Mikä on se ongelma, jonka Petteri Orpon hallitus pyrkii kotoutumispolitiikallaan ratkaisemaan? Luen tuoreen hallitusohjelman linjauksia ja noin kahtakymmentä toimenpidettä tämän kysymyksen valossa. Monet asiat on tosin ilmaistu kovin epämääräisesti.
Päällimmäinen tyytymättömyyden syy näyttää olevan kuitenkin se, että Suomeen muuttaneet eivät tee itse tarpeeksi työtä Suomeen kotoutumisensa eteen. Kotoutuminen ymmärretään ennen muuta (suomen tai ruotsin) kielen oppimisena, työn tekemisenä ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamisena.
Nämä ovat toki tärkeitä. Näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Suomeen muuttaneet ovat ensinnäkin kotoutumisvelvoitteen näkökulmasta hyvin erilaisissa asemissa. Ainakin EU-kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välille olisi syytä tehdä selvä ero.
Nykyinenkin laki velvoittaa työttömiä työnhakijoita ja toimeentulotukea hakevia kotoutujia. Vuonna 2025 voimaan astuva laki lisää kotoutumisvelvoitteisten joukkoon myös lasten kotihoidon tukea saavat muuttajat. Hallitusohjelma ei ole ryhmiä laajentamassa tai supistamassa.
Kyse on siitä, että kotoutumisvelvolliset eivät ohjelman laatijoiden mielestä kotoudu tarpeeksi, koska he eivät kanna omaa vastuutaan kotoutumisestaan. Siksi järjestelmää pitää muuttaa velvoittavaksi, ja pysyvän oleskeluluvan saamiseen luodaan kotoutumista osoittavia ehtoja.
Suomeen muuttaneita on helppo syyttää, kun kotoutumisen tavoite on pistetty liian korkealle tai sen saavuttamista mitataan liian hätäisesti. Realistisesti tarkasteltuna kielen oppimiseen ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen menee aikaa, tie työmarkkinoille on monilla pitkä.
Kansainvälisen vertailun perusteella kotoutuminen Suomeen tapahtuu suurin piirtein samalla tavalla kuin muihin verrokkimaihin. Joitain eroja on, mutta niiden selvittäminen ja niihin tarttuminen edellyttää riittävää tietoa ja toimien perinpohjaista suunnittelua.
Hallitusohjelman linjaukset ovat kuitenkin ylimalkaisia. Lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen lisääminen ja toimeentulotukea saavien pienten lasten vanhempien työmarkkinoille ohjaaminen on kirjoitettu ikään kuin nämä voitaisiin toteuttaa sormia napsauttamalla.
Kotoutumisen velvoittavuuden lisäämisessä ja Suomeen muuttavien oman vastuun korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jotta järjestelmä olisi sekä oikeudenmukainen että tehokas, sen pitää kuitenkin olla myös vastavuoroinen.
Jos suomalainen yhteiskunta rankaisee Suomeen muuttaneita passiivisuudesta kotoutumispalveluihin osallistumiseen ilman, että se kantaa omaa vastuutaan laadukkaan ja saavutettavissa olevan palvelujärjestelmän ylläpitämisessä, kyse on lähinnä kiusaamisesta.
Tältä ajatukselta tarkoituksellisen huonosta kohtelusta ei voi välttyä, kun huomaa, että hallitusohjelma ei pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pyri lisäämään tai parantamaan kotoutumisen edistämiseksi tarkoitettuja palveluja. Päinvastoin.
Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään, mikä varmasti kertoisi hallituksen tahdosta investoida kotoutumisen edistämiseen. Sen sijaan monet toimenpidekohdat tuottavat toteutuessaan kotoutumisen edistämiseen tarkoitettujen varojen pienentämistä.
Mistä nämä hallitusohjelman ajatukset tulevat? Eräällä tapaa ne ovat jopa juuri sellaisia kuin saattoi odottaa. Katsotaan, millä lailla suomalainen kotouttamispolitiikka on viime aikoina kehittynyt ja miten siitä on keskusteltu.
Suomeen luotiin 1990-luvulla yksi Euroopan parhaista kotoutumisen edistämisen järjestelmistä. Sen heikkouksia ovat olleet mm. järjestelmän hajanaisuus ja riittämätön toimeenpano. Järjestelmän kuvaus ja analyysi löytyvät vuonna 2020 ilmestyneestä kirjastani.
Järjestelmän parhaita puolia on ollut sen vakaus. Suomessa ei – toisin kuin monissa muissa maissa – ole jatkuvasti muutettu tavoitteita ja toimia. Jatkuva uudistaminen syö resursseja, luo tehottomuutta ja eksyttää kotoutujat ja kotouttajat hallinnon ja palveluiden viidakkoon.
Asenteet kotoutumisen edistämistä kohtaan alkoivat politiikan piirissä muuttua vuonna 2017, kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi selvittää kotouttamisen toimivuutta. Tarkastusvaliokunta oli mietinnössään kriittisempi kuin yksikään sitä edeltänyt asiantuntija-arviointi.
Mietinnön sisältö oli monella tapaa ongelmallinen, ja kritisoin sitä blogissani. Eduskunta hyväksyi kuitenkin sen yksimielisesti, ja mietinnön edellyttämä kotouttamislain kokonaisuudistus sisällytettiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan.
Viime eduskunnan säätämä ja vuonna 2025 voimaan tuleva laki oli olosuhteet huomioiden kohtalaisen onnistunut. Hallintovaliokunnan mietintöön valiokunnan kokoomus- ja perussuomalaisjäsenet jättivät kuitenkin vastalauseen.
Hallitusohjelman kotoutumisen edistämistä koskevat monet osiot ovatkin melko selkeästi luettavissa suoraan tästä vastalauseesta. Siinä korostetaan voimakkaasti Suomeen muuttaneiden omaa vastuuta, velvollisuuksia ja Suomeen sopeutumisen tarvetta.
Valiokunnan kokoomuslaisten ja perussuomalaisten jäsenten mukaan ”yhteiskunta on luonut ei-työperäisille maahanmuuttajille käsityksen siitä, ettei heillä ole yhteiskunnassa juuri lainkaan velvollisuuksia, vaan pelkästään oikeuksia”.
Luulen tuntevani tämän järjestelmän varsin hyvin, ja pidän tätä käsitystä räikeästi virheellisenä. Kuten edellä mainittiin, kotoutujat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutumissuunnitelmaa. Suomen kansalaisuuden saaminen on myös edellyttänyt suomen tai ruotsin kielen taitoa.
Monilta muiltakin osin mietintöön laadittu vastalause – ja siten myös hallitusohjelma – sisältää enemmän oletuksia kuin tietoja nykytilanteesta, ja tavoitellut toimet jäävät hyvin epämääräiseksi. Lausunnossa viitataan usein asiantuntijalausuntoihin, mutta monet niistä vaikuttavat hyvin tarkoitushakuisilta.
Kuvaavaa on erittäin kriittinen suhtautuminen tietyiltä alueilta – Afrikasta, Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta – tulleisiin ihmisiin. Taustalla on ajatus kulttuurisesta etäisyydestä, ja siten sopimattomuudesta suomalaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan.
Kokoomuksen ja perussuomalaisten valiokuntajäsenet vähättelevät myös syrjinnän merkitystä. Diskriminaatio tuskin selittää kaikkea, mutta sen merkityksen kiistäminen on vastoin tutkittua tietoa. Vakavasti otettava kotoutumisen edistäminen tunnustaa tosiasiat, joita on kirjattu esimerkiksi tuoreeseen valtioneuvoston julkaisuun.
”Hallitus torjuu päättäväisesti rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen.” Hallitusohjelman tämän tavoitteen kanssa tuskin mikään Suomen hallitus olisi eri mieltä. Keskustelua voi toki syntyä siitä, kuinka helposti kulttuurista moninaisuutta sinänsä aletaan kutsua rinnakkaisyhteiskunniksi.
Olennaista on kuitenkin se, että tätä ohjelmaa toteuttaessaan hallitus ei ehkäise väestöryhmien eriytymistä, vaan lisää sitä. Eriytymiskehitykseen tarvitaan suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja joissain väestöryhmissä sopivaa tahtotilaa. Mutta tämä ei riitä.
Segregaatio saa vauhtia ja voimaa vasta, kun muu yhteiskunta työntää joitain väestöryhmiä tietoisesti ja avoimesti itsestään poispäin. Juuri sitä tämä hallitusohjelma tekee: jakaa Suomessa asuvia ”suomalaisiin” ja ”maahanmuuttajiin”, maahanmuuttajia hyviin ja huonoihin.
Kotoutumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kotoutumispolitiikka. Tämä hallitusohjelma tuottaa kuitenkin todennäköisesti kotoutumista vähemmän, ei enemmän. Tästä Suomeen muuttaneet – tietyllä kierolla tavalla hallitusohjelman mukaisesti – saavat kantaa vastuun.
pasisaukkonen 