Evästystä Euroopalle

On hankala puhua Euroopan pakolaiskriisistä. Maailmassa on pakolaiskriisi, kun kymmenet miljoonat ihmiset ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan. Tämä murhenäytelmä koskettaa kuitenkin Eurooppaa vain varsin pieneltä osalta. Suurimman vastuun siitä kantavat turvapaikkaa hakevien lähimaat, kuten Turkki, Pakistan, Libanon ja Jordania sekä kotimaan eri alueet, jotka ottavat vastaan maansisäisiä pakolaisia.

Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, että Eurooppa on kriisissä. Maanosan ja Euroopan unionin ongelmat johtuvat kuitenkin aivan muista syistä kuin pakolaisten ja siirtolaisten tulosta Eurooppaan: esimerkiksi kansainvälisen finanssikriisin seurauksista, kansalaisten tyytymättömyyden poliittisesta hyväksikäytöstä ja yhteisen Euroopan vetovoiman heikkenemisestä. Myös maailmanlaajuisesti käsillä on konfliktien lisäksi vakavia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi köyhyyteen ja muuhun eriarvoisuuteen, toimeentulomahdollisuuksien katoamiseen ja ympäristön tilan heikkenemiseen. Kansainvälinen muuttoliike on syytä nähdä yhtenä ratkaisuna näihin ongelmiin ja vaikeuksiin. Lailliselle liikkuvuudelle pitäisi luoda enemmän reittejä, jotta muuttajat eivät joutuisi säälimättömän ja ihmishengistä piittaamattoman järjestäytyneen rikollisuuden armoille. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on puolestaan saatettava vastaamaan nykyisiä ja tulevaisuudessa todennäköisesti edelleen kasvavia tarpeita.

Tähän tapaan puhui marraskuun lopussa Lissabonissa Yhdistyneiden kansakuntien tuleva pääsihteeri António Guterres, joka on toiminut pitkään myös YK:n pakolaiskomissaarina pakolaisjärjestö UNHCR:n johdossa. Tilaisuus oli Vision Europe Summit, jonka taustalla on kahdeksan suurta eurooppalaista säätiötä tai think tankia. Verkoston tarkoituksena on rakentaa viestejä Euroopan tulevaisuudesta vuosittain valittavasta teemasta. Vuonna 2015 aiheena oli hyvinvointivaltio ja tänä vuonna puolestaan kansainvälinen muuttoliike ja pakolaiskriisi.

Suomesta verkostoon osallistuu Sitra, joka kokosi suomalaisia asiantuntijoita osallistumaan verkoston julkilausumaa valmisteleviin työryhmiin. Osallistuin itse työryhmään, joka keskittyi kotoutumisen ja kotouttamisen kysymyksiin otsikolla From fragmentation to integration. Vision Europe Summitin julkilausuma (Building Common Ground. Towards Strategic Migration and Refugee Policies in Europe) on vastikään julkaistu verkoston kotisivulla, ja sieltä löytyvät myös työryhmien tuottamat taustapaperit ja politiikkasuositukset. Suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja Suomeen kotoutumista koskeva työpaperini (From Fragmentation to Integration: Dealing With Migration Flows in Finland) on julkaistu myös Sitran Memos-sarjassa.

Julkilausuman keskeinen sisältö on tiivistettävissä seuraavasti. Vuoden 2015 tapahtumat haastoivat vakavasti Euroopan unionin toimintakykyä ja asettivat halun hakea yhteiseurooppalaisia ratkaisuja kyseenalaiseksi. Muuttopainetta on odotettavissa jatkossakin, ja nykyinen rauhallisempi vaihe pitäisi hyödyntää kestävien ja tehokkaiden ratkaisujen etsimiseksi globaalilla, eurooppalaisella, kansallisella ja paikallisella tasolla. Tarvitaan yhteistä poliittista tahtoa eteenpäin katsovan eurooppalaisen muuttoliikestrategian rakentamiseksi. Muuttovirtojen hallinta edellyttää järjestelmiä ja mekanismeja, jotka ovat sekä johdonmukaisia että oikeudenmukaisia. Kotouttamistoimenpiteissä on syytä panostaa koulutukseen ja työllistymisen edistämiseen, mutta myös laaja-alaisesta sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta täytyy pitää huolta. Monietnisten ja monikulttuuristen ja maailmalle avoimien yhteiskuntien toimintakyvyn ylläpito vaatii kaikkien toimijoiden mukanaoloa paikalliselta kansalliselle tasolle ja kansalaisyhteiskunnasta valtiovaltaan.

Julkilausuman sävy on rakentava, optimistinenkin, ja se korostaa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Monissa tilaisuuden puheenvuoroissa tuotiin kuitenkin esille myös nykyiseen tilanteeseen liittyviä vaikeuksia sekä synkin värein maalattuja tulevaisuuden näkymiä siitä, miten käy, jos Eurooppa ei onnistu kehittymään olosuhteiden ja haasteiden mittaiseksi toimijaksi. Terävimmin asiat ilmaisi jälleen ehkä Guterres, kun hän esitti huolensa siitä, että muuttoliikkeen kaltaisten globaalien, transnationaalien ilmiöiden hallinta on kansallisissa käsissä aikana, jolloin kansakuntien sisällä on paljon ahdistusta ja epävarmuutta sekä epäluottamusta ylikansallisia toimijoita kohtaan. Tämä tekee työn tällä hetkellä hyvin vaikeaksi. Mutta jos epäonnistumme, itseymmärryksemme taustalla olevat eurooppalaiset humanismin ja valistuksen arvot asetetaan vakavasti kyseenalaisiksi. Joudumme tunnustamaan, että Eurooppa ei kykene elämään omien arvojensa ja ideaaliensa tasolla.

Kaksipäiväisen tilaisuuden puheista ja keskusteluista jäi mieleen vielä erityisesti kaksi asiaa. Yleisellä tasolla läsnäolijat olivat suurimmaksi osaksi varsin yksimielisiä. Mutta kun keskustelu kääntyi konkreettisemmalle tasolle esimerkiksi muuttoliikkeen taloudellisista hyödyistä ja haitoista tai kotouttamisen onnistumisesta tai epäonnistumisesta, pinnalle nousi paitsi erimielisyyttä myös kyvyttömyys ratkaista kiistaa tutkittuun tietoon tai tilastollisiin faktoihin perustuen. Monessa puheenvuorossa huomautettiinkin, että me tiedämme muuttoliikkeestä yhä aivan liian vähän, ja erityisesti tietopohja pakolaisuuden seurauksista ja vaikutuksista on kovin heikko.

Mieltä jäi askarruttamaan myös se, että johtuuko yksimielisyys läsnäolijoiden valikoitumisesta. Eräs syyrialais-libanonilainen osallistuja kritisoikin sitä, ettei puhujien joukossa ollut ihmisiä, joilla oli omaa kokemusta pakolaisuudesta ja kotoutumisen prosesseista. Järjestäjien edustaja puolustautui sanomalla, että jotkin puhujat olivat viime hetkellä joutuneet perumaan osallistumisensa, mutta arvosteluun on silti helppo yhtyä. Euroopan maista löytyy jo runsain mitoin pakolais- ja laajemmin ulkomaalaistaustaisia ihmisiä, joista monet kykenevät tarkastelemaan asioita myös laajemmassa mittakaavassa poliitikkoina, tutkijoina ja yhteiskunnallisina keskustelijoina. Heitä hyödynnetään näissä tilaisuuksissa mielestäni aivan liian vähän.

Lisäksi läsnä eivät olleet ne henkilöt, jotka olisivat olleet jyrkästi eri mieltä monista julkilausuman asiakohdista ja kannanotoista. Se puoli maanosaa oli poissa, joka kokee, että Eurooppaan vyöryy ja virtaa tai jopa tunkeutuu ihmisiä hallitsemattomasti, että kansakuntien on ensi sijassa pidettävä huolta omista intresseistään ja identiteeteistään ja että ylevät arvot joutavatkin väistyä, jos kansallinen itsepuolustus niin vaatii.

Verkoston vuotuisten tavoitteiden kannalta näin ehkä olikin parempi. On kuitenkin selvää, että yhteisen perustan rakentaminen kestäville eurooppalaisille ratkaisuille on mahdollista vain yhdessä keskustelemalla ja tekemällä yhteistyötä myös niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä. Julkilausuman tavoitteet toteutuvat, mikäli ne muuntuvat poliittisiksi päätöksiksi ja niiden toimeenpanoksi. Tämän vaiheen edellytys on puolestaan jalkautuminen eri tasoilla faktapohjaiseen ja avoimeen dialogiin eri tavoin ajattelevien kanssa. Tähän pitää tietenkin olla valmiutta myös maahanmuutto- ja pakolaiskriittisellä osapuolella.

P.S. Lue myös Sitran Hannu-Pekka Ikäheimon kolumni aiheesta.

 

 

 

Muukalainen kylässä, venäläinen asumassa

Minna Säävälä: Muukalainen tuli kylään: ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöliitto 2016, Helsinki.

Tanner, Arno & Söderling, Ismo (toim.): Venäjänkieliset Suomessa. Huomisen suomalaiset. Siirtolaisuusinstituutti 2016, Turku.

Ihmisten jakoa meihin ja muihin ei voi välttää. Ihmisenä olemiseen liittyy olennaisesti erojen tekeminen, ja kohdatessamme toisia alamme välittömästi, usein tiedostamattomasti, etsiä yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää eikä ajallisesti pysyvää, mihin kohtaan vedetään raja meikäläisen ja muukalaisen välillä, eikä myöskään se, minkälaisia myönteisiä ja kielteisiä merkityksiä vieraaksi koettuihin ladataan. Kohtaamiseen ja suhtautumiseen vaikuttaa biologinen perintömme, mutta myös toimintaympäristömme sekä opitut käyttäytymismallit. Siksi yhdessä elämiseen monietnisessä ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa voidaan myös vaikuttaa.

Näin voitaisiin ehkä tiivistää yhteen kappaleeseen Minna Säävälän teos Muukalainen tuli kylään, jonka Väestöliitto julkaisi syksyllä 2016. Säävälä on taustaltaan sosiaaliantropologi, ja hän on tehnyt pitkään kenttätyötä Intiassa. Kirjassaan hän hakee vastauksia muukalaisuuden kysymyksiin kuitenkin myös ennen muuta sosiaalipsykologisesta ja evoluutiotutkimuksesta. Koska erojen tekemisessä on kyse aina vallankäytöstä, teokseen rakentuu myös politiikan tutkimuksen näkökulma. Kirjan monitieteisyyden kruunaa meidän ja muiden välisen jaottelun näkeminen historiallisena ilmiönä.

Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka käsittelevät esimerkiksi oman ryhmän ihannointia, muukalaisuuteen liitettyä pyhyyttä ja pahuutta sekä muukalaisuuden politiikkaa. Kirjoituksia läpi leikkaavia teemoja ovat kuitenkin etenkin tunnekokemuksen merkitys ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyvässä rajanvedossa sekä meidän ja muiden erottelu biologisena ja kulttuurisesti rakentuvana ilmiönä.

Säävälä tuo kirjan useissa kohdissa keskusteluun mukaan myös omia, osin hyvin henkilökohtaisia, elämänkokemuksia. Itsensä kirjoittaminen mukaan tämän tyyppiseen tarinaan on vaikea taitolaji, mutta hän onnistuu siinä hyvin. Paikoin hyvin teoreettinen pohdinta saa helpommin ymmärrettävän muodon elettyjen tapahtumien ja koettujen tilanteiden kautta. Niiden avulla havainnollistuu myös se, että luokitteluja tehdään ja ihmisiä arvotetaan niin Siikajoella, Helsingissä, Amsterdamissa kuin Tamil Nadun maaseudullakin – osin samalla ja osin eri tavalla.

Teos sijoittuu yleisemminkin tiede- ja tietokirjallisuuden välimaastoon. Se on kirjoitettu yleistajuisesti, ja esimerkiksi lähdeviiteapparaattia on käytetty säästeliäästi. Monet kirjassa käsiteltävistä asioista ovat kuitenkin monimutkaisia, ja Säävälä esittelee juurta jaksaen joitain empiirisiä tutkimuksia ja niiden tuloksia. Lukija joutuukin paikka paikoin toteamaan, että tämä kohta pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Toisaalta kirjaan sisältyy myös suuri määrä pieniä kertomuksia ja ikään kuin miniesseitä varsinaisten lukujen sisään, ja sitä voi näin ollen lukea myös nautiskellen selaillen.

”Kulttuurisesti moninaistuvissa yhteiskunnissa joudutaan väistämättä pohtimaan tapoja, joilla eri yhteisöjen erilaiset arvojärjestelmät voidaan sovittaa yhteen ja säilyttää monimuotoisuudesta huolimatta toimiva ja oikeudenmukainen yhteiskunta. On mietittävä, mitkä ovat ne yhteiskunnan keskeisimmät arvot ja normit, joista ei voida joustaa kulttuurisen tai elämäntavan monimuotoisuuden nimissä.”

On helppo silittää myötäkarvaan teosta, jonka keskeisestä viestistä lukija on niin pitkälle samaa mieltä. Edellä mainittuun sitaattiin sisältyy yksi osa tuota viestiä: yhteiskuntamme ovat muuttuneet sellaisiksi, että muukalaisuuden – sellaiseksi koetun – kanssa ollaan suoraan tai median välityksellä miltei jatkuvasti tekemisissä, ja meidän on vain yksinkertaisesti opittava elämään sen asian kanssa. Yksinkertaisesti – vaikka tekemistä riittää ja monenlaisia tiedollisia ja taidollisia sekä arvoihin ja asenteisiin liittyviä esteitä meillä on ylitettävänämme. Säävälä päättää kirjansa Kwame Anthony Appiahin sanoihin, että meidän on opittava puhumaan toisillemme erilaisuuden ylitse ja olemaan ylikulttuurisesti eri mieltä. Myös tästä on helppo olla samaa mieltä.

Säävälän teoksen jälkeen oli hauska tarttua toiseen tuoreeseen teokseen, Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittamaan ja Siirtolaisuusinstituutin julkaisemaan kirjaan Venäjänkieliset Suomessa – Huomisen suomalaiset. Mikään muu Suomen etnisistä, kansallisista ja/tai kulttuurisista väestöryhmistä tuskin haastaa ja havainnollistaa rajanvetoa meikäläisen ja muukalaisen välillä kuin venäläisyys: niin samanlaista ja kuitenkin niin erilaista, niin pelättyä ja jopa vihattua mutta samalla kuitenkin rakastettua, niin tuttua ja silti tuntematonta.

Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneitä, venäjänkielisiksi rekisteröityneitä tai itsensä tavalla tai toisella ainakin osittain ellei kokonaan venäläisiksi identifioivia on Suomessa paljon. Kukaan ei tosin tiedä tarkalleen kuinka paljon, koska etenkin venäläisten kohdalla tilastointijärjestelmämme puutteet tulevat hyvin näkyviin. Venäjältä on muuttanut paljon muitakin kuin etnisiä venäläisiä, ja venäläisiä/venäjänkielisiä on puolestaan muuttanut myös muualta, etenkin Virosta. Venäjänkielisiksi on rekisteröitynyt ihmisiä, joilla venäjä on vain yksi äidinkielistä, ja toisaalta jotkut ovat rekisteröineet kielekseen suomen, vaikka venäjä olisikin ylivoimaisesti vahvin kieli. Siitä, mihin etniseen tai kansalliseen ryhmään ihmiset itse katsovat kuuluvansa, meillä ei tilastollista tietoa olekaan.

Kuten kirjan otsikko kertoo, tarkastelussa ovat tässä tapauksessa venäjänkieliset, ja Tuomas Lehtonen käyttää artikkelissaan Suomen venäjänkielisestä väestöstä nimenomaan väestörekisterin tietoja ilmoitetusta äidinkielestä. Hänen tietonsa ovat vuodelta 2014, jolloin Suomessa asui lähes seitsemänkymmentätuhatta venäjänkielistä. Kyseessä on ylivoimaisesti suurin kieliryhmä suomen- ja ruotsinkielisten jälkeen.

Useassa kohtaa teoksessa viitataan Ismo Söderlingin arvioon, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä venäjänkielisten määrä menisi jo päälle kahdensadantuhannen. Silloin heidän määränsä olisi lähellä Suomen ruotsinkielisiksi rekisteröityneiden määrää. Tämä kuitenkin edellyttää, että venäjän kieli siirtyy sukupolvelta toiselle. Kuten kirjassa monessa kohdassa huomautetaan, näin ei aina välttämättä käy.

Lehtosen artikkelissa tarkastellaan venäjänkielistä väestöä esimerkiksi ensimmäisen oleskeluluvan perusteen, alueellisen jakautumisen, ikärakenteen, syntyvyyden, työllisyyden ja koulutuksen näkökulmista. Teoksen muissa artikkeleissa painopiste on venäläisten tai venäjänkielisten sekä heidän Suomi-suhteensa historiallisessa tarkastelussa, ja tämän päivän tilanne jää loppujen lopuksi varsin vähäiselle käsittelylle. Tämä kertoo mielestäni ennen muuta siitä, että Suomen venäläisiä ja venäjänkielisiä on tutkittu toistaiseksi aivan liian vähän.

Historiallisuus on erityisen vahvasti esillä Antero Leitzingerin, Toivo Flinkin ja Elina Kahlan artikkeleissa. Leitzinger jakaa suomenvenäläiset erilaisiin historiallisiin kerrostumiin: eri aikojen erilaisissa tilanteissa Suomeen on muuttanut myös hyvin erilaisia venäläisiä tai venäjänkielisiä, ja muutenkin Leitzinger korostaa suomenvenäläisten jakautumista erilaisiin ryhmiin tai kategorioihin esimerkiksi kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Toivo Flinkin artikkelin aiheena on puolestaan inkerinsuomalaisten paluumuutto ja kotoutuminen. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että presidentti Mauno Koiviston haastattelusta liikkeelle lähtenyt muuttoprosessi – joka kokonaisuudessaan muodostaa melko suuren osan kaikesta Suomeen kohdistuneesta muutosta viime vuosikymmeninä – ansaitsisi kunnollisen ja perusteellisen tutkimuksen. Toivottavasti jokin myöhemmin avautuva lähde paljastaisi myös Koiviston ajatuksia ja motiiveja tarkemmin kuin mitä hän on itse myöhemmin halunnut itseään tulkita.

Elina Kahla katsoo puolestaan idän ortodoksisuuden ja lännen katolilaisuuden välisen kulttuuripiirien jakolinjan historiallista muodostumista ja sen merkitystä nykypäivässä. Kirjan monissa osissa suomalaisten ja venäläisten väliset suhteet kytkeytyvät Suomen ja Venäjän ja laajemmin Venäjän ja lännen välisiin ulkopoliittisiin ja valtasuhteisiin. Kahla kirjoittaa, että ”Suomeen pettyneet ja huonosti sopeutuneet venäjämieliset voivat olla herkimmin alttiina mielipiteiden muokkaukselle ja asenteiden kärjistymiselle”. Venäläis-muukalaisuuden muuntuminen venäläis-meikäläisyydeksi onkin toisenlainen kotouttamispoliittinen haaste kuin monien muiden väestöryhmien oman paikkansa löytäminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sitä voi tietenkin miettiä, palveleeko vai haittaako voimakas huomion kiinnittäminen tähän asiaan itse tavoitteen, sujuvan kotoutumisen ja Suomeen identifioitumisen saavuttamista.

Kolmessa artikkelissa aiheena on media. Dmitry Strovsky ja Jukka Pietiläinen kirjoittavat venäläisvähemmistöstä Suomen venäjänkielisessä lehdistössä niin ikään kaukaa historiasta liikkeelle lähtien. Jukka Pietiläisen oman kirjoituksen kohteena on puolestaan venäläisvähemmistö Suomen mediassa, tarkemmin Helsingin Sanomissa. Pietiläisen mukaan Suomessa asuvia venäläisiä käsitellään mediassa ryhmä- tai vähemmistönäkökulmasta kovin vähän. Tilanteen kehittymistä kannattaa seurata.

Teoksen parhaana antina pidän Olga Davydova-Minguetin artikkelia venäjänkielisistä ylirajaisina mediankäyttäjinä, vaikka se joiltain osin meneekin sivuun kirjan varsinaisen asiasta. Davudova-Minguet selvittää ylirajaisen mediamaiseman muodostumista analysoimalla Tallinnassa keväällä 2007 tapahtuneen neuvostoaikaisen muistomerkin, ns. Pronssisoturin, siirtoa käsittelevää uutisointia venäläisessä ja suomalaisessa mediassa sekä Suomen venäjänkielisten internet-foorumilla tapahtumasta käytyä keskustelua. Se sisältää myös mielestäni erinomaisen katsauksen Venäjän viestintäjärjestelmän muutokseen ja nykyiseen tilaan sekä suomalaisen ja venäläisen median tärkeimpiin eroihin.

Davydova-Minguet kirjoittaa että ne, jotka optimistisesti odottivat internetin ja digitelevision edistävän yhteiskuntien demokratisoitumista, ovat joutuneet pettymään. Näistä sähköisistä medioista on tullut ensi sijassa nationalististen diskurssien levittämisen tehokkaita välineitä. (Vuoden 2016 lopussa tekee mieli lisätä, että etenkin internet on maailmalla laajemminkin valjastettu totuuden- ja tosiasioidenvastaisen viestin välittämiseen.) Venäjän valtio ja sitä lähellä olevat konservatiivis-kansallismieliset tahot hyödyntävät näitä instrumentteja, ja eri maiden, Suomi mukaan lukien, venäjänkieliset sijoittuvat monitasoiseen ja ylirajaiseen mediatilaan, jossa eri viestintävälineet toimivat ristikkäin ja päällekkäin, intertekstuaalisessa ja usein riitaisessakin suhteessa toisiinsa. Tulkintojen ristipaineessa on pakko ottaa kantaa vähintään vastaanotettujen viestien luotettavuuteen. Täten konfliktin keskiöön joutuvat myös median käyttäjät, joista Davydova-Minguet käyttää esimerkkinä myös omaa perhettään.

Teoksen päättää Arto Luukkasen artikkeli Venäjän viimeaikaisesta ulkopoliittisesta kehityksestä ja sen vaikutuksista maan rajojen ulkopuolella asuviin venäläisiin, virallisesta venäläisnäkökulmasta katsottuna ”maanmiehiin”. Luukkasen tarina kulkee tsaarinaikaisesta venäläisnationalismista Neuvostoliiton kautta uuden Venäjän ideologiaan, joka kiteytyy vuoden 2003 ulkopoliittiseen doktriiniin ja siihen tämän jälkeen tulleisiin muutoksiin. Luukkasen mukaan Putinin Venäjä pyrkii toimimaan pragmaattisesti ja johtajaperiaatteen mukaisesti, joskin usein epäjohdonmukaisesti, yhdistämällä ”pehmeää ja kovaa strategiaa” sekä tavoittelemalla globaalia vaikutusvaltaa. Tämän strategian toteutukseen on kuulunut myös ulkovenäläisten aseman puolustaminen.

Luukkanen opastaa Suomen hallitusta muistuttamalla, että suhteessaan venäläiseen vähemmistöön sen on syytä ottaa toiminnassaan huomioon eurooppalaisten normien lisäksi myös entisen Neuvostoliiton ”mentaalisen kartan” mukaan suunnistavan ja tarpeen mukaan kaksoisnormeilla pelaavan nyky-Venäjän aikeet ja intressit. Hänen mukaansa Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset menestyä tässä, koska ulkopolitiikassa ei ole ylipäätään ollut tapana ”hötkyillä” ja koska suhde vähemmistöihin on perinteisesti ollut salliva ja Suomeen kotoutuvien kulttuuria ja identiteettiä kunnioittava.

Kaikkineen Suomen kymmenettuhannet venäläiset tai venäjänkieliset jäävät kirjan lukemisen jälkeen sen kiistattomista ansioista huolimatta kuitenkin koko lailla yhtä tutuiksi tai tuntemattomiksi kuin ennenkin. Heitä ja heidän suhdettaan Suomeen ja suomalaisiin on ehdottomasti tutkittava lisää. Mieleeni tulee myös jokin aika sitten julkaistu Suomen somalit -teos (Into-kustannus 2015), joka toi moniäänisesti ja muutenkin ansiokkaasti esiin somaliväestön elämän olosuhteita sekä ajatuksia Suomessa elämisestä ja tulevaisuudesta maassamme. Ryhtyisikö joku vastaavan teoksen toimittamiseen Suomen venäläisistä?