Mihin maahan turvapaikanhakijan kannattaa tulla?

Vuoden 2015 tapahtumat Eurooppaan suuntautuvassa kansainvälisessä muuttoliikkeessä kiihdyttivät keskustelua siitä, mihin maahan turvapaikanhakijoiden on helppo jäädä ja mistä heitä puolestaan todennäköisesti käännytetään kielteisen päätöksen jälkeen takaisin.

Tällä kysymyksellä on monia ulottuvuuksia. Kansainvälisten sopimusten – tässä tapauksessa Yhdistyneiden kansakuntien pakolaissopimus (ns. Geneven sopimus) ja Euroopan ihmisoikeussopimus – käytännön toteutuksen kannalta on ongelmallista, jos niitä sovelletaan eri maissa toisistaan selvästi poikkeavilla tavoilla. Lisäksi valtioiden pakolaispolitiikan erojen perusteella voidaan ajatella, että jotkut maat laistavat vastuusta kantaa pakolaisten vastaanottamisen humanitaarista taakkaa.

Viime vuoden loppupuolen dramaattisissa vaiheissa kysymys turvapaikanhakijoiden kohtelusta kytkeytyi kuitenkin etenkin haluun tarkastella, ovatko oman maan linjaukset ja käytännöt väljempiä kuin muiden maiden. Liberaalin politiikan, jossa pakolaisen status tai oleskelulupa muulla suojeluperusteella myönnetään muita maita helpommin, pelättiin houkuttelevan maahan lisää turvapaikanhakijoita.

Pakolaispolitiikan kansallisia eroja toteutuneiden päätösten kautta on tutkittu systemaattisesti ja riittävän tarkasti ihmeen vähän. Helposti saatavilla olevat luvut hakijamääristä sekä myönteisistä ja kielteisistä päätöksistä eivät myöskään anna luotettavaa tietoa, koska eri maihin tulee erilaisia turvapaikanhakijoita esimerkiksi maantieteellisistä ja historiallisista syistä.

Yhä on syytä muistuttaa esimerkiksi siitä, että Euroopan pakolaiskriisi kosketti Suomea vuonna 2015 vain rajallisesti, koska syyrialaisia ja eritrealaisia ei tullut Suomeen juuri lainkaan. Suomi ja Ruotsi poikkeavat toisistaan siinä, että viimeksi mainittuun maahan on tullut Suomea paljon enemmän turvapaikanhakijoita, mutta lisäksi myös turvapaikanhakijoiden rakenteellinen kompositio on ollut hyvin erilainen.

Tästä syystä hollantilaisen tutkijan Arjen Leerkesin Alankomaiden hallitukselle viime vuoden lopulla tekemää selvitystä voidaan pitää erittäin tervetulleena. Siinä on pyritty lisäämään kansainvälisen vertailun luotettavuutta Euroopan unionin jäsenmaiden ja EFTA-maiden välillä siten, että otetaan huomioon kuhunkin maahan vuonna 2014 pyrkineiden turvapaikanhakijoiden taustamaa, ikä ja sukupuoli.

Leerkesin raportti ”How (un)restrictive are we?: ’Adjusted’ and ’expected’ asylum recognition rates in Europe” löytyy Alankomaiden turvallisuus- ja oikeusministeriön sivuilta.

Leerkes käyttää kahta analyysivälinettä, vakioitua turvapaikkahakemusten hyväksymisastetta (”adjusted recognition rate”) ja hakemusten odotettua hyväksymisastetta (”expected recognition rate”). Molempia verrataan raportissa toteutuneeseen tilanteeseen.

Vakioidulla hyväksymisasteella Leerkes tarkoittaa hakemusten hyväksymisastetta tietyssä maassa sen jälkeen kun turvapaikanhakijoiden taustamaa, ikä ja sukupuoli sekä kyseisen hakijarakenteen kohtelu koko EU-/EFTA-alueella on otettu huomioon. Tämä mahdollistaa valtioiden asettamisen järjestykseen niiden vakioidun hyväksymisasteen perusteella.

Odotettu hyväksymisaste tarjoaa puolestaan hyväksyttyjen turvapaikkahakemusten prosenttiosuuden, joka se olisi tietyssä maassa, jos kyseisen maan hyväksymisaste olisi taustamaa, ikä ja sukupuoli huomioiden sama kuin se on keskimäärin ollut EU:n/EFTA:n alueella kokonaisuudessaan. Tätä lukua voidaan verrata tosiasiallisesti toteutuneisiin hakemusten hyväksymiseen ja todeta joko enemmän tai vähemmän tosiasiallisesti hyväksyttyjä hakemuksia suhteessa eurooppalaiseen keskiarvoon.

Molemmissa tapauksissa Leerkesin analyysi sisältää erillisen tarkastelun kaikkien myönteisten päätösten osalta sisältäen sekä kansainvälisten sopimusten (Geneven sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus) nojalla tehdyt päätökset pakolaisen statuksen myöntämisestä että kansallisin perustein tehdyt päätökset oleskeluluvan myöntämisestä muulla suojeluperusteella. Tämä erittely on välttämätöntä, koska viimeksi mainittujen päätösten suhde kaikkiin päätöksiin vaihtelee eri maissa.

Vakioidun myöntämisasteen tarkastelu osoittaa, kuinka tärkeätä on päästä eteenpäin yksinkertaisista myöntämis- ja hylkäämisluvuista, joissa ei oteta huomioon turvapaikanhakijoiden eroja eri maissa. Erittäin suuret erot valtioiden välillä tasoittuvat, kun taustamaa, ikä ja sukupuoli otetaan huomioon. Myös maiden järjestys vaihtuu, ja etenkin tällä on suuri merkitys asiasta käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle sekä tietenkin myös poliittiselle päätöksenteolle.

Suomen maahanmuuttokriittisille tarkennettu analyysi tarjoaa hyviä uutisia siinä mielessä, että vuonna 2014 Suomessa turvapaikanhakijalla on eurooppalaisessa vertailussa ollut suhteellisen hyvät mahdollisuudet saada pakolaisen status tai oleskelulupa muulla perusteella. Kritiikkiin on siis tässä mielessä ollut jonkin verran aihetta. Jos huomioidaan vain hakijoiden taustamaa, Suomi oli Italian ohella Euroopan kärkimaita hakemusten hyväksymisessä. Kun otetaan huomioon myös ikä ja sukupuoli, maamme tipahtaa sijalle viisi (sijalle neljä, jos vain kansainvälisten sopimusten perusteella tehdyt myönteiset päätökset huomioidaan).

Huonommat uutiset niille, joiden mielestä Suomessa on ollut aivan liian lepsu pakolaispolitiikka, seuraavat kuitenkin siitä havainnosta, että taustamuuttujien vakioinnin jälkeen maiden väliset erot osoittautuvat lopulta melko pieniksi. Kaikkien myönteisten päätösten osalta Italia (noin 68 %) sekä hieman vähäisemmissä määrin Sveitsi ja Malta ovat olleet vuonna 2014 Euroopan selvästi liberaalimpia maita, kun taas Kreikassa, Unkarissa, Romaniassa ja Luxemburgissa on ollut muita maita tiukempi linja. Muiden viidentoista maan osalta* vakioitu hyväksymisaste vaihtelee hieman alle neljänkymmenen prosentin (”tiukimpina” Tanska, Alankomaat, Espanja, Britannia) ja vähän yli viidenkymmenen prosentin (”liberaalimpana” Suomi, Tsekin tasavalta) välillä.

Odotettu hyväksymisaste kertoo puolestaan, että vuonna 2014 Suomi teki 342 myönteistä päätöstä enemmän kuin mitä olisi tehty, jos Suomessa tehtyjen päätösten kohtalo olisi ollut sama kuin mikä tällä hakijaryhmällä oli koko EU- ja EFTA-alueella taustamaa, ikä ja sukupuoli huomioiden. Päätöksiä tehtiin tuolloin kaikkiaan 3 230, ja niistä myönteisiä oli 2 165. Ero toteutuneen hyväksymisasteen (67 %) ja odotetun hyväksymisasteen (56 %) välillä oli kymmenisen prosenttia.

Leerkes myöntää, että suoritettu analyysi ei ole lopullinen. Erinäisten aineistoon liittyvien metodologisten ongelmien lisäksi toteutuneeseen hyväksymisasteeseen ja sen vaihteluun voi vaikuttaa myös muita syitä kuten vastaanottavan yhteiskunnan taloudellinen ja työllisyystilanne sekä asenneilmapiiri. Hän viittaa raportissaan myös tutkimuksessa osoitettuun kiinnostavaan havaintoon, jonka mukaan konservatiivisesti ajattelevat päätöksentekijät tekivät vähemmän myönteisiä päätöksiä kuin progressiivisten arvojen kannattajat.

Joka tapauksessa on helppo yhtyä Leerkesiin siinä, että eurooppalaisen pakolaispolitiikan tilastollisessa seurannassa pitäisi ottaa turvapaikanhakijoiden kompositio nykyistä paremmin huomioon esimerkiksi suhteuttamalla päätökset hakijoiden taustamaahan, ikään ja sukupuoleen kussakin maassa.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana politiikkaa on kiristetty useissa Euroopan maissa, joissain tapauksissa tavalla, joka vaikuttaa kansainvälisten sopimusten radikaalilta uudelleentulkinnalta ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta huonompaan suuntaan. Jos näitä askelia otetaan sillä perusteella, että oletetaan oman maan linjausten ja käytäntöjen olevan muita maita väljempiä ja liberaalimpia, niin olisi hyvä, jos nämä oletukset perustuivat tosiasioihin eikä kuvitelmiin.

* Tarkemmasta analyysistä Leerkes jätti pois ne yhdeksän maata, joissa oli vuonna 2014 tehty alle 500 päätöstä turvapaikkahakemuksesta. Lisäksi Itävallan tiedot puuttuivat vuoden 2014 Eurostatin tilastoista, joista analyysin tiedot on poimittu.

 

 

 

Kuninkaan puhe kansakunnasta

”Mikä on Norja? Kuningas Haraldin vastaus itselleen asettamaansa kysymykseen  alkoi hyvin tavanomaisesti maantieteellisillä, maisemallisilla ja ilmastollisilla kuvauksilla.

Mitään yllättävää ei ollut myöskään siinä toteamuksessa, että kaikista hienoista vuorista ja vuonoista huolimatta Norja muodostuu ennen muuta sen ihmisistä.

Puutarhajuhlaan syyskuun ensimmäisenä kokoontuneet ihmiset saivat kuulla, että he ovat tulleet Norjan eri kolkista useasta ilmansuunnasta.

Sitten tuli jotain uutta ja epätavanomaista, ja tässä maailman ajassa suorasukaisen poliittista.

”Norjalaiset ovat muuttaneet maahan Afganistanista, Pakistanista ja Puolesta, sekä Ruotsista, Somaliasta ja Syyriasta. Omat vanhempani ovat tulleet tänne Tanskasta ja Englannista 110 vuotta sitten.” Ensimmäinen lause alkoi siis sanalla norjalaiset.

Tällä huomiolla myös puheen alun luonnehdinnat vaihtelevista maisemista ja toisistaan jyrkästi poikkeavista vuodenajoista saivat samalla uuden merkityksen. Harald halusi korostaa, että nykyaikainen valtio on ennen muuta monimuotoinen ja jopa rajoja ylittävä.

”Ei ole aina helppo sanoa, mistä me olemme kotoisin tai mikä on kansallisuutemme. Koti on siellä, missä sydämemme on – eikä tuo tunne aina pysy kansallisten rajojen sisällä.”

Puheen jälkiosassa norjalaisiin sisällytettiin jälleen aluksi hieman tavanomaisemmin nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät, urheilulliset ja sohvaperunat sekä eri ammattien edustajat.

Iäkäs monarkki irtautui kuitenkin jälleen konservatiivisista arvoista vahvoin sanakääntein, joita ei voinut ymmärtää väärin.

”Norjalaiset ovat tyttöjä jotka rakastavat tyttöjä, poikia jotka rakastavat poikia sekä tyttöjä ja poikia jotka rakastavat toisiaan. Norjalaiset uskovat Jumalaan, Allahiin, maailmankaikkeuteen, ja jotkut norjalaiset eivät usko mihinkään.”

Puheensa lopuksi hän korosti, kuinka Norja olet sinä ja Norja olemme me, ja että norjalaisten tulee yhdessä rakentaa maataan edelleen. Keskinäisistä eroistaan huolimatta norjalaiset ovat yksi kansa ja Norja on yksi.

Puhe löytyy kuningashuoneen kotisivulta sekä videoituna että englanninkielisenä käännöksenä, jota olen itse hyödyntänyt.

Hieno puhe, ja todellakin tarpeellinen. Samalla se juuri siksi pistää kysymään, puuttuuko pitkästä listasta erilaisia norjalaisia kuitenkin joku.

Mecklenburg-Vorpommernin aluevaalit Saksassa saivat minut lukemaan niissä äänivyöryn saaneen Alternative für Deutschland -puolueen ohjelmaa. Siinä on pitkä luku otsikolla Kulttuuri, kieli ja identiteetti.

Kulttuuri, ja sen sisällä erityisesti kieli, ovat identiteetin kannalta määräävässä asemassa. Puolue puolustaa myös saksalaista Leitkulturia, joka ammentaa kristinuskosta, renessanssin ja valistuksen tieteellis-humanistisesta perinteestä sekä saksalaisen oikeusvaltion roomalaisista juurista.

Vaikka AfD kunnioittaa uskonnon- ja omantunnonvapautta, islamin uskon ja muslimien kohtelu on ohjelmassa tyly. Islam ei kuulu Saksaan. Sanomattakin on selvää, että maahanmuuttoon yleensä ja pakolaisten tuloon Saksaan erityisesti suhtautudutaan kielteisesti. Vaikea kuvitella, että ohjelmassa olisi kerrottu saksalaisten tulleen maahan er puolilta maailmaa, myös pakolaisina.

Erilaisine variaatioineen tätä uusnationalismia löytyy tämän päivän Euroopasta paljon. Myös Norjasta. Sikäläinen oikeistopopulistinen Edistyspuolue sai viime vaaleissa 16,3 prosentin kannatuksen, ja puolue on nyt myös hallituksessa.

Kuningas Haraldin lista monimuotoisen norjalaisen kansakunnan edustajista jättää huomioimatta ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä. Ja sellaisia norjalaisia on paljon.

Hän ja muut puheenkirjoittajat ovat varmasti olleet tietoisia, että puutarhajuhlaan on kokoontunut myös ihmisiä, jotka rajaavat norjalaisen kansakunnan ahtaammin kuin hän.

Minua kiinnostaisi tietää, ovatko he miettineet, pitäisikö tämä seikka myös mainita. Pitäisikö siinä kohdassa, jossa puhutaan maan edelleen rakentamisesta luottamuksen, toveruuden ja anteliaisuuden perustalla, mainita myös ne, jotka ovat kurtistaneet kulmiaan kuulemalleen?

Minusta niin olisi pitänyt tehdä. Silloin hyvä puhe olisi ollut vielä parempi ja kädenojennus kattavampi. Olisiko sinusta?

*******

Toimitin Jussi Pakkasvirran kanssa muutama vuosi sitten teoksen Nationalismit  (WSOY Oppimateriaalit 2005), jossa kansallisuusaatetta tarkasteltiin useista eri näkökulmista. Sen lopussa on erillinen luku nationalismien tulevaisuudesta, jossa ei niin kaukonäköisesti puhutaan vain euronationalismista (Heikki Mikkeli) ja globaalin talouskilpailun nationalismista (Pauli Kettunen). Muutenkin paksuun kirjaan olisi pitänyt näin jälkikäteen ajatellen saada tekstiä myös eurooppalaisesta uusnationalismista, joka toki jo tuolloin oli monissa maissa vahvasti esillä. Joka tapauksessa, teos on nykyään myös sähköisesti avoimesti saatavilla tästä linkistä.

 

 

 

 

 

 

Katse kohti kotoutumisen kysymyksiä

Seuraan päivittäin muutaman Länsi- ja Pohjois-Euroopan maan mediaa, etupäässä verkkolehtien välityksellä. Erityisesti viimeksi kuluneen vuoden aikana on ollut hyvä seurata, kuinka paljon ja millä tavalla itseäni kiinnostavista asioista uutisoidaan ja niistä keskustellaan.

Joku muu saisi tehdä kunnollisen määrällisen ja laadullisen analyysin* aiheesta, mutta tällä digitaalisella sormituntumalla sanoisin, että Eurooppaan suuntautuneesta muuttoliikkeestä ja etenkin pakolaisuudesta ei ole missään muualla puhuttu niin paljon kuin Suomessa.

Ovat nämä asiat tietenkin olleet paljon tapetilla myös Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Belgiassa ja Alankomaissa. Kuitenkin näiden maiden suurissa viestimissä asioista on yleensä puhuttu vain, kun on tapahtunut jotain isompaa ja merkittävämpää. Täällä päin on välissä tuntunut siltä, että niin pientä asiaa ei vastaanottokeskuksessa ja turvapaikkaprosesseissa ole voinut sattua ettei siitä ole voinut juttua tehdä.

Suomessa kokemus kansainvälisestä muuttoliikkeestä on yhä suhteellisen lyhyt, ohut ja alueellisesti epätasainen. Siksi on sinänsä myös hyvä, että maahanmuutosta ja maahanmuuttajista puhutaan, jotta nämä asiat ja ilmiöt tulevat ihmisille tutuiksi. Pääosin suurimmat mediatalot ovat myös nähdäkseni pysyneet varsin asiallisella ja tasapainoisella linjalla. Vaikka toisinaan ei olla millään maltettu jättää käyttämättä tilaisuutta lisätä menekkiä paniikkia levittämällä.

Suuressa julkisuudessa tilaa on rajallisesti, ja siten johonkin asiaan osoitettu laaja huomio vie mahdollisuuksia toisilta teemoilta tulle nähdyksi, kuulluksi ja luetuksi. Tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä on tietenkin leegio, mutta itse ajattelen, että turvapaikanhakijoista ja heidän akuuteista kohtalonkysymyksistään puhumisen rinnalla meidän pitäisi Suomessa puhua paljon nykyistä enemmän ja paremmin kotoutumisesta.

Kotoutumisella, kansainvälisemmin integraatiolla, voidaan yleisesti tarkoittaa maahanmuuttajan oman paikkansa löytämistä uudessa asuinmaassaan ja yhteiskunnassa. Kotoutuminen on paljon muutakin kuin kielen oppimista ja työpaikan löytämistä. Ja kotoutuminen on haaste muillekin kuin oleskeluluvan saaneille turvapaikanhakijoille. Itse asiassa siinä on tehtävää myös niin sanotulle kantaväestölle, jonka pitää ymmärtää yhteiskuntansa etninen ja kulttuurinen muutos.

Tällä tavalla, moniulotteisesti ja kaksisuuntaisesti kotoutuminen nähdään myös tuoreessa IMISCOE-verkoston ja Springer Openin julkaisussa Integration Processes and Policies in Europe: Contexts, Levels and Actors (Blanca Garcés-Mascareñas ja Rinus Penninx, toim., 2016). Se on verkosta vapaasti ladattavissa, ja myös sen takia sitä voi hyvin suositella kaikille, jotka ovat kotoutumisen ja kotouttamisen kanssa tekemisissä tai näistä asioista muuten kiinnostuneita. Niille, jotka ovat olleet asioista jo aikaisemmin perillä, kirja tarjoaa mahdollisuuden päivittää tietoja, vaikka vuoden 2015 tapahtumat jäävätkin sen ulkopuolelle. Useimmista aikaisemmista kirjoista poiketen siinä käsitellään myös Keski- ja Itä-Euroopan tilannetta ja Etelä-Eurooppaakin enemmän kuin mitä yleensä on tehty.

Tässä yhteydessä ei ole syytä lähteä kovin seikkaperäisesti esittelemään teoksen sisältöä, koska se on todellakin vaivattomasti saatavilla ja muutenkin helposti lähestyttävissä. Nostan kuitenkin esille kolme asiaa, joita myös itse pidän erityisen tärkeinä tässä tilanteessa.

Kotoutumisessa kyse myös lähtömaasta, sen asenteesta muuttoliikkeseen ja suhtautumisesta maastamuuttajiin. Teoksen keskeinen ajatus on todeta kotoutuminen ei kaksi- vaan kolmisuuntaisena prosessina, jossa myös muuttajien alkuperäisellä kotimaalla on tärkeä rooli. Kirjan toimittajat viittaavat Euroopan unionin vuonna 2011 uudistamaan eurooppalaiseen kotouttamisagendaan (European Agenda for the Integration of Third Country Nationals), jossa lähtömaiden rooli maahanmuuttajien kotoutumisessa tunnistettiin aikaisempaa selvemmin. Lähtömaiden erilaisia suhtautumistapoja käsitellään teoksessa Eva Østergaard-Nielsenin ehkä vielä vähän ylimalkaiseksi jäävässä artikkelissa. Tämän päivän tilannetta ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa lukea artikkelin lopusta hänen ajatuksiaan siitä, miten Turkin silloin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan oli vuonna 2014 kehottanut Euroopan turkkilaistaustaisia integroitumaan, mutta ei assimiloitumaan. Länsi-Euroopassa silloin esitetyt huolet siitä, kuinka paljon lojaalisuutta Turkin poliittinen johto odottaa ulkomailta asuvilta kansalaisiltaan ja muilta turkkilaisyhteisön jäseniltä, ovat nyt erittäin ajankohtaisia.

Toiseksi kotoutuminen on kokonaisvaltainen asia. Kyse on, kuten kotimainen lainsäädäntömmekin (3§) asian ilmaisee, vuorovaikutuksellisesta suhteesta maahanmuuttajien ja vastaanottavan yhteiskunnan välillä. Tämä vuorovaikutus on edelleen jaettavissa yksilötason, kollektiivisen tason instituutiotason prosesseihin, ja sitä tapahtuu tämän teoksen mukaan a) oikeusjärjestelmän ja politiikan, b) sosiaalisen ja taloudellisen elämän sekä c) kulttuurin ja uskonnon ulottuvuuksilla. Tätä monitahoisuutta ja monitasoisuutta valaiseva kuvio löytyy teoksen sivulta 16. Olisi tärkeätä päästä irti yksiulotteisesta ja yksisuuntaisesta käsityksestä kotoutumisesta, jossa onnistuminen ja epäonnistuminen viime kädessä typistetään työllistymiseen.

Lisäksi kotouttamisen arvioinnissa pitäisi päästä paremmin kiinni siihen, mitä todella pannaan toimeen. Kotouttamisen tutkimuksessa on turhan paljon keskitytty lukemaan lainsäädäntöä sekä erilaisia ohjelmallisia tekstejä siitä, mitä aiotaan tehdä ja vastaavasti liian vähän on analysoitu sitä, mitä todella tapahtuu. Kritisoin tässä myös itseäni. Lainaan teosta suoraan, joskin hieman hyppelehtien (s. 21-22):

”Policy documents may be closer to policy discourse than to policy practice. In this regard, it is fundamental to complement any study of policy frames with a concrete and detailed analysis of actual policy measures. (…) Neither should we overlook how these policy measures are implemented in practice or to what extent and how street-level bureaucrats, practitioners, and professionals adapt them to their own goals and possibly limited resources. (…) When focusing on policy measures, it is also key to examine the budgets allocated in each programme in order to get a concrete picture of what actually is being done. Interestingly, policy frames and policy measures may differ significantly in their goals, the dimensions of integration addressed, target groups, actors involved, and resources available.”

Mielestäni ihan oikein teoksessa myös korostetaan sitä, että kotoutuminen (ja kotouttaminen) ovat viime kädessä paikallisia asioita. Sen vuoksi olisi entistä tärkeämpää saada tietoa sekä kotouttavista toimenpiteistä että kotoutumisen prosesseista paikallistasolta, etenkin suurimmista kaupungeista, joissa nämä ilmiöt ovat myös suurimpia ja koko yhteiskunnan kehityksen kannalta merkityksellisimpiä. Tietoisuus tästä on selvästi kasvanut viime vuosina, mutta empiirisen tutkimuksen alueella olemme vielä aivan alkuvaiheessa. Erittäin tärkeätä olisi päästä vertailemaan kehitystä eri paikkakunnilla, kansallisesti ja kansainvälisesti.

Teoksessa viitataan myös ainakin minulle uuteen kansainvälistä muuttoliikettä koskevaa tietoa visualisoivaa sivustoon: www.global-migration.info. Sillä on kiva leikkiä ja oppia uutta mobiilin maailman liikkeistä. Missä on Suomi?

 

 

* Suomen Lontoon Instituutti ja Suomen Benelux-instituutti julkaisivat keväällä 2016 selvityksen, jossa tarkasteltiin tammikuun 2016 osalta, kuinka eurooppalaiset sanomalehdet käsittelivät niin sanottua pakolaiskriisiä. Selvityksen kohteina olivat Helsingin Sanomat ja Aamulehti Suomesta, The Guardian ja The Times Iso-Britanniasta sekä Le Soir ja De Morgen Belgiasta.