National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

  • the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
  • a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
  • the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Mainokset

Paikallisuudessa politiikan tulevaisuus?

Poliittiset järjestelmät ja kulttuurit ovat olleet murroksessa viime vuosikymmeninä. Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet, osin hyvin dramaattisesti. Uusia poliittisia liikkeitä ja puolueita on syntynyt ja saavuttanut menestystä, monet perinteiset toimijat ovat romahtaneet. Osa uusista puolueista on esittänyt radikaaleja muutoksia poliittisiin järjestelmiin ja toimintatapoihin sekä politiikan sisältöön. Yhteiskunnissa ilmenee monenlaista tyytymättömyyttä sekä kyynisyyttä ja jopa katkeruutta suhteessa puolueisiin ja poliitikoihin. Monille kansanvaltaisten valtioiden kansalaisille demokratia ei enää olekaan itseisarvo, jota on ensisijaisesti puolustettava.

Juuri mikään Euroopan maa ei ole ollut immuuni näille muutoksille, mutta harvassa maassa on tapahtunut niin paljon niin kiinnostavia asioita niin lyhyessä ajassa kuin Alankomaissa. Toisen maailmansodan jälkeen Alankomaat tunnettiin politiikan tutkimuksen piirissä outona tapauksena, jossa yhteiskunnan uskonnollis-ideologis-elämänkatsomuksellinen jakautuneisuus yhdistyi vakaaseen ja menestykselliseen demokratiaan. Myöhemmin amerikkalaistunut tutkija Arend Lijphart kehitti tämän mysteerin ratkaisemisen yhteydessä konsosiationalismin nimellä kulkevan moniarvoisen demokratian mallin. Siihen kannattaa yhä perehtyä, jos esimerkiksi monikulttuurisen yhteiskunnan poliittiset haasteet kiinnostavat.

Alankomaiden poliittiselle vakaudelle tuli yhtäkkinen ja varsin odottamaton loppu vuosituhannen taitteessa. Kahdenkymmenen viime vuoden sisään mahtuu kahdeksan hallitusta, joista vain harvat ovat pysyneet pystyssä seuraaviin vaaleihin saakka. Jotkin niistä ovat olleet hyvin lyhytikäisiä. Nykyistä edeltävä hallitus, pääministeri Mark Rutten toinen, roikkui äärimmäisen ohuen langan varassa. Siitä tuli kuitenkin Alankomaiden sodanjälkeisen historian pitkäaikaisin hallitus, koska kevään 2017 vaalien jälkeen seuraavan hallituksen, Rutten kolmannen, muodostaminen kesti niin kauan. Nykyisellä hallituksella on parlamentin alahuoneessa vain yhden paikan enemmistö, vaikka siihen kuuluu neljä puoluetta.

Taustalla vaikuttavat muutokset puoluekentässä ja vaalikannatuksessa. Alankomaissa on suhteellinen vaalitapa, ja parlamentissa edustettuja puolueita on perinteisesti ollut paljon. Kevään 2017 vaaleissa parlamentin alahuoneeseen (Tweede kamer) sai kansanedustajia 13 puoluetta. Perinteisesti suurimpien puolueiden kannatusta ja yhteenlaskettua paikkamäärää ovat syöneet vihreä vasemmisto Groen Links, 1990-luvulla esiin nousseet varttuneen väen puolueet (AOV, Unie 55+, myöhemmin 50Plus), populistiset tai radikaalioikeistolaiset puolueet sekä erilaiset yhden asian liikkeet ja puolueet kuten eläintensuojelupuolue Partij voor de Dieren. Kannatussiirtymät vaaleissa ovat paikoin olleet hyvin suuria. Viime parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraattien kansanedustajien määrä romahti 38:sta yhdeksään.

Vuoden 2002 vaaleissa menestyi erinomaisesti populistipoliitikko Pim Fortuynin LPF-puolue (Lijst Pim Fortuyn), joka sai 17 prosenttia äänistä. Fortuyn esitti paitsi tavanomaisesta huomattavasti poikkeavia muutoksia politiikkaan myös erottui valtavirrasta värikkäällä esiintymisellään. Hänet kuitenkin murhattiin juuri ennen vaaleja, eikä puolue pysynyt pitkään pystyssä ilman karismaattista johtajaansa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen sekä etenkin islamiin Alankomaissa kriittisesti suhtautuvien äänestäjien kannatuksen on vuoden 2006 vaaleista lähtien onnistunut mobilisoimaan parhaiten Geert Wildersin Vapauspuolue (PVV). Jyrkillä mielipiteillään Wilders on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Alankomaiden politiikassa on tapahtunut paikallistasolla. Paikallispuolueilla (lokalo’s) on historiallisesti ollut vahva rooli etenkin maan eteläisissä maakunnissa. Brabantissa ja Limburgissa alueen katolinen valtapuolue KVP antoi paikallisille toimijoille paljon tilaa kunnallisvaaleissa. 1990-luvulta lähtien paikallispuolueet ovat kuitenkin lyöneet läpi myös maanlaajuisesti. Vuoden 2014 kuntavaaleissa paikallispuolueiden yhteenlaskettu prosenttiosuus oli jo 28 prosenttia, ja maaliskuussa 2018 jopa kolmannes äänestäjistä antoi äänensä paikkakuntansa paikallispuolueelle. Vaalien toiseksi ja kolmanneksi suurimmilla puolueilla Alankomaiden kristillisdemokraateilla (CDA) ja oikeistoliberaaleilla (VVD) kannatus jäi valtakunnallisesti vain 13,5 ja 13,3 prosenttiin.

Paikallispuolueesta tuli kunnan- tai kaupunginvaltuuston suurin puolue hyvin suuressa osassa maan 380 kunnasta, joista kaikissa ei kuntaliitosten vuoksi tänä keväänä äänestetty. Näiden joukossa ovat kaksi suurta kaupunkia. Rotterdamissa Leefbaar Rotterdam -valtuustoryhmä on ollut suurin tai toiseksi suurin valtuustoryhmä jo vuodesta 2002 lähtien, ja nyt se pienestä vaalitappiosta huolimatta säilytti vuonna 2014 saavuttamansa aseman suurimpana puolueena. Hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa Richard de Mosin poliittinen ryhmittymä Groep de Mos nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Paikallispuolueesta tuli suurin myös esimerkiksi Tilburgissa, sen sijaan Amsterdamissa ja Utrechtissa ympäristöpuolue Groen Links onnistui saamaan ensimmäistä kertaa muita puolueita enemmän valtuustopaikkoja.

Paikallispuolueet muodostavat kirjavan kokonaisuuden, jonka sisälle mahtuu hyvin erilaisia näkemyksiä, organisoitumistapoja ja johtavia persoonallisuuksia. Osa puolueista käyttää samankaltaisia nimiä ilman että puolueilla välttämättä on kovin paljon yhteistä tai yhteistoimintaa. Tällaisia ovat etenkin Gemeentebelangen (Paikalliset intressit), Leefbaarpartijen[1] sekä Stadspartijen (kaupunkipuolueet). Suuri osa puolueista ja niiden kannattajista sijoittuu poliittisilla arvokartoilla enemmän oikealle talouspoliittisissa kysymyksissä ja konservatiivisemmalle puolelle kulttuurisissa kysymyksissä, mutta mukaan mahtuu myös vasemmistolaisia ja arvoliberaaleja paikallispuolueita ja niiden äänestäjiä. Jotkin paikallispuolueet ovat selvästi populistisia, mutta osa niistä on jo juurtunut vakiintuneeksi osaksi paikallista päätöksentekoa.

Vaalien jälkeisissä analyyseissä on etsitty syitä paikallispuolueiden menestykselle. Tällaisena on pidetty esimerkiksi äänestäjien turhautuneisuutta perinteisten puolueiden kykyyn ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia ja kuunnella äänestäjiä. Parin vuoden takaisessa äänestäjätutkimuksessa osoittautui, että paikallispuolueiden äänestäjät ovat keskimääräistä useammin alemman koulutus- ja tulotason henkilöitä, joilla on heikosti luottamusta politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan. Vaalipäivän jälkeisenä aamuna minua Suomen suurlähetystöön Haagissa kuljettanut taksikuski, jonka kanssa minulla ehti olla mielenkiintoinen keskustelu vaalituloksesta ja sen taustoista, istui erittäin hyvin tähän äänestäjäkategoriaan. Hänelle paikallispuolue tarjosi vaihtoehdon, mahdollisuuden protestoida vakiintunutta politiikkaa vastaan.

Paikallispuolueet näyttäytyvät usein myös tavallisten ihmisten paikallisten etujen ja intressien puolustajana ja ylhäältä alas suuntautuvan käskyvallan urhoollisina vastustajina. Myös Alankomaissa hallintoa ja palveluja on viime aikoina keskitetty, ja tämä on tarjonnut hyvän mahdollisuuden mobilisoida äänestäjiä vastustamaan tätä kehitystä ja puolustamaan lähipalveluja ja mahdollisuutta vaikuttaa omalla alueella tapahtuviin ratkaisuihin. Osa paikallispuolueista vastustaa Alankomaiden valtion liialliseksi koettua puuttumista paikallisiin asioihin, mutta osa niistä ammentaa voimansa kunnan tai kaupungin jonkin osan koetusta heitteille jätöstä tai kaltoin kohtelusta. Kuntaliitokset tai niiden uhka ovat monen paikallispuolueen taustalla.

Paikalliset puolueet kykenevät omilla alueillaan myös keskittymään valtakunnallisia puolueita paremmin juuri tällä paikkakunnalla ilmeneviin haasteisiin ja ongelmiin, eikä niiden tarvitse ottaa jatkuvasti huomioon poliittisten linjaustensa valtakunnallisia vaikutuksia. Ne kykenevät usein saavuttamaan suoran kontaktin äänestäjäkunnan kanssa. Suurten puolueiden menestyneimmät paikalliset poliitikot ovat usein mukana myös maakunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa ja harvoin tavoitettavissa. Sen sijaan paikallispuolueiden puolueiden poliitikot keskittyvät olemaan läsnä nimenomaan paikkakuntansa arjessa. Paikallispuolueiden ehdokkaat ovat paikallisesti erittäin hyvin tunnettuja, vaikka heistä tuskin tiedetään kuntarajojen ulkopuolella. Kun välimatkan äänestäjän ja valtiollisen poliitikon välillä koetaan kasvaneen, juuri tämä kokemus edesauttaa puolestaan ihmisiä lähelle tulevaa taitavaa paikallispuoluetta ja sen poliitikkoja.

Osa paikallispuolueiden kannatuksesta on epäilemättä seurausta politiikkaa yleensä ja vakiintuneita poliittisia toimijoita erityisesti kohtaan suuntautuvasta protestista. Viime vaaleissa oli kuitenkin ilmeistä, että osa voitosta on tulkittavissa palkinnoksi hyvin tehdystä työstä. Monissa kunnissa ja kaupungeissa paikallispuolueet olivat jo jonkin aikaa osallistuneet päätöksentekoon. Joissain tapauksissa niillä on viime vaalikaudella ollut vahva asema, jonka ne ovat äänestäjien silmissä käyttäneet onnistuneesti edistämällä tärkeiksi katsomiaan asioita ja puolustamalla paikallisia etuja. Kun kysyin taksikuskiltani, eikö paikallispuolueiden voitto tuo valtuustoihin liikaa poliittisesti kokemattomia ja taitamattomia ihmisiä, hän vastasi, protestiäänestämistään tarkentaen ja syventäen, että monessa kunnassa nimenomaan paikallispuolueiden ihmiset tuntevat oman paikkakuntansa asiat ja niistä päättämisen.

Alankomaiden kunnallisvaalien vaalitulos tuottaa moniin kuntiin ja kaupunkeihin suuria poliittisia haasteita. Tämä johtuu etenkin siitä, että Alankomaiden jo ennestään hyvin pluralistisen politiikan fragmentoituminen jatkui vahvasti näissä vaaleissa. Vuoden 2017 parlamenttivaaleissa sekä vuoden 2018 kunnallisvaaleissa menestyivät aikaisemmin mainittujen lisäksi myös (etenkin turkkilaistaustaista) maahanmuuttajaväestöä edustava DENK ja uusnationalismin tuore nimi Demokratiafoorumi (Forum voor Demokratie). Rotterdamin ja Utrechtin kaupunginvaltuustoissa edustettuna olevien puolueiden määrä nousi kymmenestä kolmeentoista, ja Haagissa ryhmittymiä on jopa viisitoista. Leefbaar Rotterdamin osuus valtuustopaikoista on alle neljännes (11/45) ja Groep de Mosilla on Haagissa vain kahdeksan paikkaa 45:stä. Yhden valtuustopaikan ryhmittymiä on Haagissa kuusi, Amsterdamissa ja Rotterdamissa neljä. Vastaavia tilanteita löytyy suuresta osasta Alankomaiden kuntia, ja se tarkoittaa suuria vaikeuksia enemmistökoalitioiden muodostamiselle.

Vaikka äänestysprosentti jäi melko alas, 55 prosenttiin, se nousi hieman edellisistä paikallisvaaleista. Myös tämän voi tulkita siten, että äänestäjiä kiinnostavat paikalliset asiat omassa kunnassa tai kylässä tai asuma-alueella. NRC-lehden teettämän tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa paikallispuolueista korosti ohjelmissaan turvallisuuteen sekä ympäristöön ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyviä teemoja. Äänestystulos kertoo, että valtakunnallisten puolueiden ei läheskään aina katsottu osaavan tarjota uskottavia vastauksia näihin teemoihin liittyviin kysymyksiin. Vaikka on vaikea uskoa paikallispuolueiden nousuun suomalaisessa politiikassa lähiaikoina, Alankomaiden paikallispuolueiden menestyksestä voi esimerkiksi tästä syystä kannattaa ottaa oppia, kun pohditaan suomalaisen demokratian tulevaisuutta.

Lähteet

Kirjoitusta laadittaessa on käytetty hyväksi suurta määrää Alankomaiden tiedotusvälineiden raportointia vaaleista ja niissä esitettyjä tulkintoja vaalituloksesta sekä julkisia lähteitä vaalituloksesta. Jutussa esitetyt käsitykset paikallispuolueiden menestyksestä perustuvat suurelta osin seuraavaan artikkeliin:

Raalte, Jeroen van & Walsum, Sander van: Zo maakten de lokalo’s hun onstuitbare opmars in de gemeenteraadsverkiezingen. Volkskrant 24.3.2018

 

[1] Termiä Leefbaar on vaikea kääntää. Käsite sisältää ajatuksen paikkakunnan tekemisestä paremmaksi paikaksi elää. Leefbaar-liike alkoi kasvaa vuonna 1993 Hilversumista ja Utrechtista käsin. Vuonna 2002 Leefbaar Utrechtista tuli kaupunginvaltuuston suurin puolue. Vaikka poliittiset intressit vaihtelivat paikallisesti, yhteistä oli tyytymättömyys paikallista poliittista eliittiä tai establishmenttiä kohtaan. Pim Fortuyn aloitti poliittisen nousunsa Leefbaar Rotterdamista käsin, mutta häntä pidettiin liian radikaalina, minkä johdosta Fortuyn perusti oman puolueensa.

Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2018.pdf

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**

 

* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Alankomaiden vaaleista vielä

Ei, valemediasta ei ole kysymys. Mutta eurooppalaisten viestimien suhtautumista Alankomaiden vaaleihin ennen ja jälkeen ei voi kuin ihmetellä.

Houkutus oli tietenkin suuri. Ensin meidät shokeerasi Britannian Brexit-äänestys ja sitten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Alankomaiden parlamenttivaalien voitiin ajatelle tuottavan seuraavan kauhistuttavan jytkyn. Se osoittaisi suuntaa kehitykselle, jonka seuraavia vaiheita olisivat Ranskan presidentivaalit ja lopulta Saksan parlamenttivaalit. Jos Marine Le Pen valittaisiin presidentiksi ja Vaihtoehto Saksalle syrjäyttäisi Agnela Merkelin, Euroopalle koittaisivat lopun alun ajat.

Joskus luin jostain jutun, jossa mediaa kutsuttiin paniikkiteollisuudeksi, eikä tuo luonnehdinta ole sittemmin mielestäni poistunut. Halu tarttua kauhistuttaviin skenaarioihin ja paisutella pienet ikävät asiat suuriksi ja kammottaviksi tuottaa toisinaan hyvin omituisia ilmiöitä. Niin kuin nyt: vapaamielinen lehdistö ei varmasti suurimmaksi osaksi toivonut Geert Wildersin ja hänen Vapauspuolueensa voittoa, mutta silti hänen voittonsa mahdollisuudesta otettiin kaikki ilo irti.

Samalla unohdettiin monia asioita. Nyt ei oltu tekemässä ratkaisua Euroopan unionissa jäämisen tai siitä lähtemisen välillä, eikä myöskään oltu valitsemassa vaikutusvaltaista valtionpäämiestä. Kyse oli Alankomaiden parlamentin tärkeämmän puoliskon, toisen kamarin, vaalista. Vaalia käytiin monipuoluejärjestelmässä, jossa oli jo ennalta täysin selvää, että yksikään puolue ei voi muodostaa hallitusta yksin.

Geert Wildersin Vapauspuolueen kannatus ei myöskään missään vaiheessa ollut mielipidemittausten mukaan edes kahtakymmentäviittä prosenttia, ja vuoden 2016 aikana kannatus oli marraskuuta 2016 lukuun ottamatta laskusuunnassa. Jo varhain oli myös erittäin todennäköistä, että Wilders ei pääsisi voittaessaankaan seuraavaan hallitukseen. Ja oppositiosta käsin se oli puolestaan tukenut hallitusta, Mark Rutten ensimmäistä, jo aikaisemminkin.

Sitten koitti vaalituloksen julistaminen ja Kuuhun asti kuuluva yleiseurooppalainen helpotuksen huokaus. Wildersiä pidettiin häviäjänä – vaikka hänen puolueensa voitti selvästi edellisiin vaaleihin verrattuna. Mark Rutten oikeistoliberaalia puoluetta pidettiin voittajana – vaikka hänen puolueensa menetti paikkoja selvästi. Hallitusta rankaistiin kovalla kävellä: sosiaalidemokraatit melkein pyyhittiin poliittiselta kartalta ja Rutten puolue taitaa nyt olla parlamentaarisen demokratian kaikkien aikojen pienin suurin puolue.

Erikoisinta oli kuitenkin olla niin iloisia siitä, että Rutte voitti Wildersin, ja tehdä tästä sellainen tulkinta, että nyt pistettiin populismille stoppi. Oikeistoliberaalinen VVD-puolue ei koskaan ole ollut kovin vapaamielinen, ja erityisesti viime aikoina siitä on tullut entistä nationalistisempi, arvokonservatiivisempi ja maahanmuuttokriittisempi. Osana vaalikampanjaa julkistetussa ”kaikille alankomaalaisille” osoitetussa avoimessa kirjeessä Rutte antoihyvin selväsanaisesti ymmärtää: maassa maan tavalla tai maasta pois.

Äänensävy on myös muuttunut sellaiseksi, jolla kosiskellaan sanoisinko alempia kansankerroksia. Kun Rutte kommentoi kesällä Rotterdamissa mieltään osoittaneita ja kieltämättä osin huonosti käyttäytyneitä turkkilaistaustaisia mielenosoittajia, hän käytti ilmaisua ”pleur op”. Nettisanakirja antaa tälle käännöksen: suksi vittuun. Ellei kyse olisi Wildersin päävastustajaksi katsotusta henkilöstä, tuohtumus kohdistuisi varmaan ennen muuta häneen.

Ei ehkä olekaan liioittelua sanoa, että ”tappiostaan” huolimatta Geert Wilders on silti vaalien suurin voittaja. Tai oikeastaan niin, että Wildersin vaalivoitto jäi äänisaaliina mitattuna oletettua pienemmäksi juuri siksi, että hänen poliittinen agendansa on voittanut muissa puolueissa. Kristillisdemokraatit ovat pauhanneet yhteisistä arvoista ja normeista jo pitkään, ja jopa sosiaalidemokraatit puhuivat vaalikampanjassaan ”edistyksellisestä patriotismista”. Viimeksi mainittu todennäköisesti johti osaltaan siihen, että Alankomaiden ulkomaalaistaustaiset(kin) jättivät puolueen.

Alankomaista puhutaan aina vapaamielisenä maana, mutta olennaista on aina ollut nimenomaan arvopohjan monimuotoisuus ja kyky rakentaa yhteiseloa siitä huolimatta, että maassa asuvat ihmiset ovat ajatelleet monista asioista eri tavalla. Kun Hollannissa haikaillaan yhteisten arvojen ja normien perään, niin kaivataan takaisin menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Uusin parlamentti kolmenatoista puolueineen on hyvä osoitus väestön aatteellisesta, ideologisesta ja kulttuurisestakin kirjosta.

Maahanmuuttajien kotoutumisessa kaikki ei ole mennyt Alankomaissa nappiin, monilla nuorilla on suuria vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa ja islamilaisen elämäntavan ja länsimaisen yhteiskunnan välillä on paikoin kitkaa. Tie eteenpäin ongemien ratkaisemiseksi ei kuitenkaan löydy sieltä, missä suljetaan silmät todellisuudelta tai jossa tarvittaessa väkivalloin poistetaan yhteiskunnasta sen ikävät puolet.

Wildersin lisäksi myös laajemmin hollantilaisessa politiikassa on liu’uttu tähän suuntaan. Jos Alankomaat näyttää tässä asiassa tällaista suuntaa muulle Euroopalle, siitä ei ole mitään syytä iloita.

*

Asiasta enemmän kiinnostuneille voin suositella myös Demetrios G. Papademetrioun ja Natalia Banulescu-Bogdanin tuoretta kirjoitusta aiheesta.