Hankalia kansalaisia

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 3/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm3.pdf

Kesällä 2010 Der Spiegel -lehdessä ilmestyi essee otsikolla Neue Deutsche Männer. Se oli ylistys Etelä-Afrikan jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Espanjan jälkeen toiseksi sijoittuneelle maajoukkueelle. Etenkin nuorimmat pelaajat olivat paitsi osoittaneet taitonsa pelaajina, myös tehneet sen kentällä ja sen ulkopuolella tavalla, joka oli rennompi, luovempi ja elämänmyönteisempi kuin mihin konemaisuudestaan tunnetun joukkueen pelaajilta oli totuttu.

Neuer, Özil, Khedira, Kroos ja Boateng, kirjoittaja Alexander Osang luetteli näitä uusia saksalaisia miehiä. Saksan kansalaisuuslainsäädäntöä oli vastikään liberalisoitu, kun maa oli viimeinkin tunnustanut maahanmuuttajat osaksi yhteiskuntaansa. Kansalaisuus oli pitkään rajattu etnisille saksalaisille, mutta nyt Saksan passia ja poliittisia oikeuksia alettiin jakaa myös suuren maahanmuuttajaväestön jälkeläisille. Päätöksen seuraukset alkoivat pian näkyä eri lajien maajoukkueiden kokoonpanossa.

Saksa tuli tässä kehityksessä jälkijunassa. Vapaamman lainsäädännön Ranskan jalkapallomaajoukkue oli alkanut heijastaa väestön etnis-kulttuurista monimuotoisuutta jo paljon aikaisemmin, ja vuoden 1998 maailmanmestaruutta juhlittiin myös suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden voittona. Taustoiltaan kirjavan joukkueen ja presidentti Jacques Chiracin yhteiskuvaan Elyseé palatsin portailla sisältyy paljon symboliikkaa.

Pian joukkueen sisällä ja sen ympärillä sinkoili kuitenkin syytöksiä rasismista ja syrjinnästä. Kaksoiskansalaisten lojaliteettia epäiltiin, ja nationalistipiireissä pelättiin, etteivät ”todelliset ranskalaiset” kohta enää mahtuisi joukkueeseen. Toisaalta, kun menestystä nurmella ei tullut, joukkueen etnis-kulttuurisesta monimuotoisuudesta löytyi myös yksi syypää tappioihin. Samanlaista aaltoliikettä monikulttuurisuuden juhlimisen ja inhoamisen välillä löytyy myös Alankomaiden jalkapallomaajoukkueen taipaleelta.

Media, kulttuurielämä ja urheilu heijastavat yhteiskuntaa ja tuovat siinä tapahtuvia muutoksia suureen julkisuuteen. Siksi näillä ”kentillä” tapahtuvia asioita on kiinnostavaa tulkita myös laajemmasta perspektiivistä. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että luupin alla oleva osa ei useinkaan edusta kokonaisuutta täydellisesti. Ulkomaalaistaustaisten menestys jalkapallon parissa ei välttämättä päde keskiluokkaisempiin lajeihin kuten golfin, tennikseen tai purjehdukseen. Naisilla näyttäisi olleen vaikeampaa kuin miehillä.

Tämän kesän uutispommi oli Mesut Özilin kieltäytyminen jatkossa edustamasta Saksan maajoukkuetta. Hän ilmoitti päätöksestään Twitter-päivityksessä, joka kannattaa lukea. Sen pääpointtien ymmärtäminen ei tee vielä kenestäkään presidentti Erdoğanin kannattajaa. Se ei edes estä arvostelemasta toisen polven saksalaisen harkitsemattomuutta asettuessaan samaan kuvaan kiistanalaisen turkkilaisen poliitikon kanssa, joka on avoimesti kehottanut saksalaisia Euroopassa olemaan integroitumatta asuinmaidensa kulttuuriin.

”Minulla on kaksi sydäntä, toinen saksalainen ja toinen turkkilainen”, Özil kirjoittaa. Kuinka riemuissamme me olemmekaan, silloin kun joku maailmalla menestynyt suomalaistaustainen kertoo yhä pitävänsä itseään suomalaisena ja julistaa rakastavansa Suomea. Onkohan joku heistä ollut joskus valokuvassa presidentti Kekkosen tai muun suomalaisen poliitikon kanssa? Mittaammeko ihmisten käytöstä erilaisilla standardeilla heidän taustansa mukaan? Omille sallitaan enemmän kuin vieraille.

Özil syyttääkin mediaa ja sponsoreitaan sekä etenkin Saksan jalkapalloliiton johtoa kaksinaismoralismista sekä siitä, että hänen vapautensa on rajoitetumpaa, kritiikki kovempaa ja hänen taustaansa kohdistuvaa. Miksi hän on aina saksanturkkilainen, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Saksassa, mutta Miroslav Klose ei ole saksanpuolalainen? Kaikista tarkimmin saksalaisten huonoon omatuntoon osunut väite taisi kuitenkin olla tämä: ”Olen saksalainen kun voitamme, mutta maahanmuuttaja kun häviämme.”

Osang kirjoitti myös, että vuoden 2010 joukkueen johdolla oli ilmeistä tarvetta osoittaa, että pelaajat ylipäätään ovat saksalaisia, vaikka käyttäytyivätkin kovin toisin kuin mihin oli totuttu. Joachim Löw oli hänen mukaansa jäykästi, kuin ulkoa lukien, korostanut pelaajien ylpeyttä kantaa rinnassaan Saksan kotkaa siitä riippumatta, mistä he olivatkaan kotoisin. Ehkä Löw ymmärsi, ja hyväksyi, että kansallisuus ei ollut kaikille pelaajille kovin tärkeä asia tai että se oli huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin mitä perinteisesti oli ajateltu.

Tällaiset pohdinnat tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä, mutta onko meillä tässäkin näköharha? Ehkä kansallisuus ja isänmaallisuus ei aikaisemminkaan ole ollut kaikille huippu-urheilijoille yhtä suuri ja tärkeä asia kuin mitä kuvittelemme, kun katsomme uusintoja Suomen lipun noustessa kyynelehtivistä mitalisteista. Kaikki työväestöstä nousseet suuruudet ovat tuskin olleet 1920- ja 1930-luvulla vilpittömästi innoissaan kansallisuusaatteesta ja valkoisen Suomen symboleista.

Tämä ei kuitenkaan estä meitä tunnustamasta, että eurooppalaisissa yhteiskunnissa on nykyään hyvin paljon taustoiltaan ja identiteeteiltään erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat kansallisuudesta ja kansalaisuudesta erilaisin tavoin. Monilla heistä on ristiriitaisia tuntemuksia kuulumisestaan erilaisiin yhteisöihin, ja monikansallisuus pulpahtaa usein pinnalle. Joitain kohdellaan myös syrjivästi tai rumasti heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ihonvärinsä vuoksi.

Venäjän maailmanmestaruuskilpailuissa paljon huomiota herätti Sveitsin albanialaistaustaisten tähtipelaajien Granit Xhakan ja Xherdan Shaqirin Serbiaa vastaan pelatussa ottelussa tuuletuksissa käsillään näyttämä Albanian kansallinen symboli, kaksipäinen kotka. Poliittiset kannanotot ovat turnauksessa kiellettyjä, ja he saivatkin muutaman tuhannen euron sakot. Miljonäärejä pikkusummien kokoiset sanktiot tuskin paljon hetkauttavat.

Ruotsalaissyntyinen assyrialaistaustainen Jimmy Durmaz sai puolestaan osakseen rasistista kritiikkiä aiheutettuaan Saksa-Ruotsi ottelun loppuhetkillä vapaapotkun, josta Toni Kroos ampui voittomaalin. Vaikka ottelu hävittiin, Ruotsi ansaitsee pisteitä siitä tavasta, jolla muu joukkue asettui tukemaan häntä. Tukholmassa järjestetty rasisminvastainen mielenosoitus ei vihapostin lähettäjien päätä kääntänyt, mutta ruotsalaiselle yhteiskunnalle lähetettiin tärkeä signaali.

Jos ajattelemme, että tämä nyt oli vain jalkapalloa, eikä vastaavaa varmaan tapahdu enää toiste, niin me petämme itseämme ja jätämme käyttämättä tilaisuutemme valmistautua tulevaisuuteen. Tämä on alkusoittoa oopperassa, jonka teemana on monietnisen, monikansallisen ja monikulttuurisen yhteiskunta ja sen toimintaedellytykset. On helppo yhtyä Wolfgang Schäubleen, jonka mukaan tällaiset tilanteet pitää osata hoitaa paremmin.

Syyrialaistaustainen saksalaissosiologi Aladin El-Mafaalami on huomauttanut, että Özilin tapauksessa ja sitä vastaavissa ei ole kyse integraation epäonnistumisesta vaan nimenomaan menestyksestä kotoutumisen rintamalla. Yhteiskunnasta ei kuitenkaan tule yhdenvertaisuuden parantuessa ristiriidattomampia, vaan päinvastoin. Ulkomaalaistaustaisten pärjääminen synnyttää enemmän kilpailua, ja julkiseen tilaan tulee paljon uusia näkemyksiä ja käsityksiä, myös siitä, mitä on olla saksalainen.

Özileitä, Durmazeja ja Xhakoja tulee vielä lisää ja muuallakin kuin jalkapallon parissa. Putinit ja Erdoğanit pyrkivät käyttämään hyväksi Venäjältä, Turkista ja mistä lienee Eurooppaan muuttaneita kerätäkseen itselleen kannatusta ja aiheuttaakseen yhteiskunnissamme ristiriitoja ja sekaannusta. Rasistit ja muukalaisvastaiset tulevat hyökkäämään taustaltaan ja ihonväriltään poikkeavien kimppuun aina tilaisuuden tullen. Siksi meidän pitää kehittää valmiuksia toimia oikein silloin kun toimia pitää.

Mainokset

Maahanmuuton ja kotouttamisen tila Suomessa tänään

Kotouttamisen valtakunnallinen kaksipäiväinen suurtapahtuma Integration 2018 on paraikaa käynnissä Helsingissä. Useiden toimijoiden yhdessä organisoima tapahtuma tuo kotouttamisen asiantuntijoita ja monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä osaajia julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta. Pidin aamun plenum-istunnossa puheen aiheesta maahanmuuton ja kotouttamisen tila tänään. Esitykseni löytyy pdf-muodossa seuraavasta osoitteesta: Integration 2018 Saukkonen final tiivistetty

Ettei totuus unohtuisi

Kansainvälinen muuttoliike seurauksineen on iso ja tärkeä asia globaalisti ja Euroopassa ja Suomessakin. Aiheesta on viime päivinä käyty paljon julkista keskustelua. Sekä joidenkin poliitikkojen että muutamien tiedotusvälineiden toimesta on joillekin saattanut syntyä sellainen kuva, että Suomessa olisi todella paljon maahanmuuttajia, että Suomeen muutettaisiin juuri nyt erityisen paljon ja että maahanmuuttajien joukossa olisi ennen muuta turvapaikanhakijoita. Todellisuudessa tilanne on koko lailla päin vastoin.

Tuon tässä kirjoituksessa esille joitain tuoreimpia tietoja maahanmuuttajista Suomessa ja maahamme kohdistuvasta muuttoliikkeestä. Käytän hyväksi ennen muuta OECD:n tuoretta Migration Outlook -julkaisua, joka tarjoaa mahdollisuuden kansainväliseen vertailuun. Suomea kannattaa näissä asioissa verrata ennen muuta muista Pohjoismaista Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan sekä Alankomaihin ja Belgiaan. OECD:n julkaisun verkkoversiosta pääsee käsiksi tässä kirjoituksessa hyödynnettyihin excel-taulukoihin.

Vuonna 2017 Suomessa oli noin 356 000 ulkomailla syntynyttä henkilöä, jotka muodostivat 6,5 prosenttia koko väestöstä. Kuten alla olevasta kuviosta näkyy, ulkomailla syntyneiden osuus on mainituista kuudesta maasta selvästi pienin. Itse asiassa Euroopan unionissa ei ole kovin monta maata, jossa maahanmuuttajien osuus väestöstä olisi yhtä vähäinen kuin Suomessa. Käyttämässäni lähteessä ei ole tuoreita tietoja kaikista OECD-maista, mutta todettakoon, että vastaava prosenttiosuus oli vuonna 2016 tai 2017 Islannissa 13,9, Irlannissa 17,0, Sloveniassa 16,8 ja Sveitsissä 29,3. Ja jos maahanmuuttajien lapset eli niin sanottu toinen sukupolvi otettaisin huomioon, ero Suomen ja kuviossa näkyvien maiden välillä kasvaisi entisestään.

Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2005-2017, %. Lähde: OECD.

Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä 2005-2017

Kuviosta paljastuu samalla, että Suomi ei ole ottanut näitä viittä muuta maata erityisen paljon kiinni viime vuosina. Näin on, vaikka mukana on kaksi ”tiukan maahanmuuttopolitiikan” maata, Tanskan ja Alankomaat, ja vaikka Suomi aloitti 1980- ja 1990-luvun taitteessa koko lailla nollasta mitä tulee maahanmuuttajien määrään ja osuuteen väestöstä maassamme. Matalan lähtötason vuoksi parin viime vuosikymmenen muutos vaikuttaa kuitenkin meillä dramaattisemmalta kuin monen muun maan kehitys.

Alla oleva kuvio havainnollistaa, että ulkomaan kansalaisten muutto Suomeen on ollut mainitulla ajanjaksolla kaikkineen varsin vähäistä. Vuonna 2016 Suomeen muutti 27 300 ulkomaan kansalaista, kooltaan maamme kanssa samankokoisiin Norjaan 58 500 ja Tanskaan 58 700. Belgiaan muutti samana vuonna 103 200, Ruotsiin 143 000 ja Alankomaihin 182 200 ulkomaalaista. Yhtenäkään tarkastelussa olevana vuotena Suomeen ei ole muuttanut enemmän ulkomaan kansalaisia kuin nationalistisesta politiikastaan tunnettuun Tanskaan. Muutto Norjaan on ollut selvästi korkeammalla tasolla, myös aikana jolloin Edistyspuolue on ollut hallituksessa.

Kuvio 2. Ulkomaan kansalaisten maahanmuutto Alankomaihin, Belgiaan, Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Suomeen vuosina 2006-2016, tuhatta henkilöä. Lähde: OECD.

Ulkomaan kansalaisten maahanmuutto 20004-2016

Vuoden 2015 jälkipuoliskolla ja vuoden 2016 alussa tapahtuneen Eurooppaan suuntautuneen muuttoliikkeen voimakkaan kasvun yhteydessä Suomessa korostettiin, sinänsä täysin oikeutetusti, että Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä oli väestön kokoon suhteutettuna yksi Euroopan suurimpia. Siinä yhteydessä jätettiin kertomatta, tai ihan vilpittömästi unohdettiin, että tämä oli erittäin poikkeuksellista.

On ensinnäkin hyvä muistaa, että ”pakolaiskriisi” ei kohdannut Eurooppaa ensimmäistä kertaa, vaikka puhuttaisiin vain kylmän sodan jälkeisestä ajasta, vaan useissa maissa vastaavanlainen tilanne kohdattiin jo 1990-luvun alussa. Silloin tuli Suomeenkin jonkin verran pakolaisia ja turvapaikanhakijoita Somaliasta (osin Neuvostoliiton kautta) ja Jugoslaviasta, mutta eurooppalaisessa kontekstissa tuskin havaittavia määriä. Näistä eroista Suomen ja muutamien muiden maiden välillä löytyy hyvä havainnollistava kuva toisesta OECD-raportista nimeltä Is This Humanitarian Crisis Different, sivulta 5.

Lisäksi Suomen tapauksessa turvapaikanhakijoiden määrät ovat tippuneet muiden maiden maahanmuuttopoliittisten päätösten, Euroopan unionin ja Turkin välisen sopimuksen solmimisen ja Suomeen itärajan kautta kulun rajoittamisen seurauksena nopeasti takaisin alas. Vuonna 2017 Suomeen jätettiin näiden OECD:n tilastojen perusteella 4 330 uutta turvapaikkahakemusta. Tanskassa ja Norjassa luku oli vielä hieman alempi, mutta Belgiassa 14 040, Alankomaissa 16 090 ja Ruotsissa kaikista rajoituksista huolimatta yhä 22 190.

Alla olevista kuviosta ensimmäinen näyttää uusien turvapaikkahakemusten määrän kehityksen näissä maissa vuosina 2004-2017. Koska Ruotsin tilanne vuosien 2014 ja 2015 osalta on niin suuresti muista maista poikkeava, jälkimmäisessä kuviossa näkyvät vain nuo viisi muuta maata. Kaiken kaikkiaan siis ei ole olemassa mitään perusteita pitää yllä mielikuvaa, jonka mukaan Suomeen olisi juuri nyt kohdistumassa turvapaikanhakijoiden joukkomuuttoa.

Kuvio 3. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Turvapaikanhakijoiden muutto 2004-2017

Kuvio 4. Uusien turvapaikkahakemusten määrä Alankomaissa, Belgiassa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa 2004-2017. Lähde: OECD.

Turvapaikanhakijoiden muutto 2004-2017 ilman Ruotsia

Viimeksi mainittua asiaa voidaan havainnollistaa myös tiedoilla Maahanmuuttovirastosta. Alla olevassa kuviossa näkyvät Suomen vastaanottamat turvapaikkahakemukset vuoden 2015 alun ja toukokuun 2018 lopun välisenä aikana. Koko tänä aikana Suomi on vastaanottanut 44 766 turvapaikkahakemusta, joista ylivoimainen osa siis vuoden 2015 jälkipuoliskolla. Sen jälkeen tilanne on ollut hyvin rauhallinen. Kuviota katsoessa kannattaa huomioida, että ne sisältävät myös viime vuosina melko runsaasti jätettyjä uusintahakemuksia sekä Euroopan unionin sisäisiä siirtoja.

Kuvio 5. Turvapaikkahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Kansainvälinen suojelu hakemukset 2015-2018.svg

Samasta lähteestä saadaan vahvistusta sille, että Suomeen ei ylipäätään ole tällä hetkellä kohdistumassa millään muotoa laajaa, saati hallitsematonta, maahanmuuttoa. Viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana muiden kuin EU- ja ETA-kansalaisten hakemia oleskelulupia on haettu varsin maltillisesti (kuvio 6), ja Venäjän federaation suunnasta tulevat hakemukset ovat ylivoimaisesti suurin hakijaryhmä kuten ennenkin. Vähäistä on ollut myös muista EU-maista tai ETA-maista Suomeen kohdistuva muutto (kuvio 7), eikä silläkään puolella virolaistaustaisten ykkösasemaa näytä haastavan mikään. Hallituksen uusi maahanmuuttopoliittinen ohjelma ja taloudellinen nousukausi eivät ainakaan vielä ole saaneet tällä rintamalla muutosta aikaan.

Kuvio 6. Oleskelulupahakemukset Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Oleskelulupahakemukset 2015-2018

 

Kuvio 7. EU-kansalaisten rekisteröinnit Suomeen 1/2015-5/2018. Lähde: Maahanmuuttovirasto.

Eu-kansalaisten rekisteröinnit 2015-2018

Omista maahanmuuttoasioistamme ei siten kannata eurooppalaisissa yhteyksissä kovin suurta numeroa tehdä, eikä maahanmuutosta liene mitään syytä tehdä suurta, saati suurinta, yhteiskunnallista kysymystä edessä olevana vaalikeväänä. Tilanne on tällä hetkellä hyvin vakaa. Jos jostain pitäisi olla huolissaan, niin työperusteisen maahanmuuton vähäisyydestä.

Siirtolaisuus eri muodoissaan koskettaa kuitenkin meitäkin. Siksi Suomi tarvitsee myös lähivuosina asiallista keskustelua kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja sen hallinnasta yleensä ja Suomeen kohdistuvasta maahanmuutosta ja sen seurauksista. Etenkin pääkaupunkiseudulla ja joillain muilla paikkakunnilla yhteiskunta muuttuu niin paljon, että niin maahanmuuttajien kuin kantaväestönkin kotoutumisen edistämiseen täytyy kiinnittää asianmukaista huomiota riittävin resurssein.

Myös näistä asioista OECD on kirjoittanut ansiokkaasti. Järjestön Working Together for Local Integration of Migrants and Refugees -raportista laatimani Suomen oloihin sovitettu suomenkielinen tiivistys on vastikään julkaistu Helsingin kaupunginkanslian Työpapereita-sarjassa nimellä Kotoutuminen tapahtuu kaupungeissa.