Erilaisina yhdessä – moninainen etnis-kulttuurinen moninaisuus ja sen vaikutukset sosiaaliseen koheesioon ja talouden kasvuun

Maahanmuutto tuottaa yhteiskuntaan etnis-kulttuurista moninaisuutta, joka on kasvavassa määrin itsessään moninaista ja kompleksistakin. Tämä on tärkeätä ottaa huomioon myös politiikan suunnittelussa ja toteutuksessa niin kansallisella, alue- kuin paikallisella tasolla. Moninaisuudella on yhteiskunnalliset vaikutuksensa, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Myös tämä on tärkeätä ottaa huomioon ja ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin ennakoivasti ja tietoon perustuen. Kunnilla on erityisen tärkeä rooli, koska kotoutuminen etenee ja hyvät väestösuhteet muodostuvat ennen muuta paikallisesti. Suomella on yhä erinomainen mahdollisuus oppia verrokkimaiden tiedoista ja kokemuksista. Tällaisena opettajana toimii esimerkiksi Alankomaat, jossa tuotetaan runsaasti korkeatasoista ja päätöksenteossa hyödynnettävää tietoa moninaisuudesta ja sen vaikutuksista.

Johdanto: harvoista vähemmistöistä moninaiseen moninaisuuteen

Tunnustan lukevani varsinkin pidemmät tekstit yhä paperilta. Se ei ole kaikista ympäristöystävällisin toimintatapa, mutta on siitä joskus myös suurta hyötyä. Ellen olisi tulostanut Alankomaiden hallituksen tieteellisen neuvoston (WRR) jo vuonna 2018 ilmestynyttä raporttia uudesta moninaisuudesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista, olisin varmaan unohtanut jo koko tuotoksen olemassaolon. Se olisi ollut harmi. Raportti De nieuwe verscheidenheid. Toenemende diversiteit naar herkomst in Nederland on luettavissa WRR:n kotisivulta.

WRR on itsenäinen ja puolueeton elin, joka informoi ja neuvoo Alankomaiden hallitusta ja parlamenttia suurista yhteiskunnallisista kehityksistä, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja leikkaavat useita hallinnonaloja. Se toimii akateemisen tutkimuksen ja julkisen hallinnon välimaastossa. Raporttien laatijat ovat tiedeyhteisön tunnustamia korkeatasoisia asiantuntijoita. Kyseessä olevan raportin ovat laatineet professori Godfried Engbersen Rotterdamin Erasmus-yliopistosta ja professori Mark Bovens Utrechtin yliopistosta yhdessä Meike Bokhorstin ja Roel Jennissenin kanssa.

Raportin taustalla on käsitys, että vakiintunut tapa ajatella maahanmuuton myötä muotoutunutta yhteiskunnan moninaisuutta ei anna todellisuudesta oikeaa kuvaa. Jotkin ryhmät saavat liian suuren aseman, toiset ovat puolestaan vaarassa jäädä koostaan ja merkityksestään huolimatta toisten jalkoihin. Sen vuoksi ei myöskään ryhdytä oikeisiin toimenpiteisiin: tärkeitä kysymyksiä uhkaa jäädä tekemättä ja monia asioita voidaan tehdä väärin. Ylipäätään olosuhteet nähdään yksinkertaisempina kuin mitä ne ovat.

Maahanmuuttoon liittyvä vähemmistöpolitiikka luotiin Alankomaissa 1970-luvun lopulla. Tässä politiikassa tärkeimmiksi kohderyhmiksi määriteltiin rakenteellisesti huono-osaisessa tai haavoittuvassa asemassa olevina neljä erityistä ryhmää: ”turkkilaiset”, ”marokkolaiset”, ”surinamilaiset” ja Alankomaiden Antilleilta tulleet.

Kaksi ensiksi mainittua ryhmää ovat taustaltaan työperusteista maahanmuuttoa, maahan jääneitä vierastyöläisiä perheineen. Siirtomaa Surinam itsenäistyi vuonna 1975, ja sen yhteydessä sieltä muutti paljon ihmisiä Euroopan puolelle. Kuusi Karibian merellä sijaitsevaa aluetta on puolestaan laskettu Alankomaiden Antilleihin (nykyään Caribisch Nederland) kuuluviksi, ja myös sieltä on muutettu runsaasti Alankomaihin.

Alla olevista kuvioista vasemmanpuoleinen näyttää tämän päivän etnis-kulttuurisen moninaisuuden tästä perinteisestä vierastyöläisyys-postkoloniaalisesta tarkastelutavasta katsottuna, kuviot auennevat hollanninkielisinäkin. Edellä mainittujen neljän ryhmän lisäksi niin sanottuina alloktoneina (”muukalaisina”) pidettiin yhtäältä muista länsimaista muuttaneita (”westers”) ja näiden ulkopuolelta tulleita (”niet–westers”). Vaikka ”perinteiset” ryhmät ovat yhä melko suuria, niiden ulkopuolella on siis kaksi suurta tarkemmin erittelemätöntä väestöryhmää.

Varsinkin viime vuosikymmeninä muutto Alankomaihin on kuitenkin merkittävästi moninaistunut. Alankomaissa asuu nykyään ihmisiä kaikkialta maailmasta, ja heitä on tullut sinne lukuisin erilaisin taustoin ja perustein. Tämän kehityksen seuraukset näkyvätkin oikeanpuoleisessa kuvassa, joka vierastyöläisyys- ja postkoloniaalisuusperspektiivin sijaan hyödyntää tarkempaa moninaisuus- tai diversiteettinäkökulmaa.

Turkkilais- marokkolais- ja surinamilaistaustaiset erottuvat yhä, mutta todellisuus näyttäytyy kirjaimellisesti paljon kirjavampana. Ellei tätä moninaisuuden moninaistumista oteta kunnolla huomioon, väestörakenteesta tehdään ylipäätään virheellisiä tulkintoja, niiden perusteella tehdään helposti vääriä päätöksiä ja lopulta ryhdytään tehottomiin tai jopa vahingollisiin toimiin. Vaikka tilanne on Suomessa vielä erilainen, olemme menossa samaan suuntaan, ja se olisi hyvä ymmärtää etupainotteisesti.

Moninaisuusperspektiivi ja todellisuuden tarkempi hahmottaminen

Raportin tarkoituksena on hyödyntää moninaisuusperspektiiviä ensinnäkin sen selvittämiseen, mikä on tietyn alueen etnis-kulttuurisen moninaisuuden vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Toisena tavoitteena on analysoida, minkälainen vaikutus tietyn alueen etnis-kulttuurisella moninaisuudella on paikalliseen tai alueelliseen talouteen.

Ensin on kuitenkin hyvä katsoa, mitä raportissa kirjoitetaan uuden moninaisuusperspektiivin hyödyistä demografisen todellisuuden hahmottamisessa. Niin Alankomaissa kuin Suomessakin asiaa katsotaan usein varsin yksinkertaisesta näkökulmasta: mikä on esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten (tai vieraskielisten) osuus jonkin alueen kuten kunnan tai kaupunginosan väestöstä. Voi kuitenkin olla, että samanlaisina näyttäytyvät tällöin monet alueet, jotka itse asiassa poikkeavat toisistaan varsin paljon ja joita siksi pitäisi käsitellä erilaisina.

Moninaisuutta mitataan raportissa käyttämällä Herfindal-Hirschman-indeksiä (HHI). Tämä laskentakaavan avulla voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä kaksi sattumanvaraista henkilöä samalla alueella kuuluvat kohdatessaan eri ryhmiin. Arvo on 0, jos taustaryhmiä on alueella vain yksi, ja 1, jos alueen koko väestön kaikki henkilöt kuuluvat eri ryhmiin. Indeksissä käytetty laskentakaava tuottaa sen, että alue, jolla on kolme noin yhtä suurta ryhmää, on moninaisempi kuin sellainen alue, jolla on yksi selvästi suurempia ja kaksi selvästi pienempää ryhmää. Tämä vastaa tutkijoiden mukaan myös ihmisten kokemuksia enemmän tai vähemmän moninaisista alueista.

Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty jaottelua 18 taustamaihin perustuvaan geopoliittis-kielelliseen ryhmään: anglosaksiset maat, saksankieliset maat, Pohjoismaat, Välimeren maat, Keski- ja Itä-Eurooppa, arabiankieliset maat, Latinalainen Amerikka, Saharan eteläpuolinen Afrikka, Etelä-Aasia, Keski-Aasia, Kaakkois-Aasia, Itä-Aasia, Alankomaiden Länsi-Intian entiset siirtomaat, Belgia, Indonesia, Marokko, Turkki ja Alankomaat. Viisi taustamaaryhmää koostuu siis vain yhdestä valtiosta, muut ovat useita valtioita sisältäviä laajempia kokonaisuuksia. Raportin laatijat myöntävät, että tämäkään jaottelu ei ole ongelmaton: jotkin alueet ja jopa valtiot ovat esimerkiksi hyvin heterogeenisia. Heidän mukaansa näillä kategorioilla voidaan kuitenkin Alankomaissa tehdä mielekästä analyysiä.

Moninaisuuden alueelliset ilmentymät

HHI:n hyöty näkyy esimerkiksi alla olevassa kuviossa, jonka pystyakselilla on HHI-indeksin arvo, ja vaaka-akselilla ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten suhteellinen osuus. Vaikka tietty lineaarisuus on selvästi havaittavissa, sieltä erottuu myös eräitä linjasta poikkeavia kaupunkeja. Moninaisuus on vähäisempää kuin mitä ei-länsimaisten ulkomaalaistaustaisten osuudesta voisi päätellä paitsi kolmessa suurimmassa kaupungissa myös Almeressa, jossa yksi ei-länsimainen ryhmä, surinamilaistaustaiset on suuri.

Kaupunki, jossa HHI-arvo on korkea, vaikka ei-länsimaisten ulkomaalaisten osuus on pieni, on puolestaan sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevien kansainvälisten ”expat-työntekijöiden” suosima Wassenaar Leidenin ja Haagin välissä.  Samantyyppisenä voidaan pitää Amsterdamin kupeessa olevaa Amstelveenin kaupunkia. Vaals on puolestaan vahvasti kiinni Aachenin kaupungissa, ja Saksan puolelta on tultu paljon asumaan Alankomaiden puolelle rajaa Rajakaupunki on myös niin ikään Heerlen Limburgin maakunnassa.

Alla olevasta kartasta näkyvät puolestaan Alankomaiden kunnat HHI-indeksin arvon mukaan vuoden 2015 alussa. Alueellisesti korkean HHI-arvon kunnat sijoittuvat enimmäkseen maan tiheästi asuttuun länsiosaan, etenkin niin sanotulle Randstadin alueelle, jossa sijaitsevat Amsterdam, Rotterdam ja Haag sekä Utrecht. Tällä alueella ei juuri ole matalan HHI-arvon kuntia, kun taas korkean HHI-arvon kuntia löytyy jonkin verran muualtakin, lähinnä rajaseuduilta sekä yliopistokaupungeista kuten Nijmegen ja Wageningen ja teollisuuskaupungeista kuten Arnhem ja Eindhoven.

Kuntien moninaisuusluokittelu

Korkean HHI-arvon kuntien välillä voi kuitenkin olla hyvin suuria eroja ulkomaalaistaustaisen väestön rakenteessa. Amstelveenin ulkomaalaistaustaisista suuren osan tausta on paitsi Etelä-Euroopassa myös Etelä- ja Itä-Aasiassa. Kaupungissa asuu noin neljäsosa Alankomaiden kaikista japanilaistaustaisista. Wassenaarissa asuu puolestaan paljon niitä, joilla taustamaa on jokin Pohjoismaa tai anglosaksiseksi luokiteltu maa (ml. Yhdysvallat ja Kanada).

Juustostaan tunnettuun Goudan kaupunkiin rekrytoitiin aikanaan Marokosta suuria määriä ns. vierastyöläisiä, joista iso osa on jäänyt kaupunkiin. Turkkilaistaustaisia samoin kuin Alankomaiden merentakaisilta alueilta tulleita ja sellaisten jälkeläisiä on puolestaan verrattain vähän. Viimeksi mainittuja on puolestaan verrattain paljon Twenten maakunnan kaupungeissa, jonne on syntynyt myös suuri syyrialais-ortodoksien yhteisö.

Etenkin EU:n itälaajentumisen 2004 seurauksena Alankomaihin on muuttanut suuria määriä ihmisiä keskisestä ja itäisestä Euroopasta. Heistä suuri osa on sijoittunut niille seuduille, joilla ja joiden lähellä on laajamittaista maanviljelys- ja puutarhataloutta. Useat esimerkiksi puolalais- tai bulgarialaistaustaisista ovat maassa vain kausiluontoisesti, mutta monet ovat myös asettuneet pidemmäksi aikaa.

Tutkijoiden mukaan Alankomaista on erotettavissa jopa kahdeksan erilaista kuntatyyppiä sen mukaan, mikä on etnis-kulttuurisen moninaisuuden taso ja minkälainen on ulkomaalaistaustaisen väestön rakenne.

1. Enemmistö–vähemmistö-kaupungit, joissa väestön enemmistöllä on ulkomainen syntyperä. Näitä ovat Amsterdam, Rotterdam ja Haag.
2. Suurten kaupunkien esikaupungit, joissa ulkomaalaistaustaisten osuus on korkea, mutta kuitenkin alle puolet kaikista. Esimerkkejä ovat Diemen, Rijswijk ja Schiedam.
3. Maakuntien keskuskaupungit, joissa moninaisuus on vähäisempää kuin suurkaupungeissa, mutta silti huomattavaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Utrecht, Tilburg ja Nijmegen.
4. Keskikokoiset kaupungit, joita leimaa jokin muita suurempi ryhmä. Tällaisia ovat esimerkiksi marokkolaistaustaisiin painottuvat Gouda, Leerdam ja Almelo, sekä vahvemmin turkkilaistaustaisia sisältävät Den Helder ja Delfzijl.
5. Expat-kunnat, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, mutta suhteellisen vähän perinteisistä vierastyöläismaista tulleita. Näitä ovat siis esimerkiksi Amstelveen ja Wassenaar.
6. Puutarhatalouskunnat, kuten Westland, Zeewolde ja Horst aan de Maas, joissa on suhteellisesti ottaen paljon esimerkiksi puolalais- ja bulgarialaistaustaisia.
7. Väestöltään homogeeniset kunnat, joissa alankomaalaistaustainen väestönosa on vähintään 90 prosenttia. Näistä suuri osa on pieniä ja kaukana maan varsinaisista keskusalueista.

Eroja löytyy myös kaupunkien sisältä

Tarkastelu voidaan kohdentaa myös tarkemmin paikallistasolle ja katsoa, miten moninaisuus ilmenee eri kaupunginosissa. Maan hallinnollisessa pääkaupungissa Haagissa ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä oli 53 % vuonna 2017 (nyt noin 58 %). Alla olevassa kartassa näkyvät Haagin kaupunginosat niiden HHI-indeksin arvojen mukaisesti väritettynä. Vihreällä merkityt ovat etupäässä puisto- tai metsäalueita, harmaalla väritetyt puolestaan yritys- tai teollisuusalueita. Tummimmalla punaisella merkityillä alueilla HHI-arvo on 0,8 tai korkeampi. Kaupungin pinta-ala ei ole iso, noin 100 neliökilometriä (Helsinki 214 km2).

Kaupunginosissa Laak/Spoorwijk ja Schilderswijk HHI-arvo on suurin piirtein sama. Alankomaalaistaustaiset ovat kuitenkin ensiksi mainitussa yhä suurin ryhmä, kun taas Schilderswijkissä heidän osuutensa on mennyt alle 10 prosentin. Yli puolella kaupunginosan asukkaista on tausta Marokossa tai Turkissa (Laak/Spoorwijkissa 18 %). Zorgvlietin ulkomaalaistaustainen väestö koostuu puolestaan pitkälti eurooppalaistaustaisista ja niistä, joiden tausta on nykyisessä Indonesiassa. Duindorpin asukkaista 85 % on yhä alankomaalaistaustaisia eli se on edellä määritellyssä mielessä homogeeninen yhteisö.

Moninainen Alankomaat, homogeeninen Suomi?

Laajamittaisella maahanmuutolla Alankomaihin on paljon pidempi historia kuin muutolla Suomeen, ja vuosittaiset nettotulijamäärät ovat pääsääntöisesti olleet selvästi suurempia, myös asukaslukuun suhteutettuna. Vuoden 2021 lopussa Alankomaiden 17,6-miljoonaisesta väestöstä 15 prosenttia oli ulkomailla syntyneitä, ja lisäksi 12 % oli toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisia, joilla siis vähintään toinen vanhemmista oli syntynyt ulkomailla.

Alankomaissa (ja esimerkiksi Saksassa) käytetty syntyperäluokittelu on hieman erilainen kuin Suomen Tilastokeskuksen määritelmä. Alankomaissa ulkomaista syntyperää ovat henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla, Suomessa ulkomaalaistaustaisia ovat ne, joilla molemmat vanhemmat (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus oli Tilastokeskuksen tiukemman määritelmän mukaan 8,5 % vuoden 2021 lopussa. Helsingissä ulkomaalaistaustaisten osuus oli 18 %, alankomaalaisen määritelmän mukaan osuus olisi 23 %. Tampereella ulkomaalaistaustaisten osuus on Tilastokeskuksen määrittelyllä vähän alle 10 % eli se olisi Alankomaiden luokittelussa homogeeninen yhteisö. Alankomaiden määritelmää hyödyntämällä tuo raja ylittyisi niukasti.

Teimme Harri Sinkon kanssa pienen sormiharjoituksen aiheesta Helsingin osalta hyödyntäen suomalaista määritelmää. HHI-indeksin arvo oli korkeimmillaan 0,6–0,7 kuudella osa-alueella, jotka eivät olleet väestömäärältään ihan pieniä. Helsingin osa-alueet ovat silti pienempiä alueita kuin mitä Alankomaiden tapauksessa Haagissa tarkasteltiin. Schilderswijkissä asuu yli 30 000 ihmistä, helsinkiläisillä osa-alueilla pääsääntöisesti alle 10 000 ihmistä (Kontulan väkiluku oli vuoden 2022 lopussa 14 764). Selvä enemmistö Helsingin osa-alueista on sellaisia, joita ei voi pitää kovin moninaisina.

Helsingin korkeiden HHI-indeksin arvojen osa-alueet eivät myöskään poikkea kovin paljon toisistaan ulkomaalaistaustaisten väestörakenteen osalta. Jakomäessä eurooppalaistaustaisten (lähinnä Viro, Venäjä ja entinen Neuvostoliitto) osuus paikallisesta väestöstä on varsin korkea, 25 prosenttia. Afrikkalaistaustaisten osuus vaihteli 5 ja 13 prosentin, länsi- ja keskiaasialaistaustaisten 4 ja 9 ja ”Muu Aasia” -taustaisten 5 ja 11 prosentin välillä. Pääkaupunkiseudulla todennäköisesti eniten muista korkean HHI-indeksin alueen asuma-alueista poikkeaa Espoon Otaniemi.

Alankomaissa hyödynnetty moninaisuusnäkökulma ei siis Suomen tapauksessa vielä tuota yhtä kiinnostavia ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta relevantteja näkökulmia. Olisi kuitenkin yllättävää, ellei Suomessakin ja etenkin pääkaupunkiseudulla tapahtuisi samantyyppistä kehitystä. Lisäksi on oletettavaa, että alueiden väestörakenteissa tapahtuu taustamaakohtaista eriytymistä niin, että joillain alueilla jokin tai jotkin taustamaaryhmät ovat määrällisesti dominoivassa asemassa.

Väestön moninaisuus ja sosiaalinen koheesio

Kartoitettuaan Alankomaiden väestön maahanmuuttoon kytkeytyvää moninaisuutta perinteistä tapaa hienovaraisemmalla menetelmällä raportin laatijat pyrkivät selvittämään moninaisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ensimmäinen kysymys koskee sosiaalisen elämän sujuvuutta. Mitä etnis-kulttuurinen moninaisuus tarkoittaa paikallisen sosiaalisen koheesion kannalta: luontuuko asukkailta elämä kasvavassa moninaisuudessa vai tekeekö se elämän hankalammaksi?

Sosiaalinen koheesio on tunnetusti hankala termi, jota käytetään eri tieteenaloilla eri tavoin. Tietyn tieteenalan sisälläkin siitä vallitsee erilaisia käsityksiä ja sitä tutkitaan erilaisista näkökulmista käsin hyödyntämällä erilaisia aineistoja ja menetelmiä. Julkinen keskustelu on usein täsmentymätöntä ja arvoväritteistä. Sosiaalinen koheesio kohdennetaan tutkimuskirjallisuuteen kohdistetun katsauksen jälkeen kolmeen teemaan, jotka ovat sosiaalinen pääoma, menettämisen tunne (verliesgevoelens) ja sosiaalinen turvallisuus.

Aihepiiriä tuntevat tietävät, että tämä ei vielä riitä, koska nämäkin asiat voidaan ymmärtää eri tavoin. Niin teoreettiseen kirjallisuuteen kuin empiirisiin tutkimuksiin nojaten raportissa nämä sosiaalisen koheesion kolme osa-aluetta määritellään edelleen seuraavasti:

1. Sosiaalinen pääoma jaetaan kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat:
   1. asuinalueen väestösuhteet, kuten alueella asuvien ihmisten väliset suhteet ja niiden laatu
   1. kansalaisosallistumisen muodot kuten vapaaehtoistyö
   1. keskinäinen luottamus.
2. Menettämisen tunnetta tarkastellaan niin ikään kolmella osa-alueella, jotka ovat:
   1. hallinnan menettäminen (verlies van zeggenschap)
   1. kulttuurin ja identiteetin kadottaminen
   1. ”kotoisuuden” (thuis) tunteen häviäminen.
3. Sosiaalista turvallisuutta analysoidaan puolestaan kahdesta näkökulmasta:
   1. maahanmuuton tuottaman moninaisuuden aiheuttamana turvattomuuden tunteena
   1. moninaisuuden kytkeytymisenä alueella ilmenevään rikollisuuteen.

Seuraavaksi nostan esille kustakin asiakokonaisuudesta tehdyt tärkeimmät havainnot. Empiiristen tutkimusten toteutuksen täydelliseen kuvaamiseen ei tässä yhteydessä ole mahdollisuutta. Kyse on kaikissa tapauksissa ajallisesta poikkileikkauksesta, joten asuinaluekohtaista kausaalisuutta moninaisuuden vaikutuksista ei voida selvittää. Kyse on yhteyksistä, ei syy-seuraussuhteista.

Moninaisuus ja hyvät väestösuhteet

Robert Putnamin teesi, jonka mukaan etninen moninaisuus on haitallista alueen tai yhteisön sosiaaliselle pääomalle, on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua. Tutkimuskirjallisuuden avulla tässä alankomaalaisessa raportissa päätellään, että väitettä ei voi sen kummemmin lopullisesti vahvistaa kuin hylätäkään. Eniten moninaisuudella vaikuttaa olevan merkitystä asuinalueen juuri väestösuhteiden kannalta.

Testatakseen tätä olettamaa raportin laatijat ovat hyödyntäneet Alankomaiden turvallisuusmonitorin vuoden 2014 tiedonkeruuta (N=82 719). Siinä ihmisiltä kysyttiin mielipidettä seuraaviin neljään väitelauseeseen, joihin saatujen vastausten perusteella on luotu yksi naapuruston sosiaalisen koheesion (buurtcohesie) indikaattori:

1. Asuinalueeni ihmiset eivät juuri tunne toisiaan.
2. Asuinalueeni ihmiset tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa.
3. Asun mukavalla alueella, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tekevät yhdessä asioita.
4. Minulla on paljon kontakteja alueen toisten asukkaiden kanssa.

Analyysin perusteella ihmiset kokevat alueella olevan sitä huonommat väestösuhteet mitä enemmän siellä on moninaisuutta. Myös sosioekonomisen huono-osaisuuden lisääntyminen vaikuttaa samansuuntaisesti, mutta vähemmän. Tulos on tilastollisesti merkitsevä sittenkin, kun huomioon otetaan alueen ja sen asukkaiden sosioekonomiset ominaisuudet. Moninaisuuden kasvu ei kuitenkaan vähennä sosiaalista koheesiota lineaarisesti. Muutos päinvastoin tasoittuu, vaikka tietty lisävaikutus pysyykin aina kaikista moninaisimpiin alueisiin asti (kuvio 5.1; pystyakselilla naapurustokoheesio, vaaka-akselilla HHI-indeksin arvo).

Eri tuloryhmiin kuuluvat ihmiset kokevat sosiaalisen koheesion muutoksen moninaisuuden lisääntyessä eri tavoin. Sosioekonomisesti keskimääräisen tulotason (middeninkomensgroepen) asukkaat kokevat kaikista eniten sosiaalisen koheesion heikkenemistä moninaisuuden lisääntymisen myötä. Tutkijoiden mukaan tämä voi johtua siitä, että juuri keskikerrostumiin kuuluvilla ihmisillä on eniten hävittävää olosuhteiden muuttuessa. Moninaisuuden kasvua koetaan siksi juuri tässä ryhmässä uhkaavampana kuin matala- ja hyvätuloisten ryhmissä.

Menettämisen tunne

Menettämisen tunne ymmärretään puolestaan siten, että se on tunne aikojen saatossa muotoutuneiden ja arvokkaiksi koettujen elementtien kadottamisesta. Tutkimuskirjallisuuden perusteella osa väestöstä kokee, että maahanmuuton kasvun seurauksena heidän mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin heikkenevät ja että he menettävät otteen kehityksestä. Kulttuurin ja identiteetin menettämistä kasvavan moninaisuuden oloissa koskeva hypoteesi saa aikaisemmassa tutkimuksessa myös tukea, joskaan ei kiistattomasti.

Edellä mainituista kolmesta osa-alueesta tutkimuksessa on katsottu tarkemmin nimenomaan ”kotoisuuden” tunteen menettämistä. Kotoisuuden taustalla on tuttuuden tunne, kyky ymmärtää ja ennustaa kanssaihmisten käyttäytymistä. Jos tuttuus muuttuu vieraudeksi, syntyy tilanne, jota on kutsuttu anomiaksi. Tällöin ihmiset eivät enää tiedä, miten heidän pitäisi itse käyttäytyä, he eivät koe ymmärtävänsä, mitä tapahtuu, eivätkä tiedä, minkälaisia odotuksia heihin itseensä kohdistetaan.

Tätäkin on tutkittu edellä mainitun Turvallisuusmonitorin (N=71 216) tulosten avulla tarkastelemalla vastauksia seuraaviin kahteen väitelauseeseen:

1. Tunnen oloni kotoisaksi niiden ihmisten kanssa, jotka asuvat kanssani samalla alueella.
2. Olen tyytyväinen alueeni väestön koostumukseen.

Samoin kuin edellisessä kohdassa, ihmiset kokevat moninaisemmilla asuinalueilla oloaan vähemmän kotoisaksi. Taustalla on jälleen myös muita tilastollisesti merkitseviä muuttujia kuten vastaajien tulotaso ja asuinalueen sosioekonominen rakenne. Eniten merkitystä on kuitenkin geopoliittisella-kielellisellä moninaisuudella tässä tutkimuksessa määritellyllä tavalla.

Taloudellisiin keskikerrostumiin kuuluvat ihmiset kärsivät jälleen moninaisuuden kasvusta eniten. Tutkijat huomauttavat, että hyvätuloisemmat asuvat todennäköisemmin myös alueella, jolla asuu muita länsimaalaistaustaisia henkilöitä. Sekä edellisessä että tässä kohdassa moninaisuus heikentää etenkin alankomaalaistaustaisten kokemusta. Tunne väestösuhteiden heikkenemisestä ja kotoisuuden katoamisesta koskee suuremmista ryhmistä myös surinamilaistaustaisia ja niitä, joiden tausta on Alankomaiden Antilleilla, mutta ei niinkään turkkilais- ja marokkolaistaustaisia.

Moninaisuus ja sosiaalinen turvallisuus

1950-luvulla kehitetyn sosiaalisen kontrollin teorian mukaan etnis-kulttuurisen moninaisuuden kasvun myötä alueellisen yhteisön sosiaalinen kontrolli heikkenee Tämä johtaa sekä kasvavaan turvattomuuteen että heikkenevään turvallisuuden tunteeseen. Väitteen paikkansapitävyyttä ei ole juuri Alankomaissa tutkittu. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että alueilla, jotka ovat moninaisempia, rikollisuusluvut ovat korkeampia senkin jälkeen, kun esimerkiksi köyhyyden ja työttömyyden vaikutus on kontrolloitu.

Alankomaiden rikostilastojen perusteella todennäköisyys olla tuomittu rikoksesta on selvästi suurempi moninaisilla asuinalueilla kuin väestörakenteeltaan hyvin homogeenisilla. Suhde rikollisuuden ja moninaisuuden välillä on kuitenkin vielä vähemmän lineaarinen kuin aikaisemmin tässä raportissa käsitellyissä ilmiöissä. Moninaisuuden lisääntyessä ”rikollisuusriski” kasvaa aluksi selvästi, mutta vaikutus heikkenee, eikä noin HHI-arvon 0,45 jälkeen kasva enää lainkaan. Alla olevassa kuviossa näkyy koulutuksen ja tulojen osalta keskimääräisen yksin kaupunkimaisessa kunnassa asuvan 20-vuotiaan alankomaalaistaustaisen miehen riski (odds ratio) olla rekisteröitynä rikokseen syyllistymisestä vuonna 2014.

Turvallisuuden tunnetta moninaisuuden kasvaessa tutkitaan jälleen Turvallisuusmonitorin (N=79 340) tarjoamien tietojen avulla tarkastelemalla vastauksia viiteen väitelauseeseen:

1. En avaa iltaisin ovea, koska se on turvatonta.
2. Välttelen asuinalueellani turvattomia paikkoja käyttämällä kiertoteitä.
3. Koen oloni turvattomaksi kulkiessani iltaisin kadulla.
4. Koen oloni turvattomaksi ollessani illalla yksin kotona.
5. Pelkään joutuvani rikoksen uhriksi.

Tutkimukseen osallistuneet jaettiin kahteen ryhmään: a) niihin, jotka kokevat turvattomuutta korkeintaan harvoin tai ei koskaan, ja b) niihin, jotka kokevat turvattomuutta. Viimeksi mainittuun kuuluivat ne, jotka vastasivat ”usein” vähintään yhteen edellä mainituista viidestä väitelauseesta. Noin 70 % vastaajista oli sitä mieltä, että sitä tapahtuu vain harvoin tai ei koskaan, että he eivät avaisi iltaisin ovea turvattomuuden tunteen vuoksi, ja sama prosenttiosuus koki harvoin tai ei koskaan pelkoa rikoksen uhriksi joutumisesta. Turvattomuuden tunne suhteessa muihin väitelauseisiin oli vielä harvinaisempaa.

Myös tässä tapauksessa korkea HHI-arvo on yhteydessä heikentyneeseen turvallisuuden tunteeseen tilastollisesti merkitsevällä tavalla ja myös muiden taustamuuttujien kontrolloimisen jälkeen. Vaikutusta on siis jälleen esimerkiksi sekä omalla että alueen taloudellisella huono-osaisuudella. Moninaisuuden vaikutus on kuitenkin näiden taustamuuttujien vaikutusta suurempi. Vaikutussuhde ilmenee myös sellaisilla alueilla, jotka ovat monella tapaa hyväosaisia, kuten edellä mainittu Wassenaar.

Väestön moninaisuus ja talouden kasvu

Toisena pääteemana raportissa tarkastellaan moninaisuuden vaikutusta paikalliseen ja alueelliseen talouteen. Talous ymmärretään bruttokansantuotteen kasvuna, ja sitä tarkastellaan selvityksen omassa tutkimusosiossa aluetasoisesti tilastolliseen käyttöön tarkoitetuilla COROP-alueilla, joita on Alankomaissa 40 ja jotka vastaavat eurooppalaista NUTS 3 -aluetasoa.

Kyse ei tässäkään tapauksessa ole kausaalisten syy–seuraussuhteiden selvittämisestä vaan ylipäätään mahdollisen yhteyden osoittamisesta. Tässä yhteydessä tarkastellaan kuitenkin kehitystä eli talouden kasvua aikavälillä 1997–2015. Analyysia tehdään huomioiden erilaisia taustamuuttujia sekä moninaisuuden muodostavien eri väestöryhmien itsenäisiä vaikutuksia.

Maahanmuuton taloudellisia ja kansantaloudellisia vaikutuksia on tutkittu kansainvälisestikin melko paljon ilman, että olisi päädytty selkeisiin ja kiistattomiin lopputuloksiin. On tutkittu esimerkiksi vaikutuksia julkiselle taloudelle, jotka voivat periaatteessa olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Myönteiset vaikutukset pohjautuvat esimerkiksi siihen, että lisääntyvä työvoima auttaa rahoittamaan eläkkeitä ja hyvinvointivaltion palveluja. Kielteiset seuraukset nojaavat puolestaan esimerkiksi muuttajien työttömyydestä, sairastamisesta tai työkyvyttömyydestä johtuviin julkisiin kustannuksiin.

Toinen tutkimusalue koskee muuttoliikkeen vaikutuksia taloudelliselle hyvinvoinnille, usein henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen muodossa. On osoitettu, että maahanmuutto on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Toisaalta ei voi tietää varmaksi, kumpi johtuu kummasta. Houkutteleeko kasvava talous muuttajia eli johtuuko kasvanut moninaisuus talouden vahvuudesta, vai syntyykö muuttajista lisää tuottavuutta, tehokkuutta ja innovaatioita ja siten taloudellista kasvua?

Lisäksi on selvitelty, ketkä maahanmuuton tuottamista taloudellisista hedelmistä lopulta hyötyvät. Parhaassa asemassa ovat sekä kansainvälisesti että Alankomaissa tehtyjen tutkimusten mukaan pääomia omistavat, hyväpalkkaiset ja korkeasti koulutetut. Haavoittuvammassa tilanteessa ovat puolesta ne, jotka työskentelevät aloilla, joille suuri osa muuttajista sijoittuu. Erään tutkimuksen mukaan niillä, joiden ominaisuudet muistuttavat eniten muuttajien ominaisuuksia, on suurin aseman heikentymisen riski, kun taas ominaisuuksiltaan erilaisemmilla on parhaat mahdollisuudet hyötyä kehityksestä.

Tämän raportin fokuksessa ei ole niinkään maahanmuutto vaan sen tuottama etnis-kulttuurinen moninaisuus. Moninaisuuden taloudellisia vaikutuksia on tutkittu vähemmän. Teoreettisesti voi ajatella, että moninaisuus edistää luovuutta ja sitä kautta taloudellisestikin hyödynnettävissä olevia innovaatioita. Kielteisten seurausten taustalla ajatellaan puolestaan olevan esimerkiksi kommunikaatiovaikeuksista johtuvia korkeampia transaktiokustannuksia. Olemassa olevan tutkimuskirjallisuuden perusteella on vaikea päätyä vahvaan johtopäätökseen puolesta tai vastaan.

Raportin omassa tutkimuksessa käytetyt taloustieteelliset mallit eivät raportin mukaan pysty antamaan vahvaa näyttöä siitä, että moninaisuudella olisi taloudelliselle kasvulle haitallinen vaikutus. Sen sijaan tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, että sillä ei ole merkittäviä myönteisiä vaikutuksia. Yksittäisiä alueita tarkasteltaessa esimerkiksi kasvihuoneviljelystä tunnetulla Westlandin alueella moninaisuus ja taloudellinen kasvu kulkevat kyllä käsi kädessä. Sellaisilla alueilla, joilla on korkea koulutustaso, korkealla moninaisuustasolla vaikuttaisi puolestaan olevan taloudellista kasvua jarruttava vaikutus.

Hyvää politiikkaa moninaisuuden oloihin

Normaali moninainen arki

Joku voisi ajatella – ehkä mielelläänkin – että jos asiat ovat niin kuin ne tässä esitetään, moninaisuuden syntymistä ja kasvua olisi syytä kaikin keinoin estää. Pääasiallinen väline tähän olisi maahanmuuton tiukka rajoittaminen, ja rajojen mahdollisimman tiukkaa sulkemista onkin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa vaatimassa yksi ja toinen poliitikko tai puolue. Tämä ei kuitenkaan ole tämän raportin viesti: sen mukaan kansainvälinen liikkuvuus jatkuu, ja hyvä niin, ja ilman sitäkin moninaisuus väistämättä lisääntyy.

Kun näin on, moninaisuuden kanssa pitää oppia elämään. Tavoitteena on arjen moninaisuus tai moninainen arki, sellainen, jossa ihmisten keskinäinen erilaisuus ei ole jotain poikkeavaa, vaan normaalia. Joiltain osin eletään erillään, omassa piirissä, mutta kuitenkin rinnakkain, living side by side. Joissain tilanteissa on myös tarvetta tehdä asioita vain samanmielisten kesken, toisistaan erillään, living apart. Mutta on myös tärkeätä, että ihmiset ja ryhmät tekevät asioita yhdessä keskinäisen suvaitsevaisuuden hengessä, living together. Näiden LAT-suhteiden pitäisi toimivalla asuinalueella olla tasapainossa.

Tämä on ensimmäinen päätelmä. Toinen on: sosiaalisen koheesion ylläpitämisen ja parantamisen eteen kannattaa tehdä töitä. Moninaisuudesta seuraa erilaisia asioita, joista osa on myönteisiä ja osa kielteisiä, ja näitä pitää pyrkiä huomioimaan mahdollisimman hyvään tietopohjaan perustuen. Potentiaaliset kitkat on syytä tunnustaa ja olemassa olevat tunnistaa. Haasteisiin on vastattava tarkoituksenmukaisilla toimilla.

On vielä paljon, jota emme tiedä. Aihepiiri sisältää paljon poliittisia intohimoja, ja jotkut tahot yhdistävät maahanmuuton sellaisiinkin ilmiöihin, joiden taustatekijät ovat jossain muualla. Siksi on tärkeätä jaksaa selvittää asioita kunnolla ennen toimiin ryhtymistä. Väärät toimet voivat olla hyvää tarkoittaessaankin hyvin vahingollisia esimerkiksi niin, että ne heikentävät väestöryhmien välisiä keskinäisiä suhteita.

Tietopohjan kehittäminen niin kansallisesti, alueellisesti kuin paikallisesti onkin raportin laatijoiden ensimmäinen politiikkasuositus. Suositukset on kokonaisuudessaan lueteltu alla olevassa listassa. Niitä hyödynnettäessä on mietittävä aina tarkkaan, mitkä ovat paikalliset olosuhteet. Yksi koko ei sovi kaikille, kuten sanotaan, ja myös tässä tapauksessa voidaan liiallisella valtavirtaistamisella aiheuttaa suurta vahinkoa.

1. Väestön erilaisesta syntyperästä seuraavaa moninaisuutta pitää pystyä tarkastelemaan riittävällä tiedolla, jonka avulla muodostetaan luotettava kokonaiskuva ja havaitaan ongelmakohdat ja niiden syyt oikein.
2. Alueen tai paikkakunnan palvelujen tuottajien on syytä sopeuttaa toimintojaan paikallisiin moninaisiin tarpeisiin siten, että yleisen linjan ja erityiskohtelun välillä vallitsee optimaalinen tasapaino.
3. Kaikki ryhmiä ja niihin kuuluvia ihmisiä täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja reilusti. Uudet tulijat ja vähemmistöihin kuuluvat saattavat ansaita erityistä huomiota, mutta silmiä ei saa ummistaa myöskään enemmistöön kuuluvien tarpeilta ja odotuksilta.
4. Kokonaisvaltaista kotoutumista pitää edistää niin ikään sekä uusien tulijoiden, vähemmistöihin kuuluvien että enemmistöön kuuluvien osalta. Kansallisista, alueellisista ja paikallisista pelisäännöistä tulee tiedottaa ja niiden noudattamista pitää kontrolloida.
5. On syytä edistää myös sitä, että alueen tai paikkakunnan ihmiset löytävät toisensa samassa tilassa ja tekevät asioita yhdessä. ”Julkinen tuttuus” (publieke familiariteit) tarkoittaa sitä, että toisilleen tuntemattomat kuitenkin tunnistavat ja hyväksyvät toisensa.
6. Useat moninaiset paikat ja alueet ovat myös sosioekonomisesti huono-osaisia. Koska köyhyydellä, työttömyydellä ja matalalla koulutuksella on oma itsenäinen vaikutuksensa, näiden ongelmien lieventämiseen kannattaa tehdä työtä.

Julkisten ja yksityisten toimijoiden on siis hyväksyttävä alueensa moninaisuus. Se ei tarkoita sitä, että niiden pitää hyväksyä moninaisuuden kaikki ilmenemismuodot. Asukkaiden, oppilaiden, potilaiden, asiakkaiden ja työntekijöiden keskuudessa on kuitenkin monenlaisia eroja, joilta ei kannata sulkea silmiään samalla kun niitä ei ole syytä tehdä sen isommaksi kuin mitä ne ovat. Erityiskohtelua on lähtökohtaisesti syytä toteuttaa vain perustellusta syystä, kuten uusien tulijoiden kohdalla.

Oikeiden toimintamallien löytäminen edellyttää tietoa ja kokemustakin. Tilastollinen ja tutkimustieto ovat tärkeitä, mutta monien asioiden kunnollinen tietäminen on mahdollista vain lähemmän tutustumisen myötä. Ensiarvoisen tärkeätä olisi, että esimerkiksi alueen palveluntarjoajien henkilökunta heijastaisi mahdollisimman hyvin alueen väestöä. Se edistää palvelujen käyttäjien luottamusta niiden tuottajiin, mutta lisäksi eri yhteisöihin kuuluvilla ihmisillä voi olla sellaista tietoa, mitä muuten voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta saada.

Tutkimuksesta tiedetään, että ihmisten kohtaaminen ja yhdessä tekeminen yhdenvertaiselta ja tasa-arvoiselta pohjalta edistää suhteiden luomista, keskinäistä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Raportissa käytetään termiä ”julkinen tuttuus”, mutta kyse on myös siitä kuvitellun yhteisön rakentamisesta, joka on modernien kansakuntien perusta (viitaten Benedict Andersonin tunnettuun nationalismiteoriaan). Silloin tietyn alueen tai paikkakunnan asukkaat tuntevat kuulevansa yhteen, vaikka he eivät tunne toisiaan.

Tämän tunteen syntymisen ja ylipäätään alueen sosiaalisten koodien oppimisen ja ymmärtämisen kannalta olennaisia ovat erilaiset julkiset ja puolijulkiset tilat, joilla ihmiset voivat tavata toisiaan, vaikka ohikulkijoinakin. Esimerkiksi katuja ja aukioita voi ja kannattaa suunnitella tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Leikkipaikat ja urheilukentät ovat ensiarvoisen tärkeitä, samoin asukastalot ja -tilat sekä tietenkin esimerkiksi koulut ja kirjastot.

Alueen tai paikkakunnan sosioekonomisella huono-osaisuudella on itsenäinen kielteinen vaikutus sosiaaliseen koheesioon. Erityisen ongelmallista on, jos etnis-kulttuurinen moninaisuus kytkeytyy vahvasti muihin hyvinvointivaikeuksiin kuten alueen yhteisöjen ja yksilöiden köyhyyteen, työttömyyteen ja ahtaaseen asumiseen. Tällöin syntyy suuri moninkertaisen syrjäytymisen riski. Siksi sosioekonomista tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia pitäisi pystyä tarvittaessa parantamaan ja kehitystä ohjaamaan hyvään suuntaan.

Erilaisina yhdessä elämisen politiikka

Samoilta tekijöiltä ilmestyi paria vuotta myöhemmin toinen, selkeämmin politiikkasuosituksiin tähtäävä raportti: Samenleven in verscheidenheid: beleid voor de migratiesamenleving (WRR 2020). Esittelen tätä julkaisua tarkemmin kokonaisuutena myöhemmin, mutta tämän kirjoituksen päätteeksi voidaan nostaa esiin siinä annetut tärkeimmät huomiot ja ehdotukset. Ne poikkeavat jonkin verran tässä esitellyn raportin vastaavista havainnoista ja suosituksista olematta kuitenkaan niiden kanssa ristiriidassa. Kyseinen raportti on saatavilla myös englanniksi: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-14224-6.

Moninaisuus on kirjoittajien mukaan entistä enemmän yhteiskuntaa läpäisevä ja rakenteellisesti leimaava piirre. Nykyistä yhteiskuntaa luonnehtii lisäksi se, mitä on kutsuttu kelluvuudeksi: ihmiset tulevat ja menevät, väestörakenteessakin pysyvää on vain muutos. Tällaisessa yhteiskunnassa pitää ensinnäkin hyväksyä olemassa olevat tosiasiat ja lisäksi pyrkiä toimimaan proaktiivisesti, hyödyt maksimoiden ja haitat minimoiden. Lähestymistavan taustalla on lisäksi kolme olennaista lähtökohtaa, joista lyhyesti seuraavaksi.

Ensinnäkin, koska kyse on yhteiskunnan rakenteellisista ominaisuuksista, politiikan tekemisessä täytyy päästä eroon satunnaisiin aiheisiin kohdistuvasta ad hoc -politiikasta, joka usein on myös liian lyhytkestoista ollakseen todella vaikuttavaa. Pitää luoda laajoja politiikkakokonaisuuksia, joiden takana voidaan seistä suhdannevaihteluista ja poliittisten valtasuhteiden muutoksista huolimatta. Maahanmuutto- ja kotoutumispolitiikka tulee kytkeä nykyistä paremmin toisiinsa.

Toiseksi, maahanmuuttajiin ja vähemmistöihin kuuluviin kohdistuvaa kotoutumisen edistämisen politiikkaa tarvitaan edelleen, mutta on myös syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota koko väestöön sen eri aluetasoilla. Myös muiden kuin muuttajien ja heidän jälkeläistensä tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon, samoin kuin ne muutokset esimerkiksi palvelurakenteisiin ja toimintatapoihin, joita kasvavat moninaisuus ja kelluvuus edellyttävät.

Kolmanneksi, tarvitaan yleistä ja yhteistä linjaa, mutta sitä on sovellettava etenkin paikallisesti oikealla tavalla niihin olosuhteisiin, jotka esimerkiksi eri kunnissa vallitsevat. Jossain on runsaasti itäeurooppalaisia kausityöläisiä, toisaalla pakolaisia ja oleskeluluvan saaneita turvapaikanhakijoita, kolmansissa paikoissa esimerkiksi pitkälle koulutettuja ja hyvin toimeentulevia osaajia. Valtion on ymmärrettävä näiden erojen olemassaolo ja merkitys ja annettava sekä tarpeeksi paikallista liikkumavaraa että eri alueille räätälöityä tukea.

Näistä lähtökohdista käsin WRR antaa neljä yleisen taso suositusta:

1. Paranna kaikkien muuttajien vastaanoton, asettumisen ja kotoutumisen edellytyksiä.
2. Vahvista sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä, etenkin paikallisella tasolla.
3. Panosta muuttajien ja heidän lastensa osallistumiseen paikalliseen työelämään.
4. Kehitä maahanmuuttopolitiikkaa niin sosiaalisia aspekteja kuin työllisyyttä silmällä pitäen.

Jokainen näistä sisältää konkreettisempia suosituksia. Muuttajien vastaanoton, asettumisen ja muun oman paikkansa löytämisen edellytysten parantamisen ensimmäinen askel on kasvattaa kuntien roolia muuttajien kotoutumisen edistämisessä. Asettumisen ja vastaanoton palveluja tulee olla tarjolla kaikki muuttajille. Kaikkia pitää tavoitella, mutta kaikkia ei voi kohdella samalla tavalla. On hankittava tarpeeksi tietoa tulijoista, jotta tiedetään, mitkä ovat heidän tarpeensa, miten heitä voidaan parhaiten auttaa ja kenen vastuulla kotoutumisen tukeminen lopulta on.

Sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhdessä tekemistä voidaan vahvistaa varmistamalla, että asuinalueilla on toimiva infrastruktuuri, niin fyysinen kuin sosiaalinen. Perusasioiden pitää olla kunnossa esimerkiksi alueen sisällä ja alueiden välillä liikkumisessa, palveluja tulee olla saavutettavissa, julkisia ja puolijulkisia kohtaamisen tiloja pitää olla riittävästi. Etenkin asiakasrajapinnassa toimivilla pitää olla riittävää interkulttuurista osaamista ja taitoa.

Työelämään osallistumisen panostamisessa tärkeätä on taistella työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää vastaan. Vaikeasti työllistyvien osallistumista kannattaa lisätä ja haavoittuvissa asemissa olevien työpaikkojen säilymisestä kannattaa pitää huolta. Koulutus ja jatkokoulutus ovat avainasemassa. Työllisyyttä kannattaa edistää aktiivisesti ja mielellään ongelmia ennalta ehkäisten. Paikallisista olosuhteista hyvin perillä olevat kunnat saattavat olla valtiota paljon tehokkaampia toimijoita, siksi niiden osaamisen kehittämistä kannattaa valtionkin tukea.

Maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon se, että vaikka Alankomaihin on viime vuosina muuttanut paljon työperusteisia kansainvälisiä osaajia talouden eri tasoille ja sektoreille muista EU-maista, tämä työvoimapooli on kovaa vauhtia katoamassa Keski- ja Itä-Euroopan omien väestörakenneongelmien vuoksi. Kun Alankomaat joutuu rekrytoimaan entistä enemmän globaalisti, on kiinnitettävä riittävästi huomiota työllistymisen vaatimuksiin ja kotoutumisen edellytyksiin. On varottava muuton kustannusten valumista kuntien harteille samalla kun yritykset saavat kansainvälisestä rekrytoinnista suurimman hyödyn.

Kotoutuminen on koko yhteiskunnan asia. Valtiolle kuuluu vastuu maahanmuuttopolitiikan ja kotoutumispolitiikan yleisistä linjoista sekä yleisten juridisten ja taloudellisten raamien ja edellytysten luominen. Kuntien ensisijaisena tehtävänä on puolestaan käytännössä tukea muuttajien kotoutumista, muuta oman paikkansa löytämistä ja Alankomaiden omaksi kodiksi tuntemista. Yritysten vastuulla on puolestaan avustaa työntekijöidensä sujuvaa ja asianmukaista asettumista. Niiden tulisi myös osallistua kotoutumisen edistämisen julkisten toimien rahoittamiseen.

Kyytiä maahanmuuton myyteille!

Johdanto

Muuttoliikemyytit

Maahanmuuttomyytit Muuttoliikepropaganda Lopuksi

Johdanto

Kuilun ylittämisen tarve

Muuttoliikkeen moninaisuus

Politiikka ongelmien aiheuttajana

Kuilun ylittämisen tarve

”No niin, nostakaapa kätenne, ketkä ovat, niin kuin professori de Haas, maahanmuuton puolesta, ja ketkä ovat vastaan!” Tuolla hetkellä, eräässä eteläalankomaalaisessa kaupungissa pidetyssä keskustelutilaisuudessa vuonna 2015 Amsterdamin yliopiston sosiologian professori Hein de Haas tunsi ymmärtävänsä, mikä julkisessa muuttoliikekeskustelussa on perustavalla tavalla pielessä.

Tuon havainnon yksi seuraus on vuonna 2023 ilmestynyt teos How Migration Really Works: The Facts About the Most Divisive Issue in Politics. Kirjassa otetaan käsittelyyn 22 kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyvää ja julkisessa keskustelussa usein esiintyvää myyttiä ja osoitetaan ne yksi toisensa jälkeen epätosiksi. Tarkoituksena on kuvata muuttoliikettä sellaisena kuin se on, poliittisten ideologioiden ja aatteellisten pinttymien muovaamien väärinkäsitysten sijaan.

Hein de Haas ei ole tällä kentällä kuka tahansa tutkija. Ennen nimittämistään Amsterdamin yliopistoon hän toimi pitkään Oxfordin yliopiston International Migration Instituten tutkijana ja johtajana. Hänen julkaisuluettelonsa on erittäin pitkä, ja häntä pidetään tällä hetkellä kansainvälisen muuttoliikkeen yhtenä parhaista asiantuntijoista. Alan tutkimus on hänellä hyvin hallussa.

De Haas kertoo kirjoittaneensa teoksen suuren tarpeen ja kiireellisyyden tuntemuksista käsin. Hänen mukaansa vallitsee valtava kuilu yhtäältä alan mittavan tutkimuskirjallisuuden tuottaman tiedon ja tiedosta piittaamattoman julkisen keskustelun välillä. Koska kyse on yhdestä tärkeimmistä paitsi yhteiskunnan myös maapallon kehitykseen vaikuttavista ilmiöistä, tätä kuilua pitäisi saada kurottua umpeen.

Muuttoliikkeen moninaisuus

Tunnistan meidän suomalaisista olosuhteistamme erittäin hyvin de Haasin kokemuksen, jossa erilaisista päättäjistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista koostuva yleisö kyllä kuulee, mitä tutkija kertoo, mutta he eivät oikeasti kuuntele. Osittain se johtuu siitä, että he hakevat asiantuntijoilta lähinnä vahvistusta omille käsityksilleen, mutta osittain siitä, että yleisölle jaetut tiedon jyvät eivät kytkeydy laajempaan kertomukseen siitä, mistä muuttoliikkeessä oikein on kysymys.

Tällaiseen vastaanottavuutta ja ymmärrystä edistävään kokonaiskuvaan De Haas teoksessaan pyrkii. Hän haluaa kuvata sitä, mistä todella on kysymys, sen sijaan että kansainväliseen muuttoliikkeeseen otetaan ennen muuta kantaa. Polarisoidussa keskusteluilmapiirissa yhdet korostavat liikaa maahanmuuton ja liikkuvuuden kielteisiä puolia, toiset puolestaan näkevät sen kohtuuttoman myönteisessä valossa.

Allekirjoitan täysin myös de Haasin peruslähtökohdan, että kansainvälinen muuttoliike yksinkertaisesti on. Se on tavattoman laaja ja monimuotoinen inhimillisen elämän ilmiö, joka saa käyttövoimasta monista taustatekijöistä ja jolla on monenlaisia seurauksia niin yksilöille kuin yhteisöille ja yhteiskunnille. Sitä ei voi ymmärtää oikein vain yhdestä arvoväritteisestä perspektiivistä käsin. Tutkimuksen avulla siitä on silti saatu selville säännönmukaisuuksia ja lainalaisuuksia.

Politiikka ongelmien aiheuttajana

De Haas on nähdäkseni poliittisesti kiitettävän puolueeton, tai sanoisinko, että hän on poliittisesti tasapuolinen siinä mielessä, että kritiikkiä saa niin oikeisto kuin vasemmisto ja niin nationalistit kuin globalistit. Asiaa ymmärtämättömät poliitikot ovat toistuvasti tehneet päätöksiä, joiden tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta – tai enemmän, ne ovat pahentaneet todettua ongelmaa.

Kirjan yksi perusajatuksista onkin juuri se, että politiikkatoimet täytyy nykyistä enemmän nähdä nimenomaan yhtenä ongelmien aiheuttajista. Jotta tästä voidaan siirtyä todellisten ongelmien todellisen ratkaisijan rooliin, tämä oman toiminnan potentiaalinen kontraproduktiivisuus pitää tunnustaa. Samoin täytyy tunnustaa se, että vaikuttava politiikka on mahdollista ainoastaan ilmiön oikean haltuunoton ja tietoon perustavan ymmärtämisen kautta.

Kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kansainvälisen liikkuvuuden muotoja ja niin pitkän keston kuin viimeaikaisen kehityksen trendejä. Toisessa osassa keskitytään muuttoliikkeen vaikutuksiin lähtömaalle, vastaanottavalle yhteiskunnalle ja muuttajille itselleen. Kolmannen osan aiheena ovat muuttoliikettä koskevat usein virheelliset mutta tietoisesti levitetyt käsitykset muuttoliikkeestä, maahanmuutosta ja kotoutumisesta: muuttoliikepropaganda.

Käsittelyssä on siis 22 kansainvälistä muuttoliikettä koskevaa myyttiä. Jokainen myytti puretaan siten, että ensiksi kerrotaan, mistä siinä on kysymys ja sitten avataan tilasto- ja tutkimusperusteisesti, miksi se ei pidä paikkaansa. Esitän alla jokaisen myytin sisällön ja de Haasin vasta-argumentin tiivistetyssä muodossa.

Muuttoliikemyytit

1 Muuton mittakaava

2 Laiton muutto

3 Pakolaiskriisi

4 Monikulttuurisuus

5 Muuttoliikkeen hillintä

6 Kurjuutta pakoon

7 Työperusteinen muutto

1 Elämme ennen kokemattoman massamuuton aikaa

Mediaa ja poliittista keskustelua seuratessa saamme helposti sellaisen käsityksen, että kansainvälistä muuttoa on maailmassa paljon, ja enemmän kuin koskaan ennen. Käsillä on globaali maahanmuuttokriisi. Tosiasiallisesti ihmiskunnan kokoon suhteutettuna kansainvälisten muuttajien osuus on pitkään ollut melko vakaa, eikä mitenkään erityisen suuri, noin 3 prosenttia. Toiseen valtioon muuttajat ovat yhä pieni vähemmistö. Ylivoimainen osa muutoista tapahtuu maiden sisällä.

Suuria muuttoliikeaaltoja on ollut aikaisemminkin. Maailmanhistorian suurin laittoman maahanmuuton vyöry – tämän päivän terminologiaa historiaan soveltaen – on ollut eurooppalainen kolonialismi. Eurooppa olikin vuosisatojen ajan alue, josta ennen muuta muutettiin pois. Tämä muuttui toisen maailmansodan jälkeen: vaikka Euroopasta on yhä muutettu runsaasti muualle, muualta maailmasta on muutettu paljon enemmän Eurooppaan.

Teknologinen kehitys on lisännyt pitkän matkan muuttamisen edellytyksiä: tietoa on paremmin saatavilla, ja kulkuyhteydet ovat helpompia, halvempia ja turvallisempia. Toisaalta viimeaikaiset tietotekniset harppaukset ovat tehneet entistä helpommaksi myös paikalleen jäämisen: työtä esimerkiksi Yhdysvaltoihin voidaan tehdä Intiasta käsin. Globaali muuttoliike ei siten välttämättä ole kasvamassa, vaan päinvastoin, pienenemässä, tai ainakin se on entistä enemmän eriytymässä.

2 Laiton maahanmuutto on karannut käsistä

Julkisessa keskustelussa maahanmuutto näyttäytyy myös usein säätelemättömänä, jonain mitä jollekin maalle tapahtuu sen pystymättä siihen kunnolla vaikuttamaan. Puhutaan vyörystä, tulvasta tai tsunamista. Ajatus maahanmuuton hallitsemattomuudesta luo yhteiskuntaan pelkoa ja epävarmuutta, ja näitä tunteita jotkin puolueet ja poliitikot käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen.

Tosiasiallisesti ylivoimainen osa kansainvälistä muuttajista ylittää rajan ja oleskelee muuton kohdemaassa täysin laillisesti. Sääntelyn ulkopuolella oleva muutto on pientä, mutta ihmisten mielissä se kasvaa siihen kiinnitetyn huomion myötä. Monet oleskelevat maassa ilman oleskelulupaa, mutta suuri osa heistä ei ole tullut maahan laittomasti, vaan jäänyt sinne oleskeluluvan päättymisen jälkeen.

Muuttoliikkeessä on myös suurta ajallista vaihtelua. Media – ja poliitikot – kiinnittävät kuitenkin asiaan huomiota vain silloin, kun määrät ovat suuria. Aikoina, jolloin muutto – ja siis etenkin sääntelyn ulkopuolinen muutto – on vähäistä, asiaan ei kiinnitetä huomiota. Muuton mittakaavaa usein myös liioitellaan suuresti itsekkäistä syistä: tämä ei koske vain maahanmuuttovastaisia poliitikkoja vaan myös resurssipulassa olevia viranomaisia ja omaa agendaansa ajavia humanitaarisia järjestöjä.

Luvaton maahanmuutto ja oleskelu ovat osittain suoraa seurausta työvoiman suuresta kysynnästä ja säädeltyjen väylien vähäisyydestä. Luvatonta oleskelua maassa myös siedetään, koska heitä tarvitaan työvoimana, monet alat ovat heistä suorastaan riippuvaisia. Toimet heidän häätämiseksi ja yritysten rankaisemiseksi ovat usein mitättömiä suhteessa siihen, miten asioista julkisesti puhutaan.

3 Maailmassa on pakolaiskriisi

Pakolaisista puhutaan julkisuudessa niin paljon, että median seuraaja saa helposti vaikutelman maailmanlaajuisesta ja kaiken kontrollin ulkopuolella olevasta pakolaiskriisistä, joka yksien mielestä näyttäytyy suurena kärsimysnäytelmänä ja toisten mielestä uhkaa yhteiskuntarauhaa tai jopa sivilisaatiota. Todellisuudessa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden osuus kansainvälisistä muuttajista on pieni, eikä sen osuus ihmiskunnasta ole ollut merkittävässä nousussa.

Maailman pakolaisista suurin osa on siirtynyt kotiseudultaan toisaalle oman maansa rajojen sisällä. Kansainvälinen muutto tapahtuu ylivoimaiselta enemmistöltään lähimpiin naapurimaihin. Poliitikkojen suuret puheet alueellisista ratkaisuista lähellä onnettomuuksia ja konflikteja eivät siten ole kovinkaan innovatiivisia: näin tapahtuu jo nyt.

Paljon puhutaan myös siitä, että kansainvälisen suojelun takaama oikeudellinen järjestelmä tarjoaa aina vain enemmän reittejä niille, jotka eivät tosiasiallisesti tarvitse suojelua: tavallisille siirtolaisille. Tilastoista ja tutkimuksista ei kuitenkaan löydy näyttöä perusteettomien turvapaikkahakemusten määrän ja osuuden kasvusta. Suuri osa pakolaisista on ihan perustellusti liikkeellä. Osa perusteettomista hakemuksista menee seulasta läpi, mutta toisaalta kaikkia perusteltuja hakemuksia ei hyväksytä.

Globaalin pakolaisuuden mittakaavan paisuttamiseen syyllistyvät muutkin kuin rajojen sulkemista vaativat nationalistit ja radikaalioikeistolaiset. Tähän syyllistyy toisinaan myös esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR, osin siksi, että aikojen saatossa tehtyjä tilastointimuutoksia ei raportoida riittävän selvästi. Pakolaisuuden määritelmä on laajentunut, ja sisäistä pakolaisuutta dokumentoidaan aikaisempaa paremmin. Virheellisen yleiskuvan alle hautautuvat maansisäisen ja kansainvälisen pakolaisuuden todelliset mutta usein varsin paikalliset ongelmat.

4 Yhteiskuntamme ovat moninaisempia kuin koskaan

Eurooppaan suuntautunut muutto, ja yhteiskuntien havahtuminen monien muuttajien jäämiseen, on tuottanut kokemuksia yhteiskuntien etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden (monikulttuurisuuden) dramaattisesta lisääntymisestä. Joillekin tämä on ollut ilon ja jopa juhlinnan aihe, toisille taas kauhistus, ja uhka niin kulttuurille kuin yhteiskunnalle laajemminkin. Molemmilla laidoilla muutosta liioitellaan suuresti ja kärjistetään muuton vaikutuksia.

Kansainvälistä liikkuvuutta on ollut aina, jopa Euroopassa, vaikka maanosan ulkopuolelta suuntautuneella muutolla on lyhyempi historia. Jokaisessa maassa on myös ollut enemmän tai vähemmän suurempia tai pienempiä vähemmistöjä. Moni aikaisemmin sopeutumattomana pidetty ihmisryhmä on muuttunut erottamattomaksi osaksi kantaväestöä ja valtakulttuuria tai muuten löytänyt oman paikkansa luontevasti – myös muiden mielestä. Saksassa epäiltiin pitkään itäeurooppalaisia, Ranskassa eteläeurooppalaisia.

Kaikkineen viime vuosikymmeninä on tapahtunut valtaisaa kulttuurista yhtenäistymistä, niin kansallisesti kuin alueellisesti ja globaalistikin. Tähän on pitkälti ollut seurauksena koulutuksen ja viestinnän leviäminen laajoille kansanpiireille niin horisontaalisesti (alueellisesti) kuin vertikaalisestikin (sosiaalisesti). Tästä assimiloitumisesta ovat saaneet kärsiä useat kielelliset ja kulttuuriset vähemmistöt, ja suuri osa maahanmuuton tuottamista yhteisöistä sulautuu niin ikään parissa-kolmessa sukupolvessa.

Monissa yhteiskunnissa on isoja ongelmia esimerkiksi sosiaalisessa koheesiossa ja keskinäisessä luottamuksessa. Ei ole kuitenkaan kyetty osoittamaan, että nämä ongelmat olisivat yhteydessä maahanmuuttoon tai moninaisuuteen. Moninaisuus sinänsä ei olekaan yhteiskunnille uhka, mutta se voidaan tehdä sellaiseksi. Rasismi, vihapuhe ja muu syrjintä ovat vaarallisia, koska ne estävät yhteenkuuluvuuden tunnetta kasvamasta erilaisten ihmisten kesken.

5 Muuttoliikettä voidaan hillitä kehityspolitiikalla

Maahanmuuton yhteydessä puhutaan usein pois kitkettävistä ”juurisyistä”, jollaisina nähdään köyhyys, kurjuus ja näköalattomuus. Etenkin politiikan vasemmalla laidalla onkin esitetty, että muurien rakentamisen ja muiden maahanmuuton kiristystoimien sijaan olisi tehokkaampaa tukea lähtömaiden kehitystä kaupalla, koulutuksella ja muilla globaalia tasa-arvoa edistävillä tukimuodoilla. Ajatus on sympaattinen ja tietenkin yleisesti ottaen kannatettava, mutta sen muuttoliikettä rajoittava logiikka on väärä.

Kansainvälisessä muuttoliikkeessä eivät ole kaikista huono-osaisimmat ihmiset, eivätkä lähtömaatkaan ole kaikista köyhimpiä ja kehittymättömimpiä. Äärimmäisessä köyhyydessä ulkomaille lähtö on kaukainen, epärealistinen mahdollisuus. Sen sijaan, että kehitys rajoittaisi liikkeelle lähtöä, sen välittömänä seurauksena on ennemmin lisääntynyttä muuttoa, niin kauan kun lähtijät yhä kokisivat, että lähteminen kannattaa. Nyt heillä olisi tämän tavoitteen toteuttamiseen paremmat edellytykset.

Muuttoliikettä selitetään usein yksinkertaistetun työntö- ja vetotekijöiden avulla (push–pull-malli), vaikka todellisuus on paljon monimutkaisempi. Olennaisia osatekijöitä ovat halu muuttaa ja kyky muuttaa. Yhteiskunnallinen kehitys lisää helposti molempia, koska koulutuksen ja median kautta ihmiset tulevat enemmän tietoisiksi siitä, mitä toisaalla voisi olla, ja koska lähtemisen materiaaliset edellytykset paranevat. Kun kehitys saavuttaa tietyn pisteen, lähtemisen halut alkavat vähentyä, vaikka lähtemisen kapasiteetti jatkaisikin nousua. Tähän menee kuitenkin aikaa.

Maahanmuuttopoliittisesta naiiviudesta eroon pääsemiseksi on ensiksi tiedostettava muuttoliikkeen taustalla vaikuttavien tekijöiden moninaisuus. Toinen edellytys asioiden ymmärtämiseksi ja järkevän politiikan toteuttamiseksi on hyväksyä prosessien hitaus ja siten myös yhteiskuntien toivotun sosiaalisen transformaation pitkä kesto. Ennen kuin lähtö ulkomailla alkaa vähentyä, se saattaa nimenomaan lisääntyä, ja tämän ei pitäisi tulla päättäjille yllätyksenä.

6 Maastamuuttajat pakenevat epätoivoisesti kurjuutta

Globaalista Etelästä hyvinvoivaan Pohjoiseen suuntautuvaa muuttoa kuvataan usein epätoivoisena pakona kurjuudesta kohti epärealistista unelmaa. Tämän mielikuvan seurauksena ajatellaan, että kansainvälistä muuttoa voitaisiin hillitä lisäämällä tietoa matkan vaaroista ja määränpään todellisista olosuhteista. Tiedonlevityskampanjat ovat kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan, ellei ymmärretä kunnolla, minkälaiset olosuhteet lähtömaassa ovat, mitä ihmiset siellä muista maista tietävät ja mitä he matkasta odottavat.

Suuri osa muuttajista on nimittäin hyvin tietoisia siitä, mitä heillä matkan aikana ja määränpäässä odottaa. Matkalle lähteminen on suurelle osalle rationaalinen päätös, jota ennen on punnittu erilaisia vaihtoehtoja. Monet katsovat, että riskeistä huolimatta lähteminen on perustellusti paras vaihtoehto. Jotkut ovat valmiita ottamaan tietoisesti jopa matkalla kuolemisen riskin. Se johtuu siitä, että heidän laskelmissaan jääminen on vielä huonompi vaihtoehto.

Monille muuttajille käykin matkan varrella tavalla tai toisella huonosti, ja monet joutuvat elämään ja työskentelemään kohdemaassa olosuhteissa, jotka eivät meille kelpaisi. Ongelmana on taas kerran, että media välittää meille nimenomaan tätä kielteistä puolta todellisuudesta, ja me kuvittelemme, että se on myös totuus kaikesta. Lähtömaissa leviävät kuitenkin ikävien tarinoiden ohella myös myönteiset kertomukset, joista suuri osa on kaiken lisäksi tosia, siis siinä mielessä, että matkalle lähtö kannatti.

Kysymys ei ole pelkästään muuttajista itsestään, vaan usein myös heidän perheestään ja suvustaan. Kansainväliset valuuttasiirrot (remittances) ovat valtavia, ja niiden avulla kohennetaan monien ihmisten, paikkakuntien ja jopa maiden elintasoa ja hyvinvointia. Muuttaminen kannattaa epätoivoisen teon sijaan nähdä siis ennemmin rationaalisena investointina. Tämä auttaa ymmärtämään paremmin myös matkan vuoksi tapahtuvan velkaantumisen taustoja. Matka voi olla yritys sanan kahdessa merkityksessä.

7 Meillä ei ole mitään tarvetta työperusteiselle muutolle

Osa poliitikoista on vaatinut varsinkin vähän koulutetun työvoiman maahanmuuton rajoittamista sillä perusteella, ettei näille työntekijöille ole tarvetta. Ajatellaan, että työvoiman kansainvälistä muuttoa tuottavat ennen muuta valtioiden väliset elintasoerot, ja että ulkomaiset työntekijät olisivat helposti korvattavissa paikallisilla osaajilla. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys: työvoiman kansainvälistä muuttoa synnyttää ennen muuta työvoiman tarve.

Muuttajat eivät ensisijaisesti lähde parantamaan palkkaansa vaan vastaamaan omaan osaamiseensa kohdistuvaan kysyntään. Ellei tätä kysyntää olisi, vielä suurempi osa maapallon huono-osaisemmasta väestönosasta pysyisi omassa maassaan. Muistettakoon, vain noin 3 % maapallon väestöstä on kansainvälisiä muuttajia. Osa paikallaan olijoista ei pysty lähtemään, vaikka haluaisi, mutta suuri osa katsoo, että heidän osaamiselleen ei ole riittävän paljon kysyntää, jotta lähteminen kannattaisi.

Media on jälleen täynnä tarinoita muuttajista, jotka ovat lähteneet liikkeelle työllistyäkseen, mutta joutuneet syystä tai toisesta pettymään. Näiden tarinoiden alle jää suurempi totuus: ulkomaisista työntekijöistä – niin laillisesti kuin laittomasti tulleista/jääneistä – suuri osa löytää työmarkkinoilla paikkansa, virallisella tai epävirallisella sektorilla. Tarve on suuri etenkin niillä aloilla, joihin ei tarvita kovin korkeaa koulutusta, koska nämä työpaikat eivät meinaa paikallisille kelvata.

Muuttoliikkeen kehitystä selittävät maahanmuuttopolitiikan muutoksia paremmin taloudelliset suhdannevaihtelut. Tulijoiden määrä laskee, kun sana kiirii, ettei työpaikkoja ole. Nousukauden aikana sääntelyn ulkopuolella olevaa muuttoon ja työskentelyä katsotaan usein läpi sormien siitä yksinkertaisesta syystä, että työntekijöitä tarvitaan. Tähän päälle tulee vielä länsimaiden epäsuotuisa väestökehitys, jonka seurauksena työvoiman tarve tulee ensi vuosikymmeninä olemaan rakenteellista.

Maahanmuuttomyytit

8 Työmarkkinavaikutukset

9 Hyvinvointivaltio

10 Kotoutuminen

11 Segregaatio

12 Rikollisuus

13 Aivovuoto

14 Voittajat ja häviäjät

15 Väestökehityksen pelastaja

8 Maahanmuuttajat vievät työpaikat ja laskevat palkkoja.

Työvoiman maahanmuuttoa vastustetaan myös siksi, että muuttajien väitetään vievän paikallisen väestön työpaikat, laskevan palkkoja ja heikentävän työolosuhteita. On totta, että alemmin koulutettujen ansiotason kehitys on jäänyt hyväosaisemmista viime vuosina jälkeen ja että työntekijöiden oikeuksia ja olosuhteita on monissa maissa heikennetty. Tästä kehityksestä on kuitenkin turha syyttää kansainvälisiä muuttajia. Ennemmin he ovat olleet vastaus siihen työvoiman kysyntään, joka on syntynyt osin taloudellisesta kasvusta ja osin kantaväestön haluttomuudesta tiettyihin ammatteihin koulutustason noustessa ja työehtoja heikennettäessä.

Muuttoliikkeen ja työmarkkinoiden välinen suhde on alue, jota taloustieteessä on tutkittu paljon pystymättä osoittamaan, että maahanmuutolla olisi vastaanottavan maan työssäkäyville kategorisesti kielteisiä vaikutuksia. Jopa suurimpien ”maahanmuuttosokkien” (jolloin yhtäkkiä tietylle alueelle tulee paljon muuttajia) vaikutus palkkoihin ja työmarkkinoille on pieni, ja usein myytin kanssa vastakkainen. Maahanmuuton kasvu kulkee pääsääntöisesti yhdessä työttömyyden vähenemisen (ja siis työvoiman kysynnän) kanssa, ja työttömyyden kasvaessa muutto puolestaan vähenee. Ulkomainen työvoima ei vie paikallisten työpaikkoja vaan täyttää niitä, joihin on vaikea saada työvoimaa.

Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein kaksi muuttoliikkeen työmarkkinavaikutuksiin liittyvää asiaa. Ensinnäkin, suuri osa muuttajista ei siis kilpaile paikallisten kanssa, heidän roolinsa on täydentävä, ei korvaava. Toiseksi, muuttoliike myös lisää työpaikkoja, koska se kasvattaa väestöä, kulutusta ja palvelujen käyttöä, ja siten työvoiman tarvetta, johon puolestaan paikallisilla on usein hyvät mahdollisuudet vastata. Muuttajat ovat myös usein monella tapaa osaavia, innovatiivisia, aloitteellisia ja energisiä ihmisiä, jotka tuovat talouteen (ja esimerkiksi tieteeseen ja taiteeseen) myös uudenlaista elinvoimaa.

9 Maahanmuutto syö hyvinvointivaltion perustaa

Maahanmuuttokritiikkiin liittyy olennaisesti myös ajatus hyvinvointivaltion puolustamisesta. Tämä näkemys perustuu huoleen muuttajien tulonsiirroille ja palveluille aiheuttamasta kohtuuttomasta taakasta. Tästäkään ei kuitenkaan olemassa tieteellistä näyttöä, ei myöskään siitä, että sosiaalituet ja muut edut houkuttelisivat johonkin maahan maahanmuuttajia. Maahanmuuton vaikutukset bruttokansantuotteeseen tai julkiseen talouteen ovat yleensä vähäisiä, eikä niitä useiden taloustieteilijöiden mielestä pitäisi käyttää maahanmuuttopolitiikan perusteluna.

Kansainvälisen muuttoliikkeen kansantaloudellisten vaikutusten mittaaminen ei ole yksinkertaista. Yhtäältä täytyy tehdä päätös siitä, tarkastellaanko asiaa staattisesti, tiettynä poikkileikkausvuotena, vai dynaamisesti, niin, että otetaan huomioon koko elämän aikana syntyneet positiiviset ja negatiiviset vaikutukset julkiselle taloudelle. Dynaamisten vaikutusten laskeminen on kokonaisvaikutuksen ymmärtämisen kannalta hyödyllisempää, mutta myös hankalampaa, koska siinä joudutaan tekemään runsaasti olettamia siitä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa.

Suuri osa muuttajista tulee vastaanottavaan maahan aikuisena ja vain väliaikaisesti, ja jos näin tapahtuu, he eivät tuota yhteiskunnalle kustannuksia kouluttamisestaan eivätkä myöhempien vuosien sairastamisestaan tai muusta palvelutarpeesta. He eivät myöskään usein ole oikeutettuja kaikkiin tukiin ja palveluihin, tai he eivät tiedä kaikista oikeuksistaan eivätkä siksi käytä niitä. ”Hyödyllisimpiä” ovat, paradoksaalista kyllä, monissa maissa laittomasti työskentelevät, koska he maksavat veroja ilman täyttä oikeutta julkisiin palveluihin.

Jälleen on tärkeä muistaa, että muuttajat ovat hyvin moninainen ryhmä. Osalla tulijoista on vaikeuksia löytää paikkaansa työmarkkinoilla, ja he tarvitsevat selvitäkseen julkisia palveluja ja tulonsiirtoja. Näiden muuttajien julkiselle taloudelle tuottamaa rasitetta kompensoivat puolestaan ne muuttajat, joiden vaikutus hyvinvointivaltiolle on reilusti myönteinen. Kokonaisvaikutus on useimmissa tarkasteluissa todellakin pieni. Suuri osa esimerkiksi sosiaalitukien leikkaamisista, asuntopulasta ja koulutuksen karsimisesta on seurausta poliittista päätöksistä, ei maahanmuutosta, jota päinvastoin tulevaisuudessa tarvitaan entistä enemmän.

10 Maahanmuuton kotoutuminen ja kotouttaminen ovat epäonnistuneet

Niin Suomessa kuin muuallakin on ollut muodikasta sanoa, että kotoutumisessa ja kotoutumisen edistämisessä on epäonnistuttu, milloin milläkin tavalla ja mistäkin syystä. Rauhallisemmassa ja järjestelmällisessä tarkastelussa osoittautuu kuitenkin, että integraatio on mennyt itse asiassa varsin hyvin. Tämä ei ole niinkään julkisen kotoutumisen edistämisen ansiota, vaan sen, että muuttajat itse ja etenkin heidän lapsensa ovat tehneet töitä löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa.

Kotoutumisen prosesseissa monet kokevat erilaisia hankaluuksia. Mutta taas kerran osoittautuu, että media välittää yksipuolista ja todellisuutta vääristävää kuvaa. Se on osin seurausta siitä, että tavoitteita asetetaan epärealistisesti, ja tuloksia odotetaan kärsimättömästi. Osin se johtuu siitä, että huomio kiinnitetään usein vain niihin ryhmiin, joilla on enemmän vaikeuksia, ja niihin kotoutumisen osa-alueisiin, joilla eteneminen on hitaampaa. Varsinkin alkuvaiheessa monet sellaiset, joilla olisi muutenkin enemmän tekemistä kotoutumisessa, kohtaavat myös monenlaista syrjintää.

Segmentoidulla assimilaatiolla viitataan kehitykseen, jossa muuttajien keskuudessa sijoittuminen uuteen yhteiskuntaan vaihtelee suuresti. Siinä missä osa menestyy erinomaisesti, toisessa ääripäässä tapahtuu moninkertaista syrjäytymistä, joka saattaa jatkua myös seuraavilla sukupolville. Todellisiin ongelmiin tarttuminen edellyttää maahanmuuton ja maahanmuuttajien riittävää eriyttämistä ja kehityksen erilaisten taustatekijöiden selvittämistä. Kotoutumisen edistämisen vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta eivät olemattomat, kun ne kohdennetaan oikein.

Kotoutumisen edistämisen politiikat jäävät usein pitkälti pelkäksi puheeksi. Virallisia ideologioita ja julkisia toimia tärkeämpää on tarjota muuttajille mahdollisimman nopeasti pääsy sisälle yhteiskuntaan. Heidän jättämisensä juridiseen limboon, jossa esimerkiksi oleskeluluvan saamisesta vallitsee useita vuosia ellei vuosikymmeniä kestävä epävarmuus, on äärimmäisen haitallista. Jos halutaan, että muuttajat identifioituvat uuteen asuinmaahansa – ja näin kannattaisi haluta! – olisi tärkeä saada heidät kokemaan itsensä hyväksytyiksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa..

11 Laaja maahanmuutto johtaa jyrkkään segregaatioon

Segregaatiosta on tullut viime vuosikymmeninä yksi yhdyskuntakehityksen käytetyimmistä ja kielteisimmin ladatuista käsitteistä. Puhutaan rikollisuuden riivaamista getoista ja rinnakkaisyhteiskunnista, joissa yhteiskunnan säännöt eivät päde eikä poliisi uskalla paikalle ilman erityisvarusteita. Maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään pitkälti tai täysin koostuvissa lähiöissä kytevät tässä puheenparressa radikalismi ja fundamentalismi, jopa terrorismi.

Vahvasti eriytyneitä alueita onkin, mutta paljon vähemmän kuin kuvitellaan. Eurooppa on tältä osin kaukana Yhdysvalloista, jossa köyhyyden ja – sikäläisin termein – rodullisen erilaisuuden kytkeytymisellä ja keskittymisellä on pitkä historia. Kaiken lisäksi tutkimusten valossa näyttää siltä, että eriytyminen ei ole kasvussa vaan pikemminkin vähenemässä. Pidemmän maahanmuuttohistorian omaavissa maissa näkyy muuttajien ja heidän lastensa ajan mittaan tapahtuvaa muuttoa toisiin kaupunkeihin ja toisille alueille ja siten keskittymisen vähenemistä.

Kaikki eriytyminen ei myöskään ole kielteistä. Kannattaa tehdä ero gettojen ja etnisten enklaavien välillä. De Haas kutsuu getoksi sellaista aluetta, jossa jokin yksittäinen ryhmä on hyvin vahvassa asemassa, joka on syntynyt syrjinnän ja muun ulossulkemisen seurauksena ja jossa esiintyy vahvasti ylisukupolvista köyhyyttä. Tällaisina nähdään usein virheellisesti myös etnisiä enklaaveja, joissa ulkomaalaistaustainen väestö on moninaista etnisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti ja johon on etupäässä muutettu ja halutaan asua vapaaehtoisesti.

Virheellinen lähestymistapa saattaa pahimmillaan estää enklaavien hyötyjen realisoitumista. Näitä ovat esimerkiksi etnis-kulttuurisesti monipuolisen kysynnän synnyttämä yritystoiminta sekä kotoutumisen edistyminen tietojen välittämisen ja sosiaalisten verkostojen muodostumisen kautta. Kielteiset kehityskulut ovat yleensä seurausta kaupunkisuunnittelun laiminlyönneistä ja virheistä kaupunkipolitiikassa (julkisten palvelujen karsiminen, yksityisten keskittyminen), toisinaan yhdistettynä epäsuotuisiin sattumiin, kuten yritystoiminnan katoamiseen alueelta.

12 Maahanmuutto lisää rikollisuutta

Maahanmuuttovastaiset poliitikot hyödyntävät mielellään rikostilastoja perustellessaan vaatimuksiaan maahanmuuton yleensä tai erityisesti joidenkin maahanmuuttajien maahan tulon estämisestä tai jopa maasta poistamisesta. Tällä retoriikalla on paitsi ryhdytty hyödyttömiin tai jopa haitallisiin maahanmuuttopoliittisiin toimiin myös irtauduttu Euroopan unionista, valittu patologinen valehtelija Yhdysvaltain presidentiksi ja jatkettu autoritaaristen vallanpitäjien hallituskausia. Haitat ylittävät hyödyt reilusti.

Joidenkin muuttajaryhmien yliedustus joissain rikostyypeissä on todellisuutta. Nämäkin erot muuttajien ja kantaväestön välillä kuitenkin pienenevät selvästi, kun rikollisuuteen vaikuttavat demografiset ja sosioekonomiset taustatekijät huomioidaan. Jäljelle jäävän yliedustuksen taustatekijöistä pitäisi ja voitaisiin käydä asiallista ja kokonaisia väestöryhmiä tai heidän etnisyyttään tai uskontoaan syyllistämätöntä keskustelua. Avoimesti pitäisi käydä keskustelua myös siitä, kuinka paljon todennäköisemmin erityisesti näkyvään vähemmistöön kuuluvaa henkilöä epäillään rikoksesta kuin hänen kantaväestöön kuuluvaa ikätoveriaan sekä siitä, saavatko vähemmistöihin kuuluvat viranomaisiltaan tarvitsemaansa apua ja tukea.

Monille tulee varmaan yllätyksenä tutkimuksen havainto, että maahanmuutto ennemmin vähentää kuin lisää maan tai paikkakunnan rikollisuutta. Kun ajattelee sitä, miksi toiseen maahan muutetaan, tämä ei kuitenkaan ole mikään ihme. Maahanmuutto tekee yhteiskunnista turvallisempia, koska suuri osa muuttajista on päämäärätietoisia työntekijöitä ja opiskelijoita ja sellaisten perheenjäseniä. Tähän vaikuttaa myös sellainen sinänsä ikävä taustatekijä, että esimerkiksi oleskeluluvan jatkon kannalta epävarmuudessa elävät eivät halua olla hankaluuksissa viranomaisten kanssa.

Joissain tapauksissa tapahtuukin negatiivista assimilaatiota. ”Maassa maan tavalla” -periaate sulauttaa tulijan myös kielteisiin ilmiöihin: uudessa yhteiskunnassa elämään oppimiseen liittyy myös kantaväestön kanssa yhdentyvä lainvastaisuus. Erityisen haavoittuvia ovat maahanmuuton toiseen tai kolmanteen sukupolveen kuluvat, moninkertaisesti syrjäytyneet ja syrjityt ryhmät ja yksilöt. He ovat riskivyöhykkeellä, koska heillä ei enää ole vanhempiensa ja isovanhempiensa moraalisia pidäkkeitä ja sosiaalista kontrollia ja koska he eivät myöskään ole löytäneet paikkaansa siinä yhteiskunnassa, jossa he asuvat, hyväksyttyinä omana itsenään.

13 Maahanmuutosta seuraa lähtömaille aivovuotoa

Kansainvälistä muuttoliikettä voidaan vastustaa myös muista, lähtökohtaisesti moraalisesti hyvistä syistä kuin matkan vaarallisuus ja kohdemaassa odottava epäoikeudenmukaisuus vuoksi. Jotkut pitävät vahvasti esillä sitä vääryyttä, että monet maat menettävät koulutettua työvoimaansa ja yritteliäimpiä kansalaisiin kansainvälisille työmarkkinoille. Lähtömaa menettää osaajia, lähtijät eivät pääse koulutustaan, osaamistaan ja energiaansa vastaaviin tehtäviin.

Tämän ns. aivovuodon mittakaavaa liioitellaan kuitenkin myös suuresti. Se ei ole yhteiskunnallisesti merkittävää kuin joissain pienissä (saari)valtioissa kuten Jamaikalla ja Fidžillä. Myös suuremmissa maissa se voi joillain sektoreilla tuottaa työvoimapulaa, mutta enimmäkseen sen vaikutus lähtömaille on rajallinen. Monissa tapauksissa osaajien muutto on myös väistämätöntä, koska suurelle osalle koulutetuista ei ole työtä tarjolla, varsinkaan koulutusta vastaavaa. Muutto ulkomaille ei siten läheskään aina ole lähtömaiden ongelmien syy vaan seuraus yhteiskunnan huonosta hoidosta ja kehityksen laiminlyönnistä.

Etenkin pidemmällä aikavälillä osaajien muutosta ulkomaille on lähtömaille paljon hyötyä. Muuttajat lähettävät usein rahaa kotimaahansa, ja sen avulla köyhyys vähenee ja esimerkiksi nuoremmat sisarukset voivat työnteon sijaan jatkaa opintojaan. Koulutetun muuttajan onnistuminen ulkomailla kannustaa ylipäätään muitakin opiskelemaan. Monet muuttavat vain tilapäisesti, ja kun he palaavat takaisin, he tuovat mukanaan saavuttamaansa ammatillista tietotaitoa ja kokemusta, ehkä yhteiskuntaa eteenpäin vieviä aatteitakin.

Maastamuutolle ladataan usein myös kohtuuttomia odotuksia, ja se nähdään lähtökohtaisesti liian myönteisessä valossa. Paljon riippuu siitä, miten lähtömaa siihen itse suhtautuu ja miten se muuton tuottamia materiaalisia ja henkisiä resursseja hyödyntää. Noidankehässä voimavaroja ei investoida yhteiskunnan uudistamiseen ja kehittämiseen, ja palaajiin suhtaudutaan epäluuloisesti tai pahemmin. ”Hyvässä kierteessä” tehdään päinvastoin, ja sen seurauksena heikosti kehittynyt maa saattaa pian olla kansainvälisten muuttajien uusi kohde.

14 Maahanmuutto on hyväksi kaikille

De Haas kritisoi myös sitä varsinkin elinkeinoelämän ja taloudellisen oikeiston piiristä usein nousevaa ajatusta, että maahanmuuttoa pitää suosia, koska sen hyödyt jakautuvat loppujen lopuksi yhteiskunnan kaikille jäsenille. Maahanmuuttoa vastustava uhkakuvadiskurssi ylikorostaa maahanmuuton kielteisiä seurauksia ja siten vääristää rankasti todellisuutta. ”Juhlivassa” muuttoliikepuheessa puolestaan unohdetaan, tietoisesti tai tiedostamatta, että maahanmuuton hedelmistä eivät kaikki suinkaan pääse nauttimaan, ainakaan samassa mitassa.

Huomattavasti nykyistä tarkempia analyyseja tarvittaisiinkin siitä, millä lailla kansainvälisen muuttoliikkeen hyödyt ja haitat jakautuvat niin lähtö- kuin tulomaassa. Vaikuttaa siltä, että mitä taloudellisiin hyötyihin tulee, parempiosaiset hyötyvät kohdemaassa enemmän. Muutto kasvattaa väestöä ja bruttokansantuotetta ja lisää tuottavuutta, ja voitot jakautuvat epätasaisesti niin, että valmiiksi vauraammat nettoavat enemmän. Vaikka maahanmuutto ei todennetusti tee köyhistä yhtään köyhempiä, heihin verrattuna rikkaat rikastuvat enemmän. Eriarvoisuus kasvaa suhteellisesti, ja tästä kokemuksesta muuttajat joutuvat kantamaan vastuun.

Vastaanottavan maan paikallinen väestö saattaa myös kokea yhteiskuntansa muuttuvan liian paljon liian nopeasti. Matalan koulutustason ihmisistä monilla ei ole sitä sopeutumiskykyä, jota tarvitaan, kun kilpailu työmarkkinoilla kiristyy. Muutto avaa mahdollisuuksia nousta hierarkiassa korkeammalle, esimies- ja jopa johtaviin tehtäviin, mutta kaikki eivät tätä siirtymää onnistu tekemään.

Maahanmuuton hyötyjä ihannoivassa puheessa unohdetaan myös usein, että muutto muuttaa vastaanottavia maita monella tapaa. Vaikka kulttuuriset ja arvoerot tuntuvat usein aluksi suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan, ne tuottavat yhteiskuntaan aitoa epävarmuutta ja vierauden tunnetta. Tämä täytyisi ottaa maahanmuuttopolitiikkaa suunniteltaessa nykyistä paremmin huomioon. Myös heistä, jotka kokevat putoavansa kelkasta niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti, täytyy pitää huolta.

15 Maahanmuutolla voidaan ratkaista ikääntymisestä seuraavat haasteet

Länsimaissa havahduttiin muutama vuosi sitten toden teolla väestökehityksen tuottamiin haasteisiin johtuen väestön ikääntymisestä ja työikäisten määrän ja osuuden vähenemisestä. Monessa maassa alettiin tarjota maahanmuuttoa suurena pelastajana edessä olevaan taloudelliseen ja työvoimapoliittiseen kurimukseen. Apua siitä voikin olla, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa kuin mitä julkisuudessa on usein esitetty.

Yksi syy tähän on yksinkertaisesti se, että väestön ikääntyminen yhdessä matalan syntyvyyden kanssa tuottaa niin suuren väestövajeen työikäiseen väestöön, että sen täysi paikkaaminen maahanmuutolla ei yksinkertaisesti ole realistista. Muuttajia pitäisi olla valtavasti nykyistä enemmän. Tämän lisäyksen maahanmuuton määriin pitäisi tapahtua samaan aikaan, kun monissa maissa voimakas maahanmuuttokritiikki nostaa päätään entistä korkeammalle: nykyisiäkin lukuja haluttaisiin pienentää.

Toinen syy johtuu siitä, että muuttajat eivät ole vain työntekijöitä vaan myös ihmisiä, jotka kylläkin kasvattavat kansantaloutta, mutta myös itse ikääntyvät ja saavat lapsia. Juuri tästä syystä muuttajien määrän pitäisi jatkua pitkään korkeana ja myös edelleen kasvaa. Lapsista tulee tietenkin myös aikanaan työikäisiä, mutta muuttajat sulautuvat osaksi vastaanottavan maan kulttuuria myös siten, että heidän lapsilukunsa alkaa jo toisessa sukupolvessa lähentyä kantaväestön hedelmällisyyslukemia.

Lisäksi yhä useampi maa on kilpailemassa niistä loppujen lopuksi varsin harvalukuisista osaajista, joita maailmassa on tarjolla. Maapallon väestö kasvaa toki vielä, mutta monissa aikaisemmin paljon muuttajia luovuttaneissa maissa alkaa olla näkyvillä samantyyppisiä huoltosuhdeongelmia kuin länsimaissakin. Kiina tulee tarvitsemaan valtavasti väkeä omista vanhuksistaan huolehtimiseen. Toisin kuin usein kuvitellaan, muuttajat jäävät usein mielellään lähialueille, jossa siellä vain on töitä ja mahdollisuuksia tarjolla.

Muuttoliikepropaganda

16 Rajat kiinni!

17 Vasemmisto/oikeisto

18 Yleinen mielipide

19 Salakuljettajat

20 Ihmiskauppa

21 Tiukempaa politiikkaa

22 Ilmastonmuutos

16 Maat sulkevat koko ajan enemmän rajojaan.

Poliitikot kehuskelevat usein saavutuksillaan maahanmuuton kiristämisen saralla. Taannoinen Tanskan maahanmuuttoasioiden ministeri Inger Støjberg hankki täytekakun juhlistaakseen 50:ttä tiukennustoimenpidettä. Kiristyksiä myös perustellaan sillä, että muutkin tekevät niin. Pelko olla muita maita höllempi tuottaa omalaatuisen kilpajuoksun maahanmuuttopolitiikan pohjalle. Tuo ryntäys on osin totta, mutta se tuottaa myös virheellistä mielikuvaa siitä, mitä todella tapahtuu.

Kun länsimaiden maahanmuuttopoliittista kehitystä tarkastelee tieteellisesti, kokonaiskuva on jopa päinvastainen. Seitsemänkymmenen viime vuoden aikana maahanmuuton sääntely on pääsääntöisesti muuttunut liberaalimmaksi, ei tiukemmaksi. Tähän ovat osin vaikuttaneet kansainväliset sopimusten ja julistukset, mutta myös puhtaasti kansalliset poliittiset kehityskulut. Ne taas ovat osin kiristystoimien tehottomuutta tai jopa kokonaan toimeenpanon puutetta, osin aitoja liberalisointeja tiukkaa linjaa korostavan retoriikan varjossa.

Myös lyhyemmällä aikavälillä ja paikallisemmassa kontekstissa puheiden ja todellisuuden välillä paljastuu erikoisia kuiluja. Öljykriisin aiheuttama ”maahanmuuttostoppi” sai 1970-luvulla monet Länsi-Euroopan alun perin lyhyeksi aikaa tulleet maahanmuuttajat jäämään lopullisesti ja tuomaan maahan myös perheensä. Samaan aikaan kun Trump uhosi muureistaan, muutto Yhdysvaltoihin oli suurempaa kuin koskaan. Brexit ei suinkaan lopettanut muuttoliikettä, vaan Boris Johnsonin pääministerikaudella tehtiin nettomaahanmuuton uusi ennätys.

Yksi selitys tähän ristiriitaan on ollut siinä, että poliitikot kuuntelevat paitsi kansaa myös yrityksiä ja laajemmin elinkeinoelämää. Niillä on suoraa vaikutusvaltaa, mutta hallitukset välttävät myös sellaisia päätöksiä, jotka ovat taloudelliselle kehitykselle haitallisia. Hyvät kasvuluvut edistävät heidän vallassa pysymistään ja uudelleen valintaansa. Samaan aikaan, ja etenkin vaalien lähestyessä, äänestäjäkunnalle pitää esittäytyä jämäkkänä rajojen puolustajana. Poliitikkojen dilemman täydentää trilemmaksi se, että heidän on toimissaan huomioitava myös muuttajien oikeudet säilyttääkseen liberaalit ja oikeudenmukaiset kasvonsa.

17 Vasemmisto kannattaa ja oikeisto vastustaa maahanmuuttoa

Maahanmuuttopoliittiset kannat jaetaan usein kahtia niin, että ne noudattavat oikeisto–vasemmisto-jakoa: oikealla vastustetaan, vasemmalla kannatetaan. Mitään tällaista selvää jakolinjaa ei kuitenkaan ole olemassa. Ensinnäkin, jos eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan historiallista kehitystä katsotaan pitkällä aikavälillä, niin toisiaan seuranneet oikeisto- ja vasemmistohallitukset ovat pitkälti muistuttaneet toisiaan. Erot kertovat enemmän taloudellisista suhdannevaihteluista kuin hallituksen poliittisesta väristä.

Toinen seikka, joka osittain myös selittää ensimmäistä, on että politiikan molemmilla laidoilla suurin osa puolueista on maahanmuuttopoliittisissa kysymyksissä jakautunut. Oikeistopuolueiden sisällä on usein jo aikaisemmin esiin nostettu kytkös elinkeinoelämään, jonka etujen mukaista maahanmuuttopolitiikan kiristäminen ei yleensä ole. Vasemmistopuolueilla vastaava kytkös on puolestaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Työntekijöiden järjestöissä on suhtautuvat paikallisen työvoiman kanssa potentiaalisesti tai kuvitellusti kilpaileviin muuttajiin kielteisemmin.

Lisäksi tulee jälleen kerran kuilu puheiden ja tekojen välillä: vasemmistossa puhutaan usein myötämielisesti maahanmuutosta, esimerkiksi muuttajien oikeuksia ja ylipäätään kansainvälistä solidaarisuutta korostaen, mutta todellisuudessa muuttoa liberalisoiviin ja muuttajien oikeuksia lisääviin toimiin ei kuitenkaan juuri ryhdytä. Oikeistossa taas käytetään tiukkaa kieltä, mutta toteutetaan pehmeää politiikkaa. Oma lukunsa on sekin, että osassa uskonnollisesti värittynyttä konservatismia suhtautuminen pakolaisiin on perinteisesti ollut Raamattuun nojaten myönteinen: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi, vaikka hän olisi turvapaikanhakija.

Politiikassa niin vasemmalla kuin oikealla yksinkertaistetaan siis liikaa kansainvälisen muuttoliikkeen todellisuutta, laiminlyödään rehellisistä kertomista toteutetusta maahanmuuttopolitiikasta ja syyllistytään ilmapiirin polarisointiin. Kansainvälinen muuttoliike on ilmiö, joka edellyttää poliittista haltuunottoa, päätöksentekoa ja toimenpiteitä. Järkeviin toimiin ryhtyminen on vain tavattoman vaikeata, jos keskustelu on yksinkertaistavaa, leimaavaa ja polarisoivaa. Ja suuri yleisö tipahtaa aina vain pahemmin kelkasta.

18 Yleinen mielipide vaatii maahanmuuton rajoittamista

Poliittisen kentän eri laidoilla nähdään asioita ymmärrettävästi eri tavoin, vaikka jakolinjat eivät välttämättä menisikään niin kuin niitä mediassa ja politiikassa esitetään. Vahva yhteisymmärrys vaikuttaa kuitenkin koskevan sitä, että yleinen mielipide on muuttunut maahanmuuton suhteen kielteisemmäksi ja vaatii jämäkämpiä toimia sen rajoittamiseksi. Osa puolueista – vahvemmin keskustaoikeistolaisella lohkolla – haluaa asettua kuulemaan tätä kansan huolta, toiset taas – painottuen keskustavasemmistoon – katsoo, että kansaa pitää valistaa ja korjata väärinkäsityksistään.

Tilastollisesti ei kuitenkaan ole havaittavissa kansalaismielipiteen muuttumista kielteisemmäksi koskien maahanmuuttoa tai moninaisuutta. Monissa maissa kehitys on ollut jopa päinvastainen, ja yleisen käsityksen kanssa vastakkaisen: myönteinen asennoituminen ja muuttajien määrän kasvu ovat kulkeneet käsi kädessä. Suhtautuminen on yleensä kielteisintä siellä, missä muuttajia ei (juuri) ole. Muutoksia asennoitumisessa on toki havaittavissa, mutta lyhytaikaisemmat niistä asettuvat yhteen dramaattisten tapahtumien kanssa, ja vähän pidempiaikaiset taloudellisten suhdannevaihteluiden kanssa.

Suhtautumisen pitkän aikavälin muutos myötämielisempään suuntaan johtuu osin läntisten yhteiskuntien suuresta rakennemuutoksesta toisen maailmansodan jälkeen. Koulutustaso on noussut huimasti, ja siten tietämättömyys maailman maista ja kulttuureista on vähentynyt. Suvaitsevaisuus on ylipäätään lisääntynyt, ja monilla on itsellään kokemuksia sekä muutosta että muista maista. Yleiseen mielipiteeseen vaikuttavat kasvamassa määrin 1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla syntyneet, ja he suhtautuvat maahanmuuttoon ja moninaisuuteen myönteisemmin kuin aikaisemmat sukupolvet samanikäisenä.

Tutkimuksen avulla on myös pystytty osoittamaan, että ns. tavalliset ihmiset ajattelevat maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä usein nyanssoidummin kuin poliitikot ja se osa mediasta, jota kiinnostaa vain yksinkertaistukset. Maahanmuutto ei ole yksiselitteisesti hyvä tai huono asia, vaan sitä voidaan tarkastella monipuolisesti ja nähdä niin hyötyjä kuin ongelma-alueita. Kansalaisten suhtautuminen on ambivalenttia, niin kuin kuuluu ollakin, kun kyse on näin laajasta ja moniulotteisesta, ristiriitaisestakin ilmiöstä. Kun tämä ymmärretään, osataan myös olla syyttämättä rasismista ihmisiä, jotka kantavat jostain maahanmuuttoon liittyvästä asiasta perusteltua huolta.

19 Järjestäytynyt salakuljetus ylläpitää laitonta maahanmuuttoa ja tuottaa inhimillistä kärsimystä

Ihmisten salakuljetus on usein toistuva ja vahvaa kielteistä latausta kuljettava käsite. Sitä pidetään laittoman maahantulon pääasiallisena väylänä ja myös synnyttäjänä. Moraalia vailla olevat ihmiset saavat toimeentulonsa hädänalaisten muuttajien auttamisesta rajan yli ilman lupaa. Rikos on tavallaan molemminpuolinen ja vielä pahempi, koska rajanylittäjät joutuvat helposti vaikeuksiin kohdemaassaan. Salakuljettajien vastustaminen tuntuukin yleisesti helposti hyväksyttävältä.

Ehkä liian helposti. Jälleen kerran media ja poliitikkojen puheet saavat ihmisten salakuljetuksen vaikuttamaan suuremmalta ja tärkeämmältä – ja dramaattisemmalta – ilmiöltä kuin mitä se onkaan. Osin tästä syystä salakuljetuksen vastainen taistelu on tehotonta. Suuri osa ilman lupaa rajan ylittämisistä ja maassa oleskelusta ei ole seurausta salakuljetuksesta. Merkittävä osa laittomasta oleskelusta johtuu siis maahan jäämisestä oleskeluluvan päättymisen jälkeen, ei laittomasta rajanylityksestä.

Toinen seikka on se, että rajavalvonnan tiukentaminen ja maahanmuuttopolitiikan muu kiristäminen ennemmin tuottaa kysyntää ihmisten salakuljettamiselle kuin vähentää sitä. Laillisten väylien vähentäminen johtaa uusien reittien etsimiseen, ja helpoimpien kiertoteiden tukkiminen aina vain vaikeampien ja vaarallisempien reittien käyttämiseen. Hallitusten pitäisi olla paremmin tietoisia tästä noidankehästä, jossa rajavalvonta tiukentuu ja salakuljetus lisääntyvät vuoronperään, samoin muuttajien riskit, kärsimykset ja turhat kuolemat.

Jos salakuljetusta todella halutaan vähentää – ja niin on syytä pyrkiä tekemään – sitä pitää ajatella nykyistä enemmän yritystoimintana, jota koskevat taloudellisen aktiviteetin normaalit lainalaisuudet. Sitä voidaan tarkastella jopa palvelutuotantona, joka vastaa tiettyyn tarpeeseen ja kysyntään. Media nostaa esille kaikkein kärjekkäimpiä tapauksia, mutta tässäkään tapauksessa ne eivät ole edustavia. Suuri osa toimijoista toimii alallaan ammattimaisesti, pyrkii tuottamaan onnistumisia, koska se on bisnekselle kannattavaa, ja usein myös onnistuu siinä. Jotkut kuljettavat rajan yli ihmisiä pyyteettömästikin, jopa sankarillisesti.

20 Ihmiskauppa on nykyajan orjuutta

Osin lailliseen mutta suurelta osin laittomaan maahanmuuttoon ja oleskeluun liitetään usein myös ihmiskaupan käsite. Se kuulostaa myös jo lähtökohtaisesti pahalta, ja se kytketään toisinaan myös ajatukseen nykyaikaisesta orjuudesta sen yhtenä muotona. Tässäkin on kyse sellaisesta kansainvälisen liikkuvuuden alalajista, jonka välittömän kitkemisen tarpeesta kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä. Eri mieltä oleminen on jotenkin lähtökohtaisesti epäilyttävää.

Kriittiset huomiot ovat kuitenkin tässäkin tapauksessa paikallaan, eikä vähiten siksi, että ymmärtämällä ilmiön oikein edellytykset taistella sitä vastaan paranevat. Kehitystä tarvitaankin, koska tehtyjen tutkimusten mukaan saavutukset ovat tähän osoitettuihin panoksiin nähden olleet vaatimattomat. Tai jopa pahemmat: useissa tapauksissa on unohdettu, että ihmiskauppiaiden kynsistä pelastetut henkilöt, vaikka Italian nigerialaiset seksityöntekijät, ovat joutuneet entistä hankalampaan asemaan. Kentällä esiintyy jopa iskulausetta: ”Pelastakaa meidät pelastajiltamme.”

Ihmiskauppa on osattava ymmärtää laajemmin kuin miten sitä sen ”Hollywood-versiossa” kuvataan. Suuri osa vakavista hyväksikäyttötapauksista työmarkkinoilla tapahtuu täysin laillisen maahanmuuton ja oleskelun puitteissa. Orjuuden käsite on tässä yhteydessä myös pääsääntöisesti väärä. Ensinnäkin se on miltei loukkaavaa historiallista orjuutta esimerkiksi Yhdysvalloissa kokeneita kohtaan. Toiseksi jopa vakavimmissa hyväksikäyttö- ja vapaudenrajoittamistapauksissa on usein taustalla vapaaehtoisuutta, joka tekee sen rinnastamisen eurooppalaisen orjuuttamisen perinteeseen mahdottomaksi.

Ihmiskauppa on syytä ymmärtää olosuhteina, joissa työntekijän ja työnantajan välinen valta-asetelma on niin pahasti epätasapainossa, että se mahdollistaa pakottamisen asteelle ulottuvan painostamisen ja riiston asteelle ulottuvan hyväksikäytön. Todellisuus ei ole mustavalkoinen, vaan esimerkiksi muuttajan velkasuhde työnantajaansa voi olla tai olla olematta ihmiskaupan kriteerien sisällä. Hyväksyttävien ja kavahdettavien ilmiöiden sensaatiohakuinen niputtaminen ei edistä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteutumista, vaan voi viedä tavoitteen entistä kauemmaksi.

21 Maahanmuuttoa voidaan vähentää erilaisilla rajoituksilla ja ehtojen kiristyksillä

Useassa edellä esitellyssä kohdassa on tutkimusperusteisesti huomautettu siitä, että maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen ei useinkaan ole tehokas tapa vähentää maahanmuuttoa ja että sillä saattaa olla jopa täysin päinvastaisia vaikutuksia. Yksi syy tähän on se, että ihmiset, jotka muuten tulisivat vain tilapäisesti esimerkiksi määräaikaisiin töihin, nyt rajojen sulkeutumisen pelossa jäävät pysyvästi ja yhdistävät perheensä kohdemaahan. Lähtöä harkitsevat tekevät muuttopäätöksen, koska raja voi kohta mennä kokonaan kiinni.

Muuttoliikkeessä toimii usein myös ”vesisänkyefekti”: jos patjaa painaa yhdestä kohtaa, se johtaa veden lisääntymiseen toisaalla. Jos yksi maa tiukentaa maahantulon säännöksiä, muuttoliike siirtyy toiseen paikkaan, jonne joko jäädään tai josta tullaan sinne, minne alun perin tahdottiinkin, esimerkiksi Belgiasta Alankomaihin ja Ruotsista Tanskaan. Seurauksena voi olla kaikille haitallinen kilpajuoksu kuopan pohjalle, josta myös oli jo puhetta. Kansainvälisen muuttoliikkeen hallinnassa maahanmuuttopolitiikankin pitäisi olla yhteisesti koordinoitua. Maahanmuuttoa vastustavissa puolueissa kuitenkin yleensä vastustetaan myös ylikansallisia ratkaisuja (sic).

Yhden muuttoväylän sulkeminen voi myös johtaa toisen kanavan käyttöön. Jos työperusteinen tulo maahan käy hankalaksi tai jopa mahdottomaksi, mutta työpaikkoja tiedetään maassa yhä olevan, ulkomainen työvoima hakee muita reittejä. Turvapaikanhakijoista suuri osa on täysin asiallisilla perusteilla liikkeellä, mutta mukana on myös niitä, jotka tulisivat muita reittejä pitkin, jos niitä vain olisi. Jotkut tulevat maahan turistiviisumilla ja sitten vain jäävät asumaan pidemmäksi aikaa kuin olisi oikeus. Pahimmillaan maahantuloa vaikeuttamalla nimenomaan lisätään laitonta rajanylittämistä.

Muuri on harvinaisen tehoton maahanmuuton rajoittamisen väline. Suuri osa luvattomasta tai laittomasta oleskelusta ei siis synny maahantulosta vaan maahan jäämisestä. Lisäksi se erottelemattomana fyysisenä välineenä estää myös sellaista muuttoa, jota itse asiassa haluttaisiin. Muurit ovat myös aina olleet murrettavissa joko fyysisillä välineillä tai esimerkiksi korruptiolla, tai kierrettävissä. Maahanmuuton rajoittamista tavoittelevien poliitikkojen on siten ymmärrettävä, että helpoilta kuulostavat ja kansansuosiota tavoittelevat toimet voivat tuottaa jopa täysin päinvastaisia tuloksia.

22 Ilmastonmuutos johtaa suureen ilmastopakolaisuuteen

Ilmastonmuutos on tosiasia, ja Hein de Haasin mukaan se täytyy ottaa vakavasti, sekä tehdä kaikki mitä voidaan sen hillitsemiseksi. Siitä seuraa myös kaikenlaista ikävää. Monet joutuvat esimerkiksi jättämään kotiseutunsa kuumuuden, tulvien tai vedenpinnan nousun vuoksi. Kaikesta tästä huolimatta hänen mielestään ilmastonmuutoksen pakolaisvaikutuksia on kansainvälisessä keskustelussa vahvasti liioiteltu. Se voi jälleen kerran johtaa huomion kiinnittämiseen vääriin asioihin ja väärään politiikkaan.

Ilmastopakolaisuuden ennusteissa on laiminlyöty tietoja sekä ilmastonmuutoksen että muuttoliikkeen taustoista ja luonteesta. Tulkinta on ollut liian suoraviivaista: elinympäristön muutos esimerkiksi lämpötilan nousun myötä johtaa automaattisesti poismuuton kiihtymiseen. Tässä unohdetaan ensinnäkin se, että kun kehitys on asteittaista, ihmiset kykenevät suurelta osin sopeuttamaan elämäänsä muuttuviin olosuhteisiin. Muutos ei välttämättä tee alueita elinkelvottomiksi, vaikka se pakottaakin esimerkiksi muuttamaan ruuantuotannon rakenteita.

Joissain tapauksissa kielteiseksi luokiteltu ilmastonmuutoksen seuraus voi tehdä joistain alueista nimenomaan houkuttelevia. Monissa maissa Aasiassa ja Afrikassa ihmiset asettuvat vaaroista huolimatta jokisuistoihin, koska ne ovat myös hedelmällisiä alueita, joilta saatava elanto voi ylittää reilusti korkeammalla sijaitsevilta ja turvallisemmilta alueilta koituvat tuotot. Ilmastonmuutos on ylipäätään nähtävä nykyistä paremmin osana poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia prosesseja, joihin muutos vaikuttaa, mutta jotka myös vaikuttavat muutokseen ja siihen, miten siihen suhtaudutaan.

Jatkossakin suurin osa muuttamaan joutuneista ihmisistä siirtyy mahdollisimman lähelle, alueelle, joka on saavutettavissa, tuttu, ja sellainen, josta voidaan palata takaisin tilanteen muututtua tai esimerkiksi padon tultua valmiiksi. Huono-osaisimpien ihmisten resurssit eivät jatkossakaan riitä liikkeelle lähtemiseen. Lisäksi monien ilmastosyiden takaa löytyy huonoa tai piittaamatonta tai jopa häikäilemätöntä politiikkaa. ilmastonmuutos on otettava vakavasti, mutta sen hillitsemistä ja seurausten lievittämistä ei pidä perustella paikkaansa pitämättömillä syillä ja uhkakuvilla. Riskinä on oikealla asialla olevien menetetty uskottavuus.

Lopuksi

Osa lukijoista on kenties tässä vaiheessa huutanut jo äänensä käheäksi vastalauseita. Silloin ja silloin siellä ja siellä on tapahtunut juuri niin kuin ”myytissä” on esitetty. Se on totta, muu on valhetta, professori de Haas on väärässä!

Ei epäilystäkään. Kansainvälinen muuttoliike on niin laaja ja monimuotoinen ilmiöiden kokonaisuus, että aina löytyy mahdollisuus väittää de Haasin myytinpurkutalkojen tuotoksia vastaan. De Haasin kirjan perustelut ovat kuitenkin erittäin vahvoja. Vaikka jostain löytyisi hänen näkemyksilleen vastakkaisia havaintoja, ne ovat erittäin todennäköisesti poikkeuksia säännöstä eikä toisin päin.

Palaan lopuksi vielä siihen, mihin Hein de Haas kirjallaan pyrkii. Hänen tavoitteenaan on ollut tarjota kansainvälisestä muuttoliikkeestä kokonaiskuva ja sellainen, joka ei lähtökohtaisesti pidä maahanmuuttoa hyvänä tai pahana vaan joka katsoo tilastojen ja tutkimusten valossa, millaista se – ja maahanmuuttopolitiikan vaikutukset siihen – todella ovat.

Kokoavina päätelminä de Haas sanoo ensinnäkin, että paniikkiin ei ole syytä. Me emme saisi antaa poliitikkojen – ja osan mediasta – tehdä muuttoliikkeestä suurempaa ja dramaattisempaa kuin mitä se on. Tämän toteamuksen perään on todettava, että muuttoliike ei ole neutraalia. Se muuttaa lähtömaita ja vastaanottavia maita, eivätkä kaikki seuraukset ole myönteisiä.

Tarvitaan poliittisia päätöksiä niin muuton edistämiseksi kuin kontrolloimiseksi ja näiden päätösten taustaksi tietoa, tilastoja ja tutkimusta. Tietopohja on nykyisin aivan eri tasolla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Poliitikoilla ja medialla on täysi mahdollisuus ottaa muuttoliike tietoperusteisesti haltuun ja tehdä sillä tavalla järkevämpää ja vaikuttavampaa politiikkaa, jos niin halutaan.

Kirjan aivan viimeiset sanat ovat myös tässä sanomisen arvoiset. Me tarvitsemme laadukasta maahanmuuttopoliittista keskustelua, mutta se ei riitä. Kaikki kunnollinen keskustelu kansainvälisestä muuttoliikkeestä ja etenkin maahanmuutosta on viime kädessä keskustelua siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme elää.

Uusi hallitus kotoutumisen edistäjänä vai estäjänä?

Mikä on se ongelma, jonka Petteri Orpon hallitus pyrkii kotoutumispolitiikallaan ratkaisemaan? Luen tuoreen hallitusohjelman linjauksia ja noin kahtakymmentä toimenpidettä tämän kysymyksen valossa. Monet asiat on tosin ilmaistu kovin epämääräisesti.

Päällimmäinen tyytymättömyyden syy näyttää olevan kuitenkin se, että Suomeen muuttaneet eivät tee itse tarpeeksi työtä Suomeen kotoutumisensa eteen. Kotoutuminen ymmärretään ennen muuta (suomen tai ruotsin) kielen oppimisena, työn tekemisenä ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamisena.

Nämä ovat toki tärkeitä. Näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Suomeen muuttaneet ovat ensinnäkin kotoutumisvelvoitteen näkökulmasta hyvin erilaisissa asemissa. Ainakin EU-kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välille olisi syytä tehdä selvä ero.

Nykyinenkin laki velvoittaa työttömiä työnhakijoita ja toimeentulotukea hakevia kotoutujia. Vuonna 2025 voimaan astuva laki lisää kotoutumisvelvoitteisten joukkoon myös lasten kotihoidon tukea saavat muuttajat. Hallitusohjelma ei ole ryhmiä laajentamassa tai supistamassa.

Kyse on siitä, että kotoutumisvelvolliset eivät ohjelman laatijoiden mielestä kotoudu tarpeeksi, koska he eivät kanna omaa vastuutaan kotoutumisestaan. Siksi järjestelmää pitää muuttaa velvoittavaksi, ja pysyvän oleskeluluvan saamiseen luodaan kotoutumista osoittavia ehtoja.

Suomeen muuttaneita on helppo syyttää, kun kotoutumisen tavoite on pistetty liian korkealle tai sen saavuttamista mitataan liian hätäisesti. Realistisesti tarkasteltuna kielen oppimiseen ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen menee aikaa, tie työmarkkinoille on monilla pitkä.

Kansainvälisen vertailun perusteella kotoutuminen Suomeen tapahtuu suurin piirtein samalla tavalla kuin muihin verrokkimaihin. Joitain eroja on, mutta niiden selvittäminen ja niihin tarttuminen edellyttää riittävää tietoa ja toimien perinpohjaista suunnittelua.

Hallitusohjelman linjaukset ovat kuitenkin ylimalkaisia. Lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen lisääminen ja toimeentulotukea saavien pienten lasten vanhempien työmarkkinoille ohjaaminen on kirjoitettu ikään kuin nämä voitaisiin toteuttaa sormia napsauttamalla.

Kotoutumisen velvoittavuuden lisäämisessä ja Suomeen muuttavien oman vastuun korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jotta järjestelmä olisi sekä oikeudenmukainen että tehokas, sen pitää kuitenkin olla myös vastavuoroinen.

Jos suomalainen yhteiskunta rankaisee Suomeen muuttaneita passiivisuudesta kotoutumispalveluihin osallistumiseen ilman, että se kantaa omaa vastuutaan laadukkaan ja saavutettavissa olevan palvelujärjestelmän ylläpitämisessä, kyse on lähinnä kiusaamisesta.

Tältä ajatukselta tarkoituksellisen huonosta kohtelusta ei voi välttyä, kun huomaa, että hallitusohjelma ei pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pyri lisäämään tai parantamaan kotoutumisen edistämiseksi tarkoitettuja palveluja. Päinvastoin.

Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään, mikä varmasti kertoisi hallituksen tahdosta investoida kotoutumisen edistämiseen. Sen sijaan monet toimenpidekohdat tuottavat toteutuessaan kotoutumisen edistämiseen tarkoitettujen varojen pienentämistä.

Mistä nämä hallitusohjelman ajatukset tulevat? Eräällä tapaa ne ovat jopa juuri sellaisia kuin saattoi odottaa. Katsotaan, millä lailla suomalainen kotouttamispolitiikka on viime aikoina kehittynyt ja miten siitä on keskusteltu.

Suomeen luotiin 1990-luvulla yksi Euroopan parhaista kotoutumisen edistämisen järjestelmistä. Sen heikkouksia ovat olleet mm. järjestelmän hajanaisuus ja riittämätön toimeenpano. Järjestelmän kuvaus ja analyysi löytyvät vuonna 2020 ilmestyneestä kirjastani.

Järjestelmän parhaita puolia on ollut sen vakaus. Suomessa ei – toisin kuin monissa muissa maissa – ole jatkuvasti muutettu tavoitteita ja toimia. Jatkuva uudistaminen syö resursseja, luo tehottomuutta ja eksyttää kotoutujat ja kotouttajat hallinnon ja palveluiden viidakkoon.

Asenteet kotoutumisen edistämistä kohtaan alkoivat politiikan piirissä muuttua vuonna 2017, kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi selvittää kotouttamisen toimivuutta. Tarkastusvaliokunta oli mietinnössään kriittisempi kuin yksikään sitä edeltänyt asiantuntija-arviointi.

Mietinnön sisältö oli monella tapaa ongelmallinen, ja kritisoin sitä blogissani. Eduskunta hyväksyi kuitenkin sen yksimielisesti, ja mietinnön edellyttämä kotouttamislain kokonaisuudistus sisällytettiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan.

Viime eduskunnan säätämä ja vuonna 2025 voimaan tuleva laki oli olosuhteet huomioiden kohtalaisen onnistunut. Hallintovaliokunnan mietintöön valiokunnan kokoomus- ja perussuomalaisjäsenet jättivät kuitenkin vastalauseen.

Hallitusohjelman kotoutumisen edistämistä koskevat monet osiot ovatkin melko selkeästi luettavissa suoraan tästä vastalauseesta. Siinä korostetaan voimakkaasti Suomeen muuttaneiden omaa vastuuta, velvollisuuksia ja Suomeen sopeutumisen tarvetta.

Valiokunnan kokoomuslaisten ja perussuomalaisten jäsenten mukaan ”yhteiskunta on luonut ei-työperäisille maahanmuuttajille käsityksen siitä, ettei heillä ole yhteiskunnassa juuri lainkaan velvollisuuksia, vaan pelkästään oikeuksia”.

Luulen tuntevani tämän järjestelmän varsin hyvin, ja pidän tätä käsitystä räikeästi virheellisenä. Kuten edellä mainittiin, kotoutujat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutumissuunnitelmaa. Suomen kansalaisuuden saaminen on myös edellyttänyt suomen tai ruotsin kielen taitoa.

Monilta muiltakin osin mietintöön laadittu vastalause – ja siten myös hallitusohjelma – sisältää enemmän oletuksia kuin tietoja nykytilanteesta, ja tavoitellut toimet jäävät hyvin epämääräiseksi. Lausunnossa viitataan usein asiantuntijalausuntoihin, mutta monet niistä vaikuttavat hyvin tarkoitushakuisilta.

Kuvaavaa on erittäin kriittinen suhtautuminen tietyiltä alueilta – Afrikasta, Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta – tulleisiin ihmisiin. Taustalla on ajatus kulttuurisesta etäisyydestä, ja siten sopimattomuudesta suomalaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten valiokuntajäsenet vähättelevät myös syrjinnän merkitystä. Diskriminaatio tuskin selittää kaikkea, mutta sen merkityksen kiistäminen on vastoin tutkittua tietoa. Vakavasti otettava kotoutumisen edistäminen tunnustaa tosiasiat, joita on kirjattu esimerkiksi tuoreeseen valtioneuvoston julkaisuun.

”Hallitus torjuu päättäväisesti rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen.” Hallitusohjelman tämän tavoitteen kanssa tuskin mikään Suomen hallitus olisi eri mieltä. Keskustelua voi toki syntyä siitä, kuinka helposti kulttuurista moninaisuutta sinänsä aletaan kutsua rinnakkaisyhteiskunniksi.

Olennaista on kuitenkin se, että tätä ohjelmaa toteuttaessaan hallitus ei ehkäise väestöryhmien eriytymistä, vaan lisää sitä. Eriytymiskehitykseen tarvitaan suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja joissain väestöryhmissä sopivaa tahtotilaa. Mutta tämä ei riitä.

Segregaatio saa vauhtia ja voimaa vasta, kun muu yhteiskunta työntää joitain väestöryhmiä tietoisesti ja avoimesti itsestään poispäin. Juuri sitä tämä hallitusohjelma tekee: jakaa Suomessa asuvia ”suomalaisiin” ja ”maahanmuuttajiin”, maahanmuuttajia hyviin ja huonoihin.

Kotoutumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kotoutumispolitiikka. Tämä hallitusohjelma tuottaa kuitenkin todennäköisesti kotoutumista vähemmän, ei enemmän. Tästä Suomeen muuttaneet – tietyllä kierolla tavalla hallitusohjelman mukaisesti – saavat kantaa vastuun.

Ulkomaalaistaustaiset nuoret Ruotsissa – hyviä ja huonoja uutisia

Jan O. Jonsson, Carina Mood & Georg Treuter: Integration bland unga. En multikulturell generation växer upp. Makadam 2022 Göteborg & Stockholm.

Vuonna 2022 ilmestynyt teos Integration bland unga – en mångkulturell generation växer upp on erinomainen tietopaketti siitä, minkälainen elämäntilanne on Ruotsissa asuvilla ulkomaalaistaustaisilla nuorilla, millä tavalla he suhtautuvat erilaisiin asioihin ja ilmiöihin ja minkälainen on heidän henkinen ja fyysinen hyvinvointinsa. Tämän teoksen kun lukee, niin ymmärtää myös Suomen ulkomaalaistaustaisia nuoria paljon paremmin.

Kysymys on integraatiosta, jonka suomenkielinen vastine kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyvissä kysymyksissä on kotoutuminen. Käytän tässäkin kirjoituksessa näitä molempia termejä ja toistensa synonyymeinä, vaikka lainsäädännöllisesti tarkasteltuna kotoutuminen ja sen edistäminen kytkeytyvätkin nimenomaan Suomeen muuttaneisiin henkilöihin – ja sitäkin vain ensimmäisten Suomessa asumisen vuosien aikana.

Kun tarkastelun kohteena ovat nuoret ja kun integraatio/kotoutuminen ymmärretään laajemmin oman paikkansa löytämisenä siinä yhteiskunnassa ja sillä paikkakunnalla, jossa/jolla ihminen asuu, se voidaan perustellusti liittää myös tässä yhteiskunnassa syntyneisiin ihmisiin. Itse asiassa kotoutuminen on tällöin kaikkien kasvavien, sosiaalistuvien ja omaa paikkaansa etsivien nuorten haaste – myös niiden, joilla ei ole minkäänlaista maahanmuuttotaustaa.

Ruotsalaisen tutkimusraportin taustalla on laaja kansainvälinen tutkimus, Children of Immigrants Longitudinal Survey in Four European Countries (CILS4EU), joka toteutettiin Ruotsin lisäksi Alankomaissa, Englannissa ja Saksassa. Hankkeessa hyödynnettiin ennen muuta Youth in Europe Study (YES!) -kyselytutkimuksen tuottamaa aineistoa. Tietoja on kuitenkin täydennetty esimerkiksi rekisteripohjaisilla tiedoilla tutkimuksen kohteena olevista nuorista.

Suurta joukkoa vuonna 1996 syntyneitä ruotsalaisia nuoria on tutkimuksessa seurattu vuodesta 2010 vuoteen 2016 kaikkiaan neljällä tiedonkeruukierroksella, ja rekisteripohjaista tietoa on täydennetty aina vuoteen 2020 asti. Ensimmäisellä kierroksella (2010/2011) nuoret olivat pääasiallisesti 14-vuotiaita, viimeisellä kierroksella (2015/2016) noin 19-vuotiaita, ja vuosina 2019–2020 noin 24-vuotiaita. Kolmen ensimmäisen tiedonkeruukierroksen tulokset ovat vertailukelpoisia muista hankkeeseen osallistuvista maista saatujen tietojen kanssa.

Kotoutuminen on useiden prosessien moniulotteinen kokonaisuus

Integraatio tai kotoutuminen ymmärretään tutkimuksessa laajasti ja moniulotteisesti, toisin kuin julkisessa keskustelussa usein tehdään eli hyvin suppeasti esimerkiksi työllistymisenä tai asuinmaan kielen taitona. Integraatiota tapahtuu tämän tutkimuksen mukaan neljällä ulottuvuudella, jotka ovat rakenteellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen. Näiden lisäksi kotoutumiseen liittyvät olennaisesti myös psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi, joita selvitetään tutkimuksessa adaptaation tai sopeutumisen käsitteen kautta.

Integraatio ymmärretään myös sekä tiettynä tavoitetilana että pitkäkestoisena prosessina. Tavoitetilaa selvitetään ennen muuta erona ruotsalaistaustaisten ja ulkomaalaistaustaisten välillä eri elämänalueilla kuten koulutuksessa, työllisyydessä, terveydentilassa, sosiaalisissa suhteissa ja uskonnollisuudessa. Ulkomaalaistaustaiset on usein jaettu ulkomailla syntyneisiin (1. sukupolvi) ja Ruotsissa syntyneisiin (2. sukupolveen). Ulkomaalaistaustaisia ovat Ruotsissa (ja Suomessa) ne, joilla molemmat vanhemmista (tai ainoa tiedossa oleva) on syntynyt ulkomailla.

Tämän tutkimushankkeen erityisen merkittävä anti on kuitenkin juuri se, että integroitumista voidaan tarkastella myös prosessina. Koska samat nuoret ovat osallistuneet tutkimukseen eri ikäisinä, tulokset mahdollistavat tutkimuksen eri teema-alueilla tapahtuneen kehityksen analysoinnin. Tutkimuksen ensimmäisessä aallossa sen kohderyhmä on koostunut vielä lapsista tai varhaisnuorista. Sen viimeisessä vaiheessa kyseessä ovat kuitenkin jo nuoret aikuiset, jotka ovat siirtyneet oppivelvollisuudesta jatkokoulutukseen ja työmarkkinoille ja muutenkin itsenäistyneet.

Tutkimuksen tekijöiden mukaan kotoutumisen nopeudesta tai hitaudesta puhuminen on mielekästä vain, jos integraation moniulotteisuus ja eri tarkastelutapojen suhteellisuus otetaan huomioon. Tämän huomion kanssa on helppo olla samaa mieltä. Tulokset osoittavat, että poliittista päätöksentekoa usein ohjaava onnistumista tai epäonnistumista jahtaava mustavalkoinen näkemys ei toimi, koska todellisuus on niin moninaista ja monimutkaistakin.

Vaikka tämä kompleksisuus tuottaa päätöksentekoprosesseihin enemmän työtä ja vaatii siihen osallistuvilta enemmän osaamista, vain tätä kautta voidaan päätyä oikeisiin päätelmiin ja siten myös oikeisiin toimiin. Ongelmallisiksi koetut alueet on kyettävä paikantamaan täsmällisesti ja syy–seuraussuhteet on ymmärrettävä oikein. Edistys jollain kotoutumisen ulottuvuudella ei välttämättä toteudu jollain toisella, ja päinvastoin, vaikka jollain sektorilla menee huonosti, jollain toisella voidaan pärjätä oikein hyvin.

Koulutuksen ja työmarkkinoiden sektoreilla on myös valopilkkuja

Monilla tarkastelussa olleilla osa-alueilla tilanne on paljon parempi ja kehitys paljon suotuisampaa kuin mitä julkisessa keskustelussa annettu kuva ruotsalaisen yhteiskunnan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista usein antaa ymmärtää. Myönteistä kehitystä ja positiivisia ilmiöitä on löydettävissä selkeimmin ns. rakenteellisen integraation ulottuvuudelta eli asumisen, koulutuksen, työllisyyden ja tulojen osa-alueilta.

Lasten ja nuorten elämän rakentuminen lähtee vahvasti liikkeelle asumisen olosuhteista, perheen elämäntilanteesta ja muista lähiympäristön olosuhteista. Olennaisia asioita ovat muun muassa asumisen ahtaus tai väljyys sekä asuinympäristön koko ja kulkuyhteydet. Asuma-alueiden väestörakenteet vaihtelevat niin ikään, ja palveluiden saatavuudessa voi olla suuria eroja.

Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaisten määrä on Ruotsissa niin suuri, että käytännössä heitä asuu kaikkialla Ruotsissa. Suuri osa Ruotsin ulkomaalaistaustaisista nuorista asuu kuitenkin alueilla, joilla merkittävä osa ikätovereista on niin ikään ulkomaalaistaustaisia. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että suurella osalla ruotsalaistaustaisista lapsista ja nuorista ei ole päivittäistä kontaktia varsinkaan Euroopan ulkopuolelta tulleisiin ulkomaalaistaustaisiin.

Asuinalueiden väestöllinen eriytyminen näkyy ymmärrettävästi myös kouluissa, joista osa on vahvasti segregoituneita. Tutkijoiden mukaan koulujen käytettävissä olevat resurssit ovat kuitenkin yhä jakautuneet varsin tasaisesti, eikä kouluilla ja niiden erilaisilla oppilasrakenteilla näyttäisi olevan vaikutusta sen kummemmin kouluissa menestymiseen kuin jatkokoulutusvalintoihinkaan. Ruotsalaisessa koulutuspolitiikassa on tutkijoiden mukaan lisätty onnistuneesti resursseja niitä eniten tarvitseville kouluille ja alueille.

Vuosikurssin 9 (15–16-vuotiaiden) ulkomaalaistaustaisten oppilaiden todistusarvosanat ovat keskimäärin heikompia kuin ruotsalaistaustaisilla. Heillä on kuitenkin jopa ruotsalaistaustaisia korkeammat tavoitteet ja panostus koulunkäyntiin on keskimäärin suurempaa. Koulutusta arvostetaan ja sen merkitys tunnustetaan. Tämä heijastaa tutkijoiden mukaan niin ikään tutkimuksessa havaittavissa olevaa vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Monet hakeutuvatkin lukioon ja sitä kautta jatko-opintoihin.

Tutkijoiden mukaan on jopa jossain määrin paradoksaalista, että ottaen huomioon vanhempien koulutustason ja taloudelliset olosuhteet nimenomaan ulkomaalaistaustaiset nuoret pyrkivät elämässään pitkälle. Suuri osa heistä myös saavuttaa tavoittelemansa tutkinnon. Ruotsalaistaustaisten tavoin tytöt näyttävät pärjäävän paremmin kuin pojat, mutta joillain osa-alueilla ulkomaalaistaustaiset tytöt menestyvät jopa ruotsalaisia tyttöjäkin paremmin.

Kaikki ei kuitenkaan ole valoisaa. Keskimääräisten lukujen varjossa melko suuri osa ulkomaalaistaustaisista nuorista jättää koulunkäynnin kesken eikä saavuta ammatillista tai koulutuksellista tutkintoa. 23 vuoden iässä kolmanneksella ulkomaalaistaustaisista ei ollut lukiokoulutuksen tutkintoa (gymnasieexamen), ja näistä noin joka toiselta puuttui lukiokoulutuksen edellyttämä koulun päättötodistus riittävän hyvin arvosanoin. Koulutusta vaille jäämisen riski on suurin niillä, jotka ovat tulleet Ruotsiin 9-vuotiaina tai sitä vanhempina.

Jotkut tutkijat ovatkin käyttäneet optimismiansan nimitystä kuvaamaan tilannetta, jossa korkeat koulutukselliset tavoitteet eivät toteudukaan, ja se tuottaa pettymyksiä ja epäonnistumisen tunnetta. Osa tutkijoista onkin ehdottanut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten pitäisi tietoisesti laskea tavoitetasoaan ja etenkin heikommilla todistuksilla hakeutua ennemmin esimerkiksi ammatilliseen koulutukseen. Kenties myös koulutuksen valinnanvapautta pitäisi rajoittaa. Tutkimusraportin laatijoiden mielestä ajatus on sinänsä looginen, mutta oletus toisenlaisten valintojen myönteisistä vaikutuksista ei kuitenkaan saa tutkimuksesta vahvistusta. Kaikkineen järjestelmän muuttamisen hyötyjä pidetään sen aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna liian pieninä.

[Det] vore ett misstag att koppla detta genomströmningsgap och dess konsekvenser till ungas (huvudsakligen) fria val till gymnasiet och/eller de höga utbildningsaspirationer som karakteriserar elever med utländsk bakgrund. Höga aspirationer kan förvisso leda till studiemisslyckanden – även för elever med svensk bakgrund – men olika åtgärdar för att elever skulle anpassa sitt valbeteende till sina studieförutsättningar skulle inte reducera genomströmningsgapet nämnvärt. (s. 89)

Ammatillisen koulutuksen osalta tutkimus tarjoaa kuitenkin myös sillä tavalla huonoja uutisia, että siinä missä valmistuneista ruotsalaistaustaisista nuorista vajaa kaksi kolmasosaa on löytänyt hyvin paikkansa (etablerad) työmarkkinoilla[1], on vastaava osuus ulkomaalaistaustaisilla vain puolet. Varmaa tietoa tämän eron syystä ei ole saatavilla, mutta jotain voi tutkijoiden mukaan päätellä siitä, että ero syntyperäryhmien välillä on suurempi pojilla kuin tytöillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu syrjinnän ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä olevan yleisempää nimenomaan miesvaltaisilla aloilla, joille monet ammatillista koulutusta saaneet ulkomaalaistaustaiset nuoret miehet sijoittuvat.

Nuorina aikuisina ulkomaalaistaustaisilla työllisillä on myös ruotsalaisiin ikätovereihin verrattuna alemmat tulot, ja he tarvitsevat enemmän sosiaalitukia. Ajan mittaan vaikuttaa siltä, että etniset tuloerot pienenevät keski- ja suurituloisilla, mutta ei niinkään pienituloisilla. Ulkomaalaistaustaiset ovat niin koulutuksen, työllisyyden kuin tulojenkin osalta yliedustettuja kaikista huono-osaisimpien joukossa, vaikka paremmin pärjäävien joukossa väestöryhmien väliset erot siis tasoittuvat.

Ulkomaalaistaustaisten väestöryhmän sisällä tapahtuu siis polarisaatiota, ja huono-osaisista koostuva vähemmistö on valitettavasti melko suuri. Monien ulkomaalaistaustaisten nuorten taloudellinen hyvinvointi näyttää laskevan sekä absoluuttisesti että suhteessa ruotsalaistaustaisiin ikätovereihin siinä vaiheessa, kun nuoret itsenäistyvät. Ruotsalaistaustaisista nuorista vain 2,5 % oli 16-vuotiaina julkisen taloudellisen tuen (ekonomisk bistånd) tarpeessa. Ulkomaalaistaustaisten toisessa sukupolvessa vastaava osuus oli 12 %, ja ensimmäisessä sukupolvessa (itse muuttaneissa) 30 % hyvin nuorina ja 40 % yhdeksän vuoden iässä tai sitä vanhempina muuttaneilla.

Sosiaaliset suhteet seuraavat usein etnisiä ja kulttuurisia rajalinjoja

Väestön etninen ja alueellinen eriytyminen on yksi syy siihen, että taustaryhmien väliset sosiaaliset suhteet ja kontaktit ovat vähäisempiä kuin mitä niiden olisi hyvä olla, jos tavoitellaan laajoja ja monipuolisia sosiaalisia verkostoja. Erot taustamaaryhmien välillä ovat kuitenkin suuria, eikä ulkomaalaistaustaisista nuorista kannata juuri puhua yhtenä yhtenäisenä ryhmänä. Ruotsin suomalaistaustaisten nuorten ystäväpiiriin kuuluu paljon todennäköisemmin ruotsalaistaustaisia nuoria kuin mikä tilanne on Ruotsin somalialaistaustaisilla nuorilla.

Sosiaalinen segregaatio näyttäytyy myös esimerkiksi avioliiton muodostamisessa ja muussa partnerivalinnassa. Tutkimukseen osallistuneista Ruotsin suomalaistaustaisista nuorista miltei kolme neljäsosaa oli ruotsalaistaustaisen kanssa parisuhteessa. Etninen endogamia on puolestaan erityisen yleistä niiden keskuudessa, joilla on tausta Lähi-idässä (poikkeuksena Iran) tai Afrikassa, ja tähän kytkeytyy myös uskonnollisia sekä laajemmin kulttuurisia syitä.

Taustaltaan viimeksi mainittuihin maihin ja alueisiin kytkeytyvillä nuorilla on myös selkeitä eroja poikien tai nuorten miesten ja tyttöjen tai nuorten naisten välillä. Miessukupuolen edustajilla on enemmän vapauksia ja myös laajemmat ja monipuolisemmat sosiaaliset verkostot. Tutkijat viittaavat tässä yhteydessä myös siihen, että etenkin naisista monet ovat tulleet Ruotsiin ”ylikansallisina kumppaneina” eli heidän muuttonsa Ruotsiin liittyy vahvasti parisuhteen muodostamiseen.

Tämäkään alue ei ole syrjinnästä vapaata. Teoksen laatijat viittaavat tutkimukseen, jossa ruotsalaisella deittailusivustolla oli annettu henkilöille muuten samanlaisia profiileja, mutta osalla oli ”ruotsalainen” nimi ja osalla puolestaan ”arabialainen”. Ruotsalaistaustaiset deittisivuston käyttäjät olivat selvästi suosineet edellisiä jälkimmäisten kustannuksella, vaikka siis kaikki muut ominaisuudet olivat samoja. Kirjoittajat huomauttavat, että valikoivaa partnerinvalintaa tapahtuu todennäköisesti useampaan kuin yhteen suuntaan.

Tutkimuksessa selvitettiin myös esimerkiksi kiusaamiselle altistumista. Sekä ruotsalaistaustaisilla että ulkomaalaistaustaisilla nuorilla oli suurempi todennäköisyys joutua kiusaamisen kohteeksi, mikäli he asuivat ja kävivät koulua alueella, jossa heidän taustaryhmäänsä kuuluvat olivat vähemmistössä. Vaikka etnisellä ja alueellisella eriytymisellä on paljon kielteisiä seurauksia, sillä on siten tietyssä mielessä myös positiivisia vaikutuksia turvallisuuden lisääntymisen merkityksessä.

Yleisesti ottaen ruotsalaistaustaisilla nuorilla ei ole vahvoja ennakkoluuloja ulkomaalaistaustaisia kohtaan yleensä. Suhtautuminen länsimaiden ulkopuolelta tulleisiin ja heidän jälkeläisiinsä on kuitenkin kielteisempää. Toisaalta ulkomaalaistaustaisten nuorten keskuudessa suhtautuminen ruotsalaisiin kantaväestön edustajiin oli varsin myönteistä, ja kaikkineen positiivisempaa kuin hankkeeseen niin ikään osallistuneissa Saksassa, Englannissa tai Alankomaissa. Suomalaisiin suhtauduttiin melko positiivisesti sekä ruotsalaistaustaisten että ulkomaalaistaustaisten keskuudessa, joskin amerikkalaiset olivat kaikista suosituimpia.

Tutkimuksen laatijoiden mielestä sosiaalinen integraatio on tärkeätä ennen muuta siksi, että sen puute johtaa helposti suurempiin hankaluuksiin kotoutumisen muilla osa-alueilla. Kontaktit ns. kantaväestöön luovat esimerkiksi parempia edellytyksiä oppia asuinmaan kieltä ja kehittyä sen käyttäjänä. Monipuoliset sosiaaliset suhteet vähentävät tutkitusti myös ennakkoluuloja – silloin kun kontaktit muodostuvat yhdenvertaiselta pohjalta. Laaja ystävä- ja tuttavapiiri on nykymaailmassa myös tärkeä tiedon välittäjä, aina avoimia työpaikkoja koskevaa informaatiota myöten.

Arvot ja asenteet periytyvät usein sukupolvelta toiselle

Jos on kotoutumisen sosiaalisella ulottuvuudella Ruotsissa yhä tekemistä, niin vielä enemmän sitä on kulttuuristen arvojen, käytänteiden ja traditioiden saralla. Maahanmuuton seurauksena Ruotsista on tullut vahvasti moniarvoinen ja monikulttuurinen yhteiskunta, jonka sisällä ajatellaan monista asioista perustavanlaatuisesti eri tavoin. Tämä näkyy myös monien nuorten ajattelu- ja toimintatavoissa.

Yksi väestöryhmiä varsin selvästi toisistaan erottava alue on suhtautuminen uskontoon ja siihen liittyen oma uskonnollisuus. Uskonnollisuudessa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, mutta yhdessä elämiselle yhteiskunnassa tuottaa omanlaisiaan kysymyksiä tai jopa haasteita sellainen kahtiajako, jossa iso osa väestöstä suhtautuu uskontoon ja uskontolähtöisiin asioihin ja kysymyksiin välinpitämättömästi, ja toinen osa puolestaan hyvin vakavasti ja sitoutuneesti. Tämä ero on usein merkityksellisempi kuin eri uskontokuntiin kuuluvien rajalinjat: uskonnolliset ihmiset ovat tavallaan uskonnosta riippumatta samanlaisia..

Ruotsi on tätä nykyä yksi maailman sekularisoituneimmista maista. Viime vuosikymmenten aikana sinne on kuitenkin muuttanut paljon ihmisiä maista, joissa uskonnolla on yhä tärkeä rooli niin yhteiskunnassa kuin yksilöiden ja perheiden arjessa ja juhlassa. Suurin osa Ruotsin nuorista on taustaltaan kristittyjä, mutta vahvasti uskonnollisten nuorten keskuudessa islam on yleisin uskonto. Kuitenkin myös kristittyjen ulkomaalaistaustaisten nuorten joukossa vahvasti uskonnollisten osuus on paljon suurempi kuin kristityillä ruotsalaistaustaisilla. Niistä, joilla oma tausta on Lähi-idässä tai Afrikassa, suuri osa niin kristityistä kuin muslimeista katsoo uskontonsa olevan tärkeä osa elämää.

Edellä mainitut haasteet korostuvat, jos vahvaan uskonnollisuuteen kytkeytyy arvoja ja traditioita, jotka ovat jännitteisessä suhteessa yhteiskunnan vallitseviin ja osin lakiinkin kirjattuihin arvoihin ja normeihin. Liberaalin yhteiskunnan perusperiaatteisiin kuuluu suvaita monenlaista yksilötason ajattelua ja toimintaa ja kollektiivisiakin tapoja ja traditioita. Näin toimiessaan liberaali yhteiskunta sallii kuitenkin myös käsityksiä ja näkemyksiä, joita ei aina voi pitää liberaaleina. Moniarvoisen yhteiskunnan yksi tärkeä tehtävä on kyetä tekemään erottelu sallittujen, kiellettyjen ja siedettyjen asioiden välillä.

Tutkimuksen mukaan ruotsalaistaustaisten nuorten arvot ja normit poikkeavat varsin selvästi ulkomaalaistaustaisten nuorten kulttuurisista käsityksistä etenkin siinä tapauksessa, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tausta on Lähi-idässä tai Afrikassa. Kirjoittajat korostavat ihan oikein, että molempiin ryhmiin sisältyy laaja variaatio niin liberaaleja kuin ei-liberaalejakin näkemyksiä esimerkiksi avioitumisesta, eroamisesta ja abortista, ylipäätään naisten oikeuksista ja sukupuolten tasa-arvosta sekä homoseksuaalisuudesta. Keskimäärin tarkasteluna kuitenkin myös väestöryhmien välillä on olennaisia eroja.

Kyse ei ole yksinomaan islamin vaikutuksesta. Myös sellaisilla nuorilla, joilla on tausta Itä-Euroopassa, on usein kielteisiä näkemyksiä esimerkiksi abortista ja homoseksuaalisuudesta. Niin ruotsalaistaustaisilla kuin ulkomaalaistaustaisilla nuorilla tyttöjen arvot ovat myös poikien arvoja liberaalimpia ja tasa-arvoisempia. Ulkomaalaistaustaisten tyttöjen kulttuuriset käsitykset eivät aina poikkeakaan kovin paljon ruotsalaistaustaisten poikien näkemyksistä. Iän myötä suvaitsevaisuus näyttää myös nuorilla yleistyvän. Koska tätä kehitystä tapahtuu kaikissa tutkituissa väestöryhmissä suurin piirtein saman verran, väestöryhmien väliset erot eivät pienene.

Keskimääräisessä katsannossa myös Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla nuorilla on usein ruotsalaistaustaisista varsin vahvasti poikkeavia näkemyksiä. Tietty siirtymä yhteiskunnassa vallitsevien arvojen ja normien suuntaan on kuitenkin havaittavissa, koska Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla nuorilla kulttuuriset käsitykset ovat liberaalimpia kuin Ruotsiin itse muuttaneilla. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo hyväksytään avoimemmin. Maahanmuuton toinen sukupolvi asettuu monissa katsannoissa itse Ruotsiin muuttaneiden ja ruotsalaistaustaisten väliin.

Tutkimuksessa selvitettiin myös sitä, missä määrin nuoret samastavat itsensä ”ruotsalaisiksi” ja missä määrin omaan etniseen ryhmäänsä kuuluviksi. Itsensä ruotsalaiseksi kokevien osuus oli yllätyksettömästi paljon pienempi ulkomaalaistaustaisilla nuorilla, ja itse Ruotsiin muuttaneilla vielä pienempi kuin Ruotsissa syntyneillä. Iän myötä kokemus omasta ruotsalaisuudesta kuitenkin vahvistuu – myös ruotsalaistaustaisilla. Ruotsissa syntyneistä 19-vuotiaista ulkomaalaistaustaisista 78 % piti itseään vähintään jossain määrin ruotsalaisena.

Iän myötä kuitenkin myös samastuminen omaan etniseen taustaryhmään vahvistuu niin Ruotsissa syntyneiden kuin Ruotsiin muuttaneiden nuorten keskuudessa. Etninen identifikaatio on 16-vuotiailla suurin piirtein samalla tasolla kuin heidän vanhemmillaan. Näistä nuorista monilla onkin sosiaalipsykologisessa kirjallisuudessa paljon käytetyn luokittelun mukainen ”integraatioidentiteetti” eli suuri osa heistä – varsinkin maahanmuuton toiseen sukupolveen kuuluvista – samastuu sekä ruotsalaisuuteen että omaan etniseen ryhmään. Monilla itse Ruotsiin muuttaneista nuorista on vain taustamaan tai -ryhmän etninen identiteetti vailla syvällisempää kokemusta omasta ruotsalaisuudesta.

Usko parempaan tulevaisuuteen on ulkomaalaistaustaisilla nuorilla vahvaa

Näiden kotoutumisen ulottuvuuksien lisäksi[2] tutkijat tarkastelevat erikseen kokonaisuutta, jota he kutsuvat adaptaatioksi eli sopeutumiseksi tai mukautumiseksi. Tässä yhteydessä he tarkastelevat etenkin itse ilmoitettuja psyykkisen tai fyysisen terveyden ongelmia. Ottaen huomioon monien Ruotsiin muuttaneiden taustat maailman kriisi- ja konfliktialueilla tai muuten vaikeista oloissa, raportin laatijat pitävät perusteltuna olettaa, että nuorten vastauksista käy ilmi monenlaisia ongelmia.

Henkistä ja ruumiillistakin hyvinvointia mitattiin tutkimuksessa kysymyksillä, jotka koskivat yhtäältä pelkotiloja, ahdistusta ja masentuneisuutta sekä toisaalta psykosomaattisia oireiluja kuten vatsakipua, päänsärkyä ja unettomuutta. Useista muista maista saatujen kokemusten mukaisesti tytöt kärsivät ylipäätään tällaisista ongelmista poikia enemmän, ja ero sukupuolten välillä vain kasvaa iän myötä. Oletus ulkomaalaistaustaisten suuremmasta alttiudesta näille ongelmille ei kuitenkaan saa tuloksista tukea, vaan etenkin Ruotsissa syntyneillä ulkomaalaistaustaisilla hyvinvointi on tässä mielessä yleisempää.[3]

Alkoholin ja muiden päihteiden käytössä erot väestöryhmien välillä ovat pienehköjä ja osin vaikeasti tulkittavissa. Koska varsin suuri osa Ruotsiin muuttaneista ja heidän jälkeläisistään on muslimeja, joista useimmille alkoholin käyttöä on kulttuurisesti kiellettyä, ulkomaalaistaustaisten nuorten vähempi juopottelu ei ole yllättävää. Ero väestöryhmien välillä ei kuitenkaan ole kovin suuri, joskin se kasvaa iän myötä, kun alkoholin käyttö yleistyy ruotsalaistaustaisilla nuorilla. Huumeiden käyttö on 14-vuotiailla vielä yhtä yleistä – tai yhtä harvinaista – kaikissa syntyperäryhmissä.

Tutkimuksessa selvitettiin indikaationa normienvastaisesta ajattelusta ja toiminnasta itse ilmoitettua aggressiivisuutta ja rikollisuutta. Rikosten tekemistä arvioitiin kysymällä teräaseen mukana kantamista, näpistyksiä tai varkauksia sekä osallistumista vandalismiin. Näistä vandalismi vaikuttaisi tutkimusaineiston perusteella olevan yleisintä, mutta syntyperän mukaisten väestöryhmien välillä ei olisi juuri eroja. Varmuudella voidaan sanoa vain, että tällainen käyttäytyminen on pojilla paljon yleisempää kuin tytöillä, mikä ei yllättäne ketään.

Tämä tulos ei tutkijoiden mukaan kyseenalaista niitä vakavampiin rikoksiin keskittyneiden usein rekisteripohjaisten tutkimusten tuloksia, joiden mukaan alttius olla epäiltynä esimerkiksi väkivaltarikoksista on ulkomaalaistaustaisilla nuorilla yleisempää. Tällainen toiminta on kuitenkin kaikkineen niin harvinaista, että tilastollisten päätelmien tekeminen siitä on kyselytutkimuksessa mahdotonta. Suuren osan etenkin varkausrikoksista tekevät Ruotsissa – tilastoitujen epäilyjen perusteella – kylläkin ulkomaalaiset, mutta sellaiset, jotka eivät itse asu Ruotsissa.

Pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvänä, että ulkomaalaistaustaisilla nuorilla on monenlaisia vaikeuksia myös henkilökohtaisessa elämässä ja että tämä johtaa pessimistiseen käsitykseen tulevaisuudesta. Tutkimus osoittaa kuitenkin, että suurella osalla Ruotsin ulkomaalaistaustaisista nuorista asiat ovat subjektiivisesti tarkasteltuna varsin hyvin, heillä on vahva itsetunto ja heillä on kunnianhimoisia tavoitteita, joiden saavuttamiseen he myös uskovat. Raportin laatijat korostavat tämän havainnon merkitystä, koska paitsi että se korjaa monia vallitsevia myyttejä myös auttaa ymmärtämään muita myönteisiä kehityskulkuja.

Det är värt att framhålla hur viktigt och anmärkningsvärt detta resultat är. Inte sällan uttrycks farhågor om att livet för unga med utländsk bakgrund präglas av bristande framtidstro och håglöshet. Inget kunde vara felaktigare. Istället utmärks denna grupp av extremt stort framtidshopp, hög självkänsla, gott psykiskt välbefinnande och hög livskvalitet. Här finns det ett slags urkraft av ambition och förhoppningar som ganska säkert är en av hemligheterna bakom att så många lyckas väl i skolan trots ibland svåra omständigheter. (s. 219–220)

Ruotsi ei ole yhtenäinen vaan eriytynyt yhteiskunta

Tämä laajalla pitkittäisaineistolla laadittu kansainvälinen tutkimus osoittaa kiistattomasti, että nuorten integroitumisesta on mahdotonta puhua totuudenmukaisesti katsomalla asiaa vain yhdestä näkökulmasta tai tutkimalla vain yhtä kotoutumisen ulottuvuutta. Kotoutuminen on moniulotteinen ilmiö, joka kaiken lisäksi vaihtelee suuresti erilaisten taustojen sekä esimerkiksi tarkastelun kohteena olevien ihmisten iän mukaan. Kokonaiskuvaa on tärkeätä eritellä, jotta saavutetaan tietoa eikä pelkästään informaatiota.

Jos integraatiota ilmiönä haluaa kuvata lyhyesti ja ytimekkäästi, tämä tapahtuu raportin kirjoittajien mukaan parhaiten valikoivan kotoutumisen käsitteellä. Joillain osa-alueilla integraatio on edennyt tai etenemässä hyvin, ja näillä alueilla on kokonaisuutena ottaen syytä suhtautua varsin luottavaisesti tulevaisuuteen. Ulkomaalaistaustaisista nuorista suuri osa tuntuu löytävän paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa varsin hyvin monilla rakenteellisen ulottuvuuden osa-alueilla kuten koulutuksessa ja työelämässä.

Kulttuurisen integraation alueella erot ruotsalaistaustaisten ja etenkin joidenkin ulkomaalaistaustaisten nuorten välillä ovat puolestaan tiukemmassa. Eroja löytyy vielä ruotsalaistaustaisten nuorten ja Ruotsissa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten nuorten välilläkin, etenkin siinä tapauksessa, että nuorten tausta on Euroopan ulkopuolella, erityisesti Lähi-idässä tai Afrikassa. Muun muassa Irakista, Syyriasta ja Somaliasta on Ruotsiin muuttanut viime vuosikymmeninä paljon ihmisiä, joten tällä kulttuurisella moninaistumisella ja väestöryhmien eriytymisellä on laaja yhteiskunnallinen merkitys.

Valikoivan integroitumisen kyljellä kulkeekin toinen ilmiö, jota kirjoittajat kutsuvat nimellä eriytynyt yhteiskunta (separerat samhälle). Heidän mielestään tämä termi on neutraalimpi kuin julkisessa keskustelussa paljon käytetty ja erityisen kielteisessä valossa ilmenevä rinnakkaisyhteiskunnan (parallellsamhälle) käsite.

De unga vi studerat lever i många stycken skilda och avskilda liv. Det är en funktion, som vi ser det, av en stark boendesegregation, där både socioekonomisk utsatthet och utländsk bakgrund samverkar till att profilera dem som bor i olika områden, i kombination med höga barriärer för mellanetnisk parbildning. (…) [D]et är värt att notera det faktum att unga med bakgrund i Mellanöstern och Afrika i så låg utsträckning är inblandade i […] gränsöverskridande kontakter, samtidigt som det även i kulturellt avseende är de som skiljer sig mest från de flesta andra grupper. (s. 221)

Vaikka monilla kotoutumisen osa-alueilla on nähtävissä kiistatonta myönteistä kehitystä, kirjoittajat arvioivat teoksen päätteeksi, että tulokset saattavat kuitenkin monille tuottaa pettymyksiä. Julkisuuden piirissä on heidän mukaansa oltu liian optimistisia, ja sen mukaisesti tavoitteita on asetettu tasolle, jota ei alun pitäenkään ole voinut pitää realistisina. Siinä missä tarpeeton pessimismi estää ryhtymästä toimiin alueilla, joilla todella on paljon edistystä saavutettavissa, liiallinen optimismi on omiaan tuottamaan turhia pettymyksiä. Korkeatasoinen empiirinen tieto antaa mahdollisuuden suhtautua asioihin realistisesti.

Viisi taustatekijää vaikuttaa eriytymiseen

Ruotsalaiset tutkijat erittelevät viisi sellaista tekijää, joiden voi perustellusti ajatella hankaloittavan oman paikkansa löytämisen ja uuteen yhteiskuntaan sopeutumisen prosesseja. Nämä tekijät ovat etäisyys, sosialisaatio, syrjintä, sosioekonominen asema sekä segregaatio. Joidenkin ulkomaalaisten nuorten kohdalla vaikuttavat vain jotkin osatekijät, mutta osalla Ruotsiin muuttaneista ja heidän jälkeläisistään yhdistyvät monet huono-osaisuutta aiheuttavat ja vaivalloista integraatiota tuottavat tekijät. Näin vahvistuvat tai kumuloituvat myös niiden seuraukset ja vaikutukset.

Etäisyys tarkoittaa sitä välimatkaa, joka on muuton kohteena olevan länsimaisen Ruotsin ja muuttajan tai hänen vanhempiensa lähtömaiden välillä. Monissa maissa, joista Ruotsi on viime vuosikymmeninä vastaanottanut paljon maahanmuuttajia, ihmisoikeuksien toteutuminen on vielä varsin kehittymätöntä, sukupuolten välillä vallitsee runsaasti eriarvoisuutta, köyhyys estää ihmistä saavuttamasta unelmiaan ja uskonnolla on vahva rooli arvojen, asenteiden ja traditioiden alueilla. Toisistaan kaukana olevien arvojärjestelmien lähentymiseen menee aikaa, ja tämä pitäisi kirjoittajien mukaan tunnustaa paremmin. Silloin myös integraatiota voitaisiin edistää oikein sekä riittävillä resursseilla ja pitkäjänteisyydellä.

Ruotsiin nuorina tulleiden ja Ruotsissa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten lasten ja nuorten arvomaailma ja maailmankuva muotoutuvat pitkälti perheen ja muun sosiaalisen lähiverkoston kasvatuksen tuloksena. Osalla kauempaakin tulleista on jo valmiiksi liberaali arvomaailma, ja monet vanhemmat sisäistävät länsimaisia arvoja lastensa kasvattamisessa. Monissa tapauksissa lapset kuitenkin kasvavat konservatiivisemmassa kulttuurisessa miljöössä, jossa perheen ja suvun perinteisten arvojen omaksuminen koetaan luonnollista. Osa nuorista irtautuu konservatiivisista arvoista itsenäistyessään, mutta monet jatkavat niiden välittämistä vielä seuraavallekin sukupolvelle.

Käsitystä ja kokemusta ulkopuolisuudesta voi edelleen vahvistaa omakohtaisesti koettu tai lähipiirissä tiedostettu syrjintä. Kirjoittajien mukaan syrjinnästä on monista lähteistä niin paljon todistusaineistoa saatavilla, ettei ilmiön olemassaoloa tarvitse epäillä. Heidän oma tutkimuksensa ei suoraan vahvista oletusta ulkomaalaistaustaisten nuorten kokeman syrjinnän suuremmasta yleisyydestä, mutta senkin perusteella syrjintä perustuu ulkomaalaistaustaisten tapauksessa usein nimenomaan omalle identiteetille tärkeisiin asioihin kuten etnisyyteen, kansallisuuteen tai ihonväriin.

Monet ulkomaalaistaustaiset nuoret menestyvät opinnoissaan, pärjäävät työelämässä ja selviävät elämässä tuloillaan. Suuri osa heistä on kuitenkin kasvanut ja myös paraikaa elää sosioekonomisesti ahtaissa oloissa, jotka rajoittavat esimerkiksi lasten ja nuorten mahdollisuuksia harrastaa ja päästä sitä kautta kiinni yhteiskuntaan. Työmarkkinoiden edellyttämän ruotsin (ja usein myös englannin) kielen taito jää monilta saavuttamatta, ja kaikista vaikeimmassa asemassa ovat ne, joilla opintopolku jää ennenaikaisesti kesken. Erityisesti heidän asemaansa pitäisi kirjoittajien mielestä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.

Lisäksi suuri osa Ruotsin ulkomaalaistaustaisista lapsista ja nuorista kasvaa alueilla, joilla kontaktit ruotsalaistaustaisiin ovat vähäisiä, joissain tapauksissa miltei olemattomia. Etninen alueellinen segregaatio vaikeuttaa pahimmillaan niin sosiaalista ja kulttuurista kuin rakenteellista integraatiota, varsinkin, jos siihen kytkeytyy sosioekonomista huono-osaisuutta, muuta syrjäytymistä ja sekä objektiivisesti todettavaa että subjektiivisesti koettua ulkopuolisuutta. Pahimmillaan tällaiset alueet toimivat tehokkaina kasvualustoina ääriajattelulle ja rikollisuudelle.

Ruotsin poliisin määrittelemillä haavoittuvilla (utsatta) alueilla asuu Ruotsissa puoli miljoonaa ihmistä ja heistä kolme neljäsosaa on tällä hetkellä ulkomaalaistaustaisia. Tällaisilla alueilla asukkaiden keskimääräinen sosioekonominen asema on heikko ja rikollisuudella on haitallista vaikutusta paikalliseen elämään. Alueilla, jotka on määritelty erityisen haavoittuviksi, asui vuonna 2021 noin 266 000 henkilöä, joista 82 % ulkomaalaistaustaisia. Tällaisilla alueilla rikollisuudella ja ääriajattelulla on vielä suurempi paikallinen merkitys, ja jopa rinnakkaisyhteiskunnista voidaan perustellusti puhua.

Etnis-kulttuurisesti moninaisen Ruotsin tulevaisuus

Ruotsin tilastoviranomaisen SCB:n väestöennusteen mukaan noin neljäsosa Ruotsin väestöstä on ulkomailla syntyneitä vuonna 2070. Jos mukaan lasketaan myös Ruotsiin muuttaneiden lapset Ruotsissa käytetyn ulkomaalaistaustaisuuden määritelmän mukaisesti, päästään vielä selvästi korkeampaan prosenttiosuuteen. Väestörakenteen muutos korostuu suurimmissa kaupungeissa ja vielä tarkemmin joillain niiden asuma-alueista.

Ruotsin maahanmuuttohistoria on Suomeen verrattuna paljon pidempi, muuttihan nimenomaan Suomesta Ruotsiin paljon ihmisiä ennen muuta työn perässä 1960- ja 1970-luvulla. Viime vuosikymmeninä Ruotsiin on muutettu myös paljon maista ja alueista, joista tulleilla on tämän tutkimuksen valossa paljon sekä kulttuurista välimatkaa että sosioekonomista haavoittuvuutta. Integraation problematiikka tulee ruotsalaistutkijoiden mukaan varmasti säilyttämään Ruotsissa yhteiskuntapoliittisen relevanssinsa pitkälle tulevaisuuteen.

Tutkimuksen tuloksia voidaan tämä tulevaisuuden näkymä mielessä tulkita niin optimistisesti kuin pessimistisesti. Optimistit korostavat monien muuttajien ja etenkin heidän lastensa vahvaa pyrkimystä eteenpäin elämässä ja myös monien onnistumista tavoitteiden saavuttamisessa. Ruotsin ulkomaalaistaustaisesta väestöstä löytyy runsaasti resilienssiä, jonka avulla elämään ja yhteiskuntaan päästään kiinni myös vähemmän suotuisista lähtökohdista. Parhaiten menestyneet näyttäytyvät muille esikuvina ja esimerkkeinä, myönteisinä roolimalleina. Sitä mukaa kun työelämä moninaistuu, myös syrjinnän voi olettaa vähenevän.

Pessimistit löytävät tutkimusraportista tietenkin täysin toisia asioita. He huomauttavat korkeasta työttömyydestä, vahvasta toimeentulotukiriippuvuudesta, matalasta koulutustasosta ja nuorten tapauksessa myös runsaslukuisesta koulupudokkuudesta. Ulkomaalaistaustaiset ovat heidän mukaansa jo nyt taakka ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja tulevaisuudessa tämän rasitteen voi tähänastisen tiedon perusteella odottaa vain kasvavan. Ruotsalaiset työmarkkinat ovat vauhdilla kehittymässä suuntaan, jossa vähäisellä koulutuksella ja heikolla kielitaidolla ei ole menestymisen mahdollisuuksia.

Sosiaalisella ja kulttuurisella ulottuvuudella optimistit ajattelevat, että vaikka edistys on ollut toivottua hitaampaa, sitä on kuitenkin tapahtunut. Vielä muutama vuosikymmen sitten ”kantaruotsalaisetkin” ajattelivat esimerkiksi sukupuolten tasa-arvosta, yksilöiden vapauksista ja vähemmistöjen oikeuksista paljon konservatiivisemmin kuin nyt. He myös korostavat, ettei kulttuurisessa moninaisuudessa sinänsä ole mitään vikaa, kunhan tietyt perusedellytykset arvoissa ja asenteissa täyttyvät.

Pessimisti löytää vasta-argumentteja esimerkiksi rikostilastoista ja kaventuneista yksilöiden oikeuksista monilla uskonnon vahvasti ohjaamilla haavoittuvilla alueilla. Konservatiiviset arvot eivät heidän mukaansa väisty ainakaan nopeasti, varsinkaan lähiöissä, joissa etnis-kulttuurisen eriytymisen seurauksena liberaaleja arvoja ja normeja on vaikea välittää eteenpäin. Pessimisti ajattelee, että yhteiskunnan on pakko olla myös kulttuurisesti yhtenäinen ollakseen vakaa ja toimiva.

Kirjan kirjoittajien mukaan niin optimismiin kuin pessimismiin on perusteensa, mutta molemmat ajattelutavat johtavat yksin harhaan. Tärkeätä olisi saada ruotsalaiseen yhteiskuntaan lisää sellaista rakentavaa keskustelua, jossa eri osapuolet perehtyvät tosiasioihin ja kunnioittavat keskustelukumppaneitaan. Sellainen debatti, jossa ääneen pääsevät vain toiveajattelijat tai hälytyskellojen soittajat, todennäköisesti ennemmin lisää ongelmia kuin ratkaisee vanhoja. Tämä olkoon ohjenuorana myös suomalaiselle kotoutumis- ja kotouttamispoliittiselle keskustelulle.

---

[1] Tutkimuksessa käytetään työmarkkinoille sijoittumisen osalta jaottelua etablerad/övrig. Ensiksi mainittuun kategoriaan kuuluvat ne, joiden vuotuiset ansiot ovat olleet yli 246 700 kruunua vuodessa.

[2] Raportissa tarkastellaan lyhyesti myös kotoutumisen poliittista ulottuvuutta, mutta sen vähäisen informaatioarvon vuoksi tämä osa-alue jätetään tässä yhteydessä käsittelemättä.

[3] Kirjoittajat ovat samalla tietoisia siitä, että kun on kyse itse ilmoitetuista ongelmista, kulttuuriset normit ja arvot saattavat vaikuttaa siihen, että joissain väestöryhmissä psyykkisistä ongelmista puhumista pidetään stigmatisoivana, ja asia jää siten raportoimatta.

Erään murhakierteen anatomia

Ruotsalaisen tutkivan journalistin Diamant Salihun teos Tills alla dör on vaikuttava lukuelämys. Se on myös hyvin opettavainen kirja, ja minusta ainakin kaikkien nuorisorikollisuuden, lähiösegregaation ja maahanmuuton toisen sukupolven kanssa työtä tekevien pitäisi lukea se ajatuksella. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana ja nimellä Kunnes kaikki kuolevat.

Salihu on Ruotsin SVT:n rikostoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään, miten rikolliseen toimintaan ajautuneiden nuorten miesten ja heistä koostuvien ryhmien sisäiset jännitteet ovat voineet kasvaa näin suuriksi. Toisten ihmisten kylmäverisen tappamisen kynnys on madaltunut miltei olemattomaksi. Kirjassa kuvattujen vajaan seitsemän vuoden ajanjaksolla ruumiita tulee lähes kaksikymmentä. Tuomioita on jaettu paljon vähemmän.

Teostaan varten hän on vuosien ajan dokumentoinut kehitystä etenkin Tukholman Rinkebyssä ja haastatellut suurta määrää paikallisia nuoria, heidän läheisiään ja viranomaisten edustajia kuten opettajia, poliiseja ja sosiaalityöntekijöitä. Osa hänen jututtamistaan nuorista on jossain vaiheessa tapettu, toiset ovat puolestaan tappajia, omaisia ja läheisiä on paljon. Harvalla meistä tutkijoista olisi tällaiseen urakkaan tahtoa saati kykyä.

Tapahtumien keskiössä on Kööpenhaminassa kesällä 2019 tapahtunut kaksoismurha, jossa kaksi Shottaz-jengiin liitettyä ruotsalaista nuorta miestä menetti henkensä. Ampumisesta syytettiin viittä niin ikään Tukholmasta kotoisin olevaa nuorta, joiden taustaorganisaatio tunnettiin jo tuolloin nimellä Dödspatrullen. Tässä tapauksessa kaikki saivat myös lopulta tuomion. Murhien päätekijäksi oletettu Makelele ja uhreista toinen Fayye, olivat entisiä naapureita, koulukavereita ja aikaisemmin jopa hyviä ystäviä.

Rinkebykonfliktiksi kutsuttu murhien ja muiden väkivallantekojen sarja oli alkanut muutamia vuosia aikaisemmin tavalla, joka kaiken traagisuuden ohella kuvastaa ilmiön absurdiutta. Eräs 16-vuotias nuori, Maslah, saa kuulla itseään jonkin verran vanhempien kavereiden tehneen onnistuneen ryöstön. Saalis oli epätavallisen suuri, pari miljoonaa kruunua. Maslah on uutisesta raivoissaan, koska häntä ei otettu mukaan keikalle, jota hän on ideoinut.

Kyse ei ole pelkästään rahasta, ja siksi asiaa on myös vaikea sovitella jakamalla saalista. Maslah on jätetty ulkopuolelle onnistuneesta ryöstöstä, josta kaikki puhuvat. Hän saa ystävineen ryöstön päätekijän, 19-vuotiaan Izzyn pian kiinni, ja tämä kuolee luoteihin. Koston kierre alkaa välittömästi, ja Maslah menettää itse henkensä väijytyksessä pian tämän jälkeen. Noidankehän katkaisemiseksi heille pidetään yhteinen siunaustilaisuus ja heidät haudataan vierekkäin muslimeille osoitetulle hautausmaalle.

Ulkopuolisten oma kulttuuri

Viime aikoina on puhuttu huolestuneeseen sävyyn rinnakkaisyhteiskunnista, joita sanotaan syntyneen erityisesti suurkaupunkien lähiöihin. Ensimmäisen ja toisen sukupolven ulkomaalaistaustaiset muodostavat näillä alueilla suuren osan väestöstä, ja joillain niistä islaminuskoisten osuus on ollut suuri. En ole oikein pitänyt rinnakkaisyhteiskunnan käsitteestä, koska sen käyttö on ollut liian helppoa ja leimaavaa. Usein sillä on viitattu ylipäätään etniseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen erilaisuuteen, josta suuri osa asettuu yhteiskunnan raameihin ongelmattomasti.

Tätä kirjaa lukiessa rinnakkaisyhteiskunnan käsite tuntuu kuitenkin varsin osuvalta. En tarkoita tällä Tukholman Rinkebytä tai laajempaa lähes sadantuhannen asukkaan Järvan aluetta, koska alueen väestöstä suuri osa on myös kotoutunut ja sopeutunut varsin hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Rinnakkaisyhteiskunta sopii sen sijaan hyvin nimenomaan kirjassa kuvattuun nuorisokulttuurin osaan, joka määrittää hyvin vahvasti itse siihen kuuluvien ja sitä lähellä olevien normit ja pelisäännöt.

Rikollisen tai rikollisuuden hyväksyvän nuorisokulttuurin taustalla on toki myös laajempia kulttuurisia vaikutteita, mutta epäsuoralla tavalla. Suuri osa kirjassa kuvattujen väkivallantekojen tekijöistä ja uhreista on Ruotsin somalialaistaustaisia, ja yhteistyö yhteisön kanssa syyllisten etsimiseksi ja asioiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi on ollut viranomaisille hyvin vaikeata. Asioita on totuttu järjestelemään yhteisön omassa piirissä, eikä viranomaisten kykyyn hoitaa niitä oikein luoteta. Kierteen jatkuessa vaikenemisen kulttuuria vahvistaa myös pelko: liikaa puhuminen voi johtaa suuriin vaikeuksiin.

Minusta olennaista Salihun kuvauksissa kirjansa päähenkilöistä on kuitenkin se, että nämä rikoksen poluille ajautuneet pojat eivät kuulu myöskään vanhempiensa yhteisöön, kulttuuriin ja traditioihin. Osin tästä syystä myös paikallisen somaliyhteisön omat sovitteluyritykset epäonnistuvat: perinteisistä arvoista ja normeista ei enää välitetä. Klaanijaoilla ei myöskään tunnu olevan juuri merkitystä, ja joissain tapauksissa tappajat ja tapetut ovat olleet jopa sukulaisia.

Vaikka he asuvat Ruotsissa, he ovat ruotsalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Vaikka heillä on kullakin oma taustansa, he eivät kuulu tähänkään yhteisöön. Niin ruotsalaiset viranomaiset kuin vanhemmat, sukulaiset ja uskonnolliset johtajatkin yrittävät auttaa heitä, mutta kuilut molempiin suuntiin ovat kasvaneet kovin suuriksi. Voi hyvin kuvitella, että kokemus ulkopuolisuudesta lisää omaan elämäntapaan ja sen alaryhmiin kuuluvien sisäistä kiinteyttä. Omien silmissä tavoitellaan mainetta ja kunniaa – ja pelätään häpeää. Tulevaisuutta ei ole, vain tässä ja nyt.

Hankalia yksilöitä vaikeissa rakenteissa

Kirjassa on eräänlainen sisäänrakennettu dialogi, jota Salihu käy pitkälti itsensä kanssa. Sosiologian parhaiden perinteiden mukaisesti tässä vuoropuhelussa pyritään selvittämään toimijan ja rakenteen välistä suhdetta. Onko nuoren ajautumisessa lahjakkaasta pienestä jalkapalloilijasta ja tunnollisesta koulunkävijästä taparikolliseksi tappajaksi kyse vapaan yksilön omista virheellisistä valinnoista? Vai ovatko hänet vieneet tälle turmiolliselle tielle olosuhteet, jotka eivät juuri tarjonneet muita mahdollisuuksia?

Teoksessa kuvataan paljon siihen kytkeytyneitä ihmisiä, murhaajia ja murhattuja, ja analysoidaan heidän elämänkulkuaan, jopa luonteenpiirteitä ja viranomaisilta saatuja terveystietoja. Varsin monilla tuntuu olevan jonkinlaisia persoonallisuushäiriöitä, jotka ovat jo varhain ilmenneet esimerkiksi impulsiivisuutena ja väkivaltaisuutena. Hyvin monet ovat lyhytpinnaisia ja herkkiä loukkaantumaan. Koulunkäynnissä on jossain vaiheessa tullut vastaan vaikeuksia, jotka usein ovat johtaneet jatkuviin poissaoloihin ja lopulta koulupudokkuuteen.

Monet nuorista ovat kasvaneet monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä, joissa äidillä ei ole ollut aikaa, voimia tai kykyä tukea lastaan silloin, kun ongelmat olivat vasta oraalla. Isä on usein ollut täysin poissa, tai muuten etäällä ja etäinen. Ahtaasta ja ankeasta asunnosta on ollut mieluisa lähteä kadulle toisten samanlaisista olosuhteista tulevien joukkoon hakemaan toisenlaisia virikkeitä. Niiden saamista ovat usein edesauttaneet päihteet, ajan mittaan yhä kovemmat huumeet.

Ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy vaikeana, kaukaisena, epäluotettavana ja epäreiluna. Monet kokevat, että heidän lähiöstään tai heistä ihmisinä ei oikeasti välitetä eikä heidän haluttaisi edes olevan siellä. Ruotsin 1960-luvun miljoonaohjelmassa rakennettiin paljon suuria lähiöitä usein melko kauas kaupunkien keskustasta, joten etäisyys on jopa fyysistä. Niille, joiden kielitaito on jäänyt heikoksi ja koulutus vähäiseksi, ei oikein löydy paikkaa, missä olla, eikä tietä, mitä pitkin voisi kulkea eteenpäin.

Eksyksissä oleville nuorille heittäytyminen normien ulkopuolelle voi tarjota omalla tavallaan järkevältä tuntuvan ratkaisun. Huumekaupalla ja muulla rikollisuudella hankituilla ylellisyystuotteilla rehvastelevat vanhemmat nuoret ovat houkuttelevampia esikuvia kuin terveyskeskuksen lähihoitaja, paikallinen kouluavustaja tai ravintolan tiskaaja. Rap-musiikin gangsta-alalaji – jonka keskeinen merkitys valkenee Salihullekin vasta vuosien mittaan – levittää tehokkaasti rikollisen elämäntyylin ja nopeasti hankitun suuren rahan ihannetta. On ironista, että jotkut rap-muusikot ovat rikastuneet tällä tavalla.

On pakko yrittää ymmärtää

Arvostan suuresti Salihun pyrkimystä ymmärtää. Vain tietämällä ja tajuamalla meillä on mahdollisuus katkaista jo syntymään päässyt kierre, tai estää sellaista kehittymästä. Väärät toimintatavat jäävät parhaimmillaankin hyödyttömiksi, pahimmillaan vaikeista tilanteista tehdään vielä ongelmallisempia ja umpikujista läpipääsemättömämpiä. Huonosti toteutetuilla hyvillä tarkoituksilla voidaan myös pistää liikkeelle jotain kielteistä, jota on vaikea pysäyttää.

Minulta on urani aikana kysytty monta kertaa yksityisesti ja julkisesti, että milloin Ruotsin ongelmat vyöryvät meille. Olen inhonnut tätä kysymystä varsinkin toimittajien esittämänä. Se on ollut tyypillistä paniikkiteollisuuden toimintaa, jossa asian ymmärtämisen sijaan haetaan uutiselle tai haastattelulle vetävää otsikkoa. Läntisen naapurimaan kuviot eivät toistu meillä koskaan samassa mitassa, koska olosuhteet ovat niin erilaiset. Toisaalta on mahdotonta kuvitella, etteivätkö muualla esiintyvät ilmiöt jollain tapaa ilmenisi myös meillä.

Salihun kirja on tärkeä myös meille, koska vaikka yhtä vakavia ja laajoja ongelmia tuskin syntyy, johonkin tämäntyyppiseen on pakko varautua. Noihin koston kierteisiin ei kovin monta toimijaa lopulta tarvita. Itse asiassa Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa aloitettiinkin juuri vuosi sitten Vantaan Leinelässä tapahtuneen ammuskelun oikeuskäsittely. Tapahtumien ketju kuulosti Salihun kirjan taustaa vasten varsin tutulta. Myös tässä tapauksessa rap-musiikilla oli selvästi isompi rooli kuin mitä välimatkan päästä katsellessa tulisi ajatelleeksi.

Meillä on oltu viime aikoina varsin huolestuneita alueiden ja väestöryhmien eriytymisestä, jota usein segregaation nimellä kutsutaan. On havahduttu siihen, että meilläkin on lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Turussa alueita, joissa suomi tai ruotsi ovat varsinkin lapsiperheiden kotikielinä jääneet vähemmistöön. On päiväkoteja, joissa miltei kaikilla lapsilla on maahanmuuttotausta. On puhuttu järjestyksenpidon ongelmista joidenkin alueiden kouluissa ja kannettu huolta oppimistuloksista. Huono-osaisuuden ylisukupolvisesta periytymisestä on tullut todellinen riski.

On tärkeää, että meillä seurataan asioiden kehittymistä. Ongelmia ei pidä yrittää piilotella, vaan niihin pitää tarttua. Se, että asioista puhutaan paljon, ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ongelmien ratkaisemiseksi tehdään oikeita asioita riittävästi ja oikein. Riskinä on myös se, että resurssit jäävät (taas) auttamattoman riittämättömiksi ja fiksutkin toiminnot lyhytaikaisiksi hankkeiksi. Jos julkisten toimien myönteinen vaikutus ei ylitä sitä haittaa, jota leimaava keskustelu joka tapauksessa aiheuttaa, niin silloin on saatu vain vahinkoa aikaiseksi.

Yhteiskunnan läsnäoloa huono-osaisilla asuma-alueilla ei kuitenkaan kannata Salihun mukaan vähentää. Kirjassa toistetaan useammankin kerran, että kun valtio vetäytyy, kaaos tulee tilalle ja väkivalta lisääntyy. Julkisten varojen käytön tehostamisen nimissä palveluja on keskitetty niin, että ne ovat siirtyneet kauas niitä tarvitsevista. Esimerkiksi sosiaalityön resurssit ovat jääneet jälkeen todellisista tarpeista. Kuten Salihu kuvaa, tällainen säästäminen voi käydä yhteiskunnalle kalliiksi.

Det alla tjänstepersoner jag pratar med är överens om är att alla måste hjälpas åt. Det är inte bara polisens ansvar, inte heller skolans, socialtjänstens eller föräldrars. Det är allas gemensamma skyldighet att ge unga killar ett meningsfullt liv, få fler att klara skolan och stöd i ett tidigt skede, och att klara upp fler brott, minska gängrekryteringen och få ner dödskjutningarna.

Tiivistetty kuvaus ns. Rinkebykonfliktin taustoista löytyy täältä: https://www.svtplay.se/video/32840523/vara-barn-dor

Salihun tuorein raportti viimeisimmistä tapahtumista löytyy täältä:

https://www.svtplay.se/klipp/37051623/darfor-sticker-sverige-ut-i-antalet-dodsskjutningar

Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Sippolan tekemä Diamant Salihun haastattelu löytyy täältä:

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008902164.html

Kotoutumisen edistämistä ei pitäisi kehittää näin

Opettajien ammattijärjestö OAJ järjesti Helsingissä 7. huhtikuuta seminaarin aiheesta: ”Mikä edistää kotoutumista? Mitä Suomessa pitää tehdä maahanmuuton edistämiseksi?” Pidin seminaarissa alla olevan puheenvuoron, joka oli seminaarin ohjelmassa sijoitettu kommentiksi työministeriön ja opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiesten Sari Haaviston ja Kaisu Piirosen sekä eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan Mari-Leena Talvitien puheiden jälkeen. Otin omassa puheenvuorossani kuitenkin laajemmin kantaa siihen tapaan, jolla suomalaista kotoutumisen edistämistä (kotouttamista) on viime vuosina pyritty kehittämään. Alla oleva teksti on hieman pidennetty versio pitämästäni esityksestä.

Toivoisin, että minulla olisi mukavampaa kerrottavaa. Tutkijana olen kuitenkin sitoutunut siihen, että kerron mitä tietojeni perusteella totena pidän, todellisuutta kaunistelematta. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että se, mitä sanon, ei välttämättä edusta työnantajani Helsingin kaupungin kantaa.

Viime vuodet ovat kotoutumisen edistämistä ammatikseen seuraavalle olleet melkoista pään pyörittelyä. Milloin tuo hämmennys alkoi? Luulen sen alkaneen kasvaa silloin, kun alkuvuodesta 2019 tutustuin eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietintöön kotouttamisen toimivuudesta.

Oli sinänsä hienoa, että kansanedustajat halusivat perehtyä asiaan ja lausua näkemyksensä, mutta lopputulos oli monilta osin kiistanalainen. Kritisoin tuoreeltaan useita sen kehittämisehdotuksista blogissani epärealistisuudesta ja epätarkoituksenmukaisuudesta.

Sain blogikirjoitukseeni paljon myönteistä palautetta asiaa tuntevilta ja kentällä toimivilta tahoilta, jotka eivät kuitenkaan asemansa vuoksi voineet ilmaista itse näkemyksiään julkisuudessa.

Pääministereiden Antti Rinne ja Sanna Marin hallitusohjelmista saimme kuitenkin lukea, että hallitus aikoo laatia kotouttamistoimien uudistamistarpeista kokonaisvaltaisen toimenpideohjelman eduskunnan hyväksymän tarkastusvaliokunnan mietinnön pohjalta. Mietintö hyväksyttiin eduskunnassa vastalauseitta, joten minkäpä sille voi.

Hallituksen olisi muutenkin pitänyt laatia eduskunnalle sekä uusi valtion kotouttamisohjelma että valtioneuvoston selonteko kotoutumisen edistämistä koskevan lain toimeenpanosta. Viimeisin selonteko nimellä ”Maahanmuuton ja kotoutumisen suunta” vuodelta 2015 oli varsin korkeatasoinen tietopaketti. Sen käsittelyyn eduskunnalla ei aikanaan ollut aikaa.

Nyt valtioneuvosto joutui yhdistämään nämä kaksi tehtävää ja laatimaan siis selonteon kotoutumisen edistämisen uudistamistarpeista ottaen huomioon tarkastusvaliokunnan mietinnön kannanottoehdotukset.

Samanaikaisesti vietiin eteenpäin sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamista että työllisyyspalveluiden uudistamista työllisyyden kuntakokeilujen pohjalta. Näihin uudistuksiin sisältyi lukuisia kotoutumiseen ja sen edistämiseen liittyviä kysymyksiä, jotka vaikuttivat kuitenkin jäävän keskustelujen marginaalin marginaaliin.

Valtioneuvoston selonteko julkaistiin kesällä 2021. Se ansaitsee kiitosta siitä, että valmistelijoilla ja asiasta päättäneillä on ollut riittävästi viisautta ja rohkeutta olla ottamatta eduskunnasta lähtöisin olleita kehittämisehdotuksia sellaisenaan. Niitä on muokattu selvästi järkevämpään suuntaan, esimerkiksi valtiovarainvaliokunnan erikoista pyrkimystä kotoutumisajan lyhentämiseen yhteen vuoteen. Esimerkiksi kotoutumiskoulutuksen järjestämisvastuiden uudistamista koskevan ehdotuksen osalta on puolestaan viisaasti edellytetty asian perusteellisempaa selvittämistä.

Samanaikaisesti lopputulos on asiakirja, jonka tarpeellisuus jää jossain määrin kyseenalaiseksi. Muutokset nykykäytäntöihin ovat niin vähäiset, että kaikki uudistaminen olisi voitu toteuttaa vähemmällä voimavarojen tuhlaamisella ja pienin lakimuutoksin. Sanottakoon sekin, että mielestäni se, että kotoutumisen edistämisen perusteita ei ole Suomessa jatkuvasti muutettu, on muutenkin kansainvälisessä vertailussa varsin korkeatasoisen järjestelmämme parhaita piirteitä.

Toisaalta selonteko jää ihmeellisen epämääräiseksi ja paikoin vaikeaselkoiseksi. Merkittävimpänä uudistuksena esille tuodaan erityinen kotoutumisohjelma, josta on vielä usean lukukerran jälkeenkin vaikea saada täyttä selvyyttä siitä, ketkä näitä ohjelmia laativat ja kenelle ja minkälaisin sisällöin. Muut keskeiset uudistukset ovat sellaisia, joita totta kai tehdään muutenkin: kehitetään peruspalveluja ja koulutusjärjestelmää, vakinaistetaan ja vahvistetaan ohjausta ja neuvontaa.

Kuten esimerkiksi vuonna 2020 ilmestyneessä suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja sen kehittämistä käsitelleessä kirjassa ”Suomi omaksi kodiksi – Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet” esitän, varsinainen ongelma Suomessa on tällä toiminnan saralla ollut puutteellinen toimeenpano. Lain ja ohjelmien implementoinnin puutteellisuuksien taustalta löytyy puolestaan usein riittämättömät ja epätarkoituksenmukaisesti kohdennetut resurssit. Suomen julkisesta taloudesta päättävällä eduskunnalla ei ollut osoittaa tähän asiaan omassa mietinnössään juuri minkäänlaista huomiota.

Samanaikaisesti eri lähteistä on tihkunut tietoja kotoutumisen edistämistä koskevan lain uudistamisen valmisteluprosessista. Jossain määrin hämmentävällä tavalla tässä prosessissa on taas tullut esiin asioita, joista ei ole sanaakaan kotoutumisen edistämisen selonteossa, ja monista selonteossa mainituista seikoista ei puolestaan ole kuulunut mitään.

Kaikki kotoutumispalvelut ovat nyt tulossa kuntiin, kun työllisyyspalvelut siirtyvät työllisyyden kuntakokeilun jälkeen täysimittaisesti kuntiin. Työvoimaan kuulumattomille tarkoitetut usein sosiaalisektorin kotoutumispalvelut ovat puolestaan nähdäkseni jäämässä kuntaan. Kunnan asemaa oli tarkoituskin vahvistaa kotoutumisen edistämisjärjestelmän uudistamisessa. Käsittääkseni tässä mentiin kuitenkin pidemmälle kuin oli alun perin tarkoitus.

Kuntien asemaa vahvistavat muutokset eivät sinänsä ole vääränsuuntaisia. Niihin sisältyy kuitenkin riskejä, joista en ole havainnut minkäänlaista julkista keskustelua. Yksi vaara on se, että nykyisinkin suuret hankaluudet kerätä valtakunnallisen tason tietoa maan eri osista vaikeutuvat edelleen, kun eri kunnissa sekä tehdään asioita että kerätään tietoa eri tavoin.

Toinen vähän puskista tullut uudistus on monien valtion kunnille korvaamien kotoutumista ja yhdenvertaista kohtelua edistävien palvelujen kustannusten siirto osaksi laskennallista valtionosuutta ja siten yleiskatteisiksi.

Tämä on periaatteessa hyvä idea, jos rahoitus ei samalla laske aikaisemmasta. Lisäksi vaarana on, että joissain kunnissa korvamerkitsemätöntä valtionosuutta käytetään todellista tarvetta vähemmän kotoutumisen edistämiseen. Tämä johtaisi puolestaan siihen, että nykyisinkin suuret paikalliset ja alueelliset erot palvelujen järjestämisessä korostuvat entisestään.

Olin vastikään kuultavana eräässä tilaisuudessa yhdessä kolmen muun asiantuntijan kanssa. Huomasin, että vaikka edustimme eri näkökulmia, viestimme olivat loppujen lopuksi huomattavan yhdenmukaisia.

Järjestelmässä ei sinänsä ole juuri vikaa, mutta liian monia asioita tehdään liian kevyesti: alkukartoittaminen on pinnallista, kotoutumissuunnitelmat ylimalkaisia, koulutukseen pääsy hidasta, laatuvaihtelut liian suuria, vaikuttavuuden arviointi miltei olematonta ja keskustelu ylipäätään turhan ympäripyöreää.

Näille ongelmille pitäisi saada laitettua piste. On kuitenkin vaikea nähdä, että näin tapahtuu koskaan, jos toimitaan, niin kuin viime aikoina on tehty.

Suomeen muuttaneen kotoutuminen maahamme on moniulotteinen ja pitkäkestoinen useiden prosessien kokonaisuus. Kyse on työllistymisestä ja sen edellytysten parantumisesta, mutta myös paljosta muusta, kuten kulttuuristen arvojen ja käytänteiden ymmärtämisestä, sosiaalisten verkostojen rakentumisesta sekä yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistumisesta.

Olisikin hyvä, jos asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä. Jos on kyse vain työllistymisestä ja sen edellytysten parantamisesta, puhutaan sitten siitä. Selonteossa mainitun kotoutumisohjelman tavoitteena on työllistyminen ja työllistymisen edellytysten parantaminen. Miksi sitä ei kutsuta Suomeen muuttaneiden työllistymisohjelmaksi?

Jos halutaan edistää suomen tai ruotsin kielen oppimista, ei siihenkään keskusteluun paljon kotoutumista tarvita. Ei myöskään silloin, kun kyse on Suomen lainsäädännön tuntemisesta ja kulttuuristen käytänteiden oppimisesta. Kotoutuminen on hyvä sana, mutta liikaa viljeltynä se tuottaa vain sekavuutta ja ohi puhumista.

Ideaalitilanteeseen eli nopeaan ja kokonaisvaltaiseen integroitumiseen verrattuna monien Suomeen muuttaneiden kotoutuminen etenee usein hitaasti ja myös eri ulottuvuuksilla epätahtisesti. Jos katse kohdennetaan työmarkkinoille osallistumiseen, osallistuminen työvoimaan on maahanmuuttajilla alempi kuin kantaväestöön kuuluvilla, työttömyys on yleisempää, ja monet työskentelevät koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä.

Erot Suomen kannalta vertailukelpoisiin maihin nähden ovat kuitenkin pieniä ja osin vaikeasti tulkittavissa. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että myöskään kotoutumisen tulosten osalta maamme olisi jotenkin huonompi kuin muut Pohjoismaat ja muut verrokkimaat Länsi-Euroopassa. Kokemus kotoutumisen edistämisen epäonnistumisesta on usein myös seurausta siitä, että tavoite on asetettu mahdottomaksi saavuttaa.

Luulen puhuvani myös monien muiden suulla sanoessani, että kotoutumisen edistämisen kehittäminen olisi Suomessa helppoa, jos siihen vain olisi tarpeeksi tahtotilaa. Pitäisi vain tehdä kunnolla se mitä luvataan tehdä. Lisärahoitusta on tietenkin vaatimassa liuta muitakin yhteiskunnallisia palveluita ja toimintoja, mutta harvassa kohdassa on niin selvää kuin tässä: kyseessä on investointi, joka maksaa itsensä takaisin.

Olen siis Helsingin kaupungilla töissä, mutta sanoisin tämän seuraavan asian muutenkin. Ulkomaalaistaustainen väestö on Suomessa poikkeuksellisen vahvasti keskittynyt nimenomaan tälle yhdelle kaupunkiseudulle. Kaikilla kunnilla ja seuduilla on tietenkin omat perustellut tarpeensa, mutta näissä kotoutumisen edistämisen asioissa pääkaupunkiseutu kannattaisi kuitenkin ymmärtää erityisenä alueena, johon olisi syytä kiinnittää myös erityistä huomiota.

Lopuksi: Suomalainen yhteiskunta on murrosvaiheessa, jossa suuria määriä Suomessa syntyneitä ulkomaalaistaustaisia siirtyy joka vuosi perusopetuksesta toiselle asteelle, muuhun koulutukseen ja työelämään. Tähän toiseen sukupolveen kuuluvien menestyminen elämässä on monella tapaa tärkeätä sekä heille itselleen että omalle paikkakunnalleen ja koko yhteiskunnalle.

Suomessa syntyneinä he eivät tarvitse kotoutumispalveluja. Monin paikoin on kuitenkin tarvetta tukea heidän elämäntilannettaan ja mahdollisuuksiaan. OAJ järjestönä ja sen jäsenkunta alan ammattilaisina ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa varmistamassa, että nämä lapset ja nuoret löytävät paikkansa tässä yhteiskunnassa ja että yhdenvertaisuus toteutuu maassamme täysimittaisesti ja laaja-alaisesti.

Vuosi vaihtuu, minä muutun

Palaute, jota ei tullut

Vuosi 2022 on alkanut, ja olen palannut osittaiselta työvapaaltani erikoistutkijan tehtävääni Helsingin kaupungin kaupunkitietoyksikössä. Tuo työvapaa Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize-hankkeessa oli tarpeen. Sen lisäksi, että sain vähän vaihtelua työnkuvaan ja joustoa arjen järjestämiseen, sain itselleni myös aikaa ja rauhaa miettiä isompia ja henkilökohtaisiakin asioita. Tuon pohtimisen seurauksena vuodenvaihde sisältää tällä kertaa vähän suuremman muutoksen kuin apurahatutkimuksesta palkkatyöhön paluun.

Olin yliopistolla työskentelyn jälkeen kymmenen vuoden ajan (2006–2016) tutkimuskeskus Cuporessa erikoistutkijana ja laitoksen johtajana, ja keskityin tällöin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimukseen. Jo joskus 1990-luvulla olin kuitenkin alkanut kiinnostua kansainväliseen liikkuvuuteen, maahanmuuttajien kotoutumiseen ja yhteiskuntien etniseen ja kulttuuriseen moninaistumiseen liittyvistä kysymyksistä. Kun siirryin Cuporesta Helsingin kaupungille tutkimaan maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia, jatkoin siten eräänlaista tutkijanelämäni pitkää linjaa. Pääsin keskittymään aiheisiin, jotka minua olivat jo pitkään inspiroineet.

Siirtymiseeni työpaikasta toiseen ja tutkimusalueelta toiselle oli useita syitä. Yksi niistä oli kuitenkin ajatus, että nämä muuttoliikkeeseen ja sen seurauksiin liittyvät ilmiöt olivat hyvin tärkeitä ja yhteiskunnallisesti kiinnostavia. Ajattelin myös, että minulla voisi olla jotain annettavaa paitsi Helsingin kaupungille myös laajemmin suomalaiselle yhteiskunnalle. Viime vuosien aikana olenkin puhunut ja kirjoittanut runsaasti näistä aiheista sekä esiintynyt asiantuntijana useissa viestintävälineissä. Vaikutti siltä, että sille, mitä minä osasin, oli kysyntää ja tarvetta.

Siksi olenkin nyt niin hämilläni. Julkaisin vuonna 2020 kolme kirjaa, jotka loivat synteesejä viime vuosien tutkimuksista ja muista tiedonkeruista. Alkuvuodesta päivänvalon näki Siirtolaisuusinstituutin julkaisema teos Vimmainen maailma, joka sisälsi yleistajuisia kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Toukokuussa 2020 julkaisin kokoomateoksen ulkomaalaistaustaisten elinoloista ja elämäntilanteista Helsingissä nimellä Kotoutuminen kaupungissa. Ja syyskuussa 2020 markkinoille tuli vielä teos Suomi omaksi kodiksi, jossa kuvattiin ja arvioitiin suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja annettiin suosituksia sen kehittämiseksi.

Ensin olin hämmästynyt, sitten harmissani ja jossain kohtaa varmaan lähellä masentuneisuuttakin. Näistä kirjoista yksikään ei herättänyt mielenkiintoa: ei yhtään kirja-arviota*, ei yhtään keskustelutilaisuutta, ei yhtään haastattelua, ei muutenkaan yhtään yhteydenottoa. Ei edes tanakkaa kritiikkiä, joka osoittaisi, että olen ollut väärässä. Ketä tahansa tutkijaa tällainen vastaanotto ottaa päähän, ja on se minuakin jurppinut. Sittemmin mieleni on tasoittunut ja rauhoittunut ja olen hyväksynyt tosiasiat. On ilmeistä, että suomalaista yhteiskuntaa tietoni ja tulkintani näistä globaalin liikkuvuuden ja yhteiskuntien moninaistumisen asioista eivät yksinkertaisesti kiinnosta. Siispä oma ylimääräinen aika ja energia kannattaa tästedes suunnata muualle.

Selitystä etsimässä

Suomessa on tietenkin paljon tutkijoita, jotka eivät mielestään saa ansaitsemaansa huomiota. Tämä oma valitusvirteni voitaisiinkin sijoittaa suureen joukkoon kaltaisiaan ja ohittaa katkeroituneen tieteentekijän henkilökohtaisena tunteenpurkauksena. Houkutus jättää tämä juttu kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta onkin suuri. Tekisinkin niin, ellen ajattelisi, että omaa tilannettani ja siihen johtanutta kehitystä analysoimalla voidaan ehkä saada sanotuksi jotain laajemmin merkityksellistä, ehkä arvokastakin. Olennainen kysymys on siten: miksi mistään ei kuulunut mitään?

Vastausta pitää ensin hakea kyseenalaistamalla tuotosteni laatu. Huonotasoisiin akateemisiin tuotoksiin ei pääsääntöisesti kannatakaan kiinnittää huomiota. On tietenkin täysin mahdollista, että mainitut julkaisuni ovat yksinkertaisesti huonoja tai että olen ollut tulkinnoissani niin väärässä ja ehdotusteni puolesta niin hakoteillä, että tekemiseni kannattaa vaieta kuoliaaksi. Mistään en kuitenkaan ole kuullut viitteitä työni heikosta tai vahingollisesta laadusta. Jos näin olisi, kuulisin senkin mielelläni. Toistaiseksi saamani vähäinen palaute on ollut varsin ja tai jopa hyvin myönteistä. Koska se on miltei poikkeuksetta tullut ammatillisesta lähipiiristä, siihen ei voi kuitenkaan täysin luottaa. En kuitenkaan ainakaan vielä usko, että laadun puutteessa on kohtaamani hiljaisuuden syy.

Toinen hyvä syy olla välittämättä julkaistuistani voisi olla se, että niissä ei ole mitään, joka ei jo entuudestaan olisi kaikkien tiedossa. Maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sen edistämisestä sekä monikulttuurisuudesta puhutaankin mediassa paljon. Suomessa ei kuitenkaan ennen Suomi omaksi kodiksi -kirjaani ollut ainuttakaan suomalaisen kotoutumisen edistämisen kokonaisvaltaista kuvausta ja vähänlaisesti myös sen analysointiin perustuvia kehittämisehdotuksia. Kotoutuminen kaupungissa on jopa eurooppalaisittain harvinainen yritys ottaa tiedollisesti haltuun maahanmuuttajien kotoutumisen tilanne laajasti ja moniulotteisesti yhdellä kaupunkiseudulla. Vimmainen maailma -teokseni alkaa ja loppuu tulevaa kehitystä ennakoivilla esseillä, joiden pohdintoja en tiedä missään muualla mainitun. En siten jaksa oikein uskoa siihenkään, että kirjani eivät olisi tarjonneet alasta kiinnostuneille mitään uutta.

Kolmantena perusteena voi pitää sitä, että ihmisillä ei ylipäätään ole enää aikaa lukea. Kilpailu ajasta ja huomiosta on kovaa, ja tässä taistelussa teokseni hävisivät raskaasti. Niin häviävät monet muutkin. Eräs avustamani Helsingin Sanomien toimittaja huomautti sähköpostiviestissä suoraan, ettei hänellä ole aikaa lukea tutkimuksia. Olin lähettänyt hänelle linkit pariin julkaisuun, joista hän voisi saada suoraan vastauksia kysymyksiinsä. Ymmärrän hyvin, ettei hänellä ollut mahdollisuutta tutustua näihin julkaisuihin kokonaisuudessaan. Mutta sisällysluetteloon tutustumalla ja hakutoimintoa käyttämällä hän olisi helposti saanut haluamansa tiedot lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulla olisi mennyt erillisen viestin kirjoittamiseen. Ajan puute ja työpaine varmaan selittävät jotain omien teosteni kohtalosta, mutta tuskin kuitenkaan kaikkea. Aina kuitenkin joillekin julkaisuille löytyy aikaa.

Koronapandemialla on tietenkin ollut oma vaikutuksensa juuri tällä ajanjaksolla. Kulkutautiin liittyvät uutiset, analyysit ja keskustelut täyttivät vuoden 2020 alussa nopeasti suuren osan lehtien palstatilasta ja sähköisten medioiden lähetysajasta. Toimittajia joutui siirtymään muista tehtävistä seuraamaan koronaviruksen etenemistä, Covid-19-taudin aiheuttamaa tuhoa ja poliittisia yrityksiä hillitä taudin leviämistä. Koronaviruskaan ei kuitenkaan varmaan selitä kaikkea, koska pandemian aikanakin olen saanut yhteydenottoja valtamedian suunnalta kommentoida esimerkiksi hetkellisesti ajankohtaisiksi nousseita segregaatiota, nuorisorikollisuutta ja taudin esiintymistä maahanmuuttajaväestössä. Olen useimmiten vastannut kieltävästi, koska mielestäni näissä ohjelmissa on ollut liikaa sensaation hakua ja liian vähän yritystä ymmärtää.

Lähtökohtaisesti väärin

Palaan ajatukseen, että kirjoituksissani on oikeasti ollut jotain vikaa ja että siksi niihin ei kukaan ole tarttunut. Jos olen oikeassa, samantyyppisistä ongelmista kärsivät todennäköisesti monet muutkin kollegat ja yhteiskunnalliset keskustelijat. Kaltaisissani ihmisissä on yksi vika, joka tänä aikana tuntuu olevan erityisen paha. Kieltäydymme pitämästä monimutkaisia asioita yksinkertaisina ja ottamasta voimakkaasti kantaa sellaisissa kysymyksissä, joita pitää tarkastella maltillisesti ja monipuolisesti. Maailma tuntuu puolestaan janoavan näkemyksellistä puhetta ja tiukkaan pakattuja ajatuksia, tutkijaltakin parasta puhetta on vahvan mielipiteen sisältävä yhden virkkeen tiivistys.

Tätä päätelmää voi havainnollistaa analysoimalla julkista keskustelua maahanmuutosta, kotoutumisesta, kotouttamisesta ja monikulttuurisuudesta. Tietyntyyppiset ajatukset uppoavat hyvin sekä mediaan että sen välityksellä laajemmin yhteiskuntaan. Avosylin vastaanotettavat käsitykset ja tulkinnat voidaan tiivistää kolmeen yksinkertaistukseen. A) Jossain on jotain pahasti vialla, B) ongelmat ovat jonkun syytä, C) tällä keinolla kaikki muuttuu paljon paremmaksi. Kielteisen havainnon, syyllisen osoittamisen ja parannuskeinon tarjoamisen kolmiyhteys ilmenee yleisesti ottaen toistuvasti niin politiikassa kuin yhteiskunnallisessa julkisuudessa. Harvalla alueella tämä on kuitenkaan yhtä ilmeistä kuin kotouttamispolitiikassa.

Omat käsitykseni kotoutumisen edistämisestä Suomessa ovat pääsääntöisesti olleet täysin päinvastaisia. Suhteessa vertailukelpoisiin maihin asiat ovat suurin piirtein samalla tavalla, joiltain osin jopa paremmin. Ongelmia toki on niin meillä kuin muualla, mutta se on ani harvoin kenenkään tai minkään tahon tai minkään erityisen toimintamallin vika. Maahanmuuttajien kotoutumiseen vaikuttaa suuri määrä erilaisia taustatekijöitä, joista moniin ei juuri voida kansallisilla politiikkatoimilla vaikuttaa. Vaarallisin on kuitenkin epärealistinen toive jostain konstista, jolla taikatemppumaisesti ongelmia voidaan ratkoa nopeasti ja vähin kustannuksin. Sellaisesta ei ole mistään näyttöä, sen sijaan poliittis-hallinnollisten äkkikäännösten aiheuttamista vahingoista on.

Jos suomalaisen kotoutumisen edistämisen järjestelmän asettaa vertailuun muiden Pohjoismaiden ja Länsi-Euroopan muiden pienten demokratioiden kanssa, maamme kestää tämän vertailun hyvin. Yksi parhaista piirteistä on ollut se, että periaatteita, tavoitteita ja niiden toteutusta ei ole jatkuvasti muutettu, vaan työtä on tehty pitkäjänteisesti. Monessa muussa maassa poliittiset voimasuhdevaihdokset ja ideologiset suunnanmuutokset ovat heiluttaneet kotouttamispolitiikkaa paikoin jopa hyvin radikaalisti ilman merkittävää parannusta. Jokaisella muutoksella on kustannuksensa, koska hallinnossa ja palveluissa työskentelevät ihmiset joutuvat käyttämään aikaansa ja energiaansa muuhun kuin varsinaiseen tulokselliseen tekemiseen. Tätä poliitikot tuntuvat harvoin ymmärtävän.

Muitakin vikoja minussa ja jutuissani on. Sain jokin aika sitten kutsun Marja Sannikka -ohjelmaan, jossa haettiin vastausta kysymykseen, miksi suomalainenmaahanmuuttokeskustelu on niin luokatonta. Keskustelemassa olivat Perussuomalaisten vastavalittu puheenjohtaja Riikka Purra sekä Vihreiden niin ikään tuore varapuheenjohtaja Atte Harjanne. Ohjelman aluksi Marja Sannikka keskusteli kanssani aiheesta. Nostin esille kolme suomalaista keskustelua vaivaavaa tekijää. A) Keskusteluun osallistujat eivät usein tiedä läheskään riittävästi käsittelemistään asioista pystyäkseen käsittelemään niitä tarpeeksi yksityiskohtaisesti. B) Liika yleistäminen niputtaa yhteen ihmisiä ja ilmiöitä, joilla ei kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. C) Mielipiteenvaihto on myös hyvin tunnepitoista ja joko heijastaa puhujan omia vahvoja emootioita tai pyrkii tietoisesti vaikuttamaan kuulijakunnan tunteisiin ymmärryksen lisäämisen sijaan.

Näissäkin asioissa uin valtavirtaa vastaan. Olennaista on tietää tarpeeksi, ei niinkään muodostaa oma mielipide nopeasti. Perustiedot ovat melko helposti saatavilla kaikille, jotka niistä ovat kiinnostuneita. Maahanmuutosta ja maahanmuuttajista puhuttaessa pitäisi aina jaksaa olla tarkkana sen suhteen, mistä ja kenestä puhutaan. Työn perässä Suomeen muuttaneilla ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvilla ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, varsinkaan jos yhdet ovat tulleet maahamme lähialueilta ja toiset hyvin erilaisista olosuhteista. Kaikista rankimpiakin asioita pitäisi jaksaa käsitellä rauhallisesti ja analyyttisesti, koska se on myös ainoa keino pitää usein monimuotoinen ja ristiriitainenkin kokonaiskuva silmien edessä. Kuulija- ja lukijakunnassa tehtäväni ei ole herättää tunteita vaan tiedon janoa.

Yhteiskunnallisen kehityksen suunta tuntuu olevan päinvastainen. Sen yhdellä laidalla uusnationalistiset ja oikeistopopulistiset voimat syyllistyvät jatkuvasti yleistämiseen ja tunteiden herättämiseen, mikä voi heidän kannaltaan olla tosin poliittisesti tarkoituksenmukaista. Valitettavasti samanlaista asennoitumista on havaittavissa myös poliittisen ja arvomaailmakentän toisella laidalla. Maahanmuuttoon ja moninaistumiseen myönteisesti suhtautuvat kieltäytyvät turhan usein keskustelemasta todellisista ongelmista. Hekin tekevät omat yleistyksensä korostaen erityisesti sellaisia asioita, jotka vahvistavat heidän retoriikkaansa. Joissain tapauksissa esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön osallistuvat – aina tutkijoita myöten – syyllistyvät samanlaiseen polarisoivaan argumentaatioon kuin heidän vastustajansa. Ääripäiden vahvistuessa ja niiden saaman julkisuuden voimistuessa maltilliselle keskikentälle jää vain vähän tilaa.

Epäonnistunut, silti onnellinen

Kyvyttömyys välittää maahanmuuttoon, kotoutumiseen ja kotouttamiseen liittyvää tietoa ja edistää näitä aiheita koskevaa julkista keskustelua on epäilemättä tutkijanurani suurin epäonnistuminen. Näin vuoden 2022 alussa taaksepäin katsoessani voin kuitenkin todeta, että kaikkineen asiat ovat menneet koko lailla pieleen jo pidemmän aikaa. Kokonaisuutena ottaen onnistumiseni tutkijana on ollut joitain poikkeuksia lukuun ottamatta melkoinen mahalasku.

Tässä toteamuksessa piilee tietty paradoksi, koska eräässä Suomen Akatemian tilaisuudessa kerroin joku vuosi sitten olevani onnellinen politiikan tutkija. Olen miltei koko tutkijanurani ajan ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen saanut tehdä itseäni aidosti kiinnostavia asioita. Olen myös enimmäkseen saanut päättää tutkimusten ja selvitysten tekemisestä itse valitsemallani tavalla ja toteuttaa ne ilman kohtuutonta ulkoista painetta. Tuossa tilaisuudessa arvioin jopa mahdollisesti olevani Suomen onnellisin politiikan tutkija. Lähdettyäni yliopistolta vuonna 2006 ja luovuttuani akateemisista ambitioista olen säästynyt sekä yliopistomaailman yleiseltä huonontumiselta että akateemisen meritoitumisen paikoin absurdeilta piirteiltä. Olen yhä sitä mieltä, että olen tutkijana onnellinen, ehkä alallani onnellisin.

Minua tuntevat ihmiset voivat myös ihmetellä esittämääni päätelmää omasta epäonnistumisestani. Julkaisuluetteloni on mittava ja sisältää niin kirjoja kuin artikkeleita ja monenlaisia tutkimusraportteja. Osaamisalueillani asemani on ainakin melko arvostettu. Olen kahden alan dosentti kahdessa yliopistossa. Olen pitänyt satoja luentoja, esitelmiä ja muita puheita ja osallistunut kymmeniin keskustelutilaisuuksiin. Minua on haastateltu kotimaisiin ja ulkomaisiin viestimiin. Olen saanut olla asiantuntijana päättämässä tutkimusrahoituksesta ja valmistelemassa hankkeita ja uudistuksia valtiolla, kunnilla ja kolmannella sektorilla. Uralleni mahtuu myös suuri määrä monenlaisia luottamustehtäviä. Moni on varmasti saanut aikaiseksi vielä paljon enemmän kuin minä, mutta silti: voiko tätä mitenkään kutsua epäonnistumiseksi?

Asiaa täytyy tietenkin selittää. Teen näin jälleen en vain itseni takia vaan välittääkseni viestiä, jolla mielestäni on laajempi yhteiskunnallinen kantavuus. Uskon, että minulla on myös paljon kohtalotovereita, vaikka he eivät tilannettaan tai kokemuksiaan ilmaisisi samalla tavalla.

Hollantilainen filosofi Sjaak Koenis julkaisi vuonna 1992 intellektuaalista roolia käsittelevän artikkelin. Erään kokoomateoksen muista kirjoittajista poiketen hän ei puhunut intellektuelleista henkilöinä, vaan sellaisina ihmisinä, jotka toteuttavat yhteiskunnassa tietyn tehtävän. Intellektuaalisen roolin Koenis määritteli etäisyyden ja sitoutumisen käsittein tavanomaisesta poiketen ensinnäkin siten, että tässä roolissa toimiva henkilö pitää välimatkaa yhteiskunnan intresseihin, jännitteisiin ja ristiriitoihin. Puolueettomuuteen sitoutumista tärkeämpää on kuitenkin se, että hän on uskollinen tietylle tiedon hankinnan, käsittelyn ja julkaisemisen tyylille. Intellektuaalisessa roolissa hankitaan tietoja laaja-alaisesti sekä siirretään havaintoja, ideoita ja keksintöjä yhdeltä tiedon ja toiminnan kentältä toiselle. Kyse on kommunikoinnista, tietojen välittämisestä, informaatiolla vaikuttamisesta.

Julkisina intellektuelleina pidetyistä henkilöistä monet eivät koskaan ole olleet intellektuaalisessa roolissa. Sen sijaan sellaisessa toimii monia virkamiehiä, rivitutkijoita ja taiteilijoitakin, joista suuri yleisö ei ole välttämättä kuullut mitään. Hieman samoilla funktionaalisuutta korostavilla linjoilla oli myös oma professorini yliopistolla, Ilkka Heiskanen, vuonna 1982 yhteiskuntatieteitä, käytännön yhteiskuntateoriaa ja Suomen älyllistä ilmastoa käsittelevässä artikkelissaan. Heiskasen mukaan hänen ”mandariineiksi” kutsumiensa henkilöiden avulla ulkokohtainen yhteiskuntatieteellinen tieto ja teoretisointi siirtyy osaksi yhteiskunnan toimintoja ja käytänteitä.**

Pidin Koenisin ja Heiskasen ajatuksia kiinnostavina ja hyödynsin niitä intellektuelleja käsitteleviin tutkimuksellisiin kirjoituksiini. Ajattelin myös ottaa Koenisin ajatuksen intellektuaalisesta roolista ohjenuoraksi omalle toiminnalleni. Pyrin siis tuottamaan tieteellisesti pureskeltua tietoa, analysoimaan sitä kokonaisvaltaisesti ja välittämään tuloksia laajemmalle yleisölle. Tärkeimmäksi kohderyhmäksi arvioin etenkin ne ihmiset, joilla on merkitystä asioiden eteenpäin viemisen kannalta. Kömpelöiden juttujen kirjoittaminen pienistä aiheista alan tieteellisiin aikakauslehtiin – se mistä tiedeyhteisössä parhaiten palkitaan – ei tästä näkökulmasta katsoen kannattanut. Valitsin pääasialliseksi viestintäkieleksi suomen – mitä ei puolestaan akateemisella puolella arvosteta – ja foorumeiksi helposti saavutettavat mediat.

Julkaisutoiminnan vaikuttavuuden perspektiivistä joudun nyt kuitenkin tunnustamaan, että pieleen on mennyt. Vaikka hiljaisuus näiden viimeisimpien teosten osalta ylittää kaiken aikaisemman, palaute on ennenkin jäänyt kovin vähiin. Keskustelua ei juuri ole syntynyt, ja rehellisesti arvioiden on vaikea löytää puheiden ja kirjoitusten konkreettisia vaikutuksia tai muita seurauksia politiikan ja hallinnon arkisessa tekemisessä tai palveluiden järjestämisessä. Jos tavoitteena on ollut edistää muutosta parempaan, jälkeä siitä on erittäin vaikea löytää. En pysty ainakaan tähän hätään määrittämään, mikä minun roolini suomalaisessa yhteiskunnassa on kolmen viime vuosikymmenen aikana ollut, mutta koenisilaisessa mielessä intellektuaalinen se ei ainakaan ole ollut.

Luen, siksi kirjoitan

Jos vielä haluaisin yrittää saavuttaa aikaisempia tavoitteitani ja jos olisin nuorempi, pyrkisin varmaan muuttamaan ilmaisuani ja julkaisukanaviani paremmin uppoavaan suuntaan. Viime vuonna pohdinkin jossain vaiheessa podcastin pitämistä, mutta ei se tuntunut tarpeeksi omalta, että viitsisi nähdä paljon vaivaa tehdä sitä hyvin. Menestys voisi myös olla parempi, jos yksinkertaistaisin ajatuksia ja terävöittäisin ilmaisua. Jotain voisi varmaan tehdä perustellustikin, mutta jossain kulkee myös raja, jonka toisella puolella puhutaan yleisön eikä asian ehdoilla. Sitä rajaa en tahdo ylittää, koska silloin häviäisi asia ja kärsisin minä.

Kirjallisiakin ilmaisukanavia kannattaisi kenties miettiä uusiksi. Jo monta vuotta sitten aloin epäillä, ettei kirjojen kirjoittaminen ole tiedon ja ajatusten välittämisen kannalta kovin järkevää. Niin harva viitsii enää tarttua kirjoihin ylipäänsä, saati lukea niitä keskittyneesti ja kokonaan. Keskustelu on siirtynyt lyhyisiin formaatteihin, ja sosiaalisen median valtaisa laajeneminen on tätä kehitystä edelleen vauhdittanut. Toisaalta kirja on juuri sen kokonainen pakkaus, jossa mahtuu käsittelemään järjestelmällisesti vähän isompiakin asioita. Ja näihin isoihin asioihin haluan jatkossakin keskittyä.

Erik Allardt mainitsi jossain, että kirjoittaminen on hänen tapansa ajatella: vasta tekstin tuottaminen paljastaa, mitä jostain asiasta ajattelee. Tunnistan tämän itsessäni. Kirjoittaessani olen usein itsekin hämmästynyt, kun tekstiin syntyy pohdintoja ja tulkintoja, joita en tiennyt mielessäni olevankaan. Kun siirryin toukokuussa päivätyöstäni apurahatutkijaksi tutkimushankkeeseen, sain mahdollisuuden pitkästä aikaa keskittyä kirjojen lukemiseen. Pian kuitenkin tajusin, etten enää osaa lukea keskittyneesti ajattelematta lukemastani kirjoittamista. Laadinkin lukemistani teoksista blogiini niitä esittelevät ja niiden sisältämiä viestejä arvioivat esseet. Vaikka kirjoittamiseen meni aikaa, se lisäsi merkittävästi ymmärrystäni siitä, mitä olin lukenut.

Tältä pohjalta työskentelen nyt sitten eteenpäin. Siis sillä ajalla ja energialla, joka työtehtävien hoitamisesta jää ylitse. Monesti ennenkin tärkeintä on kuitenkin ollut, että tutkiminen on ollut erinomainen keino oppia itse, kehittää itseään. Jatkan lukemista ja kirjoittamista minua kiinnostavista asioista, mutta en pyri julkaisutoiminnallani enää mihinkään. Pidän mielessäni amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin säkeet:

I exist as I am, that is enough;

If no other in the world be aware I sit content;

And if each and all be aware I sit content.

* Ainoa tiedossani oleva kirja-arvio on ystäväni Tuomas Martikaisen kirjoitus Siirtolaisuuslehdessä numero 4/2020.

** Heiskasen ajattelu on paikoin hieman vaikeaselkoista ja käsitteistö omintakeista. Olen tarkastellut sekä Koenisin että Heiskasen ajattelua tarkemmin Ilkka Heiskasen juhlakirjaan sisältyvässä artikkelissa, joka löytyy täältä: https://pasisaukkonen.files.wordpress.com/2017/02/social-scientists-in-intellectual-roles.pdf

Pelisäännöt monikulttuuriseen yhteiskuntaan

Jakautunutta yhteiskuntaa koskevassa kirjoituksessani käsittelin Adrian Guelken teoksen ohella muita politiikan tutkimuksen tai valtio-opin piirissä tehtyjä tutkimuksia ja kehiteltyjä malleja koskien politiikkaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Rinnan tämän tradition kanssa asiasta on keskusteltu myös poliittisen filosofian piirissä. Tämän kirjoituksen aiheena on esitellä John Rawlsin poliittisesta liberalismista innoituksensa saaneen belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin ajatuksia järjellisestä yhdessä elämisestä monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Aluksi tarkastelen lyhyesti, millä tavalla moninaisuuden ongelmaa on filosofiassa eri aikoina käsitelty. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Johdanto

”Filosofinen keskustelu vähemmistöoikeuksista on virinnyt voimakkaasti kahden viime vuosikymmenen aikana. 1980-luvun puolivälissä vain harvat poliittiset filosofit ja politiikan teoreetikot työskentelivät tällä alueella, ja etnisyyteen liittyvät kysymykset olivat yleisemminkin 1900-luvulla poliittisen filosofian marginaalissa.” Lainaus on Will Kymlickan ja Wayne Normanin johdannosta teokseen Citizenship in Diverse Societies, joka ilmestyi vuonna 2000. Heidän mukaansa samoin voi sanoa monista muistakin tieteenaloista, sosiologiasta maantieteeseen ja historiantutkimukseen.

Tämä tunnettujen kanadalaisten tutkijoiden näkemys asioiden tilasta on tosi, mutta itse havainto on tarkemmin ajateltuna outo. Yhteiskunnat ovat käytännössä olleet aina ja kaikkialla tavalla tai toisella etnis-kulttuurisesti moninaisia. Se tarkoittaa, että niissä on puhuttu useita kieliä, harjoitettu eri uskontoja, noudatettu erilaisia arvoja ja normeja ja ylläpidetty monenlaisia etnisiä, kansallisia ja/tai kulttuurisia identiteettejä. Miksi tähän ilmeiseen ja nykyään tärkeäksi katsottuun asiaan ei ole politiikan teoriassa ja poliittisessa filosofiassa aikaisemmin kiinnitetty huomiota? Kysymykseen vastattavaksi on katsottava hieman kauemmas historiaan.[1]

Uskonnollisen moninaisuuden dilemma

Modernin poliittisen filosofian synty liittyy 1500- ja 1600-luvulla alueellisesti rajattujen ja keskitetysti johdettujen nykyaikaisten valtioiden vakiintumiseen ensisijaiseksi poliittiseksi organisoitumismuodoksi sekä uskonnollisten sijaan maallisten perustelujen hakemiseen hallitsijan vallankäytölle. Samaan ajankohtaan sijoittuu Euroopan uskonnollisen yhtenäisyyden murentuminen protestanttisten reformiliikkeiden menestyksen myötä. Lisäksi renessanssin myötä vahvistunut humanismi oli alkanut korostaa ihmisten omaa henkilökohtaista ihmisarvoa ja jokaisen yksilöllistä kykyä ajatella ja oikeutta tehdä itse valintoja. Tässä aatteellisessa ja käytännöllisessä kontekstissa filosofit joutuivat miettimään, mitä kaikkea pitäisi perustellusti sietää, sallia ja kieltää.

Uskonnollisen moninaisuuden osalta tämä ongelma oli jaettavissa kolmeen kysymykseen, jotka kohdistuvat eri tavoin yksilöön, yhteiskuntaan ja valtioon. Onko yksilöillä uskonnon ja omantunnon vapaus vai onko julkisella auktoriteetilla oikeus päättää alamaistensa uskosta ja uskonnosta sekä rangaista niitä, jotka tästä huolimatta uskovat eri tavalla? Voivatko eri uskonnolliset yhteisöt elää yhteiskunnassa yhdessä ja rauhassa niin, että ne voivat myös toimia julkisesti, vai tulisiko tavoitteena olla uskonnollinen yhtenäisyys tai ainakin muiden kuin valtauskonnon toiminnan rajaaminen yksityiseen piiriin tai selvästi määritellyille omille alueille? Minkälainen suhde pitäisi olla poliittisella yhteisöllä ja uskonnollisella yhteisöllä: tulisiko kirkon olla osa valtiota, vai pitäisikö uskonto ja politiikka pitää toisistaan erillään myös organisatorisesti?

Yhtenä modernin poliittisen filosofian edelläkävijänä mainitaan usein englantilainen Thomas Hobbes (1588–1679), jonka mukaan uskonnollinen yhtenäisyys on hyvin toimivan yhteiskunnan edellytys. Monet myöhemmistä filosofeista yrittivät eri tavoin löytää tapoja yhdistää valtion vakaus ja uskonnollinen moninaisuus. Useat heistä olivat itse taustaltaan protestantteja, kuten luterilainen Samuel Pufendorf ja kalvinistinen Jean Barbeyrac. Uskonnollisen moninaisuuden kieltämisellä ja tukahduttamisella katsottiin usein olevan enemmän haitallisia seurauksia kuin eri uskontojen ja eri kirkkokuntiin kuuluvien suvaitsemisella. Pakkovallan käyttö oli myös huonosti yhdistettävissä ajatukseen yksilöiden oikeuksista ajatella itse ja päätyä oman harkinnan perusteella henkilökohtaisiin päätelmiin.

Suvaitsevaisuutta käsittelevistä tutkielmista tunnetuin lienee englantilaisen filosofin John Locken (1632–1704) A Letter Concerning Toleration, joka käsittelee eri tavoin uskovien elämää samassa yhteiskunnassa. Valtiolla ja kirkolla ovat hänen mukaansa eri tehtävät, eikä julkisen vallan pitäisi puuttua ihmisten uskonnon ja omantunnon kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan esittänyt ajatusta valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan nykyaikaisessa merkityksessä. Suvaitsevaisuus ei myöskään ollut rajatonta, vaan koski lähinnä toisia protestanttisia uskontokuntia. Suhtautuminen katolisuuteen ja islamiin oli kielteistä, koska hän näki ne myös poliittisina ideologioina, jotka edellyttävät uskovien lojaalisuutta. Myös ateisteihin Locke suhtautui lähtökohtaisesti kriittisesti.

Euroopan ensimmäisenä vähemmistöpoliittisena sopimuksena on usein pidetty Ranskassa vuonna 1598 allekirjoitettua Nantesin ediktiä. Kyseisessä asiakirjassa ranskalaiset kalvinistit eli hugenotit tunnustettiin kirkkokuntana ja heille annettiin oikeus paitsi harjoittaa uskontoaan myös elinkeinoaan ja olla myös valtion palveluksessa. Ludvig XIV kuitenkin peruutti sopimuksen vuonna 1685, mikä johti hugenottien maanpakoon. Ranskassa otettiin kuitenkin tällöin askelia valtion sekularisaation suuntaan, kun taas Englannissa anglikaanisesta kirkosta oli tullut valtionkirkko vuonna 1534. Muut protestantit saivat uskonnonvapauden vuonna 1689. Yhdistyneiden Alankomaiden kalvinistiseen tasavaltaan syntyi erikoinen uskonnollisen sietämisen järjestelmä, jossa katolisuuden harjoittaminen sallittiin julkisuudelta piilossa.

1600-luvun puoliväliin asti Euroopassa taisteltiin kiivaasti uskonnollisten tunnusten alla. Siihen nähden asetelmat rauhoittuivat yllättävän nopeasti sekä valtioiden sisällä että niiden välillä. Teologis-poliittiset pohdinnat jäivät pitkäksi aikaa politiikan teorian, poliittisen filosofian ja orastavan yhteiskuntatieteen marginaaliin. Uskonnon paikan ihmisiä yhdistävänä ja erottavana tekijänä otti kieli: samaa kieltä puhuvat kuuluvat eroistaan huolimatta yhteen, erikieliset ovat erimaalaisia. Kieleen yhdistettiin usein myös folkloristisia kulttuurisia ja mentaalisia piirteitä. Etenkin 1800-luvulla ajateltiin, että kielen kehitystä tutkimalla päästään myös kansojen historiallisen kehityksen jäljille.

Kieli, kansakunta, valtio

Kun valtiot rakentuivat yhtenäisiksi ja rajatuiksi maa-alueiksi ja liikkuvuus yhteiskuntien sisällä lisääntyi, samalla kasvoi tietoisuus maiden sisältämistä eri kieliryhmistä. Enää ei ollut yhdentekevää, mitä kieltä alamaiset puhuivat, kunhan tottelivat. Yhteiskuntien kielellinen moninaisuus tuotti erilaisia kysymyksiä kuin uskonnollinen diversiteetti, mutta suuret kysymykset olivat kuitenkin samantyyppisiä. Onko ihmisillä oikeus puhua (julkisesti) muuta kuin valtion valta- tai enemmistökieltä? Miten pitäisi ylipäätään suhtautua siihen, että yhteiskunnassa on useita kieliryhmiä, joiden jäsenet tuntevat kuuluvansa yhteen? Pitäisikö jokin kieli virallistaa ”valtionkieleksi”, voisiko tällaisia kieliä olla useampia, mikä on vähemmistökielten asema?

Kieliperusteisen nationalismin aatehistoria on siitä erikoinen, että sen syntyä on vaikea paikallistaa mihinkään erityiseen poliittis-historialliseen tapahtumaan tai filosofiseen ajattelijaan. Kansojen kulttuurista omaleimaisuutta korostavia pohdintoja löytyy esimerkiksi Giambattista Vicolta (1668–1744) ja Montesquieulta (1689–1755). Merkittävä tutkija tällä saralla oli Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka vaikutti suuresti ajatukseen ihmiskunnan jakautumiseen ensisijaisesti kielellis-kulttuurisiin kansoihin (Volk). Häntä ei kuitenkaan voi pitää nationalistina siinä nykyaikaisessa merkityksessä, jonka mukaan kulttuurisen yhteisön (kansa) ja poliittisen yhteisön (valtio) pitäisi olla yhtä.

1800-luvulle tultaessa kielen ja kansakunnan välinen liitto oli kuitenkin muodostunut jo niin tiiviiksi, että asiaan ei juuri kiinnitetty enää huomiota, vaan sitä pidettiin itsestään selvänä. Kysymyksestä kielivähemmistöjen oikeuksista ei koskaan tullut sellaista kiistakapulaa kuin uskonnollisia vähemmistöjä koskevista ongelmista. Pienempiä kieliä ja niiden puhujia joko sorrettiin avoimesti valtion kielelliseen yhtenäisyyteen pyrkimisen merkeissä tai ajateltiin hyväntahtoisemmin, että assimiloituminen olisi näille loppujen lopuksi parempi kohtalo. Yleensä liberaalina ajattelijana tunnetun John Stuart Millin (1806–1873) mielestä Englannin ja Ranskan vähemmistökielten puhujien olisi heidän oman etunsa vuoksi parempi liittyä suurempaan ja sivistyneempään kansakuntaan ja siis muuttua englannin- tai ranskankielisiksi.

1800-luvulla saivat alkunsa modernit yhteiskuntatieteet. Niissä huomio kiinnitettiin ennen muuta talouteen, politiikkaan ja hallintoon sekä teollistuvien ja kaupungistuvien yhteiskuntien sosiaalisiin suhteisiin. Kulttuurisia ilmiöitä ja niiden suhteita valtioon ja yhteiskuntaan pohdittiin selvästi vähemmän. Useita tutkijoita voi syyttää ”metodologisesta nationalismista” eli valtio ymmärrettiin itsestään selvästi myös yhteiskunnaksi ja tämä yhteiskunta puolestaan kulttuurisesti yhtenäiseksi. Osa heistä oli toki ainakin jossain elämänsä vaiheessa nationalisteja termin ideologisemmassakin merkityksessä.

Tällä esimerkiksi Karl Marxin, Friedrich Engelsin, Émile Durkheimin ja Max Weberin viitoittamalla tiellä yhteiskuntatieteet, politiikan ja yhteiskunnan teoretisointi ja poliittinen filosofia kehittyivät tavalla, joka pitkään laiminlöi sekä teoreettiset että empiiriset kysymykset etnisesti ja kulttuurisesti moninaisesta yhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen laadituissa ihmisoikeusjulistuksissa ja -sopimuksissa tärkein toimija oli 1960-luvulle asti yksilö eikä ryhmä. Vähemmistöjä pidettiin usein yhä potentiaalisina ongelmien aiheuttajina tai modernisaation kulussa väistämättä tuhoon tuomittuina väestöryhminä. Kielten ja kulttuurien sulauttamiseen ei yleensä enää aktiivisesti pyritty, mutta niiden tukemiseenkaan ei haluttu ryhtyä tai siihen ei koettu olevan tarvetta.

Kansalaisuus monikulttuurisessa demokratiassa

1980-luvun puolivälissä oltiin siten siinä tilanteessa, jota Kymlicka ja Norman edellä kuvaavat. Sitten alkoi tapahtua, ja kustantajat työnsivät markkinoille lukuisia moninaista yhteiskuntaa ja sen poliittisia vaikutuksia ja seurauksia analysoivia teoreettisia ja filosofisia teoksia. Kymlicka ja Norman pitävät tämän muutoksen pääsyinä sosialistisen järjestelmän romahtamisen jälkeistä etnisen nationalismin aaltoa, pakolaisuuden ja muun maahanmuuton synnyttämää ”nativistista” vastareaktiota sekä alkuperäiskansojen ja muiden vähemmistöjen itsetunnon kasvua ja mobilisaatiota yhteiskunnallisten vaatimusten esittämiseksi.

Ryhmäoikeuksien käsitteleminen tuotti monille filosofeille intellektuaalisia haasteita. Liberalismin ytimessä ovat yksilölähtöisyys ja yksilöiden vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet. Kollektiiviset vapaudet ja oikeudet sekä ylipäätään yhteiskunnan ymmärtäminen yhteisöistä koostuvaksi sisälsivät siten monia teoreettisia ongelmia. Monet vähemmistöt olivat kuitenkin saaneet 1900-luvun jälkipuoliskolla erilaisia oikeuksia, ja monia itsehallinnollisiakin järjestelyjä oli toteutettu. Pystyikö tällaisia ratkaisuja puolustamaan filosofisesti? Minkälaiset vähemmistöoikeudelliset järjestelyt olisivat parhaiten yhteen sovitettavissa länsimaiseen liberalistiseen filosofiaan? Mitä rajoituksia valtiolle ja vähemmistöille voitaisiin asettaa?

Näihin kysymyksiin pyrki vastaamaan vuonna 1995 ilmestyneessä Multicultural Citizenship -teoksessaan myös Will Kymlicka. Yksilöiden vapaus tehdä itse omat valintansa ja sitä myötä liberalismin vaaliman henkilökohtaisen autonomian toteutuminen oli hänen mukaansa mahdollista ainoastaan asioille kontekstin ja merkityksiä antavassa ”yhteiskunnallisessa (societal) kulttuurissa”. Tämä kielen ja historian kautta rakentunut kollektiivinen rakenne ei välttämättä ole sama kuin valtion valta- tai enemmistökulttuuri. Näin ollen vähemmistön ja sen kielen ja kulttuurin tunnustetuksi tuleminen sekä olemassa oloa ylläpitävät ja kehitystä tukevat kollektiiviset oikeudet vahvistavat yksilöllisten vapauksien toteutumista.

Näille oikeuksille liberaalit arvot ja niiden mukainen oikeusjärjestys asettavat kuitenkin selvät rajat. Vähemmistöillä ei ole oikeutta rajoittaa jäsentensä vapauksia yhteisöllisillä argumenteilla kuten vetoamalla ryhmäsolidaarisuuteen tai kulttuuriseen puhtauteen. Heillä täytyy olla oikeus irtautua yhteisöstä ilman kohtuuttomia henkisiä, sosiaalisia tai aineellisia kustannuksia. Naisten ja lasten oikeuksia ei voi heikentää vetoamalla kulttuurisiin normeihin tai uskonnollisiin dogmeihin. Vähemmistöillä on oikeus saada suojelua valtiovallalta, mutta samalla niiden on mukauduttava liberaalin yhteiskunnan arvoihin ja periaatteisiin.[2]

Kymlicka ja moni hänen kollegoistaan katsoi asiaa ennen muuta alkuperäiskansojen, historiallisten vähemmistöjen ja valtiottomien kansakuntien näkökulmasta. 2000-luvulle tultaessa huomiota alettiin kiinnittää entistä enemmän myös maahanmuuton tuottamaan etniseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Monissa maissa yhteiskuntien etninen ja kulttuurinen kirjo oli muutamassa vuosikymmenessä muuttunut suuresti. Kieliä, uskontoja ja elämäntapoja oli varsinkin suurimmissa kaupungeissa kymmeniä ellei satoja. Monet uusista ryhmistä olivat suurempia kuin vanhat vähemmistöt. Myös maahanmuuttajien ja uusien vähemmistöjen asemaa oli pakko pohtia, samoin kuin sitä, mikä vaikutus tällä moninaistumisella on yhteiskunnalle ja valtiolle.

Käsitys kulttuurista laajeni samalla kielestä antropologisempaan suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2000 Rethinking Multiculturalism -teoksensa julkaissut Bhikhu Parekh katsoi, että ihmiset ovat kulttuurisesti asemoituja siinä mielessä, että he kasvavat ja elävät kulttuurisesti rakentuneessa maailmassa, järjestävät elämänsä ja sosiaaliset suhteensa sen merkitys- ja arvojärjestelmien asettamien ehtojen mukaisesti ja antavat huomattavan arvon kulttuuriselle identiteetilleen. Yhteiskunnat tarvitsevat kulttuurienvälistä dialogia, ja sen on mahdollista vain, jos kaikki kulttuurit hyväksyvät toisensa tasavertaisiksi ja vakavasti otettaviksi keskustelukumppaneiksi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen uskonnon merkitys moninaisuutta aiheuttavana tekijänä kasvoi suuresti. Edellä mainitussa Kymlickan ja Normanin toimittamassa kokoomateoksessa uskonnolle yleensä tai esimerkiksi kirkon ja valtion suhteelle osoitetaan vain vähäistä huomiota. Islamista kirjoitetaan enemmän vain Tariq Modoodin artikkelissa. Siinä samoin kuin vuonna 2007 julkaisemassaan Multiculturalism-kirjassa Modood puolustaa sellaista kirkon ja valtion ”suhteellisen erottamisen” mallia, jonka sekä maltilliset sekulaarit että maltilliset muslimit voisivat hyväksyä. Tämän päivän perspektiivistä saattaa olla jopa vaikea uskoa, ettei kysymys islamista länsimaissa ollut vielä 1900-luvun lopussa mitenkään erityisen tärkeä puheenaihe.

Poliittis-filosofinen keskustelu monikulttuurisuudesta oli siis sekä maailmanlaajuisesti että eri maissa vilkasta vuosituhannen vaihteessa. Etninen, kielellinen, uskonnollinen ja muu kulttuurinen moninaisuus lisääntyivät monissa maissa ja yhä useammat maat olivat tavalla tai toisella monikulttuurisia. Islam vakiintui monien muiden uskontojen tavoin osaksi länsimaisia yhteiskuntia, ja sen inspiroimana syntyi monenlaisia liikkeitä, joista osa on ollut jyrkästi liberaalien länsimaisten arvojen vastaisia. Tämän kehityksen vastapainoksi syntyi kannatustaan kasvattanut maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kielteisesti suhtautuva uusnationalismi, jonka kritiikin kärki oli puolestaan usein nimenomaan islamin voimistuvassa asemassa ja kasvavassa näkyvyydessä.

Tätä taustaa vasten on erikoista, että keskustelu politiikasta monikulttuurisessa yhteiskunnassa on sittemmin miltei kokonaan tyrehtynyt. Uusia filosofisia tai teoreettisia avauksia siitä, miten yhteiskunnallinen elämä etnisesti ja kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa pitäisi järjestää ajatellen sekä yksilöiden vapauksia ja oikeuksia että valtion ja yhteiskunnan vakautta ja toimintakykyä, on ilmestynyt harvakseltaan. Vuoden 2010 jälkeen aihetta käsittelevää tutkimuspohjaista kirjallisuutta on ilmestynyt hyvin vähän, vaikka ilmassa luulisi olevan suuri määrä ratkaisemattomia kysymyksiä. Myönteinen poikkeus tästä säännöstä on nuoren belgialaisen filosofin Patrick Loobuyckin vuonna 2017 ilmestynyt teos Samenleven met gezond verstand. Kirjan nimen voisi ehkä suomentaa terveen järjen yhteiskunnaksi.[3]

Terveen järjen moninainen yhteiskunta

Loobuyck on tietoinen esimerkiksi Will Kymlickan ja Tariq Modoodin sekä monien muiden monikulttuurisesta yhteiskunnasta kirjoittaneiden tuotannosta. Hänen tärkein inspiraation lähteensä on kuitenkin vuonna 2002 kuollut amerikkalainen filosofi John Rawls, joka usein mainitaan yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä poliittisista ajattelijoista. Hänen 1970-luvun alussa ilmestynyt Oikeudenmukaisuusteoriansa (A Theory of Justice, suomennos ilmestyi vuonna 1988) on inspiroinut monia luomalla utilitarismille vaihtoehtoisen tavan ymmärtää vapauden ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde.[4]

Poliittinen liberalismi

Rawls hyödyntää teoksessaan ajatusta kuvitteellisesta alkutilasta esittäessään reiluksi peliksi ymmärrettävissä olevan oikeudenmukaisuuden keskeiset periaatteet. Tässä alkutilassa ihmiset ovat päättämässä yhteiskunnan perusperiaatteista sellaisen tietämättömyyden verhon takana, joka estää heitä tietämästä tulevaa taloudellista tai sosiaalista asemaansa. Tällöin he Rawlsin mukaan valitsisivat rationaalisesti ensinnäkin oikeuden vapauteen: kaikilla olisi oikeus laajimpiin mahdollisiin vapauksiin, jotka ovat sovitettavissa yhteen muiden kansalaisten samojen vapauksien kanssa. Toisen periaatteen ensimmäisessä osassa yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet pitäisi järjestää niin, että ne hyödyttävät mahdollisimman paljon yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia. Sen toisessa osassa korostetaan, että eriarvoisuuden tulee liittyä sellaisiin asemiin tai virkoihin, jotka ovat kaikille avoimia.

Oikeudenmukaisuusteoria kuuluu kuitenkin myös niihin teoksiin, joissa yhteiskunta oletetaan arvojensa ja elämänfilosofioittensa puolesta yhtenäiseksi. Tähän tietynlaiseen metodologisen nationalismin ongelmaan Rawls havahtui itsekin. Teoria oikeudenmukaisuudesta reiluna pelinä kärsi hänen mukaansa siitä, että nykyaikainen demokraattinen yhteiskunta sisältää ihmisille tärkeitä ja yhteen sovittamattomia mutta silti järkeenkäypiä uskonnollisia, filosofisia ja moraalisia kokonaisvaltaisia oppijärjestelmiä doktriineja. Yhteiskunnan tällainen moninaisuus on suoraa seurausta siitä, että sen jäsenet ovat vapaita ja järjellisiä yksilöitä.

Vuonna 1993 ilmestyi hänen teoksensa Political Liberalism, jossa hän muokkaa oikeudenmukaisuutta koskevia ajatuksiaan siten, että ne soveltuvat myös moninaiseen yhteiskuntaan. Tässä teoksessa hän selvittää edellytyksiä sille, että tällä tavalla jakautunut vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden yhteiskunta voisi olla myös vakaa ja oikeudenmukainen. ”The problem of political liberalism is to work out a political conception of political justice for a (liberal) constitutional democratic regime that a plurality of reasonable doctrines, both religious and nonreligious, liberal and nonliberal, may endorse for the right reasons.”

Patrick Loobuyck hakee omassa teoksessaan Rawlsin ajattelusta välineitä ratkaisemaan yhteiskunnan moninaisuuteen liittyviä oman aikamme kysymyksiä ja ongelmia Belgian Flanderin konkreettisessa kontekstissa. Hänenkin mukaansa vapaassa yhteiskunnassa ihmisillä on aina erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä niin arkisemmalla kuin ylevämmälläkin tasolla. Siitä, miten pitäisi elää, ei ole eikä voikaan olla olemassa yhtä totuutta. Liberaalista näkökulmasta katsottuna on myös yleisen edun kannalta hyvä, jos ihmiset voivat antaa vapaasti elämälleen muodon sen mukaan, minkä he kokevat omaksi ja oikeaksi riittävään tietoon perustuvan rationaalisen harkinnan jälkeen.

Loobuyck on seurannut jo pitkään sekä yhteiskunnan kehitystä että maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta käytyä keskustelua, ja myös osallistunut itse viimeksi mainittuun aktiivisesti. Hän pahoittelee sitä, että yhteiskunnissa on nykyään vastakkainasettelua niin paljon ja hyvää keskustelua niin vähän. Samenleven met gezond verstand on hänen kontribuutionsa tämän keskustelun tason nostamiseksi. Tavoitteena on Rawlsia seuraten määritellä sellaista julkista moraalista doktriinia, jonka perustavanlaatuisesti asioista eri tavoin ajattelevat voisivat kuitenkin yhteisesti hyväksyä ja joka tarjoaisi näille ajattelutavoille sekä vapauksia että rajoitteita.

Niin ikään Rawlsia seuraten Loobuyck käyttää tästä poliittisen liberalismin mukaisesta oppirakennelmasta termiä overlappende consensus. Suomennan sen tässä limittäiseksi konsensukseksi tai yhteisymmärrykseksi. Loobuyckin mukaan kyse on kokoelmasta sellaisia riippumattomia ja puolueettomia periaatteita, jotka voidaan ymmärtää irrallaan kaikista erityisistä elämänkatsomuksellisista ja uskonnollisista (tai uskonnonvastaisista) ajattelutavoista. Tämän konsensuksen peruselementit ovat lähtöisin valistuksen aatteellisesta perinnöstä, ja sen ydinkäsitteitä ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus.

Järjellisesti yhdessä

Poliittisen liberalismin ensimmäinen peruslähtökohta on, että julkisen vallan täytyy kohdella kaikkia kansalaisia vapaina ja tasa-arvoisina yksilöinä. Erilaisten moraalisten, filosofisten tai elämänkatsomuksellisten arvojen ja vakaumusten moninaisuuden ja niiden kunnioittamisen tähden valtion täytyy olla myös näiden suhteen puolueeton. Kansalaisten velvollisuutena on puolestaan hyväksyä limittäisen konsensuksen välttämättömyys yhdessä elämisen mahdollistamiseksi. Vuorovaikutuksessa eri tavoin ajattelevien kanssa heidän tulee toimia suvaitsevaisesti, vastavuoroisesti ja järjellisesti[5].

Nämä ovat hänen mukaansa sellaisia periaatteita, joihin ihmiset päätyisivät pohtiessaan yhdessä yhteiselon edellytyksiä sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, jossa kukaan ei tietäisi, mikä hänen oma asemansa yhteiskunnassa olisi ja millä tavalla hän ajattelisi erilaisista moraalisista, ideologisista, elämänkatsomuksellisista tai uskonnollisista kysymyksistä. Rawlsin teoreettista ideaa soveltaen Loobuyck kuvaa kirjassaan tilannetta, jossa kolmisenkymmentä ihmistä kokoontuu suljettuun tilaan päättämään yhteiskunnan pelisäännöistä. Konsensuksen saavuttamisen jälkeen ovet avautuvat, ja yhteiskunta alkaa toimia näiden periaatteiden mukaisesti. He itse ovat muuttuneet joksikin muuksi kuin mitä he ennalta olivat (mies/nainen, kristitty/muslimi, valkoihoinen/tummaihoinen, homoseksuaali/heteroseksuaali jne.).

Yksilöiden vapauden ja tasa-arvon, julkisen vallan neutraalisuuden ja kansalaisten järjellisyyden, suvaitsevaisuuden ja toisen asemaan asettumisen kyvyn periaatteet muodostavat julkisen moraalin, joka on luonteeltaan poliittinen. Sen vastapainona ovat kansalaisten erityiset tai yksityiset moraalit, joiden varaan yhteiskuntaan rakentuu myös kollektiivisia kulttuurisia muodostelmia. Siinä missä julkinen valta on luonteeltaan neutraali, yhteiskunnan jäsenten ei avoimessa yhteiskunnassa tarvitse ole moraalisissa, filosofisissa ja elämänkatsomuksellisissa kysymyksissä puolueettomia. Ihmisten ja ryhmien tulee kuitenkin olla siinä mielessä suvaitsevaisia, että ne hyväksyvät erilaisten näkemysten ja käsitysten olemassaolon.

Loobuyck käyttää järjellisyyttä ja tervettä järkeä sekä rinnakkain että toistensa synonyymeinä. Järjelliset ihmiset ymmärtävät myös eri tavoin ajattelevien olemassaolon lähtökohtaisen oikeutuksen. He ymmärtävät, että jos he vaativat itselleen joitain vapauksia tai oikeuksia, myös muilla ihmisillä on oikeus omien vapauksiensa tai oikeuksiensa vaatimiseen. Tätä vastavuoroisuutta edellyttää ihmisten välinen tasa-arvo. Esimerkiksi se, jonka mielestä hänellä on oikeus pukeutua niin kuin haluaa, antaa samalla muillekin oikeuden pukeutua miten haluaa. Oikeus paastota tiettynä ajankohtana sisältää muiden oikeuden olla paastoamatta. Jos joku vaatii tulla huomioiduksi jonkin uskontokunnan jäsenenä, hän samalla hyväksyy se, että kaikki muut voivat esittää saman vaatimuksen (tai vaatimuksen tulla hyväksytyksi uskontokuntiin kuulumattomana).

Moninaisen yhteiskunnan järjelliset jäsenet ymmärtävät, että heidän omat erityiset elämänkatsomukselliset arvonsa ja mieltymyksensä eivät voi olla sellaisten julkisen vallan säädösten ja toimien perustana, jotka sitovat myös henkilöitä, joilla on toisenlaiset arvot ja näkemykset. Jos valtio yrittää pakottaa kansalaisensa tiettyyn moraaliseen tai uskonnolliseen muottiin, se toimii paternalistisesti tavalla, jota ei liberalismin näkökulmasta voi hyväksyä. Jos kansalaiset yrittävät saattaa omat moraali- tai elämänkatsomukselliset käsityksensä kaikkien noudatettaviksi, he toimivat suvaitsemattomasti ja järjenvastaisesti. Yhteisiä (julkisia) ongelmia pitää pystyä ratkaisemaan ilman erityisten (yksityisten) moraalikäsitysten nimissä esitettyjä vaatimuksia. Lakeja ei voi perustella yhden ryhmän moraalisilla, uskonnollisilla tai filosofisilla näkemyksillä.

Vapauden rajoittaminen

Avoimessa yhteiskunnassa ihmisillä ja heistä muodostuvilla ryhmillä ja yhteisöillä kuuluu siis lähtökohtaisesti olla vapaus elää ja toimia hyväksi ja oikeaksi katsomallaan tavalla. Kaikkea ei kuitenkaan voi hyväksyä. Liberalismin keskeisiin rajavetoihin kuuluu John Stuart Millin 1800-luvun puolivälissä muotoilema vahinkoperiaate. Sen mukaan julkisella vallalla on oikeus rajoittaa kansalaisten vapautta silloin ja vain silloin, kun tätä vapautta käytettäisiin toisten vahingoittamiseen. Fyysisen tai moraalisen vahingon aiheuttaminen itselle ei Millin mukaan ollut peruste rajoittaa henkilön vapautta.

Vähemmistöryhmistä käsin voi tulla monikulttuurisessa yhteiskunnassa monenlaisia ehdotuksia tai jopa vaatimuksia sille, että heidän yhteisöllään ja sen jäsenillä olisi oikeus ylläpitää kulttuuriaan poikkeamalla yleisestä normista. Nämä poikkeamiset voivat koskea esimerkiksi pukeutumista, ateriointia, tervehtimistä, kasvatusta ja koulutusta, yhteisöllisiä riittejä ja rituaaleja tai osallistumista yhteisiksi tarkoitettuihin aktiviteetteihin. Näiden vaatimusten esittäminen on lähtökohtaisesti oikeutettua. Näin ollen moninainen yhteiskunta on väistämättä vastatusten sen kysymyksen kanssa, mitä kaikkea voi laskea vapauden piiriin kuuluvaksi ja mitä puolestaan voidaan rajoittaa joko lainsäädännöllä tai muuten.

Länsimainen yhteiskunta on usein aika neuvoton ratkaistessaan suvaitsemisen, sietämisen ja sallimisen kysymyksiä. Aikaisemmin kussakin maassa oli pieni määrä melko selvärajaisia kulttuurisia yhteisöjä, kun taas varsinkin tämän päivän suurkaupungeissa on super-moninaiset olosuhteet, joissa on esimerkiksi paljon uskontoja ja elämänkatsomuksia. Saatetaan pelätä, että myönnytysten tekeminen yksille voi johtaa toiveiden ja vaatimusten kaoottiseen tulvaan. Yhteisöjen pitäisi myös olla keskenään yhdenvertaisessa suhteessa, ja päätösten perustelujen pitäisi olla johdonmukaisia. Esimerkiksi burqan tai niqabin kiellon suhteen nämä tavoitteet eivät kuitenkaan usein ole toteutuneet, vaan kieltoa on joskus perusteltu julkisen vallan maallisuuden, toisinaan naisten tasa-arvon ja usein myös turvallisuuden näkökulmasta.

Loobuyckin lähtökohta on se, että erilaiset säännöt, tavat ja käytänteet ovat tietyssä yhteiskunnassa historiallisesti rakentuneita sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Lähtökohtaisesti niitä ylläpidetään, koska traditioiden säilyttämisellä on oma arvonsa ja hyödyllisyytensä. Avoimessa yhteiskunnassa kenellä tahansa, myös vähemmistöön kuuluvalla ja maahanmuuttajalla, on kuitenkin täysi oikeus asettaa jokin tapa tai normi kyseenalaiseksi ja aloittaa keskustelu sen muuttamiseksi tai erillisoikeuksien toteuttamiseksi. Esimerkiksi jokin seremonia tai toimintatapa saatetaan perustellusti kokea loukkaavaksi joissain väestöryhmissä, ja sen säilyttäminen tästä vaikutuksesta huolimatta vaatii erityisiä perusteluja. Uskonnonvapauden toteutumisen nimissä on myös lähtökohtaisesti oikeutettua ylläpitää omia traditioita ja pyytää vapautta olla osallistumatta uskonnolliseksi luonnehdittavissa olevaan toimintaan.

Loobuyck hyödyntää jakoa moraalisiin ja käytännöllisiin kriteereihin pohtiessaan perusteluja sille, miksi joitain asioita sallitaan ja toisia kielletään. Hänen mukaansa sellaisessa tapauksessa, jossa jonkin säännön, tavan tai käytänteen ylläpitämiseen on moraalisia perusteluja, sitä ei voi radikaalisti muuttaa eikä siihen osallistumisesta voida tehdä poikkeamia. Mikäli tällaisia perusteluja ei ole, kyse on vain käytännöllisestä asiasta. Tällöin esille nousseesta kysymyksestä voidaan ja pitääkin aloittaa keskustelu, jonka tuloksena voidaan mahdollisesti hyväksyä poikkeamia tai muutoksia. Keskustelussa on tärkeätä olla mukana kaikkien niiden osapuolten, joiden kannalta asia on relevantti.

Moraaliset ja käytännölliset perustelut

Siitä, milloin on kyse moraalisista ja milloin käytännöllisistä perusteluista, Loobuyck tarjoaa esimerkkejä. Hänen mukaansa kristillisiä juhla- ja lomapäiviä sisältävä kalenteri on historiallisesti rakentunut sopimus. Sen takana ei kuitenkaan enää ole moraalista perustaa, vaan sitä voidaan pitää pragmaattisena ratkaisuna. Näin ollen uskonnonvapauden toteutumisen nimissä lähtökohtaisesti oikeutettua, että toisten uskontokuntien jäsenet voivat esimerkiksi saada vapaata koulusta viettääkseen omia juhliaan, jos tämä järjestetään niin, etteivät oppivelvollisuus ja oikeus opetukseen vaarannu. Ylioppilaskokeiden aikatauluja suunniteltaessa voidaan yhdenvertaisuuden toteutumiseksi ottaa ramadan ja siihen liittyvän paasto huomioon, mutta ellei näin tehdä, siinä ei kuitenkaan loukata kulttuurisia oikeuksia. Myös kysymykset erilaisista työasuista ja univormuista ovat lähtökohtaisesti käytännöllisiä, ja sellaisina niitä myös pitäisi ratkoa. Mahdollisuus haudata vainajat oman uskonnon normien ja traditioiden mukaisesti lisää yhteiskunnassa vapautta kaventamatta sitä keneltäkään, joten tämäkin asia voi hyvin olla järjesteltävissä.

Kulttuuristen vapauksien toteutuminen tuottaa yhteiskuntaan käsitystä, että kaikki ovat tervetulleita ja että heidän perusteltuja toiveitaan otetaan huomioon. Kuten myöhemmin tarkemmin käsitellään, juuri näin voidaan lisätä yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden tunteita. Loobuyck korostaa vahvasti, että kyse ei ole yhteiskunnallisten rinnakkaistodellisuuksien rakentamisesta, vaan yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumisesta moninaisuuden oloissa. Erillisvapauksia ei pidä käyttää yhteiskunnasta eristäytymiseen.

On kuitenkin moraalisin argumentein perusteltavissa olevia asioita, joista ei pidäkään keskustella. Tällaisena Loobuyck mainitsee esimerkiksi naisten sukuelinten silpomisen, joka sotii yksilön itsemääräämisoikeutta ja fyysistä koskemattomuutta vastaan. Islamin ja juutalaisuuden kulttuurisiin normeihin kuuluva teurastaminen eläintä tainnuttamatta on ristiriidassa eläinten hyvinvoinnin suojelemiseksi laaditun lainsäädännön kanssa. Pakkoavioliitot ovat niin ikään ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan perusteena olevan yksilön autonomian kanssa: jokaisella täytyy olla oikeus itse valita, kenen kanssa hän muodostaa perheen. Oppivelvollisuuden tarkoituksena ei ole syrjiä ryhmiä, jotka haluaisivat varjella lapsiaan esimerkiksi evoluutio-opetukselta, vaan varmistaa kaikkien lasten yhdenvertaiset mahdollisuudet tehdä itse valintoja elämässään.

Vahinkoperiaate on Loobuyckin mukaan sovellettavissa esimerkiksi rokotukseen ja vapauksiin olla käyttämättä kypärää moottoripyörällä ajaessa. Britanniassa on annettu sikhimiehille erivapauksia kypärän käytöstä. Loobuyckin mukaan tämä on kuitenkin ongelmallista, koska kypärä ei suojele ainoastaan ajajaa, vaan myös muita tiellä liikkuvia estettävissä olevilta tragedioilta. Moottoripyörään törmäävän autoilijan näkökulmasta ei ole samantekevää, onko kaksipyöräisen kuljettajalla ollut päässään kypärä vai onko hänet kulttuurisen vapauden näkökulmasta vapautettu siitä. Ylinopeudesta sakottamisenkaan tarkoituksena ei ole rangaista ihmisiä, joilla on painava kaasujalka, vaan suojella kaikkia tiellä liikkuvia. Yleisenä sääntönä: jos lainsäädännössä joitain väestöryhmiä kohdellaan eri tavoin kuin muita, tämä kohtelu täytyy perustella yleisillä eikä erityisillä syillä.

Julkinen valta joutuu tekemään päätöksiä kulttuurisiin oikeuksiin liittyvistä kysymyksistä moninaisessa yhteiskunnassa. Valtion tehtävä ei kuitenkaan ole ratkaista ristiriitoja erilaisten näkemysten välillä. Sen sijaan sen on syytä huolehtia siitä, että yhteiskunnassa on vapaata tilaa näiden erojen väliselle dialogille. Avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tulee olla mahdollisimman laaja. Sananvapautta on lähtökohtaisesti lupa rajoittaa vain niissä tapauksissa, joissa niillä aiheutetaan toiselle osapuolelle todellista vahinkoa esimerkiksi kieltämättä toisten ihmisyyden tai kunnian tai yllyttämällä väkivaltaan.

Kansalaisilla täytyy siten esimerkiksi olla oikeus arvioida kriittisesti uskontoja tai elämänkatsomuksia siitä huolimatta, että tämä saattaa johtaa joidenkin henkilöiden loukkaantumiseen tai muuhun mielensä pahoittamiseen. Tätä ei kuitenkaan tule pitää avoimena valtakirjana sivistymättömään kielenkäyttöön. Poliittiseen liberalismiin kuuluvat niin kyky esittää mahdollisesti jyrkkäkin mielipiteensä toisia tietoisesti loukkaamatta kuin kyky sietää ilmaisuja, joiden sisältöä pitää moraalisesti paheksuttavina tai loukkaavinakin. Sananvapautta ei myöskään voi omia itselleen siten, että itse jyrkkiä lausuntoja antanut henkilö vaatii sananvapauden rajoittamista muilta silloin, kun itse joutuu arvostelun kohteeksi.

Demokraattinen eetos

Loobuyck myöntää, että teoriassa asiat näyttävät yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa poliittisen liberalismin ideaalitilan saavuttaminen on haasteellista. Varsinkin kriisitilanteessa julkinen valta unohtaa helposti oman järjellisyytensä ja alkaa rajoittaa vapauksia ja heikentää tasa-arvon toteutumista. Aina on myös olemassa yksilöitä ja ryhmiä, jotka eivät halua sopeutua vastavuoroisuuden, empatian ja suvaitsevaisuuden muotteihin. Islam-inspiroitunut radikalismi on ristiriidassa poliittisen liberalismin kanssa, ja sen nimissä tehdyt poliittisen väkivallan teot ovat saaneet yhteiskunnat rajoittamaan kansalaisvapauksia sekä luoneet polarisoituneen ilmapiirin, josta kärsivät muutkin kuin tiukasti asianosaiset. Samoin voi sanoa äärioikeistolaisesta ja radikaalinationalistisesta ajatusmaailmasta.

Aatteiden, uskontojen ja elämänkatsomusten kieltämiseen lailla ei pitäisi ryhtyä kovin kevyesti. Joidenkin kristillisten lahkojen sekä esimerkiksi islamin salafismin ajattelutavat ovat vaikeasti sovitettavissa vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden sekä valtion neutraalisuuden yhteiskuntaan. Silti näitä lahkoja ja liikkeitä ei kannata julistaa laittomiksi muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin niistä muodostaa aidon vaaran liberaalille demokratialle, oikeuttaa väkivallan toisin ajattelevia tai valtion instituutioita kohtaan tai pyrkii kaappaamaan vallan itselleen. Tällaisissa tilanteissa kansainväliset sopimukset ja tuomioistuimetkin antavat Loobuyckin mukaan hyväksyntänsä toiminnan kieltämiselle. Oikeusvaltiossa kieltäminen ei saakaan olla mielivaltaista, vaan sen pitää perustua lainsäädäntöön.

Mitä pitäisi tehdä sellaisille yksilöille, ryhmille ja yhteisöille, joiden arvot ja periaatteet ovat ristiriidassa avoimen yhteiskunnan kanssa, mutta jotka eivät kuitenkaan riko lakia? Loobuyckin mukaan on ensinnäkin hyväksyttävä, että mielipiteen- ja ilmaisunvapauden sallivassa yhteiskunnassa kaikenlaista pitää sietää, myös sen perusteisiin kohdistuvaa kritiikkiä. Yhteiskunnan poliittisissa ja sosiaalisissa instituutioissa on kuitenkin väsymättä jaksettava haastaa sen arvojen ja periaatteiden kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä ja käsityksiä. Ei-liberaalien näkemysten kritisointi ja poliittisen liberalismin arvojen ja hyötyjen aktiivinen perusteleminen eivät ole ristiriidassa julkisen vallan neutraalisuuden kanssa.

Opetuksen ja kasvatuksen instituutiot ovat ensiarvoisen tärkeitä toimijoita, joiden on syytä olla tietoisia tehtävistään ja valppaita ryhtymään tarvittaessa toimiin. Kouluissa joudutaan esimerkiksi hyväksymään, että joissain perheissä ajatellaan homoseksuaalisuudesta tai abortista hyvin kielteisesti. Tämän tosiasian tunnustaminen ei kuitenkaan estä kouluja pitämästä huolta siitä, että kaikki oppilaat saavat oikean käsityksen sekä yksilönvapauksista että seksuaalisuuden eri variaatioista, ehkäisystä ja raskaudenkeskeytyksistä. Inklusiivinen toimintamalli on paitsi poliittisen liberalismin arvojen mukaista, myös usein tehokasta. Ihminen, joka tuntee itsensä hyväksytyksi normista poikkeavine mielipiteineenkin, on vastaanottavaisempi informaatiolle kuin sellainen, joka tuntee olevansa aina ulkopuolella, hylätty.

Loobuyck puhuu demokraattisesta eetoksesta, johon yhteiskunnan tulee kaikkia jäseniään, mutta erityisesti lapsia ja nuoria kasvattaa. Ei pakottamalla eikä halveksimalla, vaan mukaan kutsumalla. Koulujen lisäksi julkiset keskustelut ja media ylipäätään tarjoavat hyviä mahdollisuuksia viedä eteenpäin viestiä, joka auttaa myös yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kannalta ongelmallisesti ajattelevia olemaan vastatusten avoimen yhteiskunnan mukaisten käsitysten ja näkemysten kanssa. Julkinen valta ei voi kääntää ihmisten mieltä tieten tahtoen, mutta se voi ja sen pitää tarjota kaikille kansalaisille vaihtoehtoja, mahdollisuuksia nähdä asia myös toisin ja vähemmän ahdasmielisellä tai syrjivällä tavalla.

Sitoutuminen yhteiskuntasopimukseen

Poliittisen liberalismin pelisääntöjä ei aina hyväksytä täydestä sydämestä. Voi olla, että niin tehdään käytännöllisistä syistä, paremman puutteessa. Loobuyckin mukaan tämä on tilanne, johon ei kuitenkaan pitäisi tyytyä. Rauhanomainen rinnakkaiselo tai modus vivendi on parempi kuin avoin konflikti, mutta se ei takaa yhteiskuntajärjestykselle kuitenkaan riittävää vakautta eikä osapuolten välille kunnollista luottamusta. Jokin yhteisö tai väestöryhmä hyväksyy nämä arvot ja periaatteet kenties vain siksi, että sillä ei ole mahdollisuutta päästä sanelemaan pelisääntöjä. Tämä mahdollisuus sanella ja saattaa oma tahto yleiseksi normiksi on kuitenkin varsinainen tavoite, jonka saavuttamiseen myös pyritään, jos valtasuhteet muuttuvat. Silloin poliittisesta liberalismista ei ole ollut paljon apua, eikä siitä jää paljon jäljelle.

Pragmatismi on ihmiskunnan historiassa ollut yleinen syy sietää sellaista, mitä kuitenkin paheksuu. Kirkkoisät Augustinus ja Tuomas Akvinolainen eivät Loobuyckin mukaan suhtautuneet sallivasti prostituutioon liberaalien arvojensa vuoksi, vaan siksi, että prostituution kieltämisellä olisi ollut ikävämpiä seurauksia kuin sen katsomisella läpi sormien. Keisari Kaarle Viides ei suostunut Augsburgin vuoden 1555 uskonrauhaan vapaamielisyyttään, vaan sodankäynnin vaatimien kustannusten ja uhkaavien levottomuuksien siihen pakottamana. Poliittinen liberalismi pyrkii pidemmälle kuin olosuhteiden pakosta tai paremman puutteessa saavutettuun yhteisymmärrykseen. Tavoitteena on, että yhteiskunnassa saavutettaisiin yhdessä elämisen mahdollistava limittäinen konsensus, johon sekä kansalaiset että yhteisöt sitoutuisivat vakaumuksellisesti, koska sen katsotaan rationaalisesti ajatellen tarjoavan yhteiselolle parhaat edellytykset.

Uskonnoille tämän askeleen ottaminen asettaa aitoja haasteita, jotka täytyy ottaa vakavasti. Loobuyck hyödyntää saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin refleksiivisen uskonnon käsitettä selvittäessään, mitä kaikkea uskonnon sopeuttaminen poliittiseen liberalismiin edellyttää. Ensinnäkin kaikkien uskontokuntien on myönnettävä toisella tavalla ajattelevien ja uskovien läsnäolo samassa yhteiskunnassa sekä oikeus uskonnon- ja omantunnon vapauteen edellä mainituin rajoituksin. Toiseksi niiden on hyväksyttävä, että valtion poliittinen ja yhteiskunnallinen järjestys ei perustu uskonnollisiin arvoihin ja periaatteisiin vaan maalliseen moraaliin, jonka lähtökohtia ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Näistä onkin ollut puhetta jo edellä. Vaikeimpana asiana Loobuyck pitää kolmatta ehtoa, jonka mukaan vapaan tieteen tulokset on asetettava uskonnollisten käsitysten edelle selvitettäessä ihmisen ja maailman olemassa oloa ja luonnetta.

Tieteen tuottamien käsitysten ja uskonnollisen maailmankuvan välinen ristiriita ei ole uusi, mutta se on nykyään intensiivisempi ja haastavampi kuin koskaan ennen. Terve järki edellyttää, että uskovaiset ihmiset luopuvat käytännöllisesti katsoen kaikista kirjaimellisen uskon muodoista. Ei ole olemassa mitään järjellisiä perusteita sille, että jälleensyntyminen tai ruumiin ylösnouseminen olisivat mahdollisia, että Jeesus olisi noussut taivaaseen, että Koraani olisi kirjaimellisesti Jumalan sanaa, että jumalat vastaisivat rukouksiin ja voisivat ihmeiden avulla vaikuttaa maalliseen todellisuuteen, että leipä ja viini voisivat muuttua Jeesuksen vereksi, että Jumala olisi luomisessa määrittänyt luonnonlain kaltaiset moraaliset säännöt tai että voisimme saada yhteyden esivanhempiemme henkiin. Järjellinen uskonto pidättäytyy kirjaimellisesta uskosta ja esittämästä totuusväitteitä siitä, minkälainen tämä maailma oikein on. (s. 104)

Uskontojen ei kuitenkaan tarvitse luopua perustavista käsityksistään, vaan ainoastaan siitä ajatuksesta, että juuri heidän uskonnollinen totuutensa olisi ainoa oikea ja että sen voisi asettaa myös tieteen ja sen tulosten yläpuolelle. Uskonnollisten yhteisöjen tulee tunnustaa tieteen auktoriteetti sekä toisten uskontojen omien totuuskäsitysten yhtäläinen vaihtoehtoisuus. Uskonnolle on maailmassa yhä paikkansa, mutta Loobuyckin mielestä sen rooli pitäisi ymmärtää totuuden tarjoamisen sijaan inspiraation ja motivaation lähteenä, yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tarjoajana sekä identiteetin, moraalin ja merkitysten antajana ja rituaalien kehyksenä. Uskonnon funktio olisi samantapainen kuin taiteella, jolla on myös maailmassa oma paikkansa, roolinsa ja merkityksensä mutta joka ei instituutiona eikä erillisinä teoksina väitä esittävänsä universaalia totuutta, joka kaikkien pitäisi hyväksyä.

Kristinuskon sisällä on tapahtunut kehitystä tähän suuntaan, mutta sen samoin kuin muiden uskontojen sisällä vallitsee yhä käsityksiä, jotka ovat valmiita asettamaan uskonnolliset normit maallisten normien edelle ja uskonnolliset totuudet tieteellisten totuuksien edelle. Uskontoja ei voi pakottaa muuttamaan oppejaan ja traditioitaan, elleivät ne riko lakia. Uudenlaisen itseymmärryksen kehittämiseen ja sisäistämiseen tähtäävä työ on siten ennen muuta uskontojen itsensä tehtävä. Julkinen valta voi kuitenkin tukea oikeansuuntaista kehitystä stimuloimalla avointa keskustelua ja helpottamalla erilaisten esteiden ylittämistä. Tässäkin tapauksessa olennaisia instituutioita ovat koulut ja muut kasvatuksen ja koulutuksen laitokset.

Loobuyck on jo pidemmän aikaa puhunut sen puolesta, että kouluissa olisi kaikille yhteisenä aineena elämänkatsomusta, etiikkaa, kansalaisuutta ja filosofiaa käsittelevä oppiaine.[6] Lapset ovat tulevaisuuden täysivaltaisia kansalaisia, ja siksi heidän pitäisi ennen aikuistumistaan saada tietää ja ottaa haltuun selkeä käsitys siitä, miten yhteiskunta toimii ja millaisten arvojen ja periaatteiden varaan se perustuu. Loobuyck viittaa tässä yhteydessä amerikkalaiseen filosofiin Martha Nussbaumiin, joka on käsitteen teaching patriotism alla esittänyt kouluihin sellaista kansalaiskasvatusta, joka tietojen tarjoamisen lisäksi pystyisi luomaan myös tunnesidoksen omaan kansakuntaan/yhteiskuntaan sortumatta patriotismin nationalistisiin helmasynteihin: yhtenäisyyden liioitteluun, etniseen tai kulttuuriseen ulossulkemiseen sekä kansallistunteeseen painostamiseen.

Yhteinen yhteiskunta

Poliittisen liberalismin arvot ja periaatteet ovat Loobuyckille välttämätön, mutta eivät kuitenkaan riittävä edellytys toimivalle yhdessä elämiselle moninaisessa yhteiskunnassa. Hän pitää rawlsilaista ajatusta limittäisen konsensuksen riittävyydestä osin suorastaan sosiologisesti naiivina. Se ei Loobuyckin mukaan vielä muodosta sitä sosiaalista koheesiota, jota tarvitaan yhdistämään yhteiskunnan jäsenet toisiinsa ja kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä yhteenkuuluvuuden tunne on tarpeen, jotta ihmiset tietyllä alueella muodostavat yhteiskunnan irrallisista osista koostuvan sosiaalisen saariston sijaan. Terveessä ja toimivassa yhteiskunnassa ihmiset eivät elä ainoastaan yhtä aikaa samassa paikassa, vaan myös yhdessä, toistensa kanssa.

Kyse on myös erojen tekemisestä kansallisten yhteisöjen ja yhteiskuntien välillä. Mikäli kyse olisi vain julkisesta poliittisesta moraalista ilman yhteiskuntaa koossa pitävää ja sitä muusta maailmasta erottavaa ainesta, viime kädessä ei olisi enää mitään perusteita pitää yhteiskuntia toisistaan erillisinä eikä kansakuntia enää olisi. Kuitenkin kansalliseen kokonaisuuteen samastuminen tarjoaa yksilöille myös paljon myönteistä tukea ja turvaa samalla kun sitä toki voidaan käyttää myös kielteisiin, ulossulkeviin tarkoituksiin ja kiihkoiluun. Alueellisesti rajattu ja yhteiseksi koettu yhteiskunta tarjoaa yksilöille ikään kuin valmiiksi sisustetun tilan olla oma itsensä, kuin kotonaan. Se on laaja, muttei kuitenkaan rajaton yhteisö.

Keskustelun sosiaalisesta koheesiosta ja kansallisesta identiteetistä ja yhteenkuuluvuudesta on niin Belgian Flanderissa kuin muuallakin ottanut haltuunsa konservatiivinen ja kansallismielinen oikeisto sekä sen äärimmäiset variaatiot. Tämä on Loobuyckin mielestä valitettavaa. Vasemmistolaiset tai vapaamieliset poliitikot ja ajattelijat ovat muutenkin kavahtaneet kansallisesta puhumista toisen maailmansodan jälkeen, ja oikeistolainen hegemonia asian käsittelyssä ovat vain lisänneet tätä vastenmielisyyttä. Nationalistit ovat myös voineet tarjota kansallisen yhteenkuuluvuuden kysymyksiin helposti ymmärrettäviä ja selkeitä (joskin usein todellisuudelle vieraita ja arvoiltaan epäilyttäviä) vastauksia. Aatteellisesti edistykselliseltä puolelta ovat sen sijaan puuttuneet vahvat tarinat ja myönteiset mielikuvat, joiden avulla ihmiset voisivat samastua moninaiseen yhteiskuntaansa ja kansakuntaansa järjen lisäksi myös tunteella.

Loobuyck esittää teoksessaan yhdeksi ratkaisuksi tähän ongelmaan liberaalia nationalismia. Sen tarkoituksena olisi ensinnäkin tarjota ihmisille yhteiskuntatasoinen sosiaalinen konteksti, jonka sisällä he voivat tuntea itsensä vapaiksi, turvallisiksi ja omana itsenään yhteisön jäseniksi. Tällainen vapaamielinen kansallisuusaate toimisi myös liimana, joka kytkee erilaisia ihmisiä toisiinsa ja saa tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se tuottaisi myös riittävästi keskinäistä solidaarisuutta, jota tarvitaan sosiaalisesti oikeudenmukaisen hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Yhteinen kansallinen identiteetti edistäisi myös demokratian toimivuutta ja kestävyyttä.

Sisällön liberaalille nationalismille Loobuyck lainaa Will Kymlickalta. Se perustuu ajatukseen kansalliseen kokonaisuuteen kuulumisen myönteisistä vaikutuksista ja yhteisen kansallisen kulttuurin merkityksestä. Toisin kuin ahdasmielisessä tai konservatiivisessa nationalismissa siihen kuuluu kuitenkin yleisten ihmisoikeuksien lisäksi myös vähemmistöjen perusteltujen kollektiivisten oikeuksien turvaaminen. Kansallisuusaatteen liberaalisuuden takaavat myös yksilöille annetut viimekätiset vapaudet ja oikeudet itse määrittää oma identiteettinsä ja päättää yhteisöihin kuulumisesta.

Konservatiiviset kansallismieliset pitävät kiinni sisällöllisesti vahvasti määritellystä identiteetin ja yhteisön luonnehdinnasta ja rajojen vetämisestä. Liberaalinationalistien tavoitteena on sen sijaan luoda ohut mutta kestävä identiteetti, jossa olisi kuitenkin niin paljon yhteistä ja monipuolista tarttumapintaa, että siihen voisi samastua myös tunteiden tasolla. Kielen lisäksi tähän tarkoitukseen voi hyödyntää yhteiskunnan kulttuurisia tapoja ja traditioita, historiallisia kokemuksia ja kohtaloita sekä paikkakuntiin ja alueisiin samastumista. Valtiolla on Loobuyckin mukaan velvollisuus suojella ja edistää yhteiskunnan kieltä ja kulttuuria samalla kun valtion ja kulttuurin välinen kytkös on nähtävä jatkuvasti muuttuvana.

Muun muassa Jürgen Habermas on esittänyt perustuslakipatriotismia yhdistämään yhteiskunnan jäseniä. Kansakunta rakentuu tässä ajattelutavassa perustavanlaatuisten säädösten ja instituutioiden muodostamaksi poliittiseksi yhteisöksi. Loobuyck tunnustaa, että tällainen kansallinen identiteetti on vielä ohuempi kuin mihin liberaalinationalistit yleensä pyrkivät, mutta perustuslakipatriotismin avulla voitaisiin kuitenkin edistää yhteenkuuluvuutta. Hän nostaa esille ajatuksen, että Belgian melko autonomisessa Flanderissa voisi olla oma perustuslaki, jonka johdanto tai esipuhe sisältäisi Flanderin poliittisen yhteisön sisältämät arvot ja periaatteet. Näitä voisi puolestaan hyödyntää sekä maahanmuuttajien kotoutumisen edistämisessä että lasten ja nuorten kasvattamisessa yhteiskunnan arvoperustaan.

Interkulturalistinen asenne

Ohutta kansallista identiteettiä pitäisi pystyä jotenkin konkretisoimaan ja tekemään helpommin ymmärrettäväksi sekä myös tunteen tasolla samastuttavaksi. Yhteisyyden kokemukselle pitäisi tarjota tiloja ja mahdollisuuksia. Loobuyck ehdottaa tähän tarkoitukseen interkulturalismia. Sen avulla voidaan myös vahvistaa solidaarisuutta yhteiskunnan jäsenten kesken sellaisissa tapauksissa, joissa jaettua kansallista identiteettiä ei (vielä) juurikaan ole. Olemalla tekemisissä toistensa kanssa mielekkäissä toimissa ja tehtävissä ihmiset alkavat nähdä erojen lisäksi myös heitä yhdistäviä tekijöitä ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Interkulturalismi on käsite, joka alkoi saada enemmän suosiota 2000-luvun alussa, kun väestöryhmien erillisyyttä korostavaksi koettu multikulturalismi kohtasi aikaisempaa enemmän kritiikkiä. Interkulturalismin ja kulttuurienvälisen vuoropuhelun juuret ovat 1990-luvun puolella pyrkimyksissä lopettaa Balkanin levottomuudet ja luoda edellytyksiä eri kansallisuus- ja uskontoryhmien rinnakkaiselolle. Sittemmin käsitteellä on tarkoitettu monia erilaisia asioita. Sen ytimessä ovat kuitenkin yleensä eri väestöryhmien välisen vuorovaikutuksen ja vuoropuhelun edistäminen.

Loobuyck viittaa interkulturalismilla nimenomaan tarpeeseen luoda yhteyksiä maahanmuuttajien ja vastaanottavan yhteiskunnan välille sekä instituutioiden että yksilöiden ja ryhmien tasolla. Hän viittaa Gordon Allportin 1950-luvulla muotoilemaan kontaktihypoteesiin, jonka mukaan kohtaaminen ja yhdessä tekeminen vähentävät ennakkoluuloja, vähentävät stereotyyppisiä käsityksiä ja lisäävät mielen avoimuutta ja suvaitsevaisuutta. Tärkeä edellytys myönteiselle vaikutukselle on kohtaaminen yhdenvertaisuuden merkeissä. On myös hyvä, jos väestöryhmien välillä ei koeta kilpailua, vaan yhdessä toimimalla voidaan saavuttaa yhteisiä tavoitteita, ja jos sosiaaliset normit ja pelisäännöt kannustavat yhteydenottoon ja yhdessä tekemiseen. Loobuyck määrittääkin interkulturalistisen strategian kohtaamiseen ja osallistumiseen kannustamiseksi yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon pohjalta.

Interkulturalistinen toiminta on mahdotonta ilman yhteistä tilaa, jolla tehdä asioita yhdessä ja käydä keskustelua yhteisistä asioista. Kohtaamiselle tulee siten olla myös fyysisiä mahdollisuuksia. Loobuyck suhtautuukin kriittisesti sellaisiin toimiin, jotka lisäävät väestöryhmien eriytymistä toisistaan eli segregaatiota. Toisistaan erillään, henkilökohtaista kosketusta vailla, elävät ihmiset alkavat pian suhtautua toisiinsa epäluuloisesti, keskinäinen luottamus vähenee, yhteenkuuluvuus heikkenee ja solidaarisuus katoaa. Tämän jälkeen yhteiseen tekemiseen ryhtyminen on myös aikaisempaa vaikeampaa.

Tämän vuoksi tarvitaan julkista tilaa, jolla ihmiset voivat pakottomasti kohdata, ja yhteistä julkisuutta, jolla ihmiset pääsevät kosketuksiin toistensa kanssa ja voivat vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Työmarkkinoilla pitäisi välttää pitkälle lohkoutuneita rakenteita, joissa alat ja ammatit määräytyvät etnisen tai kansallisen alkuperän mukaan. Asuinalueita pitäisi suunnitella siten, että niissä tapahtuisi sosiaalista sekoittumista, ja eriytymistä pitäisi ehkäistä myös muilla keinoilla. Koulujen eriytyminen on tietysti erityisen vahingollista. Loobuyck tunnustaa, että sosiaalista sekoittamista on toisinaan vaikea toteuttaa rajaamatta ihmisten valinnanvapautta. Yhteisen edun vuoksi siihen pitäisi kuitenkin eri tavoin ja kohtuuden rajoissa pyrkiä.

Kotoutumisen paradoksi

Loobuyckin mukaan Belgiassa pitäisi lakata kiistelemästä siitä, onko kyseessä maahanmuuttovaltio tai -yhteiskunta vai eikö ole. Hänen mukaansa on selvää, että Belgia tai Flanderi ovat maahanmuuttoyhteiskuntia. Asian kieltäminen vie edellytykset käydä järjellistä keskustelua siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua ja minkälaisiin toimiin pitäisi ryhtyä, jotta yhteiskunta kehittyisi sekä yhteisen edun että yksilöiden edun kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Maahanmuuttajat ovat rakenteellinen osa yhteiskuntaa, eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö näin olisi myös tulevaisuudessa.

Oman paikkansa löytäminen uudessa yhteiskunnassa ei aina ole helppoa ja monet vastaanottavan yhteiskunnan jäsenet kokevat pelkoa ja ahdistusta muutoksen ja etenkin sen nopeuden edessä. Ongelmien vähättely ja usko ajan autuaaksitekevään vaikutukseen eivät Loobuyckin mielestä auta mitään. Yhteiskunnan instituutioiden ja organisaatioiden on otettava maahanmuuton vaikutukset järjestelmällisesti ja proaktiivisesti huomioon toiminnassaan ja sen suunnittelussa. Haasteet ovat niin suuria, että hän ehdottaa Flanderin hallitukseen yhdessä elämisen ministeriä, joka koordinoisi eri alueilla tehtävää työtä sosiaalisen koheesion vahvistamiseksi ja kaikkien mukana olemisen edistämiseksi.

Jotkut vastustavat maahanmuuttajien asettautumista edistävää kotouttamispolitiikkaa[7] sillä perusteella, että sen tarkoituksena on pakottaa maahanmuuttajat sulautumaan vastaanottavaan yhteiskuntaan. Tämä olisikin liberalismin vastaista. Kyseessä on kuitenkin väärinkäsitys. Kotouttamispolitiikan tavoitteena ei ole eikä pidäkään olla muuttajien assimiloituminen Belgian tai Flanderin arvoihin tai normeihin. Tarkoituksena on tarjota heille edellytykset olla osallinen ja osallistua uuden asuinmaansa elämään ja toimintoihin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Loobuyck katsoo, että esimerkiksi kielen oppimiseen pitää kannustaa ja että sitä voidaan tiettyyn rajaan asti myös vaatia. Yhteiskuntaan on vaikea osallistua kunnolla ilman riittävää kielitaitoa.

Loobuyckin mukaan poliittinen liberalismi ei kiellä julkista valtaa tarjoamasta maahanmuuttajille kotoutumista edistäviä palveluja. Myös näihin palveluihin osallistumisen edellyttäminen on sopusoinnussa liberalismin arvojen ja periaatteiden kanssa, koska ilman tiettyjen tietojen ja taitojen oppimista ja omaksumista osallistuminen yhteiskuntaan järjelliseltä pohjalta on mahdotonta. Yksilöllinen vapaus voi toteutua täysimääräisesti vain, jos yhteiskunnan jäsenillä on riittävät tiedot omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä välineet hyödyntää oikeuksiaan ja vastata yhteiskunnan tarpeisiin ja vaatimuksiin.

Kotoutuminen on myös kaksisuuntaista. Loobuyck viittaa merkittävän liberaalipoliitikon Bart Somersin lausahdukseen, jonka mukaan meidän kaikkien pitäisi nähdä itsemme uusina tulokkaina superdiversiteetissä yhteiskunnassa. Loobuyckin mielestä tässä kauniissa ajatuksessa mennään kuitenkin liian pitkälle. Vaikka muuttoliike muuttaa vastaanottavaa yhteiskuntaa, sen instituutioilla, traditioilla ja käytänteillä on kuitenkin tietty etuoikeus tulla säilytetyksi muutoksessa. Tulevaisuus ei ole tyhjä paperi, jolle yhteiskunnan vanhat ja uudet jäsenet alkavat yhdessä kirjoittaa. Sen sijaan se voidaan nähdä menneeseen perustuvana tekstinä, jota työstetään yhdessä niin, että kaikki on sujuvaa ja toimivaa ja että vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteet toteutuvat.

Kotoutumisen kaksisuuntaisuutta korostettaessa unohtuu myös helposti, että nimenomaan maahanmuuttajat joutuvat tekemään enemmän töitä päästäkseen elämässä eteenpäin. Edellä mainittua kielikuvaa jatkaen, niiden, jotka haluavat työstää yhteiskunnan institutionaalis-kulttuurista tekstiä, on ensiksi luettava se ja yritettävä ymmärtää se mahdollisimman hyvin. Yhteiskunnan tehtävä on puolestaan tukea tätä oppimisprosessia esimerkiksi tarjoamalla kielen opetuksen lisäksi muutakin kurssitusta sekä välineitä yhteiskunnan rakenteiden ja pelisääntöjen oppimiseen. Kaikkea ei tarvitse vastaanottaa kritiikittä, vaan keskustelua yhteiskunnasta, politiikasta ja kulttuurista voidaan käydä jo asioita opeteltaessa.

Jos maahanmuuttajat saavat sen käsityksen, että heidät hyväksytään yhteiskunnan jäseniksi, tämä edistää myös heidän integroitumistaan. Jyrkän linjan sulautumis- tai assimilaatiovaatimusten esittäjät eivät useinkaan ymmärrä tätä kotoutumisen integroitumis–tunnustamisparadoksia. Jos ihminen kokee olevansa ei-toivottu maahantunkeutuja tai ikuisiksi ajaksi maahanmuuttajaksi leimattu, hän myös helposti kääntyy yhteiskunnasta poispäin ja kehittää mahdollisesti kielteisiä tunteita ja asenteita sitä kohtaan. Lopputulos on päinvastainen kuin mitä tavoitellaan. Se, että ihmisten ja väestöryhmien erot tunnustetaan ja niiden olemassaolo järjellisyyden rajoissa hyväksytään, edistää puolestaan kiinnittymistä valtioon ja yhteiskuntaan.

Optimismi, pessimismi, realismi

Patrick Loobuyck kirjoittaa olevansa islam-realisti. Hänen mukaansa keskustelu islamista jakautuu turhan jyrkästi islam-optimisteihin sekä islam-pessimisteihin. Optimistit korostavat islamia rauhan uskontona, joka on helposti sovitettavissa länsimaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan. Uskonnon ja siihen liitettyjen traditioiden arvostelua syytetään nopeasti rasismista tai islamofobiasta. Pessimistien mielestä islamin uskonto on puolestaan peruuttamattomalla tavalla ristiriidassa vapaan yhteiskunnan kanssa. Anti-islamistien mielestä länsimaissa asuvien muslimien on valittava uskontonsa ja asuinmaansa arvojen ja periaatteiden välillä, ja radikaaleimmat haluaisivat esimerkiksi kieltää Koraanin fasistisena kirjana. Vuoropuhelua on vaikea saada aikaiseksi, koska molemmat osapuolet vahvistavat itseään argumenteilla, jotka tukevat jo tehtyä tulkintaa.

Loobuyck ei halua olla optimisti eikä pessimisti. Hän pitää realistisena ajatella, että muiden uskontojen, ideologioiden ja elämänkatsomusten tavoin myös islam muuttuu. Yhä useammat muslimit onnistuvat löytämään tavan säilyttää uskonnollisen identiteettinsä ja samalla sopeutua vallitseviin (liberaaleihin) arvoihin. Islam tarjoaa monille itseään ja paikkaansa länsimaisessa yhteiskunnassa ja laajemmin maailmassa etsiville muslimeille henkisen turvasataman, mutta ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa vääjäämättä myös islaminuskoisten tapaan suhtautua uskoonsa ja uskontoonsa. Maallistumisen tai sekularisaation sijaan Loobuyck puhuu uskosta, joka ottaa asiat vähemmän kirjaimellisesti, sallii useita tulkintoja ja tunnustaa avoimen yhteiskunnan normien ja sääntöjen ensisijaisuuden.

Islamin rakenteisiin ja perinteisiin sisältyy kuitenkin elementtejä, jotka tekevät tästä prosessista vaikeamman kuin esimerkiksi katolisen kirkon tapauksessa. Hankalia asioita ovat Loobuyckin mielestä esimerkiksi käsitys Koraanista muuttumattomana jumalallisena totuutena, uskonnon, yhteiskunnan ja poliittisen ideologian yhteys, ja ajatus shariasta maallisen oikeuden ylitse menevänä normistona. Islamin modernisaatioprosessit ja altistuminen länsimaiden arvojen ja ideoiden vaikutukselle ovat synnyttäneet vastavoimakseen vahvoja fundamentalistisia suuntauksia (jotka ovat paradoksaalisesti usein ajattelu- ja toimintatavoiltaan varsin nykyaikaisia). Liberaalin arvomaailman lisäksi jyrkän linjan konservatiiviset muslimit vastustavat jopa uhkaamalla niitä, jotka pyrkivät integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan ja irrottamaan muslimi-identiteettinsä henkilökohtaisesta uskosta ja uskonnon kulmakivistä.

Loobuyckin ajatuksia järjellisestä yhdessä elämisestä kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteiden mukaisesti leimaa laajemminkin asettuminen optimismin ja pessimismin välille. ”Minulla ei ole illuusioita”, hän aloittaa teoksensa epilogin. Kaikki edellytykset limittäisen konsensuksen saavuttamiselle ovat periaatteessa olemassa. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin juuri nyt kiihottunut tavalla, joka vaikeuttaa järkevän keskustelun käymistä järjellisestä monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Media ja draamademokratia[8] rakastavat jyrkkiä mielipiteitä ja vahvoja vastakkainasetteluja, mutta yhteisöllisyyttä ja keskinäistä luottamusta ne eivät auta luomaan. Uuden yhteiskuntatarinan rakentaminen erojen tunnustamiseksi ja yhtenäisyyden varmistamiseksi ei näissä oloissa ole helppoa. Muuta vaihtoehtoa ei Loobuyckin mukaan kuitenkaan ole.

Lähteet

Allport, Gordon (1954). The Nature of Prejudice. Addison-Wesley, Boston.

Elchardus, Marc (2002). De dramademocratie. Lannoo, Tielt.

Habermas, Jürgen (2001). The Postnational Constellation. Polity Press, Cambridge.

Kymlicka, Will (1995). Multicultural Citizenship: a Liberal Theory of Minority Rights. Clarendon Press, Oxford.

Kymlicka, Will & Norman, Wayne (toim.) (2000). Citizenship in Diverse Societies. Oxford University Press, Oxford.

Locke, John (1966 [1689]. The Second Treatise of Government (An Essay Concerning the True Original, Extent and End of Civil Government) and A Letter Concerning Toleration. Basil Blackwell, Oxford.

Loobuyck, Patrick (2017). Samenleven met gezond verstand. Polis, Kalmthout.

Mill, John Stuart (2012 [1859]). On Liberty. Cambridge University Press, Cambridge.

Modood, Tariq (2005). Multicultural politics: Racism, Ethnicity and Muslims in Britain. Edinburgh University Press, Edinburgh.

Nussbaum, Martha (2012). Teaching Patriotism: Love and Critical Freedom. University of Chicago Law Review  79: 1, Article 9.

Rawls, John (1998 [englanninkielinen alkuteos 1971]). Oikeudenmukaisuusteoria. WSOY, Porvoo.

Rawls, John: Political Liberalism. Columbia University Press, New York.

Saukkonen, Pasi (2007). Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOYPro, Helsinki. Korjattu painos (2013) löytyy osoitteesta: https://www.cupore.fi/images/tiedostot/saukkonen_2013_politiikka_monikult_yhteiskunnassa.pdf.pdf

---

[1] Seuraavien kolmen alaluvun sisältöä on esitelty laajemmin teoksessani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa (2007/2013). Kyseisestä teoksesta löytyy myös lisää lähdeviitteitä aihetta koskevaan tutkimukseen.

[2] Kymlicka käyttää käsiteparia external protections, internal restrictions viittamaan yhtäältä vähemmistöjen oikeutettuun suojeluun koskien kielen ja kulttuurin säilyttämistä ja toisaalta niihin rajoitteisiin, jotka ihmisoikeudet ja liberaali oikeusjärjestys asettaa yhteisöjen omalle toiminnalle.

[3] Hollannin kielen termi samenleven viittaa yleisesti yhdessä elämiseen ja sitä käytetään ennen muuta perheyhteydessä. Termi samenleving tarkoittaa puolestaan yhteiskuntaa, etenkin sosiaalisten suhteiden järjestelmän näkökulmasta katsottuna. Loobuyck tarkastelee yhdessä elämistä nimenomaan yhteiskunnan tasolla.

[4] Utilitarismilla viitataan yleensä sellaiseen seurausetiikan muotoon, jossa teon moraalista hyvyyttä arvioidaan sen tuottaman hyödyn perusteella.

[5] Käytän Rawlsin termistä reasonable ja Loobuyckin termistä redelijkheid pääsääntöisesti järjellisyyden käsitettä, koska se tuntuu soveltuvan termin eri käyttöyhteyksiin paremmin kuin järkevyys, joka yleensä liitetään vain yksilöihin. Rawlsin ja Loobuyckin ajattelussa käsitettä käytetään kuitenkin myös esimerkiksi oppirakennelmien (doktriinien) yhteydessä.

[6] Hän käyttää tästä oppiaineesta lyhennettä LEF, joka tulee hollannin kielen sanoista levensbeschouwing, ethiek burgerschap ja filosofie.

[7] Loobuyck käyttää maahanmuuttajien asettautumisesta uuteen yhteiskuntaan ja tätä asettautumista edistävistä palveluista kansainvälisesti laajassa käytössä olevaa termiä integration sekä Alankomaissa ja Belgian Flanderissa käytettyä käsitettä inburgering. Olen kääntänyt molemmat termit tässä kotoutumiseksi ja kotouttamiseksi (kotoutumisen edistämiseksi) Suomessa käytössä olevan terminologian mukaisesti.

[8] Draamademokratia on belgialaisen sosiologin Marc Elcharduksen (2002) antama termi poliittiselle järjestelmälle, jossa keskeistä ei enää ole edustuksellisuus, vaan poliittisten teemojen ja kysymysten dramaturginen esittäminen median välityksellä.

Monikulttuurisuuspolitiikan nousu ja tuho

Johdanto

Jos haluat kohtuullisella vaivalla päästä perille maahanmuutto-, kotouttamis- ja monikulttuurisuuspolitiikasta Länsi-Euroopassa ja vähän muuallakin, suosittelen näiden kahden kirjan lukemista. Vuonna 2016 ilmestyi Sheffieldin yliopiston professorin Andrew Geddesin ja Rotterdamin yliopiston professorin Peter Scholtenin teos The Politics of Migration and Immigration in Europe (Sage) ja vuonna 2017 Michiganin yliopiston professorin Rita Chinin teos The Crisis of Multiculturalism: A History (Princeton University Press). Esittelen tässä kirjoituksessa molempia teoksia ja niiden tärkeimpiä päätelmiä. Lopuksi tarkastelen näitä tietoja ja tulkintoja Suomen näkökulmasta käsin ja esitän omia ajatuksiani aiheesta. Kirjoitus liittyy toimintaani Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize II -hankkeessa.

Euroopan maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikat

Geddesin ja Scholtenin teos on itse asiassa päivitys ensiksi mainitun yksin kirjoittamasta samannimisestä teoksesta, joka ilmestyi vuonna 2003. Teoksessa pyritään selittämään kolmea ilmiötä: maahanmuuttopolitiikkaa, kotouttamispolitiikkaa* (immigrant policies) ja Euroopan unionin vaikutusta jäsenmaiden näihin politiikka-alueisiin. Huomio kohdistetaan etenkin kansalliselle tasolle, ja luvut on jaettu pääsääntöisesti maittain. Omat maalukunsa ovat saaneet Britannia, Ranska, Saksa, Alankomaat ja Ruotsi. Italiaa ja Espanjaa käsitellään yhdessä, samoin Kreikkaa ja Turkkia. Euroopan unionin maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa tarkastellaan omassa luvussaan, samoin Keski- ja Itä-Euroopan muita maita. Norja, Suomi ja Tanska jäävät kirjassa käytännössä vaille huomiota.

Teoksen tavoitteena on maakohtaisten kuvausten ja analyysien lisäksi tehdä kahdenlaista vertailua. Horisontaalisella tasolla maita verrataan keskenään, vertikaalisella tasolla puolestaan Euroopan unionin maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikan kehitystä suhteessa kansallisella tasolla tapahtuviin muutoksiin. Päätelmäluvussa kootaan yhteen näiden vertailujen tärkeimmät havainnot.

Kansallista maahanmuuttopolitiikkaa eurooppalaisessa toimintaympäristössä

Tekijät muistuttavat ensinnäkin siitä, että eurooppalaiset kansalliset maahanmuuttopolitiikat ovat nykyisin myös Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikkaa, kahdessa mielessä. Yhtäältä EU luo yhteisen strategisen viitekehyksen kansalliselle maahanmuuttopoliittiselle kehitykselle ja toisaalta kansalliset toimet vaikuttavat tämän ylikansallisen viitekehyksen muotoon ja sisältöön. Vuorovaikutus on moniulotteista ja monimuotoista eikä siitä ole helppo muodostaa yksiselitteistä kokonaiskuvaa. Yhtäältä tasolla kyse on Eurooppa-tasoisten normien hyväksymisestä ja toimeenpanosta, toisaalta maiden välillä tapahtuu myös keskinäistä vertailua ja yhdessä oppimista EU:n puitteissa. Jännitteitä myös syntyy ja purkautuu sekä ylikansallisen ja kansallisen tason välillä että jäsenmaiden kesken.

Geddes ja Scholten puhuvat siitä, kuinka viime aikoina on luotu useita EU-tason yhteisiä linjauksia ja politiikkoja koskien esimerkiksi rajavalvontaa, vapaata liikkuvuutta ja turvapaikkapolitiikkaa. Tästä he käyttävät ilmaisua the Institutionalisation of Europe. Toisaalta kansalliset maahanmuuttoa ja kotoutumista koskevat politiikat ja institutionaaliset järjestelyt ovat eurooppalaistuneet (the Europeanisation of institutions) siinä mielessä, että Eurooppa-tason kehitys vaikuttaa entistä enemmän kansallisiin politiikoihin. Euroopan unioni täytyy nykyään ymmärtää jäsenmaiden yhteenliittymän lisäksi itsenäisenä toimijana tälläkin poliittisella kentällä, vaikka sen kompetenssi maahanmuutto- ja etenkin kotouttamispolitiikassa onkin yhä rajallinen.

Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikan kehittämisen suuri pulma on kirjoittajien mukaan siinä, että jonkinlainen yhteinen näkemys vastuun jaosta yhteisön jäsenmaiden kesken olisi välttämätöntä saavuttaa, vaikka työ sen eteen näyttääkin usein tuskalliselta. Ilman tätä konsensusta EU-maat alkavat kilpailla keskenään siitä, kuka onnistuu siirtämään velvollisuuksiaan parhaiten muille tai muuten väistämään vastuutaan. Race to the bottom tuottaa lopulta vain häviäjiä. Solidaarisuudesta on tullut maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan kehittämisessä keskeinen käsite samalla kun tietoisuus sen saavuttamisen vaikeudesta on lisääntynyt.

Kirja on viimeistelty vaiheessa, jossa vuoden 2015 niin sanottu pakolaiskriisi oli jo käynnistynyt. Kaikki toimet siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulon rajoittamiseksi eivät kuitenkaan vielä olleet nähtävissä, eikä pidemmän aikavälin vaikutuksia juuri voinut vielä aavistaa. Geddesin ja Scholtenin mukaan yksi jakolinja näyttäisi olevan syntymässä muuttoliikkeen eturintamassa olevien Kreikan, Italian ja Espanjan sekä muuton varsinaisena kohteena olevien pohjoisen Euroopan jäsenmaiden kesken. Etelä-Euroopan maat haluaisivat lisää resursseja rajavalvontansa tehostamiseksi, Pohjois-Euroopassa voimavaroja haluttaisiin puolestaan ohjata sekä itselle omien vastaanottovalmiuksien kehittämiseksi että EU:n ulkopuolisille maille, jotta nämä kykenisivät paremmin estämään laajamittaista ja usein epätoivoista liikkeelle lähtöä. Tähän voisi lisätä kolmanneksi ryppääksi keskisen Euroopan ”läpikulkumaat”, jotka mielellään jäisivät kaiken ulkopuolelle.

Kansallisiin maahanmuuttopolitiikoihin on vaikuttanut suuresti myös maahanmuuttoon yleensä ja turvapaikanhakijoihin erityisesti kielteisesti suhtautuvien puolueiden ja poliitikkojen kannatuksen kasvu. Vaikka näistä puolueista harva on vielä päässyt käsiksi hallitusvaltaan, niiden suosio vaikuttaa erityisesti saman äänestäjäkunnan suosiosta kamppailevien maltillisempien puolueiden linjauksiin ja retoriikkaan. Geddesin ja Scholtenin mukaan maahanmuuttokritiikki on kuitenkin nähtävä paitsi maahanmuuttopolitiikan muutosten syynä myös seurauksena laajemmista yhteiskunnallisista kehityskuluista. Taustalta löytyy usein poliittisiin instituutioihin ja johtajiin kohdistuvan luottamuksen heikentymistä. Pakolaisvastaisuus voidaan ymmärtää myös venttiilinä, jonka kautta yleisempää turhautumisen höyryä purkautuu ulos.

Kotoutumisen edistämisen tavoitteet ja keinot lähestyvät toisiaan

Maahanmuuttajiin kohdistuvat kotoutumista (integroitumista) edistävät kansalliset politiikat ovat puolestaan lähestyneet toisiaan mitä tulee niin kotouttamispolitiikan tavoitteisiin, välineisiin kuin asetelmiin. Jotkin tutkijat ovat tosin sarkastisesti huomauttaneet, että politiikkojen yhtenäistyminen (konvergenssi) voidaan ymmärtää myös siten, että kaikissa maissa ilmenee samanlainen kuilu poliittisen retoriikan ja yhteiskunnallisen todellisuuden välillä.

Eroja Länsi-Euroopan maahanmuuttajia jo pitkään vastaanottaneiden maiden välillä on yhä havaittavissa, mutta ne ovat pienempiä kuin aikaisemmin. Ennen Brexitin toteutumista Britannian integraatiopolitiikka läheni mannereurooppalaisia ajattelu- ja toimintatapoja. Maahanmuuton lisääntymisen myötä kotouttamispolitiikat ovat hiljalleen rakentuneet myös eteläisen ja itäisen Euroopan valtioihin. Alankomaista lähtöisin oleva kotouttamispoliittinen civic integration -malli on levinnyt useisiin Euroopan maihin. Tässä mallissa vahvistetaan kotoutumista edistäviä palveluja mutta samalla lisätään niihin osallistumisen velvoittavuutta ja esimerkiksi kielen oppimisen tärkeyttä. Kansalaisuuden ja joissain tapauksissa myös oleskeluluvan saamiseksi on paitsi osoitettava riittävä kielitaito myös läpäistävä yhteiskunnan arvoja ja tuntemusta mittaava testi.

Ranskassa on aikaisempaa vahvemmin myönnetty tarve tehdä erotteluja eri väestöryhmien välillä. Yleisesti ottaen maahanmuuttajiin tai maahanmuuttajaryhmiin kohdistuvista erityisistä politiikkatoimista on siirrytty integroitumista edistävien toimien valtavirtaistamiseen elimelliseksi osaksi esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa ja työllisyyspolitiikkaa. Työllistymisen painoarvo kotoutumisessa on lisääntynyt samalla kun painopiste on siirtynyt maahanmuuttajien auttamisesta heidän oman toimintakykynsä tukemiseen. Vastuuta on siirtynyt julkiselta vallalta maahanmuuttajille itselleen. Kehitys heijastaa monelta osin yhteiskuntien taloudellisten rakenteiden ja työmarkkinoiden sekä sosiaaliturvajärjestelmien muutosta.

Toinen huomio on paikallisen tai alueellisen kotoutumista edistävän työn korostuminen kansallisten poliitikkojen rinnalla. Suurten kaupunkien usein käytännöllinen suhtautuminen maahanmuuttajiin on jo pitkään ollut yhdenmukaisempaa kuin enemmän poliittisia ideologioita ja kansakunnan itsemäärittelyä heijastavat kansalliset politiikat. Monissa Saksan kaupungeissa myönnettiin jo varhain, että maahanmuutto muuttaa pysyvästi väestörakenteita, vaikka kansallisella tasolla asia kiistettiinkin aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Varsinkin suurissa kaupungeissa on integraation ja sen edistämisen ymmärtämiseksi mentävä vielä pidemmälle, esimerkiksi kaupunginosien tasolle.

Geddes ja Scholten ovat oikeilla linjoilla myös korostaessaan, että ratkaisevaa ei lopulta ole poliittinen retoriikka ja kotouttamispolitiikan ylevät tavoitteet, vaan suunniteltujen toimien toteuttaminen tehokkaasti ja tuloksellisesti. Jokin hallitus voi esimerkiksi jättää omaa haluttomuuttaan tekemättä asioita, jotka toinen hallitus toteuttaisi täysimittaisesti – saman kotouttamispoliittisen kehyksen puitteissa. Politiikan implementaatio muodostaa aina oman kysymyksensä, ja sen selvittäminen voi osoittautua hyvin hankalaksi. Euroopan unionin kannalta yleisenä ongelmana on se, että useissa maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvissä kysymyksissä lopullinen päätösvalta toimiin ryhtymisestä on viime kädessä jäsenvaltioilla.

Multikulturalismin kriisi

Rita Chinin teos on rakennettu toisella tavalla. Se on Geddesin ja Scholtenin teosta miellyttävämpi lukukokemus, siis alusta loppuun luettuna. Jos taas lukijaa kiinnostaa päästä nopeasti perille siitä, mikä on ollut esimerkiksi Saksan, Ruotsin tai Kreikan suhtautuminen maahanmuuttajiin, edellä esitelty teos sopii tähän tarkoitukseen paremmin. Myös Chin käsittelee kirjassaan eri maita, etenkin Britanniaa, Saksaa ja Ranskaa, vähän vähemmän Alankomaita. Eri maiden käsittely on kuitenkin leivottu leipätekstiin sisään, eikä esimerkiksi alalukujen temaattisten otsikoiden perusteella pysty hakemaan tietoja yksittäisistä maista.

Chin esittää kirjansa tarkoitukseksi toiveen, joka on samalla toiminut teoksen kirjoittamisen yllykkeenä. Hänen mukaansa multikulturalismin historiallisen kehityksen kuvaus ja analysointi voisivat auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin sitä, mistä monikulttuurisuusajattelussa on ollut kyse kansallisissa konteksteissa ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Teos alkaakin lyhyellä katsauksella siihen, miten termi ”multiculturalism” on syntynyt ja mitä sillä on tarkoitettu. Todettakoon tässä yhteydessä, että jatkossa käytän suomen kielen sanoja multikulturalismi ja monikulttuurisuusajattelu toistensa synonyymeinä viittamaan englannin kielen termiin ”multiculturalism”.

Kyseessä on hyvin moninaisessa käytössä oleva ja siksi helposti väärin ymmärretty käsite. On konservatiivista ja liberaalia multikulturalismia, vähemmistöoikeuksiin keskittyvää pluralistista multikulturalismia, kriittistä ja kaupallista multikulturalismia, heikkoa ja vahvaa multikulturalismia. Chinin työmääritelmän mukaan kyse on poliittisesta lähestymistavasta, jonka tarkoituksena on säännellä ja hallita kulttuurista moninaisuutta. Hän myös korostaa, että on tärkeätä erottaa toisistaan väestörakenteiden kulttuurinen moninaisuus demografisena tosiasiana ja edellä mainittu poliittinen lähestymistapa. Monikulttuurisuusajattelun ohjaaman politiikan tarkoituksena on vaikuttaa noihin rakenteisiin ja niiden merkitykseen yhteiskunnassa.

Kansallisten toimintamallien rakentuminen

Kirjassa on kaksi pääkysymystä. Niistä ensimmäinen koskee sitä, millä tavalla alun perin hyvin erilaiset monikulttuurisuutta koskevat kansallisen keskustelun ja politiikan tekemisen traditiot sulautuivat lopulta yhteen melko yhtenäisiksi puhe- ja suhtautumistavoiksi. Chinin analyysi täydentää hyvin sitä kuvaa, joka on syntynyt lukemalla ensiksi Geddesin ja Scholtenin teoksen, jossa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsitellään aiheen osalta hieman rajallisemmin mutta Chiniin verrattuna useampia maita tarkastellen. Suosittelen siis myös muita lukemaan teokset tässä järjestyksessä.

Ensimmäisessä luvussa käsitellään Eurooppaan suuntautuneen maahanmuuton kasvua toisen maailmansodan jälkeen ja siten väestörakenteiltaan monikulttuuristen yhteiskuntien rakentumista. On syytä huomata, että etnisestä ja kulttuurisesta moninaisuudesta puhuessaan Chin ei huomioi ns. perinteisiä vähemmistöjä vaan ainoastaan maahanmuuton seurauksena syntyneitä uusia väestöryhmiä. Hän kuitenkin huomauttaa, että käsitys Euroopan valtioiden väestöllisestä homogeenisuudesta ennen 1950-lukua on suurimmaksi osaksi myytti, sillä monet maat olivat vastaanottaneet maahanmuuttajia jo pitkään, etupäässä kuitenkin maantieteellisiltä lähialueilta.

Tarina työvoiman kansainvälisestä rekrytoinnista ja siirtomaaimperiumien purkautumisesta on tuttu näistä asioista aikaisemminkin lukeneille, mutta esimerkiksi Ranskan ja Algerian vivahteikas ja väkivaltainenkin suhde tulee kiinnostavalla tavalla esitellyksi. Ajan mittaan Ranskassa asui suuri määrä algerialaistaustaisia, joiden maassa oleskelun oikeudet poikkesivat suuresti toisistaan. Yhdet olivat tulleet maahan Ranskan kansalaisina ja toiset jääneet maahan laittomasti. Näiden väliin mahtuu monella eri statuksella Ranskassa asuvia henkilöitä., jotka usein kuitenkin niputettiin yhdeksi ryhmäksi.

Myös ensimmäisten britti-imperiumin kansalaisten saapuminen Karibian meren alueelta kuvataan hyvin, ja hieman sarkastiseen sävyyn. Kun imperiumien osien välille oli luotu vapaa liikkuvuus, Lontoossa ei selvästikään ollut ajateltu, että muuttoliikkeen suunta voisi olla myös merentakaisilta alueilta Brittein saarille. SS Empire Windrushin saapuminen Jamaikalta Englantiin vuonna 1948 olikin merkittävä tapahtuma, koska laajan julkisuuden lisäksi se pakotti päättäjät pohtimaan siirtomaavallan toimintaperiaatteita uudesta perspektiivistä käsin. Windrush nousi pari vuotta sitten uudelleen otsikoihin, kun paljastui, että tuolla aikakaudella Britannian kansalaisina maahan tulleita oli pistetty väärin perustein säilöön ja jopa poistettu maasta.

Kuten tunnettua, öljykriisi 1970-luvun puolivälissä lopetti ulkomaisen työvoiman rekrytoinnin, ja tämän uskottiin naiivisti johtavan myös maahan tulleiden siirtolaisten paluumuuttoon. Kaikissa maissa meni vuosia, ennen kuin ymmärrettiin, että politiikan muutos johti ennemmin päätöksiin jäädä kuin lähteä. Useissa tapauksissa seurauksena oli myös perheen yhdistäminen tai avioituminen lähtömaasta kotoisin olevan kanssa. Maahanmuuttoa pidettiin yhä tilapäisenä ilmiönä, vaikka tosiasiallisesti sen pysyvät seuraukset yhteiskunnassa alkoivat näkyä entistä selvemmin esimerkiksi kouluissa. Saksassa vierastyöläisyyden illuusiosta pidettiin siis kiinni aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

1980-luvulle tultaessa yhteiskuntien muutos oli Länsi-Euroopassa kuitenkin hiljalleen hyväksytty, Saksassakin ennen muuta paikallisesti. Rinnan maahanmuuton lisääntyvän kontrolloinnin kanssa alettiin kehittää järjestelmiä, jotka edistävät maahan jääneiden asemaa ja olosuhteita. Nykytermein puhuttaisiin integraatio- tai kotouttamispolitiikasta, silloin käytössä oli eri maissa eri käsitteitä. Ruotsi olisi itse asiassa ollut suunnannäyttäjä muulle Euroopalle, jos sitä olisi haluttu seurata. Läntisessä naapurimaassamme ymmärrettiin jo 1960-luvulla, että monet (suurelta osin suomalaisista) Ruotsiin muuttaneista jäisivät maahan pysyvästi.

Chinin tarkastelemista maista näihin integraatiota edistäviin toimiin ryhdyttiin ensimmäisenä Britanniassa, ja vuonna 1965 säädetty Race Relations -lainsäädäntö on tärkeä merkkipaalu eurooppalaisen integraatiopolitiikan ja syrjinnän vastustamisen historiassa. Ajatus, että maahanmuuttajilla ja vähemmistöryhmiin kuuluvilla on myös omia kulttuurisia oikeuksia eli että tavoitteena ei ollut kaikkien sulauttaminen yhteen valtakulttuuriin, oli myös keskeinen. Samoille linjoille lähti myös Alankomaat, jonka 1970-luvun lopulla laadittu etnisten vähemmistöjen politiikka (minderhedenbeleid) nimeään myöten heijasti etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden hyväksyntää.

Molemmissa maissa oli historiallisestikin olemassa omat avant la lettre multikulturalistiset traditionsa. Sen sijaan Ranskassa valtion ja yhteiskunnan yhtenäisyyttä korostava tasavaltalaisaate, republikanismi, esti keskustelun kulttuurisista oikeuksista ja teki myös kotouttamispolitiikan kohdentamisesta hankalampaa. Mihin politiikkatoimet oikein pitäisi kohdentaa, kun kaikki ovat ranskalaisia joko nyt tai vähintään in spe? Molemmissa maissa kuitenkin tuettiin sekä kielen säilymistä että kulttuuristen traditioiden ja etnisten identiteettien ylläpitoa – sillä ajatuksella, että näiden tukimuotojen kohteet lähtisivät jossain vaiheessa pois. Will Kymlicka on kutsutut tätä paluuorientuneeksi multikulturalismiksi (returnist multiculturalism).

Poliittiset voimasuhteet vaikuttavat kaikissa maissa suhtautumiseen maahanmuuttajiin, heidän kotoutumiseensa ja kulttuurisiin oikeuksiin. Vasemmiston piirissä muuttoliikkeeseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen suhtauduttiin myönteisemmin ja syrjintään ja rasismiin kielteisemmin kuin oikeistossa. Konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher tiukensi Britanniassa maan linjaa suhteessa etnisiin vähemmistöihin. Ranskassa vasemmistolaisen presidentti François Mitterrandin kaudella tehtiin lopulta tuloksettomia avauksia Ranskan kansallisen identiteetin avaamiseksi moninaisuutta hyväksyvään suuntaan. Saksassa niin ikään sosiaalidemokraatit yrittivät yhdessä liberaalien kanssa vailla menestystä muuttaa maan jääräpäistä suhtautumista siirtolaisiin vierastyöläisinä, eikä Helmut Kohlin johtamilla kristillisdemokraateilla ollut asiaa kohtaan aluksi kiinnostusta. Aina 1980-luvun lopulle asti suuri osa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevasta keskustelusta käytiin kuitenkin piilossa suurelta julkisuudelta. Suuri osa väestöstä saattoi siten olla varsin tietämätön sen suhteen, mitä yhteiskunnassa oikein tapahtuu.

Klassisesta rasismista islam-vastaiseen uusrasismiin

Chinin teoksessa on kaksi toisiinsa kytkeytyvää pääväittämää. Rasismi väestöryhmiä stereotypisoivana luokittelu- ja hierakkisointijärjestelmänä ei hänen mukaansa missään vaiheessa kadonnut Länsi-Euroopasta, vaikka se hylättiin ajattelutapana ja rotujen olemassaolokin kiistettiin. Biologisten ja fysiologisten erojen sijaan huomiota alettiin kiinnittää kulttuurisiin eroavuuksiin. 1900-luvun lopulla maahanmuuton pysyvien seurauksien tunnistamisen ja tunnustamisen myötä myös erilaiset arvot ja elämäntavat nousivat aikaisempaa vahvemmin esille ja keskustelun kohteeksi.

Kyse ei ollut heti islamista ja muslimeista. Britanniassa rikollisuus ja urbaanit levottomuudet alettiin yhdistää (usein vahvasti liioitellen tai virheellisesti tulkiten) nimenomaan Karibian meren alueelta tulleisiin afrikkalaistaustaisiin. Syytökset rasismista väistettiin korostamalla kulttuurista poikkeavuutta. Tämä painotusero teki Chinin mukaan mahdolliseksi sen, että Thatcherin huomattavan jyrkkä ja halventava retoriikka sallittiin ja jopa hyväksyttiin vain muutamia vuosia sen jälkeen, kun toinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell oli tuomittu julkisesti rasistisiksi katsottujen puheiden jälkeen.

Maahanmuuttajien ymmärtäminen kulttuurisesti poikkeavina kytkeytyi vahvasti pohdintaan ja keskusteluun kansallisesta identiteetistä, jolla oli muitakin yhteiskunnan muutokseen liittyviä juuria kuin kansainvälinen muuttoliike. Saksassa tähän puheenaiheeseen liittyi myös tietty emansipatorinen elementti, kun maassa katsottiin pitkän hiljaisuuden jälkeen olevan taas sallittua puhua saksalaisuudesta ja kansakunnasta. Vapautuneemman julkisuuden kääntöpuolena oli yleisesti tehty kristillisen perinnön ja arvojen korostus. Se sulki ennen muuta maan suuren turkkilaisväestön, mutta myös muut muslimit, symbolisen saksalaisuuden ulkopuolelle. Poliittinen kansalaisuus avattiin muillekin kuin etnisille saksalaisille niin ikään vuosituhannen vaihteessa.

Uudella kansallismielisellä populismilla tai radikaalioikeistolaisella poliittisella ajattelulla oli oma roolinsa näiden keskustelujen syntymiseen ja rajojen rakentamiseen väestöryhmien välille. Ranskassa Jean-Marie Le Penin Front National saavutti kasvavaa suosiota maahanmuuton vastustamisellaan ja perinteisen kansallisen identiteetin korostuksellaan. Yhteisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia arvoja korostava tasavaltalaisuus vahvistui oikeiston vastauksena tähän haasteeseen. Chinin mukaan käsitys ranskalaisuudesta muodostui näennäisesti suvaitsevaiseksi ja sisään sulkevaksi. Käytännössä se kuitenkin edellytti etenkin länsimaiden ulkopuolelta tulevilta sulautumista yhtenäiseksi määriteltyyn valtakulttuuriin.

Chin antaa teoksessaan suuren merkityksen Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -teokselle ja sen vastaanotolle. Helmikuussa 1989 Iranin ajatollah Khomeini julisti fatwan, joka tuomitsi Rushdien ja hänen kustantajansa kuolemaan ja kannusti hurskaita muslimeja toteuttamaan määräyksensä. Kirjaan kohdistunutta kritiikkiä alettiin pitää osoituksena islamin yleisestä suvaitsemattomuudesta, liberaalien arvojen vastaisuudesta ja länsimaihin kohdistuvasta vihamielisyydestä. Sananvapaudesta tuli brittiläisen kulttuurin kulmakivi, jonka hyväksymisen mukana sopeutuminen länsimaiseen elämään seisoi tai kaatui.

Chinin toinen pääväittämä onkin, että multikulturalismin kritiikki alkoi jo aikaisemmin kuin yleensä ajatellaan. Etusijalle nousi rikollisuuden sijaan käsitys sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä, Samuel P. Huntingtonin tunnetun artikkelin (1993) termein lausuttuna. Aikaisemmin melko vähälle huomiolle jäänyt islam siirtyi kotoutumiskeskustelujen keskipisteeseen. Monet kotoutumisen onnistumista tai kansalaisuuden saamisen ehtojen täyttymistä mittaavat kokeet ja testit näyttivät olevan kohdistettuja nimenomaan muslimeihin.

Seksuaalidemokratian avulla rajanvetoa väestöryhmien välille

Rushdie-keskustelua seurattiin tarkasti myös muualla, ja Ranskassa ja Saksassa äänenpainot olivat nopeasti samansuuntaisia brittiläisen diskurssin kanssa. Ranskassa olikin olemassa tietty valmius islamin arvosteluun, koska samoihin aikoihin siellä oli noussut esille toinen uskonnon ja integraation välistä suhdetta koskeva debatti. Kaksi sisarusta oli syyskuussa 1989 lähetetty koulusta kotiin heidän kieltäydyttyään ottamasta luokassa pois huivejaan. Tämä oli alkulaukaus pitkään venyneelle ja monipolviselle huivikiistalle (affaire foulard). Sen pintatasolla väiteltiin siitä, mitkä ovat yksilön oikeudet valita pukeutumisensa julkisessa tilassa. Syvemmällä tasolla kyse oli ranskalaisuuteen ja Ranskan kansalaisuuteen kuulumisen ehdoista, jotka liukuivat poliittisista arvoista kulttuurisiin käytänteisiin.

Tähän liittyykin Chinin teoksen toinen pääkysymys: Kuinka kasvava kiinnostus uskontoa kohtaan etnisen ja rodullisen erilaisuuden keskeisenä merkitsijänä kytkeytyy kysymyksiin sukupuolten välisistä suhteista ja seksuaalisuudesta?

Ranskassa keskustelu ennen muuta muslimien ja nimenomaan musliminaisten pukeutumisesta sai oman sävynsä, koska se asettui valtion ja kirkon tiukan erottamisen ja sekularisaatiota korostavan laïcité-periaatteen muodostamaan viitekehykseen. Samaa keskustelua käytiin kuitenkin myös muissa maissa, mikä johti osin ristiriitaisiin tulkintoihin. Saksassa ajateltiin, että islamilaisen koodin mukainen pukeutuminen ei ollut sopusoinnussa kristillisiin arvoihin nojaavan yhteiskunnan kanssa. Yhtäältä korostettiin mielipiteen ja uskonnon vapautta, toisaalta ei kuitenkaan uskottu, että musliminaiset käyttävät huivia vapaasta tahdostaan. Keskiössä oli joka tapauksessa kysymyksiä naisten asemasta islamissa ja sitä kautta islamin asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa.

Käsityksiä ei-länsimaisten kulttuurien naisia alistavista käytänteistä löytyy jo siirtomaa-ajalta. Naisten huonolla asemalla oli perusteltu Britannian, Ranskan ja Alankomaiden johtavaa asemaa Intiassa, Algeriassa ja Indonesiassa. Nämä näkemykset muuntuivat osaksi sisäpoliittista keskustelua, kun sukupuolirooleihin ja naisten oikeuksiin islamin uskonnossa ja muslimien kotitalouksissa Euroopassa alettiin kiinnittää huomiota. Länsimaiden feministien liikkeiden ja kansallismielisten populistien lisäksi tähän keskusteluun osallistuivat vaikutusvaltaisilla puheenvuoroilla myös islamilaistaustaiset, mutta uskontonsa jättäneet tai sitä voimakkaasti kritisoivat naiset kuten Fadela Amera Ranskassa ja Ayaan Hirsi Ali Alankomaissa.

Chin painottaa multikulturalismin kritiikin ja naisten sekä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien välistä suhdetta vahvasti. Hän käyttää termiä seksuaalidemokratian käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka rajanvetoa meidän ja muiden, ennen muuta länsimaisen kulttuurin ja islamin, välillä alettiin tehdä. Vaikka naisten poliittisilla ja yhteiskunnallisilla oikeuksilla oli monissa maissa varsin lyhyt historia, ja sukupuolten välisen tasa-arvon saralla vielä paljon korjattavaa, ja vaikka sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osalta länsimaiden vapaamielisyys oli vielä tuoreempaa tavaraa, se ei estänyt käyttämästä näitä vapauksia ja oikeuksia ”lännen” erottamiseen ”islamista”.

If headscarves, veils, burqas and niqabs signified the subordinate status of women vis-á-vis men in Islam, sexual freedom and equality between the sexes – ”sexual democracy,” in short – served to define what it meant to be French, German, and Dutch.

Oikeistopopulistiset ja radikaalioikeistolaiset liikkeet olivat oikeiston lisäksi haastaneet entistä vahvemmin myös vasemmistoa, jonka kannattajakunnasta monet olivat kokeneet yhteiskunnallisen asemansa heikentyvän. Edellä kerrottu kehitys ilmaisunvapauden, sukupuolten tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden välisten suhteiden muutoksista asetti myös monet vasemmistolaiset poliitikot ja intellektuellit hankalaan asemaan. Pluralistista yhteiskuntakäsitystä (multikulturalismia) ei ollut enää yhtä helppo puolustaa. Keskustelut yksilönvapauteen liittyvistä ongelmista pakottivat heidät valitsemaan puolensa: puolustaako yksilöiden oikeuksia (ja tuomita joidenkin ihmisryhmien vääränlainen kulttuuri) vai kulttuurista itsemääräämisoikeutta (ja sulkea silmät yksilöiden vapauksien rajoittamiselta)?

Monikulttuurisuusajattelu julkisella tuomiolla

Multikulturalismin kriisi yhdistetään useimmiten vuoteen 2010. Tuolloin Saksan liittokansleri Angela Merkel piti puheen saksalaiselle nuorisojärjestölle ja lausui kuuluisaksi tulevat sanansa: ”Der Ansatz für Multikulti ist gescheitert, absolut gescheitert!” Käsitys monikulttuurisuusajattelun epäonnistumisesta herätti nopeasti vastakaikua, ja omista lähtökohdistaan käsin samansuuntaisesti lausuivat ainakin Britannian pääministeri David Cameron, Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, Italian pääministeri Silvio Berlusconi sekä Belgian pääministeri Yves Leterme. Harvoilla – varsinkaan konservatiivisilla – poliittisilla johtajilla oli malttia pysyä tässä huutamalla tuomitsemisessa hiljaa.

Jotkin näistä arvioista olivat kummallisia. Saksassa ei koskaan ollut toteutettu mitään monikulttuurisuusideologian mukaista politiikkaa, olihan maahanmuuttajien hyväksyminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa tapahtunut vasta joitain vuosia aikaisemmin. Ranskassa oli nimenomaan pidetty tiukasti kiinni siitä, että mitään valtiotason myönnytyksiä multikulturalismin suuntaan ei ollut tehty. Chin ihmettelee – allekirjoittaneen tavoin – miten näin kokeneet poliittiset johtajat saattoivat olla näin tietämättömiä. Chin otsikoikin tämän luvun paljon puhuvilla lainausmerkeillä: The ”Failure” of Multiculturalism.

Poliittisten johtajien välillä hän havaitsee liberaaleista arvoista kannetun yhteisen huolen lisäksi eräitä merkittäviä eroja. Merkelin syyttävä sormi kohdistuu myös saksalaiseen yhteiskuntaan, joka ei ollut ajoissa laatinut pelisääntöjä niihin tilanteisiin, joissa Saksaan muuttaneiden arvot olivat ristiriidassa liittotasavallan liberaalien arvojen kanssa. Sosiaalista yhteenkuuluvuutta (koheesio) paljon esillä pitänyt Cameron kritisoi puolestaan ”hands-off”-suvaitsevaisuutta, joka oli edesauttanut erillisten yhteisöjen syntymistä ja luonut edellytyksiä ääriajattelulle. Sarkozyn mukaan vaarassa oli ranskalainen kansallinen identiteetti, jonka tasavaltalainen yhteiskuntakäsitys perustui yhdenvertaisille yksilöille ryhmien sijaan.

Chinin mukaan multikulturalismin kritisointi alkoi siis jo 1980-luvulla, vaikka asiasta ei tällä termillä puhuttukaan, ei puolesta eikä vastaan. 1990-luvulla huomio alkoi kiinnittyä erityisesti islamiin, jota käsiteltiin yhtenäisenä uskontona, ja muslimeihin niin ikään yhtenä homogeenisena väestöryhmänä. Huoli patriarkaalisista sukupuolirooleista, yksilönvapauksia ja -oikeuksia polkevasta arvomaailmasta, suvaitsemattomuudesta muita kuin muslimeja ja islamin uskonnon jättäviä kohtaan sai lisäksi geopoliittisen ja kansallista turvallisuutta korostavan ulottuvuuden vuoden 2001 terrori-iskujen sekä myöhempien väkivallantekojen seurauksena.

Vuoteen 2010 mennessä multikulturalismin kritiikki oli kuitenkin samalla laajentunut monikulttuurisuuden yleisemmäksi hylkäämiseksi visioksi tulevaisuuden Euroopasta. Huomio on kahdella tavalla vakava. Monet ihmiset Euroopassa – ja ilmeisesti myös osa poliittisista päättäjistä – eivät siis haluaisi, että yhteiskunta on sellainen kuin se on: etninen ja kulttuurisesti moninainen. Ajatuksen vieminen loogiseen päätelmään tuottaa kauhistuttavia skenaarioita. Näissä uhkakuvissa vääränlaisiksi määriteltyjä ihmisiä aletaan jälleen avoimesti syrjiä, eristää, pakottaa muuttamaan ja pahimmillaan tappaa.

Rakentavaa keskustelua mielekkäämmistä tulevaisuuden kuvista tarvittaisiin. Chinin mukaan Euroopasta kuitenkin puuttuvat kunnolliset näkemykset siitä, miten yhdistetään kiistattomat demografiset tosiseikat eli etninen ja kulttuurinen moninaisuus sekä tärkeinä pidetyt poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot ja periaatteet eli yksilöiden oikeuksia ja vapauksia korostava liberalismi. Kuinka edistetään vapaamielistä arvomaailmaa ja sen mukaista toimintaa polkematta samalla yksilöille vapaassa yhteiskunnassa kuuluvia oikeuksia ja vapauksia? Teoksensa lopuksi Chin antaa eräitä ohjeita tilanteesta eteenpäin pääsemiseksi:

1. Monikulttuurisuus ja siihen liittyvä politiikka ovat kiistanalaisia asioita ja niitä on käsiteltävä sellaisina. Multikulturalismista pitää puhua avoimesti ja julkisesti ja siten, että eri näkökohdat tulevat riittävästi käsitellyiksi.
2. Johonkin alkuperäiseen tilaan palaaminen ei ole enää mahdollista eikä olisi mielekästäkään, ei myöskään nojaaminen pelkästään yksilönoikeuksiin tai vain ryhmien kulttuurisiin vapauksiin. Tarvitaan sekä liberaalia individualismia että kollektiivisen moninaisuuden hyväksymistä tasapainottamaan toisiaan ja estämään ylilyönnit.
3. Eurooppalaisissa demokratioissa on hyväksyttävä, että yhteiskuntien kaikki jäsenet antavat panoksensa niiden kehitykseen. Heillä tulee myös olla oikeus käydä keskustelua yhteiskunnan suunnasta ja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Samaa mieltä, mutta ei ihan kaikesta

Olen esitellyt Rita Chinin teosta melko laajasti, koska hänen kirjansa ansaitsee sen. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että eurooppalaiset yhteiskunnat niiden poliittista johtoa myöten on vallannut neuvottomuus sen suhteen, miten kiistaton etninen ja kulttuurinen moninaistuminen on yhdistettävissä demokraattisten valtioiden ja liberaalien yhteiskuntien periaatteisiin ja käytänteisiin. Tällä hetkellä vastauksia näihin kysymyksiin löytyy lähinnä nostalgisen uusnationalismin ja kansallismielisen äärioikeiston piiristä, mutta heidän ratkaisuvaihtoehtonsa eivät todellakaan ole kovin houkuttelevia.

Kaikkien maahanmuutosta ja monikulttuurisista yhteiskunnista kiinnostuneiden kannattaisi siis lukea Geddesin/Scholtenin ja Chinin teokset, varsinkin näistä asioista julkisia puheenvuoroja esittävien poliitikkojen ja toimittajien. Koska moni heistä ei kuitenkaan löydä itselleen tähän aikaa, olen tässä tehnyt selkoa kirjojen sisällöstä. Molemmissa kirjoissa on kuitenkin paljon asiaa, ja paljon on jäänyt kertomatta.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että tekstini otsikko on lukijoiden houkuttelemiseksi muotoiltu niin, että se ei itse asiassa täysin vastaa jutun sisältöä. Monikulttuurisuusajattelu ei varsinkaan vähemmistöjen oikeuksia korostavassa vahvassa muodossa ehtinyt missään kovin pitkälle, eikä monissa maissa tätä multikulturalismia ole harjoitettu koskaan. Toisaalta siitä luopuminenkin on monin paikoin ollut ennen muuta retoriikkaa. Monet järkevät toimintatavat ovat yhä olemassa, joskin osa niistä muodoltaan tai nimeltään muuttuneina.

Etenkin Chinin teosta on ollut mieluisa esitellä, koska siinä esitetyt näkemykset vastaavat pitkälle omiani. Monet kirjassa esitellyt asiat onkin käsitelty jo aikaisemmin jossain toisessa yhteydessä, ja useat tulkinnat ovat jo entuudestaan tuttuja. Paremmin tarinallistettua analyysiä näistä asioista ja ilmiöistä minulla ei kuitenkaan ole tiedossa. Myös siitä, että Chin ei itse ole eurooppalainen ja että hänellä on omien vanhempien maahanmuuttohistorian kautta omakohtaista kokemusta rajojen ylittämisestä ja uusiin maihin asettautumisesta, on nähdäkseni ollut hyötyä.

Kaikesta en ole kuitenkaan hänen kanssaan samaa mieltä. Yksi tällainen asia koskee erästä hänen keskeisistä tulkinnoistaan, jonka mukaan kulttuurinen nationalismi yksinkertaisesti otti rasismin paikan länsieurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa. Tämä kehitys teki yllättäen salonkikelpoiseksi ajattelutavan, joka hieman erilaisessa muodossa oli haluttu rotuoppien, eurooppalaisen fasismin ja natsi-Saksan hirmutekojen vuoksi hylätä.

Huomio on lähtökohtaisesti tärkeä. Esimerkiksi islamia ja muslimeja on eurooppalaisessa keskustelussa usein käsitelty yhtä lailla yksinkertaistavasti, yleistävästi, halveksivasti ja syrjivästi kuin jossain toisessa maailman ajassa tummaihoisia, juutalaisia tai romaneja. Chin ei kirjassaan käytä kovin paljon rodullistamisen käsitettä, mutta siitä laajasti ymmärrettynä on kyse: etnisiä ja/tai kulttuurisia ryhmiä käsitellään ikään kuin ”rodullisina” kokonaisuuksina, joihin liitetään suuri joukko kielteisiä attribuutteja. Kulttuuri – usein uskonto – ymmärretään staattisena järjestelmänä, joka deterministisesti määrää yksilöiden piirteitä ja ominaisuuksia.

Yhtäläisyyksistä huolimatta myös erot rasismin ja ”kulturismin” välillä ovat kuitenkin tärkeitä. Siinä missä rasismi jakoi koko ihmiskuntaa suljettuihin ja pysyviin rodullisiin kategorioihin, Chinin uusrasismiksikin kutsumansa luokittelun kohteet sijoittuvat pääsääntöisesti kansalliseen tai alueelliseen kontekstiin. Rodullistamisen kohteeksi voivat jossain maassa joutua historiallisista syistä esimerkiksi naapurimaasta muuttaneet ilman että samaa kohtelua löytyy muualta. Vain kaikista jyrkimmät islam-kriitikot pitävät uskontoa täysin yhtenäisenä eivätkä havaitse minkäänlaista muutosta ajassa. Suurella osalla arvostelijoistakin on silmää sekä islamin moninaisuudelle että sen historialliselle kehitykselle.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että tulkintaan ”rasismin jatkumisesta toisin sanoin” sisältyy eräs suuri riski. Ihmisten välisten fysiologisten erojen havaitseminen ja siitä seuraava luokittelu on väistämätöntä. Sen sijaan näistä fysiologisista eroista ei nykypäivänä ole tarvetta eikä syytä päätellä mitään muita yksilö- tai ryhmätason piirteitä tai ominaisuuksia. Ihmisten arvostelu heidän fenotyyppinsä perusteella on niin ikään tarpeetonta, eikä niin pitäisikään tehdä, koska sellaista voidaan hyvällä syyllä pitää rasistisena.

Sen sijaan kulttuurisista asioista meidän tulee voida keskustella myös kriittiseen sävyyn ilman pelkoa rasistiksi leimautumisesta. Arvoiltaan pluralistisessa yhteiskunnassa on väistämättä jännitteitä, joita täytyy purkaa kulttuurienvälisen vuoropuhelun keinoin. Joidenkin esimerkiksi naisten asemaa tai yksilöiden perusoikeuksia koskevien islamin tulkintojen ongelmallisuuden lisäksi meillä tulee olla valmiutta tarkastella kriittisesti myös esimerkiksi kristinuskoon ja muihin uskontoihin sisältyä ahdasmielisyyttä, länsimaisen konsumerismin tuhoisia seurauksia ja äärimmilleen viedyn individualismin sosiaalisia haittapuolia.

Suomalainen multikulturalismi kansainvälisessä vertailussa

Miltä Suomen kehitys näyttää näiden kirjojen luonnostelemaa maisemaa vasten? Olen käsitellyt asiaa laajemmin teoksissani Erilaisuuksien Suomi – vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot (Gaudeamus 2013) sekä Suomi omaksi kodiksi – kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet (Gaudeamus 2020). Tähän yhteyteen voidaan koota tärkeimmät havainnot ja päivittää kymmenen vuoden takaisia tulkintoja.

Kansainvälinen muuttoliike alkoi suuntautua laajemmassa mitassa Suomeen vasta 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisellä ja Neuvostoliiton romahtamisella on ollut suuri vaikutus suurimpien ulkomaalaistaustaisten väestöryhmien syntymiseen, somalialaistaustaisia myöten. Miltei kaikista Euroopan maista poiketen Suomessa alettiin heti miettiä välineitä maahanmuuttajien integroitumisen edistämiseen. Ensimmäinen laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta astui voimaan jo vuonna 1999.

Suomalaiseen kotouttamispolitiikkaan haettiin mallia muualta Pohjois-Euroopasta. Ruotsin ja Alankomaiden maahanmuuttajien kulttuurisia oikeuksia korostavalla ajattelutavalla oli suuri merkitys. Lainsäädäntöön vahvasti vaikuttaneen toimikunnan mietinnössä tavoitteeksi asetettiin kaikkien maahanmuuttajien joustava ja tehokas integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. Suomen tai ruotsin kielen ja yhteiskunnan pelisääntöjen nopeaa omaksumista pidettiin tärkeänä. Samalla Suomeen muuttaneiden mahdollisuutta ylläpitää äidinkieltään ja vaalia alkuperäistä kulttuuriaan pidettiin hyvänä sekä koko yhteiskunnan että heidän itsensä kannalta.

Suomen kieleen luodut uudissanat ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen”, heijastavat sitä ajatusta, että tavoitteena ei ole täydellinen sulautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan, vaan mahdollisimman laaja osallistuminen yhdenvertaiselta pohjalta samalla oman alkuperäisen identiteettinsä ja kulttuurinsa säilyttäen. Tämä linjaus säilyi vuoden 2010 lakiuudistuksessa, eikä sitä ole sittemminkään muutettu. Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka on siten luonnehdittavissa multikulturalistiseksi tai monikulttuurisuusajattelun mukaiseksi. Käytännön toimissa kulttuurisia oikeuksia ylläpitävä ulottuvuus on tosin aina jäänyt vähäisemmäksi kuin muu yhteiskuntaan integroiminen tai kotoutumisen tukeminen, joten asiaa on myös helppo liioitella.

Maahanmuutto- tai monikulttuurisuuskritiikki syntyi laajempana ilmiönä Suomessa verrattain myöhään. Sosiaalisella medialla oli tässä suuri merkitys, etenkin hommaforumilla sekä Jussi Halla-Ahon Scripta-blogilla. Vuonna 2010 Halla-aho julkaisi eräiden muiden kanssa Nuivan Vaalimanifestin, jossa vaadittiin sanoutumista irti ”muualta Länsi-Euroopasta ja varsinkin Ruotsista kopioidusta monikultturistisesta valtioideologiasta, erilaisuuden ihannoinnista ja itsetarkoituksellisesta ylläpidosta”. Varsin moni manifestin allekirjoittajista tuli valituksi eduskuntaan, kun Perussuomalaiset saivat suuren vaalivoiton vuonna 2011.

Halla-ahon ajattelussa islaminvastaisuudella on ollut suuri rooli, mutta muuten suomalaista maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvaa keskustelua ei voi pitää yksinomaan eikä edes kovin vahvasti nimenomaan islamin uskoon kohdistuvana. Somalialaistaustaiset ovat olleet käytännössä ainoa suurempi islaminuskoinen ryhmä vuoteen 2015 asti, ja toisaalta Suomessa tataarit ovat olleet esimerkkinä yhteiskuntaan erittäin hyvin sopeutuneesta muslimiyhteisöstä. Kriittistä keskustelua on käyty myös etenkin venäläistaustaisista tai venäjänkielisistä, Itä-Euroopan romaneista sekä etenkin vuoden 2015 jälkeen ylipäätään turvapaikanhakijoista.

Naisten asemaa ja oikeuksia sekä laajemmin Chinin mainitsemaa ”seksuaalidemokraattista” ulottuvuutta suomalaisessa monikulttuurisuuskritiikissä pitäisi selvittää tarkemmin. Spontaanisti ajattelen, että se on ainakin toistaiseksi ollut meillä pienemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa. Naisten sukuelinten silpomisen lisäksi puhetta on ollut ennen muuta maahanmuuttajien yliedustuksesta seksuaalisen väkivallan tilastoissa. Kaunokirjallisuudessa naisten asemaa islamilaisissa perheissä on nostettu esiin kielteisessä valossa esimerkiksi Jari Tervon ja Anja Kaurasen romaaneissa.

Nykyisin Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten kannatus on pysynyt varsin korkealla tasolla. Näin ollen suurehkossa osassa Suomen väestöä maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan ellei kielteisesti niin ainakin kriittisesti. Suomalaisen kotouttamispolitiikan periaatteet ja lähtökohdat ovat kuitenkin ainakin toistaiseksi pysyneet ennallaan, vaikka eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietintö osoittikin halukkuutta muuttaa kotouttamispolitiikkaa civic integration -suuntaan korostamalla palveihin osallistumisen velvoittavuutta ja esittämällä kotoutumista mittaavia testejä.

On kuvaavaa, että myös pääministeri Juha Sipilän oikeistolaisen hallituksen ohjelma lausui alkusanoissaan, että ”Suomi on avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa.” Perussuomalaiset lähtivät mukaan tähän hallitusyhteistyöhön ja osallistuivat siten myös tämän ohjelman valmisteluun, tosin silloin vielä Timo Soinin johtamana. Monessa muussa maassa tällainen periaatteellinen linjaus puuttuisi kokonaan, tai ainakin se kirjoitettaisiin vähemmän huomiota herättävään paikkaan. Saa nähdä miten käy jatkossa.

Helsingissä 7.5.2021

Pasi Saukkonen

* Käytän tässä yhteydessä maahanmuuttajiin kohdistuvan politiikan (immigrant policies) ja integraatiopolitiikan (integration policies) suomennoksena ja synonyyminä kotouttamispolitiikkaa tai kotoutumisen edistämisen politiikkaa. Lainsäädännössä viimeksi mainituille on Suomessa annettu täsmällinen määritelmä. Tässä yhteydessä käsitettä käytetään siis laajemmassa, maahanmuuttajiin uuteen yhteiskuntaan asettautumista ja sopeutumista sekä osallisuutta ja osallistumista edistävässä merkityksessä.

Kirjallisuus

Chin, Rita: The Crisis of Multiculturalism: a History. Princeton University Press 2017, Princeton & London.

Geddes, Andrew & Scholten, Peter: The Politics of Migration and Immigration in Europe. 2^nd Edition. Sage 2016, London.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Gaudeamus 2013, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi: kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

Vimmainen maailma: kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista

”Elämme vimmaisessa maailmassa”, kirjoitti kuuluisa hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Huomisen varjoissa (In de schaduwen van morgen).

Olen julkaissut viiden viime vuoden aikana melko suuren määrän maahanmuuttoon, kotoutumiseen, monikulttuurisuuteen ja nationalismiin sekä näihin aihealueisiin kytkeytyvään politiikkaan liittyviä tekstejä. Olin kolmen vuoden ajan Siirtolaisuus-Migration-lehden kolumnisti, mikä tuotti kaikkiaan 12 kirjoitusta. Lisäksi olen kirjoittanut tälle blogisivulleni, kun siihen on löytynyt sekä aikaa että aihetta, ja juttuja on ilmestynyt myös esimerkiksi Helsingin kaupungin julkaisemassa Kvartti-lehdessä.

Jossain vaiheessa tuli mieleen, että näitä kirjoituksia kannattaisi ehkä koota yksiin kansiin dokumentaatioksi ja kommentaariksi ajasta, jolloin kansainvälinen muuttoliike rinnakkaisilmiöineen on vaikuttanut Suomen ja muiden eurooppalaisten yhteiskuntien elämään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Maahanmuutto, kotoutuminen ja monikulttuurisuus ovat olleet ratkaisevasti vaikuttamassa moniin kansallisiin ja ylikansallisiin päätöksiin, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kun teokselle piti löytää nimi, lopulta oli helppo päätyä tuohon kirjassani lainaamaani Huizingan luonnehdintaan 30-luvun puolivälin Euroopasta. On hyvä huomata, että Huizingan teoksessa käsitellään vain melko pieneltä osin fasismia. Enemmän oli kyse siitä kokonaisvaltaisesta kulttuurisesta muutoksesta, jonka keskellä eurooppalaiset yhteiskunnat ja eurooppalainen ihminen olivat ja jonka taustalta löytyvät oman aikansa suuret tieteelliset, teknologiset ja taloudelliset innovaatiot. Tieteellis-teknologinen murros ja globalisaatio keikuttavat nyt myös meidän valtiolaivojamme ja askarruttavat ihmisten mieliä.

Omassa teoksessani käsittelen melko paljon fasismin mahdollisuutta sekä yhtenä nostalgisen uusnationalismin äärimmäisenä muotona että islamilaisen fundamentalismin väkivaltaisena ilmentymänä. Tämän uhan esille nostamiseen on aihetta, mutta todellisuus voi jälleen yllättää. Tätä kirjoitettaessa maaliskuun kymmenentenä vuonna 2020, hetki ennen kirjan ilmestymistä, maailma on mullin mallin koronaviruksen aiheuttamien suorien ja epäsuorien vaikutusten vuoksi. Tästä kaikesta ei ollut aavistustakaan, kun muutama viikko sitten päätin teokseni loppuluvun otsikolla: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Juuri nyt ihmisten liikkumista maiden välillä ja niiden sisällä rajoitetaan voimakkaasti epidemian leviämisen estämiseksi. Siihen on varmasti syytä. Kun virus lopulta menettää tehonsa, me palaamme kuitenkin takaisin siihen maailmaan, jossa sadat miljoonat ihmiset ovat liikkeellä, yhteiskunnat ovat entistä monikulttuurisempia ja vahvat poliittiset voimat yrittävät vääntää ajan ratasta takaisin kuviteltuun todellisuuteen. On entistä tärkeämpää miettiä, millaista on yhteiskunnallinen elämä ihmisten liikkuvuuden ja monenlaisen moninaisuuden leimaamissa yhteiskunnissa.

Teoksen tiedot:

Pasi Saukkonen: Vimmainen maailma. Kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Julkaisuja 35. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

Teos on ladattavissa veloituksetta Siirtolaisuusinstituutin sivuilta: https://siirtolaisuusinstituutti.fi/julkaisut/kirjat/julkaisuja/

Painettua teosta voi tilata verkkokaupasta: https://kauppa.siirtolaisuusinstituutti.fi/

ISBN 978-952-7167-92-2 (nid.); ISBN 978-952-7167-93-9 (pdf); ISSN 2343-3507 (painettu); ISSN 2343-3515 (verkkojulkaisu)

Antoisia lukuhetkiä!