Mitä on uusnationalismi ja miksi siitä ei ole apua?

Pidin Suomen Tiedeseuran symposiumissa 13. toukokuuta 2019 esitelmän otsikon aiheesta. Esitelmän runko muistiinpanoineen sekä tilaisuudessa käyty keskustelu ja eräiden kollegoiden kommentit laajensivat puheen alla olevaksi esseeksi, yritykseksi ymmärtää uusnationalismia ja nostaa myös katse sen ylitse.

Nationalistinen maailmankuva ja moderni valtio

Uusnationalismia on joukossamme, ja sen suosio on vallassa olevien, valtaan pyrkivien ja tavallisten kansalaisten keskuudessa kasvanut parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa, muualla Euroopassa, muissa länsimaissa sekä myös niiden ulkopuolella esimerkiksi Turkissa, Brasialiassa, Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä Brexitin kannattajien voitto Britannian kansanäänestyksessä ovat globaalin uusnationalismin toistaiseksi suurimmat saavutukset.

Monia kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin politiikan seuraajia mietityttävät kysymykset: mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä tästä vielä seuraa? Ensin on kuitenkin vakavasti ja rauhallisesti pohdittava, mistä oikein on kysymys.

Jotta voimme ymmärtää uusnationalismia, meidän on ensiksi tiedettävä, mitä on nationalismi. Nationalismia eli kansallisuusaatetta on vaikea määritellä tyhjentävästi. Määrittelyä on yritetty tehdä korostaen ideologian poliittista, sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta, tai vaikkapa tapaa puhua kansasta ja kansakunnasta. Nationalismi on kuitenkin luonteeltaan monikasvoinen ilmiö, joka ilmenee monissa eri muodoissa ja jonka tulkinnat vaihtelevat näkökulmasta riippuen.

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm antoi vuonna 1991 ilmestyneessä Nations and Nationalism since 1780 -kirjassaan nationalismille seuraavan Ernest Gellneriltä lainaamansa työmääritelmän: kyseessä on periaate, jonka mukaan poliittisen ja kansallisen yksikön, valtion ja kansakunnan, kuuluu olla yhtä. Tämä on monella tapaa hyödyllinen lähtökohta minullekin, joka olen taustaltani politiikan tutkija, mutta lavennan mielelläni tämän kansallisuusaatteen suppean määritelmän laajemmaksi nationalistiseksi maailmankuvaksi, joka koostuu seuraavista osatekijöistä:

  • Ihmiskunta jakautuu kansoihin, joita yhdistää yhteinen kulttuuri ja alkuperä.
  • Jokaisella kansalla tulisi olla omista asioistaan vapaasti päättääkseen oma täysivaltainen valtionsa.
  • Jokaisen valtion tulisi olla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen, so. siinä tulisi olla vain yksi kansa.
  • Jokaisen kansakunnan jäsenen tulee olla viime kädessä uskollinen omalle kansallisvaltiolleen, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä. Vastineeksi valtio tarjoaa kansalaisilleen suojelua niin koti- kuin ulkomailla.

Ajatus ihmiskunnan etnis-kulttuurisesta jakautumisesta kansoihin on vanha, ja meille tuttuja selityksiä kielten, kulttuurien ja etnisten ryhmien synnystä löytyy esimerkiksi Vanhan Testamentin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Jotkin vanhoista yhteiskunnista ovat varmasti myös olleet asukkaiden alkuperän, arvomaailmojen ja traditioiden osalta melko yhtenäisiä. Kansallisvaltioon tähtäävänä poliittisena ideologiana nationalismi on kuitenkin varsin uusi, vain parisataa vuotta vanha.

Jotta moderni poliittinen nationalismi, se mihin Hobsbawm edellä viittaa, saattoi syntyä, ensin piti saada muotonsa käsitys nykyaikaisesta valtiosta ja siihen pohjautuva kansainvälinen järjestelmä. Modernin valtion historia on niin ikään lyhyempi kuin mitä helposti ajattelemme. Vasta 1600-luvun puolivälissä luotiin 30-vuotisen sodan päättäneissä Westfalenin rauhansopimuksissa yhteinen näkemys siitä, että valtiot ovat alueellisesti rajattuja ja yhtenäisiä sekä keskitetysti johdettuja kokonaisuuksia. Niillä oli suvereeni oikeus päättää yksin omista asioistaan eli toiset valtiot eivät saaneet puuttua niiden sisäisiin asioihin.

30-vuotisen sodan taustalla vaikutti uskonnollinen reformaatio, eurooppalaisen kristillisyyden hajoaminen ja ajatus uskonnosta ihmisiä yhdistävänä ja toisistaan erottavana tekijänä. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa vahvistui puolestaan romantiikan inspiroimana käsitys kielestä ja siihen kytkeytyvästä kulttuurista kansojen ensisijaisesti taustatekijänä. 1800-lukua pidetään varsinaisena nationalismin vuosisatana. Niin sanotuissa vanhoissa valtioissa kuten Ranskassa, Tanskassa ja Britanniassa pyrittiin pehmeillä ja kovilla keinoilla yhtenäistämään väestöä kielellisesti ja kulttuurisesti. Vailla omaa valtiota olevat kansalliset liikkeet järjestäytyivät vaatimaan itselleen oikeuksia ja vapauksia näistä maissa, mutta etenkin Venäjän, Itävalta-Unkarin ja osmanien useita kansallisuuksia sisältäneissä imperiumeissa.

1800-lukulainen nationalismi romantisoi sekä nykypäivää että etenkin menneisyyttä, ja monille suhteellisen nuorille perinteille keksittiin mielellään pitkiä historiallisia juuria. Menneisyyden vähäisistä dokumentaarisista lähteistä raavittiin kasaan perusteluja kansan olemassaololle ja näyttöjä kansakunnan ammoisina aikoina tehdyille saavutuksille.

Lähtökohtaisesti tämä nationalismi oli kuitenkin eteenpäin katsova, jopa edistyksellinen liike ja ideologia, joka pyrki luomaan uutta ja parempaa sekä talouden että politiikan saralla. Sivistyksen levittäminen alempiin kansankerroksiin tapahtui usein kansakunnan rakentamisen tunnusten alla. Omaa valtiota vailla oleville kansallisuuksille pyrkimys itsenäisyyteen oli horisontissa siintävä houkutteleva tulevaisuuden maailma, jossa kansakunta olisi vapaa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kansanvallan edistäminen ja kansakunnan rakentaminen löysivät toisensa kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteessä. Demokratian periaatteiden mukaisesti vallan valtiossa tuli kuulua yhteiskunnan jäsenille, so. kansalle. Nationalismin periaatteiden mukaan jokaisen kansan piti saada päättää omista asioistaan. Nämä kaksi asiaa menivät helposti sekaisin, eikä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kuuluisia neljäätoista ohjelmakohtaa muotoillessaan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ilmeisesti aina itsekään tiennyt, kummasta asiasta hän milloinkin puhui.

Tuon suuren sodan jälkimainingeissa edellä mainitut kolme imperiumia romahtivat, ja niiden raunioille syntyi Eurooppaan lukuisia itsenäisiä valtioita, niiden joukossa myös Suomi. Juuri mikään näistä valtioista ei kuitenkaan ollut kansallisvaltio sanan etnis-kulttuurisessa merkityksessä, vaan monessa niistä väestö oli itse asiassa etnisesti ja kulttuurisesti hyvin moninainen. Vähemmistöjen oikeuksista ja muusta kohtelusta tulikin sotien välisen ajan poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joita esimerkiksi Natsi-Saksa tehokkaasti hyödynsi politiikassaan.

Kansallissosialismi, fasismi ja muut nationalismin radikaalit muodot 1930- ja 1940-luvulla sekä toisen maailmansodan hirmuteot etenkin juutalaisia ja romaneja kohtaan asettivat synkän varjon nationalismin ylle. Samalla vakiinnutettiin Kansainliiton heikkouksista viisaampina uusi valtioiden maailmanjärjestelmä, jonka supranationaalisena kruununa oli itsenäisistä valtioista koostuva Yhdistyneet Kansakunnat. ”States” ja ”nations” yhdistettiin siten vahvasti toisiinsa.

Nationalistisen maailmankuvan mukaista ajattelutapaa ylläpidettiin myös monenlaisissa harmittoman oloisissa kansainvälisissä tapahtumissa, jotka tarjosivat tilaisuuksia Michael Billigin osuvasti banaaliksi nationalismiksi kutsumaan lipunheilutteluun. Suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden lähtökohdat olivat vielä 1990-luvulla vahvasti nationalistisia: oppilaita kasvatettiin samastumaan kulttuurisesti yhtenäiseen ja muusta maailmasta poikkeavaan suomalaisuuteen.

Samalla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen ja poliittisesti täysivaltaisen kansallisvaltion perustavat edellytykset alkoivat hiljalleen murentua.

Nationalismi osana aikansa maailmaa

Nationalismitutkimuksessa on ollut erilaisia koulukuntia sen mukaan, kuinka vanhana ja luonnollisena ilmiönä sitä on pidetty. Perennialistit ovat korostaneet kansakuntaisuuden vuosisatojen yli ulottuvaa historiaa, kun taas modernistien mielessä nationalismi liittyy ennen muuta nykyaikaisen yhteiskunnan syntyyn, jossa leimallista ovat myös kaupungistuminen ja teollistuminen sekä modernien viestintävälineiden ja infrastruktuurijärjestelmien kehittyminen.

Modernistien jyrkempi haara näkee melko deterministisesti, että nämä olosuhteet jopa edellyttivät kansallisuusaatteen syntyä. Ernest Gellnerin kuuluisan väitteen mukaisesti teollisuus synnytti nationalismin, eikä päinvastoin. Maltillisemmat modernistit pitävät puolestaan näitä olosuhteita suotuisina erilaisten aatteiden kehittymiselle ja leviämiselle, niiden joukossa nationalismi. Kuulun itse näihin viimeksi mainittuihin tutkijoihin.

1800-lukulainen nationalismi ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan sen aatteellista voittokulkua edisti modernin yhteiskunnan kehitykseen elimellisesti liittyneet edistysaskeleet kuten paikallista tuotantoa ja kulutusta korostavan maatalousyhteiskunnan vaihtuminen tavaroiden teolliseen valmistamiseen ja logistiseen siirtämiseen perustuvaksi yhteiskunnaksi ja eri paikkakuntien kytkeytyminen toisiinsa vesireittien, maanteiden ja etenkin rautateiden toisiinsa yhdistämiksi verkostoiksi.

Nationalismin ja muidenkin aatteiden leviämistä edistivät myös kehittyneen painotekniikan ansiosta tehostuneet joukkotiedotusvälineet, aluksi etenkin lehdistö ja 1900-luvun puolella radio. Kulttuurista yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä tietoisuutta kansakunnasta tuottivat myös alati laajeneva ja yhtenäistyvä koulutus sekä ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat.

Modernisaaton ratas ei kuitenkaan lakannut pyörimästä kansallisvaltioiden maailman kohdalla. 1900-luvulla ja etenkin vuosisadan jälkipuoliskolla taloudellinen ja teknologinen kehitys vei kauppaa, kommunikaatiota ja kulkemista eteenpäin niin, että myös valtioiden rajojen ylittäminen kävi entistä helpommaksi ja halvemmaksi. Eri puolille maailmaa luotiin ylikansallisia järjestelmiä, joille valtiot luovuttivat osan suvereenisuudestaan, ja osa näistä järjestelmistä kattoi koko maailman tai oli ainakin melkein globaaleja. Erilaiset vähemmistöt saivat kasvavassa määrin tunnustusta ja hyväksyntää, ja kansainvälinen muuttoliike muutti monien maiden etnisiä ja kulttuurisia rakenteita.

Vuotta 1989 on kutsuttu yhdeksi Euroopan historian ihmeelliseksi tai hulluksi vuodeksi, ja 1990-luku onkin erityisen kiinnostava vuosikymmen, jolloin erilaiset ajattelutavat esiintyvät samanaikaisesti toisiaan haastaen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski- ja Itä-Euroopassa esiintyy ikään kuin perinteistä nationalismia, jossa kertaalleen itsenäistyneet valtiot tai toistaiseksi vailla omaa valtiota jääneet kansakunnat pyrkivät pääsemään vapaaksi sosialistisen imperiumin ikeestä ja/tai saamaan uuden valtion perustetuksi. Omaa valtiota tai ainakin laajaa alueellista autonomiaa tavoiteltiin myös Länsi-Euroopassa esimerkiksi Belgian Flanderissa, Skotlannissa ja Espanjan Kataloniassa ja Baskimaassa.

Yleisesti ottaen alettiin kuitenkin entistä enemmän puhua siirtymisestä jälkikansalliseen maailmankuvaan. Monet tutkijat allekirjoittivat joko täydestä sydämestään tai ainakin jossain määrin Eric Hobsbawmin toiveikkaan oletuksen, että nähtävillä oleva nationalismi on ennemmin historiallisen ilmiön viimeinen leimahdus kuin merkki todellisesta paluusta kansallisuusaatteen maailmaan. Postnationaalisen järjestelmän tunnusmerkkeinä pidettiin esimerkiksi seuraavia käsityksiä:

  • Ihmiskunta muodostaa ensisijaisesti yhden kokonaisuuden. Me kaikki olemme yhtä.
  • Moderni valtio ei ole enää oikea tapa ratkaista aikamme ongelmia, vaan tarvitaan alueellisia ja globaaleja sopimuksia ja institutionaalisia järjestelyjä.
  • Yhteiskunnat ovat etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti moninaisia. Monikulttuurisissa yhteiskunnissa yksilöillä ja yhteisöillä tulee olla mahdollisimman laajat oikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin.
  • Kaikkien yhteiskunnassa asuvien tulee olla mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa riippumatta heidän taustastaan tai identiteetistä tai esimerkiksi siitä, onko heillä maan kansalaisuus vai ei.

Lisäksi etenkin 1990-luvulla alkaa entistä enemmän ilmetä ja esimerkiksi puolueiden kannatuksella mitattuna vahvistua sellaista ajattelutapaa, jota on parempi kutsua uusnationalismiksi kuin perinteiseksi nationalismiksi.

Uusnationalismin nostalgiset lupaukset

Yhteiskuntiin oli syntynyt paljon tyytymättömyyttä. Aihetta protestointiin yhdet näkivät poliittisessa kehityksessä, jossa kansallista suvereenisuutta oli rapautunut ja siirtynyt sellaisille tahoille kuin Euroopan unioni, kansainväliset sopimukset ja globaalit markkinavoimat. Toiset taas kokivat, että hyvinvointivaltion sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa korostavat tavoitteet olivat saaneet väistyä uusliberaalien voimien tieltä, jotka jättivät kehityksen kelkasta putoavat menestyksestä osattomiksi.

Kaikista vahvimmin erilaisia uusnationalistisia voimia yhdistää kuitenkin kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä ajattelutapaa, jossa maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin ja muuttajien ja uusien vähemmistöjen kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan myönteisesti ja monikulttuurisuuden säilymistä halutaan jopa tukea. Myös jotkin perinteiseen nationalismiin kuuluvat liikkeet ja puolueet, kuten Belgian Vlaamse Blok (myöhemmin Vlaams Belang), modernisoivat ohjelmiaan menestyksellisesti maahanmuutto- ja ulkomaalaisvastaisuudella.

Uusnationalismi on vastaus yhteiskunnissa vallitseviin tyytymättömyyksiin, mutta siitä ei kuitenkaan ole ihmisille heidän ahdingossaan konkreettista apua. Tärkein syy tähän avuttomuuteen on uusnationalistisen liikehdinnän avainsana, joka on ”takaisin”. Siinä missä nationalistit katsoivat ja osin yhä katsovat eteenpäin, tulevaisuuteen, uusnationalistit haluavat palata menneisyyteen. He yrittävät saada poliittisen vallan palautettua täysimääräisesti oman valtion kansalaisille, he haluaisivat valtion ajavan vain kansalaisten etuja ja intressejä ja heidän mielestään yhteiskunta on jälleen olla kulttuurisesti yhtenäinen.

Perussuomalaisten vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelma on tästä näkökulmasta katsottuna suorasanaisen uusnationalistinen. Ohjelman otsikkona on ”Äänestä Suomi takaisin.” Euroopan unionista irtautumista kannattaneen Vote Leave -kampanjan iskulauseisiin kuului “Take back control” ja Donald Trump tunnetusti lupasi tehdä Amerikasta ”Great Again”. Geert Wildersin johtama Alankomaiden Vapauspuolue julistaa, että Alankomaista pitää taas tulla meidän omamme (Nederland weer van ons).

Aikamatka historiaan epäonnistuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, uusnationalistit idealisoivat liioittelemalla vuosikymmenten takaisten valtioiden poliittisen itsenäisyyden ja suvereenisuuden sekä yhteiskuntien etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden. Nationalististen haavekuvien mukaisia kansallisvaltioita ei ole juuri missään esiintynyt reaalimaailman tasolla, vaan valtiot ovat aina olleet riippuvaisia ympäristöstään ja keskinäisistä sopimuksista. Käytännöllisesti katsoen kaikissa yhteiskunnissa on jonkinlaisen kantaväestön ja valtakulttuurin lisäksi ollut myös erilaisia vähemmistöjä. Olen toisaalla esittänyt, että 1980-luvun puolivälissä Suomi oli ehkä kansallisvaltiona ”täydellisimmillään”. Silti tuonakin ohikiitävänä hetkenä valtiollinen suvereenisuus oli monella tapaa rajoitettua ja kansallisessa kulttuurissa oli paljon kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista monimuotoisuutta.

Tietä takaisin ei ole myöskään siitä syystä, että valtioiden ja yhteiskuntien toimintaympäristö on ratkaisevasti muuttunut. 1800-luvun ja 1900-luvun alun olosuhteissa tavaroiden ja palveluiden tuotanto, kaupankäynti, kommunikaatio ja kulkeminen tukivat modernien valtioiden kokoisten yksiköiden varaan rakentuvaa ja niiden sisälle enimmäkseen rajoittuvaa toimintaa. Kansakuntien rakentumisen olennainen ulottuvuus oli inhimillisen toiminnan piirin laajentuminen paikallisesta kansalliseksi. Näissä olosuhteissa nationalistinen maailmankuva oli toimiva periaatteellinen lähtökohta sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen elämän järjestämiseksi juuri tätä valtiollis-kansallista tasoa korostaen.

Kehitys ei kuitenkaan jäänyt siihen. Siinä missä 1800-luvulla olennainen siirtymä oli paikallisesta kansalliseen, 1900-luvulla ihmiset, heidän sosiaaliset suhteensa ja heidän tuottamansa asiat ylittävät jatkuvasti valtioiden ja yhteiskuntien rajoja. Sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurisen vaihdon ja taloudellisen vaihdannan järjestelmät tuottavat kansallisvaltioita paljon laajempia alueellisia ja väestöllisiä kokonaisuuksia ja verkostoja, jotka laajimmillaan kattavat koko maapallon. Paluu entiseen on mahdollista ainoastaan katkomalla näitä ihmisiä ylirajaisesti, ylikansallisesti ja globaalisti toisiinsa yhdistäviä siteitä. Jotkin autoritaariset tai totalitaariset valtiot kuten Kiina ja Venäjä, joissa uusnationalistinen ajattelutapa on myös ollut viime aikoina nousussa, yrittävät rajoittaa ihmisten tiedonsaantia, vuorovaikutusta ja viestintää, mutta ne joutuvat maksamaan tästä kovan hinnan sekä taloudellisesti että kulttuurisesti.

Vaarallinen uusnationalismi

Uusnationalismi lupaa siten enemmän kuin mitä se pystyy lunastamaan, ja tästä syystä siitä ei ole apua yhteiskuntien kehittämiseen. On vaikea sanoa, missä määrin uusnationalistien johtajat itsekään uskovat asiaansa, vaan lupaavat mahdottomia vain kannatuksen kasvattamiseksi. Tämän lisäksi on kuitenkin todettava, että uusnationalismi ei myöskään ole harmitonta. Varjelen mielelläni poliittista riippumattomuuttani ja puolueettomuuttani, mutta uusnationalistisen politiikan suhteen en katso voivani olla neutraali. Tämän päivän kansallismieliseen ajattelutapaan sisältyy ongelmia, joista osa on vakavia tai suorastaan vaarallisia.

Näistä ongelmista osa liittyy uusnationalismin toiseen avainsanaan, joka on jyrkästi rajattu ”me”, erotuksena tämän ryhmän ulkopuolelle määritellyistä ”heistä”. Perussuomalaisten vaaliohjelman ingressissä korostetaan, että julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua ja että Suomen valtio on olemassa suomalaisista huolehtimista varten. Se keitä ovat suomalaiset, jää ohjelmassa tarkemmin määrittelemättä. Voi olla, että eduskuntaryhmän sisällä on erilaisia näkemyksiä tästä. Ryhmään kuuluu kuitenkin puolet Suomen Sisu -järjestön kuusihenkisestä hallituksesta. Itsenäisyyspäivänä vuonna 2016 tämä avoimesti kansallismielinen järjestö vastusti suomalaisen kansallisuuden pohdinnoissaan jyrkästi suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä. Suomalaisuus rakentuu Suomen Sisun näkemyksen mukaan syntyperän, kielen, uskonnon, arvojen yhtenäisyydelle ja yhteiselle ryhmäidentiteetille.

Tunnettu populismin tutkija Cas Mudde on korostanut, että on olemassa niin oikeisto- kuin vasemmistopopulismiakin. Populismin olennaisia piirteitä ovat hänen mukaansa yhteiskunnan jako kahteen ryhmään, aitoon kansaan ja turmeltuneeseen eliittiin sekä ajatus politiikan tekemisestä niin, että yhtenäiseksi koetun todellisen kansan tahto toteutuu. (Ääri)oikeistolainen populismi kytkee populismiinsa kaksi piirrettä, joista varsinkin jälkimmäinen on harvinainen vasemmistopopulismissa: autoritaarisuuden ja nativismin. Nativismi on Mudden mukaan ajattelutapa, jonka mukaan valtioissa pitäisi olla vain kansakunnan aitoja ja alkuperäisiä jäseniä. Kansakuntaan kuulumattomat ihmiset ja aatteet uhkaavat kansallisvaltion identiteettiä ja yhtenäisyyttä. Nativistisilla oikeistopopulisteilla on siis nationalistinen maailmankuva.

Se, kuinka ahtaiksi kansakunnan rajat määritellään, vaihtelee eri maissa ja eri aikoina. Jyrkimmät uusnationalistit määrittävät ne Suomen Sisun tavoin hyvin eksklusiivisesti etnisen alkuperän ja identiteetin, kielen, uskonnon ja kulttuurin mukaisesti, toiset ovat valmiita hyväksymään kansallisen yhteisön sisälle myös vähemmistöjä, joilla on pitkää yhteistä historiaa kansakunnan ydinväestön kanssa. Lähtökohtaisesti uusnationalistit ovat suhtautuneet kriittisesti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin, joskin enemmän tervetulleiksi on yleensä toivotettu kulttuurisesti läheisistä yhteiskunnista muuttavat ja etenkin sellaiset, joista on katsottu olevan yhteiskunnalle hyötyä. Viime aikoina uusnationalistien poliittisessa retoriikassa erityistä huomiota on osoitettu etenkin islamin uskontoa ja muslimeja kohtaan.

Islam-vastaisten kannanottojen jyrkkyys vaihtelee niin ikään, mutta monien nyt jo varsin vakiintuneiden ja äänestäjien kannatuksella mitattuna suurten uusnationalististen puolueiden piirissä esitetään varsin radikaaleja näkemyksiä. Vaikka monissa maissa on hyvin paljon muslimeja, joista osa on jo toista tai jopa kolmatta sukupolvea, ja vaikka suuri osa heistä on integroitunut asuinmaihinsa, jotkin puolueet katsovat, että islam ei oikeastaan kuulu länsimaisiin yhteiskuntiin. Ruotsidemokraattien periaateohjelman islamin vaikutusta ruotsalaisessa yhteiskunnassa pitää aktiivisesti vastustaa mahdollisimman paljon. Alternative für Deutschland -puolueen vaaliohjelmassa vuodelta 2017 lausutaan tylysti, että islam ei kuulu Saksaan ja että muslimien määrän kasvu tuottaa suuren vaaran valtiolle, yhteiskunnalle ja arvojärjestelmälle. Alankomaiden vapauspuolueen tavoitteena on jo pitkään ollut Alankomaiden de-islamisointi ja esimerkiksi Koraanin kieltäminen lailla ja moskeijojen sulkeminen.

Kiistämättä millään lailla niitä haasteita, joita radikaali poliittinen islam tuottaa sekä länsimaisiin yhteiskuntiin että globaalisti, näin jyrkät näkemykset suurten väestöryhmien ulossulkemiseksi kansallisesta kokonaisuudesta ovat huolestuttavia. Lisäksi islam-vastaisuuden rinnalle on viime aikoina noussut liikehdintää, jota voi puolestaan pitää rasistisena. Näitä ryhmittymiä tekisi mieli muuten kutsua uusrasistisiksi, mutta tällä termillä on alettu kutsua laajemmin sellaisia ajattelutapoja, joilla muita kuin etnisiin tai fysiologiin piirteisiin perustuvia ryhmiä on alettu kohdella samalla tavalla kuin rasistisessa ajattelussa juutalaisia tai tummaihoisia. Näin ollen esimerkiksi muslimeja on ”rodullistettu”.

Osa uusnationalistisen liikkeeseen sisältyvistä radikaaleista ryhmittymistä on pitänyt huomion kiinnittämistä uskontoon kohtuuttoman suurena ja korostanut nimenomaan etnisten ryhmien ja rodullisten väestöryhmien välistä kilpailua ja vastakkainasettelua. Tässä mielessä kyse on ennemmin paluusta klassiseen rasismiin kuin uusrasismista. Valkoista ylivaltaa nostalgisoivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset ryhmittymät ovat olleet paljon esillä mediassa. Rasistisesta ajattelutavasta on pitkään ajateltu, että se liittyy lähinnä iäkkäämpiin ja vähän kouluja käyneisiin, elämässä monella tapaa usein syrjäytyneisiin ihmisiin. Esimerkiksi hollantilaisessa Erkenbrand-yhteisössä ja Belgian flanderilaisessa Schild & Vrienden -liikkeessä mukana on kuitenkin etenkin nuoria, joista monet ovat korkeasti koulutettuja tai yliopisto-opiskelijoita.

Uusnationalistinen nativismi herättää henkiin hirviöitä, joiden olisi suonut pysyvän ikuisessa unessa. Näiden liikkeiden ja puolueiden piirissä kritisoidaan usein monikulttuurisuutta, mutta ei aina ei ole selvää, mitä oikein arvostellaan. Monikulttuurisuuden poliittis-ideologista ulottuvuutta, multikulturalismia, saa kaikessa rauhassa arvostella. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että yhteiskunnassa sietämisen tai suvaitsemisen lisäksi myös aktiivisesti tuetaan erilaisten vähemmistöjen kieltä ja kulttuuria. Näyttää kuitenkin siltä, että suuri osa eurooppalaista uusnationalismista vastustaa myös sen demografista ulottuvuutta, etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta väestöllisenä tosiasiana. Silloin toivotaan avoimesti, että suuri osa yhteiskunnassa asuvista lähtisi sieltä pois.

Tie monikulttuurisesta yhteiskunnasta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäiseen uusnationalistiseen ideaaliin voi kulkea ainoastaan pakotettujen poismuuttojen, vähemmistöjen syrjinnän ja sorron, ehkä jopa keskitys- ja kuolemanleirien kautta. Viime aikojen kehitys pakottaa sanomaan tämän seikan selvästi ääneen, koska ilmiselvästi uusnationalistisen liikkeen sisällä on myös tahoja, jotka ovat valmiita irtisanoutumaan kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, jotka hyväksyvät ihmisten asettamisen eriarvoiseen asemaan esimerkiksi etnisen taustan, ihonvärin tai uskonnon perusteella ja jotka ovat valmiita käyttämään myös väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Uusnationalistisen liikkeen sisällä vaikuttaa siis tahoja, joita voi huoletta kutsua fasistisiksi. Se ei tarkoita, että koko uusnationalistinen ajattelutapa olisi fasistista tai että fasismia olisi ainoastaan uusnationalismissa. Fasismi voidaan ymmärtää homogeenisuusajattelun äärimmäisenä muotona, jonka tavoitteena on tehdä selvittää välit lopullisesti niiden kanssa, jotka ovat erilaisia. Tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, tarvittaessa tuhoamalla. Fasistinen väkivalta on historiassa kohdistunut etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen lisäksi esimerkiksi poliittisiin vastustajiin, taloudellisesti hyväosaisiin sekä epäkelvoiksi tavalla tai toisella määriteltyihin. Kuten edellä viitattiin, on kiistatonta, että osa poliittisen islamin radikaaleista tulkinnoista on luonteeltaan fasistista.

Politiikan kentällä uusnationalistit ovat useimmiten populisteja. Cas Mudden populismille antaman määritelmän lisäksi populismia voidaan määritellä myös näin: he vetoavat tunteisiin, kärjistävät epäkohtia, etsivät syyllisiä ”omien” ulkopuolelta ja tarjoavat helppoja ratkaisuja. Vasta poliittisen menestyksen mukanaan tuoma vastuunkanto paljastaa, mistä puusta populistit on tehty. Suuri osa heistä paljastuu opportunisteiksi, jotka ovat olleet uusnationalistisia retoriikassaan, mutta jotka ovat valmiita tekemään kompromisseja päästääkseen valtaan ja pysymään siellä. Osa heistä on kuitenkin aitoja radikaaleja, jotka ovat valmiita ja halukkaita pyrkimään poliittisiin tavoitteisiinsa ja tarvittaessa muuttamaan poliittisen järjestelmän perusteita saavuttaakseen maalinsa ja säilyttääkseen valta-asemansa.

Ongelma on siinä, että etukäteen voi vain varovasti arvioida, ketkä populisteista ovat opportunisteja ja ketkä loppuun asti radikaaleja. Teot ratkaisevat, ja siinä vaiheessa, kun  populistien todelliset kasvot paljastuvat, on yleensä myöhäistä peruuttaa siihen tienhaaraan, jossa valtaa tarjotaan.

Koko maailman yhteiset haasteet

On siis syytä palauttaa mieleen Judith Shklarin (1989) sanat: “Kaikkien, jotka kuvittelevat fasismin kaikissa muodoissaan olevan kuollut ja kuopattu, on syytä miettiä asiaa uudelleen.”

Uusnationalistinen ajattelutapa on kuitenkin haitallista myös siksi, että siinä unelmoidaan poliittisen vallan täysimääräisestä palauttamisesta toisistaan irrallisille valtiollisille yksiköille aikana, jolloin maailmassa tarvitaan nimenomaan luopumista kansallisesta itsekkyydestä, kykyä yhteistyöhön sekä alueellisesti laajoihin, osin jopa maailmanlaajuisiin ratkaisuihin.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Antonio Guterres luetteli pari vuotta sitten järjestön yleiskokouksessa pitämässään puheessa koko maailmaa koskettavia uhkia ja haasteita. Ydinaseiden määrä on yhä valtava, ja niiden leviämistä vääriin käsiin sekä käyttöä ydinasevaltojen taholta on kyettävä ehkäisemään ennalta. Terrorismi muodostaa suuren uhan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Maailmassa on lukuisia ratkaisemattomia konflikteja ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia rikotaan systemaattisesti. Ilmastonmuutos muuttaa elinoloja joka puolella maapalloa ja vaarantaa useiden elämänmuotojen säilymisen edellytyksiä. Ihmiskunta kärsii sosiaalisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Uusiin tieteellisiin ja teknologisiin innovaatioihin sisältyy suuria riskejä, joista kaikista emme ole vielä edes tietoisia. Monissa maissa yhteiskuntia johdetaan tehottomasti ja kansalaisten edusta piittaamattomasti. Koko maailmaa kattava solidaarisuus on yhä pahasti puutteellinen.

Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi nimenomaan valtioiden vahvaa ja määrätietoista yhteistyötä. Asia olisi riittävän hankala muutenkin, ja lisäksi uusnationalistit ajattelevat asioista aivan toisin. Siinä missä uusliberaalien unelma on vapaa markkinatalous, uusnationalistien vastaava haavekuva on vapaiden kansallisvaltioiden maailma. Kapitalistit haluavat yritystoiminnalle mahdollisimman vähän sääntelyä ja muita pidäkkeitä, uusnationalistit haluavat päästä eroon valtioiden toiminnan rajoituksista.

Niin ikään Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa pitämissään puheissa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt oman näkemyksensä, jonka mukaan maailman asiat ovat parhaiten järjestyksessä, kun kaikki valtiot ovat täysin vapaita ajamaan omia etujaan ja tekemään vain niitä kansainvälisiä sopimuksia, jotka ovat niille hyödyllisiä. Vahvat ja täysivaltaiset valtiot antavat ihmisille omistusoikeuden omaan tulevaisuuteensa ja hallinnan omaan kohtaloonsa. Seuraava lainaus on vuoden 2018 yleiskokouksen 73. istunnossa pidetystä puheesta.

Many countries pursue own unique visions building own future and pursuing wonderful dreams. The whole world is richer, humanity is better because of this beautiful constellation of nations, each unique shining brightly in its part of the world. As Americans we know what kind of future we want, what nation America wants to be. We believe in the majesty of freedom and dignity of individual, self government and rule of law, culture built on strong families, fierce independence. We celebrate our heroes, love our country. (…) We must protect sovereignty and independence above all. When we do we will find new avenues for cooperation unfolding before us, new ways of peace making, new purpose, new spirit flourishing more around us. Making this a more beautiful world. Let us choose the future of patriotism, let us come here to stand for our people and for their nations, forever strong, sovereign, just, thankful for the grace and the glory of God, God bless the nations of the globe. 

Joillekin maailman vahvimmille valtioille tällaisesta maapallon ja ihmiskunnan yhteisestä edusta piittaamattomasta politiikasta voi todellakin olla hyötyä, joskin sekä Yhdysvalloissa että sen ulkopuolella on huomautettu, että America First -strategian seurauksena näyttää olevan ennen muuta America Alone. Muissa maissa tällaisen seireenin laululta kannattaa kuitenkin varmasti ummistaa korvat. Ylikansalliset ja globaalit instituutiot tuottavat maille rajoitteita, mutta etenkin pienten valtioiden näkökulmasta ne luovat myös suojelua ja turvaa siltä, että vahvimman oikeus ei aina yksin toteudu.

Jokin aika sitten Suomessa esitettiin, että voisimme alkaa soveltaa kansainvälisiä sopimuksia nykyistä luovemmin ja pitää enemmän huolta kansallisesta edusta niiden tulkinnassa. Ajatuksessa ei sinänsä ole mitään kummallista: jo nyt monet Suomen täysivaltaisuutta rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista ovat sellaisia, joiden täytäntöönpanossa on paljon liikkumavaraa, jota myös käytetään. Mutta pienen valtion näkökulmasta on sulaa hulluutta edistää sellaista periaatteellista muutosta, että tämän liikkumavaran maksimaalinen hyödyntäminen on asiallista ja hyväksyttävää. Mitä pidäkkeitä suurilla mailla silloin enää olisi tehdä samoin silloin kun niiden kansalliset intressit ja kansainväliset rajoitteet ovat ristiriidassa?

Parempi visio nationalistisen nostalgian tilalle

Vaikka miten päin pyörittäisin, en osaa nähdä uusnationalismia tarjoamassa vastauksia aikamme kysymyksiin. Uusnationalismin kyvyttömyys vastata omaan huutoonsa tuottaa ongelmia, joista osa on harmittomia ja osa todella vaarallisia. Radikaalin poliittisen islamin ohella uusnationalismiin sisältyy nykyään liikkeellä olevista aatteista ja ideologioista eniten elementtejä, jotka voivat syöstä eurooppalaisen sivilisaation ja ehkä koko ihmiskunnan jälleen silmittömän ja säälimättömän tuhoamisen tielle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uusnationalistien poliittisessa kritiikissä olisi jonkin verran myös perää. Uusnationalismi on oire viime aikojen kehityksestä, ja tämän oirehdinnan syitä olisi pystyttävä paremmin tietämään ja osuvammin tulkitsemaan, jotta nostalgisen kansallismielisyyden kannatukselta voidaan leikata terä.

Kansainvälistä muuttoliikettä on pakko pystyä jollain tapaa säätelemään, koska muuten jo nyt, tulevista vuosikymmenistä puhumattakaan, liikkeellä voi olla liian paljon ihmisiä, jotta kauttakulku- ja vastaanottavat maat pystyisivät heitä rakenteellisesti ja kulttuurisesti vastaanottamaan. Monikulttuurisuus ei ylipäätään ole asia, joka tuottaa ainoastaan myönteisiä seurauksia, joskin uusnationalistit vahvasti ylikorostavat sen kielteisiä puolia. Kulttuurisesti monimuotoisten yhteiskuntien yhteisistä pelisäännöistä tarvitaan paljon ja parempaa keskustelua. Tähänastiset ylikansallisen politiikan kokeilut, Euroopan unioni etunenässä, toimivat vielä jäykästi ja monimutkaisesti, ja kansalaisten on vaikea pitää niitä omanaan. Ylikansallisten instituutioiden on pystyttävä uudistumaan tämän ajan vaatimuksiin vastaaviksi. Markkinatalous, globalisaatio ja teknologinen kehitys tuottavat monenlaisia häviäjiä, joista yhteiskunnan ja ihmiskunnan on kansainvälisen kilpailun ja tieteellisen edistyksen huumassa muistettava huolehtia.

Monien ihmisten kokema tyytymättömyys ja jopa katkeruus sekä muut kielteiset käsitykset ja tunteet viimeaikaista kehitystä kohtaan ovat epäilemättä aitoja. Jos paluu nationalistisen maailmankuvan mukaiseen järjestelmään ei ole hyvä vastaus tyytymättömien ihmisten poliittiseen etsintään, niin mikä sitten on?

Suuri osa uusnationalistien saamasta kannatuksesta yhteiskunnissa johtuu muiden poliittisten liikkeiden ja organisaatioiden kyvyttömyydestä tarjota äänestäjäkunnalle uskottavia ja uskomisen arvoisia tulevaisuuden kuvia. Ne eivät myöskään ole kyenneet esittämään kansallisvaltiolle ja etnis-kulttuuriselle kansakunnalle vaihtoehtoisia positiivisia samastumiskohteita, joiden kautta ihmiset saavat merkitystä elämälleen. Ainoan poikkeuksen muodostaa tällä hetkellä lähinnä ilmastonmuutoskeskustelun kautta tuulta purjeisiinsa saanut ekologinen ajattelutapa, vihreä politiikka, jonka puitteissa esitetyistä tulevaisuuden kuvista kuitenkin yleensä puuttuu se systemaattisuus ja kokonaisvaltaisuus, joka on nationalistisen maailmankuvan suuri vahvuus.

Länsimainen ihminen on uudella ajalla menettänyt kyvyn uskoa kohtaloon ja tyytyä oman elämänsä vääjäämättömiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Nationalismi, mutta myös sosialismi, kommunismi ja liberalismi loivat hänen mieleensä käsityksen tulevaisuudesta, joka voi olla nykyistä parempi. Aika ajoin kehitys on myös vastannut näiden visioiden herättämään tarpeeseen. Vapautta on ollut enemmän, elintaso on parantunut, tasa-arvo on lisääntynyt, hyvinvointi on jakaantunut tasaisemmin.

Modernisaation historiallisena perintönä meillä on nykyihmisen mieli, joka odottaa koko ajan enemmän ja parempaa. Tämä mentaliteetti janoaa myös sellaista kertomusta, joka lupaa huomiselle parempaa kuin mitä meillä on tänään. Mutta nämä tarpeet eivät tule tyydytetyksi. Päinvastoin. Monet kokevat asioiden todella menneen huonompaan suuntaan. Lisäksi joka puolella tuntuu olevan entistä enemmän uhkia, joita populistien lisäksi myös media mielellään jatkuvasti suurentelee.

Uskon, että pohjimmiltaan ihmiset eivät haluaisi langeta uusnationalistien tarjoamaan taaksepäin katsomisen taantumukselliseen ansaan. Tässä tilanteessa on kuitenkin helppo ymmärtää, että paremman puutteessa nostalginen lupaus menneisyydestä parempana tulevaisuutena on hyvin houkutteleva.

 

 

 

 

Mainokset

Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2018.pdf

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**

 

* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Vihapuheesta kiivaaseen keskusteluun

Pidin 23.8. alustuksen Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston järjestämässä seminaarissa aiheesta Vihapuhe on tunnistettu – entä sitten? Politiikan tutkijan näkökulmasta pitämäni puheenvuoro meni suurin piirtein seuraavalla tavalla:

Vihapuheesta on paljon vakavaa haittaa. Yksilötasolla se saattaa johtaa henkilökohtaisen tuskan ja kärsimyksen lisäksi jopa itsemurhaan, jonka kiusattu, loukattu, uhkailtu tai vainottu kokee viimeiseksi ulospääsytiekseen. Laajemmin yhteiskunnassa siitä on ainakin se harmi, että se häiritsee rauhallista, maltillista ja järkiperusteista julkista keskustelua. Se kaventaa sananvapautta.

Todella vaarallista vihapuhe on silloin, kun se johtaa sellaiseen suhtautumiseen eri väestöryhmien välillä, joka helpottaa väkivaltaan ryhtymistä toiseen ryhmään kuuluvia kohtaan. Ääritapauksessa yllytetään tappamaan demonisoinnin kohteita. Euroopan juutalaisista kertovassa televisiosarjassa esitettiin havainnollisesti, kuinka juutalaisista ensin tehtiin rottia ja sitten (heidät) tapettiin (kuin) rotat.

Vihapuheen yleistymiseen on siten kaikki syy kiinnittää asianmukaista huomiota. Samoin pitää pyrkiä estämään sitä ja vähentämään sen vaikutusta. Viime vuodet on kuljettu todella vaarallista tietä, jota pitkin saatetaan pian päätyä yhteiseen maanpäälliseen helvettiin, ellei suuntaa muuteta.

Toisaalta on kuitenkin hyvä muistaa, että vähän aikaa sitten meillä oli ihan toisenlainen ongelma, vähemmän vaarallinen, mutta silti vakava. Silloin puhuttiin siitä, että politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta olivat kadonneet visiot ja vaihtoehdot. Demokraattinen poliittinen kamppailu oli typistynyt tylsäksi valtion hoitamiseksi. Vihapuheen sijaan meillä oli riesanamme vähäpuhe.

Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen antoi viime viikonloppuna Helsingin Sanomien haastattelussa kritiikkiä moneen suuntaan. Voimakasta arvostelua kohdistettiin 1980-luvulle, jonne monet hänen mukaansa turhaan takaisin kaipaavat. Joiltain osin meidän on kuitenkin hyvä katsoa tuohon kurjaan aikaan ymmärtääksemme paremmin sitä, missä nyt ollaan.

Olen toisaalla luonnehtinut Suomea 1980-luvun puolivälissä konsensus-yhteiskunnaksi ja ”täydelliseksi kansallisvaltioksi”. Silloin talous oli kunnossa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio voimissaan. Poliittinen valta oli suureksi osaksi Suomen omissa käsissä, ja kansalaiset osallistuivatkin melko aktiivisesti politiikkaan. Etnisessä ja kulttuurisessa mielessä Suomessa oli yksi suuri enemmistö ja joitain vähemmistöjä, joiden kanssa asiat olivat enemmistön näkökulmasta järjestyksessä. Suurista kansallisista kysymyksistä vallitsi laaja yksimielisyys.

Suomi on omanlaisensa erityistapaus, mutta yleisesti ottaen länsimaiset yhteiskunnat ja niiden kansalaiset olivat tuolloin varsin tyytyväisiä asioiden yleiseen tilaan. Kun Berliinin muuri murtui ja sosialistinen järjestelmä romahti, läntisen Euroopan tapa järjestää asiansa tarjosi samalla itäisen Euroopan maille konkreettisen utopian, jota kohti ohjata uudelleen itsenäistynyttä valtiolaivaa.

Francis Fukuyama ehätti 1990-luvun alussa jo julistamaan koko historian loppuneeksi, koska kaikki suuret kysymykset oli ratkaistu. Samaan aikaan oli kuitenkin jo vauhdilla käynnissä tyytymättömyyksien kohiseva kasvu.

Tuo tyytymättömyys saa lukuisia erilaisia muotoja, mutta olennaista on se, että niiden lähteenä on etääntyminen tuosta ”täydellisen kansallisvaltion” ideaalista ja todellisuudestakin. Poliittisessa mielessä valtaa on siirtynyt ylikansallisille ja osin jopa globaaleille instituutioille ja regiimeille sekä megaluokan suuryrityksille ja laajemmin markkinavoimille. Taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on lisääntynyt, osin jopa absoluuttinen huono-osaisuus. Etnis-kulttuurisessa mielessä yhteiskunnista on tullut monikulttuurisia jopa siihen mittaan, että entinen enemmistö kokee joskus olevansa vähemmistössä ja uhattuna.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat löivät laimin sopeutumisen globaaliin muuttoliikkeeseen. Monissa maissa kuviteltiin pitkään, että vierastyöläiset muuttavat aikanaan pois, eikä siksi kotoutettu kunnolla sen kummemmin maahanmuuttajia kuin vastaaottavia yhteiskuntiakaan. Suuri määrä ihmisiä niin kantaväestössä kuin maahanmuuton tuottamissa yhteisöissä jäi identiteettimielessä heitteille kokemaan ulkopuolisuutta asuinmaassaan, kokemaan juurikaipuuta. Heistä tuli helppoa riistaa erilaisille hyväksikäyttäjille.

Samoihin aikoihin mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Internet tarjosi kaikille verkkoon liittyneille mahdollisuudet kirjoittaa koko maailmalle sen, mikä aikaisemmin oli raapustettu julkisen vessan oveen. ”Nettiraivo on esimerkki aggressiomuodosta, jonka hallintaan evoluutio ei ole lainkaan valmistanut ihmistä”, kuten psykiatri Hannu Lauerma vastikään osuvasti muotoili. Vähäsisältöinen puhe ei ole enää ongelma, vihaiseen puheeseen törmää kaikkialla.

Politiikka on  yhteisten asioiden hoitamisen ohella, ja ehkäpä jopa ennen muuta, erilaisuuden organisointia. Tämä tarkoittaa sen seikan kanssa toimeen tulemista, että yhteiskunnassa on paljon erilaisuutta, eriarvoisuutta ja erimielisyyttä. Kun yhteiskunta ei ole yhteisö, on huolehdittava siitä, että se kuitenkin pysyy kasassa ja toimintakykyisenä, ja tämä ei tapahdu itsestään. Tämä viisaus unohdettiin 1980-luvulla, kun ajateltiin elävämme valmiissa maailmassa.

Yhteiskunta  tarvitsee radikalismia, poliittista mielikuvitusta, vallitsevien olojen kritiikkiä ja vaihtoehtojen esittämistä. Näin on aina, mutta niin on erityisesti nyt. Suomella ja muilla länsimaisilla yhteiskunnilla, itse asiassa koko maailmalla, on edessään erittäin suuria kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia pelkästään ahtaasti määritellyn korrektiuden rajojen sisällä hymistelemällä. Siksi pitää olla tilaa käydä kiivasta keskustelua.

Sananvapaus on ylipäätään demokratian yksi peruspilari, ja vaikeissa oloissa sitä tarvitaan eniten. Sen rajoittamiseen saa ryhtyä vain erittäin hyvästä syystä. Ilmaisunvapauden rajaamisessa on myös ongelmana, että sitä on vaikea toteuttaa täysin tasapuolisesti, ideologisesti neutraalilla tavalla. Lisäksi rajojen ylittämisestä tuomitut ovat yleensä erittäin hyviä hyödyntämään saamansa rangaistuksen omiin tarkoituksiinsa, ottamaan itselleen epäoikeudenmukaisesti vainotun uhrin viitan.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä pitäisi olla sekä oikeudellisia sananvapauden rajoituksia että moraalilähtöistä kriittistä keskustelua sopivien ja epäsopivien ilmaisujen välisestä rajasta. Itse näkisin kuitenkin, että ratkaisevat mittelöt siitä, onnistutaanko löytämään välitila vihapuheen ja vähäpuheen välillä käydään jossain muualla, poliittisen ja laajemmin julkisen keskustelun pitkälti itseohjautuvassa piirissä.

Näissä mittelöissä olennaista on mielestäni erilaisten radikalismin muotojen perusteellinen analysointi. Hollantilainen Kiza Magendane teki vastikään hyödyllisen erottelun konstruktiivisten ja destruktiivisten radikaalien välillä. Jälkimmäiset suhtautuvat vallitsevaan järjestelmään jyrkän kielteisesti ja haluavat hajottaa sen kaikin keinoin. Konstruktiiviset tai sanoisinko maltilliset radikaalit haluavat toimia avoimesti oikeusvaltion sisällä, ihmisoikeuksia kunnioittaen ja väkivallasta ehdottomasti pidättäytyen.

Politiikassa ja julkisessa keskustelussa pitää kyetä integroimaan maltilliset konstruktiiviset radikaalit sisään järjestelmään – ja vastaavasti sulkemaan destruktiiviset, länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle vihamieliset voimat sen ulkopuolelle. Tämä on vaikea taitolaji, jossa suurta vahinkoa voi syntyä myös siitä, että tarpeettomalla herkkänahkaisuudella radikalisoidaan maltillisia, tehdään rakentavista voimista tuhoavia.

Itsenäisen Suomen poliittinen historia osoittaa itse asiassa, että sisällissodan jälkeen meidän järjestelmämme on ollut varsin kyvykäs ja tehokas tässä erilaisuuden organisoinnissa. Äärimmäiset ainekset poliittisen kentän oikealla ja vasemmalla laidalla ja muutkin ekstremismin muodot on onnistuttu eristämään ja tukahduttamaan samalla kun oikeutetulle yhteiskunnalliselle kritiikille on jätetty tilaa. Yhteistyön käsi on ojennettu moneen suuntaan.

Meillä on tämän päivän eurooppalaisissa yhteiskunnissa monenlaisia radikaaleja ajatuksia ja liikkeitäkin, joiden tyytymättömyys vallitseviin oloihin kumpuaa joskus poliittisesta vieraantuneisuudesta, joskus taloudellisesta eriarvoisuudesta, joskus kulttuuriin ja kollektiivisiin identiteetteihin liittyvistä kysymyksistä. Myös ympäristönsuojelun alueella ilmenee huomattavan jyrkkiä näkemyksiä ja radikaalia toimintaa.

Kaksi radikalismin muotoa sisältää tällä hetkellä erityisen suuria riskejä, eikä vähiten siksi, että niihin liittyy niin paljon vihapuhetta ja muuta aggressiota. Toinen näistä on sellainen uusnationalismi, joka haluaa palauttaa takaisin yhteiskuntien oletetun etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden ja täysimittaisen valtiollisen suvereniteetin. Toinen on sellainen islamilainen uskontulkinta, jossa kieltäydytään hyväksymästä yksilöiden ja ryhmien perustavia vapauksia sekä valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.

Molempien ajattelutapojen jyrkimmissä muodoissa halutaan päästä, tarvittaessa väkivalloin, eroon toisenlaisiksi luokitelluista ja luopioiksi määritellyistä. Silloin kun on kyse aatteesta tai ideologiasta, joka haluaa kitkeä pois oman ulkopuolensa, voimme puhua fasismista. Aikamme pelottavimmat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat nationalistinen ja islamistinen fasismi.

En itse ole nationalisti enkä muslimi, mutta katson, että nykyisissä oloissa lähtökohta on se, että molempien kanssa, niin kansallismielisen ajattelun kuin islamin uskonnon, täytyy länsimaisten yhteiskuntien kyetä elämään. Toisaalta avoimelle yhteiskunnalle ei välttämättä jää tilaa elää, jos sekä uusnationalismin että islamin jyrkimmät muodot pääsevät niissä vielä enemmän valtaan. Puolustautuakseen ja estääkseen pahinta tapahtumasta valtiovalta joutuu tällöin viemään kansalaisilta heidän tärkeimpiä vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Niillä, jotka eivät ole nationalisteja tai muslimeja, on omat mahdollisuutensa osallistua siihen mittelöön, jossa erotetaan konstruktiiviset radikaalit destruktiivisista ja eristetään viimeksi mainitut. Ratkaisevat teot tehdään kuitenkin näiden yhteisöjen tai yhteenliittymien tai yhteisten nimittäjien kokoamien ryhmien sisällä. Kuten esimerkiksi saksalainen runoilija ja esseisti Hans Magnus Enzensberger on huomauttanut, ulkopuolelta tuleva kritiikki saa arvostelun kohteen ensisijaisesti vain puolustautumaan.

Pallo vihapuheen hillitsemiseksi on siis ennen muuta Euroopan uusnationalistisen liikkeen ja Euroopan muslimiyhteisöjen sisällä. Kummassakin ryhmittymässä pitäisi olla riittävää rohkeutta ja aloitteellisuutta asettua näkyvästi vastarintaan silloin, kun länsimaisen yhteiskunnan perustavat arvot ovat uhattuna. Jos tämä linjanveto tehdään näkyvästi julkisuudessa, sillä on myös muun yhteiskunnan kannalta rauhoittava vaikutus.

Lähteet ja muuta kirjallisuutta

Enzensberger, Hans Magnus 1992. Die Grosse Wanderung. 33 Markierungen. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Fukuyama, Francis 1992. The End of History and the Last Man. New York: Free Press.

Garton Ash, Timothy 2016. Free Speech: Ten Principles for a Connected World. London: Atlantic Books.

Helsingin Sanomat 13.8.2017. Riidankylväjä. Suomi on paska maa, sanoo ajatuspaja Liberaa johtava Heikki Pursiainen. Tasapuolisuuden nimissä hän haukkuu koko poliittisen kentän presidentistä lähtien. Toimittaja: Tommi Nieminen. http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005322114.html

Lauerma, Hannu 2017. Kun raivo vie. Turun Sanomat 18.8.2017. http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3618354/Hannu+Lauerma+++Kun+raivo+vie

Magendane, Kiza 2017. Gastcolumn: ’Mag de politiek van het radicale midden nu eindelijk aan de beurt zijn?’ Volkskrant 20.8.2017. https://www.volkskrant.nl/opinie/gastcolumn-mag-de-politiek-van-het-radicale-midden-nu-eindelijk-aan-de-beurt-zijn~a4511880/

Neuvonen, Riku (toim.) 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki: Edita.

Pöyhtäri, Reeta, Haara, Paula & Raittila, Pentti 2013. Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere: Tampere University Press.

Saukkonen, Pasi 2012. Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen kulttuuri. Teoksessa Paakkunainen, Kari (toim.): Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/36047

Vogt, Henri 2004. Between Utopia and Disillusionment. A Narrative of the Political Transformation in Eastern Europe: Oxford: Berghahn Books.

Waldron, Jeremy 2012. The Harm in Hate Speech. Cambridge Ma.: Harvard University Press.

 

 

Poliittiset ääriliikkeet ja niihin suhtautuminen

Suojelupoliisin päällikön Antti Pelttarin mukaan poliittisten ääriliikkeiden vastakkainasettelu todennäköisesti jatkuu Suomessa.

Miksipä ei jatkuisi? Maailma on tätä nykyä hyvä kasvualusta erilaisille ison tyytymättömyyden muodoille, eikä käännöstä parempaan ole juuri nyt näköpiirissä. Jos Suomen kaltaisissa maissa tapahtuu radikalisoitumista, niin sellaista kehitystä ilmenee melko varmasti myös täällä.

Poliittisessa ilmapiirissä on siten odotettavissa ekstremististä poliittista liikehdintää Suomessakin ainakin seuraavissa ilmenemismuodoissa: anarkistista, ekologista, nationalistista ja islamistista radikalismia.

Suomi oli vuosikymmenten ajan maa, jonka politiikassa ei tapahtunut juuri mitään. Konsensuksen kausi oli pitkä ja yhteiskunnallisen yhteisymmärryksen laajuus kansainvälisesti katsoen huomattava (ks. esim. artikkelini teoksessa Paakkunainen toim. 2012). Tämä selittänee sitä, miksi uusiin poliittisiin ilmiöihin suhtautuminen on ollut osin hysteeristä ja osin liiankin vähättelevää, monin paikoin kömpelöä. Selkeä linja on puuttunut.

Nyt olisi hyvä aika miettiä perin pohjin myös tätä: minkälainen poliittinen toiminta Suomessa sallitaan, mitä taas ei siedetä ja miten erilaisiin radikaaleihin toimijoihin suhtaudutaan. Siitä riippumatta, minkävärisen lipun alla kiivailijat marssivat.

Demokratia tarvitsee radikalismia. On tärkeätä, että vallitsevat ajattelu- ja toimintamallit säännöllisesti haastetaan sekä voimakkaalla arvostelulla että uusilla aatteilla, ideoilla ja ehdotuksilla. Maailma ei ole koskaan valmis.

Politiikasta on sanottu että se on mahdollisuuksien taidetta, ja etenkin demokraattisessa järjestelmässä todellinen poliittinen päätöksenteko tapahtuu siellä, missä on olemassa aitoja vaihtoehtoja joista valita. Yhteisymmärrys suurista kysymyksistä on tietenkin monella tapaa hyvä asia, mutta pitkään jatkuessaan konsensus tuottaa myös itsetyytyväisyyttä, näköalattomuutta, sisäänpäin kääntymistä ja politiikan muuttumista asioiden rutiininomaiseksi hoitamiseksi.

Poliittinen radikalismi täyttää siten tiettyä tarkoitusta. Se pitää demokraattista järjestelmää hereillä ja muistuttaa kaikkia siitä, että mikään ei yhteiskunnallisessa elämässä ole koskaan itsestään selvää. Lisäksi laaja ja pitkään jatkuva kritiikki perustuu yleensä aitoon kokemukseen tai tuntemukseen, joka on syytä ottaa vakavasti. Myös silloin kun se pohjautuu ilmeisiin väärinkäsityksiin.

Radikalismia kannattaa siten yleensä sietää silloinkin, kun radikaalien ehdotukset eivät tunnu olevan hyviä. Jopa erikoisten vaihtoehtojen esittäjien kanssa on usein parempi keskustella kuin eristää heidät ulos julkisesta keskustelusta ja päätöksenteosta. Kaikkea ei kuitenkaan ole tarvis, eikä pidäkään hyväksyä.

Missä kulkee hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän poliittisen radikalismin välinen raja? Tämän jakolinjan paikasta kannattaisi Suomessa keskustella enemmän ja riippumatta siitä, mistä ääriajattelun ilmenemismuodosta kulloinkin puhutaan. Poliittiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa rajan asettamiseen.

Alankomaiden tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu AIVD julkaisi muutama vuosi sitten raportin, jossa tarkasteltiin radikaalin islamin erilaisia muotoja ja niihin sisältyviä uhkia demokraattiselle oikeusvaltiolle. Raportin ajatuskulkuja voidaan hyödyntää myös muiden poliittisten ääriliikkeiden tarkasteluun.

Yksi olennainen rajanveto koskee halukkuutta toimia avoimesti yhteiskunnassa. Sellainen poliittinen liike, joka kertoo avoimesti oman toimintansa tavoitteista, tavoitteiden saavuttamisen keinoista ja toiminnassa mukana olevista henkilöistä, on helpommin hyväksyttävissä kuin julkisuutta kaihtava, olennaisia asioita salaava tai tietoisesti itsestään vääriä tietoja antava radikalismi.

Vielä tärkeämpi kysymys koskee suhtautumista väkivallan käyttöön poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa. Politiikan ja väkivallan välinen raja on periaatteellinen ja olennainen. Väkivaltaisten menetelmien käyttö ja niillä uhkaaminen tarkoittaa astumista poliittisen järjestelmän ulkopuolelle, eikä niitä tule missään olosuhteissa suvaita. Radikalismi tulee yrittää pitää nimenomaan poliittisena.

Kolmas, mainitussa raportissa vähemmälle huomiolle jäävä kriteeri koskee ääriliikkeen suhtautumista yhteiskunnan eri väestöryhmiin. Sellainen poliittinen toiminta, joka ei tunnusta ihmisten yhdenvertaisuutta ja perusoikeuksia, vaan pyrkii kieltämään joidenkin ryhmien oikeuden kuulua yhteiskuntaan tai pyrkii asettamaan ihmisiä ja yhteisöjä eriarvoiseen asemaan esimerkiksi heidän taustansa tai poliittisten mieltymystensä vuoksi, on todellakin demokratialle ja oikeusvaltiolle vaarallinen.

Olen jossain kuullut sellaisen määritelmän, jonka mukaan fasismi on sellainen aate, joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa. Tämä määritelmä on siitä hyvä, että se auttaa meitä päivittämään fasismia tämän päivän olosuhteisiin ja irrottamaan sen pelkästään äärioikeistolaisuudesta. Fasistisia piirteitä voi löytyä esimerkiksi joistain radikaalin islamin muodoista samoin kuin anti-fasismista. Demokraattiseen yhteiskuntaan fasismi ei tietenkään kuulu.

Tällaisia ei-julkisia, väkivaltaisia ja/tai fasistisia ääriliikkeitä on demokratian ja siihen kytkeytyvien perusarvojen puolustamiseksi syytä vastustaa. Niiden vastaisessa taistelussa on kuitenkin hyvä muistaa, että ääriliikkeiden menestyksen ratkaisee usein se, saavatko ne hyväksyntää ja ymmärrystä niitä lähellä olevilta mutta vähemmän radikaaleilta tahoilta.

Ääriliikkeiden kiivas vastustaminen täysin eri tavoin ajattelevien taholta ei niiden vauhtia hiljennä. Radikalismi saa voimansa nimenomaan vastakkainasettelusta. Hyvin toimiva julkinen valta edistää kaikkien maltillisten ryhmien sitoutumista demokraattisiin pelisääntöihin ja kollektiivista selän kääntämistä näiden sääntöjen rikkojille. Taitamaton poliittinen ja viranomaiskoneisto ajaa puolestaan ääriajatusten kannattajiksi ja hiljaisiksi hyväksyjiksi sellaisiakin, jotka eivät sillä tiellä haluaisi kulkea.

Näin voidaan taas palata kansanedustaja Olli Immosen taannoiseen Facebook-viestiin, joka kuului siis seuraavasti:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.”

Kannanotto sai välittömästi sekä hyväksyntää ja kannatusta että huomattavan paljon vastustusta. Viestistä ei kuitenkaan vielä suoraan tiedä, mitä siitä oikeastaan pitäisi ajatella. Jokainen sitä kommentoinut on joutunut arvaamaan, mitä Immonen todella tarkoittaa.

Jos ”multiculturalism” ymmärretään Suomen monikultturisuutena ja taistelu sitä vastaan pyrkimyksenä tehdä maastamme etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen esimerkiksi pakkoassimilaatiolla ja poistamalla vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia pakkokeinoin maasta, tavoite on ristiriidassa demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden kanssa.

Jos taas ”multiculturalism” tulkitaan myönteiseksi, kannustavaksi ja julkisin varoin tukevaksi poliittiseksi suhtautumiseksi monikultturisuuden suhteen (ks. edelliset kirjoitukseni), kritiikki sitä kohtaan on täysin sallittua. ”Monikultturismiin” otettiin kielteinen kanta jo vuoden 2011 Nuivassa vaalimanifestissa ja sitä on vastustettu sittemmin Perussuomalaisten eri ohjelmissa.

Jos Immosen taisteluretoriikka viittaa demokraattisella poliittisella kentällä käytävään kamppailuun vallasta ja mahdollisuudesta toteuttaa puolueen ja hänen edustamansa kansalaisjärjestön tavoitteita, se voidaan aika jyrkistä muotoiluista huolimatta hyväksyä osaksi poliittista keskustelua. Mutta jos hän hyväksyy väkivallan käytön poliittisten pyrkimysten edistämiseksi ja kannustaa siihen muitakin, samalla astutaan suomalaisen poliittisen järjestelmän ja kulttuurin vakiintuneiden muotojen ulkopuolelle.

Immosen viesti ei antanut varmaa vastausta näihin kysymyksiin. Jotkut kriitikot tekivät ehkä paikoin tarpeettoman nopeasti omat johtopäätöksensä ja tuomitsivat hänet jyrkästi selvittämättä asiaa tarkemmin. Toisaalta Immonen itse teki suuren virheen lykkäämällä useilla päivillä omia tarkennuksiaan siitä, mitä hän tarkoitti. Oletettavasti paljolta mekkaloinnilta olisi säästytty, jos nämä täsmennykset olisivat tulleet heti.

Monikulttuurisuuden jyrkän nationalistista, ihmisoikeuksista piittaamatonta arvostelua on tämän päivän Euroopassa syytä vastustaa. Yhtenäiskulttuuriin ei päästä loukkaamatta demokraattisen oikeusvaltion periaatteita. Poliittiseen väkivaltaan täytyy niin ikään ottaa yksiselitteisen kielteinen, ankara kanta. Samalla täytyy varoa sitä, ettei tässä avoimen ja moniarvoisen yhteiskunnan itsepuolustuksessa toimita niin, että hyvistä tarkoituksista huolimatta polarisaatio vain lisääntyy.

Toivottavasti jatkossa poliittisia kannanottoja ilmaistaan tarkemmin ja maltillisemmin. Toivottavasti myös yhteiskunnassa reagoidaan harkitummin, oli sitten kyse esimerkiksi ekologisesta, anarkistisesta, islamilaisesta tai nationalistisesta radikalismista. Poliittisten instituutioiden edustajien täytyy puolestaan olla tasapuolisia ja johdonmukaisia.