Monien mielestä yhteiskunnan tai kansakunnan tulee olla yhtenäinen pysyäkseen puolustuskykyisenä ja elinvoimaisena. Mutta mitä tuolla yhtenäisyydellä oikeastaan tarkoitetaan? Milloin yhteiskunta on sillä tavalla jakautunut, niin epäyhtenäinen, että siitä on todellista haittaa, ja asiaan siksi täytyy kiinnittää huomiota. Millä tavoin yhtenäisyyttä voidaan luoda olosuhteisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti moninaisia ja joissa tämä heterogeenisuus tuottaa ongelmia? Voiko yhtenäisyyden vaatimuksella olla myös kielteisiä seurauksia? Tässä kirjoituksessa esittelen ensiksi professori Adrian Guelken ajatuksia syvästi tai jyrkästi jakautuneista yhteiskunnista. Sen toisessa osassa arvioin Suomen historiaa, nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä näitä pohdintoja vasten. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.
Jyrkästi jakautuneet yhteiskunnat ja demokratia
Kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita. Joillain ihmisillä on enemmän valtaa kuin toisilla, yksillä on asiat paremmin kuin toisilla, ihmiset puhuvat eri kieliä eivätkä ymmärrä toisiaan, käsitykset arvoista ja siitä, millaista on hyvä elämä, poikkeavat toisistaan. Heillä on myös elämässä erilaisia tavoitteita ja suunnitelmia ja erilaisia käsityksiä siitä, miten yhteiskunnalliset olot pitäisi järjestää. Monella muullakin tapaa yhteiskunnat jakautuvat erilaisiin ryhmiin, yhteisöihin ja muihin yhteenliittymiin.
Toisaalta kukin yhteiskunta on epäyhtenäinen omalla tavallaan. Ei ole kahta samalla tavalla jakautunutta valtiota tai sen osaa. Jossain korostuvat yhdenlaiset erot, toisessa toisenlaiset. Monessa maassa on olemassa selvä enemmistö (tai enemmistöjä), kun taas muut ryhmät ovat heikommassa tai marginaalisemmassa asemassa. Jakautuneisuus voi myös olla tasaisempaa, esimerkiksi kahteen suurin piirtein yhtä suureen osaan tai suureen määrään pieniä yhteisöjä.
Jakolinjoilla on aina vaikutusta myös poliittiseen elämään. Valtion, alueen tai kaupungin päätöksenteossa on huomioitava sen sisältämä erilaisuus tai moninaisuus. Väestön sisäisiä eroja heijastuu politiikkaan puolueina tai muina parlamentaarisina tai ulkoparlamentaarisina maltillisempina tai radikaalimpina ryhmittyminä. Moninaisuuteen ja sen taustatekijöihin halutaan usein myös tietoisesti vaikuttaa. Joitain ryhmiä tai ryhmittymiä voidaan suosia toisten kustannuksella, jakolinjoja voidaan pyrkiä heikentämään tai vahvistamaan, sisäiseen erilaisuuteen voidaan suhtautua myönteisemmin tai kielteisemmin.
Belfastin yliopiston vertailevan politiikan professori Adrian Guelke julkaisi vuonna 2012 teoksen Politics in Deeply Divided Societies. Kirjan nimen mukaisesti häntä ei kiinnosta jakautuminen yleensä, vaan tilanne, jota voidaan kutsua syvästi tai jyrkästi jakautuneeksi yhteiskunnaksi. Tällaisesta on kyse silloin, kun ”a fault line that runs through the society causes political polarisation and establishes a force field”. Tällainen kuilun repeäminen, väestöryhmien irtautuminen toisistaan aiheuttaa haasteita mille tahansa yhteiskunnalle. Guelkea kiinnostaa ennen muuta se, millä tavalla se vaikeuttaa demokraattisen hallinnon rakentamista ja ylläpitoa.
Guelken mukaan yhteiskunnat voivat olla vertikaalisesti tai horisontaalisesti jakautuneita. Pystysuuntaisesta halkeamasta on kyse silloin, kun osapuolet ovat sosiaaliselta statukseltaan ja poliittiselta asemaltaan samalla tasolla. Usein on kuitenkin kyse vaakatasoisesta jakautumisesta, jolloin jokin ryhmä on määräävässä tai muuten dominoivassa asemassa ja muut ovat siihen nähden alisteisia tai heikompia. Jakautuminen voi myös olla binaarista eli kahtiajakautumista, tai sitten moninaista hajoamista useisiin osiin.
Vaikka yhteiskunnat ovat aina olleet epäyhtenäisiä ja vaikka jyrkästi jakautuneita maita ja kaupunkeja on ollut historiassa useita, aiheeseen kohdistunut tieteellinen kiinnostus on varsin tuoretta. Sitä on sivuttu käsiteltäessä esimerkiksi valtioiden hajoamista ja sisällissotien syntyä, mutta asiaa ei ole liiemmin teoretisoitu. Useiden nuorten demokratioiden romahtaminen autoritaarisesti johdetuiksi maiksi tai jopa diktatuureiksi maailmansotien välisenä aikana kasvatti huolta kansanvaltaisen kehityksen tulevaisuudesta. Samalla lisääntyi pohdinta siitä, mitkä tekijät vahvistavat ja mitkä heikentävät demokratiaa. Demokratia edellyttää moninaisuuden hyväksyntää, mutta sisäiset erot voivat myös uhata koko järjestelmää. Politiikan tutkimuksen moderneihin klassikoihin kuuluva Seymour Martin Lipset muotoili vuonna 1959 ilmestyneessä Political Man –teoksessaan tämän paradoksin ja siitä seuraavan tehtävänannon seuraavasti:
Inherent in all democratic systems is the constant threat that the group conflicts which are democracy’s life-blood may solidify to the point where they threaten to disintegrate the society. Hence conditions which serve to moderate the intensity of partisan battle are among the key requisites of democratic government.
Donald Trumpin presidenttikauden ja Britannian Brexit-äänestyksen taustaa vasten katsottuna voi tuntua oudolta, että 1950- ja 1960-luvulla angloamerikkalaisia maita pidettiin yhtenäisinä ja siksi myös poliittisesti vakaina yhteiskuntina. Homogeenisuus tarkoitti sekulaarin poliittisen kulttuurin yhtenäisyyttä, joka yhdistyessään yhteiskunnan rooli- ja tehtäväjaon pitkälle vietyyn eriytymiseen tuotti jyrkkien halkeamien sijaan ristikkäisiä ja toisiaan leikkaavia sosiaalisia muodostelmia. Manner-Euroopassa riskinä oli puolestaan yhteiskunnallisten asemien ja poliittisten ideologioiden kohtalokas yhteen kietoutuminen tavalla, joka heikensi järjestelmän toimintakykyä ja loi siten edellytyksiä radikalismille ja demokratian haastamiselle.
Euroopan puolella kiinnitettiin kuitenkin jo varhain huomiota siihen, että sekä historiasta että nykypäivästä löytyy tapauksia, joissa yhteiskunta on kiistatta moninainen, mutta demokraattinen poliittinen järjestelmä vaikuttaa kuitenkin olevan vahva ja vakaa. Keskeinen henkilö tässä työssä oli hollantilainen politiikan tutkija Arend Lijphart, joka huomautti, että Alankomaat, Belgia, Itävalta ja Sveitsi täyttivät monet epäyhtenäisen yhteiskunnan tunnusmerkit, mutta tuntuivat silti valtioina toimivan hyvin. Nämä reaalimaailman esimerkit pistivät hänet miettimään sitä, mitkä ovat ne taustatekijät ja toimintamuodot, jotka mahdollistavat vakaan demokratian jakautuneessa yhteiskunnassa? Ennen vastauksia tähän kysymykseen on syytä katsoa vähän tarkemmin, millä tavoin yhteiskunta voi olla jyrkästi eriytynyt.
Jakolinjojen taustatekijät
Kylmän sodan päättymisen jälkeen yhteiskuntien jakautumisesta ja konfliktiherkkyydestä käyty empiirinen ja teoreettinen keskustelu on entisestään lisääntynyt. Samalla on vahvistunut mielikuva siitä, että jakautuneen yhteiskunnan ensisijainen aiheuttaja on etninen moninaisuus. Monet vastakkainasettelut on määritetty ja nimetty etnisiksi konflikteiksi, vaikka useista on löydettävissä myös muita, kenties tärkeämpiä jakolinjoja. Guelke käsitteleekin teoksessaan myös jakautumisen muita taustatekijöitä, kuten taloudellis-sosiaalisia luokkia ja kerrostumia, klaaneja ja kasteja sekä kieltä, uskontoa ja rotua. Nojaan seuraavassa esittelyssä hänen kirjaansa, mutta laajennan ja täydennän niitä eräillä lisähuomioilla sekä historiallisilla ja tämän päivän esimerkeillä.
Luokat ja kerrostumat
Luokkajako liitetään yleensä yhteiskuntien teollistumiseen ja omistavasta luokasta selvästi intresseiltään poikkeavan modernin työväenluokan syntyyn. Työn ja pääoman välinen ristiriita löytyykin usein sosiaalisten ristiriitojen ja poliittisten konfliktien taustalta viimeisen 150 vuoden ajalta. Myös aikaisemmat sääty-yhteiskunnat olivat sosiaalisesti hyvin jakautuneita. Kuhunkin säätyyn syntyneen henkilön lähtökohtaisena tulevaisuuden perspektiivinä oli pysyä koko ikänsä samassa sosiaalisessa kerrostumassa ja elää säätynsä arvojen ja normien mukaisesti. Monet historialliset vastakkainasettelut syntyivät porvariston tai talonpoikaiston tyytymättömyydestä vallitsevia oloja tai vallanpitäjien poliittisia päätöksiä kohtaan.
Saman tyyppinen deterministinen jakoperiaate sisältyy vielä voimakkaampana etenkin Intian yhteiskuntaa ja sen työnjakoa määrittävässä kastilaitoksessa. Guelke kuitenkin huomauttaa, että järjestelmän monimutkaisuus on estänyt sitä rakentumasta yhteiskunnan jakolinjoja vahvasti tuottavaksi tekijäksi. Kastilaitoksella on kuitenkin yhä vaikutuksensa intialaiseen politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ristiriitoihin, vaikka Intian perustuslaki muodollisesti kieltää syrjinnän kastin perusteella.
Marxilaisesti orientoituneet tutkijat pitävät yhteiskuntien luokkajakoa ylipäätään ensisijaisena vastakkainasettelun perusteena ja muotona. Esimerkkeinä maista, joita muutkin ovat pitäneet vahvasti luokkaperusteisesti jakautuneina, Guelke mainitsee myös maailmansotien välisen ajan Itävallan sekä 1970-luvun alun Chilen. Globalisaatiokehitys on hänen mukaansa ensimmäisessä vaiheessaan 1900-luvun lopulla, yhdessä sosialistisen tai kommunistisen vaihtoehdon epäuskottavuuden kanssa, heikentänyt kehittyneiden maiden sisäistä luokkajakoa ja sen poliittista merkitystä. Guelke arvioi kuitenkin, että epätasainen taloudellinen kehitys voi jatkossa kasvavan työttömyyden ja elintason laskun seurauksena jälleen vahvistaa taloudellis-sosiaalisia vastakkainasetteluja.
Uskonto
Monet yhteiskunnat ovat uskonnollisesti jakautuneita. Modernin poliittisen filosofian synty kytkeytyykin vahvasti menestyksellisten protestanttisten liikkeiden aiheuttamaan läntisen kristikunnan jakautumiseen. On sanottu, että tuolloin uskonnollis-aatteelliset kysymykset yhdistivät kaukana toisistaan asuvia ihmisiä ja erottivat naapureita toisistaan. Esimerkiksi yhteenottoja Ranskan katolisten ja kalvinististen hugenottien välillä on kutsuttu uskonsodiksi. Tilanne kuitenkin vakautui useissa maissa 1700-luvulle tultaessa ja uskonnollisen moninaisuuden sietämiseen tai suvaitsemiseen kehittyi erilaisia malleja. Monissa maissa toki myös kiellettiin virallisesta tai valtauskonnosta poikkeavat uskonnot.
Vakavia jakolinjoja aiheuttavana tekijänä uskonto nousi uudelleen esiin vuosituhannen taitteessa ennen muuta kristinuskon ja islamin välisen uskontopohjaisten sivilisaatioiden vastakkainasettelun muodossa. Maailmassa on kuitenkin varsin vähän maita, joissa on huomattavia määriä sekä kristittyjä että muslimeja. Merkittävin poikkeus tästä on Nigeria, jossa muslimeilla on vahva asema maan pohjoisosissa ja kristityillä puolestaan eteläosissa. Guelken mukaan uskonto ei ole kuitenkaan Nigeriassa kehittynyt tärkeimmäksi jakolinjan muodostajaksi, koska yhteiskunnallisia ristiriitoja aiheuttavat myös monet muut tekijät.
Muita uskonnollisesti jakautuneita yhteiskuntia ovat esimerkiksi Libanon, Kypros, Sri Lanka ja Pohjois-Irlanti. Libanon on suorastaan hajautunut valtio, koska sekä kristityt että muslimit jakautuvat useisiin poliittisesti aktiivisiin ryhmiin. Se on myös maa, jossa myöhemmin tarkemmin esiteltävät konsosiationalistiset järjestelyt eivät ole onnistuneet tuottamaan yhteiskunnallista ja poliittista vakautta. Syitä tähän voivat Guelken mukaan olla riittävän poliittisen tahdon puute, tarpeettoman jäykkä vallanjakomalli, palestiinalaispakolaisten läsnäolo, uskonnollisten ääriliikkeiden omat agendat sekä ulkopuolisten valtioiden puuttuminen Libanonin sisäisiin asioihin.
Guelke antaa kirjassaan ymmärrettävästi paljon tilaa Pohjois-Irlannin kysymykselle. Katolisten ja protestanttien välinen väkivaltainen vastakkainasettelu 1960-luvulta 1990-luvun lopulle (ns. troubles) muodostaa omana aikanamme poikkeuksen kristillisten yhteisöjen yleensä rauhanomaisen rinnakkainelon säännöstä. Guelken mukaan kiista on kuitenkin vain osittain uskonnollinen, eikä se alkanut uskonnollisista kysymyksistä kuten erilaisista Raamatuntulkinnoista tai pelastumista koskevista käsityksistä. Belfastissa vuonna 1998 sovittu Pitkänperjantain sopimus tähtäsi pysyvän rauhan saavuttamiseen alueella eri väestöryhmien kesken.
Kieli ja etnisyys
Kansallisvaltioiden rakentuminen tapahtui Euroopassa pääsääntöisesti kahta tietä pitkin. Yhtäältä oli ns. vanhoja valtioita kuten Tanska ja Englanti. Toisaalta oli etnis-kansallisia yhteisöjä, jotka pyrkivät joko Suomen tai Kreikan tavoin itsenäistymään jostain imperiumista tai muusta valtiosta tai yhdistymään itse laajemmaksi kokonaisuudeksi (Saksa, Italia). Kaikissa näissä tapauksissa standardoidusta kielestä muodostui tärkeä kansakuntaa yhdistävä tekijä. Enemmistökieli on usein syrjäyttänyt vähemmistökielet niin, että monet kielet ovat kokonaan kuolleet tai jääneet yhteiskunnan marginaaliin.
Useimmissa maissa on joitain historiallisia kielellisiä vähemmistöjä, ja kielikysymys jakaa monia maita myös poliittisesti. 1900-luvun jälkipuoliskolla moniin Euroopan maihin luotiin kestäviä vähemmistöpoliittisia ratkaisuja. Kielellinen jakautuneisuus leimaa yhä ennen muuta Sveitsiä ja Belgiaa, joista jälkimmäisessä puoluejärjestelmä on jakautunut kokonaan kahtia hollanninkielisten ja ranskankielisten puolueisiin. Vaikka väkivallan uhka ei olekaan välitön, Belgiaa voi pitää jyrkästi jakautuneena yhteiskuntana. Jugoslavian hajoamisessa kyse oli muustakin kuin kielellisestä jakautumisesta, mutta maan kohtaloa voi pitää esimerkkinä monikansallisen valtion koossapitämisen vaikeuksista. Yritys yhdistää kansakuntaa luomalla serbokroatiasta yhteinen kieli ei riittänyt häivyttämään olennaisia jakolinjoja yhteiskunnan sisällä.
Kieli ja etnisyys yhdistetään usein toisiinsa. Etnisyyden tarkka määrittely on tunnetusti ollut vaikeata. Guelke hyödyntää kirjassaan eroa etnisen ryhmän (ethnie) ja etnisen kategorian välillä, joista jälkimmäinen ei edellytä vahvaa itsetietoisuutta. Maailman etnisistä ryhmistä tai kansallisuuksista monilla on pitkä historia, mutta jotkin ovat syntyneet vasta etnisen tai kansallisen tietoisuuden ”herättämisen” seurauksena. Etnisyys onkin usein ollut poliittisille toimijoille käyttökelpoinen väline väestöryhmien välisten erojen korostamiseksi ja vastustajien toiseuttamiseksi. Yhteiskunnan etniset erot eivät Guelkenkaan mielestä suoraan johda jyrkkiin jakolinjoihin, ellei niitä erikseen politisoida.
Rotu ja muut jakolinjat
Väestöryhmien välisiin fysiologisiin eroihin huomionsa kiinnittävä rotuajattelu on ollut yhteiskuntia vahvasti jakava tekijä joissain maissa. Englanninkielisessä kielenkäytössä etnisyys ja rotu menevät usein terminologisesti sekaisin, kun taas Manner-Euroopassa rotu-käsitteistöstä pyrittiin toisen maailmansodan jälkeen pääsemään eroon. Ihonvärillä on yhä suuri merkitys Yhdysvalloissa sekä tilastollisena kategoriana että sosiaaliseen asemaan vaikuttavana taustamuuttujana. Apartheid-ajan Etelä-Afrikassa väestön jako valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin määritti vahvasti yksilöiden asemaa yhteiskunnassa. Maan hallinto pyrki Guelken mukaan korostamaan etnisyyttä jakaakseen mustan väestönosan pienempiin väestöryhmiin tässä kuitenkaan juuri onnistumatta.
Muista jyrkkiä jakolinjoja aiheuttavista taustatekijöistä muuttoliike on toisinaan tuottanut jännitteitä alkuperäisten asukkaiden ja uusien tulijoiden välillä. Guelken mukaan Ruandan, Burundin ja Sudanin sisäisissä väkivaltaisuuksissa on puolestaan vain osin kyse etnisistä konflikteista, koska taustalta löytyy myös vahvoja ristiriitoja maanviljelijöiden ja karjanhoitajien välillä. Maanomistajien ja maataloustyöväestön väliset riidat ovat aiheuttaneet lukuisia väkivaltaisuuksiinkin johtaneita kiistoja ympäri maailmaa ennen ja nyt. Thaimaata voidaan puolestaan pitää esimerkkinä maasta, jossa kaupunkien ja maaseudun (tai keskustan ja periferian) välinen ristiriita saa selviä poliittisia muotoja. Hän mainitsee myös, että kylmän sodan päättymisen jälkeen yhtenäistyneessä Saksassa idän ja lännen välisten erojen poistaminen on osoittautunut oletettua paljon vaikeammaksi tehtäväksi.
Ratkaisuja jakautuneisuuteen
Yhteiskunnat ovat jakautuneita myös esimerkiksi iän, sukupuolen, elämäntavan tai alakulttuurien mukaisesti. Guelkea kiinnostavat kuitenkin siis vain ne eriytymisen muodot, jotka tuottavat poliittista polarisaatiota ja jotka siten luovat perustan yhteiskunnan syvälle tai jyrkälle jakautumiselle. Miten tällainen jakautuminen käytännössä tapahtuu?
Eric Nordlingerin 1970-luvulla tekemä määrittely etenee askel kerrallaan. Kaikissa yhteiskunnissa on hänenkin mukaansa luokka- ja yhteisöperusteista eriytyneisyyttä. Ristiriitoja ja konflikteja ja niiden varaan rakentuvia järjestäytyneitä kollektiivisia muodostelmia syntyy vain, jos väestön sisältämille jakolinjoille annetaan riittävän suuri merkitys. Kaikki konfliktitkaan eivät johda jyrkkään jakautumiseen, elleivät ne ole tarpeeksi vakavia ja intensiivisiä. Intensiivisyydestä on kyse silloin, jos suuri määrä konfliktien osapuolina olevien ryhmien jäseniä pitää käsiteltäviä kysymyksiä erittäin tärkeinä ja/tai jos he ilmaisevat vahvasti vastakkainasettelua lietsovia antagonistisia näkemyksiä toisesta osapuolesta.
Jos näin tapahtuu, voidaan puhua yhteiskunnan polarisoitumisesta. Jos hyvin käy, eriytyminen on lyhytaikaista tai se koskettaa vain joitain elämän osa-alueita. Joissain tapauksissa jakautuminen kattaa kuitenkin välittömästi tai ajan mittaan laajan kirjon erilaisia kysymyksiä ja konflikti osoittautuu pitkäikäiseksi. Tällöin ollaan myös lähellä väkivaltaisia yhteenottoja ryhmien välillä. Demokraattinen järjestelmä ei tietenkään enää toimi asianmukaisesti, ellei se pysty käsittelemään ristiriitoja ajautumatta väkivaltaiseen yhteenottoon. Polarisoituneen yhteiskunnan rakenteelliset ristiriidat täytyy yrittää ratkaista jollain tapaa, tai yhteiskunnallinen elämä kärsii jakautuneisuudesta vakavasti.
Itsehallinto
Etnisten konfliktien poliittista hallintaa käsittelevässä teoksessaan John McGarry ja Brendan O´Leary (1993) tekivät hyödyllisen kahtiajaon kahteen pääluokkaan. Joissain tapauksissa kyse on yhteiskunnan sisältämien ja jakolinjoja aiheuttavien erojen poistamisesta, toisissa tapauksissa puolestaan niiden säätelystä tai kontrolloinnista. Molempien alle voidaan sijoittaa erilaisia toimintamalleja, joille löytyy myös vastaavuutta todellisuudesta. Erojen eliminoinnin äärimmäinen ilmenemismuoto on kansanmurha. Tähän kategoriaan voidaan sijoittaa myös väestön pakkosiirrot, alueen jakaminen (oletettujen) väestösuhteiden mukaisesti sekä vähemmistöjen sulauttaminen kantaväestöön tai valtakulttuuriin.
Erojen säätelyn piiriin kuuluvia toimintamuotoja ovat puolestaan esimerkiksi sellaiset järjestelyt, joissa enemmistö (tai valtaapitävä väestönosa) pyrkii hegemonisesti kontrolloimaan myös vähemmistöjen elämää. Joskus on kyse ulkopuolisten toimijoiden aktiivisesta osallistumisesta väestösuhteiden ylläpitämiseksi ja yhteiskuntarauhan rakentamiseksi. Asioita voidaan myös yrittää ratkaista jakamalla valtaa alueellisille yksiköille esimerkiksi liittovaltion tapaan. Poliittisen vallan delegointia voidaan toteuttaa myös siten, että eri osapuolilla on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja suojella elintärkeitä etujaan. Näistä kaksi viimeisintä ovat eurooppalaisen yhteiskuntakehityksen kannalta relevantimmat.
Molemmissa tapauksissa kyse on siis vallan jakamisesta siten, että yhteiskunnan jakautumisen kannalta tärkeimmät väestöryhmät saavat mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Yksi tapa toteuttaa tämä delegointi on antaa yhteisöille oikeuksia päättää itse omista asioistaan. Itsehallinnon eli autonomian järjestelyt voivat olla alueellisia tai ei-alueellisia.
Äärimmäinen esimerkki alueellisesta territoriaalisesta itsehallinnosta on liittovaltio, joita on määritelmästä riippuen noin kymmenesosa maailman valtioista. Näistä suurin osa ei esimerkiksi Saksan tavoin noudata väestöryhmäkohtaisia jakolinjoja tässä yhteydessä tarkoitetussa mielessä (joidenkin taustalla on kuitenkin esimerkiksi historiallisia maakuntia, joista osalla voi olla vahva alueellinen identiteetti). John Coakley on joitain vuosia sitten arvioinut, että liittovaltioista kymmenkunta voisi olla etnisiä federaatioita, joissa vähintään osa osavaltioista kytkeytyy vahvasti myös etnisiin tai kulttuurisiin jakolinjoihin.
Tällaisina liittovaltioina voidaan pitää Euroopassa ainakin Belgiaa ja Bosnia ja Herzegovinaa. Molempia Guelke pitää myös konsosiationaalisina federaatioina. Belgia jakautuu sekä alueellisesti että ei-alueellisesti ensinnäkin hollanninkieliseen Flanderiin, ranskankieliseen Valloniaan sekä kaksikieliseen Brysselin alueeseen, ja toiseksi hollannin-, ranskan- ja saksankielisiin yhteisöihin. Bosnia ja Hertsegovina koostuu puolestaan lähinnä kroaattien ja alueen muslimien eli bosniakkien asuttamasta Bosnia-Hertsegovinan federaatiosta sekä Bosnian serbitasavallasta.
Muita ainakin osittain etnisiksi federaatioiksi luokiteltavia maita ovat Coakleyn mukaan Espanja, Etiopia, Intia, Kanada, Nigeria, Pakistan, Sveitsi ja Venäjä, ja monissa niistä on yhä ratkaisemattomia kieli- tai kansallisuuskysymyksiä. Belgiassa on yhä vahvoja flaamien itsenäistymispyrkimyksiä, samoin kuin Espanjassa tällä hetkellä etenkin Kataloniassa. Bosnia ja Hertsegovinaa Coakley (ja Guelke) pitävät hauraana valtiona, jota ennen muuta kansainvälinen paine pitää koossa. Guelke lisää listaan Britannian, jossa valtaa on devoluution nimissä siirretty Skotlantiin ja Walesiin (sekä lähtökohtaisesti Pohjois-Irlantiin) tyytymättömyyden lieventämiseksi ja itsenäistymishaluisen nationalismin kasvun patoamiseksi.
Monissa Euroopan yhtenäisvaltioissa on tehty itsehallinnollisia erillisratkaisuja. Suomessa Ahvenanmaalla on kansainvälisen sopimuksen takaama autonomia, ja maakunta on julistettu yksikielisesti ruotsinkieliseksi, minkä lisäksi saamelaiskäräjät toteuttaa rajattua itsehallintoa saamelaisten kotiseutualueella. Tanskan autonomisia alueita ovat Fär-saaret ja Grönlanti, Portugalissa puolestaan Azorit ja Madeira. Italiassa osittain saksankieliseen Etelä-Tiroliin on luotu itsehallinnollisia järjestelyjä, ja Moldoviassa autonominen alue on venäjämielinen Gagauzia, jossa puhutaan myös gagauzin kieltä.
Alueellisen itsehallinnon tärkeä edellytys on tietenkin se, että väestöryhmät ovat riittävän suuressa määrin jakautuneet myös eri alueille. Tämä on asia, jonka suhteen ollaan usein oltu liian epätietoisia tai tarpeettoman optimistisia. Tästä syystä vähemmistökysymyksiä ei olekaan onnistuttu kokonaan ratkaisemaan, vaan jopa päinvastoin moninkertaistamaan niitä, koska kaikissa uusissakin valtioissa tai osavaltioissa on enemmistö ja vähemmistöjä. Donald Horowitz onkin sarkastisesti muistuttanut, että uudet aluejaot ja rajajärjestelyt eivät epäonnistu missään muussa yhtä varmasti kuin etnisesti yhtenäisten (ja siten sopusointuisiksi oletettujen) alueiden rakentamisessa.
Konsosiaatio
Arend Lijphart tutki tarkemmin niitä valtioita, jotka ikään kuin poikkesivat säännöstä. Vaikka jokin yhteiskunta ei ollut yhtenäinen tai jakautunut ristikkäisten jakolinjojen mukaisesti, siinä oltiin onnistuttu rakentamaan vakaa ja toimiva demokraattinen poliittinen järjestelmä. Olivatko kaikki nämä maat ikään kuin sui generis omanlaisiaan vai löytyikö niiden taustalta yhdistäviä tekijöitä? Lijphartin mukaan kyse oli jälkimmäisestä. Hän kutsui konsosiationaaliseksi demokratiaksi sellaista poliittisen johtajuuden ja institutionaalisten rakenteiden liittoa, joka näyttäisi ratkaisevan yhteiskunnan moninaisuuden ja vakaan kansanvallan yhdistämisen dilemman.
Konsosiationaalinen demokratia sisältää neljä pääelementtiä tai edellytystä. Näistä tärkein on se, että hallitusvaltaa on jaettu siten, että tärkeimpien yhteisöjen edustajilla on pääsy jakolinjoja ylittävään suureen koalitioon. Vähemmistöryhmillä on myös syytä olla veto-oikeus itseään koskevissa elintärkeissä kysymyksissä. Poliittisen edustuksen pitäisi toteutua suhteellisuusperiaatteen mukaisesti niin, että myös pienillä ryhmillä on mahdollisuutensa ja jotta poliittiset voimasuhteet vastaavat riittävän hyvin väestösuhteita. Lisäksi yhteisöillä täytyy olla mahdollisimman laajat oikeudet itse päättää omista asioistaan.
Lijphart katsoi, että konsosiationalismin menestymisen todennäköisyyttä lisääviä tekijöitä ovat myös muun muassa valtion pieni koko ja poliittisen eliitin yhteistyötä tukevat poliittiset traditiot sekä ryhmärajoja ylittävät lojaliteetit ja toisiaan risteävät jakolinjat. Hän on myös korostanut, että konsosiaatiolla ei ole onnistumisen edellytyksiä, ellei sen luomiseksi ja ylläpitämiseksi ole riittävää poliittista tahtoa. Halukkuutta hakea sisäpoliittisia ratkaisuja voi edesauttaa ulkopuolinen uhka. Riski joutua ulkovaltojen hyökkäyksen tai muiden aggressiivisten toimien kohteeksi auttaa lisäämään yksimielisyyttä rajojen sisäpuolella.
Konsosiationaalista demokratiaa on arvosteltu vähän irvaillen, että se on toiminut hyvin siellä, missä sitä ei itse asiassa tarvittaisikaan. Näiden kriitikoiden mukaan Alankomaissa, Itävallassa ja Sveitsissä yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kulttuuri olisivat varmistaneet poliittisen järjestelmän vakauden ja demokraattisuuden ilman konsosiationaalisia institutionaalisia järjestelyjäkin. Mallia on myös kritisoitu eliittikeskeisyydestä, joka pahimmillaan johtaa poliittisten eliittien irtautumiseen omasta äänestäjäkunnasta. Eri yhteisöjen eliittien keskinäisen kytkeytymisen lisäksi vaarana voi olla myös päinvastainen kehitys, väestöryhmiä erottavien jakolinjojen jäykistyminen ja syventyminen entisestään.
Konsosiationalismia on kuitenkin hyödynnetty uusien valtioiden poliittisten järjestelmien rakentamisessa, konfliktien jälkeisessä jälleenrakennustyössä ja syvällisissä regiimimuutoksissa. Sillä on ollut vaikutusta apartheid-ajan Etelä-Afrikan poliittisen järjestelmän rakenteisiin, Pohjois-Irlannin aluehallinnollisiin ratkaisuihin sekä institutionaalisiin järjestelyihin esimerkiksi Afganistanissa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Burundissa, Irakissa, Keniassa ja Makedoniassa. Monille näistä tapauksista on yhteistä, että uutta poliittista järjestelmää on saatettu voimaan ulkopuolisin toimin, joissain tapauksissa kyseisen maan edustajien vastustuksesta huolimatta. Tällöin lähtökohdat eivät tietenkään ole parhaat mahdolliset.
Integraatio
Tämän päivän perspektiivistä katsottuna konsosiationalismin etuna etenkin alueellisiin itsehallinnollisiin ratkaisuihin on se, että yhteisöllisten erojen kiinnittyminen tiettyihin maa-alueisiin ei ole samalla tavalla tarpeen. 1900-luvulla maansisäiset muuttoliikkeet ovat saaneet aikaan sen, että perinteisistäkin vähemmistöistä suuri osa asuu historiallisen kotiseutunsa ulkopuolella (jolla he puolestaan voivat olla selvässä vähemmistössä). Konsosiationalismi edellyttää kuitenkin toimiakseen myös riittävän pientä lukumäärää niitä riittävän suuria yhteisöjä, jotka täytyy ottaa huomioon institutionaalisia rakenteita pystytettäessä. Tämä tuottaa tälle toimintatavalla joitain uusia ongelmia.
Nykypäivän olosuhteissa leimallista monille yhteiskunnille on moninainen ja usein kompleksisia muotoja saava hajautuminen, jota jotkut kutsuvat superdiversiteetiksi. Se on seurausta ennen muuta kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen tuottamista uusista vähemmistöryhmistä. Esimerkiksi kieliryhmiä saattaa olla satoja, joista monet ovat pieniä mutta silti pitkäikäisiä. Etnisyyden, kielen ja kulttuurin yhdistäminen toisiinsa on käynyt entistä hankalammaksi, samoin kuin selkeät rajanvedot yhteisöjen välille. Kuitenkin tämä uusi moninaisuus aiheuttaa monissa maissa vakavia ja osin syviä jakolinjoja. Maahanmuutto ja kasvava monikulttuurisuus ovat myös synnyttäneet poliittisista liikehdintää esimerkiksi uusnationalististen, islam-vastaisten ja jopa uusrasististen puolueiden ja liikkeiden muodossa.
Tällainen jakautuneisuus on Guelken mielessä hänen eritellessään teoksessaan myös integraatiota, assimilaatiota ja näihin kytkeytyvänä myös multikulturalismia. Assimilaatiolla ja integraatiolla on yhteistä käsitehistoriaa. Ensiksi mainittu suomennetaan yleensä sulautumiseksi tai sulauttamiseksi, ja assimilaation prosessissa uudet ja/tai vähäisemmät osat menettävät ominaislaatunsa ja muuntuvat laajemman tai vahvemman kokonaisuuden erottamattomaksi osaksi. Integraatio voidaan puolestaan kääntää esimerkiksi eheytymiseksi/eheyttämiseksi tai yhdentymiseksi/yhdeksi-tulemiseksi, jolloin siinäkin tapauksessa monesta muodostuu ajan mittaan vain yksi.
Käsitteet ovat kuitenkin ajan mittaan irtautuneet toisistaan. Integraatiolla alettiin maahanmuuttopolitiikassa ja sitä käsittelevässä keskustelussa tarkoittaa sellaisia prosesseja, joissa pienemmällä, heikommalla tai uudemmalla osapuolella on oikeus oman identiteettinsä, sen osatekijöiden (kuten kielen) ja omien käytänteittensä ja toimintatapojensa säilyttämiseen. Yhteiskunnan muuttuminen on myös molemminpuolista: maahanmuuttajien lisäksi myös koko yhteiskunta muuttuu. Maahanmuuttajien vastaanotossa Suomessa alettiin varmuuden vuoksi käyttää suomen kielessä neologismisanaparia kotoutuminen ja kotouttaminen. Virallisissa ruotsin- ja englanninkielisissä käännöksissä puhutaan kuitenkin yhä integraatiosta.
Integraatio ei tarkoita ryhmien tai yksiköiden täydellistä erillisyyttä. Tiettyä sulauttamista pidetään yhä hyväksyttävänä ja jopa tarpeellisena. Ajatellaan esimerkiksi, että sosiaalisissa ja taloudellisissa kysymyksissä tai poliittisessa osallistumisessa ei pitäisi olla eroa vähemmistöjen tai maahanmuuttajien ja kanta- tai valtaväestön välillä. Taloudellisesta assimilaatiosta on kyse, kun ns. kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää eroa työllisyydessä tai tulotasossa. Kaikkien tietyssä maassa asuvien kannattaa myös hallita yhteiskunnan virallista tai pääkieltä (tai kieliä) riittävän hyvin, jotta kielitaidon puutteet eivät vähennä valinnanmahdollisuuksia elämässä. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä taustasta huolimatta on niin ikään eräänlaista assimilaatiota.
Assimilaation ja integraation lisäksi muita suhtautumistapoja vähemmistöihin ja maahanmuuttajiin ovat segregaatio ja multikulturalismi. Segregaatiota pidetään yleensä kielteisenä vaihtoehtona, koska se kirjaimellisesti johtaa eri väestöryhmien erillään asumiseen ja sosiaalisen kanssakäymisen rajoittamiseen. Rotuerottelupolitiikka Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa mainitaan yleensä esimerkkinä yhteiskunnan vakavasta segregoitumisesta, jota julkisen vallan puolelta pyrittiin ylläpitämään. Joissain tapauksissa esimerkiksi uskonnolliset yhteisöt pyrkivät myös itse tietoisesti erottautumaan muusta yhteiskunnassa. Tällaisista mainitaan yleensä esimerkkinä Pohjois-Amerikan anabaptisteihin kuuluvat amissit.
Vähemmistöryhmien kulttuurisia oikeuksia korostava mutta myös kiinnittymistä yhteiskuntaan arvostava multikulturalismi oli Guelken mukaan mahdollista vasta sen jälkeen, kun kansalaisoikeudet oli Yhdysvalloissa laajennettu kuulumaan myös mustalle väestönosalle 1960-luvulla. Sitä ennen sitä olisi voitu pitää vain rodullisen eriarvoisuuden ylläpitämisen uutena toteuttamismuotona. Eksplisiittinen monikulttuurisuusideologia on lähtöisin Kanadasta 1970-luvulla, jolloin se liitettiin ennen muuta Quebecin ja Kanadan ranskankielisten asemaan sekä alkuperäiskansojen oikeuksiin. Sittemmin ajattelutapa levisi eri muodoissa esimerkiksi Australiaan sekä Euroopan puolella Britanniaan ja Alankomaihin ja laajeni koskemaan myös maahanmuuton myötä syntyneitä uusia vähemmistöryhmiä.
Guelke ei kirjassaan viittaa siihen multikulturalismia koskevaan kriittiseen keskusteluun, joka yltyi Agnela Merkelin tuomittua monikulttuurisuusideologian vuonna 2010 pitämässään puheessa. Multikulturalismia alettiin kritisoida laajalti ja pitää syyllisenä moniin asioihin, muun muassa yhteiskunnallisen koheesion puutteeseen. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea, että Guelke ei anna multikulturalismille suurta painoarvoa yhteiskuntien jakautumisessa. Ajattelutapaa on noudatettu loppujen lopuksi vain harvoissa maissa. Yhteisöjen vapauksille ja oikeuksille on myös yleensä asetettu selvät rajat, eikä se siksi ole loppujen lopuksi jäänyt kovin kauas integraatiopolitiikasta. Guelken mielestä multikulturalismilla ei ole ollut paljon merkitystä asianomaisille väestöryhmille eikä myöskään näiden ryhmien sosiaaliselle ja poliittiselle organisoitumiselle.
Rinnakkaiselon mahdollisuus
Poliittisen järjestelmän muodolliset piirteet ja erilaiset institutionaaliset ratkaisut ovat tärkeitä minkä tahansa valtion ja yhteiskunnan toimivuuden ja jatkuvuuden kannalta. Parhaimmillakaan järjestelyillä ei kuitenkaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, elleivät tietyt poliittiseen kulttuuriin liittyvät edellytykset täyty. Näillä edellytyksillä on oma roolinsa siinä, kun yhdessä elämistä eroista huolimatta rakennetaan. Toinen tärkeä rooli ja tehtävä on siinä, että järjestelmää ja sen pelisääntöjä kunnioitetaan ja että sitä kyetään päivittämään muuttuneisiin olosuhteisiin. Näihin edellytyksiin kuuluvat riittävä poliittinen tahtotila, valmius luopua vallasta sekä järjestelmän koettu oikeutus eli legitimiteetti.
Poliittisella tahtotilalla oli siis Arend Lijphartinkin mukaan suuri merkitys toimivan konsosiationaalisen poliittisen järjestelmän vakauden ja toimivuuden kannalta. Ajatusta voidaan laajentaa koskemaan ylipäätään elämää moninaisuuden oloissa. Tätä halukkuutta elää ja toimia yhdessä keskinäisistä eroista huolimatta voidaan jakaa seuraaviin elementteihin, jotka luovat ikään kuin askelmat demokraattiselle hallinnolle moninaisessa yhteiskunnassa.
- Osapuolten täytyy myöntää, että yhteiskunnan jakautuneisuus on tosiasia ja että näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa.
- Osapuolten on myös ymmärrettävä, että vakavien konfliktien estäminen edellyttää tiettyjä järjestelyjä, joiden tarkoituksena on estää ristiriitojen eskalaatio ja luoda foorumeita yhdessä keskustelemiselle ja toimimiselle.
- Kaikilla osapuolilla tulee myös olla valmiutta kompromisseihin: kykyä antaa tarvittaessa periksi, jotta kaikkien hyväksyttävissä oleva sopimus voidaan saavuttaa.
- Järjestelmän toimivuutta on seurattava systemaattisesti ja arvioitava puolueettomasti, ja kehitettävä tarpeen mukaan.
Yksikään poliittinen toimija ei myöskään luovu mielellään vallasta. Demokratian tapauksessa ratkaisevaa on vapaiden, rehellisten ja aitojen vaalien järjestäminen ja vaalituloksen kunnioittaminen. Moni kansanvaltainen järjestelmä on ajautunut vakavaan kriisiin, kun jokin osapuoli ei ole suostunut hyväksymään vaalitulosta. Kuten Yhdysvaltain viime presidentinvaalien osalta tiedämme, näin voi tapahtua myös vakiintuneissa läntisissä demokratioissa ja maissa, jotka eivät ole tässä määritellyllä tavalla jyrkästi jakautuneita. Kuitenkin silloin, kun politiikka kytkeytyy vahvasti kannattajakuntien lisäksi myös erillisiin väestöryhmiin, epäluulo leviää poliittisesta eliitistä laajemmalle yhteiskuntaan ja väkivaltaisten yhteenotto riski kasvaa.
Vaalituloksen kiistäminen tai muu järjestelmän perusperiaatteiden halveksunta nakertaa sitä kohtaan tunnettua kunnioitusta ja arvostusta. Sen seurauksena valtion ja hallinnon oikeutus heikkenee erityisesti niiden silmissä, jotka kokevat tulevansa kaltoin kohdelluksi. Jaetun legitimiteetin puutetta Guelke pitääkin pääsyynä siihen, ettei jyrkästi jakautuneissa yhteiskunnissa ole aina onnistuttu luomaan kestäviä ratkaisuja. Hallinnon legitimiteetin indikaattorina voidaan hänen mukaansa pitää väestön keskuudessa vallitsevaa julkisen auktoriteetin rutiininomaista hyväksyntää. Mahdollisesti kiivaastakin keskustelusta huolimatta hallinnon päätökset hyväksytään tällöin asianmukaisesti ratkaistuina ja siten oikeutettuina.
Syvästi jakautunut Suomi?
Torelivat, tappelivat,
eikä voita toinen toista:
minkä toistansa tokaisi,
sen sai itse vastahansa.
Jopa tuosta toisen kerran,
kahen, kolmen päivän päästä
Kalervoinen kauran kylvi
Untamon tuvan ta’aksi.
Untamolan uljas uuhi
söi Kalervon kaurakylvön.
Kalervoisen kärtsä koira
repi uuhen Untamolta.
Untamo uhittelevi
Kalervolle veljellensä,
surmata su’un Kalervon,
lyöä suuret, lyöä pienet,
koko kansan kolhaella,
tuvat polttoa poroksi.
Guelken kirja alkaa lainauksella William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, kuvauksella kahden veronalaissuvun Montaguen ja Capuletin keskinäisestä vihanpidosta. Yhteiskunnan vertikaalinen jakautuminen kahteen antagonistiseen ryhmittymään olisi varmaan voitu yhtä hyvin osoittaa Kalevalan 31. runon tarinan kertomuksella kahden veljeksen, Untamon ja Kalervon ja heidän sukujensa ja joukkojensa välisestä kiistelystä. Riita äityi lopulta väkivaltaiseksi ja toiselle osapuolelle tuhoisaksi, kansanmurhaa muistuttavaksi yhteenotoksi: ”Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. Kaatoivat Kalervon joukon, su’un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi.”
Suomi mainitaan Guelken kirjassa vain yhden kerran ja silloinkin ohimennen. Teos yllyttää kuitenkin tekemään myös omaa yhteiskuntaamme koskevia kysymyksiä. Jos kerran kaikki yhteiskunnat ovat jakautuneita, niin millä tapaa jakautunut Suomi on? Onko Suomi koskaan ollut syvästi tai jyrkästi jakautunut yhteiskunta? Miltä näyttävät nykyinen tilanne ja tulevaisuus? Onko Suomi jakautumassa aikaisempaa vakavammalla ja mahdollisesti myös tuhoisammalla tavalla?
Suomalaisen kansakunnan rakentuminen
Ruotsin vallan aikana vakavin yhteiskunnallinen repeämä oli varmasti nuijasota (1596–1597). Se oli yksi Euroopan noiden aikojen lukuisista talonpoikaiskapinoista, ja se liittyi samalla myös Sigismundin ja Kaarlen taisteluun Ruotsin kuninkuudesta. Kaarle-herttua oli taustaltaan protestanttinen ja hänen setänsä Sigismund puolestaan katolinen, joten konfliktilla oli myös uskonnollinen ulottuvuus. Nuijamiesten kapinointi ei kuitenkaan kohdistunut niinkään katolisuuteen kuin Suomen käskynhaltijan Klaus Flemingin talonpoikia rasittaneeseen hallintoon. Nuijasota ei myöskään jättänyt Suomen väestöön syviä halkeamia.
Suomalainen kansakunta rakentui autonomian aikana samalla kun yhteiskunta yleisesti modernisoitui. Uskonnollista yhtenäisyyttä hajottivat pietistiset herätysliikkeet, jotka saavuttivat suurta suosiota eri puolella Suomea. Monet niistä ovat säilyneet näihin päiviin saakka, ja sittemmin maahan on tullut myös muita uskonnollisia liikkeitä. Suomen tapauksessa merkityksellistä on kuitenkin se, että luterilaiset herätysliikkeet ovat miltei poikkeuksetta säilyneet pääkirkon sisällä. Kansakunta on ollut luterilaisuudessaan varsin yhtenäinen, mutta Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut sisäisesti moninainen.
1800-luvun jälkipuoliskolla suuriruhtinaskunnan autonomia vahvistui, teollinen toiminta virisi useilla paikkakunnilla, kauppaa vapautettiin, kaupungit alkoivat kasvaa, liikenneyhteyksiä parannettiin kanavilla ja rautatieverkostolla. Yhdistyksiä perustettiin eri puolille Suomea ja sanomalehdistön kautta ihmiset alkoivat saada entistä paremmin tietoa läheltä ja kaukaa. Euroopan aatteelliset virtaukset ylsivät Suomeen aikaisempaa laajemmin. Kehitys tuotti suomalaiseen yhteiskuntaan vahvempaa kansallista yhteenkuuluvuutta, mutta myös uusia jakolinjoja eri väestöryhmien ja eri tavoin ajattelevien välillä.
Säätyvaltiopäivät alkoivat 1860-luvulta lähtien kokoontua säännöllisesti. Säätyjaon rinnalle syntyi orastava nykyaikainen puoluelaitos. Ensimmäiset puolueet olivat kieliperusteisia, ja suomalaisen puolueen ja ruotsalaisen puolueen taustalta löytyi myös erilaisia kansallisuuskäsityksiä sekä näkemyksiä Suomen kielellisestä tulevaisuudessa. Suuri osa väestöstä ei osallistunut tähän keskusteluun, eikä kenties ollut nationalistisen ajattelutavan eri variaatioista edes tietoinen. Kielikysymys ei ylipäätään ollut relevantti seuduilla, jotka olivat täysin yksikielisiä. Kansallisen tason politiikka oli kuitenkin osin varsin jyrkästi kielipoliittisesti jakautunutta.
Suomessa siirryttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906. Suhteellinen vaalitapa tuki monipuoluejärjestelmän muodostumista, ja vuoteen 1918 mennessä poliittisia jakolinjoja olikin jo useita. Erilaiset tavat suhtautua Venäjään ja aatteelliset näkemyserot jakoivat suomalaisen puolueen, mutta ruotsin kielen ja ruotsinkielisten etuja puolustava ruotsalainen puolue säilyi yhtenäisempänä, ja sen pohjalta perustettiin vuonna 1906 Ruotsalainen kansanpuolue. Jako vasemmistoon ja oikeistoon oli alkanut hahmottua Suomen Työväenpuolueen (myöhemmin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) vuonna 1899 tapahtuneen perustamisen myötä. Maaseudun väestöstä suuri osa asettui samoihin aikoihin perustetun Maalaisliiton taakse. Vasemmisto jakautui kahtia Suomen Kommunistisen puolueen perustamisen myötä (1918).
Sisällissodan syttymistä Suomessa tammikuussa 1918 onkin jonkin verran ihmetelty, koska jakolinjoja oli useita eikä porvariston ja työväestön välinen ristiriita ollut niin jyrkkä kuin joissain toisissa maissa. Kaupunkien teollista työväestöä oli itse asiassa vielä melko vähän, mutta sen sijaan oli suuri määrä maaseudun tiloja omistamatonta väestöä ja työväkeä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen jätti Suomeen valtatyhjiön ja maan vaille neutraalia ja legitiimiksi koettua järjestysvaltaa. Katkeruutta olivat lisänneet myös paikallishallinnon epädemokraattisuus sekä vaikeudet saada edistyksellisiä uudistuksia läpi eduskuntatyön kautta.
On kuitenkin kiistatonta, että tuolloin Suomi oli jyrkästi jakautunut. Vaikka taustalta ei löydy samanlaisia syvään juurtuneita ja vahvasti antagonistisia jakolinjoja kuin joistain teollistumisessa ja luokkajaossa pidemmälle ehtineissä maissa, sisällissota jätti pitkäksi aikaa jälkensä suomalaisen yhteiskuntaan jakona punaisiin ja valkoisiin. Vuoden 1918 tapahtumien oikeasta nimittämisestäkin käytiin kiistaa monen vuosikymmenen ajan.
Kansallinen eheytyminen
Pahin vastakkainasettelu alkoi kuitenkin lieventyä nopeasti. Vasemmiston radikaali siipi joutui maailmansotien välisenä aikana toimimaan maan alla tai peitejärjestöjen kautta, kun taas sosiaalidemokraatit osoittivat halukkuutta yhteistyöhön. Oikeistoa hajottivat kiistat ruotsin kielen asemasta Suomessa, maaseutu-kaupunkivastakohtaisuus sekä konservatiivien ja liberaalien aatteelliset näkemyserot. Lapuan liikkeen muodossa Suomeen syntyi äärioikeistolainen liike, jota politiikassa ilmensi Isänmaallinen kansanliike. Suomi kuitenkin säilyi demokraattisena valtiona ja melko vapaana yhteiskuntana aikana, jolloin vakaa kansanvaltainen kehitys osoittautui Euroopassa hyvin vaikeaksi.
Toisen maailmansodan syttyminen ja Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisivat saattaneet jakaa Suomea vakavasti repimällä rikki sisällissodan vielä kokonaan arpeutumattomat haavat. Talvisota ja jatkosota, samoin kuin tappio aluemenetyksineen ja sotakorvauksineen kuitenkin ennemmin yhdistivät kansakuntaa. Vaikka kommunistit ja kansandemokraatit saivat sodan jälkeisissä vaaleissa suuren kannatuksen, viimeistään 1960-luvulta lähtien sen radikaalein ja kaikista neuvostomyönteisin osa jäi sivuraiteelle. Äärioikeisto oli puolestaan nyt välirauhansopimuksen nojalla kielletty poliittisesta elämästä. Poliittinen johto integroi presidentti Kekkosen esimerkkiä seuraten menestyksellisesti nuorison radikalismia osaksi yhteiskunnan valtavirtaa.
Kansallisen eheytymisen katsotaan usein alkaneen sotaa edeltäneestä A. K. Cajanderin hallituksesta, johon myös sosiaalidemokraatit osallistuivat. Yleisesti ottaen yksimielisyyden suurissa linjoissa voi katsoa vahvistuneen Suomessa ainakin 1980-luvun loppuun asti. 1980-luvun puoliväliä voidaan pitää jonkinlaiseksi kulminaatiopisteenä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli tuolloin vielä voimissaan, ja puolueiden välillä vallitsi yhteisymmärrys suurista sisä-, ulko- ja talouspoliittisista kysymyksistä. Maahanmuutto oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ollut hyvin vähäistä. Maahan ei siten ollut syntynyt uusia vähemmistöryhmiä, mutta ei myöskään maahanmuuton organisoitua ja poliittista kansallismielistä vastustustakaan.
Professori Ilkka Heiskasen mukaan 1960- ja 1970-luvulla esille nousseita ja voimistuneita yhteiskunnan yleisen ohjauksen “superideologioita” olivat taloudellisen kasvun ideologia, julkisen sektorin hyvinvointitehtävien laajentamisen ja kehittämisen ideologia, alueellisen tasaisen sosiaalisen ja taloudellisen kehittämisen ideologia sekä edustuksellisen ja osallistuvan demokratian kehittämisen ideologia. Kun samanaikaisesti korostettiin voimakkaasti myös kansakunnan etnistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä, ajattelutapa oli vahvasti jakolinjoja heikentävä.
Vuosituhannen taitteen suuret muutokset
Kolmen viime vuosikymmenen aikana Suomi on muuttunut merkittävästi, osittain sisäsyntyisten kehityskulkujen ja osittain maan ulkopuolelta tulleiden impulssien seurauksena. Neuvostoliiton ja laajemmin sosialistisen järjestelmän kaatuminen muutti ratkaisevasti Suomen kansainvälistä asemaa ja antoi mahdollisuuden liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Talouden globalisaatio avasi markkinoita suomalaisille tuotteille ja palveluille, mutta teki samalla Suomesta aikaisempaa riippuvamman kansainvälisestä taloudesta ja sen instituutioista. Johtavan roolin Suomen taloudessa otti informaatioteknologinen vientisektori Nokian johdolla.
Edellä mainituista ”superideologioista” 1900-luvun lopulla talouden kasvun painoarvo kasvoi entisestään. Samalla sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden sieto suomalaisessa yhteiskunnassa kasvoi. Tunnustettiin ja hyväksyttiin alueiden eritahtinen kehitys, eikä tulo- ja varallisuuserojen tasoittamista enää koettu niin tärkeäksi. Perinteisten vähemmistöjen asema parani, ja kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua myös Suomeen. Sen seurauksena etenkin suurimpien kaupunkien väestö alkoi nopeasti moninaistua. Monet pitivät tätäkin kehitystä myönteisenä asiana.
Vuosituhannen vaihteen taitteessa Suomi oli yhä poliittisesti vakaa ja yhtenäinen valtio, eikä yhteiskuntaan ollut syntynyt vakavia jakolinjoja. Moniin muihin Euroopan maihin verrattuna sekä eriarvoistuminen että monikulttuurinen moninaistuminen olivat maltillisella tasolla. Yhteiskunnassa vallitsi kuitenkin jännite, jonka perusrungon muodosti uudenlainen hyväksyvämpi ajattelu- ja toimintatapa Suomen moninaisuutta ja moniarvoisuutta kohtaan ja tämän muutoksen vastustaminen. Kysymys Suomen EU-jäsenyydestä oli myös jakanut kansakuntaa kahteen leiriin. Tämä jännite ei kuitenkaan tuolloin ollut vielä purkautunut poliittisessa elämässä. Vuonna 2003 arvioin eräässä suomalaista poliittista kulttuuria käsittelevässä artikkelissa yhteiskunnassa olevan tilausta niin populistisille, vasemmistolaisille kuin nationalistisillekin liikkeille ja puolueille.[1]
Saman artikkelin päivityksessä vuonna 2012 takana oli Perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.[2] Timo Soinin johtamien perussuomalaisten saattoi ajatella yhdistäneen edellä mainitut kolme tapaa mobilisoida poliittisesti yhteiskunnassa vallitsevaa tyytymättömyyttä poliittista eliittiä, kasvavaa eriarvoistumisesta ja Suomen monikulttuuristumista kohtaan. Jäin tuolloin kysymään, millä tapaa suomalainen politiikka vastaa populistisen puolueen kannatuksen voimakkaaseen kasvuun. Poliittisen kulttuurin valmiudesta integroida vaalivoittaja järjestelmään kertoo Perussuomalaisille tarjottu mahdollisuus osallistua hallitusyhteistyöhön. Tie oikeistolaiseen enemmistöhallitukseen avautui kuitenkin vasta vuoden 2015 vaalien jälkeen. Vielä saman vaalikauden aikana puolue kuitenkin hajosi, ja sen johtoon nousi Soinia selvästi oikeistolaisempi ja kansallismielisempi Jussi Halla-aho.
Nykyinen tilanne ja tulevaisuuden näkymät
Yhdessä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kanssa tapahtumat maailmalla ovat herättäneet kysymyksiä siitä, onko myös Suomi syvän jakautumisen tiellä. Kalevi Sorsa -säätiön vuonna 2015 julkaisemassa teoksessa Jakolinjojen Suomi viitataan johdannossa sotatoimiin Ukrainassa, jihadistiseen terroriin Irakissa ja Syyriassa, Yhdysvaltain rotumielenosoituksiin sekä taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun maailmassa. Koneen Säätiö avasi puolestaan vuonna 2014 Jakautuuko Suomi –ohjelman. Sen tuotoksia kokoavassa teoksessa (2018) viitataan Britannian vuoden 2011 mellakkoihin ja tarpeeseen ymmärtää niiden syitä ja seurauksia. Minkälainen käsitys suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta ja tulevaisuuden näkymistä tulee esille näiden teosten kautta?
Jakolinjojen Suomi –teoksessa tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja niissä tapahtuneita muutoksia yhdeksästä näkökulmasta käsin. Frank Martela pohtii yhteisöllisyyttä, keskinäistä luottamusta ja aktiivista kansalaisuutta demokratian ja hyvinvointivaltion edellytyksenä ja päättelee, että ”kansainvälisesti katsoen olemme edelleen varsin yhtenäinen kansakunta”. Antti Kaihovaaran mukaan teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena tapahtuvaa työn loppumista suurempi uhka oli se, että Suomessa ei kyetä luomaan työpaikkoja uusilla ideoilla ja innovaatioilla. Outi Sirniö päättelee, että ylisukupolvisen sosiaalisen liikkuvuuden näkökulmasta ”suomalaisten tilanne ei ole huonoimmasta päästä”, joskin se on alkanut olla ääripäissään polarisoitunutta. Kaikkein hyvä- ja huono-osaisimpien piirissa sosiaalinen periytyminen on voimakkainta. Hannele Palosuon mukaan terveyseroja tarkasteltaessa perinteinen luokkajako ei ole kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta, vaikka alueiden ja sukupolvien välinen eriarvoisuus elinajanodotteessa onkin vähentynyt.
Sakari Karvonen puolestaan toteaa, että vaikka hyvinvoivien ja huono-osaisten alueiden välillä ilmenee yhä eroja usealla hyvinvoinnin ulottuvuudella, ”sisällissodan mahdollisuus on lähinnä kirjallista visiointia”.[3] Omassa artikkelissani varoittelen, että maahanmuuton seurauksena Suomeen saattaa syntyä uudenlaista köyhyyttä, yhteiskunnasta syrjäytymistä, eristäytymistä sosiaalisista verkostoista ja muita sosiaalisia ongelmia. Merja Jutila Roonin mukaan ongelmaksi on muodostumassa yhteiskunnallisen osallistumisen vahva jakautuminen siten, että aktiivisimmin äänestävät hyödyntävät eniten myös muita osallistumisen mahdollisuuksia. Pentti Arajärven mielestä Suomi on yhä tuloerojen osalta kansainvälisesti katsoen varsin tasa-arvoinen maa, mutta hän on huolestunut kasvavasta eriarvoisuudesta sosiaaliturvassa ja pääsyssä julkisiin palveluihin. Johannes Koskela ja Mikko Majander päättelevät, että Suomessakin on koulutukseen, tulotasoon, asuinpaikkaan, ikään ja sukupuoleen liittyviä eroja kulttuurisessa aktiivisuudessa. Kulttuurisen pääoman merkitystä on kuitenkin vaikea arvioida.
Teoksen johdannossa todetaan, että ”monilla mittareilla Suomi on edelleen melko yhtenäinen, hyvinvoiva ja matalien jakolinjojen yhteiskunta”. Sen päättävässä artikkelissa Antti Kaihovaara kuitenkin varoittaa, että Suomi on tienhaarassa. Halutaanko suomalaisen yhteiskunnan pintaan ilmestyneet säröt paikata vai annetaanko niiden hiljalleen kasvaa ja lopulta rikkoa koko yhteiskunta? Jakolinjojen kasvun estäminen edellyttää hänen mukaansa kokonaisvaltaista lähestymistapaa yhteiskunta- ja hyvinvointipolitiikkaan. Tasapäistämisen, menneisyyden haikailun tai yksilöllisyyden rajoittamisen sijaan tarvitaan erilaisuuden arvostamista, ihmisryhmien kohtaamista ja kaikille turvallisia puitteita toteuttaa itseään.
Koneen Säätiön rahoitusohjelma käynnistyi jo ennen kuin Suomeen saapui vuoden 2015 jälkipuoliskolla selvästi tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ohjelman loppujulkaisussa monet artikkeleista käsittelevät kuitenkin kansainvälistä muuttoliikettä ja maahanmuuttajien asemaa ja kokemuksia. Vahvimmin kysymystä yhteiskunnan jakautumista pohditaan Marko Juntusen ja Ville Juntusen artikkelissa Varissuosta etnisesti ja kulttuurisesti moninaisena lähiönä. Heidän mukaansa kyse ei ole ihmisiä eri suuntaan vetävistä orientaatioista, vaan kokemusmaailmojen limittäisyydestä ja moniäänisyydestä. Eri väestöryhmiin kuuluvia ihmisiä yhdistää huoli muutoksen nopeudesta ja suunnasta.
Jos Suomen jakautumisella tarkoitetaan kahta tai useampaa erilaista arvo- ja kokemusmaailmaa, joiden välille vähitellen syntyy ylittämätön kuilu, Varissuolla ei näytä tällaista kehitystä tapahtuvan. Sen sijaan lähiö näyttää maailman pienoiskoossa. Kuten varissuolaisia, meitä kaikkia ohjaavat ja haastavat yhä kovenevien poliittisten diskurssien todellisuudessa niin ristiriidat kuin kilpailevat lojaliteetit.
Maria Ohisalo kirjoittaa puolestaan, että taloudellisen tasa-arvon saralla Suomi on monella tapaa mitattuna yhä yksi maailman parhaista maista. Köyhyys on pääasiallista suhteellista, joskin monet elävät Suomessakin absoluuttisessa köyhyydessä, ja selviä eroja näkyy esimerkiksi terveydessä ja koulutuksessa. Ohisalo korostaa, että köyhyys ei ole vain resurssien puutetta vaan myös heikompia mahdollisuuksia käyttää vähäisiä resurssejaan hyväkseen. Siksi kaikki huono-osaisuus ei näy tilastoissa. Vauraimpia suomalaisia haastatellut Hanna Kuusela puolestaan huomauttaa, että parhaiten ansaitsevaan promilleen kuuluvat suomalaiset eivät välttämättä muodosta erillistä ryhmää esimerkiksi kulutustottumustensa osalta. Heillä voi silti olla selvästi erilaisia näkemyksiä siitä, miten yhteiskunnan kehitykseen suhtaudutaan.
Teoksen nimi sisältää siis kysymyksen siitä, jakautuuko Suomi. Kirjan sisällön perusteella voisi päätellä, että kyllä, mutta maltillisesti ja moninaisesti.[4] Esipuheessa Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen osoittaa uskovansa, että kehitystä huonompaan suuntaan on todella tapahtunut, kun hän pohtii säätiön ohjelman vaikutusta yhteiskunnan eriarvoistumiseen. ”Lukuisat jutut mediassa ovat toki tuoneet eriarvoisuutta näkyviin, mutta onko sen prosesseja hidastettu?”
Lopuksi
Yhteiskunnallisia kysymyksiä voidaan arvioida kolmen mittapuun mukaan. Ensinnäkin voidaan analysoida, millä tavalla tietty empiirinen havainto rinnastuu teoreettiseen ideaaliin: poikkeaako se siitä ja millä tavoin? Toiseksi voidaan tarkastella, millaista kehitys on ollut: onko muutosta tapahtunut ja voidaanko sitä pitää myönteisenä tai kielteisenä kehityksenä? Kolmanneksi voidaan vertailla esimerkiksi maita keskenään, ja arvioida sitä, miltä tilanne ja kehitys näyttävät suhteessa näihin verrokkeihin: poikkeaako se niistä ja jos poikkeaa, myönteisellä vai kielteisellä tavalla? Mitä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta voi sanoa näistä näkökulmista käsin?
Adrian Guelken mukaan syvästi jakautuneen yhteiskunnan erottaa siis muista yhteiskunnista se, että tällöin yhteiskunnan lävitse kulkee railo, joka aiheuttaa poliittista vastakkainasettelua (polarisaatiota) ja joka muodostaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavan jännitteisen voimakentän. Jyrkästä jakautumisesta on kyse myös silloin, kun se koskee suurta määrää ihmisiä, joilla on väestöryhmärajojen ylitse toisistaan kielteisiä käsityksiä ja tunteita. Ristiriidat eivät koske ainoastaan yksittäisiä ja tarkasti rajattuja asiakysymyksiä, vaan erimielisyys kattaa monia yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja. Kollektiivisen väkivallan riski on aidosti läsnä.
Tätä taustaa vasten katsottuna Suomi vaikuttaa uudenlaisessa ja vahvistuneessa jakautuneisuudessaankin turvalliselta ja yhtenäiseltä yhteiskunnalta. Rajalinjoja on useita, eivätkä ne ole muodostaneet syviä ja leveitä railoja tai kuiluja. Poliittista vastakkainasettelua on, mutta esimerkiksi eduskuntapuolueiden kesken vallitsee yhä laajaa valmiutta yhteistyöhön. Osa suomenkielisistä suhtautuu kielteisesti ruotsinkielisiin ja ruotsin kielen asemaan, osa suomalaisista puolestaan negatiivisesti maahanmuuttajiin tai esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen edustajiin. Ainakaan toistaiseksi nämä tai muut vastaavat polarisoivat käsitykset eivät jaa yhteiskuntaa tai kansakuntaa vakavalla ja laajamittaisella tavalla. Organisoitunut väkivalta on esimerkiksi joistain rikollisjärjestöistä huolimatta tiukasti julkisen vallan käsissä.
Tapahtumat muualla maailmassa ovat herättäneet Suomessakin aikaisempaa enemmän keskustelua yhteiskunnan kehityksestä jakautuneempaan suuntaan. Aiheesta on laadittu paljon tutkimusta ja sitä on käsitelty laajalti tiedotusvälineissä. Tässä yhteydessä tarkasteltujen lähteiden perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka muutosta sekä erilaisuuden että eriarvoisuuden suuntaan on tapahtunut, se ei ole ollut kovin dramaattista. Sekä objektiivisesti että subjektiivisesti tarkasteltuna ääripäät ovat yhä lähellä toisiaan, kokemus samassa veneessä olemisesta on edelleen melko laajalti jaettu ja monet jakolinjat risteävät vahvan yhteen kietoutumisen sijaan.
Saman tyyppinen rauhoittava päätelmä seuraa kansainvälisestä vertailusta. Pohjoismaat kuuluvat maailman yhtenäisimpiin, vakaimpiin ja tasa-arvoisimpiin yhteiskuntiin. Suomi on muutoksista huolimatta yhä selvästi yksi Pohjoismaista, joista monissa on myös tapahtunut samankaltaista kehitystä. Hyvinvointivaltiota ei esimerkiksi julkisen talouden koolla mitaten rakennettukaan Suomessa koskaan yhtä pitkälle kuin Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Ruotsissa kansainvälinen muuttoliike on muuttanut väestörakenteita selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, Suomessa puolestaan vähiten.
Poliittisen kentän muutokset ovat kuitenkin aina merkki jonkinlaisesta tyytymättömyydestä tai järjestelmän kyvyttömyydestä vastata äänestäjien tärkeiksi katsomiin haasteisiin. Puoluerakenne ja poliittisen kannatuksen painotukset ovat muuttuneet Pohjoismaissa paljon vähemmän kuin esimerkiksi Italiassa, Ranskassa tai Belgiassa. Kuitenkin myös pohjoisessa Euroopassa politiikan kentälle on tullut uusia puolueita, ja äänestäjien suosiossa on tapahtunut suurta vaihtelua.
Poliittisen kentän vasemman laidan toimijoiden menestystä on perinteisesti pidetty merkkinä yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista eriarvoistumista kohtaan koetusta huolesta. Tässä tilanteessa on kuitenkin vielä tärkeämpi tarkastella uusia oikeistopopulistisia tai jopa äärioikeistolaisia puolueita ja niiden kannatusta. Nämä poliittiset toimijat arvostelevat ennen muuta maahanmuuttoa ja yhteiskunnan etnistä ja kulttuurista moninaistumista, mutta myös ylipäätään kansallisten arvojen ja perinteiden rapautumista sekä valtion täysivaltaisuuden heikentymistä. Vasemmiston ja oikeiston äärilaitoja voi yhdistää poliittista eliittiä kohtaan tunnettu epäluulo, mahdollisesti jopa kauna.
Uusoikeistolaisista populistisista puolueista Norjan Fremskrittpartiet ja Tanskan Folkepartiet alkoivat lisätä kannatustaan jo vuosituhannen vaihteessa. Edistyspuolueen kannatus on ollut korkeimmillaan 23 % vuonna 2009; Kansanpuolueen 21 % vuonna 2015. Suomessa Perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” vuonna 2017 ja Ruotsin Sverigedemokraterna lähestyi kahdenkymmenen prosentin rajaa vuoden 2018 vaaleissa. Vaikka Norjan ja Tanskan oikeistopopulisteilla viime vaalit ovat menneet hieman heikommin, kaikkia näitä puolueita voidaan pitää vakiintuneina osina paikallisia puoluejärjestelmiä.
Laakereille ei siten missään mielessä ole syytä jäädä tyytyväisenä lepäämään. Vaikka jyrkän jakautumisen rajalinja on kaukana, eriytymistä on tapahtunut, mielipideilmasto on koventunut ja varsinkin sosiaalisessa mediassa vihapuheen raja ylittyy säännöllisesti. Tiettyä polarisaatiota näyttäisi myös olevan tapahtumassa. Helsingin Sanomien tekemässä helsinkiläisten valtuutettujen vaalikonevastauksiin perustuvassa arvokartta-analyysissä lähes kaikki valtuustoryhmät ovat siirtyneet kohti kartan reunoja.
Siksi on syytä palata vielä Frank Martelan artikkeliin Jakolinjojen Suomi -teoksessa. Hänen mukaansa vakaanakin pidetty demokratia on vaarassa, jos kansalaiset eivät ole riittävän aktiivisesti kiinnostuneita sen ylläpitämisestä. Kun vuoden 2021 kuntavaaleissa äänestysprosentti oli jälleen aikaisempaa matalampi, valtakunnallisesti vain hieman yli 55 prosenttia, nämä sanat kuulostavat ajankohtaisilta.
Martelan mukaan kansanvaltainen yhteiskuntamuoto ja sosiaaliseen tasa-arvoon pyrkivä hyvinvointivaltio edellyttävät aktiivisen kansalaisuuden lisäksi yhteisöllisyyttä ja keskinäistä luottamusta. Tärkeätä on tekemisen asenne, yhteinen ponnistelu yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tästä on helppo olla samaa mieltä.
Lähteet
Fina, Stefan, Heider, Bastian, Sihvola, Mikko-Waltteri, Mattila, Maija, Rautiainen, Pauli & Vatanen, Kaisa: Eriarvoisuuksien Suomi – Alueelliset sosioekonomiset erot Manner-Suomessa 2021. Kalevi Sorsa Säätiö 2021, Helsinki.
Guelke, Adrian: Politics in Deeply Divided Societies. Polity Press 2012, Cambridge & Malden.
Kaihovaara, Antti (toim.): Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö 2015, Helsinki.
Lähde, Ville & Vehkoo, Johanna (toim.): Jakautuuko Suomi? Eriarvoisuus tutkijoiden, toimittajien ja taiteilijoiden silmin. Into Kustannus 2018, Helsinki.
Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Saukkonen, Pasi (toim.): Paikkana politiikka: tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisesta järjestelmästä. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos 2003, Helsinki.
Saukkonen, Pasi: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012: 1. Helsingin yliopisto 2012, Helsinki.
Welling, Roosa: Näin Helsingin valtuusto siirtyi arvokartalla. Helsingin Sanomat 16.6.2021.
[1] Kyseinen artikkeli on ilmestynyt Paikkana politiikka – tietoja ja tulkintoja Suomen poliittisessa järjestelmässä -teoksessa (Saukkonen 2003), sekä sen taustalla olleessa Suomen poliittisen järjestelmän verkko-oppikirjassa.
[2] Tämä artikkeli on puolestaan ilmestynyt Kari Paakkunaisen (2012) toimittamassa Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia -teoksessa.
[3] Karvosen artikkeli alkaa viittauksella Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta -teoksen tulevaisuudennäkymään, jossa Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ovat ajautuneet sotilaalliseen konfliktiin. Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi vuonna 2021 myös alueellisia sosioekonomisia eroja Manner-Suomessa tarkastelevan raportin (Fina ym. 2021). Raportin mukaan Suomessa on keskiverto-Suomen lisäksi kolme muuta alueklusteria: menestyvät kaupunkialueet ja kaupunkien vaikutusalueet, kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä, sekä taantuvat alueet. Puhe menestyvistä ja taantuvista alueista viittaa selvästi kasvavaan eriarvoistumiseen.
[4] Artikkelikokoelman taustalla olleista hankkeista monet olivat teosta laadittaessa yhä käynnissä. Teoksessa tarkastellaan myös terveyteen ja ikään liittyvää sekä ympäristön muutoksen aiheuttamaa eriarvoisuutta.
pasisaukkonen 
[…] yhteiskuntaa koskevassa kirjoituksessani käsittelin Adrian Guelken teoksen ohella muita politiikan tutkimuksen tai valtio-opin piirissä […]
TykkääTykkää