Aion elää

”Minä haluan että minua luetaan.” Lale Gülin esikoisromaanin alussa on useampikin motto, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat hollantilaiselta kirjailijalta, joka käytti nimimerkkiä Multatuli. 1800-luvun jälkipuoliskolla teoksensa kirjoittanutta Multatulia (Edouard Douwes Dekker) pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä hollantilaisista kirjailijoista.

Tältä osin voi ajatella Lale Gülin saavuttaneet tavoitteensa: vuoden 2021 alussa ilmestyneestä kirjasta on otettu saman vuoden loppuun mennessä lukuisia painoksia, ja se on ollut valtaisa myyntimenestys. Teos voitti merkittävän kirjallisen yleisöäänestyksen (NS Publiekprijs), ja Gül itse valittiin vuoden hollantilaiseksi. Vuonna 2022 teos ilmestyy useilla muilla kielillä, ja siitä on valmisteilla elokuva. Gül on 24-vuotias.

Teoksen nimi hollanniksi on Ik ga leven, ja sen voisi kai parhaiten suomentaa näin: Aion elää. Teos on kirjoitettu romaaniksi, mutta alusta lähtien on peittelemättömän selvää, että sen päähenkilö on kirjailija itse ja teoksen teemana hänen kamppailunsa yksilönvapauden ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ahdasmielistä perhettä ja sen edustamaa uskontoon ja etnisyyteen nojaavaa kollektivistista kulttuuria vastaan. Perheen isän isä on muuttanut Alankomaihin Turkista ja kaikki suvussa kuuluvat islamin sunnalaiseen haaraan.

Kirjan tarinassa on monta polkua, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät nuoren naisen elämän rajoittamiseen kulttuuris-uskonnollisilla perusteilla. Kertoja on parikymppinen hollannin kielen opiskelija, joka kertoo erilaisista vaiheista elämässään ja osin myös perheen ja suvun historiasta. Tarinan kliimaksin voi arvata ennalta (ja jo kirjan kansikuvasta), mutta silti se on vaikuttavasti kuvattu. Miesystävänsä jättänyt päähenkilö ottaa huoneessaan huivin päästään ja aloittaa hiukset valtoimena uuden elämän, sellaisena joka hän on.

Kamppailunsa islamilais-turkkilaista arvomaailmaa vastaan henkilöityy hänen äitiinsä. Itse väkivaltaisessa perheessä kasvanut isä yrittää sovitella, joskin asettuu lopulta aina vaimonsa puolelle. Äiti on keskianatolialaisessa maalaisyhteisössä kasvaneena omaksunut tiukan moraalisäännöstön. Se määrittää vanhemmille ja lapsille ja miehille ja naisille tiukasti heidän paikkansa. Jos lapsi ei täytä velvollisuuksiaan ja elä normien mukaan, äiti on epäonnistunut ja koko perhe joutuu häpeään. Kuoleman jälkeen Jumala syyttää äitiä kasvatuksen laiminlyönnistä.

Päähenkilön Büsran identiteettiä määrittää myös suhde hollantilaistaustaiseen poikaystävään Freekiin. Suhteet vanhempiin ja ikätovereihin havainnollistavat erinomaisesti sitä dilemmaa, jonka tutkimuskin on usein osoittanut. Maahanmuuttajien lapsilla on usein riskinä pudota maailmojen väliin. He eivät pysty samastumaan mutkattomasti vanhempiensa usein konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin, mutta yhteys ns. kantaväestöön ei myöskään ole vailla kitkaa ja jatkuvaa selittämisen pakkoa. Toisaalta ulkopuolisuus antaa mahdollisuuden vertailla analysoiden erilaisia kulttuurisia käsityksiä ja tapoja ajatella. Gülin huomiot ovatkin usein kiitettävän teräviä.

Gülin kirja on monella tapaa provokatiivinen. Kertomus äityy kuitenkin hyvin poikkeukselliseksi, kun päähenkilö kuvaa suorasukaisesti seksuaalista kanssakäymistään Freekin kanssa. Avioliittoa edeltävä suhde ja vieläpä ei-muslimiin on lähtökohtaisesti kielletty, ja Büsra pitää sen vanhemmiltaan visusti salassa. Samanaikaisesti hän paljastaa suhteen lukijoille hyvin yksityiskohtaisesti, osin suorastaan pornograafisesti. On aika rajua lukea, kun muslimitaustainen nuori nainen kirjoittaa tarkasti päähenkilön neitsyyden menettämisestä ja seksuaalisista nautinnoista.

Etenkin tässä kohden mietin, eikö vähempi olisi riittänyt. Ajattelin, että Gül olisi kyllä saanut viestinsä läpi ilman näin pitkälle menemistäkin. Ymmärrän kuitenkin, että kirjailijan kertoma tarina edellyttää kaikki teoksen kaikki osat. Muuten jotakin olisi kuitenkin jäänyt kertomatta, eikä rohkeus olla oma itsensä olisi saavuttanut täyttymystään. Eksplisiittisillä seksikohtauksilla on oma sängyn ulkopuolinen relevantti sanomansa: minä saan tehdä näin, minä saan nauttia rakastelusta, minä saan kertoa siitä julkisesti, mitä teen ja tunnen.

Vastavuoroinen seksi antaa myös mahdollisuuden sukupuolten valta-asemien näkökulmasta kiinnostavaan kulttuuriseen pohdintaan, jossa asiat kääntyvät päälaelleen ja kollektiivinen rinnastuu yksityiseen. ”Valitin usein, että islamilaisessa kulttuurissa naisen suurinta kontrollointia oli hänen seksuaalisuutensa kontrollointi. Nyt tajusin, että naisilla olikin mahdollisuus kontrolloida miesten seksuaalisuutta.” Henkilökohtainen on todellakin poliittista. En voi myöskään olla ajattelematta, että pelko tästä naisten vallasta saattaa hyvinkin perustella patriarkaalisten kulttuurien alistavia normeja ja käytäntöjä.

Kirjailijalle ei varmaankaan tullut täytenä yllätyksenä, että häneen kohdistetaan taustayhteisöstä käsin vahvaa kritiikkiä. Syytökset ovat paikoin niin kovia ja kieli niin värikästä, että se pakottaa puolustautumaan ja joissakin herättää myös raivoa. Arvostelu yltyi kevään 2021 mittaan, kun teos osoittautui myyntimenestykseksi ja Gül kutsuttiin esiintymään television puheohjelmiin. Vakavammaksi tilanne muuttui, kun hänen turvallisuuttaan uhattiin pahimmillaan tappouhkauksilla, ja hän tarvitsi virkavallan suojelua.

Sitä vastoin tuntuu oudolta, että Gül ajatteli voivansa kirjansa julkaisemisen jälkeen vielä asua kotonaan. Jos jompikumpi omista lapsistani kirjoittaisi meidän perheestämme niin suoraan kuin mitä Gül tekee, kuvauksen ei tarvitsisi olla edes näin kriittinen ollakseni hänen teostaan pahoillani. Ajattelin, että vaikka kirjailija selvästi kykenee erittelemään ja arvioimaan hankaliakin asioita hyvin rationaalisesti, jollain toisella tasolla hän on ilmeisesti häkellyttävän naiivi. Viimeinen pisara hänen vanhemmilleen oli kuulemma ollut Gülin hollantilaiselta populistilta ja anti-islamistilta Geert Wildersiltä saama tuki.

En tiedä, kuinka hyvin Gül on ylipäätään osannut valmistautua siihen, että hänen kertomuksensa tarjoaa mainiota materiaalia maahanmuuttovastaisille, anti-islamisteille ja monikulttuurisuuskriitikoille. Ainakaan hänen tarkoituksensa ei ollut kuulua tähän joukkoon eikä edes kritisoida islamia ja turkkilaisuutta sinänsä. Ongelmana ei ole kulttuuri tai arvomaailma kokonaisuudessaan, vaan sen jotkin, yksilönvapautta modernissa yhteiskunnassa rajoittavat piirteet. Gül korostaa, että alistavista ja ahdasmielisistä tulkinnoista harvat edes pohjautuvat suoraan pyhiin teksteihin. Ne ovat uskonnollisten auktoriteettien (Miesten) myöhemmin kehittämiä patriarkaalista valtaa pönkittäviä kulttuurisia normeja, joita voi muuttaa.

Muutkin voivat käyttää Gülin kirjaa omalle agendansa välineenä. Gül kirjailijana ja hänen päähenkilönsä kirjassa ovat osoituksia siitä, että islamilaisen kasvatuksen täytyy todella olla ankaraa ja tinkimättömän johdonmukaista. Kirjastosta ei saa lainata kirjoja, jalkapalloa ei saa pelata, luokkaretkelle ei saa lähteä, palkkatöihin ei saa mennä. Kaikista näistä tekemisistä nuorille (naisille) avautuu toinen maailma, joka houkuttelee ja turmelee. Lopulta huivi riisutaan, kaikesta arvokkaasta luovutaan ja pyhä uskonto hylätään. Helvettiin joutuu nuori ja häpeään koko suku.

Perheen ja suvun pyrkimykset saada Büsra jo nuorena naimisiin omasta piiristä olevan ja hartaaksi ja traditiotietoiseksi tunnetun pojan kanssa toistuvat usein. Varsinkin lomalla Turkissa monet lähiseudulta olevat sukulaiset ja puolitutut kauppaavat Büsralle ja hänen vanhemmilleen poikaansa, eikä vähiten siksi, että naimakauppa tarjoaisi mahdollisuuden saada köyhän perheen oma poika rikkaaseen länsimaahan ja lähettämään sieltä rahaa kotiinsa. Büsra kieltäytyy kerta toisensa jälkeen. Kerran kotioloissa hän tekee sen harvinaisen painokkaasti niin, että sanoo haluavansa avioitua koulutetun miehen kanssa.

Ajatus on lähipiirin mielestä pöyristyttävä: kuka hän oikein luulee olevansa! Kohtaus palauttaa minun mieleeni sen, minkä kerran luin tutkimuksestakin: Alankomaissa koulutetut musliminaiset haluavat avioitua niin ikään koulutetun ja arvomaailmaltaan vapaamielisen miehen kanssa. Siis sellaisen, joka sallii heidän jatkaa koulutusta ja/tai työntekoa ja elää yksilönä miehensä rinnalla. Heikommille eväille jääneet miehet puolestaan suosivat vaimoja Turkin maaseudulta. Eli sellaisia, jotka alistuvat etnisen yhteisön ja kulttuurisen normiston mukaiseen paikkaan perheessä. Osa etnisestä ryhmästä lähtee sosiaalisesti nousevaan, osa laskevaan spiraaliin.

Lukemissani arvosteluissa Aion elää -teosta on kiitetty etenkin kirjailijan rohkeudesta ja sanoman vahvuudesta ja ajankohtaisuudesta. Kritiikkiä se on saanut puolestaan ilmaisun paikoittaisesta koukeroisuudesta ja tyylin epätasaisuudesta. Syytöksen kielen tietystä hiomattomuudesta ymmärrän. Aluksi epäilin omaa kielitaitoani, kun monien pitkien lauseiden ja outojen sanajärjestysten ymmärtäminen osoittautui hankalaksi. Koska ongelmia oli myös hollantia äidinkielenään puhuvilla, vika ei ilmeisesti ollut minussa. Kustannustoimittaja oli ilmeisesti tässä kohtaa laiskotellut.

Sen sijaan tyylin vaihteluun suhtaudun eri tavoin kuin kirjan kriitikot. Se on tosiaan yhtäältä kaunokirjallinen (autofiktiivinen) kasvukertomus, mutta sisältää myös perinpohjaisesti analysoivia luentomaisia osuuksia, palopuhetta lähenevää julistamista, epätodellisiksi konstruoituja dialogeja nuorten ja perheenjäsenten kesken sekä tosiaan tuon pitkähkön kuvauksen päähenkilön seksuaalisista kokemuksista ja niihin liittyvistä ajatuksista. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja filosofiaan sopivat ehkä amsterdamilaiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta huonosti nuoren tytön suuhun. En itse osaisi paikallistaa teosta mihinkään kirjallisuuden lajiin.

Ajattelen kuitenkin, että alun sitaatit voivat olla avain myös tyylilajien vaihtelun ymmärtämiseen. Multatulin tunnetuin teos, vuonna 1860 julkaistu ja Alankomaiden Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) sijoittuva Max Havelaar, on myös monikerroksinen ja monenlaisista aineksista koostuva kirja, jonka pääteema on häikäilemättömän siirtomaavallan arvostelu. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta tarinan päälle on rakennettu useita kehyskertomuksia. Molemmissa kirjoissa epätavalliset kerronnalliset ratkaisut pitävät lukijan hereillä ja vieraannuttavat konkreettisista yksityiskohdista havaitsemaan varsinaisen sanoman.

Kiinnostavimman kirjoituksen teoksesta olen lukenut De Groene Amsterdammer –lehdestä, ja sen on kirjoittanut itse ahdasmielisestä kalvinistisestä yhteisöstä (osittain) omaelämäkerrallisen teoksen julkaissut Franca Treur. Tuo kirjoitus auttaa näkemään, että myös kristillisyyden piirissä voi olla samantyyppistä uskontovetoista konservatismia ja kollektivismia ja että suhtautuminen teokseen voi olla myös samanlaista. Treur toivoo, että kaikesta kalabaliikista huolimatta Gülin kirjaa jaksetaan lukea myös ajatuksella. Lisäksi hän toivoo, että Gülille itselleen ei tapahdu mitään pahaa. Sitä toivon minäkin.

Lale Gül: Ik ga leven. Prometheus 2021, Amsterdam.

Kiista kotimaisesta kirjallisuudesta

Ajelin huhtikuun alussa hyväntuulisena Helsingistä moottoritietä kohti Tamperetta, kun kuulin autoradiosta, että pian oli alkamassa Ylen Kulttuuriykkösen ohjelma, jossa aiheena olisi kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuore esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Innostuin heti, koska olin lukenut emeritusprofessori Jyrki Nummen hyvin kriittisen arvion tästä teoksesta. Arvosteluun olin puolestaan paneutunut tavallista syvällisemmin, koska olen itsekin jonkin verran harrastanut kirjallisuuden, nationalismin ja monikulttuurisuuden välisen suhteen tutkimista (Saukkonen 2013a). Lisäksi tunnen sekä Nummen että Löytyn. Kun siinä ajelin kohti Kangasalaa, tunsin samalla olevani ikään kuin helsinkiläisen ja tamperelaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan välissä.

Ohjelman aluksi sen kerrottiin jatkavan ”vuosisadan kulttuurikeskustelua”. Aloin siis odottaa, että keskusteluun osallistuisivat sekä Löytty että Nummi. Teoksen kirjoittajalla olisi mahdollisuus puolustautua esitettyjä väitteitä kohtaan ja Nummi saisi puolestaan täsmentää kritiikkiään. Kunnollinen väittely tieteen ja taiteen asioista on Suomenmaassa todella harvinaista herkkua.

Tyrmistykseni olikin suuri, kun ohjelmassa olivatkin äänessä vain Löytty ja ohjelman toimittanut Pietari Kylmälä sekä siihen vierailijoina osallistuneet kirjailija Maryan Abdulkarim ja kriitikko Aleksis Salusjärvi. Ristiriitaiset tunteet ja jopa ärtymys valtasivat hiljalleen alaa ohjelmaa edeltäneeltä tyyneltä tyytyväisyydeltä. Olin samaa mieltä monien ohjelmassa esitettyjen näkemysten ja ajatusten kanssa. Samalla tunsin tulleeni petetyksi, kun kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä kaikesta. Jyrki Nummi ja hänen arvostelunsa ohitettiin lähetyksen alussa lyhyesti ja vähän naureskellen.

Auton kaartaessa vaimoni vanhempien kotitalon pihaan tunnekuohua oli jäljellä vielä sen verran, että laukkuja purkamatta menin saman tien tietokoneen äärelle lähettämään Kylmälälle ja Löytylle sähköpostiviestiä. Esitin närkästykseni siitä, että kunnollista keskustelua keskenään erimielisten ihmisten ajatustenvaihdon merkityksessä ei ollut syntynyt. Avasin myös jonkin verran omia taustojani politiikan tutkijana ja näkemyksiäni erinäisistä asioista selvittääkseni, miksi asia on minulle niin tärkeä.

Tästä sukeutui sähköpostikeskustelu, johon Löytty osallistui vähemmän ja Kylmälä enemmän. Kylmälä perusteli yhdessä viestissään sitä, miksi Nummea ei ollut pyydetty ohjelmaan mukaan. Hänen mukaansa Hesarissa ilmestynyt arvostelu oli niin huonosti kirjoitettu, tarkoitushakuinen ja vailla kunnollisia perusteluja, että keskustelua ei kannattanut jatkaa. Kritiikki sisälsi useita asiayhteydestä irrotettuja nostoja ja niiden virheellistä tulkitsemista. Helsingin Sanomien ei olisi Kylmälän mukaan pitänyt edes julkaista arvostelua, koska se antaa kohteena olevasta teoksesta niin virheellisen kuvan. Tämän kaiken voin kirjoittaa tähän siksi, että Kylmälä on kirjoittanut aiheesta myös blogiinsa.

Lupasin tutustua itse kirjaan pikimmiten, ja näin tapahtuikin. Ennen kuin esittelen omia näkemyksiäni Löytyn esseekokoelmasta, kannattaa palata hetkeksi Nummen esittämään kritiikkiin. Minusta se tarjoaa hyviä mahdollisuuksia pohtia joitain asioita, jotka ulottuvat laajemmalle kuin yhteen kirjaan ja sen arvosteluun. Radio-ohjelmassa Löytty mainitsi, että tapahtuneet asiat vetoavat hänen draaman tajuunsa, ja tästä on helppo olla samaa mieltä. Esille nostettujen jännitteiden lisäksi näin voidaan tarkastella myös yleisempiä ja siten (vielä) merkityksellisempiä asioita.

**

Arvostelunsa aluksi Nummi kertoo Löytyn sukeltavan kirjassaan suomalaisen kirjallisuuden ajankohtaisiin ongelmiin. Teoksen aihepiirien (toiseus, etninen identiteetti, muunkielinen kirjallisuus, kulttuurinen omiminen, Afrikka-kirjallisuus) tarkastelu ei kuitenkaan hänen mukaansa tarjoa uutta taidekeskustelua muutenkin seuraavalle ihmiselle. Kritiikki muodostuu jyrkemmäksi, kun Nummi toteaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen aiheuttavan Löytylle syvää häpeää sen sijaan, että hän puolustaisi ”pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”.

Nummen mukaan tämä häpeä johtuu siitä, että Suomi Löytyn ajatusmaailmassa ”hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon. Hirvittävästä syntilistasta ja kirjoittajan maailmantuskasta kantaa vastuun kansallisvaltioon sitoutunut ja nationalismiin kääriytynyt ’kotimainen kirjallisuus’.”

Nummi kritisoi Löyttyä siitä, että hän olisi teoksessaan voinut hyvin tuoda esille Suomen kirjallisuutta monikielistäneitä ja muutenkin monipuolistaneita kirjailijoita. Esimerkiksi Hassan Blasimin tapauksissa puhutaan hänen integroitumisongelmistaan, kun taas teoksista ei mainita juuri mitään, Nummi kirjoittaa. Sen sijaan Löytty itse esiintyy muunkielisen kirjallisuuden asianajajana koti- ja ulkomaisissa kirjallisissa seminaareissa. Ruotsin Afrikka-instituutin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlinnassakin Löytyn häpeä hellittää vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Löyttyä syytetään myös asioiden tarkoituksenhakuisesta unohtamisesta ja vahvojen väitteiden heikosta perustelusta. Nationalistista historiakäsitystä on Nummen mukaan Suomessa purettu jo kuudenkymmenen vuoden ajan useiden kirjoittajien toimesta ja ”jo 50–60 vuotta sitten ilmestynyt kahdeksanosainen historiateos Suomen kirjallisuus edustaa ’kansallisesta lokeroinnista’ vapaata modernia kirjallisuuskäsitystä”. Emeritusprofessori olisi kaivannut edes yhdestä teoksesta sellaista analyysia, joka paljastaisi, mikä on vialla. Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen Löytty kuittaa Nummen mukaan lyhyesti ”kansalliselta merkityslaahukseltaan” arveluttaviksi.

Löytyn kirjassa yksi keskeinen käsite on kansallinen kaanon. Nummi kritisoi pinnalliseksi Löytyn käsitystä, jossa kaanon samastetaan aikalaisarvostukseen, kirjallisiin palkintoihin ja päiväkohtaiseen kirjallisuuskritiikkiin. Hänen mukaansa kaanonit rakentuvat ”pitkä­aikaiselle, useamman lukijapolven arvostukselle, mikä sulkee ulkopuolelleen päiväperhot ja bestsellerit”. Tämä arvostus perustuu määrällisiin tosi­asioihin, kirjamyyntiin ja kirjastojen lainausmääriin, opetuksen ja tutkimuksen laajuuteen sekä jälkeen tulevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden harrastamaan uusiokäyttöön, kirjoittaa Nummi.

Kritiikin kohteeksi joutuu myös Löytyn tapa korostaa sitä, että kansallisen kaanonin edellyttämä kansallinen lukija samastuu helpommin Seitsemän veljeksen Jukolan veljeksiin, Juhan nimihenkilöön ja Työmiehen vaimon Johannaan kuin Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Minna Canthin samojen teoksen rodullistettuihin hahmoihin: Rajamäen rykmenttiin, Shemeikkaan ja Homsantuuhun. Nummen mukaan kyse on etnisen vähättelyn sijaan kirjailijoiden rakentamasta sommitelmasta, jossa pää- ja sivuhenkilöillä on erilainen asema ja tehtävä teosrakenteessa. ”Rajamäkeläisiäkin vähättelevät Jukolan ylimieliset poikaset, ei Kiven kertoja eikä lukija.”

Nummen kritiikki päättyy jylhästi: ”Löytyn ’kotimainen kirjallisuus’on historiasta ja merkityskerrostumista puhdistunut ­ideologinen rakennelma, jostavoi esittää mitä erikoisempia väitteitä.” Esimerkkeinä tästä hän nostaa esille kirjassa esitetyn kysymyksen ”onko Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen” sekä väitteen ”olisi toki helppoa nimetä useita romaaneja, joiden eetos on niin läpikotaisin rasistista maailmankuvaa vahvistavaa, että asian todistaminen ei kaipaa sen kummempaa tekstuaalista syväanalyysiä”.

**

Luettuani Löytyn kirjan saatoin aluksi päätyä samaan kokemukseen kuin minkä kirjailija Tommi Melender esittää omassa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä esseessään: ”Nummi oli lukenut eri kirjan kuin minä.”

Koska meillä ei ole voinut olla luettavana eri teosta, kysymys kuuluu: Mikä Löytyn kirjassa on saanut Nummen lukemaan sen näin eri tavalla, päätyen tulkintoihin, joita on helppo pitää epäoikeudenmukaisina tai jopa virheellisinä. Löytty ei missään esitä sellaista väitettä suomalaisen kirjallisuuden rasistisuudesta, jonka Nummi esittää arviossaan. Hän ei myöskään kiistä Suomen kirjallisuuden kansainvälisiä kytköksiä ennen ja nyt. Ja hän esittelee Hassan Blasimin tuotantoa varsin laajasti.

Olisi varmaan oikeaoppista laittaa jatkossa kirjoittajien nimet sitaatteihin, koska haluan korostaa, että kiinnostavia eivät ole pelkästään todellisuudessa olemassa olevien Jyrki Nummen ja Olli Löytyn tekemiset ja tekemättä jättämiset, vaan näistä sukeutuvat laajemmat pohdinnat. Jätän kuitenkin tämän lainausmerkittämisen tekemättä, koska luotan lukijan ymmärtävän asian muutenkin, rasittamatta häntä turhalla merkitsemiskikkailulla.

Miksi siis Nummi suivaantui näin suuresti Löytyn kirjasta? Yksi mahdollisuus on yksinkertaisuudessaan suorastaan banaali, mutta luulen, että sillä on ollut oma vaikutuksensa. Löytyn kirjan nimi kuulostaa provokatiiviselta, ja osittain se sitä onkin. Kotimainen kirjallisuus on kuollut, nyt on aika jättää sille jäähyväiset. Sen voi kuitenkin lukea myös toisella tapaa, jota pidän kirjan perusteella oikeampana. Olli Löytty jättää jäähyväiset kirjallisuuden ”kotimaisuudelle”: sille, että luokittelemme luovaa toimintaa kansallisuuksien mukaan, arvostamme omaamme enemmän kuin muita ja vartioimme porttia, josta päästetään suomalaiseen taiteeseen sisään vain tietyt tiukat kriteerit täyttäviä teoksia.

Jos kirjan nimi olisi ollut ”Jäähyväiset kirjallisuuden kotimaisuudelle”, Nummen tulkinta siitä olisi voinut olla lempeämpi. Ajattelen, että minkä tahansa tieteenalan professori, emeritus tai ei, kavahtaisi mitä tahansa teosta, jonka nimeksi olisi annettu jäähyväiset hänen tutkimuksensa kohteelle. Kaikki tutkijat eivät toki suhtaudu aiheeseensa intohimoisesti, mutta Nummen tapauksessa tästä ei ole epäselvyyttä. Kun hän edellä mainitulla tavalla kirjoittaa kritiikissään, että ”joku toinen pitäisi pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”, tuo ”joku toinen” sisältää varmasti myös hänet itsensä.

Toinen havainto, jolla ajattelen voivan olla tekemistä kritiikin syntyhistoriassa, on erilainen tulkinta siitä, mitä tutkimus on. Radio-ohjelman alussakin puhutaan paradigman muutoksesta sekä eri sukupolviin kuuluvien tutkijoiden erilaisesta suhtautumisesta tutkimuskohteeseensa, tässä tapauksessa suomalaisen kirjallisuuden tekijöihin, sisältöihin ja yhteiskunnalliseen rooliin. Löytty ajattelee, vaikka hieman epäröidenkin, edustavansa sitä, mikä on tulossa mutta joka on vielä marginaalissa. On ymmärrettävää, että joidenkin toisten katsotaan tällöin edustavan sellaista tapaa ajatella ja tutkia, joka on jo nyt vanhentunut ja tuomittu väistymään.

Ehkä olennaisempana pidän kuitenkin sitä, että Löytyn esseet eivät ole kovin tieteellisiä, vaikka hän osoittautuukin mielestäni hyvin tarkaksi ja uusille näkökulmille valppaaksi lukijaksi. Siinä esiteltyjä kirjallisia teoksia ei joitain paikoittaisia poikkeuksia lukuun ottamatta analysoida kovin systemaattisesti. Kirjallisuustieteellinen teoriapohja koostuu lähinnä tietynlaisesta ”vieraan silmin” lukemisen näkökulmasta. Viittaukset muuhun tutkimuskirjallisuuteen ovat vähäisiä ja usein täsmentämättömiä. Kirjallisuustieteellisten artikkelien sijaan kyse on kirjallisuudesta inspiroituneista aiheiltaan laajemmista esseistä.

Esseiden ”epätieteellisyydellä” ei ehkä olisi niin paljon merkitystä, ellei Löytty avaisi prologiaan korostamalla tutkijuuttaan. ”Kirjallisuus on leipäpuuni. Olen ammatiltani kirjallisuudentutkija ja oppialani on nimeltään kotimainen kirjallisuus.” Ajattelen, että ihan perustellusti alan toinen tutkija voi pitää tällaista lähtökohdan ja toteutuksen välistä ristiriitaa ongelmallisena ja ärsyttävänäkin. Varsinkin jos kirjoittaja siis myös ohjelmallisesti kyseenalaistaa oman oppiaineensa olemassa olon perusteet, kuten Löytty Nummen tulkinnassa tekee.

Kolmas mahdollinen syy Nummen asennoitumiseen voi nousta suoraan hänen kritiikistään. Toistetaan tämä kohta: ”Hänen [Löytyn] kotimaansa hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon.”

Olen itse osallistunut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tutkijana kansallisen identiteetin ja kansakunnan uudelleen määrittelyyn analysoimalla nationalismia ja kansallista identiteettiä, etnistä ja kulttuurista moninaisuutta, maahanmuuttoa ja kotoutumista sekä poliittista ksenofobiaa sen eri muodoissa populismista äärioikeistoon (esim. Saukkonen 1999; 2007; 2013b). Vaikka en pidä itseäni rasismin tai kolonialismin tutkijana, olen mielestäni aina pyrkinyt vastustamaan rasismia ja syrjintää sekä suhtautunut kriittisesti joitain yhteiskuntia ja etenkin niiden eliittejä epäoikeudenmukaisesti hyödyttävään globaaliin vallan- ja työnjakoon.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut enenevissä määrin huolestua tällä kentällä tapahtuneesta kehityksestä. Suomessa tosiasiallisesti ilmenevä rasismi on liukunut syytöspuheiksi suomalaisesta rasismista tai jopa rasistisesta Suomesta. Rasismin laajentaminen rodullistamiseksi on tuottanut riskin joutua rasismisyytösten kohteeksi myös silloin, kun esittää perusteltua kritiikkiä uskonnollisista käsityksistä tai kulttuuripiirteistä. Osoituksia suomalaisesta kolonialismista on tuotu esiin tavalla, joka vaikuttaa tarkoitushakuiselta eikä välttämättä lisää ymmärrystämme sen kummemmin Suomen kuin muiden maiden siirtomaahistoriasta. Cancel-kulttuurin ”väärin ajattelevia” eristävät ja vahingoittavat ylilyönnit ovat onneksi ainakin toistaiseksi olleet meillä vähäisiä, mutta ilmiönä se on maailmalla todellinen.

Ajattelen siis, että Nummi on saattanut tehdä sellaisen tulkinnan, että Löytyn ensisijaisena tarkoituksena on ollut kritisoida Suomea ja suomalaisuutta maan, yhteiskunnan ja kulttuurin rasistisuudesta, kansallismielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta sekä jatkuvasta rodullistamisesta, eriarvoistamisesta ja ulossulkemisesta. Nationalistien tavoin kansakunta essentialisoidaan tällöin yksiulotteiseksi ja koostumukseltaan yhtenäiseksi ainekseksi, joka erottuu muusta maailmasta, mutta tässä tapauksessa kielteisesti. Tähän tarkoitukseen Löytty on – edelleen tämän olettaman mukaisesti – valikoinut siihen parhaiten soveltuvaa kirjallista aineistoa. Jos näin olisi, taaskaan en ihmettelisi, jos Nummi olisi lukiessaan kokenut verenpaineensa nousevan.

**

Tässä kohden on perusteltua siirtyä Löytyn teoksen esittelyyn ja analysointiin. Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että Löytyn teos on sisällöltään kiinnostava ja erittäin hyvin kirjoitettu esseekokoelma. Teokset osat tarjoavat lukijalle paljon pohtimisen aihetta, vaikka ei olisikaan tutustunut siinä esiteltyihin ja käsiteltyihin kirjoihin ja kirjailijoihin. Se on erinomaisen suositeltavaa lukemista kenelle tahansa, mutta erityisesti kirjallisuudesta, kansakunnan rakentumisesta, muuttoliikkeestä ja pakolaisuudesta sekä erilaisista ”meidän” ja ”muiden” välisistä erotteluista kiinnostuneille.

Teos koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksasta esseestä, joista jokaisessa on eri aihe ja sen sivupolkuja. Teemoja käsitellään ainakin yhden, yleensä useamman kirjan avulla. Jokainen on vähän peikko käsittelee toiseutta ja etenkin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi -teosta. Sesam aukene tarkastelee maahanmuuttajia Suomen kirjallisessa kulttuurissa ja ennen muuta Hassan Blasimin vastaanottoa Suomessa, Kaanonkieputin kirjoja sisäänsä imaisevaa ja ulos sylkevää separointijärjestelmää eli kirjallista kaanonia. Tanssia haamujen kanssa -esseen yhtenä teemana on kulttuurisen omimisen problematiikka, jota havainnollistetaan Koko Hubaran kritiikillä koskien erästä Laura Lindstedtin Oneiron-teoksen henkilöhahmoa.

Etnisten vähemmistöjen asema kirjallisuuden marginaalissa on aiheena Nimeni on Kerttu -kirjoituksessa, jossa pääroolissa on Minna Canthin Työmiehen vaimo -teoksen Homsantuu. Kotoudu tai kuole analysoi muun muassa Arto Salmisen Turvapaikka -teoksen ja Annamari Marttisen Vapaa -romaanin avulla turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja yhteiskuntaan integroitumisen edellytyksiä Suomessa. Matkustamisen erilaisia ehtoja ja olosuhteita tarkastelee Outerrail, ja tässäkin esseessä tärkeässä roolissa ovat Hassan Blasin ja kaksi hänen novelliaan. Viimeisen esseen (Valkoisia elefantteja) aiheena ovat Afrikka, rasismi ja kehitysyhteistyö suomalaisessa kirjallisuudessa ja päähuomion kohteena Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.

Esipuheessa Löytty linjaa kirjansa yritykseksi ajatella Suomen kirjallisuutta osana koko maailman kirjallisuutta ja katsoa omaa kulttuuria vieraan valossa. Teoksen päättävässä Suomi100-epilogissa hän puolestaan tarinoi hieman vaivaannuttavasta esiintymisestään Upsalan Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa sekä esittää visionsa Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta sadan vuoden päästä. Varsinkin ensiksi mainitussa Löytty pyrkii katsomaan myös itseään ”vieraan silmin” ja arvioimaan omaa esiintymistään sekä aidon kriittisesti että itseironisesti hymyillen. Loppu on syytä siteerata kokonaisuudessaan, koska se avaa näkymän Nummen ehkä loukkaavanakin pidettävään vihjailuun Löytyn rauhoittumisesta vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Lopetin siis esitykseni viittaamalla afrikkalaistaustaisten ihmisten läsnäoloon Suomessa ja esitin viimeisiksi sanoikseni toiveen, että seuraavan kerran samaa aihepiiriä käsiteltäessä puhujapöntössä ei nähtäisi ainakaan minua – tai muita kaltaisiani – vaan mieluummin joku, joka osaa minua paremmin katsoa asiaa myös Afrikan ja afrikkalaisten näkökulmasta. Nämä dramatiikkaa tihkuvat sanat lausuttuani sujautin monokkelini liivintaskuun, kumarsin yleisölle, heitin ulsterin harteilleni, otin kävelykeppini ja poistuin lierihattua päähäni sovitellen rauhallisin ja määrätietoisin askelin ulko-ovesta – siis mielikuvituksessani, oikeasti otin kuohuviiniä ja karjalanpiirakoita ja juttelin mukavia instituutin työntekijöiden kanssa.

Löytyn kirjassa on lukuisten ansioiden lisäksi myös joitain ongelmia. Yksi niistä on muidenkin huomioima joidenkin vahvojen väitteiden heikko perustelu. Löytty vihjailee, että ”ajatusta suomalaisen kulttuurin omintakeisuudesta ja homogeenisuudesta elätellään juuri kirjallisen kulttuurin piirissä”, mutta tälle olettamalle ei esitetä minkäänlaista todistusaineistoa. Kiven Seitsemällä veljeksellä ja Linnan Tuntemattomalla sotilaalla on hänen mukaansa ”kovin raskas kansallinen merkityslaahus”. Se kuulostaa sekä komealta että kriittiseltä, mutta on epäselvää, mitä sillä tarkoitetaan (toisaalla puhutaan raskaasta historiallisesta merkityslaahuksesta). Rasismia koskevan keskustelun mahdollisia asiasisältöjä pohditaan niin monimutkaisesti, että en itse asiassa ihmettele Nummen saattaneen päätyä sinänsä väärän tulkintaan Löytyn mielipiteestä koskien suomalaisen kirjallisuuden rasistisuutta.

Löytyn teksti on kokonaisuutta tarkasteltaessa ennen muuta tasapainoista, maltillista ja itseironista, mutta muun muassa edellä mainitut kohdat osuvat helposti lukijan silmiin. Näin käy varsinkin silloin, jos Löytyn tekstiä luetaan samalla tavalla kuin miten hän itse sanoo lukevansa suomalaista kirjallisuutta, vastakarvaisesti.

Hieman ongelmallisena pidän myös Löytyn tapaa sekä ymmärtää kirjallisuuden kansallinen kaanon että käyttää tätä käsitettä. Löytty ymmärtää kaanonin siis kirjallisuuden ja kansakunnan pitkää ja tiivistä liittoa ylläpitäväksi separointijärjestelmäksi, joka sekä sisällyttää että sulkee ulos kirjoja. Kaanon voidaan myös ”ajatella mittariksi, jolla punnitaan vanhan kirjallisuuden arvoa ja merkitystä nykyajassa”. Sitä muodostavat Löytyn mukaan etenkin kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuspalkinnot, kirjallisuuden historiat sekä kirjallisuuden tutkimus ja opetus, mutta myös käännökset ja kansainvälinen myyntimenestys.

Kuten Löytty tietää, Tanskassa on erityinen kulttuurikaanon, joka sisältää myös eräitä kaunokirjallisia teoksia ja erikseen 24 runon antologian. Tämä kaanon on syntynyt kulttuuriministeri Brian Mikkelsenin aloitteesta, ja poliittinen tausta on myös esimerkiksi Alankomaiden historiallis-kulttuurisella kaanonilla. Tanskassa on nykyään myös erillinen kymmenen arvoa ja periaatetta kokoava Danmarkskanon, jonka kokoamisen käynnisti niin ikään kulttuuriministeri Bertel Haarder. Tällaista ”virallista” kaanonia Suomessa ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin.

Mutta kun sellaista ei ole, lukijalle jää mahdollisuus epäillä, että kyseessä on Löytyn käsitteellinen konstruktio, jonka avulla hän saa sanotuksi sen, mitä hän haluaa sanoa. Teoksessa ei avata suomalaisen kirjallisuuden kansallisen kaanonin sisältöä juuri muuten kuin edellä mainitun mekanismin avulla. Silti sitä koskevat väitteet ovat paikoin varsin vahvoja: ”Suomen kirjallisuuden kaanon on auttamattoman yksiväristä ja yksiäänistä eikä siinä näy tai kuulu Suomen ihana moniaineksisuus.” Ehkä näin on, mutta jotenkin tämä pitäisi perustella.

Löytty uusintaa myös harmillista väärinkäsitystä, kun hän kirjoittaa maahanmuuttajien oman paikkansa löytämisestä Suomessa seuraavasti. ”Kotoutumisen idean ongelma on sen kategorisessa ulossulkemisessa: se ei anna mahdollisuutta olla sekä sisä- että ulkopuolinen tai kuulua useampaan paikkaan samanaikaisesti. (…) [I]dentiteetti näyttäytyy kovin yksinkertaisena ja yksiulotteisena ominaisuutena, jonka toimintavaihtoehdot ovat joko on tai off.

Kotoutumisen idea on itse asiassa juuri välttää tällainen mustavalkoinen asetelma. Kansainvälisessä käytössä oleva termi integraatio viittaa nimenomaan siihen, että toiseen maahan muuttaneiden ei edellytetä sulautuvan (assimiloituvan) uuteen asuinmaahansa ja sen kulttuuriin. Samalla heidän toivotaan osallistuvan yhteiskuntaan ja sen toimintoihin muodostamatta erillisiä yhteisöjä (separaatio, segregaatio). Maahanmuuttajien integroitumisessa ajatuksena on molemminpuolinen vuorovaikutus, prosessi, jossa sekä toiseen maahan muuttanut että vastaanottava maa muuttuvat. (Ks. tarkemmin Saukkonen 2016.)

Suomessa alettiin luoda kotoutumista edistävää politiikkaa 1990-luvulla varsin pian sen jälkeen, kun kansainvälistä muuttoliikettä oli alkanut suuntautua maahamme aikaisempaa enemmän. Erityisesti tätä tarkoitusta varten luoduilla uudissanoilla ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen” haluttiin erityisesti korostaa sitä, että tavoitteena ei ole sulautuminen vaan pääsy suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. On totta, että suomalaisessa kotouttamispolitiikassa – ihmisten suhtautumisesta puhumattakaan – ei ole aina ylletty näiden periaatteiden tasolle. Tämä on kuitenkin se käsitteellinen lähtökohta, josta Suomeen kotoutumisen ja sen edellytysten arvioinnissa pitäisi lähteä liikkeelle.

**

Olen Löytyn teoksesta monessa kohdassa samaa mieltä Tommi Melenderin arvion kanssa, ja Nummikin on siis osittain ihan oikeilla jäljillä. Yhtä kohtaa heidän puheenvuoroissaan kuitenkin ihmettelen suuresti. Molemmat tuovat kirjoituksissaan vahvasti esille pienten kielialueiden ja niiden ahtaan paikan globalisaation, markkinatalouden ja englannin kielen ylivallan puristuksessa. Melenderin mukaan Löytty ”havainnoi herkällä vaistolla kansallisen kulttuurimme tuottamia yhdenmukaisuuspaineita, mutta ei kanna niistä huolta silloin, kun ne nousevat markkinavetoisesta globaalista kulttuurista”.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi tästä puhutaan samassa yhteydessä Löytyn kirjan kanssa. Oletan, että hän on näiden kollegojen kanssa tästä asiasta ihan samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole ollut hänen kirjansa aiheena, eikä globaalin kapitalismin ja angloamerikkalaisen kulttuurihegemonian käsittelyn puutetta siksi ole syytä pitää Löytyn kirjan heikkoutena.

Radio-ohjelmassa Löytty kertoi halunneensa tällä kirjalla astua akateemisten keskustelujen maailmasta tavoittelemaan laajempaa lukijakuntaa, suurta yleisöä. Tämä tavoite on erinomaisen kannatettava, ja Löytyn esimerkkiä monien muidenkin kannattaisi seurata. Nummen mukaan Löytty ei tarjoa teoksellaan sellaista uutta, jota nykyistä taidekeskustelua seuraava ei tuntisi. Olennaista kuitenkin on, että tässä nousevan uuskansallismielisyyden, nostalgisen nationalismin ja vahvan maahanmuutto- ja vähemmistövastaisuuden maailmassa Löytyn kirjalla olisi paljon annettavaa niille, jotka eivät vielä ajattele samalla tavalla. Heitä löytyy yllin kyllin.

Suurten yleisöjen tavoittelemisessa on vaikea onnistua, ja erityisen hankalalta tuntuu nykyisin olevan kontaktin saaminen niihin, jotka eivät ole jo valmiiksi samalla aallonpituudella. Yksi mahdollisuus lyödä läpi laajempaan tietoisuuteen on saavuttaa suuren mittakaavan kansallista julkisuutta esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kilpailu pääsystä tälle foorumille on kuitenkin aina ollut kovaa, ja kaiken ylitse vyöryvä koronauutisointi on tehnyt siitä entistä ankarampaa.

Löytty ja hänen teoksensa olivat tavattoman onnekkaita saadessaan itselleen lähes koko aukeaman huhtikuun alun Hesarista. Tapa, jolla teosta ja hänen kirjoittajaansa käsiteltiin, oli kuitenkin sekä suorasukaisen kriittinen että teoksen sisältöä vääristävä. Keskustelu lähti väärille urille. En ihmettele, jos häntäkin harmittaa.

Helsingissä 30.4.2021

Pasi Saukkonen

Lähteet

Kylmälä, Pietari: Kritiikki on osa journalismia – Nummi ja Löytty sotasilla. Atomipuutarha. https://atomipuutarha.blogspot.com/2021/04/kritiikki-on-osa-journalismia-nummi-ja.html?m=1.

Löytty, Olli: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, Helsinki

Melender, Tommi: Kirja-arvostelu sai kirjallisuusväen kuohuksiin: Suomalainen kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti rasistista eivätkä kirjailijat haaveile puhtoisesta kotimaisuudesta. Helsingin Sanomat 24.2.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007939148.html.

Nummi, Jyrki: Viimeisten aikojen kotimaisesta kirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 2.4.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007895881.html?share=37e44dedefda781eb8026d27cfef6d8e.

Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. SKS Toimituksia 752. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY 2007, Helsinki. Uudistettu painos: https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/pasi-saukkonen-politiikka-monikulttuurisessa-yhteiskunnassa.

Saukkonen, Pasi: Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Haapala, Vesa ja Sipilä, Juhani (toim.) Kiviaholinna: suomalainen romaani. Avain 2013a, Helsinki. Julkaistu myös blogissa: https://pasisaukkonen.wordpress.com/category/kirjallisuus/.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus 2013b, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: MItä on kotoutuminen. Kvartti 4/2016. https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/mita-kotoutuminen

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi. Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Maahanmuutto ja kirjallisuus

Jossain haastattelussa tulin sanoneeksi, että jos minä muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta jotain ymmärrän, niin se perustuu tilastoihin ja kaunokirjallisuuteen. Yksi tämän blogin alkuperäisistä tarkoituksista oli tarjota alusta aihepiiriin kuuluvien kirjojen ja ehkä muidenkin taideteosten analyyseille, mutta eri syistä tämä on vielä jäänyt toteuttamatta.

Kun nyt näyttää siltä, että maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyy Suomessakin koko ajan enemmän, julkaisen tässä kuitenkin parin vuoden takaisen kirjoitukseni suomalaisesta kirjallisuudesta, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Alla oleva artikkeli on ilmestynyt vuonna 2013 Vesa Haapalan ja Juhani Sipilän toimittamassa teoksessa Kiviaholinna: suomalainen romaani (Kustannusosakeyhtiö Avain), ja se on uudelleen julkaistu toimittajien ja kustantajan luvalla. Olen korjannut yhden kirjoitusvirheen.

Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat

Monet työnantajani [– –] tarvitsevat apua kansalaisuushakemustensa ja asumistukiselvitystensä täyttämisessä. Minä autan heitä. Tai sitten he ovat suomalaisia [– –], joiden viisitoista vuotta nuoremmat vaimot ovat kyllästyneet punatiilivankilaansa Järvenpäässä. [– –] Minä jäljitän karkulaiset. Jotkut palkanmaksajani [– –] ovat bisnesmiehiä, [– –] [jotka] saattavat tarvita kuriiriapua tai luotettavaa miestä kauppaehtojen takaajaksi. Minulla on rehellinen naama.

Näin esittelee Matti Rönkä romaaniensa päähenkilön, inkerinsuomalaisen paluumuuttajan Viktor Kärpän, sarjan ensimmäisessä teoksessa Tappajan näköinen mies (2002: 13–14). Ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin, lukija kohtaa rautatieasemalla somalinuorukaisia sekä kioskin kulmalla notkuvia inkeriläispoikia ja heidän huolestuneita sukulaisiaan: Sirje jättää tutuksi tulleen talon Pakilassa, Jura valvoo varastoa Kesälahdella. Moskovalainen Gennadi Ryshkov harjoittaa Helsingissä monipuolista yritystoimintaa. Alun perin Viron venäläinen Anatoli Stepashin tekee Suomessa melkein oikeita töitä vetämällä teatterilaisille liikunta- ja akrobatiatunteja.

Suomeen on muutettu, ja samalla Suomi on muuttunut. Vuonna 1981 ilmestyneessä nuorten kaupunkilaisälykköjen laatimassa Hengissä Helsingissä -opaskirjasessa pääkaupunki yllätti havainnoijat vielä sellaisilla erikoisuuksilla kuin jakomäkeläispojat teksasilaiskuteissaan, eiralaistytöt vahvoissa meikeissään ja suomalaismammat kansallispuvuissaan. Esplanadin puistossa säestettiin kitaralla Bob Dylanin musiikkia. Tätä kutsuttiin tuolloin kansainvälistymiseksi ja erilaisten maailmojen kohtaamiseksi ja sekoittumiseksi. (Heikkinen, Suvanto ja Turkki 1981: 15.) Muuta ei paljon ollutkaan. Vielä vuonna 1988 Suomessa asui vain 18 000 ulkomaan kansalaista, joista suuri osa oli paluumuuttajia Ruotsista (Jaakkola 1989: 19–20).

Kirjallisuus peilaa sosiaalista todellisuutta, joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattaan. Yhteiskunnan muutos näkyy siten myös kirjallisuudessa. Voidaan kysyä, mitä kuvassa näkyy, kuinka kohteita tulkitaan ja minkälaisia merkityksiä niihin ladataan. Millainen kanta otetaan todellisuuteen, yhteiskunnan kuvauksiin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin? Voi myös olla, että muutos ei juuri näy. Silloin kannattaa kysyä, miksi on näin. Kehitystä ei välttämättä nähdä tai ymmärretä tai siitä ei osata tai haluta kertoa. Myös kuvauksen laiminlyönnit, puutteet ja vinoumat saattavat kuvastaa havainnoitsijoiden ja kertojien mielenmaisemaa.

Muuttoliike on muuttanut koko Eurooppaa – ja eurooppalaisten käsitystä itsestään. Vuosisatojen ajan Euroopasta muutettiin runsain mitoin muualle maailmaan, viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana muu maailma on tullut Eurooppaan. Vielä viisikymmentäluvulla Ruotsi oli yksi etnisesti yhtenäisimmistä kansakunnista, nykyään joka viides maassa asuva ihminen on syntynyt maan ulkopuolella tai ainakin toinen hänen vanhemmistaan on syntynyt ulkomailla. Taustaltaan turkkilaisia tai äidinkieleltään arabiankielisiä on Euroopan unionissa enemmän kuin kansalaisuudeltaan suomalaisia. Islam variaatioineen muodostaa yhden maanosan suurimmista uskontokunnista; Euroopassa on lähes 20 miljoonaa muslimia.

Kuvaamani muutokset näkyvät selvästi myös eurooppalaisessa nykykirjallisuudessa. Muuttoliike on tuonut Eurooppaan uusia kirjailijoita, ja maahanmuuttajuus on tullut osaksi kirjojen aiheita ja vaikuttanut henkilögalleriaan. Kuitenkin vielä viisitoista vuotta sitten alankomaalainen esseisti Anil Ramdas (1997) syytti oman maansa kirjailijoita kyvyttömyydestä nähdä yhteiskunnan muutos ja käsitellä sitä uskottavasti, elämänmakuisesti ja stereotypioita rikkoen. Kirjailijan tehtävä, Ramdas korosti, on asettua Toisen asemaan, päästä muukalaisten ja ulkomaalaisten ihon alle, tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Toinen intellektuelli, Paul Scheffer, puolusti hollantilaisia kirjailijoita sanomalla, että vaikka Ramdasin havainto on oikea, syytös on epäoikeudenmukainen. Maahanmuuttajien ja uusiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten näkymättömyys sanataiteessa kertoo hänen mukaansa kotoutumisen epäonnistumisesta, jaetun todellisuuden puuttumisesta:

Alankomaissa me elämme toistemme ohitse, kullakin on koulunsa, kahvilansa, idolinsa, musiikkinsa ja uskontonsa, lihakauppiaansa ja kohta myös katunsa ja kulmakuntansa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vanhat ja uudet hollantilaiset tietävät toisistaan vähän tai ei mitään. (Scheffer 2000.)

Kirjallisuus reagoi hitaasti maahanmuuttoon

Ramdasin syytös ja Schefferin puolustus ovat olleet mielessäni, kun olen seurannut suomalaisen kirjallisuuden kehitystä. Vuonna 2012 Suomessa asui jo lähes 300 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä. Samalla kun suomalainen yhteiskunta on maahanmuuton ja erilaisten vähemmistöryhmien syntymisen ja vakiintumisen seurauksena muuttunut etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoisemmaksi, olen uteliaana odottanut, minkälaisen muodon tämä kehitys saa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Monissa Euroopan maissa odotettiin jopa vuosikymmeniä ennen kuin myönnettiin, että suuri osa niin sanotuista vierastyöläisistä jää maahan pysyvästi. Suomessa päätöksentekijät ryhtyivät 1990-luvun alussa välittömästi toimiin muutoksen tunnustamiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi (Saukkonen 2013a; 2013b). Nopeata reagointia saattoi siten odottaa myös ajan liikkeitä valppaasti seuraavilta kirjailijoilta.

Reagointi oli kuitenkin hidasta. Arto Salmisen romaani Turvapaikka (1995) oli ilmeisesti ensimmäinen teos, joka käsitteli suoraan turvapaikanhakijoiden nopeasti lisääntynyttä maahanmuuttoa. Marianne Backlénin ruotsiksi kirjoitetun Karman (2001) aiheena olivat kansainvälinen adoptio ja etnisten ryhmien väliset avioliitot. Niina Hakalahden Uimataito-romaanissa (2008) analysoitiin komedian keinoin turkkilaistaustaisen pizzeriayrittäjän kotoutumista Suomeen.[i] Nämä, samoin kuin edellä mainitun Matti Röngän romaanit, ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön: suomalaisia kirjailijoita kansainvälinen muuttoliike ja sen seuraukset eivät juuri kiinnostaneet.

Tilannetta saattoi ihmetellä, jopa pahoitella. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että mielestäni kirjallisuuden olisi suurta yleisöä varten pitänyt kertoa elävästi ja analyyttisesti suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta. Samalla toivoin myös pääseväni lukemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta Suomessa käsittelevää hyvää kirjallisuutta ja siten oppimaan lisää niistä asioista, joita politiikan ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen ammattilaisena työkseni tutkin ja tulkitsin.

En tietenkään halua asettaa kirjallisuudelle velvoitetta kuvata todellisuutta dokumentaarisesti kaunokirjallisena reportaasina tai tutkimusraporttina. Käsitykseni mukaan kirjallisuus luodessaan mielikuvituksen tuotteita, henkilöitä ja tarinoita, voi onnistua esittämään reaalimaailman ilmiöitä tavalla, johon muut keinot kuten arkihavainnot, tutkimus, journalismi ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kykene. Kun romaanihenkilö ei ole todellinen ihminen, hän voi myös olla enemmän kuin vain hän itse.

Tutkijanroolissani olen ollut hyvin kiitollinen esimerkiksi sellaisille kirjailijoille kuin Monica Ali ja Marina Lewycka Brittein saarilta, Karin Amatmoekrim ja Abdelkader Benali Alankomaista sekä Marjaneh Bakhtiari ja Jonas Hassen Khemiri Ruotsista. He, samoin kuin muutamat journalistit ja dokumentaristit, ovat olleet hyvin tärkeitä tiedon, näkemysten ja kokemusten välittäjiä. Kirjallisuuden ja korkeatasoisten tilastojen avulla olen voinut paikata sitä aukkoa, jonka suuri osa yhteiskuntatieteellisestä alan tutkimuksesta valitettavasti jättää täyttämättä.

Monilla edellä mainitsemistani kirjailijoista on joko oma tausta maahanmuuttajana tai ainakin toinen heidän vanhemmistaan on muuttanut kirjailijan nykyiseen kotimaahan. Itse Suomeen muuttaneiden tai tavalla tai toisella maahanmuuttotaustaisten kirjailijoiden määrä kasvoi Suomessakin jopa yllättävän nopeasti (ks. Hakalahti 2007; Rantonen 2010; Löytty 2013b). Tunnetuimpia Suomeen muuttaneita ja suomeksi tai ruotsiksi kirjoittaneita kirjailijoita lienevät erilaisia palkintoja saaneet Alexis Kouros, Zinaida Lindén, Alexandra Salmela ja Umayya Abu-Hanna. Osa maahanmuuttajista on, kuten Hassan Blasim, jatkanut kirjoittamista äidinkielellään.

Osa Suomeen muuttaneista tai kansainvälisissä perheissä kasvaneista kirjailijoista ei käsittele lainkaan vieraaseen maahan asettumista, kulttuurieroja tai muuta vastaavaa, mutta monilla heistä jokin niistä on vähintään yksi teosten keskeisistä teemoista. Kun kontrasti erilaisia taustoja edustavien kirjailijoiden välillä on näin suuri, mieleen nousee helposti ajatus, että kantaväestöön kuuluvat ihmiset eivät kenties katso olevansa päteviä tarkastelemaan aiheita, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta. Eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten elämän kuvauksessa tarvitaan paljon yksityiskohtaista tietoa ja eri asioiden pätevää tulkintaa, jotta kirjaa voidaan pitää uskottavana ja aiheenkäsittelyä vakuuttavana.

Toisaalta tätä selitystä ei voi pitää kovin perusteltuna. Historiallisten romaanien kirjoittajilta ei voida vaatia henkilökohtaista kokemusta vuosisatojen takaisista olosuhteista, ja hyviä sotaromaaneja ovat kirjoittaneet myös ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Lisäksi vuosituhannen vaihteessa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsiteltiin mittakaavan huomioiden jopa melko paljon televisiossa, dokumenttielokuvassa ja teatterissa. Näiden tekijät kuuluivat usein kantaväestöön.[ii]

Maahanmuuttajille käy huonosti

Esimerkkinä erinomaisesta maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien elämää käsittelevästä romaanista, jonka kirjoittaja ei ole itse muuttaja, pidän myös Henning Mankellin romaania Nimeltään Tea-Bag. Se kertoo kolmen tytön, afrikkalaistaustaisen Tea-Bagin, iranilaisen Leylan ja ukrainalaisen Tanjan tarinan heidän tulostaan Ruotsiin ja elämästään yhteiskunnan marginaalissa.

Mankellin romaanin yksi sivujuonne sijoittuu kustannusalalle. Jesper Humlin, jonka kautta edellä mainittuja ihmiskohtaloita kerrotaan, on vaikeaselkoisten ja pienipainoksisten runojen kirjoittaja, jota hänen kustannustoimittajansa yrittää saada kirjoittamaan rikosromaania. Kustantamon omistavan ranskalaisen bensiiniyhtiön etuja ajava johto vaatii parempia voittomarginaaleja.

Keskustelut runoilijan ja kustannustoimittaja Olof Lundinin välillä tulivat mieleen siinä vaiheessa, kun Suomen kirjamarkkinoilla alkoi tapahtua. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2010. Otavalta ilmestyi samana vuonna Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla sekä Anja Snellmanin Parvekejumalat. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis julkaistiin Siltalan kustantamana vuonna 2011, kuten myös WSOY:n kustantamat Jari Tervon Layla ja Ari Paulowin Khilafa – Valtakunta. Listaan voisi lisätä Ilkka Remeksen Teräsleijonan (WSOY, 2011).[iii] Monien merkittävien kirjailijoiden miltei yhtäaikainen kiinnostus samantyyppisiin aiheisiin olisi hyvä erillisselvityksen kohde. Pelkästä sattumasta tuskin on kysymys.

Kaikissa näissä teoksissa teemoina ovat kansainvälinen muuttoliike, maahanmuutto Suomeen, uudet suomalaiset. Teokset ovat saavuttaneet runsaan lukijakunnan: monet niistä löytyvät vuosien 2010 ja 2011 myyntilistojen kärkisijoilta. Siten teoksilla on myös ollut vaikutusta siihen, miten tietyistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri väestöryhmiin kuuluvista ihmistä sekä heidän tavoistaan ja traditioistaan ajatellaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista analysoida tarkasti yhtään näitä teoksia. Joitain havaintoja voi kuitenkin tehdä, esimerkiksi siitä, miten päähenkilöille kirjoissa käy.

Erityisesti tytöille käy huonosti, mistä kirjallisen päävastuun kantaa Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Teoksessa afganistanilainen Aziza naitetaan pikkuserkulleen, jolloin hän sekaantuu myös kansainväliseen huumebisnekseen ja terrorismiin. Bosnialainen Sara pakenee mielisairaan veljensä hyväksikäyttöä Sarajevoon. Sudanilainen Ayaan Ali pakenee perättömiä lesbohuhuja ja joutuu orjatyöhön etniseen ravintolaan Tampereelle. Iranilainen Noor päätyy kansallismielisten nuorten huijaamajana seurustelusuhteeseen suomalaisen pojan kanssa. Kostoksi hänen serkkunsa kuristaa Noorin.

Tragediat eivät kuitenkaan jää tähän. Anja Snellmanin Parvekejumalissa isä ja veljet pudottavat parvekkeelta länsimaisen ajattelutavan viettelemän suomensomalialaisen Aniksen, eikä kadehdittava ole muidenkaan romaanissa esiintyvien somalityttöjen elämä. Kurdityttö Layla pakenee Jari Tervon romaanissa kunniamurhaa Suomeen joutuakseen Kruununhakaan prostituoiduksi, ja hänen matkakumppaninsa Tamara pääsee hyväksikäyttäjistään eroon vain tappamalla. Toinen kurdi, Virpi Hämeen-Anttilan teoksen sisään sijoittuvan elokuvan naispäähenkilö Nergis, lankeaa kiellettyyn rakkauteen ja ennemmin hukuttautuu kuin jää takaa-ajajiensa kynsiin.

Tytöille käy huonosti, koska heidän omien yhteisöjensä miehet ovat umpimielisiä, kiivaita ja sopeutumattomia, naiset alistettuja ja voimattomia, hiljaa kärsiviä. Vastaan ei edellä mainituissa teoksissa tule ainuttakaan kunnolla kotoutunutta, onnellista maahanmuuttajaa. Suomalainen yhteiskunta on joko avoimesti vihamielinen – Teräsleijonassa hakataan kuoliaaksi tummaihoinen mies – tai viime kädessä avuton – keski-ikäinen pariskunta kääntää tyynesti selkänsä kyseiselle tapahtumalle.

Stereotypioiden vahvistaminen

Kuva maahanmuutosta on synkkä, mutta se ei ole ainoa seikka, jossa viimeaikaisella kirjallisuudella on yllättäviä yhtymäkohtia maahanmuuttokriittiseksi itsensä nimittämän eurooppalaisen uusnationalismin suomalaisen variantin kanssa. Sekä ihmiskuvausten että kertomusten stereotyyppisyys ellei jopa karikatyyrimäisyys leimaa useimpia teoksia. Hämmentävää se on esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön vahvasti osallistuneen Jari Tervon tapauksessa. On helppo yhtyä Aamulehden kirjallisuusarvostelijan Heli Keskisen analyysiin Tervon Laylasta:

Tuttu ja turvallinen huora-madonna-akseli toistaa jälleen itseään. Prostituoidut ovat [– –] verkkosukkahousuihin ja huulipuniin verhoutuvia kärsiviä naisia, jotka sisimmissään ovat fiksuja ja herkkiä intellektuelleja. Kurditytöt ovat kaltoin kohdeltuja, raiskattuja ja pahoinpideltyjä, mutta sisimmissään puhtoisia tyttöjä, joiden suvun miehet ovat kunniaan[sa] vartioivia narsisteja. Ja Turkista Suomeen tulleet miehet kaikki omistavat kebab-paikan. (Keskinen 2011.)

Kliseisiin lankeamisen riskiin tämän aihepiirin taiteellisessa käsittelyssä on viitattu muuallakin kuin Suomessa. Ruotsalaista elokuvaa tutkineen Carina Tigervallin (2005) mukaan ”maahanmuuttaja” esitetään lähinnä kahdenlaisessa roolissa: joko antirasistisessa valaistuksessa kuvattuna sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena hahmona, joko toimii vastakohtana ”ruotsalaisuudelle”. Sen sijaan että elokuvat ja suomalaiset romaanit uudistaisivat näkemyksiä, kyseenalaistaisivat hierarkioita ja voimauttaisivat yksilöitä, ne ylläpitävät usein stereotypioita ja vahvistavat erotteluja ja arvojärjestyksiä. (Ks. Haavisto 2010.)

Toisen näkökulman teosten analysointiin tarjoaa kirjallisuudessa esiintyvän kuvauksen suhteuttaminen määrällisiin tietoihin väestörakenteista. Kuten edellä mainittiin, on hyvä jos romaanihenkilöt voidaan nähdä laajemmin kuin vain yhtenä yksilönä, esimerkiksi tyyppinä tai tietyn yhteisön edustajana, mutta on tietenkin mieletöntä vaatia romaanihahmon osumista väestölliseen moodiin, mediaaniin tai keskiarvoon. Näistä tilastollisista keskiluvuista edellä mainitut henkilöhahmot jäävät kuitenkin myös huomiota herättävän kauas.

Suomessa asuvista ulkomailla syntyneistä ihmisistä miltei puolet, yli satatuhatta henkeä, on lähtöisin Virosta, Venäjältä, Ruotsista tai entisestä Neuvostoliitosta. Venäjänkieliset on ylivoimaisesti suurin vieraskielisten ihmisten ryhmä. Pakolaisperusteisesti Suomeen tulleet eivät missään vaiheessa ole muodostaneet likimainkaan maahanmuuttajien enemmistöä. Romaniasta ja Bulgariasta tulleiden kerjäläisten määrä on korkeimmillaankin ollut joitain satoja. Edellä mainituiden tarinoiden kurjien tyttökohtaloiden maista tulleita tai sieltä tulleille syntyneitä tyttöjä on alle kuusituhatta, joista muita kuin somaleja on parituhatta. Se mikä näkyy selvimmin tai josta puhutaan eniten, ei välttämättä ole yleisintä.

Viimeaikaiset kirjat ovat siten kuvanneet suhteellisen pientä osaa Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodoista ja seurauksista. Huomio on myös kiinnitetty mittasuhteiltaan vähäisiin ilmiöihin kuten kunniamurhiin, naisten sukuelinten silpomiseen, kerjäläisyyteen ja ihmiskauppaan. Tällä en millään muotoa halua vähätellä kyseisiä ilmiöitä enkä kiistää sitä, etteikö Suomessa esiintyisi kunniaan liittyviä konflikteja tai väkivaltaa. Suomessa ei kuitenkaan ole tapahtunut yhtään todennettua kunniamurhaa (Hildén ym. 2011).

Toimimalla edellä kerrotulla tavalla kirjallisuus on siten asettunut – yleensä tahattomasti, oletan – vahvistamaan sitä tulkintaa, jonka mukaan maahanmuuttajat poikkeavat selvästi kantaväestöstä erikoisine tapoineen ja traditioineen. Heidän kulttuurinsa rajoittaa yksilönvapautta ja on muutoinkin ristiriidassa Suomessa arvostetun länsimaisen arvojärjestelmän kanssa. Sivilisaatiot törmäävät siis toisiinsa muissakin teoksissa kuin Ari Paulowin avoimesti dystooppisessa Khilafassa.

Älymystö ja liiallinen kansallismielisyys

Olli Löytty arvioi (2013a) kolmen eri aikoina ilmestyneen teoksen avulla, että maahanmuuttajien Suomeen asettumisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kotoutumisen seurauksena myös heidän kuvauksensa kehittyy. Henkilöhahmot kasvavat laajemmiksi ja syvemmiksi ja saavat oman äänensä paremmin kuuluviin. Muukalaisuus tulee tutummaksi ja saa lisää sävyjä ja suomalainen yhteiskunta tunnustetaan monimuotoisemmaksi. Erot meidän ja muiden välillä käyvät huokoisemmiksi ja hierarkiat moniulotteisemmiksi. Merkkejä tästä Löytty löytää Niina Hakalahden vuonna 2008 ilmestyneestä Uimataito-romaanista.

Tässä yhteydessä esiin nostamieni teosten perusteella optimismi vaikuttaa ennenaikaiselta, mutta tähän päätelmään voi vaikuttaa myös viime vuosien aikana tapahtunut yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys. Vaikka suomalainen poliittinen ja hallinnollinen järjestelmä reagoivat maahanmuuttoon ja kotouttamistarpeisiin kansainvälisesti katsoen varsin nopeasti, on ilmeistä, että suuri osa väestöstä on havahtunut muutokseen kunnolla vasta tämän vuosituhannen puolella. Yksi merkki siitä on juuri uusnationalismin tai poliittisen ksenofobian organisoituminen ja vahvistuminen. Suomessa kyseiset ilmiöt saivat sijaa aluksi Suomen Sisu -järjestössä ja Hommafoorumilla, sittemmin perussuomalaisessa puolueessa, jonka vuoden 2011 vaaliohjelma oli edeltäjiään selvästi kansallismielisempi ja maahanmuuttokriittisempi (ks. Hannula 2011).

Uusnationalistinen liike näkyy myös monissa edellä mainituissa kirjoissa eri nimillä varustettuna, yleensä sivuroolissa. Ilmeisesti ainoa ilmiötä analyyttisemmin käsittelevä teos on toistaiseksi ollut Pirjo Hassisen vuonna 2012 ilmestynyt Popula. Paulowin futuristista Khilafaa lukuun ottamatta kansallismielisiin radikaaleihin suhtaudutaan kielteisesti, ja heitä kuvataan esimerkiksi äärimmäisen kyynisinä tai vastuuttomina nuorukaisina tai syrjäytyneisyytensä vuoksi helppona uhreina demagogisille julistuksille.

Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi, ja siihen kytkeytyy samanlaisia ja yhtä lailla nurinkurisia piirteitä kuin maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kuvaukseen. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta, Jim Thompsonin Valkoista vihaa ja Pirjo Hassisen Populaa analysoinut Kyösti Niemelä (2013) huomauttaa, että kaikissa näissä teoksissa äärioikeisto on jotain todella vierasta, kaukaista ja erikoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjojen viesti olisi liikkeen edustaman ajattelutavan kannalta yksiselitteisen kielteinen. Niemelän mukaan esimerkiksi Jim Thompsonin toimintajännäri asettuu juonen tasolla äärioikeistoa vastaan, mutta on silti ajatusmaailmaltaan lähellä sitä: ”Romaani antaa lukijalle luvan osallistua äärioikeistolaishenkisiin fantasioihin asettumalla pintatasolla äärioikeistoa vastaan.”

Voimme ehkä puhua käynnissä olevasta uudesta kansankuvan murroksesta. Kansankuvan murrokseksi on kutsuttu sitä ajankohtaa, jolloin kansallisen uusromantiikan vaalima ihanteellinen kansakuva rapistui ja lopulta hylättiin yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena (Sarajas 1962). Ensimmäisen särön ideaalikuvaan teki työväenliikkeen kannatuksen kasvu ja ihmisten joukkomobilisaatio suurlakkovuonna 1905. Varsinainen kolaus tuli kuitenkin kansalaissodassa, kun ”punaisen ruton” tartuttaman kansan koettiin iskeneen puukon oman sivistyneistönsä selkään. (Ks. Alapuro 1997: 143–144.)

Toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen ajan yhteydessä saavutetun yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden ansiosta kirjallisuudessa esiintyneet käsitykset suomalaisista ja suomalaisuudesta säilyivät pitkään vakaina. Osittain palattiin jopa vanhoihin, esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Ahon rakentamiin käsityksiin. Tässä sovintotyössä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialla oli tunnetusti merkittävä rooli, kun se liittyi kansallisen kirjallisuuden pitkään linjaan sitä samalla sisällöllisesti uudistaen (Nummi 1993). Kansallisessa identiteetissä korostettiin kuitenkin vielä 1990-luvun alussa voimakkaasti kulttuurista yhtenäisyyttä sekä Suomen omaleimaista erottumista niin itäisistä kuin läntisistä kulttuuripiireistä (Saukkonen 1999).

Maahanmuutto ja sen tuottama etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus haastavat etenkin käsitystä kansallisesta yhtenäisyydestä. Elinympäristöään tarkkailevat ja suomalaisuuden kuvauksista tietoiset kirjailijat joutuvat pohtimaan kirjojensa henkilögalleriaa suhteessa näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Esiintyykö kirjoissa Suomessa tosiasiallisesti asuva väestö vai vain osa siitä, jollain tapaa yhä oletetun suomalaisuuden ytimeen sijoittuva ”aito, todellinen kansa”, eräänlainen otos ”perussuomalaisista”? Yhtä lailla tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka erilaisia taustoja ja kulttuuripiirteitä omaavat ihmiset sisällytetään yhteiskunnallisen todellisuuden ja koko kansakunnan kuvaukseen.

Murrokseen sisältyy kuitenkin myös uusnationalistinen liikehdintä ja sen käsittely. Suhteessa vuosisadan takaiseen tilanteeseen tämäkin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Siinä missä ”kansa” petti 1900-luvun alussa kansakunnan rakentajien toiveet ja odotukset osoittautumalla kriittisellä hetkellä epäluotettavaksi ja epäisänmaalliseksi, tämän päivän ongelma on ennemmin liiallinen kansallismielisyys. Osa suomalaisista ei hyväksy poliittisen suvereenisuuden menettämistä Euroopan unionille ja kritisoi liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa sekä vastustaa vähemmistöjen – usein suomenruotsalaiset mukaan lukien – laajoja kulttuurisia oikeuksia. Kaipuu yhtenäiskulttuuriin on yhä vahva.

Suuri osa merkittävämmistä kirjailijoista näyttää suhtautuvan kriittisesti uusnationalistiseen populismiin ja radikalismiin, mutta kuten edellä on esitetty, jokseenkin ristiriitaisesti. Ilmiössä on nähtävissä historiallista jatkuvuutta, koska suomalaisten intellektuellien suhde kansaan on pitkään ollut ambivalentti. Kuten Risto Alapuro on huomauttanut, fennomania oli alusta pitäen sellaisen sivistyneistön ideologia, joka samalla rakensi valtiota. Oltiin vallanpitäjiä, mutta koska yhteinen identiteetti rakentui vallanalaisten, ”kansan”, varaan, omakuva oli hauras ja haavoittuvainen (Alapuro 1997: 143).

Tuo ambivalenssi on saanut eri vuosikymmeninä erilaisia muotoja, esimerkiksi sotien välisen ajan aitosuomalaisessa liikkeessä, 1960-luvun vasemmistolaisessa radikalismissa ja 1990-luvun paluu Eurooppaan -ajattelutavassa. Viime vuosikymmenten kehitys, jonka kaikki seuraukset eivät esimerkiksi uusien vähemmistöryhmien pienuuden ja vakiintumattomuuden vuoksi ole vielä edes nähtävillä, tuo siihen uusia, ennen kokemattomia jännitteitä. Niiden purkautumista on kiinnostava seurata.

Viktor Kärppä ja kotoutumisen hankaluus

En ole vielä juuri puhunut Viktor Kärppä -romaaneista, mutta en aloittanut sattumalta siteeraamalla Matti Röngän teosta. Sen lisäksi että Röngän dekkarit kuuluvat siihen kirjallisuuteen, jossa jo melko varhain – siis kymmenisen vuotta sitten – maahanmuutto seurauksineen kuului keskeisiin teemoihin ja maahanmuuttajat päähenkilöihin, niiden voi katsoa edustavan monia edellä käsiteltyjä kirjoja vivahteikkaampaa kansankuvausta.

Kärppä-kirjojen kuvaama todellisuus ei ole kiiltokuvamainen, vaan maistuu elämältä. Kun asianomaisen lajityypin kirjallisia konventioita häivyttää taustalle, jäljelle jää varsin uskottavia ihmisiä ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen. Lukijalle syntyy tunne siitä, millaista olisi elää heidän elämäänsä.

Viktor Kärppä on harvinainen kirjallinen maahanmuuttajahahmo myös siinä mielessä, että hän ajattelee ja puhuu omasta puolestaan (vrt. Löytty 2013a; Latomaa 2013). Hänellä on omat aistinsa ja oma äänensä siinä missä monissa muissa teoksissa Suomeen muuttaneet romaanihenkilöt tuntuvat usein olevan vain kirjailijan oman ajattelun tai tarinankerronnan välikappaleita. Kärppä hakee paikkaansa Suomessa, mutta hän myös seuraa ja kommentoi kohtalotovereidensa edesottamuksia ja analysoi suomalaisen yhteiskunnan toimia ja toimintoja usein varsin osuvasti.

Tuo oman paikkansa löytäminen on kiinnostava asia. Siitä käytetään maahanmuuttajien osalta Suomessa termiä kotoutuminen, joka on kansainvälisessä käytössä olevan integraatio-käsitteen käännös. Kotoutuminen on Suomessa laissa määritelty. Sillä tarkoitetaan yhdenvertaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan joutumatta luopumaan kielestään, kulttuuristaan ja identiteetistään.

Viktor Kärppä ja Röngän romaanien lukuisat sivuhenkilöt kertovat elämällään, kuinka hankala kotoutumisen prosessi on ja kuinka eksyksissä meistä useimmat, vanhat ja uudet suomalaiset ovat. Teossarjan toinen päähenkilö, rikospoliisi Korhonen, elää näennäisen normaalia työ- ja perhe-elämää, mutta myös häntä vaivaavat juurettomuus, elämän merkityksettömyys ja mielekkään suunnan puute. Korhonen ja Kärppä tukevat toisiaan joskus konkreettisilla teoilla, mutta vielä enemmän omalla epätäydellisyydellään.

Röngän romaanit kyseenalaistavat myös yksinkertaisen mallin kotoutumisen kohdealueesta, suomalaisesta yhteiskunnasta. Täysin laillisen ja täysin laittoman oleskelun ja työskentelyn välissä on laaja harmaa vyöhyke, jossa itse kukin yrittää tavalla tai toisella tulla toimeen. Yksilöiden identiteetit eivät pysy lokeroissaan, selkeinä ja erillisinä, vaan ne sekoittuvat ja sekoittavat mieltä entisestään. Yhteiskunta toisinaan tukee ihmisen aineellisia ja henkisiä pyrintöjä, toisinaan taas sulkee ovia ja ikkunoita, siirtää kotoutumisen maalia aina vain kauemmaksi. Oman paikan löytäminen on hankalaa, kaikille.

Lähteet

Kaunokirjallinen aineisto

Hämeen-Anttila, Virpi 2010: Toisen taivaan alla. Helsinki: Otava.

Kyrö, Tuomas 2011: Kerjäläinen ja jänis. Helsinki: Siltala.

Lehtolainen, Leena 2010: Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.

Mankell, Henning 2001/2004: Nimeltään Tea-Bag. Alkuteos Tea-bag. Suom. Laura Jänisniemi. Helsinki: Otava.

Paulow, Ari 2011: Khilafa – valtakunta: romaani oikeusvaltion raunioilta. Helsinki: WSOY.

Remes, Ilkka 2011: Teräsleijona. Helsinki: WSOY.

Rönkä, Matti 2002: Tappajan näköinen mies. Helsinki: Gummerus.

Snellman, Anja 2010: Parvekejumalat. Helsinki: Otava.

Tervo, Jari 2011: Layla. Helsinki: WSOY.

Muu kirjallisuus

Alapuro, Risto 1997: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Helsinki: Tammi.

Haavisto, Camilla 2010: Etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus kulttuurijournalismissa. – Pasi Saukkonen: Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Helsinki: Cupore.

Hakalahti, Niina 2007: Kotimainen maahanmuuttajakirjallisuus. – Suomi kakkonen ja kirjallisuuden opetus. Toim. Marjo Mela & Pirjo Mikkonen. Tietolipas 216. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hannula, Milla 2011: Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Kalle – Suvanto, Pertti – Turkki, Teppo 1981: Hengissä Helsingissä. Helsinki: Gaudeamus.

Hildén, Terhi – Rebwar, Karimi – Suomenaro, Eeva 2011: Taustatietoa, kunniaan liittyvät konfliktit. Helsinki: Ihmisoikeusliitto.

Jaakkola, Magdaleena 1989: Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan. Siirtolaisuustutkimuksia 21. Helsinki: Työministeriö.

Keskinen, Heli 2011: Jari Tervo: Layla. – Aamulehti 30.9.2011.

Latomaa, Sirkku 2013: Oma ääni ja toisella kielellä kirjoittaminen. – Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi?  Toim. Elina Harjunen & Riitta Anilommi. Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.

Löytty, Olli 2013a (submitted): Strangers among us. – Nordic Literary History, vol. 3. Toim. Linda Rugg & Karin Sanders.

Löytty, Olli 2013b: Kun rajat eivät pidä eli mihin maahanmuuttajakirjallisuutta tarvitaan. –  Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Nummi, Jyrki 1993: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Ramdas, Anil 1997: Moedwil en kwade trouw bij blanke schrijvers. – NRC Handelsblad 14.3.1997.

Rantonen, Eila 2010: Maahanmuuttajat ja kirjallisuus Suomessa ja Ruotsissa. – Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Toim. Eila Rantonen. Tampere: Tampere University Press.

Sarajas, Annamari 1962: Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1880-luvun jälkeen. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Saukkonen, Pasi 1999: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saukkonen, Pasi 2013a: Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Saukkonen, Pasi 2013b: Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka. – Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Toim. Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen & Minna Säävälä. Helsinki: Gaudeamus.

Scheffer, Paul 2000: Het multiculturele drama. – NRC Handelsblad 29.1.2000.

Tigervall, Carina 2005: Folkhemsk film: med ”invandraren” i rollen som den sympatiske andre. Umeå: Umeå universitet.

[i] Tiedot näistä kirjoista löytyivät Olli Löytyn artikkelista (Löytty 2013a).

[ii] Todettakoon, että Jari Tervo toimi Mogadishu Avenue -televisiosarjan (2006) käsikirjoittajana.

[iii] Näiden lisäksi ovat ilmestyneet ainakin Annika Lutherin De hemlösas stad (2011, suomeksi nimellä Kodittomien kaupunki), Sara Razain Jag har letat efter dig (2012, suomeksi Olen etsinyt sinua) sekä Johanna Holmströmin Asfaltsänglar (2013, suomeksi Itämaa). Näitä en kuitenkaan ehtinyt analysoida tätä artikkelia varten.