Kommentoinnin kommentointia

Esseeni uusnationalismista sai muutamassa päivässä mukavasti lukijoita, ja erityisen ilahtunut olen siitä, että lukijoiden joukossa oli ilmeisen monta uusnationalistiakin, laajemmin tai suppeammin määriteltynä. Kommentointi oli varsinkin aluksi pääsääntöisesti ihan asiallistakin, myöhemmin minusta alkoi kasvavassa määrin tuntua siltä, että tässä kohotetaan tuomitsevaa tunnelmaa vailla yhteyttä minun sanomisiini. Ei se mitään, kyllä minusta joskus tuntuu, että peukuttajatkin laskevat minut joukkoonsa vähän hätäisesti.

Sosiaalisen median lyhytpinnainen keskustelu Twitterin kaltaisilla alustoilla ei minua kiinnosta. Mutta tällä blogialustalla voisin vähän jatkaa ajatuksen juoksua joistain minusta pohtimisen arvoisista asioista. Käytän tässä hyväksi Sakari Lindenin minulle Twitterissä esittämiä kysymyksiä ja kriittisiä kommentteja eli yritän vastata niihin.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 1: Uusnationalismiksi kutsuttu ilmiö on tässä itse asiassa suverenismia. Essee ei punnitse nykyisen globalismin heikkouksia verrattuna suverenismiin.

Vastaus: Halu palauttaa valtiolle niiden se täysivaltaisuus (suvereniteetti), joka koetaan (eri painotuksin) menetetyksi globaaleille instituutioille, kansainvälisille markkinavoimille ja/tai Euroopan unionille, on yksi uusnationalismin elementti, mutta en pitäisi sitä uusnationalismin olennaisimpana piirteenä tai ulottuvuutena. Esseessäni esitän, että erilaisia uusnationalismeja yhdistää ennen muuta kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Mutta huomautuksen jälkimmäinen osa on hyvinkin pohtimisen arvoinen. En tiedä ihan tarkalleen, mitä Linden globalismilla tarkoittaa, mutta vaikuttaisi siltä, että sillä viitataan ennen muuta uusliberaaliin taloudelliseen ajatteluun ja sen maailmanlaajuisiin seurauksiin.

Jos näin on, on selvää, että tässä globalismissa on suuri määrä erilaisia heikkouksia, ongelmia ja epäkohtia, joita ei ole syytä peitellä. Omaisuutta ja sitä myötä taloudellista valtaa on kasautunut entistä enemmän, hyvin paljon hyvin harvoille. Ihmisten kohtaloista päätetään kaukana heidän asuin- ja työpaikkakunnistaan, eikä vastuunkantajaa esimerkiksi irtisanomisten sosiaalisista seurauksista helposti löydy. Suhteellisesti ottaen taloudellinen eriarvoisuus on lisääntynyt, joskin samaan hengenvetoon on kai myös todettava, että maailmanlaajuisen markkinatalouden myötä vaurautta on levinnyt alueellisesti maapallolla, ja pahimmasta köyhyydestä on onnistuttu nostamaan valtavat määrät ihmisiä Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Olennaisin kritiikin kritiikkini on kuitenkin tässä se, että minun on vaikea nähdä paluuta suvereenien kansallisvaltioiden (ja heikkojen multilateraalisten instituutioiden maailmaan) oikeana vastauksena globaalin markkinatalouden epäkohtien voittamiseen. Suurin osa maailman valtioista, Suomi mukaan lukien, on heikko pelaaja suurten yritysten ja rahoituslaitosten vahvoja joukkueita vastaan. Paluulla taloudelliseen protektionismiin on myös hintansa, joka koituu jonkun maksettavaksi, jos maailmantalous supistuu. Itse näkisin siis, että taloudellisen globalismin ongelmien korjaamiseen tarvitaan vastapainoksi poliittista globalismia, ei globaalista ulottuvuudesta vetäytymistä.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 2: Globalismi eli valtiollisesta suvereniteetista luopuminen nähdään ainoana vaihtoehtona puhtaan uusliberaalin globalisaatio-opin mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan ole muualta maailmasta mitään näyttöä. EU yskii. ASEAN- ja Mercosur-maat eivät halua seurata EU:n esimerkkiä.

Vastaus: Olen vähän heikoilla jäillä tässä noiden ASEANin ja Mercosurin suhteen, mutta yritän vastata jotain. Euroopan unioni on syntynyt alun perin taloudellise(i)na yhteenliittymä(i)nä kolmannen maailmansodan estämiseksi ajatuksella, että taloudellinen yhteistyö estää sellaisen taloudellisen resurssikilpailun, joka voi johtaa uuteen tuhoisaan konfliktiin. Uusliberalismi on myöhäisempi juttu. EU:n yskiminen on varmasti oikea diagnoosi, mutta katsoisin, että se johtuu ensisijaisesti kolmen asian samanaikaisesta astumisesta eurooppalaisen integraation näyttämölle: 1) yritys laajentaa EU:ta mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kattavasti entisiin sosialistisen järjestelmän maihin (ns. itälaajentuminen), vaikka monet maat eivät tähän integraatioon olleet vielä valmiita; 2) yritys syventää integraatiota niin, että sen poliittiset ja hallinnolliset instituutiot vastaavat sitä kehityksen astetta, joka taloudellisen integraation saralla oli saavutettu, vaikka maiden väliset erot olivat vielä hyvin suuria; 3) yhdentymiskehityksen motivaatiomoottorin sammuminen, kun sodasta oli kulunut jo kauan aikaa, eikä lupausta aina vain paremmasta taloudellisesta hyvinvoinnista onnistuttu lunastamaan. Ajattelen, että EU yskisi vähemmän, jos tavoitteet eivät olisi olleet niin kunnianhimoisia ja jos enemmän töitä olisi tehty eurooppalaisen yhteenkuuluvuuden tunteen lujittamiseksi ja demokraattisten instituutioioden kehittämiseksi. Sitten tuli vielä tämä vuosi 2015, jolloin EU osoitti kyvyttömyytensä ottaa kollektiivisesti haltuun sitä muuttopainetta, jonka etenkin Syyrian sota ja pienemmässä määrin esimerkiksi Eritrean poliittinen kehitys olivat synnyttäneet.

ASEANin ja Mercosurin (tai Afrikan Unionin) suhteen asiantuntemukseni ei riitä pohtimaan sitä, missä jamassa territoriaalinen ylikansallinen yhdentyminen tai yhteistyö siellä päin maailmaa on. Juuri tällä hetkellä on kuitenkin helppo ymmärtää, että Eurooppa ei mitään kovin hohdokasta hyvää esimerkkiä tarjoa. Tarkoittaako se myös sitä, että tämänkaltaisten alueellisten yhteistyömuotojen peli on lopullisesti pelattu? Siitä en kuitenkaan olisi vielä aivan varma, enkä missään tapauksessa osaisi nykyisissä olosuhteissa iloita siitä. Nykyaikaisia valtioita rakennettiin monta vuosisataa, Euroopalla poliittisessa mielessä on takanaan vain muutama vuosikymmen. Ja vielä, asiaa liioittelematta olen yhä sitä mieltä, että luopumalla osasta valtiollista suvereenisuuttaan Euroopan unioniin liittyessään piskuinen ja periferinen maamme pääsi vaikuttamaan asioihin, jotka ennen olivat täysin sen vaikutusvallan ulottumattomissa. Suomi ei vuoden 1995 jälkeen ole ollut enää samassa mielessä täysivaltainen, mutta vallan menettämisen ohella se on sitä myös eurooppalaisissa ympyröissä saanut.

Kysymys 3: Nationalismi-sana tulee sanasta kansakunta, joka ei edellytä etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen väestön olemassaoloa. Onko mitään näyttöä siitä, että Euroopan ”uusnationalistit” olisivat oik.- ja vas.liberaaleja nihkeämpiä vanhojen vähemm. oikeuksia kohtaan?

Vastaus: ”Nation” taustalla lienee latinan kielen syntymään ja sitä kautta syntymäpaikkaan ja synnyinmaahan viittaava kantasana. Nykyaikainen nationalismi, josta voidaan puhua kunnolla jostain 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien, jakautui aika nopeasti erilaisiin käsityksiin siitä, kuinka tiukasti (joidenkin mielestä itäinen malli) tai väljästi (läntinen malli) kansakunta määritellään. Suomessakin käytiin 1800-luvulla kiivasta mutta ajoittain hyvin korkeatasoista keskustelua suomalaisuuden määrittelystä. Yksinkertaistettuna sekä suomen- että ruotsinkielisellä puolella ilmeni jyrkän linjan nationalisteja, joille kieli, kulttuuri ja kansallisuus muodostivat tiiviin kimpun, Snellman tästä hyvänä esimerkkinä. Sitten oli vapaamielisempää väkeä, joiden mielestä yhdessä kansakunnassa saattoi olla monenlaista kieltä ja kulttuuria, jos vain yhteistä historiaa ja kokemuksia sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta oli riittävästi. Tunnustan itse kuuluvani jälkimmäisiin ja siteeraan mielelläni esimerkiksi Zachris Topeliusta, jonka mukaan ”kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa”.

Lindenin kysymys on kuitenkin hyvä. Historiallisesti valtaväestöä edustavilla liberaaleilla on voinut olla siinä mielessä nuiva suhtautuminen vähemmistökulttuureihin ja -kansallisuuksiin, että he ovat pitäneet niitä alempiarvoisina. Vähemmistöihin kuuluvien on oman etunsa vuoksi kannattanut ennemmin sulautua valtakulttuuriin kuin kyyhöttää puolivillinä pienissä ja syrjäisissä loukoissaan, kuten John Stuart Mill asian ilmaisi pohtiessaan baskien ja bretonien roolia maailmanhistoriassa. Aika pitkään naapurimaassamme Ruotsissa ajateltiin samaan tapaan suomalaisista ja saamelaisista. Minulla ei ole tiedossa systemaattista analyysia tämän päivän uusnationalististen puolueiden ja liikkeiden suhtautumisesta maittensa perinteisiä vähemmistöjä ja niiden oikeuksia kohtaan, mutta olisin vähän yllättynyt, jos Legan suhtautuminen sardeihin, Front Nationalin bretoneihin, Jobbikin romaneihin jne. olisi näiden maiden poliittisella kartalla erityisen myötämielinen. Sen sijaan on selvää, että 1960-luvun jälkipuoliskolta liikkeelle lähtenyt historiallisten ja kansallisten vähemmistöjen aseman paraneminen Euroopassa ja muuallakin on näihin vähemmistöihin kuuluvien aktivistien toiminnan lisäksi poliittisessa mielessä pitkälti nimenomaan yksilö- ja ryhmäoikeuksien puolesta vapaamielisesti ajattelevien ansiota. Heitä oli toki muissakin puolueissa kuin varsinaisissa liberaaleissa puolueissa.

Kysymys 4: Nostit Suomesta esille perussuomalaiset esimerkkeinä ”uusnationalisteista”. Mielestäsi uusnationalistit haluavat kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Olisit voinut analysoida, sopiiko PS kielipoliittinen ohjelma tähän muottiin.

Vastaus: Perussuomalaisten kielipoliittinen ohjelma ei ole minusta kovin relevantti analysoinnin kohde, koska se on puolueen hajoamista edeltävältä ajalta. Puolueen julkinen profiili ja eduskuntaryhmän kokoonpano muuttuivat kesän 2017 puoluekokouksen ja vuoden 2019 vaalien jälkeen siinä määrin perusteellisesti, että nojaan päätelmissäni tämän päivän perussuomalaisista ennemmin niihin lähteisiin, jotka ovat nuorempia kuin Jussi Halla-aho puolueen puheenjohtajana. Nykyisten perussuomalaisten määrittäminen uusnationalisteiksi on helppo tehtävä, koska puolue tekee sen itse. Lokakuussa 2018 hyväksytty periaateohjelma alkaa seuraavalla lauseella: ”Perussuomalaiset on isänmaallinen ja kristillissosiaalinen puolue, joka edistää kansallista etua.” Viime kevään eduskuntavaaliohjelma (jonka nimi on siis Äänestä Suomi takaisin) korostaa puolestaan ingressissään: ”Julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua.
Mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle ei ole. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten, ja sen täytyy aina huolehtia ensisijaisesti suomalaisista.”

Kysymys siitä, haluavatko perussuomalaiset kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan, on näiden dokumenttien valossa monimutkaisempi, ja se kytkeytyy siihen, mitä oikein tarkoitetaan suomalaisilla. Molemmissa ohjelmissa korostetaan kovasti suomalaisia väestöryhmänä, mutta puolue ei kuitenkaan kunnolla määrittele, keitä se suomalaisilla tarkoittaa. Ajatus siitä, että ”me tunnemme suomalaisuuden sydämessämme”, ennemmin väistää kysymyksen kuin vastaa siihen kunnolla. (Minusta kaikkien muidenkin puolueiden pitäisi kertaalleen pysähtyä miettimään, mitä he suomalaisuudella tarkoittavat, elleivät ole näin jo tehneet.)

Kysymys suomalaisuuden määritelmästä on olennainen, koska nuo edellä mainitut eduskuntavaaliohjelman lauseet muodostavat aivan erilaisiksi sen mukaan tarkoitetaanko suomalaisilla kaikkia maamme väestöön kuuluvia ihmisiä, vain Suomen kansalaisuuden saaneita henkilöitä vai vain tietyn etnisen ja/tai kulttuurisen taustan ja identiteetin omaavia henkilöitä. Koska eduskuntaryhmään kuuluu muun muassa Suomen Sisu -järjestössä merkittävissä tehtävissä toimivia henkilöitä, on ymmärrettävää, että syntyy epäilys suomalaisuuden piirin tiukemmasta, etnokulttuurisesti rajatusta, määritelmästä myös koko puolueessa.

Puolueen niin ikään melko tuore maahanmuuttopoliittinen ohjelma näyttää kuitenkin olevan avarammilla linjoilla avatessaan (riittävän) suomalaisuuden portit kaikille niille (myös maahanmuuttajille), jotka omaksuvat suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt. Suomalaisella kulttuurilla ilmeisesti tarkoitetaan länsimaalaiskristillistä, humanistista ja tasa-arvoon perustuvaa arvoperustaa. Tähän kulttuuriin sopeutumattomat toivotetaan tervemenneiksi ”maahan, jossa hän pystyy toteuttamaan itseään ilman rajoituksia”.

Tällä perusteella perussuomalaiset tuntuvat haluavat ainakin edellä määritellyllä tavalla kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Etnisessä mielessä puolue kuitenkin tuntuu olevan avaramielisempi kuin jotkin sen piirissä vaikuttavat henkilöt ja ryhmittymät. Tämä rajanveto on tärkeä, ja puolueen (niin kuin siis muidenkin puolueiden) toivoisi olevan sen suhteen yksiselitteinen. Suomalaisuuden ja siihen liittyvien oikeuksien (ja velvollisuuksien) rajaaminen vain tietynlaisen sukutaustan tai alkuperän tai ihonvärin perusteella on jyrkässä ristiriidassa yhdenvertaisuuslainsäädäntömme ja sen taustalla olevan ajattelun kanssa. Käsittääkseni Husu Husseinin paljon huomiota herättäneet rasismisyytökset Perussuomalaista puoluetta ja sen kannattajia kohtaan olivat myös ainakin osittain seurausta tästä epäselvyydestä perussuomalaisen puolueen linjaa kohtaan.

Sivumennen sanoen vielä: jossain twiittauksessa suuntaani heitettiin provokatiivisesti, että en taida tietää mitä etnisyydellä tarkoitetaan. Se onkin käsite jonka suhteen tunnen, ja jokaisen muunkin pitäisi tuntea, intellektuaalista nöyryyttä. Etnisyyden määrittely on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja parasta olisi, jos jokainen käsitettä käyttävä tarkentaisi, mitä sillä oikein tarkoittaa. Itse olen monikulttuurisesta yhteiskunnasta puhuessani käyttänyt mielelläni täsmällisempää termiä etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta. Tällä erottelulla olen halunnut korostaa sitä, että vaikka ihmisillä on sama (etninen) tausta tai alkuperä ja siihen liittyvä identiteetti, heillä voi olla monia kieliä, uskontoja, arvoja, jne. Toisaalta samaan kielelliseen, uskonnolliseen tai arvoyhteisöön kuuluvilla ihmisillä voi olla erilaisia etnisiä taustoja ja identiteettejä. Etnisyys ja kulttuuri voivat siis kytkeytyä toisiinsa, mutta usein ja ehkäpä myös yhä useammin, ne eivät niin tee.

Ja vielä lopuksi: Twitterissä keskustelu lähti jossain vaiheessa menemään kielipoliittisille linjoille, joita en juuri omassa esseessäni käsitellyt. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua näkemyksiini vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassani Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Tiivistelmä keskeisistä kielipoliittista kohdista löytyy tästä Hesarin Vieraskynä-kirjoituksesta: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002672601.html

 

Mitä on uusnationalismi ja miksi siitä ei ole apua?

Pidin Suomen Tiedeseuran symposiumissa 13. toukokuuta 2019 esitelmän otsikon aiheesta. Esitelmän runko muistiinpanoineen sekä tilaisuudessa käyty keskustelu ja eräiden kollegoiden kommentit laajensivat puheen alla olevaksi esseeksi, yritykseksi ymmärtää uusnationalismia ja nostaa myös katse sen ylitse.

Nationalistinen maailmankuva ja moderni valtio

Uusnationalismia on joukossamme, ja sen suosio on vallassa olevien, valtaan pyrkivien ja tavallisten kansalaisten keskuudessa kasvanut parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa, muualla Euroopassa, muissa länsimaissa sekä myös niiden ulkopuolella esimerkiksi Turkissa, Brasialiassa, Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä Brexitin kannattajien voitto Britannian kansanäänestyksessä ovat globaalin uusnationalismin toistaiseksi suurimmat saavutukset.

Monia kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin politiikan seuraajia mietityttävät kysymykset: mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä tästä vielä seuraa? Ensin on kuitenkin vakavasti ja rauhallisesti pohdittava, mistä oikein on kysymys.

Jotta voimme ymmärtää uusnationalismia, meidän on ensiksi tiedettävä, mitä on nationalismi. Nationalismia eli kansallisuusaatetta on vaikea määritellä tyhjentävästi. Määrittelyä on yritetty tehdä korostaen ideologian poliittista, sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta, tai vaikkapa tapaa puhua kansasta ja kansakunnasta. Nationalismi on kuitenkin luonteeltaan monikasvoinen ilmiö, joka ilmenee monissa eri muodoissa ja jonka tulkinnat vaihtelevat näkökulmasta riippuen.

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm antoi vuonna 1991 ilmestyneessä Nations and Nationalism since 1780 -kirjassaan nationalismille seuraavan Ernest Gellneriltä lainaamansa työmääritelmän: kyseessä on periaate, jonka mukaan poliittisen ja kansallisen yksikön, valtion ja kansakunnan, kuuluu olla yhtä. Tämä on monella tapaa hyödyllinen lähtökohta minullekin, joka olen taustaltani politiikan tutkija, mutta lavennan mielelläni tämän kansallisuusaatteen suppean määritelmän laajemmaksi nationalistiseksi maailmankuvaksi, joka koostuu seuraavista osatekijöistä:

• Ihmiskunta jakautuu kansoihin, joita yhdistää yhteinen kulttuuri ja alkuperä.
• Jokaisella kansalla tulisi olla omista asioistaan vapaasti päättääkseen oma täysivaltainen valtionsa.
• Jokaisen valtion tulisi olla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen, so. siinä tulisi olla vain yksi kansa.
• Jokaisen kansakunnan jäsenen tulee olla viime kädessä uskollinen omalle kansallisvaltiolleen, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä. Vastineeksi valtio tarjoaa kansalaisilleen suojelua niin koti- kuin ulkomailla.

Ajatus ihmiskunnan etnis-kulttuurisesta jakautumisesta kansoihin on vanha, ja meille tuttuja selityksiä kielten, kulttuurien ja etnisten ryhmien synnystä löytyy esimerkiksi Vanhan Testamentin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Jotkin vanhoista yhteiskunnista ovat varmasti myös olleet asukkaiden alkuperän, arvomaailmojen ja traditioiden osalta melko yhtenäisiä. Kansallisvaltioon tähtäävänä poliittisena ideologiana nationalismi on kuitenkin varsin uusi, vain parisataa vuotta vanha.

Jotta moderni poliittinen nationalismi, se mihin Hobsbawm edellä viittaa, saattoi syntyä, ensin piti saada muotonsa käsitys nykyaikaisesta valtiosta ja siihen pohjautuva kansainvälinen järjestelmä. Modernin valtion historia on niin ikään lyhyempi kuin mitä helposti ajattelemme. Vasta 1600-luvun puolivälissä luotiin 30-vuotisen sodan päättäneissä Westfalenin rauhansopimuksissa yhteinen näkemys siitä, että valtiot ovat alueellisesti rajattuja ja yhtenäisiä sekä keskitetysti johdettuja kokonaisuuksia. Niillä oli suvereeni oikeus päättää yksin omista asioistaan eli toiset valtiot eivät saaneet puuttua niiden sisäisiin asioihin.

30-vuotisen sodan taustalla vaikutti uskonnollinen reformaatio, eurooppalaisen kristillisyyden hajoaminen ja ajatus uskonnosta ihmisiä yhdistävänä ja toisistaan erottavana tekijänä. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa vahvistui puolestaan romantiikan inspiroimana käsitys kielestä ja siihen kytkeytyvästä kulttuurista kansojen ensisijaisesti taustatekijänä. 1800-lukua pidetään varsinaisena nationalismin vuosisatana. Niin sanotuissa vanhoissa valtioissa kuten Ranskassa, Tanskassa ja Britanniassa pyrittiin pehmeillä ja kovilla keinoilla yhtenäistämään väestöä kielellisesti ja kulttuurisesti. Vailla omaa valtiota olevat kansalliset liikkeet järjestäytyivät vaatimaan itselleen oikeuksia ja vapauksia näistä maissa, mutta etenkin Venäjän, Itävalta-Unkarin ja osmanien useita kansallisuuksia sisältäneissä imperiumeissa.

1800-lukulainen nationalismi romantisoi sekä nykypäivää että etenkin menneisyyttä, ja monille suhteellisen nuorille perinteille keksittiin mielellään pitkiä historiallisia juuria. Menneisyyden vähäisistä dokumentaarisista lähteistä raavittiin kasaan perusteluja kansan olemassaololle ja näyttöjä kansakunnan ammoisina aikoina tehdyille saavutuksille.

Lähtökohtaisesti tämä nationalismi oli kuitenkin eteenpäin katsova, jopa edistyksellinen liike ja ideologia, joka pyrki luomaan uutta ja parempaa sekä talouden että politiikan saralla. Sivistyksen levittäminen alempiin kansankerroksiin tapahtui usein kansakunnan rakentamisen tunnusten alla. Omaa valtiota vailla oleville kansallisuuksille pyrkimys itsenäisyyteen oli horisontissa siintävä houkutteleva tulevaisuuden maailma, jossa kansakunta olisi vapaa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kansanvallan edistäminen ja kansakunnan rakentaminen löysivät toisensa kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteessä. Demokratian periaatteiden mukaisesti vallan valtiossa tuli kuulua yhteiskunnan jäsenille, so. kansalle. Nationalismin periaatteiden mukaan jokaisen kansan piti saada päättää omista asioistaan. Nämä kaksi asiaa menivät helposti sekaisin, eikä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kuuluisia neljäätoista ohjelmakohtaa muotoillessaan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ilmeisesti aina itsekään tiennyt, kummasta asiasta hän milloinkin puhui.

Tuon suuren sodan jälkimainingeissa edellä mainitut kolme imperiumia romahtivat, ja niiden raunioille syntyi Eurooppaan lukuisia itsenäisiä valtioita, niiden joukossa myös Suomi. Juuri mikään näistä valtioista ei kuitenkaan ollut kansallisvaltio sanan etnis-kulttuurisessa merkityksessä, vaan monessa niistä väestö oli itse asiassa etnisesti ja kulttuurisesti hyvin moninainen. Vähemmistöjen oikeuksista ja muusta kohtelusta tulikin sotien välisen ajan poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joita esimerkiksi Natsi-Saksa tehokkaasti hyödynsi politiikassaan.

Kansallissosialismi, fasismi ja muut nationalismin radikaalit muodot 1930- ja 1940-luvulla sekä toisen maailmansodan hirmuteot etenkin juutalaisia ja romaneja kohtaan asettivat synkän varjon nationalismin ylle. Samalla vakiinnutettiin Kansainliiton heikkouksista viisaampina uusi valtioiden maailmanjärjestelmä, jonka supranationaalisena kruununa oli itsenäisistä valtioista koostuva Yhdistyneet Kansakunnat. ”States” ja ”nations” yhdistettiin siten vahvasti toisiinsa.

Nationalistisen maailmankuvan mukaista ajattelutapaa ylläpidettiin myös monenlaisissa harmittoman oloisissa kansainvälisissä tapahtumissa, jotka tarjosivat tilaisuuksia Michael Billigin osuvasti banaaliksi nationalismiksi kutsumaan lipunheilutteluun. Suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden lähtökohdat olivat vielä 1990-luvulla vahvasti nationalistisia: oppilaita kasvatettiin samastumaan kulttuurisesti yhtenäiseen ja muusta maailmasta poikkeavaan suomalaisuuteen.

Samalla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen ja poliittisesti täysivaltaisen kansallisvaltion perustavat edellytykset alkoivat hiljalleen murentua.

Nationalismi osana aikansa maailmaa

Nationalismitutkimuksessa on ollut erilaisia koulukuntia sen mukaan, kuinka vanhana ja luonnollisena ilmiönä sitä on pidetty. Perennialistit ovat korostaneet kansakuntaisuuden vuosisatojen yli ulottuvaa historiaa, kun taas modernistien mielessä nationalismi liittyy ennen muuta nykyaikaisen yhteiskunnan syntyyn, jossa leimallista ovat myös kaupungistuminen ja teollistuminen sekä modernien viestintävälineiden ja infrastruktuurijärjestelmien kehittyminen.

Modernistien jyrkempi haara näkee melko deterministisesti, että nämä olosuhteet jopa edellyttivät kansallisuusaatteen syntyä. Ernest Gellnerin kuuluisan väitteen mukaisesti teollisuus synnytti nationalismin, eikä päinvastoin. Maltillisemmat modernistit pitävät puolestaan näitä olosuhteita suotuisina erilaisten aatteiden kehittymiselle ja leviämiselle, niiden joukossa nationalismi. Kuulun itse näihin viimeksi mainittuihin tutkijoihin.

1800-lukulainen nationalismi ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan sen aatteellista voittokulkua edisti modernin yhteiskunnan kehitykseen elimellisesti liittyneet edistysaskeleet kuten paikallista tuotantoa ja kulutusta korostavan maatalousyhteiskunnan vaihtuminen tavaroiden teolliseen valmistamiseen ja logistiseen siirtämiseen perustuvaksi yhteiskunnaksi ja eri paikkakuntien kytkeytyminen toisiinsa vesireittien, maanteiden ja etenkin rautateiden toisiinsa yhdistämiksi verkostoiksi.

Nationalismin ja muidenkin aatteiden leviämistä edistivät myös kehittyneen painotekniikan ansiosta tehostuneet joukkotiedotusvälineet, aluksi etenkin lehdistö ja 1900-luvun puolella radio. Kulttuurista yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä tietoisuutta kansakunnasta tuottivat myös alati laajeneva ja yhtenäistyvä koulutus sekä ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat.

Modernisaaton ratas ei kuitenkaan lakannut pyörimästä kansallisvaltioiden maailman kohdalla. 1900-luvulla ja etenkin vuosisadan jälkipuoliskolla taloudellinen ja teknologinen kehitys vei kauppaa, kommunikaatiota ja kulkemista eteenpäin niin, että myös valtioiden rajojen ylittäminen kävi entistä helpommaksi ja halvemmaksi. Eri puolille maailmaa luotiin ylikansallisia järjestelmiä, joille valtiot luovuttivat osan suvereenisuudestaan, ja osa näistä järjestelmistä kattoi koko maailman tai oli ainakin melkein globaaleja. Erilaiset vähemmistöt saivat kasvavassa määrin tunnustusta ja hyväksyntää, ja kansainvälinen muuttoliike muutti monien maiden etnisiä ja kulttuurisia rakenteita.

Vuotta 1989 on kutsuttu yhdeksi Euroopan historian ihmeelliseksi tai hulluksi vuodeksi, ja 1990-luku onkin erityisen kiinnostava vuosikymmen, jolloin erilaiset ajattelutavat esiintyvät samanaikaisesti toisiaan haastaen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski- ja Itä-Euroopassa esiintyy ikään kuin perinteistä nationalismia, jossa kertaalleen itsenäistyneet valtiot tai toistaiseksi vailla omaa valtiota jääneet kansakunnat pyrkivät pääsemään vapaaksi sosialistisen imperiumin ikeestä ja/tai saamaan uuden valtion perustetuksi. Omaa valtiota tai ainakin laajaa alueellista autonomiaa tavoiteltiin myös Länsi-Euroopassa esimerkiksi Belgian Flanderissa, Skotlannissa ja Espanjan Kataloniassa ja Baskimaassa.

Yleisesti ottaen alettiin kuitenkin entistä enemmän puhua siirtymisestä jälkikansalliseen maailmankuvaan. Monet tutkijat allekirjoittivat joko täydestä sydämestään tai ainakin jossain määrin Eric Hobsbawmin toiveikkaan oletuksen, että nähtävillä oleva nationalismi on ennemmin historiallisen ilmiön viimeinen leimahdus kuin merkki todellisesta paluusta kansallisuusaatteen maailmaan. Postnationaalisen järjestelmän tunnusmerkkeinä pidettiin esimerkiksi seuraavia käsityksiä:

• Ihmiskunta muodostaa ensisijaisesti yhden kokonaisuuden. Me kaikki olemme yhtä.
• Moderni valtio ei ole enää oikea tapa ratkaista aikamme ongelmia, vaan tarvitaan alueellisia ja globaaleja sopimuksia ja institutionaalisia järjestelyjä.
• Yhteiskunnat ovat etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti moninaisia. Monikulttuurisissa yhteiskunnissa yksilöillä ja yhteisöillä tulee olla mahdollisimman laajat oikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin.
• Kaikkien yhteiskunnassa asuvien tulee olla mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa riippumatta heidän taustastaan tai identiteetistä tai esimerkiksi siitä, onko heillä maan kansalaisuus vai ei.

Lisäksi etenkin 1990-luvulla alkaa entistä enemmän ilmetä ja esimerkiksi puolueiden kannatuksella mitattuna vahvistua sellaista ajattelutapaa, jota on parempi kutsua uusnationalismiksi kuin perinteiseksi nationalismiksi.

Uusnationalismin nostalgiset lupaukset

Yhteiskuntiin oli syntynyt paljon tyytymättömyyttä. Aihetta protestointiin yhdet näkivät poliittisessa kehityksessä, jossa kansallista suvereenisuutta oli rapautunut ja siirtynyt sellaisille tahoille kuin Euroopan unioni, kansainväliset sopimukset ja globaalit markkinavoimat. Toiset taas kokivat, että hyvinvointivaltion sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa korostavat tavoitteet olivat saaneet väistyä uusliberaalien voimien tieltä, jotka jättivät kehityksen kelkasta putoavat menestyksestä osattomiksi.

Kaikista vahvimmin erilaisia uusnationalistisia voimia yhdistää kuitenkin kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä ajattelutapaa, jossa maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin ja muuttajien ja uusien vähemmistöjen kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan myönteisesti ja monikulttuurisuuden säilymistä halutaan jopa tukea. Myös jotkin perinteiseen nationalismiin kuuluvat liikkeet ja puolueet, kuten Belgian Vlaamse Blok (myöhemmin Vlaams Belang), modernisoivat ohjelmiaan menestyksellisesti maahanmuutto- ja ulkomaalaisvastaisuudella.

Uusnationalismi on vastaus yhteiskunnissa vallitseviin tyytymättömyyksiin, mutta siitä ei kuitenkaan ole ihmisille heidän ahdingossaan konkreettista apua. Tärkein syy tähän avuttomuuteen on uusnationalistisen liikehdinnän avainsana, joka on ”takaisin”. Siinä missä nationalistit katsoivat ja osin yhä katsovat eteenpäin, tulevaisuuteen, uusnationalistit haluavat palata menneisyyteen. He yrittävät saada poliittisen vallan palautettua täysimääräisesti oman valtion kansalaisille, he haluaisivat valtion ajavan vain kansalaisten etuja ja intressejä ja heidän mielestään yhteiskunta on jälleen olla kulttuurisesti yhtenäinen.

Perussuomalaisten vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelma on tästä näkökulmasta katsottuna suorasanaisen uusnationalistinen. Ohjelman otsikkona on ”Äänestä Suomi takaisin.” Euroopan unionista irtautumista kannattaneen Vote Leave -kampanjan iskulauseisiin kuului “Take back control” ja Donald Trump tunnetusti lupasi tehdä Amerikasta ”Great Again”. Geert Wildersin johtama Alankomaiden Vapauspuolue julistaa, että Alankomaista pitää taas tulla meidän omamme (Nederland weer van ons).

Aikamatka historiaan epäonnistuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, uusnationalistit idealisoivat liioittelemalla vuosikymmenten takaisten valtioiden poliittisen itsenäisyyden ja suvereenisuuden sekä yhteiskuntien etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden. Nationalististen haavekuvien mukaisia kansallisvaltioita ei ole juuri missään esiintynyt reaalimaailman tasolla, vaan valtiot ovat aina olleet riippuvaisia ympäristöstään ja keskinäisistä sopimuksista. Käytännöllisesti katsoen kaikissa yhteiskunnissa on jonkinlaisen kantaväestön ja valtakulttuurin lisäksi ollut myös erilaisia vähemmistöjä. Olen toisaalla esittänyt, että 1980-luvun puolivälissä Suomi oli ehkä kansallisvaltiona ”täydellisimmillään”. Silti tuonakin ohikiitävänä hetkenä valtiollinen suvereenisuus oli monella tapaa rajoitettua ja kansallisessa kulttuurissa oli paljon kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista monimuotoisuutta.

Tietä takaisin ei ole myöskään siitä syystä, että valtioiden ja yhteiskuntien toimintaympäristö on ratkaisevasti muuttunut. 1800-luvun ja 1900-luvun alun olosuhteissa tavaroiden ja palveluiden tuotanto, kaupankäynti, kommunikaatio ja kulkeminen tukivat modernien valtioiden kokoisten yksiköiden varaan rakentuvaa ja niiden sisälle enimmäkseen rajoittuvaa toimintaa. Kansakuntien rakentumisen olennainen ulottuvuus oli inhimillisen toiminnan piirin laajentuminen paikallisesta kansalliseksi. Näissä olosuhteissa nationalistinen maailmankuva oli toimiva periaatteellinen lähtökohta sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen elämän järjestämiseksi juuri tätä valtiollis-kansallista tasoa korostaen.

Kehitys ei kuitenkaan jäänyt siihen. Siinä missä 1800-luvulla olennainen siirtymä oli paikallisesta kansalliseen, 1900-luvulla ihmiset, heidän sosiaaliset suhteensa ja heidän tuottamansa asiat ylittävät jatkuvasti valtioiden ja yhteiskuntien rajoja. Sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurisen vaihdon ja taloudellisen vaihdannan järjestelmät tuottavat kansallisvaltioita paljon laajempia alueellisia ja väestöllisiä kokonaisuuksia ja verkostoja, jotka laajimmillaan kattavat koko maapallon. Paluu entiseen on mahdollista ainoastaan katkomalla näitä ihmisiä ylirajaisesti, ylikansallisesti ja globaalisti toisiinsa yhdistäviä siteitä. Jotkin autoritaariset tai totalitaariset valtiot kuten Kiina ja Venäjä, joissa uusnationalistinen ajattelutapa on myös ollut viime aikoina nousussa, yrittävät rajoittaa ihmisten tiedonsaantia, vuorovaikutusta ja viestintää, mutta ne joutuvat maksamaan tästä kovan hinnan sekä taloudellisesti että kulttuurisesti.

Vaarallinen uusnationalismi

Uusnationalismi lupaa siten enemmän kuin mitä se pystyy lunastamaan, ja tästä syystä siitä ei ole apua yhteiskuntien kehittämiseen. On vaikea sanoa, missä määrin uusnationalistien johtajat itsekään uskovat asiaansa, vaan lupaavat mahdottomia vain kannatuksen kasvattamiseksi. Tämän lisäksi on kuitenkin todettava, että uusnationalismi ei myöskään ole harmitonta. Varjelen mielelläni poliittista riippumattomuuttani ja puolueettomuuttani, mutta uusnationalistisen politiikan suhteen en katso voivani olla neutraali. Tämän päivän kansallismieliseen ajattelutapaan sisältyy ongelmia, joista osa on vakavia tai suorastaan vaarallisia.

Näistä ongelmista osa liittyy uusnationalismin toiseen avainsanaan, joka on jyrkästi rajattu ”me”, erotuksena tämän ryhmän ulkopuolelle määritellyistä ”heistä”. Perussuomalaisten vaaliohjelman ingressissä korostetaan, että julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua ja että Suomen valtio on olemassa suomalaisista huolehtimista varten. Se keitä ovat suomalaiset, jää ohjelmassa tarkemmin määrittelemättä. Voi olla, että eduskuntaryhmän sisällä on erilaisia näkemyksiä tästä. Ryhmään kuuluu kuitenkin puolet Suomen Sisu -järjestön kuusihenkisestä hallituksesta. Itsenäisyyspäivänä vuonna 2016 tämä avoimesti kansallismielinen järjestö vastusti suomalaisen kansallisuuden pohdinnoissaan jyrkästi suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä. Suomalaisuus rakentuu Suomen Sisun näkemyksen mukaan syntyperän, kielen, uskonnon, arvojen yhtenäisyydelle ja yhteiselle ryhmäidentiteetille.

Tunnettu populismin tutkija Cas Mudde on korostanut, että on olemassa niin oikeisto- kuin vasemmistopopulismiakin. Populismin olennaisia piirteitä ovat hänen mukaansa yhteiskunnan jako kahteen ryhmään, aitoon kansaan ja turmeltuneeseen eliittiin sekä ajatus politiikan tekemisestä niin, että yhtenäiseksi koetun todellisen kansan tahto toteutuu. (Ääri)oikeistolainen populismi kytkee populismiinsa kaksi piirrettä, joista varsinkin jälkimmäinen on harvinainen vasemmistopopulismissa: autoritaarisuuden ja nativismin. Nativismi on Mudden mukaan ajattelutapa, jonka mukaan valtioissa pitäisi olla vain kansakunnan aitoja ja alkuperäisiä jäseniä. Kansakuntaan kuulumattomat ihmiset ja aatteet uhkaavat kansallisvaltion identiteettiä ja yhtenäisyyttä. Nativistisilla oikeistopopulisteilla on siis nationalistinen maailmankuva.

Se, kuinka ahtaiksi kansakunnan rajat määritellään, vaihtelee eri maissa ja eri aikoina. Jyrkimmät uusnationalistit määrittävät ne Suomen Sisun tavoin hyvin eksklusiivisesti etnisen alkuperän ja identiteetin, kielen, uskonnon ja kulttuurin mukaisesti, toiset ovat valmiita hyväksymään kansallisen yhteisön sisälle myös vähemmistöjä, joilla on pitkää yhteistä historiaa kansakunnan ydinväestön kanssa. Lähtökohtaisesti uusnationalistit ovat suhtautuneet kriittisesti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin, joskin enemmän tervetulleiksi on yleensä toivotettu kulttuurisesti läheisistä yhteiskunnista muuttavat ja etenkin sellaiset, joista on katsottu olevan yhteiskunnalle hyötyä. Viime aikoina uusnationalistien poliittisessa retoriikassa erityistä huomiota on osoitettu etenkin islamin uskontoa ja muslimeja kohtaan.

Islam-vastaisten kannanottojen jyrkkyys vaihtelee niin ikään, mutta monien nyt jo varsin vakiintuneiden ja äänestäjien kannatuksella mitattuna suurten uusnationalististen puolueiden piirissä esitetään varsin radikaaleja näkemyksiä. Vaikka monissa maissa on hyvin paljon muslimeja, joista osa on jo toista tai jopa kolmatta sukupolvea, ja vaikka suuri osa heistä on integroitunut asuinmaihinsa, jotkin puolueet katsovat, että islam ei oikeastaan kuulu länsimaisiin yhteiskuntiin. Ruotsidemokraattien periaateohjelman islamin vaikutusta ruotsalaisessa yhteiskunnassa pitää aktiivisesti vastustaa mahdollisimman paljon. Alternative für Deutschland -puolueen vaaliohjelmassa vuodelta 2017 lausutaan tylysti, että islam ei kuulu Saksaan ja että muslimien määrän kasvu tuottaa suuren vaaran valtiolle, yhteiskunnalle ja arvojärjestelmälle. Alankomaiden vapauspuolueen tavoitteena on jo pitkään ollut Alankomaiden de-islamisointi ja esimerkiksi Koraanin kieltäminen lailla ja moskeijojen sulkeminen.

Kiistämättä millään lailla niitä haasteita, joita radikaali poliittinen islam tuottaa sekä länsimaisiin yhteiskuntiin että globaalisti, näin jyrkät näkemykset suurten väestöryhmien ulossulkemiseksi kansallisesta kokonaisuudesta ovat huolestuttavia. Lisäksi islam-vastaisuuden rinnalle on viime aikoina noussut liikehdintää, jota voi puolestaan pitää rasistisena. Näitä ryhmittymiä tekisi mieli muuten kutsua uusrasistisiksi, mutta tällä termillä on alettu kutsua laajemmin sellaisia ajattelutapoja, joilla muita kuin etnisiin tai fysiologiin piirteisiin perustuvia ryhmiä on alettu kohdella samalla tavalla kuin rasistisessa ajattelussa juutalaisia tai tummaihoisia. Näin ollen esimerkiksi muslimeja on ”rodullistettu”.

Osa uusnationalistisen liikkeeseen sisältyvistä radikaaleista ryhmittymistä on pitänyt huomion kiinnittämistä uskontoon kohtuuttoman suurena ja korostanut nimenomaan etnisten ryhmien ja rodullisten väestöryhmien välistä kilpailua ja vastakkainasettelua. Tässä mielessä kyse on ennemmin paluusta klassiseen rasismiin kuin uusrasismista. Valkoista ylivaltaa nostalgisoivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset ryhmittymät ovat olleet paljon esillä mediassa. Rasistisesta ajattelutavasta on pitkään ajateltu, että se liittyy lähinnä iäkkäämpiin ja vähän kouluja käyneisiin, elämässä monella tapaa usein syrjäytyneisiin ihmisiin. Esimerkiksi hollantilaisessa Erkenbrand-yhteisössä ja Belgian flanderilaisessa Schild & Vrienden -liikkeessä mukana on kuitenkin etenkin nuoria, joista monet ovat korkeasti koulutettuja tai yliopisto-opiskelijoita.

Uusnationalistinen nativismi herättää henkiin hirviöitä, joiden olisi suonut pysyvän ikuisessa unessa. Näiden liikkeiden ja puolueiden piirissä kritisoidaan usein monikulttuurisuutta, mutta ei aina ei ole selvää, mitä oikein arvostellaan. Monikulttuurisuuden poliittis-ideologista ulottuvuutta, multikulturalismia, saa kaikessa rauhassa arvostella. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että yhteiskunnassa sietämisen tai suvaitsemisen lisäksi myös aktiivisesti tuetaan erilaisten vähemmistöjen kieltä ja kulttuuria. Näyttää kuitenkin siltä, että suuri osa eurooppalaista uusnationalismista vastustaa myös sen demografista ulottuvuutta, etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta väestöllisenä tosiasiana. Silloin toivotaan avoimesti, että suuri osa yhteiskunnassa asuvista lähtisi sieltä pois.

Tie monikulttuurisesta yhteiskunnasta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäiseen uusnationalistiseen ideaaliin voi kulkea ainoastaan pakotettujen poismuuttojen, vähemmistöjen syrjinnän ja sorron, ehkä jopa keskitys- ja kuolemanleirien kautta. Viime aikojen kehitys pakottaa sanomaan tämän seikan selvästi ääneen, koska ilmiselvästi uusnationalistisen liikkeen sisällä on myös tahoja, jotka ovat valmiita irtisanoutumaan kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, jotka hyväksyvät ihmisten asettamisen eriarvoiseen asemaan esimerkiksi etnisen taustan, ihonvärin tai uskonnon perusteella ja jotka ovat valmiita käyttämään myös väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Uusnationalistisen liikkeen sisällä vaikuttaa siis tahoja, joita voi huoletta kutsua fasistisiksi. Se ei tarkoita, että koko uusnationalistinen ajattelutapa olisi fasistista tai että fasismia olisi ainoastaan uusnationalismissa. Fasismi voidaan ymmärtää homogeenisuusajattelun äärimmäisenä muotona, jonka tavoitteena on tehdä selvittää välit lopullisesti niiden kanssa, jotka ovat erilaisia. Tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, tarvittaessa tuhoamalla. Fasistinen väkivalta on historiassa kohdistunut etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen lisäksi esimerkiksi poliittisiin vastustajiin, taloudellisesti hyväosaisiin sekä epäkelvoiksi tavalla tai toisella määriteltyihin. Kuten edellä viitattiin, on kiistatonta, että osa poliittisen islamin radikaaleista tulkinnoista on luonteeltaan fasistista.

Politiikan kentällä uusnationalistit ovat useimmiten populisteja. Cas Mudden populismille antaman määritelmän lisäksi populismia voidaan määritellä myös näin: he vetoavat tunteisiin, kärjistävät epäkohtia, etsivät syyllisiä ”omien” ulkopuolelta ja tarjoavat helppoja ratkaisuja. Vasta poliittisen menestyksen mukanaan tuoma vastuunkanto paljastaa, mistä puusta populistit on tehty. Suuri osa heistä paljastuu opportunisteiksi, jotka ovat olleet uusnationalistisia retoriikassaan, mutta jotka ovat valmiita tekemään kompromisseja päästääkseen valtaan ja pysymään siellä. Osa heistä on kuitenkin aitoja radikaaleja, jotka ovat valmiita ja halukkaita pyrkimään poliittisiin tavoitteisiinsa ja tarvittaessa muuttamaan poliittisen järjestelmän perusteita saavuttaakseen maalinsa ja säilyttääkseen valta-asemansa.

Ongelma on siinä, että etukäteen voi vain varovasti arvioida, ketkä populisteista ovat opportunisteja ja ketkä loppuun asti radikaaleja. Teot ratkaisevat, ja siinä vaiheessa, kun  populistien todelliset kasvot paljastuvat, on yleensä myöhäistä peruuttaa siihen tienhaaraan, jossa valtaa tarjotaan.

Koko maailman yhteiset haasteet

On siis syytä palauttaa mieleen Judith Shklarin (1989) sanat: “Kaikkien, jotka kuvittelevat fasismin kaikissa muodoissaan olevan kuollut ja kuopattu, on syytä miettiä asiaa uudelleen.”

Uusnationalistinen ajattelutapa on kuitenkin haitallista myös siksi, että siinä unelmoidaan poliittisen vallan täysimääräisestä palauttamisesta toisistaan irrallisille valtiollisille yksiköille aikana, jolloin maailmassa tarvitaan nimenomaan luopumista kansallisesta itsekkyydestä, kykyä yhteistyöhön sekä alueellisesti laajoihin, osin jopa maailmanlaajuisiin ratkaisuihin.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Antonio Guterres luetteli pari vuotta sitten järjestön yleiskokouksessa pitämässään puheessa koko maailmaa koskettavia uhkia ja haasteita. Ydinaseiden määrä on yhä valtava, ja niiden leviämistä vääriin käsiin sekä käyttöä ydinasevaltojen taholta on kyettävä ehkäisemään ennalta. Terrorismi muodostaa suuren uhan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Maailmassa on lukuisia ratkaisemattomia konflikteja ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia rikotaan systemaattisesti. Ilmastonmuutos muuttaa elinoloja joka puolella maapalloa ja vaarantaa useiden elämänmuotojen säilymisen edellytyksiä. Ihmiskunta kärsii sosiaalisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Uusiin tieteellisiin ja teknologisiin innovaatioihin sisältyy suuria riskejä, joista kaikista emme ole vielä edes tietoisia. Monissa maissa yhteiskuntia johdetaan tehottomasti ja kansalaisten edusta piittaamattomasti. Koko maailmaa kattava solidaarisuus on yhä pahasti puutteellinen.

Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi nimenomaan valtioiden vahvaa ja määrätietoista yhteistyötä. Asia olisi riittävän hankala muutenkin, ja lisäksi uusnationalistit ajattelevat asioista aivan toisin. Siinä missä uusliberaalien unelma on vapaa markkinatalous, uusnationalistien vastaava haavekuva on vapaiden kansallisvaltioiden maailma. Kapitalistit haluavat yritystoiminnalle mahdollisimman vähän sääntelyä ja muita pidäkkeitä, uusnationalistit haluavat päästä eroon valtioiden toiminnan rajoituksista.

Niin ikään Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa pitämissään puheissa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt oman näkemyksensä, jonka mukaan maailman asiat ovat parhaiten järjestyksessä, kun kaikki valtiot ovat täysin vapaita ajamaan omia etujaan ja tekemään vain niitä kansainvälisiä sopimuksia, jotka ovat niille hyödyllisiä. Vahvat ja täysivaltaiset valtiot antavat ihmisille omistusoikeuden omaan tulevaisuuteensa ja hallinnan omaan kohtaloonsa. Seuraava lainaus on vuoden 2018 yleiskokouksen 73. istunnossa pidetystä puheesta.

Many countries pursue own unique visions building own future and pursuing wonderful dreams. The whole world is richer, humanity is better because of this beautiful constellation of nations, each unique shining brightly in its part of the world. As Americans we know what kind of future we want, what nation America wants to be. We believe in the majesty of freedom and dignity of individual, self government and rule of law, culture built on strong families, fierce independence. We celebrate our heroes, love our country. (…) We must protect sovereignty and independence above all. When we do we will find new avenues for cooperation unfolding before us, new ways of peace making, new purpose, new spirit flourishing more around us. Making this a more beautiful world. Let us choose the future of patriotism, let us come here to stand for our people and for their nations, forever strong, sovereign, just, thankful for the grace and the glory of God, God bless the nations of the globe. 

Joillekin maailman vahvimmille valtioille tällaisesta maapallon ja ihmiskunnan yhteisestä edusta piittaamattomasta politiikasta voi todellakin olla hyötyä, joskin sekä Yhdysvalloissa että sen ulkopuolella on huomautettu, että America First -strategian seurauksena näyttää olevan ennen muuta America Alone. Muissa maissa tällaisen seireenin laululta kannattaa kuitenkin varmasti ummistaa korvat. Ylikansalliset ja globaalit instituutiot tuottavat maille rajoitteita, mutta etenkin pienten valtioiden näkökulmasta ne luovat myös suojelua ja turvaa siltä, että vahvimman oikeus ei aina yksin toteudu.

Jokin aika sitten Suomessa esitettiin, että voisimme alkaa soveltaa kansainvälisiä sopimuksia nykyistä luovemmin ja pitää enemmän huolta kansallisesta edusta niiden tulkinnassa. Ajatuksessa ei sinänsä ole mitään kummallista: jo nyt monet Suomen täysivaltaisuutta rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista ovat sellaisia, joiden täytäntöönpanossa on paljon liikkumavaraa, jota myös käytetään. Mutta pienen valtion näkökulmasta on sulaa hulluutta edistää sellaista periaatteellista muutosta, että tämän liikkumavaran maksimaalinen hyödyntäminen on asiallista ja hyväksyttävää. Mitä pidäkkeitä suurilla mailla silloin enää olisi tehdä samoin silloin kun niiden kansalliset intressit ja kansainväliset rajoitteet ovat ristiriidassa?

Parempi visio nationalistisen nostalgian tilalle

Vaikka miten päin pyörittäisin, en osaa nähdä uusnationalismia tarjoamassa vastauksia aikamme kysymyksiin. Uusnationalismin kyvyttömyys vastata omaan huutoonsa tuottaa ongelmia, joista osa on harmittomia ja osa todella vaarallisia. Radikaalin poliittisen islamin ohella uusnationalismiin sisältyy nykyään liikkeellä olevista aatteista ja ideologioista eniten elementtejä, jotka voivat syöstä eurooppalaisen sivilisaation ja ehkä koko ihmiskunnan jälleen silmittömän ja säälimättömän tuhoamisen tielle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uusnationalistien poliittisessa kritiikissä olisi jonkin verran myös perää. Uusnationalismi on oire viime aikojen kehityksestä, ja tämän oirehdinnan syitä olisi pystyttävä paremmin tietämään ja osuvammin tulkitsemaan, jotta nostalgisen kansallismielisyyden kannatukselta voidaan leikata terä.

Kansainvälistä muuttoliikettä on pakko pystyä jollain tapaa säätelemään, koska muuten jo nyt, tulevista vuosikymmenistä puhumattakaan, liikkeellä voi olla liian paljon ihmisiä, jotta kauttakulku- ja vastaanottavat maat pystyisivät heitä rakenteellisesti ja kulttuurisesti vastaanottamaan. Monikulttuurisuus ei ylipäätään ole asia, joka tuottaa ainoastaan myönteisiä seurauksia, joskin uusnationalistit vahvasti ylikorostavat sen kielteisiä puolia. Kulttuurisesti monimuotoisten yhteiskuntien yhteisistä pelisäännöistä tarvitaan paljon ja parempaa keskustelua. Tähänastiset ylikansallisen politiikan kokeilut, Euroopan unioni etunenässä, toimivat vielä jäykästi ja monimutkaisesti, ja kansalaisten on vaikea pitää niitä omanaan. Ylikansallisten instituutioiden on pystyttävä uudistumaan tämän ajan vaatimuksiin vastaaviksi. Markkinatalous, globalisaatio ja teknologinen kehitys tuottavat monenlaisia häviäjiä, joista yhteiskunnan ja ihmiskunnan on kansainvälisen kilpailun ja tieteellisen edistyksen huumassa muistettava huolehtia.

Monien ihmisten kokema tyytymättömyys ja jopa katkeruus sekä muut kielteiset käsitykset ja tunteet viimeaikaista kehitystä kohtaan ovat epäilemättä aitoja. Jos paluu nationalistisen maailmankuvan mukaiseen järjestelmään ei ole hyvä vastaus tyytymättömien ihmisten poliittiseen etsintään, niin mikä sitten on?

Suuri osa uusnationalistien saamasta kannatuksesta yhteiskunnissa johtuu muiden poliittisten liikkeiden ja organisaatioiden kyvyttömyydestä tarjota äänestäjäkunnalle uskottavia ja uskomisen arvoisia tulevaisuuden kuvia. Ne eivät myöskään ole kyenneet esittämään kansallisvaltiolle ja etnis-kulttuuriselle kansakunnalle vaihtoehtoisia positiivisia samastumiskohteita, joiden kautta ihmiset saavat merkitystä elämälleen. Ainoan poikkeuksen muodostaa tällä hetkellä lähinnä ilmastonmuutoskeskustelun kautta tuulta purjeisiinsa saanut ekologinen ajattelutapa, vihreä politiikka, jonka puitteissa esitetyistä tulevaisuuden kuvista kuitenkin yleensä puuttuu se systemaattisuus ja kokonaisvaltaisuus, joka on nationalistisen maailmankuvan suuri vahvuus.

Länsimainen ihminen on uudella ajalla menettänyt kyvyn uskoa kohtaloon ja tyytyä oman elämänsä vääjäämättömiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Nationalismi, mutta myös sosialismi, kommunismi ja liberalismi loivat hänen mieleensä käsityksen tulevaisuudesta, joka voi olla nykyistä parempi. Aika ajoin kehitys on myös vastannut näiden visioiden herättämään tarpeeseen. Vapautta on ollut enemmän, elintaso on parantunut, tasa-arvo on lisääntynyt, hyvinvointi on jakaantunut tasaisemmin.

Modernisaation historiallisena perintönä meillä on nykyihmisen mieli, joka odottaa koko ajan enemmän ja parempaa. Tämä mentaliteetti janoaa myös sellaista kertomusta, joka lupaa huomiselle parempaa kuin mitä meillä on tänään. Mutta nämä tarpeet eivät tule tyydytetyksi. Päinvastoin. Monet kokevat asioiden todella menneen huonompaan suuntaan. Lisäksi joka puolella tuntuu olevan entistä enemmän uhkia, joita populistien lisäksi myös media mielellään jatkuvasti suurentelee.

Uskon, että pohjimmiltaan ihmiset eivät haluaisi langeta uusnationalistien tarjoamaan taaksepäin katsomisen taantumukselliseen ansaan. Tässä tilanteessa on kuitenkin helppo ymmärtää, että paremman puutteessa nostalginen lupaus menneisyydestä parempana tulevaisuutena on hyvin houkutteleva.

 

 

 

 

Sokkotreffeillä uteliaiden kansalaisten kanssa

Täytyy myöntää, että vähän jännitti. Lupauduin alkukesästä mukaan Pointti-kaupunkifestivaaleilla järjestetyille uteliaiden pikatreffeille, joilla kuka tahansa saattoi kysyä mitä tahansa kymmeneltä asiantuntijalta. Joukossamme olivat muun muassa Helsingin apulaispormestarit Pia Pakarinen ja Anni Sinnemäki sekä Syksy Räsänen (aiheena maailmankaikkeus), Kalle Haatanen (filosofia, yhteiskunta) ja Heli Vaaranen (parisuhteet). Tämä tilaisuus oli lauantaina 3. elokuuta.

Minun osaamisalueekseni oli määritelty maahanmuuttajien kotoutuminen Helsinkiin, joten siihen teemaan liittyviin kysymyksiin oli siis hyvä vähän valmistautua. Kullekin kysyjälle oli varattu kolme minuuttia aikaa, ja kellon kilkahtaessa henkilö vaihtui, jäi sitten vastaus kesken tai ei.

En ollut ainoa, joka oli hieman hermostunut. Varttitunti ennen tilaisuuden alkua Oodin Maijansalin ovella ei uteliaita juuri näkynyt, vaikka paikalla muuten oli paljon sekä turisteja että kaupunkifestivaaleille osallistujia ja kaiketi muutama tavallinen kirjaston asiakaskin. Tilaisuuden juontajina toimineet YLE:n toimittajat epäilivät, josko tällainen kysymyksen esittäminen kahden kesken suoraan asiantuntijalle olisi suomalaiselle kansanluonteelle liian kova paikka.

He jännittivät turhaan. Kun kello löi yksitoista, oven suussa oli selvästi enemmän uteliaita kaupunkilaisia ja kansalaisia kuin meitä vastaamisesta vastaavia, joten jotkut joutuivat jopa hetken odottamaan omaa vuoroaan. Seuraavien puolentoista tunnin aikana minua vastapäätä istui taukoamatta toinen ihminen, jonka kysymykseen yritin parhaan osaamiseni mukaisesti vastata. Sikäli kun ehdin sivuille vilkuilemaan, kaikki kymmenen asiantuntijaa näyttivät uurastavan samanlaisella liukuhihnalla.

Miksi minua jännitti? Ensinnäkin olin vähän hermostunut siitä, että pääni on täynnä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä absoluuttisia ja prosenttilukuja, eikä ole aina ihan helppo suoralta kädeltä muistaa, mikä luku mihinkin liittyy. Pelkäsin, että jonkin täsmällisen kysymyksen edessä menen lukkoon tai vastaan aluksi ihan väärin ja joudun käyttämään kolme minuuttia itseni korjaamiseen.

Lisäksi jännitin sitä, että tuleeko minua vastapäätä istumaan sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla pitää heti käynnistää mielen kello laskemaan aikaa siihen, kun pääsen hänestä eroon. En tarkoita tällä maahanmuuttoon, maahanmuuttajien kotoutumiseen tai monikulttuurisuuteen kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä Heitä toivoinkin tulevan paikalle, koska heikäläisten kanssa pääsee niin harvoin keskustelemaan. Kokemuksesta tiesin kuitenkin, että riskinä oli saada tenttaajaksi joku, joka jo tietää näistä asioista kaiken ja joka kysymyksen esittämisen sijaan haluaa tulla saarnaamaan oman vakaumuksensa.

Minäkin hermoilin turhaan. Jossain vaiheessa tipuin laskuista, mutta luonani kävi noin viisitoista ihmistä esittämässä enimmäkseen oikein hyviä mutta melko yleisluontoisia kysymyksiä, joihin vastaamisessa ei ollut vaarana kompastua detaljeihin. Kaikki tuntuivat olevan myös aidosti uteliaalla mielellä haluamassa ensisijaisesti vastausta kysymykseen. Useimmilla oli toki myös omia mielipiteitä ja näkemyksiä, joista sitten ajan salliessa vähän keskusteltiin.

Minulta kysyttiin muun muassa seuraavia asioita:

• Miten Euroopan unionin pitäisi kehittää maahanmuuttopolitiikkaansa?
• Miksi Suomessa ei saa keskustella kriittisesti maahanmuutosta?
• Miten maahanmuuttoa vastustavien ihmisten kanssa pitäisi keskustella maahanmuutosta?
• Miten kaiken maailman onnenonkijoiden tulo Suomeen estetään ja kuinka autetaan niitä, jotka oikeasti ovat hädänalaisia?
• Onko Suomessa ja Helsingissä onnistuttu maahanmuuttajien kotouttamisessa?
• Mistä johtuu, että Suomessa maahanmuuttajat näyttävät kotoutuneen niin hyvin (ulkomaalaisen Suomessa vierailijan tekemä kysymys)?
• Miksi joihinkin Itä-Helsingin kouluihin on tullut niin paljon ulkomaalaistaustaisia koululaisia?
• Kuinka koulumaailmassa pitäisi sopeutua lisääntyvään monikulttuurisuuteen?
• Miten pitäisi suhtautua sellaisiin maahanmuuttajiin, jotka kieltäytyvät kontaktista tavallisiin suomalaisiin ja käyttäytyvät epäkohteliaasti?
• Millä lailla maahanmuuttajat identifioivat itsensä suhteessa taustayhteisöihinsä ja suomalaisuuteen?
• Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä, että muuallakin kuin länsimaissa on rasismia?
• Millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se, että edustaa etuoikeutettua valkoihoista väestöä?

Ainoastaan yksi kysymyksen esittäjistä oli sellainen, jolla oli selvästi kielteinen suhde erityisesti viime aikoina Suomeen tulleita pakolaistaustaisia maahanmuuttajia kohtaan. Joidenkin kohdalla tulin kuitenkin ajatelleeksi, että tämä on niin kuin siinä vanhassa vitsissä, jossa mies tulee lääkärin vastaanotolle kertomaan, että hänen naapurinsa epäilee itsellään sukupuolitautia. Tähän lääkäri vastaa: ”No ottakaapa se naapuri sieltä housuista esille, niin katsotaan, mikä on tilanne.”

Minulle päällimmäinen kokemus tästä tilaisuudesta olikin se, että ihmisillä on suuri tarve päästä puhumaan näistä asioista, mutta se koetaan jotenkin hankalaksi. Omaa mielipidettä rukataan siihen suuntaan, joka kuvitellaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi. Minusta Suomessa on kuitenkin aina ollut sallittua puhua kriittisesti maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, ja on puhuttukin. Mutta kuten Stanisław Jercy Lec sattuvasti muotoilee, kun valhe elää tarpeeksi kauan, se muodostuu myytiksi. Monet ihmiset todella ajattelevat (eräiden poliittisten tahojen propagandan tukemana), että maahanmuuttokysymykset ovat jonkinlainen tabu, ja pelkäävät siksi ajatella ääneen.

Sekä kriittisemmin että myönteisemmin asioihin suhtautuvista monilla tuntui olevan paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta maahanmuuttoon, kotoutumisen ja monikulttuurisuuden kysymysten suhteen. Siksi minulle jäi tästä tilaisuudesta myös sellainen tunne, että monet poistuivat luotani hieman rauhallisempina ja levollisempina. Luulen, että omalta osaltani pystyin osoittamaan, että vaikka täsmällistä vastausta isoihin kysymyksiin oli vaikea antaa, rauhallinen ja faktapohjainen keskustelu on mahdollista. Rauhallisempi ja levollisempi olin tilaisuuden päätyttyä siis minäkin, koska etukäteinen hermostuneisuuteni oli osoittautunut turhaksi.

Kun me asiantuntijat kokoonnuimme toimittajien johdolla lopuksi reflektoimaan tapahtunutta, kaikilla tuntui olevan hyvä mieli ja käsitys tilaisuuden onnistuneisuudesta. On siis ilmeistä, että tämä kokeilu saa muodossa tai toisessa myös jatkoa. Itse haluaisin heittää pallon Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuralle, Siirtolaisuusinstituutille ja Maahanmuuttovirastolle. Voisivatko nämä tahot yhdessä tai erikseen miettiä, voisiko nimenomaan maahanmuuton, kotoutumisen ja/tai monikulttuurisuuden kysymyksiin järjestää tällaisia tapaamisia, joissa uteliaat kansalaiset voisivat tulla kysymään asiantuntijoilta heitä askarruttavista aiheista?