Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat.

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.

Lähteet:

Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta: http://sorsafoundation.fi/fi/jakolinjojen-suomi/.

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/205/.

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2017_nettiin.pdf.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_uso_201500_2015_16163_net.pdf.

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi. https://ismosoderling.wordpress.com/2017/02/10/kaksoiskansalaisuus-on-haaste-ja-resurssi/.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.

 

 

 

 

 

Mainokset

Monien uskontojen Suomi

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin ajatella, että politiikassa olennaista ei ole yhteisten asioiden hoitaminen vaan erilaisuuden onnistunut organisointi. Ajatuksen taustalla oli se havainto, että yhteiskunnat ovat entistä vähemmän yhteisöjä. Sen sijaan ne ovat entistä enemmän sellaisia tietyllä alueella sijaitsevia laajoja ihmisryhmiä, joiden jäsenet poikkeavat monin tavoin toisistaan: poliittisesti, taloudellisesti sekä etnisesti ja kulttuurisesti. I

Joskus erot ihmisten ja ihmisryhmien ovat olleet pieniä ja harmittomia. Nykypäivän monella tapaa monimuotoisissa olosuhteissa meillä on iso haaste löytää ratkaisuja sille, miten yhteiskunta säilyy koossa ja kykenee saavuttamaan tavoitteitaan, vaikka siihen kuuluvilla ihmisillä ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä. Kovinta ääntä näiden ratkaisujen etsimisessä pitää uudelleen voimistunut nationalismi, mutta kansallismielisten ihannoimaan yhtenäiskulttuuriin ei ole olemassa väkivallatonta tietä.

Kirjassani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa olen avannut enemmän tätä ajatusta politiikasta erilaisuuden organisointina. Se löytyy nykyään avoimesti verkostakin, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (Cupore) uudelleen julkaisemana (linkki kirjan nimen kohdalla).

Palasin näihin asioihin jälleen kerran, kun kansanedustajien ja tutkijoiden Tutkas-seura pyysi minulta alustuksen huhtikuun 24. päivän seminaariinsa: Valtiokirkosta moniuskontoiseen Suomeen – 500 vuotta Lutherin teeseistä. Varsinainen esitelmä oli hieman toisenlainen, mutta liitän tähän jatkoksi kommentoijilleni lähettämän tiivistelmän esityksestä.

Kohti moniuskontoista Suomea

Suomen kansalliseen identiteettiin on olennaisesti kuulunut käsitys kansakunnan etnisestä ja kulttuurisesta yhtenäisyydestä. Tässä homogeenisuuskäsityksessä uskonto on muodostanut tärkeän komponentin. Suomen väestö olikin aikaisemmin uskonnollisesti varsin yhtenäinen: evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului maan itsenäistyessä lähes koko väestö. Kirkkoon kuulumattomien määrä alkoi kasvaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä vuonna 1980 luterilaiseen pääkirkkoon kuului 90 prosenttia suomalaisista.

Suomi on ollut erikoinen kansallisvaltio, jonka todellinen luonne on ollut ja on yhä helppo ymmärtää väärin. Käsitystä suomalaisuudesta on siis leimannut nationalistinen ajattelu kielellisestä ja kulttuurisesta, toisinaan jopa etnisestä ja rodullisesta yhtenäisyydestä. Samanaikaisesti verrattuna useimpiin muihin Euroopan maihin Suomessa on joidenkin vähemmistöryhmien oikeudet taattu jo varhain varsin korkealle tasolle. Lisäksi 1960-luvun puolivälin jälkeen vähemmistöpolitiikassa tapahtui yleisesti paljon myönteistä kehitystä.

Uskonnon osalta tämä suomalainen kansallisvaltioparadoksi ilmenee muun muassa siten, että luterilaisuuden väestöllisesti, juridisesti ja symbolisesti vahvasta asemasta huolimatta Suomessa ei ole muista Pohjoismaista poiketen ollut enää puoleentoista vuosisataan varsinaista valtionkirkkojärjestelmää. Kirkko ei ole Suomessa ollut valtion virasto eikä kirkon omaisuus valtion omaisuutta.

Lisäksi evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut laissa säädetty asema, ja molempia kirkkokuntia on kutsuttu kansankirkoiksi. Virallisen kaksikielisyyden rinnalla on ollut eräänlainen virallisen kaksiuskontoisuuden järjestelmä.

Tämän päivän Suomi on kiistatta monikulttuurinen, osin perinteisen monimuotoisuuden, osin sisäsyntyisen eriyttävän kehityksen ja osin kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Suomessa puhutaan noin kahtasataa kieltä, ylläpidetään erilaisia kulttuurisia traditioita ja Suomessa asuvilla on erilaisia etnisiä ja kansallisia identiteettejä – usein suomalaisuuden rinnalla.

Kaikki maailman suuret uskonnot ja elämänkatsomukselliset suuntaukset, ja monet pienistäkin, ovat Suomessa edustettuna. Jäsenmäärät rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista eivät kerro koko totuutta, koska monet uskonnot eivät järjestäydy samalla tavalla. Mutta buddhalaisuus, hindulaisuus, juutalaisuus ja islam kuuluvat kristinuskon ohella tämän päivän suomalaiseen elämään.

Samanaikaisesti sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, on kasvanut nopeasti. Heistäkin osa voi olla vahvasti uskonnollisia etsijöitä tai oman hengellisen tiensä kulkijoita. Toisaalta kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä osa on ajattelultaan hyvin maallisia ja kuuluvat yhteisöönsä enemmän tottumuksesta kuin vakaumuksesta.

Niin uskonnon kuin yleisemminkin monikulttuurisuuden Suomi jakautuu enenevässä määrin kulttuurisesti moninaiseen ja kulttuurisesti yhä koko lailla monokulttuuriseen Suomeen. Etenkin Helsinki ja muu pääkaupunkiseutu muistuttavat aina vain vähemmän perinteistä stereotyyppistä kuvaa yhtenäiskulttuurisesta Suomesta.

Tällä hetkellä Helsingissä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vain hieman yli puolet, ja jo lähivuosina mennään alle viidenkymmenen prosentin rajan. Pääkaupunkiseudulla asuu myös noin puolet Suomen maahanmuuttajista. Kun toinen sukupolvi – maahanmuuttajien lapset – kasvaa, myös uudemmat uskonnolliset yhteisöt vakiintuvat ja voimistuvat. Islam variaatioineen on entistä näkyvämpi osa suurten kaupunkiseutujen katukuvaa – Suomi eurooppalaistuu myös tässä mielessä. Maahanmuuttajat moninaistavat myös suomalaista kristillisyyttä – luterilaisuuttakin – omilla traditioillaan.

Jos halutaan estää suomalaisten symbolinen kahtiajako kulttuurisesti ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, kansallisen identiteetin eli siis käsityksen suomalaisuudesta on muututtava. Nykypäivän suomalaisuus täytyy irrottaa entistä selvemmin luterilaisuudesta. Kuka tahansa Suomessa asuva, uskontokuntaan katsomatta, tulee tulla hyväksytyksi identiteettimielessä suomalaisena. Tälle uudistustyölle ei ole avoimen yhteiskunnan puitteissa vaihtoehtoa.

Toinen asia on, pitäisikö suomalaista institutionaalista erilaisuuden organisointia, siis kieli-, uskonto- ja muuta vähemmistöpolitiikkaa myös muuttaa yhteiskunnan muutosten vuoksi. Kirjassani Erilaisuuksien Suomi (2013) olen esittänyt nykyiseen tilanteeseen ja tulevaisuuden näkymiin sisältyviä haasteita ja ongelmakohtia sekä tarjonnut vaihtoehtoja sille, miten asiat voitaisiin järjestää.

Yhä ajattelen, että tulevaisuudessa on vaikea pitää mielekkäänä nykyisen kaltaista järjestelyä, jossa kahdella kirkkokunnalla on lakiin perustuva erityisasema ja jossa yhä on valtionkirkollisia elementtejä, vaikkei puhtaassa muodossa. Myös evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon olisi perusteltua muuttua aidosti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, uskonnollisiksi yhteisöiksi muiden joukossa. Tämä voisi helpottaa myös kirkkokuntien omien asioittensa hoitoa.

Yhteiskunnan on kuitenkin syytä huolehtia myös identiteettinsä jatkuvuudesta muutoksessa. Vaikka lainsäädännöllinen erityisasema purettaisiin ja vaikka suomalaisuuden ja luterilaisuuden väliin ei enää vedettäisi yhtäsuuruusmerkkejä, evankelis-luterilaisuuden ja ortodoksisen uskonnon historiallista asemaa kansakunnan rakentumisessa ja merkitystä suurelle osalle suomalaisista voisi yhä korostaa esimerkiksi kansallisen uskonnon käsitteellä. (Omasta puolestani olisin valmis sisällyttämään niihin myös ennen kristinuskoa harjoitetut uskonnolliset tavat ja traditiot.)

Vielä jokin aika sitten oltiin varmoja yhteiskuntien vääjäämättömästä maallistumisesta. Tällä hetkellä puhutaan enemmän post-sekularismista, uskonnollisten arvojen ja käytäntöjen sekä ylipäätään uskonnollisen elämän jatkuvuudesta myös nykyisissä ja lähitulevaisuuden olosuhteissa. Kirkkoon kuulumattomuus ei läheskään aina tarkoita ateismia tai muuta selän kääntämistä hengelliselle elämälle. Lisäksi on varmaa, että maahanmuutto synnyttää länsimaihin elinvoimaisia uskonnollisia yhteisöjä.

Vaikka kirkko ja valtio on syytä juridisesti irrottaa toisistaan nykyaikaisen moniuskontoisuuden kontekstissa, ideaalina on vaikea pitää täysin maallista valtiota. Sekin tarkoittaisi selän kääntämistä yhteiskunnan todellisuudelle. Sen sijaan että julkinen elämä riisuttaisiin kaikesta uskonnollisuudesta, politiikassa – ja esimerkiksi kouluissa – olisi ennemmin hyvä tunnistaa ja tunnustaa uskonnollinen monimuotoisuus, mukaan lukien tietenkin myös oikeus asettua uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle.

Uskonnolliseen elämään liittyy valitettavasti myös mahdollisuus ihmisten hyväksikäyttöön, ihmisoikeuksien polkemiseen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatteluun ja toimintaan. Yksi aikamme suurista kysymyksistä kaikissa eurooppalaisissa monikulttuurisissa yhteiskunnissa on se, kuinka taataan uskonnonvapauden toteutuminen ja samalla varmistetaan mahdollisuus kontrolloida tarvittaessa uskonnollisten yhteisöjen toimintaa ja puuttua väärinkäytöksiin ja yhteiskuntarauhaa tai oikeusvaltiota uhkaaviin ilmiöihin.