Poliittiset ääriliikkeet ja niihin suhtautuminen

Suojelupoliisin päällikön Antti Pelttarin mukaan poliittisten ääriliikkeiden vastakkainasettelu todennäköisesti jatkuu Suomessa.

Miksipä ei jatkuisi? Maailma on tätä nykyä hyvä kasvualusta erilaisille ison tyytymättömyyden muodoille, eikä käännöstä parempaan ole juuri nyt näköpiirissä. Jos Suomen kaltaisissa maissa tapahtuu radikalisoitumista, niin sellaista kehitystä ilmenee melko varmasti myös täällä.

Poliittisessa ilmapiirissä on siten odotettavissa ekstremististä poliittista liikehdintää Suomessakin ainakin seuraavissa ilmenemismuodoissa: anarkistista, ekologista, nationalistista ja islamistista radikalismia.

Suomi oli vuosikymmenten ajan maa, jonka politiikassa ei tapahtunut juuri mitään. Konsensuksen kausi oli pitkä ja yhteiskunnallisen yhteisymmärryksen laajuus kansainvälisesti katsoen huomattava (ks. esim. artikkelini teoksessa Paakkunainen toim. 2012). Tämä selittänee sitä, miksi uusiin poliittisiin ilmiöihin suhtautuminen on ollut osin hysteeristä ja osin liiankin vähättelevää, monin paikoin kömpelöä. Selkeä linja on puuttunut.

Nyt olisi hyvä aika miettiä perin pohjin myös tätä: minkälainen poliittinen toiminta Suomessa sallitaan, mitä taas ei siedetä ja miten erilaisiin radikaaleihin toimijoihin suhtaudutaan. Siitä riippumatta, minkävärisen lipun alla kiivailijat marssivat.

Demokratia tarvitsee radikalismia. On tärkeätä, että vallitsevat ajattelu- ja toimintamallit säännöllisesti haastetaan sekä voimakkaalla arvostelulla että uusilla aatteilla, ideoilla ja ehdotuksilla. Maailma ei ole koskaan valmis.

Politiikasta on sanottu että se on mahdollisuuksien taidetta, ja etenkin demokraattisessa järjestelmässä todellinen poliittinen päätöksenteko tapahtuu siellä, missä on olemassa aitoja vaihtoehtoja joista valita. Yhteisymmärrys suurista kysymyksistä on tietenkin monella tapaa hyvä asia, mutta pitkään jatkuessaan konsensus tuottaa myös itsetyytyväisyyttä, näköalattomuutta, sisäänpäin kääntymistä ja politiikan muuttumista asioiden rutiininomaiseksi hoitamiseksi.

Poliittinen radikalismi täyttää siten tiettyä tarkoitusta. Se pitää demokraattista järjestelmää hereillä ja muistuttaa kaikkia siitä, että mikään ei yhteiskunnallisessa elämässä ole koskaan itsestään selvää. Lisäksi laaja ja pitkään jatkuva kritiikki perustuu yleensä aitoon kokemukseen tai tuntemukseen, joka on syytä ottaa vakavasti. Myös silloin kun se pohjautuu ilmeisiin väärinkäsityksiin.

Radikalismia kannattaa siten yleensä sietää silloinkin, kun radikaalien ehdotukset eivät tunnu olevan hyviä. Jopa erikoisten vaihtoehtojen esittäjien kanssa on usein parempi keskustella kuin eristää heidät ulos julkisesta keskustelusta ja päätöksenteosta. Kaikkea ei kuitenkaan ole tarvis, eikä pidäkään hyväksyä.

Missä kulkee hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän poliittisen radikalismin välinen raja? Tämän jakolinjan paikasta kannattaisi Suomessa keskustella enemmän ja riippumatta siitä, mistä ääriajattelun ilmenemismuodosta kulloinkin puhutaan. Poliittiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa rajan asettamiseen.

Alankomaiden tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu AIVD julkaisi muutama vuosi sitten raportin, jossa tarkasteltiin radikaalin islamin erilaisia muotoja ja niihin sisältyviä uhkia demokraattiselle oikeusvaltiolle. Raportin ajatuskulkuja voidaan hyödyntää myös muiden poliittisten ääriliikkeiden tarkasteluun.

Yksi olennainen rajanveto koskee halukkuutta toimia avoimesti yhteiskunnassa. Sellainen poliittinen liike, joka kertoo avoimesti oman toimintansa tavoitteista, tavoitteiden saavuttamisen keinoista ja toiminnassa mukana olevista henkilöistä, on helpommin hyväksyttävissä kuin julkisuutta kaihtava, olennaisia asioita salaava tai tietoisesti itsestään vääriä tietoja antava radikalismi.

Vielä tärkeämpi kysymys koskee suhtautumista väkivallan käyttöön poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa. Politiikan ja väkivallan välinen raja on periaatteellinen ja olennainen. Väkivaltaisten menetelmien käyttö ja niillä uhkaaminen tarkoittaa astumista poliittisen järjestelmän ulkopuolelle, eikä niitä tule missään olosuhteissa suvaita. Radikalismi tulee yrittää pitää nimenomaan poliittisena.

Kolmas, mainitussa raportissa vähemmälle huomiolle jäävä kriteeri koskee ääriliikkeen suhtautumista yhteiskunnan eri väestöryhmiin. Sellainen poliittinen toiminta, joka ei tunnusta ihmisten yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksia, vaan pyrkii kieltämään joidenkin ryhmien oikeuden kuulua yhteiskuntaan tai pyrkii asettamaan ihmisiä ja yhteisöjä eriarvoiseen asemaan esimerkiksi heidän taustansa tai poliittisten mieltymystensä vuoksi, on todellakin demokratialle ja oikeusvaltiolle vaarallinen.

Olen jossain kuullut sellaisen määritelmän, jonka mukaan fasismi on sellainen aate, joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa. Tämä määritelmä on siitä hyvä, että se auttaa meitä päivittämään fasismia tämän päivän olosuhteisiin ja irrottamaan sen pelkästään äärioikeistolaisuudesta. Fasistisia piirteitä voi löytyä esimerkiksi joistain radikaalin islamin muodoista samoin kuin anti-fasismista. Demokraattiseen yhteiskuntaan fasismi ei tietenkään kuulu.

Tällaisia ei-julkisia, väkivaltaisia ja/tai fasistisia ääriliikkeitä on demokratian ja siihen kytkeytyvien perusarvojen puolustamiseksi syytä vastustaa. Niiden vastaisessa taistelussa on kuitenkin hyvä muistaa, että ääriliikkeiden menestyksen ratkaisee usein se, saavatko ne hyväksyntää ja ymmärrystä niitä lähellä olevilta mutta vähemmän radikaaleilta tahoilta.

Ääriliikkeiden kiivas vastustaminen täysin eri tavoin ajattelevien taholta ei niiden vauhtia hiljennä. Radikalismi saa voimansa nimenomaan vastakkainasettelusta. Hyvin toimiva julkinen valta edistää kaikkien maltillisten ryhmien sitoutumista demokraattisiin pelisääntöihin ja kollektiivista selän kääntämistä näiden sääntöjen rikkojille. Taitamaton poliittinen ja viranomaiskoneisto ajaa puolestaan ääriajatusten kannattajiksi ja hiljaisiksi hyväksyjiksi sellaisiakin, jotka eivät sillä tiellä haluaisi kulkea.

Näin voidaan taas palata kansanedustaja Olli Immosen taannoiseen Facebook-viestiin, joka kuului siis seuraavasti:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.”

Kannanotto sai välittömästi sekä hyväksyntää ja kannatusta että huomattavan paljon vastustusta. Viestistä ei kuitenkaan vielä suoraan tiedä, mitä siitä oikeastaan pitäisi ajatella. Jokainen sitä kommentoinut on joutunut arvaamaan, mitä Immonen todella tarkoittaa.

Jos ”multiculturalism” ymmärretään Suomen monikultturisuutena ja taistelu sitä vastaan pyrkimyksenä tehdä maastamme etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen esimerkiksi pakkoassimilaatiolla ja poistamalla vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia pakkokeinoin maasta, tavoite on ristiriidassa demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden kanssa.

Jos taas ”multiculturalism” tulkitaan myönteiseksi, kannustavaksi ja julkisin varoin tukevaksi poliittiseksi suhtautumiseksi monikultturisuuden suhteen (ks. edelliset kirjoitukseni), kritiikki sitä kohtaan on täysin sallittua. ”Monikultturismiin” otettiin kielteinen kanta jo vuoden 2011 Nuivassa vaalimanifestissa ja sitä on vastustettu sittemmin Perussuomalaisten eri ohjelmissa.

Jos Immosen taisteluretoriikka viittaa demokraattisella poliittisella kentällä käytävään kamppailuun vallasta ja mahdollisuudesta toteuttaa puolueen ja hänen edustamansa kansalaisjärjestön tavoitteita, se voidaan aika jyrkistä muotoiluista huolimatta hyväksyä osaksi poliittista keskustelua. Mutta jos hän hyväksyy väkivallan käytön poliittisten pyrkimysten edistämiseksi ja kannustaa siihen muitakin, samalla astutaan suomalaisen poliittisen järjestelmän ja kulttuurin vakiintuneiden muotojen ulkopuolelle.

Immosen viesti ei antanut varmaa vastausta näihin kysymyksiin. Jotkut kriitikot tekivät ehkä paikoin tarpeettoman nopeasti omat johtopäätöksensä ja tuomitsivat hänet jyrkästi selvittämättä asiaa tarkemmin. Toisaalta Immonen itse teki suuren virheen lykkäämällä useilla päivillä omia tarkennuksiaan siitä, mitä hän tarkoitti. Oletettavasti paljolta mekkaloinnilta olisi säästytty, jos nämä täsmennykset olisivat tulleet heti.

Monikulttuurisuuden jyrkän nationalistista, ihmisoikeuksista piittaamatonta arvostelua on tämän päivän Euroopassa syytä vastustaa. Yhtenäiskulttuuriin ei päästä loukkaamatta demokraattisen oikeusvaltion periaatteita. Poliittiseen väkivaltaan täytyy niin ikään ottaa yksiselitteisen kielteinen, ankara kanta. Samalla täytyy varoa sitä, ettei tässä avoimen ja moniarvoisen yhteiskunnan itsepuolustuksessa toimita niin, että hyvistä tarkoituksista huolimatta polarisaatio vain lisääntyy.

Toivottavasti jatkossa poliittisia kannanottoja ilmaistaan tarkemmin ja maltillisemmin. Toivottavasti myös yhteiskunnassa reagoidaan harkitummin, oli sitten kyse esimerkiksi ekologisesta, anarkistisesta, islamilaisesta tai nationalistisesta radikalismista. Poliittisten instituutioiden edustajien täytyy puolestaan olla tasapuolisia ja johdonmukaisia.

Mainokset

Mistä on pienet multikulturalismit tehty?

Vastaan tällä viestillä saamiini kommentteihin ja vien samalla vähän eteenpäin pohdintaa siitä, mistä multikulturalismissa on mielestäni kysymys ja miten siitä voidaan saada tietoa. Suosittelen yhä lämpimästi tutustumista sekä Queensin yliopistossa Kanadassa ylläpidettävään Multiculturalism Policy Indexiin, joka on nähdäkseni systemaattisin yritys vertailla eri maita ja näiden kehitystä tästä näkökulmasta, sekä kirjaani Erilaisuuksien Suomi, jonka kuudenteen lukuun sisältynee toistaiseksi kattavin analyysi suomalaisen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan kulttuurisesta ulottuvuudesta.

Aikaisemmin määrittelin, että multikulturalismissa, tuossa monikulttuurisuuden politiikassa, yhteiskunnan etniseen ja kulttuuriseen monimuotoisuuteen suhtaudutaan valtiojohdon taholta myönteisesti, etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä tuetaan julkisin varoin ja vähemmistöihin kuulumisesta johtuvaa eriarvoisuutta pyritään poistamaan.

Multikulturalismi kytkeytyy käytännössä yhteiskunnan tosiasialliseen olevaan monikulttuurisuuteen, joka voi saada lukuisia ilmenemismuotoja. Yksi huomionarvoinen asia onkin, liittyvätkö poliittiset ja hallinnolliset linjaukset ja toimet perinteiseen monimuotoisuuteen vai maahanmuuton seurauksena syntyneeseen uuteen monikulttuurisuuteen. Multiculturalism Policy Index tarkasteleekin tilannetta ja kehitystä kolmella eri alueella: politiikkaa suhteessa alkuperäiskansoihin, kansallisiin vähemmistöihin ja maahanmuuttajavähemmistöihin. Kuten tuloksista näkyy, erot voivat olla hyvin suuria, esimerkiksi Tanskassa.

Monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, harjoitetaan eri uskontoja, ylläpidetään eri tapoja ja traditioita sekä uskotaan erilaisiin käsityksiin hyvästä elämästä. Lisäksi ihmisillä on erilaisia etnisiä taustoja ja identiteettejä. Usein olisikin parempi puhua erikseen esimerkiksi monikielisyydestä, moniuskontoisuudesta, monietnisyydestä, moniarvoisuudesta ja muusta monikulttuurisuudesta. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä, että multikulturalismin käytäntö hajaantuu kielipolitiikkaan, uskontopolitiikkaan, kulttuuripolitiikkaan rasismin ja etnisen syrjinnän vastaiseen politiikkaan ja niin edelleen. Kokonaiskuvan laatiminen vaatii paljon työtä.

Julkisen vallan esimerkiksi perustuslaissa tai muussa lainsäädännössä sekä valtiovaltaa edustavien poliitikkojen puheissa ja kirjoituksissa ilmaisema yhteiskunnan monikulttuurisuuden tunnustaminen ja hyväksyntä on tärkeä symbolinen ele. Kulttuuristen oikeuksien toteutumisessa on kuitenkin olennaista, millä tavalla muu lainsäädäntö täsmentää multikulturalistisia tavoitteita ja ideaaleja ja millä tavalla ja minkälaisten resurssien tukemana näitä lakeja pannaan käytäntöön. Multikulturalismin käytännön toteutusta on tutkittu aivan liian vähän, myös Suomessa.

Multikulturalismia ja sen toteutumista arvioidaan julkisessa keskustelussa usein myös ikään kuin jotain täydellistä ideaalitilaa vasten. Tällainen arviointi ei kuitenkaan johda paljon mihinkään, koska edellä mainituista syistä meidän on vaikea määrittää täsmällisesti sitä ideaalitilaa ja koska käytännössä missään yhteiskunnassa kaikilla etnisillä ja kulttuurisilla ryhmillä ja niihin kuuluvilla yksilöillä ei voi olla kaikkia kulttuurisia oikeuksia sekä julkista tukea näiden oikeuksien toteutumiseen. Mielekkäämpi asetelma saadaan, kun tarkastellaan tietyn yhteiskunnan kehitystä ajassa näiden kysymysten suhteen sekä verrataan sitä muihin maihin. Näin toimii myös Multiculturalism Policy Index.

Tältä pohjalta tarkasteltuna, olemassa olevan tiedon varassa, on mielestäni yhä niin, että Suomi on multikulturalistinen valtio. Kun Suomea vertaa muihin länsimaihin, niin tässä maassa sekä yleisten poliittisten ja oikeudellisten linjausten osalta että näiden linjausten käytännön toteutuksen osalta niin kansallisiksi vähemmistöiksi luokiteltavien yhteisöjen ja ryhmien kuin Suomeen muuttavien ihmisten ja heidän jälkeläistensä kulttuuriset oikeudet toteutuvat paremmin kuin useimmissa muissa maissa. Ruotsin kielen ja ortodoksien osalta tällä multikulturalismilla on aika pitkä historia, muiden ns. kansallisten vähemmistöjen osalta selvästi lyhyempi. Laajan maahanmuuton historia on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna lyhyt, mutta kotouttamispolitiikan perusajatus on koko ajan ollut taustaltaan multikulturalistinen.

Kristiina Markkasen huomio siitä, että Suomessa ei kuitenkaan ole käyty ”suurta poliittista keskustelua, jossa multikulturalismi olisi omaksuttu Suomen tieksi” on tavallaan täysin oikea. En kuitenkaan tiedä, onko sellaista keskustelua itse asiassa koskaan käyty missään muualla kuin Kanadassa 1970- ja 1980-luvulla (tarkkaan ottaen en tiedä myöskään sitä, kuinka ”suurta” keskustelu tuolloin oli). Useimmissa tuntemissani maissa, joissa multikulturalismia esiintyy tai on esiintynyt, lainsäädäntöä on uudistettu ja toimiin on ryhdytty ennemmin asteittain ja vailla laajaa poliittista julkisuutta. Tosin samalla on huomattava, että 1990-luvun perusoikeusuudistukseen sisältyvä perustuslain 17 §:n muutos ja vuoden 1999 kotouttamislain säätäminen ovat olleet prosesseja, joissa tämä keskustelu on ollut täysin mahdollista.

Ylipäätään on hyvä pitää mielessä, että multikulturalismia tässä esitetyssä merkityksessä ei ole harjoitettu kuin muutamissa länsimaissa. Yhä vielä minua mietityttää, mitä Angela Merkel oikein tarkoitti väittäessään, että ”Multikulti” on täysin epäonnistunut. Miten jokin politiikka, jota ei ole koskaan harjoitettu, voi olla epäonnistunut? Vai vastustiko Merkel monikulttuurisuutta sinänsä niin kuin Immosen epäiltiin tehneen? Ei kai sentään. Muistettakoon kuitenkin sekin, että vasta vuosituhannen vaihteessa Saksassa ylipäätään tunnustettiin, että ajatus niin sanottujen vierastyöläisten muuttamisesta takaisin kotimaihinsa on epärealistinen. Tässä vaiheessa oltiin paikoin jo kolmannessa sukupolvessa menossa. Todellisuuden hyväksymisessä Saksa epäonnistui vuosikymmenten ajan.

Niissäkin maissa, joissa monikulttuurisuuden politiikkaa on harjoitettu, juhlapuheissa ilmenevän monikulttuurisuuden juhlinnan ja rikkaudeksi julistamisen sekä käytännön toteutuksen välillä ilmenee kuilu. Kun kirjoitin kirjaani Erilaisuuksien Suomi, jäin miettimään, kummassa maassa tuo kuilu on leveämpi ja syvempi, Suomessa vai Ruotsissa. Tässä olisi jollekulle vertailevan tutkimuksen paikka, mutta tällä hetkellä olen sitä mieltä, että Ruotsissa asiat ovat vielä enemmän puheen ja lupausten tasolla kuin Suomessa. Ja nimimerkki ”Taxman” on täysin oikeassa, että suhteessa kansallisiin vähemmistöihin Ruotsi oli pitkään Suomeen verrattuna takapajula. Nyt tilanne voi olla toisin, mutta pitäisi tietää enemmän siitä, miten laki kansallisista vähemmistöistä todellisuudessa toimii.

Nimimerkki ”Open” huomio siitä, että eri kieliä puhuvien oppilaiden oikeus oman äidinkielen opetukseen ei perustu ajatukseen siitä, että kielet ja kulttuurit sinänsä olisivat itseisarvo, vaan välineellisiin pyrkimyksiin, on niin ikään tärkeä. Tosi kyllä tuo perustuslain 17. pykälän muotoilu, ja esimerkiksi nykyisen hallituksen ohjelman vakuutus (”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa”), heijastavat nähdäkseni tiettyä suhtautumista kulttuuriseen monimuotoisuuteen itseisarvona, sinällään merkityksellisenä.

Kun pitää tehdä täsmällisempää politiikkaa ja suunnata julkisia varoja erilaisiin kohteisiin, itseisarvo ei yleensä kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan täsmällisempiä perusteluja. Kun suomalaista kotouttamispolitiikkaa luotiin, maahanmuuttajien mahdollisuutta ylläpitää äidinkieltään ja vaalia alkuperäistä kulttuuriaan pidettiin hyvänä sekä suomalaisen yhteiskunnan että maahanmuuttajan oman edun kannalta. Perustelu on selvästi ennemmin instrumentalistinen kuin kielten ja kulttuurin itseisarvoa korostava. Mutta jälleen kysymys kuuluu: löytyykö jostain maa, jossa näin ei olisi eli jossa kulttuureja (useita) tuettaisiin (julkisin varoin laajamittaisesti) vain kulttuurien itsensä vuoksi?

Suomalaisesta monikulttuurisuudesta ja multikulturalismista

Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-viesti synnytti kiihkeän keskustelun. Osallistujat puhuivat kuitenkin usein toistensa ohi. Monikulttuurisuudella tarkoitettiin eri asioita. Helsingin Sanomien toimittaja Kristiina Markkanen tekikin lauantaiesseessään (1.8.) hyvän ehdotuksen. Olisi tärkeätä erottaa toisistaan monikulttuurisuuden politiikka ja monikulttuurisuus väestöllisenä tosiasiana.

Monikulttuurisuus yhteiskunnan etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena ei ole painajainen eikä rikkaus. Se on Euroopan maiden normaali olotila, johon sisältyy sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia ja vaikutuksia. Sen sijaan monikulttuurisuuden politiikka, multikulturalismi, on ihmisten tekoa. Se on siten asia, josta voidaan keskustella ja jota koskien täytyy tehdä poliittisia päätöksiä.

Multikulturalismi on sulauttamispolitiikan vastakohta. Monikulttuurisuuteen suhtaudutaan tällöin valtiojohdon taholta myönteisesti, etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä tuetaan julkisin varoin ja vähemmistöihin kuulumisesta johtuvaa eriarvoisuutta pyritään poistamaan.

Euroopassa multikulturalismia ovat harjoittaneet lähinnä Ruotsi sekä vuosisadan vaihteeseen asti Britannia ja Alankomaat. Esseessään Markkanen kirjoittaa, että multikulturalismia ei ole Suomessa omaksuttu politiikan välineeksi. Tässä hän on väärässä.

Suomi on tällä hetkellä Ruotsin ohella Euroopan multikulturalisimpia maita. Jos suhtautuminen kansallisiin vähemmistöihin ja alkuperäiskansoihin otetaan huomioon, ehkä multikulturalistisin. Tämän vahvistaa kanadalaisten tutkijoiden ylläpitämä Multiculturalism Policy Index.

Suomalaisen multikulturalismin kivijalka on perustuslain 17 pykälä. Se takaa saamelaisille alkuperäiskansana, romaneille ja muille ryhmille oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Tämä oikeus koskee muitakin kuin perinteisiä vähemmistöjä ja se velvoittaa valtiota tukitoimiin.

Suomalainen kotouttamispolitiikka luotiin 1990-luvulla. Kotoutuminen tarkoittaa maahanmuuttajan osallistumista yhteiskunnan toimintaan niin, että hänellä on samalla mahdollisuus säilyttää oma kielensä ja kulttuurinsa.

Käytännön toimia on esimerkiksi eri kieliryhmiin kuuluvien lasten ja nuorten oikeus saada oman äidinkielen opetusta. Maahanmuuttajien ja vähemmistöryhmien yhdistykset ovat myös voineet saada tukea kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. Lisäksi monikulttuurisuutta edistäviin hankkeisiin on ollut mahdollista saada avustusta.

Tarkempaan analyysiin asiasta voi tutustua esimerkiksi kirjassani Erilaisuuksien Suomi (Gaudeamus 2013).

Muutama perussuomalainen ehdokas allekirjoitti vuoden 2011 eduskuntavaalien alla maahanmuuttokriittisen ohjelman nimellä Nuiva vaalimanifesti. He olivat tavallaan oikeassa väittäessään, että Suomessa harjoitetaan heidän terminologiallaan monikultturismia.

He kuitenkin liioittelivat kutsuessaan sitä valtioideologiaksi. Todennäköisesti suuri osa poliitikoistamme ei toimittaja Markkasen tavoin edes tiedä, että Suomi on eurooppalaisessa vertailussa multikulturalistinen valtio.

Lisäksi suomalainen multikulturalismi on ollut hyvin laimeaa ja käytännön toimia on ollut vähän. Taloudelliset voimavarat kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen ovat olleet tarpeisiin nähden vaatimattomat.

Puheissa, kirjoituksissa ja esimerkiksi nykyisessä hallitusohjelmassa muistetaan kyllä, kuinka monikulttuurisuus on rikkaus. Käytännössä sen eteen ei lopulta olla valmiita tekemään juuri mitään.

Yhdet siis Suomessa luulevat, että Suomi ei tunnusta monimuotoisuuttaan eikä harjoita multikulturalismia. Toiset puolestaan kuvittelevat, että Suomessa ihannoidaan erilaisuutta ja tuhlataan verovaroja vieraiden kulttuurien ylläpitoon. Molemmat ovat väärässä.

Suomen suhtautumisesta maamme etniseen ja kulttuuriseen monimuotoistumiseen pitäisi keskustella tarkemmin ja tosiasioihin nojautuen. Tulevaisuuden Suomi on sekä yksilöiden että yhteisöjen yhteiskunta, ei yksi vaan monta.

On hyvä, että kaikilla Suomessa asuvilla on kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia. Se lisää maamme kulttuurisia pääomia ja oikein toteutettuna edistää myös Suomeen samastumista ja kansalaisten yhteenkuuluvuutta.

Kaikilla ei kuitenkaan voi olla kaikkia oikeuksia. Julkinen valta ei voi tukea kaikkea, mitä kulttuuristen oikeuksien nimissä voidaan vaatia. Valintoja on siten pakko tehdä, ja ne kannattaa tehdä harkitusti ja pitkän aikavälin kehitystä ajatellen.

Tähän on tultu.

Pitkään olen ollut sitä mieltä, että sosiaalinen media on muita varten. Viimeaikainen keskustelu monikulttuurisuudesta ja sen kannattamisesta tai vastustamisessa Suomessa teki minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että omien asiaa (siis maahanmuuttoa, kotoutumista ja monikulttuurisuutta) koskevien julkaisujeni on hyvä olla netissä jossain helposti löydettävissä ja sähköisten julkaisujen myös saatavilla. Siispä kokoan niitä tähän blogiin, josta löytyy sitten myös muita aihealueita kuten kulttuuripolitiikkaa, kielipolitiikkaa ja nationalismia koskevia juttujani. Voinpa sitten myös tarpeen tullen kommentoida asioita, tapahtumia ja keskusteluja.