Maahanmuutto ja kirjallisuus

Jossain haastattelussa tulin sanoneeksi, että jos minä muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta jotain ymmärrän, niin se perustuu tilastoihin ja kaunokirjallisuuteen. Yksi tämän blogin alkuperäisistä tarkoituksista oli tarjota alusta aihepiiriin kuuluvien kirjojen ja ehkä muidenkin taideteosten analyyseille, mutta eri syistä tämä on vielä jäänyt toteuttamatta.

Kun nyt näyttää siltä, että maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyy Suomessakin koko ajan enemmän, julkaisen tässä kuitenkin parin vuoden takaisen kirjoitukseni suomalaisesta kirjallisuudesta, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Alla oleva artikkeli on ilmestynyt vuonna 2013 Vesa Haapalan ja Juhani Sipilän toimittamassa teoksessa Kiviaholinna: suomalainen romaani (Kustannusosakeyhtiö Avain), ja se on uudelleen julkaistu toimittajien ja kustantajan luvalla. Olen korjannut yhden kirjoitusvirheen.

Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat

Monet työnantajani [– –] tarvitsevat apua kansalaisuushakemustensa ja asumistukiselvitystensä täyttämisessä. Minä autan heitä. Tai sitten he ovat suomalaisia [– –], joiden viisitoista vuotta nuoremmat vaimot ovat kyllästyneet punatiilivankilaansa Järvenpäässä. [– –] Minä jäljitän karkulaiset. Jotkut palkanmaksajani [– –] ovat bisnesmiehiä, [– –] [jotka] saattavat tarvita kuriiriapua tai luotettavaa miestä kauppaehtojen takaajaksi. Minulla on rehellinen naama.

Näin esittelee Matti Rönkä romaaniensa päähenkilön, inkerinsuomalaisen paluumuuttajan Viktor Kärpän, sarjan ensimmäisessä teoksessa Tappajan näköinen mies (2002: 13–14). Ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin, lukija kohtaa rautatieasemalla somalinuorukaisia sekä kioskin kulmalla notkuvia inkeriläispoikia ja heidän huolestuneita sukulaisiaan: Sirje jättää tutuksi tulleen talon Pakilassa, Jura valvoo varastoa Kesälahdella. Moskovalainen Gennadi Ryshkov harjoittaa Helsingissä monipuolista yritystoimintaa. Alun perin Viron venäläinen Anatoli Stepashin tekee Suomessa melkein oikeita töitä vetämällä teatterilaisille liikunta- ja akrobatiatunteja.

Suomeen on muutettu, ja samalla Suomi on muuttunut. Vuonna 1981 ilmestyneessä nuorten kaupunkilaisälykköjen laatimassa Hengissä Helsingissä -opaskirjasessa pääkaupunki yllätti havainnoijat vielä sellaisilla erikoisuuksilla kuin jakomäkeläispojat teksasilaiskuteissaan, eiralaistytöt vahvoissa meikeissään ja suomalaismammat kansallispuvuissaan. Esplanadin puistossa säestettiin kitaralla Bob Dylanin musiikkia. Tätä kutsuttiin tuolloin kansainvälistymiseksi ja erilaisten maailmojen kohtaamiseksi ja sekoittumiseksi. (Heikkinen, Suvanto ja Turkki 1981: 15.) Muuta ei paljon ollutkaan. Vielä vuonna 1988 Suomessa asui vain 18 000 ulkomaan kansalaista, joista suuri osa oli paluumuuttajia Ruotsista (Jaakkola 1989: 19–20).

Kirjallisuus peilaa sosiaalista todellisuutta, joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattaan. Yhteiskunnan muutos näkyy siten myös kirjallisuudessa. Voidaan kysyä, mitä kuvassa näkyy, kuinka kohteita tulkitaan ja minkälaisia merkityksiä niihin ladataan. Millainen kanta otetaan todellisuuteen, yhteiskunnan kuvauksiin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin? Voi myös olla, että muutos ei juuri näy. Silloin kannattaa kysyä, miksi on näin. Kehitystä ei välttämättä nähdä tai ymmärretä tai siitä ei osata tai haluta kertoa. Myös kuvauksen laiminlyönnit, puutteet ja vinoumat saattavat kuvastaa havainnoitsijoiden ja kertojien mielenmaisemaa.

Muuttoliike on muuttanut koko Eurooppaa – ja eurooppalaisten käsitystä itsestään. Vuosisatojen ajan Euroopasta muutettiin runsain mitoin muualle maailmaan, viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana muu maailma on tullut Eurooppaan. Vielä viisikymmentäluvulla Ruotsi oli yksi etnisesti yhtenäisimmistä kansakunnista, nykyään joka viides maassa asuva ihminen on syntynyt maan ulkopuolella tai ainakin toinen hänen vanhemmistaan on syntynyt ulkomailla. Taustaltaan turkkilaisia tai äidinkieleltään arabiankielisiä on Euroopan unionissa enemmän kuin kansalaisuudeltaan suomalaisia. Islam variaatioineen muodostaa yhden maanosan suurimmista uskontokunnista; Euroopassa on lähes 20 miljoonaa muslimia.

Kuvaamani muutokset näkyvät selvästi myös eurooppalaisessa nykykirjallisuudessa. Muuttoliike on tuonut Eurooppaan uusia kirjailijoita, ja maahanmuuttajuus on tullut osaksi kirjojen aiheita ja vaikuttanut henkilögalleriaan. Kuitenkin vielä viisitoista vuotta sitten alankomaalainen esseisti Anil Ramdas (1997) syytti oman maansa kirjailijoita kyvyttömyydestä nähdä yhteiskunnan muutos ja käsitellä sitä uskottavasti, elämänmakuisesti ja stereotypioita rikkoen. Kirjailijan tehtävä, Ramdas korosti, on asettua Toisen asemaan, päästä muukalaisten ja ulkomaalaisten ihon alle, tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Toinen intellektuelli, Paul Scheffer, puolusti hollantilaisia kirjailijoita sanomalla, että vaikka Ramdasin havainto on oikea, syytös on epäoikeudenmukainen. Maahanmuuttajien ja uusiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten näkymättömyys sanataiteessa kertoo hänen mukaansa kotoutumisen epäonnistumisesta, jaetun todellisuuden puuttumisesta:

Alankomaissa me elämme toistemme ohitse, kullakin on koulunsa, kahvilansa, idolinsa, musiikkinsa ja uskontonsa, lihakauppiaansa ja kohta myös katunsa ja kulmakuntansa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vanhat ja uudet hollantilaiset tietävät toisistaan vähän tai ei mitään. (Scheffer 2000.)

Kirjallisuus reagoi hitaasti maahanmuuttoon

Ramdasin syytös ja Schefferin puolustus ovat olleet mielessäni, kun olen seurannut suomalaisen kirjallisuuden kehitystä. Vuonna 2012 Suomessa asui jo lähes 300 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä. Samalla kun suomalainen yhteiskunta on maahanmuuton ja erilaisten vähemmistöryhmien syntymisen ja vakiintumisen seurauksena muuttunut etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoisemmaksi, olen uteliaana odottanut, minkälaisen muodon tämä kehitys saa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Monissa Euroopan maissa odotettiin jopa vuosikymmeniä ennen kuin myönnettiin, että suuri osa niin sanotuista vierastyöläisistä jää maahan pysyvästi. Suomessa päätöksentekijät ryhtyivät 1990-luvun alussa välittömästi toimiin muutoksen tunnustamiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi (Saukkonen 2013a; 2013b). Nopeata reagointia saattoi siten odottaa myös ajan liikkeitä valppaasti seuraavilta kirjailijoilta.

Reagointi oli kuitenkin hidasta. Arto Salmisen romaani Turvapaikka (1995) oli ilmeisesti ensimmäinen teos, joka käsitteli suoraan turvapaikanhakijoiden nopeasti lisääntynyttä maahanmuuttoa. Marianne Backlénin ruotsiksi kirjoitetun Karman (2001) aiheena olivat kansainvälinen adoptio ja etnisten ryhmien väliset avioliitot. Niina Hakalahden Uimataito-romaanissa (2008) analysoitiin komedian keinoin turkkilaistaustaisen pizzeriayrittäjän kotoutumista Suomeen.[i] Nämä, samoin kuin edellä mainitun Matti Röngän romaanit, ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön: suomalaisia kirjailijoita kansainvälinen muuttoliike ja sen seuraukset eivät juuri kiinnostaneet.

Tilannetta saattoi ihmetellä, jopa pahoitella. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että mielestäni kirjallisuuden olisi suurta yleisöä varten pitänyt kertoa elävästi ja analyyttisesti suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta. Samalla toivoin myös pääseväni lukemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta Suomessa käsittelevää hyvää kirjallisuutta ja siten oppimaan lisää niistä asioista, joita politiikan ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen ammattilaisena työkseni tutkin ja tulkitsin.

En tietenkään halua asettaa kirjallisuudelle velvoitetta kuvata todellisuutta dokumentaarisesti kaunokirjallisena reportaasina tai tutkimusraporttina. Käsitykseni mukaan kirjallisuus luodessaan mielikuvituksen tuotteita, henkilöitä ja tarinoita, voi onnistua esittämään reaalimaailman ilmiöitä tavalla, johon muut keinot kuten arkihavainnot, tutkimus, journalismi ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kykene. Kun romaanihenkilö ei ole todellinen ihminen, hän voi myös olla enemmän kuin vain hän itse.

Tutkijanroolissani olen ollut hyvin kiitollinen esimerkiksi sellaisille kirjailijoille kuin Monica Ali ja Marina Lewycka Brittein saarilta, Karin Amatmoekrim ja Abdelkader Benali Alankomaista sekä Marjaneh Bakhtiari ja Jonas Hassen Khemiri Ruotsista. He, samoin kuin muutamat journalistit ja dokumentaristit, ovat olleet hyvin tärkeitä tiedon, näkemysten ja kokemusten välittäjiä. Kirjallisuuden ja korkeatasoisten tilastojen avulla olen voinut paikata sitä aukkoa, jonka suuri osa yhteiskuntatieteellisestä alan tutkimuksesta valitettavasti jättää täyttämättä.

Monilla edellä mainitsemistani kirjailijoista on joko oma tausta maahanmuuttajana tai ainakin toinen heidän vanhemmistaan on muuttanut kirjailijan nykyiseen kotimaahan. Itse Suomeen muuttaneiden tai tavalla tai toisella maahanmuuttotaustaisten kirjailijoiden määrä kasvoi Suomessakin jopa yllättävän nopeasti (ks. Hakalahti 2007; Rantonen 2010; Löytty 2013b). Tunnetuimpia Suomeen muuttaneita ja suomeksi tai ruotsiksi kirjoittaneita kirjailijoita lienevät erilaisia palkintoja saaneet Alexis Kouros, Zinaida Lindén, Alexandra Salmela ja Umayya Abu-Hanna. Osa maahanmuuttajista on, kuten Hassan Blasim, jatkanut kirjoittamista äidinkielellään.

Osa Suomeen muuttaneista tai kansainvälisissä perheissä kasvaneista kirjailijoista ei käsittele lainkaan vieraaseen maahan asettumista, kulttuurieroja tai muuta vastaavaa, mutta monilla heistä jokin niistä on vähintään yksi teosten keskeisistä teemoista. Kun kontrasti erilaisia taustoja edustavien kirjailijoiden välillä on näin suuri, mieleen nousee helposti ajatus, että kantaväestöön kuuluvat ihmiset eivät kenties katso olevansa päteviä tarkastelemaan aiheita, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta. Eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten elämän kuvauksessa tarvitaan paljon yksityiskohtaista tietoa ja eri asioiden pätevää tulkintaa, jotta kirjaa voidaan pitää uskottavana ja aiheenkäsittelyä vakuuttavana.

Toisaalta tätä selitystä ei voi pitää kovin perusteltuna. Historiallisten romaanien kirjoittajilta ei voida vaatia henkilökohtaista kokemusta vuosisatojen takaisista olosuhteista, ja hyviä sotaromaaneja ovat kirjoittaneet myös ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Lisäksi vuosituhannen vaihteessa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsiteltiin mittakaavan huomioiden jopa melko paljon televisiossa, dokumenttielokuvassa ja teatterissa. Näiden tekijät kuuluivat usein kantaväestöön.[ii]

Maahanmuuttajille käy huonosti

Esimerkkinä erinomaisesta maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien elämää käsittelevästä romaanista, jonka kirjoittaja ei ole itse muuttaja, pidän myös Henning Mankellin romaania Nimeltään Tea-Bag. Se kertoo kolmen tytön, afrikkalaistaustaisen Tea-Bagin, iranilaisen Leylan ja ukrainalaisen Tanjan tarinan heidän tulostaan Ruotsiin ja elämästään yhteiskunnan marginaalissa.

Mankellin romaanin yksi sivujuonne sijoittuu kustannusalalle. Jesper Humlin, jonka kautta edellä mainittuja ihmiskohtaloita kerrotaan, on vaikeaselkoisten ja pienipainoksisten runojen kirjoittaja, jota hänen kustannustoimittajansa yrittää saada kirjoittamaan rikosromaania. Kustantamon omistavan ranskalaisen bensiiniyhtiön etuja ajava johto vaatii parempia voittomarginaaleja.

Keskustelut runoilijan ja kustannustoimittaja Olof Lundinin välillä tulivat mieleen siinä vaiheessa, kun Suomen kirjamarkkinoilla alkoi tapahtua. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2010. Otavalta ilmestyi samana vuonna Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla sekä Anja Snellmanin Parvekejumalat. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis julkaistiin Siltalan kustantamana vuonna 2011, kuten myös WSOY:n kustantamat Jari Tervon Layla ja Ari Paulowin Khilafa – Valtakunta. Listaan voisi lisätä Ilkka Remeksen Teräsleijonan (WSOY, 2011).[iii] Monien merkittävien kirjailijoiden miltei yhtäaikainen kiinnostus samantyyppisiin aiheisiin olisi hyvä erillisselvityksen kohde. Pelkästä sattumasta tuskin on kysymys.

Kaikissa näissä teoksissa teemoina ovat kansainvälinen muuttoliike, maahanmuutto Suomeen, uudet suomalaiset. Teokset ovat saavuttaneet runsaan lukijakunnan: monet niistä löytyvät vuosien 2010 ja 2011 myyntilistojen kärkisijoilta. Siten teoksilla on myös ollut vaikutusta siihen, miten tietyistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri väestöryhmiin kuuluvista ihmistä sekä heidän tavoistaan ja traditioistaan ajatellaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista analysoida tarkasti yhtään näitä teoksia. Joitain havaintoja voi kuitenkin tehdä, esimerkiksi siitä, miten päähenkilöille kirjoissa käy.

Erityisesti tytöille käy huonosti, mistä kirjallisen päävastuun kantaa Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Teoksessa afganistanilainen Aziza naitetaan pikkuserkulleen, jolloin hän sekaantuu myös kansainväliseen huumebisnekseen ja terrorismiin. Bosnialainen Sara pakenee mielisairaan veljensä hyväksikäyttöä Sarajevoon. Sudanilainen Ayaan Ali pakenee perättömiä lesbohuhuja ja joutuu orjatyöhön etniseen ravintolaan Tampereelle. Iranilainen Noor päätyy kansallismielisten nuorten huijaamajana seurustelusuhteeseen suomalaisen pojan kanssa. Kostoksi hänen serkkunsa kuristaa Noorin.

Tragediat eivät kuitenkaan jää tähän. Anja Snellmanin Parvekejumalissa isä ja veljet pudottavat parvekkeelta länsimaisen ajattelutavan viettelemän suomensomalialaisen Aniksen, eikä kadehdittava ole muidenkaan romaanissa esiintyvien somalityttöjen elämä. Kurdityttö Layla pakenee Jari Tervon romaanissa kunniamurhaa Suomeen joutuakseen Kruununhakaan prostituoiduksi, ja hänen matkakumppaninsa Tamara pääsee hyväksikäyttäjistään eroon vain tappamalla. Toinen kurdi, Virpi Hämeen-Anttilan teoksen sisään sijoittuvan elokuvan naispäähenkilö Nergis, lankeaa kiellettyyn rakkauteen ja ennemmin hukuttautuu kuin jää takaa-ajajiensa kynsiin.

Tytöille käy huonosti, koska heidän omien yhteisöjensä miehet ovat umpimielisiä, kiivaita ja sopeutumattomia, naiset alistettuja ja voimattomia, hiljaa kärsiviä. Vastaan ei edellä mainituissa teoksissa tule ainuttakaan kunnolla kotoutunutta, onnellista maahanmuuttajaa. Suomalainen yhteiskunta on joko avoimesti vihamielinen – Teräsleijonassa hakataan kuoliaaksi tummaihoinen mies – tai viime kädessä avuton – keski-ikäinen pariskunta kääntää tyynesti selkänsä kyseiselle tapahtumalle.

Stereotypioiden vahvistaminen

Kuva maahanmuutosta on synkkä, mutta se ei ole ainoa seikka, jossa viimeaikaisella kirjallisuudella on yllättäviä yhtymäkohtia maahanmuuttokriittiseksi itsensä nimittämän eurooppalaisen uusnationalismin suomalaisen variantin kanssa. Sekä ihmiskuvausten että kertomusten stereotyyppisyys ellei jopa karikatyyrimäisyys leimaa useimpia teoksia. Hämmentävää se on esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön vahvasti osallistuneen Jari Tervon tapauksessa. On helppo yhtyä Aamulehden kirjallisuusarvostelijan Heli Keskisen analyysiin Tervon Laylasta:

Tuttu ja turvallinen huora-madonna-akseli toistaa jälleen itseään. Prostituoidut ovat [– –] verkkosukkahousuihin ja huulipuniin verhoutuvia kärsiviä naisia, jotka sisimmissään ovat fiksuja ja herkkiä intellektuelleja. Kurditytöt ovat kaltoin kohdeltuja, raiskattuja ja pahoinpideltyjä, mutta sisimmissään puhtoisia tyttöjä, joiden suvun miehet ovat kunniaan[sa] vartioivia narsisteja. Ja Turkista Suomeen tulleet miehet kaikki omistavat kebab-paikan. (Keskinen 2011.)

Kliseisiin lankeamisen riskiin tämän aihepiirin taiteellisessa käsittelyssä on viitattu muuallakin kuin Suomessa. Ruotsalaista elokuvaa tutkineen Carina Tigervallin (2005) mukaan ”maahanmuuttaja” esitetään lähinnä kahdenlaisessa roolissa: joko antirasistisessa valaistuksessa kuvattuna sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena hahmona, joko toimii vastakohtana ”ruotsalaisuudelle”. Sen sijaan että elokuvat ja suomalaiset romaanit uudistaisivat näkemyksiä, kyseenalaistaisivat hierarkioita ja voimauttaisivat yksilöitä, ne ylläpitävät usein stereotypioita ja vahvistavat erotteluja ja arvojärjestyksiä. (Ks. Haavisto 2010.)

Toisen näkökulman teosten analysointiin tarjoaa kirjallisuudessa esiintyvän kuvauksen suhteuttaminen määrällisiin tietoihin väestörakenteista. Kuten edellä mainittiin, on hyvä jos romaanihenkilöt voidaan nähdä laajemmin kuin vain yhtenä yksilönä, esimerkiksi tyyppinä tai tietyn yhteisön edustajana, mutta on tietenkin mieletöntä vaatia romaanihahmon osumista väestölliseen moodiin, mediaaniin tai keskiarvoon. Näistä tilastollisista keskiluvuista edellä mainitut henkilöhahmot jäävät kuitenkin myös huomiota herättävän kauas.

Suomessa asuvista ulkomailla syntyneistä ihmisistä miltei puolet, yli satatuhatta henkeä, on lähtöisin Virosta, Venäjältä, Ruotsista tai entisestä Neuvostoliitosta. Venäjänkieliset on ylivoimaisesti suurin vieraskielisten ihmisten ryhmä. Pakolaisperusteisesti Suomeen tulleet eivät missään vaiheessa ole muodostaneet likimainkaan maahanmuuttajien enemmistöä. Romaniasta ja Bulgariasta tulleiden kerjäläisten määrä on korkeimmillaankin ollut joitain satoja. Edellä mainituiden tarinoiden kurjien tyttökohtaloiden maista tulleita tai sieltä tulleille syntyneitä tyttöjä on alle kuusituhatta, joista muita kuin somaleja on parituhatta. Se mikä näkyy selvimmin tai josta puhutaan eniten, ei välttämättä ole yleisintä.

Viimeaikaiset kirjat ovat siten kuvanneet suhteellisen pientä osaa Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodoista ja seurauksista. Huomio on myös kiinnitetty mittasuhteiltaan vähäisiin ilmiöihin kuten kunniamurhiin, naisten sukuelinten silpomiseen, kerjäläisyyteen ja ihmiskauppaan. Tällä en millään muotoa halua vähätellä kyseisiä ilmiöitä enkä kiistää sitä, etteikö Suomessa esiintyisi kunniaan liittyviä konflikteja tai väkivaltaa. Suomessa ei kuitenkaan ole tapahtunut yhtään todennettua kunniamurhaa (Hildén ym. 2011).

Toimimalla edellä kerrotulla tavalla kirjallisuus on siten asettunut – yleensä tahattomasti, oletan – vahvistamaan sitä tulkintaa, jonka mukaan maahanmuuttajat poikkeavat selvästi kantaväestöstä erikoisine tapoineen ja traditioineen. Heidän kulttuurinsa rajoittaa yksilönvapautta ja on muutoinkin ristiriidassa Suomessa arvostetun länsimaisen arvojärjestelmän kanssa. Sivilisaatiot törmäävät siis toisiinsa muissakin teoksissa kuin Ari Paulowin avoimesti dystooppisessa Khilafassa.

Älymystö ja liiallinen kansallismielisyys

Olli Löytty arvioi (2013a) kolmen eri aikoina ilmestyneen teoksen avulla, että maahanmuuttajien Suomeen asettumisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kotoutumisen seurauksena myös heidän kuvauksensa kehittyy. Henkilöhahmot kasvavat laajemmiksi ja syvemmiksi ja saavat oman äänensä paremmin kuuluviin. Muukalaisuus tulee tutummaksi ja saa lisää sävyjä ja suomalainen yhteiskunta tunnustetaan monimuotoisemmaksi. Erot meidän ja muiden välillä käyvät huokoisemmiksi ja hierarkiat moniulotteisemmiksi. Merkkejä tästä Löytty löytää Niina Hakalahden vuonna 2008 ilmestyneestä Uimataito-romaanista.

Tässä yhteydessä esiin nostamieni teosten perusteella optimismi vaikuttaa ennenaikaiselta, mutta tähän päätelmään voi vaikuttaa myös viime vuosien aikana tapahtunut yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys. Vaikka suomalainen poliittinen ja hallinnollinen järjestelmä reagoivat maahanmuuttoon ja kotouttamistarpeisiin kansainvälisesti katsoen varsin nopeasti, on ilmeistä, että suuri osa väestöstä on havahtunut muutokseen kunnolla vasta tämän vuosituhannen puolella. Yksi merkki siitä on juuri uusnationalismin tai poliittisen ksenofobian organisoituminen ja vahvistuminen. Suomessa kyseiset ilmiöt saivat sijaa aluksi Suomen Sisu -järjestössä ja Hommafoorumilla, sittemmin perussuomalaisessa puolueessa, jonka vuoden 2011 vaaliohjelma oli edeltäjiään selvästi kansallismielisempi ja maahanmuuttokriittisempi (ks. Hannula 2011).

Uusnationalistinen liike näkyy myös monissa edellä mainituissa kirjoissa eri nimillä varustettuna, yleensä sivuroolissa. Ilmeisesti ainoa ilmiötä analyyttisemmin käsittelevä teos on toistaiseksi ollut Pirjo Hassisen vuonna 2012 ilmestynyt Popula. Paulowin futuristista Khilafaa lukuun ottamatta kansallismielisiin radikaaleihin suhtaudutaan kielteisesti, ja heitä kuvataan esimerkiksi äärimmäisen kyynisinä tai vastuuttomina nuorukaisina tai syrjäytyneisyytensä vuoksi helppona uhreina demagogisille julistuksille.

Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi, ja siihen kytkeytyy samanlaisia ja yhtä lailla nurinkurisia piirteitä kuin maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kuvaukseen. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta, Jim Thompsonin Valkoista vihaa ja Pirjo Hassisen Populaa analysoinut Kyösti Niemelä (2013) huomauttaa, että kaikissa näissä teoksissa äärioikeisto on jotain todella vierasta, kaukaista ja erikoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjojen viesti olisi liikkeen edustaman ajattelutavan kannalta yksiselitteisen kielteinen. Niemelän mukaan esimerkiksi Jim Thompsonin toimintajännäri asettuu juonen tasolla äärioikeistoa vastaan, mutta on silti ajatusmaailmaltaan lähellä sitä: ”Romaani antaa lukijalle luvan osallistua äärioikeistolaishenkisiin fantasioihin asettumalla pintatasolla äärioikeistoa vastaan.”

Voimme ehkä puhua käynnissä olevasta uudesta kansankuvan murroksesta. Kansankuvan murrokseksi on kutsuttu sitä ajankohtaa, jolloin kansallisen uusromantiikan vaalima ihanteellinen kansakuva rapistui ja lopulta hylättiin yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena (Sarajas 1962). Ensimmäisen särön ideaalikuvaan teki työväenliikkeen kannatuksen kasvu ja ihmisten joukkomobilisaatio suurlakkovuonna 1905. Varsinainen kolaus tuli kuitenkin kansalaissodassa, kun ”punaisen ruton” tartuttaman kansan koettiin iskeneen puukon oman sivistyneistönsä selkään. (Ks. Alapuro 1997: 143–144.)

Toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen ajan yhteydessä saavutetun yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden ansiosta kirjallisuudessa esiintyneet käsitykset suomalaisista ja suomalaisuudesta säilyivät pitkään vakaina. Osittain palattiin jopa vanhoihin, esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Ahon rakentamiin käsityksiin. Tässä sovintotyössä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialla oli tunnetusti merkittävä rooli, kun se liittyi kansallisen kirjallisuuden pitkään linjaan sitä samalla sisällöllisesti uudistaen (Nummi 1993). Kansallisessa identiteetissä korostettiin kuitenkin vielä 1990-luvun alussa voimakkaasti kulttuurista yhtenäisyyttä sekä Suomen omaleimaista erottumista niin itäisistä kuin läntisistä kulttuuripiireistä (Saukkonen 1999).

Maahanmuutto ja sen tuottama etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus haastavat etenkin käsitystä kansallisesta yhtenäisyydestä. Elinympäristöään tarkkailevat ja suomalaisuuden kuvauksista tietoiset kirjailijat joutuvat pohtimaan kirjojensa henkilögalleriaa suhteessa näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Esiintyykö kirjoissa Suomessa tosiasiallisesti asuva väestö vai vain osa siitä, jollain tapaa yhä oletetun suomalaisuuden ytimeen sijoittuva ”aito, todellinen kansa”, eräänlainen otos ”perussuomalaisista”? Yhtä lailla tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka erilaisia taustoja ja kulttuuripiirteitä omaavat ihmiset sisällytetään yhteiskunnallisen todellisuuden ja koko kansakunnan kuvaukseen.

Murrokseen sisältyy kuitenkin myös uusnationalistinen liikehdintä ja sen käsittely. Suhteessa vuosisadan takaiseen tilanteeseen tämäkin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Siinä missä ”kansa” petti 1900-luvun alussa kansakunnan rakentajien toiveet ja odotukset osoittautumalla kriittisellä hetkellä epäluotettavaksi ja epäisänmaalliseksi, tämän päivän ongelma on ennemmin liiallinen kansallismielisyys. Osa suomalaisista ei hyväksy poliittisen suvereenisuuden menettämistä Euroopan unionille ja kritisoi liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa sekä vastustaa vähemmistöjen – usein suomenruotsalaiset mukaan lukien – laajoja kulttuurisia oikeuksia. Kaipuu yhtenäiskulttuuriin on yhä vahva.

Suuri osa merkittävämmistä kirjailijoista näyttää suhtautuvan kriittisesti uusnationalistiseen populismiin ja radikalismiin, mutta kuten edellä on esitetty, jokseenkin ristiriitaisesti. Ilmiössä on nähtävissä historiallista jatkuvuutta, koska suomalaisten intellektuellien suhde kansaan on pitkään ollut ambivalentti. Kuten Risto Alapuro on huomauttanut, fennomania oli alusta pitäen sellaisen sivistyneistön ideologia, joka samalla rakensi valtiota. Oltiin vallanpitäjiä, mutta koska yhteinen identiteetti rakentui vallanalaisten, ”kansan”, varaan, omakuva oli hauras ja haavoittuvainen (Alapuro 1997: 143).

Tuo ambivalenssi on saanut eri vuosikymmeninä erilaisia muotoja, esimerkiksi sotien välisen ajan aitosuomalaisessa liikkeessä, 1960-luvun vasemmistolaisessa radikalismissa ja 1990-luvun paluu Eurooppaan -ajattelutavassa. Viime vuosikymmenten kehitys, jonka kaikki seuraukset eivät esimerkiksi uusien vähemmistöryhmien pienuuden ja vakiintumattomuuden vuoksi ole vielä edes nähtävillä, tuo siihen uusia, ennen kokemattomia jännitteitä. Niiden purkautumista on kiinnostava seurata.

Viktor Kärppä ja kotoutumisen hankaluus

En ole vielä juuri puhunut Viktor Kärppä -romaaneista, mutta en aloittanut sattumalta siteeraamalla Matti Röngän teosta. Sen lisäksi että Röngän dekkarit kuuluvat siihen kirjallisuuteen, jossa jo melko varhain – siis kymmenisen vuotta sitten – maahanmuutto seurauksineen kuului keskeisiin teemoihin ja maahanmuuttajat päähenkilöihin, niiden voi katsoa edustavan monia edellä käsiteltyjä kirjoja vivahteikkaampaa kansankuvausta.

Kärppä-kirjojen kuvaama todellisuus ei ole kiiltokuvamainen, vaan maistuu elämältä. Kun asianomaisen lajityypin kirjallisia konventioita häivyttää taustalle, jäljelle jää varsin uskottavia ihmisiä ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen. Lukijalle syntyy tunne siitä, millaista olisi elää heidän elämäänsä.

Viktor Kärppä on harvinainen kirjallinen maahanmuuttajahahmo myös siinä mielessä, että hän ajattelee ja puhuu omasta puolestaan (vrt. Löytty 2013a; Latomaa 2013). Hänellä on omat aistinsa ja oma äänensä siinä missä monissa muissa teoksissa Suomeen muuttaneet romaanihenkilöt tuntuvat usein olevan vain kirjailijan oman ajattelun tai tarinankerronnan välikappaleita. Kärppä hakee paikkaansa Suomessa, mutta hän myös seuraa ja kommentoi kohtalotovereidensa edesottamuksia ja analysoi suomalaisen yhteiskunnan toimia ja toimintoja usein varsin osuvasti.

Tuo oman paikkansa löytäminen on kiinnostava asia. Siitä käytetään maahanmuuttajien osalta Suomessa termiä kotoutuminen, joka on kansainvälisessä käytössä olevan integraatio-käsitteen käännös. Kotoutuminen on Suomessa laissa määritelty. Sillä tarkoitetaan yhdenvertaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan joutumatta luopumaan kielestään, kulttuuristaan ja identiteetistään.

Viktor Kärppä ja Röngän romaanien lukuisat sivuhenkilöt kertovat elämällään, kuinka hankala kotoutumisen prosessi on ja kuinka eksyksissä meistä useimmat, vanhat ja uudet suomalaiset ovat. Teossarjan toinen päähenkilö, rikospoliisi Korhonen, elää näennäisen normaalia työ- ja perhe-elämää, mutta myös häntä vaivaavat juurettomuus, elämän merkityksettömyys ja mielekkään suunnan puute. Korhonen ja Kärppä tukevat toisiaan joskus konkreettisilla teoilla, mutta vielä enemmän omalla epätäydellisyydellään.

Röngän romaanit kyseenalaistavat myös yksinkertaisen mallin kotoutumisen kohdealueesta, suomalaisesta yhteiskunnasta. Täysin laillisen ja täysin laittoman oleskelun ja työskentelyn välissä on laaja harmaa vyöhyke, jossa itse kukin yrittää tavalla tai toisella tulla toimeen. Yksilöiden identiteetit eivät pysy lokeroissaan, selkeinä ja erillisinä, vaan ne sekoittuvat ja sekoittavat mieltä entisestään. Yhteiskunta toisinaan tukee ihmisen aineellisia ja henkisiä pyrintöjä, toisinaan taas sulkee ovia ja ikkunoita, siirtää kotoutumisen maalia aina vain kauemmaksi. Oman paikan löytäminen on hankalaa, kaikille.

Lähteet

Kaunokirjallinen aineisto

Hämeen-Anttila, Virpi 2010: Toisen taivaan alla. Helsinki: Otava.

Kyrö, Tuomas 2011: Kerjäläinen ja jänis. Helsinki: Siltala.

Lehtolainen, Leena 2010: Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.

Mankell, Henning 2001/2004: Nimeltään Tea-Bag. Alkuteos Tea-bag. Suom. Laura Jänisniemi. Helsinki: Otava.

Paulow, Ari 2011: Khilafa – valtakunta: romaani oikeusvaltion raunioilta. Helsinki: WSOY.

Remes, Ilkka 2011: Teräsleijona. Helsinki: WSOY.

Rönkä, Matti 2002: Tappajan näköinen mies. Helsinki: Gummerus.

Snellman, Anja 2010: Parvekejumalat. Helsinki: Otava.

Tervo, Jari 2011: Layla. Helsinki: WSOY.

Muu kirjallisuus

Alapuro, Risto 1997: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Helsinki: Tammi.

Haavisto, Camilla 2010: Etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus kulttuurijournalismissa. – Pasi Saukkonen: Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Helsinki: Cupore.

Hakalahti, Niina 2007: Kotimainen maahanmuuttajakirjallisuus. – Suomi kakkonen ja kirjallisuuden opetus. Toim. Marjo Mela & Pirjo Mikkonen. Tietolipas 216. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hannula, Milla 2011: Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Kalle – Suvanto, Pertti – Turkki, Teppo 1981: Hengissä Helsingissä. Helsinki: Gaudeamus.

Hildén, Terhi – Rebwar, Karimi – Suomenaro, Eeva 2011: Taustatietoa, kunniaan liittyvät konfliktit. Helsinki: Ihmisoikeusliitto.

Jaakkola, Magdaleena 1989: Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan. Siirtolaisuustutkimuksia 21. Helsinki: Työministeriö.

Keskinen, Heli 2011: Jari Tervo: Layla. – Aamulehti 30.9.2011.

Latomaa, Sirkku 2013: Oma ääni ja toisella kielellä kirjoittaminen. – Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi?  Toim. Elina Harjunen & Riitta Anilommi. Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.

Löytty, Olli 2013a (submitted): Strangers among us. – Nordic Literary History, vol. 3. Toim. Linda Rugg & Karin Sanders.

Löytty, Olli 2013b: Kun rajat eivät pidä eli mihin maahanmuuttajakirjallisuutta tarvitaan. –  Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Nummi, Jyrki 1993: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Ramdas, Anil 1997: Moedwil en kwade trouw bij blanke schrijvers. – NRC Handelsblad 14.3.1997.

Rantonen, Eila 2010: Maahanmuuttajat ja kirjallisuus Suomessa ja Ruotsissa. – Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Toim. Eila Rantonen. Tampere: Tampere University Press.

Sarajas, Annamari 1962: Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1880-luvun jälkeen. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Saukkonen, Pasi 1999: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saukkonen, Pasi 2013a: Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Saukkonen, Pasi 2013b: Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka. – Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Toim. Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen & Minna Säävälä. Helsinki: Gaudeamus.

Scheffer, Paul 2000: Het multiculturele drama. – NRC Handelsblad 29.1.2000.

Tigervall, Carina 2005: Folkhemsk film: med ”invandraren” i rollen som den sympatiske andre. Umeå: Umeå universitet.

[i] Tiedot näistä kirjoista löytyivät Olli Löytyn artikkelista (Löytty 2013a).

[ii] Todettakoon, että Jari Tervo toimi Mogadishu Avenue -televisiosarjan (2006) käsikirjoittajana.

[iii] Näiden lisäksi ovat ilmestyneet ainakin Annika Lutherin De hemlösas stad (2011, suomeksi nimellä Kodittomien kaupunki), Sara Razain Jag har letat efter dig (2012, suomeksi Olen etsinyt sinua) sekä Johanna Holmströmin Asfaltsänglar (2013, suomeksi Itämaa). Näitä en kuitenkaan ehtinyt analysoida tätä artikkelia varten.

How is diversity manifested in culture and in the cultural policy?

On 13 November, Kulturkontakt Nord arranged in Helsinki a Nordic seminar  on diversity and culture in a sustainable society (Mångfald inom kulturen viktigt i ett hållbart samhälle). I held there the speech below. Language has not been corrected but the text is hopefully still understandable. In this end, there is also a list of relevant literature.

**

The title of my address has the form of a question: How is diversity manifested in culture and in the cultural policy? My answer – and also my speech could be very brief and concise. I could do the same as what we can read from the web site of the Finnish Arts Promotion Centre. In the context of multiculturalism, there is a slogan-like quotation that says: “All culture is multicultural”.

This is a frequently occurring interpretation, and if we take it seriously, my response to the inquiry in the speech title would thus be: Diversity is in the arts always, everywhere, and in every possible form – and therefore it is quite naturally also ubiquitous in the cultural policy.

Self-evident as this approach is, we however should not take it for granted. The problem lies in the fact that the representation of all imaginable forms of diversity can never be completely reflected in the arts, culture, and cultural policy, nor without any kind of selection, emphasis, hierarchy or bias, free from inclusion and exclusion, appreciation and ignorance.

Human life is, luckily, full of many kinds of differences, and in the representation of this diversity some aspects of it, in the terms of age, gender, ethnic origin or identity, abilities and disabilities, for example, are always more in the foreground, higher valued and better resourced – whereas other people and their characteristics, identity markers and cultural contributions remain more in the margin or are entirely in the shadow.

Therefore, we have to seriously ask ourselves how justified the dominance, prominence or central position of some and the subordination or marginal situation of others in culture and the arts is, why the situation has become as it is, and, if there seems to be sound reasons to react, is there anything we can do about it.

**

During the last ten years or so, I have been following and analyzing the reflection of ethnic, national and cultural diversity in arts and culture, and cultural policy responses to the increasing diversification of or the recognition of existing diversity in societies. I have mainly been studying Finland, but I have also examined the development more closely in Sweden and the Netherlands, and to a lesser extent, in Denmark and Norway. My analysis of the contemporary situation is based on this work.

It would be a great pleasure to me to make a concluding statement that Nordic cultural policies have been alert and energetic in responding to the justified demands of minorities and to the changes in the ethnic and cultural composition of societies in general – and, as a consequence, that the end result of these efforts can be clearly observed in the national and local artistic and cultural landscapes. Unfortunately, the truth is much more complicated.

The Nordic countries are all welfare states where the equality of citizens and other residents is highly valued. As a corollary of this basic principle, national and local cultural policies were in the latter half of the 20^th century developed from the perspectives of cultural democracy and cultural democratization that both recognized minority cultural expressions and promoted the accessibility of the arts and cultural services more generally.

However, in terms of the basic approach to ethnic and cultural diversity in general and to the diversification of societies as a result of international migration in particular, these countries have chosen strikingly different trajectories. The Danish solution has been, at least nationally, to emphasize cultural assimilation to traditional Danish values, norms and ways of life. Instead of promoting cultural creativity of newcomers, the Danish government chose to establish in 2006 a cultural canon of 108 works of art to function as an introduction to Danish cultural heritage. None of these works was made by an immigrant artist.

The approach of Sweden and Finland has been very different. From early on, both countries have emphasized that finding one’s place in these countries also implies the right to maintain own ethnic and cultural identity and to continue practicing traditional cultural activities. Furthermore, public authorities were supposed to give support to the realization of these rights. As a consequence, Sweden and Finland can be labelled multiculturalist countries whereas the Danish way has rather been a nationalist one. Norway’s position is situated somewhere in between these two poles, gradually moving closer to its eastern neighbour.

**

We should therefore also expect that Swedish and Finnish cultural policies have been more active in creating instruments how to accommodate increasing diversity in their policy principles and practices. We might also reasonably assume that representatives of various minorities would have a relatively easy access to cultural professions and cultural institutions and that artistic achievements of those with minority or immigrant background would be eagerly recognized and appreciated.

From both countries we can also find examples of policy innovation. Funding has been made available to artists belonging to ethnic and cultural minorities and immigrant groups. International, multicultural or intercultural centra have been established. Projects to assist new audiences to find old institutions such as museums, theatres and concert halls have been launched. In Sweden, there even was a specific Year of Multiculturalism in 2006, dedicated to give impetus to the idea that publicly funded cultural institutions and organizations have their responsibility in being inclusive to the whole Swedish population.

However, there is no other chance than to also make a more critical judgment. The incorporation of multicultural reality into national cultural policy has actually been very cumbersome.

To begin with, arts policies and cultural policy sectors have in all countries I have examined been slow to understand the changes in society and to respond to these developments, especially what comes to the consequences of immigration. Sectors such as housing, employment and education were much faster in adapting their operations to meet new needs and demands.

This lagging behind of cultural policy is, on the one hand, easy to understand. First things, the most urgent ones, have come first. But there has also been explicit resistance to new ideas and practices. Public policy efforts to pay more attention to minorities’ and immigrants’ specific needs have been strongly criticized and even opposed by the representatives of artistic and cultural communities. Many initiatives have been watered down, if not completely abandoned, during policy preparation processes. Why?

One explanation could be found from values and attitudes. During one event in Stockholm some ten years ago the Swedish politician Leif Pagrotsky told the audience that when he was the minister responsible for trade and economy and tried to make business executives in Sweden understand the importance of gender equality, he had often thought that there cannot be more conservative people anywhere else. However, somewhat later he became the minister of cultural affairs…

**

Some kind of ultimately conservative disposition of those who are often regarded as belonging the progressive avant-garde cannot be ignored. However, on the basis of my research, we can also analyze the reluctance of the practitioners of culture and the arts from perspectives that might help us focus on the issue in a more detailed way.

Firstly, one reason for hesitation and critique can be located in the historically constructed idea of the autonomy of culture and the arts. From this perspective, we can trace a general reluctance to approve any policy reform or changes in cultural practices according to political needs and expectations. Instead of conservatism, we might therefore rather speak of a defensive mentality that considers all political interventions with suspicion and resistance.

Secondly, the field of arts has been accustomed to work in terms of individual creativity, universal values and quality-based assessment. It is obviously difficult to integrate group-specific multiculturalism into this kind of a framework. The full incorporation of communal cultural diversity into cultural policy provokes questions about the primary criteria behind artistic value judgments. True recognition of minorities and their traditions might even lead to the necessity to approve the simultaneous existence of different but equally valid quality criteria.

Thirdly, we can also find traces of nationalism in cultural policy arguments that treat positive responses to diversity with suspicion. Early modern arts policies and cultural policies were partly created to construct the nation, to promote the national language, to preserve the national cultural heritage and to increase the international visibility and esteem of the national community through works of art. Some people think that this work is still needed in the globalized world of hard competition, and that national interests should be given a priority.

To recapitulate, the policy measures so far in countries such as Finland and Sweden, and the Netherlands, have been few and fragmented. Instead of institutionalization, lots of activities are based on temporary projects. In relation to needs, the funding for the implementation of these measures has been very modest.

Maybe the most astonishing finding, however, has been the strange contradiction between what has been striven for and what has been put into practice. In all those three countries I have been analyzing more closely, the explicit objective has been to integrate diversity into mainstream cultural policy. Despite of this aim, it has been much easier to do the contrary, that is, to establish special arrangements for immigrant groups and minority communities. These measures include e.g. special grants and specific institutions, and plans and programs with particular focus on newcomers and members of minorities. To exaggerate a little bit Integration was pursued, isolation was achieved.

**

Against this policy backdrop we can now briefly examine how ethnic and cultural diversity is manifested in Nordic culture and the arts.

An obvious starting point is that artistic landscapes have in many ways become more diversified. Everyone can probably mention many successful artists with minority, immigration, multicultural or transnational background. Groups, organizations and institutions have been established to cherish and to celebrate new diverse realities or to give opportunities for those in the margin. International migration, issues related with race and racism, transcultural and transnational life and the multicultural society in general have become widely discussed topics and themes in literature, theatre, film, music and even in, for example, modern dance.

Nevertheless, everything is again not as well as it might seem at first glance. There is a need for more empirical studies on the position of immigrants and minorities in culture and the arts. On the basis of the information we have, however, we cannot but conclude that there is yet a lot of work to do in terms of promoting equality, increasing opportunities and enhancing accessibility.

The Swedish Agency for Cultural Policy Analysis has conducted a study of foreign backgrounds among employees in the part of the cultural sector that is subject to government control. The report shows that diversity in the Swedish population is not properly reflected in the staff composition in the cultural sector. The percentage of employees with a foreign background was just over 13 percent, i.e. much lower than the corresponding share of the whole population (20,1% in 2012). Despite of all well-meaning efforts, there has not been much progress since the early 2000’s. Furthermore, the percentage of those with a foreign background was clearly lower in management positions than among employees in general.

A Finnish study, conducted at the Finnish Arts Promotion Centre, demonstrated that the group of applicants for the Finnish support for the arts has been growing, but slowly. Paula Karhunen’s analysis also confirms the Swedish finding that there are large variations within cultural sectors with regard to the position and opportunities of people with a foreign background. Music and the visual arts seem to be more easily accessible whereas language-related areas of creativity are more difficult to enter. In a recently published paper, Outi Korhonen and Rita Paqvalén conclude that non-dominant language writers are in most of the Nordic countries still rather invisible within the mainstream literary field and in media, and that in some cases writers’ organizations maintain a policy that rather excludes than includes them.

Similar findings can be found also elsewhere. In the Norwegian Kulturutredningen 2014 one of conclusions was that cultural diversity has become a prominent characteristic in the society but that this development is not to the same degree reflected in the cultural life. Artists belonging to minorities were underrepresented at all areas of culture and the arts. In the Danish Survey concerning cultural habits and consumption, the so-called New Danes were found to visit museum exhibitions, theatre performances and concerts much less frequently than “native Danes”.

**

To make a judgment is always a question of choice and interpretation. I could very well have held this speech in a positive mood emphasizing, for example, that despite shortcomings the Nordic cultural policy vessels have the right course. It is also true that in many other countries the situation is even worse and that excessive criticism towards our societies is therefore unfair. Nevertheless, I deliberately chose to do otherwise. I will finish my speech with some explanations to this decision.

At this moment, I confess I am quite worried about the future of Nordic societies what comes to the integration of immigrants and their offspring to their host societies, and to the integration of these host societies to the facts of mobility, transnationalism and ethnic and cultural diversification.

Many of those who have come to Finland and Scandinavia in recent years will succeed in their lives. Based on available statistics, a large amount of them will nevertheless have to struggle hard to find a job, and some of them will never thrive in the labour market. Therefore, it is extremely important that there are channels to find one’s place in the society also outside the workplace. Furthermore, there is an urgent need to redesign Nordic national identities to include all people living in these societies irrespective of whether you are working or not working and also of your ethnic or cultural background or identity.

In this context, this means that the Nordic field of culture and the arts, and cultural policy, should do all they can to give opportunities for artists with foreign background to practice their profession. Growing diversity should be regarded as an option, not as a threat. This also implies that the existence of unintentional but nevertheless effective forms of discrimination in the artistic labour market, should be carefully scrutinized.

Finally, Nordic national identities would never have become what they are without the work of renowned artists, poets, novelists, painters and composers, who provided us with representations of the country and the nation to identify ourselves with. Now these societies must be symbolically reconstructed. That means that there is a lot of work to do for the artists of today who want to contribute in the making of the societies of the future.

Sources and relevant literature

Bennett, Tony (2001). Differing Diversities. Transversal Study on the Theme of Cultural Policy and Cultural Diversity. London: Council of Europe Publishing. https://www.coe.int/t/dg4/cultureheritage/culture/completed/diversity/EN_Diversity_Bennett.pdf.

Borevi, Karin (2013). “Understanding Swedish Multiculturalism”. Kivisto, Peter & Östen Wahlbeck (eds.). Debating Nordic Multiculturalism in Nordic Welfare States. Houndmills: Palgrave MacMillan, 140–169.

Bos, Eltje (2011). Beleid voor cultuur en immigranten. Rijksbeleid en uitvoeringspraktijk. Amsterdam: University of Amsterdam.

Bos, Eltje & Cas Smithuijsen (2010). “Cultural Diversity and Arts Policy in the Netherlands”. Cultural Policy and Management. Yearbook 2010.Amsterdam/Istanbul: Boekmanstudies/Istanbul Bilgi University Press. 44–52.

Cultural Policy in the Netherlands. Edition 2009 (2009). The Hague/Amsterdam: Ministry of Education, Culture and Science/Boekmanstudies.

Danskernes Kulturvaner 2012 (2012). København: Kulturministeriet. http://kum.dk/uploads/tx_templavoila/endelig_danskernes_kulturvaner_pdfa.pdf.

Davies, Trevor (2007). Kulturel mangfoldighed set i forhold til Kunstrådet. Inspirationsrapport.København: Kunstrådet. Http://www.kunst.dk/fileadmin/_kunst2011/user_upload/Dokumenter/Kunstraadet/SKR_rapporter_evalueringer/2007_Rapport_om_kulturel_mangfoldighed.pdf.

Delhaye, Christine (2008). “Immigrants’ Artistic Practices in Amsterdam, 1970–2007. A Political Issue of Inclusion and Exclusion”. Journal of Ethnic and Migration Studies, vol. 34, nr. 8, pp. 1301–1321.

Edström, Nina (2006). Har du sett på mångkulturkonsulenten! Utvärdering av verksamheten med regionala konsulenter för mångkultur. Botkyrka: Kulturrådet/Mångkulturellt centrum.

Edström, Nina & Charlotte Hyltén-Cavallius (2011). Osmos – inkluderingprocesser i kulturlivet. Botkyrka: Mångkulturellt centrum.

Egeland, Helene (2007). Det ekte, det gode og det coole. Södra teatern og den dialogiske formasjonen av mangfolddiskursen. Linköping: Linköpings universitet.

Harding, Tobias (2008). ”En mångkulturell kulturpolitik”. Svante Beckman & Sten Månsson (eds.). KulturSverige 2009. Problemanalys och statistik. Linköping: SweCult/Linköpings universitet.

Ilczuk, Dorotha & Yudhisthir Raj Isar (eds.) (2006). Metropolises of Europe. Diversity in Urban Cultural Life. Warsaw: CIRCLE.

Johannisson, Jenny (2012). ”Kulturpolitik som redskap för mångfald”. Den utmanande diskussionen. Debattskrift om kulturpolitik och identiteter I Norden. Köpenhamn: Nordiska Ministerrådet.

Jong, Joop de (1998). “Cultural Diversity and Cultural Policy in the Netherlands”. International Journal of Cultural Policy vol. 4, nr. 2, pp. 357–387.

Karhunen, Paula (2009). State Support for Immigrant Artists – Is it Multiculturalism? Nordisk Kulturpolitisk Tidskrift vol. 12, nr. 2, pp. 26–54.
Paula Karhunen (2013). Immigrant artists in the Finnish support system for the arts (Summary). Helsinki: Arts Promotion Centre Finland. http://www.taike.fi/documents/10921/0/Immigrant+artists+in+the+Finnish+support+system+for+the+arts.pdf.

Korhonen, Outi & Paqvalén, Rita (2016). Wandering words. Comparisons of the Position of Non-dominant Language Writers in Nordic Organization. Helsinki: Kulttuuria kaikille. http://www.kulttuuriakaikille.fi/doc/monikulttuurisuus_kansio/Wandering_Words.pdf.

Ministry of Education (2009). Strategy for Cultural Policy. Helsinki: Ministry of Education.

Myndigheten för kulturanalys (2015). Kultur av vem? En undersökning av mångfald i den svenska kultursektorn. Rapport 2015:2. Stockholm: Myndigheten för kulturanalys.

NOU (2013). Kulturutredningen 2014. Norges offentlige utredninger 2013:4. Oslo: Kulturdepartmentet. https://www.regjeringen.no/contentassets/1e88e03c840742329b9c46e18159b49c/no/pdfs/nou201320130004000dddpdfs.pdf.

Pripp, Oscar, Emil Plisch, & Saara Printz Werner (2004). Tid för Mångfald. En studie av de statligt finansierade kulturinstitutionernas arbete med etnisk och kulturell mångfald. Botkyrka: Mångkulturellt centrum.

Regeringens Proposition (2011). Tid för Kultur. Stockholm.

Ristimäki, Eija (1995). “Minorities and Cultural Rights”. Cultural Policy in Finland. National Report. Helsinki: The Arts Council of Finland, Research and Information Unit.

Roiha, Taija (2016. Suomeen pakolaisina ja turvapaikanhakijoina vuosina 2011–2016 saapuneet taiteilijat. Taiteen edistämiskeskuksen selvitys. Helsinki: Taiteen edistämiskeskus. http://www.taike.fi/documents/10921/1094274/Roiha_Pakolaistaustaiset_taiteilijat_selvitys.pdf/8190c7b9-aea1-4b2e-b7a2-22836a03d233.

Runblom, Harald (1994). “Swedish Multiculturalism in a Comparative Perspective”. Sociological Forum vol. 9, nr. 4, pp. 623–640.

Saukkonen, Pasi (2010). Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka. Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö.

Saukkonen, Pasi )2013). Monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka Pohjois-Euroopassa. Cuporen verkkojulkaisuja 19. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. http://www.cupore.fi/documents/MonikulttuurisuusJaKulttuuripolitiikkaPohjoisEuroopassa4.pdf.

Saukkonen, Pasi (2013). “Multiculturalism and Nationalism. The Politics of Diversity in Finland”. Kivisto, Peter & Östen Wahlbeck (eds.). Debating Nordic Multiculturalism in Nordic Welfare States. Houndmills: Palgrave MacMillan, 270–294.

Saukkonen, Pasi, Ruusuvirta, Minna & Joronen, Tuula (2007). ”Tulossa on jotain juttuja”. Kyselytutkimus pääkaupunkiseudun taide- ja kulttuuritoimijoiden suhteesta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö & Helsingin kaupunki: Http://www.cupore.fi/documents/monikulttuurisuus_kyselyjulkaisu.pdf

Saukkonen, Pasi & Pyykkönen, Miikka (2008). Cultural Policy and Cultural Diversity in Finland. International Journal of Cultural Policy vol. 14, nr. 1, pp. 49–64.

SOU (2005). Agenda för mångkultur. Programförklaring och kalendarium för Mångkulturåret 2006. Delbetänkande från kommittén för samordning av mångkulturåret. Statens Offentliga Utredningar 91. Stockholm.

SOU (2007). Mångfald är framtiden. Statens Offentliga Utredningar 50. Stockholm.

Tawat, Mahama (2012). “Danish and Swedish Immigrants’ Cultural Policies between 1960 and 2006. Toleration and the Celebration of Difference”. International Journal of Cultural Policy, DOI: 10.1080/10286632.2012.743530.