Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Ulkomaalaisen näköinen henkilö

Eilen 18. elokuuta tapahtui Turussa hirvittävä väkivallanteko, jota ei voi puolustaa millään. Uhrien omaiset ansaitsevat kaiken myötätunnon ja osanoton. Toivottavasti tapahtuneessa loukkaantuneet selviävät sekä fyysisesti että henkisesti.

Myös Suomen ja Turun poliittinen ja virkamiesjohto tarvitsee tällaisella hetkellä kansalaisten tukea. Järkyttävissä tilanteissa yhteiskunta joutuu samalla kokeeseen, jossa testataan sen ja erityisesti valtion ja kuntien johdon toimintakykyä vaikeissa olosuhteissa.

Tästä huolimatta, tai osittain tästä syystä, on kuitenkin myös välittömästi puututtava siihen, jos toiminta ei ole tarkoituksenmukaista tai jos se on jopa vahingollista yhteiskuntarauhan ja kansalaisten toisiaan kohtaan kokeman luottamuksen kannalta.

Lähellä väkivallanteon tapahtumapaikkaa, Turun kauppatorin nurkalla, oli paria tuntia aikaisemmin päättynyt Suomen somalialaistaustaisten kaksipäiväinen Iska Warran -konferenssi. Tässä seminaarissa oli puhuttu ja keskusteltu etenkin somalialaistaustaisten työllisyyteen ja yrittäjyyteen liittyvistä kysymyksistä.

Seminaarin toisen päivän päätti paneelikeskustelu, johon osallistui somalialaistaustaisia kunnallisvaltuutettuja Turusta ja pääkaupunkiseudulta. Keskustelun taso oli erinomainen, eikä somalialaisyhteisölle vaikeitakaan aiheita vältelty. Olisipa paikalla ollut enemmän tutkijoita ja tiedotusvälineiden edustajia.

Vaikka meillä on tutkimukseen perustuvaa tietoa siitä, että somalialaiset kohtaavat Suomessa syrjintää ja jopa rasismia, läsnä olleet eivät halunneet ottaa kantaakseen passiivisen uhrin viittaa. Monissa puheenvuoroissa korostettiin, kuinka suomalainen yhteiskunta on muuttunut parempaan suuntaan ja kuinka se on paljolti somalaistaustaisten omista tiedoista, taidoista ja asenteista kiinni, että elämässä pärjää.

Ihan lopussa joku yleisöstä nosti kuitenkin esille kysymyksen siitä, milloin sitä Suomessa lakkaa olemasta ulkomaalainen. Suurin osa seminaarin noin viisikymmenhenkisestä Suomensomalialaisjoukosta oli asunut Suomessa jo lähes kolmekymmentä vuotta, osa heistä oli Suomessa syntyneitäkin.

Koska seminaari kaikin puolin oli niin kuin mikä tahansa Suomessa järjestetty keskustelutilaisuus, tähän kysymykseen vastaaminen jäi kesken: tilaisuus piti nimittäin saattaa ohjelman mukaan ja kutakuinkin aikataulussa päätökseen. Kysymys jäi kuitenkin elämään varmasti muidenkin kuin minun mieleen.

Samana päivänä kello 19 alkoi poliisin tiedotustilaisuus Turun puukotuksista. Virkavallan edustajien jälkeen ääneen pääsi sisäministeri Paula Risikko.

Muiden asioiden ohella hän halusi vastata epäiltyä tekijää koskevaan kysymykseen, joka oli roikkunut ilmassa jo jonkin aikaa mutta jota kukaan ei ollut esittänyt. Ministeri Risikon mukaan kyse oli ulkomaalaisen näköisestä henkilöstä, jonka henkilöllisyyttä ei kuitenkaan tiedetä.

Mitä ministerin päässä oli liikkunut ennen tuota muotoilua? Vai oliko siellä liikkunut mitään?

Oliko ilmaisu ”ulkomaalaisen näköisestä” tarkoin harkittu, vai tuliko se spontaanisti kaukaa mielen syvyyksistä Suomessa asuvien ihmisten itsestään selvästä erottelusta suomalaisen näköisiin ihmisiin ja ulkomaalaisen näköisiin ihmisiin? (Vrt. perjantain 18.8. Helsingin Sanomien kirjoitus ”meidän suomalaisten geeniperimästä”.)

Myöhemmin illalla ilmaisu muuttui poliisin tiedotuksessa siten, että puhuttiin ulkomaalaistaustaisesta henkilöstä, yhä tietämättä varmaksi hänen henkilöllisyyttään. Media näyttää toisinaan asettaneen sanan lainausmerkkeihin.

Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottaman syntyperäluokituksen mukaan ulkomaalaistaustainen on väestötietojärjestelmässä sellainen henkilö, jonka molemmat vanhemmat, tai ainoa tiedossa oleva vanhempi, on syntynyt ulkomailla.

Vuonna 2015 Suomessa oli tällä tavalla määriteltynä noin 340 000 ulkomaalaistaustaista. Heistä noin 53 000 on syntynyt Suomessa eli he eivät ole maahanmuuttajia, vaikka ovatkin tilastollisessa mielessä ulkomaalaistaustaisia. Suurella osalla ulkomaalaistaustaisista on Suomen kansalaisuus.

Ylivoimaisesti suurimmat taustamaaryhmät ovat venäläis- tai neuvostoliittolaistaustaiset sekä virolaistaustaiset. Heistä monet ovat myös maahanmuuttajia, eikä läheskään kaikilla ole Suomen kansalaisuutta. Silti me tuskin ajattelemme, että he olisivat ”ulkomaalaisen näköisiä henkilöitä”.

Suomen somalialaistaustaisista yli kolmannes on syntynyt Suomessa, suuri osa heistä on Suomen kansalaisia ja ylivoimainen osa heistä puhuu sujuvasti suomea tai ruotsia. Silti monien meistä mielestä on varmaan luontevaa ajatella heitä ”ulkomaalaisen näköisinä henkilöinä”. Miltähän Risikon muotoilu on heidän korvissaan kuulunut?

Tässä yhteydessä on myös hyvä muistuttaa, että kaikki Suomessa tapahtuneet koulusurmaajat ovat olleet ”suomalaisen näköisiä ihmisiä”, samoin esimerkiksi Helsingin yliopistoa kohtaan terroritekoa suunnitelleet. Euroopassa toistaiseksi hirvittävimmän yksittäisen teon tehnyt henkilö oli ”mitä norjalaisimman näköinen”.

Miksi sisäministeri ylipäätään halusi ottaa asian esille tässä tiedotustilaisuudessa, vaikka epäillyn tekijän henkilöllisyyttä ei ollut tiedossa? Arvostan häntä poliitikkona aika lailla ja haluan ajatella asian myönteisesti siten, että hän halusi ehtiä ennen sosiaalista mediaa, jossa joka tapauksessa olisi alkanut keskustelu epäillyn ulkonäöstä. Ellei hän olisi nostanut asiaa esille, tuossa keskustelussa olisi myös pian syytetty hallitusta asioiden pimittämisestä.

Silti kirjoitan tätä tekstiä siksi, että hän tällaisessa vaikeassa tilanteessa aiheutti muotoilullaan juuri sitä vahinkoa, jota meidän pitäisi välttää ja jota me myös voisimme välttää olemalla tarkempia ilmaisujemme kanssa. Ajat ovat sellaiset, että meidän kaikkien, mutta erityisesti poliitikkojen on väsymättä nähtävä vaivaa kansallisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiseksi.

Tässä tilanteessa kannattaakin lukea myös YLE:n toimittajan Ville Seurin artikkeli tältä aamulta. Väkivallanteon yhteydessä uhreja auttoivat oman henkensä ja terveytensä likoon pannen monet ihmiset. Osa heistä on artikkelissa ilmaistujen nimien perusteella todennäköisesti ”ulkomaalaisen näköisiä henkilöitä”. Ainakin yksi heistä oli myös ulkomaalainen, ruotsalainen, jota Expressen kuvaa Hassaniksi Tukholmasta.

 

 

 

 

Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.

Lähteet:

Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta: http://sorsafoundation.fi/fi/jakolinjojen-suomi/.

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/205/.

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2017_nettiin.pdf.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_uso_201500_2015_16163_net.pdf.

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi. https://ismosoderling.wordpress.com/2017/02/10/kaksoiskansalaisuus-on-haaste-ja-resurssi/.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.

 

 

 

 

 

Pari esitelmää monikielisyydestä Suomessa ja Helsingissä

Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.

Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:

• Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
• Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
• Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
• Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.

Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:

Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.

Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)

Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.

Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.

Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on  monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.

Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.

Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.