Fasismista uusin silmin

Mitä on fasismi? Kesän rasismikeskustelun jälkeen tätäkin kannattaa vähän pohtia. Edessä olevan juridisen käsittelyn aikana fasismikeskustelusta voi tulla eipäs–juupas-väittelyä, joka ei hyödytä muuta kuin iltapäivälehtijournalismia.

Fasismin käsitettä kuitenkin tarvitaan demokratian ja vapaan yhteiskunnan puolustamiseksi. Sitä uhkaavat monet voimat, joista osaa voimme pitää fasistisina. Jotta puolustaminen on tehokasta, on tiedettävä tarkasti, kuka liberaalia demokratiaa oikein vastustaa, ja miten.

Historiallisesti fasismi on Italiassa maailmansotien välisenä aikana syntynyt nationalistinen totalitaristinen liike. Fasismin käsite liitettiin jo varhain myös saksalaiseen kansallissosialismiin sekä muihin tuon ajan äärioikeistolaisiin aatteisiin, ryhmittymiin ja toimintatapoihin.

Tämän päivän keskusteluissa fasismi liitetään pääsääntöisesti yhä siihen käsiteperheeseen, johon kuuluvat esimerkiksi äärioikeistolaisuus, kansalliskiihko, rasismi, natsismi ja arvokonservatismi. Uusnationalistisesta radikaalioikeistosta on tällöin fasismiin lyhyt matka.

Tässä keskustelussa fasismi/fasisti ovat silti vaarassa jäädä pinnallisiksi haukkumasanoiksi vailla sisällöllistä lisäarvoa. Fasismisyytöksellä voidaan tuomita, syytösten kohteet voivat loukkaantua. Fasismilla voisi kuitenkin olla enemmän analyyttista käyttöä hieman toisin ymmärrettynä.

Kesällä kommentoin rasismikeskustelua toivoen tarkkuutta rasismin käsitteen käyttöön. Jotta rasismia voidaan kitkeä tehokkaasti, sana kannattaisi mielestäni rajata tarkemmin kuin yleensä tehdään ja välttää niputtamasta sen alle liian erilaisia ilmiöitä.

Fasismin tapauksessakin käsitteellinen tarkkuus on tarpeen. Mutta nyt kuitenkin ennemmin laajentaisin kuin supistaisin sen käsitesisältöä. Kytkisin fasismin irti nationalismista ja oikeistolaisuudesta hakemalla sen takaa myös muihin poliittisiin liikkeisiin ja aatteisiin sisältyviä tavoitteita ja toimintatapoja.

Vuosia sitten nappasin joltakulta kollegalta seuraavan määritelmän: fasismia on ajattelu ja toiminta, jonka tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, se, mikä on sen kannattajien mielestä erilaista, vihollinen. Fasismi ei siedä omaa oppositiotaan.

Tällä tavalla ymmärrettynä meillä on nyt ja historiassa sekä oikeistolaista että vasemmistolaista fasismia, autoritaarista ja anarkistista fasismia, kristillistä, islamistista ja juutalaistakin fasismia. Se voi siis kohdistua sekä poliittisiin vastustajiin että kulttuurisesti erilaisiksi määriteltyihin.

Fasismilla on niin jyrkkiä kuin lievempiä muotoja. Jyrkän fasismin tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa tarvittaessa tuhoamalla. Väkivalta hyväksytään poliittisten tai kulttuuristen tavoitteiden saavuttamisen hyväksyttynä välineenä.

Demokratian näkökulmasta fasismi on vallankumouksellista, se pyrkii korvaamaan pluralistisen päätöksentekojärjestelmän sanelupolitiikalla, diktatuurilla. Kulttuurisen moninaisuuden näkökulmasta se on homogeenisuusajattelun äärimmäinen muoto.

Poliittisella tasolla jyrkkä fasismi ilmenee totalitaarisena järjestelmänä, joka tukahduttaa niin toisinajattelijat kuin muut yhteiskuntaan sopimattomaksi katsotut. Fasistisia valtioita ovat mielestäni ainakin Pohjois-Korea, Iran ja Talibanien johtama Afganistan.

Jyrkän ja järjestelmällisen fasismin lisäksi voidaan havaita lievempää tai enemmän aika-, paikka- ja tilannekohtaista fasistisuutta. Lievemmässä muodossa irtaudutaan väkivallasta politiikan saavuttamisen välineenä vetäytymättä itse radikaaleista tavoitteista.

Radikaalioikeistolaisista uusnationalistisista liikkeistä osaa voi kiistatta pitää fasistisina. ISIS on nähdäkseni fasistinen islamistinen liike. Jotkin länsieurooppalaiset äärivasemmistolaiset ryhmät olivat vielä eurooppalaisessa lähihistoriassa fasistisia.

”From the river to the sea” on fasistinen tavoite, ellei Palestiinaan jätetä tilaa juutalaisille elää. Toisaalta Israelissa on vaikutusvaltainen ja ainakin osin fasistinen äärioikeisto. Joku vuosi sitten Israelissa säädettiin mielestäni vaarallinen laki, joka määrittää maan juutalaisten valtioksi.

Myös ihmiset yksilöinä voivat olla fasistisia. Kannattaisi kuitenkin välttää kenenkään leimaamista persoonallisuudeltaan tai identiteetiltään fasistiseksi ilman vahvoja perusteluja. Huomio olisi parempi kiinnittää mahdollisesti fasistisiin sanoihin ja tekoihin.

Toisaalta fasismista omasta mielestään väärin perustein syytetty voisi tästä määrittelystä käsin rikosilmoituksen sijaan keskittyä puolustamaan itseään sisällöllisesti: irtautumalla selkeästi fasistisina pidettävistä näkemyksistä.

Suomalaisessakin yhteiskunnassa on sekä liikkeitä että poliitikkoja, joiden piiristä kuulee tässä yhteydessä ymmärretyllä tavalla fasistisia käsityksiä. Sellaisten kanssa täytyy olla varuillaan. Valtaan päästyään fasistit voivat muuttaa fasistiseksi koko yhteiskunnan.

Demokratia on haavoittuvainen poliittinen järjestelmä. Sen on siedettävä paljon itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, välttyäkseen itse luisumasta fasistiseen toimintaan. Jos fasismi määritellään kuten edellä esitän, tässä kohden kulkee kuitenkin perusteltu raja.

Muutamia vuosia sitten elokuvateatterin lippujonossa oli nuori punkkarityttö, jonka nahkatakin selkämyksessä luki isolla ja kuvalla tehostettuna: ”Murskatkaa fasismi!” Minusta se oli fasistinen vaatimus. Demokratiassa on toimittava toisin.

Fasismin vastustaminen edellyttää niin herkkyyttä kuin jämäkkyyttä. Ratkaisevat linjaerot kulkevat todennäköisesti radikaalisti ajattelevien liikkeiden sisällä. Fasistit niissä on tärkeätä tuomita, mieluummin mediassa ja politiikassa kuin oikeussalissa. Ei-fasistit kuuluvat demokratian sisäpuolelle myös silloin, kun heillä on jyrkkiä näkemyksiä.

Näistä asioista olen kirjoittanut myös muun muassa Vimmainen maailma -teoksessani (Siirtolaisuusinstituutti 2020). https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2020/03/j-35-isbn-978-952-7167-93-9-vimmainen-maailma.pdf

Irti rasismista, suomalaisuus uusiksi, ollaan ihmisiksi

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu rasismista enemmän kuin tuskin koskaan ennen. Tässä keskustelussa ei kuitenkaan juuri koskaan täsmennetä, mitä kukin rasismilla – tai siitä irtautumisella – tarkoittaa. Tämän vuoksi on suuri riski, että käynnissä oleva keskustelu enemmän sekoittaa kuin selventää, tai pahempaa, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos huonosti käy, me suomalaiset olemme asiasta entistä vähemmän yksimielisiä ja entistä eripuraisempia.

Avaan tässä kirjoituksessa ensiksi vähän omaan näkökulmaani rasismiin, tai siis käsitteen erilaisiin määritelmiin ja käyttötarkoituksiin. Toiseksi nostan esille asian, joka meinaa hukkua rasismikeskustelun alle, mutta jolla tämän päivän tilanteessa on vähintään yhtä paljon merkitystä. Tarkoitan suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä niin, että se vastaa kunnolla nykyisen Suomen väestöllisiä ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Kirjoituksen kolmannessa osassa käsittelen sitä, miksi ihmisten kutsuminen esineiksi tai eläimiksi on vakavampi asia kuin miltä se ensi vaikutelmalta näyttää.

Rasismin monet kasvot

Ellei rasismia määritellä kunnolla, toisia on liian helppo syyttää rasismista, ja rasismisyytöksen kohteiden on taas liian helppo puolustautua myös aiheelliselta arvostelulta. Rasismin käsite on viime vuosikymmeninä laventunut käsittelemään hyvin monenlaisia luokittelun, yleistämisen, arvottamisen, syrjinnän ja halveksunnan muotoja. Käsitteen taustalla on kuitenkin varsin tarkkarajainen määrittely, josta kiinni pitämisellä on yhä perustelunsa.

”Klassisessa” rasismissa ihmiset jaetaan ”rotuihin” heidän fysiologisten ominaisuuksiensa – etenkin ihonvärin – ja sen taustalla olevan kirjaimellisen polveutumisen tai syntyperän perusteella. Näin muodostuvat rodulliset luokat voidaan puolestaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen, joka ilmentää eri rotuihin kuuluvien taipumuksia, lahjakkuuksia ja käyttäytymistä. Yksilöllä ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa etäisyyttä rodulliseen kategoriaansa, vaan erilaisuus ja myös eriarvoisuus määräytyvät deterministisesti polveutumisesta ja fyysisistä eroista.

Ihmisten jakaminen valkoisiin ja mustiin, ja halveksiva suhtautuminen mustiin sekä heidän syrjintänsä ihonvärin perusteella on rasistista. Myös antisemitismin näen yhtenä rasismin ilmentymänä, kun sen kohteena on juutalaisuus etnisenä ryhmänä. Minusta rasismin käsite kannattaisi yhä rajata tähän tapaan. Ihonväriin ja etnisyyteen perustuva syrjintä on yhä todellisuutta, ja tämä rasismi tuottaa yhä vakavaa yksilöiden ja ryhmien ihmisoikeuksien polkemista. Sillä motivoidaan yhteiskuntajärjestykselle vaarallista poliittista toimintaa. Tätä fysiologista tai periytymisperustaista rasismia ei voi perustella millään järjellisellä argumentilla.

Rasismin uudempi muoto on korostanut fyysisten erojen lisäksi tai sijaan kulttuurieroja. Tässä ”kulttuurirasismissa” kulttuurit tulkitaan usein primordialistisesti, ikiaikaisiksi tai vähintään hyvin vanhoiksi ja melko muuttumattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka myös pitkälti määräävät yksilöiden käyttäytymistä ja taipumuksia. Kulttuurirasistinen determinismi on kuitenkin yleensä sikäli väljempää, että ihminen voi siirtyä kulttuurista toiseen, ja muutenkin useimmat ”kulttuurirasistit” myöntävät ainakin jonkinlaisen historiallisen muutoksen mahdollisuuden.

”Kulttuurirasistinen” perusasenne voi kuitenkin olla samankaltainen kuin ”klassisessa” rasismissa, tai jopa jyrkempi. Tällöin eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rauhanomaista yhdessä elämistä pidetään vaikeana tai mahdottomana. Joitain kulttuureja ja niiden jäseniä voidaan pitää kykenemättöminä demokratisoitumaan ja elämään nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen ja normien mukaisesti. Jotkut kutsuvat myös näistä syistä syrjittyjä tai halveksivan suhtautumisen kohteeksi joutuneita väestöryhmiä ”rodullistetuiksi”.

Myös kulttuurin – kuten uskonnon – perusteella tehty ihmisten ja ryhmien jakaminen jyrkkiin luokkiin ja paremmuusjärjestykseen asettaminen voi tuottaa perustavien ihmisoikeuksien loukkauksia. En silti itse kutsuisi tätä toimintaa ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa rasismiksi. Vapaassa yhteiskunnassa meillä tulee olla oikeus käydä kriittistä keskustelua myös kulttuurisista ajattelutavoista ja käyttäytymisilmiöistä ja niiden vaikutuksista yhteiskunnille ja näihin yhteisöihin kuuluville ihmisille. Lisäksi vaarana on, että tämäntyyppinen rasismin laventaminen vie huomiota pois ”klassista” rasismia vastaan käytävältä taistelulta.

Rasismi on julkisessa keskustelussa useimmiten ilmeneviä käsityksiä monimutkaisempaa myös toisella tavalla. Vakavasta syrjinnästä vain osa on suoraa, tietoista ja ihmisten välistä. Suuri osa siitä tapahtuu epäsuorasti ja monesti tiedostamattomasti, osin jopa vastentahtoisesti. Ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan sosiaaliset instituutiot voivat toimia epäoikeudenmukaisella tavalla. Tällöin erilaiset piilevät ja/tai tahattomat säännöt, normit, rutiinit, vakiintuneet suhtautumistavat tai käyttäytymismallit estävät eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä saavuttamasta yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia väestön enemmistön kanssa.

Vuonna 2022 ilmestyneessä Perussuomalaisten suomalaisuusohjelmassa mainitaan intersektionaalisesta feminismistä ja rakenteellisesta rasismista, että ”ne ovat yliopistomaailmassa syntyneitä poliittisia teorioita, joille on annettu tieteellisen tiedon asema”. Ohjelmassa jää tarkemmin määrittelemättä, mitä ”institutionaalisella rasismilla” tarkoitetaan. Jos se ymmärretään edellisessä kappaleessa määritellyllä tavalla, tämän tyyppisen syrjinnän ja kaltoin kohtelun monet muodot ovat tulleet tieteellisessä tutkimuksessa moneen kertaan todistetuksi, niin objektiivisina tosiseikkoina kuin subjektiivisina kokemuksina.

On kokonaan toinen asia, onko perusteltua ja hyödyllistä käyttää tässäkään tapauksessa rasismin käsitettä näiden epäoikeudenmukaisuuksien muotojen kuvaamiseen, analysointiin ja torjumiseen. Rasismi niin kuin sen itse ymmärrän, edellyttää tiettyä intentionaalisuutta, jota rakenteellisessa ja/tai institutionaalisessa syrjinnässä ei läheskään aina ole. Pitäisin siis rasismin käsitteen mielellään varsin tarkasti rajattuna. Tällöin sen esiintymistä voitaisiin tarkastella analyyttisesti, sitä voitaisiin tutkia empiirisesti ja puolueettomasti ja siitä voitaisiin käydä dialogia niin, että keskustelun osanottajilla on nykyistä paremmin yhteisesti jaettu yhteinen käsitys siitä, mistä puhutaan.

Sekä ”kulttuurirasismin” että ”epäsuoran rasismin” ja ”institutionaalisen rasismin” tapauksessa olisi parempi hyödyntää syrjinnän ja yhdenvertaisuuden yleistä käsitteistöä niitä kuhunkin tarpeeseen parhaiten soveltaen. Yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa on yhä tarpeen edistää ja rasismin lisäksi on tärkeätä vähentää ja torjua perusteetonta syrjintää. Tätä työtä varten meidän pitää pystyä myös kehittämään sanastoamme. Lopulta hyvin monimuotoisia ilmiöitä täytyy tarkastella riittävän eriytetysti, jotta kommunikaatio välillämme ei kaadu tahattomiin tai tahallisiin väärinymmärryksiin.

Mitä on suomalaisuus?

Tämä osuus kirjoituksestani on samalla avoin pyyntö kaikille suomalaisille puolueille perussuomalaisia lukuun ottamatta. Miksi ei perussuomalaisille? Siksi, että he ovat oman työnsä tehneet. Perussuomalaiset julkaisivat vuonna 2022 edellä mainitun suomalaisuusohjelman. Se sisältää melko selkeän määritelmän sille, miten he suomalaisuuden ymmärtävät, minkälaiset asiat suomalaisuutta uhkaavat ja miten sitä pitää puolustaa. Ohjelma on laadukkaasti tehty, mutta minusta sen viesti on väärä, jopa vahingollinen.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että muilla puolueilla ei ole esittää asiasta omia näkemyksiään. Tämä suomalaisuuskeskustelun monipolisointi on epäilemättä yksi syy perussuomalaisten laajaan kannatukseen. Vielä ankarammin sanottuna, on osittain suomalaisen politiikan valtavirran vika, että uusnationalistisella nostalgialla on niin paljon kannatusta. Sen sisältämille epärealistisille ja jopa haitallisille näkemyksille ei ole ollut kilpailijoita, ja ihmisillä on tarve tietää, missä ollaan ja minne mennään. Huonokin vastaus on parempi kuin ei vastausta ollenkaan.

Siksi jokaisen varteenotettavan suomalaisen puolueen pitäisi laatia oma ”suomalaisuusohjelmansa”. Sen täytyisi sisältää juuri nuo samat asiat kuin perussuomalaistenkin ohjelmassa eli vastaukset kysymyksiin 1) mistä tämän päivän suomalaisuus koostuu, 2) minkälaisia uhkatekijöitä tähän suomalaisuuteen kohdistuu ja 3) mitä suomalaisuuden puolustamiseksi pitää tehdä. Kuten tämä kesä on osoittanut, aikaa ei ole tuhlattavaksi.

Jokainen kansakunta tarvitsee itsekäsityksen, identiteetin, joka sekä yhdistää siihen kuuluvia että erottaa kansakunnan jäseniä muista. Itsekäsitys ylläpitää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tätä identifikaatiota tarvitaan puolestaan niin pienempään (kuten verotus) kuin suurempaan (kuten sotilaallinen puolustus) uhrivalmiuteen. Ilman kokemusta yhteen kuulumisesta kansakunta toimii huonosti normaalioloissa ja on vaarassa hajota tai vajota puolustuskyvyttömyyteen kriisitilanteessa.

Käsitys suomalaisuudesta on tällainen itsekäsitys, ja moninaistuneessa yhteiskunnassa sen poliittinen määrittäminen on yhtä tärkeätä kuin vaikkapa puolueen talous- tai hyvinvointivaltiopoliittiset näkemykset. Kysymys on edellytysten luomisesta sille, että yhteiskunta toimii mahdollisimman sujuvasti ja tehokkaasti ja että se selviää yhdessä myös vaikeista ajoista. Ajanmukainen kansallinen identiteetti on aina ollut kansakuntien kohtalonkysymys, eikä tänään ole toisin. 1800-luvulla luotu käsitys suomalaisesta kansakunnasta ei kuitenkaan toimi tämän päivän olosuhteissa.

Suuri vaara on nimenomaan siinä, että suuret osat väestöstä ja yhteiskunnasta jätetään kansakunnan marginaaliin tai jopa hylätään sen ulkopuolella. Tämä ulossulkeminen ei välttämättä ole rasistista, mutta toki se voi olla sitäkin. Marginaaliin joutuminen on monille vähemmistöille tuttua, ja monet niihin kuuluvista ovat oppineet sietämään sitä, että heitä – esimerkiksi saamelaisia, romaneja tai suomenruotsalaisia – ei lopulta lasketa joukkoon, kun suomalaisuudesta puhutaan. Symbolinen syrjiminen voi kuitenkin satuttaa ihan yhtä lailla kuin perusteettomasti työpaikkaa vaille jääminen.

Kansakunnan ulkopuolelle sysäämisen, symbolisen diskriminaation, suorien kielteisten vaikutusten lisäksi haluan siis korostaa sitä, että uusnationalistinen suomalaisuuskäsitys estää yhteiskunnan ja kansakunnan myönteistä kehittämistä ja oman aikamme vaatimuksiin vastaamista. Sellainen käsitys suomalaisuudesta, joka määrittelee kansakunnan ahtaasti ja vastaavasti sulkee ulos suuren määrän ihmisiä ja paljon ihmisryhmiä, ei ole kansakuntaa yhdistävä vaan hajottava. Yhteenkuuluvuuden tunteen ja solidaarisuuden lisääminen ja vahvistaminen on Suomessa erityisen tärkeätä pääkaupunkiseudulla, mutta viime kädessä se koskee koko maata.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on äärimmäinen esimerkki siitä, miten aggression kohteeksi joutunut maa ja kansa pystyvät tiukan paikan tullen yhdessä puolustautumaan. Kremlissä epäilemättä ajateltiin ennen vuoden 2022 hyökkäystä, että Ukraina hajoaisi sisäisesti ja ikään kuin putoaisi Venäjän syliin. Riski oli varmasti todellinen. Viime kädessä riittävän suuri osa ukrainalaisista teki kuitenkin toisenlaisen valinnan eli maansa puolustamisen. Optimistisesti ajattelen, että Suomi ei ole vastaavaan tilanteeseen joutumassa, mutta vähäisempikin kriisi – esimerkiksi taloudellinen – voi lamauttaa yhteiskunnan pahasti, ellei kokemusta koettelemusten yhteisyydestä ja käsitystä yhteen hiileen puhaltamisen tarpeesta ole riittävästi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen keskustelu kansakunnasta ja kansallisesta identiteetistä on laiminlyöty Suomessa pahasti. Ja muuallakin kuin Suomessa. Myös muissa Euroopan maissa kentän ovat vallanneet uusnationalistiset ja usein oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat tyydyttäneet ihmisten nostalgian tunnetta ja tarjonneet vastaukseksi paluuta menneisyyteen. Tietä takaisin ei kuitenkaan ole. Siksi vielä kerran, Suomen puolueet: laatikaa omat suomalaisuusohjelmanne (tai vastaavat) ja haastakaa sillä tavalla nämä nationalistiset käsitykset, jotka eivät ole ajanmukaisia ja jotka pahimmillaan ovat hyvin vahingollisia!

Ollaan ihmisiksi

Riikka Purran lohkaisusta ”mustista säkeistä” on kesän aikana puhuttu ja kirjoitettu niin ikään paljon. Tähän nimenomaiseen ilmaisuun ja sen tekijään ei välttämättä olisi tarvetta uhrata enää enempää aikaa ja energiaa. Toisaalta tuo ilmaisu avaa myös mahdollisuuden käydä tarpeellista keskustelua siitä, miten julkisen vallan ja sitä edustavien ihmisten sekä ylipäätään kansalaisten tulisi puhua toisista ihmisistä – silloinkin kun heillä ei välttämättä ole heistä kovin positiivista näkemystä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit julkaisi vuonna 1996 kirjan nimeltä Decent Society. Termiä ”decent” on tässä hieman vaikea suomentaa, mutta käännän sen ”hyvätapaiseksi yhteiskunnaksi” (aikaisemmin olen käyttänyt myös termiä ”kelpo yhteiskunta”). Margalit on sitä mieltä, että vaikka pyrkimys oikeudenmukaiseen, hyvään, yhteiskuntaan on tärkeätä, vielä tärkeämpää on estää karkeimpien epäoikeudenmukaisuuksien, pahuuden, ilmeneminen. Siksi on syytä tarkemmin eritellä, minkälainen on ”hyvätapainen yhteiskunta” ja milloin yhteiskunta ei sitä ole.

Margalitin mukaan hyvätapaisen yhteiskunnan tunnistaa siitä, että sellaisessa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sosiaalisilla instituutioilla hän tarkoittaa esimerkiksi koulua, armeijaa, vankilaa ja yhteiskunnan erilaisia palvelujärjestelmiä. Kyse voi olla sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan perustuvasta nöyryyttämisestä, mutta kulttuuristen ryhmien ja niiden jäsenten hyväksyminen osaksi yhteiskuntaa on hyvätapaisen yhteiskunnan keskeinen perusominaisuus.

Nöyryyttämisen ytimessä on puolestaan sellainen toiminta, jonka seurauksena jotkut ihmiset tulevat asetetuksi ikään kuin ihmiskunnan ulkopuolelle. Heitä ei pidetä yhdenvertaisina muiden kanssa, ja tämä eriarvoisuus ilmenee siten, että toista henkilöä ei kohdata ihmisenä kaltaistensa joukossa. Hänet eristetään yhteisöstä ja häntä käsitellään objektina, ennemmin esineenä tai eläimenä kuin ihmisenä. Nöyryytetyt ihmiset menettävät oman elämänsä hallinnan, eikä heillä ole täysiä oikeuksia ilmaista omaa ihmisyyttään olemalla oma itsensä.

Sotilaalliset konfliktit ja muut vakavat yhteiskunnalliset kriisit nostavat varsin nopeasti pintaan tällaista nöyryyttävää ulossulkemista. Viholliseksi määriteltyä ei pidetä yhtä lailla ihmisenä kuin ”omia”, ja tämä tekee puolestaan mahdolliseksi ja helpommaksi kohdistaa näihin ”ei-meihin” jyrkkiä ulossulkevia toimenpiteitä, tai jopa väkivaltaa. Meillä voi olla myös kansallissosialismin kaltaisia ideologioita, joissa osa yhteiskunnan jäsenistä tai sosiaalisesta toiminnasta määritellään yhteiskunnallisesti vaaralliseksi ja ihmiset yhteiskunnan vihollisiksi.

Hyvätapaisen yhteiskunnan rinnalla Margalit puhuu myös ”sivistyneestä (civilized) yhteiskunnasta”. Siinä missä hyvätapaisessa yhteiskunnassa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä, ”sivistyneessä yhteiskunnassa” ihmiset eivät nöyryytä toisiaan. On mahdollista, että yhteiskunta on hyvätapainen, mutta sivistymätön, ja nöyryyttävässäkin yhteiskunnassa ihmiset voivat suhtautua toisiinsa sivistyneesti ja käyttäytyä asiallisesti.

Kuka tahansa meistä voi jossain yhteydessä kuvata jotain ryhmää ja siihen kuuluvia ihmisiä nöyryyttävällä tavalla, vaikkapa ”mustiksi säkeiksi”. Esimerkiksi vihanpuuskassa lausuttuna se ei välttämättä ole hyvin vakavaa, vaikka epäkohteliasta toki onkin. Tilanne muuttuu toisenlaiseksi ja paljon vakavammaksi, jos tällaista nöyryyttävää kieltä käytetään a) jatkuvasti, tai sellaisen henkilön toimesta, b) jolla on vaikutusvaltaa siihen, miten monet muut ihmiset tähän ihmisryhmään suhtautuvat tai minkälaista kieltä he heistä käyttävät, tai c) joka edustaa jotain yhteiskunnan instituutiota ja siten julkista valtaa.

Sanotaan, että teot ratkaisevat, mutta myös sanat ovat tekoja, jotka vaikuttavat sekä suoraan että epäsuorasti. Liberaalissa yhteiskunnassa kaikilla on oikeus ajatella niin kuin haluaa, mutta tekojen lisäksi on hyvä kantaa vastuuta myös sanoistaan. Hyvätapaisessa yhteiskunnassa on pidettävä erityistä huolta siitä, etteivät julkisen vallan edustajat nöyryytä yhteiskunnan jäseniä, yksilöllisesti eikä kollektiivisesti. Sen lisäksi on hyvä, jos ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman sivistyneesti, kunnioittavat toisia ihmisiä, ja pyytävät anteeksi, jos ovat puhuneet tai toimineet epäkunnioittavasti.

Yhteenveto

Käsitettä rasismi käytetään nykyään liian helposti ja liian moninaisiin tarkoituksiin. Käsite on menettänyt analyyttistä merkitystään, eikä sen avulla voida nyt käydä kunnollista yhteiskunnallista keskustelua ja ratkaista sallitun ja kielletyn välisiä rajoja. Varsinainen rasismi – ihmisten luokittelu ja arvottaminen ihonvärin ja genealogisen syntyperän perusteella – on mielestäni ajatuksellinen rikos ihmiskuntaa vastaan ja se johtaa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Muissa merkityksissä käytettynä rasismi pitäisi aina täsmentää, tai useissa tapauksissa pitäisi ennemmin käyttää muita käsitteitä.

Kaikki syrjintä ei ole rasistista, eikä kaikki eriarvoinen kohtelu ole edes kiellettyä. Myös ei-rasistinen syrjintä voi olla vakavaa niin sen kohteeksi joutuneille kuin koko yhteiskunnalle ja kansakunnalle. Syrjintä ja muu epäoikeudenmukainen kohtelu voivat toteutua paitsi konkreettisten tekojen myös ulossulkevien ja halveksivien sanojen kautta. Sikäli sanat ovat usein myös tekoja. Vakavinta verbaalista syrjintää on ihmisten nöyryyttäminen, heidän asettamisensa pahimmillaan jopa ihmiskunnan ulkopuolelle. Tällöin ollaan lähellä väkivaltaan yllyttämistä.

Suomalaisen kansakunnan rakentaminen ei loppunut Suomen itsenäistymiseen eikä ”talvisodan henkeen”. Yhteiskunnissa ja kansakunnissa ei ole mitään itsestään selvää, vaan niistä on pidettävä jatkuvasti huolta. Käsitystämme suomalaisuudesta on uudistettava sellaiseksi, että kaikki Suomessa asuvat voivat tunnistaa siitä itsensä ja – Topeliuksen sanoin – rakastaa tätä maata isänmaanansa. Suomalaisuuden rajaaminen vain tietyntyyppisille ihmisille ja muiden marginalisointi tai jopa sulkeminen ulos yhteisön piiristä on epäisänmaallista toimintaa.

**

Olen kirjoittanut näistä asioista vuosien mittaan paljon. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tutustuminen tammikuussa 2023 suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneeseen kirjastani moninaisen Suomen pelisäännöistä. https://magma.fi/sallitaan-kielletaan-siedetaan-yhteiset-pelisaannot-moninaiseen-yhteiskuntaan/

Monikulttuurisuuspolitiikan nousu ja tuho

Johdanto

Jos haluat kohtuullisella vaivalla päästä perille maahanmuutto-, kotouttamis- ja monikulttuurisuuspolitiikasta Länsi-Euroopassa ja vähän muuallakin, suosittelen näiden kahden kirjan lukemista. Vuonna 2016 ilmestyi Sheffieldin yliopiston professorin Andrew Geddesin ja Rotterdamin yliopiston professorin Peter Scholtenin teos The Politics of Migration and Immigration in Europe (Sage) ja vuonna 2017 Michiganin yliopiston professorin Rita Chinin teos The Crisis of Multiculturalism: A History (Princeton University Press). Esittelen tässä kirjoituksessa molempia teoksia ja niiden tärkeimpiä päätelmiä. Lopuksi tarkastelen näitä tietoja ja tulkintoja Suomen näkökulmasta käsin ja esitän omia ajatuksiani aiheesta. Kirjoitus liittyy toimintaani Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize II -hankkeessa.

Euroopan maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikat

Geddesin ja Scholtenin teos on itse asiassa päivitys ensiksi mainitun yksin kirjoittamasta samannimisestä teoksesta, joka ilmestyi vuonna 2003. Teoksessa pyritään selittämään kolmea ilmiötä: maahanmuuttopolitiikkaa, kotouttamispolitiikkaa* (immigrant policies) ja Euroopan unionin vaikutusta jäsenmaiden näihin politiikka-alueisiin. Huomio kohdistetaan etenkin kansalliselle tasolle, ja luvut on jaettu pääsääntöisesti maittain. Omat maalukunsa ovat saaneet Britannia, Ranska, Saksa, Alankomaat ja Ruotsi. Italiaa ja Espanjaa käsitellään yhdessä, samoin Kreikkaa ja Turkkia. Euroopan unionin maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa tarkastellaan omassa luvussaan, samoin Keski- ja Itä-Euroopan muita maita. Norja, Suomi ja Tanska jäävät kirjassa käytännössä vaille huomiota.

Teoksen tavoitteena on maakohtaisten kuvausten ja analyysien lisäksi tehdä kahdenlaista vertailua. Horisontaalisella tasolla maita verrataan keskenään, vertikaalisella tasolla puolestaan Euroopan unionin maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikan kehitystä suhteessa kansallisella tasolla tapahtuviin muutoksiin. Päätelmäluvussa kootaan yhteen näiden vertailujen tärkeimmät havainnot.

Kansallista maahanmuuttopolitiikkaa eurooppalaisessa toimintaympäristössä

Tekijät muistuttavat ensinnäkin siitä, että eurooppalaiset kansalliset maahanmuuttopolitiikat ovat nykyisin myös Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikkaa, kahdessa mielessä. Yhtäältä EU luo yhteisen strategisen viitekehyksen kansalliselle maahanmuuttopoliittiselle kehitykselle ja toisaalta kansalliset toimet vaikuttavat tämän ylikansallisen viitekehyksen muotoon ja sisältöön. Vuorovaikutus on moniulotteista ja monimuotoista eikä siitä ole helppo muodostaa yksiselitteistä kokonaiskuvaa. Yhtäältä tasolla kyse on Eurooppa-tasoisten normien hyväksymisestä ja toimeenpanosta, toisaalta maiden välillä tapahtuu myös keskinäistä vertailua ja yhdessä oppimista EU:n puitteissa. Jännitteitä myös syntyy ja purkautuu sekä ylikansallisen ja kansallisen tason välillä että jäsenmaiden kesken.

Geddes ja Scholten puhuvat siitä, kuinka viime aikoina on luotu useita EU-tason yhteisiä linjauksia ja politiikkoja koskien esimerkiksi rajavalvontaa, vapaata liikkuvuutta ja turvapaikkapolitiikkaa. Tästä he käyttävät ilmaisua the Institutionalisation of Europe. Toisaalta kansalliset maahanmuuttoa ja kotoutumista koskevat politiikat ja institutionaaliset järjestelyt ovat eurooppalaistuneet (the Europeanisation of institutions) siinä mielessä, että Eurooppa-tason kehitys vaikuttaa entistä enemmän kansallisiin politiikoihin. Euroopan unioni täytyy nykyään ymmärtää jäsenmaiden yhteenliittymän lisäksi itsenäisenä toimijana tälläkin poliittisella kentällä, vaikka sen kompetenssi maahanmuutto- ja etenkin kotouttamispolitiikassa onkin yhä rajallinen.

Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikan kehittämisen suuri pulma on kirjoittajien mukaan siinä, että jonkinlainen yhteinen näkemys vastuun jaosta yhteisön jäsenmaiden kesken olisi välttämätöntä saavuttaa, vaikka työ sen eteen näyttääkin usein tuskalliselta. Ilman tätä konsensusta EU-maat alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka onnistuu siirtämään velvollisuuksiaan parhaiten muille tai muuten väistämään vastuutaan. Race to the bottom tuottaa lopulta vain häviäjiä. Solidaarisuudesta on tullut maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan kehittämisessä keskeinen käsite samalla kun tietoisuus sen saavuttamisen vaikeudesta on lisääntynyt.

Kirja on viimeistelty vaiheessa, jossa vuoden 2015 niin sanottu pakolaiskriisi oli jo käynnistynyt. Kaikki toimet siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulon rajoittamiseksi eivät kuitenkaan vielä olleet nähtävissä, eikä pidemmän aikavälin vaikutuksia juuri voinut vielä aavistaa. Geddesin ja Scholtenin mukaan yksi jakolinja näyttäisi olevan syntymässä muuttoliikkeen eturintamassa olevien Kreikan, Italian ja Espanjan sekä muuton varsinaisena kohteena olevien pohjoisen Euroopan jäsenmaiden kesken. Etelä-Euroopan maat haluaisivat lisää resursseja rajavalvontansa tehostamiseksi, Pohjois-Euroopassa voimavaroja haluttaisiin puolestaan ohjata sekä itselle omien vastaanottovalmiuksien kehittämiseksi että EU:n ulkopuolisille maille, jotta nämä kykenisivät paremmin estämään laajamittaista ja usein epätoivoista liikkeelle lähtöä. Tähän voisi lisätä kolmanneksi ryppääksi keskisen Euroopan ”läpikulkumaat”, jotka mielellään jäisivät kaiken ulkopuolelle.

Kansallisiin maahanmuuttopolitiikoihin on vaikuttanut suuresti myös maahanmuuttoon yleensä ja turvapaikanhakijoihin erityisesti kielteisesti suhtautuvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu. Vaikka näistä puolueista harva on vielä päässyt käsiksi hallitusvaltaan, niiden suosio vaikuttaa erityisesti saman äänestäjäkunnan suosiosta kamppailevien maltillisempien puolueiden linjauksiin ja retoriikkaan. Geddesin ja Scholtenin mukaan maahanmuuttokritiikki on kuitenkin nähtävä paitsi maahanmuuttopolitiikan muutosten syynä myös seurauksena laajemmista yhteiskunnallisista kehityskuluista. Taustalta löytyy usein poliittisiin instituutioihin ja johtajiin kohdistuvan luottamuksen heikentymistä. Pakolaisvastaisuus voidaan ymmärtää myös venttiilinä, jonka kautta yleisempää turhautumisen höyryä purkautuu ulos.

Kotoutumisen edistämisen tavoitteet ja keinot lähestyvät toisiaan

Maahanmuuttajiin kohdistuvat kotoutumista (integroitumista) edistävät kansalliset politiikat ovat puolestaan lähestyneet toisiaan mitä tulee niin kotouttamispolitiikan tavoitteisiin, välineisiin kuin asetelmiin. Jotkin tutkijat ovat tosin sarkastisesti huomauttaneet, että politiikkojen yhtenäistyminen (konvergenssi) voidaan ymmärtää myös siten, että kaikissa maissa ilmenee samanlainen kuilu poliittisen retoriikan ja yhteiskunnallisen todellisuuden välillä.

Eroja Länsi-Euroopan maahanmuuttajia jo pitkään vastaanottaneiden maiden välillä on yhä havaittavissa, mutta ne ovat pienempiä kuin aikaisemmin. Ennen Brexitin toteutumista Britannian integraatiopolitiikka läheni mannereurooppalaisia ajattelu- ja toimintatapoja. Maahanmuuton lisääntymisen myötä kotouttamispolitiikat ovat hiljalleen rakentuneet myös eteläisen ja itäisen Euroopan valtioihin. Alankomaista lähtöisin oleva kotouttamispoliittinen civic integration -malli on levinnyt useisiin Euroopan maihin. Tässä mallissa vahvistetaan kotoutumista edistäviä palveluja mutta samalla lisätään niihin osallistumisen velvoittavuutta ja esimerkiksi kielen oppimisen tärkeyttä. Kansalaisuuden ja joissain tapauksissa myös oleskeluluvan saamiseksi on paitsi osoitettava riittävä kielitaito myös läpäistävä yhteiskunnan arvoja ja tuntemusta mittaava testi.

Ranskassa on aikaisempaa vahvemmin myönnetty tarve tehdä erotteluja eri väestöryhmien välillä. Yleisesti ottaen maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajaryhmiin kohdistuvista erityisistä politiikkatoimista on siirrytty integroitumista edistävien toimien valtavirtaistamiseen elimelliseksi osaksi esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Työllistymisen painoarvo kotoutumisessa on lisääntynyt samalla kun painopiste on siirtynyt maahanmuuttajien auttamisesta heidän oman toimintakykynsä tukemiseen. Vastuuta on siirtynyt julkiselta vallalta maahanmuuttajille itselleen. Kehitys heijastaa monelta osin yhteiskuntien taloudellisten rakenteiden ja työmarkkinoiden sekä sosiaaliturvajärjestelmien muutosta.

Toinen huomio on paikallisen tai alueellisen kotoutumista edistävän työn korostuminen kansallisten poliitikkojen rinnalla. Suurten kaupunkien usein käytännöllinen suhtautuminen maahanmuuttajiin on jo pitkään ollut yhdenmukaisempaa kuin enemmän poliittisia ideologioita ja kansakunnan itsemäärittelyä heijastavat kansalliset politiikat. Monissa Saksan kaupungeissa myönnettiin jo varhain, että maahanmuutto muuttaa pysyvästi väestörakenteita, vaikka kansallisella tasolla asia kiistettiinkin aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Varsinkin suurissa kaupungeissa on integraation ja sen edistämisen ymmärtämiseksi mentävä vielä pidemmälle, esimerkiksi kaupunginosien tasolle.

Geddes ja Scholten ovat oikeilla linjoilla myös korostaessaan, että ratkaisevaa ei lopulta ole poliittinen retoriikka ja kotouttamispolitiikan ylevät tavoitteet, vaan suunniteltujen toimien toteuttaminen tehokkaasti ja tuloksellisesti. Jokin hallitus voi esimerkiksi jättää omaa haluttomuuttaan tekemättä asioita, jotka toinen hallitus toteuttaisi täysimittaisesti – saman kotouttamispoliittisen kehyksen puitteissa. Politiikan implementaatio muodostaa aina oman kysymyksensä, ja sen selvittäminen voi osoittautua hyvin hankalaksi. Euroopan unionin kannalta yleisenä ongelmana on se, että useissa maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvissä kysymyksissä lopullinen päätösvalta toimiin ryhtymisestä on viime kädessä jäsenvaltioilla.

Multikulturalismin kriisi

Rita Chinin teos on rakennettu toisella tavalla. Se on Geddesin ja Scholtenin teosta miellyttävämpi lukukokemus, siis alusta loppuun luettuna. Jos taas lukijaa kiinnostaa päästä nopeasti perille siitä, mikä on ollut esimerkiksi Saksan, Ruotsin tai Kreikan suhtautuminen maahanmuuttajiin, edellä esitelty teos sopii tähän tarkoitukseen paremmin. Myös Chin käsittelee kirjassaan eri maita, etenkin Britanniaa, Saksaa ja Ranskaa, vähän vähemmän Alankomaita. Eri maiden käsittely on kuitenkin leivottu leipätekstiin sisään, eikä esimerkiksi alalukujen temaattisten otsikoiden perusteella pysty hakemaan tietoja yksittäisistä maista.

Chin esittää kirjansa tarkoitukseksi toiveen, joka on samalla toiminut teoksen kirjoittamisen yllykkeenä. Hänen mukaansa multikulturalismin historiallisen kehityksen kuvaus ja analysointi voisivat auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin sitä, mistä monikulttuurisuusajattelussa on ollut kyse kansallisissa konteksteissa ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Teos alkaakin lyhyellä katsauksella siihen, miten termi ”multiculturalism” on syntynyt ja mitä sillä on tarkoitettu. Todettakoon tässä yhteydessä, että jatkossa käytän suomen kielen sanoja multikulturalismi ja monikulttuurisuusajattelu toistensa synonyymeinä viittamaan englannin kielen termiin ”multiculturalism”.

Kyseessä on hyvin moninaisessa käytössä oleva ja siksi helposti väärin ymmärretty käsite. On konservatiivista ja liberaalia multikulturalismia, vähemmistöoikeuksiin keskittyvää pluralistista multikulturalismia, kriittistä ja kaupallista multikulturalismia, heikkoa ja vahvaa multikulturalismia. Chinin työmääritelmän mukaan kyse on poliittisesta lähestymistavasta, jonka tarkoituksena on säännellä ja hallita kulttuurista moninaisuutta. Hän myös korostaa, että on tärkeätä erottaa toisistaan väestörakenteiden kulttuurinen moninaisuus demografisena tosiasiana ja edellä mainittu poliittinen lähestymistapa. Monikulttuurisuusajattelun ohjaaman politiikan tarkoituksena on vaikuttaa noihin rakenteisiin ja niiden merkitykseen yhteiskunnassa.

Kansallisten toimintamallien rakentuminen

Kirjassa on kaksi pääkysymystä. Niistä ensimmäinen koskee sitä, millä tavalla alun perin hyvin erilaiset monikulttuurisuutta koskevat kansallisen keskustelun ja politiikan tekemisen traditiot sulautuivat lopulta yhteen melko yhtenäisiksi puhe- ja suhtautumistavoiksi. Chinin analyysi täydentää hyvin sitä kuvaa, joka on syntynyt lukemalla ensiksi Geddesin ja Scholtenin teoksen, jossa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsitellään aiheen osalta hieman rajallisemmin mutta Chiniin verrattuna useampia maita tarkastellen. Suosittelen siis myös muita lukemaan teokset tässä järjestyksessä.

Ensimmäisessä luvussa käsitellään Eurooppaan suuntautuneen maahanmuuton kasvua toisen maailmansodan jälkeen ja siten väestörakenteiltaan monikulttuuristen yhteiskuntien rakentumista. On syytä huomata, että etnisestä ja kulttuurisesta moninaisuudesta puhuessaan Chin ei huomioi ns. perinteisiä vähemmistöjä vaan ainoastaan maahanmuuton seurauksena syntyneitä uusia väestöryhmiä. Hän kuitenkin huomauttaa, että käsitys Euroopan valtioiden väestöllisestä homogeenisuudesta ennen 1950-lukua on suurimmaksi osaksi myytti, sillä monet maat olivat vastaanottaneet maahanmuuttajia jo pitkään, etupäässä kuitenkin maantieteellisiltä lähialueilta.

Tarina työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista ja siirtomaaimperiumien purkautumisesta on tuttu näistä asioista aikaisemminkin lukeneille, mutta esimerkiksi Ranskan ja Algerian vivahteikas ja väkivaltainenkin suhde tulee kiinnostavalla tavalla esitellyksi. Ajan mittaan Ranskassa asui suuri määrä algerialaistaustaisia, joiden maassa oleskelun oikeudet poikkesivat suuresti toisistaan. Yhdet olivat tulleet maahan Ranskan kansalaisina ja toiset jääneet maahan laittomasti. Näiden väliin mahtuu monella eri statuksella Ranskassa asuvia henkilöitä., jotka usein kuitenkin niputettiin yhdeksi ryhmäksi.

Myös ensimmäisten britti-imperiumin kansalaisten saapuminen Karibian meren alueelta kuvataan hyvin, ja hieman sarkastiseen sävyyn. Kun imperiumien osien välille oli luotu vapaa liikkuvuus, Lontoossa ei selvästikään ollut ajateltu, että muuttoliikkeen suunta voisi olla myös merentakaisilta alueilta Brittein saarille. SS Empire Windrushin saapuminen Jamaikalta Englantiin vuonna 1948 olikin merkittävä tapahtuma, koska laajan julkisuuden lisäksi se pakotti päättäjät pohtimaan siirtomaavallan toimintaperiaatteita uudesta perspektiivistä käsin. Windrush nousi pari vuotta sitten uudelleen otsikoihin, kun paljastui, että tuolla aikakaudella Britannian kansalaisina maahan tulleita oli pistetty väärin perustein säilöön ja jopa poistettu maasta.

Kuten tunnettua, öljykriisi 1970-luvun puolivälissä lopetti ulkomaisen työvoiman rekrytoinnin, ja tämän uskottiin naiivisti johtavan myös maahan tulleiden siirtolaisten paluumuuttoon. Kaikissa maissa meni vuosia, ennen kuin ymmärrettiin, että politiikan muutos johti ennemmin päätöksiin jäädä kuin lähteä. Useissa tapauksissa seurauksena oli myös perheen yhdistäminen tai avioituminen lähtömaasta kotoisin olevan kanssa. Maahanmuuttoa pidettiin yhä tilapäisenä ilmiönä, vaikka tosiasiallisesti sen pysyvät seuraukset yhteiskunnassa alkoivat näkyä entistä selvemmin esimerkiksi kouluissa. Saksassa vierastyöläisyyden illuusiosta pidettiin siis kiinni aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

1980-luvulle tultaessa yhteiskuntien muutos oli Länsi-Euroopassa kuitenkin hiljalleen hyväksytty, Saksassakin ennen muuta paikallisesti. Rinnan maahanmuuton lisääntyvän kontrolloinnin kanssa alettiin kehittää järjestelmiä, jotka edistävät maahan jääneiden asemaa ja olosuhteita. Nykytermein puhuttaisiin integraatio- tai kotouttamispolitiikasta, silloin käytössä oli eri maissa eri käsitteitä. Ruotsi olisi itse asiassa ollut suunnannäyttäjä muulle Euroopalle, jos sitä olisi haluttu seurata. Läntisessä naapurimaassamme ymmärrettiin jo 1960-luvulla, että monet (suurelta osin suomalaisista) Ruotsiin muuttaneista jäisivät maahan pysyvästi.

Chinin tarkastelemista maista näihin integraatiota edistäviin toimiin ryhdyttiin ensimmäisenä Britanniassa, ja vuonna 1965 säädetty Race Relations -lainsäädäntö on tärkeä merkkipaalu eurooppalaisen integraatiopolitiikan ja syrjinnän vastustamisen historiassa. Ajatus, että maahanmuuttajilla ja vähemmistöryhmiin kuuluvilla on myös omia kulttuurisia oikeuksia eli että tavoitteena ei ollut kaikkien sulauttaminen yhteen valtakulttuuriin, oli myös keskeinen. Samoille linjoille lähti myös Alankomaat, jonka 1970-luvun lopulla laadittu etnisten vähemmistöjen politiikka (minderhedenbeleid) nimeään myöten heijasti etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden hyväksyntää.

Molemmissa maissa oli historiallisestikin olemassa omat avant la lettre multikulturalistiset traditionsa. Sen sijaan Ranskassa valtion ja yhteiskunnan yhtenäisyyttä korostava tasavaltalaisaate, republikanismi, esti keskustelun kulttuurisista oikeuksista ja teki myös kotouttamispolitiikan kohdentamisesta hankalampaa. Mihin politiikkatoimet oikein pitäisi kohdentaa, kun kaikki ovat ranskalaisia joko nyt tai vähintään in spe? Molemmissa maissa kuitenkin tuettiin sekä kielen säilymistä että kulttuuristen traditioiden ja etnisten identiteettien ylläpitoa – sillä ajatuksella, että näiden tukimuotojen kohteet lähtisivät jossain vaiheessa pois. Will Kymlicka on kutsutut tätä paluuorientuneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism).

Poliittiset voimasuhteet vaikuttavat kaikissa maissa suhtautumiseen maahanmuuttajiin, heidän kotoutumiseensa ja kulttuurisiin oikeuksiin. Vasemmiston piirissä muuttoliikkeeseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen suhtauduttiin myönteisemmin ja syrjintään ja rasismiin kielteisemmin kuin oikeistossa. Konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher tiukensi Britanniassa maan linjaa suhteessa etnisiin vähemmistöihin. Ranskassa vasemmistolaisen presidentti François Mitterrandin kaudella tehtiin lopulta tuloksettomia avauksia Ranskan kansallisen identiteetin avaamiseksi moninaisuutta hyväksyvään suuntaan. Saksassa niin ikään sosiaalidemokraatit yrittivät yhdessä liberaalien kanssa vailla menestystä muuttaa maan jääräpäistä suhtautumista siirtolaisiin vierastyöläisinä, eikä Helmut Kohlin johtamilla kristillisdemokraateilla ollut asiaa kohtaan aluksi kiinnostusta. Aina 1980-luvun lopulle asti suuri osa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevasta keskustelusta käytiin kuitenkin piilossa suurelta julkisuudelta. Suuri osa väestöstä saattoi siten olla varsin tietämätön sen suhteen, mitä yhteiskunnassa oikein tapahtuu.

Klassisesta rasismista islam-vastaiseen uusrasismiin

Chinin teoksessa on kaksi toisiinsa kytkeytyvää pääväittämää. Rasismi väestöryhmiä stereotypisoivana luokittelu- ja hierakkisointijärjestelmänä ei hänen mukaansa missään vaiheessa kadonnut Länsi-Euroopasta, vaikka se hylättiin ajattelutapana ja rotujen olemassaolokin kiistettiin. Biologisten ja fysiologisten erojen sijaan huomiota alettiin kiinnittää kulttuurisiin eroavuuksiin. 1900-luvun lopulla maahanmuuton pysyvien seurauksien tunnistamisen ja tunnustamisen myötä myös erilaiset arvot ja elämäntavat nousivat aikaisempaa vahvemmin esille ja keskustelun kohteeksi.

Kyse ei ollut heti islamista ja muslimeista. Britanniassa rikollisuus ja urbaanit levottomuudet alettiin yhdistää (usein vahvasti liioitellen tai virheellisesti tulkiten) nimenomaan Karibian meren alueelta tulleisiin afrikkalaistaustaisiin. Syytökset rasismista väistettiin korostamalla kulttuurista poikkeavuutta. Tämä painotusero teki Chinin mukaan mahdolliseksi sen, että Thatcherin huomattavan jyrkkä ja halventava retoriikka sallittiin ja jopa hyväksyttiin vain muutamia vuosia sen jälkeen, kun toinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell oli tuomittu julkisesti rasistisiksi katsottujen puheiden jälkeen.

Maahanmuuttajien ymmärtäminen kulttuurisesti poikkeavina kytkeytyi vahvasti pohdintaan ja keskusteluun kansallisesta identiteetistä, jolla oli muitakin yhteiskunnan muutokseen liittyviä juuria kuin kansainvälinen muuttoliike. Saksassa tähän puheenaiheeseen liittyi myös tietty emansipatorinen elementti, kun maassa katsottiin pitkän hiljaisuuden jälkeen olevan taas sallittua puhua saksalaisuudesta ja kansakunnasta. Vapautuneemman julkisuuden kääntöpuolena oli yleisesti tehty kristillisen perinnön ja arvojen korostus. Se sulki ennen muuta maan suuren turkkilaisväestön, mutta myös muut muslimit, symbolisen saksalaisuuden ulkopuolelle. Poliittinen kansalaisuus avattiin muillekin kuin etnisille saksalaisille niin ikään vuosituhannen vaihteessa.

Uudella kansallismielisellä populismilla tai radikaalioikeistolaisella poliittisella ajattelulla oli oma roolinsa näiden keskustelujen syntymiseen ja rajojen rakentamiseen väestöryhmien välille. Ranskassa Jean-Marie Le Penin Front National saavutti kasvavaa suosiota maahanmuuton vastustamisellaan ja perinteisen kansallisen identiteetin korostuksellaan. Yhteisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia arvoja korostava tasavaltalaisuus vahvistui oikeiston vastauksena tähän haasteeseen. Chinin mukaan käsitys ranskalaisuudesta muodostui näennäisesti suvaitsevaiseksi ja sisään sulkevaksi. Käytännössä se kuitenkin edellytti etenkin länsimaiden ulkopuolelta tulevilta sulautumista yhtenäiseksi määriteltyyn valtakulttuuriin.

Chin antaa teoksessaan suuren merkityksen Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -teokselle ja sen vastaanotolle. Helmikuussa 1989 Iranin ajatollah Khomeini julisti fatwan, joka tuomitsi Rushdien ja hänen kustantajansa kuolemaan ja kannusti hurskaita muslimeja toteuttamaan määräyksensä. Kirjaan kohdistunutta kritiikkiä alettiin pitää osoituksena islamin yleisestä suvaitsemattomuudesta, liberaalien arvojen vastaisuudesta ja länsimaihin kohdistuvasta vihamielisyydestä. Sananvapaudesta tuli brittiläisen kulttuurin kulmakivi, jonka hyväksymisen mukana sopeutuminen länsimaiseen elämään seisoi tai kaatui.

Chinin toinen pääväittämä onkin, että multikulturalismin kritiikki alkoi jo aikaisemmin kuin yleensä ajatellaan. Etusijalle nousi rikollisuuden sijaan käsitys sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, Samuel P. Huntingtonin tunnetun artikkelin (1993) termein lausuttuna. Aikaisemmin melko vähälle huomiolle jäänyt islam siirtyi kotoutumiskeskustelujen keskipisteeseen. Monet kotoutumisen onnistumista tai kansalaisuuden saamisen ehtojen täyttymistä mittaavat kokeet ja testit näyttivät olevan kohdistettuja nimenomaan muslimeihin.

Seksuaalidemokratian avulla rajanvetoa väestöryhmien välille

Rushdie-keskustelua seurattiin tarkasti myös muualla, ja Ranskassa ja Saksassa äänenpainot olivat nopeasti samansuuntaisia brittiläisen diskurssin kanssa. Ranskassa olikin olemassa tietty valmius islamin arvosteluun, koska samoihin aikoihin siellä oli noussut esille toinen uskonnon ja integraation välistä suhdetta koskeva debatti. Kaksi sisarusta oli syyskuussa 1989 lähetetty koulusta kotiin heidän kieltäydyttyään ottamasta luokassa pois huivejaan. Tämä oli alkulaukaus pitkään venyneelle ja monipolviselle huivikiistalle (affaire foulard). Sen pintatasolla väiteltiin siitä, mitkä ovat yksilön oikeudet valita pukeutumisensa julkisessa tilassa. Syvemmällä tasolla kyse oli ranskalaisuuteen ja Ranskan kansalaisuuteen kuulumisen ehdoista, jotka liukuivat poliittisista arvoista kulttuurisiin käytänteisiin.

Tähän liittyykin Chinin teoksen toinen pääkysymys: Kuinka kasvava kiinnostus uskontoa kohtaan etnisen ja rodullisen erilaisuuden keskeisenä merkitsijänä kytkeytyy kysymyksiin sukupuolten välisistä suhteista ja seksuaalisuudesta?

Ranskassa keskustelu ennen muuta muslimien ja nimenomaan musliminaisten pukeutumisesta sai oman sävynsä, koska se asettui valtion ja kirkon tiukan erottamisen ja sekularisaatiota korostavan laïcité-periaatteen muodostamaan viitekehykseen. Samaa keskustelua käytiin kuitenkin myös muissa maissa, mikä johti osin ristiriitaisiin tulkintoihin. Saksassa ajateltiin, että islamilaisen koodin mukainen pukeutuminen ei ollut sopusoinnussa kristillisiin arvoihin nojaavan yhteiskunnan kanssa. Yhtäältä korostettiin mielipiteen ja uskonnon vapautta, toisaalta ei kuitenkaan uskottu, että musliminaiset käyttävät huivia vapaasta tahdostaan. Keskiössä oli joka tapauksessa kysymyksiä naisten asemasta islamissa ja sitä kautta islamin asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa.

Käsityksiä ei-länsimaisten kulttuurien naisia alistavista käytänteistä löytyy jo siirtomaa-ajalta. Naisten huonolla asemalla oli perusteltu Britannian, Ranskan ja Alankomaiden johtavaa asemaa Intiassa, Algeriassa ja Indonesiassa. Nämä näkemykset muuntuivat osaksi sisäpoliittista keskustelua, kun sukupuolirooleihin ja naisten oikeuksiin islamin uskonnossa ja muslimien kotitalouksissa Euroopassa alettiin kiinnittää huomiota. Länsimaiden feministien liikkeiden ja kansallismielisten populistien lisäksi tähän keskusteluun osallistuivat vaikutusvaltaisilla puheenvuoroilla myös islamilaistaustaiset, mutta uskontonsa jättäneet tai sitä voimakkaasti kritisoivat naiset kuten Fadela Amera Ranskassa ja Ayaan Hirsi Ali Alankomaissa.

Chin painottaa multikulturalismin kritiikin ja naisten sekä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien välistä suhdetta vahvasti. Hän käyttää termiä seksuaalidemokratian käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka rajanvetoa meidän ja muiden, ennen muuta länsimaisen kulttuurin ja islamin, välillä alettiin tehdä. Vaikka naisten poliittisilla ja yhteiskunnallisilla oikeuksilla oli monissa maissa varsin lyhyt historia, ja sukupuolten välisen tasa-arvon saralla vielä paljon korjattavaa, ja vaikka sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osalta länsimaiden vapaamielisyys oli vielä tuoreempaa tavaraa, se ei estänyt käyttämästä näitä vapauksia ja oikeuksia ”lännen” erottamiseen ”islamista”.

If headscarves, veils, burqas and niqabs signified the subordinate status of women vis-á-vis men in Islam, sexual freedom and equality between the sexes – ”sexual democracy,” in short – served to define what it meant to be French, German, and Dutch.

Oikeistopopulistiset ja radikaalioikeistolaiset liikkeet olivat oikeiston lisäksi haastaneet entistä vahvemmin myös vasemmistoa, jonka kannattajakunnasta monet olivat kokeneet yhteiskunnallisen asemansa heikentyvän. Edellä kerrottu kehitys ilmaisunvapauden, sukupuolten tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden välisten suhteiden muutoksista asetti myös monet vasemmistolaiset poliitikot ja intellektuellit hankalaan asemaan. Pluralistista yhteiskuntakäsitystä (multikulturalismia) ei ollut enää yhtä helppo puolustaa. Keskustelut yksilönvapauteen liittyvistä ongelmista pakottivat heidät valitsemaan puolensa: puolustaako yksilöiden oikeuksia (ja tuomita joidenkin ihmisryhmien vääränlainen kulttuuri) vai kulttuurista itsemääräämisoikeutta (ja sulkea silmät yksilöiden vapauksien rajoittamiselta)?

Monikulttuurisuusajattelu julkisella tuomiolla

Multikulturalismin kriisi yhdistetään useimmiten vuoteen 2010. Tuolloin Saksan liittokansleri Angela Merkel piti puheen saksalaiselle nuorisojärjestölle ja lausui kuuluisaksi tulevat sanansa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert!” Käsitys monikulttuurisuusajattelun epäonnistumisesta herätti nopeasti vastakaikua, ja omista lähtökohdistaan käsin samansuuntaisesti lausuivat ainakin Britannian pääministeri David Cameron, Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, Italian pääministeri Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Harvoilla – varsinkaan konservatiivisilla – poliittisilla johtajilla oli malttia pysyä tässä huutamalla tuomitsemisessa hiljaa.

Jotkin näistä arvioista olivat kummallisia. Saksassa ei koskaan ollut toteutettu mitään monikulttuurisuusideologian mukaista politiikkaa, olihan maahanmuuttajien hyväksyminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa tapahtunut vasta joitain vuosia aikaisemmin. Ranskassa oli nimenomaan pidetty tiukasti kiinni siitä, että mitään valtiotason myönnytyksiä multikulturalismin suuntaan ei ollut tehty. Chin ihmettelee – allekirjoittaneen tavoin – miten näin kokeneet poliittiset johtajat saattoivat olla näin tietämättömiä. Chin otsikoikin tämän luvun paljon puhuvilla lainausmerkeillä: The ”Failure” of Multiculturalism.

Poliittisten johtajien välillä hän havaitsee liberaaleista arvoista kannetun yhteisen huolen lisäksi eräitä merkittäviä eroja. Merkelin syyttävä sormi kohdistuu myös saksalaiseen yhteiskuntaan, joka ei ollut ajoissa laatinut pelisääntöjä niihin tilanteisiin, joissa Saksaan muuttaneiden arvot olivat ristiriidassa liittotasavallan liberaalien arvojen kanssa. Sosiaalista yhteenkuuluvuutta (koheesio) paljon esillä pitänyt Cameron kritisoi puolestaan ”hands-off”-suvaitsevaisuutta, joka oli edesauttanut erillisten yhteisöjen syntymistä ja luonut edellytyksiä ääriajattelulle. Sarkozyn mukaan vaarassa oli ranskalainen kansallinen identiteetti, jonka tasavaltalainen yhteiskuntakäsitys perustui yhdenvertaisille yksilöille ryhmien sijaan.

Chinin mukaan multikulturalismin kritisointi alkoi siis jo 1980-luvulla, vaikka asiasta ei tällä termillä puhuttukaan, ei puolesta eikä vastaan. 1990-luvulla huomio alkoi kiinnittyä erityisesti islamiin, jota käsiteltiin yhtenäisenä uskontona, ja muslimeihin niin ikään yhtenä homogeenisena väestöryhmänä. Huoli patriarkaalisista sukupuolirooleista, yksilönvapauksia ja -oikeuksia polkevasta arvomaailmasta, suvaitsemattomuudesta muita kuin muslimeja ja islamin uskonnon jättäviä kohtaan sai lisäksi geopoliittisen ja kansallista turvallisuutta korostavan ulottuvuuden vuoden 2001 terrori-iskujen sekä myöhempien väkivallantekojen seurauksena.

Vuoteen 2010 mennessä multikulturalismin kritiikki oli kuitenkin samalla laajentunut monikulttuurisuuden yleisemmäksi hylkäämiseksi visioksi tulevaisuuden Euroopasta. Huomio on kahdella tavalla vakava. Monet ihmiset Euroopassa – ja ilmeisesti myös osa poliittisista päättäjistä – eivät siis haluaisi, että yhteiskunta on sellainen kuin se on: etninen ja kulttuurisesti moninainen. Ajatuksen vieminen loogiseen päätelmään tuottaa kauhistuttavia skenaarioita. Näissä uhkakuvissa vääränlaisiksi määriteltyjä ihmisiä aletaan jälleen avoimesti syrjiä, eristää, pakottaa muuttamaan ja pahimmillaan tappaa.

Rakentavaa keskustelua mielekkäämmistä tulevaisuuden kuvista tarvittaisiin. Chinin mukaan Euroopasta kuitenkin puuttuvat kunnolliset näkemykset siitä, miten yhdistetään kiistattomat demografiset tosiseikat eli etninen ja kulttuurinen moninaisuus sekä tärkeinä pidetyt poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot ja periaatteet eli yksilöiden oikeuksia ja vapauksia korostava liberalismi. Kuinka edistetään vapaamielistä arvomaailmaa ja sen mukaista toimintaa polkematta samalla yksilöille vapaassa yhteiskunnassa kuuluvia oikeuksia ja vapauksia? Teoksensa lopuksi Chin antaa eräitä ohjeita tilanteesta eteenpäin pääsemiseksi:

1. Monikulttuurisuus ja siihen liittyvä politiikka ovat kiistanalaisia asioita ja niitä on käsiteltävä sellaisina. Multikulturalismista pitää puhua avoimesti ja julkisesti ja siten, että eri näkökohdat tulevat riittävästi käsitellyiksi.
2. Johonkin alkuperäiseen tilaan palaaminen ei ole enää mahdollista eikä olisi mielekästäkään, ei myöskään nojaaminen pelkästään yksilönoikeuksiin tai vain ryhmien kulttuurisiin vapauksiin. Tarvitaan sekä liberaalia individualismia että kollektiivisen moninaisuuden hyväksymistä tasapainottamaan toisiaan ja estämään ylilyönnit.
3. Eurooppalaisissa demokratioissa on hyväksyttävä, että yhteiskuntien kaikki jäsenet antavat panoksensa niiden kehitykseen. Heillä tulee myös olla oikeus käydä keskustelua yhteiskunnan suunnasta ja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Samaa mieltä, mutta ei ihan kaikesta

Olen esitellyt Rita Chinin teosta melko laajasti, koska hänen kirjansa ansaitsee sen. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että eurooppalaiset yhteiskunnat niiden poliittista johtoa myöten on vallannut neuvottomuus sen suhteen, miten kiistaton etninen ja kulttuurinen moninaistuminen on yhdistettävissä demokraattisten valtioiden ja liberaalien yhteiskuntien periaatteisiin ja käytänteisiin. Tällä hetkellä vastauksia näihin kysymyksiin löytyy lähinnä nostalgisen uusnationalismin ja kansallismielisen äärioikeiston piiristä, mutta heidän ratkaisuvaihtoehtonsa eivät todellakaan ole kovin houkuttelevia.

Kaikkien maahanmuutosta ja monikulttuurisista yhteiskunnista kiinnostuneiden kannattaisi siis lukea Geddesin/Scholtenin ja Chinin teokset, varsinkin näistä asioista julkisia puheenvuoroja esittävien poliitikkojen ja toimittajien. Koska moni heistä ei kuitenkaan löydä itselleen tähän aikaa, olen tässä tehnyt selkoa kirjojen sisällöstä. Molemmissa kirjoissa on kuitenkin paljon asiaa, ja paljon on jäänyt kertomatta.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että tekstini otsikko on lukijoiden houkuttelemiseksi muotoiltu niin, että se ei itse asiassa täysin vastaa jutun sisältöä. Monikulttuurisuusajattelu ei varsinkaan vähemmistöjen oikeuksia korostavassa vahvassa muodossa ehtinyt missään kovin pitkälle, eikä monissa maissa tätä multikulturalismia ole harjoitettu koskaan. Toisaalta siitä luopuminenkin on monin paikoin ollut ennen muuta retoriikkaa. Monet järkevät toimintatavat ovat yhä olemassa, joskin osa niistä muodoltaan tai nimeltään muuttuneina.

Etenkin Chinin teosta on ollut mieluisa esitellä, koska siinä esitetyt näkemykset vastaavat pitkälle omiani. Monet kirjassa esitellyt asiat onkin käsitelty jo aikaisemmin jossain toisessa yhteydessä, ja useat tulkinnat ovat jo entuudestaan tuttuja. Paremmin tarinallistettua analyysiä näistä asioista ja ilmiöistä minulla ei kuitenkaan ole tiedossa. Myös siitä, että Chin ei itse ole eurooppalainen ja että hänellä on omien vanhempien maahanmuuttohistorian kautta omakohtaista kokemusta rajojen ylittämisestä ja uusiin maihin asettautumisesta, on nähdäkseni ollut hyötyä.

Kaikesta en ole kuitenkaan hänen kanssaan samaa mieltä. Yksi tällainen asia koskee erästä hänen keskeisistä tulkinnoistaan, jonka mukaan kulttuurinen nationalismi yksinkertaisesti otti rasismin paikan länsieurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa. Tämä kehitys teki yllättäen salonkikelpoiseksi ajattelutavan, joka hieman erilaisessa muodossa oli haluttu rotuoppien, eurooppalaisen fasismin ja natsi-Saksan hirmutekojen vuoksi hylätä.

Huomio on lähtökohtaisesti tärkeä. Esimerkiksi islamia ja muslimeja on eurooppalaisessa keskustelussa usein käsitelty yhtä lailla yksinkertaistavasti, yleistävästi, halveksivasti ja syrjivästi kuin jossain toisessa maailman ajassa tummaihoisia, juutalaisia tai romaneja. Chin ei kirjassaan käytä kovin paljon rodullistamisen käsitettä, mutta siitä laajasti ymmärrettynä on kyse: etnisiä ja/tai kulttuurisia ryhmiä käsitellään ikään kuin ”rodullisina” kokonaisuuksina, joihin liitetään suuri joukko kielteisiä attribuutteja. Kulttuuri – usein uskonto – ymmärretään staattisena järjestelmänä, joka deterministisesti määrää yksilöiden piirteitä ja ominaisuuksia.

Yhtäläisyyksistä huolimatta myös erot rasismin ja ”kulturismin” välillä ovat kuitenkin tärkeitä. Siinä missä rasismi jakoi koko ihmiskuntaa suljettuihin ja pysyviin rodullisiin kategorioihin, Chinin uusrasismiksikin kutsumansa luokittelun kohteet sijoittuvat pääsääntöisesti kansalliseen tai alueelliseen kontekstiin. Rodullistamisen kohteeksi voivat jossain maassa joutua historiallisista syistä esimerkiksi naapurimaasta muuttaneet ilman että samaa kohtelua löytyy muualta. Vain kaikista jyrkimmät islam-kriitikot pitävät uskontoa täysin yhtenäisenä eivätkä havaitse minkäänlaista muutosta ajassa. Suurella osalla arvostelijoistakin on silmää sekä islamin moninaisuudelle että sen historialliselle kehitykselle.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että tulkintaan ”rasismin jatkumisesta toisin sanoin” sisältyy eräs suuri riski. Ihmisten välisten fysiologisten erojen havaitseminen ja siitä seuraava luokittelu on väistämätöntä. Sen sijaan näistä fysiologisista eroista ei nykypäivänä ole tarvetta eikä syytä päätellä mitään muita yksilö- tai ryhmätason piirteitä tai ominaisuuksia. Ihmisten arvostelu heidän fenotyyppinsä perusteella on niin ikään tarpeetonta, eikä niin pitäisikään tehdä, koska sellaista voidaan hyvällä syyllä pitää rasistisena.

Sen sijaan kulttuurisista asioista meidän tulee voida keskustella myös kriittiseen sävyyn ilman pelkoa rasistiksi leimautumisesta. Arvoiltaan pluralistisessa yhteiskunnassa on väistämättä jännitteitä, joita täytyy purkaa kulttuurienvälisen vuoropuhelun keinoin. Joidenkin esimerkiksi naisten asemaa tai yksilöiden perusoikeuksia koskevien islamin tulkintojen ongelmallisuuden lisäksi meillä tulee olla valmiutta tarkastella kriittisesti myös esimerkiksi kristinuskoon ja muihin uskontoihin sisältyä ahdasmielisyyttä, länsimaisen konsumerismin tuhoisia seurauksia ja äärimmilleen viedyn individualismin sosiaalisia haittapuolia.

Suomalainen multikulturalismi kansainvälisessä vertailussa

Miltä Suomen kehitys näyttää näiden kirjojen luonnostelemaa maisemaa vasten? Olen käsitellyt asiaa laajemmin teoksissani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (Gaudeamus 2013) sekä Suomi omaksi kodiksi – kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet (Gaudeamus 2020). Tähän yhteyteen voidaan koota tärkeimmät havainnot ja päivittää kymmenen vuoden takaisia tulkintoja.

Kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua laajemmassa mitassa Suomeen vasta 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisellä ja Neuvostoliiton romahtamisella on ollut suuri vaikutus suurimpien ulkomaalaistaustaisten väestöryhmien syntymiseen, somalialaistaustaisia myöten. Miltei kaikista Euroopan maista poiketen Suomessa alettiin heti miettiä välineitä maahanmuuttajien integroitumisen edistämiseen. Ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta astui voimaan jo vuonna 1999.

Suomalaiseen kotouttamispolitiikkaan haettiin mallia muualta Pohjois-Euroopasta. Ruotsin ja Alankomaiden maahanmuuttajien kulttuurisia oikeuksia korostavalla ajattelutavalla oli suuri merkitys. Lainsäädäntöön vahvasti vaikuttaneen toimikunnan mietinnössä tavoitteeksi asetettiin kaikkien maahanmuuttajien joustava ja tehokas integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. Suomen tai ruotsin kielen ja yhteiskunnan pelisääntöjen nopeaa omaksumista pidettiin tärkeänä. Samalla Suomeen muuttaneiden mahdollisuutta ylläpitää äidinkieltään ja vaalia alkuperäistä kulttuuriaan pidettiin hyvänä sekä koko yhteiskunnan että heidän itsensä kannalta.

Suomen kieleen luodut uudissanat ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen”, heijastavat sitä ajatusta, että tavoitteena ei ole täydellinen sulautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan, vaan mahdollisimman laaja osallistuminen yhdenvertaiselta pohjalta samalla oman alkuperäisen identiteettinsä ja kulttuurinsa säilyttäen. Tämä linjaus säilyi vuoden 2010 lakiuudistuksessa, eikä sitä ole sittemminkään muutettu. Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka on siten luonnehdittavissa multikulturalistiseksi tai monikulttuurisuusajattelun mukaiseksi. Käytännön toimissa kulttuurisia oikeuksia ylläpitävä ulottuvuus on tosin aina jäänyt vähäisemmäksi kuin muu yhteiskuntaan integroiminen tai kotoutumisen tukeminen, joten asiaa on myös helppo liioitella.

Maahanmuutto- tai monikulttuurisuuskritiikki syntyi laajempana ilmiönä Suomessa verrattain myöhään. Sosiaalisella medialla oli tässä suuri merkitys, etenkin hommaforumilla sekä Jussi Halla-Ahon Scripta-blogilla. Vuonna 2010 Halla-aho julkaisi eräiden muiden kanssa Nuivan Vaalimanifestin, jossa vaadittiin sanoutumista irti ”muualta Länsi-Euroopasta ja varsinkin Ruotsista kopioidusta monikultturistisesta valtioideologiasta, erilaisuuden ihannoinnista ja itsetarkoituksellisesta ylläpidosta”. Varsin moni manifestin allekirjoittajista tuli valituksi eduskuntaan, kun Perussuomalaiset saivat suuren vaalivoiton vuonna 2011.

Halla-ahon ajattelussa islaminvastaisuudella on ollut suuri rooli, mutta muuten suomalaista maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvaa keskustelua ei voi pitää yksinomaan eikä edes kovin vahvasti nimenomaan islamin uskoon kohdistuvana. Somalialaistaustaiset ovat olleet käytännössä ainoa suurempi islaminuskoinen ryhmä vuoteen 2015 asti, ja toisaalta Suomessa tataarit ovat olleet esimerkkinä yhteiskuntaan erittäin hyvin sopeutuneesta muslimiyhteisöstä. Kriittistä keskustelua on käyty myös etenkin venäläistaustaisista tai venäjänkielisistä, Itä-Euroopan romaneista sekä etenkin vuoden 2015 jälkeen ylipäätään turvapaikanhakijoista.

Naisten asemaa ja oikeuksia sekä laajemmin Chinin mainitsemaa ”seksuaalidemokraattista” ulottuvuutta suomalaisessa monikulttuurisuuskritiikissä pitäisi selvittää tarkemmin. Spontaanisti ajattelen, että se on ainakin toistaiseksi ollut meillä pienemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa. Naisten sukuelinten silpomisen lisäksi puhetta on ollut ennen muuta maahanmuuttajien yliedustuksesta seksuaalisen väkivallan tilastoissa. Kaunokirjallisuudessa naisten asemaa islamilaisissa perheissä on nostettu esiin kielteisessä valossa esimerkiksi Jari Tervon ja Anja Kaurasen romaaneissa.

Nykyisin Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten kannatus on pysynyt varsin korkealla tasolla. Näin ollen suurehkossa osassa Suomen väestöä maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan ellei kielteisesti niin ainakin kriittisesti. Suomalaisen kotouttamispolitiikan periaatteet ja lähtökohdat ovat kuitenkin ainakin toistaiseksi pysyneet ennallaan, vaikka eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietintö osoittikin halukkuutta muuttaa kotouttamispolitiikkaa civic integration -suuntaan korostamalla palveihin osallistumisen velvoittavuutta ja esittämällä kotoutumista mittaavia testejä.

On kuvaavaa, että myös pääministeri Juha Sipilän oikeistolaisen hallituksen ohjelma lausui alkusanoissaan, että ”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.” Perussuomalaiset lähtivät mukaan tähän hallitusyhteistyöhön ja osallistuivat siten myös tämän ohjelman valmisteluun, tosin silloin vielä Timo Soinin johtamana. Monessa muussa maassa tällainen periaatteellinen linjaus puuttuisi kokonaan, tai ainakin se kirjoitettaisiin vähemmän huomiota herättävään paikkaan. Saa nähdä miten käy jatkossa.

Helsingissä 7.5.2021

Pasi Saukkonen

* Käytän tässä yhteydessä maahanmuuttajiin kohdistuvan politiikan (immigrant policies) ja integraatiopolitiikan (integration policies) suomennoksena ja synonyyminä kotouttamispolitiikkaa tai kotoutumisen edistämisen politiikkaa. Lainsäädännössä viimeksi mainituille on Suomessa annettu täsmällinen määritelmä. Tässä yhteydessä käsitettä käytetään siis laajemmassa, maahanmuuttajiin uuteen yhteiskuntaan asettautumista ja sopeutumista sekä osallisuutta ja osallistumista edistävässä merkityksessä.

Kirjallisuus

Chin, Rita: The Crisis of Multiculturalism: a History. Princeton University Press 2017, Princeton & London.

Geddes, Andrew & Scholten, Peter: The Politics of Migration and Immigration in Europe. 2^nd Edition. Sage 2016, London.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Gaudeamus 2013, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi: kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Kiista kotimaisesta kirjallisuudesta

Ajelin huhtikuun alussa hyväntuulisena Helsingistä moottoritietä kohti Tamperetta, kun kuulin autoradiosta, että pian oli alkamassa Ylen Kulttuuriykkösen ohjelma, jossa aiheena olisi kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuore esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Innostuin heti, koska olin lukenut emeritusprofessori Jyrki Nummen hyvin kriittisen arvion tästä teoksesta. Arvosteluun olin puolestaan paneutunut tavallista syvällisemmin, koska olen itsekin jonkin verran harrastanut kirjallisuuden, nationalismin ja monikulttuurisuuden välisen suhteen tutkimista (Saukkonen 2013a). Lisäksi tunnen sekä Nummen että Löytyn. Kun siinä ajelin kohti Kangasalaa, tunsin samalla olevani ikään kuin helsinkiläisen ja tamperelaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan välissä.

Ohjelman aluksi sen kerrottiin jatkavan ”vuosisadan kulttuurikeskustelua”. Aloin siis odottaa, että keskusteluun osallistuisivat sekä Löytty että Nummi. Teoksen kirjoittajalla olisi mahdollisuus puolustautua esitettyjä väitteitä kohtaan ja Nummi saisi puolestaan täsmentää kritiikkiään. Kunnollinen väittely tieteen ja taiteen asioista on Suomenmaassa todella harvinaista herkkua.

Tyrmistykseni olikin suuri, kun ohjelmassa olivatkin äänessä vain Löytty ja ohjelman toimittanut Pietari Kylmälä sekä siihen vierailijoina osallistuneet kirjailija Maryan Abdulkarim ja kriitikko Aleksis Salusjärvi. Ristiriitaiset tunteet ja jopa ärtymys valtasivat hiljalleen alaa ohjelmaa edeltäneeltä tyyneltä tyytyväisyydeltä. Olin samaa mieltä monien ohjelmassa esitettyjen näkemysten ja ajatusten kanssa. Samalla tunsin tulleeni petetyksi, kun kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä kaikesta. Jyrki Nummi ja hänen arvostelunsa ohitettiin lähetyksen alussa lyhyesti ja vähän naureskellen.

Auton kaartaessa vaimoni vanhempien kotitalon pihaan tunnekuohua oli jäljellä vielä sen verran, että laukkuja purkamatta menin saman tien tietokoneen äärelle lähettämään Kylmälälle ja Löytylle sähköpostiviestiä. Esitin närkästykseni siitä, että kunnollista keskustelua keskenään erimielisten ihmisten ajatustenvaihdon merkityksessä ei ollut syntynyt. Avasin myös jonkin verran omia taustojani politiikan tutkijana ja näkemyksiäni erinäisistä asioista selvittääkseni, miksi asia on minulle niin tärkeä.

Tästä sukeutui sähköpostikeskustelu, johon Löytty osallistui vähemmän ja Kylmälä enemmän. Kylmälä perusteli yhdessä viestissään sitä, miksi Nummea ei ollut pyydetty ohjelmaan mukaan. Hänen mukaansa Hesarissa ilmestynyt arvostelu oli niin huonosti kirjoitettu, tarkoitushakuinen ja vailla kunnollisia perusteluja, että keskustelua ei kannattanut jatkaa. Kritiikki sisälsi useita asiayhteydestä irrotettuja nostoja ja niiden virheellistä tulkitsemista. Helsingin Sanomien ei olisi Kylmälän mukaan pitänyt edes julkaista arvostelua, koska se antaa kohteena olevasta teoksesta niin virheellisen kuvan. Tämän kaiken voin kirjoittaa tähän siksi, että Kylmälä on kirjoittanut aiheesta myös blogiinsa.

Lupasin tutustua itse kirjaan pikimmiten, ja näin tapahtuikin. Ennen kuin esittelen omia näkemyksiäni Löytyn esseekokoelmasta, kannattaa palata hetkeksi Nummen esittämään kritiikkiin. Minusta se tarjoaa hyviä mahdollisuuksia pohtia joitain asioita, jotka ulottuvat laajemmalle kuin yhteen kirjaan ja sen arvosteluun. Radio-ohjelmassa Löytty mainitsi, että tapahtuneet asiat vetoavat hänen draaman tajuunsa, ja tästä on helppo olla samaa mieltä. Esille nostettujen jännitteiden lisäksi näin voidaan tarkastella myös yleisempiä ja siten (vielä) merkityksellisempiä asioita.

**

Arvostelunsa aluksi Nummi kertoo Löytyn sukeltavan kirjassaan suomalaisen kirjallisuuden ajankohtaisiin ongelmiin. Teoksen aihepiirien (toiseus, etninen identiteetti, muunkielinen kirjallisuus, kulttuurinen omiminen, Afrikka-kirjallisuus) tarkastelu ei kuitenkaan hänen mukaansa tarjoa uutta taidekeskustelua muutenkin seuraavalle ihmiselle. Kritiikki muodostuu jyrkemmäksi, kun Nummi toteaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen aiheuttavan Löytylle syvää häpeää sen sijaan, että hän puolustaisi ”pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”.

Nummen mukaan tämä häpeä johtuu siitä, että Suomi Löytyn ajatusmaailmassa ”hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon. Hirvittävästä syntilistasta ja kirjoittajan maailmantuskasta kantaa vastuun kansallisvaltioon sitoutunut ja nationalismiin kääriytynyt ’kotimainen kirjallisuus’.”

Nummi kritisoi Löyttyä siitä, että hän olisi teoksessaan voinut hyvin tuoda esille Suomen kirjallisuutta monikielistäneitä ja muutenkin monipuolistaneita kirjailijoita. Esimerkiksi Hassan Blasimin tapauksissa puhutaan hänen integroitumisongelmistaan, kun taas teoksista ei mainita juuri mitään, Nummi kirjoittaa. Sen sijaan Löytty itse esiintyy muunkielisen kirjallisuuden asianajajana koti- ja ulkomaisissa kirjallisissa seminaareissa. Ruotsin Afrikka-instituutin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlinnassakin Löytyn häpeä hellittää vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Löyttyä syytetään myös asioiden tarkoituksenhakuisesta unohtamisesta ja vahvojen väitteiden heikosta perustelusta. Nationalistista historiakäsitystä on Nummen mukaan Suomessa purettu jo kuudenkymmenen vuoden ajan useiden kirjoittajien toimesta ja ”jo 50–60 vuotta sitten ilmestynyt kahdeksanosainen historiateos Suomen kirjallisuus edustaa ’kansallisesta lokeroinnista’ vapaata modernia kirjallisuuskäsitystä”. Emeritusprofessori olisi kaivannut edes yhdestä teoksesta sellaista analyysia, joka paljastaisi, mikä on vialla. Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen Löytty kuittaa Nummen mukaan lyhyesti ”kansalliselta merkityslaahukseltaan” arveluttaviksi.

Löytyn kirjassa yksi keskeinen käsite on kansallinen kaanon. Nummi kritisoi pinnalliseksi Löytyn käsitystä, jossa kaanon samastetaan aikalaisarvostukseen, kirjallisiin palkintoihin ja päiväkohtaiseen kirjallisuuskritiikkiin. Hänen mukaansa kaanonit rakentuvat ”pitkä­aikaiselle, useamman lukijapolven arvostukselle, mikä sulkee ulkopuolelleen päiväperhot ja bestsellerit”. Tämä arvostus perustuu määrällisiin tosi­asioihin, kirjamyyntiin ja kirjastojen lainausmääriin, opetuksen ja tutkimuksen laajuuteen sekä jälkeen tulevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden harrastamaan uusiokäyttöön, kirjoittaa Nummi.

Kritiikin kohteeksi joutuu myös Löytyn tapa korostaa sitä, että kansallisen kaanonin edellyttämä kansallinen lukija samastuu helpommin Seitsemän veljeksen Jukolan veljeksiin, Juhan nimihenkilöön ja Työmiehen vaimon Johannaan kuin Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Minna Canthin samojen teoksen rodullistettuihin hahmoihin: Rajamäen rykmenttiin, Shemeikkaan ja Homsantuuhun. Nummen mukaan kyse on etnisen vähättelyn sijaan kirjailijoiden rakentamasta sommitelmasta, jossa pää- ja sivuhenkilöillä on erilainen asema ja tehtävä teosrakenteessa. ”Rajamäkeläisiäkin vähättelevät Jukolan ylimieliset poikaset, ei Kiven kertoja eikä lukija.”

Nummen kritiikki päättyy jylhästi: ”Löytyn ’kotimainen kirjallisuus’on historiasta ja merkityskerrostumista puhdistunut ­ideologinen rakennelma, jostavoi esittää mitä erikoisempia väitteitä.” Esimerkkeinä tästä hän nostaa esille kirjassa esitetyn kysymyksen ”onko Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen” sekä väitteen ”olisi toki helppoa nimetä useita romaaneja, joiden eetos on niin läpikotaisin rasistista maailmankuvaa vahvistavaa, että asian todistaminen ei kaipaa sen kummempaa tekstuaalista syväanalyysiä”.

**

Luettuani Löytyn kirjan saatoin aluksi päätyä samaan kokemukseen kuin minkä kirjailija Tommi Melender esittää omassa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä esseessään: ”Nummi oli lukenut eri kirjan kuin minä.”

Koska meillä ei ole voinut olla luettavana eri teosta, kysymys kuuluu: Mikä Löytyn kirjassa on saanut Nummen lukemaan sen näin eri tavalla, päätyen tulkintoihin, joita on helppo pitää epäoikeudenmukaisina tai jopa virheellisinä. Löytty ei missään esitä sellaista väitettä suomalaisen kirjallisuuden rasistisuudesta, jonka Nummi esittää arviossaan. Hän ei myöskään kiistä Suomen kirjallisuuden kansainvälisiä kytköksiä ennen ja nyt. Ja hän esittelee Hassan Blasimin tuotantoa varsin laajasti.

Olisi varmaan oikeaoppista laittaa jatkossa kirjoittajien nimet sitaatteihin, koska haluan korostaa, että kiinnostavia eivät ole pelkästään todellisuudessa olemassa olevien Jyrki Nummen ja Olli Löytyn tekemiset ja tekemättä jättämiset, vaan näistä sukeutuvat laajemmat pohdinnat. Jätän kuitenkin tämän lainausmerkittämisen tekemättä, koska luotan lukijan ymmärtävän asian muutenkin, rasittamatta häntä turhalla merkitsemiskikkailulla.

Miksi siis Nummi suivaantui näin suuresti Löytyn kirjasta? Yksi mahdollisuus on yksinkertaisuudessaan suorastaan banaali, mutta luulen, että sillä on ollut oma vaikutuksensa. Löytyn kirjan nimi kuulostaa provokatiiviselta, ja osittain se sitä onkin. Kotimainen kirjallisuus on kuollut, nyt on aika jättää sille jäähyväiset. Sen voi kuitenkin lukea myös toisella tapaa, jota pidän kirjan perusteella oikeampana. Olli Löytty jättää jäähyväiset kirjallisuuden ”kotimaisuudelle”: sille, että luokittelemme luovaa toimintaa kansallisuuksien mukaan, arvostamme omaamme enemmän kuin muita ja vartioimme porttia, josta päästetään suomalaiseen taiteeseen sisään vain tietyt tiukat kriteerit täyttäviä teoksia.

Jos kirjan nimi olisi ollut ”Jäähyväiset kirjallisuuden kotimaisuudelle”, Nummen tulkinta siitä olisi voinut olla lempeämpi. Ajattelen, että minkä tahansa tieteenalan professori, emeritus tai ei, kavahtaisi mitä tahansa teosta, jonka nimeksi olisi annettu jäähyväiset hänen tutkimuksensa kohteelle. Kaikki tutkijat eivät toki suhtaudu aiheeseensa intohimoisesti, mutta Nummen tapauksessa tästä ei ole epäselvyyttä. Kun hän edellä mainitulla tavalla kirjoittaa kritiikissään, että ”joku toinen pitäisi pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”, tuo ”joku toinen” sisältää varmasti myös hänet itsensä.

Toinen havainto, jolla ajattelen voivan olla tekemistä kritiikin syntyhistoriassa, on erilainen tulkinta siitä, mitä tutkimus on. Radio-ohjelman alussakin puhutaan paradigman muutoksesta sekä eri sukupolviin kuuluvien tutkijoiden erilaisesta suhtautumisesta tutkimuskohteeseensa, tässä tapauksessa suomalaisen kirjallisuuden tekijöihin, sisältöihin ja yhteiskunnalliseen rooliin. Löytty ajattelee, vaikka hieman epäröidenkin, edustavansa sitä, mikä on tulossa mutta joka on vielä marginaalissa. On ymmärrettävää, että joidenkin toisten katsotaan tällöin edustavan sellaista tapaa ajatella ja tutkia, joka on jo nyt vanhentunut ja tuomittu väistymään.

Ehkä olennaisempana pidän kuitenkin sitä, että Löytyn esseet eivät ole kovin tieteellisiä, vaikka hän osoittautuukin mielestäni hyvin tarkaksi ja uusille näkökulmille valppaaksi lukijaksi. Siinä esiteltyjä kirjallisia teoksia ei joitain paikoittaisia poikkeuksia lukuun ottamatta analysoida kovin systemaattisesti. Kirjallisuustieteellinen teoriapohja koostuu lähinnä tietynlaisesta ”vieraan silmin” lukemisen näkökulmasta. Viittaukset muuhun tutkimuskirjallisuuteen ovat vähäisiä ja usein täsmentämättömiä. Kirjallisuustieteellisten artikkelien sijaan kyse on kirjallisuudesta inspiroituneista aiheiltaan laajemmista esseistä.

Esseiden ”epätieteellisyydellä” ei ehkä olisi niin paljon merkitystä, ellei Löytty avaisi prologiaan korostamalla tutkijuuttaan. ”Kirjallisuus on leipäpuuni. Olen ammatiltani kirjallisuudentutkija ja oppialani on nimeltään kotimainen kirjallisuus.” Ajattelen, että ihan perustellusti alan toinen tutkija voi pitää tällaista lähtökohdan ja toteutuksen välistä ristiriitaa ongelmallisena ja ärsyttävänäkin. Varsinkin jos kirjoittaja siis myös ohjelmallisesti kyseenalaistaa oman oppiaineensa olemassa olon perusteet, kuten Löytty Nummen tulkinnassa tekee.

Kolmas mahdollinen syy Nummen asennoitumiseen voi nousta suoraan hänen kritiikistään. Toistetaan tämä kohta: ”Hänen [Löytyn] kotimaansa hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon.”

Olen itse osallistunut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tutkijana kansallisen identiteetin ja kansakunnan uudelleen määrittelyyn analysoimalla nationalismia ja kansallista identiteettiä, etnistä ja kulttuurista moninaisuutta, maahanmuuttoa ja kotoutumista sekä poliittista ksenofobiaa sen eri muodoissa populismista äärioikeistoon (esim. Saukkonen 1999; 2007; 2013b). Vaikka en pidä itseäni rasismin tai kolonialismin tutkijana, olen mielestäni aina pyrkinyt vastustamaan rasismia ja syrjintää sekä suhtautunut kriittisesti joitain yhteiskuntia ja etenkin niiden eliittejä epäoikeudenmukaisesti hyödyttävään globaaliin vallan- ja työnjakoon.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut enenevissä määrin huolestua tällä kentällä tapahtuneesta kehityksestä. Suomessa tosiasiallisesti ilmenevä rasismi on liukunut syytöspuheiksi suomalaisesta rasismista tai jopa rasistisesta Suomesta. Rasismin laajentaminen rodullistamiseksi on tuottanut riskin joutua rasismisyytösten kohteeksi myös silloin, kun esittää perusteltua kritiikkiä uskonnollisista käsityksistä tai kulttuuripiirteistä. Osoituksia suomalaisesta kolonialismista on tuotu esiin tavalla, joka vaikuttaa tarkoitushakuiselta eikä välttämättä lisää ymmärrystämme sen kummemmin Suomen kuin muiden maiden siirtomaahistoriasta. Cancel-kulttuurin ”väärin ajattelevia” eristävät ja vahingoittavat ylilyönnit ovat onneksi ainakin toistaiseksi olleet meillä vähäisiä, mutta ilmiönä se on maailmalla todellinen.

Ajattelen siis, että Nummi on saattanut tehdä sellaisen tulkinnan, että Löytyn ensisijaisena tarkoituksena on ollut kritisoida Suomea ja suomalaisuutta maan, yhteiskunnan ja kulttuurin rasistisuudesta, kansallismielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta sekä jatkuvasta rodullistamisesta, eriarvoistamisesta ja ulossulkemisesta. Nationalistien tavoin kansakunta essentialisoidaan tällöin yksiulotteiseksi ja koostumukseltaan yhtenäiseksi ainekseksi, joka erottuu muusta maailmasta, mutta tässä tapauksessa kielteisesti. Tähän tarkoitukseen Löytty on – edelleen tämän olettaman mukaisesti – valikoinut siihen parhaiten soveltuvaa kirjallista aineistoa. Jos näin olisi, taaskaan en ihmettelisi, jos Nummi olisi lukiessaan kokenut verenpaineensa nousevan.

**

Tässä kohden on perusteltua siirtyä Löytyn teoksen esittelyyn ja analysointiin. Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että Löytyn teos on sisällöltään kiinnostava ja erittäin hyvin kirjoitettu esseekokoelma. Teokset osat tarjoavat lukijalle paljon pohtimisen aihetta, vaikka ei olisikaan tutustunut siinä esiteltyihin ja käsiteltyihin kirjoihin ja kirjailijoihin. Se on erinomaisen suositeltavaa lukemista kenelle tahansa, mutta erityisesti kirjallisuudesta, kansakunnan rakentumisesta, muuttoliikkeestä ja pakolaisuudesta sekä erilaisista ”meidän” ja ”muiden” välisistä erotteluista kiinnostuneille.

Teos koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksasta esseestä, joista jokaisessa on eri aihe ja sen sivupolkuja. Teemoja käsitellään ainakin yhden, yleensä useamman kirjan avulla. Jokainen on vähän peikko käsittelee toiseutta ja etenkin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi -teosta. Sesam aukene tarkastelee maahanmuuttajia Suomen kirjallisessa kulttuurissa ja ennen muuta Hassan Blasimin vastaanottoa Suomessa, Kaanonkieputin kirjoja sisäänsä imaisevaa ja ulos sylkevää separointijärjestelmää eli kirjallista kaanonia. Tanssia haamujen kanssa -esseen yhtenä teemana on kulttuurisen omimisen problematiikka, jota havainnollistetaan Koko Hubaran kritiikillä koskien erästä Laura Lindstedtin Oneiron-teoksen henkilöhahmoa.

Etnisten vähemmistöjen asema kirjallisuuden marginaalissa on aiheena Nimeni on Kerttu -kirjoituksessa, jossa pääroolissa on Minna Canthin Työmiehen vaimo -teoksen Homsantuu. Kotoudu tai kuole analysoi muun muassa Arto Salmisen Turvapaikka -teoksen ja Annamari Marttisen Vapaa -romaanin avulla turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja yhteiskuntaan integroitumisen edellytyksiä Suomessa. Matkustamisen erilaisia ehtoja ja olosuhteita tarkastelee Outerrail, ja tässäkin esseessä tärkeässä roolissa ovat Hassan Blasin ja kaksi hänen novelliaan. Viimeisen esseen (Valkoisia elefantteja) aiheena ovat Afrikka, rasismi ja kehitysyhteistyö suomalaisessa kirjallisuudessa ja päähuomion kohteena Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.

Esipuheessa Löytty linjaa kirjansa yritykseksi ajatella Suomen kirjallisuutta osana koko maailman kirjallisuutta ja katsoa omaa kulttuuria vieraan valossa. Teoksen päättävässä Suomi100-epilogissa hän puolestaan tarinoi hieman vaivaannuttavasta esiintymisestään Upsalan Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa sekä esittää visionsa Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta sadan vuoden päästä. Varsinkin ensiksi mainitussa Löytty pyrkii katsomaan myös itseään ”vieraan silmin” ja arvioimaan omaa esiintymistään sekä aidon kriittisesti että itseironisesti hymyillen. Loppu on syytä siteerata kokonaisuudessaan, koska se avaa näkymän Nummen ehkä loukkaavanakin pidettävään vihjailuun Löytyn rauhoittumisesta vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Lopetin siis esitykseni viittaamalla afrikkalaistaustaisten ihmisten läsnäoloon Suomessa ja esitin viimeisiksi sanoikseni toiveen, että seuraavan kerran samaa aihepiiriä käsiteltäessä puhujapöntössä ei nähtäisi ainakaan minua – tai muita kaltaisiani – vaan mieluummin joku, joka osaa minua paremmin katsoa asiaa myös Afrikan ja afrikkalaisten näkökulmasta. Nämä dramatiikkaa tihkuvat sanat lausuttuani sujautin monokkelini liivintaskuun, kumarsin yleisölle, heitin ulsterin harteilleni, otin kävelykeppini ja poistuin lierihattua päähäni sovitellen rauhallisin ja määrätietoisin askelin ulko-ovesta – siis mielikuvituksessani, oikeasti otin kuohuviiniä ja karjalanpiirakoita ja juttelin mukavia instituutin työntekijöiden kanssa.

Löytyn kirjassa on lukuisten ansioiden lisäksi myös joitain ongelmia. Yksi niistä on muidenkin huomioima joidenkin vahvojen väitteiden heikko perustelu. Löytty vihjailee, että ”ajatusta suomalaisen kulttuurin omintakeisuudesta ja homogeenisuudesta elätellään juuri kirjallisen kulttuurin piirissä”, mutta tälle olettamalle ei esitetä minkäänlaista todistusaineistoa. Kiven Seitsemällä veljeksellä ja Linnan Tuntemattomalla sotilaalla on hänen mukaansa ”kovin raskas kansallinen merkityslaahus”. Se kuulostaa sekä komealta että kriittiseltä, mutta on epäselvää, mitä sillä tarkoitetaan (toisaalla puhutaan raskaasta historiallisesta merkityslaahuksesta). Rasismia koskevan keskustelun mahdollisia asiasisältöjä pohditaan niin monimutkaisesti, että en itse asiassa ihmettele Nummen saattaneen päätyä sinänsä väärän tulkintaan Löytyn mielipiteestä koskien suomalaisen kirjallisuuden rasistisuutta.

Löytyn teksti on kokonaisuutta tarkasteltaessa ennen muuta tasapainoista, maltillista ja itseironista, mutta muun muassa edellä mainitut kohdat osuvat helposti lukijan silmiin. Näin käy varsinkin silloin, jos Löytyn tekstiä luetaan samalla tavalla kuin miten hän itse sanoo lukevansa suomalaista kirjallisuutta, vastakarvaisesti.

Hieman ongelmallisena pidän myös Löytyn tapaa sekä ymmärtää kirjallisuuden kansallinen kaanon että käyttää tätä käsitettä. Löytty ymmärtää kaanonin siis kirjallisuuden ja kansakunnan pitkää ja tiivistä liittoa ylläpitäväksi separointijärjestelmäksi, joka sekä sisällyttää että sulkee ulos kirjoja. Kaanon voidaan myös ”ajatella mittariksi, jolla punnitaan vanhan kirjallisuuden arvoa ja merkitystä nykyajassa”. Sitä muodostavat Löytyn mukaan etenkin kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuspalkinnot, kirjallisuuden historiat sekä kirjallisuuden tutkimus ja opetus, mutta myös käännökset ja kansainvälinen myyntimenestys.

Kuten Löytty tietää, Tanskassa on erityinen kulttuurikaanon, joka sisältää myös eräitä kaunokirjallisia teoksia ja erikseen 24 runon antologian. Tämä kaanon on syntynyt kulttuuriministeri Brian Mikkelsenin aloitteesta, ja poliittinen tausta on myös esimerkiksi Alankomaiden historiallis-kulttuurisella kaanonilla. Tanskassa on nykyään myös erillinen kymmenen arvoa ja periaatetta kokoava Danmarkskanon, jonka kokoamisen käynnisti niin ikään kulttuuriministeri Bertel Haarder. Tällaista ”virallista” kaanonia Suomessa ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin.

Mutta kun sellaista ei ole, lukijalle jää mahdollisuus epäillä, että kyseessä on Löytyn käsitteellinen konstruktio, jonka avulla hän saa sanotuksi sen, mitä hän haluaa sanoa. Teoksessa ei avata suomalaisen kirjallisuuden kansallisen kaanonin sisältöä juuri muuten kuin edellä mainitun mekanismin avulla. Silti sitä koskevat väitteet ovat paikoin varsin vahvoja: ”Suomen kirjallisuuden kaanon on auttamattoman yksiväristä ja yksiäänistä eikä siinä näy tai kuulu Suomen ihana moniaineksisuus.” Ehkä näin on, mutta jotenkin tämä pitäisi perustella.

Löytty uusintaa myös harmillista väärinkäsitystä, kun hän kirjoittaa maahanmuuttajien oman paikkansa löytämisestä Suomessa seuraavasti. ”Kotoutumisen idean ongelma on sen kategorisessa ulossulkemisessa: se ei anna mahdollisuutta olla sekä sisä- että ulkopuolinen tai kuulua useampaan paikkaan samanaikaisesti. (…) [I]dentiteetti näyttäytyy kovin yksinkertaisena ja yksiulotteisena ominaisuutena, jonka toimintavaihtoehdot ovat joko on tai off.

Kotoutumisen idea on itse asiassa juuri välttää tällainen mustavalkoinen asetelma. Kansainvälisessä käytössä oleva termi integraatio viittaa nimenomaan siihen, että toiseen maahan muuttaneiden ei edellytetä sulautuvan (assimiloituvan) uuteen asuinmaahansa ja sen kulttuuriin. Samalla heidän toivotaan osallistuvan yhteiskuntaan ja sen toimintoihin muodostamatta erillisiä yhteisöjä (separaatio, segregaatio). Maahanmuuttajien integroitumisessa ajatuksena on molemminpuolinen vuorovaikutus, prosessi, jossa sekä toiseen maahan muuttanut että vastaanottava maa muuttuvat. (Ks. tarkemmin Saukkonen 2016.)

Suomessa alettiin luoda kotoutumista edistävää politiikkaa 1990-luvulla varsin pian sen jälkeen, kun kansainvälistä muuttoliikettä oli alkanut suuntautua maahamme aikaisempaa enemmän. Erityisesti tätä tarkoitusta varten luoduilla uudissanoilla ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen” haluttiin erityisesti korostaa sitä, että tavoitteena ei ole sulautuminen vaan pääsy suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. On totta, että suomalaisessa kotouttamispolitiikassa – ihmisten suhtautumisesta puhumattakaan – ei ole aina ylletty näiden periaatteiden tasolle. Tämä on kuitenkin se käsitteellinen lähtökohta, josta Suomeen kotoutumisen ja sen edellytysten arvioinnissa pitäisi lähteä liikkeelle.

**

Olen Löytyn teoksesta monessa kohdassa samaa mieltä Tommi Melenderin arvion kanssa, ja Nummikin on siis osittain ihan oikeilla jäljillä. Yhtä kohtaa heidän puheenvuoroissaan kuitenkin ihmettelen suuresti. Molemmat tuovat kirjoituksissaan vahvasti esille pienten kielialueiden ja niiden ahtaan paikan globalisaation, markkinatalouden ja englannin kielen ylivallan puristuksessa. Melenderin mukaan Löytty ”havainnoi herkällä vaistolla kansallisen kulttuurimme tuottamia yhdenmukaisuuspaineita, mutta ei kanna niistä huolta silloin, kun ne nousevat markkinavetoisesta globaalista kulttuurista”.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi tästä puhutaan samassa yhteydessä Löytyn kirjan kanssa. Oletan, että hän on näiden kollegojen kanssa tästä asiasta ihan samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole ollut hänen kirjansa aiheena, eikä globaalin kapitalismin ja angloamerikkalaisen kulttuurihegemonian käsittelyn puutetta siksi ole syytä pitää Löytyn kirjan heikkoutena.

Radio-ohjelmassa Löytty kertoi halunneensa tällä kirjalla astua akateemisten keskustelujen maailmasta tavoittelemaan laajempaa lukijakuntaa, suurta yleisöä. Tämä tavoite on erinomaisen kannatettava, ja Löytyn esimerkkiä monien muidenkin kannattaisi seurata. Nummen mukaan Löytty ei tarjoa teoksellaan sellaista uutta, jota nykyistä taidekeskustelua seuraava ei tuntisi. Olennaista kuitenkin on, että tässä nousevan uuskansallismielisyyden, nostalgisen nationalismin ja vahvan maahanmuutto- ja vähemmistövastaisuuden maailmassa Löytyn kirjalla olisi paljon annettavaa niille, jotka eivät vielä ajattele samalla tavalla. Heitä löytyy yllin kyllin.

Suurten yleisöjen tavoittelemisessa on vaikea onnistua, ja erityisen hankalalta tuntuu nykyisin olevan kontaktin saaminen niihin, jotka eivät ole jo valmiiksi samalla aallonpituudella. Yksi mahdollisuus lyödä läpi laajempaan tietoisuuteen on saavuttaa suuren mittakaavan kansallista julkisuutta esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kilpailu pääsystä tälle foorumille on kuitenkin aina ollut kovaa, ja kaiken ylitse vyöryvä koronauutisointi on tehnyt siitä entistä ankarampaa.

Löytty ja hänen teoksensa olivat tavattoman onnekkaita saadessaan itselleen lähes koko aukeaman huhtikuun alun Hesarista. Tapa, jolla teosta ja hänen kirjoittajaansa käsiteltiin, oli kuitenkin sekä suorasukaisen kriittinen että teoksen sisältöä vääristävä. Keskustelu lähti väärille urille. En ihmettele, jos häntäkin harmittaa.

Helsingissä 30.4.2021

Pasi Saukkonen

Lähteet

Kylmälä, Pietari: Kritiikki on osa journalismia – Nummi ja Löytty sotasilla. Atomipuutarha. https://atomipuutarha.blogspot.com/2021/04/kritiikki-on-osa-journalismia-nummi-ja.html?m=1.

Löytty, Olli: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, Helsinki

Melender, Tommi: Kirja-arvostelu sai kirjallisuusväen kuohuksiin: Suomalainen kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti rasistista eivätkä kirjailijat haaveile puhtoisesta kotimaisuudesta. Helsingin Sanomat 24.2.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007939148.html.

Nummi, Jyrki: Viimeisten aikojen kotimaisesta kirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 2.4.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007895881.html?share=37e44dedefda781eb8026d27cfef6d8e.

Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. SKS Toimituksia 752. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY 2007, Helsinki. Uudistettu painos: https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/pasi-saukkonen-politiikka-monikulttuurisessa-yhteiskunnassa.

Saukkonen, Pasi: Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Haapala, Vesa ja Sipilä, Juhani (toim.) Kiviaholinna: suomalainen romaani. Avain 2013a, Helsinki. Julkaistu myös blogissa: https://pasisaukkonen.wordpress.com/category/kirjallisuus/.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus 2013b, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: MItä on kotoutuminen. Kvartti 4/2016. https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/mita-kotoutuminen

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi. Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Vimmainen maailma: kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista

”Elämme vimmaisessa maailmassa”, kirjoitti kuuluisa hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Huomisen varjoissa (In de schaduwen van morgen).

Olen julkaissut viiden viime vuoden aikana melko suuren määrän maahanmuuttoon, kotoutumiseen, monikulttuurisuuteen ja nationalismiin sekä näihin aihealueisiin kytkeytyvään politiikkaan liittyviä tekstejä. Olin kolmen vuoden ajan Siirtolaisuus-Migration-lehden kolumnisti, mikä tuotti kaikkiaan 12 kirjoitusta. Lisäksi olen kirjoittanut tälle blogisivulleni, kun siihen on löytynyt sekä aikaa että aihetta, ja juttuja on ilmestynyt myös esimerkiksi Helsingin kaupungin julkaisemassa Kvartti-lehdessä.

Jossain vaiheessa tuli mieleen, että näitä kirjoituksia kannattaisi ehkä koota yksiin kansiin dokumentaatioksi ja kommentaariksi ajasta, jolloin kansainvälinen muuttoliike rinnakkaisilmiöineen on vaikuttanut Suomen ja muiden eurooppalaisten yhteiskuntien elämään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maahanmuutto, kotoutuminen ja monikulttuurisuus ovat olleet ratkaisevasti vaikuttamassa moniin kansallisiin ja ylikansallisiin päätöksiin, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kun teokselle piti löytää nimi, lopulta oli helppo päätyä tuohon kirjassani lainaamaani Huizingan luonnehdintaan 30-luvun puolivälin Euroopasta. On hyvä huomata, että Huizingan teoksessa käsitellään vain melko pieneltä osin fasismia. Enemmän oli kyse siitä kokonaisvaltaisesta kulttuurisesta muutoksesta, jonka keskellä eurooppalaiset yhteiskunnat ja eurooppalainen ihminen olivat ja jonka taustalta löytyvät oman aikansa suuret tieteelliset, teknologiset ja taloudelliset innovaatiot. Tieteellis-teknologinen murros ja globalisaatio keikuttavat nyt myös meidän valtiolaivojamme ja askarruttavat ihmisten mieliä.

Omassa teoksessani käsittelen melko paljon fasismin mahdollisuutta sekä yhtenä nostalgisen uusnationalismin äärimmäisenä muotona että islamilaisen fundamentalismin väkivaltaisena ilmentymänä. Tämän uhan esille nostamiseen on aihetta, mutta todellisuus voi jälleen yllättää. Tätä kirjoitettaessa maaliskuun kymmenentenä vuonna 2020, hetki ennen kirjan ilmestymistä, maailma on mullin mallin koronaviruksen aiheuttamien suorien ja epäsuorien vaikutusten vuoksi. Tästä kaikesta ei ollut aavistustakaan, kun muutama viikko sitten päätin teokseni loppuluvun otsikolla: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Juuri nyt ihmisten liikkumista maiden välillä ja niiden sisällä rajoitetaan voimakkaasti epidemian leviämisen estämiseksi. Siihen on varmasti syytä. Kun virus lopulta menettää tehonsa, me palaamme kuitenkin takaisin siihen maailmaan, jossa sadat miljoonat ihmiset ovat liikkeellä, yhteiskunnat ovat entistä monikulttuurisempia ja vahvat poliittiset voimat yrittävät vääntää ajan ratasta takaisin kuviteltuun todellisuuteen. On entistä tärkeämpää miettiä, millaista on yhteiskunnallinen elämä ihmisten liikkuvuuden ja monenlaisen moninaisuuden leimaamissa yhteiskunnissa.

Teoksen tiedot:

Pasi Saukkonen: Vimmainen maailma. Kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Julkaisuja 35. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

Teos on ladattavissa veloituksetta Siirtolaisuusinstituutin sivuilta: https://siirtolaisuusinstituutti.fi/julkaisut/kirjat/julkaisuja/

Painettua teosta voi tilata verkkokaupasta: https://kauppa.siirtolaisuusinstituutti.fi/

ISBN 978-952-7167-92-2 (nid.); ISBN 978-952-7167-93-9 (pdf); ISSN 2343-3507 (painettu); ISSN 2343-3515 (verkkojulkaisu)

Antoisia lukuhetkiä!

 

 

 

 

 

Sananvapaudesta ja sen rajoista

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2019. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2019/12/siirtolaisuus_migration_4_2019.pdf

Kymmenisen vuotta sitten keskustelin erään maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisistä kirjoituksistaan tunnetuksi tulleen henkilön kanssa Helsingin yliopiston avoimen yliopiston luentosarjalla. Aiheena oli kysymys: Mitä Suomi menettää aktiivisella maahanmuuttopolitiikalla?

Luennoitsijakumppanini esitti ensimmäisissä puheenvuoroissaan yhdestä keskustelun kohderyhmästä ilmaisuja, joita en pitänyt tarpeellisina akateemisessa vuoropuhelussa. Muistiini on jäänyt puhe kamelinajajista. Esitin toiveeni, että voitaisiin jatkaa tällaisia stereotyyppisiä ilmaisuja välttäen. Näin tapahtuikin.

Tämä julkinen dialogi on jäänyt mieleeni yhtenä parhaimmista, joita olen urallani kokenut maahanmuuton, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden alueilla. Muisto ei ole myönteinen keskinäisistä näkemyseroistamme huolimatta, vaan nimenomaan niiden vuoksi. Liian usein näistä asioista on puhuttu niin, että kaikki keskustelijat ovat olleet useimmista asioista samaa mieltä.

Kansainvälisen muuttoliikkeen ja monikulttuurisen yhteiskunnan kysymykset ovat aidosti monimutkaisia, ja niihin liittyy paljon oikeutettuja näkökulmia. Silloin kun keskustelun osanottajat ovat yksimielisiä, asia ei mene eteenpäin. Jos näistä teemoista puhuttaessa kaikki ovat samaa mieltä, paikalla on liian yhtenäistä väkeä. Joku puuttuu.

Toisaalta hyvän keskustelun edellytys on myös siihen osallistuvien keskinäinen arvostus sekä puheen kohteena olevien ihmisten kunnioitus. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, ellei kanssani luennoinut ihminen olisi antanut hitusen periksi oman kielenkäyttönsä osalta. Kyseinen dialogi ei ainakaan varmasti olisi jäänyt muistoihini onnistuneena tilaisuutena.

Niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa uusnationalistisia tai radikaalioikeistolaisia poliitikkoja on nostettu ”tikun nokkaan” tai joutunut käräjille ilmaisuistaan, joita on pidetty herjaavina, rasistisina, jotain kansanryhmää vastaan kiihottavina tai vihapuheena. On ymmärrettävää, että näissä muutoin arvokonservatiivisissa piireissä sananvapaus on nostettu korkeaan arvoon.

Sitä on vaikeampi ymmärtää, että oikeus toisten ihmisten loukkaamiseen olisi edellytys hyvälle keskustelulle tai että demokratia ja oikeusvaltio olisivat heti vaarassa, jos sananvapautta rajoitetaan. Tällaisia argumentteja on kuitenkin viime aikoina tuotu esille. Edellä mainittujen lisäksi myös homoseksuaalisuuteen kriittisesti suhtautuvissa uskonnollis-konservatiivisissa piireissä.

Edellä mainittu omakohtainen muisto sittemmin Perussuomalaisten puheenjohtajaksikin edenneen henkilön kanssa käydystä keskustelusta on esimerkki juuri päinvastaisesta. Sananvapauden optimaalinen toteutuminen korkeatasoisen julkisen keskustelun muodossa edellyttää itsehillintää. Osanottajien on hyvä olla tietoisia niistä rajoista, joiden ylittäminen pysäyttää vuoropuhelun kiistelyyn siitä, onko jotain sopivaa sanoa vai ei.

Lähtökohtaisesti nämä rajat kulkevat sekä keskinäisen että kolmansien osapuolten ihmisarvon kunnioituksen ja henkilökohtaisten ominaisuuksien loukkaamattomuuden kohdalla. Toista ihmistä ei pidä tietoisesti loukata esittämällä sellaisia mielipiteitä tai käyttämällä sellaisia ilmaisuja, joita voi perustellusti pitää nöyryyttävinä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit määrittää teoksessaan Decent Society siivoksi (decent) yhteiskunnaksi sellaisen, jonka sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sivistyneessä (civilized) yhteiskunnassa ihmiset eivät puolestaan nöyryytä toisiaan. Nöyryyttäminen tarkoittaa Margalitille ihmiskunnan ulkopuolelle, alemman arvoiseksi olioksi asettamista.

Verbaalisesti nöyryytetyistä tulee helposti fyysisen väkivallan uhreja. 1930-luvulla juutalaisista ensin tehtiin kuvaannollisesti rottia, ja lopulta heitä tapettiin kuin rottia. Yksilötasolla nöyryytys saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen.

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ryhmät ja ihmiset, kuten amerikkalainen filosofi Jeremy Waldron on todennut The Harm of Hate Speech -teoksessaan. Yksien oikeus sananvapauden maksimaaliseen toteuttamiseen voi vakavasti kaventaa toisten sananvapautta ja olemisen oikeutta.

Belgialainen filosofi Patrick Loobuyck asettaa puolestaan Samenleven met gezond verstand -teoksessaan empatian, kyvyn myötäelää, toimivan monikulttuurisen yhteiskunnan edellytysten ytimeen. Kirjan nimen voisi ehkä suomentaa terveen järjen yhteiskunnaksi.

John Rawlsin poliittisen liberalismin teoriaa edelleen kehittäen Loobuyck pitää tärkeänä ihmisten järjellisyyttä. Olosuhteissa, joissa ihmiset ovat lähtökohdiltaan ja ajattelutavoiltaan erilaisia, heidän täytyy pystyä asettamaan itsensä toisen ihmisen asemaan. Myös sellaisen, joka ei ole hänen kaltaisensa. Tämä on järjellisyyden ensimmäinen ehto.

Tämän Gentin yliopiston professorin mielestä ihmisten tulee myös ymmärtää, että jos he vaativat itselleen joitain oikeuksia tai vapauksia, heidän on tunnustettava myös toisten ihmisten oikeus vastaavien oikeuksien tai vapauksien vaatimiseen. Vastavuoroisuus on toinen monikulttuurisen yhteiskunnan tärkeistä periaatteista.

Elleivät ihmiset pysty toimimaan näiden edellytysten mukaisesti, he eivät toimi monikulttuurisessa yhteiskunnassa järjellisesti. Järjenvastaisten ihmisten kanssa on vaikeata elää kaikissa oloissa.

Monet kaipaavat nykyään yhteiskuntiin kaikkien jakamia arvoja ja normeja ja yhteistä identiteettiä. Loobuyckin mukaan tämä on tarpeetonta. Kaikkien tulisi kuitenkin hyväksyä yhteiskuntasopimus, joka tarjoaa puitteet kulttuurisille vapauksille. Samalla tämä sopimus asettaa rajat vapauksien toteuttamiselle järjellisyyden ja vastavuoroisuuden hengessä.

Tästä julkisesta moraalisesta doktriinista Loobuyck käyttää Rawlsin terminologiaa edelleen seuraten nimitystä overlappende consensus, joka on Suomessa käännetty limittäiseksi yhteisymmärrykseksi. Se voisi Loobuyckin mukaan koostua esimerkiksi moninaisuuden tunnustamisesta, kirkon ja valtion erottamisesta, syrjinnän kiellosta ja yksilöiden perusoikeuksien hyväksymisestä.

Kysymys on suvaitsevaisuudesta, mutta sen täsmällisemmässä ja realististisemmassa muodossa. Loobuyckin mukaan kaikkien ei tarvitse pitää tai edes olla pitävinään kaikista ja kaikesta. Ihmisten ei tarvitse pitää moraalisesti toivottavina kaikkea, millä on olemassa olon oikeus perustavien vapauksien ja oikeuksien nojalla.

Toisaalta ei-toivottavien tai edes halveksuttavien asioiden kieltäminen lailla ei aina ole mielekästä, eikä useinkaan edes suotavaa. Kieltäminen johtaa helposti tasapainon menettämiseen ja vastavuoroisuuden järkkymiseen. Yhdeltä ryhmältä kielletään jotain, vaikka jollekin toiselle ryhmälle verrannollista käytöstä sallitaan.

Sananvapauden käytölle on syytä asettaa rajoja. Kaikista herkkähipiäisimpien ihmisten tunteet ja kokemukset eivät kuitenkaan saisi Loobuyckin mukaan olla rajojen asettamisen lähtökohtana. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii myös kykyä sietää omien käsitysten ja näkemysten kyseenalaistamista. Vain näin keskustelua siitä, miten yhdessä elo saadaan mahdollisimman sujuvaksi, voidaan käydä kunnolla. Asioista pitääkin riidellä, ihmisistä ei.

Keskinäistä kunnioitusta, valmiutta kuunnella toista ja pidättäytymistä loukkaavista ilmaisuista edellytetään kaikilta osapuolilta. Järjellisyyden ja vastavuoroisuuden vaatimukset koskevat myös itseään vapaamielisinä ja suvaitsevaisina pitämiä ihmisiä. Myös suvaitsemattomina pitämäsi ihmiset voivat kokea tulevansa loukatuksi tai jopa nöyryytetyiksi. Siksi esimerkiksi toisten nimittämistä rasisteiksi kannattaisi tehdä vain erittäin harkiten ja hyvin perusteluin.

Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

• Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
• Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
• Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
• Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
• Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
• Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
• Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
• Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
• Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
• Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
• Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
• Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?

Toisen kosketus

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 4/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm4_2018.pdf

Minulle asennettiin sydämen rytmihäiriötahdistin noin puolitoista vuotta sitten. Se ei ole juuri elämääni muuttanut, mutta lentomatkailuun on tullut yksi elementti lisää. Turvatarkastuksessa näytän aina tahdistimesta kertovaa korttia, ja minut ohjataan metallinpaljastimen ohi. Tämän jälkeen virkailija koettelee minut kiireestä kantapäähän edestä ja takaa. Siinä seison kädet harallaan kuin lentoon lähdössä. Kengätkin pitää ottaa pois, jotta jalkapohjat voidaan tunnustella.

Kokemus on hieman kiusallinen, mutta kuitenkin siedettävä. Ymmärrän hyvin, että joistain ihmisistä se voi tuntua suorastaan epämiellyttävältä, varsinkin jos koettelemus paljon matkustavalla toistuu usein. Kai operaatio voi jostakusta tuntua mukavaltakin, mutta minä en ainakaan kuulu heihin. Minulla se on jonkin verran nostanut kynnystä matkustaa lentokoneella, jos vaihtoehto on olemassa. Tätäkin juttua kirjoitan siksi junamatkalla Vaasaan.

Minäkin matkustan paljon, ja siksi puolentoista vuoden aikana on ehtinyt kertyä aikamoinen määrä kopelointikokemuksia. Lentokenttien henkilökunta on aina ollut hyvin ystävällistä, ja monet ovat alkaneet siinä tarkastuksen aikana jutella niitä näitä, ehkä toimenpiteen aiheuttaman jännityksen vähentämiseksi. Yhtä lukuun ottamatta he ovat kaikki olleet miehiä. Nähdäkseni naiset tarkastaa tällä tavalla aina toinen nainen.

Kaikki tarkastukset ovat hieman erilaisia. Jotkut tekevät työnsä tarkemmin ja toiset nopeammin ja ehkä vähän sinne päin. En ole pitänyt asiasta kirjaa, joten en pysty vertailemaan esimerkiksi lentokenttiä. Helsingin lisäksi esimerkiksi Brysselissä ja Tukholmassa tulee käytyä sen verran usein, että eroja kenttienkin välillä voisi olla mahdollista analysoida. Muistinvaraisesti ajattelen kuitenkin, että Helsinki-Vantaan kentällä ollaan pääsääntöisesti hyvin jämptejä näissä asioissa.

Yhdestäkään tarkastuksesta en ole kuitenkaan saanut sellaista vaikutelmaa, että minulta oikeasta odotettaisiin löytyvän jotain. Tarkimmillaankin tunnustelu on tuntunut rutiininomaiselta vartalon eri osien läpikäymiseltä. Matkustajia profiloitaessa en varmaankaan kuulu korkeimman riskiarvion kategoriaan. Olen valkoihoinen, keski-ikäinen ja keskiluokkainen pulliainen, joita lentokentillä on kolmetoista tusinassa. Harvinaisempi tapaus terroristien ja lentokonekaappareiden ammattikunnissa.

Toisaalta henkilökunta on varmasti opetettu tekemään tarkastus asiallisesti ja tehokkaasti, mutta ystävällisesti, oli sen kohteena kuka tahansa. Sen verran paljon kentillä liikkuu täysin asiallisissa tarkoituksissa myös ihmisiä, joista kansainvälisten uutiskuvien perusteella voisi tehdä aivan toisenlaisen riskiarvion. Edes Pohjois-Euroopan lentokentillä ei voi alkaa kiinnittää erityistä huomiota kaikkiin arabilta näyttäviin ihmisiin herättämättä kiusallista huomiota, aiheuttamatta aiheellista närkästystä ja hankaloittamatta lentokentän toimintoja.

Näissä pohdinnoissa pääsee kuitenkin pidemmälle, kun huomaa, että tarkastukset poikkeavat toisistaan myös sanoisinko intiimimmällä tasolla. Me tiedämme kaikki, että ihmisten kosketukset poikkeavat toisistaan. Ja senkin tiedämme, että kosketus voi paljastaa toisesta ihmisestä asioita, joita emme muuten hänestä tuntisi. Tylysti käyttäytyvällä ihmisellä voi olla hyvin ystävälliset sormet, tai ne voivat kertoa kiinnostuksesta. Vielä yleisempää on se, että muodollisesti miellyttävän ihmisen keho kielii välinpitämättömyyttä tai jopa aggressiota.

Kaikki kokemani tarkastukset lentokentillä ovat olleet myös tässä mielessä erilaisia. Yhdenkään virkailijan sormet eivät ole tuntuneet samalta kuin jonkun toisen. Joskus ne ovat paljastaneet tarkkuutta muuten hätäisen oloisessa kopeloinnissa, toisinaan taas piittaamattomuutta, vaikka tarkastus on huolelliselta vaikuttanutkin. Useimmiten aistin kuitenkin samaa vaivaantuneisuutta kuin itsellänikin. Se, että virkailijat juttelevat, voi olla keino myös heidän oman jännityksensä alentamiseksi.

Mutta kertaakaan eivät sormetkaan ole kertoneet minulle, että tämä tarkastaja todella olettaa löytävänsä kehostani jotain asiaankuulumatonta ja vaarallista. Koskaan nuo kädet eivät olet olleet epäystävällisiä tai edes epäluuloisia. Koska me emme voi täysin hallita kosketuksemme tuottamia reaktioita, tämä analyysin intiimi taso pistää minut miettimään, entäpä jos en näyttäisikään tältä.

Jos olisinkin kotoisin Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta tai Arabian niemimaalta, olisin vähän päälle kaksikymppinen sydänvikainen mies ja olisin antanut parran kasvaa, olisiko sormien ote minusta silloin samanlainen? Tai jos olisin tummaihoinen perheenisä ison lapsikatraan kanssa, kulkisiko valkoihoisen tarkastajan käsistä silloin samanlaisia energiavirtauksia? Entä jos olisin burkaan tai niqabiin pukeutunut nainen (miten silloin ylipäätään toimitaan)?

Mielessäni kirjoitin tätä kolumnia aika pitkälle pääsemättä kuitenkaan ajatuskulkuni loogiseen lopputulokseen. Pitkään mietin asiaa ikään kuin kosketuksen kokemus olisi ainoastaan yksisuuntaista: minuun kosketaan ja minä tunnen kosketuksen. Mutta eihän asia niin ole. Jokaisessa tarkastuksessa myös sen suorittaja kokee sen, miltä minusta tuntuu ja vielä tärkeämpää, miten minä suhtaudun hänen kosketukseensa.

Enkä minä voi kumoamatta omaa näkemystäni väittää, että minä pystyisin täysin hallitsemaan kehoni toisessa henkilössä herättämiä tuntemuksia. Voin esittää ystävällistä ja rauhallista, mutta ihoni kertoo kyllä, miltä minusta tuntuu. Se kertoo sen herkille sormille yhtä suoraan ja kiistattomasti kuin epätoivoinen yritykseni pidättää kutiamisen aiheuttamaa hihitystä. Muut matkustajat ja turvatarkastajat eivät huomaa mitään, mutta minun tarkastajani tietää kyllä.

Paljastuuko näissä tilanteissa itsestäni muukalaispelkoa tai rasismia, sellaista, jota en missään tapauksessa tunnustaisi tai josta en ehkä itse ole edes tietoinen? Pystyn mielestäni aika suoraselkäisesti väittämään, että minulle on yhdentekevää, miltä ihmiset näyttävät, mutta koko elämänhistoriaani, kokemuksiani ja saamiani opetuksia mukanaan kantava ihoni voi olla eri mieltä. En voi myöskään olla immuuni sille kuvastolle, jonka vastaanottaja median välityksellä olen. Ehkä kehoni pelkää sitä mustaa miestä, jota mieleni ei halua edes erotella.

Näiden puolentoista vuoden aikana minut on tarkastanut moni mies, jolla on ollut joko omat tai sukulaisten juuret Euroopan ulkopuolella: Afrikassa, Lähi-idässä, Aasiassa. Minä olen kokenut heidän kätensä ja he ovat kokeneet minun kehoni. Olemme kohdelleet toisiamme ystävällisesti ja asiallisesti, molemmin puolin tätä pientä vaivannäköä hyväntahtoisesti harmitellen. Intiimimmällä tasolla olen tuntenut lähinnä välinpitämättömyyttä, mutta en tiedä, olenko itse aina ollut yhtä välinpitämätön. Tämän kolumnin kirjoittamisen jälkeen en mene turvatarkastukseen niin kuin menin ennen.