Kumpi loppuu, työ vai työvoima?

Alempaa löytyy vuoden 2017 viimeinen kolumnini Siirtolaisuus-Migration-lehteen (4/2017) otsikon mukaisesta aiheesta. Aikaisemmit kolumnini aiheista ”Halvalla hyvä pakolaisvene” (3/2017), ”Populistin retoriikka ja nationalismin henki” (2/2017) ja ”Älkää unohtako muuttoliikettä” (1/2017) löytyvät tiedostosta Kolumnit 1-3_2017_Siirtolaisuus_julkaistu 2. Kaikki kolumnit löytyvät myös Siirtolaisuus-Migration-lehden verkkosivulta, josta kaikki numerot ovat ladattavissa pdf-tiedostoina.

*

Euroopan väestö ikääntyy vauhdilla. Syntyvät ikäluokat ovat pieniä, ja elinajanodote nousee. Työvoimasta siirtyy joka vuosi enemmän ihmisiä pois kuin mitä tulee sisään. Työikäisten osuus koko väestöstä pienenee eli väestöllinen huoltosuhde heikkenee, myös Suomessa. Tämä näkyy työmarkkinoilla.

Tätä kirjoitettaessa paljon pulaa on Ammattibarometrin mukaan etenkin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista sekä rakennusalan ja it-sektorin osaajista. Myös lastentarhanopettajien ja erityisopettajien tehtäviin on vaikea löytää tekijöitä, samoin siivousalalle ja joihinkin myyntityön ammatteihin. Tarvittavan työvoiman määrä ja luonne vaihtelevat eri puolilla Suomea.

Miltei kymmenen vuotta kestänyt taloudellisesti vaikea kausi vaimensi keskustelua väestön rakenteellisesta muutoksesta ja sen seurauksista. Korkean työttömyyden aikana on vaikea puhua kovaan ääneen työvoimapulan uhasta. Samalla kun suhdannenäkymät ovat viime aikoina kirkastuneet, myös työn tarjonnan kysymyksistä on alettu keskustella aktiivisemmin.

Vuoden 2017 syyskuussa Suomessa oli noin 275 000 työtöntä työnhakijaa, eli noin kymmenen prosenttia työvoimasta oli työtä vailla. Suurin osa heistä on niin sanottuja kantasuomalaisia, mutta noin 75 000 oli ulkomaan kansalaisia. Ulkomaalaistaustaisten työttömyysprosentti on Suomessa selvästi kantaväestöön kuuluvia korkeampi, joskin vaihtelu maahanmuuttajaryhmien välillä on suurta.

Vaikka reservissä tuntuisi siis olevan paljon työn tekijöitä, kotimaiset voimat eivät välttämättä silti riitä työvoiman lähitulevaisuuden tarpeen tyydyttämiseen. Tämä voi johtaa vaikeuksiin yrityksissä ja palvelujen tuottamisessa. Myönteiset kasvunäkymät voivat jäädä toteutumatta, kun kysyntään ei voida vastata tarjonnalla ja kun työn hinta nousee. Rahoituskriisin lisäksi hyvinvointivaltiota kohtaa henkilökuntakriisi.

Todellisesta tulevaisuuden työvoimatarpeesta on vaikea saada tarkkoja ja luotettavia tietoja, ja kysymys politisoituu herkästi. Eri lähteistä saatavien tietojen ja näkemysten perusteella on kuitenkin ilmeistä, että säilyttääkseen viime vuosien työn tarjonnan ja talouden kitkattoman toiminnan Suomi tarvitsee myös ulkomaisten työntekijöiden maahanmuuttoa.

Työperusteisen maahanmuuton edistäminen on todennäköisesti valtioneuvoston maahanmuuttopoliittisen ohjelman valmistelijoiden työpöydällä yhtenä suurena asiakokonaisuutena. Ainakin sen pitäisi olla. Suomi ei ole missään vaiheessa ollut kansainvälisten muuttoliikkeiden tärkeä kohdemaa, eikä siitä sellaista tule ilman merkittävää panostusta ulkomailla tapahtuvan rekrytoinnin lisäämiseksi.

Suomeen on muuttanut suuremmassa määrin työntekijöitä oikeastaan vain Virosta. Viime vuosina muutto eteläisestä naapurimaasta on kuitenkin olennaisesti vähentynyt, ja tänne jo kertaalleen asettuneet ovat alkaneet muuttaa takaisin entiseen kotimaahansa. Koska nuorten työikäisten ikäluokat ovat Virossa pienet, sieltä päin on tuskin odotettavissa paljon apua suomalaiseen työvoimapulaan.

Jos on niin, että Suomeen todella tarvitaan työntekijöitä, meillä pitäisi nostaa keskustelu keinoista ulkomaisen työvoiman Suomeen saamiseksi aivan toiselle tasolle. Maakuvatyön kanssa nyhertäminen ei riitä kovassa kansainvälisessä kilpailussa mihinkään.

Asiakokonaisuutta mutkistaa kuitenkin samalla se, että nykyään on poikkeuksellisen vaikea ennakoida työvoiman tarvetta, kun mukaan otetaan hieman pidempi aikaperspektiivi. Taloudellisten suhdanteiden ennustaminen on tietenkin aina ollut hankalaa, ja globalisaation oloissa se on muodostunut entistä vaikeammaksi.

Vanhojen vaikeuksien lisäksi tieteellinen ja teknologinen kehitys vaikuttanee tulevina vuosikymmeninä erittäin paljon työn tekemiseen ja työmarkkinoiden rakenteeseen. Automaatio on jo vienyt pois suuren määrän teollisen tuotannon työpaikoista, nyt innovaatiovetoisen saneeraamisen kohteena ovat myös palvelut, tietotyö ja logistiikka.  Suomessa finanssialan johtajat ovat kertoneet tuhansissa laskettavista työpaikkojen menetyksistä, kun esimerkiksi rahoitusprosesseja automatisoidaan.

Ihmistyötä korvaavat etenkin kolmiulotteinen tulostaminen, itseohjautuvat robottiautot ja tekoälyn tarjoamat käytännön sovellukset. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, millä vauhdilla muutos etenee eri aloilla. Tietoa ei myöskään ole siitä, missä määrin ja minne syntyy uusia työpaikkoja, jotka edellyttävät toisenlaista osaamista.

Olen suuresti huolissani siitä, mitä tästä seuraa. Jos julkisuudessa esitetyt karkeat ennusteet pitävät paikkansa, niin ihmisillä ja yhteiskunnilla on hirmuinen kiire yrittää sopeutua työelämän muutokseen. Uusiin olosuhteisiin soveltuvaa koulutusta pitäisi kehittää salamavauhtia samoin kuin luoda uusia malleja ratkaista työnteon ulkopuolelle jäävien toimeentulon ja merkityksellisen elämän kysymyksiä.

Globaalisti kehitys tuottanee suuria ongelmia Afrikan, Lähi-idän ja Etelä-Aasian voimakkaan väestönkasvun ja nuoriin painottuvan ikärakenteen maille. Työvoimavaltaista teollista tuotantoa tarvitaan ylipäätään entistä vähemmän. Lisäksi 3D-tulostamisen seurauksena sekin vähä voi siirtyä takaisin korkean palkkatason maihin, lähelle tuotteiden suunnittelua ja tärkeimpiä markkina-alueita.

Suomessa logistiikkapalvelut ovat varsinkin alemman koulutustason ihmisten tärkeä työllistäjä. Heistä monet ovat maahanmuuttajia. Erään arvion mukaan kolme neljästä ajoneuvosta kulkisi jo parin vuosikymmenen päästä itseohjautuvasti. Jos julkinen liikenne alkaa pääkaupunkiseudulla kulkea ilman kuljettajia, monien Suomeen muuttaneiden mahdollisuudet päästä työelämään kiinni heikkenevät rajusti.

Työpaikat ovat ilmeisesti parhaiten turvassa siellä, missä koneen on (vielä) vaikea korvata ihmistä. Näissä työpaikoissa tarvitaan vuorovaikutustaitoja ja empaattisuutta. Monet ihmiset voivat ottaa elämässään menestyksellisesti uuden suunnan esimerkiksi sosiaalialla tai terveydenhoidossa. On kuitenkin idealistista ajatella, että tällainen ammatillinen nahanluonti onnistuisi kaikilta.

Jos Suomesta katoaisi työ TAI työvoima, niin poliittisten toimenpiteiden suunnittelu olisi melko helppoa, vaikka jäljelle jäävät kysymykset vaikeita olisivatkin. Todellisuudessa molemmat kehityskulut asettuvat hankalasti päällekkäin: työmarkkinoilta vähenee sekä työn tekijöitä että työpaikkoja.

Maahanmuuttopolitiikan osalta tämä tarkoittaa sitä, että Suomen on syytä pyrkiä aktiivisesti saamaan ulkomailta Suomeen työntekijöitä niille aloille ja työpaikkoihin, jotka todella kärsivät työvoimapulasta. Näin on tehtävä, vaikka emme tiedä, kuinka kauan tuo työvoimapula kestää.

Tässä voi syntyä kiusaus ajatella, että Suomeen työtä tekemään tulevat ovat täällä vain tilapäisesti. Näin Euroopassa sodan jälkeen pitkälti ns. vierastyöläisiin suhtauduttiin. Sen seurauksena ei valmistauduttu siihen muutokseen, jonka muuttoliike yhteiskunnissa sai aikaan. Tätä asennoitumisvirhettä Suomi ei ole tähän asti tehnyt, eikä maamme kannata tehdä sitä nytkään.

Kieli- ja vähemmistöpolitiikan tuoreita näkymiä meiltä ja muualta

Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, ulkoasiainministeriö ja Minority Rights Group Finland järjestivät perjantaina 8.12. seminaarin aiheesta ”Ruotsi ja Suomi – Ongelmatapauksia Euroopan vähemmistökartalla?” Seminaarissa pääpuheenvuoron piti Euroopan vähemmistöasiain keskuksessa (European centre for minority issues) työskentelevä professori Rainer Hofmann, joka loi katsauksen vähemmistöoikeuksien viimeaikaiseen kehitykseen Euroopassa. Lisäksi Belgiassa (Université Catholique de Louvain) toimiva vähemmistökieliasiantuntija Johan Häggman selvitti puolestaan Euroopan unionin roolia vähemmistökielikysymyksissä sekä näkemyksiä ruotsin kielen aseman viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa ja professori Jarmo Lainio esitti tuoreita, ja monelta osin varsin huolestuttavia, tietoja Ruotsin kansallisten vähemmistökielten tilanteesta sikäläisessä kouluopetuksessa. Corinna Tammenmaa oikeusministeriöstä tarkasteli kielellisten oikeuksien toteutumista sote- ja maakuntauudistuksissa.

Oma puheenvuoroni käsitteli vähemmistöpolitiikan suuntaa Suomessa, ja sen runko löytyy alempana tästä blogikirjoituksesta. Suosittelen asiasta kiinnostuneille myös Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaoston teosta  Suomen kansalliset vähemmistöt (2012), joka ilmestyi tänä vuonna myös englanniksi osana Suomi100-juhlavuoden ohjelmaa. Satavuotiasta itsenäisyyttä juhlisti myös Fred Karlssonin tuore Suomen kielet 1917-2017 -teos, joka on saatavilla Lingsoftin kotisivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Vähemmistöpolitiikan suunta Suomessa

Kun puhutaan kielipolitiikasta, laajemmin kulttuurisista oikeuksista, tai etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta eli monikulttuurisuudesta, Suomi on tavattoman helppo ymmärtää väärin.

Suomalaisen kansakunnan symbolinen rakentuminen, kansallisen identiteetin luominen, tapahtui fennomaanien viitoittamaa nationalistista tietä pitkin. Aito, todellinen suomalaisuus määrittyi suomen kielen kautta, ja siihen kytkeytyi myös vahvasti käsitys yhteisestä etnisyydestä ja alkuperästä sekä kulttuurisista traditioista ja jopa ajattelu- ja toimintatavoista. Tämän ydinsuomalaisuuden näkökulmasta katsottuna yhteiskuntaan kuului sekä vähemmän suomalaiskansallisia että kokonaan sen ulkopuolelle sijoittuvia olemukseltaan vieraita elementtejä.

Kuitenkin itsenäinen Suomi oli jo valtiolliselta alkutaipaleeltaan lähtien yksi Euroopan suvaitsevaisimmista ja kulttuuristen oikeuksien kannalta vapaamielisimmistä maista. Suomi määritettiin virallisesti kaksikielisesti valtioksi, mikä on länsimaissa yhä varsin harvinaista, etenkin kun kyseessä ei ole liittovaltio. Kirkon ja valtion välinen suhde oli itse asiassa purettu jo autonomian aikana, ja yksilöiden uskonnonvapaus toteutettiin kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Kahdella kirkkokunnalla, evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla myös Suomen ortodoksisella kirkolla, on ollut lainsäädännöllisesti suojattu ja säädelty, ns. kansankirkon asema.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet olivat paitsi nuoren valtion poliittis-hallinnollisen rakentamisen, myös yhteiskunnan sisältämien ristiriitojen sovittelun ja yhteensovittamisen aikaa. Monella tapaa jakautuneen kansakunnan keskinäistä erimielisyyttä pystyttiin traagisen ja traumatisoivan sisällissodan jälkeen käsittelemään ja ongelmia ratkaisemaan jälleen kansainvälisesti vertaillen maltillisesti. Tämä ei ollut ainoastaan omaa ansiota, vaan myös seurausta ulkoisesta paineesta. Sosiologi Risto Alapuro on esittänyt, että idästä kohdistuneen uhan vuoksi jouduttiin hakemaan kansallista yhtenäisyyttä, mutta samalla tavoittelemaan tätä poliittista maalia tavalla, joka pakotti sietämään erilaisuutta.

**

Suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen kehitysvaihe sijoittuu 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Osana yleistä länsimaista kehitystä, jossa aikaisempaa laajemmin hyväksyttiin yhteiskunnan yksilö- ja yhteisötasoinen moniarvoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, myös Suomi alkoi ottaa tärkeitä askeleita kansallisten vähemmistöjensä aseman parantamisessa. Saamelaisten ja romanien tilanteessa tapahtui hitaasti myönteistä kehitystä, ja peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vakiinnutettiin ruotsin kielen asemaa teollistuvassa ja samalla jo jälkiteollistuvassakin yhteiskunnassa.

Tämän kehityksen kulminaatioina voidaan pitää kolmea asiaa: 1) perustuslain, silloisen Hallitusmuodon, perusoikeusuudistusta, jossa ensi kertaa eksplisiittisesti todettiin saamelaisten, romanien ja muiden vähemmistöiksi luokiteltavien ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen ja ylläpitämiseen,  2) Suomen liittymistä Euroopan neuvoston kansallisia vähemmistöjä sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskeviin sopimuksiin sekä 3) maahanmuuttajien kotouttamista koskevaan lainsäädäntöön liittyvää ajatusta kotoutumisesta osallistumisena yhteiskunnan toimintoihin samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenten monella tapaa myönteinen kehitys tuotti samalla uuden suomalaisen vähemmistöpolitiikan väärin ymmärtämisen lähteen. Suomi on nykyään lainsäädäntönsä puolesta – ja muutenkin niin sanotusti ”paperilla” – yksi Euroopan multikulturalistisimmista valtioista. Aiheesta puhuessani olen usein huomannut yleisön yllättyvän.

Tämä valtiollinen multikulturalismi tarkoittaa sitä, että virallisesti tunnustetaan yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus, suhtaudutaan tähän monikulttuurisuuteen myönteisesti ja katsotaan julkisen vallan velvollisuudeksi tukea vähemmistöjen ja niihin kuuluvien ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumista sekä kielen ja kulttuurin säilymistä. Jos katsotaan lainsäädäntöä ja erilaisia institutionaalisia ratkaisuja, käsitykselle Suomen vahvasta multikulturalismista löytyy runsaasti perusteluja.

Korostettakoon, että multikulturalismi ei siis tarkoita samaa kuin monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kultturisena monimuotoisuutena, siis sellaisena demografisena tosiasiana, että yhteiskunnassa puhutaan useita kieliä, se sisältää erilaisia kulttuureja ja siinä asuvilla ihmisillä on erilaisia etnisiä identiteettejä. Hyvin monikulttuurisessa yhteiskunnassa voi olla hyvin vähän vähemmistöoikeuksia (ajateltakoon vaikka Ranskaa), ja toisaalta rakenteiltaan varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa voidaan harjoittaa multikulturalisimia. Esimerkkinä viimeksi mainituista valtioista voidaan siis pitää Suomea.

Yllättyneisyys tätä väitettä tai toteamusta kohtaan johtunee osin edellä mainitusta käsityksestä Suomesta kulttuurisesti yhtenäisenä maana, jota julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tutkimuksessakin vielä 1990-luvun alussa usein toistettiin. Mutta yllätys, ja tietty väärin ymmärtäminen, johtuu todennäköisesti osin myös siitä, että kokemus vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan toteutuksesta ei vastaa mielikuvaa vapaamielisestä, suvaitsevaisesta ja vähemmistöjään tukevasta maasta. Jos katsotaan, miten kielipolitiikkaa ja muuta vähemmistöpolitiikkaa on käytännössä toteutettu, tosiasialliset teot osoittautuvatkin kovin vähäisiksi. Ennen muuta niiden toimeenpanoon ohjatut resurssit – etenkin suhteessa monelta osin jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin – varsin pieniksi.

Näin ollen aihetta koskevaa keskustelua käydään meillä usein laaja-alaisen väärinymmärtämisen ilmapiirissä. Vähemmistöjen edustajat ja heidän asiansa puolustajat eivät aina huomaa, kuinka hyvä monien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asema Suomessa on – etenkin kansainvälisessä vertailussa – ja kuinka paljon edistystä 1900-luvun lopulla todella on tapahtunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistuneet suomalaiset uusnationalistit eivät puolestaan suomalaista ”monikulttuurisuusideologiaa” kritisoidessaan joko osaa tai eivät halua havaita tuon politiikan käytännön toteutuksen vähäisyyttä.

**

Parin-kolmen viime vuosikymmenen kehitys tuottaa monella tapaa mielenkiintoisen, mutta myös huolia herättävä nykyisen vähemmistöpoliittisen tilanteen. Suomalainen yhteiskunta on entistä monikielisempi ja myös muuten monikulttuurisempi, mikä on osin seurausta perinteisten vähemmistöjemme aseman kohentumisesta mutta ennen muuta lisääntyneestä maahanmuutosta.

Nykyisessä Suomessa osataan ja puhutaan ainakin paria sataa kieltä, kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa läsnä ja Suomessa asuvilla on erilaisia kulttuurisia tapoja ja traditioita sekä etnisiä identiteettejä. Myös yksilötasolla monet ovat kaksi- tai jopa monikielisiä, yhdistävät itsekäsityksessään useita identiteettejä ja ylläpitävät arjen ja juhlan käytännöissään useita kulttuureja. Tämän päivän Suomen monikulttuurisuus on paitsi entistä moninaisempaa myös entistä monimutkaisempaa, aikaisempaa vaikeampi ottaa haltuun esimerkiksi tilastollisten kategorioiden avulla.

Kysymys siitä, miten julkisen vallan pitäisi suhtautua tähän moniulotteiseen moninaisuuteen, ei ole ainoastaan Suomen vaan käytännöllisesti katsoen kaikkien länsimaiden ajankohtainen probleemi. Sen käsittelemistä vaikeuttaa suuresti edellä mainittu, viime aikoina voimakkaasti vahvistunut uusnationalistinen ajattelutapa, jossa lievimmillään haikaillaan takaisin oletettuun yhtenäiskulttuuriseen menneisyyteen, jyrkimmillään ollaan valmiita luopumaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuudesta ja ryhtymään pakkosulauttaviin tai kansakuntaa muuten ”puhdistaviin” toimiin.

Myös Suomen kansallista identiteettiä, sitä symbolista kansakuntaa, on 1990-luvulta lähtien uudistettu avaramielisempään suuntaan. Perussuomalaisten vaalimenestys ja esimerkiksi presidenttiehdokas Huhtasaaren julkilausumat näkemykset osoittavat kuitenkin, että fennomaanisella kansakuntaideaalilla on yhä Suomessa kannatusta. Pitkään ajattelin, että kyseessä on sinänsä myönteiseen kehitykseen liittyvä ohimenevä ja vähäpätöinen muutosvastarintareaktio, mutta tämän päivän Eurooppaa katsellessa en ole enää yhtä varma.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikkea ei tarvitse eikä edes pidä sietää ja suvaita. Yhteisölliset arvot ja normit eivät esimerkiksi saa mennä yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja tasa-arvon edelle. Tämä on kuitenkin helppo linjaus verrattuna siihen ongelmakenttään, joka avautuu, kun toteamme, että kaikkien kielten ja kulttuurien tukeminen siten, että tehokkaasti edistetään näiden kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä ja niiden varaan rakentuviin ryhmiin kuuluvien vähemmistöoikeuksien toteutumista, ei ole käytännössä mahdollista.

Tätä tukea kuitenkin tarvitaan, koska väsymättömästi etenevän yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen rattaissa vähemmistöt ovat jatkuvasti uhattuna – myös silloin, kun niitä ei tietoisesti ja tavoitteellisesti pyritä vainoamaan tai muuten syrjimään. Kielen ja kulttuurin menettämisen, assimilaation, uhka on erityisen suuri määrällisesti pienten yhteisöjen tapauksessa, etenkin silloin kun esimerkiksi kieliryhmään kuuluvat henkilöt asuvat alueellisesti hajallaan.

Suomessa huomiota ansaitsevat etenkin inarin- ja koltansaamen kielet, romanikieli sekä karjalan kieli (tai kielet). Niiden tilanne on sellainen, että elvyttämistoimia tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ruotsin kieli Suomessa ei ole varsinaisesti lingvistisesti uhattuna. Ruotsin kielen asema Suomen ruotsinkielisten arjessa voi kuitenkin heiketä tavalla, joka kriisiyttää kahden virallisen, ns. kansalliskielen mallin. Tämä voi tapahtua pikkuhiljaa ja asteittain, siten että romahdukseen havahdutaan vasta kun on liian myöhäistä.

**

Itse näkisin, että itsenäisyyden toisen vuosisadan koittaessa Suomen pitäisi myös siirtyä kansallisen kieli- ja vähemmistöpolitiikan kolmanteen kehitysvaiheeseen. Sen tärkeimpänä yleisenä tavoitteena pidän edellä mainittujen väärin ymmärtämisen lähteiden poistamista ja etenkin lupausten ja toteutusten välisen kuilun umpeen kuromista. Yhteiskunnissamme esiintyy nykyään muutenkin paljon erilaista tyytymättömyyttä; sitä on turha lisätä lupaamalla enempää kuin mitä voidaan tai halutaan todella antaa.

Joiltain osin tämä teorian ja käytännön tuominen lähemmäksi toisiaan vaatii konkreettisten toimien ja niiden vaatimien resurssien lisäämistä. Mutta sen kääntöpuolena on myös tehtävä valintoja toimenpiteiden ja niiden kohteiden, esimerkiksi kielten ja kieliryhmien välillä. Omasta mielestäni Suomen valtion olisi sitouduttava etenkin niiden kielten ja kieliryhmien suojeluun, jotka ovat aidosti uhanalaisia ja joiden selviäminen ei kuulu minkään muun maan vastuulle.

Kirjassani Erilaisuuksien Suomi esitin, että saamen kieli (kielet) korotettaisiin kansalliskielten joukkoon ja viralliseksi kieleksi (kieliksi) Lapin maakunnassa. Ruotsin kielen asemaa kansalliskielenä uudelleenorganisoitaisiin tavalla, joka vastaisi paremmin Suomen ruotsinkielisen väestön alueellista sijoittumista ja joka vahvistaisi kielen ja sen puhujien asemaa nimenomaan näillä alueilla. Virallisen vähemmistökielen asemaa ehdotin teoksessa Suomessa käytetylle romanikielelle ja karjalan kielelle (kielille). Näin voitaisiin selkeyttää tällä hetkellä monella tapaa monitulkintaista vähemmistöpolitiikan lainsäädäntöä.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielipolitiikassa – tai laajemmin vähemmistöpolitiikassa – ei ole mitään itsestään selvää. Tämän vuoksi tästä(kin) aiheesta pitäisi käydä nykyistä paljon enemmän eri osapuolia kunnioittavaa avaramielistä ja vankkaan tietopohjaan perustuvaa vuoropuhelua. Tulevaisuuden Suomen kielipoliittiset ratkaisut valinnat pitäisi tehdä tällaisen suomalaisen yhteiskunnan monikielistä ja -kulttuurista todellisuutta koskevan keskustelun jälkeen. Eniten olen juuri nyt huolissani siitä, löytyykö Suomesta tahtotilaa ja toimijaa, joka ajoissa aloittaa tämän keskustelun.