Erilaisina yhdessä – moninainen etnis-kulttuurinen moninaisuus ja sen vaikutukset sosiaaliseen koheesioon ja talouden kasvuun

Maahanmuutto tuottaa yhteiskuntaan etnis-kulttuurista moninaisuutta, joka on kasvavassa määrin itsessään moninaista ja kompleksistakin. Tämä on tärkeätä ottaa huomioon myös politiikan suunnittelussa ja toteutuksessa niin kansallisella, alue- kuin paikallisella tasolla. Moninaisuudella on yhteiskunnalliset vaikutuksensa, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Myös tämä on tärkeätä ottaa huomioon ja ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin ennakoivasti ja tietoon perustuen. Kunnilla on erityisen tärkeä rooli, koska kotoutuminen etenee ja hyvät väestösuhteet muodostuvat ennen muuta paikallisesti. Suomella on yhä erinomainen mahdollisuus oppia verrokkimaiden tiedoista ja kokemuksista. Tällaisena opettajana toimii esimerkiksi Alankomaat, jossa tuotetaan runsaasti korkeatasoista ja päätöksenteossa hyödynnettävää tietoa moninaisuudesta ja sen vaikutuksista.

Johdanto: harvoista vähemmistöistä moninaiseen moninaisuuteen

Tunnustan lukevani varsinkin pidemmät tekstit yhä paperilta. Se ei ole kaikista ympäristöystävällisin toimintatapa, mutta on siitä joskus myös suurta hyötyä. Ellen olisi tulostanut Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) jo vuonna 2018 ilmestynyttä raporttia uudesta moninaisuudesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista, olisin varmaan unohtanut jo koko tuotoksen olemassaolon. Se olisi ollut harmi. Raportti De nieuwe verscheidenheid. Toenemende diversiteit naar herkomst in Nederland on luettavissa WRR:n kotisivulta.

WRR on itsenäinen ja puolueeton elin, joka informoi ja neuvoo Alankomaiden hallitusta ja parlamenttia suurista yhteiskunnallisista kehityksistä, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja leikkaavat useita hallinnonaloja. Se toimii akateemisen tutkimuksen ja julkisen hallinnon välimaastossa. Raporttien laatijat ovat tiedeyhteisön tunnustamia korkeatasoisia asiantuntijoita. Kyseessä olevan raportin ovat laatineet professori Godfried Engbersen Rotterdamin Erasmus-yliopistosta ja professori Mark Bovens Utrechtin yliopistosta yhdessä Meike Bokhorstin ja Roel Jennissenin kanssa.

Raportin taustalla on käsitys, että vakiintunut tapa ajatella maahanmuuton myötä muotoutunutta yhteiskunnan moninaisuutta ei anna todellisuudesta oikeaa kuvaa. Jotkin ryhmät saavat liian suuren aseman, toiset ovat puolestaan vaarassa jäädä koostaan ja merkityksestään huolimatta toisten jalkoihin. Sen vuoksi ei myöskään ryhdytä oikeisiin toimenpiteisiin: tärkeitä kysymyksiä uhkaa jäädä tekemättä ja monia asioita voidaan tehdä väärin. Ylipäätään olosuhteet nähdään yksinkertaisempina kuin mitä ne ovat.

Maahanmuuttoon liittyvä vähemmistöpolitiikka luotiin Alankomaissa 1970-luvun lopulla. Tässä politiikassa tärkeimmiksi kohderyhmiksi määriteltiin rakenteellisesti huono-osaisessa tai haavoittuvassa asemassa olevina neljä erityistä ryhmää: ”turkkilaiset”, ”marokkolaiset”, ”surinamilaiset” ja Alankomaiden Antilleilta tulleet.

Kaksi ensiksi mainittua ryhmää ovat taustaltaan työperusteista maahanmuuttoa, maahan jääneitä vierastyöläisiä perheineen. Siirtomaa Surinam itsenäistyi vuonna 1975, ja sen yhteydessä sieltä muutti paljon ihmisiä Euroopan puolelle. Kuusi Karibian merellä sijaitsevaa aluetta on puolestaan laskettu Alankomaiden Antilleihin (nykyään Caribisch Nederland) kuuluviksi, ja myös sieltä on muutettu runsaasti Alankomaihin.

Alla olevista kuvioista vasemmanpuoleinen näyttää tämän päivän etnis-kulttuurisen moninaisuuden tästä perinteisestä vierastyöläisyys-postkoloniaalisesta tarkastelutavasta katsottuna, kuviot auennevat hollanninkielisinäkin. Edellä mainittujen neljän ryhmän lisäksi niin sanottuina alloktoneina (”muukalaisina”) pidettiin yhtäältä muista länsimaista muuttaneita (”westers”) ja näiden ulkopuolelta tulleita (”niet–westers”). Vaikka ”perinteiset” ryhmät ovat yhä melko suuria, niiden ulkopuolella on siis kaksi suurta tarkemmin erittelemätöntä väestöryhmää.

Varsinkin viime vuosikymmeninä muutto Alankomaihin on kuitenkin merkittävästi moninaistunut. Alankomaissa asuu nykyään ihmisiä kaikkialta maailmasta, ja heitä on tullut sinne lukuisin erilaisin taustoin ja perustein. Tämän kehityksen seuraukset näkyvätkin oikeanpuoleisessa kuvassa, joka vierastyöläisyys- ja postkoloniaalisuusperspektiivin sijaan hyödyntää tarkempaa moninaisuus- tai diversiteettinäkökulmaa.

Turkkilais- marokkolais- ja surinamilaistaustaiset erottuvat yhä, mutta todellisuus näyttäytyy kirjaimellisesti paljon kirjavampana. Ellei tätä moninaisuuden moninaistumista oteta kunnolla huomioon, väestörakenteesta tehdään ylipäätään virheellisiä tulkintoja, niiden perusteella tehdään helposti vääriä päätöksiä ja lopulta ryhdytään tehottomiin tai jopa vahingollisiin toimiin. Vaikka tilanne on Suomessa vielä erilainen, olemme menossa samaan suuntaan, ja se olisi hyvä ymmärtää etupainotteisesti.

Moninaisuusperspektiivi ja todellisuuden tarkempi hahmottaminen

Raportin tarkoituksena on hyödyntää moninaisuusperspektiiviä ensinnäkin sen selvittämiseen, mikä on tietyn alueen etnis-kulttuurisen moninaisuuden vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Toisena tavoitteena on analysoida, minkälainen vaikutus tietyn alueen etnis-kulttuurisella moninaisuudella on paikalliseen tai alueelliseen talouteen.

Ensin on kuitenkin hyvä katsoa, mitä raportissa kirjoitetaan uuden moninaisuusperspektiivin hyödyistä demografisen todellisuuden hahmottamisessa. Niin Alankomaissa kuin Suomessakin asiaa katsotaan usein varsin yksinkertaisesta näkökulmasta: mikä on esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten (tai vieraskielisten) osuus jonkin alueen kuten kunnan tai kaupunginosan väestöstä. Voi kuitenkin olla, että samanlaisina näyttäytyvät tällöin monet alueet, jotka itse asiassa poikkeavat toisistaan varsin paljon ja joita siksi pitäisi käsitellä erilaisina.

Moninaisuutta mitataan raportissa käyttämällä Herfindal-Hirschman-indeksiä (HHI). Tämä laskentakaavan avulla voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä kaksi sattumanvaraista henkilöä samalla alueella kuuluvat kohdatessaan eri ryhmiin. Arvo on 0, jos taustaryhmiä on alueella vain yksi, ja 1, jos alueen koko väestön kaikki henkilöt kuuluvat eri ryhmiin. Indeksissä käytetty laskentakaava tuottaa sen, että alue, jolla on kolme noin yhtä suurta ryhmää, on moninaisempi kuin sellainen alue, jolla on yksi selvästi suurempia ja kaksi selvästi pienempää ryhmää. Tämä vastaa tutkijoiden mukaan myös ihmisten kokemuksia enemmän tai vähemmän moninaisista alueista.

Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty jaottelua 18 taustamaihin perustuvaan geopoliittis-kielelliseen ryhmään: anglosaksiset maat, saksankieliset maat, Pohjoismaat, Välimeren maat, Keski- ja Itä-Eurooppa, arabiankieliset maat, Latinalainen Amerikka, Saharan eteläpuolinen Afrikka, Etelä-Aasia, Keski-Aasia, Kaakkois-Aasia, Itä-Aasia, Alankomaiden Länsi-Intian entiset siirtomaat, Belgia, Indonesia, Marokko, Turkki ja Alankomaat. Viisi taustamaaryhmää koostuu siis vain yhdestä valtiosta, muut ovat useita valtioita sisältäviä laajempia kokonaisuuksia. Raportin laatijat myöntävät, että tämäkään jaottelu ei ole ongelmaton: jotkin alueet ja jopa valtiot ovat esimerkiksi hyvin heterogeenisia. Heidän mukaansa näillä kategorioilla voidaan kuitenkin Alankomaissa tehdä mielekästä analyysiä.

Moninaisuuden alueelliset ilmentymät

HHI:n hyöty näkyy esimerkiksi alla olevassa kuviossa, jonka pystyakselilla on HHI-indeksin arvo, ja vaaka-akselilla ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten suhteellinen osuus. Vaikka tietty lineaarisuus on selvästi havaittavissa, sieltä erottuu myös eräitä linjasta poikkeavia kaupunkeja. Moninaisuus on vähäisempää kuin mitä ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten osuudesta voisi päätellä paitsi kolmessa suurimmassa kaupungissa myös Almeressa, jossa yksi ei-länsimainen ryhmä, surinamilaistaustaiset on suuri.

Kaupunki, jossa HHI-arvo on korkea, vaikka ei-länsimaisten ulkomaalaisten osuus on pieni, on puolestaan sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevien kansainvälisten ”expat-työntekijöiden” suosima Wassenaar Leidenin ja Haagin välissä.  Samantyyppisenä voidaan pitää Amsterdamin kupeessa olevaa Amstelveenin kaupunkia. Vaals on puolestaan vahvasti kiinni Aachenin kaupungissa, ja Saksan puolelta on tultu paljon asumaan Alankomaiden puolelle rajaa Rajakaupunki on myös niin ikään Heerlen Limburgin maakunnassa.

Alla olevasta kartasta näkyvät puolestaan Alankomaiden kunnat HHI-indeksin arvon mukaan vuoden 2015 alussa. Alueellisesti korkean HHI-arvon kunnat sijoittuvat enimmäkseen maan tiheästi asuttuun länsiosaan, etenkin niin sanotulle Randstadin alueelle, jossa sijaitsevat Amsterdam, Rotterdam ja Haag sekä Utrecht. Tällä alueella ei juuri ole matalan HHI-arvon kuntia, kun taas korkean HHI-arvon kuntia löytyy jonkin verran muualtakin, lähinnä rajaseuduilta sekä yliopistokaupungeista kuten Nijmegen ja Wageningen ja teollisuuskaupungeista kuten Arnhem ja Eindhoven.

Kuntien moninaisuusluokittelu

Korkean HHI-arvon kuntien välillä voi kuitenkin olla hyvin suuria eroja ulkomaalaistaustaisen väestön rakenteessa. Amstelveenin ulkomaalaistaustaisista suuren osan tausta on paitsi Etelä-Euroopassa myös Etelä- ja Itä-Aasiassa. Kaupungissa asuu noin neljäsosa Alankomaiden kaikista japanilaistaustaisista. Wassenaarissa asuu puolestaan paljon niitä, joilla taustamaa on jokin Pohjoismaa tai anglosaksiseksi luokiteltu maa (ml. Yhdysvallat ja Kanada).

Juustostaan tunnettuun Goudan kaupunkiin rekrytoitiin aikanaan Marokosta suuria määriä ns. vierastyöläisiä, joista iso osa on jäänyt kaupunkiin. Turkkilaistaustaisia samoin kuin Alankomaiden merentakaisilta alueilta tulleita ja sellaisten jälkeläisiä on puolestaan verrattain vähän. Viimeksi mainittuja on puolestaan verrattain paljon Twenten maakunnan kaupungeissa, jonne on syntynyt myös suuri syyrialais-ortodoksien yhteisö.

Etenkin EU:n itälaajentumisen 2004 seurauksena Alankomaihin on muuttanut suuria määriä ihmisiä keskisestä ja itäisestä Euroopasta. Heistä suuri osa on sijoittunut niille seuduille, joilla ja joiden lähellä on laajamittaista maanviljelys- ja puutarhataloutta. Useat esimerkiksi puolalais- tai bulgarialaistaustaisista ovat maassa vain kausiluontoisesti, mutta monet ovat myös asettuneet pidemmäksi aikaa.

Tutkijoiden mukaan Alankomaista on erotettavissa jopa kahdeksan erilaista kuntatyyppiä sen mukaan, mikä on etnis-kulttuurisen moninaisuuden taso ja minkälainen on ulkomaalaistaustaisen väestön rakenne.

1. Enemmistö–vähemmistö-kaupungit, joissa väestön enemmistöllä on ulkomainen syntyperä. Näitä ovat Amsterdam, Rotterdam ja Haag.
2. Suurten kaupunkien esikaupungit, joissa ulkomaalaistaustaisten osuus on korkea, mutta kuitenkin alle puolet kaikista. Esimerkkejä ovat Diemen, Rijswijk ja Schiedam.
3. Maakuntien keskuskaupungit, joissa moninaisuus on vähäisempää kuin suurkaupungeissa, mutta silti huomattavaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Utrecht, Tilburg ja Nijmegen.
4. Keskikokoiset kaupungit, joita leimaa jokin muita suurempi ryhmä. Tällaisia ovat esimerkiksi marokkolaistaustaisiin painottuvat Gouda, Leerdam ja Almelo, sekä vahvemmin turkkilaistaustaisia sisältävät Den Helder ja Delfzijl.
5. Expat-kunnat, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, mutta suhteellisen vähän perinteisistä vierastyöläismaista tulleita. Näitä ovat siis esimerkiksi Amstelveen ja Wassenaar.
6. Puutarhatalouskunnat, kuten Westland, Zeewolde ja Horst aan de Maas, joissa on suhteellisesti ottaen paljon esimerkiksi puolalais- ja bulgarialaistaustaisia.
7. Väestöltään homogeeniset kunnat, joissa alankomaalaistaustainen väestönosa on vähintään 90 prosenttia. Näistä suuri osa on pieniä ja kaukana maan varsinaisista keskusalueista.

Eroja löytyy myös kaupunkien sisältä

Tarkastelu voidaan kohdentaa myös tarkemmin paikallistasolle ja katsoa, miten moninaisuus ilmenee eri kaupunginosissa. Maan hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli 53 % vuonna 2017 (nyt noin 58 %). Alla olevassa kartassa näkyvät Haagin kaupunginosat niiden HHI-indeksin arvojen mukaisesti väritettynä. Vihreällä merkityt ovat etupäässä puisto- tai metsäalueita, harmaalla väritetyt puolestaan yritys- tai teollisuusalueita. Tummimmalla punaisella merkityillä alueilla HHI-arvo on 0,8 tai korkeampi. Kaupungin pinta-ala ei ole iso, noin 100 neliökilometriä (Helsinki 214 km2).

Kaupunginosissa Laak/Spoorwijk ja Schilderswijk HHI-arvo on suurin piirtein sama. Alankomaalaistaustaiset ovat kuitenkin ensiksi mainitussa yhä suurin ryhmä, kun taas Schilderswijkissä heidän osuutensa on mennyt alle 10 prosentin. Yli puolella kaupunginosan asukkaista on tausta Marokossa tai Turkissa (Laak/Spoorwijkissa 18 %). Zorgvlietin ulkomaalaistaustainen väestö koostuu puolestaan pitkälti eurooppalaistaustaisista ja niistä, joiden tausta on nykyisessä Indonesiassa. Duindorpin asukkaista 85 % on yhä alankomaalaistaustaisia eli se on edellä määritellyssä mielessä homogeeninen yhteisö.

Moninainen Alankomaat, homogeeninen Suomi?

Laajamittaisella maahanmuutolla Alankomaihin on paljon pidempi historia kuin muutolla Suomeen, ja vuosittaiset nettotulijamäärät ovat pääsääntöisesti olleet selvästi suurempia, myös asukaslukuun suhteutettuna. Vuoden 2021 lopussa Alankomaiden 17,6-miljoonaisesta väestöstä 15 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä, ja lisäksi 12 % oli toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisia, joilla siis vähintään toinen vanhemmista oli syntynyt ulkomailla.

Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) käytetty syntyperäluokittelu on hieman erilainen kuin Suomen Tilastokeskuksen määritelmä. Alankomaissa ulkomaista syntyperää ovat henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla, Suomessa ulkomaalaistaustaisia ovat ne, joilla molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus oli Tilastokeskuksen tiukemman määritelmän mukaan 8,5 % vuoden 2021 lopussa. Helsingissä ulkomaalaistaustaisten osuus oli 18 %, alankomaalaisen määritelmän mukaan osuus olisi 23 %. Tampereella ulkomaalaistaustaisten osuus on Tilastokeskuksen määrittelyllä vähän alle 10 % eli se olisi Alankomaiden luokittelussa homogeeninen yhteisö. Alankomaiden määritelmää hyödyntämällä tuo raja ylittyisi niukasti.

Teimme Harri Sinkon kanssa pienen sormiharjoituksen aiheesta Helsingin osalta hyödyntäen suomalaista määritelmää. HHI-indeksin arvo oli korkeimmillaan 0,6–0,7 kuudella osa-alueella, jotka eivät olleet väestömäärältään ihan pieniä. Helsingin osa-alueet ovat silti pienempiä alueita kuin mitä Alankomaiden tapauksessa Haagissa tarkasteltiin. Schilderswijkissä asuu yli 30 000 ihmistä, helsinkiläisillä osa-alueilla pääsääntöisesti alle 10 000 ihmistä (Kontulan väkiluku oli vuoden 2022 lopussa 14 764). Selvä enemmistö Helsingin osa-alueista on sellaisia, joita ei voi pitää kovin moninaisina.

Helsingin korkeiden HHI-indeksin arvojen osa-alueet eivät myöskään poikkea kovin paljon toisistaan ulkomaalaistaustaisten väestörakenteen osalta. Jakomäessä eurooppalaistaustaisten (lähinnä Viro, Venäjä ja entinen Neuvostoliitto) osuus paikallisesta väestöstä on varsin korkea, 25 prosenttia. Afrikkalaistaustaisten osuus vaihteli 5 ja 13 prosentin, länsi- ja keskiaasialaistaustaisten 4 ja 9 ja ”Muu Aasia” -taustaisten 5 ja 11 prosentin välillä. Pääkaupunkiseudulla todennäköisesti eniten muista korkean HHI-indeksin alueen asuma-alueista poikkeaa Espoon Otaniemi.

Alankomaissa hyödynnetty moninaisuusnäkökulma ei siis Suomen tapauksessa vielä tuota yhtä kiinnostavia ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta relevantteja näkökulmia. Olisi kuitenkin yllättävää, ellei Suomessakin ja etenkin pääkaupunkiseudulla tapahtuisi samantyyppistä kehitystä. Lisäksi on oletettavaa, että alueiden väestörakenteissa tapahtuu taustamaakohtaista eriytymistä niin, että joillain alueilla jokin tai jotkin taustamaaryhmät ovat määrällisesti dominoivassa asemassa.

Väestön moninaisuus ja sosiaalinen koheesio

Kartoitettuaan Alankomaiden väestön maahanmuuttoon kytkeytyvää moninaisuutta perinteistä tapaa hienovaraisemmalla menetelmällä raportin laatijat pyrkivät selvittämään moninaisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ensimmäinen kysymys koskee sosiaalisen elämän sujuvuutta. Mitä etnis-kulttuurinen moninaisuus tarkoittaa paikallisen sosiaalisen koheesion kannalta: luontuuko asukkailta elämä kasvavassa moninaisuudessa vai tekeekö se elämän hankalammaksi?

Sosiaalinen koheesio on tunnetusti hankala termi, jota käytetään eri tieteenaloilla eri tavoin. Tietyn tieteenalan sisälläkin siitä vallitsee erilaisia käsityksiä ja sitä tutkitaan erilaisista näkökulmista käsin hyödyntämällä erilaisia aineistoja ja menetelmiä. Julkinen keskustelu on usein täsmentymätöntä ja arvoväritteistä. Sosiaalinen koheesio kohdennetaan tutkimuskirjallisuuteen kohdistetun katsauksen jälkeen kolmeen teemaan, jotka ovat sosiaalinen pääoma, menettämisen tunne (verliesgevoelens) ja sosiaalinen turvallisuus.

Aihepiiriä tuntevat tietävät, että tämä ei vielä riitä, koska nämäkin asiat voidaan ymmärtää eri tavoin. Niin teoreettiseen kirjallisuuteen kuin empiirisiin tutkimuksiin nojaten raportissa nämä sosiaalisen koheesion kolme osa-aluetta määritellään edelleen seuraavasti:

1. Sosiaalinen pääoma jaetaan kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat:
   1. asuinalueen väestösuhteet, kuten alueella asuvien ihmisten väliset suhteet ja niiden laatu
   1. kansalaisosallistumisen muodot kuten vapaaehtoistyö
   1. keskinäinen luottamus.
2. Menettämisen tunnetta tarkastellaan niin ikään kolmella osa-alueella, jotka ovat:
   1. hallinnan menettäminen (verlies van zeggenschap)
   1. kulttuurin ja identiteetin kadottaminen
   1. ”kotoisuuden” (thuis) tunteen häviäminen.
3. Sosiaalista turvallisuutta analysoidaan puolestaan kahdesta näkökulmasta:
   1. maahanmuuton tuottaman moninaisuuden aiheuttamana turvattomuuden tunteena
   1. moninaisuuden kytkeytymisenä alueella ilmenevään rikollisuuteen.

Seuraavaksi nostan esille kustakin asiakokonaisuudesta tehdyt tärkeimmät havainnot. Empiiristen tutkimusten toteutuksen täydelliseen kuvaamiseen ei tässä yhteydessä ole mahdollisuutta. Kyse on kaikissa tapauksissa ajallisesta poikkileikkauksesta, joten asuinaluekohtaista kausaalisuutta moninaisuuden vaikutuksista ei voida selvittää. Kyse on yhteyksistä, ei syy-seuraussuhteista.

Moninaisuus ja hyvät väestösuhteet

Robert Putnamin teesi, jonka mukaan etninen moninaisuus on haitallista alueen tai yhteisön sosiaaliselle pääomalle, on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua. Tutkimuskirjallisuuden avulla tässä alankomaalaisessa raportissa päätellään, että väitettä ei voi sen kummemmin lopullisesti vahvistaa kuin hylätäkään. Eniten moninaisuudella vaikuttaa olevan merkitystä asuinalueen juuri väestösuhteiden kannalta.

Testatakseen tätä olettamaa raportin laatijat ovat hyödyntäneet Alankomaiden turvallisuusmonitorin vuoden 2014 tiedonkeruuta (N=82 719). Siinä ihmisiltä kysyttiin mielipidettä seuraaviin neljään väitelauseeseen, joihin saatujen vastausten perusteella on luotu yksi naapuruston sosiaalisen koheesion (buurtcohesie) indikaattori:

1. Asuinalueeni ihmiset eivät juuri tunne toisiaan.
2. Asuinalueeni ihmiset tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.
3. Asun mukavalla alueella, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tekevät yhdessä asioita.
4. Minulla on paljon kontakteja alueen toisten asukkaiden kanssa.

Analyysin perusteella ihmiset kokevat alueella olevan sitä huonommat väestösuhteet mitä enemmän siellä on moninaisuutta. Myös sosioekonomisen huono-osaisuuden lisääntyminen vaikuttaa samansuuntaisesti, mutta vähemmän. Tulos on tilastollisesti merkitsevä sittenkin, kun huomioon otetaan alueen ja sen asukkaiden sosioekonomiset ominaisuudet. Moninaisuuden kasvu ei kuitenkaan vähennä sosiaalista koheesiota lineaarisesti. Muutos päinvastoin tasoittuu, vaikka tietty lisävaikutus pysyykin aina kaikista moninaisimpiin alueisiin asti (kuvio 5.1; pystyakselilla naapurustokoheesio, vaaka-akselilla HHI-indeksin arvo).

Eri tuloryhmiin kuuluvat ihmiset kokevat sosiaalisen koheesion muutoksen moninaisuuden lisääntyessä eri tavoin. Sosioekonomisesti keskimääräisen tulotason (middeninkomensgroepen) asukkaat kokevat kaikista eniten sosiaalisen koheesion heikkenemistä moninaisuuden lisääntymisen myötä. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua siitä, että juuri keskikerrostumiin kuuluvilla ihmisillä on eniten hävittävää olosuhteiden muuttuessa. Moninaisuuden kasvua koetaan siksi juuri tässä ryhmässä uhkaavampana kuin matala- ja hyvätuloisten ryhmissä.

Menettämisen tunne

Menettämisen tunne ymmärretään puolestaan siten, että se on tunne aikojen saatossa muotoutuneiden ja arvokkaiksi koettujen elementtien kadottamisesta. Tutkimuskirjallisuuden perusteella osa väestöstä kokee, että maahanmuuton kasvun seurauksena heidän mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin heikkenevät ja että he menettävät otteen kehityksestä. Kulttuurin ja identiteetin menettämistä kasvavan moninaisuuden oloissa koskeva hypoteesi saa aikaisemmassa tutkimuksessa myös tukea, joskaan ei kiistattomasti.

Edellä mainituista kolmesta osa-alueesta tutkimuksessa on katsottu tarkemmin nimenomaan ”kotoisuuden” tunteen menettämistä. Kotoisuuden taustalla on tuttuuden tunne, kyky ymmärtää ja ennustaa kanssaihmisten käyttäytymistä. Jos tuttuus muuttuu vieraudeksi, syntyy tilanne, jota on kutsuttu anomiaksi. Tällöin ihmiset eivät enää tiedä, miten heidän pitäisi itse käyttäytyä, he eivät koe ymmärtävänsä, mitä tapahtuu, eivätkä tiedä, minkälaisia odotuksia heihin itseensä kohdistetaan.

Tätäkin on tutkittu edellä mainitun Turvallisuusmonitorin (N=71 216) tulosten avulla tarkastelemalla vastauksia seuraaviin kahteen väitelauseeseen:

1. Tunnen oloni kotoisaksi niiden ihmisten kanssa, jotka asuvat kanssani samalla alueella.
2. Olen tyytyväinen alueeni väestön koostumukseen.

Samoin kuin edellisessä kohdassa, ihmiset kokevat moninaisemmilla asuinalueilla oloaan vähemmän kotoisaksi. Taustalla on jälleen myös muita tilastollisesti merkitseviä muuttujia kuten vastaajien tulotaso ja asuinalueen sosioekonominen rakenne. Eniten merkitystä on kuitenkin geopoliittisella-kielellisellä moninaisuudella tässä tutkimuksessa määritellyllä tavalla.

Taloudellisiin keskikerrostumiin kuuluvat ihmiset kärsivät jälleen moninaisuuden kasvusta eniten. Tutkijat huomauttavat, että hyvätuloisemmat asuvat todennäköisemmin myös alueella, jolla asuu muita länsimaalaistaustaisia henkilöitä. Sekä edellisessä että tässä kohdassa moninaisuus heikentää etenkin alankomaalaistaustaisten kokemusta. Tunne väestösuhteiden heikkenemisestä ja kotoisuuden katoamisesta koskee suuremmista ryhmistä myös surinamilaistaustaisia ja niitä, joiden tausta on Alankomaiden Antilleilla, mutta ei niinkään turkkilais- ja marokkolaistaustaisia.

Moninaisuus ja sosiaalinen turvallisuus

1950-luvulla kehitetyn sosiaalisen kontrollin teorian mukaan etnis-kulttuurisen moninaisuuden kasvun myötä alueellisen yhteisön sosiaalinen kontrolli heikkenee Tämä johtaa sekä kasvavaan turvattomuuteen että heikkenevään turvallisuuden tunteeseen. Väitteen paikkansapitävyyttä ei ole juuri Alankomaissa tutkittu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että alueilla, jotka ovat moninaisempia, rikollisuusluvut ovat korkeampia senkin jälkeen, kun esimerkiksi köyhyyden ja työttömyyden vaikutus on kontrolloitu.

Alankomaiden rikostilastojen perusteella todennäköisyys olla tuomittu rikoksesta on selvästi suurempi moninaisilla asuinalueilla kuin väestörakenteeltaan hyvin homogeenisilla. Suhde rikollisuuden ja moninaisuuden välillä on kuitenkin vielä vähemmän lineaarinen kuin aikaisemmin tässä raportissa käsitellyissä ilmiöissä. Moninaisuuden lisääntyessä ”rikollisuusriski” kasvaa aluksi selvästi, mutta vaikutus heikkenee, eikä noin HHI-arvon 0,45 jälkeen kasva enää lainkaan. Alla olevassa kuviossa näkyy koulutuksen ja tulojen osalta keskimääräisen yksin kaupunkimaisessa kunnassa asuvan 20-vuotiaan alankomaalaistaustaisen miehen riski (odds ratio) olla rekisteröitynä rikokseen syyllistymisestä vuonna 2014.

Turvallisuuden tunnetta moninaisuuden kasvaessa tutkitaan jälleen Turvallisuusmonitorin (N=79 340) tarjoamien tietojen avulla tarkastelemalla vastauksia viiteen väitelauseeseen:

1. En avaa iltaisin ovea, koska se on turvatonta.
2. Välttelen asuinalueellani turvattomia paikkoja käyttämällä kiertoteitä.
3. Koen oloni turvattomaksi kulkiessani iltaisin kadulla.
4. Koen oloni turvattomaksi ollessani illalla yksin kotona.
5. Pelkään joutuvani rikoksen uhriksi.

Tutkimukseen osallistuneet jaettiin kahteen ryhmään: a) niihin, jotka kokevat turvattomuutta korkeintaan harvoin tai ei koskaan, ja b) niihin, jotka kokevat turvattomuutta. Viimeksi mainittuun kuuluivat ne, jotka vastasivat ”usein” vähintään yhteen edellä mainituista viidestä väitelauseesta. Noin 70 % vastaajista oli sitä mieltä, että sitä tapahtuu vain harvoin tai ei koskaan, että he eivät avaisi iltaisin ovea turvattomuuden tunteen vuoksi, ja sama prosenttiosuus koki harvoin tai ei koskaan pelkoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Turvattomuuden tunne suhteessa muihin väitelauseisiin oli vielä harvinaisempaa.

Myös tässä tapauksessa korkea HHI-arvo on yhteydessä heikentyneeseen turvallisuuden tunteeseen tilastollisesti merkitsevällä tavalla ja myös muiden taustamuuttujien kontrolloimisen jälkeen. Vaikutusta on siis jälleen esimerkiksi sekä omalla että alueen taloudellisella huono-osaisuudella. Moninaisuuden vaikutus on kuitenkin näiden taustamuuttujien vaikutusta suurempi. Vaikutussuhde ilmenee myös sellaisilla alueilla, jotka ovat monella tapaa hyväosaisia, kuten edellä mainittu Wassenaar.

Väestön moninaisuus ja talouden kasvu

Toisena pääteemana raportissa tarkastellaan moninaisuuden vaikutusta paikalliseen ja alueelliseen talouteen. Talous ymmärretään bruttokansantuotteen kasvuna, ja sitä tarkastellaan selvityksen omassa tutkimusosiossa aluetasoisesti tilastolliseen käyttöön tarkoitetuilla COROP-alueilla, joita on Alankomaissa 40 ja jotka vastaavat eurooppalaista NUTS 3 -aluetasoa.

Kyse ei tässäkään tapauksessa ole kausaalisten syy–seuraussuhteiden selvittämisestä vaan ylipäätään mahdollisen yhteyden osoittamisesta. Tässä yhteydessä tarkastellaan kuitenkin kehitystä eli talouden kasvua aikavälillä 1997–2015. Analyysia tehdään huomioiden erilaisia taustamuuttujia sekä moninaisuuden muodostavien eri väestöryhmien itsenäisiä vaikutuksia.

Maahanmuuton taloudellisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia on tutkittu kansainvälisestikin melko paljon ilman, että olisi päädytty selkeisiin ja kiistattomiin lopputuloksiin. On tutkittu esimerkiksi vaikutuksia julkiselle taloudelle, jotka voivat periaatteessa olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Myönteiset vaikutukset pohjautuvat esimerkiksi siihen, että lisääntyvä työvoima auttaa rahoittamaan eläkkeitä ja hyvinvointivaltion palveluja. Kielteiset seuraukset nojaavat puolestaan esimerkiksi muuttajien työttömyydestä, sairastamisesta tai työkyvyttömyydestä johtuviin julkisiin kustannuksiin.

Toinen tutkimusalue koskee muuttoliikkeen vaikutuksia taloudelliselle hyvinvoinnille, usein henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen muodossa. On osoitettu, että maahanmuutto on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Toisaalta ei voi tietää varmaksi, kumpi johtuu kummasta. Houkutteleeko kasvava talous muuttajia eli johtuuko kasvanut moninaisuus talouden vahvuudesta, vai syntyykö muuttajista lisää tuottavuutta, tehokkuutta ja innovaatioita ja siten taloudellista kasvua?

Lisäksi on selvitelty, ketkä maahanmuuton tuottamista taloudellisista hedelmistä lopulta hyötyvät. Parhaassa asemassa ovat sekä kansainvälisesti että Alankomaissa tehtyjen tutkimusten mukaan pääomia omistavat, hyväpalkkaiset ja korkeasti koulutetut. Haavoittuvammassa tilanteessa ovat puolesta ne, jotka työskentelevät aloilla, joille suuri osa muuttajista sijoittuu. Erään tutkimuksen mukaan niillä, joiden ominaisuudet muistuttavat eniten muuttajien ominaisuuksia, on suurin aseman heikentymisen riski, kun taas ominaisuuksiltaan erilaisemmilla on parhaat mahdollisuudet hyötyä kehityksestä.

Tämän raportin fokuksessa ei ole niinkään maahanmuutto vaan sen tuottama etnis-kulttuurinen moninaisuus. Moninaisuuden taloudellisia vaikutuksia on tutkittu vähemmän. Teoreettisesti voi ajatella, että moninaisuus edistää luovuutta ja sitä kautta taloudellisestikin hyödynnettävissä olevia innovaatioita. Kielteisten seurausten taustalla ajatellaan puolestaan olevan esimerkiksi kommunikaatiovaikeuksista johtuvia korkeampia transaktiokustannuksia. Olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden perusteella on vaikea päätyä vahvaan johtopäätökseen puolesta tai vastaan.

Raportin omassa tutkimuksessa käytetyt taloustieteelliset mallit eivät raportin mukaan pysty antamaan vahvaa näyttöä siitä, että moninaisuudella olisi taloudelliselle kasvulle haitallinen vaikutus. Sen sijaan tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että sillä ei ole merkittäviä myönteisiä vaikutuksia. Yksittäisiä alueita tarkasteltaessa esimerkiksi kasvihuoneviljelystä tunnetulla Westlandin alueella moninaisuus ja taloudellinen kasvu kulkevat kyllä käsi kädessä. Sellaisilla alueilla, joilla on korkea koulutustaso, korkealla moninaisuustasolla vaikuttaisi puolestaan olevan taloudellista kasvua jarruttava vaikutus.

Hyvää politiikkaa moninaisuuden oloihin

Normaali moninainen arki

Joku voisi ajatella – ehkä mielelläänkin – että jos asiat ovat niin kuin ne tässä esitetään, moninaisuuden syntymistä ja kasvua olisi syytä kaikin keinoin estää. Pääasiallinen väline tähän olisi maahanmuuton tiukka rajoittaminen, ja rajojen mahdollisimman tiukkaa sulkemista onkin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa vaatimassa yksi ja toinen poliitikko tai puolue. Tämä ei kuitenkaan ole tämän raportin viesti: sen mukaan kansainvälinen liikkuvuus jatkuu, ja hyvä niin, ja ilman sitäkin moninaisuus väistämättä lisääntyy.

Kun näin on, moninaisuuden kanssa pitää oppia elämään. Tavoitteena on arjen moninaisuus tai moninainen arki, sellainen, jossa ihmisten keskinäinen erilaisuus ei ole jotain poikkeavaa, vaan normaalia. Joiltain osin eletään erillään, omassa piirissä, mutta kuitenkin rinnakkain, living side by side. Joissain tilanteissa on myös tarvetta tehdä asioita vain samanmielisten kesken, toisistaan erillään, living apart. Mutta on myös tärkeätä, että ihmiset ja ryhmät tekevät asioita yhdessä keskinäisen suvaitsevaisuuden hengessä, living together. Näiden LAT-suhteiden pitäisi toimivalla asuinalueella olla tasapainossa.

Tämä on ensimmäinen päätelmä. Toinen on: sosiaalisen koheesion ylläpitämisen ja parantamisen eteen kannattaa tehdä töitä. Moninaisuudesta seuraa erilaisia asioita, joista osa on myönteisiä ja osa kielteisiä, ja näitä pitää pyrkiä huomioimaan mahdollisimman hyvään tietopohjaan perustuen. Potentiaaliset kitkat on syytä tunnustaa ja olemassa olevat tunnistaa. Haasteisiin on vastattava tarkoituksenmukaisilla toimilla.

On vielä paljon, jota emme tiedä. Aihepiiri sisältää paljon poliittisia intohimoja, ja jotkut tahot yhdistävät maahanmuuton sellaisiinkin ilmiöihin, joiden taustatekijät ovat jossain muualla. Siksi on tärkeätä jaksaa selvittää asioita kunnolla ennen toimiin ryhtymistä. Väärät toimet voivat olla hyvää tarkoittaessaankin hyvin vahingollisia esimerkiksi niin, että ne heikentävät väestöryhmien välisiä keskinäisiä suhteita.

Tietopohjan kehittäminen niin kansallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti onkin raportin laatijoiden ensimmäinen politiikkasuositus. Suositukset on kokonaisuudessaan lueteltu alla olevassa listassa. Niitä hyödynnettäessä on mietittävä aina tarkkaan, mitkä ovat paikalliset olosuhteet. Yksi koko ei sovi kaikille, kuten sanotaan, ja myös tässä tapauksessa voidaan liiallisella valtavirtaistamisella aiheuttaa suurta vahinkoa.

1. Väestön erilaisesta syntyperästä seuraavaa moninaisuutta pitää pystyä tarkastelemaan riittävällä tiedolla, jonka avulla muodostetaan luotettava kokonaiskuva ja havaitaan ongelmakohdat ja niiden syyt oikein.
2. Alueen tai paikkakunnan palvelujen tuottajien on syytä sopeuttaa toimintojaan paikallisiin moninaisiin tarpeisiin siten, että yleisen linjan ja erityiskohtelun välillä vallitsee optimaalinen tasapaino.
3. Kaikki ryhmiä ja niihin kuuluvia ihmisiä täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja reilusti. Uudet tulijat ja vähemmistöihin kuuluvat saattavat ansaita erityistä huomiota, mutta silmiä ei saa ummistaa myöskään enemmistöön kuuluvien tarpeilta ja odotuksilta.
4. Kokonaisvaltaista kotoutumista pitää edistää niin ikään sekä uusien tulijoiden, vähemmistöihin kuuluvien että enemmistöön kuuluvien osalta. Kansallisista, alueellisista ja paikallisista pelisäännöistä tulee tiedottaa ja niiden noudattamista pitää kontrolloida.
5. On syytä edistää myös sitä, että alueen tai paikkakunnan ihmiset löytävät toisensa samassa tilassa ja tekevät asioita yhdessä. ”Julkinen tuttuus” (publieke familiariteit) tarkoittaa sitä, että toisilleen tuntemattomat kuitenkin tunnistavat ja hyväksyvät toisensa.
6. Useat moninaiset paikat ja alueet ovat myös sosioekonomisesti huono-osaisia. Koska köyhyydellä, työttömyydellä ja matalalla koulutuksella on oma itsenäinen vaikutuksensa, näiden ongelmien lieventämiseen kannattaa tehdä työtä.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden on siis hyväksyttävä alueensa moninaisuus. Se ei tarkoita sitä, että niiden pitää hyväksyä moninaisuuden kaikki ilmenemismuodot. Asukkaiden, oppilaiden, potilaiden, asiakkaiden ja työntekijöiden keskuudessa on kuitenkin monenlaisia eroja, joilta ei kannata sulkea silmiään samalla kun niitä ei ole syytä tehdä sen isommaksi kuin mitä ne ovat. Erityiskohtelua on lähtökohtaisesti syytä toteuttaa vain perustellusta syystä, kuten uusien tulijoiden kohdalla.

Oikeiden toimintamallien löytäminen edellyttää tietoa ja kokemustakin. Tilastollinen ja tutkimustieto ovat tärkeitä, mutta monien asioiden kunnollinen tietäminen on mahdollista vain lähemmän tutustumisen myötä. Ensiarvoisen tärkeätä olisi, että esimerkiksi alueen palveluntarjoajien henkilökunta heijastaisi mahdollisimman hyvin alueen väestöä. Se edistää palvelujen käyttäjien luottamusta niiden tuottajiin, mutta lisäksi eri yhteisöihin kuuluvilla ihmisillä voi olla sellaista tietoa, mitä muuten voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta saada.

Tutkimuksesta tiedetään, että ihmisten kohtaaminen ja yhdessä tekeminen yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta edistää suhteiden luomista, keskinäistä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Raportissa käytetään termiä ”julkinen tuttuus”, mutta kyse on myös siitä kuvitellun yhteisön rakentamisesta, joka on modernien kansakuntien perusta (viitaten Benedict Andersonin tunnettuun nationalismiteoriaan). Silloin tietyn alueen tai paikkakunnan asukkaat tuntevat kuulevansa yhteen, vaikka he eivät tunne toisiaan.

Tämän tunteen syntymisen ja ylipäätään alueen sosiaalisten koodien oppimisen ja ymmärtämisen kannalta olennaisia ovat erilaiset julkiset ja puolijulkiset tilat, joilla ihmiset voivat tavata toisiaan, vaikka ohikulkijoinakin. Esimerkiksi katuja ja aukioita voi ja kannattaa suunnitella tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Leikkipaikat ja urheilukentät ovat ensiarvoisen tärkeitä, samoin asukastalot ja -tilat sekä tietenkin esimerkiksi koulut ja kirjastot.

Alueen tai paikkakunnan sosioekonomisella huono-osaisuudella on itsenäinen kielteinen vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Erityisen ongelmallista on, jos etnis-kulttuurinen moninaisuus kytkeytyy vahvasti muihin hyvinvointivaikeuksiin kuten alueen yhteisöjen ja yksilöiden köyhyyteen, työttömyyteen ja ahtaaseen asumiseen. Tällöin syntyy suuri moninkertaisen syrjäytymisen riski. Siksi sosioekonomista tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia pitäisi pystyä tarvittaessa parantamaan ja kehitystä ohjaamaan hyvään suuntaan.

Erilaisina yhdessä elämisen politiikka

Samoilta tekijöiltä ilmestyi paria vuotta myöhemmin toinen, selkeämmin politiikkasuosituksiin tähtäävä raportti: Samenleven in verscheidenheid: beleid voor de migratiesamenleving (WRR 2020). Esittelen tätä julkaisua tarkemmin kokonaisuutena myöhemmin, mutta tämän kirjoituksen päätteeksi voidaan nostaa esiin siinä annetut tärkeimmät huomiot ja ehdotukset. Ne poikkeavat jonkin verran tässä esitellyn raportin vastaavista havainnoista ja suosituksista olematta kuitenkaan niiden kanssa ristiriidassa. Kyseinen raportti on saatavilla myös englanniksi: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-14224-6.

Moninaisuus on kirjoittajien mukaan entistä enemmän yhteiskuntaa läpäisevä ja rakenteellisesti leimaava piirre. Nykyistä yhteiskuntaa luonnehtii lisäksi se, mitä on kutsuttu kelluvuudeksi: ihmiset tulevat ja menevät, väestörakenteessakin pysyvää on vain muutos. Tällaisessa yhteiskunnassa pitää ensinnäkin hyväksyä olemassa olevat tosiasiat ja lisäksi pyrkiä toimimaan proaktiivisesti, hyödyt maksimoiden ja haitat minimoiden. Lähestymistavan taustalla on lisäksi kolme olennaista lähtökohtaa, joista lyhyesti seuraavaksi.

Ensinnäkin, koska kyse on yhteiskunnan rakenteellisista ominaisuuksista, politiikan tekemisessä täytyy päästä eroon satunnaisiin aiheisiin kohdistuvasta ad hoc -politiikasta, joka usein on myös liian lyhytkestoista ollakseen todella vaikuttavaa. Pitää luoda laajoja politiikkakokonaisuuksia, joiden takana voidaan seistä suhdannevaihteluista ja poliittisten valtasuhteiden muutoksista huolimatta. Maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikka tulee kytkeä nykyistä paremmin toisiinsa.

Toiseksi, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kuuluviin kohdistuvaa kotoutumisen edistämisen politiikkaa tarvitaan edelleen, mutta on myös syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota koko väestöön sen eri aluetasoilla. Myös muiden kuin muuttajien ja heidän jälkeläistensä tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon, samoin kuin ne muutokset esimerkiksi palvelurakenteisiin ja toimintatapoihin, joita kasvavat moninaisuus ja kelluvuus edellyttävät.

Kolmanneksi, tarvitaan yleistä ja yhteistä linjaa, mutta sitä on sovellettava etenkin paikallisesti oikealla tavalla niihin olosuhteisiin, jotka esimerkiksi eri kunnissa vallitsevat. Jossain on runsaasti itäeurooppalaisia kausityöläisiä, toisaalla pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita turvapaikanhakijoita, kolmansissa paikoissa esimerkiksi pitkälle koulutettuja ja hyvin toimeentulevia osaajia. Valtion on ymmärrettävä näiden erojen olemassaolo ja merkitys ja annettava sekä tarpeeksi paikallista liikkumavaraa että eri alueille räätälöityä tukea.

Näistä lähtökohdista käsin WRR antaa neljä yleisen taso suositusta:

1. Paranna kaikkien muuttajien vastaanoton, asettumisen ja kotoutumisen edellytyksiä.
2. Vahvista sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä, etenkin paikallisella tasolla.
3. Panosta muuttajien ja heidän lastensa osallistumiseen paikalliseen työelämään.
4. Kehitä maahanmuuttopolitiikkaa niin sosiaalisia aspekteja kuin työllisyyttä silmällä pitäen.

Jokainen näistä sisältää konkreettisempia suosituksia. Muuttajien vastaanoton, asettumisen ja muun oman paikkansa löytämisen edellytysten parantamisen ensimmäinen askel on kasvattaa kuntien roolia muuttajien kotoutumisen edistämisessä. Asettumisen ja vastaanoton palveluja tulee olla tarjolla kaikki muuttajille. Kaikkia pitää tavoitella, mutta kaikkia ei voi kohdella samalla tavalla. On hankittava tarpeeksi tietoa tulijoista, jotta tiedetään, mitkä ovat heidän tarpeensa, miten heitä voidaan parhaiten auttaa ja kenen vastuulla kotoutumisen tukeminen lopulta on.

Sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä voidaan vahvistaa varmistamalla, että asuinalueilla on toimiva infrastruktuuri, niin fyysinen kuin sosiaalinen. Perusasioiden pitää olla kunnossa esimerkiksi alueen sisällä ja alueiden välillä liikkumisessa, palveluja tulee olla saavutettavissa, julkisia ja puolijulkisia kohtaamisen tiloja pitää olla riittävästi. Etenkin asiakasrajapinnassa toimivilla pitää olla riittävää interkulttuurista osaamista ja taitoa.

Työelämään osallistumisen panostamisessa tärkeätä on taistella työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää vastaan. Vaikeasti työllistyvien osallistumista kannattaa lisätä ja haavoittuvissa asemissa olevien työpaikkojen säilymisestä kannattaa pitää huolta. Koulutus ja jatkokoulutus ovat avainasemassa. Työllisyyttä kannattaa edistää aktiivisesti ja mielellään ongelmia ennalta ehkäisten. Paikallisista olosuhteista hyvin perillä olevat kunnat saattavat olla valtiota paljon tehokkaampia toimijoita, siksi niiden osaamisen kehittämistä kannattaa valtionkin tukea.

Maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon se, että vaikka Alankomaihin on viime vuosina muuttanut paljon työperusteisia kansainvälisiä osaajia talouden eri tasoille ja sektoreille muista EU-maista, tämä työvoimapooli on kovaa vauhtia katoamassa Keski- ja Itä-Euroopan omien väestörakenneongelmien vuoksi. Kun Alankomaat joutuu rekrytoimaan entistä enemmän globaalisti, on kiinnitettävä riittävästi huomiota työllistymisen vaatimuksiin ja kotoutumisen edellytyksiin. On varottava muuton kustannusten valumista kuntien harteille samalla kun yritykset saavat kansainvälisestä rekrytoinnista suurimman hyödyn.

Kotoutuminen on koko yhteiskunnan asia. Valtiolle kuuluu vastuu maahanmuuttopolitiikan ja kotoutumispolitiikan yleisistä linjoista sekä yleisten juridisten ja taloudellisten raamien ja edellytysten luominen. Kuntien ensisijaisena tehtävänä on puolestaan käytännössä tukea muuttajien kotoutumista, muuta oman paikkansa löytämistä ja Alankomaiden omaksi kodiksi tuntemista. Yritysten vastuulla on puolestaan avustaa työntekijöidensä sujuvaa ja asianmukaista asettumista. Niiden tulisi myös osallistua kotoutumisen edistämisen julkisten toimien rahoittamiseen.

Kyytiä maahanmuuton myyteille!

Johdanto

Muuttoliikemyytit

Maahanmuuttomyytit Muuttoliikepropaganda Lopuksi

Johdanto

Kuilun ylittämisen tarve

Muuttoliikkeen moninaisuus

Politiikka ongelmien aiheuttajana

Kuilun ylittämisen tarve

”No niin, nostakaapa kätenne, ketkä ovat, niin kuin professori de Haas, maahanmuuton puolesta, ja ketkä ovat vastaan!” Tuolla hetkellä, eräässä eteläalankomaalaisessa kaupungissa pidetyssä keskustelutilaisuudessa vuonna 2015 Amsterdamin yliopiston sosiologian professori Hein de Haas tunsi ymmärtävänsä, mikä julkisessa muuttoliikekeskustelussa on perustavalla tavalla pielessä.

Tuon havainnon yksi seuraus on vuonna 2023 ilmestynyt teos How Migration Really Works: The Facts About the Most Divisive Issue in Politics. Kirjassa otetaan käsittelyyn 22 kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyvää ja julkisessa keskustelussa usein esiintyvää myyttiä ja osoitetaan ne yksi toisensa jälkeen epätosiksi. Tarkoituksena on kuvata muuttoliikettä sellaisena kuin se on, poliittisten ideologioiden ja aatteellisten pinttymien muovaamien väärinkäsitysten sijaan.

Hein de Haas ei ole tällä kentällä kuka tahansa tutkija. Ennen nimittämistään Amsterdamin yliopistoon hän toimi pitkään Oxfordin yliopiston International Migration Instituten tutkijana ja johtajana. Hänen julkaisuluettelonsa on erittäin pitkä, ja häntä pidetään tällä hetkellä kansainvälisen muuttoliikkeen yhtenä parhaista asiantuntijoista. Alan tutkimus on hänellä hyvin hallussa.

De Haas kertoo kirjoittaneensa teoksen suuren tarpeen ja kiireellisyyden tuntemuksista käsin. Hänen mukaansa vallitsee valtava kuilu yhtäältä alan mittavan tutkimuskirjallisuuden tuottaman tiedon ja tiedosta piittaamattoman julkisen keskustelun välillä. Koska kyse on yhdestä tärkeimmistä paitsi yhteiskunnan myös maapallon kehitykseen vaikuttavista ilmiöistä, tätä kuilua pitäisi saada kurottua umpeen.

Muuttoliikkeen moninaisuus

Tunnistan meidän suomalaisista olosuhteistamme erittäin hyvin de Haasin kokemuksen, jossa erilaisista päättäjistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista koostuva yleisö kyllä kuulee, mitä tutkija kertoo, mutta he eivät oikeasti kuuntele. Osittain se johtuu siitä, että he hakevat asiantuntijoilta lähinnä vahvistusta omille käsityksilleen, mutta osittain siitä, että yleisölle jaetut tiedon jyvät eivät kytkeydy laajempaan kertomukseen siitä, mistä muuttoliikkeessä oikein on kysymys.

Tällaiseen vastaanottavuutta ja ymmärrystä edistävään kokonaiskuvaan De Haas teoksessaan pyrkii. Hän haluaa kuvata sitä, mistä todella on kysymys, sen sijaan että kansainväliseen muuttoliikkeeseen otetaan ennen muuta kantaa. Polarisoidussa keskusteluilmapiirissa yhdet korostavat liikaa maahanmuuton ja liikkuvuuden kielteisiä puolia, toiset puolestaan näkevät sen kohtuuttoman myönteisessä valossa.

Allekirjoitan täysin myös de Haasin peruslähtökohdan, että kansainvälinen muuttoliike yksinkertaisesti on. Se on tavattoman laaja ja monimuotoinen inhimillisen elämän ilmiö, joka saa käyttövoimasta monista taustatekijöistä ja jolla on monenlaisia seurauksia niin yksilöille kuin yhteisöille ja yhteiskunnille. Sitä ei voi ymmärtää oikein vain yhdestä arvoväritteisestä perspektiivistä käsin. Tutkimuksen avulla siitä on silti saatu selville säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia.

Politiikka ongelmien aiheuttajana

De Haas on nähdäkseni poliittisesti kiitettävän puolueeton, tai sanoisinko, että hän on poliittisesti tasapuolinen siinä mielessä, että kritiikkiä saa niin oikeisto kuin vasemmisto ja niin nationalistit kuin globalistit. Asiaa ymmärtämättömät poliitikot ovat toistuvasti tehneet päätöksiä, joiden tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta – tai enemmän, ne ovat pahentaneet todettua ongelmaa.

Kirjan yksi perusajatuksista onkin juuri se, että politiikkatoimet täytyy nykyistä enemmän nähdä nimenomaan yhtenä ongelmien aiheuttajista. Jotta tästä voidaan siirtyä todellisten ongelmien todellisen ratkaisijan rooliin, tämä oman toiminnan potentiaalinen kontraproduktiivisuus pitää tunnustaa. Samoin täytyy tunnustaa se, että vaikuttava politiikka on mahdollista ainoastaan ilmiön oikean haltuunoton ja tietoon perustavan ymmärtämisen kautta.

Kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kansainvälisen liikkuvuuden muotoja ja niin pitkän keston kuin viimeaikaisen kehityksen trendejä. Toisessa osassa keskitytään muuttoliikkeen vaikutuksiin lähtömaalle, vastaanottavalle yhteiskunnalle ja muuttajille itselleen. Kolmannen osan aiheena ovat muuttoliikettä koskevat usein virheelliset mutta tietoisesti levitetyt käsitykset muuttoliikkeestä, maahanmuutosta ja kotoutumisesta: muuttoliikepropaganda.

Käsittelyssä on siis 22 kansainvälistä muuttoliikettä koskevaa myyttiä. Jokainen myytti puretaan siten, että ensiksi kerrotaan, mistä siinä on kysymys ja sitten avataan tilasto- ja tutkimusperusteisesti, miksi se ei pidä paikkaansa. Esitän alla jokaisen myytin sisällön ja de Haasin vasta-argumentin tiivistetyssä muodossa.

Muuttoliikemyytit

1 Muuton mittakaava

2 Laiton muutto

3 Pakolaiskriisi

4 Monikulttuurisuus

5 Muuttoliikkeen hillintä

6 Kurjuutta pakoon

7 Työperusteinen muutto

1 Elämme ennen kokemattoman massamuuton aikaa

Mediaa ja poliittista keskustelua seuratessa saamme helposti sellaisen käsityksen, että kansainvälistä muuttoa on maailmassa paljon, ja enemmän kuin koskaan ennen. Käsillä on globaali maahanmuuttokriisi. Tosiasiallisesti ihmiskunnan kokoon suhteutettuna kansainvälisten muuttajien osuus on pitkään ollut melko vakaa, eikä mitenkään erityisen suuri, noin 3 prosenttia. Toiseen valtioon muuttajat ovat yhä pieni vähemmistö. Ylivoimainen osa muutoista tapahtuu maiden sisällä.

Suuria muuttoliikeaaltoja on ollut aikaisemminkin. Maailmanhistorian suurin laittoman maahanmuuton vyöry – tämän päivän terminologiaa historiaan soveltaen – on ollut eurooppalainen kolonialismi. Eurooppa olikin vuosisatojen ajan alue, josta ennen muuta muutettiin pois. Tämä muuttui toisen maailmansodan jälkeen: vaikka Euroopasta on yhä muutettu runsaasti muualle, muualta maailmasta on muutettu paljon enemmän Eurooppaan.

Teknologinen kehitys on lisännyt pitkän matkan muuttamisen edellytyksiä: tietoa on paremmin saatavilla, ja kulkuyhteydet ovat helpompia, halvempia ja turvallisempia. Toisaalta viimeaikaiset tietotekniset harppaukset ovat tehneet entistä helpommaksi myös paikalleen jäämisen: työtä esimerkiksi Yhdysvaltoihin voidaan tehdä Intiasta käsin. Globaali muuttoliike ei siten välttämättä ole kasvamassa, vaan päinvastoin, pienenemässä, tai ainakin se on entistä enemmän eriytymässä.

2 Laiton maahanmuutto on karannut käsistä

Julkisessa keskustelussa maahanmuutto näyttäytyy myös usein säätelemättömänä, jonain mitä jollekin maalle tapahtuu sen pystymättä siihen kunnolla vaikuttamaan. Puhutaan vyörystä, tulvasta tai tsunamista. Ajatus maahanmuuton hallitsemattomuudesta luo yhteiskuntaan pelkoa ja epävarmuutta, ja näitä tunteita jotkin puolueet ja poliitikot käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen.

Tosiasiallisesti ylivoimainen osa kansainvälistä muuttajista ylittää rajan ja oleskelee muuton kohdemaassa täysin laillisesti. Sääntelyn ulkopuolella oleva muutto on pientä, mutta ihmisten mielissä se kasvaa siihen kiinnitetyn huomion myötä. Monet oleskelevat maassa ilman oleskelulupaa, mutta suuri osa heistä ei ole tullut maahan laittomasti, vaan jäänyt sinne oleskeluluvan päättymisen jälkeen.

Muuttoliikkeessä on myös suurta ajallista vaihtelua. Media – ja poliitikot – kiinnittävät kuitenkin asiaan huomiota vain silloin, kun määrät ovat suuria. Aikoina, jolloin muutto – ja siis etenkin sääntelyn ulkopuolinen muutto – on vähäistä, asiaan ei kiinnitetä huomiota. Muuton mittakaavaa usein myös liioitellaan suuresti itsekkäistä syistä: tämä ei koske vain maahanmuuttovastaisia poliitikkoja vaan myös resurssipulassa olevia viranomaisia ja omaa agendaansa ajavia humanitaarisia järjestöjä.

Luvaton maahanmuutto ja oleskelu ovat osittain suoraa seurausta työvoiman suuresta kysynnästä ja säädeltyjen väylien vähäisyydestä. Luvatonta oleskelua maassa myös siedetään, koska heitä tarvitaan työvoimana, monet alat ovat heistä suorastaan riippuvaisia. Toimet heidän häätämiseksi ja yritysten rankaisemiseksi ovat usein mitättömiä suhteessa siihen, miten asioista julkisesti puhutaan.

3 Maailmassa on pakolaiskriisi

Pakolaisista puhutaan julkisuudessa niin paljon, että median seuraaja saa helposti vaikutelman maailmanlaajuisesta ja kaiken kontrollin ulkopuolella olevasta pakolaiskriisistä, joka yksien mielestä näyttäytyy suurena kärsimysnäytelmänä ja toisten mielestä uhkaa yhteiskuntarauhaa tai jopa sivilisaatiota. Todellisuudessa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden osuus kansainvälisistä muuttajista on pieni, eikä sen osuus ihmiskunnasta ole ollut merkittävässä nousussa.

Maailman pakolaisista suurin osa on siirtynyt kotiseudultaan toisaalle oman maansa rajojen sisällä. Kansainvälinen muutto tapahtuu ylivoimaiselta enemmistöltään lähimpiin naapurimaihin. Poliitikkojen suuret puheet alueellisista ratkaisuista lähellä onnettomuuksia ja konflikteja eivät siten ole kovinkaan innovatiivisia: näin tapahtuu jo nyt.

Paljon puhutaan myös siitä, että kansainvälisen suojelun takaama oikeudellinen järjestelmä tarjoaa aina vain enemmän reittejä niille, jotka eivät tosiasiallisesti tarvitse suojelua: tavallisille siirtolaisille. Tilastoista ja tutkimuksista ei kuitenkaan löydy näyttöä perusteettomien turvapaikkahakemusten määrän ja osuuden kasvusta. Suuri osa pakolaisista on ihan perustellusti liikkeellä. Osa perusteettomista hakemuksista menee seulasta läpi, mutta toisaalta kaikkia perusteltuja hakemuksia ei hyväksytä.

Globaalin pakolaisuuden mittakaavan paisuttamiseen syyllistyvät muutkin kuin rajojen sulkemista vaativat nationalistit ja radikaalioikeistolaiset. Tähän syyllistyy toisinaan myös esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR, osin siksi, että aikojen saatossa tehtyjä tilastointimuutoksia ei raportoida riittävän selvästi. Pakolaisuuden määritelmä on laajentunut, ja sisäistä pakolaisuutta dokumentoidaan aikaisempaa paremmin. Virheellisen yleiskuvan alle hautautuvat maansisäisen ja kansainvälisen pakolaisuuden todelliset mutta usein varsin paikalliset ongelmat.

4 Yhteiskuntamme ovat moninaisempia kuin koskaan

Eurooppaan suuntautunut muutto, ja yhteiskuntien havahtuminen monien muuttajien jäämiseen, on tuottanut kokemuksia yhteiskuntien etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden (monikulttuurisuuden) dramaattisesta lisääntymisestä. Joillekin tämä on ollut ilon ja jopa juhlinnan aihe, toisille taas kauhistus, ja uhka niin kulttuurille kuin yhteiskunnalle laajemminkin. Molemmilla laidoilla muutosta liioitellaan suuresti ja kärjistetään muuton vaikutuksia.

Kansainvälistä liikkuvuutta on ollut aina, jopa Euroopassa, vaikka maanosan ulkopuolelta suuntautuneella muutolla on lyhyempi historia. Jokaisessa maassa on myös ollut enemmän tai vähemmän suurempia tai pienempiä vähemmistöjä. Moni aikaisemmin sopeutumattomana pidetty ihmisryhmä on muuttunut erottamattomaksi osaksi kantaväestöä ja valtakulttuuria tai muuten löytänyt oman paikkansa luontevasti – myös muiden mielestä. Saksassa epäiltiin pitkään itäeurooppalaisia, Ranskassa eteläeurooppalaisia.

Kaikkineen viime vuosikymmeninä on tapahtunut valtaisaa kulttuurista yhtenäistymistä, niin kansallisesti kuin alueellisesti ja globaalistikin. Tähän on pitkälti ollut seurauksena koulutuksen ja viestinnän leviäminen laajoille kansanpiireille niin horisontaalisesti (alueellisesti) kuin vertikaalisestikin (sosiaalisesti). Tästä assimiloitumisesta ovat saaneet kärsiä useat kielelliset ja kulttuuriset vähemmistöt, ja suuri osa maahanmuuton tuottamista yhteisöistä sulautuu niin ikään parissa-kolmessa sukupolvessa.

Monissa yhteiskunnissa on isoja ongelmia esimerkiksi sosiaalisessa koheesiossa ja keskinäisessä luottamuksessa. Ei ole kuitenkaan kyetty osoittamaan, että nämä ongelmat olisivat yhteydessä maahanmuuttoon tai moninaisuuteen. Moninaisuus sinänsä ei olekaan yhteiskunnille uhka, mutta se voidaan tehdä sellaiseksi. Rasismi, vihapuhe ja muu syrjintä ovat vaarallisia, koska ne estävät yhteenkuuluvuuden tunnetta kasvamasta erilaisten ihmisten kesken.

5 Muuttoliikettä voidaan hillitä kehityspolitiikalla

Maahanmuuton yhteydessä puhutaan usein pois kitkettävistä ”juurisyistä”, jollaisina nähdään köyhyys, kurjuus ja näköalattomuus. Etenkin politiikan vasemmalla laidalla onkin esitetty, että muurien rakentamisen ja muiden maahanmuuton kiristystoimien sijaan olisi tehokkaampaa tukea lähtömaiden kehitystä kaupalla, koulutuksella ja muilla globaalia tasa-arvoa edistävillä tukimuodoilla. Ajatus on sympaattinen ja tietenkin yleisesti ottaen kannatettava, mutta sen muuttoliikettä rajoittava logiikka on väärä.

Kansainvälisessä muuttoliikkeessä eivät ole kaikista huono-osaisimmat ihmiset, eivätkä lähtömaatkaan ole kaikista köyhimpiä ja kehittymättömimpiä. Äärimmäisessä köyhyydessä ulkomaille lähtö on kaukainen, epärealistinen mahdollisuus. Sen sijaan, että kehitys rajoittaisi liikkeelle lähtöä, sen välittömänä seurauksena on ennemmin lisääntynyttä muuttoa, niin kauan kun lähtijät yhä kokisivat, että lähteminen kannattaa. Nyt heillä olisi tämän tavoitteen toteuttamiseen paremmat edellytykset.

Muuttoliikettä selitetään usein yksinkertaistetun työntö- ja vetotekijöiden avulla (push–pull-malli), vaikka todellisuus on paljon monimutkaisempi. Olennaisia osatekijöitä ovat halu muuttaa ja kyky muuttaa. Yhteiskunnallinen kehitys lisää helposti molempia, koska koulutuksen ja median kautta ihmiset tulevat enemmän tietoisiksi siitä, mitä toisaalla voisi olla, ja koska lähtemisen materiaaliset edellytykset paranevat. Kun kehitys saavuttaa tietyn pisteen, lähtemisen halut alkavat vähentyä, vaikka lähtemisen kapasiteetti jatkaisikin nousua. Tähän menee kuitenkin aikaa.

Maahanmuuttopoliittisesta naiiviudesta eroon pääsemiseksi on ensiksi tiedostettava muuttoliikkeen taustalla vaikuttavien tekijöiden moninaisuus. Toinen edellytys asioiden ymmärtämiseksi ja järkevän politiikan toteuttamiseksi on hyväksyä prosessien hitaus ja siten myös yhteiskuntien toivotun sosiaalisen transformaation pitkä kesto. Ennen kuin lähtö ulkomailla alkaa vähentyä, se saattaa nimenomaan lisääntyä, ja tämän ei pitäisi tulla päättäjille yllätyksenä.

6 Maastamuuttajat pakenevat epätoivoisesti kurjuutta

Globaalista Etelästä hyvinvoivaan Pohjoiseen suuntautuvaa muuttoa kuvataan usein epätoivoisena pakona kurjuudesta kohti epärealistista unelmaa. Tämän mielikuvan seurauksena ajatellaan, että kansainvälistä muuttoa voitaisiin hillitä lisäämällä tietoa matkan vaaroista ja määränpään todellisista olosuhteista. Tiedonlevityskampanjat ovat kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan, ellei ymmärretä kunnolla, minkälaiset olosuhteet lähtömaassa ovat, mitä ihmiset siellä muista maista tietävät ja mitä he matkasta odottavat.

Suuri osa muuttajista on nimittäin hyvin tietoisia siitä, mitä heillä matkan aikana ja määränpäässä odottaa. Matkalle lähteminen on suurelle osalle rationaalinen päätös, jota ennen on punnittu erilaisia vaihtoehtoja. Monet katsovat, että riskeistä huolimatta lähteminen on perustellusti paras vaihtoehto. Jotkut ovat valmiita ottamaan tietoisesti jopa matkalla kuolemisen riskin. Se johtuu siitä, että heidän laskelmissaan jääminen on vielä huonompi vaihtoehto.

Monille muuttajille käykin matkan varrella tavalla tai toisella huonosti, ja monet joutuvat elämään ja työskentelemään kohdemaassa olosuhteissa, jotka eivät meille kelpaisi. Ongelmana on taas kerran, että media välittää meille nimenomaan tätä kielteistä puolta todellisuudesta, ja me kuvittelemme, että se on myös totuus kaikesta. Lähtömaissa leviävät kuitenkin ikävien tarinoiden ohella myös myönteiset kertomukset, joista suuri osa on kaiken lisäksi tosia, siis siinä mielessä, että matkalle lähtö kannatti.

Kysymys ei ole pelkästään muuttajista itsestään, vaan usein myös heidän perheestään ja suvustaan. Kansainväliset valuuttasiirrot (remittances) ovat valtavia, ja niiden avulla kohennetaan monien ihmisten, paikkakuntien ja jopa maiden elintasoa ja hyvinvointia. Muuttaminen kannattaa epätoivoisen teon sijaan nähdä siis ennemmin rationaalisena investointina. Tämä auttaa ymmärtämään paremmin myös matkan vuoksi tapahtuvan velkaantumisen taustoja. Matka voi olla yritys sanan kahdessa merkityksessä.

7 Meillä ei ole mitään tarvetta työperusteiselle muutolle

Osa poliitikoista on vaatinut varsinkin vähän koulutetun työvoiman maahanmuuton rajoittamista sillä perusteella, ettei näille työntekijöille ole tarvetta. Ajatellaan, että työvoiman kansainvälistä muuttoa tuottavat ennen muuta valtioiden väliset elintasoerot, ja että ulkomaiset työntekijät olisivat helposti korvattavissa paikallisilla osaajilla. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys: työvoiman kansainvälistä muuttoa synnyttää ennen muuta työvoiman tarve.

Muuttajat eivät ensisijaisesti lähde parantamaan palkkaansa vaan vastaamaan omaan osaamiseensa kohdistuvaan kysyntään. Ellei tätä kysyntää olisi, vielä suurempi osa maapallon huono-osaisemmasta väestönosasta pysyisi omassa maassaan. Muistettakoon, vain noin 3 % maapallon väestöstä on kansainvälisiä muuttajia. Osa paikallaan olijoista ei pysty lähtemään, vaikka haluaisi, mutta suuri osa katsoo, että heidän osaamiselleen ei ole riittävän paljon kysyntää, jotta lähteminen kannattaisi.

Media on jälleen täynnä tarinoita muuttajista, jotka ovat lähteneet liikkeelle työllistyäkseen, mutta joutuneet syystä tai toisesta pettymään. Näiden tarinoiden alle jää suurempi totuus: ulkomaisista työntekijöistä – niin laillisesti kuin laittomasti tulleista/jääneistä – suuri osa löytää työmarkkinoilla paikkansa, virallisella tai epävirallisella sektorilla. Tarve on suuri etenkin niillä aloilla, joihin ei tarvita kovin korkeaa koulutusta, koska nämä työpaikat eivät meinaa paikallisille kelvata.

Muuttoliikkeen kehitystä selittävät maahanmuuttopolitiikan muutoksia paremmin taloudelliset suhdannevaihtelut. Tulijoiden määrä laskee, kun sana kiirii, ettei työpaikkoja ole. Nousukauden aikana sääntelyn ulkopuolella olevaa muuttoon ja työskentelyä katsotaan usein läpi sormien siitä yksinkertaisesta syystä, että työntekijöitä tarvitaan. Tähän päälle tulee vielä länsimaiden epäsuotuisa väestökehitys, jonka seurauksena työvoiman tarve tulee ensi vuosikymmeninä olemaan rakenteellista.

Maahanmuuttomyytit

8 Työmarkkinavaikutukset

9 Hyvinvointivaltio

10 Kotoutuminen

11 Segregaatio

12 Rikollisuus

13 Aivovuoto

14 Voittajat ja häviäjät

15 Väestökehityksen pelastaja

8 Maahanmuuttajat vievät työpaikat ja laskevat palkkoja.

Työvoiman maahanmuuttoa vastustetaan myös siksi, että muuttajien väitetään vievän paikallisen väestön työpaikat, laskevan palkkoja ja heikentävän työolosuhteita. On totta, että alemmin koulutettujen ansiotason kehitys on jäänyt hyväosaisemmista viime vuosina jälkeen ja että työntekijöiden oikeuksia ja olosuhteita on monissa maissa heikennetty. Tästä kehityksestä on kuitenkin turha syyttää kansainvälisiä muuttajia. Ennemmin he ovat olleet vastaus siihen työvoiman kysyntään, joka on syntynyt osin taloudellisesta kasvusta ja osin kantaväestön haluttomuudesta tiettyihin ammatteihin koulutustason noustessa ja työehtoja heikennettäessä.

Muuttoliikkeen ja työmarkkinoiden välinen suhde on alue, jota taloustieteessä on tutkittu paljon pystymättä osoittamaan, että maahanmuutolla olisi vastaanottavan maan työssäkäyville kategorisesti kielteisiä vaikutuksia. Jopa suurimpien ”maahanmuuttosokkien” (jolloin yhtäkkiä tietylle alueelle tulee paljon muuttajia) vaikutus palkkoihin ja työmarkkinoille on pieni, ja usein myytin kanssa vastakkainen. Maahanmuuton kasvu kulkee pääsääntöisesti yhdessä työttömyyden vähenemisen (ja siis työvoiman kysynnän) kanssa, ja työttömyyden kasvaessa muutto puolestaan vähenee. Ulkomainen työvoima ei vie paikallisten työpaikkoja vaan täyttää niitä, joihin on vaikea saada työvoimaa.

Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein kaksi muuttoliikkeen työmarkkinavaikutuksiin liittyvää asiaa. Ensinnäkin, suuri osa muuttajista ei siis kilpaile paikallisten kanssa, heidän roolinsa on täydentävä, ei korvaava. Toiseksi, muuttoliike myös lisää työpaikkoja, koska se kasvattaa väestöä, kulutusta ja palvelujen käyttöä, ja siten työvoiman tarvetta, johon puolestaan paikallisilla on usein hyvät mahdollisuudet vastata. Muuttajat ovat myös usein monella tapaa osaavia, innovatiivisia, aloitteellisia ja energisiä ihmisiä, jotka tuovat talouteen (ja esimerkiksi tieteeseen ja taiteeseen) myös uudenlaista elinvoimaa.

9 Maahanmuutto syö hyvinvointivaltion perustaa

Maahanmuuttokritiikkiin liittyy olennaisesti myös ajatus hyvinvointivaltion puolustamisesta. Tämä näkemys perustuu huoleen muuttajien tulonsiirroille ja palveluille aiheuttamasta kohtuuttomasta taakasta. Tästäkään ei kuitenkaan olemassa tieteellistä näyttöä, ei myöskään siitä, että sosiaalituet ja muut edut houkuttelisivat johonkin maahan maahanmuuttajia. Maahanmuuton vaikutukset bruttokansantuotteeseen tai julkiseen talouteen ovat yleensä vähäisiä, eikä niitä useiden taloustieteilijöiden mielestä pitäisi käyttää maahanmuuttopolitiikan perusteluna.

Kansainvälisen muuttoliikkeen kansantaloudellisten vaikutusten mittaaminen ei ole yksinkertaista. Yhtäältä täytyy tehdä päätös siitä, tarkastellaanko asiaa staattisesti, tiettynä poikkileikkausvuotena, vai dynaamisesti, niin, että otetaan huomioon koko elämän aikana syntyneet positiiviset ja negatiiviset vaikutukset julkiselle taloudelle. Dynaamisten vaikutusten laskeminen on kokonaisvaikutuksen ymmärtämisen kannalta hyödyllisempää, mutta myös hankalampaa, koska siinä joudutaan tekemään runsaasti olettamia siitä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa.

Suuri osa muuttajista tulee vastaanottavaan maahan aikuisena ja vain väliaikaisesti, ja jos näin tapahtuu, he eivät tuota yhteiskunnalle kustannuksia kouluttamisestaan eivätkä myöhempien vuosien sairastamisestaan tai muusta palvelutarpeesta. He eivät myöskään usein ole oikeutettuja kaikkiin tukiin ja palveluihin, tai he eivät tiedä kaikista oikeuksistaan eivätkä siksi käytä niitä. ”Hyödyllisimpiä” ovat, paradoksaalista kyllä, monissa maissa laittomasti työskentelevät, koska he maksavat veroja ilman täyttä oikeutta julkisiin palveluihin.

Jälleen on tärkeä muistaa, että muuttajat ovat hyvin moninainen ryhmä. Osalla tulijoista on vaikeuksia löytää paikkaansa työmarkkinoilla, ja he tarvitsevat selvitäkseen julkisia palveluja ja tulonsiirtoja. Näiden muuttajien julkiselle taloudelle tuottamaa rasitetta kompensoivat puolestaan ne muuttajat, joiden vaikutus hyvinvointivaltiolle on reilusti myönteinen. Kokonaisvaikutus on useimmissa tarkasteluissa todellakin pieni. Suuri osa esimerkiksi sosiaalitukien leikkaamisista, asuntopulasta ja koulutuksen karsimisesta on seurausta poliittista päätöksistä, ei maahanmuutosta, jota päinvastoin tulevaisuudessa tarvitaan entistä enemmän.

10 Maahanmuuton kotoutuminen ja kotouttaminen ovat epäonnistuneet

Niin Suomessa kuin muuallakin on ollut muodikasta sanoa, että kotoutumisessa ja kotoutumisen edistämisessä on epäonnistuttu, milloin milläkin tavalla ja mistäkin syystä. Rauhallisemmassa ja järjestelmällisessä tarkastelussa osoittautuu kuitenkin, että integraatio on mennyt itse asiassa varsin hyvin. Tämä ei ole niinkään julkisen kotoutumisen edistämisen ansiota, vaan sen, että muuttajat itse ja etenkin heidän lapsensa ovat tehneet töitä löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa.

Kotoutumisen prosesseissa monet kokevat erilaisia hankaluuksia. Mutta taas kerran osoittautuu, että media välittää yksipuolista ja todellisuutta vääristävää kuvaa. Se on osin seurausta siitä, että tavoitteita asetetaan epärealistisesti, ja tuloksia odotetaan kärsimättömästi. Osin se johtuu siitä, että huomio kiinnitetään usein vain niihin ryhmiin, joilla on enemmän vaikeuksia, ja niihin kotoutumisen osa-alueisiin, joilla eteneminen on hitaampaa. Varsinkin alkuvaiheessa monet sellaiset, joilla olisi muutenkin enemmän tekemistä kotoutumisessa, kohtaavat myös monenlaista syrjintää.

Segmentoidulla assimilaatiolla viitataan kehitykseen, jossa muuttajien keskuudessa sijoittuminen uuteen yhteiskuntaan vaihtelee suuresti. Siinä missä osa menestyy erinomaisesti, toisessa ääripäässä tapahtuu moninkertaista syrjäytymistä, joka saattaa jatkua myös seuraavilla sukupolville. Todellisiin ongelmiin tarttuminen edellyttää maahanmuuton ja maahanmuuttajien riittävää eriyttämistä ja kehityksen erilaisten taustatekijöiden selvittämistä. Kotoutumisen edistämisen vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta eivät olemattomat, kun ne kohdennetaan oikein.

Kotoutumisen edistämisen politiikat jäävät usein pitkälti pelkäksi puheeksi. Virallisia ideologioita ja julkisia toimia tärkeämpää on tarjota muuttajille mahdollisimman nopeasti pääsy sisälle yhteiskuntaan. Heidän jättämisensä juridiseen limboon, jossa esimerkiksi oleskeluluvan saamisesta vallitsee useita vuosia ellei vuosikymmeniä kestävä epävarmuus, on äärimmäisen haitallista. Jos halutaan, että muuttajat identifioituvat uuteen asuinmaahansa – ja näin kannattaisi haluta! – olisi tärkeä saada heidät kokemaan itsensä hyväksytyiksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa..

11 Laaja maahanmuutto johtaa jyrkkään segregaatioon

Segregaatiosta on tullut viime vuosikymmeninä yksi yhdyskuntakehityksen käytetyimmistä ja kielteisimmin ladatuista käsitteistä. Puhutaan rikollisuuden riivaamista getoista ja rinnakkaisyhteiskunnista, joissa yhteiskunnan säännöt eivät päde eikä poliisi uskalla paikalle ilman erityisvarusteita. Maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään pitkälti tai täysin koostuvissa lähiöissä kytevät tässä puheenparressa radikalismi ja fundamentalismi, jopa terrorismi.

Vahvasti eriytyneitä alueita onkin, mutta paljon vähemmän kuin kuvitellaan. Eurooppa on tältä osin kaukana Yhdysvalloista, jossa köyhyyden ja – sikäläisin termein – rodullisen erilaisuuden kytkeytymisellä ja keskittymisellä on pitkä historia. Kaiken lisäksi tutkimusten valossa näyttää siltä, että eriytyminen ei ole kasvussa vaan pikemminkin vähenemässä. Pidemmän maahanmuuttohistorian omaavissa maissa näkyy muuttajien ja heidän lastensa ajan mittaan tapahtuvaa muuttoa toisiin kaupunkeihin ja toisille alueille ja siten keskittymisen vähenemistä.

Kaikki eriytyminen ei myöskään ole kielteistä. Kannattaa tehdä ero gettojen ja etnisten enklaavien välillä. De Haas kutsuu getoksi sellaista aluetta, jossa jokin yksittäinen ryhmä on hyvin vahvassa asemassa, joka on syntynyt syrjinnän ja muun ulossulkemisen seurauksena ja jossa esiintyy vahvasti ylisukupolvista köyhyyttä. Tällaisina nähdään usein virheellisesti myös etnisiä enklaaveja, joissa ulkomaalaistaustainen väestö on moninaista etnisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti ja johon on etupäässä muutettu ja halutaan asua vapaaehtoisesti.

Virheellinen lähestymistapa saattaa pahimmillaan estää enklaavien hyötyjen realisoitumista. Näitä ovat esimerkiksi etnis-kulttuurisesti monipuolisen kysynnän synnyttämä yritystoiminta sekä kotoutumisen edistyminen tietojen välittämisen ja sosiaalisten verkostojen muodostumisen kautta. Kielteiset kehityskulut ovat yleensä seurausta kaupunkisuunnittelun laiminlyönneistä ja virheistä kaupunkipolitiikassa (julkisten palvelujen karsiminen, yksityisten keskittyminen), toisinaan yhdistettynä epäsuotuisiin sattumiin, kuten yritystoiminnan katoamiseen alueelta.

12 Maahanmuutto lisää rikollisuutta

Maahanmuuttovastaiset poliitikot hyödyntävät mielellään rikostilastoja perustellessaan vaatimuksiaan maahanmuuton yleensä tai erityisesti joidenkin maahanmuuttajien maahan tulon estämisestä tai jopa maasta poistamisesta. Tällä retoriikalla on paitsi ryhdytty hyödyttömiin tai jopa haitallisiin maahanmuuttopoliittisiin toimiin myös irtauduttu Euroopan unionista, valittu patologinen valehtelija Yhdysvaltain presidentiksi ja jatkettu autoritaaristen vallanpitäjien hallituskausia. Haitat ylittävät hyödyt reilusti.

Joidenkin muuttajaryhmien yliedustus joissain rikostyypeissä on todellisuutta. Nämäkin erot muuttajien ja kantaväestön välillä kuitenkin pienenevät selvästi, kun rikollisuuteen vaikuttavat demografiset ja sosioekonomiset taustatekijät huomioidaan. Jäljelle jäävän yliedustuksen taustatekijöistä pitäisi ja voitaisiin käydä asiallista ja kokonaisia väestöryhmiä tai heidän etnisyyttään tai uskontoaan syyllistämätöntä keskustelua. Avoimesti pitäisi käydä keskustelua myös siitä, kuinka paljon todennäköisemmin erityisesti näkyvään vähemmistöön kuuluvaa henkilöä epäillään rikoksesta kuin hänen kantaväestöön kuuluvaa ikätoveriaan sekä siitä, saavatko vähemmistöihin kuuluvat viranomaisiltaan tarvitsemaansa apua ja tukea.

Monille tulee varmaan yllätyksenä tutkimuksen havainto, että maahanmuutto ennemmin vähentää kuin lisää maan tai paikkakunnan rikollisuutta. Kun ajattelee sitä, miksi toiseen maahan muutetaan, tämä ei kuitenkaan ole mikään ihme. Maahanmuutto tekee yhteiskunnista turvallisempia, koska suuri osa muuttajista on päämäärätietoisia työntekijöitä ja opiskelijoita ja sellaisten perheenjäseniä. Tähän vaikuttaa myös sellainen sinänsä ikävä taustatekijä, että esimerkiksi oleskeluluvan jatkon kannalta epävarmuudessa elävät eivät halua olla hankaluuksissa viranomaisten kanssa.

Joissain tapauksissa tapahtuukin negatiivista assimilaatiota. ”Maassa maan tavalla” -periaate sulauttaa tulijan myös kielteisiin ilmiöihin: uudessa yhteiskunnassa elämään oppimiseen liittyy myös kantaväestön kanssa yhdentyvä lainvastaisuus. Erityisen haavoittuvia ovat maahanmuuton toiseen tai kolmanteen sukupolveen kuluvat, moninkertaisesti syrjäytyneet ja syrjityt ryhmät ja yksilöt. He ovat riskivyöhykkeellä, koska heillä ei enää ole vanhempiensa ja isovanhempiensa moraalisia pidäkkeitä ja sosiaalista kontrollia ja koska he eivät myöskään ole löytäneet paikkaansa siinä yhteiskunnassa, jossa he asuvat, hyväksyttyinä omana itsenään.

13 Maahanmuutosta seuraa lähtömaille aivovuotoa

Kansainvälistä muuttoliikettä voidaan vastustaa myös muista, lähtökohtaisesti moraalisesti hyvistä syistä kuin matkan vaarallisuus ja kohdemaassa odottava epäoikeudenmukaisuus vuoksi. Jotkut pitävät vahvasti esillä sitä vääryyttä, että monet maat menettävät koulutettua työvoimaansa ja yritteliäimpiä kansalaisiin kansainvälisille työmarkkinoille. Lähtömaa menettää osaajia, lähtijät eivät pääse koulutustaan, osaamistaan ja energiaansa vastaaviin tehtäviin.

Tämän ns. aivovuodon mittakaavaa liioitellaan kuitenkin myös suuresti. Se ei ole yhteiskunnallisesti merkittävää kuin joissain pienissä (saari)valtioissa kuten Jamaikalla ja Fidžillä. Myös suuremmissa maissa se voi joillain sektoreilla tuottaa työvoimapulaa, mutta enimmäkseen sen vaikutus lähtömaille on rajallinen. Monissa tapauksissa osaajien muutto on myös väistämätöntä, koska suurelle osalle koulutetuista ei ole työtä tarjolla, varsinkaan koulutusta vastaavaa. Muutto ulkomaille ei siten läheskään aina ole lähtömaiden ongelmien syy vaan seuraus yhteiskunnan huonosta hoidosta ja kehityksen laiminlyönnistä.

Etenkin pidemmällä aikavälillä osaajien muutosta ulkomaille on lähtömaille paljon hyötyä. Muuttajat lähettävät usein rahaa kotimaahansa, ja sen avulla köyhyys vähenee ja esimerkiksi nuoremmat sisarukset voivat työnteon sijaan jatkaa opintojaan. Koulutetun muuttajan onnistuminen ulkomailla kannustaa ylipäätään muitakin opiskelemaan. Monet muuttavat vain tilapäisesti, ja kun he palaavat takaisin, he tuovat mukanaan saavuttamaansa ammatillista tietotaitoa ja kokemusta, ehkä yhteiskuntaa eteenpäin vieviä aatteitakin.

Maastamuutolle ladataan usein myös kohtuuttomia odotuksia, ja se nähdään lähtökohtaisesti liian myönteisessä valossa. Paljon riippuu siitä, miten lähtömaa siihen itse suhtautuu ja miten se muuton tuottamia materiaalisia ja henkisiä resursseja hyödyntää. Noidankehässä voimavaroja ei investoida yhteiskunnan uudistamiseen ja kehittämiseen, ja palaajiin suhtaudutaan epäluuloisesti tai pahemmin. ”Hyvässä kierteessä” tehdään päinvastoin, ja sen seurauksena heikosti kehittynyt maa saattaa pian olla kansainvälisten muuttajien uusi kohde.

14 Maahanmuutto on hyväksi kaikille

De Haas kritisoi myös sitä varsinkin elinkeinoelämän ja taloudellisen oikeiston piiristä usein nousevaa ajatusta, että maahanmuuttoa pitää suosia, koska sen hyödyt jakautuvat loppujen lopuksi yhteiskunnan kaikille jäsenille. Maahanmuuttoa vastustava uhkakuvadiskurssi ylikorostaa maahanmuuton kielteisiä seurauksia ja siten vääristää rankasti todellisuutta. ”Juhlivassa” muuttoliikepuheessa puolestaan unohdetaan, tietoisesti tai tiedostamatta, että maahanmuuton hedelmistä eivät kaikki suinkaan pääse nauttimaan, ainakaan samassa mitassa.

Huomattavasti nykyistä tarkempia analyyseja tarvittaisiinkin siitä, millä lailla kansainvälisen muuttoliikkeen hyödyt ja haitat jakautuvat niin lähtö- kuin tulomaassa. Vaikuttaa siltä, että mitä taloudellisiin hyötyihin tulee, parempiosaiset hyötyvät kohdemaassa enemmän. Muutto kasvattaa väestöä ja bruttokansantuotetta ja lisää tuottavuutta, ja voitot jakautuvat epätasaisesti niin, että valmiiksi vauraammat nettoavat enemmän. Vaikka maahanmuutto ei todennetusti tee köyhistä yhtään köyhempiä, heihin verrattuna rikkaat rikastuvat enemmän. Eriarvoisuus kasvaa suhteellisesti, ja tästä kokemuksesta muuttajat joutuvat kantamaan vastuun.

Vastaanottavan maan paikallinen väestö saattaa myös kokea yhteiskuntansa muuttuvan liian paljon liian nopeasti. Matalan koulutustason ihmisistä monilla ei ole sitä sopeutumiskykyä, jota tarvitaan, kun kilpailu työmarkkinoilla kiristyy. Muutto avaa mahdollisuuksia nousta hierarkiassa korkeammalle, esimies- ja jopa johtaviin tehtäviin, mutta kaikki eivät tätä siirtymää onnistu tekemään.

Maahanmuuton hyötyjä ihannoivassa puheessa unohdetaan myös usein, että muutto muuttaa vastaanottavia maita monella tapaa. Vaikka kulttuuriset ja arvoerot tuntuvat usein aluksi suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan, ne tuottavat yhteiskuntaan aitoa epävarmuutta ja vierauden tunnetta. Tämä täytyisi ottaa maahanmuuttopolitiikkaa suunniteltaessa nykyistä paremmin huomioon. Myös heistä, jotka kokevat putoavansa kelkasta niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti, täytyy pitää huolta.

15 Maahanmuutolla voidaan ratkaista ikääntymisestä seuraavat haasteet

Länsimaissa havahduttiin muutama vuosi sitten toden teolla väestökehityksen tuottamiin haasteisiin johtuen väestön ikääntymisestä ja työikäisten määrän ja osuuden vähenemisestä. Monessa maassa alettiin tarjota maahanmuuttoa suurena pelastajana edessä olevaan taloudelliseen ja työvoimapoliittiseen kurimukseen. Apua siitä voikin olla, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa kuin mitä julkisuudessa on usein esitetty.

Yksi syy tähän on yksinkertaisesti se, että väestön ikääntyminen yhdessä matalan syntyvyyden kanssa tuottaa niin suuren väestövajeen työikäiseen väestöön, että sen täysi paikkaaminen maahanmuutolla ei yksinkertaisesti ole realistista. Muuttajia pitäisi olla valtavasti nykyistä enemmän. Tämän lisäyksen maahanmuuton määriin pitäisi tapahtua samaan aikaan, kun monissa maissa voimakas maahanmuuttokritiikki nostaa päätään entistä korkeammalle: nykyisiäkin lukuja haluttaisiin pienentää.

Toinen syy johtuu siitä, että muuttajat eivät ole vain työntekijöitä vaan myös ihmisiä, jotka kylläkin kasvattavat kansantaloutta, mutta myös itse ikääntyvät ja saavat lapsia. Juuri tästä syystä muuttajien määrän pitäisi jatkua pitkään korkeana ja myös edelleen kasvaa. Lapsista tulee tietenkin myös aikanaan työikäisiä, mutta muuttajat sulautuvat osaksi vastaanottavan maan kulttuuria myös siten, että heidän lapsilukunsa alkaa jo toisessa sukupolvessa lähentyä kantaväestön hedelmällisyyslukemia.

Lisäksi yhä useampi maa on kilpailemassa niistä loppujen lopuksi varsin harvalukuisista osaajista, joita maailmassa on tarjolla. Maapallon väestö kasvaa toki vielä, mutta monissa aikaisemmin paljon muuttajia luovuttaneissa maissa alkaa olla näkyvillä samantyyppisiä huoltosuhdeongelmia kuin länsimaissakin. Kiina tulee tarvitsemaan valtavasti väkeä omista vanhuksistaan huolehtimiseen. Toisin kuin usein kuvitellaan, muuttajat jäävät usein mielellään lähialueille, jossa siellä vain on töitä ja mahdollisuuksia tarjolla.

Muuttoliikepropaganda

16 Rajat kiinni!

17 Vasemmisto/oikeisto

18 Yleinen mielipide

19 Salakuljettajat

20 Ihmiskauppa

21 Tiukempaa politiikkaa

22 Ilmastonmuutos

16 Maat sulkevat koko ajan enemmän rajojaan.

Poliitikot kehuskelevat usein saavutuksillaan maahanmuuton kiristämisen saralla. Taannoinen Tanskan maahanmuuttoasioiden ministeri Inger Støjberg hankki täytekakun juhlistaakseen 50:ttä tiukennustoimenpidettä. Kiristyksiä myös perustellaan sillä, että muutkin tekevät niin. Pelko olla muita maita höllempi tuottaa omalaatuisen kilpajuoksun maahanmuuttopolitiikan pohjalle. Tuo ryntäys on osin totta, mutta se tuottaa myös virheellistä mielikuvaa siitä, mitä todella tapahtuu.

Kun länsimaiden maahanmuuttopoliittista kehitystä tarkastelee tieteellisesti, kokonaiskuva on jopa päinvastainen. Seitsemänkymmenen viime vuoden aikana maahanmuuton sääntely on pääsääntöisesti muuttunut liberaalimmaksi, ei tiukemmaksi. Tähän ovat osin vaikuttaneet kansainväliset sopimusten ja julistukset, mutta myös puhtaasti kansalliset poliittiset kehityskulut. Ne taas ovat osin kiristystoimien tehottomuutta tai jopa kokonaan toimeenpanon puutetta, osin aitoja liberalisointeja tiukkaa linjaa korostavan retoriikan varjossa.

Myös lyhyemmällä aikavälillä ja paikallisemmassa kontekstissa puheiden ja todellisuuden välillä paljastuu erikoisia kuiluja. Öljykriisin aiheuttama ”maahanmuuttostoppi” sai 1970-luvulla monet Länsi-Euroopan alun perin lyhyeksi aikaa tulleet maahanmuuttajat jäämään lopullisesti ja tuomaan maahan myös perheensä. Samaan aikaan kun Trump uhosi muureistaan, muutto Yhdysvaltoihin oli suurempaa kuin koskaan. Brexit ei suinkaan lopettanut muuttoliikettä, vaan Boris Johnsonin pääministerikaudella tehtiin nettomaahanmuuton uusi ennätys.

Yksi selitys tähän ristiriitaan on ollut siinä, että poliitikot kuuntelevat paitsi kansaa myös yrityksiä ja laajemmin elinkeinoelämää. Niillä on suoraa vaikutusvaltaa, mutta hallitukset välttävät myös sellaisia päätöksiä, jotka ovat taloudelliselle kehitykselle haitallisia. Hyvät kasvuluvut edistävät heidän vallassa pysymistään ja uudelleen valintaansa. Samaan aikaan, ja etenkin vaalien lähestyessä, äänestäjäkunnalle pitää esittäytyä jämäkkänä rajojen puolustajana. Poliitikkojen dilemman täydentää trilemmaksi se, että heidän on toimissaan huomioitava myös muuttajien oikeudet säilyttääkseen liberaalit ja oikeudenmukaiset kasvonsa.

17 Vasemmisto kannattaa ja oikeisto vastustaa maahanmuuttoa

Maahanmuuttopoliittiset kannat jaetaan usein kahtia niin, että ne noudattavat oikeisto–vasemmisto-jakoa: oikealla vastustetaan, vasemmalla kannatetaan. Mitään tällaista selvää jakolinjaa ei kuitenkaan ole olemassa. Ensinnäkin, jos eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan historiallista kehitystä katsotaan pitkällä aikavälillä, niin toisiaan seuranneet oikeisto- ja vasemmistohallitukset ovat pitkälti muistuttaneet toisiaan. Erot kertovat enemmän taloudellisista suhdannevaihteluista kuin hallituksen poliittisesta väristä.

Toinen seikka, joka osittain myös selittää ensimmäistä, on että politiikan molemmilla laidoilla suurin osa puolueista on maahanmuuttopoliittisissa kysymyksissä jakautunut. Oikeistopuolueiden sisällä on usein jo aikaisemmin esiin nostettu kytkös elinkeinoelämään, jonka etujen mukaista maahanmuuttopolitiikan kiristäminen ei yleensä ole. Vasemmistopuolueilla vastaava kytkös on puolestaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Työntekijöiden järjestöissä on suhtautuvat paikallisen työvoiman kanssa potentiaalisesti tai kuvitellusti kilpaileviin muuttajiin kielteisemmin.

Lisäksi tulee jälleen kerran kuilu puheiden ja tekojen välillä: vasemmistossa puhutaan usein myötämielisesti maahanmuutosta, esimerkiksi muuttajien oikeuksia ja ylipäätään kansainvälistä solidaarisuutta korostaen, mutta todellisuudessa muuttoa liberalisoiviin ja muuttajien oikeuksia lisääviin toimiin ei kuitenkaan juuri ryhdytä. Oikeistossa taas käytetään tiukkaa kieltä, mutta toteutetaan pehmeää politiikkaa. Oma lukunsa on sekin, että osassa uskonnollisesti värittynyttä konservatismia suhtautuminen pakolaisiin on perinteisesti ollut Raamattuun nojaten myönteinen: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi, vaikka hän olisi turvapaikanhakija.

Politiikassa niin vasemmalla kuin oikealla yksinkertaistetaan siis liikaa kansainvälisen muuttoliikkeen todellisuutta, laiminlyödään rehellisistä kertomista toteutetusta maahanmuuttopolitiikasta ja syyllistytään ilmapiirin polarisointiin. Kansainvälinen muuttoliike on ilmiö, joka edellyttää poliittista haltuunottoa, päätöksentekoa ja toimenpiteitä. Järkeviin toimiin ryhtyminen on vain tavattoman vaikeata, jos keskustelu on yksinkertaistavaa, leimaavaa ja polarisoivaa. Ja suuri yleisö tipahtaa aina vain pahemmin kelkasta.

18 Yleinen mielipide vaatii maahanmuuton rajoittamista

Poliittisen kentän eri laidoilla nähdään asioita ymmärrettävästi eri tavoin, vaikka jakolinjat eivät välttämättä menisikään niin kuin niitä mediassa ja politiikassa esitetään. Vahva yhteisymmärrys vaikuttaa kuitenkin koskevan sitä, että yleinen mielipide on muuttunut maahanmuuton suhteen kielteisemmäksi ja vaatii jämäkämpiä toimia sen rajoittamiseksi. Osa puolueista – vahvemmin keskustaoikeistolaisella lohkolla – haluaa asettua kuulemaan tätä kansan huolta, toiset taas – painottuen keskustavasemmistoon – katsoo, että kansaa pitää valistaa ja korjata väärinkäsityksistään.

Tilastollisesti ei kuitenkaan ole havaittavissa kansalaismielipiteen muuttumista kielteisemmäksi koskien maahanmuuttoa tai moninaisuutta. Monissa maissa kehitys on ollut jopa päinvastainen, ja yleisen käsityksen kanssa vastakkaisen: myönteinen asennoituminen ja muuttajien määrän kasvu ovat kulkeneet käsi kädessä. Suhtautuminen on yleensä kielteisintä siellä, missä muuttajia ei (juuri) ole. Muutoksia asennoitumisessa on toki havaittavissa, mutta lyhytaikaisemmat niistä asettuvat yhteen dramaattisten tapahtumien kanssa, ja vähän pidempiaikaiset taloudellisten suhdannevaihteluiden kanssa.

Suhtautumisen pitkän aikavälin muutos myötämielisempään suuntaan johtuu osin läntisten yhteiskuntien suuresta rakennemuutoksesta toisen maailmansodan jälkeen. Koulutustaso on noussut huimasti, ja siten tietämättömyys maailman maista ja kulttuureista on vähentynyt. Suvaitsevaisuus on ylipäätään lisääntynyt, ja monilla on itsellään kokemuksia sekä muutosta että muista maista. Yleiseen mielipiteeseen vaikuttavat kasvamassa määrin 1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla syntyneet, ja he suhtautuvat maahanmuuttoon ja moninaisuuteen myönteisemmin kuin aikaisemmat sukupolvet samanikäisenä.

Tutkimuksen avulla on myös pystytty osoittamaan, että ns. tavalliset ihmiset ajattelevat maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä usein nyanssoidummin kuin poliitikot ja se osa mediasta, jota kiinnostaa vain yksinkertaistukset. Maahanmuutto ei ole yksiselitteisesti hyvä tai huono asia, vaan sitä voidaan tarkastella monipuolisesti ja nähdä niin hyötyjä kuin ongelma-alueita. Kansalaisten suhtautuminen on ambivalenttia, niin kuin kuuluu ollakin, kun kyse on näin laajasta ja moniulotteisesta, ristiriitaisestakin ilmiöstä. Kun tämä ymmärretään, osataan myös olla syyttämättä rasismista ihmisiä, jotka kantavat jostain maahanmuuttoon liittyvästä asiasta perusteltua huolta.

19 Järjestäytynyt salakuljetus ylläpitää laitonta maahanmuuttoa ja tuottaa inhimillistä kärsimystä

Ihmisten salakuljetus on usein toistuva ja vahvaa kielteistä latausta kuljettava käsite. Sitä pidetään laittoman maahantulon pääasiallisena väylänä ja myös synnyttäjänä. Moraalia vailla olevat ihmiset saavat toimeentulonsa hädänalaisten muuttajien auttamisesta rajan yli ilman lupaa. Rikos on tavallaan molemminpuolinen ja vielä pahempi, koska rajanylittäjät joutuvat helposti vaikeuksiin kohdemaassaan. Salakuljettajien vastustaminen tuntuukin yleisesti helposti hyväksyttävältä.

Ehkä liian helposti. Jälleen kerran media ja poliitikkojen puheet saavat ihmisten salakuljetuksen vaikuttamaan suuremmalta ja tärkeämmältä – ja dramaattisemmalta – ilmiöltä kuin mitä se onkaan. Osin tästä syystä salakuljetuksen vastainen taistelu on tehotonta. Suuri osa ilman lupaa rajan ylittämisistä ja maassa oleskelusta ei ole seurausta salakuljetuksesta. Merkittävä osa laittomasta oleskelusta johtuu siis maahan jäämisestä oleskeluluvan päättymisen jälkeen, ei laittomasta rajanylityksestä.

Toinen seikka on se, että rajavalvonnan tiukentaminen ja maahanmuuttopolitiikan muu kiristäminen ennemmin tuottaa kysyntää ihmisten salakuljettamiselle kuin vähentää sitä. Laillisten väylien vähentäminen johtaa uusien reittien etsimiseen, ja helpoimpien kiertoteiden tukkiminen aina vain vaikeampien ja vaarallisempien reittien käyttämiseen. Hallitusten pitäisi olla paremmin tietoisia tästä noidankehästä, jossa rajavalvonta tiukentuu ja salakuljetus lisääntyvät vuoronperään, samoin muuttajien riskit, kärsimykset ja turhat kuolemat.

Jos salakuljetusta todella halutaan vähentää – ja niin on syytä pyrkiä tekemään – sitä pitää ajatella nykyistä enemmän yritystoimintana, jota koskevat taloudellisen aktiviteetin normaalit lainalaisuudet. Sitä voidaan tarkastella jopa palvelutuotantona, joka vastaa tiettyyn tarpeeseen ja kysyntään. Media nostaa esille kaikkein kärjekkäimpiä tapauksia, mutta tässäkään tapauksessa ne eivät ole edustavia. Suuri osa toimijoista toimii alallaan ammattimaisesti, pyrkii tuottamaan onnistumisia, koska se on bisnekselle kannattavaa, ja usein myös onnistuu siinä. Jotkut kuljettavat rajan yli ihmisiä pyyteettömästikin, jopa sankarillisesti.

20 Ihmiskauppa on nykyajan orjuutta

Osin lailliseen mutta suurelta osin laittomaan maahanmuuttoon ja oleskeluun liitetään usein myös ihmiskaupan käsite. Se kuulostaa myös jo lähtökohtaisesti pahalta, ja se kytketään toisinaan myös ajatukseen nykyaikaisesta orjuudesta sen yhtenä muotona. Tässäkin on kyse sellaisesta kansainvälisen liikkuvuuden alalajista, jonka välittömän kitkemisen tarpeesta kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä. Eri mieltä oleminen on jotenkin lähtökohtaisesti epäilyttävää.

Kriittiset huomiot ovat kuitenkin tässäkin tapauksessa paikallaan, eikä vähiten siksi, että ymmärtämällä ilmiön oikein edellytykset taistella sitä vastaan paranevat. Kehitystä tarvitaankin, koska tehtyjen tutkimusten mukaan saavutukset ovat tähän osoitettuihin panoksiin nähden olleet vaatimattomat. Tai jopa pahemmat: useissa tapauksissa on unohdettu, että ihmiskauppiaiden kynsistä pelastetut henkilöt, vaikka Italian nigerialaiset seksityöntekijät, ovat joutuneet entistä hankalampaan asemaan. Kentällä esiintyy jopa iskulausetta: ”Pelastakaa meidät pelastajiltamme.”

Ihmiskauppa on osattava ymmärtää laajemmin kuin miten sitä sen ”Hollywood-versiossa” kuvataan. Suuri osa vakavista hyväksikäyttötapauksista työmarkkinoilla tapahtuu täysin laillisen maahanmuuton ja oleskelun puitteissa. Orjuuden käsite on tässä yhteydessä myös pääsääntöisesti väärä. Ensinnäkin se on miltei loukkaavaa historiallista orjuutta esimerkiksi Yhdysvalloissa kokeneita kohtaan. Toiseksi jopa vakavimmissa hyväksikäyttö- ja vapaudenrajoittamistapauksissa on usein taustalla vapaaehtoisuutta, joka tekee sen rinnastamisen eurooppalaisen orjuuttamisen perinteeseen mahdottomaksi.

Ihmiskauppa on syytä ymmärtää olosuhteina, joissa työntekijän ja työnantajan välinen valta-asetelma on niin pahasti epätasapainossa, että se mahdollistaa pakottamisen asteelle ulottuvan painostamisen ja riiston asteelle ulottuvan hyväksikäytön. Todellisuus ei ole mustavalkoinen, vaan esimerkiksi muuttajan velkasuhde työnantajaansa voi olla tai olla olematta ihmiskaupan kriteerien sisällä. Hyväksyttävien ja kavahdettavien ilmiöiden sensaatiohakuinen niputtaminen ei edistä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista, vaan voi viedä tavoitteen entistä kauemmaksi.

21 Maahanmuuttoa voidaan vähentää erilaisilla rajoituksilla ja ehtojen kiristyksillä

Useassa edellä esitellyssä kohdassa on tutkimusperusteisesti huomautettu siitä, että maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen ei useinkaan ole tehokas tapa vähentää maahanmuuttoa ja että sillä saattaa olla jopa täysin päinvastaisia vaikutuksia. Yksi syy tähän on se, että ihmiset, jotka muuten tulisivat vain tilapäisesti esimerkiksi määräaikaisiin töihin, nyt rajojen sulkeutumisen pelossa jäävät pysyvästi ja yhdistävät perheensä kohdemaahan. Lähtöä harkitsevat tekevät muuttopäätöksen, koska raja voi kohta mennä kokonaan kiinni.

Muuttoliikkeessä toimii usein myös ”vesisänkyefekti”: jos patjaa painaa yhdestä kohtaa, se johtaa veden lisääntymiseen toisaalla. Jos yksi maa tiukentaa maahantulon säännöksiä, muuttoliike siirtyy toiseen paikkaan, jonne joko jäädään tai josta tullaan sinne, minne alun perin tahdottiinkin, esimerkiksi Belgiasta Alankomaihin ja Ruotsista Tanskaan. Seurauksena voi olla kaikille haitallinen kilpajuoksu kuopan pohjalle, josta myös oli jo puhetta. Kansainvälisen muuttoliikkeen hallinnassa maahanmuuttopolitiikankin pitäisi olla yhteisesti koordinoitua. Maahanmuuttoa vastustavissa puolueissa kuitenkin yleensä vastustetaan myös ylikansallisia ratkaisuja (sic).

Yhden muuttoväylän sulkeminen voi myös johtaa toisen kanavan käyttöön. Jos työperusteinen tulo maahan käy hankalaksi tai jopa mahdottomaksi, mutta työpaikkoja tiedetään maassa yhä olevan, ulkomainen työvoima hakee muita reittejä. Turvapaikanhakijoista suuri osa on täysin asiallisilla perusteilla liikkeellä, mutta mukana on myös niitä, jotka tulisivat muita reittejä pitkin, jos niitä vain olisi. Jotkut tulevat maahan turistiviisumilla ja sitten vain jäävät asumaan pidemmäksi aikaa kuin olisi oikeus. Pahimmillaan maahantuloa vaikeuttamalla nimenomaan lisätään laitonta rajanylittämistä.

Muuri on harvinaisen tehoton maahanmuuton rajoittamisen väline. Suuri osa luvattomasta tai laittomasta oleskelusta ei siis synny maahantulosta vaan maahan jäämisestä. Lisäksi se erottelemattomana fyysisenä välineenä estää myös sellaista muuttoa, jota itse asiassa haluttaisiin. Muurit ovat myös aina olleet murrettavissa joko fyysisillä välineillä tai esimerkiksi korruptiolla, tai kierrettävissä. Maahanmuuton rajoittamista tavoittelevien poliitikkojen on siten ymmärrettävä, että helpoilta kuulostavat ja kansansuosiota tavoittelevat toimet voivat tuottaa jopa täysin päinvastaisia tuloksia.

22 Ilmastonmuutos johtaa suureen ilmastopakolaisuuteen

Ilmastonmuutos on tosiasia, ja Hein de Haasin mukaan se täytyy ottaa vakavasti, sekä tehdä kaikki mitä voidaan sen hillitsemiseksi. Siitä seuraa myös kaikenlaista ikävää. Monet joutuvat esimerkiksi jättämään kotiseutunsa kuumuuden, tulvien tai vedenpinnan nousun vuoksi. Kaikesta tästä huolimatta hänen mielestään ilmastonmuutoksen pakolaisvaikutuksia on kansainvälisessä keskustelussa vahvasti liioiteltu. Se voi jälleen kerran johtaa huomion kiinnittämiseen vääriin asioihin ja väärään politiikkaan.

Ilmastopakolaisuuden ennusteissa on laiminlyöty tietoja sekä ilmastonmuutoksen että muuttoliikkeen taustoista ja luonteesta. Tulkinta on ollut liian suoraviivaista: elinympäristön muutos esimerkiksi lämpötilan nousun myötä johtaa automaattisesti poismuuton kiihtymiseen. Tässä unohdetaan ensinnäkin se, että kun kehitys on asteittaista, ihmiset kykenevät suurelta osin sopeuttamaan elämäänsä muuttuviin olosuhteisiin. Muutos ei välttämättä tee alueita elinkelvottomiksi, vaikka se pakottaakin esimerkiksi muuttamaan ruuantuotannon rakenteita.

Joissain tapauksissa kielteiseksi luokiteltu ilmastonmuutoksen seuraus voi tehdä joistain alueista nimenomaan houkuttelevia. Monissa maissa Aasiassa ja Afrikassa ihmiset asettuvat vaaroista huolimatta jokisuistoihin, koska ne ovat myös hedelmällisiä alueita, joilta saatava elanto voi ylittää reilusti korkeammalla sijaitsevilta ja turvallisemmilta alueilta koituvat tuotot. Ilmastonmuutos on ylipäätään nähtävä nykyistä paremmin osana poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia prosesseja, joihin muutos vaikuttaa, mutta jotka myös vaikuttavat muutokseen ja siihen, miten siihen suhtaudutaan.

Jatkossakin suurin osa muuttamaan joutuneista ihmisistä siirtyy mahdollisimman lähelle, alueelle, joka on saavutettavissa, tuttu, ja sellainen, josta voidaan palata takaisin tilanteen muututtua tai esimerkiksi padon tultua valmiiksi. Huono-osaisimpien ihmisten resurssit eivät jatkossakaan riitä liikkeelle lähtemiseen. Lisäksi monien ilmastosyiden takaa löytyy huonoa tai piittaamatonta tai jopa häikäilemätöntä politiikkaa. ilmastonmuutos on otettava vakavasti, mutta sen hillitsemistä ja seurausten lievittämistä ei pidä perustella paikkaansa pitämättömillä syillä ja uhkakuvilla. Riskinä on oikealla asialla olevien menetetty uskottavuus.

Lopuksi

Osa lukijoista on kenties tässä vaiheessa huutanut jo äänensä käheäksi vastalauseita. Silloin ja silloin siellä ja siellä on tapahtunut juuri niin kuin ”myytissä” on esitetty. Se on totta, muu on valhetta, professori de Haas on väärässä!

Ei epäilystäkään. Kansainvälinen muuttoliike on niin laaja ja monimuotoinen ilmiöiden kokonaisuus, että aina löytyy mahdollisuus väittää de Haasin myytinpurkutalkojen tuotoksia vastaan. De Haasin kirjan perustelut ovat kuitenkin erittäin vahvoja. Vaikka jostain löytyisi hänen näkemyksilleen vastakkaisia havaintoja, ne ovat erittäin todennäköisesti poikkeuksia säännöstä eikä toisin päin.

Palaan lopuksi vielä siihen, mihin Hein de Haas kirjallaan pyrkii. Hänen tavoitteenaan on ollut tarjota kansainvälisestä muuttoliikkeestä kokonaiskuva ja sellainen, joka ei lähtökohtaisesti pidä maahanmuuttoa hyvänä tai pahana vaan joka katsoo tilastojen ja tutkimusten valossa, millaista se – ja maahanmuuttopolitiikan vaikutukset siihen – todella ovat.

Kokoavina päätelminä de Haas sanoo ensinnäkin, että paniikkiin ei ole syytä. Me emme saisi antaa poliitikkojen – ja osan mediasta – tehdä muuttoliikkeestä suurempaa ja dramaattisempaa kuin mitä se on. Tämän toteamuksen perään on todettava, että muuttoliike ei ole neutraalia. Se muuttaa lähtömaita ja vastaanottavia maita, eivätkä kaikki seuraukset ole myönteisiä.

Tarvitaan poliittisia päätöksiä niin muuton edistämiseksi kuin kontrolloimiseksi ja näiden päätösten taustaksi tietoa, tilastoja ja tutkimusta. Tietopohja on nykyisin aivan eri tasolla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Poliitikoilla ja medialla on täysi mahdollisuus ottaa muuttoliike tietoperusteisesti haltuun ja tehdä sillä tavalla järkevämpää ja vaikuttavampaa politiikkaa, jos niin halutaan.

Kirjan aivan viimeiset sanat ovat myös tässä sanomisen arvoiset. Me tarvitsemme laadukasta maahanmuuttopoliittista keskustelua, mutta se ei riitä. Kaikki kunnollinen keskustelu kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja etenkin maahanmuutosta on viime kädessä keskustelua siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme elää.

Kohti parempaa maahanmuuttopolitiikkaa

Esittelin vuoden 2023 lopulla tässä blogissani alankomaalaisen DenkWerk-ajatuspajan erinomaista skenaarioraporttia Maahanmuutto yhteiskunnan moottorina (Migratie als motor). Kirjoitin, että se on parasta, mitä tästä tematiikasta on viime aikoina tullut vastaan ja että Suomessakin voitaisiin viedä maahanmuuttoa koskevaa keskustelua systemaattisempaan, analyyttisempaan ja kokonaisvaltaisempaan suuntaan esimerkiksi hyödyntämällä tämän raportin tarjoamia oppeja.

Joulukuussa 2023 Alankomaat ilahdutti vielä toisellakin korkeatasoisella julkaisulla. Sen on laatinut Adviesraad Migratie, ja sen nimenä on vapaasti suomennettuna ”Työperusteinen maahanmuutto: ratkaisu talouden ja väestörakenteen ongelmiin (Arbeidsmigratie: Oplossing voor economie en demografie). Kyseinen ”Muuttoliikeasioiden neuvottelukunta” on itsenäinen elin, joka antaa Alankomaiden hallitukselle ja parlamentille tietoa ja neuvoja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Esittelen tässä kirjoituksessa kyseisen raportin pääasiat. Raporttiin sisältyy lukuisia laskentamalleja, joiden yksityiskohtainen käsittely ei valitettavasti ole tässä yhteydessä mahdollista. Tämäkin raportti on valitettavasti saatavilla vain hollannin kielellä. Sen sijaan englanniksikin on saatavilla vuonna 2022 ilmestynyt neuvottelukunnan toinen julkaisu, joka koskee muuttoliikkeen poliittiseen hallintaan hyödynnettäviin määrällisiin tavoitteisiin sisältyviä riskejä ja mahdollisuuksia. Nostan tämän blogikirjoituksen päätteeksi päähuomiot myös tästä raportista.

1 Ratkaiseeko työperusteinen muutto talouden ja väestörakenteen ongelmat?

Vastauksia kolmeen kysymykseen

Muuttoliikeneuvottelukunnan työperusteista maahanmuuttoa käsittelevässä raportissa tarkastellaan työvoiman maahanmuuton vaikutuksia Alankomaiden työmarkkinoille ja hyvinvoinnille. Taustalla on käsitys siitä, minkälaisena maan väestökehitys oletettavasti jatkuu lähivuosikymmeninä, vuoteen 2070 asti.

Tarkastelu on jaettu kolmeen osaan, joissa haetaan vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Millä lailla työvoiman maahanmuutto voisi helpottaa sitä ”harmaata painetta”, joka seuraa väestön ikääntymisestä?
2. Minkälainen apu työperusteisesta maahanmuutosta voisi olla työvoiman saatavuuden ongelmiin?
3. Onko työvoiman maahanmuutosta apua hyvinvoinnin kasvattamiseen Alankomaissa?

Vastauksia haetaan sellaisella ajatuskokeella, jossa oletetaan työvoiman vuosittaisen maahanmuuton kasvavan 50 000 henkilöllä sen kasvun lisäksi, joka on laskettu sisään Alankomaiden tilastoviranomaisen viralliseen väestöennusteeseen vuoteen 2070 asti.

Ajatuskokeen aluksi oletetaan laskennallisista syistä, että mukana ei muuta perheitä eikä kukaan jää Alankomaihin pysyvästi. Tämän olettamuksen teoreettisuus tunnustetaan, ja toisessa osassa oletetaankin, että osa tulijoista tuo maahan heti tai myöhemmin myös perheensä, että heillä on tai heille syntyy Alankomaissa lapsia ja että monista tulee aikanaan Alankomaiden ikääntynyttä väestöä.

Helpottaako ”harmaa paine”?

Väestökehitys on niin Alankomaissa kuin Suomessakin sellainen, että työikäisen väestön ja työvoiman ulkopuolella olevan väestön välinen (huolto)suhde on käymässä epäedulliseksi. Varsinkin eläkeiän ylittäneiden määrän ja suhteellisen osuuden kasvu huolettaa. Ikääntyneiden määrän ja osuuden kasvusta syntyy sekä kansantaloudellisia kustannuksia että työvoiman tarvetta, etenkin terveydenhoitosektorille.

Työvoiman maahanmuutto helpottaisi tätä ”harmaata painetta”, mutta jotta huoltosuhde pysyisi nykyisellä tasolla, muuttajia pitäisi olla todella paljon. Vuoteen 2040 mennessä muuttajia pitäisi olla 2,8 miljoonaa enemmän kuin mitä viralliseen ennusteeseen jo sisältyy. Maahanmuuton pitää olla mittavaa myös vaikka eläkeikä nousisi asteittain eliniänodotteen pidentymisen myötä.

Eläkeiän nosto on sikäli huoltosuhteen parantamisen kannalta edullinen toimenpide, koska se samalla pienentää eläkkeellä olevien määrää ja osuutta väestöstä. Tämän välineen tarjoama hyöty ei kuitenkaan ole rajatonta. Eläkeiän nostaminen lisää työllisyyttä todella vain, jos ikääntyneiden ovat paitsi työikäisiä myös työkykyisiä.

Suurimmissa ongelmissa Alankomaat on väestörakenteen osalta 2030-luvulla. Vuoden 2040 jälkeen ”harmaa paine” oletettavasti helpottaa – myös ilman ylimääräistä kasvua työvoiman maahanmuuttoon.

Jos muuttajat jäävät pysyvästi Alankomaihin ja tuovat mukanaan tai saavat Alankomaissa jälkeläisiä, tällä on sekä suotuisaa että vahingollista vaikutusta. Ajan mittaan heidän lapsistaan tulee työvoimaa, joka omalta osaltaan pystyy helpottamaan ”harmaata painetta”. Kuitenkin toisaalta myös heidän vanhemmistaan tulee Alankomaiden uusia ikääntyneitä, jotka kasvattavat kyseistä painetta.

Töitä on, löytyykö tekijöitä?

Huoltosuhde siis heikkenee, mutta työikäinen väestö on vaarassa vähentyä myös absoluuttisesti. Alankomaissa on jo nyt hyvin matala työttömyys (tätä kirjoitettaessa noin 3,6 %), ja työvoimapula uhkaa pahentua rakenteellisesti. Ongelma koskee sekä työmarkkinoita kokonaisuudessaan että erityisesti joidenkin tavaroiden ja palvelujen tuotantoa.

Ennustettua laajemmalla maahanmuutolla työvoimapulaa voidaan helpottaa. Ratkaisun suuruuteen vaikuttaa jälleen sekä se, kuinka suuri osa jää maahan pysyvästi ja kuinka paljon mukaan täytyy laskea myös työvoiman ulkopuolella olevia perheenjäseniä. Muuton mukana syntyvä väestönkasvu kasvattaa myös työvoiman tarvetta.

Monilla aloilla on Alankomaissa(kin) hyvin vaikea saada työntekijöitä kotimaisilta työmarkkinoilta. Osittain kyse on rakenteellisista tekijöistä, kuten siitä, että koulutusjärjestelmä ei ole tuottanut riittävän paljon osaajia joihinkin ammatteihin. Paljon pulaa on esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorilla.

Työvoimapula voi kuitenkin johtua myös siitä, että joillain aloilla ja joissain tehtävissä työskentelyn olosuhteet ovat muuttuneet sellaisiksi, ettei kotimainen työvoima halua ryhtyä töihin. Palkkataso on myös voinut jäädä jälkeen tavalla, joka tekee työpaikoista huonosti houkuttelevia. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi logistiikka ja puutarhatalous.

Molempiin tarpeisiin kansainvälisistä muuttajista voi olla apua. Maailmalta voi löytyä ihmisiä, joiden taidot ja tutkinnot vastaavat kysyntää. Ulkomailta voidaan myös saada työntekijöitä, joille kelpaa vähempikin. Alankomaille niin koulutetun kuin kouluttamattoman työvoiman tarjonta-alue on ennen muuta EU:n itälaajentumisen myötä laajentunut merkittävästi.

Molemmissa toimintamalleissa on kuitenkin riskinsä. Ensimmäisessä tapauksessa laiminlyödään kotimaisen koulutusjärjestelmän kehittäminen tarpeita paremmin vastaavaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa ylläpidetään toimintaedellytyksiä ja kilpailukykyä, joita ei ilman maahanmuuttoa olisi: palkkoja ei nosteta eikä työteon muita olosuhteita paranneta.

Talous kasvuun ulkomaisilla tekijöillä?

Jos taloudellista hyvinvointia lasketaan bruttokansantuotteen jakautumisella henkeä kohden, työvoiman maahanmuutolla on tämän hyvinvoinnin kasvulle vain marginaalinen merkitys. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muuttajat kasvattavat paitsi jaettavaa myös jakajaa: heistä tulee osa väestöä. Toki voidaan ajatella, että ilman muuttajia BKT henkeä kohden kehittyisi vielä huonommin.

Kestävän kasvun edellytyksenä on, että työperusteisten muuttajien pitäisi olla työssään keskimääräistä tuottavampia. Raportin mukaan tämä toteutuu parhaiten silloin, kun kyse on korkean koulutuksen tai ammatillisen osaamisen omaavista muuttajista, jotka täydentävät (sen sijaan että pelkästään korvaavat) kotimaista työvoimaa.

Muuton taloudellisilla hyödyillä on myös taipumus jakautua epätasaisesti. Keskimäärin tarkasteltuna parhaiten pärjäävät muuttajat itse, jotka ansaitsevat paremmin kuin kotimaassaan. Menestyjien joukkoon voidaan laskea myös yritykset, jotka ulkomaista työvoimaa palkkaamalla kasvattavat voittojaan (tai pitävät toimintansa pystyssä). Vastaanottavan maan keskiluokkaiset kansalaiset lukeutuvat myös usein voittajien puolelle.

Matalasti koulutetut, matalapalkkaiset ja työmarkkinoille heikosti kiinnittyneet ovat sen sijaan suurimmassa vaarassa olla laajan työperusteisen muuton häviäjiä. Tulijat mahdollisesti syrjäyttävät heitä omalla alallaan ilman mahdollisuuksia siirtyä hierarkiassa ylemmäksi tai toiselle alalle. Työperusteinen maahanmuutto voi myös laskea heidän ammattiensa palkkoja ja heikentää työolosuhteita.

Vastaus otsikon kysymykseen: kyllä ja ei

On selvää, että Alankomaiden väestörakenteen ennustettu kehitys tuottaa yhteiskunnalle monenlaisia haasteita niin hyvinvointivaltion rahoituksessa kuin hyvinvointia ylläpitävässä taloudessa ja toiminnassa. Raportin mukaan työperusteisesta maahanmuutosta olisi eniten apua ”harmaan paineen” ja työvoimapulan helpottamisessa etenkin 2030-luvulla.

Vuoden 2040 jälkeen virallista ennustetta suurempaa työvoiman maahanmuuttoa ei enää tarvittaisi puhtaasti työmarkkinoiden näkökulmasta. Muuttajien määrän sijaan tällöin on entistä olennaisempaa muuttajien ominaisuudet. Niiden, jotka muuttavat, pitäisi olla tuottavampia työntekijöitä kuin mitä Alankomaista on tarjolla, tai muuten täydentää laadullisesti kotimaista työvoiman tarjontaa.

Työvoiman maahanmuutto ei ole raportin laatijoiden mielestä RATKAISU edessä oleviin väestörakenteen muutoksesta ja talouden ja työmarkkinoiden kehityksestä juontuviin ongelmiin. Siitä kuitenkin voi olla paljon apua näiden ongelmien lievittämisessä. Tällaista tasapainoista, realistista ja tietoperusteista tarkastelua toivoisi lisää Suomeenkin.

2 Kannattaako määrällisiä tavoitteita asettaa?

Toinen tuore raportti on tilaustyö. Sitä pyysi neuvottelukunnalta oikeus- ja turvallisuusasioiden valtiosihteeri, eräänlainen apulaisministeri, marraskuussa 2021. Alankomaiden hallitus halusi kuulla vastauksen kysymykseen: Missä määrin ja millä tapaa määrällisiä tavoitteita voisi hyödyntää Alankomaiden turvapaikka- ja muussa maahanmuuttopolitiikassa?

Varsinainen raportti on noin satasivuinen, ja tieteellisesti hyvin tanakasti pohjustettu.  Lisäksi siihen sisältyy monikymmensivuinen liite, joka sisältää tilastollisen katsauksen, oikeudellisen viitekehyksen, poliittis-hallinnollisen järjestelmäanalyysin ja kokemuksia tavoitearvojen käytöstä ennen muuta Kanadassa, Itävallassa, Ruotsissa ja Saksassa (Suomikin on mainittu). Vastauksen eteen on tehty töitä tosissaan.

Raportin nimi vapaasti suomennettuna kuuluu: ”Realismia määrällisten tavoitteiden asettamiseen – maahanmuuttopolitiikan tavoitearvojen ja kiintiöiden uhat ja mahdollisuudet” (Realisme rond richtgetallen – Kansen en risico’s van streefcijfers en quota in het migratiebeleid), ja se on siis myös englanniksi saatavilla.

Kolme lähtökohtaa

Raportissa katsotaan määrällisten tavoitteiden potentiaalisia hyötyjä ja riskejä aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kolmesta lähtökohdasta käsin. Kyse on ensinnäkin tulevaisuusperspektiivistä, sen seikan pohtimisesta, kuinka paljon ja minkälaisia kansainvälisiä muuttajia Alankomaat tarvitsisi ja haluaisi – ja millaiset reunaehdot tälle muutolle asetetaan.

Tavoitearvot eivät saa olla päämäärä sinänsä, vaan niiden taustalla täytyy olla perusteellisen pohdinnan seurauksena syntyneet laadulliset tavoitteet. Minkälaista yhteiskuntaa kohden oikein ollaan menossa, mitä nykyisestä halutaan säilyttää, mistä katsotaan voitavan luopua, mitä pitäisi muuttaa? Mikä on maahanmuuton rooli tässä kehityksessä? Mitä tämä edellyttää julkiselta vallalta ja yhteiskunnalta?

Toinen lähtökohta on poliittis-hallinnollinen integraatio. Maahanmuuttopolitiikkaa ei kannata ajatella itsenäisenä ja yksinäisenä politiikka-alueena, vaan osana yhteiskunnan kehittämisen kokonaisuutta. Esimerkiksi työmarkkinapolitiikalla, koulutuspolitiikalla ja asuntopolitiikalla on suuri vaikutus siihen, minkälaista maahanmuuttopolitiikka käytännössä on tai voi olla.

Kolmantena mainitaan maahanmuuttopolitiikan yhteiskunnallinen kytkentä. Sillä täytyy olla tietty yhteiskunnallinen kaikupohja eli sen täytyy riittävästi heijastaa sitä, mitä yhteiskunnassa koetaan mahdollisena ja mielekkäänä. Kansalaisten täytyy kokea voivansa vaikuttaa politiikan muotoutumiseen. Politiikalla voidaan toki myös vaikuttaa siihen, miten muuttoon ja muuttajiin suhtaudutaan.

Mahdollisuuksia

Määrällisten tavoitteiden asettamisen yksi kiistaton hyöty on se, että näin voidaan kehittää pitkäjänteisesti maahanmuutosta päättämisen poliittis-hallinnollista prosessia. Jos tavoitellun maahanmuuton määrästä voidaan tehdä useampivuotinen ja poliittisesti laaja-alainen sopimus, se voi edistää myös aihetta koskevaa poliittista työrauhaa. Esimerkkejä hyvistä käytänteistä löytyy Saksasta ja etenkin Kanadasta, jossa kansalaiset pääsevät organisoidusti osallistumaan maahanmuuttopolitiikan muodostamiseen.

Riittävän täsmällisten tavoitteiden asettaminen voi myös parantaa maahanmuuttoa koskevan päätöksenteon laatua. Siitä voi tulla tieto- ja asiapitoisempaa, ja teemaa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun taso voi niin ikään nousta. Tavoitearvojen kautta paremmin näkyviin voivat tulla niin muiden hallinnonalojen ja -tasojen muuttoliikkeeseen vaikuttavat päätökset, kuten tarvittava työnjako ja yhteinen suunnittelu.

Lisäksi raportissa mainitaan se hyöty, että tavoitearvojen avulla kansalaiset voivat saada nykyistä täsmällisemmän ja kokonaisvaltaisemman otteen siitä, mitä muuttoliikkeessä tapahtuu ja mitä maahanmuutossa tavoitellaan. Kokemusta asioiden hallinnassa olemisesta edistävät myös politiikan tekemisen läpinäkyvyys ja selkeys.

Vaaran paikkoja

Suurimpana riskinä raportissa mainitaan viimeksi mainitun asian kääntöpuoli. Jos tavoitearvot jäävät vain symbolisiksi luvuiksi ilman politiikan ja julkisen hallinnon tosiasiallista ja vaikuttavaa tekemistä tavoitteen saavuttamiseksi, kansalaisten luottamus päätöksentekijöihin heikkenee. Pahimmillaan julkinen valta tuottaa tiukoilla mutta saavuttamattomiksi jäävillä määrällisillä tavoitteilla itse omaan toimintaansa kohdistuvat pettymykset.

Määrälliset tavoitteet voivat myös muuttua julkisuudessa tärkeämmäksi asiaksi kuin niiden taustalla olevat laadulliset tavoitteet eli ne, jotka kytkeytyvät yhteiskunnan todelliseen kehitykseen. Julkisuudessa jatkuvasti olevana ja tunteita voimakkaasti liikuttavana asiakysymyksenä maahanmuutolla on erityisen suuri riski supistua ja latistua keskusteluksi vähempiarvoisista, välineellisistä tavoitteista. Siitä voi tulla myös laajemman yhteiskunnallisen tyytymättömyyden maalitaulu.

Raportissa korostetaankin, että tavoitearvojen kannattaa olla tarpeeksi joustavia ja suuntaa antavia, joitta yksin niihin ei jäädä liian tiukasti tuijottamaan. Täsmällisiin kiintiöihin raportissa suhtaudutaan varsin kielteisesti. Jos politiikan onnistumista ei mitata liian tiukkapipoisesti tarkan tavoitteen saavuttamisena, samalla pienenee myös se riski, että hallitus manipuloi lukuja itselleen tarkoituksenmukaisella tavalla. Tällöin tavoite esitetään saavutetuksi, vaikka niin ei tosiasiallisesti olisikaan käynyt.

Monenlaista maahanmuuttoa

Määrällisiä tavoitteita ei välttämättä kannata tehdä maahanmuutolle yleensä. Kaikkeen muuttoliikkeeseen vaikuttavat kansalliset (tai eurooppalaiset ja osin jopa maailmanlaajuiset) maahanmuuttopolitiikat sekä monet muut taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Maahanmuuttopolitiikan vaikutus tulijoiden määrään, rakenteeseen ja asettumiseen on kuitenkin muuttoliikkeen eri muodoissa paitsi erilaista myös suurempaa tai pienempää.

Etenkin turvapaikkapolitiikassa kiintiöt ovat käytännössä mahdottomia, koska kansainväliset ja eurooppalaiset sopimukset antavat ihmisille oikeuden hakea turvapaikkaa. Globaalin pakolaisuuden määrät ja muodot ovat myös vaikeasti ennustettavia, ja siksi väljempienkin tavoitearvojen kanssa on syytä olla varovainen. Erityisiä pakolaiskiintiöitä UNHCR:n pakolaisiksi hyväksymistä ihmisistä voi toki olla, ja esimerkiksi Suomessa onkin.

Viimeaikaisesta maahanmuutosta Alankomaihin suuri osa on muodostunut Euroopan unionin sisäisestä liikkuvuudesta: toisista EU-maista on tultu Alankomaihin etenkin töihin tai opiskelemaan. Tavoitearvojen asettaminen on tämänkin muuttoliikkeen osalta hankalaa, koska vapaus liikkua ja tietyin edellytyksin myös asettua asumaan EU:n sisällä kuuluvat järjestön perusvapauksiin ja -oikeuksiin.

Eniten kansallista päätösvaltaa on siten sillä globaalin liikkuvuuden osalla, joka muodostuu sellaisesta Euroopan unionin – ja siihen rinnastettavien maiden – ulkopuolisesta maahanmuutosta, joka ei ole luonteeltaan humanitaarista. Työperusteisen, opiskeluperusteisen ja perheperusteisenkin muuton ja asettumisen edellytyksistä kolmansista maista maat voivat päättää jos ei täysin vapaasti niin melko laajan liikkumavaran puitteissa.

Suosituksia päätöksentekijöille

Raportin päätteeksi siinä annetaan eräitä suosituksia päätöksentekijöille. Olen alla olevaa listaa hieman muokannut alkuperäisestä raportin sisältöä kuitenkin seuraten tehdäkseni sen mahdollisimman hyvin myös suomalaiseen politiikkaan soveltuvaksi.

1. Ollakseen toteuttamiskelpoinen ja vaikuttava maahanmuuttopolitiikan täytyy olla eteenpäin katsovaa, poliittis-hallinnolliseen järjestelmään kunnolla kytkettyä ja yhteiskuntaan vahvasti juurrutettua.
2. Maahanmuuttopolitiikan tavoitteiden täytyy olla ensisijaisesti laadullisia ja osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Määrälliset tavoitearvot eivät saa olla tavoite sinänsä, vaan väline laadullisen tavoitteen saavuttamiseksi.
3. Kiintiöiden tai tiukkojen määrällisten tavoitteiden sijaan kannattaa hyödyntää joustavia tavoitearvoja, jotka tarjoavat myös liikkumavaraa.
4. Tarkimpia tavoitteita kannattaa asettaa nimenomaan sille muuttoliikkeen osalle, johon voidaan kansallisella politiikalla myös eniten vaikuttaa eli kolmansista maista tulevaan muuhun kuin humanitaariseen maahanmuuttoon.
5. Tavoitearvoja kannattaa olla ennemmin useita kuin vain yksi. Tavoite voi myös asettua jollekin tietylle välille ennemmin kuin kohdistua yhteen lukuun. Joitain asioita kannattaa tarkastella suhdelukuina, esimerkiksi muutosprosentteina.
6. Ajallisen perspektiivin täytyy olla riittävän pitkä, jotta jotain muutosta tavoitteen saavuttamisen suuntaan ehtii tapahtua. Välietappeja kannattaa asettaa.
7. Muuttoliikkeessä on tärkeätä huomioida myös poismuutto, joka on usein mittavaa. Ratkaisevaa on nettovaikutus.
8. Olennaista on myös maahanmuuttopolitiikan realistinen suunnittelu ja toteutus niin, että asetettu tavoite on lähtökohtaisesti tavoitettavissa: se on haasteellinen mutta mahdollinen.
9. Maahanmuuttopolitiikka on syytä ymmärtää laajasti niin, että siihen kytketään myös muut relevantit politiikka-alueet, ennen muuta kotoutumisen edistäminen, mutta myös esimerkiksi asunto-, koulutus- sekä työ- ja elinkeinopolitiikka.
10. Kansallista maahanmuuttopolitiikkaa kannattaa rakentaa suhteessa ylikansalliseen ja eurooppalaiseen oikeudelliseen viitekehykseen ja politiikkaan. Myös paikalliset olosuhteet ja politiikat on syytä ottaa huomioon ja kytkeä prosessiin mukaan.
11. Tavoitearvojen muodostamiseen täytyy ottaa mukaan kaikki relevantit tahot, tavallisista kansalaisista toimeenpaneviin viranomaisiin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoihin.
12. Tietoja maahanmuutosta, muusta muuttoliikkeestä ja maahanmuuttopolitiikasta kannattaa lisätä, vahvistaa ja levittää, jotta asioista käydään kunnollista keskustelua ja jotta tavoitearvot muodostetaan realistisesti.
13. Tavoitearvojen hyödyntäminen ei ole ongelmatonta, ja myös niiden hyödyntämisen vaikeuksista kannattaa viestiä avoimesti.

Maahanmuutto yhteiskunnan moottorina

Voitaisiinko Suomessakin hahmotella kansainvälisen muuttoliikkeen yhteiskunnalle tarjoamia haasteita ja mahdollisuuksia yhtä analyyttisesti ja kiihkottomasti? Tämä oli ensimmäinen ajatus, kun olin saanut päätökseen alankomaalaisen DenkWerk-ajatuspajan tuoreen tuotoksen Migratie als motor. Se on parasta mitä tällä rintamalla on viime aikoina tullut vastaan.

Raportin taustalla on kaksi pääajatusta: 1) Alankomailta puuttuu pitkäjänteinen maahanmuuttopolitiikka, vaikka kansainvälinen muuttoliike vaikuttaa ratkaisevasti edessä olevaan yhteiskuntakehitykseen; 2) maahanmuuttoa ja maahanmuuttopolitiikkaa on mahdollista tarkastella tietoperusteisesti, kokonaisvaltaisesti ja vailla valmiita ennakkoasetelmia.

Kansainvälisesti kiinnostava Alankomaat

Kansainvälinen muuttoliike on muuttanut Alankomaita toisen maailmansodan jälkeen paljon, ja muuttanee sitä myös seuraavina vuosikymmeninä. Ulkomaalaistaustaisten – kun siis myös muuttajien lapset lasketaan mukaan – osuus väestöstä oli vuonna 2022 noin neljännes. Erityisesti 2000-luvun toisella vuosikymmenellä maahanmuutto on kasvanut paljon – ja selvästi enemmän kuin maastamuutto.

Työperusteinen muutto on viime aikoina ollut suurin muuttoperuste. Kymmenen viime vuoden aikana noin 55 prosenttia muuttajista (netto) on ollut työperusteisia ja näiden perheenjäseniä. Opiskelun vuoksi tulleiden osuus on ollut noin 10–15 % ja humanitaarisista syistä tulleiden noin 25–30 % (molemmissa tapauksissa myös perheenjäsenineen). 5 prosenttia on ollut sellaisia perheperusteisia muuttajia, joita ei ole voinut sijoittaa muihin maahanmuuttoperusteisiin.

Alankomaihin muuttaneista suuri osa sijoittuu matalan vaatimustason tehtäviin logistiikkaan, siivousalalle, ravintola-alalle ja rakennusalalle (kuten Suomessa), sekä Alankomaissa merkittävälle ja paljon työllistävälle maatalous- ja puutarha-alalle. Ulkomaisia osaajia on kuitenkin paljon myös esimerkiksi yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä teknologia-alan yrityksissä. Vajaa puolet yliopistojen tieteellisestä henkilökunnasta on ulkomailta muuttaneita.

Denkwerkin mielestä Alankomaiden maahanmuuttopolitiikasta puuttuu sekä kokonaisvaltaisuutta että pitkäjänteisyyttä. Molempia tarvittaisiin, koska Alankomaiden tulevaisuuden kannalta kansainvälinen muuttoliike on ensiarvoisen tärkeätä. Paras mahdollinen tulevaisuus ei toteudu ilman määrätietoisia tekoja, jotka täytyy suunnitella huolellisesti ja eri näkökulmia tasapainoisesti huomioiden.

Neljä skenaariota

DenkWerk esittää raportissaan neljä maahanmuuttoskenaariota, jotka ovat 1) minimointi, 2) rajoittaminen, 3) stimulointi ja 4) maksimointi (taulukko 1). Minimointiskenaariossa tähtäimessä olisi väestön koon ennallaan pitäminen, rajoittamisskenaariossa työvoiman riittävyys julkisiin palveluihin, stimulointiskenaariossa työvoiman määrän ja maksimointiskenaariossa taloudellisen huoltosuhteen (työlliset vs. ei-työlliset) säilyttäminen.

Kaikissa skenaariossa Alankomaiden väestön oletetaan ainakin osittain kasvavan vuoteen 2070. Sellainen kehitys, jossa väestö lähtisi heti pienemään, olisi raportin laatijoiden mielestä työmarkkinoiden toimivuuden ja palvelujen tuottamisen kannalta täysin kestämätön. Edessä olisi hyvin epämiellyttävää sopeutumista riittämättömän työvoiman seurauksiin. (Tällaisella pienenevän väestön tiellä on siis Suomi.)

Taulukko 1. DenkWerk-ajatuspajan neljä skenaariota ja niiden keskeiset tunnusluvut

Maksimointiskenaariossa Alankomaiden nykyinen 17,8 miljoonan hengen väestö kasvaisi 24,2 miljoonaan vuonna 2070. Se kuulostaa paljolta, mutta tosiasiallisesti se olisi johdonmukaista jatkoa tähänastiselle viime vuosikymmenten kehitykselle. Kasvu olisi kuitenkin täysin riippuvaista maahanmuutosta, koska syntyvyys olisi kuolleisuutta vähäisempää. (Näin on siis nyt Suomessakin.)

Jos minimointiskenaarion mukaan mentäisiin, eläkeikäisten osuus väestöstä kasvaisi 17 %:sta 21 %:iin, ja työikäisten osuus pienenisi puolestaan 62 %:sta 59 %:iin. Muutos prosenttiyksikköinä tuntuu pieneltä, mutta reaalimaailmassa se tarkoittaisi noin 200 000 henkilöä enemmän ikääntyneitä ja noin 200 000 henkilöä vähemmän työikäisiä. Tämä tuottaisi suuria ongelmia niin työvoiman riittävyydelle kuin julkisen talouden rahoittamiselle.

Maksimointiskenaariossa Alankomaiden väestöstä puolet olisi ulkomaalaistaustaisia vuonna 2070. Ulkomaalainen syntyperä ymmärretään Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) laajemmin kuin Suomessa eli siihen lasketaan mukaan myös ne Alankomaissa syntyneet, joilla toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla.

Maksimointiskenaariossa kasvaa kuitenkin myös niiden muuttajien osuus, jotka ovat Alankomaissa ainoastaan tilapäisesti. Entistä suurempi osa asuisi ja työskentelisi Alankomaissa siis vain muutaman vuoden palatakseen takaisin kotimaahansa tai jatkaakseen muualle. Tätä tapahtuu nytkin enemmän kuin julkisuudessa ymmärretään.

Maahanmuuttoskenaarioiden vaikutuksia ja merkitystä Alankomaiden yhteiskunnalle tarkastellaan raportissa lähemmin neljästä näkökulmasta: julkisista palveluista, taloudellisesta kehityksestä, fyysisestä elinympäristöstä ja sosiaalisesta kestävyydestä. Esittelen tiivistetysti seuraavaksi jokaisen tarkastelun pääkohdat.

Hyvinvointisektorin haasteet

Tällä hetkellä Alankomaissa on yli 80-vuotiaita noin 800 000, mutta väestöennusteen mukaan heidän määränsä kasvaa 1,4 miljoonaan vuonna 2040 ja kahteen miljoonaan vuonna 2070. Vanheneva väestö tarkoittaa kasvavaa terveyspalvelujen tarvetta samalla kun työikäisten osuus väestöstä pienenee.

Raportin mukaan terveyspalvelujen henkilöstötarve kasvaa jokaisessa skenaariossa vähintään 3 miljoonalla henkilöllä vuoteen 2070 mennessä. Seuraavien 15–20 vuoden aikana tarve on 700 000–800 000 työntekijää. Minimointi- ja rajoittamisskenaarioissa vähintään joka kolmas työssäkäyvä olisi töissä tällä sektorilla vuonna 2070.

Raportin laatijoiden mukaan tämän laskelman kautta tarkasteltuna minimointisektori olisi kestämätön, ja myös rajoittamissektori tuottaisi suuria vaikeuksia ylläpitää sekä nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota että taloudellista elinvoimaa. Yhteiskunnan muillekin aloille pitäisi löytää työntekijöitä.

Tilannetta voidaan ja täytyykin jossain määrin helpottaa erilaisilla uudistuksilla. Yksi näistä on terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisy edistämällä terveiden elämäntapojen mukaista käytöstä. Se ei ole mahdotonta, mutta ei myöskään helppoa.

Terveyspalveluja ja muita hyvinvointipalvelujen tuottamista voidaan myös jonkin verran ainakin tehostaa hyödyntämällä uutta teknologiaa. Eläkeikää on myös mahdollista saada hinattua vielä korkeammaksi. Nykyään aina kun eliniänodote kasvaa vuodella, vanhuuseläkkeeseen oikeuttava ikäraja nousee kahdeksalla kuukaudella.

Talouden rattaat pyörimässä

Maahanmuuton rajoittaminen tuottaisi siis lähivuosikymmeninä julkisten palvelujen säilyttämiselle nykyisenkaltaisina suuria vaikeuksia. Sen lisäksi vaikeuksia syntyisi Alankomaiden taloudelle ja elinkeinoelämälle.

Taloudellinen toiminta perustuu pitkälti työvoiman saatavuudelle ja työn tuottavuudelle. Työikäinen väestö jakautuu työllisiin, työttömiin ja työvoiman ulkopuolella oleviin. Työssä käyvät työskentelevät puolestaan joko yksityisellä sektorilla, jota raportissa kutsutaan rahoittavaksi sektoriksi, tai yhteiskunnasta ja sen jäsenistä huolta pitävällä julkisella sektorilla.

Raportin mukaan olisi elinarvoisen tärkeätä säilyttää hyvä tasapaino sekä työllisten ja ei-työllisten että yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Näiden tavoitteiden saavuttaminen näyttää kuitenkin vaikealta, ainakin ilman maahanmuuttoa.

Alankomaiden yksityisellä sektorilla työskentelee tällä hetkellä noin 9,5 miljoonaa henkilöä, joista 6,4 miljoonaa yksityisellä sektorilla. Raportin minimointi- ja rajoittamisskenaarioissa yksityiseltä sektorilta katoaisi vuoteen 2040 mennessä noin miljoona työllistä. Vain maksimointiskenaariossa määrä pysyisi entisellään.

Tavaroiden ja palvelujen tuotanto jaetaan raportissa paikkaan sidottuihin ja paikkaan sitomattomiin tuotantoihin. Matalan tuottavuusasteen aloista monet, kuten tekstiiliteollisuus, ovat jo pitkälti siirtyneet halvempien tuotantokustannusten maihin. Vahvasti ulkomaisen työvoiman varassa pyöriviä tuotannonaloja on kuitenkin yhä esimerkiksi maa- ja puutarhataloudessa, elintarviketeollisuudessa ja logistiikassa.

Näiden taloudellisessa mielessä heikosti tuottavien alojen tulevaisuudesta pitäisi keskustella vakavasti. Raportin mukaan hyvin kannattavista ja tulevaisuudessakin elinvoimaisista aloista täytyisi taas pitää hyvää huolta. Ne määrittävät jo nyt Alankomaiden talouden koon ja sitä kautta myös hyvinvointijärjestelmän rahoittamisen resurssit.

Muuttajia talouden uusiin rakenteisiin

Lupaavia ja siten lisäinvestointeja ansaitsevia aloja ovat esimerkiksi korkean teknologian tuotteet ja digitaaliset palvelut. Kansainvälinen kilpailu näillä talouden kentillä on kuitenkin kovaa, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että Alankomaat pystyy säilyttämään asemansa tai kasvattamaan sitä. Varsinkaan jos puuttuu tekijöitä.

Eriytetyssä elinkeinopolitiikassa pitäisi päättää, mitä talouden aloja suositaan, ja mitä puolestaan pyritään ajamaan alas. Jos matalan osaamisen vaatimustason työpaikat vähenevät dramaattisesti, ja niiden sijaan tietointensiivinen sektori kasvaa entisestään, tällä on suuria vaikutuksia myös Alankomaiden kansainväliselle rekrytoinnille.

Maahanmuuton lisäksi Alankomaat tarvitsee väistämättä myös muita toimia. Edellä esitettyihin laskelmiin on jo sisälletty naisten, ikääntyneiden ja ulkomaalaistaustaisten nykyistä suurempi osallistuminen työmarkkinoille. Tehtyjen työtuntien lisäämisellä on kuitenkin rajansa.

Työn tuottavuuden paraneminen on viime aikoina myös Alankomaissa hidastunut, ja vaikka uusi teknologia tarjoaa tähän paljon lupauksia, on epäselvää, kuinka monet niistä lopulta toteutuvat. Varsinkaan työvoimaosuudeltaan kaikissa skenaarioissa kasvava julkinen sektori ei pysty loputtomasti automatisoimaan toimintojaan.

Minne kaikki mahtuvat?

DenkWerk ansaitsee kiitosta siitä, että väestökehityksestä johtuvien ongelmien ratkaisemista ulkomaisen työvoiman avulla ei pidetä liian helppona keksintönä (niin kuin vaaleja edeltävissä puheenvuoroissa usein Suomessa tehtiin). Raportissa tarkastellaan myös niitä vaikeuksia, jotka näiden skenaarioiden toteutumisessa tulisivat vastaan. Ensiksi käsitellään Alankomaiden fyysisen elinympäristön rajallisuutta.

Asuntopula on viime vuodet ollut Alankomaiden polttavimpia sisäpoliittisia ongelmia. Maasta puuttuu tällä hetkellä 300 000–400 000 asuntoa, rakennusala on miltei täydellisesti jäissä, ja sekä väestön ikääntyminen että maahanmuutto lisäävät asuntojen tarvetta.

Esitetyistä skenaarioista stimulointi ja maksimointi edellyttäisivät hyvin mittavaa kaavoittamisen ja rakentamisen tehostamista. Maksimointiskenaariossa pitäisi vuoteen 2040 mennessä rakentaa 1,8 miljoonaa uutta asuntoa.  Varovaisestikin arvioiden Alankomaihin pitäisi syntyä vauhdilla kolmisenkymmentä uutta Maastrichtin kokoista kaupunkia, asuntojen lisäksi mm. marketeineen, poliisiasemineen sekä elokuvateattereineen.

Alankomaat on yksi Euroopan tiheimmin asutetuista maista. Suurista kaupungeista koostuvan Randstadin ulkopuolella olisi kuitenkin periaatteessa runsaasti tilaa asunnoille ja jopa uusille kaupungeille. Suurkaupunkimaisuuden laajentaminen on poliittisesti vaikea kysymys. Lisäksi suuri osa rakentamattomasta maasta sijaitsee merenpinnan alapuolella tai muuten tulvariskialueilla rannikolla tai suurten jokien varsilla.

Asuntojen ja muiden kiinteistöjen lisäksi väestönkasvu tuottaa myös infrastruktuurille vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Sähköverkko on jo nyt usein ylikuormituksen rajoilla. Energiankulutus kasvaisi ylipäätään samaan aikaan, kun sitä pitäisi pienentää. Julkista liikennettä täytyisi kehittää merkittävästi, jotta tieliikenne ei puuroutuisi totaalisesti, ja esimerkiksi rautatieverkko kalustoineen on jo nyt kovalla kulutuksella.

Stimulointi- ja maksimointiskenaariot vaikuttavat siten raportin laatijoiden mielestä mahdottomilta toteuttaa. Puutetta on niin tilasta sinänsä kuin ajasta ja rakentamisen edellyttämästä työvoimasta. Toisaalta se, että Alankomaiden väestö ei kasvaisi, tuottaa siis toisella tapaa kestämättömiä ongelmia. Tilanne on hankala, ja sellaisena se pitäisi myös tunnustaa.

Sosiaalinen kestävyys koetuksella

Alankomaiden yhteiskunnan yhteenkuuluvuuden tunne ja sosiaalinen koheesio ovat jo jonkin aikaa olleet koetuksella. Lisääntyvän automatisaation ja digitalisaation seurauksena ihmisten ovat entistä vähemmän tekemisissä toistensa kanssa. Kun ei kohdata toista ja vaihdeta ajatuksia, myös ymmärrys toisista ihmisistä ja heitä kohtaan alkaa ohentua.

Myös maahanmuuton tuottama yhteiskunnan muutos aiheuttaa epävarmuutta ja vieraantuneisuutta. Kulttuurinen moninaisuus tuottaa paljon hyvää, mutta se myös rasittaa yhteiskuntaa ja vähentää sosiaalista kanssakäymistä. Yhteisten arvojen ja kokemusten, usein kielenkin, jakaminen puuttuu.

Maksimointiskenaariossa Alankomaihin muuttaisi entistä enemmän ihmisiä, joilla ei ole aikomustakaan jäädä maahan pysyvästi. Heitä ei kiinnosta kielen ja kulttuurin opiskelu eikä paikallisten perinteiden kunnioitus. Vastaavasti entistä useammat alkaisivat kokea, että tämä maa ei ole enää heidän omansa.

Kuinka järjestetään julkisia palveluja, jos suuri osa kunnan asukkaista ei osaa hollantia, ja ”vieraita” kieliä on kymmeniä, ellei satoja? Koulut ovat erityisen haasteen edessä, jos iso osa luokan oppilaista vaihtuu joka vuosi. Miten toimii demokratia yhteiskunnassa, jossa iso ihmisiä tulee ja menee siihen kiinnittymättä?

Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) tutkimuksessa havaittiin, että moninaisuuden kasvu heikentää sosiaalista koheesiota useilla ulottuvuuksilla. Naapurustokoheesio heikkenee, vierauden tunne lisääntyy ja turvattomuuden tunne kasvaa. Näin tapahtuu myös alueilla, joilla asuu ulkomailla syntyneitä korkeasti koulutettuja tietotyön tekijöitä. Monikulttuurisuus ei ole pelkästään rikkaus.

Vastuuta politiikalla ja medialla

Vaikka laaja maahanmuutto synnyttää kielteisiäkin ilmiöitä, suhtautuminen siihen on Alankomaissa muuttunut myönteisemmäksi 20 viime vuoden aikana. Samanlaista kehitystä on ollut European Social Surveyn mukaan havaittavissa myös muissa heikkenevän huoltosuhteen piinaamissa maissa kuten Saksassa ja Itävallassa.

Haasteet ovat suuria, mutta niiden ratkaiseminen ei ole mahdotonta. Yhteiskunnallista kaikupohjaa pitäisi kasvattaa edelleen. Kannattaa ensinnäkin lisätä ymmärrystä siitä, minkälainen väestökehitys on edessä ja kuinka vahvasti talous ja hyvinvointi nojaavat suotuisaan huoltosuhteeseen. Riittämättömän maahanmuuton seuraukset ovat hyvin ikäviä.

Kansalaisten myötämielisyyttä voidaan lisätä myös pitkäjänteisellä politiikalla, jossa ei kauhistella eikä kaunistella ja jossa valmistaudutaan myös monenlaisiin ongelmiin ja vaikeuksiin. Alankomaihin muuttavien kotoutumista voidaan tukea, ja kun se onnistuu, myös yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu suopeammaksi.

Medialla on suuri rooli, koska tutkitusti median kautta välittyvät maahanmuuttoon liittyvät uutiset ja raportit vaikuttavat suuresti siihen, miten asiat kansalaisten keskuudessa koetaan. Asioiden ja ilmiöiden politisointi ja kielteinen julkisuus tuottavat virheellisiä käsityksiä siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Raportin mukaan toimittajat, poliitikot ja mielipidevaikuttajat rajaavat maahanmuuton liian usein pakolaisuuteen, minkä vuoksi varsin pieni osa tulijoita antaa leimansa kaikille muuttajille. Alankomaiden turvapaikkajärjestelmä on myös viime vuonna ollut kriisissä ja sen kautta toistuvasti negatiivisessa mielessä esillä.

Realistiset skenaariot

Raportin arviot ja tulkinnat voidaan esittää myös alla olevan tiivistelmätaulukon muodossa (taulukko 2). Sekä minimointi- että maksimointiskenaario ovat tämän tarkastelun perusteella hyvin ongelmallisia. Minimointiskenaario ei vastaa odotettavissa oleviin toimivan talouden ja julkisten palvelujen tuottamisen tarpeisiin. Maksimointiskenaario kaatuu puolestaan siihen, että Alankomaat ei nykyisellään kykene tuottamaan asuntoja ja kehittämään infrastruktuuria riittävästi kasvavaa väestöä varten.

Minimointiskenaario edellyttäisi maahanmuuton nopeata ja voimakasta rajoittamista, ja se on puolestaan hankalaa Euroopan unionin sisäisen liikkumisvapauden puitteissa ja monien alojen kokeman työvoimapulan olosuhteissa. Maksimointi puolestaan edellyttäisi maahanmuuton sekä selvästi suurempaa lisäämistä että kansainvälisen rekrytoinnin uudelleen suuntaamista tavalla, joka olisi monella tapaa vaikeata.

Taulukko 2. Neljän skenaarion toteuttamismahdollisuudet ja niihin kytkeytyvät haasteet

Rajoittamisen ja stimuloinnin skenaariot olisivat siten todennäköisimmin toteutettavissa, vaikka niihinkin sisältyy useita haasteita ja kysymyksiä. Rajoittamisskenaariossa jää epävarmaksi, olisiko saavutettu maahanmuuton taso sittenkään riittävää. Stimulointiskenaariokin edellyttää puolestaan sellaisia muutoksia fyysiseen elinympäristöön, joihin ei ole kunnolla varauduttu. Tavoiteltavat maahanmuuttoluvut ovat kuitenkin näissä skenaarioissa paremmin saavutettavissa.

Kalastamista väärissä järvissä

Alankomaat on jo pitkään ollut työperusteisen maahanmuuton kohdemaa – toisin kuin Suomi. Pian toisen maailmansodan jälkeen ensin eteläisestä Euroopasta ja sitten etenkin Marokosta ja Turkista rekrytoitiin työntekijöitä työvoimapulasta kärsivään ja taloudellisesti nopeasti kasvavaan maahan.

Työvoiman avoin rekrytointi lopetettiin pitkäksi aikaa 1970-luvun öljykriisin yhteydessä. Monet niin sanotuista vierastyöläisistä jäivät kuitenkin maahan. Perheitä yhdistettiin ja perustettiin. Uusien vähemmistöjen syntymiseen havahduttiin Alankomaissa kunnolla vasta 1990-luvulla.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Alankomaat vastaanotti melko paljon turvapaikanhakijoita. Nettomaahanmuutto oli silti pitkään vähäistä tai jopa negatiivista. Viime vuosina Alankomaihin on muuttanut selvästi enemmän ihmisiä kuin mitä sieltä on muuttanut pois. Ukrainasta pakoon lähteneet ovat nostaneet tulijaluvut ennätykselliselle tasolle.

Alankomaat poikkeaa Suomesta myös siinä, että viime aikojen työperusteisesta muutosta suuri osa on tullut nimenomaan muualta Euroopasta. Siinä missä EU:n itälaajentumisen jälkeen Suomi on kiinnostanut työssäkäyntialueena lähinnä virolaisia, Alankomaihin on muutettu useista uusista EU-jäsenmaista. Raportin mukaan työperusteisesta muutosta 75 prosenttia on eurooppalaista.

Moni varmaan katsoo tätä lukua kateellisena. Vahva Eurooppa-painotus on DenkWerkin mukaan ongelma. Tämä johtuu etenkin siitä, että työvoimareservit ovat näillä pääasiallisilla rekrytointialueilla Wittgenstein Centren laskelmien mukaan nopeasti hupenemassa. Raportissa tätä kutsutaan väärissä järvissä kalastamiseksi.

Esimerkiksi Puola ja Romania joutuvatkin jo itse turvautumaan ulkomaiseen työvoimaan pitääkseen taloutensa pyörimässä. Se näkyy myös siinä, että Alankomaihin tulevien puolalaisten määrä on jo nyt pienentynyt. Rekrytoivien maiden keskinäinen kilpailu sen kun kovenee tulevaisuudessa.

DenkWerk esittää siis täysin päinvastaista kuin Suomessa Perussuomalaiset. Alankomaiden pitäisi suunnata kansainvälistä rekrytointia Euroopan ulkopuolelle. Kasvavia yhteiskuntia, joissa on toimiva ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä ovat esimerkiksi Intia, Filippiinit ja Indonesia. Osin näillä vesillä kalastaa siis nykyinen Suomikin.

Kansainvälisessä kamppailussa osaajista raportti mainitsee Alankomaiden pahimpana kilpailijana muun Euroopan. Esimerkiksi Saksassa onkin jo ryhdytty toimiin kansainvälisen rekrytoinnin edistämiseksi. Alankomailla ei olisi varaa jäädä tässä kilpailussa näistä maista ratkaisevasti jälkeen. (Eikä olisi varmaan Suomellakaan.)

Opiskelijoita ja pakolaisia

Alankomaat on ollut myös erittäin menestyksekäs houkuttelemaan ulkomaisia opiskelijoita. Tähän on ollut osittain syynä sikäläinen rahoitusjärjestelmä, joka on kannustanut oppilaitoksia hankkimaan mahdollisimman paljon opiskelijoita.

Raporttia laadittaessa neljäsosa maan yliopisto-opiskelijoista oli ulkomaalaisia, kaikkiaan 85 000. Menestys on johtanut yhtäältä laajamittaiseen ja vakavaan asuntopulaan ja toisaalta oppilaitoksissa epäsuhtaan opetuksen kysynnän ja tarjonnan välillä.

Raportin laatijoiden mielestä tilanteessa on muitakin epäkohtia. Monet puolustavat suurta määrää ulkomaisia opiskelijoita työvoimapulan helpottamisella. Kansainväliset opiskelijat suosivat kuitenkin aloja, joilla ei ole suurta kysyntää Alankomaissa. Vain kolmannes opiskelee työvoimapula-aloja kuten luonnontieteitä, kasvatustieteitä tai tekniikan tai terveydenhuollon aloja.

Suuri osa koulutuksen saaneista lähtee myös maasta pian valmistumisensa jälkeen. Tuoreiden tilastotietojen mukaan vain viidennes tutkinnon suorittaneista jää Alankomaihin töihin. Ulkomaalaisten opiskelijoiden kynnystä tulla maahan pitäisi nostaa, ja toisaalta edistää Alankomaissa opiskelevien maahan jäämistä ja työllistymistä. Pakolliset hollanninkieliset opintokokonaisuudet voisivat olla tähän yksi väline.

Turvapaikanhakijat, heidän majoittumisensa ja hakemusten käsittely ovat viime vuosina olleet suuria poliittisia kysymyksiä. Mark Rutten poliittinen ura ainakin Alankomaissa katkesikin hänen neljännen hallituksensa kaatumiseen turvapaikkakysymyksissä.

Raportin laatijoiden mukaan pakolaisuuden ja turvapaikanhaun kansainvälinen säätely ei enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Se sitoo kuitenkin yhä Euroopan unionia ja sen jäsenmaita. Toisaalta EU-maiden turvapaikkapolitiikka on silti hyvin kirjavaa, eikä yhteiseurooppalaista linjaa ole helppo saavuttaa.

Raportissa pakolaiset jaetaan kolmeen kategoriaan, joita sen laatijoiden mielestä pitäisi myös käsitellä erikseen ja kohdata erilaisin politiikkatoimin. Henkilökohtaisista syistä vainon kohteeksi joutuneita voitaisiin hakea kiintiöpakolaisjärjestelmän mukaisesti nykyistä enemmän.

Sen sijaan sodan tai luonnonkatastrofin seurauksena pakenemaan joutuneita pitäisi puolestaan vastaanottaa enemmän kriisien lähialueilla, josta ihmiset voisivat myös helpommin palata kotimaahansa. Taloudellisia olosuhteita pakeneville ja elinolojaan parantamaan pyrkiville pitäisi puolestaan avata nykyistä enemmän ja paremmin toimivia laillisia kanavia hakea lupaa oleskeluun ja työntekoon.

Mitä Suomi voi oppia tästä?

Suomi on erilainen maa kuin Alankomaat. Kaikkia raportissa esiteltyjä asioita tai toimia ei voi sellaisenaan siirtää oman maamme maahanmuuttopolitiikan ennakointiin, arviointiin tai suunnitteluun. Väestökehityksemme on esimerkiksi vielä huolestuttavampi ja maahanmuuton historiamme on vaatimattomampi. Tilaa meillä puolestaan on reilusti enemmän.

Maamme ovat kuitenkin monella tapaa myös samanlaisia, ja hyvin samantyyppisten haasteiden edessä. Siksi muissa maissa esitettyihin skenaarioihin ja politiikkaehdotuksiin kannattaa suhtautua vakavasti ja hylkäämättä niitä ennalta. Olisi suuri virhe ottamatta oppia vertailukelpoisista maista, joissa pohditaan samoja kysymyksiä.

DenkWerk ei myöskään välttämättä ole kaikessa oikeassa. Väestökehitys, kansainvälinen muuttoliike, taloudelliset suhdanteet, teknologiset innovaatiot ja poliittinen ilmapiiri ovat pitkällä tähtäimellä vaikeasti ennakoitavia. Yksikään ennakointi ei tällä alueella voi myöskään olla täysin arvovapaata. Puoluepoliittisessa riippumattomuudesta huolimatta DenkWerkin taustalla vaikuttava tietty liberaali ajattelutapa on selvästi nähtävissä.

DenkWerkin raportti on kuitenkin tasapainoisinta tekstiä, mitä olen tästä teemasta pitkään aikaan lukenut. Poliittisten ideologioiden sijaan sitä ohjaa vilpitön tarve miettiä vakavasti maahanmuuton roolia edessä olevien Alankomaiden yhteiskunnan haasteiden ratkaisemiseksi. Tätä pohdintaa tehdään kiitettävän tietoperusteisesti ja kokonaisvaltaisesti. Näin sitä pitäisi tehdä enemmän Suomessakin.

Irti rasismista, suomalaisuus uusiksi, ollaan ihmisiksi

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu rasismista enemmän kuin tuskin koskaan ennen. Tässä keskustelussa ei kuitenkaan juuri koskaan täsmennetä, mitä kukin rasismilla – tai siitä irtautumisella – tarkoittaa. Tämän vuoksi on suuri riski, että käynnissä oleva keskustelu enemmän sekoittaa kuin selventää, tai pahempaa, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos huonosti käy, me suomalaiset olemme asiasta entistä vähemmän yksimielisiä ja entistä eripuraisempia.

Avaan tässä kirjoituksessa ensiksi vähän omaan näkökulmaani rasismiin, tai siis käsitteen erilaisiin määritelmiin ja käyttötarkoituksiin. Toiseksi nostan esille asian, joka meinaa hukkua rasismikeskustelun alle, mutta jolla tämän päivän tilanteessa on vähintään yhtä paljon merkitystä. Tarkoitan suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä niin, että se vastaa kunnolla nykyisen Suomen väestöllisiä ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Kirjoituksen kolmannessa osassa käsittelen sitä, miksi ihmisten kutsuminen esineiksi tai eläimiksi on vakavampi asia kuin miltä se ensi vaikutelmalta näyttää.

Rasismin monet kasvot

Ellei rasismia määritellä kunnolla, toisia on liian helppo syyttää rasismista, ja rasismisyytöksen kohteiden on taas liian helppo puolustautua myös aiheelliselta arvostelulta. Rasismin käsite on viime vuosikymmeninä laventunut käsittelemään hyvin monenlaisia luokittelun, yleistämisen, arvottamisen, syrjinnän ja halveksunnan muotoja. Käsitteen taustalla on kuitenkin varsin tarkkarajainen määrittely, josta kiinni pitämisellä on yhä perustelunsa.

”Klassisessa” rasismissa ihmiset jaetaan ”rotuihin” heidän fysiologisten ominaisuuksiensa – etenkin ihonvärin – ja sen taustalla olevan kirjaimellisen polveutumisen tai syntyperän perusteella. Näin muodostuvat rodulliset luokat voidaan puolestaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen, joka ilmentää eri rotuihin kuuluvien taipumuksia, lahjakkuuksia ja käyttäytymistä. Yksilöllä ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa etäisyyttä rodulliseen kategoriaansa, vaan erilaisuus ja myös eriarvoisuus määräytyvät deterministisesti polveutumisesta ja fyysisistä eroista.

Ihmisten jakaminen valkoisiin ja mustiin, ja halveksiva suhtautuminen mustiin sekä heidän syrjintänsä ihonvärin perusteella on rasistista. Myös antisemitismin näen yhtenä rasismin ilmentymänä, kun sen kohteena on juutalaisuus etnisenä ryhmänä. Minusta rasismin käsite kannattaisi yhä rajata tähän tapaan. Ihonväriin ja etnisyyteen perustuva syrjintä on yhä todellisuutta, ja tämä rasismi tuottaa yhä vakavaa yksilöiden ja ryhmien ihmisoikeuksien polkemista. Sillä motivoidaan yhteiskuntajärjestykselle vaarallista poliittista toimintaa. Tätä fysiologista tai periytymisperustaista rasismia ei voi perustella millään järjellisellä argumentilla.

Rasismin uudempi muoto on korostanut fyysisten erojen lisäksi tai sijaan kulttuurieroja. Tässä ”kulttuurirasismissa” kulttuurit tulkitaan usein primordialistisesti, ikiaikaisiksi tai vähintään hyvin vanhoiksi ja melko muuttumattomiksi kokonaisuuksiksi, jotka myös pitkälti määräävät yksilöiden käyttäytymistä ja taipumuksia. Kulttuurirasistinen determinismi on kuitenkin yleensä sikäli väljempää, että ihminen voi siirtyä kulttuurista toiseen, ja muutenkin useimmat ”kulttuurirasistit” myöntävät ainakin jonkinlaisen historiallisen muutoksen mahdollisuuden.

”Kulttuurirasistinen” perusasenne voi kuitenkin olla samankaltainen kuin ”klassisessa” rasismissa, tai jopa jyrkempi. Tällöin eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten rauhanomaista yhdessä elämistä pidetään vaikeana tai mahdottomana. Joitain kulttuureja ja niiden jäseniä voidaan pitää kykenemättöminä demokratisoitumaan ja elämään nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen ja normien mukaisesti. Jotkut kutsuvat myös näistä syistä syrjittyjä tai halveksivan suhtautumisen kohteeksi joutuneita väestöryhmiä ”rodullistetuiksi”.

Myös kulttuurin – kuten uskonnon – perusteella tehty ihmisten ja ryhmien jakaminen jyrkkiin luokkiin ja paremmuusjärjestykseen asettaminen voi tuottaa perustavien ihmisoikeuksien loukkauksia. En silti itse kutsuisi tätä toimintaa ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa rasismiksi. Vapaassa yhteiskunnassa meillä tulee olla oikeus käydä kriittistä keskustelua myös kulttuurisista ajattelutavoista ja käyttäytymisilmiöistä ja niiden vaikutuksista yhteiskunnille ja näihin yhteisöihin kuuluville ihmisille. Lisäksi vaarana on, että tämäntyyppinen rasismin laventaminen vie huomiota pois ”klassista” rasismia vastaan käytävältä taistelulta.

Rasismi on julkisessa keskustelussa useimmiten ilmeneviä käsityksiä monimutkaisempaa myös toisella tavalla. Vakavasta syrjinnästä vain osa on suoraa, tietoista ja ihmisten välistä. Suuri osa siitä tapahtuu epäsuorasti ja monesti tiedostamattomasti, osin jopa vastentahtoisesti. Ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan sosiaaliset instituutiot voivat toimia epäoikeudenmukaisella tavalla. Tällöin erilaiset piilevät ja/tai tahattomat säännöt, normit, rutiinit, vakiintuneet suhtautumistavat tai käyttäytymismallit estävät eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä saavuttamasta yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia väestön enemmistön kanssa.

Vuonna 2022 ilmestyneessä Perussuomalaisten suomalaisuusohjelmassa mainitaan intersektionaalisesta feminismistä ja rakenteellisesta rasismista, että ”ne ovat yliopistomaailmassa syntyneitä poliittisia teorioita, joille on annettu tieteellisen tiedon asema”. Ohjelmassa jää tarkemmin määrittelemättä, mitä ”institutionaalisella rasismilla” tarkoitetaan. Jos se ymmärretään edellisessä kappaleessa määritellyllä tavalla, tämän tyyppisen syrjinnän ja kaltoin kohtelun monet muodot ovat tulleet tieteellisessä tutkimuksessa moneen kertaan todistetuksi, niin objektiivisina tosiseikkoina kuin subjektiivisina kokemuksina.

On kokonaan toinen asia, onko perusteltua ja hyödyllistä käyttää tässäkään tapauksessa rasismin käsitettä näiden epäoikeudenmukaisuuksien muotojen kuvaamiseen, analysointiin ja torjumiseen. Rasismi niin kuin sen itse ymmärrän, edellyttää tiettyä intentionaalisuutta, jota rakenteellisessa ja/tai institutionaalisessa syrjinnässä ei läheskään aina ole. Pitäisin siis rasismin käsitteen mielellään varsin tarkasti rajattuna. Tällöin sen esiintymistä voitaisiin tarkastella analyyttisesti, sitä voitaisiin tutkia empiirisesti ja puolueettomasti ja siitä voitaisiin käydä dialogia niin, että keskustelun osanottajilla on nykyistä paremmin yhteisesti jaettu yhteinen käsitys siitä, mistä puhutaan.

Sekä ”kulttuurirasismin” että ”epäsuoran rasismin” ja ”institutionaalisen rasismin” tapauksessa olisi parempi hyödyntää syrjinnän ja yhdenvertaisuuden yleistä käsitteistöä niitä kuhunkin tarpeeseen parhaiten soveltaen. Yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa on yhä tarpeen edistää ja rasismin lisäksi on tärkeätä vähentää ja torjua perusteetonta syrjintää. Tätä työtä varten meidän pitää pystyä myös kehittämään sanastoamme. Lopulta hyvin monimuotoisia ilmiöitä täytyy tarkastella riittävän eriytetysti, jotta kommunikaatio välillämme ei kaadu tahattomiin tai tahallisiin väärinymmärryksiin.

Mitä on suomalaisuus?

Tämä osuus kirjoituksestani on samalla avoin pyyntö kaikille suomalaisille puolueille perussuomalaisia lukuun ottamatta. Miksi ei perussuomalaisille? Siksi, että he ovat oman työnsä tehneet. Perussuomalaiset julkaisivat vuonna 2022 edellä mainitun suomalaisuusohjelman. Se sisältää melko selkeän määritelmän sille, miten he suomalaisuuden ymmärtävät, minkälaiset asiat suomalaisuutta uhkaavat ja miten sitä pitää puolustaa. Ohjelma on laadukkaasti tehty, mutta minusta sen viesti on väärä, jopa vahingollinen.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että muilla puolueilla ei ole esittää asiasta omia näkemyksiään. Tämä suomalaisuuskeskustelun monipolisointi on epäilemättä yksi syy perussuomalaisten laajaan kannatukseen. Vielä ankarammin sanottuna, on osittain suomalaisen politiikan valtavirran vika, että uusnationalistisella nostalgialla on niin paljon kannatusta. Sen sisältämille epärealistisille ja jopa haitallisille näkemyksille ei ole ollut kilpailijoita, ja ihmisillä on tarve tietää, missä ollaan ja minne mennään. Huonokin vastaus on parempi kuin ei vastausta ollenkaan.

Siksi jokaisen varteenotettavan suomalaisen puolueen pitäisi laatia oma ”suomalaisuusohjelmansa”. Sen täytyisi sisältää juuri nuo samat asiat kuin perussuomalaistenkin ohjelmassa eli vastaukset kysymyksiin 1) mistä tämän päivän suomalaisuus koostuu, 2) minkälaisia uhkatekijöitä tähän suomalaisuuteen kohdistuu ja 3) mitä suomalaisuuden puolustamiseksi pitää tehdä. Kuten tämä kesä on osoittanut, aikaa ei ole tuhlattavaksi.

Jokainen kansakunta tarvitsee itsekäsityksen, identiteetin, joka sekä yhdistää siihen kuuluvia että erottaa kansakunnan jäseniä muista. Itsekäsitys ylläpitää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tätä identifikaatiota tarvitaan puolestaan niin pienempään (kuten verotus) kuin suurempaan (kuten sotilaallinen puolustus) uhrivalmiuteen. Ilman kokemusta yhteen kuulumisesta kansakunta toimii huonosti normaalioloissa ja on vaarassa hajota tai vajota puolustuskyvyttömyyteen kriisitilanteessa.

Käsitys suomalaisuudesta on tällainen itsekäsitys, ja moninaistuneessa yhteiskunnassa sen poliittinen määrittäminen on yhtä tärkeätä kuin vaikkapa puolueen talous- tai hyvinvointivaltiopoliittiset näkemykset. Kysymys on edellytysten luomisesta sille, että yhteiskunta toimii mahdollisimman sujuvasti ja tehokkaasti ja että se selviää yhdessä myös vaikeista ajoista. Ajanmukainen kansallinen identiteetti on aina ollut kansakuntien kohtalonkysymys, eikä tänään ole toisin. 1800-luvulla luotu käsitys suomalaisesta kansakunnasta ei kuitenkaan toimi tämän päivän olosuhteissa.

Suuri vaara on nimenomaan siinä, että suuret osat väestöstä ja yhteiskunnasta jätetään kansakunnan marginaaliin tai jopa hylätään sen ulkopuolella. Tämä ulossulkeminen ei välttämättä ole rasistista, mutta toki se voi olla sitäkin. Marginaaliin joutuminen on monille vähemmistöille tuttua, ja monet niihin kuuluvista ovat oppineet sietämään sitä, että heitä – esimerkiksi saamelaisia, romaneja tai suomenruotsalaisia – ei lopulta lasketa joukkoon, kun suomalaisuudesta puhutaan. Symbolinen syrjiminen voi kuitenkin satuttaa ihan yhtä lailla kuin perusteettomasti työpaikkaa vaille jääminen.

Kansakunnan ulkopuolelle sysäämisen, symbolisen diskriminaation, suorien kielteisten vaikutusten lisäksi haluan siis korostaa sitä, että uusnationalistinen suomalaisuuskäsitys estää yhteiskunnan ja kansakunnan myönteistä kehittämistä ja oman aikamme vaatimuksiin vastaamista. Sellainen käsitys suomalaisuudesta, joka määrittelee kansakunnan ahtaasti ja vastaavasti sulkee ulos suuren määrän ihmisiä ja paljon ihmisryhmiä, ei ole kansakuntaa yhdistävä vaan hajottava. Yhteenkuuluvuuden tunteen ja solidaarisuuden lisääminen ja vahvistaminen on Suomessa erityisen tärkeätä pääkaupunkiseudulla, mutta viime kädessä se koskee koko maata.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on äärimmäinen esimerkki siitä, miten aggression kohteeksi joutunut maa ja kansa pystyvät tiukan paikan tullen yhdessä puolustautumaan. Kremlissä epäilemättä ajateltiin ennen vuoden 2022 hyökkäystä, että Ukraina hajoaisi sisäisesti ja ikään kuin putoaisi Venäjän syliin. Riski oli varmasti todellinen. Viime kädessä riittävän suuri osa ukrainalaisista teki kuitenkin toisenlaisen valinnan eli maansa puolustamisen. Optimistisesti ajattelen, että Suomi ei ole vastaavaan tilanteeseen joutumassa, mutta vähäisempikin kriisi – esimerkiksi taloudellinen – voi lamauttaa yhteiskunnan pahasti, ellei kokemusta koettelemusten yhteisyydestä ja käsitystä yhteen hiileen puhaltamisen tarpeesta ole riittävästi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen keskustelu kansakunnasta ja kansallisesta identiteetistä on laiminlyöty Suomessa pahasti. Ja muuallakin kuin Suomessa. Myös muissa Euroopan maissa kentän ovat vallanneet uusnationalistiset ja usein oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat tyydyttäneet ihmisten nostalgian tunnetta ja tarjonneet vastaukseksi paluuta menneisyyteen. Tietä takaisin ei kuitenkaan ole. Siksi vielä kerran, Suomen puolueet: laatikaa omat suomalaisuusohjelmanne (tai vastaavat) ja haastakaa sillä tavalla nämä nationalistiset käsitykset, jotka eivät ole ajanmukaisia ja jotka pahimmillaan ovat hyvin vahingollisia!

Ollaan ihmisiksi

Riikka Purran lohkaisusta ”mustista säkeistä” on kesän aikana puhuttu ja kirjoitettu niin ikään paljon. Tähän nimenomaiseen ilmaisuun ja sen tekijään ei välttämättä olisi tarvetta uhrata enää enempää aikaa ja energiaa. Toisaalta tuo ilmaisu avaa myös mahdollisuuden käydä tarpeellista keskustelua siitä, miten julkisen vallan ja sitä edustavien ihmisten sekä ylipäätään kansalaisten tulisi puhua toisista ihmisistä – silloinkin kun heillä ei välttämättä ole heistä kovin positiivista näkemystä.

Israelilainen filosofi Avishai Margalit julkaisi vuonna 1996 kirjan nimeltä Decent Society. Termiä ”decent” on tässä hieman vaikea suomentaa, mutta käännän sen ”hyvätapaiseksi yhteiskunnaksi” (aikaisemmin olen käyttänyt myös termiä ”kelpo yhteiskunta”). Margalit on sitä mieltä, että vaikka pyrkimys oikeudenmukaiseen, hyvään, yhteiskuntaan on tärkeätä, vielä tärkeämpää on estää karkeimpien epäoikeudenmukaisuuksien, pahuuden, ilmeneminen. Siksi on syytä tarkemmin eritellä, minkälainen on ”hyvätapainen yhteiskunta” ja milloin yhteiskunta ei sitä ole.

Margalitin mukaan hyvätapaisen yhteiskunnan tunnistaa siitä, että sellaisessa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä. Sosiaalisilla instituutioilla hän tarkoittaa esimerkiksi koulua, armeijaa, vankilaa ja yhteiskunnan erilaisia palvelujärjestelmiä. Kyse voi olla sosiaaliseen tai taloudelliseen asemaan perustuvasta nöyryyttämisestä, mutta kulttuuristen ryhmien ja niiden jäsenten hyväksyminen osaksi yhteiskuntaa on hyvätapaisen yhteiskunnan keskeinen perusominaisuus.

Nöyryyttämisen ytimessä on puolestaan sellainen toiminta, jonka seurauksena jotkut ihmiset tulevat asetetuksi ikään kuin ihmiskunnan ulkopuolelle. Heitä ei pidetä yhdenvertaisina muiden kanssa, ja tämä eriarvoisuus ilmenee siten, että toista henkilöä ei kohdata ihmisenä kaltaistensa joukossa. Hänet eristetään yhteisöstä ja häntä käsitellään objektina, ennemmin esineenä tai eläimenä kuin ihmisenä. Nöyryytetyt ihmiset menettävät oman elämänsä hallinnan, eikä heillä ole täysiä oikeuksia ilmaista omaa ihmisyyttään olemalla oma itsensä.

Sotilaalliset konfliktit ja muut vakavat yhteiskunnalliset kriisit nostavat varsin nopeasti pintaan tällaista nöyryyttävää ulossulkemista. Viholliseksi määriteltyä ei pidetä yhtä lailla ihmisenä kuin ”omia”, ja tämä tekee puolestaan mahdolliseksi ja helpommaksi kohdistaa näihin ”ei-meihin” jyrkkiä ulossulkevia toimenpiteitä, tai jopa väkivaltaa. Meillä voi olla myös kansallissosialismin kaltaisia ideologioita, joissa osa yhteiskunnan jäsenistä tai sosiaalisesta toiminnasta määritellään yhteiskunnallisesti vaaralliseksi ja ihmiset yhteiskunnan vihollisiksi.

Hyvätapaisen yhteiskunnan rinnalla Margalit puhuu myös ”sivistyneestä (civilized) yhteiskunnasta”. Siinä missä hyvätapaisessa yhteiskunnassa sosiaaliset instituutiot eivät nöyryytä ihmisiä, ”sivistyneessä yhteiskunnassa” ihmiset eivät nöyryytä toisiaan. On mahdollista, että yhteiskunta on hyvätapainen, mutta sivistymätön, ja nöyryyttävässäkin yhteiskunnassa ihmiset voivat suhtautua toisiinsa sivistyneesti ja käyttäytyä asiallisesti.

Kuka tahansa meistä voi jossain yhteydessä kuvata jotain ryhmää ja siihen kuuluvia ihmisiä nöyryyttävällä tavalla, vaikkapa ”mustiksi säkeiksi”. Esimerkiksi vihanpuuskassa lausuttuna se ei välttämättä ole hyvin vakavaa, vaikka epäkohteliasta toki onkin. Tilanne muuttuu toisenlaiseksi ja paljon vakavammaksi, jos tällaista nöyryyttävää kieltä käytetään a) jatkuvasti, tai sellaisen henkilön toimesta, b) jolla on vaikutusvaltaa siihen, miten monet muut ihmiset tähän ihmisryhmään suhtautuvat tai minkälaista kieltä he heistä käyttävät, tai c) joka edustaa jotain yhteiskunnan instituutiota ja siten julkista valtaa.

Sanotaan, että teot ratkaisevat, mutta myös sanat ovat tekoja, jotka vaikuttavat sekä suoraan että epäsuorasti. Liberaalissa yhteiskunnassa kaikilla on oikeus ajatella niin kuin haluaa, mutta tekojen lisäksi on hyvä kantaa vastuuta myös sanoistaan. Hyvätapaisessa yhteiskunnassa on pidettävä erityistä huolta siitä, etteivät julkisen vallan edustajat nöyryytä yhteiskunnan jäseniä, yksilöllisesti eikä kollektiivisesti. Sen lisäksi on hyvä, jos ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman sivistyneesti, kunnioittavat toisia ihmisiä, ja pyytävät anteeksi, jos ovat puhuneet tai toimineet epäkunnioittavasti.

Yhteenveto

Käsitettä rasismi käytetään nykyään liian helposti ja liian moninaisiin tarkoituksiin. Käsite on menettänyt analyyttistä merkitystään, eikä sen avulla voida nyt käydä kunnollista yhteiskunnallista keskustelua ja ratkaista sallitun ja kielletyn välisiä rajoja. Varsinainen rasismi – ihmisten luokittelu ja arvottaminen ihonvärin ja genealogisen syntyperän perusteella – on mielestäni ajatuksellinen rikos ihmiskuntaa vastaan ja se johtaa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Muissa merkityksissä käytettynä rasismi pitäisi aina täsmentää, tai useissa tapauksissa pitäisi ennemmin käyttää muita käsitteitä.

Kaikki syrjintä ei ole rasistista, eikä kaikki eriarvoinen kohtelu ole edes kiellettyä. Myös ei-rasistinen syrjintä voi olla vakavaa niin sen kohteeksi joutuneille kuin koko yhteiskunnalle ja kansakunnalle. Syrjintä ja muu epäoikeudenmukainen kohtelu voivat toteutua paitsi konkreettisten tekojen myös ulossulkevien ja halveksivien sanojen kautta. Sikäli sanat ovat usein myös tekoja. Vakavinta verbaalista syrjintää on ihmisten nöyryyttäminen, heidän asettamisensa pahimmillaan jopa ihmiskunnan ulkopuolelle. Tällöin ollaan lähellä väkivaltaan yllyttämistä.

Suomalaisen kansakunnan rakentaminen ei loppunut Suomen itsenäistymiseen eikä ”talvisodan henkeen”. Yhteiskunnissa ja kansakunnissa ei ole mitään itsestään selvää, vaan niistä on pidettävä jatkuvasti huolta. Käsitystämme suomalaisuudesta on uudistettava sellaiseksi, että kaikki Suomessa asuvat voivat tunnistaa siitä itsensä ja – Topeliuksen sanoin – rakastaa tätä maata isänmaanansa. Suomalaisuuden rajaaminen vain tietyntyyppisille ihmisille ja muiden marginalisointi tai jopa sulkeminen ulos yhteisön piiristä on epäisänmaallista toimintaa.

**

Olen kirjoittanut näistä asioista vuosien mittaan paljon. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa aloittaa tutustuminen tammikuussa 2023 suomeksi ja ruotsiksi ilmestyneeseen kirjastani moninaisen Suomen pelisäännöistä. https://magma.fi/sallitaan-kielletaan-siedetaan-yhteiset-pelisaannot-moninaiseen-yhteiskuntaan/

Sisäiset turvallisuusuhat Alankomaissa: erityishuomio äärioikeistolaisuuteen

Sisäministeri Mari Rantanen kertoi haastattelussa (YLE 18.7.2023) käsityksensä Suomen sisäisistä turvallisuusuhista. Juttu inspiroi minut katsomaan, mitä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu AIVD kertoo tilanteesta Alankomaissa.

Suomi ei ole Alankomaat, mutta nämä maat ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. On vaikea kuvitella, että sitä, mitä tapahtuu yhdessä ei tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin myös toisessa, muodossa tai toisessa. AIVD on tunnettu systemaattisuudestaan ja puolueettomuudestaan.

AIVD:n vuoden 2022 vuosiraportti käsittelee kuutta sisäistä turvallisuusuhkaa. Nämä ovat – tässä järjestyksessä – oikeistoterrorismi, äärioikeistolaisuus, jyrkkä järjestelmänvastaisuus (anti-institutionalismi), äärivasemmistolaisuus, jihadistinen terrorismi ja radikaali islam.

Raportin mukaan uhkien moninaisuus ja moniulotteisuus ovat uhkia sinänsä. Ne vaarantavat liberaalia ja demokraattista oikeusjärjestystä sekä myös kansalaisten yhdessä elämistä ja tekemistä. Perusoikeudet ja -vapaudet eivät välttämättä toteudu.

Ne saattavat myös muodostaa noidankehän. Lisääntynyt oikeistoradikalismi voidaan nähdä osittain reaktiona globaaliin islamistiseen radikalismiin, ja äärioikeistolaisuus voi puolestaan johtaa ääriajattelun lisääntymiseen politiikan vasemmalla laidalla.

Käsittelen tässä twiittiketjussa tarkimmin raportin oikeistoradikalismiin liittyviä havaintoja ja huomioita, koska ne kytkeytyvät selvimmin suomalaiseen ajankohtaiseen keskusteluun. Raportti on kokonaisuudessaan englanniksi saatavilla.

Äärioikeistolaisuus on AIVD:n mukaan jyrkässä ristiriidassa Alankomaiden perusarvojen ja demokraattisen oikeusjärjestyksen kanssa. Se luo kasvualustan yksilöiden ja ryhmien edelleen radikalisoitumiselle ja myös väkivallan hyväksymiselle.

Alankomaalainen äärioikeistolaisuus on moninaista. Siihen kuuluu raportin mukaan pieni määrä uusnatseja ja anti-islamistisia ryhmittymiä, mutta myös perinteisen kansallisen identiteetin kannattajia sekä kulttuurin ja/tai väestön ”puhtautta” puolustavia etnonationalisteja.

AIVD kertoo torjuneensa vuonna 2022 mahdollisia oikeistoterroristisia uhkia. Suurimman uhan muodostavat raportin mukaan ne nuoren polven äärioikeistolaiset, jotka ovat ensi sijassa verkossa toistensa kanssa tekemisissä.

Näitä ääriliikkeitä yhdistää usein väestönvaihdon nimellä kulkeva salaliittoteoria. Tämän ajattelutavan elementtejä levitetään esimerkiksi osallistumalla toivotun ja ei-toivotun maahanmuuton määriä koskevaan keskusteluun. Ks. myös Suomesta Supon raportointia äärioikeistolaisesta ideologiasta terrorismin näkökulmasta.

Accelerationismin nimellä kulkeva ajattelu tarjoaa Alankomaissa monille inspiraatiota. Väestöryhmien välistä kamppailua kannattaa sen mukaan lietsoa, jopa väkivalloin, koska tämä konflikti edistää heidän tavoitteitaan muuttaa radikaalisti liberaalia ja demokraattista yhteiskunnallista järjestystä.

Alankomaisessa äärioikeistolaisuudessa keskeistä on AIVD:n mukaan antisemitismi. ”Juutalainen eliitti” pyrkii heidän mukaansa ”valkoisen” väestön korvaamiseen massamittaisella maahanmuutolla Afrikasta ja Lähi-idästä, jotta tämä eliitti voisi ottaa puolestaan vallan itselleen.

Väestönvaihtoteorian tueksi esitetään tilastoja kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamista demografisista muutoksista. Muutakin yhteiskunnallista kehitystä hyödynnetään valikoivasti oman teorian tukemiseksi ja edelleen levittämiseksi.

AIVD jatkaa raportissaan, että äärioikeistolaisessa online-ympäristössä provokaatiot ja makaaberi huumori ovat normaali tapa ilmaista asioita. On vaikea erottaa, kuka on sympatisoija, kuka kannattaja ja kuka trolli. Viestejä paketoidaan sellaiseen asuun, ettei niitä heti tai hevin tunnista äärioikeistolaisiksi.

Harvat kannattavat äärimmäisimpiä näkemyksiä ja vielä harvemmat hyväksyvät väkivaltaa, mutta raportin mukaan he voivat verkon keskusteluissa saada osakseen ymmärrystä ja sympatiaa. Jyrkkä kielenkäyttö normalisoi vihaa ja jopa väkivaltaisuutta.

Raportissa ei mainita kertaakaan sanaa rasismi, vaikka siitä on monella tapaa kysymys. Arvelen, että tämä johtuu siitä, että viimeaikainen keskustelu on niin meillä kuin muualla vienyt käsitteeltä rasismi sen analyyttisen terän. Palaan tämän asiaan elokuussa.

AIVD:n mukaan järjestelmänvastainen anti-institutionalismi on tällä hetkellä Alankomaissa kaikista yleisintä ääriajattelua. Vaikka se on harvoin avoimen väkivaltaista, se heikentää luottamusta demokraattisia instituutioita ja niiden edustajia kohtaan ja ylläpitää viholliskuvia ”kansan” vastaisesta eliitistä.

Äärivasemmistolaisuus on niin ikään kasvanut. Raportin mukaan se on usein muotoutunut ympäristö- ja ilmastokysymysten ympärille, ja monet aktiivisista toimijoista on naisia. Tätä selittää raportin mukaan feminismin vahva rooli anarkismissa.

Globaali jihadismi muodostaa raportin mukaan yhä merkittävimmän terroristisen uhan Alankomaissa. Suunta on kuitenkin ollut myönteinen, mikä lasketaan ainakin osittain kansallisen terrorisminvastaisen toiminnan ja kansainvälisen yhteistyön ansioksi.

AIVD tunnistaa myös radikaalin islamin ylipäätään haasteeksi tai jopa vaaraksi demokraattiselle yhteiskuntajärjestykselle, varsinkin jos sen kannatus kasvaisi nykyistä selvästi suuremmaksi. Raportin mukaan wahhabi-salafismin uhka on kuitenkin viime aikoina pienentynyt.

Myönteiseen kehitykseen ovat AIVD:n mukaan vaikuttaneet kaksi kehityskulkua. Yhtäältä useimmat wahhabi-salafistit ovat hylänneet jihadismin väkivaltaisen version. Toisaalta yleisesti on ollut havaittavissa pragmaattisempaa ja suvaitsevaisempaa suhtautumista yhteiskuntaa ja toisin ajattelevia kohtaan.

YLE:n haastattelussa sisäministeri Rantanen mainitsi Suomen suurimpina turvallisuusuhkina – tässä järjestyksessä – järjestäytyneen rikollisuuden, katujengit ja ääriliikkeet. Kahta ensimmäistä AIVD ei mainitse raportissaan lainkaan, vaikka ilmiöt taitavat olla siellä suurempia kuin Suomessa.

Herää kysymys, tulkitseeko Suomen sisäministeri sisäiset uhat kansalliselle turvallisuudelle vain maahanmuuttokielteisyyden linssin kautta. Tällainen rajoittunut perspektiivi estää näkemästä tilannetta oikeassa valossa ja on kansakunnalle vahingollinen.

AIVD:n raportti osoittaa, että ääriliikkeet ovat moninainen kokonaisuus, jota on tärkeätä eritellä analyyttisesti. Ekstremistiseen ajatteluun ja toimintaan sisältyy myös monenlaisia sävyjä. Ideologian sokeuttamana voidaan pahimmillaan vain vaikeuttaa tilannetta.

Ääriliikkeiden joukossa vakavimmasta päästä on todennäköisesti meilläkin äärioikeistolainen radikalismi. Sen torjunnasta ei saa laistaa aatteellisista syistä. Suomen valtion edustajien pitää ottaa selvästi ja yksiselitteisesti kielteinen kanta myös äärioikeistolaisuuteen.

Uusi hallitus kotoutumisen edistäjänä vai estäjänä?

Mikä on se ongelma, jonka Petteri Orpon hallitus pyrkii kotoutumispolitiikallaan ratkaisemaan? Luen tuoreen hallitusohjelman linjauksia ja noin kahtakymmentä toimenpidettä tämän kysymyksen valossa. Monet asiat on tosin ilmaistu kovin epämääräisesti.

Päällimmäinen tyytymättömyyden syy näyttää olevan kuitenkin se, että Suomeen muuttaneet eivät tee itse tarpeeksi työtä Suomeen kotoutumisensa eteen. Kotoutuminen ymmärretään ennen muuta (suomen tai ruotsin) kielen oppimisena, työn tekemisenä ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamisena.

Nämä ovat toki tärkeitä. Näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Suomeen muuttaneet ovat ensinnäkin kotoutumisvelvoitteen näkökulmasta hyvin erilaisissa asemissa. Ainakin EU-kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välille olisi syytä tehdä selvä ero.

Nykyinenkin laki velvoittaa työttömiä työnhakijoita ja toimeentulotukea hakevia kotoutujia. Vuonna 2025 voimaan astuva laki lisää kotoutumisvelvoitteisten joukkoon myös lasten kotihoidon tukea saavat muuttajat. Hallitusohjelma ei ole ryhmiä laajentamassa tai supistamassa.

Kyse on siitä, että kotoutumisvelvolliset eivät ohjelman laatijoiden mielestä kotoudu tarpeeksi, koska he eivät kanna omaa vastuutaan kotoutumisestaan. Siksi järjestelmää pitää muuttaa velvoittavaksi, ja pysyvän oleskeluluvan saamiseen luodaan kotoutumista osoittavia ehtoja.

Suomeen muuttaneita on helppo syyttää, kun kotoutumisen tavoite on pistetty liian korkealle tai sen saavuttamista mitataan liian hätäisesti. Realistisesti tarkasteltuna kielen oppimiseen ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen menee aikaa, tie työmarkkinoille on monilla pitkä.

Kansainvälisen vertailun perusteella kotoutuminen Suomeen tapahtuu suurin piirtein samalla tavalla kuin muihin verrokkimaihin. Joitain eroja on, mutta niiden selvittäminen ja niihin tarttuminen edellyttää riittävää tietoa ja toimien perinpohjaista suunnittelua.

Hallitusohjelman linjaukset ovat kuitenkin ylimalkaisia. Lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen lisääminen ja toimeentulotukea saavien pienten lasten vanhempien työmarkkinoille ohjaaminen on kirjoitettu ikään kuin nämä voitaisiin toteuttaa sormia napsauttamalla.

Kotoutumisen velvoittavuuden lisäämisessä ja Suomeen muuttavien oman vastuun korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jotta järjestelmä olisi sekä oikeudenmukainen että tehokas, sen pitää kuitenkin olla myös vastavuoroinen.

Jos suomalainen yhteiskunta rankaisee Suomeen muuttaneita passiivisuudesta kotoutumispalveluihin osallistumiseen ilman, että se kantaa omaa vastuutaan laadukkaan ja saavutettavissa olevan palvelujärjestelmän ylläpitämisessä, kyse on lähinnä kiusaamisesta.

Tältä ajatukselta tarkoituksellisen huonosta kohtelusta ei voi välttyä, kun huomaa, että hallitusohjelma ei pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pyri lisäämään tai parantamaan kotoutumisen edistämiseksi tarkoitettuja palveluja. Päinvastoin.

Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään, mikä varmasti kertoisi hallituksen tahdosta investoida kotoutumisen edistämiseen. Sen sijaan monet toimenpidekohdat tuottavat toteutuessaan kotoutumisen edistämiseen tarkoitettujen varojen pienentämistä.

Mistä nämä hallitusohjelman ajatukset tulevat? Eräällä tapaa ne ovat jopa juuri sellaisia kuin saattoi odottaa. Katsotaan, millä lailla suomalainen kotouttamispolitiikka on viime aikoina kehittynyt ja miten siitä on keskusteltu.

Suomeen luotiin 1990-luvulla yksi Euroopan parhaista kotoutumisen edistämisen järjestelmistä. Sen heikkouksia ovat olleet mm. järjestelmän hajanaisuus ja riittämätön toimeenpano. Järjestelmän kuvaus ja analyysi löytyvät vuonna 2020 ilmestyneestä kirjastani.

Järjestelmän parhaita puolia on ollut sen vakaus. Suomessa ei – toisin kuin monissa muissa maissa – ole jatkuvasti muutettu tavoitteita ja toimia. Jatkuva uudistaminen syö resursseja, luo tehottomuutta ja eksyttää kotoutujat ja kotouttajat hallinnon ja palveluiden viidakkoon.

Asenteet kotoutumisen edistämistä kohtaan alkoivat politiikan piirissä muuttua vuonna 2017, kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi selvittää kotouttamisen toimivuutta. Tarkastusvaliokunta oli mietinnössään kriittisempi kuin yksikään sitä edeltänyt asiantuntija-arviointi.

Mietinnön sisältö oli monella tapaa ongelmallinen, ja kritisoin sitä blogissani. Eduskunta hyväksyi kuitenkin sen yksimielisesti, ja mietinnön edellyttämä kotouttamislain kokonaisuudistus sisällytettiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan.

Viime eduskunnan säätämä ja vuonna 2025 voimaan tuleva laki oli olosuhteet huomioiden kohtalaisen onnistunut. Hallintovaliokunnan mietintöön valiokunnan kokoomus- ja perussuomalaisjäsenet jättivät kuitenkin vastalauseen.

Hallitusohjelman kotoutumisen edistämistä koskevat monet osiot ovatkin melko selkeästi luettavissa suoraan tästä vastalauseesta. Siinä korostetaan voimakkaasti Suomeen muuttaneiden omaa vastuuta, velvollisuuksia ja Suomeen sopeutumisen tarvetta.

Valiokunnan kokoomuslaisten ja perussuomalaisten jäsenten mukaan ”yhteiskunta on luonut ei-työperäisille maahanmuuttajille käsityksen siitä, ettei heillä ole yhteiskunnassa juuri lainkaan velvollisuuksia, vaan pelkästään oikeuksia”.

Luulen tuntevani tämän järjestelmän varsin hyvin, ja pidän tätä käsitystä räikeästi virheellisenä. Kuten edellä mainittiin, kotoutujat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutumissuunnitelmaa. Suomen kansalaisuuden saaminen on myös edellyttänyt suomen tai ruotsin kielen taitoa.

Monilta muiltakin osin mietintöön laadittu vastalause – ja siten myös hallitusohjelma – sisältää enemmän oletuksia kuin tietoja nykytilanteesta, ja tavoitellut toimet jäävät hyvin epämääräiseksi. Lausunnossa viitataan usein asiantuntijalausuntoihin, mutta monet niistä vaikuttavat hyvin tarkoitushakuisilta.

Kuvaavaa on erittäin kriittinen suhtautuminen tietyiltä alueilta – Afrikasta, Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta – tulleisiin ihmisiin. Taustalla on ajatus kulttuurisesta etäisyydestä, ja siten sopimattomuudesta suomalaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten valiokuntajäsenet vähättelevät myös syrjinnän merkitystä. Diskriminaatio tuskin selittää kaikkea, mutta sen merkityksen kiistäminen on vastoin tutkittua tietoa. Vakavasti otettava kotoutumisen edistäminen tunnustaa tosiasiat, joita on kirjattu esimerkiksi tuoreeseen valtioneuvoston julkaisuun.

”Hallitus torjuu päättäväisesti rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen.” Hallitusohjelman tämän tavoitteen kanssa tuskin mikään Suomen hallitus olisi eri mieltä. Keskustelua voi toki syntyä siitä, kuinka helposti kulttuurista moninaisuutta sinänsä aletaan kutsua rinnakkaisyhteiskunniksi.

Olennaista on kuitenkin se, että tätä ohjelmaa toteuttaessaan hallitus ei ehkäise väestöryhmien eriytymistä, vaan lisää sitä. Eriytymiskehitykseen tarvitaan suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja joissain väestöryhmissä sopivaa tahtotilaa. Mutta tämä ei riitä.

Segregaatio saa vauhtia ja voimaa vasta, kun muu yhteiskunta työntää joitain väestöryhmiä tietoisesti ja avoimesti itsestään poispäin. Juuri sitä tämä hallitusohjelma tekee: jakaa Suomessa asuvia ”suomalaisiin” ja ”maahanmuuttajiin”, maahanmuuttajia hyviin ja huonoihin.

Kotoutumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kotoutumispolitiikka. Tämä hallitusohjelma tuottaa kuitenkin todennäköisesti kotoutumista vähemmän, ei enemmän. Tästä Suomeen muuttaneet – tietyllä kierolla tavalla hallitusohjelman mukaisesti – saavat kantaa vastuun.

Erään murhakierteen anatomia

Ruotsalaisen tutkivan journalistin Diamant Salihun teos Tills alla dör on vaikuttava lukuelämys. Se on myös hyvin opettavainen kirja, ja minusta ainakin kaikkien nuorisorikollisuuden, lähiösegregaation ja maahanmuuton toisen sukupolven kanssa työtä tekevien pitäisi lukea se ajatuksella. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana ja nimellä Kunnes kaikki kuolevat.

Salihu on Ruotsin SVT:n rikostoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään, miten rikolliseen toimintaan ajautuneiden nuorten miesten ja heistä koostuvien ryhmien sisäiset jännitteet ovat voineet kasvaa näin suuriksi. Toisten ihmisten kylmäverisen tappamisen kynnys on madaltunut miltei olemattomaksi. Kirjassa kuvattujen vajaan seitsemän vuoden ajanjaksolla ruumiita tulee lähes kaksikymmentä. Tuomioita on jaettu paljon vähemmän.

Teostaan varten hän on vuosien ajan dokumentoinut kehitystä etenkin Tukholman Rinkebyssä ja haastatellut suurta määrää paikallisia nuoria, heidän läheisiään ja viranomaisten edustajia kuten opettajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä. Osa hänen jututtamistaan nuorista on jossain vaiheessa tapettu, toiset ovat puolestaan tappajia, omaisia ja läheisiä on paljon. Harvalla meistä tutkijoista olisi tällaiseen urakkaan tahtoa saati kykyä.

Tapahtumien keskiössä on Kööpenhaminassa kesällä 2019 tapahtunut kaksoismurha, jossa kaksi Shottaz-jengiin liitettyä ruotsalaista nuorta miestä menetti henkensä. Ampumisesta syytettiin viittä niin ikään Tukholmasta kotoisin olevaa nuorta, joiden taustaorganisaatio tunnettiin jo tuolloin nimellä Dödspatrullen. Tässä tapauksessa kaikki saivat myös lopulta tuomion. Murhien päätekijäksi oletettu Makelele ja uhreista toinen Fayye, olivat entisiä naapureita, koulukavereita ja aikaisemmin jopa hyviä ystäviä.

Rinkebykonfliktiksi kutsuttu murhien ja muiden väkivallantekojen sarja oli alkanut muutamia vuosia aikaisemmin tavalla, joka kaiken traagisuuden ohella kuvastaa ilmiön absurdiutta. Eräs 16-vuotias nuori, Maslah, saa kuulla itseään jonkin verran vanhempien kavereiden tehneen onnistuneen ryöstön. Saalis oli epätavallisen suuri, pari miljoonaa kruunua. Maslah on uutisesta raivoissaan, koska häntä ei otettu mukaan keikalle, jota hän on ideoinut.

Kyse ei ole pelkästään rahasta, ja siksi asiaa on myös vaikea sovitella jakamalla saalista. Maslah on jätetty ulkopuolelle onnistuneesta ryöstöstä, josta kaikki puhuvat. Hän saa ystävineen ryöstön päätekijän, 19-vuotiaan Izzyn pian kiinni, ja tämä kuolee luoteihin. Koston kierre alkaa välittömästi, ja Maslah menettää itse henkensä väijytyksessä pian tämän jälkeen. Noidankehän katkaisemiseksi heille pidetään yhteinen siunaustilaisuus ja heidät haudataan vierekkäin muslimeille osoitetulle hautausmaalle.

Ulkopuolisten oma kulttuuri

Viime aikoina on puhuttu huolestuneeseen sävyyn rinnakkaisyhteiskunnista, joita sanotaan syntyneen erityisesti suurkaupunkien lähiöihin. Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaiset muodostavat näillä alueilla suuren osan väestöstä, ja joillain niistä islaminuskoisten osuus on ollut suuri. En ole oikein pitänyt rinnakkaisyhteiskunnan käsitteestä, koska sen käyttö on ollut liian helppoa ja leimaavaa. Usein sillä on viitattu ylipäätään etniseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen erilaisuuteen, josta suuri osa asettuu yhteiskunnan raameihin ongelmattomasti.

Tätä kirjaa lukiessa rinnakkaisyhteiskunnan käsite tuntuu kuitenkin varsin osuvalta. En tarkoita tällä Tukholman Rinkebytä tai laajempaa lähes sadantuhannen asukkaan Järvan aluetta, koska alueen väestöstä suuri osa on myös kotoutunut ja sopeutunut varsin hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Rinnakkaisyhteiskunta sopii sen sijaan hyvin nimenomaan kirjassa kuvattuun nuorisokulttuurin osaan, joka määrittää hyvin vahvasti itse siihen kuuluvien ja sitä lähellä olevien normit ja pelisäännöt.

Rikollisen tai rikollisuuden hyväksyvän nuorisokulttuurin taustalla on toki myös laajempia kulttuurisia vaikutteita, mutta epäsuoralla tavalla. Suuri osa kirjassa kuvattujen väkivallantekojen tekijöistä ja uhreista on Ruotsin somalialaistaustaisia, ja yhteistyö yhteisön kanssa syyllisten etsimiseksi ja asioiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi on ollut viranomaisille hyvin vaikeata. Asioita on totuttu järjestelemään yhteisön omassa piirissä, eikä viranomaisten kykyyn hoitaa niitä oikein luoteta. Kierteen jatkuessa vaikenemisen kulttuuria vahvistaa myös pelko: liikaa puhuminen voi johtaa suuriin vaikeuksiin.

Minusta olennaista Salihun kuvauksissa kirjansa päähenkilöistä on kuitenkin se, että nämä rikoksen poluille ajautuneet pojat eivät kuulu myöskään vanhempiensa yhteisöön, kulttuuriin ja traditioihin. Osin tästä syystä myös paikallisen somaliyhteisön omat sovitteluyritykset epäonnistuvat: perinteisistä arvoista ja normeista ei enää välitetä. Klaanijaoilla ei myöskään tunnu olevan juuri merkitystä, ja joissain tapauksissa tappajat ja tapetut ovat olleet jopa sukulaisia.

Vaikka he asuvat Ruotsissa, he ovat ruotsalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Vaikka heillä on kullakin oma taustansa, he eivät kuulu tähänkään yhteisöön. Niin ruotsalaiset viranomaiset kuin vanhemmat, sukulaiset ja uskonnolliset johtajatkin yrittävät auttaa heitä, mutta kuilut molempiin suuntiin ovat kasvaneet kovin suuriksi. Voi hyvin kuvitella, että kokemus ulkopuolisuudesta lisää omaan elämäntapaan ja sen alaryhmiin kuuluvien sisäistä kiinteyttä. Omien silmissä tavoitellaan mainetta ja kunniaa – ja pelätään häpeää. Tulevaisuutta ei ole, vain tässä ja nyt.

Hankalia yksilöitä vaikeissa rakenteissa

Kirjassa on eräänlainen sisäänrakennettu dialogi, jota Salihu käy pitkälti itsensä kanssa. Sosiologian parhaiden perinteiden mukaisesti tässä vuoropuhelussa pyritään selvittämään toimijan ja rakenteen välistä suhdetta. Onko nuoren ajautumisessa lahjakkaasta pienestä jalkapalloilijasta ja tunnollisesta koulunkävijästä taparikolliseksi tappajaksi kyse vapaan yksilön omista virheellisistä valinnoista? Vai ovatko hänet vieneet tälle turmiolliselle tielle olosuhteet, jotka eivät juuri tarjonneet muita mahdollisuuksia?

Teoksessa kuvataan paljon siihen kytkeytyneitä ihmisiä, murhaajia ja murhattuja, ja analysoidaan heidän elämänkulkuaan, jopa luonteenpiirteitä ja viranomaisilta saatuja terveystietoja. Varsin monilla tuntuu olevan jonkinlaisia persoonallisuushäiriöitä, jotka ovat jo varhain ilmenneet esimerkiksi impulsiivisuutena ja väkivaltaisuutena. Hyvin monet ovat lyhytpinnaisia ja herkkiä loukkaantumaan. Koulunkäynnissä on jossain vaiheessa tullut vastaan vaikeuksia, jotka usein ovat johtaneet jatkuviin poissaoloihin ja lopulta koulupudokkuuteen.

Monet nuorista ovat kasvaneet monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä, joissa äidillä ei ole ollut aikaa, voimia tai kykyä tukea lastaan silloin, kun ongelmat olivat vasta oraalla. Isä on usein ollut täysin poissa, tai muuten etäällä ja etäinen. Ahtaasta ja ankeasta asunnosta on ollut mieluisa lähteä kadulle toisten samanlaisista olosuhteista tulevien joukkoon hakemaan toisenlaisia virikkeitä. Niiden saamista ovat usein edesauttaneet päihteet, ajan mittaan yhä kovemmat huumeet.

Ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy vaikeana, kaukaisena, epäluotettavana ja epäreiluna. Monet kokevat, että heidän lähiöstään tai heistä ihmisinä ei oikeasti välitetä eikä heidän haluttaisi edes olevan siellä. Ruotsin 1960-luvun miljoonaohjelmassa rakennettiin paljon suuria lähiöitä usein melko kauas kaupunkien keskustasta, joten etäisyys on jopa fyysistä. Niille, joiden kielitaito on jäänyt heikoksi ja koulutus vähäiseksi, ei oikein löydy paikkaa, missä olla, eikä tietä, mitä pitkin voisi kulkea eteenpäin.

Eksyksissä oleville nuorille heittäytyminen normien ulkopuolelle voi tarjota omalla tavallaan järkevältä tuntuvan ratkaisun. Huumekaupalla ja muulla rikollisuudella hankituilla ylellisyystuotteilla rehvastelevat vanhemmat nuoret ovat houkuttelevampia esikuvia kuin terveyskeskuksen lähihoitaja, paikallinen kouluavustaja tai ravintolan tiskaaja. Rap-musiikin gangsta-alalaji – jonka keskeinen merkitys valkenee Salihullekin vasta vuosien mittaan – levittää tehokkaasti rikollisen elämäntyylin ja nopeasti hankitun suuren rahan ihannetta. On ironista, että jotkut rap-muusikot ovat rikastuneet tällä tavalla.

On pakko yrittää ymmärtää

Arvostan suuresti Salihun pyrkimystä ymmärtää. Vain tietämällä ja tajuamalla meillä on mahdollisuus katkaista jo syntymään päässyt kierre, tai estää sellaista kehittymästä. Väärät toimintatavat jäävät parhaimmillaankin hyödyttömiksi, pahimmillaan vaikeista tilanteista tehdään vielä ongelmallisempia ja umpikujista läpipääsemättömämpiä. Huonosti toteutetuilla hyvillä tarkoituksilla voidaan myös pistää liikkeelle jotain kielteistä, jota on vaikea pysäyttää.

Minulta on urani aikana kysytty monta kertaa yksityisesti ja julkisesti, että milloin Ruotsin ongelmat vyöryvät meille. Olen inhonnut tätä kysymystä varsinkin toimittajien esittämänä. Se on ollut tyypillistä paniikkiteollisuuden toimintaa, jossa asian ymmärtämisen sijaan haetaan uutiselle tai haastattelulle vetävää otsikkoa. Läntisen naapurimaan kuviot eivät toistu meillä koskaan samassa mitassa, koska olosuhteet ovat niin erilaiset. Toisaalta on mahdotonta kuvitella, etteivätkö muualla esiintyvät ilmiöt jollain tapaa ilmenisi myös meillä.

Salihun kirja on tärkeä myös meille, koska vaikka yhtä vakavia ja laajoja ongelmia tuskin syntyy, johonkin tämäntyyppiseen on pakko varautua. Noihin koston kierteisiin ei kovin monta toimijaa lopulta tarvita. Itse asiassa Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa aloitettiinkin juuri vuosi sitten Vantaan Leinelässä tapahtuneen ammuskelun oikeuskäsittely. Tapahtumien ketju kuulosti Salihun kirjan taustaa vasten varsin tutulta. Myös tässä tapauksessa rap-musiikilla oli selvästi isompi rooli kuin mitä välimatkan päästä katsellessa tulisi ajatelleeksi.

Meillä on oltu viime aikoina varsin huolestuneita alueiden ja väestöryhmien eriytymisestä, jota usein segregaation nimellä kutsutaan. On havahduttu siihen, että meilläkin on lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Turussa alueita, joissa suomi tai ruotsi ovat varsinkin lapsiperheiden kotikielinä jääneet vähemmistöön. On päiväkoteja, joissa miltei kaikilla lapsilla on maahanmuuttotausta. On puhuttu järjestyksenpidon ongelmista joidenkin alueiden kouluissa ja kannettu huolta oppimistuloksista. Huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä on tullut todellinen riski.

On tärkeää, että meillä seurataan asioiden kehittymistä. Ongelmia ei pidä yrittää piilotella, vaan niihin pitää tarttua. Se, että asioista puhutaan paljon, ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ongelmien ratkaisemiseksi tehdään oikeita asioita riittävästi ja oikein. Riskinä on myös se, että resurssit jäävät (taas) auttamattoman riittämättömiksi ja fiksutkin toiminnot lyhytaikaisiksi hankkeiksi. Jos julkisten toimien myönteinen vaikutus ei ylitä sitä haittaa, jota leimaava keskustelu joka tapauksessa aiheuttaa, niin silloin on saatu vain vahinkoa aikaiseksi.

Yhteiskunnan läsnäoloa huono-osaisilla asuma-alueilla ei kuitenkaan kannata Salihun mukaan vähentää. Kirjassa toistetaan useammankin kerran, että kun valtio vetäytyy, kaaos tulee tilalle ja väkivalta lisääntyy. Julkisten varojen käytön tehostamisen nimissä palveluja on keskitetty niin, että ne ovat siirtyneet kauas niitä tarvitsevista. Esimerkiksi sosiaalityön resurssit ovat jääneet jälkeen todellisista tarpeista. Kuten Salihu kuvaa, tällainen säästäminen voi käydä yhteiskunnalle kalliiksi.

Det alla tjänstepersoner jag pratar med är överens om är att alla måste hjälpas åt. Det är inte bara polisens ansvar, inte heller skolans, socialtjänstens eller föräldrars. Det är allas gemensamma skyldighet att ge unga killar ett meningsfullt liv, få fler att klara skolan och stöd i ett tidigt skede, och att klara upp fler brott, minska gängrekryteringen och få ner dödskjutningarna.

Tiivistetty kuvaus ns. Rinkebykonfliktin taustoista löytyy täältä: https://www.svtplay.se/video/32840523/vara-barn-dor

Salihun tuorein raportti viimeisimmistä tapahtumista löytyy täältä:

https://www.svtplay.se/klipp/37051623/darfor-sticker-sverige-ut-i-antalet-dodsskjutningar

Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Sippolan tekemä Diamant Salihun haastattelu löytyy täältä:

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008902164.html

Maahanmuuttoa Suomeen: siirtolaisuuden tilannekuva 2022

Kylmän sodan päätyttyä Suomi kytkeytyi aikaisempaa vahvemmin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Maahamme on muuttanut ihmisiä kaikkialta maapallolta ja monenlaisista olosuhteista ja kulttuureista. Miltä näyttää muuttoliikkeen tilannekuva vuonna 2022? Onko muuttajia Suomessa paljon vai vähän? Mistä he ovat tulleet ja ketkä tänne ovat jääneet? Onko maahanmuutto kasvussa vai hiipumassa? Mitä tulevaisuudelta on odotettavissa? Voidaanko toivottua maahanmuuttoa jotenkin edistää? Tämä kirjoitus on laajennettu versio 29. syyskuuta sisäministeriön Suomesta maahanmuuttomaa -seminaarissa pitämästäni esityksestä.

Globaali konteksti: jatkuvaa liikettä ylirajaisesti

Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan vuonna 2020 maailmassa oli 281 miljoonaa sellaista henkilöä, jotka asuivat eri maassa kuin missä olivat syntyneet. Viidenkymmenen viime vuoden aikana kansainvälisten muuttajien määrä on moninkertaistunut. Osuus maailman väestöstä on kuitenkin kasvanut melko maltillisesti. Suurin osa ihmiskunnasta ei vieläkään ylitä valtiorajaa muuttaakseen toisaalle.

Liikkuvuuden luonne on kuitenkin muuttunut, ja kaikkineen se on ilmiönä moninaistunut. Nykyään lähteminen toiselle puolelle maapalloa on paljon vaivattomampaa kuin ennen. Myös paluu on helpompaa, ja monet ovatkin toisessa maassa vain jonkin aikaa. Suuri määrä ihmisiä pendelöi kahden tai jopa useamman valtion välillä. Perheet voivat jakautua elämään samanaikaisesti kahdessa maassa. Sosiaalisen median ja internetin ylipäänsä avulla yhteydenpito lähtömaahan ja jopa osallistuminen siihen on monin tavoin mahdollista.

Muuttajat ovat liikkeellä monista eri syistä ja monenlaisin motiivein. Globaali liikkuvuus on sekä megailmiö että metailmiö, joka sisältää valtavan kirjon erilaisia muuttamisen taustoja ja muotoja. Myös sen seuraukset ovat monitasoisia ja monimuotoisia. Euroopan unionin sisäisen liikkuvuuden puitteissa tapahtuva muutto ei juuri heikennä muuttajan oikeuksia vastaanottomaassa. Toisessa ääripäässä ihmisiä kaupataan kansainvälisesti orjuuden kaltaisiin raatamisen olosuhteisiin vailla mitään oikeuksia.

Aikaisemmin valtiot jakautuivat melko selvästi maihin, joista lähdettiin, ja maihin, joihin tultiin. Nykyään yhä useampi maa on sekä muuttajia lähettävä että vastaanottava maa. Monet toimivat myös kauttakulkumaina, jonne asetutaan kenties joksikin aikaa, mutta matkan varsinainen päämäärä on jossain toisaalla. Maailmassa on kuitenkin yhä joitain laajamittaisen liikkuvuuden selkeitä muuttokäytäviä, esimerkiksi Meksikon ja Yhdysvaltojen, Syyrian ja Turkin sekä Intian ja Arabiemiraattien välillä.

Yhteiskuntien ja etenkin suurimpien kaupunkien väestö on muuttunut monella tapaa lyhyessä ajassa. Väestörakenteet ovat muuttuneet, mutta myös itse perinteinen väestön käsite on tullut haastetuksi. Esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen kannalta keskeisissä suurkaupungeissa asuvat ihmiset eivät enää muodosta vakaata ja selvärajaista yhteisöä. Sen sijaan he kuuluvat ihmisryhmään, josta koko ajan sekä lähdetään pois että tullaan sisään. Tällaisessa ”kelluvassa väestössä” jatkuvaa on vain muutos.

Maahan- ja maastamuuton historia Suomessa

Itsenäisyyden ensimmäiset seitsemän vuosikymmentä Suomi oli maastamuuttomaa. Suomesta muutettiin etenkin 1960- ja 1970-luvun taitteessa sankoin joukoin työpaikan ja paremman elintason perässä Ruotsiin. Suomeen muutettiin lähinnä vain perhesyistä ja sitäkin vähän. Muissa Pohjoismaissa Suomi ei juuri kiinnostanut, harvoista Neuvostoliitosta rajan yli tulijoista suuri osa palautettiin takaisin. Osa onnistui jatkamaan nopeasti matkaa Suomen yli toisaalle.

Kylmän sodan päätyttyä tilanne muuttui radikaalisti, ja Suomesta tuli maa, jonne muutti enemmän ihmisiä kuin mitä täältä muutti pois. Jos tuon ajan Suomi asetetaan kansainväliseen vertailuun, kehitys oli kuitenkin tuolloinkin varsin maltillista. Maahanmuutto kasvoi selvästi enemmän muissa Euroopan maantieteellisissä periferioissa ja entisissä maastamuuttomaissa kuten Irlannissa, Portugalissa ja Kreikassa.

Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa Euroopan alimpia (kuvio 1). Osuus väestöstä oli ennen koronapandemian puhkeamista vuoden 2019 lopussa 7 prosenttia. Osuudet ovat suurimpia Luxemburgissa (47 %) ja Sveitsissä (30 %), mutta selvästi Suomea korkeampia myös Ruotsissa (20 %), Itävallassa (19 %), Irlannissa (18 %) ja tiukasta maahanmuuttopolitiikasta tunnetussa Tanskassakin (11 %).

Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä eräissä EU-maissa vuonna 2019. Lähde: OECD; kansalliset tilastoviranomaiset

Koska laajemman maahanmuuton historia on Suomessa verrattain lyhyt, miltei kaikki aikuiset ulkomaalaistaustaiset ovat myös itse ulkomailla syntyneitä.[1] Läntisissä lähimaissamme on sankoin joukoin jo maahanmuuton toista ja kolmattakin sukupolvea. Suomessa medialla ja ihmisillä ylipäätään onkin yhä taipumus pitää etnisen suomalaisuuden perinteisestä normista poikkeavia maahanmuuttajina. Kasvava osa heistä on kuitenkin kotoisin esimerkiksi Kontulasta tai Varissuolta.

Neuvostoliiton romahtamisella oli valtava merkitys Suomeen suuntautuneelle muuttoliikkeelle. Kolme suurinta muuttajien ryhmää ovat pitkään olleet neuvostoliittolais- ja myöhemmin venäläistaustaiset, virolaistaustaiset ja somalialaistaustaiset. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvia ihmisiä lähti Neuvostoliitosta, kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt ja maa ajautunut sekasortoon. Viranomaisten ihmetellessä mitä tehdä Suomeen tulleille lähtömaa Neuvostoliitto katosi maailmankartalta.

Neuvostoliitosta/Venäjältä suuntautuneeseen muuttoon vaikutti suuresti myös presidentti Mauno Koiviston aloitteesta tehty tulkinta, jonka mukaan inkerinsuomalaisia ja muita kansallisuudeltaan suomalaisia voitaisiin pitää paluumuuttajina. 2000-luvun alussa Suomeen muuttaneiden inkerinsuomalaisten ja heidän perheenjäsentensä lukumääräksi arvioitiin 30 000. Se oli suuri osa kaikista Neuvostoliitosta ja Venäjältä muuttaneista.

Suomeen on muutettu myös Ruotsista, josta tulleilla muuttajilla on usein ollut omaa tai perhetaustaa Suomessa. Naapurimaiden merkitys Suomeen suuntautuneelle kansainväliselle muuttoliikkeelle on siten ollut suuri (kuvio 2). On kuitenkin huomionarvoista, että muualta maamme lähialuilta Suomeen ei juuri ole ollut tulijoita: ei Latviasta eikä Liettuasta, ei Norjasta eikä Tanskasta. Ylipäätään Euroopan unionin maista Suomeen on muutettu hyvin vähän.

Sen sijaan tulijoita on ollut kauempaa, jopa kasvavassa määrin. Intialaisten ja kiinalaisten muutto Suomeen on ollut tasaisessa kasvussa, ja molemmat maaryhmät kuuluvatkin nyt suurimpien joukkoon. Thaimaasta on muuttanut jonkin verran etenkin naisia, joista monilla muutto liittyy perheen perustamiseen suomalaisen miehen kanssa. Viime aikoina kasvussa ovat olleet työperusteisesti Vietnamista ja Filippiineiltä muuttaneet, joskin määrät ovat yhä varsin vaatimattomia.

Kuvio 2. Ulkomailla syntyneet Suomessa vuonna 2021, suurimmat syntymämaat. Lähde: Tilastokeskus

Toivotun maahanmuuton edistämisessä puhutaan vetovoiman lisäksi usein myös pitovoimasta. Se onkin aiheellista, koska on yksi asia saada ihmisiä kauas pohjolaan, toinen haaste saada heidät jäämään tänne. Vuosina 2015–2017 Suomeen tulleista Intian kansalaisista 71 prosenttia oli Tilastokeskuksesta saatujen tietojen mukaan maamme väestössä vuonna 2021, vuosina 2010–2012 saapuneista vain 53 %. Monien Länsi-Euroopan maiden kansalaisten osalta lähteneiden osuus on vielä suurempi. Sen sijaan miltei kaikki Kongosta, Somaliasta tai Afganistanista lähteneet ovat tulleet jäädäkseen tai ainakin hyvin pitkäksi aikaa.

Samalla on muistettava, että Suomi ei kykene pitämään maassa myöskään kaikkia suomalaistaustaisia. Se ei tietenkään ole tarkoituskaan. On monella tapaa hyödyllistä, että maastamme lähtee opiskelijoita ja työntekijöitä toiseen maahan hankkimaan tietoja, kokemuksia ja verkostoja, ja mielellään palaa jossain vaiheessa Suomeen takaisin. Koronapandemiavuosia lukuun ottamatta suomalaistaustaisten nettomuutto on kuitenkin ollut jatkuvasti selvästi tappiollista, viime vuosien ajalta ”pahimmillaan” vuonna 2016, jolloin Suomesta lähti 3 248 suomalaistaustaista enemmän kuin mitä heitä muutti Suomeen.

Pakolaisia Suomi on vastaanottanut rikkaaksi pohjoiseurooppalaiseksi maaksi kuitenkin varsin vähän, eikä turvapaikanhakijoiden määräkään ole yleensä ollut kovin suuri. Chilestä ja Vietnamista tuli joitain satoja pakolaisia jo ennen kylmän sodan päättymistä, chileläisistä monet ovat palanneet takaisin. Jugoslavian hajoamissodat toivat Suomeen jonkin verran etenkin Kosovon albaaneja. Turvaa Suomesta ovat hakeneet myös jotkut iranilaiset ja afganistanilaiset. Kiintiöpakolaisia on tullut monista maailman kriisipesäkkeistä.

Somalialaisten lisäksi suurempana humanitaarisen maahanmuuton ryhmänä voi pitää ainoastaan irakilaisia. Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 noin 20 000 Irakista paennutta päätti suunnata Suomeen sen sijaan, että kohteena olisi ollut tavanomaisempi Saksa, Ruotsi tai Benelux-maa.[2] Sittemmin turvapaikanhakijoiden määrä on taas ollut hyvin pieni. Ilman edellä mainittuja yhteensattumia, Somalian sisällyssodan puhkeamista ja Neuvostoliiton hajoamista sekä Irakista lähteneiden pyrkimistä kaukaiseen Suomeen, humanitaarisen maahanmuuton volyymi olisi Suomessa vielä paljon pienempi kuin mitä se on.

Muuttoliikkeen muuttama Suomi

Vaikka laajemman maahanmuuton historia on melko lyhyt ja vaikka määrät ovat kaikkineen melko pieniä, vaikutukset paikallisiin väestörakenteisiin ovat joissain kunnissa olleet melko suuria. Korkeimpia ulkomailla syntyneiden prosenttiosuuksia löytyy Ahvenanmaalta. Manner-Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä on noussut nopeasti esimerkiksi Vantaalla. Vuoden 2021 lopussa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli jo 23 prosenttia. Tästä ryhmästä viidesosa on syntynyt Suomessa.

Siinä missä kasvava osa suomalaistaustaisista kuuluu vanhempiin ikäluokkiin, Suomeen muuttaneista ylivoimainen osa on työikäistä väestöä. Monet heistä ovat myös siinä iässä, jossa usein perheellistytään ja saadaan lapsia. Lapsiluku on tässä maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa usein korkeampi kuin kantaväestössä. Näin ollen ulkomaalaistaustaisten osuus paikallisista lapsista on korkeampi kuin koko väestöstä. Tämä näkyy selvästi joissain kouluissa, päiväkodeissa ja leikkipuistoissa.

Vantaan nopeasti nousseita ulkomaalaistaustaisten määrää ja osuutta väestöstä selittää osin muutto ulkomailta Vantaalle. Merkittävä vaikutus on kuitenkin myös Suomeen muuttaneiden maansisäisellä muutolla. Pääkaupunkiseutu vetää puoleensa paljon niitä, jotka ovat ensin asettuneet, tai jotka on sijoitettu, jonnekin muualle Suomessa. Vantaa näyttää olevan houkutteleva myös monille Helsingin ulkomaalaistaustaisille, jotka siirtyvät kuntarajan pohjoispuolelle työn tai sopivamman asunnon perässä.

Itse asiassa ulkomaalaistaustaisten vahva painottuminen yhdelle ainoalle kaupunkiseudulle on Suomessa kansainvälisestikin katsottuna erityinen, ehkä jopa poikkeuksellinen piirre. Puolet Suomen ulkomaalaistaustaisesta väestöstä asuu Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla, ja noin neljännes heistä pelkästään pääkaupungissa. Maakuntien välisessä ulkomaalaistaustaisten nettomuutossa selvä voittaja on vain Uusimaa. Pitovoimaongelmia on siis myös Suomen sisällä.

Vaikka Suomi on vastaanottanut pakolaisia ja turvapaikanhakijoita verrattain vähän, heidän osuutensa kaikista Suomeen muuttaneista on kuitenkin kohtalaisen suuri. Tämä johtuu siitä, että työ- ja opiskeluperusteista muuttoa on ollut niin vähän. Esimerkiksi somalialaistaustaisissa perheissä on maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa vielä melko paljon lapsia. Painotus humanitaarisista syistä muuttaneisiin ja heidän perheenjäseniinsä vahvistuu siten edelleen, kun myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lasketaan mukaan.

Työperusteista maahanmuuttoa Suomi onkin saanut suuremmassa määrin vain Virosta, josta muutettiin Suomeen etenkin maan tultua EU:n jäseneksi. Kiinnostus Suomea kohden väheni kuitenkin selvästi vuoden 2014 paikkeilla, ja monet Suomeen jo kertaalleen asettuneet jopa palasivat Suomenlahden toiselle puolelle. On toki huomioitava, että virolaisia työskentelee Suomessa – jälleen etenkin pääkaupunkiseudulla – suuria määriä asettumatta lyhytaikaisesti oleskelevina osaksi Suomen väestöä.

Kuvio 3. Suurimpien kaupunkien ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen kaikista ulkomaalaistaustaisista vuonna 2021. Lähde: Tilastokeskus

Suomeen muuton nykyiset määrät ja muodot

Maahanmuutto ylläpitää ja jopa synnyttää maahanmuuttoa. Tämä johtuu esimerkiksi perheiden perustamisesta ja yhdistämisestä. Lisäksi sana kiertää lähtömaassa ja muuttajan kotiseudulla, että tuolla on paikka, jonne kannattaa mennä. Kohdemaahan asettuneet yrittäjät esimerkiksi ravintola-alalla saattavat tietoisesti rekrytoida lähtömaasta uusia työntekijöitä. Myös paikalliset työnantajat voivat toimia näin, kun heille on kertynyt jostain maasta tulleista hyviä kokemuksia ja ihmissuhteita.

Ei siis ole mikään ihme, että ulkomailla syntyneiden muutto Suomeen on tällä vuosituhannella ollut kaikkineen vakaassa kasvussa. Taloudelliset suhdanteet ovat kasvua kiihdyttäneet ja hidastaneet ja tilapäisesti jopa pysäyttäneet, mutta nettomuutto on silti systemaattisesti kasvanut. Vuonna 2000 Suomeen muuttaneiden ja Suomesta muuttavien ulkomaan kansalaisten erotus oli vajaa 5 000 henkeä, vuodesta 2010 nettomuutto se on ollut yli 15 000 henkilöä vuodessa. Vuonna 2021 nettomuutto oli ennätykselliset 22 389.

Kokonaiskuva peittää kuitenkin alleen epätasaisuuksia (kuvio 4). Eniten vaikutusta suomalaiselle yhteiskunnalle on ollut aluksi vahvasti kasvaneella muutolla Virosta Suomeen, joka kuitenkin katkesi yhtäkkisesti ja jyrkästi. Vuonna 2019 saldo Viron kansalaisten nettomuutossa oli 162 henkilöä miinuksella. Toinen piikki muodostuu Irakissa syntyneistä, joita tuli siis Suomeen verrattain paljon ns. pakolaiskriisin aikana, mutta suuremmassa määrin oikeastaan vain silloin. Somaliassa ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa syntyneiden nettomuutto on ollut varsin tasaisesti jonkin verran plussalla.

Kuvio 4. Ulkomailla syntyneiden nettomaahanmuutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus

Ajatellen työperusteista muuttoa Suomeen kiinnostavia taustamaita ovat esimerkiksi Kiina, Intia, Vietnam ja Filippiinit (kuvio 5). Näiden lähtömaiden osalta suunta on ollut tällä vuosituhannella tasaisesti kasvava. Filippiineillä syntyneiden osalta kasvu on ollut jopa melko vahvaa, joskin määrät ovat yhä pieniä. Vuonna 2021 nettomuutto Filippiineiltä Suomeen oli 726 henkilöä plussan puolella. Vertailun vuoksi: vuosina 2009–2019 Tanskaan muutti 15 700 Filippiinien kansalaista, Norjaan 23 600. Sekä Intian että Kiinan osalta nettomuutto Suomeen oli vuonna 2021 noin 1 000 henkilöä.

Kuvio 5. Ulkomailla syntyneiden nettomaahan-muutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus

Koronapandemialla oli suuria vaikutuksia globaaliin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Suomessakin se näkyi ensimmäisten oleskelupien määrän jyrkässä laskussa. Siinä missä tammi-maaliskuussa 2020 hakemuksia oli jätetty lähes 6 700, huhti-kesäkuussa hakemuksia tilastoitiin vajaa 2 172. Romahdus jäi kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, ja loppukesästä 2021 lähtien hakemusten määrät ovat kasvaneet melko tasaisesti. Viime kuukausina hakemuksia on jätetty ennätykselliset lähes 6 000 kappaletta kuukaudessa.

Vuonna 2021 ensimmäisiä oleskelulupia myönnettiin työn perusteella 11 428 ja perheperusteisesti 9 821. Kansainväliseen suojeluun perustuvia myönteisiä oleskelulupapäätöksiä tehtiin 2 132. Selvästi suurin oleskelulupien hakijaryhmä olivat Ukrainan kansalaiset (3 660) ja toiseksi suurin Venäjän kansalaiset (1 312). Venäjä oli perhesiteen perusteella myönnettyjen oleskelulupien selvästi suurin maaryhmä. Tilanne oli siis myöhemmän maailmanpoliittisen kehityksen kannalta varsin kiinnostava.

Euroopan unionin kansalaiset eivät Suomessa ollessaan tarvitse oleskelulupaa, mutta heidän pitää hakea oleskelulleen rekisteröintiä, mikäli se kestää yhtäjaksoisesti pidempään kuin kolme kuukautta. EU-kansalaisten rekisteröintejä tehtiin 11 190 vuonna 2021, mikä tarkoitti melko selvää nousua edellisten vuosien trendiin verrattuna. Viron kansalaiset ovat tässä kategoriassa yhä selvästi suurin maaryhmä (2 899). Seuraavaksi suurimpia kansalaisuuksia olivat Saksa (973), Latvia (821), Romania (768) ja Ranska (750).

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Euroopan unioni otti käyttöön direktiivin tilapäisestä suojelusta. Sen avulla Ukrainasta lähtemään joutuneille voitiin tarjota suojelua turvapaikkahakemusprosessia selvästi nopeammin. Suomeen saapui etupäässä Ukrainan kansalaisia eniten viikoilla 11 ja 12 vuonna 2022, minkä jälkeen tulijoita on ollut joka viikko joitain satoja. Syyskuun puoliväliin mennessä tilapäisen suojelun hakemuksia oli pantu vireille noin 38 600 kappaletta.

Tilapäistä suojelua nauttivien ei lähtökohtaisesti oleteta jäävän Suomeen. Heille myönnetty oleskelulupa on annettu yhdeksi vuodeksi, mutta siihen on toki mahdollista saada jatkoa. Toistaiseksi heillä ei myöskään ole kotikuntaa, mikä vähentää heidän oikeuttaan julkisiin palveluihin, hankaloittaa palvelujen suunnittelua kunnissa ja vaikeuttaa kehityksen tilastollista seuraamista. Lapsilla ja nuorilla ei ole myöskään oppivelvollisuutta, ja monet käyvätkin Ukrainaan etäkoulua.

On oletettavaa, että Suomessa oleskelee myös sellaisia Ukrainasta lähtemään joutuneita, jotka eivät ole hakeneet tilapäistä suojelua. Korkeintaan kolmen kuukauden oleskelu ei edellytä heiltä erillistä lupaa, ja lupa on voitu myöntää myös muista syistä. Toisaalta osa Suomeen tulleista ja täällä myönteisen päätöksen saaneista on voinut lähteä Suomesta joko takaisin Ukrainaan tai muualle Eurooppaan. Tarkkaa tietoa Ukrainasta lähtemään joutuneista Suomessa ei siis ole.

Mitä muuttoliikkeessä on odotettavissa?

Globaali väestönkasvu, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, kansainväliset ja maansisäiset kriisit ja konfliktit sekä ekologiset riskit ja ympäristönmuutos laajemminkin ylläpitävät lähitulevaisuudessa kansainvälistä muuttoliikettä. Vauraat, vakaat ja ihmisoikeuksia kunnioittavat maat ovat houkuttelevia kansainvälisen muuton kohteita. Sekä muuttajien määrät että osuus maapallon väestöstä ovat todennäköisesti kasvussa.

On kuitenkin epävarmaa, millä tavalla muutto Suomeen kehittyy. Kuten sanottu, Suomessa jo oleva ulkomaalaistaustainen väestö ylläpitää maahanmuuttoa etenkin perheiden perustamisen ja yhdistämisen kautta. Myös työvoiman ja opiskelijoiden muuttoa on odotettavissa täällä asuvien tietojen ja kontaktien välittyessä lähtömaahan. Heitä Suomeen myös pyritään saamaan entistä enemmän. Britannian EU:sta lähdön jälkeen Euroopan sisäinen liikkuvuus hakee myös uutta suuntaa ja uusia muotoja.

Monet pelkäävät, että vuoden 2015 tapahtumat uusiutuvat, ja maahamme saapuu ennakoimattomasti paljon turvapaikanhakijoita. Euroopan rajoille voi toki jatkossakin tulla yllättäen suuria määriä hädänalaisia ja parempaa tulevaisuutta hakevia. Oletettavasti muut Euroopan maat sulkevat kuitenkin omat rajansa nyt nopeammin ja estävät maasta toiseen vaeltamisen. Perifeeriseen Suomeen tuskin päädytään suuressa määrin muuten kuin EU:n sisäisinä siirtoina.

Virolaisten kiinnostus Suomea kohtaan tuskin herää uudelleen ainakaan samassa laajuudessa kuin silloin, kun maa liittyi EU:n jäseneksi. Suomi on yhä Viroa vauraampi, mutta elintason nousu eteläisessä naapurimaassa on nostanut lähtemisen kynnystä. Muuttoalttiit ikäluokat ovat Virossa olleet pienenemään päin, joten Viro myös tarvitsee kipeästi omat työikäisensä. Myös koulutustason nousu Virossa on voinut vähentää muuttohalukkuutta.

Ukrainasta saapuneiden määrä oli vahvassa kasvussa ennen sodan puhkeamista. Heidän osuutensa kausityöntekijöistä oli erittäin suuri, mutta monet tulivat Suomeen myös jäädäkseen tai ainakin pidemmäksi aikaa. Vaikka maassamme nyt on enemmän ukrainalaisia kuin koskaan, pakolaisina tulleiden jääminen tänne on epävarmaa. Tulijoita voi toki olla vielä paljon lisääkin, jos konflikti jatkuu ja mahdollisesti laajenee ja jos Ukraina antaa myös aikuisille miehille luvan poistua maasta.

Venäjä on juuri nyt valtaisa kysymysmerkki. Muutto Suomeen saattaa tyrehtyä vuosikausiksi, jos konflikti jatkuu ja jos suhteet Venäjään heikkenevät entisestään. Toisaalta sekin on mahdollista, että Venäjältä tulijoiden määrä kasvaa suuresti. Näin voi tapahtua, jos monet ihmiset joutuvat Venäjällä vainon kohteeksi ja pakenevat maasta. Muuttoa voi lisätä myös se, jos rajan kunnolla uudelleen avautuessa monet eivät itänaapurissa näe riittävästi taloudellisia tai muita mahdollisuuksia.

Tavoitteena toivotun maahanmuuton edistäminen

”Suomi tarvitsee aktiivista työperäistä maahanmuuttoa. Hallituksen tavoitteena on lisätä osaajien työperäistä maahanmuuttoa. Työperäisen maahanmuuton painopisteeksi asetetaan työvoimapulasta kärsivät alat sekä TKI-toiminnan kärki- ja kasvualojen kannalta olennaiset erityisosaajat, opiskelijat ja tutkijat. Kootaan laaja-alainen toimenpideohjelma tavoitteen toteuttamiseksi.”

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman tavoitteet ovat selkeät. Jos tarkastelee Suomen tilannetta ja viimeaikaista kehitystä viileästi ja ennakkoluulottomasti, on pakko myöntää, että tavoitteiden toteutumisen kannalta ei hyvältä näytä. Vaikka työperusteinen muutto on viime vuosikymmeninä pikkuhiljaa sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin lähtömaiden kuin tulijoiden osaamisen suhteen, edistys on tosiasiallisesti ollut vähäistä.

Näköpiirissä ei ole toista Euroopan maata, joka pystyisi korvaamaan Virosta saamatta jäävät osaajat. Suomen kannalta pitkällä tähtäimellä on varmaan parempikin, että eteläisessä naapurimaassa riittää itselleen työvoimaa yhteiskunnan kehittämiseksi ja palvelutarjonnasta huolehtimiseksi. Latviasta ja Liettuasta voisi periaatteessa olla tulijoita, mutta molemmissa maissa lähtöhalukkaille on jo syntynyt vahva traditio suunnata muualle Eurooppaan. Tällainen traditio ei helposti muutu.

Suomessa vallitsee tarpeettoman vahvana sellainen idealistinen käsitys, että Suomi ikään kuin ystävällisesti ottaa vastaan tänne muualta maailmasta haluavat ihmiset ja valitsee heistä parhaat. Todellisuudessa asia on toisinpäin. Ne ihmiset, joista suomalaiselle yhteiskunnalle, työelämälle ja kansantaloudelle olisi eniten hyötyä, valitsevat Suomen, mikäli se on heidän mielestään kannattavaa. Suomen ongelma on se, että he voivat valita myös esimerkiksi Norjan tai Tanskan, Saksan tai Alankomaat. Tässä kilpailussa Suomen vetovoimatekijät ovat valitettavasti varsin heikot.

Suomesta on puuttunut paitsi realistinen myös pitkäjänteinen maahanmuuttopolitiikka. Jo 1980-luvun nousukaudella työvoiman riittävyydestä keskusteltiin huolestuneeseen sävyyn. Nämä puheet hiljenivät 1990-luvun alun lamaan, josta noustua asia nousi taas agendalle. Vuoden 2005 hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma oli ensimmäinen, jossa tavoitteeksi avoimesti asetettiin työperusteisen maahanmuuton edistäminen. Periaatteita konkretisoiva toimenpideohjelma laimeni kuitenkin pahasti kansainvälisen finanssikriisin yllettyä Suomeen. Seuraavan kerran yritykset elvyttää keskustelua ja ryhtyä toimiin tyssäsivät vuoden 2015 pakolaiskriisiin.

Sipilän hallituksen aikana saatiin kuitenkin käynnistettyä Talent Boost -toimenpideohjelma, jonka puitteissa on tehty monia järkeviä asioita. Nyt pitäisi toivoa, että vaikka vaikeat taloudelliset ajat ja yleinen epävarmuus tietenkin hankaloittavat ulkomaisen työvoiman lisäämisestä puhumista, työtä asian puolesta jaksettaisiin jatkaa. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos vie raskailla rattaillaan väestöämme kohti ankaraa työvoimapulaa. Harmillisesti sama kohtalo ja samat tarpeet ovat myös Suomen kovimmilla kilpailijoilla kansainvälisillä työmarkkinoilla.

On tärkeätä, että työvoiman maahanmuuton edistämiseksi tehdään työtä määrätietoisesti, suunnitellusti, taitavasti ja riittävillä resursseilla. Jos tässä onnistutaan, tilanne voi helpottua suuresti joissain yrityksissä, kunnissa, alueilla ja toimialoilla. Parhaat menestymisen edellytykset kansainvälisen rekrytoinnin laajentamiseen ovat niillä paikkakunnilla, joilla on sekä vetovoimaa että pitovoimaa ja joissa jo valmiiksi on töissä ihmisiä eri puolilta maailmaa ylirajaisine tai jopa globaaleine verkostoineen. Jos näitä edellytyksiä ei ole, töitä pitää tehdä vielä enemmän.

Koko suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin kansainvälisistä muuttajista ei ole kaiken kattavaa ratkaisua. Heitä tarvittaisiin liian paljon ja liian monenlaisia, enkä rehellisesti sanottuna oikein usko, että meillä on sen enempää riittävää kykyä kuin haluakaan tässä kansainvälisessä kilpailussa toden teolla pärjäämiseen. Siksi on tärkeätä miettiä vakavasti ja vailla illuusioita myös sitä, kuinka yritykset järjestävät toimintojaan ja valtio ja kunnat palvelujaan, kun työperusteisesta maahanmuutosta ei saada riittävää apua.

---

[1] Ulkomaalaistaustaisella tarkoitetaan henkilöä, jonka molemmat vanhemmat, tai ainoa tiedossa oleva vanhempi, ovat syntyneet ulkomailla. Ulkomaalaistaustaiset voivat olla itse ulkomailla syntyneitä tai Suomessa syntyneitä (ns. toinen sukupolvi).

[2] Turvapaikkahakemuksen jätti kyseisellä ajanjaksolla irakilaisten lisäksi noin 5 600 Afganistanin kansalaista ja 1 400 Somalian kansalaista. Sen sijaan Euroopan muihin maihin suuressa määrin saapuneita syyrialaisia tuli Suomeen aluksi vain vajaa tuhat henkilöä, sisäisinä siirtoina toki myöhemmin enemmän.