Sisäiset turvallisuusuhat Alankomaissa: erityishuomio äärioikeistolaisuuteen

Sisäministeri Mari Rantanen kertoi haastattelussa (YLE 18.7.2023) käsityksensä Suomen sisäisistä turvallisuusuhista. Juttu inspiroi minut katsomaan, mitä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu AIVD kertoo tilanteesta Alankomaissa.

Suomi ei ole Alankomaat, mutta nämä maat ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. On vaikea kuvitella, että sitä, mitä tapahtuu yhdessä ei tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin myös toisessa, muodossa tai toisessa. AIVD on tunnettu systemaattisuudestaan ja puolueettomuudestaan.

AIVD:n vuoden 2022 vuosiraportti käsittelee kuutta sisäistä turvallisuusuhkaa. Nämä ovat – tässä järjestyksessä – oikeistoterrorismi, äärioikeistolaisuus, jyrkkä järjestelmänvastaisuus (anti-institutionalismi), äärivasemmistolaisuus, jihadistinen terrorismi ja radikaali islam.

Raportin mukaan uhkien moninaisuus ja moniulotteisuus ovat uhkia sinänsä. Ne vaarantavat liberaalia ja demokraattista oikeusjärjestystä sekä myös kansalaisten yhdessä elämistä ja tekemistä. Perusoikeudet ja -vapaudet eivät välttämättä toteudu.

Ne saattavat myös muodostaa noidankehän. Lisääntynyt oikeistoradikalismi voidaan nähdä osittain reaktiona globaaliin islamistiseen radikalismiin, ja äärioikeistolaisuus voi puolestaan johtaa ääriajattelun lisääntymiseen politiikan vasemmalla laidalla.

Käsittelen tässä twiittiketjussa tarkimmin raportin oikeistoradikalismiin liittyviä havaintoja ja huomioita, koska ne kytkeytyvät selvimmin suomalaiseen ajankohtaiseen keskusteluun. Raportti on kokonaisuudessaan englanniksi saatavilla.

Äärioikeistolaisuus on AIVD:n mukaan jyrkässä ristiriidassa Alankomaiden perusarvojen ja demokraattisen oikeusjärjestyksen kanssa. Se luo kasvualustan yksilöiden ja ryhmien edelleen radikalisoitumiselle ja myös väkivallan hyväksymiselle.

Alankomaalainen äärioikeistolaisuus on moninaista. Siihen kuuluu raportin mukaan pieni määrä uusnatseja ja anti-islamistisia ryhmittymiä, mutta myös perinteisen kansallisen identiteetin kannattajia sekä kulttuurin ja/tai väestön ”puhtautta” puolustavia etnonationalisteja.

AIVD kertoo torjuneensa vuonna 2022 mahdollisia oikeistoterroristisia uhkia. Suurimman uhan muodostavat raportin mukaan ne nuoren polven äärioikeistolaiset, jotka ovat ensi sijassa verkossa toistensa kanssa tekemisissä.

Näitä ääriliikkeitä yhdistää usein väestönvaihdon nimellä kulkeva salaliittoteoria. Tämän ajattelutavan elementtejä levitetään esimerkiksi osallistumalla toivotun ja ei-toivotun maahanmuuton määriä koskevaan keskusteluun. Ks. myös Suomesta Supon raportointia äärioikeistolaisesta ideologiasta terrorismin näkökulmasta.

Accelerationismin nimellä kulkeva ajattelu tarjoaa Alankomaissa monille inspiraatiota. Väestöryhmien välistä kamppailua kannattaa sen mukaan lietsoa, jopa väkivalloin, koska tämä konflikti edistää heidän tavoitteitaan muuttaa radikaalisti liberaalia ja demokraattista yhteiskunnallista järjestystä.

Alankomaisessa äärioikeistolaisuudessa keskeistä on AIVD:n mukaan antisemitismi. ”Juutalainen eliitti” pyrkii heidän mukaansa ”valkoisen” väestön korvaamiseen massamittaisella maahanmuutolla Afrikasta ja Lähi-idästä, jotta tämä eliitti voisi ottaa puolestaan vallan itselleen.

Väestönvaihtoteorian tueksi esitetään tilastoja kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamista demografisista muutoksista. Muutakin yhteiskunnallista kehitystä hyödynnetään valikoivasti oman teorian tukemiseksi ja edelleen levittämiseksi.

AIVD jatkaa raportissaan, että äärioikeistolaisessa online-ympäristössä provokaatiot ja makaaberi huumori ovat normaali tapa ilmaista asioita. On vaikea erottaa, kuka on sympatisoija, kuka kannattaja ja kuka trolli. Viestejä paketoidaan sellaiseen asuun, ettei niitä heti tai hevin tunnista äärioikeistolaisiksi.

Harvat kannattavat äärimmäisimpiä näkemyksiä ja vielä harvemmat hyväksyvät väkivaltaa, mutta raportin mukaan he voivat verkon keskusteluissa saada osakseen ymmärrystä ja sympatiaa. Jyrkkä kielenkäyttö normalisoi vihaa ja jopa väkivaltaisuutta.

Raportissa ei mainita kertaakaan sanaa rasismi, vaikka siitä on monella tapaa kysymys. Arvelen, että tämä johtuu siitä, että viimeaikainen keskustelu on niin meillä kuin muualla vienyt käsitteeltä rasismi sen analyyttisen terän. Palaan tämän asiaan elokuussa.

AIVD:n mukaan järjestelmänvastainen anti-institutionalismi on tällä hetkellä Alankomaissa kaikista yleisintä ääriajattelua. Vaikka se on harvoin avoimen väkivaltaista, se heikentää luottamusta demokraattisia instituutioita ja niiden edustajia kohtaan ja ylläpitää viholliskuvia ”kansan” vastaisesta eliitistä.

Äärivasemmistolaisuus on niin ikään kasvanut. Raportin mukaan se on usein muotoutunut ympäristö- ja ilmastokysymysten ympärille, ja monet aktiivisista toimijoista on naisia. Tätä selittää raportin mukaan feminismin vahva rooli anarkismissa.

Globaali jihadismi muodostaa raportin mukaan yhä merkittävimmän terroristisen uhan Alankomaissa. Suunta on kuitenkin ollut myönteinen, mikä lasketaan ainakin osittain kansallisen terrorisminvastaisen toiminnan ja kansainvälisen yhteistyön ansioksi.

AIVD tunnistaa myös radikaalin islamin ylipäätään haasteeksi tai jopa vaaraksi demokraattiselle yhteiskuntajärjestykselle, varsinkin jos sen kannatus kasvaisi nykyistä selvästi suuremmaksi. Raportin mukaan wahhabi-salafismin uhka on kuitenkin viime aikoina pienentynyt.

Myönteiseen kehitykseen ovat AIVD:n mukaan vaikuttaneet kaksi kehityskulkua. Yhtäältä useimmat wahhabi-salafistit ovat hylänneet jihadismin väkivaltaisen version. Toisaalta yleisesti on ollut havaittavissa pragmaattisempaa ja suvaitsevaisempaa suhtautumista yhteiskuntaa ja toisin ajattelevia kohtaan.

YLE:n haastattelussa sisäministeri Rantanen mainitsi Suomen suurimpina turvallisuusuhkina – tässä järjestyksessä – järjestäytyneen rikollisuuden, katujengit ja ääriliikkeet. Kahta ensimmäistä AIVD ei mainitse raportissaan lainkaan, vaikka ilmiöt taitavat olla siellä suurempia kuin Suomessa.

Herää kysymys, tulkitseeko Suomen sisäministeri sisäiset uhat kansalliselle turvallisuudelle vain maahanmuuttokielteisyyden linssin kautta. Tällainen rajoittunut perspektiivi estää näkemästä tilannetta oikeassa valossa ja on kansakunnalle vahingollinen.

AIVD:n raportti osoittaa, että ääriliikkeet ovat moninainen kokonaisuus, jota on tärkeätä eritellä analyyttisesti. Ekstremistiseen ajatteluun ja toimintaan sisältyy myös monenlaisia sävyjä. Ideologian sokeuttamana voidaan pahimmillaan vain vaikeuttaa tilannetta.

Ääriliikkeiden joukossa vakavimmasta päästä on todennäköisesti meilläkin äärioikeistolainen radikalismi. Sen torjunnasta ei saa laistaa aatteellisista syistä. Suomen valtion edustajien pitää ottaa selvästi ja yksiselitteisesti kielteinen kanta myös äärioikeistolaisuuteen.

Uusi hallitus kotoutumisen edistäjänä vai estäjänä?

Mikä on se ongelma, jonka Petteri Orpon hallitus pyrkii kotoutumispolitiikallaan ratkaisemaan? Luen tuoreen hallitusohjelman linjauksia ja noin kahtakymmentä toimenpidettä tämän kysymyksen valossa. Monet asiat on tosin ilmaistu kovin epämääräisesti.

Päällimmäinen tyytymättömyyden syy näyttää olevan kuitenkin se, että Suomeen muuttaneet eivät tee itse tarpeeksi työtä Suomeen kotoutumisensa eteen. Kotoutuminen ymmärretään ennen muuta (suomen tai ruotsin) kielen oppimisena, työn tekemisenä ja yhteiskunnan sääntöjen noudattamisena.

Nämä ovat toki tärkeitä. Näkemykseen sisältyy kuitenkin ongelmia. Suomeen muuttaneet ovat ensinnäkin kotoutumisvelvoitteen näkökulmasta hyvin erilaisissa asemissa. Ainakin EU-kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välille olisi syytä tehdä selvä ero.

Nykyinenkin laki velvoittaa työttömiä työnhakijoita ja toimeentulotukea hakevia kotoutujia. Vuonna 2025 voimaan astuva laki lisää kotoutumisvelvoitteisten joukkoon myös lasten kotihoidon tukea saavat muuttajat. Hallitusohjelma ei ole ryhmiä laajentamassa tai supistamassa.

Kyse on siitä, että kotoutumisvelvolliset eivät ohjelman laatijoiden mielestä kotoudu tarpeeksi, koska he eivät kanna omaa vastuutaan kotoutumisestaan. Siksi järjestelmää pitää muuttaa velvoittavaksi, ja pysyvän oleskeluluvan saamiseen luodaan kotoutumista osoittavia ehtoja.

Suomeen muuttaneita on helppo syyttää, kun kotoutumisen tavoite on pistetty liian korkealle tai sen saavuttamista mitataan liian hätäisesti. Realistisesti tarkasteltuna kielen oppimiseen ja yhteiskunnan pelisääntöjen omaksumiseen menee aikaa, tie työmarkkinoille on monilla pitkä.

Kansainvälisen vertailun perusteella kotoutuminen Suomeen tapahtuu suurin piirtein samalla tavalla kuin muihin verrokkimaihin. Joitain eroja on, mutta niiden selvittäminen ja niihin tarttuminen edellyttää riittävää tietoa ja toimien perinpohjaista suunnittelua.

Hallitusohjelman linjaukset ovat kuitenkin ylimalkaisia. Lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen lisääminen ja toimeentulotukea saavien pienten lasten vanhempien työmarkkinoille ohjaaminen on kirjoitettu ikään kuin nämä voitaisiin toteuttaa sormia napsauttamalla.

Kotoutumisen velvoittavuuden lisäämisessä ja Suomeen muuttavien oman vastuun korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jotta järjestelmä olisi sekä oikeudenmukainen että tehokas, sen pitää kuitenkin olla myös vastavuoroinen.

Jos suomalainen yhteiskunta rankaisee Suomeen muuttaneita passiivisuudesta kotoutumispalveluihin osallistumiseen ilman, että se kantaa omaa vastuutaan laadukkaan ja saavutettavissa olevan palvelujärjestelmän ylläpitämisessä, kyse on lähinnä kiusaamisesta.

Tältä ajatukselta tarkoituksellisen huonosta kohtelusta ei voi välttyä, kun huomaa, että hallitusohjelma ei pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta pyri lisäämään tai parantamaan kotoutumisen edistämiseksi tarkoitettuja palveluja. Päinvastoin.

Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään, mikä varmasti kertoisi hallituksen tahdosta investoida kotoutumisen edistämiseen. Sen sijaan monet toimenpidekohdat tuottavat toteutuessaan kotoutumisen edistämiseen tarkoitettujen varojen pienentämistä.

Mistä nämä hallitusohjelman ajatukset tulevat? Eräällä tapaa ne ovat jopa juuri sellaisia kuin saattoi odottaa. Katsotaan, millä lailla suomalainen kotouttamispolitiikka on viime aikoina kehittynyt ja miten siitä on keskusteltu.

Suomeen luotiin 1990-luvulla yksi Euroopan parhaista kotoutumisen edistämisen järjestelmistä. Sen heikkouksia ovat olleet mm. järjestelmän hajanaisuus ja riittämätön toimeenpano. Järjestelmän kuvaus ja analyysi löytyvät vuonna 2020 ilmestyneestä kirjastani.

Järjestelmän parhaita puolia on ollut sen vakaus. Suomessa ei – toisin kuin monissa muissa maissa – ole jatkuvasti muutettu tavoitteita ja toimia. Jatkuva uudistaminen syö resursseja, luo tehottomuutta ja eksyttää kotoutujat ja kotouttajat hallinnon ja palveluiden viidakkoon.

Asenteet kotoutumisen edistämistä kohtaan alkoivat politiikan piirissä muuttua vuonna 2017, kun eduskunnan tarkastusvaliokunta alkoi selvittää kotouttamisen toimivuutta. Tarkastusvaliokunta oli mietinnössään kriittisempi kuin yksikään sitä edeltänyt asiantuntija-arviointi.

Mietinnön sisältö oli monella tapaa ongelmallinen, ja kritisoin sitä blogissani. Eduskunta hyväksyi kuitenkin sen yksimielisesti, ja mietinnön edellyttämä kotouttamislain kokonaisuudistus sisällytettiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan.

Viime eduskunnan säätämä ja vuonna 2025 voimaan tuleva laki oli olosuhteet huomioiden kohtalaisen onnistunut. Hallintovaliokunnan mietintöön valiokunnan kokoomus- ja perussuomalaisjäsenet jättivät kuitenkin vastalauseen.

Hallitusohjelman kotoutumisen edistämistä koskevat monet osiot ovatkin melko selkeästi luettavissa suoraan tästä vastalauseesta. Siinä korostetaan voimakkaasti Suomeen muuttaneiden omaa vastuuta, velvollisuuksia ja Suomeen sopeutumisen tarvetta.

Valiokunnan kokoomuslaisten ja perussuomalaisten jäsenten mukaan ”yhteiskunta on luonut ei-työperäisille maahanmuuttajille käsityksen siitä, ettei heillä ole yhteiskunnassa juuri lainkaan velvollisuuksia, vaan pelkästään oikeuksia”.

Luulen tuntevani tämän järjestelmän varsin hyvin, ja pidän tätä käsitystä räikeästi virheellisenä. Kuten edellä mainittiin, kotoutujat ovat olleet velvollisia toteuttamaan kotoutumissuunnitelmaa. Suomen kansalaisuuden saaminen on myös edellyttänyt suomen tai ruotsin kielen taitoa.

Monilta muiltakin osin mietintöön laadittu vastalause – ja siten myös hallitusohjelma – sisältää enemmän oletuksia kuin tietoja nykytilanteesta, ja tavoitellut toimet jäävät hyvin epämääräiseksi. Lausunnossa viitataan usein asiantuntijalausuntoihin, mutta monet niistä vaikuttavat hyvin tarkoitushakuisilta.

Kuvaavaa on erittäin kriittinen suhtautuminen tietyiltä alueilta – Afrikasta, Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta – tulleisiin ihmisiin. Taustalla on ajatus kulttuurisesta etäisyydestä, ja siten sopimattomuudesta suomalaisiin arvoihin ja yhteiskuntaan.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten valiokuntajäsenet vähättelevät myös syrjinnän merkitystä. Diskriminaatio tuskin selittää kaikkea, mutta sen merkityksen kiistäminen on vastoin tutkittua tietoa. Vakavasti otettava kotoutumisen edistäminen tunnustaa tosiasiat, joita on kirjattu esimerkiksi tuoreeseen valtioneuvoston julkaisuun.

”Hallitus torjuu päättäväisesti rinnakkaisyhteiskuntien syntymisen.” Hallitusohjelman tämän tavoitteen kanssa tuskin mikään Suomen hallitus olisi eri mieltä. Keskustelua voi toki syntyä siitä, kuinka helposti kulttuurista moninaisuutta sinänsä aletaan kutsua rinnakkaisyhteiskunniksi.

Olennaista on kuitenkin se, että tätä ohjelmaa toteuttaessaan hallitus ei ehkäise väestöryhmien eriytymistä, vaan lisää sitä. Eriytymiskehitykseen tarvitaan suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja joissain väestöryhmissä sopivaa tahtotilaa. Mutta tämä ei riitä.

Segregaatio saa vauhtia ja voimaa vasta, kun muu yhteiskunta työntää joitain väestöryhmiä tietoisesti ja avoimesti itsestään poispäin. Juuri sitä tämä hallitusohjelma tekee: jakaa Suomessa asuvia ”suomalaisiin” ja ”maahanmuuttajiin”, maahanmuuttajia hyviin ja huonoihin.

Kotoutumiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin kotoutumispolitiikka. Tämä hallitusohjelma tuottaa kuitenkin todennäköisesti kotoutumista vähemmän, ei enemmän. Tästä Suomeen muuttaneet – tietyllä kierolla tavalla hallitusohjelman mukaisesti – saavat kantaa vastuun.

Yhdessä elämisen vaikea taito

Demokratia tarkoittaa tapaa elää järjestäytyneesti yhdessä siitä huolimatta, että olemme erilaisia. Näin kirjoittaa teoksessaan De ontmanteling van de democratie (2018) palkittu hollantilainen journalisti Marcel ten Hooven. Demokratian selviäminen ajassamme ei kuitenkaan ole enää millään tapaa itsestään selvää. Tähän viittaa myös hänen kirjansa nimi, jonka voisi suomentaa demokratian purkamiseksi tai purkautumiseksi.

Kansanvallan toimintaedellytyksiä ja menestymisen mahdollisuuksia on viime vuosikymmeninä ensin nakertanut uusliberalismi, joka on siirtänyt vallan demokraattisesti valituilta poliittisilta elimiltä markkinavoimille. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, monet tuntevat asemansa aina vain huonontuneen ja useat kokevat ravaavansa jatkuvan kilpailun oravanpyörässä. Reaktiona näihin ilmiöihin on syntynyt vielä suurempi uhka: populismi, joka kanavoi viholliskuvien avulla kansalaisten tyytymättömyyttä omaksi kannatuksekseen. Populistit haluavat palauttaa vallan kansalle, mutta sellaiselle, josta on puhdistettu pois ei-toivotut elementit ja heidän kanssaan eri mieltä olevat. Populistien demokratiakäsityksessä poliittinen yhdenvertaisuus ja yhteiskunnallinen osallisuus eivät kuulu maahanmuuttajille eivätkä toisinajattelijoille.

Esittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin ten Hoovenin ajatuksia siitä, millä lailla demokratia on ajautunut vaaraan sekä miten hänen mukaansa voitaisiin taas päästä turvallisemmille vesille. Kirjoitus on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Mitä on demokratia?

Ten Hooven määrittelee demokratian yhdessä elämisen taidoksi tai taiteeksi. Hän käyttää tietoisesti tässä hollannin kielen sanaa kunst, joka viittaa sekä luovuuteen (taide) että käytännön osaamiseen (taito). Demokratia on menetelmä elää ja toimia rauhallisesti yhdessä sekä ratkaista vastaan tulevia ristiriitoja ja konflikteja järjestäytyneellä ja sivistyneellä tavalla. Se edellyttää kokemusta samassa veneessä olemisesta, sosiaalista yhteen kuulumista, kohtaamisia ja yhteistyötä sekä keskinäistä solidaarisuutta. Demokratiassa ihmisten ei tarvitse pelätä seurauksia omasta erilaisuudestaan.

Olennaista on yksilöiden vapaus olla oma itsensä ja ajatella itsenäisesti. Tämän vapauden takaa oikeusvaltio. Oikeusvaltio pitää huolen siitä, että politiikassa keskitytään yhteisten asioiden hoitamiseen puuttumatta ihmisten elämään enempää kuin mitä on välttämätöntä. Demokraattisen oikeusvaltion erottaa autoritaarisista ja totalitaarisista maista se, että oikeusvaltiossa vallankäyttö perustuu lakiin, kun taas epädemokraattisissa poliittisissa järjestelmissä päätöksiä voidaan tehdä ja panna toimeen mielivaltaisesti. Se tuottaa yhteiskuntaan pelkoa ja avuttomuuden tunnetta, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ilman suoria rangaistuksiakin. Tämän takia sellaiset poliittiset toimijat, jotka kyseenalaistavat lakien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteet, muodostavat suuren uhan demokraattisille järjestelmille ja ihmisten vapauksille ja oikeuksille.

Demokratia on myös kansan ja sen enemmistön valtaa. Ten Hoovenin mukaan suhteelliseen vaalitapaan perustuva edustuksellinen demokratia on osoittautunut järjestelmänä toimivimmaksi. Vaaleissa valitaan kansan edustajat lakeja säätäville valtiopäiville, ja toimeenpanevan vallan käyttäjät hallituksessa voivat saada hyväksytyksi ainoastaan sellaisia päätöksiä, joita tukee valtiopäivien jäsenten enemmistö. Demokraattinen enemmistövalta on kuitenkin oikeudenmukaista vain, jos poliittiseen vähemmistöön ja muihin erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien oikeuksia kunnioitetaan. Valtiopäivien suurikaan enemmistö ei saa hyödyntää asemaansa polkemalla vähemmistössä olevien asemaa ja intressejä.

Demokratia edellyttää siinä toimivilta tiettyjä ominaisuuksia ja käyttäytymissääntöjä. Sekä poliitikot että kansalaiset tarvitsevat ten Hoovenin mukaan sosiaalista mielenlaatua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Heillä on myös hyvä olla malttia ja harkitsevuutta sekä kykyä suhteellistaa asioita ja itsensä. Toisin ajatteleminen täytyy hyväksyä ja ylipäätään tunnustaa yhteiskunnan moninaisuus. Demokraattisilta poliitikoilta odotetaan myös irtautumista ennakkoluuloista ja valmiutta ottaa vastaan toisten näkemyksiä ja muuttaa omiaan käsityksiä ja mieltymyksiä.

Demokratiassa kansalaiset ovat vapaita, mutta samalla tuomittuja hyväksymään yhteiskunnan jakautuminen heidän keskinäisten erojensa pohjalta syntyneisiin ryhmiin. Kaikkialla missä on vapautta, on myös moninaisuutta, joka on uskallettava kohdata. ”Demokratia ei sovi pelkureille”, hän siteeraa myötämielisesti erästä 1960-luvun hollantilaista liberaalipoliitikkoa. Vapaus tuottaa vastuuta niin päättäjille kuin kansalaisille. Päättäjien on jaksettava olla suvaitsevia erilaisuutta kohtaan, kansalaisilta odotetaan paitsi toisten ihmisten myös yhteisten pelisääntöjen hyväksymistä.

Polarisaatiota ei kannata pelätä. Tiettyyn rajaan saakka sitä demokratiassa jopa tarvitaan, koska sopiva jakautuminen auttaa selkeyttämään kysymyksenasetteluja, mobilisoimaan joukkoja ja luomaan järjestystä kaoottiselta vaikuttavaan yhteiskuntaan. Vastakkainasettelu ei siten välttämättä ole tuhoisaa, vaan se voi myös luoda toimivat puitteet asioiden ja keskinäisten välien rauhanomaiselle selvittämiselle. Yhteiskunta perustuu yhteisille arvoille vain utopistien ja diktaattoreiden päiväunissa. Olennaista on kuitenkin pystyä hillitsemään polarisaation liiallista kärjistymistä ja väestöryhmien ajautumista liian kauaksi toisistaan, vuorovaikutuksen ulottumattomiin.

Ten Hoovenin tapa suhtautua demokratiaan tuo samalla esille sen haavoittuvuuden. Ylläpitääkseen omia arvojaan ja toteuttaakseen periaatteitaan avoin kansanvalta asettaa samalla itsensä koko ajan alttiiksi sille, että kohtuuden, suvaitsevaisuuden ja harkinnan rajoissa ei pysytä. Osoittaakseen avoimuuttaan se joutuu sallimaan myös sellaista, joka kiistää demokratian pelisäännöt ja jopa sen itsensä. Demokratia kieltää itsensä julistamalla yhteiskunnallisia ilmiöitä liian helposti laittomiksi, mutta sen on myös osattava ja jaksettava taistella epädemokraattisia voimia vastaan. Demokratia on jatkuvasti riskialueella, koska sillä ei ole sisäsyntyisiä välineitä itsensä puolustamiseen, arvioi jo 1930-luvulla kaukonäköinen hollantilainen intellektuelli Menno ter Braak.

Populismi vaarantaa demokratian

Demokratiaan sisältyy sen luonteesta johtuen myös muita elementtejä, jotka lisäävät sen haavoittuvuutta ja altistavat sen kritiikille. Yksi näistä on päätöksenteko- ja toimeenpanojärjestelmän hitaus. Koska lakeja ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan, monenlaisia asioita on otettava vallankäytössä huomioon. Demokratiassa tunnustetaan yleisemminkin, että asiat ovat usein monimutkaisia ja että ongelmia voidaan ratkoa vain asteittain. Yhteiskunnan ja muun toimintaympäristön laajuus ja jatkuva muutos edellyttävät niin ikään perusteellista harkintaa. Näin ollen demokratia on hidas järjestelmä, joka helposti saadaan näyttämään tehottomalta. Kun päätöksiä valmistellaan systemaattisesti, rationaalisesti ja mahdollisimman objektiivisesti, politiikka voi myös latistua jäykäksi ja epäluovaksi teknokraattisuudeksi, jonka puitteissa tehdyt moraaliset valinnat ovat piilossa.

Kansalaiset voivat myös kokea päätöksentekijät ja demokraattiset instituutiot etäisiksi. Kun pyritään tekemään päätöksiä harkitusti ja tietoon perustuen, eri osapuolten intressejä tasapainottaen ja erilaisia seurauksia punniten, se tuottaa politiikkaan helposti myös kansalaisia vieraannuttavaa kieltä ja käyttäytymistä. Politiikkaa voi todella olla vaikea seurata. Demokratia on siten jatkuvasti vaarassa joutua populistien yksinkertaistavien ja suoraviivaisten hyökkäyksien kohteeksi, mutta se voi myös omalla hyvää tarkoittavalla toiminnallaan vieraannuttaa kansalaiset itsestään.

Populismia Hooven pitää kuitenkin tällä hetkellä demokratian pahimpana uhkaajana. Hän pitää sitä eräänlaisena patologisena poikkeamana kansanvallasta. Demokratian monet keskeiset elementit vääristyvät populismilla tavalla, jonka tuloksena ei ole kansanvallan kehittäminen vaan demokratian vastainen politiikka.

Siinä missä demokratian ytimessä on näkökulmien ja mahdollisten ratkaisujen moninaisuus, populismin vastaus yhteiskunnallisiin kysymyksiin on yksi ja yksinkertainen totuus. Demokraatit ymmärtävät kansan heterogeeniseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikkia osia pitää kuunnella. Populistit taas tulkitsevat kansan vallan siten, että vallalla oleva näkemys on myös kansan kollektiivinen tahto, jota kaikkien on toteltava. Moninaisuuden myöntämisen ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen lisäksi populistit kiistävät oikeusvaltion perusperiaatteet ja kansalaisten yhdenvertaisuuden.

Ten Hooven kirjoittaa teoksessaan useista eurooppalaista populisteista, ennen muuta Alankomaiden voimakkaan anti-islamistisesta Geert Wildersistä ja uudemmasta tulokkaasta Thierry Baudet’sta. Eniten hän analysoi kuitenkin Donald Trumpin nousua Yhdysvaltain presidentiksi ja toimintaa tässä asemassa, koska hänen henkilönsä tuo niin selvästi näkyviin joitain aidosti vaarallisen populistin tunnusmerkkejä. Näistä asioista ja niiden taustoista on myös syytä puhua, koska samat rakenteelliset tekijät löytyvät monista muistakin maista. Trumpia ei siten voi ohittaa pelkästään amerikkalaisena poliittisena omituisuutena.

Trumpilta puuttuu ten Hoovenin mukaan sekä valta-asemaan kuuluvat vastuullisuus ja omatunto että tarve pysyä puheissaan ja teoissaan totuudessa. Trumpin käsityksen mukaan totta on se, joka todeksi esitetään. Ten Hooven siteeraa huolestuneena Hannah Arendtia, jonka mukaan valehtelija ei kiistä ainoastaan joitain tosiasioita, vaan ylipäätään totuuden arvon. Näin avataan portti sisäisesti johdonmukaiselle, mutta fiktiiviselle maailmalle, jossa voi vastuuttomasti puhua esimerkiksi poliittisista vastustajista mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät enää erota toisistaan totta ja tarua, ovat alttiita totalitaristisille ideologioille.

Mielivaltaisesti toimiva ja totuudesta piittaamaton poliitikko suistuu väistämättä autoritaarisuuteen, ellei hän siihen pyri jo alusta pitäen. Koska johtajuudesta puuttuu sen moraalinen ydin, populistinen poliitikko ei voi säilyttää suosiotaan muuten kuin puhumalla suuria ja mielellään profeetallisesti sekä edellyttämällä kannattajiltaan ehdotonta kuuliaisuutta. Populisti halveksii demokraattisen johtajan parhaita ominaisuuksia kuten vaatimattomuutta, itsehillintää, rehellisyyttä, luottamusta ja luotettavuutta sekä omien heikkouksiensa myöntämistä. Hän tekee näin kenties spontaanisti, mutta myös siksi, että populisti tietää näiden piirteiden ja ominaisuuksien vievän hänen oman johtajuutensa tuhoon.

Populismi ei myöskään juuri voi muuta kuin synnyttää vihaa ja raivoa. Aggressiivisella liioittelulla on kaksi funktiota. Uhkaamalla ja pelottelemalla ajetaan poliittisia vastustajia nurkkaan, ja vihantäytteisellä retoriikalla edistetään samalla teatraalisesti johtajan ja hänen kannattajiensa yhteyttä. Hillary Clintoniin kohdistetut kampanjatilaisuusyleisön ”Lock her up” -huudot havainnollistavat hyvin molempia tarkoitusperiä. Vihapuhe kohdistuu helposti kokonaisiin väestöryhmiin, joista tehdään syyllinen kuulijakunnan pahaan oloon. Maahanmuuttajat, Euroopan unioni ja globalisaatio ovat olleet viime aikoina populisteille mieluisia maalitauluja, oli niillä sitten ollut tekemistä jonkin asian kanssa tai ei.

Ten Hooven ymmärtää, että populismissa on vetovoimaa. Monilla ihmisillä on oikeasti mennyt joko absoluuttisesti tai suhteellisesti aikaisempaa huonommin. Lisäksi kertomukset rauhan säilyttämisestä, turvallisuuden takaamisesta ja hyvinvoinnin lisäämisestä ovat menettäneet vakuuttavuuttaan. Niiden mukana uskottavuutta on kadottanut myös liberaali demokratia yhteiskuntamallina ja poliittisena järjestelmänä. Populistinen nationalismi saattaa siten kuulostaa lohdutuksen sanomalta ja jopa vapautusliikkeeltä. Se tarjoaa selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia ihmisille, jotka tuntevat olevansa hallitsemattomien voimien heiteltävänä.

Populismi ei kuitenkaan pysty lunastamaan antamiaan lupauksia. Äänestäjiä on helppo miellyttää uhoamalla, luomalla viholliskuvia ja hyödyntämällä laaja-alaista tyytymättömyyttä. Hallitusvallassa populistit joutuvat kuitenkin tunnustamaan asioiden monimutkaisuuden ja sen, että rakentava politiikka vaatii muutakin kuin epämiellyttävien asioiden kieltämistä, vastustamista ja ulossulkemista. Houkutus jatkaa vallassa ollessaankin poliittista retoriikkaa ikään kuin oltaisiin oppositiossa, on suuri. Jossain muualla on vastustajia ja vihollisia, jotka estävät asioiden toteuttamista. Populisti on pakotettu jatkuvaan hyökkäämiseen.

Usko parempaan tulevaisuuteen

Maailmansotien välisenä aikana demokratia vaihtui monessa valtiossa autoritaariseen tai jopa totalitaariseen järjestelmään. Suomi on merkittävä poikkeus ensimmäisen maailmansodan yhteydessä itsenäistyneistä maista, koska koettelemuksista huolimatta demokraattiset instituutiot pitivät pintansa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika näytti puolestaan pitkään kansanvaltaisen järjestelmän voittokulkuna. Ten Hoovenin mukaan tätä kehitystä tuki suotuisa yhteiskunnallinen kehitys. Ihmiset uskoivat, että jatkamalla tähän malliin huomenna asiat ovat vielä paremmin kuin tänään.

Demokratia tarvitseekin tuekseen myötätuulta, koska sen olemassa olossa ja säilymisessä ei ole mitään itsestään selvää tai sisäsyntyistä. Sen taustalla vaikuttavat arvot ja periaatteet kuten yksilöiden vapaus, keskinäinen solidaarisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo joudutaan aina tulkitsemaan uudelleen. Jälleenrakennusta toteutettiin vahvassa vakaumuksessa jättää lopullisesti taakse epädemokraattiset arvot ja instituutiot sekä parantaa kaikkien ihmisten henkisiä ja aineellisia elinoloja. Vetoapua tarjosi materiaalisella puolella Marshall-apu, henkisellä puolella muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistus.

Tuloksia myös syntyi. Historioitsija Tony Judtin mukaan raunioista nousseet eurooppalaiset astuivat parissa vuosikymmenessä hämmästyneinä ja jopa tyrmistyneinä yltäkylläisyyden maailmaan. Yksilöiden vapaudet ja oikeudet lisääntyivät nopeaan tahtiin ja uudet sosiaaliturvajärjestelmät tuottivat taloudellista turvallisuutta. Koulunkäyntiä demokratisoitiin ja korkeamman koulutuksen opinahjotkin avasivat oviaan myös tavalliselle kansalle. Kansanterveys parani kohisten ja kansalaisten elinikä piteni. Autoritaarisesti kansalaisia kohdellut julkinen valta muuttui ihmisten ja yhteiskunnan palvelijaksi.

Ten Hooven pitää tämän kehityksen kulminaationa Alankomaissa perustuslainuudistusta vuonna 1983. Tuolloin määriteltiin tarkemmin valtiovallan rooli hyvinvoinnin edistämisessä. Perustuslain alkuun tuli yhdenvertaisuuden takaava ja syrjinnän kieltävä säännös. Sen sisältö oli toki ollut valtiosäännössä jo 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta nyt se nostettiin ensimmäisen pykälän korkeaan symboliseen arvoon. Sittemmin uusnationalistiset radikaalioikeistolaiset ovat halunneet haastaa ensimmäisen artiklan sisältöä ja asemaa. Toisaalta sitä puolustamaan on myös perustettu poliittisia puolueita.

Kaikki menestystarinat päättyvät joskus. Vuosituhannen vaihteen jälkeen demokratian on todettu epäonnistuneen 25 maassa, ja vuonna 2017 Freedom House arvioi yhdentenätoista vuotena peräkkäin, että kansalaisten oikeudet ovat heikentyneet useammassa maassa kuin missä ne ovat parantuneet. Vaaleja järjestetään usein vain muodon vuoksi antamaan valtiojohdolle sisäistä ja ulkoista legitimiteettiä. Francis Fukyamaa myötäillen ten Hooven kysyy, seuraako demokraattista taantumaa demokraattinen lama?

Miksi näin tapahtui? Ten Hooven pohtii asioita ennen muuta teollistuneiden länsimaiden näkökulmasta. Hän jättää siten esimerkiksi Venäjän, Kiinan, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan vähemmälle huomiolle, vaikka niistäkin löytyy vahvistusta käsitykselle demokratian vetovoiman heikentymisestä. Etenkin läntisessä manner-Euroopassa yksi ongelmien lähde oli paradoksaalisesti liian hyvissä tarkoituksissa eli siinä, että valtion vastuu auttaa ihmisiä hädässä meni kohtuuttomuuksiin. Paljon tapahtui edistystä, mutta samalla rakentui odotushorisontti, että tämä lupaus pitää myös lunastaa.

Hyvinvointivaltioita ei kuitenkaan voitu rakentaa taivaaseen asti. 1970-luvun puolivälissä julkiset palvelujärjestelmät ajautuivat kriisiin kasvavien kustannusten ja lisääntyvän byrokratian rasittamina, ja taloudelliset koettelemukset kansainvälisine öljykriiseineen vaikeuttivat niiden rahoitusta. Kasvaviin julkisiin menoihin tarvittiin suotuisaa talouskehitystä ja sen tuottamia tuloja. Kritiikki, jonka mukaan sosiaaliturvajärjestelmissä ja muissa tukimuodoissa oli menty liian pitkälle, voimistui niin ikään. Monien mielestä yhteiskunta ei enää aktivoinut ihmisiä, vaan teki heistä passiivisia palvelujen vastaanottajia. Hyvinvointivaltion kriisi on siis nähtävissä paitsi taloudellisena myös moraalisena.

Uusliberalistinen ajattelutapa alkoi haastaa hyvinvointivaltion ideologista perustaa, jonka taakse suuri osa puolueista oli ehtinyt asettua. Ten Hoovenin mukaan valtion johtavan roolin ja laajojen sosiaaliturvaratkaisujen arvostelussa on totuuden siemen. Silti seuraavien vuosikymmenten markkinoiden valtaa lisäävillä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa murentaneilla poliittisilla ratkaisuilla on ollut länsimaiselle demokratiakehitykselle kielteinen vaikutus. Ne ovat lisänneet eriarvoisuutta ja vähentäneet yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä solidaarisuutta. Sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen (eli demokratian) edellytykset ovat heikentyneet. Huominen ei monien mielestä tunnukaan enää paremmalta kuin eilinen, vaan asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan.

Uusliberalismi lisäsi myös yhteiskunnan meritokraattisuutta. Toteutuneen tasa-arvon sijaan alettiin korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Eriarvoisuutta kuten tuloeroja alettiin pitää oikeudenmukaisena, jos kaikilla oli ollut mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin, asettaa tavoitteita ja saavuttaa niitä. Menestys on itsestä kiinni. Ten Hoovenin mukaan tähän ajatukseen sisältyy kuitenkin kuvitelma, että kaikki lähtisivät oikeasti samalta viivalta. Silloin unohdetaan, että esimerkiksi kotitaustansa tai vanhempien varallisuuden seurauksena joillain on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset pärjätä kuin vaikeammista oloista lähteneillä.

Yhteiskunta on tällaisissa oloissa vaarassa jakautua kahtia, voittajiin ja häviäjiin, optimisteihin ja asemansa menettämistä pelkääviin, omasta mielestään ansioillaan menestyneihin ja palkintosijojen ulkopuolella itsekunnioituksensa menettäneisiin. Yksille avautuva maailma ja vapautuva yhteiskunta tarjoaa aina vain lisää mahdollisuuksia, toiset kokevat maailmansa murentuvan ja vaikutusmahdollisuuksiensa katoavan. Alati monimutkaisemmaksi muodostuvassa maailmassa heikommin pärjäävien on aina vain vaikeampi sijoittaa itseään historialliseen ja kollektiiviseen kertomukseen. Kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Kaipuu menneeseen on tässä mielentilassa luonteva reaktio.

Kadotettua optimismia etsimässä

Tähän menneisyyden kaipuuseen populistit tarttuvat. Ten Hoovenin mukaan kyseessä on kuitenkin luonteeltaan epätavallinen, jopa paradoksaalinen nostalgian muoto. Hänen mukaansa koti-ikävä menneeseen aikaan ei kohdistu niinkään olosuhteisiin, jotka joskus aikaisemmin vallitsivat. Sen sijaan ihmiset kaipaavat takaisin siihen aikaan ja tilaan, jossa optimistinen lupaus paremmasta hallitsi mieliä. Omien muistojen lisäksi tuota emotionaalista nostalgiaa voivat ylläpitää ja vahvistaa jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kehittämisen ajalta kertovat kulttuurituotteet kuten kirjat, elokuvat ja televisiosarjat.

Ten Hoovenin mukaan kuvitelma paluusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat paremmin, on aina itsepetos. Kuva aikaisemmasta on aina romantisoitu siihen mittaan, että kaivataan takaisin olosuhteisiin, joita ei itse asiassa koskaan ollutkaan olemassa. Sen sijaan tiettyyn tunnetilaan ja asennoitumiseen kohdistuvalla nostalgialla on vahvempi perusta. Oli todella olemassa aika, jolloin uskottiin asioiden edistymiseen, siihen, että huominen on tätä päivää parempi. Tämän tulevaisuudenuskon ihmiset haluaisivat takaisin, ja tuota janoa populistit hyödyntävät retoriikassaan.

Demokraattinen järjestelmä ja sitä edustavat poliittiset voimat joutuvat mahdottomaan tilanteeseen. Demokratian oikeutus perustuu siihen, että se pystyy vastaamaan kansalaisten toiveisiin ja odotuksiin, mutta aina uudelleen osoittautuu, että se ei tähän kuitenkaan kykene. Yksi osasyy on maailman monimutkaisuudessa, siinä että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja että päätösten vaikutukset tulevat esiin hitaasti, jos tulevat lainkaan. Toinen osasyy on toiveiden ja odotusten epärealistisuudessa. Demokraattisesti hallitulla julkisella vallalla ei yksinkertaisesti ole välineitä vastata ihmisten jatkuvuuden tunnetta ja optimismia koskeviin tarpeisiin.

Populismi hyödyntää demokratian vaikeuksista syntyvää tyytymättömyyttä kohdistamalla kritiikkinsä paitsi politiikkaa itseään myös demokratiaa poliittisena järjestelmänä kohtaan. Populismin paradoksi on ten Hoovenin mukaan siinä, että se haluaa palauttaa ihmisille turvallisuudesta ja paremmasta huomisesta juontavan hyvänolontunteen, mutta tekee sen tavalla, joka kieltää pyrkimykset edistää asioita omassa ajassaan. Populistinen politiikka on hänen mukaansa lähtökohtaisesti innovaatioidenvastaista. Kaikenlaiseen uudistamiseen suhtaudutaan kielteisesti, vaikka se tuottaisi ihmisille hyvää heidän omassa ajassaan. Populistinen nostalgia on siten ennen muuta edistyskriittistä.

”Populismin voi tulkita myös edistyksenvastaisena kapinana, jäykkänä reaktiona modernisaatiota kohtaan ja sitä epämääräistä tunnetta kohtaan, että ei vain pysy sen synnyttämän dynamiikan tahdissa. Se tekee populismista ressentimentin politiikkaa. Sosiaalisesti laskussa olevien ihmisten, tai sellaisten, jotka pelkäävät menettävänsä asemansa, pitää olla henkisesti vahvoilla, tai he alkavat syyttää muita omasta tilanteestaan. ”Kuka tämän on aiheuttanut?” on kysymys, joka nousee nopeasti ilmoille. Populismin syntipukkipolitiikka käyttää hyväkseen tunnetta, että ihmisiä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaikka populistiset poliitikot usein raivoavat puheissaan, ”viha” ei kenties kuitenkaan ole paras termi kuvaamaan heidän kannattajiensa motiiveja. ”Voimattomuus” toimisi ehkä paremmin. Siis se tunne, joka tulee, kun kokee menettävänsä otteen tulevaisuudesta, odotukset eivät toteudu, perspektiivi hämärtyy.”

Ten Hooven korostaa, että hänen mielestään populistien haikailu menneeseen ei ole aatehistoriallisesti tarkasteltuna konservatiivisuutta. Aito konservatiivi katsoo hänen mielestään historiaan inspiraation lähteenä, aikana ja paikkana, josta voi ammentaa tärkeitä oppeja ja kokemuksia. Konservatiivi myöntää, että takaisin ei ole tietä mutta että eteenpäin pitäisi mennä ennemmin asteittain ja harkitusti kuin tekemällä radikaaleja muutoksia ilman kunnollista tietoa siitä, mitä siitä seuraa. Konservatismissa on paljon myönteistä. Sen sijaan edistyksen kieltävä populismi edustaa taantumuksellisuutta, reaktionaarisuutta, josta ei ole paljon apua mutta joka voi saada aikaiseksi suurta tuhoa.

Taantumuksellinen populisti luo menneisyydestä idealisoidun, myyttisen kuvan. Hän halua palauttaa asioita ja ilmiöitä muuttamalla yhteiskuntaa paljon ja nopeasti saattaakseen voimaan kuvitelmansa hyvien aikojen palauttamisesta. Kaiken muutoksen, ja muutoksen aina vain kiihtyvän tahdin, keskellä tällainen viesti paluusta on ymmärrettävästi houkutteleva. Sen esittäjät joutuvat kuitenkin toistuvasti lupaamaan joko aikansa eläneitä ideoita (kuten fossiilisia polttoaineita) tai mahdottomia tavoitteita (kuten paluuta yhtenäiskulttuuriin). Ahtaalle joutuessaan populistit joutuvat väistämään totuutta joko valehtelemalla tai keksimällä salaliittoteorioita.

Monien ihmisten mielestä maailma on mennyt liian monimutkaiseksi ja hankalaksi ymmärtää. Heihin uppoavat sellaiset tavat kuvata ja selittää maailmaa, jossa asiat yksinkertaistetaan ”hyviksi” ja ”pahoiksi”. Oma identiteetti ja omat intressit ovat lähtökohtaisesti hyviä, kun taas kaikki voimat, joiden voidaan ajatella uhkaavan niitä, koetaan vihollisiksi. Globalisaation vastustaminen on hankalaa, koska se on ilmiönä liian laaja ja monimuotoinen, eikä sitä voi helposti kohdistaa mihinkään ihmiseen tai ryhmään, vaikka esimerkiksi George Soros tällaisen kampanjan maalitauluksi onkin joutunut.

Paremman vihollisen populisteille tarjoavat maahanmuuttajat, joita syyllistämällä voidaan avata useita kriittisiä viestejä samalla kertaa. Kansainvälinen muuttoliike on ylipäätään yksi globalisaation ilmentymä, ja sitä voi vastustaa sellaisena. Euroopan unioni epäonnistuu maahanmuuton hillinnässä ja rajojensa valvonnassa. Muuttajien ajatellaan tuovan yhteiskuntaan monenlaisia ongelmia: he vievät ”tavallisten ihmisten” työpaikat, he käyttävät väärin sosiaalisia tukijärjestelmiä, heidän vuoksi kaduilla ei enää ole turvallista liikkua. Identiteettipoliittisesta näkökulmasta tärkein on kulttuurinen ero: maahanmuuttajilla on erilainen uskonto, erilaiset arvot ja asenteet, omituiset tavat ja perinteet.

”Tavalliset syntyperäiset hollantilaiset”, joita populistit retoriikallaan puhuttelevat, alkavat ten Hoovenin mukaan nähdä itsensä uhreina ja perinteisen eliitin sekä maahanmuuttajat vaikeuksiensa aiheuttajina. Sosiaaliset ongelmat, jotka periaatteessa voivat kohdata ketä tahansa, rajataan tällöin vain itsensä uhreiksi kokeville ihmisille. Vastapuolelle asetetaan syylliset, jotka eivät koskaan ole potentiaalisia köyhiä, työttömiä, yksinäisiä tai sairauksista kärsiviä. Tällainen jakolinja-ajattelu vie sosiaalisilta ongelmilta pois niiden poliittisen luonteen, eikä niitä siten voi ratkaista yhteiskuntaa kehittämällä. Pahantekijöistä täytyy päästä eroon.

Uusliberalismi- ja populismikritiikkinsä päätteeksi ten Hooven pohtii sitä, miten yhteiskuntia ja demokraattisia järjestelmiä voitaisiin viedä eteenpäin niin, että oikeusvaltioon perustuva demokratia säilyttäisi toimintaedellytyksensä ja kansalaisten luottamuksen. Yksi keino on miettiä uudelleen vapauden ja tasa-arvon välistä suhdetta nyky-yhteiskunnissa. Toinen asia on saada ylläpidettyä ja vahvistettua ihmisten keskinäistä luottamusta ja halua tutustua erilaiseen. Kolmas ehdotus on uskaltaa ajatella suuria ja rohkeita siitä huolimatta, että demokratiassa varsinainen tekeminen vaatii aina malttia ja kärsivällisyyttä.

Vapaus ja tasa-arvo tasapainoon

Ten Hoovenin mukaan politiikan ytimessä on aina vapauden sääteleminen. Miltei kaikissa niin aineellisissa kuin henkisissä kysymyksissä on lopulta ainakin jossain määrin kysymys kansalaisten vapauksien rajoittamisesta tai laajentamisesta. Vapauden lisääminen kasvattaa helposti myös eriarvoisuutta ja kääntäen, tasa-arvoon on vaikea pyrkiä vapauksia kaventamatta. Tästä syntyy väistämättä arvoristiriitoja, jotka demokratiassa pitää pystyä ratkaisemaan rationaalisesti ja rauhanomaisesti. Samalla kuitenkin mennään myös eteenpäin: konfliktien kautta politiikan sydän pysyy sykkimässä.

Isaiah Berlin teki aikoinaan paljon käytetyn jaon positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin, jota myös ten Hooven analyysissään hyödyntää. Negatiiviset vapaudet ovat vapautta jostakin, mahdollisuutta tehdä valintoja ja toimia ilman muiden asettamia pidäkkeitä. Negatiiviset vapaudet osoittavat, mitä muut eivät saa tehdä. Kyse on yksilön suojamuurista auktoriteetteja vastaan. Negatiiviset vapaudet tarjoavat mahdollisuuden poiketa säännöstä, niiden ansiosta emme käyttäydy kaikki samalla tavalla, vaan olemme yksilöitä.

Jotta pystyy toteuttamaan itseään aidosti ja täysimittaisesti, tarvitaan kuitenkin myös positiivista vapautta, kykyä toimia sillä tavalla kuin tahdomme. Positiivisten vapauksien lisäämiseksi toisilla ihmisillä kuten lasten vanhemmilla ja yhteiskunnallisilla auktoriteeteilla on paitsi oikeus myös velvollisuus puuttua yksilöiden yksityiseen elämään. Heiltä saamansa tuen ja heihin kohdistamiensa velvollisuuksien seurauksena yksilöt eivät ole atomistisia vaan myös perheittensä, yhteisöjensä ja yhteiskuntiensa jäseniä. Kasvatuksen, koulutuksen, kulttuurin ja muun julkiselta sektorilta saamansa tuen ansiosta yksilöistä tulee kansalaisia.

Negatiivisten vapauksien kautta ihmisistä tulee autonomisia yksilöitä, positiivisten vapauksien avulla itsensä toteuttamiseen kykeneviä sosiaalisia olentoja. Oikeudellisin termein kyse on klassisista perusoikeuksista ja ajallisesti myöhäisemmistä sosiaalisista oikeuksista. Molempia tarvitaan. Positiiviset vapaudet tekevät kansalaisesta halukkaan osallistumaan yhdessä muiden kanssa yhteiskunnan kehittämiseen. Näin nähtynä ten Hooven ymmärtää demokratian myös ihmisten yhteiskunnalle antamana lupana antaa toisten ihmisten olla osallisena heidän elämässään.

Uusliberalismi ja populismi häiritsevät kumpikin tavallaan positiivisen ja negatiivisen vapauden keskinäistä tasapainoa. Uusliberalismi syö julkista tilaa ja heikentää valtion vaikutusmahdollisuuksia eräänlaisella hyperindividualismilla, jonka rinnakkaisilmiöitä ovat päätöksenteon hajauttaminen, palvelutuotannon yksityistäminen ja usko markkinamekanismin tehokkuuteen. Tässä mielessä uusliberalismi on ten Hoovenin mukaan negatiivisten vapauksien periaatteen perverssiyteen asti liioiteltu ja käytännön seurauksiltaan vahingollinen muoto.

Enemmän huomiota hän kuitenkin antaa populismille, joka ten Hoovenin mukaan vastaavasti vie positiivisten vapauksien aatetta ja käytäntöä väärään suuntaan. Julkinen valta halutaan jälleen valjastaa ajamaan ”kansan” asiaa, mutta ongelmana on tuon kansan määrittely eksklusiivisella tavalla. Populismi suosii jotain etnistä tai kulttuurista ryhmää ja asettaa muut ryhmät ja yhteisöt tämän kansakokonaisuuden marginaaliin tai sen ulkopuolelle. Populistien puheita ja kirjoituksia täytyy aina lukea ja kuunnella tarkasti: ”kansasta”, ”kansan tahdosta” ja ”kansan intresseistä” puhuminen kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta. Voi kuitenkin olla, että puheeseen sisältyy selvää syrjintää ja ulossulkemista.

Siinä missä uusliberalismi johtaa helposti egoistiseen hyperindividualismiin, positiivisten vapauksien korostaminen voi viedä yksilöiden kieltämiseen ja heidän näkemiseensä vain tietyn hyväksytyn tai hylätyn yhteisön osana. Tällöin ”kansa” mystifioidaan yhdeksi yhtenäiseksi väestöryhmäksi. Vuonna 1988 kuolleen hollantilaisen poliittisen ajattelijan Jacques de Kadtin mukaan demokratiaan kuuluu kuitenkin olennaisesti sen seikan tunnustaminen, että elämme epäyhtenäisessä maailmassa, että yhden totuuden sijaan yhteiskunnan lopullinen olemus on arvoitus.

Epäyhtenäisessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se taas ei ole mahdollista, mikäli ihmisten kesken on paljon todellista ja koettua eriarvoisuutta. Jos yhdet joutuvat koko ajan elämään kovan paineen alla selvitäkseen päivästä toiseen, ja toisilla taas ei ole minkäänlaista huolta huomisesta, kokemusta samassa veneessä olemisesta on vaikea saavuttaa. Toisen maailmansodan jälkeen huolella rakennettu keskinäinen solidaarisuus murentuu, kun huono-osaiset kääntävät oman ahdinkonsa jonkun toisen syyksi ja hyväosaiset pelkäävät menettävänsä sen aseman, jonka ovat saavuttaneet.

Alankomaissa toteutetut tutkimukset osoittavat, että vaikka eriarvoisuus ei ole likimainkaan yhtä hiuksia nostattavaa kuin Yhdysvalloissa, merkkejä sosiaalisesta ja taloudellisesta eriytymisestä on sielläkin havaittavissa. Arvovaltainen tutkimus Gescheiden werelden (Toisistaan irtautuneet maailmat) osoitti, että korkeasti koulutetut elävät erilaisessa sosiaalisessa todellisuudessa kuin vähälle koulutukselle jääneet. Kyse on osittain subjektiivisista kokemusmaailmoista, mutta osittain myös erillisistä ja erilaisista asuma-alueista, joiden sosiaaliset verkostot tukevat vakiintuneita käsityksiä.

Ensiksi mainituista monet ovat ”universalisteja”, jotka suhtautuvat myönteisesti rajojen avaamiseen, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. ”Partikularisteja” puolestaan luonnehtii halu rajata ja asettaa oma kansa ja elämäntapa reilusti muiden edelle. Vierasta ja uutta katsotaan karsastaen, jopa kauhulla. Tutkijoiden mukaan väestöryhmiä erottaa toisistaan myös erilainen huumori ja huumorintaju, ja tunnetusti se, mille nauramme, sekä yhdistää että erottaa vahvasti ihmisiä. Vaikka suuri osa hollantilaisista asettuu näiden ääripäiden välille, maailmoja edelleen toisistaan erottava, polarisoiva suuntaus huolestuttaa.

Uteliaisuutta ja luottamusta tarvitaan

”Ehkä juuri tämä on se seikka, joka tekee populismista niin sisäänpäin käpertynyttä: pikkusieluinen uteliaisuuden puute toisenlaista kohtaan, vastenmielisyys tuntemattomasta saatavia kokemuksia kohtaan, arkuus ja pelko, että sellaiset kokemukset voisivat horjuttaa omaa maailmankuvaa ja sen tarjoamia varmuuksia.”

Demokratia on poliittinen järjestelmä, joka on jatkuvassa oppimisprosessissa. Se ottaa vaarin historiasta ja omasta toimintaympäristöstään. Sen on myös oltava valmis tunnustamaan virheensä ja sopeuttamaan itseään niistä saataviin oppiin ja kokemuksiin. Demokratia ei ole – kuten jo sanottu – pelkureita varten. Se edellyttää kansalaisilta rohkeutta ja uteliaisuutta, valmiutta kohdata erilainen, vieras ja tuntematon sekä kyseenalaistaa omat peruskäsitykset ja toimintamallit. Sivilisaatio menee ten Hoovenin mukaan eteenpäin siten, että tehdään järkeviä muutoksia, ei niin, että takerrutaan johonkin pahimmillaan kuvitteelliseen käsitykseen itsestä, muista ja maailmasta.

Jäähyväisyyspuheessaan Yhdysvaltain presidentin virasta Barack Obama arvioi, että kaikista suurimman uhan demokratialle muodostaa luottamuksen puute sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin itse olet. Epäluottamus on tuhoisa voima sekä sosiaaliselle että poliittiselle elämälle. Toisensa itselleen vieraiksi kokevat ihmiset eivät enää kykene tekemään kompromisseja, minkä seurauksena yhteiskunnan ryhmät ajautuvat erilleen toisistaan. Polarisoituneissa yhteiskunnassa kärsitään sosiaalisesta torikammosta: ulkopuolinen maailma on täynnä erilaisia uhkia sen sijaan, että sen voisi kokea uteliaisuutta tyydyttävänä kiinnostavana paikkana.

Jos ihmiset eivät halua tavata toisenlaisia toisiaan ja vaihtaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, silloin ajatus eduskunnista ja valtuustoista kohtaamisen ja keskustelun paikkoina ja tiloina menettää suuren osan merkityksestään. Ten Hooven kuvaa Hannah Arendtiin viitaten tavallisten ihmisten spontaania kohtaamista ja vuorovaikutusta demokratian humuskerroksena, jota ilman maasta ei muodostu parasta mahdollista kasvualustaa. Parhaimmillaan kohtaamiset avartavat mieliä ja auttavat ymmärtämään, miksi ihmiset ajattelevat eri tavalla, Jos kohtaamiset puuttuvat, ihmiset alkavat pitää toisiaan käsittämättöminä vihollisina.

Keskinäisen luottamuksen yksi tärkeä osatekijä on jaettu käsitys siitä, että jotkin asiat ovat tosia ja toiset eivät. Epädemokraattisten voimien vastustajilla voi olla kiusaus itsekin alkaa suhtautua luovasti tosiasioihin ja totuuden käsitteeseen yleisemminkin. Tällöin peli demokratian puolesta on kuitenkin menetetty, vaikka jokin vallanpitäjä saataisiinkin syrjäytettyä. Jos yhteiskuntaan syntyy, leviää ja vakiintuu sellainen käsitys, että tiedolla ei ole väliä, mutta tunteella on sitäkin enemmän, niin kuka tahansa voi milloin tahansa haastaa demokraattisesti valitut johtajat ja koko järjestelmän kertomalla tarinoita, jotka tuntuvat ihmisistä tosilta ja hyviltä.

Ten Hooven siteeraa teoksessaan usein Václav Havelia, poliittista toisinajattelijaa, josta sittemmin tuli Tšekkoslovakian ja Tšekin presidentti. Vuonna 1992 kirjoittamassaan esseessä Havel määritteli politiikan moraaliseksi toiminnaksi. Tuon moraalin taso riippuu siitä, kuinka valmiita poliitikot ovat kantamaan julkista vastuuta. Aidossa politiikassa on hänen mukaansa kysymys ennen muuta palvelukseen asettumisesta ottaen huomioon sekä ympärillämme olevat että meidän jälkeemme tulevat ihmiset. Politiikan moraalinen perusta on siten siinä, että teoilla ja tekemisillä jättämisellämme on vaikutusta ja väliä.

Rohkeutta ajatuksiin, malttia tekoihin

Demokratiaa ei pidä idealisoida. Se on poliittinen järjestelmä, joka herättää toiveita ja odotuksia, joista vain osan se kykenee täyttämään. Demokratia tuottaa siten pettymyksiä. Ten Hoovenin mukaan poliittisia ohjelmia ei pitäisikään ajatella sellaisenaan toteutettavaksi. Ennemmin kyse on suunnitelmista, joita puolueet tuottavat keskusteluun toistensa kanssa sekä erojen että yhtäläisyyksien havaitsemista varten.

Demokratiassa ei koskaan ole kyse siitä, että joku pääsee toteuttamaan oman tahtonsa sellaisenaan. Sen sijaan kyse on erilaisten näkemysten, ajatusten ja tavoitteiden yhteensovittamisesta. Monipuoluejärjestelmä tuo kaksipuoluemallia tämän yhteiskunnallisten mielipiteiden ja poliittisten ideaalien kirjon paremmin esiin. Demokratia näyttää helposti epäjärjestykseltä, ja sellaisena sitä on myös paras lähestyä. Olennaista on estää ”suuri epäjärjestys”, vakava poliittinen polarisaatio ja yhteiskunnan jyrkkä jakautuminen, loitolla ja hallita huolellisesti ”pientä epäjärjestystä”.

Yhteiskunnan tasolla demokratia näyttää moraalisen puolensa. Ihmisiltä odotetaan sosiaalista tietoisuutta, yhteisen yhteiskunnallisen tilan jakamista myös erilaisten ja eri tavalla ajattelevien kansalaisten kanssa. Kaikkien täytyy olla valmis tekemään kompromisseja: valmiutta sekä pitämään puolensa että antamaan periksi. Tämän lisäksi demokratia on myös praktinen proseduuri: tapa jakaa valtaa, muodostaa enemmistöjä ja tehdä sitovia päätöksiä. Tämä toimii parhaiten silloin, jos poliittiset toimijat ovat valmiita tarkastelemaan toisiaan ei vihollisina vaan vastustajina ja kun erilaisista ongelmista ja niiden ratkaisumahdollisuuksista käydään julkista keskustelua.

Demokraattinen poliitikko joutuu väistämättä eräänlaiseen kaksoisrooliin. Saavuttaakseen kannatusta ja saadakseen kannattajansa liikkeelle hänen täytyy selkeyttää viestiään yksinkertaistamalla asioita ja vahvistamalla omia näkemyksiä ja käsityksiä. Tätä funktiota on vaikea täyttää kritisoimatta avoimesti kollegoja, jotka ajattelevat asioista toisin. Viimeistään vaalien jälkeen hänen on kuitenkin keskusteltava sovinnollisesti toisten kanssa ja pidettävä yhteistyön ovet avoinna, leikattava poliittisesta retoriikasta sen terävimmät kulmat. Havainto tästä politiikan janus-kasvoisuudesta tuottaa helposti kansalaisissa tyytymättömyyttä, koska taitava populisti saa sen näyttämään epärehellisyydeltä. On kuitenkin tärkeätä, että ihmiset ymmärtävät tämän kaksoisroolin kuuluvan toimivaan demokratiaan.

Ten Hooven pohtii, että tämä mekanismi on tärkeätä ymmärtää myös poliittisella puolella. Toimiva demokratia tuottaa itse usein itselleen vastustajansa tässäkin mielessä. Jos tarkastelee Alankomaiden viime vuosikymmenten poliittista historiaa, populistinen reaktio on ten Hoovenin mukaan aina seurannut sellaista hallitusta, joka on ihmisten mielessä mennyt liian pitkälle asioiden keskinäisessä sopimisessa ja ideologioiden vesittymisessä. Vaaleja edeltänyt asioiden politisointi on liian nopeasti vaihtunut kaikkien kiistakysymysten depolitisoinniksi. Poliittinen yhteistyö onnistuu parhaimmillaan lieventämään yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja konsensuksella ja kompromisseilla, pahimmillaan nämä pyrkimykset synnyttävät populismia ja demokratianvastaista ilmapiiriä.

Ten Hoovenin mielestä demokratia ei saa luopua omista perusteistaan, vaikka se johtaakin päätöksenteon hitauteen, hallinnon byrokratisoitumiseen ja toimeenpanon tehottomuuteen. Nämä ilmiöt kuuluvat kansanvaltaiseen järjestelmään moninaisessa yhteiskunnassa, ja niitä on pyrittävä rajoittamaan ja korjaamaan niin ikään demokraattisen järjestelmän puitteissa. Sen sijaan hän toivoo eräänlaista ideologista uudelleensyntymistä, jonka avulla julkista keskustelua oman aikamme todellisista ongelmista voitaisiin selkeyttää ja terävöittää. Yhteiskunnan uusaatteellistumisen avulla voitaisiin hieman paradoksaalisesti nimenomaan lisätä malttia ja sopuisuutta tuomalla populisteille varteenotettavaa vastustusta ja vaihtoehtoja.

Terävöittäminen vaatii ten Hoovenin mukaan myös tiukkaa vastustamista demokratiaa aidosti uhkaavia poliittisia suuntauksia kohtaan. Hän seuraa huolestuneena sitä kehitystä Alankomaissa, jossa populismia ja äärimmäisiä mielipiteitä on alettu normalisoida ja nähdä jopa merkkinä demokratian toimivuudesta: yhteiskunnan tyytymättömät saavat äänensä kuuluville. Tätä tietä hän pitää vaarallisena, koska siinä normalisoidaan samalla populistien erilaisista vähemmistöryhmistä käyttämät halveksivat ja muuten kielteiset, jopa rasistiset puheet. Sitä kautta Donald Trumpin kaltaiset tuhoisat voimat voivat päästä valtaan.

Ten Hooven päättää kirjansa jatkamalla äsken mainittua paradoksia. Radikaali vastaus populismin haasteeseen on nimenomaan viesti maltin, suvaitsevaisuuden ja yhdessä tekemisen puolesta. Tällainen sanoma ei kuulosta kovin sankarilliselta, mutta sen avulla voidaan kuitenkin tehdä suuria tekoja demokratian eli sivistyneen ja järjestäytyneen yhdessä elämisen ja toimimisen puolustamiseksi. Ajattele rohkeasti, toimi maltillisesti, on hänen neuvonsa tämän päivän demokraattisille poliitikoille.

Päätelmiä

Marcel ten Hoovenin teos on yksi kiinnostavimmista, mitä demokratiasta on viime vuosina julkaistu. Se ei tarkoita sitä, että se olisi ongelmaton. Paikka paikoin hän syyllistyy journalistisen tyylin liikaviljelyn lisäksi myös järkevyyden rajoille menevään yleistämiseen. Kun hänen suhtautumisensa uusliberalismiin ja populismiin on myös joistain ymmärtävistä huomioista huolimatta vahvasti kriittinen, lopputuloksena on kuvaus ja analyysi, jossa olisi toivonut olevan enemmän erotteluja ja nyansseja.

Lukijan pitää olla esimerkiksi tarkkana, että hän muistaa kirjaa lukiessaan maailmassa olevan myös muita populismeja kuin niitä, mistä ten Hooven kirjoittaa. Hänen huomionsa kohteena on ennen muuta se politiikan ilmiö, jota on yleensä ollut tapana kutsua tarkemmin oikeistopopulismiksi. Etenkin Latinalaisessa Amerikassa valtaan päässeestä myös joissain Euroopan maissa ainakin ajoittain suositusta vasemmistopopulismista hän ei kirjoita juuri lainkaan siitä huolimatta, että tiedämme senkin voivan olla uhka demokratialle.

Toisaalta kaikki populismi sen kummemmin oikealla kuin vasemmalla ei aina ole luonteeltaan niin jyrkkää ja uhkaavaa kuin ten Hooven antaa ymmärtää. Moni populisti on valtaan päästyään osoittautunut uskolliseksi kansanvallan periaatteille ja käytänteille. Valta-asema usein paljastaakin merkittävän eron populistien välillä: yksille populismi on yksinkertaisesti tarjonnut välineet vaalivoittoon, toiset haluavat oikeasti myös toteuttaa sitä politiikkaa, jonka puolesta ovat kampanjoissaan puhuneet. Kahtiajaosta voisi ehkä käyttää myös nimityksiä opportunistit ja radikaalit.

Ten Hooven käyttää myös sanaa ”nationalismi” teoksessaan varsin vähän, vaikka se auttaisi sekä täsmentämään hänen populismiaan että avaamaan siihen uusia näkökulmia. Olen itse kutsunut näitä liikkeitä ”uusnationalistisiksi” erottaakseni ne itsenäisen valtion luomiseen pyrkivästä vanhemmasta nationalismista. Uusnationalistisille liikkeille on nimenomaan tyypillistä katseen suuntaaminen menneeseen, yhtenäiskulttuurin korostus ja puhe hyvien aikojen palauttamisesta. Nimenomaan Trumpin poliittisissa ohjelmakohdissa ja retoriikassa oli lukuisia uuskansallismielisinä pidettäviä piirteitä rajamuurin rakentamisesta kansainvälisten sidonnaisuuksien katkaisemiseen ja islaminvastaisuuteen.

Donald Trumpille annetaankin kirjassa suuri painoarvo, ja siihen on tietenkin omat perustellut syynsä. Demokratiaa oli kuitenkin haastettu eri suunnista jo pitkään, ja populismin erilaisia variaatioita löytyi monista maista jo ennen Trumpin pyrkimistä ja pääsyä Yhdysvaltain presidentiksi. On oletettavaa, että aihioita tämän kirjan kirjoittamiseksi oli valmiina jo ennen Trumpia. Todennäköisesti Trump-ilmiö on kuitenkin vahvasti vaikuttanut kirjan julkaisemiseen. En voi myös välttyä ajattelemasta, että yksi populisti on saattanut vaikuttaa suuresti hänen yleiseen populismikäsitykseensä.

Kuten ten Hooven itsekin huomauttaa, Yhdysvallat poikkeaa yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä suuresti useimmista Euroopan maista. Alankomaat kuuluu niihin maihin, joissa uusliberalistinen ajattelutapa meni vuosituhannen vaihteessa varsin pitkälle yksityistämisineen ja kilpailukannusteineen. Alankomaissa on myös jo pitkään toiminut yksi Euroopan radikaaleimmista uusnationalistisista populisteista, Geert Wilders. Silti ten Hooven korostaa, että monet demokratian kannalta kielteiset asiat eivät ole Alankomaissa likimainkaan niin huonosti kuin Yhdysvalloissa.

Miten on sitten Suomen laita? Asia vaatisi perusteellisen tutkimuksen, mutta omien tietojeni ja kokemusteni perusteella asiat ovat Suomessa maltillisemmalla tolalla kuin Alankomaissa. Silti meiltä löytyvät ihan samat ilmiöt ja kehityskulut kuin Alankomaistakin: hyvinvointivaltion rakentaminen ja siihen liittyvä kehitysoptimismi, uusliberalististen aatteiden ja ideoiden läpimurto sekä vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien populistisen puolueen vakiintuminen osaksi poliittista maisemaa. Luottamus puolueita ja poliitikkoja kohtaan on heikentynyt, joskin julkinen valta ja sitä edustavat instituutiot saavat vielä väestön suurimman osan luottamuksen.

Suomalaisen valtion ja yhteiskunnan tila vaikuttaa ten Hoovenin kuvaukseen ja analyysiin verrattuna yhä varsin vakaalta ja demokraattiselta. Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli kiistatta poliittisessa retoriikassaan populistinen puolue, joka puhui pienten ihmisten puolesta, painotti perinteistä suomalaisuutta ja hyökkäsi niin poliittista eliittiä kuin Euroopan unionia vastaan. Toisen vaalivoiton jälkeen hallitusvastuu teki siitä kuitenkin hyvin sovinnaisen puolueen – siihen mittaan, että Jussi Halla-aho syrjäytti puheenjohtajavaalissa hänen suosikkinsa Sampo Terhon selvin lukemin.

Halla-ahon johtamana puolue radikalisoitui selvästi ja maahanmuuttokysymykset nousivat aiempaa tärkeämmiksi. Linjan jyrkentyminen ei kuitenkaan johtanut puolueen kannatuksen heikentymiseen. Vuonna 2021 uudeksi puheenjohtajaksi valittu Riikka Purra vaikuttaa jatkavan samalla linjalla. Mahdollisuudet hallitusyhteistyöhön muiden puolueiden kanssa näyttävät juuri nyt aikaisempaa heikommilta, mutta toisaalta Halla-ahon aikanakin puolue on ilmaissut sitoutuneensa demokraattisiin arvoihin. Sekä rasismin että fasismin suuntaan on haluttu pitää tiukka linja.

En kuitenkaan tulkitsisi nykyistä tilannetta siten, että huolta toimivan kansanvallan tulevaisuudesta maassamme ei tarvitse kantaa. Myös Suomesta löytyy suuri määrä ihmisiä, jotka kokevat jääneensä syrjään yhteiskunnan kehityksestä. Ympärillä tapahtuu asioita, jotka eivät vastaa sitä, mitä he ovat tottuneet pitämään hyvänä ja oikeana. Euroopan unioni, maailmantalous ja kansainvälinen muuttoliike tuntuvat olevan kaiken vaikuttamisen ulkopuolella. Työpaikkoja menetetään rakennemuutosten kourissa eikä entisille taidoille ja kokemuksille ole aina enää kysyntää.

Ten Hoovenin teos vastaa erinomaisen hyvin kolmeen suureen ja ajankohtaiseen kysymykseen. Ensinnäkin siihen, mistä demokratiassa viime kädessä on hänen mukaansa kysymys ja mitkä ovat sen menestymisen edellytykset. Toiseksi hän selvittää varsin vakuuttavasti sitä demokratian kriisiä, jossa kiistatta olemme nyt monessa länsimaassa ja globaalistikin. Kolmanneksi hän esittää varteenotettavia ehdotuksia siihen kaikista vaikeimpaan kysymykseen: mitä pitäisi tehdä, jotta demokratian vetovoima säilyisi mahdollisimman suurena? Jos demokratiat romahtavat maailmansotien välisen ajan malliin, se ei lupaa hyvää Euroopalle eikä maailmalle.

Näiden asioiden pohtimista kannattaa jatkaa. Politiikan tutkijat Ivan Krastev ja Mark Leonard laativat vastikään Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla julkaistun kirjoituksen koronaviruspandemian yhteiskunnallisista seurauksista. Kriisi on jakanut Eurooppaa ja eurooppalaisia monin tavoin. Kaikista selvimpänä jakolinjana he näkevät sukupolvien välisen kuilun syvenemisen. Monet kokevat joutuneensa uhraamaan kohtuuttomasti elämäänsä koronarajoitusten asettamissa puitteissa. Tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan on ollut kasvussa ja kyynisyys on yleistynyt. Demokratialle tällaiset tunnelmat eivät lupaa hyvää.

Kriisi on myös heikentänyt nuorten uskoa poliittisiin järjestelmiin, ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Cambridgen yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret olivat jo ennen pandemiaa kaikkein tyytymättömimpiä demokratioiden ja niiden vallanpitäjien toimintaan. Nuoret suhtautuvat demokratian ansioihin skeptisemmin kuin vanhemmat ikäluokat – ja aiemmat sukupolvet heidän iässään. Eurooppa saattaa olla vain askeleen päästä siitä, että demokratia ei enää kelpaa nuorillemme.

Lähteet

Hooven, Marcel ten (2018). De ontmanteling van de democratie. Hoe de kunst van het samenleven verstoord raakt – en wat eraan te doen. Uitgeverij De Arbeiderspers, Amsterdam & Antwerpen.

Krastev, Ivan ja Leonard, Mark (2021). Koronaviruspandemia on jakanut Eurooppaa monin tavoin. Helsingin Sanomat 25.9.2021. URL: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008285483.html