Kiista kotimaisesta kirjallisuudesta

Ajelin huhtikuun alussa hyväntuulisena Helsingistä moottoritietä kohti Tamperetta, kun kuulin autoradiosta, että pian oli alkamassa Ylen Kulttuuriykkösen ohjelma, jossa aiheena olisi kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuore esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Innostuin heti, koska olin lukenut emeritusprofessori Jyrki Nummen hyvin kriittisen arvion tästä teoksesta. Arvosteluun olin puolestaan paneutunut tavallista syvällisemmin, koska olen itsekin jonkin verran harrastanut kirjallisuuden, nationalismin ja monikulttuurisuuden välisen suhteen tutkimista (Saukkonen 2013a). Lisäksi tunnen sekä Nummen että Löytyn. Kun siinä ajelin kohti Kangasalaa, tunsin samalla olevani ikään kuin helsinkiläisen ja tamperelaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan välissä.

Ohjelman aluksi sen kerrottiin jatkavan ”vuosisadan kulttuurikeskustelua”. Aloin siis odottaa, että keskusteluun osallistuisivat sekä Löytty että Nummi. Teoksen kirjoittajalla olisi mahdollisuus puolustautua esitettyjä väitteitä kohtaan ja Nummi saisi puolestaan täsmentää kritiikkiään. Kunnollinen väittely tieteen ja taiteen asioista on Suomenmaassa todella harvinaista herkkua.

Tyrmistykseni olikin suuri, kun ohjelmassa olivatkin äänessä vain Löytty ja ohjelman toimittanut Pietari Kylmälä sekä siihen vierailijoina osallistuneet kirjailija Maryan Abdulkarim ja kriitikko Aleksis Salusjärvi. Ristiriitaiset tunteet ja jopa ärtymys valtasivat hiljalleen alaa ohjelmaa edeltäneeltä tyyneltä tyytyväisyydeltä. Olin samaa mieltä monien ohjelmassa esitettyjen näkemysten ja ajatusten kanssa. Samalla tunsin tulleeni petetyksi, kun kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä kaikesta. Jyrki Nummi ja hänen arvostelunsa ohitettiin lähetyksen alussa lyhyesti ja vähän naureskellen.

Auton kaartaessa vaimoni vanhempien kotitalon pihaan tunnekuohua oli jäljellä vielä sen verran, että laukkuja purkamatta menin saman tien tietokoneen äärelle lähettämään Kylmälälle ja Löytylle sähköpostiviestiä. Esitin närkästykseni siitä, että kunnollista keskustelua keskenään erimielisten ihmisten ajatustenvaihdon merkityksessä ei ollut syntynyt. Avasin myös jonkin verran omia taustojani politiikan tutkijana ja näkemyksiäni erinäisistä asioista selvittääkseni, miksi asia on minulle niin tärkeä.

Tästä sukeutui sähköpostikeskustelu, johon Löytty osallistui vähemmän ja Kylmälä enemmän. Kylmälä perusteli yhdessä viestissään sitä, miksi Nummea ei ollut pyydetty ohjelmaan mukaan. Hänen mukaansa Hesarissa ilmestynyt arvostelu oli niin huonosti kirjoitettu, tarkoitushakuinen ja vailla kunnollisia perusteluja, että keskustelua ei kannattanut jatkaa. Kritiikki sisälsi useita asiayhteydestä irrotettuja nostoja ja niiden virheellistä tulkitsemista. Helsingin Sanomien ei olisi Kylmälän mukaan pitänyt edes julkaista arvostelua, koska se antaa kohteena olevasta teoksesta niin virheellisen kuvan. Tämän kaiken voin kirjoittaa tähän siksi, että Kylmälä on kirjoittanut aiheesta myös blogiinsa.

Lupasin tutustua itse kirjaan pikimmiten, ja näin tapahtuikin. Ennen kuin esittelen omia näkemyksiäni Löytyn esseekokoelmasta, kannattaa palata hetkeksi Nummen esittämään kritiikkiin. Minusta se tarjoaa hyviä mahdollisuuksia pohtia joitain asioita, jotka ulottuvat laajemmalle kuin yhteen kirjaan ja sen arvosteluun. Radio-ohjelmassa Löytty mainitsi, että tapahtuneet asiat vetoavat hänen draaman tajuunsa, ja tästä on helppo olla samaa mieltä. Esille nostettujen jännitteiden lisäksi näin voidaan tarkastella myös yleisempiä ja siten (vielä) merkityksellisempiä asioita.

**

Arvostelunsa aluksi Nummi kertoo Löytyn sukeltavan kirjassaan suomalaisen kirjallisuuden ajankohtaisiin ongelmiin. Teoksen aihepiirien (toiseus, etninen identiteetti, muunkielinen kirjallisuus, kulttuurinen omiminen, Afrikka-kirjallisuus) tarkastelu ei kuitenkaan hänen mukaansa tarjoa uutta taidekeskustelua muutenkin seuraavalle ihmiselle. Kritiikki muodostuu jyrkemmäksi, kun Nummi toteaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen aiheuttavan Löytylle syvää häpeää sen sijaan, että hän puolustaisi ”pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”.

Nummen mukaan tämä häpeä johtuu siitä, että Suomi Löytyn ajatusmaailmassa ”hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon. Hirvittävästä syntilistasta ja kirjoittajan maailmantuskasta kantaa vastuun kansallisvaltioon sitoutunut ja nationalismiin kääriytynyt ’kotimainen kirjallisuus’.”

Nummi kritisoi Löyttyä siitä, että hän olisi teoksessaan voinut hyvin tuoda esille Suomen kirjallisuutta monikielistäneitä ja muutenkin monipuolistaneita kirjailijoita. Esimerkiksi Hassan Blasimin tapauksissa puhutaan hänen integroitumisongelmistaan, kun taas teoksista ei mainita juuri mitään, Nummi kirjoittaa. Sen sijaan Löytty itse esiintyy muunkielisen kirjallisuuden asianajajana koti- ja ulkomaisissa kirjallisissa seminaareissa. Ruotsin Afrikka-instituutin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlinnassakin Löytyn häpeä hellittää vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Löyttyä syytetään myös asioiden tarkoituksenhakuisesta unohtamisesta ja vahvojen väitteiden heikosta perustelusta. Nationalistista historiakäsitystä on Nummen mukaan Suomessa purettu jo kuudenkymmenen vuoden ajan useiden kirjoittajien toimesta ja ”jo 50–60 vuotta sitten ilmestynyt kahdeksanosainen historiateos Suomen kirjallisuus edustaa ’kansallisesta lokeroinnista’ vapaata modernia kirjallisuuskäsitystä”. Emeritusprofessori olisi kaivannut edes yhdestä teoksesta sellaista analyysia, joka paljastaisi, mikä on vialla. Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen Löytty kuittaa Nummen mukaan lyhyesti ”kansalliselta merkityslaahukseltaan” arveluttaviksi.

Löytyn kirjassa yksi keskeinen käsite on kansallinen kaanon. Nummi kritisoi pinnalliseksi Löytyn käsitystä, jossa kaanon samastetaan aikalaisarvostukseen, kirjallisiin palkintoihin ja päiväkohtaiseen kirjallisuuskritiikkiin. Hänen mukaansa kaanonit rakentuvat ”pitkä­aikaiselle, useamman lukijapolven arvostukselle, mikä sulkee ulkopuolelleen päiväperhot ja bestsellerit”. Tämä arvostus perustuu määrällisiin tosi­asioihin, kirjamyyntiin ja kirjastojen lainausmääriin, opetuksen ja tutkimuksen laajuuteen sekä jälkeen tulevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden harrastamaan uusiokäyttöön, kirjoittaa Nummi.

Kritiikin kohteeksi joutuu myös Löytyn tapa korostaa sitä, että kansallisen kaanonin edellyttämä kansallinen lukija samastuu helpommin Seitsemän veljeksen Jukolan veljeksiin, Juhan nimihenkilöön ja Työmiehen vaimon Johannaan kuin Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Minna Canthin samojen teoksen rodullistettuihin hahmoihin: Rajamäen rykmenttiin, Shemeikkaan ja Homsantuuhun. Nummen mukaan kyse on etnisen vähättelyn sijaan kirjailijoiden rakentamasta sommitelmasta, jossa pää- ja sivuhenkilöillä on erilainen asema ja tehtävä teosrakenteessa. ”Rajamäkeläisiäkin vähättelevät Jukolan ylimieliset poikaset, ei Kiven kertoja eikä lukija.”

Nummen kritiikki päättyy jylhästi: ”Löytyn ’kotimainen kirjallisuus’on historiasta ja merkityskerrostumista puhdistunut ­ideologinen rakennelma, jostavoi esittää mitä erikoisempia väitteitä.” Esimerkkeinä tästä hän nostaa esille kirjassa esitetyn kysymyksen ”onko Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen” sekä väitteen ”olisi toki helppoa nimetä useita romaaneja, joiden eetos on niin läpikotaisin rasistista maailmankuvaa vahvistavaa, että asian todistaminen ei kaipaa sen kummempaa tekstuaalista syväanalyysiä”.

**

Luettuani Löytyn kirjan saatoin aluksi päätyä samaan kokemukseen kuin minkä kirjailija Tommi Melender esittää omassa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä esseessään: ”Nummi oli lukenut eri kirjan kuin minä.”

Koska meillä ei ole voinut olla luettavana eri teosta, kysymys kuuluu: Mikä Löytyn kirjassa on saanut Nummen lukemaan sen näin eri tavalla, päätyen tulkintoihin, joita on helppo pitää epäoikeudenmukaisina tai jopa virheellisinä. Löytty ei missään esitä sellaista väitettä suomalaisen kirjallisuuden rasistisuudesta, jonka Nummi esittää arviossaan. Hän ei myöskään kiistä Suomen kirjallisuuden kansainvälisiä kytköksiä ennen ja nyt. Ja hän esittelee Hassan Blasimin tuotantoa varsin laajasti.

Olisi varmaan oikeaoppista laittaa jatkossa kirjoittajien nimet sitaatteihin, koska haluan korostaa, että kiinnostavia eivät ole pelkästään todellisuudessa olemassa olevien Jyrki Nummen ja Olli Löytyn tekemiset ja tekemättä jättämiset, vaan näistä sukeutuvat laajemmat pohdinnat. Jätän kuitenkin tämän lainausmerkittämisen tekemättä, koska luotan lukijan ymmärtävän asian muutenkin, rasittamatta häntä turhalla merkitsemiskikkailulla.

Miksi siis Nummi suivaantui näin suuresti Löytyn kirjasta? Yksi mahdollisuus on yksinkertaisuudessaan suorastaan banaali, mutta luulen, että sillä on ollut oma vaikutuksensa. Löytyn kirjan nimi kuulostaa provokatiiviselta, ja osittain se sitä onkin. Kotimainen kirjallisuus on kuollut, nyt on aika jättää sille jäähyväiset. Sen voi kuitenkin lukea myös toisella tapaa, jota pidän kirjan perusteella oikeampana. Olli Löytty jättää jäähyväiset kirjallisuuden ”kotimaisuudelle”: sille, että luokittelemme luovaa toimintaa kansallisuuksien mukaan, arvostamme omaamme enemmän kuin muita ja vartioimme porttia, josta päästetään suomalaiseen taiteeseen sisään vain tietyt tiukat kriteerit täyttäviä teoksia.

Jos kirjan nimi olisi ollut ”Jäähyväiset kirjallisuuden kotimaisuudelle”, Nummen tulkinta siitä olisi voinut olla lempeämpi. Ajattelen, että minkä tahansa tieteenalan professori, emeritus tai ei, kavahtaisi mitä tahansa teosta, jonka nimeksi olisi annettu jäähyväiset hänen tutkimuksensa kohteelle. Kaikki tutkijat eivät toki suhtaudu aiheeseensa intohimoisesti, mutta Nummen tapauksessa tästä ei ole epäselvyyttä. Kun hän edellä mainitulla tavalla kirjoittaa kritiikissään, että ”joku toinen pitäisi pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”, tuo ”joku toinen” sisältää varmasti myös hänet itsensä.

Toinen havainto, jolla ajattelen voivan olla tekemistä kritiikin syntyhistoriassa, on erilainen tulkinta siitä, mitä tutkimus on. Radio-ohjelman alussakin puhutaan paradigman muutoksesta sekä eri sukupolviin kuuluvien tutkijoiden erilaisesta suhtautumisesta tutkimuskohteeseensa, tässä tapauksessa suomalaisen kirjallisuuden tekijöihin, sisältöihin ja yhteiskunnalliseen rooliin. Löytty ajattelee, vaikka hieman epäröidenkin, edustavansa sitä, mikä on tulossa mutta joka on vielä marginaalissa. On ymmärrettävää, että joidenkin toisten katsotaan tällöin edustavan sellaista tapaa ajatella ja tutkia, joka on jo nyt vanhentunut ja tuomittu väistymään.

Ehkä olennaisempana pidän kuitenkin sitä, että Löytyn esseet eivät ole kovin tieteellisiä, vaikka hän osoittautuukin mielestäni hyvin tarkaksi ja uusille näkökulmille valppaaksi lukijaksi. Siinä esiteltyjä kirjallisia teoksia ei joitain paikoittaisia poikkeuksia lukuun ottamatta analysoida kovin systemaattisesti. Kirjallisuustieteellinen teoriapohja koostuu lähinnä tietynlaisesta ”vieraan silmin” lukemisen näkökulmasta. Viittaukset muuhun tutkimuskirjallisuuteen ovat vähäisiä ja usein täsmentämättömiä. Kirjallisuustieteellisten artikkelien sijaan kyse on kirjallisuudesta inspiroituneista aiheiltaan laajemmista esseistä.

Esseiden ”epätieteellisyydellä” ei ehkä olisi niin paljon merkitystä, ellei Löytty avaisi prologiaan korostamalla tutkijuuttaan. ”Kirjallisuus on leipäpuuni. Olen ammatiltani kirjallisuudentutkija ja oppialani on nimeltään kotimainen kirjallisuus.” Ajattelen, että ihan perustellusti alan toinen tutkija voi pitää tällaista lähtökohdan ja toteutuksen välistä ristiriitaa ongelmallisena ja ärsyttävänäkin. Varsinkin jos kirjoittaja siis myös ohjelmallisesti kyseenalaistaa oman oppiaineensa olemassa olon perusteet, kuten Löytty Nummen tulkinnassa tekee.

Kolmas mahdollinen syy Nummen asennoitumiseen voi nousta suoraan hänen kritiikistään. Toistetaan tämä kohta: ”Hänen [Löytyn] kotimaansa hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon.”

Olen itse osallistunut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tutkijana kansallisen identiteetin ja kansakunnan uudelleen määrittelyyn analysoimalla nationalismia ja kansallista identiteettiä, etnistä ja kulttuurista moninaisuutta, maahanmuuttoa ja kotoutumista sekä poliittista ksenofobiaa sen eri muodoissa populismista äärioikeistoon (esim. Saukkonen 1999; 2007; 2013b). Vaikka en pidä itseäni rasismin tai kolonialismin tutkijana, olen mielestäni aina pyrkinyt vastustamaan rasismia ja syrjintää sekä suhtautunut kriittisesti joitain yhteiskuntia ja etenkin niiden eliittejä epäoikeudenmukaisesti hyödyttävään globaaliin vallan- ja työnjakoon.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut enenevissä määrin huolestua tällä kentällä tapahtuneesta kehityksestä. Suomessa tosiasiallisesti ilmenevä rasismi on liukunut syytöspuheiksi suomalaisesta rasismista tai jopa rasistisesta Suomesta. Rasismin laajentaminen rodullistamiseksi on tuottanut riskin joutua rasismisyytösten kohteeksi myös silloin, kun esittää perusteltua kritiikkiä uskonnollisista käsityksistä tai kulttuuripiirteistä. Osoituksia suomalaisesta kolonialismista on tuotu esiin tavalla, joka vaikuttaa tarkoitushakuiselta eikä välttämättä lisää ymmärrystämme sen kummemmin Suomen kuin muiden maiden siirtomaahistoriasta. Cancel-kulttuurin ”väärin ajattelevia” eristävät ja vahingoittavat ylilyönnit ovat onneksi ainakin toistaiseksi olleet meillä vähäisiä, mutta ilmiönä se on maailmalla todellinen.

Ajattelen siis, että Nummi on saattanut tehdä sellaisen tulkinnan, että Löytyn ensisijaisena tarkoituksena on ollut kritisoida Suomea ja suomalaisuutta maan, yhteiskunnan ja kulttuurin rasistisuudesta, kansallismielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta sekä jatkuvasta rodullistamisesta, eriarvoistamisesta ja ulossulkemisesta. Nationalistien tavoin kansakunta essentialisoidaan tällöin yksiulotteiseksi ja koostumukseltaan yhtenäiseksi ainekseksi, joka erottuu muusta maailmasta, mutta tässä tapauksessa kielteisesti. Tähän tarkoitukseen Löytty on – edelleen tämän olettaman mukaisesti – valikoinut siihen parhaiten soveltuvaa kirjallista aineistoa. Jos näin olisi, taaskaan en ihmettelisi, jos Nummi olisi lukiessaan kokenut verenpaineensa nousevan.

**

Tässä kohden on perusteltua siirtyä Löytyn teoksen esittelyyn ja analysointiin. Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että Löytyn teos on sisällöltään kiinnostava ja erittäin hyvin kirjoitettu esseekokoelma. Teokset osat tarjoavat lukijalle paljon pohtimisen aihetta, vaikka ei olisikaan tutustunut siinä esiteltyihin ja käsiteltyihin kirjoihin ja kirjailijoihin. Se on erinomaisen suositeltavaa lukemista kenelle tahansa, mutta erityisesti kirjallisuudesta, kansakunnan rakentumisesta, muuttoliikkeestä ja pakolaisuudesta sekä erilaisista ”meidän” ja ”muiden” välisistä erotteluista kiinnostuneille.

Teos koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksasta esseestä, joista jokaisessa on eri aihe ja sen sivupolkuja. Teemoja käsitellään ainakin yhden, yleensä useamman kirjan avulla. Jokainen on vähän peikko käsittelee toiseutta ja etenkin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi -teosta. Sesam aukene tarkastelee maahanmuuttajia Suomen kirjallisessa kulttuurissa ja ennen muuta Hassan Blasimin vastaanottoa Suomessa, Kaanonkieputin kirjoja sisäänsä imaisevaa ja ulos sylkevää separointijärjestelmää eli kirjallista kaanonia. Tanssia haamujen kanssa -esseen yhtenä teemana on kulttuurisen omimisen problematiikka, jota havainnollistetaan Koko Hubaran kritiikillä koskien erästä Laura Lindstedtin Oneiron-teoksen henkilöhahmoa.

Etnisten vähemmistöjen asema kirjallisuuden marginaalissa on aiheena Nimeni on Kerttu -kirjoituksessa, jossa pääroolissa on Minna Canthin Työmiehen vaimo -teoksen Homsantuu. Kotoudu tai kuole analysoi muun muassa Arto Salmisen Turvapaikka -teoksen ja Annamari Marttisen Vapaa -romaanin avulla turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja yhteiskuntaan integroitumisen edellytyksiä Suomessa. Matkustamisen erilaisia ehtoja ja olosuhteita tarkastelee Outerrail, ja tässäkin esseessä tärkeässä roolissa ovat Hassan Blasin ja kaksi hänen novelliaan. Viimeisen esseen (Valkoisia elefantteja) aiheena ovat Afrikka, rasismi ja kehitysyhteistyö suomalaisessa kirjallisuudessa ja päähuomion kohteena Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.

Esipuheessa Löytty linjaa kirjansa yritykseksi ajatella Suomen kirjallisuutta osana koko maailman kirjallisuutta ja katsoa omaa kulttuuria vieraan valossa. Teoksen päättävässä Suomi100-epilogissa hän puolestaan tarinoi hieman vaivaannuttavasta esiintymisestään Upsalan Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa sekä esittää visionsa Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta sadan vuoden päästä. Varsinkin ensiksi mainitussa Löytty pyrkii katsomaan myös itseään ”vieraan silmin” ja arvioimaan omaa esiintymistään sekä aidon kriittisesti että itseironisesti hymyillen. Loppu on syytä siteerata kokonaisuudessaan, koska se avaa näkymän Nummen ehkä loukkaavanakin pidettävään vihjailuun Löytyn rauhoittumisesta vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Lopetin siis esitykseni viittaamalla afrikkalaistaustaisten ihmisten läsnäoloon Suomessa ja esitin viimeisiksi sanoikseni toiveen, että seuraavan kerran samaa aihepiiriä käsiteltäessä puhujapöntössä ei nähtäisi ainakaan minua – tai muita kaltaisiani – vaan mieluummin joku, joka osaa minua paremmin katsoa asiaa myös Afrikan ja afrikkalaisten näkökulmasta. Nämä dramatiikkaa tihkuvat sanat lausuttuani sujautin monokkelini liivintaskuun, kumarsin yleisölle, heitin ulsterin harteilleni, otin kävelykeppini ja poistuin lierihattua päähäni sovitellen rauhallisin ja määrätietoisin askelin ulko-ovesta – siis mielikuvituksessani, oikeasti otin kuohuviiniä ja karjalanpiirakoita ja juttelin mukavia instituutin työntekijöiden kanssa.

Löytyn kirjassa on lukuisten ansioiden lisäksi myös joitain ongelmia. Yksi niistä on muidenkin huomioima joidenkin vahvojen väitteiden heikko perustelu. Löytty vihjailee, että ”ajatusta suomalaisen kulttuurin omintakeisuudesta ja homogeenisuudesta elätellään juuri kirjallisen kulttuurin piirissä”, mutta tälle olettamalle ei esitetä minkäänlaista todistusaineistoa. Kiven Seitsemällä veljeksellä ja Linnan Tuntemattomalla sotilaalla on hänen mukaansa ”kovin raskas kansallinen merkityslaahus”. Se kuulostaa sekä komealta että kriittiseltä, mutta on epäselvää, mitä sillä tarkoitetaan (toisaalla puhutaan raskaasta historiallisesta merkityslaahuksesta). Rasismia koskevan keskustelun mahdollisia asiasisältöjä pohditaan niin monimutkaisesti, että en itse asiassa ihmettele Nummen saattaneen päätyä sinänsä väärän tulkintaan Löytyn mielipiteestä koskien suomalaisen kirjallisuuden rasistisuutta.

Löytyn teksti on kokonaisuutta tarkasteltaessa ennen muuta tasapainoista, maltillista ja itseironista, mutta muun muassa edellä mainitut kohdat osuvat helposti lukijan silmiin. Näin käy varsinkin silloin, jos Löytyn tekstiä luetaan samalla tavalla kuin miten hän itse sanoo lukevansa suomalaista kirjallisuutta, vastakarvaisesti.

Hieman ongelmallisena pidän myös Löytyn tapaa sekä ymmärtää kirjallisuuden kansallinen kaanon että käyttää tätä käsitettä. Löytty ymmärtää kaanonin siis kirjallisuuden ja kansakunnan pitkää ja tiivistä liittoa ylläpitäväksi separointijärjestelmäksi, joka sekä sisällyttää että sulkee ulos kirjoja. Kaanon voidaan myös ”ajatella mittariksi, jolla punnitaan vanhan kirjallisuuden arvoa ja merkitystä nykyajassa”. Sitä muodostavat Löytyn mukaan etenkin kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuspalkinnot, kirjallisuuden historiat sekä kirjallisuuden tutkimus ja opetus, mutta myös käännökset ja kansainvälinen myyntimenestys.

Kuten Löytty tietää, Tanskassa on erityinen kulttuurikaanon, joka sisältää myös eräitä kaunokirjallisia teoksia ja erikseen 24 runon antologian. Tämä kaanon on syntynyt kulttuuriministeri Brian Mikkelsenin aloitteesta, ja poliittinen tausta on myös esimerkiksi Alankomaiden historiallis-kulttuurisella kaanonilla. Tanskassa on nykyään myös erillinen kymmenen arvoa ja periaatetta kokoava Danmarkskanon, jonka kokoamisen käynnisti niin ikään kulttuuriministeri Bertel Haarder. Tällaista ”virallista” kaanonia Suomessa ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin.

Mutta kun sellaista ei ole, lukijalle jää mahdollisuus epäillä, että kyseessä on Löytyn käsitteellinen konstruktio, jonka avulla hän saa sanotuksi sen, mitä hän haluaa sanoa. Teoksessa ei avata suomalaisen kirjallisuuden kansallisen kaanonin sisältöä juuri muuten kuin edellä mainitun mekanismin avulla. Silti sitä koskevat väitteet ovat paikoin varsin vahvoja: ”Suomen kirjallisuuden kaanon on auttamattoman yksiväristä ja yksiäänistä eikä siinä näy tai kuulu Suomen ihana moniaineksisuus.” Ehkä näin on, mutta jotenkin tämä pitäisi perustella.

Löytty uusintaa myös harmillista väärinkäsitystä, kun hän kirjoittaa maahanmuuttajien oman paikkansa löytämisestä Suomessa seuraavasti. ”Kotoutumisen idean ongelma on sen kategorisessa ulossulkemisessa: se ei anna mahdollisuutta olla sekä sisä- että ulkopuolinen tai kuulua useampaan paikkaan samanaikaisesti. (…) [I]dentiteetti näyttäytyy kovin yksinkertaisena ja yksiulotteisena ominaisuutena, jonka toimintavaihtoehdot ovat joko on tai off.

Kotoutumisen idea on itse asiassa juuri välttää tällainen mustavalkoinen asetelma. Kansainvälisessä käytössä oleva termi integraatio viittaa nimenomaan siihen, että toiseen maahan muuttaneiden ei edellytetä sulautuvan (assimiloituvan) uuteen asuinmaahansa ja sen kulttuuriin. Samalla heidän toivotaan osallistuvan yhteiskuntaan ja sen toimintoihin muodostamatta erillisiä yhteisöjä (separaatio, segregaatio). Maahanmuuttajien integroitumisessa ajatuksena on molemminpuolinen vuorovaikutus, prosessi, jossa sekä toiseen maahan muuttanut että vastaanottava maa muuttuvat. (Ks. tarkemmin Saukkonen 2016.)

Suomessa alettiin luoda kotoutumista edistävää politiikkaa 1990-luvulla varsin pian sen jälkeen, kun kansainvälistä muuttoliikettä oli alkanut suuntautua maahamme aikaisempaa enemmän. Erityisesti tätä tarkoitusta varten luoduilla uudissanoilla ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen” haluttiin erityisesti korostaa sitä, että tavoitteena ei ole sulautuminen vaan pääsy suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. On totta, että suomalaisessa kotouttamispolitiikassa – ihmisten suhtautumisesta puhumattakaan – ei ole aina ylletty näiden periaatteiden tasolle. Tämä on kuitenkin se käsitteellinen lähtökohta, josta Suomeen kotoutumisen ja sen edellytysten arvioinnissa pitäisi lähteä liikkeelle.

**

Olen Löytyn teoksesta monessa kohdassa samaa mieltä Tommi Melenderin arvion kanssa, ja Nummikin on siis osittain ihan oikeilla jäljillä. Yhtä kohtaa heidän puheenvuoroissaan kuitenkin ihmettelen suuresti. Molemmat tuovat kirjoituksissaan vahvasti esille pienten kielialueiden ja niiden ahtaan paikan globalisaation, markkinatalouden ja englannin kielen ylivallan puristuksessa. Melenderin mukaan Löytty ”havainnoi herkällä vaistolla kansallisen kulttuurimme tuottamia yhdenmukaisuuspaineita, mutta ei kanna niistä huolta silloin, kun ne nousevat markkinavetoisesta globaalista kulttuurista”.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi tästä puhutaan samassa yhteydessä Löytyn kirjan kanssa. Oletan, että hän on näiden kollegojen kanssa tästä asiasta ihan samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole ollut hänen kirjansa aiheena, eikä globaalin kapitalismin ja angloamerikkalaisen kulttuurihegemonian käsittelyn puutetta siksi ole syytä pitää Löytyn kirjan heikkoutena.

Radio-ohjelmassa Löytty kertoi halunneensa tällä kirjalla astua akateemisten keskustelujen maailmasta tavoittelemaan laajempaa lukijakuntaa, suurta yleisöä. Tämä tavoite on erinomaisen kannatettava, ja Löytyn esimerkkiä monien muidenkin kannattaisi seurata. Nummen mukaan Löytty ei tarjoa teoksellaan sellaista uutta, jota nykyistä taidekeskustelua seuraava ei tuntisi. Olennaista kuitenkin on, että tässä nousevan uuskansallismielisyyden, nostalgisen nationalismin ja vahvan maahanmuutto- ja vähemmistövastaisuuden maailmassa Löytyn kirjalla olisi paljon annettavaa niille, jotka eivät vielä ajattele samalla tavalla. Heitä löytyy yllin kyllin.

Suurten yleisöjen tavoittelemisessa on vaikea onnistua, ja erityisen hankalalta tuntuu nykyisin olevan kontaktin saaminen niihin, jotka eivät ole jo valmiiksi samalla aallonpituudella. Yksi mahdollisuus lyödä läpi laajempaan tietoisuuteen on saavuttaa suuren mittakaavan kansallista julkisuutta esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kilpailu pääsystä tälle foorumille on kuitenkin aina ollut kovaa, ja kaiken ylitse vyöryvä koronauutisointi on tehnyt siitä entistä ankarampaa.

Löytty ja hänen teoksensa olivat tavattoman onnekkaita saadessaan itselleen lähes koko aukeaman huhtikuun alun Hesarista. Tapa, jolla teosta ja hänen kirjoittajaansa käsiteltiin, oli kuitenkin sekä suorasukaisen kriittinen että teoksen sisältöä vääristävä. Keskustelu lähti väärille urille. En ihmettele, jos häntäkin harmittaa.

Helsingissä 30.4.2021

Pasi Saukkonen

Lähteet

Kylmälä, Pietari: Kritiikki on osa journalismia – Nummi ja Löytty sotasilla. Atomipuutarha. https://atomipuutarha.blogspot.com/2021/04/kritiikki-on-osa-journalismia-nummi-ja.html?m=1.

Löytty, Olli: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, Helsinki

Melender, Tommi: Kirja-arvostelu sai kirjallisuusväen kuohuksiin: Suomalainen kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti rasistista eivätkä kirjailijat haaveile puhtoisesta kotimaisuudesta. Helsingin Sanomat 24.2.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007939148.html.

Nummi, Jyrki: Viimeisten aikojen kotimaisesta kirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 2.4.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007895881.html?share=37e44dedefda781eb8026d27cfef6d8e.

Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. SKS Toimituksia 752. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY 2007, Helsinki. Uudistettu painos: https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/pasi-saukkonen-politiikka-monikulttuurisessa-yhteiskunnassa.

Saukkonen, Pasi: Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Haapala, Vesa ja Sipilä, Juhani (toim.) Kiviaholinna: suomalainen romaani. Avain 2013a, Helsinki. Julkaistu myös blogissa: https://pasisaukkonen.wordpress.com/category/kirjallisuus/.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus 2013b, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: MItä on kotoutuminen. Kvartti 4/2016. https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/mita-kotoutuminen

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi. Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Advertisement