaatioita on lukuisia. Yksilön tai tämän vanhempien lähtömaan perusteella ei useinkaan voi enää luotettavasti päätellä ihmisten kieltä, uskontoa, arvoja, tapoja tai identiteettiä.
Monimutkaisen monikulttuurisuuden ilmiöt voimistuvat maahanmuuton toisen ja kolmannen sukupolven tapauksissa. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat itse syntyneet länsimaissa mutta joiden vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat kotoisin jostain muualta, kokevat olevansa jonkinlaisessa välitilassa. Osa heistä kykenee hyödyntämään erilaisia identiteettejä sekä kulttuurisia tietoja ja taitoja sekä rakentamaan luontevan esimerkiksi suomalaisuutta ja somalialaisuutta tai venäläisyyttä yhdistävän väliviivaidentiteetin tai eri taustoja ja traditioita yhdistelevän hybridi-identiteetin. Toiset puolestaan jäävät vaille tunnustusta sekä vanhempien että ympäröivän yhteiskunnankin taholta.
Tällaisessa tilanteessa jokainen ihminen pitäisi kohdata ensisijaisesti yksilönä, oli hänen nimensä, ihonvärinsä tai pukeutumisensa mikä tahansa. Politiikan tekemisen näkökulmasta se on kuitenkin hankalaa. Kaikkien yhteiskunnan jäsenten huomioiminen yksittäin erilaisine taustoineen ja tarpeineen on erittäin aikaa vievää. Sellaisten käytännön ratkaisumahdollisuuksien, jotka tyydyttäisivät kaikkien toiveet ja odotukset, kehittäminen ei ole mahdollista. Kaikkien kielellisten ja kulttuuristen ryhmien laajamittainen julkinen tukeminen on mahdotonta myös taloudellisesti.
Eri maissa on etsitty erilaisia keinoja ratkaista edustuksellisuuden ongelmaa eli löytää eri väestöryhmistä tahoja, joiden kanssa julkinen valta voisi keskustella ja neuvotella. Joskus on toimittu enemmän ylhäältä alas, toisinaan on annettu kansalaisyhteiskunnan itse järjestäytyä omaehtoisesti. Molemmissa lähestymistavoissa on ongelmansa. Viranomaislähtöinen toiminta saattaa herättää joidenkin väestöryhmien kohdalla epäluuloja, toisaalta spontaanissa järjestäytymisessä toiset yhteisöt ja esimerkiksi koulutetummat henkilöt ovat aktiivisempia kuin toiset. Riskinä on se, että edustuksellisuus jää lopulta vain näennäiseksi, eivätkä yhteisöjen viralliset edustajat nauti kaikkien luottamusta.
Edellä kuvattu multikulturalismin kritiikki sijoittuu siten sellaiseen tilanteeseen, jossa väestön monimuotoisuuden lisääntymisen lisäksi monikulttuurisuus on entistä hankalammin hahmotettavissa. Multikulturalismia onkin täysin perustellusti kritisoitu myös siitä, että se luokittelee ihmisiä etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin, jotka eivät sosiaalisessa elämässä enää vastaa todellisuutta ja joihin monien ihmisten on vaikea itseään sijoittaa (ks. esim. Malik 2016). Se, että yhteiskunnallinen todellisuus muuttuu entistä monisyisemmäksi, ei kuitenkaan miellytä lainkaan myöskään multikulturalismin nationalistisia kriitikoita, jotka haluaisivat yhä pitää suomalaiset suomalaisina ja somalit somaleina.
Muuttoliikkeen ja maahanmuuttopolitiikan tulevaisuus
Kansainvälisen muuttoliikkeen voi maailmanlaajuisesti olettaa jatkuvan ja entisestäänkin kasvavan lähitulevaisuudessa. Siitä pitää huolen maapallon väestökasvu, joka tällä hetkellä keskittyy vahvasti vähiten kehittyneisiin maihin, usein poliittisesti ja hallinnollisesti haavoittuviin yhteiskuntiin sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen kannalta riskialttiille alueille.
Maailman taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vuoksi on myös hyvin todennäköistä, että länsimaihin ja etenkin Eurooppaan pyritään entistä enemmän. Väestön ikääntymisen johdosta Euroopan unionissa ja monissa sen jäsenmaissa on myös kasvava paine lisätä maahanmuuttoa, joskin hyvin valikoivasti. Toivotun maahanmuuton edistämisen ja ei-toivotun maahanmuuton kontrolloinnin välissä EU:n ja sen jäsenmaiden pitäisi kyetä tehokkaasti tasapainoilemaan.
Viime aikoina on eri maissa esitetty kantoja, joiden mukaan maa olisi ”täynnä” tai että maahanmuuttajien vastaanottajien suhteen oltaisiin äärirajoilla tai jo niiden yli. On vaikea sanoa, kuinka perusteltuja tällaiset näkemykset ovat. Muuttoliikkeellä on paljon erilaisia taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja muita vaikutuksia, joista jotkut ilmenevät nopeasti, toiset vasta pidemmällä aikavälillä. Se on kuitenkin selvää, että keskustelun yhteiskuntien vastaanottokyvystä pitäisi olla paljon nykyistä täsmällisempää ja konkreettisempaa.
Voi hyvin olla, että eurooppalaiset yhteiskunnat pystyisivät pitkällä aikavälillä onnistuneesti vastaanottamaan varsin suuren määrän muuttajia maanosan ulkopuolelta. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että poliittinen raja turvapaikanhakijoiden sekä Lähi-idän ja Afrikan alueelta tulevien siirtolaisten vastaanottamiselle on nyt tullut vastaan. Ruotsin hallituksen jyrkkä linjamuutos turvapaikkapolitiikassa marraskuussa 2015 ja keskustelu jopa Juutinrauman sillan sulkemisesta oli merkittävä symbolinen käänne koko Euroopassa. Ympäristöpuolueen ministerin ja johtohahmon Åsa Romsonin julkisia kyyneliäkin aiheuttaneella politiikkamuutoksella on myös ollut konkreettisia vaikutuksia, sillä tulijamäärät Ruotsiin ovat vuodenvaihteessa 2015–2016 pienentyneet selvästi.
Jo sitä ennen monet muut valtiot olivat alkaneet toteuttaa entistä kontrolloivampaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa. Joillekin maille nämä päätökset ovat helpompia, toisille taas ideologisesti vaikeampia. Tanska on noudattanut jo pitkään varsin rajoittavaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta hallituksen linjaus poliisin oikeudesta tarkastaa turvapaikanhakijoiden omaisuutta ja takavarikoida osa siitä kulujen kattamiseksi, herätti sielläkin laajaa keskustelua. Kansainvälisten järjestöjen arvostelusta huolimatta samantyyppisiä viestejä turvapaikanhakijoiden omaisuuden haltuunotosta on kuulunut myös ainakin Sveitsistä ja joistain Saksan osavaltioista.
Toinen asia on, voiko Eurooppaa sulkea. Tänne pyrkivät ovat tähän mennessä ottaneet hyvin suuria, oman ja läheistensä elämän vaarantavia riskejä. Nykyisille kriiseille ei ole nopeaa loppua näköpiirissä, ja uusien valtioiden romahtaminen tai ajautuminen sisällissotaan on mahdollista. Näin ollen voi pitää varmana, että pyrkimystä eurooppalaisen valtioliiton sisälle tulee olemaan jatkossakin. Nyt puhutaan lähinnä Kreikan rajavalvonnan puutteellisuuksista, mutta muuttovirrat voivat milloin tahansa siirtyä johonkin muuhun kohtaan EU:n pitkää ulkorajaa. Se tarkoittanee myös entistä vaarallisempia yrityksiä päästä Eurooppaan. Lienee vain ajan kysymys, että joku Ruotsiin pyrkivä hukkuu matkalla Juutinrauman poikki.
Historiallisen kokemuksen perusteella voi muutenkin ennakoida, että viesti Euroopan unionin pyrkimyksistä maahanmuuton radikaaliin rajoittamiseen johtaa ainakin lyhyellä aikavälillä muuttoyritysten lisääntymiseen. Monet haluavat yrittää vielä ennen kuin on varmasti liian myöhäistä. Jos vuoden 2017 odotetaan olevan Eurooppaan pääsyn kannalta vaikeampi kuin vuoden 2016, on kuluvasta vuodesta perusteltua odottaa hyvin kiireistä unionin ulkorajoilla.
Euroopassa ja Euroopan unionissa on myös syytä valmistautua keskusteluun siitä, mihin asti rajojen valvonnassa ja laajamittaisen muuttoliikkeen kontrolloinnissa ollaan valmiita menemään ja kuinka toimien seurauksiin suhtaudutaan. Jos muuttoliikettä todella halutaan hallita, sitä joudutaan tekemään myös voimakeinoin. Ainakin yksi ihminen on jo kuollut Bulgarian ja Turkin rajalla. Jos Euroopasta yritetään tehdä pitävää linnaketta, tapaus tuskin jää viimeiseksi.
Viime kuukausien askeleet maahanmuuton rajoittamiseksi ovat myös edenneet sellaisella vauhdilla ja siihen suuntaan, että pian voi olla edessä pakolaisten yleismaailmallisten oikeuksien rajoittaminen. Jokin maa voi jo pian päättää evätä oikeuden turvapaikan hakemiseen, jos hakijan katsotaan voineen hakea turvapaikkaa jossain muussa maassa. Itävalta päätti tammikuussa kiintiöstä, jonka mukaan se ei ota vastaan enemmän kuin 37 500 turvapaikanhakijaa vuodessa.
Voi olla, että edessä on myös laajempi irtautuminen Geneven pakolaissopimuksesta tai sen tulkinta tähänastisesta radikaalisti poikkeavalla tavalla. Johtava hollantilainen oikeistopoliitikko Halbe Zijlstra on jo hiljattain esittänyt ajatuksen, että oikeus turvapaikkaan rajattaisiin pakolaisen maantieteelliselle lähialueelle (De Volkskrant 18.12.2015). Presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 2016 pitämää puhetta tulkittiin myös aluksi laajalti niin, että hän olisi antanut hyväksyntänsä kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämiselle. Tästä tulkinnasta hän kuitenkin sanoutui pian itse irti. (Helsingin Sanomat 4.2.2016)
Suurista periaatteellisista asioista puhutaan joka tapauksessa tällä hetkellä Euroopassa ylipäätään kovin kevein sydämin. Euroopassa tuntuu olevan laajaa valmiutta yrittää sulkea maanosa muslimeilta ja afrikkalaisilta. Entä jos Ukrainan lukkiutunut tilanne yltyykin laajamittaiseksi sodaksi, jota suuri määrä ukrainalaisia, venäläisiä ja tataareja lähtee länteen pakoon? Jos heihin suhtauduttaisiin vapaamielisemmin kuin syyrialaisiin, eritrealaisiin ja afganistanilaisiin, miten tähän kaksinaismoralismiin puolestaan reagoisivat Euroopan miljoonat muslimit ja afrikkalaistaustaiset? Onko mahdollista, että ovi olisi kiinni myös ukrainalaispakolaisille?
Euroopan unionin pitäisi joka tapauksessa päästä yhtenäiseen ratkaisuun. Viime vuosien ja viime kuukausien aikana tehdyt kansallis-egoistiset ratkaisut ratkovat ongelmia tilapäisesti ja paikallisesti, mutta laajemmassa perspektiivissä ne tuottavat vain lisää kontrolloimatonta liikkuvuutta sekä Euroopan rajoilla että unionin sisällä. Siitä hyötyy etenkin muuttoliikkeen ympärille rakentunut oma talouden alansa, josta merkittävä osa on kaikista normeista piittaamatonta, kylmäveristä ja järjestäytynyttä rikollisuutta (ks. esim. Dagens Nyheter 5.1.2016; Di Nicola & Musumeci 2015; Glenny 2015). Tämä rikollisuus puolestaan ruokkii maahanmuuttovastaisia nationalistisia liikkeitä.
Kotoutumisen ja kotouttamisen huominen
Muuttoliikkeen rajoittamisen keinovalikoimaan on otettu myös kotouttamispolitiikan välineitä. Yhteiskuntiin muuttoa on haluttu tehdä mahdollisimman vähän houkuttelevaksi heikentämällä taloudellisia ja sosiaalisia etuuksia, lisäämällä julkisen tuen vastikkeellisuutta ja maahanmuuttajien velvollisuuksia sekä rajoittamalla monia perustavia oikeuksia kuten oikeutta perheen yhdistämiseen.
On ilmeistä, että yhteiskuntien tarjoamilla oikeuksilla ja etuuksilla on vaikutusta siihen, mihin maahan Eurooppaan pyrkijät haluavat asettua. Tästä syystä valtioita on vaikea syyttää siitä, että he tarttuvat näihin toimiin maahanmuuttoa rajoittaessaan ja kontrolloidessaan.
Samalla ei kuitenkaan saisi unohtua se, että näillä toimilla on myös muita seurauksia. Kaikki eivät jätä tulematta, vaan monet myös saapuvat ja saavat jäädä. Sosiaaliturvan ja siihen rinnastettavien etuuksien heikentäminen tuottaa lisää köyhyyttä yhteiskuntiin, joissa eriarvoisuus on muutenkin lisääntynyt. Monissa maissa huono-osaisuus ja kantaväestöstä poikkeava etnisyys, etenkin kun on kyse länsimaiden ulkopuolelta muuttaneista, usein pakolaistaustaisista henkilöistä, ovat alkaneet huolestuttavasti korreloida keskenään.
Nämä toimet luovat myös muita jakolinjoja yhteiskunnan sisälle. Siitä ei ole kuin jonkin aikaa, kun Suomessa ja monessa muussa maassa irtauduttiin ajatuksesta, että yhteiskunnan poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet kuuluvat ensisijaisesti vain sen kansalaisille. Nykyään ajatellaan, että yhteiskunnan oikeusjärjestelmän piirissä olevat ihmiset ovat kansalaisuudesta ja taustastaan riippumatta yhdenvertaisia. Kansalaisuudella on suurta merkitystä enää lähinnä poliittisten oikeuksien ja velvollisuuksien yhteydessä. Viime aikojen ratkaisut rapauttavat tätä arvokasta periaatetta. Oleskelulupa ei enää takaa välttämättä yhdenvertaista kohtelua.
Vaikka kotoutumisessa on kyse paljon muustakin kuin työllistymisestä, maahanmuuttajien pääsy työmarkkinoille on kuitenkin suuri ja polttava kysymys tässä ajassa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että työmarkkinat muuttuvat ainakin Pohjois-Euroopassa entistä enemmän siihen suuntaan, että valtakieltä osaamattomille henkilöille, joilla on vähän koulutusta ja yhteiskunnan kulttuuriset koodit enemmän tai vähemmän vieraita, on yhä vähemmän työpaikkoja tarjolla.
Tilanne on radikaalisti toinen kuin 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oli vielä paljon tehtaita ja kaivoksia, eivätkä koneistuminen ja automaatio olleet läheskään yhtä pitkällä kuin nyt. Lisäksi monet viralliset ja epäviralliset normit ja säännöt rajoittavat maahanmuuttajien mahdollisuuksia saada kunnon jalansijaa virallisilla työmarkkinoilla. Myös maahanmuuttajien työnhaun yhteydessä kohtaamasta syrjinnästä on saatu todisteita useista maista. (Ks. esim. Aalto ym. 2010; Larja ym. 2012.)
Vaikeus päästä töihin yhdistettynä joillain toimialoilla esiintyvään työvoimapulaan tuottaa erilaisia harmaan talouden muotoja. Näissä työpaikoissa kohtaavat pahimmillaan epätoivoiset pyrkimykset ansaita rahaa sekä mahdollisesti myös jatkaa oleskelulupaa ja toisten hädän häikäilemätön hyväksikäyttö, jopa suoranainen vakava työriisto (ks. esim. Sams & Sorjanen 2015). Tähän ilmiöön myös suomalaisen yhteiskunnan lienee välttämätöntä jossain määrin tottua, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Dagens Nyheter mainosti viimevuotista juttusarjaansa yhteiskunnan näkymättömistä jäsenistä seuraavin sanoin:
On olemassa toinen Ruotsi. Rinnakkaisyhteiskunta oman yhteiskuntamme varjossa. Täällä asuu ihmisiä, jotka pakkaavat aterioitamme, huoltavat autojamme ja siivoavat suurissa hotelliketjuissa, usein kehnoissa olosuhteissa. Dagens Nyheterin reportaaseissa kerromme ihmisistä, jotka tapaat joka päivä, mutta joita näet vain harvoin.[8]
Pohjoismaisilla hyvinvointivaltioilla on vaikea tunnustaa tällaisen kahtiajaon syntymistä. Kaikille ei kuitenkaan tule olemaan tarjolla tätäkään työtä. Siksi entistä olennaisempi on myös kysymys siitä, miten yhteiskuntaan osallistuvat ne, joilla työtä ei ole tai jotka ovat työelämässä ja ansiotuloissa kiinni vain pätkittäin ja osa-aikaisesti.
Tämäkin kysymys on taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Taloudellisessa mielessä kyse on siitä, millä lailla taataan riittävä toimeentulo työelämän ulkopuolella oleville ihmisille luomatta sellaisia kannustinloukkuja, jotka vähentävät halua hakea töitä niissäkin tapauksissa, joissa sitä olisi tarjolla. Suomessa on viime aikoina käyty keskustelua perustulosta, ja tähän keskusteluun on syytä ottaa mukaan myös oleskeluluvan saaneiden maahanmuuttajien oikeus perustuloon.
Työttömyys ei saisi tarkoittaa yksinäisyyttä, vaan yhteiskunnassa pitäisi olla tarjolla mahdollisuuksia rikkaaseen ja vaihtelevaan sosiaaliseen elämään myös työelämän ulkopuolella. Kansalaisyhteiskunnalla ja erilaisilla vapaa-ajan palveluilla on tässä tärkeä rooli. Kotouttamispolitiikassa olisi yleisesti syytä ottaa askel tarpeettoman ahtaasta työelämärajauksesta kohti laaja-alaista oman paikkansa löytämisen kokemusta yhteiskunnassa.
Monille maahanmuuttajille ja vähemmistöryhmiin kuuluville omaan yhteisöön tai viiteryhmään kytkeytyvät sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta olisi kuitenkin tärkeätä, että mahdollisimman monilla olisi myös kantaväestöön ja muihin vähemmistöihin ulottuvia kontakteja ja vuorovaikutusta.
Näiden suhteiden edistämiseksi on viime vuosina puhuttu paljon kulttuurienvälisyydestä ja interkulttuurisuudesta sekä pyritty luomaan erilaisia käytäntöjä ja rahoitusmalleja, joilla tuetaan yhteisörajat ylittävää vuorovaikutusta (ks. esim. Cantle 2012). Toivottavasti viime aikojen kehitys ei vaaranna tällaisten aloitteiden ja toimien onnistumista heikentämällä väestöryhmien keskinäistä luottamusta.
Useimmissa maissa on vaikea tuntea olevansa osa yhteiskuntaa osaamatta asuinmaan kieltä ja kulttuurisia käytäntöjä. Näitä tietoja ja taitoja saa työpaikoilta, mutta olisi tärkeätä, että myös työmarkkinoiden ulkopuolella olevat pääsisivät kiinni näistä inhimillisen, sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman muodoista. Myös tällä alueella yhdistyksillä, järjestöillä ja muilla kansalaistoiminnan muodoilla on tärkeä rooli.
Pohjoismaisissa yhteiskunnissa harvat yleishyödylliset asiat toteutuvat kestävällä tavalla ilman julkista tukea. Rajallisten resurssien maailmassa kansallisessa kotouttamispolitiikassa joudutaan väkisin miettimään sitä, mihin toimiin ja myös mahdollisesti mihin väestöryhmiin keskitytään. Pitäisi olla kykyä nähdä, millä aloilla ja alueilla kotoutumisen tarpeet ovat kaikista suurimmat ja koko yhteiskunnan kannalta merkittävimmät sekä mitkä kotouttamistoimet ovat tehokkaimpia myös pidemmän aikavälin tarkastelussa. Tietoa näistä kysymyksistä on vielä aivan liian vähän.
Jotta näissä asioissa päästään kunnolla eteenpäin, olisi joka tapauksessa päästävä muuttoliikkeen aiheuttamasta sokista, järkyttyneestä mielialasta ja tietoihin perustumattomasta populistisisesta puheesta yli ja eteenpäin. Kotoutumisen ja etnisten suhteiden kysymyksiä pitäisi kyetä tarkastelemaan niin neutraalisti kuin mahdollista, osana nykyaikaisen yhteiskunnan normaalia elämää. Tämä tarkoittaa sitä, että eurooppalaisten yhteiskuntien pitäisi kokonaisuudessaan myös kotoutua siihen maailmaan, jossa nykyään eletään.
Monikulttuurisuuden ja multikulturalismin haasteet
Usein unohdetaan, että kokonaisvaltaiseen kotoutumiseen liittyy olennaisesti nimenomaan kantaväestön integroituminen muuttuneisiin olosuhteisiin. Annette Treibelin (2015) tuoreella teoksella on sattuva ja iskevä nimi: Integriert euch! eli Kotoutukaa! Kyse on Saksasta, jossa yhä vielä hämmästyttävän monet kieltäytyvät hyväksymästä valtionsa muuttumista maahanmuuttomaaksi. Mutta samaa työtä todellisuuden tajuamisen eteen on edessä vielä monissa muissakin maissa, myös Suomessa.
Voi sanoa, että viime aikoina asioiden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä on otettu suorastaan takapakkia. Euroopassa kohtaavat tällä hetkellä uusnationalistiset ideaalit ja monikulttuuriset realiteetit. Kohtaaminen saa eri maissa erilaisia muotoja ja saman yhteiskunnan sisälläkin yhteentörmäys oletusten ja ideaalien sekä todellisuuden välillä on moniulotteinen. Nostalginen kaipuu yhtenäiskulttuuriin ja muuten menneisiin aikoihin on kuitenkin selvästi vahvistunut.
Uusnationalismin ja maahanmuuttokritiikin vastustajat niputtavat usein fasismin ja rasismin alle sellaisiakin ilmiöitä ja keskustelunavauksia, jotka mahtuvat avoimen demokratian keskustelukulttuuriin, jossa vallitsevien olojen ja yhteiskunnallisten päätösten kritiikki on sallittua. Samalla on myönnettävä, että tämän päivän Euroopassa esiintyy jälleen todellista fasismia. Fasismilla tarkoitan sellaista ajattelu- ja toimintatapaa, joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa, sen mikä on sen kannattajien mielestä erilaista, vihollinen.
Sellainen monikulttuurisuuden kritisointi, johon liittyy halu ryhtyä myös sanoista tekoihin etnisen, kielellisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden palauttamiseksi, on fasistista. Tie tuohon unelmaan kulkee vain ihmisten ja yhteisöjen perusvapauksien ja -oikeuksien rajoittamisen, viime kädessä poliittisen väkivallan kautta. Poliittisella johdolla ja viranomaisilla on haastava mutta tärkeä tehtävä erottaa fasistinen uusnationalismi sellaisesta monikulttuurisuuden ja multikulturalismin arvostelusta, jota voidaan pitää oikeutettuna. Esimerkiksi viimeaikainen keskustelu katupartioiden sallimisesta tai kieltämisestä on osoittautunut tämän rajanvedon tarpeellisuuden.
Äärimmäisen nationalismin lisäksi fasismia ilmenee nykyään myös radikaalin islamin jyrkimmissä muodoissa. Väkivaltaisista uskonnollisista liikkeistä ihmiskunnalla, kristinusko ja länsimainen sivilisaatio mukaan lukien, on paljon epämieluisaa historiallista kokemusta. Näitä kokemuksia ja muita radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden menestymisen ja hiipumisen edellytyksistä kertovia tietoja pitäisi nyt osata hyödyntää, jotta Euroopassa esiintyvästä islamista kyettäisiin tunnistamaan oikeusvaltiota aidosti uhkaavat muodot.
Isis edustaa fasistista uskonnollisuutta konkreettisesti, ja sen poliittinen ja sotilaallinen vastustaminen on täysin ymmärrettävää. Tässä sodankäynnissä ei kuitenkaan saisi unohtaa sitä, että islamilainen puritanismi tai fundamentalismi on yhtäältä Isisiä laajempi ilmiö, toisaalta sekin on paljon pienempi kuin maailman tai Euroopan muslimiväestö arjen uskonnollisine arvoineen ja käytäntöineen. Laajempia kokonaisuuksia ajattelematon Isisin vastustaminen voi tuottaa sen kukistamisen jälkeen vain entistä vahvemman ja leppymättömämmän vihollisen.
Länsimaiden arvoihin asettuvan eurooppalaisen islamin rakentuminen on yksi lähivuosikymmenten suurista kysymyksistä. Todellisuudessa tätä sopeutumista myös koko ajan tapahtuu, ja asteittain löytyy toimivia tapoja elää muslimina moniarvoisessa yhteiskunnassa. Länsimaisten arvojen ja islamilaisen uskonnollisuuden yhdistäminen toisiinsa ei ole mahdotonta. Se, kuinka hyvin tämän uskontokunnan edustajat kokevat tulevansa hyväksytyiksi uusissa asuinmaissaan, vaikuttaa suuresti tähän kehitykseen sekä radikaalin islamin kannatuspohjan säilymiseen.
Keskustelu islamista Euroopassa jättää tällä hetkellä varjoonsa monet muut monikulttuurisuuteen liittyvät tärkeät kysymykset, joille myös pitäisi riittää huomiota. Monimutkaisen superdiversiteetin olosuhteissa kaikkea sitä perinteistä, joka liitetään nostalgiseen kansallisvaltioon tai vaikkapa suomalaisuuteen, ei mitenkään voida säilyttää. Toisaalta se ei myöskään tarkoita, että kaikista traditioista pitäisi luopua esimerkiksi kulttuuristen ja uskonnollisten vapauksien ja oikeuksien nimissä.
Kouristuksenomaisesta kiistelystä kaiken säilyttämisen ja kaikesta luopumisen välillä pitäisi päästä rakentamaan uusia kansallisia identiteettejä ja perinteitä. Tarvitaan sellaisia itsekäsityksiä ja uusia traditioita, jotka kykenevät ottamaan huomioon väestöjen etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden sekä ylläpitämään riittävää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kansakuntien rakennusprojektit eivät ole vielä päättyneet. Kansallisen identiteetin luominen, yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpito ja vahvistaminen sekä erilaisuuden poliittinen organisointi on jatkuva prosessi.
Nykyisenkaltaisissa olosuhteissa on myös selvä, että kaikilla ei voi olla kaikkia oikeuksia. Perustavat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, myös rikollisille – jopa terroristeille. Arjen käytäntöihin ei kuitenkaan voida tehdä loputtomasti poikkeamia kulttuuristen oikeuksien nojalla, eikä julkinen valta voi aktiivisesti tukea kaikkien kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa pitäisi käydä kunnollista ja maltillista keskustelua siitä, minkälaista multikulturalismia niissä halutaan pitkäjänteisesti harjoittaa.
Lopuksi
Tulevan kehityksen ennakointi on siis juuri tällä hetkellä perin vaikeata. Lisäksi ainakin lähitulevaisuuden suhteen on vaikea olla kovin optimistinen. Sellaisen tutkija-kansalaisen, joka uskoo rauhallisen, todellisuudentajuisen ja tietoperusteisen demokraattisen päätöksenteon siunauksellisuuteen ja joka kannattaa rajoiltaan mahdollisimman avointa, poliittisilta arvoiltaan vapaamielistä ja kulttuurisessa mielessä suvaitsevaista yhteiskuntaa, mieli on viime aikoina ollut usein maassa.
Monella osa-alueella viime aikojen tapahtumat ovat olleet varsin ikäviä, ja odotettavissa oleva kehitys näyttäisi olevan useimmissa skenaarioissa perussävyltään ennemmin kielteistä kuin myönteistä. Erilaisiin haasteisiin juuri nyt tarjottavat vaihtoehdot ovat usein joko vapauksia ja oikeuksia rajoittavia kuin niitä lisääviä tai vaihtoehtoisesti toivottoman idealistisia ja pinnallisia.
Kaikista synkimmät skenaariotkin voivat toteutua. Muistuttaakseni itseäni siitä, että kaikki on ikävä kyllä mahdollista, palaan aika ajoin lukemaan esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan vuonna 1935 julkaiseman Huomisen varjoissa -teoksen pahaenteisia alkusanoja:
Elämme vimmaisessa maailmassa, ja tiedämme sen. Kukaan ei yllättyisi, jos mielettömyys yhtäkkiä puhkeaisi raivoksi, jonka jälkeen tämä eurooppalaisuusparka jäisi jäljelle mykistyneenä ja tyrmistyneenä, moottorit yhä käynnissä ja liput liehuen, mutta henkensä menettäneenä. (Huizinga 1935, [9])
Lohtua ja toivon kipinää voi kuitenkin hakea siitä, että mitä tahansa lähitulevaisuudessa tapahtuukin, on yhtä lailla todennäköistä että jossain vaiheessa järki, maltti ja asioiden kokeminen yhteisiksi palaavat yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Tällöin toivottavasti myös ihmisten globaali liikkuvuus hyväksytään normaalitilana, jota opitaan toimivalla tavalla säätelemään, yhteiskunnat löytävät oman tapansa yhdistää monikulttuurisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ja ihmiset puolestaan ymmärtävät, että ainoa mahdollinen tapaa elää tässä maailmassa on elää yhdessä, keskinäistä eroistamme huolimatta.
Lähteet
Aallas, Esa (1991): Somalishokki. Suomen pakolaisavun julkaisusarja 2. Suomen pakolaisapu, Helsinki.
Aalto, Maria, Larja, Liisa & Liebkind, Karmela (2010). Syrjintä työhönottotilanteissa – tutkimuskatsaus. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.
Banulescu-Bogdan, Natalia & Fratzke, Susan (2015): Europe’s Migration Crisis in Context: Why Now and What Next? Migration Information Source September 24, 2015. Saatavilla: http://www.migrationpolicy.org/article/europe-migration-crisis-context-why-now-and-what-next. Luettu 12.1.2016.
Bauman, Zygmunt (2015): The Messengers of Globalization. Eutopia Magazine 7.10.2015. Saatavilla http://eutopiamagazine.eu/en/zygmunt-bauman/issue/messengers-globalisation. Luettu 12.1.2016.
Borkert, Maren, Bosswick, Wolfgang, Heckmann, Friedrich & Lüken-Klaβen, Doris (2007): Local integration policies for migrants in Europe. European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions, Dublin. Saatavilla: http://www.eurofound.europa.eu/sites/default/files/ef_files/pubdocs/2006/31/en/1/ef0631en.pdf. Luettu 12.1.2015.
Cantle, Ted (2012): Interculturalism: The New Era of Cohesion and Diversity. Palgrave Macmillan, London.
Castles, Stephen & Miller, Mark J. (2009): The Age of Migration. International Population Movements in the Modern World. Fourth Edition, Revised and Updated. The Guilford Press, New York & London.
Dagens Nyheter (2016): Danskt nätverk redo att smuggla flyktingar. Saatavilla: http://www.dn.se/nyheter/varlden/danskt-natverk-redo-att-smuggla-flyktingar/. Luettu 12.1.2016.
De Volkskrant (2015): Zijlstra: geen wereldwijd recht op asiel (Martin Sommer, Jeroen Visser). Saatavilla: http://www.volkskrant.nl/politiek/zijlstra-geen-wereldwijd-recht-op-asiel~a4210700/. Luettu 12.1.2016.
Di Nicola, Andrea & Musumeci, Giampaolo (2015). Kuoleman matkatoimisto. Ammattina ihmissalakuljetus. Art House, Helsinki.
Die Welt (2016). 1054 Strafanzeigen nach Übergriffen von Köln. Saatavilla: http://www.welt.de/politik/deutschland/article152018368/1054-Strafanzeigen-nach-Uebergriffen-von-Koeln.html. Luettu 18.2.2016.
Eronen, Antti, Härmälä, Valtteri, Jauhiainen, Signe, Karikallio, Hanna, Karinen, Risto, Kosunen, Antti, Laamanen, Jani-Petri & Lahtinen, Markus (2014): Maahanmuuttajien työllistyminen. Taustatekijät, työnhaku ja työvoimapalvelut. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, Työ ja yrittäjyys 6/2014. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.
Glenny, Misha (2015): The Refugee Crisis Has Produced One Winner: Organized Crime. The New York Times 20.7.2015. Saatavilla: http://www.nytimes.com/2015/09/21/opinion/the-refugee-crisis-has-produced-one-winner-organized-crime.html?_r=2. Luettu 12.1.2016.
Gruijter Marjan de, Smits van Waesberghe, Eliane & Boutellier, Hans (2010): “Een vreemde in eigen land”. Boze autochtone burgers over nieuwe Nederlanders en de overheid. Amsterdam University Press, Amsterdam.
Helsingin Sanomat (2016). Professorit arvostelevat Niinistön puhetta: ”Ei sovi Suomen paikkaan kansainvälisessä yhteisössä. Saatavilla: http://www.hs.fi/kotimaa/a1454565376249, luettu 18.2.2016.
Hobsbawm, Eric (1993). Nations and Nationalism since 1780. Programme, Myth, Reeality. Cambridge University Press, Cambridge.
Huizinga, Johan (1935): In de schaduwen van morgen. Een diagnose van het geestelijke lijden van onzen tijd. H.B. Tjeenk Willink & Zoon, Haarlem.
Kantola, Anu, Auvinen, Juha, Härkönen, Riikka, Lahti, Vesa-Matti, Pohjolainen, Anna-Elina & Sipola, Simo (2002): Maailman tila ja Suomi. Gaudeamus, Helsinki.
Kraus, Peter (2011): The Politics of Complex Diversity: A European Perspective. Ethnicities 12: 3, s. 3–25.
Kymlicka, Will (1995): Multicultural Citizenship. A Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.
Kymlicka, Will (2009): Multicultural Odysseus: Navigating the New International Politics of Diversity. Oxford University Press, Oxford.
Kymlicka, Will (2012): Multiculturalism: Success, Failure, and the Future. Washington: Migration Policy Institute, 2012. Saatavilla: Http://www.migrationpolicy.org/pubs/Multiculturalism.pdf. Luettu 12.1.2016.
Larja, Liisa, Warius, Johanna, Sundbäck, Liselott, Liebkind, Karmela, Kandolin, Irja & Jasinskaja-Lahti, Inga (2012): Discrimination in the Finnish Labor Market. An Overview and a Field Experiment on Recruitment. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.
Malik, Kenan (2016): Monikulttuurisuus. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.
Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (2013): Muuttajat: kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus, Helsinki.
Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva & Saxén Niklas (20xx): Suomen somalit. Into Kustannus, Helsinki.
OECD (2015a): International Migration Outlook 2015. OECD, Paris.
OECD (2015b): Is this humanitarian migration crisis different? Migration Policy Debates No 7 September 2015. OECD, Paris. Saatavilla: http://www.oecd.org/migration/Is-this-refugee-crisis-different.pdf. Luettu 12.1.2016.
OECD/European Union (2015c): Indicators of Immigrant Integration 2015: Settling in. OECD, Paris.
Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (2005): Nationalismit. WSOY, Helsinki.
Sams, Anni & Sorjanen, Anna-Maija (2014): Severe forms of Labour Exploitation Supporting victims of severe forms of labour exploitation in having access to justice in EU Member States. Social Fieldwork Research (FRANET), Suomen maaraportti. Ihmisoikeusliitto, Helsinki. Saatavilla: http://fra.europa.eu/sites/default/files/fra_uploads/severe-labour-exploitation-country_fi.pdf. Luettu 12.1.2016.
Sarvimäki, Matti (2010): Maahanmuuton taloustiede. Lyhyt Johdatus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3, 253-270.
Saukkonen, Pasi (2007): Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, Helsinki.
Saukkonen, Pasi (2010): Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Cuporen julkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.
Saukkonen, Pasi (2013a): Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus, Helsinki.
Saukkonen, Pasi (2013b) Monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka Pohjois-Euroopassa. Cuporen verkkojulkaisuja 19. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Helsinki.
Seeger, M. W., Sellnow, T. L., Ulmer, R. R. (1998): Communication, organization, and crisis. Communication Yearbook 21: s. 231–275.
Söderling, Ismo (1991): Miksi ovet ei aukene heille – multikulturaalinen ja ihmisoikeudellinen näkökulma maahanmuuttopolitiikkaan. Oikeus 4, 303–313.
Söderling, Ismo (2001: Siirtolaisuus väestöllisenä resurssina – Suomi eurooppalaisessa kontekstissa. Teoksessa ”Once a jolly swagman…” Essays on migration in honour of Olavi Koivukangas on his 60th birthday. Vammalan kirjapaino Oy, Vammala.
Sydsvenskan (2015): Så blev flyktingkrisen en svensk beredskapskatastrof (Erik Magnusson). Sydsvenskan 26.12.2015. Saatavilla: http://www.sydsvenskan.se/sverige/sa-blev-flyktingkrisen-en-svensk-beredskapskatastrof/. Luettu 12.1.2016.
Treibel, Annette (2015): Integriert euch! Plädoyer für ein selbstbewusstes Einwanderungsland. Campus Verlag, Frankfurt/New York.
Vertovec, Steven (2009): Transnationalism. Routledge, London.
[1] Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähdeviitteitä säästeliäästi. Useita esseessä mainituista asioista olen käsitellyt yksityiskohtaisemmin tekstissä mainituissa teoksissani, joista löytyvät myös tarkemmat lähteet. Viime aikojen kehityksen suhteen nojaan etupäässä eri viestimistä saatuihin tietoihin. Kiitän Ismo Söderingiä ja Anu Yijälää arvokkaista kommentesta artikkelin käsikirjoitukseen. Kaikista jäljelle jääneistä virheistä, puutteista ja virhetulkinnoista kannan itse vastuun.
[2] Vuonna 1991 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan noin 1500 somalinkieliseksi rekisteröitynyttä. Määrä on sittemmin kasvanut melko tasaisesti maahanmuuton ja syntyvyyden seurauksena. Vuonna 2014 Suomessa oli vajaa 17 000 somalinkielistä.
[3] Alkuperäinen muotoilu teoksessa Siamo italiani – Die Italiener. Gespräche mit italienischen Arbeitern in der Schweiz: ”Man hat Arbeitskräfte gerufen, und es kommen Menschen.”
[4] Tosin Euroopan ulkopuolella rajoja vedettiin usein kielellisistä, kulttuurisista tai kansallisista yhteisöistä piittaamattomasti, ja joiltain osin monet nykyiset kansainväliset konfliktit ovat seurausta tästä välinpitämättömyydestä.
[5] Merkelin alkuperäinen muotoilu hänen pitämässään puheessa Potsdamissa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert”.-
[6] Tuoreimpien tietojen mukaan Kölnin tapahtumista syytetyistä vain harvoilla oli itse asiassa turvapaikanhakijatausta (Die Welt 10.2.2016).
[7] Ks. esim. http://data.unhcr.org/mediterranean/regional.php; https://publications.iom.int/system/files/pdf/fataljourneys_countingtheuncounted.pdf.
[8] Alkuperäisteksti. ”Det finns ett annat Sverige. Ett parallellt samhälle i skuggan av vårt. Här lever människor som packar vår mat, lagar våra bilar och städar på stora hotellkedjor – under usla villkor. I DN:s granskning berättar vi om människor som du möter varje dag, men som du sällan ser.” Artikkelit löytyvät Dagens Nyheterin kotisivulta, osoitteesta http://fokus.dn.se/de-osynliga-start/. Luettu 12.1.2016.
[9] Lainaus alkuperäisellä kielellä: ”Wij leven in een bezeten wereld. En wij weten het. Het zou voor niemand onverwacht komen, als de waanzin eensklaps uitbrak in een razernij, waaruit deze arme Europeesche menschheid achterbleef in verstomping en verdwazing, de motoren nog draaiende en de vlaggen nog wapperende, maar de geest geweken.”
pasisaukkonen 