Ruotsalaisen tutkivan journalistin Diamant Salihun teos Tills alla dör on vaikuttava lukuelämys. Se on myös hyvin opettavainen kirja, ja minusta ainakin kaikkien nuorisorikollisuuden, lähiösegregaation ja maahanmuuton toisen sukupolven kanssa työtä tekevien pitäisi lukea se ajatuksella. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana ja nimellä Kunnes kaikki kuolevat.
Salihu on Ruotsin SVT:n rikostoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään, miten rikolliseen toimintaan ajautuneiden nuorten miesten ja heistä koostuvien ryhmien sisäiset jännitteet ovat voineet kasvaa näin suuriksi. Toisten ihmisten kylmäverisen tappamisen kynnys on madaltunut miltei olemattomaksi. Kirjassa kuvattujen vajaan seitsemän vuoden ajanjaksolla ruumiita tulee lähes kaksikymmentä. Tuomioita on jaettu paljon vähemmän.
Teostaan varten hän on vuosien ajan dokumentoinut kehitystä etenkin Tukholman Rinkebyssä ja haastatellut suurta määrää paikallisia nuoria, heidän läheisiään ja viranomaisten edustajia kuten opettajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä. Osa hänen jututtamistaan nuorista on jossain vaiheessa tapettu, toiset ovat puolestaan tappajia, omaisia ja läheisiä on paljon. Harvalla meistä tutkijoista olisi tällaiseen urakkaan tahtoa saati kykyä.
Tapahtumien keskiössä on Kööpenhaminassa kesällä 2019 tapahtunut kaksoismurha, jossa kaksi Shottaz-jengiin liitettyä ruotsalaista nuorta miestä menetti henkensä. Ampumisesta syytettiin viittä niin ikään Tukholmasta kotoisin olevaa nuorta, joiden taustaorganisaatio tunnettiin jo tuolloin nimellä Dödspatrullen. Tässä tapauksessa kaikki saivat myös lopulta tuomion. Murhien päätekijäksi oletettu Makelele ja uhreista toinen Fayye, olivat entisiä naapureita, koulukavereita ja aikaisemmin jopa hyviä ystäviä.
Rinkebykonfliktiksi kutsuttu murhien ja muiden väkivallantekojen sarja oli alkanut muutamia vuosia aikaisemmin tavalla, joka kaiken traagisuuden ohella kuvastaa ilmiön absurdiutta. Eräs 16-vuotias nuori, Maslah, saa kuulla itseään jonkin verran vanhempien kavereiden tehneen onnistuneen ryöstön. Saalis oli epätavallisen suuri, pari miljoonaa kruunua. Maslah on uutisesta raivoissaan, koska häntä ei otettu mukaan keikalle, jota hän on ideoinut.
Kyse ei ole pelkästään rahasta, ja siksi asiaa on myös vaikea sovitella jakamalla saalista. Maslah on jätetty ulkopuolelle onnistuneesta ryöstöstä, josta kaikki puhuvat. Hän saa ystävineen ryöstön päätekijän, 19-vuotiaan Izzyn pian kiinni, ja tämä kuolee luoteihin. Koston kierre alkaa välittömästi, ja Maslah menettää itse henkensä väijytyksessä pian tämän jälkeen. Noidankehän katkaisemiseksi heille pidetään yhteinen siunaustilaisuus ja heidät haudataan vierekkäin muslimeille osoitetulle hautausmaalle.
Ulkopuolisten oma kulttuuri
Viime aikoina on puhuttu huolestuneeseen sävyyn rinnakkaisyhteiskunnista, joita sanotaan syntyneen erityisesti suurkaupunkien lähiöihin. Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaiset muodostavat näillä alueilla suuren osan väestöstä, ja joillain niistä islaminuskoisten osuus on ollut suuri. En ole oikein pitänyt rinnakkaisyhteiskunnan käsitteestä, koska sen käyttö on ollut liian helppoa ja leimaavaa. Usein sillä on viitattu ylipäätään etniseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen erilaisuuteen, josta suuri osa asettuu yhteiskunnan raameihin ongelmattomasti.
Tätä kirjaa lukiessa rinnakkaisyhteiskunnan käsite tuntuu kuitenkin varsin osuvalta. En tarkoita tällä Tukholman Rinkebytä tai laajempaa lähes sadantuhannen asukkaan Järvan aluetta, koska alueen väestöstä suuri osa on myös kotoutunut ja sopeutunut varsin hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Rinnakkaisyhteiskunta sopii sen sijaan hyvin nimenomaan kirjassa kuvattuun nuorisokulttuurin osaan, joka määrittää hyvin vahvasti itse siihen kuuluvien ja sitä lähellä olevien normit ja pelisäännöt.
Rikollisen tai rikollisuuden hyväksyvän nuorisokulttuurin taustalla on toki myös laajempia kulttuurisia vaikutteita, mutta epäsuoralla tavalla. Suuri osa kirjassa kuvattujen väkivallantekojen tekijöistä ja uhreista on Ruotsin somalialaistaustaisia, ja yhteistyö yhteisön kanssa syyllisten etsimiseksi ja asioiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi on ollut viranomaisille hyvin vaikeata. Asioita on totuttu järjestelemään yhteisön omassa piirissä, eikä viranomaisten kykyyn hoitaa niitä oikein luoteta. Kierteen jatkuessa vaikenemisen kulttuuria vahvistaa myös pelko: liikaa puhuminen voi johtaa suuriin vaikeuksiin.
Minusta olennaista Salihun kuvauksissa kirjansa päähenkilöistä on kuitenkin se, että nämä rikoksen poluille ajautuneet pojat eivät kuulu myöskään vanhempiensa yhteisöön, kulttuuriin ja traditioihin. Osin tästä syystä myös paikallisen somaliyhteisön omat sovitteluyritykset epäonnistuvat: perinteisistä arvoista ja normeista ei enää välitetä. Klaanijaoilla ei myöskään tunnu olevan juuri merkitystä, ja joissain tapauksissa tappajat ja tapetut ovat olleet jopa sukulaisia.
Vaikka he asuvat Ruotsissa, he ovat ruotsalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Vaikka heillä on kullakin oma taustansa, he eivät kuulu tähänkään yhteisöön. Niin ruotsalaiset viranomaiset kuin vanhemmat, sukulaiset ja uskonnolliset johtajatkin yrittävät auttaa heitä, mutta kuilut molempiin suuntiin ovat kasvaneet kovin suuriksi. Voi hyvin kuvitella, että kokemus ulkopuolisuudesta lisää omaan elämäntapaan ja sen alaryhmiin kuuluvien sisäistä kiinteyttä. Omien silmissä tavoitellaan mainetta ja kunniaa – ja pelätään häpeää. Tulevaisuutta ei ole, vain tässä ja nyt.
Hankalia yksilöitä vaikeissa rakenteissa
Kirjassa on eräänlainen sisäänrakennettu dialogi, jota Salihu käy pitkälti itsensä kanssa. Sosiologian parhaiden perinteiden mukaisesti tässä vuoropuhelussa pyritään selvittämään toimijan ja rakenteen välistä suhdetta. Onko nuoren ajautumisessa lahjakkaasta pienestä jalkapalloilijasta ja tunnollisesta koulunkävijästä taparikolliseksi tappajaksi kyse vapaan yksilön omista virheellisistä valinnoista? Vai ovatko hänet vieneet tälle turmiolliselle tielle olosuhteet, jotka eivät juuri tarjonneet muita mahdollisuuksia?
Teoksessa kuvataan paljon siihen kytkeytyneitä ihmisiä, murhaajia ja murhattuja, ja analysoidaan heidän elämänkulkuaan, jopa luonteenpiirteitä ja viranomaisilta saatuja terveystietoja. Varsin monilla tuntuu olevan jonkinlaisia persoonallisuushäiriöitä, jotka ovat jo varhain ilmenneet esimerkiksi impulsiivisuutena ja väkivaltaisuutena. Hyvin monet ovat lyhytpinnaisia ja herkkiä loukkaantumaan. Koulunkäynnissä on jossain vaiheessa tullut vastaan vaikeuksia, jotka usein ovat johtaneet jatkuviin poissaoloihin ja lopulta koulupudokkuuteen.
Monet nuorista ovat kasvaneet monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä, joissa äidillä ei ole ollut aikaa, voimia tai kykyä tukea lastaan silloin, kun ongelmat olivat vasta oraalla. Isä on usein ollut täysin poissa, tai muuten etäällä ja etäinen. Ahtaasta ja ankeasta asunnosta on ollut mieluisa lähteä kadulle toisten samanlaisista olosuhteista tulevien joukkoon hakemaan toisenlaisia virikkeitä. Niiden saamista ovat usein edesauttaneet päihteet, ajan mittaan yhä kovemmat huumeet.
Ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy vaikeana, kaukaisena, epäluotettavana ja epäreiluna. Monet kokevat, että heidän lähiöstään tai heistä ihmisinä ei oikeasti välitetä eikä heidän haluttaisi edes olevan siellä. Ruotsin 1960-luvun miljoonaohjelmassa rakennettiin paljon suuria lähiöitä usein melko kauas kaupunkien keskustasta, joten etäisyys on jopa fyysistä. Niille, joiden kielitaito on jäänyt heikoksi ja koulutus vähäiseksi, ei oikein löydy paikkaa, missä olla, eikä tietä, mitä pitkin voisi kulkea eteenpäin.
Eksyksissä oleville nuorille heittäytyminen normien ulkopuolelle voi tarjota omalla tavallaan järkevältä tuntuvan ratkaisun. Huumekaupalla ja muulla rikollisuudella hankituilla ylellisyystuotteilla rehvastelevat vanhemmat nuoret ovat houkuttelevampia esikuvia kuin terveyskeskuksen lähihoitaja, paikallinen kouluavustaja tai ravintolan tiskaaja. Rap-musiikin gangsta-alalaji – jonka keskeinen merkitys valkenee Salihullekin vasta vuosien mittaan – levittää tehokkaasti rikollisen elämäntyylin ja nopeasti hankitun suuren rahan ihannetta. On ironista, että jotkut rap-muusikot ovat rikastuneet tällä tavalla.
On pakko yrittää ymmärtää
Arvostan suuresti Salihun pyrkimystä ymmärtää. Vain tietämällä ja tajuamalla meillä on mahdollisuus katkaista jo syntymään päässyt kierre, tai estää sellaista kehittymästä. Väärät toimintatavat jäävät parhaimmillaankin hyödyttömiksi, pahimmillaan vaikeista tilanteista tehdään vielä ongelmallisempia ja umpikujista läpipääsemättömämpiä. Huonosti toteutetuilla hyvillä tarkoituksilla voidaan myös pistää liikkeelle jotain kielteistä, jota on vaikea pysäyttää.
Minulta on urani aikana kysytty monta kertaa yksityisesti ja julkisesti, että milloin Ruotsin ongelmat vyöryvät meille. Olen inhonnut tätä kysymystä varsinkin toimittajien esittämänä. Se on ollut tyypillistä paniikkiteollisuuden toimintaa, jossa asian ymmärtämisen sijaan haetaan uutiselle tai haastattelulle vetävää otsikkoa. Läntisen naapurimaan kuviot eivät toistu meillä koskaan samassa mitassa, koska olosuhteet ovat niin erilaiset. Toisaalta on mahdotonta kuvitella, etteivätkö muualla esiintyvät ilmiöt jollain tapaa ilmenisi myös meillä.
Salihun kirja on tärkeä myös meille, koska vaikka yhtä vakavia ja laajoja ongelmia tuskin syntyy, johonkin tämäntyyppiseen on pakko varautua. Noihin koston kierteisiin ei kovin monta toimijaa lopulta tarvita. Itse asiassa Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa aloitettiinkin juuri vuosi sitten Vantaan Leinelässä tapahtuneen ammuskelun oikeuskäsittely. Tapahtumien ketju kuulosti Salihun kirjan taustaa vasten varsin tutulta. Myös tässä tapauksessa rap-musiikilla oli selvästi isompi rooli kuin mitä välimatkan päästä katsellessa tulisi ajatelleeksi.
Meillä on oltu viime aikoina varsin huolestuneita alueiden ja väestöryhmien eriytymisestä, jota usein segregaation nimellä kutsutaan. On havahduttu siihen, että meilläkin on lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Turussa alueita, joissa suomi tai ruotsi ovat varsinkin lapsiperheiden kotikielinä jääneet vähemmistöön. On päiväkoteja, joissa miltei kaikilla lapsilla on maahanmuuttotausta. On puhuttu järjestyksenpidon ongelmista joidenkin alueiden kouluissa ja kannettu huolta oppimistuloksista. Huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä on tullut todellinen riski.
On tärkeää, että meillä seurataan asioiden kehittymistä. Ongelmia ei pidä yrittää piilotella, vaan niihin pitää tarttua. Se, että asioista puhutaan paljon, ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ongelmien ratkaisemiseksi tehdään oikeita asioita riittävästi ja oikein. Riskinä on myös se, että resurssit jäävät (taas) auttamattoman riittämättömiksi ja fiksutkin toiminnot lyhytaikaisiksi hankkeiksi. Jos julkisten toimien myönteinen vaikutus ei ylitä sitä haittaa, jota leimaava keskustelu joka tapauksessa aiheuttaa, niin silloin on saatu vain vahinkoa aikaiseksi.
Yhteiskunnan läsnäoloa huono-osaisilla asuma-alueilla ei kuitenkaan kannata Salihun mukaan vähentää. Kirjassa toistetaan useammankin kerran, että kun valtio vetäytyy, kaaos tulee tilalle ja väkivalta lisääntyy. Julkisten varojen käytön tehostamisen nimissä palveluja on keskitetty niin, että ne ovat siirtyneet kauas niitä tarvitsevista. Esimerkiksi sosiaalityön resurssit ovat jääneet jälkeen todellisista tarpeista. Kuten Salihu kuvaa, tällainen säästäminen voi käydä yhteiskunnalle kalliiksi.
Det alla tjänstepersoner jag pratar med är överens om är att alla måste hjälpas åt. Det är inte bara polisens ansvar, inte heller skolans, socialtjänstens eller föräldrars. Det är allas gemensamma skyldighet att ge unga killar ett meningsfullt liv, få fler att klara skolan och stöd i ett tidigt skede, och att klara upp fler brott, minska gängrekryteringen och få ner dödskjutningarna.
Kylmän sodan päätyttyä Suomi kytkeytyi aikaisempaa vahvemmin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Maahamme on muuttanut ihmisiä kaikkialta maapallolta ja monenlaisista olosuhteista ja kulttuureista. Miltä näyttää muuttoliikkeen tilannekuva vuonna 2022? Onko muuttajia Suomessa paljon vai vähän? Mistä he ovat tulleet ja ketkä tänne ovat jääneet? Onko maahanmuutto kasvussa vai hiipumassa? Mitä tulevaisuudelta on odotettavissa? Voidaanko toivottua maahanmuuttoa jotenkin edistää? Tämä kirjoitus on laajennettu versio 29. syyskuuta sisäministeriön Suomesta maahanmuuttomaa -seminaarissa pitämästäni esityksestä.
Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan vuonna 2020 maailmassa oli 281 miljoonaa sellaista henkilöä, jotka asuivat eri maassa kuin missä olivat syntyneet. Viidenkymmenen viime vuoden aikana kansainvälisten muuttajien määrä on moninkertaistunut. Osuus maailman väestöstä on kuitenkin kasvanut melko maltillisesti. Suurin osa ihmiskunnasta ei vieläkään ylitä valtiorajaa muuttaakseen toisaalle.
Liikkuvuuden luonne on kuitenkin muuttunut, ja kaikkineen se on ilmiönä moninaistunut. Nykyään lähteminen toiselle puolelle maapalloa on paljon vaivattomampaa kuin ennen. Myös paluu on helpompaa, ja monet ovatkin toisessa maassa vain jonkin aikaa. Suuri määrä ihmisiä pendelöi kahden tai jopa useamman valtion välillä. Perheet voivat jakautua elämään samanaikaisesti kahdessa maassa. Sosiaalisen median ja internetin ylipäänsä avulla yhteydenpito lähtömaahan ja jopa osallistuminen siihen on monin tavoin mahdollista.
Muuttajat ovat liikkeellä monista eri syistä ja monenlaisin motiivein. Globaali liikkuvuus on sekä megailmiö että metailmiö, joka sisältää valtavan kirjon erilaisia muuttamisen taustoja ja muotoja. Myös sen seuraukset ovat monitasoisia ja monimuotoisia. Euroopan unionin sisäisen liikkuvuuden puitteissa tapahtuva muutto ei juuri heikennä muuttajan oikeuksia vastaanottomaassa. Toisessa ääripäässä ihmisiä kaupataan kansainvälisesti orjuuden kaltaisiin raatamisen olosuhteisiin vailla mitään oikeuksia.
Aikaisemmin valtiot jakautuivat melko selvästi maihin, joista lähdettiin, ja maihin, joihin tultiin. Nykyään yhä useampi maa on sekä muuttajia lähettävä että vastaanottava maa. Monet toimivat myös kauttakulkumaina, jonne asetutaan kenties joksikin aikaa, mutta matkan varsinainen päämäärä on jossain toisaalla. Maailmassa on kuitenkin yhä joitain laajamittaisen liikkuvuuden selkeitä muuttokäytäviä, esimerkiksi Meksikon ja Yhdysvaltojen, Syyrian ja Turkin sekä Intian ja Arabiemiraattien välillä.
Yhteiskuntien ja etenkin suurimpien kaupunkien väestö on muuttunut monella tapaa lyhyessä ajassa. Väestörakenteet ovat muuttuneet, mutta myös itse perinteinen väestön käsite on tullut haastetuksi. Esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen kannalta keskeisissä suurkaupungeissa asuvat ihmiset eivät enää muodosta vakaata ja selvärajaista yhteisöä. Sen sijaan he kuuluvat ihmisryhmään, josta koko ajan sekä lähdetään pois että tullaan sisään. Tällaisessa ”kelluvassa väestössä” jatkuvaa on vain muutos.
Maahan- ja maastamuuton historia Suomessa
Itsenäisyyden ensimmäiset seitsemän vuosikymmentä Suomi oli maastamuuttomaa. Suomesta muutettiin etenkin 1960- ja 1970-luvun taitteessa sankoin joukoin työpaikan ja paremman elintason perässä Ruotsiin. Suomeen muutettiin lähinnä vain perhesyistä ja sitäkin vähän. Muissa Pohjoismaissa Suomi ei juuri kiinnostanut, harvoista Neuvostoliitosta rajan yli tulijoista suuri osa palautettiin takaisin. Osa onnistui jatkamaan nopeasti matkaa Suomen yli toisaalle.
Kylmän sodan päätyttyä tilanne muuttui radikaalisti, ja Suomesta tuli maa, jonne muutti enemmän ihmisiä kuin mitä täältä muutti pois. Jos tuon ajan Suomi asetetaan kansainväliseen vertailuun, kehitys oli kuitenkin tuolloinkin varsin maltillista. Maahanmuutto kasvoi selvästi enemmän muissa Euroopan maantieteellisissä periferioissa ja entisissä maastamuuttomaissa kuten Irlannissa, Portugalissa ja Kreikassa.
Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä on Suomessa Euroopan alimpia (kuvio 1). Osuus väestöstä oli ennen koronapandemian puhkeamista vuoden 2019 lopussa 7 prosenttia. Osuudet ovat suurimpia Luxemburgissa (47 %) ja Sveitsissä (30 %), mutta selvästi Suomea korkeampia myös Ruotsissa (20 %), Itävallassa (19 %), Irlannissa (18 %) ja tiukasta maahanmuuttopolitiikasta tunnetussa Tanskassakin (11 %).
Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä eräissä EU-maissa vuonna 2019. Lähde: OECD; kansalliset tilastoviranomaiset
Koska laajemman maahanmuuton historia on Suomessa verrattain lyhyt, miltei kaikki aikuiset ulkomaalaistaustaiset ovat myös itse ulkomailla syntyneitä.[1] Läntisissä lähimaissamme on sankoin joukoin jo maahanmuuton toista ja kolmattakin sukupolvea. Suomessa medialla ja ihmisillä ylipäätään onkin yhä taipumus pitää etnisen suomalaisuuden perinteisestä normista poikkeavia maahanmuuttajina. Kasvava osa heistä on kuitenkin kotoisin esimerkiksi Kontulasta tai Varissuolta.
Neuvostoliiton romahtamisella oli valtava merkitys Suomeen suuntautuneelle muuttoliikkeelle. Kolme suurinta muuttajien ryhmää ovat pitkään olleet neuvostoliittolais- ja myöhemmin venäläistaustaiset, virolaistaustaiset ja somalialaistaustaiset. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvia ihmisiä lähti Neuvostoliitosta, kun sisällissota Somaliassa oli syttynyt ja maa ajautunut sekasortoon. Viranomaisten ihmetellessä mitä tehdä Suomeen tulleille lähtömaa Neuvostoliitto katosi maailmankartalta.
Neuvostoliitosta/Venäjältä suuntautuneeseen muuttoon vaikutti suuresti myös presidentti Mauno Koiviston aloitteesta tehty tulkinta, jonka mukaan inkerinsuomalaisia ja muita kansallisuudeltaan suomalaisia voitaisiin pitää paluumuuttajina. 2000-luvun alussa Suomeen muuttaneiden inkerinsuomalaisten ja heidän perheenjäsentensä lukumääräksi arvioitiin 30 000. Se oli suuri osa kaikista Neuvostoliitosta ja Venäjältä muuttaneista.
Suomeen on muutettu myös Ruotsista, josta tulleilla muuttajilla on usein ollut omaa tai perhetaustaa Suomessa. Naapurimaiden merkitys Suomeen suuntautuneelle kansainväliselle muuttoliikkeelle on siten ollut suuri (kuvio 2). On kuitenkin huomionarvoista, että muualta maamme lähialuilta Suomeen ei juuri ole ollut tulijoita: ei Latviasta eikä Liettuasta, ei Norjasta eikä Tanskasta. Ylipäätään Euroopan unionin maista Suomeen on muutettu hyvin vähän.
Sen sijaan tulijoita on ollut kauempaa, jopa kasvavassa määrin. Intialaisten ja kiinalaisten muutto Suomeen on ollut tasaisessa kasvussa, ja molemmat maaryhmät kuuluvatkin nyt suurimpien joukkoon. Thaimaasta on muuttanut jonkin verran etenkin naisia, joista monilla muutto liittyy perheen perustamiseen suomalaisen miehen kanssa. Viime aikoina kasvussa ovat olleet työperusteisesti Vietnamista ja Filippiineiltä muuttaneet, joskin määrät ovat yhä varsin vaatimattomia.
Kuvio 2. Ulkomailla syntyneet Suomessa vuonna 2021, suurimmat syntymämaat. Lähde: Tilastokeskus
Toivotun maahanmuuton edistämisessä puhutaan vetovoiman lisäksi usein myös pitovoimasta. Se onkin aiheellista, koska on yksi asia saada ihmisiä kauas pohjolaan, toinen haaste saada heidät jäämään tänne. Vuosina 2015–2017 Suomeen tulleista Intian kansalaisista 71 prosenttia oli Tilastokeskuksesta saatujen tietojen mukaan maamme väestössä vuonna 2021, vuosina 2010–2012 saapuneista vain 53 %. Monien Länsi-Euroopan maiden kansalaisten osalta lähteneiden osuus on vielä suurempi. Sen sijaan miltei kaikki Kongosta, Somaliasta tai Afganistanista lähteneet ovat tulleet jäädäkseen tai ainakin hyvin pitkäksi aikaa.
Samalla on muistettava, että Suomi ei kykene pitämään maassa myöskään kaikkia suomalaistaustaisia. Se ei tietenkään ole tarkoituskaan. On monella tapaa hyödyllistä, että maastamme lähtee opiskelijoita ja työntekijöitä toiseen maahan hankkimaan tietoja, kokemuksia ja verkostoja, ja mielellään palaa jossain vaiheessa Suomeen takaisin. Koronapandemiavuosia lukuun ottamatta suomalaistaustaisten nettomuutto on kuitenkin ollut jatkuvasti selvästi tappiollista, viime vuosien ajalta ”pahimmillaan” vuonna 2016, jolloin Suomesta lähti 3 248 suomalaistaustaista enemmän kuin mitä heitä muutti Suomeen.
Pakolaisia Suomi on vastaanottanut rikkaaksi pohjoiseurooppalaiseksi maaksi kuitenkin varsin vähän, eikä turvapaikanhakijoiden määräkään ole yleensä ollut kovin suuri. Chilestä ja Vietnamista tuli joitain satoja pakolaisia jo ennen kylmän sodan päättymistä, chileläisistä monet ovat palanneet takaisin. Jugoslavian hajoamissodat toivat Suomeen jonkin verran etenkin Kosovon albaaneja. Turvaa Suomesta ovat hakeneet myös jotkut iranilaiset ja afganistanilaiset. Kiintiöpakolaisia on tullut monista maailman kriisipesäkkeistä.
Somalialaisten lisäksi suurempana humanitaarisen maahanmuuton ryhmänä voi pitää ainoastaan irakilaisia. Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 noin 20 000 Irakista paennutta päätti suunnata Suomeen sen sijaan, että kohteena olisi ollut tavanomaisempi Saksa, Ruotsi tai Benelux-maa.[2] Sittemmin turvapaikanhakijoiden määrä on taas ollut hyvin pieni. Ilman edellä mainittuja yhteensattumia, Somalian sisällyssodan puhkeamista ja Neuvostoliiton hajoamista sekä Irakista lähteneiden pyrkimistä kaukaiseen Suomeen, humanitaarisen maahanmuuton volyymi olisi Suomessa vielä paljon pienempi kuin mitä se on.
Muuttoliikkeen muuttama Suomi
Vaikka laajemman maahanmuuton historia on melko lyhyt ja vaikka määrät ovat kaikkineen melko pieniä, vaikutukset paikallisiin väestörakenteisiin ovat joissain kunnissa olleet melko suuria. Korkeimpia ulkomailla syntyneiden prosenttiosuuksia löytyy Ahvenanmaalta. Manner-Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä on noussut nopeasti esimerkiksi Vantaalla. Vuoden 2021 lopussa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli jo 23 prosenttia. Tästä ryhmästä viidesosa on syntynyt Suomessa.
Siinä missä kasvava osa suomalaistaustaisista kuuluu vanhempiin ikäluokkiin, Suomeen muuttaneista ylivoimainen osa on työikäistä väestöä. Monet heistä ovat myös siinä iässä, jossa usein perheellistytään ja saadaan lapsia. Lapsiluku on tässä maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa usein korkeampi kuin kantaväestössä. Näin ollen ulkomaalaistaustaisten osuus paikallisista lapsista on korkeampi kuin koko väestöstä. Tämä näkyy selvästi joissain kouluissa, päiväkodeissa ja leikkipuistoissa.
Vantaan nopeasti nousseita ulkomaalaistaustaisten määrää ja osuutta väestöstä selittää osin muutto ulkomailta Vantaalle. Merkittävä vaikutus on kuitenkin myös Suomeen muuttaneiden maansisäisellä muutolla. Pääkaupunkiseutu vetää puoleensa paljon niitä, jotka ovat ensin asettuneet, tai jotka on sijoitettu, jonnekin muualle Suomessa. Vantaa näyttää olevan houkutteleva myös monille Helsingin ulkomaalaistaustaisille, jotka siirtyvät kuntarajan pohjoispuolelle työn tai sopivamman asunnon perässä.
Itse asiassa ulkomaalaistaustaisten vahva painottuminen yhdelle ainoalle kaupunkiseudulle on Suomessa kansainvälisestikin katsottuna erityinen, ehkä jopa poikkeuksellinen piirre. Puolet Suomen ulkomaalaistaustaisesta väestöstä asuu Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla, ja noin neljännes heistä pelkästään pääkaupungissa. Maakuntien välisessä ulkomaalaistaustaisten nettomuutossa selvä voittaja on vain Uusimaa. Pitovoimaongelmia on siis myös Suomen sisällä.
Vaikka Suomi on vastaanottanut pakolaisia ja turvapaikanhakijoita verrattain vähän, heidän osuutensa kaikista Suomeen muuttaneista on kuitenkin kohtalaisen suuri. Tämä johtuu siitä, että työ- ja opiskeluperusteista muuttoa on ollut niin vähän. Esimerkiksi somalialaistaustaisissa perheissä on maahanmuuton ensimmäisessä sukupolvessa vielä melko paljon lapsia. Painotus humanitaarisista syistä muuttaneisiin ja heidän perheenjäseniinsä vahvistuu siten edelleen, kun myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lasketaan mukaan.
Työperusteista maahanmuuttoa Suomi onkin saanut suuremmassa määrin vain Virosta, josta muutettiin Suomeen etenkin maan tultua EU:n jäseneksi. Kiinnostus Suomea kohden väheni kuitenkin selvästi vuoden 2014 paikkeilla, ja monet Suomeen jo kertaalleen asettuneet jopa palasivat Suomenlahden toiselle puolelle. On toki huomioitava, että virolaisia työskentelee Suomessa – jälleen etenkin pääkaupunkiseudulla – suuria määriä asettumatta lyhytaikaisesti oleskelevina osaksi Suomen väestöä.
Kuvio 3. Suurimpien kaupunkien ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen kaikista ulkomaalaistaustaisista vuonna 2021. Lähde: Tilastokeskus
Suomeen muuton nykyiset määrät ja muodot
Maahanmuutto ylläpitää ja jopa synnyttää maahanmuuttoa. Tämä johtuu esimerkiksi perheiden perustamisesta ja yhdistämisestä. Lisäksi sana kiertää lähtömaassa ja muuttajan kotiseudulla, että tuolla on paikka, jonne kannattaa mennä. Kohdemaahan asettuneet yrittäjät esimerkiksi ravintola-alalla saattavat tietoisesti rekrytoida lähtömaasta uusia työntekijöitä. Myös paikalliset työnantajat voivat toimia näin, kun heille on kertynyt jostain maasta tulleista hyviä kokemuksia ja ihmissuhteita.
Ei siis ole mikään ihme, että ulkomailla syntyneiden muutto Suomeen on tällä vuosituhannella ollut kaikkineen vakaassa kasvussa. Taloudelliset suhdanteet ovat kasvua kiihdyttäneet ja hidastaneet ja tilapäisesti jopa pysäyttäneet, mutta nettomuutto on silti systemaattisesti kasvanut. Vuonna 2000 Suomeen muuttaneiden ja Suomesta muuttavien ulkomaan kansalaisten erotus oli vajaa 5 000 henkeä, vuodesta 2010 nettomuutto se on ollut yli 15 000 henkilöä vuodessa. Vuonna 2021 nettomuutto oli ennätykselliset 22 389.
Kokonaiskuva peittää kuitenkin alleen epätasaisuuksia (kuvio 4). Eniten vaikutusta suomalaiselle yhteiskunnalle on ollut aluksi vahvasti kasvaneella muutolla Virosta Suomeen, joka kuitenkin katkesi yhtäkkisesti ja jyrkästi. Vuonna 2019 saldo Viron kansalaisten nettomuutossa oli 162 henkilöä miinuksella. Toinen piikki muodostuu Irakissa syntyneistä, joita tuli siis Suomeen verrattain paljon ns. pakolaiskriisin aikana, mutta suuremmassa määrin oikeastaan vain silloin. Somaliassa ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa syntyneiden nettomuutto on ollut varsin tasaisesti jonkin verran plussalla.
Kuvio 4. Ulkomailla syntyneiden nettomaahanmuutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus
Ajatellen työperusteista muuttoa Suomeen kiinnostavia taustamaita ovat esimerkiksi Kiina, Intia, Vietnam ja Filippiinit (kuvio 5). Näiden lähtömaiden osalta suunta on ollut tällä vuosituhannella tasaisesti kasvava. Filippiineillä syntyneiden osalta kasvu on ollut jopa melko vahvaa, joskin määrät ovat yhä pieniä. Vuonna 2021 nettomuutto Filippiineiltä Suomeen oli 726 henkilöä plussan puolella. Vertailun vuoksi: vuosina 2009–2019 Tanskaan muutti 15 700 Filippiinien kansalaista, Norjaan 23 600. Sekä Intian että Kiinan osalta nettomuutto Suomeen oli vuonna 2021 noin 1 000 henkilöä.
Kuvio 5. Ulkomailla syntyneiden nettomaahan-muutto syntymämaittain. Lähde: Tilastokeskus
Koronapandemialla oli suuria vaikutuksia globaaliin kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Suomessakin se näkyi ensimmäisten oleskelupien määrän jyrkässä laskussa. Siinä missä tammi-maaliskuussa 2020 hakemuksia oli jätetty lähes 6 700, huhti-kesäkuussa hakemuksia tilastoitiin vajaa 2 172. Romahdus jäi kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, ja loppukesästä 2021 lähtien hakemusten määrät ovat kasvaneet melko tasaisesti. Viime kuukausina hakemuksia on jätetty ennätykselliset lähes 6 000 kappaletta kuukaudessa.
Vuonna 2021 ensimmäisiä oleskelulupia myönnettiin työn perusteella 11 428 ja perheperusteisesti 9 821. Kansainväliseen suojeluun perustuvia myönteisiä oleskelulupapäätöksiä tehtiin 2 132. Selvästi suurin oleskelulupien hakijaryhmä olivat Ukrainan kansalaiset (3 660) ja toiseksi suurin Venäjän kansalaiset (1 312). Venäjä oli perhesiteen perusteella myönnettyjen oleskelulupien selvästi suurin maaryhmä. Tilanne oli siis myöhemmän maailmanpoliittisen kehityksen kannalta varsin kiinnostava.
Euroopan unionin kansalaiset eivät Suomessa ollessaan tarvitse oleskelulupaa, mutta heidän pitää hakea oleskelulleen rekisteröintiä, mikäli se kestää yhtäjaksoisesti pidempään kuin kolme kuukautta. EU-kansalaisten rekisteröintejä tehtiin 11 190 vuonna 2021, mikä tarkoitti melko selvää nousua edellisten vuosien trendiin verrattuna. Viron kansalaiset ovat tässä kategoriassa yhä selvästi suurin maaryhmä (2 899). Seuraavaksi suurimpia kansalaisuuksia olivat Saksa (973), Latvia (821), Romania (768) ja Ranska (750).
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Euroopan unioni otti käyttöön direktiivin tilapäisestä suojelusta. Sen avulla Ukrainasta lähtemään joutuneille voitiin tarjota suojelua turvapaikkahakemusprosessia selvästi nopeammin. Suomeen saapui etupäässä Ukrainan kansalaisia eniten viikoilla 11 ja 12 vuonna 2022, minkä jälkeen tulijoita on ollut joka viikko joitain satoja. Syyskuun puoliväliin mennessä tilapäisen suojelun hakemuksia oli pantu vireille noin 38 600 kappaletta.
Tilapäistä suojelua nauttivien ei lähtökohtaisesti oleteta jäävän Suomeen. Heille myönnetty oleskelulupa on annettu yhdeksi vuodeksi, mutta siihen on toki mahdollista saada jatkoa. Toistaiseksi heillä ei myöskään ole kotikuntaa, mikä vähentää heidän oikeuttaan julkisiin palveluihin, hankaloittaa palvelujen suunnittelua kunnissa ja vaikeuttaa kehityksen tilastollista seuraamista. Lapsilla ja nuorilla ei ole myöskään oppivelvollisuutta, ja monet käyvätkin Ukrainaan etäkoulua.
On oletettavaa, että Suomessa oleskelee myös sellaisia Ukrainasta lähtemään joutuneita, jotka eivät ole hakeneet tilapäistä suojelua. Korkeintaan kolmen kuukauden oleskelu ei edellytä heiltä erillistä lupaa, ja lupa on voitu myöntää myös muista syistä. Toisaalta osa Suomeen tulleista ja täällä myönteisen päätöksen saaneista on voinut lähteä Suomesta joko takaisin Ukrainaan tai muualle Eurooppaan. Tarkkaa tietoa Ukrainasta lähtemään joutuneista Suomessa ei siis ole.
Mitä muuttoliikkeessä on odotettavissa?
Globaali väestönkasvu, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, kansainväliset ja maansisäiset kriisit ja konfliktit sekä ekologiset riskit ja ympäristönmuutos laajemminkin ylläpitävät lähitulevaisuudessa kansainvälistä muuttoliikettä. Vauraat, vakaat ja ihmisoikeuksia kunnioittavat maat ovat houkuttelevia kansainvälisen muuton kohteita. Sekä muuttajien määrät että osuus maapallon väestöstä ovat todennäköisesti kasvussa.
On kuitenkin epävarmaa, millä tavalla muutto Suomeen kehittyy. Kuten sanottu, Suomessa jo oleva ulkomaalaistaustainen väestö ylläpitää maahanmuuttoa etenkin perheiden perustamisen ja yhdistämisen kautta. Myös työvoiman ja opiskelijoiden muuttoa on odotettavissa täällä asuvien tietojen ja kontaktien välittyessä lähtömaahan. Heitä Suomeen myös pyritään saamaan entistä enemmän. Britannian EU:sta lähdön jälkeen Euroopan sisäinen liikkuvuus hakee myös uutta suuntaa ja uusia muotoja.
Monet pelkäävät, että vuoden 2015 tapahtumat uusiutuvat, ja maahamme saapuu ennakoimattomasti paljon turvapaikanhakijoita. Euroopan rajoille voi toki jatkossakin tulla yllättäen suuria määriä hädänalaisia ja parempaa tulevaisuutta hakevia. Oletettavasti muut Euroopan maat sulkevat kuitenkin omat rajansa nyt nopeammin ja estävät maasta toiseen vaeltamisen. Perifeeriseen Suomeen tuskin päädytään suuressa määrin muuten kuin EU:n sisäisinä siirtoina.
Virolaisten kiinnostus Suomea kohtaan tuskin herää uudelleen ainakaan samassa laajuudessa kuin silloin, kun maa liittyi EU:n jäseneksi. Suomi on yhä Viroa vauraampi, mutta elintason nousu eteläisessä naapurimaassa on nostanut lähtemisen kynnystä. Muuttoalttiit ikäluokat ovat Virossa olleet pienenemään päin, joten Viro myös tarvitsee kipeästi omat työikäisensä. Myös koulutustason nousu Virossa on voinut vähentää muuttohalukkuutta.
Ukrainasta saapuneiden määrä oli vahvassa kasvussa ennen sodan puhkeamista. Heidän osuutensa kausityöntekijöistä oli erittäin suuri, mutta monet tulivat Suomeen myös jäädäkseen tai ainakin pidemmäksi aikaa. Vaikka maassamme nyt on enemmän ukrainalaisia kuin koskaan, pakolaisina tulleiden jääminen tänne on epävarmaa. Tulijoita voi toki olla vielä paljon lisääkin, jos konflikti jatkuu ja mahdollisesti laajenee ja jos Ukraina antaa myös aikuisille miehille luvan poistua maasta.
Venäjä on juuri nyt valtaisa kysymysmerkki. Muutto Suomeen saattaa tyrehtyä vuosikausiksi, jos konflikti jatkuu ja jos suhteet Venäjään heikkenevät entisestään. Toisaalta sekin on mahdollista, että Venäjältä tulijoiden määrä kasvaa suuresti. Näin voi tapahtua, jos monet ihmiset joutuvat Venäjällä vainon kohteeksi ja pakenevat maasta. Muuttoa voi lisätä myös se, jos rajan kunnolla uudelleen avautuessa monet eivät itänaapurissa näe riittävästi taloudellisia tai muita mahdollisuuksia.
Tavoitteena toivotun maahanmuuton edistäminen
”Suomi tarvitsee aktiivista työperäistä maahanmuuttoa. Hallituksen tavoitteena on lisätä osaajien työperäistä maahanmuuttoa. Työperäisen maahanmuuton painopisteeksi asetetaan työvoimapulasta kärsivät alat sekä TKI-toiminnan kärki- ja kasvualojen kannalta olennaiset erityisosaajat, opiskelijat ja tutkijat. Kootaan laaja-alainen toimenpideohjelma tavoitteen toteuttamiseksi.”
Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman tavoitteet ovat selkeät. Jos tarkastelee Suomen tilannetta ja viimeaikaista kehitystä viileästi ja ennakkoluulottomasti, on pakko myöntää, että tavoitteiden toteutumisen kannalta ei hyvältä näytä. Vaikka työperusteinen muutto on viime vuosikymmeninä pikkuhiljaa sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin lähtömaiden kuin tulijoiden osaamisen suhteen, edistys on tosiasiallisesti ollut vähäistä.
Näköpiirissä ei ole toista Euroopan maata, joka pystyisi korvaamaan Virosta saamatta jäävät osaajat. Suomen kannalta pitkällä tähtäimellä on varmaan parempikin, että eteläisessä naapurimaassa riittää itselleen työvoimaa yhteiskunnan kehittämiseksi ja palvelutarjonnasta huolehtimiseksi. Latviasta ja Liettuasta voisi periaatteessa olla tulijoita, mutta molemmissa maissa lähtöhalukkaille on jo syntynyt vahva traditio suunnata muualle Eurooppaan. Tällainen traditio ei helposti muutu.
Suomessa vallitsee tarpeettoman vahvana sellainen idealistinen käsitys, että Suomi ikään kuin ystävällisesti ottaa vastaan tänne muualta maailmasta haluavat ihmiset ja valitsee heistä parhaat. Todellisuudessa asia on toisinpäin. Ne ihmiset, joista suomalaiselle yhteiskunnalle, työelämälle ja kansantaloudelle olisi eniten hyötyä, valitsevat Suomen, mikäli se on heidän mielestään kannattavaa. Suomen ongelma on se, että he voivat valita myös esimerkiksi Norjan tai Tanskan, Saksan tai Alankomaat. Tässä kilpailussa Suomen vetovoimatekijät ovat valitettavasti varsin heikot.
Suomesta on puuttunut paitsi realistinen myös pitkäjänteinen maahanmuuttopolitiikka. Jo 1980-luvun nousukaudella työvoiman riittävyydestä keskusteltiin huolestuneeseen sävyyn. Nämä puheet hiljenivät 1990-luvun alun lamaan, josta noustua asia nousi taas agendalle. Vuoden 2005 hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma oli ensimmäinen, jossa tavoitteeksi avoimesti asetettiin työperusteisen maahanmuuton edistäminen. Periaatteita konkretisoiva toimenpideohjelma laimeni kuitenkin pahasti kansainvälisen finanssikriisin yllettyä Suomeen. Seuraavan kerran yritykset elvyttää keskustelua ja ryhtyä toimiin tyssäsivät vuoden 2015 pakolaiskriisiin.
Sipilän hallituksen aikana saatiin kuitenkin käynnistettyä Talent Boost -toimenpideohjelma, jonka puitteissa on tehty monia järkeviä asioita. Nyt pitäisi toivoa, että vaikka vaikeat taloudelliset ajat ja yleinen epävarmuus tietenkin hankaloittavat ulkomaisen työvoiman lisäämisestä puhumista, työtä asian puolesta jaksettaisiin jatkaa. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos vie raskailla rattaillaan väestöämme kohti ankaraa työvoimapulaa. Harmillisesti sama kohtalo ja samat tarpeet ovat myös Suomen kovimmilla kilpailijoilla kansainvälisillä työmarkkinoilla.
On tärkeätä, että työvoiman maahanmuuton edistämiseksi tehdään työtä määrätietoisesti, suunnitellusti, taitavasti ja riittävillä resursseilla. Jos tässä onnistutaan, tilanne voi helpottua suuresti joissain yrityksissä, kunnissa, alueilla ja toimialoilla. Parhaat menestymisen edellytykset kansainvälisen rekrytoinnin laajentamiseen ovat niillä paikkakunnilla, joilla on sekä vetovoimaa että pitovoimaa ja joissa jo valmiiksi on töissä ihmisiä eri puolilta maailmaa ylirajaisine tai jopa globaaleine verkostoineen. Jos näitä edellytyksiä ei ole, töitä pitää tehdä vielä enemmän.
Koko suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin kansainvälisistä muuttajista ei ole kaiken kattavaa ratkaisua. Heitä tarvittaisiin liian paljon ja liian monenlaisia, enkä rehellisesti sanottuna oikein usko, että meillä on sen enempää riittävää kykyä kuin haluakaan tässä kansainvälisessä kilpailussa toden teolla pärjäämiseen. Siksi on tärkeätä miettiä vakavasti ja vailla illuusioita myös sitä, kuinka yritykset järjestävät toimintojaan ja valtio ja kunnat palvelujaan, kun työperusteisesta maahanmuutosta ei saada riittävää apua.
[1] Ulkomaalaistaustaisella tarkoitetaan henkilöä, jonka molemmat vanhemmat, tai ainoa tiedossa oleva vanhempi, ovat syntyneet ulkomailla. Ulkomaalaistaustaiset voivat olla itse ulkomailla syntyneitä tai Suomessa syntyneitä (ns. toinen sukupolvi).
[2] Turvapaikkahakemuksen jätti kyseisellä ajanjaksolla irakilaisten lisäksi noin 5 600 Afganistanin kansalaista ja 1 400 Somalian kansalaista. Sen sijaan Euroopan muihin maihin suuressa määrin saapuneita syyrialaisia tuli Suomeen aluksi vain vajaa tuhat henkilöä, sisäisinä siirtoina toki myöhemmin enemmän.
pasisaukkonen 