Vuosi vaihtuu, minä muutun

Palaute, jota ei tullut

Vuosi 2022 on alkanut, ja olen palannut osittaiselta työvapaaltani erikoistutkijan tehtävääni Helsingin kaupungin kaupunkitietoyksikössä. Tuo työvapaa Koneen Säätiön rahoittamassa Depolarize-hankkeessa oli tarpeen. Sen lisäksi, että sain vähän vaihtelua työnkuvaan ja joustoa arjen järjestämiseen, sain itselleni myös aikaa ja rauhaa miettiä isompia ja henkilökohtaisiakin asioita. Tuon pohtimisen seurauksena vuodenvaihde sisältää tällä kertaa vähän suuremman muutoksen kuin apurahatutkimuksesta palkkatyöhön paluun.

Olin yliopistolla työskentelyn jälkeen kymmenen vuoden ajan (2006–2016) tutkimuskeskus Cuporessa erikoistutkijana ja laitoksen johtajana, ja keskityin tällöin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimukseen. Jo joskus 1990-luvulla olin kuitenkin alkanut kiinnostua kansainväliseen liikkuvuuteen, maahanmuuttajien kotoutumiseen ja yhteiskuntien etniseen ja kulttuuriseen moninaistumiseen liittyvistä kysymyksistä. Kun siirryin Cuporesta Helsingin kaupungille tutkimaan maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia, jatkoin siten eräänlaista tutkijanelämäni pitkää linjaa. Pääsin keskittymään aiheisiin, jotka minua olivat jo pitkään inspiroineet.

Siirtymiseeni työpaikasta toiseen ja tutkimusalueelta toiselle oli useita syitä. Yksi niistä oli kuitenkin ajatus, että nämä muuttoliikkeeseen ja sen seurauksiin liittyvät ilmiöt olivat hyvin tärkeitä ja yhteiskunnallisesti kiinnostavia. Ajattelin myös, että minulla voisi olla jotain annettavaa paitsi Helsingin kaupungille myös laajemmin suomalaiselle yhteiskunnalle. Viime vuosien aikana olenkin puhunut ja kirjoittanut runsaasti näistä aiheista sekä esiintynyt asiantuntijana useissa viestintävälineissä. Vaikutti siltä, että sille, mitä minä osasin, oli kysyntää ja tarvetta.

Siksi olenkin nyt niin hämilläni. Julkaisin vuonna 2020 kolme kirjaa, jotka loivat synteesejä viime vuosien tutkimuksista ja muista tiedonkeruista. Alkuvuodesta päivänvalon näki Siirtolaisuusinstituutin julkaisema teos Vimmainen maailma, joka sisälsi yleistajuisia kirjoituksia muuttoliikkeestä, monikulttuurisuudesta ja nationalismista. Toukokuussa 2020 julkaisin kokoomateoksen ulkomaalaistaustaisten elinoloista ja elämäntilanteista Helsingissä nimellä Kotoutuminen kaupungissa. Ja syyskuussa 2020 markkinoille tuli vielä teos Suomi omaksi kodiksi, jossa kuvattiin ja arvioitiin suomalaista kotouttamispolitiikkaa ja annettiin suosituksia sen kehittämiseksi.

Ensin olin hämmästynyt, sitten harmissani ja jossain kohtaa varmaan lähellä masentuneisuuttakin. Näistä kirjoista yksikään ei herättänyt mielenkiintoa: ei yhtään kirja-arviota*, ei yhtään keskustelutilaisuutta, ei yhtään haastattelua, ei muutenkaan yhtään yhteydenottoa. Ei edes tanakkaa kritiikkiä, joka osoittaisi, että olen ollut väärässä. Ketä tahansa tutkijaa tällainen vastaanotto ottaa päähän, ja on se minuakin jurppinut. Sittemmin mieleni on tasoittunut ja rauhoittunut ja olen hyväksynyt tosiasiat. On ilmeistä, että suomalaista yhteiskuntaa tietoni ja tulkintani näistä globaalin liikkuvuuden ja yhteiskuntien moninaistumisen asioista eivät yksinkertaisesti kiinnosta. Siispä oma ylimääräinen aika ja energia kannattaa tästedes suunnata muualle.

Selitystä etsimässä

Suomessa on tietenkin paljon tutkijoita, jotka eivät mielestään saa ansaitsemaansa huomiota. Tämä oma valitusvirteni voitaisiinkin sijoittaa suureen joukkoon kaltaisiaan ja ohittaa katkeroituneen tieteentekijän henkilökohtaisena tunteenpurkauksena. Houkutus jättää tämä juttu kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta onkin suuri. Tekisinkin niin, ellen ajattelisi, että omaa tilannettani ja siihen johtanutta kehitystä analysoimalla voidaan ehkä saada sanotuksi jotain laajemmin merkityksellistä, ehkä arvokastakin. Olennainen kysymys on siten: miksi mistään ei kuulunut mitään?

Vastausta pitää ensin hakea kyseenalaistamalla tuotosteni laatu. Huonotasoisiin akateemisiin tuotoksiin ei pääsääntöisesti kannatakaan kiinnittää huomiota. On tietenkin täysin mahdollista, että mainitut julkaisuni ovat yksinkertaisesti huonoja tai että olen ollut tulkinnoissani niin väärässä ja ehdotusteni puolesta niin hakoteillä, että tekemiseni kannattaa vaieta kuoliaaksi. Mistään en kuitenkaan ole kuullut viitteitä työni heikosta tai vahingollisesta laadusta. Jos näin olisi, kuulisin senkin mielelläni. Toistaiseksi saamani vähäinen palaute on ollut varsin ja tai jopa hyvin myönteistä. Koska se on miltei poikkeuksetta tullut ammatillisesta lähipiiristä, siihen ei voi kuitenkaan täysin luottaa. En kuitenkaan ainakaan vielä usko, että laadun puutteessa on kohtaamani hiljaisuuden syy.

Toinen hyvä syy olla välittämättä julkaistuistani voisi olla se, että niissä ei ole mitään, joka ei jo entuudestaan olisi kaikkien tiedossa. Maahanmuutosta, kotoutumisesta ja sen edistämisestä sekä monikulttuurisuudesta puhutaankin mediassa paljon. Suomessa ei kuitenkaan ennen Suomi omaksi kodiksi -kirjaani ollut ainuttakaan suomalaisen kotoutumisen edistämisen kokonaisvaltaista kuvausta ja vähänlaisesti myös sen analysointiin perustuvia kehittämisehdotuksia. Kotoutuminen kaupungissa on jopa eurooppalaisittain harvinainen yritys ottaa tiedollisesti haltuun maahanmuuttajien kotoutumisen tilanne laajasti ja moniulotteisesti yhdellä kaupunkiseudulla. Vimmainen maailma -teokseni alkaa ja loppuu tulevaa kehitystä ennakoivilla esseillä, joiden pohdintoja en tiedä missään muualla mainitun. En siten jaksa oikein uskoa siihenkään, että kirjani eivät olisi tarjonneet alasta kiinnostuneille mitään uutta.

Kolmantena perusteena voi pitää sitä, että ihmisillä ei ylipäätään ole enää aikaa lukea. Kilpailu ajasta ja huomiosta on kovaa, ja tässä taistelussa teokseni hävisivät raskaasti. Niin häviävät monet muutkin. Eräs avustamani Helsingin Sanomien toimittaja huomautti sähköpostiviestissä suoraan, ettei hänellä ole aikaa lukea tutkimuksia. Olin lähettänyt hänelle linkit pariin julkaisuun, joista hän voisi saada suoraan vastauksia kysymyksiinsä. Ymmärrän hyvin, ettei hänellä ollut mahdollisuutta tutustua näihin julkaisuihin kokonaisuudessaan. Mutta sisällysluetteloon tutustumalla ja hakutoimintoa käyttämällä hän olisi helposti saanut haluamansa tiedot lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulla olisi mennyt erillisen viestin kirjoittamiseen. Ajan puute ja työpaine varmaan selittävät jotain omien teosteni kohtalosta, mutta tuskin kuitenkaan kaikkea. Aina kuitenkin joillekin julkaisuille löytyy aikaa.

Koronapandemialla on tietenkin ollut oma vaikutuksensa juuri tällä ajanjaksolla. Kulkutautiin liittyvät uutiset, analyysit ja keskustelut täyttivät vuoden 2020 alussa nopeasti suuren osan lehtien palstatilasta ja sähköisten medioiden lähetysajasta. Toimittajia joutui siirtymään muista tehtävistä seuraamaan koronaviruksen etenemistä, Covid-19-taudin aiheuttamaa tuhoa ja poliittisia yrityksiä hillitä taudin leviämistä. Koronaviruskaan ei kuitenkaan varmaan selitä kaikkea, koska pandemian aikanakin olen saanut yhteydenottoja valtamedian suunnalta kommentoida esimerkiksi hetkellisesti ajankohtaisiksi nousseita segregaatiota, nuorisorikollisuutta ja taudin esiintymistä maahanmuuttajaväestössä. Olen useimmiten vastannut kieltävästi, koska mielestäni näissä ohjelmissa on ollut liikaa sensaation hakua ja liian vähän yritystä ymmärtää.

Lähtökohtaisesti väärin

Palaan ajatukseen, että kirjoituksissani on oikeasti ollut jotain vikaa ja että siksi niihin ei kukaan ole tarttunut. Jos olen oikeassa, samantyyppisistä ongelmista kärsivät todennäköisesti monet muutkin kollegat ja yhteiskunnalliset keskustelijat. Kaltaisissani ihmisissä on yksi vika, joka tänä aikana tuntuu olevan erityisen paha. Kieltäydymme pitämästä monimutkaisia asioita yksinkertaisina ja ottamasta voimakkaasti kantaa sellaisissa kysymyksissä, joita pitää tarkastella maltillisesti ja monipuolisesti. Maailma tuntuu puolestaan janoavan näkemyksellistä puhetta ja tiukkaan pakattuja ajatuksia, tutkijaltakin parasta puhetta on vahvan mielipiteen sisältävä yhden virkkeen tiivistys.

Tätä päätelmää voi havainnollistaa analysoimalla julkista keskustelua maahanmuutosta, kotoutumisesta, kotouttamisesta ja monikulttuurisuudesta. Tietyntyyppiset ajatukset uppoavat hyvin sekä mediaan että sen välityksellä laajemmin yhteiskuntaan. Avosylin vastaanotettavat käsitykset ja tulkinnat voidaan tiivistää kolmeen yksinkertaistukseen. A) Jossain on jotain pahasti vialla, B) ongelmat ovat jonkun syytä, C) tällä keinolla kaikki muuttuu paljon paremmaksi. Kielteisen havainnon, syyllisen osoittamisen ja parannuskeinon tarjoamisen kolmiyhteys ilmenee yleisesti ottaen toistuvasti niin politiikassa kuin yhteiskunnallisessa julkisuudessa. Harvalla alueella tämä on kuitenkaan yhtä ilmeistä kuin kotouttamispolitiikassa.

Omat käsitykseni kotoutumisen edistämisestä Suomessa ovat pääsääntöisesti olleet täysin päinvastaisia. Suhteessa vertailukelpoisiin maihin asiat ovat suurin piirtein samalla tavalla, joiltain osin jopa paremmin. Ongelmia toki on niin meillä kuin muualla, mutta se on ani harvoin kenenkään tai minkään tahon tai minkään erityisen toimintamallin vika. Maahanmuuttajien kotoutumiseen vaikuttaa suuri määrä erilaisia taustatekijöitä, joista moniin ei juuri voida kansallisilla politiikkatoimilla vaikuttaa. Vaarallisin on kuitenkin epärealistinen toive jostain konstista, jolla taikatemppumaisesti ongelmia voidaan ratkoa nopeasti ja vähin kustannuksin. Sellaisesta ei ole mistään näyttöä, sen sijaan poliittis-hallinnollisten äkkikäännösten aiheuttamista vahingoista on.

Jos suomalaisen kotoutumisen edistämisen järjestelmän asettaa vertailuun muiden Pohjoismaiden ja Länsi-Euroopan muiden pienten demokratioiden kanssa, maamme kestää tämän vertailun hyvin. Yksi parhaista piirteistä on ollut se, että periaatteita, tavoitteita ja niiden toteutusta ei ole jatkuvasti muutettu, vaan työtä on tehty pitkäjänteisesti. Monessa muussa maassa poliittiset voimasuhdevaihdokset ja ideologiset suunnanmuutokset ovat heiluttaneet kotouttamispolitiikkaa paikoin jopa hyvin radikaalisti ilman merkittävää parannusta. Jokaisella muutoksella on kustannuksensa, koska hallinnossa ja palveluissa työskentelevät ihmiset joutuvat käyttämään aikaansa ja energiaansa muuhun kuin varsinaiseen tulokselliseen tekemiseen. Tätä poliitikot tuntuvat harvoin ymmärtävän.

Muitakin vikoja minussa ja jutuissani on. Sain jokin aika sitten kutsun Marja Sannikka -ohjelmaan, jossa haettiin vastausta kysymykseen, miksi suomalainenmaahanmuuttokeskustelu on niin luokatonta. Keskustelemassa olivat Perussuomalaisten vastavalittu puheenjohtaja Riikka Purra sekä Vihreiden niin ikään tuore varapuheenjohtaja Atte Harjanne. Ohjelman aluksi Marja Sannikka keskusteli kanssani aiheesta. Nostin esille kolme suomalaista keskustelua vaivaavaa tekijää. A) Keskusteluun osallistujat eivät usein tiedä läheskään riittävästi käsittelemistään asioista pystyäkseen käsittelemään niitä tarpeeksi yksityiskohtaisesti. B) Liika yleistäminen niputtaa yhteen ihmisiä ja ilmiöitä, joilla ei kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. C) Mielipiteenvaihto on myös hyvin tunnepitoista ja joko heijastaa puhujan omia vahvoja emootioita tai pyrkii tietoisesti vaikuttamaan kuulijakunnan tunteisiin ymmärryksen lisäämisen sijaan.

Näissäkin asioissa uin valtavirtaa vastaan. Olennaista on tietää tarpeeksi, ei niinkään muodostaa oma mielipide nopeasti. Perustiedot ovat melko helposti saatavilla kaikille, jotka niistä ovat kiinnostuneita. Maahanmuutosta ja maahanmuuttajista puhuttaessa pitäisi aina jaksaa olla tarkkana sen suhteen, mistä ja kenestä puhutaan. Työn perässä Suomeen muuttaneilla ja kansainvälisen suojelun perusteella Suomessa asuvilla ei välttämättä ole juuri mitään yhteistä, varsinkaan jos yhdet ovat tulleet maahamme lähialueilta ja toiset hyvin erilaisista olosuhteista. Kaikista rankimpiakin asioita pitäisi jaksaa käsitellä rauhallisesti ja analyyttisesti, koska se on myös ainoa keino pitää usein monimuotoinen ja ristiriitainenkin kokonaiskuva silmien edessä. Kuulija- ja lukijakunnassa tehtäväni ei ole herättää tunteita vaan tiedon janoa.

Yhteiskunnallisen kehityksen suunta tuntuu olevan päinvastainen. Sen yhdellä laidalla uusnationalistiset ja oikeistopopulistiset voimat syyllistyvät jatkuvasti yleistämiseen ja tunteiden herättämiseen, mikä voi heidän kannaltaan olla tosin poliittisesti tarkoituksenmukaista. Valitettavasti samanlaista asennoitumista on havaittavissa myös poliittisen ja arvomaailmakentän toisella laidalla. Maahanmuuttoon ja moninaistumiseen myönteisesti suhtautuvat kieltäytyvät turhan usein keskustelemasta todellisista ongelmista. Hekin tekevät omat yleistyksensä korostaen erityisesti sellaisia asioita, jotka vahvistavat heidän retoriikkaansa. Joissain tapauksissa esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön osallistuvat – aina tutkijoita myöten – syyllistyvät samanlaiseen polarisoivaan argumentaatioon kuin heidän vastustajansa. Ääripäiden vahvistuessa ja niiden saaman julkisuuden voimistuessa maltilliselle keskikentälle jää vain vähän tilaa.

Epäonnistunut, silti onnellinen

Kyvyttömyys välittää maahanmuuttoon, kotoutumiseen ja kotouttamiseen liittyvää tietoa ja edistää näitä aiheita koskevaa julkista keskustelua on epäilemättä tutkijanurani suurin epäonnistuminen. Näin vuoden 2022 alussa taaksepäin katsoessani voin kuitenkin todeta, että kaikkineen asiat ovat menneet koko lailla pieleen jo pidemmän aikaa. Kokonaisuutena ottaen onnistumiseni tutkijana on ollut joitain poikkeuksia lukuun ottamatta melkoinen mahalasku.

Tässä toteamuksessa piilee tietty paradoksi, koska eräässä Suomen Akatemian tilaisuudessa kerroin joku vuosi sitten olevani onnellinen politiikan tutkija. Olen miltei koko tutkijanurani ajan ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen saanut tehdä itseäni aidosti kiinnostavia asioita. Olen myös enimmäkseen saanut päättää tutkimusten ja selvitysten tekemisestä itse valitsemallani tavalla ja toteuttaa ne ilman kohtuutonta ulkoista painetta. Tuossa tilaisuudessa arvioin jopa mahdollisesti olevani Suomen onnellisin politiikan tutkija. Lähdettyäni yliopistolta vuonna 2006 ja luovuttuani akateemisista ambitioista olen säästynyt sekä yliopistomaailman yleiseltä huonontumiselta että akateemisen meritoitumisen paikoin absurdeilta piirteiltä. Olen yhä sitä mieltä, että olen tutkijana onnellinen, ehkä alallani onnellisin.

Minua tuntevat ihmiset voivat myös ihmetellä esittämääni päätelmää omasta epäonnistumisestani. Julkaisuluetteloni on mittava ja sisältää niin kirjoja kuin artikkeleita ja monenlaisia tutkimusraportteja. Osaamisalueillani asemani on ainakin melko arvostettu. Olen kahden alan dosentti kahdessa yliopistossa. Olen pitänyt satoja luentoja, esitelmiä ja muita puheita ja osallistunut kymmeniin keskustelutilaisuuksiin. Minua on haastateltu kotimaisiin ja ulkomaisiin viestimiin. Olen saanut olla asiantuntijana päättämässä tutkimusrahoituksesta ja valmistelemassa hankkeita ja uudistuksia valtiolla, kunnilla ja kolmannella sektorilla. Uralleni mahtuu myös suuri määrä monenlaisia luottamustehtäviä. Moni on varmasti saanut aikaiseksi vielä paljon enemmän kuin minä, mutta silti: voiko tätä mitenkään kutsua epäonnistumiseksi?

Asiaa täytyy tietenkin selittää. Teen näin jälleen en vain itseni takia vaan välittääkseni viestiä, jolla mielestäni on laajempi yhteiskunnallinen kantavuus. Uskon, että minulla on myös paljon kohtalotovereita, vaikka he eivät tilannettaan tai kokemuksiaan ilmaisisi samalla tavalla.

Hollantilainen filosofi Sjaak Koenis julkaisi vuonna 1992 intellektuaalista roolia käsittelevän artikkelin. Erään kokoomateoksen muista kirjoittajista poiketen hän ei puhunut intellektuelleista henkilöinä, vaan sellaisina ihmisinä, jotka toteuttavat yhteiskunnassa tietyn tehtävän. Intellektuaalisen roolin Koenis määritteli etäisyyden ja sitoutumisen käsittein tavanomaisesta poiketen ensinnäkin siten, että tässä roolissa toimiva henkilö pitää välimatkaa yhteiskunnan intresseihin, jännitteisiin ja ristiriitoihin. Puolueettomuuteen sitoutumista tärkeämpää on kuitenkin se, että hän on uskollinen tietylle tiedon hankinnan, käsittelyn ja julkaisemisen tyylille. Intellektuaalisessa roolissa hankitaan tietoja laaja-alaisesti sekä siirretään havaintoja, ideoita ja keksintöjä yhdeltä tiedon ja toiminnan kentältä toiselle. Kyse on kommunikoinnista, tietojen välittämisestä, informaatiolla vaikuttamisesta.

Julkisina intellektuelleina pidetyistä henkilöistä monet eivät koskaan ole olleet intellektuaalisessa roolissa. Sen sijaan sellaisessa toimii monia virkamiehiä, rivitutkijoita ja taiteilijoitakin, joista suuri yleisö ei ole välttämättä kuullut mitään. Hieman samoilla funktionaalisuutta korostavilla linjoilla oli myös oma professorini yliopistolla, Ilkka Heiskanen, vuonna 1982 yhteiskuntatieteitä, käytännön yhteiskuntateoriaa ja Suomen älyllistä ilmastoa käsittelevässä artikkelissaan. Heiskasen mukaan hänen ”mandariineiksi” kutsumiensa henkilöiden avulla ulkokohtainen yhteiskuntatieteellinen tieto ja teoretisointi siirtyy osaksi yhteiskunnan toimintoja ja käytänteitä.**

Pidin Koenisin ja Heiskasen ajatuksia kiinnostavina ja hyödynsin niitä intellektuelleja käsitteleviin tutkimuksellisiin kirjoituksiini. Ajattelin myös ottaa Koenisin ajatuksen intellektuaalisesta roolista ohjenuoraksi omalle toiminnalleni. Pyrin siis tuottamaan tieteellisesti pureskeltua tietoa, analysoimaan sitä kokonaisvaltaisesti ja välittämään tuloksia laajemmalle yleisölle. Tärkeimmäksi kohderyhmäksi arvioin etenkin ne ihmiset, joilla on merkitystä asioiden eteenpäin viemisen kannalta. Kömpelöiden juttujen kirjoittaminen pienistä aiheista alan tieteellisiin aikakauslehtiin – se mistä tiedeyhteisössä parhaiten palkitaan – ei tästä näkökulmasta katsoen kannattanut. Valitsin pääasialliseksi viestintäkieleksi suomen – mitä ei puolestaan akateemisella puolella arvosteta – ja foorumeiksi helposti saavutettavat mediat.

Julkaisutoiminnan vaikuttavuuden perspektiivistä joudun nyt kuitenkin tunnustamaan, että pieleen on mennyt. Vaikka hiljaisuus näiden viimeisimpien teosten osalta ylittää kaiken aikaisemman, palaute on ennenkin jäänyt kovin vähiin. Keskustelua ei juuri ole syntynyt, ja rehellisesti arvioiden on vaikea löytää puheiden ja kirjoitusten konkreettisia vaikutuksia tai muita seurauksia politiikan ja hallinnon arkisessa tekemisessä tai palveluiden järjestämisessä. Jos tavoitteena on ollut edistää muutosta parempaan, jälkeä siitä on erittäin vaikea löytää. En pysty ainakaan tähän hätään määrittämään, mikä minun roolini suomalaisessa yhteiskunnassa on kolmen viime vuosikymmenen aikana ollut, mutta koenisilaisessa mielessä intellektuaalinen se ei ainakaan ole ollut.

Luen, siksi kirjoitan

Jos vielä haluaisin yrittää saavuttaa aikaisempia tavoitteitani ja jos olisin nuorempi, pyrkisin varmaan muuttamaan ilmaisuani ja julkaisukanaviani paremmin uppoavaan suuntaan. Viime vuonna pohdinkin jossain vaiheessa podcastin pitämistä, mutta ei se tuntunut tarpeeksi omalta, että viitsisi nähdä paljon vaivaa tehdä sitä hyvin. Menestys voisi myös olla parempi, jos yksinkertaistaisin ajatuksia ja terävöittäisin ilmaisua. Jotain voisi varmaan tehdä perustellustikin, mutta jossain kulkee myös raja, jonka toisella puolella puhutaan yleisön eikä asian ehdoilla. Sitä rajaa en tahdo ylittää, koska silloin häviäisi asia ja kärsisin minä.

Kirjallisiakin ilmaisukanavia kannattaisi kenties miettiä uusiksi. Jo monta vuotta sitten aloin epäillä, ettei kirjojen kirjoittaminen ole tiedon ja ajatusten välittämisen kannalta kovin järkevää. Niin harva viitsii enää tarttua kirjoihin ylipäänsä, saati lukea niitä keskittyneesti ja kokonaan. Keskustelu on siirtynyt lyhyisiin formaatteihin, ja sosiaalisen median valtaisa laajeneminen on tätä kehitystä edelleen vauhdittanut. Toisaalta kirja on juuri sen kokonainen pakkaus, jossa mahtuu käsittelemään järjestelmällisesti vähän isompiakin asioita. Ja näihin isoihin asioihin haluan jatkossakin keskittyä.

Erik Allardt mainitsi jossain, että kirjoittaminen on hänen tapansa ajatella: vasta tekstin tuottaminen paljastaa, mitä jostain asiasta ajattelee. Tunnistan tämän itsessäni. Kirjoittaessani olen usein itsekin hämmästynyt, kun tekstiin syntyy pohdintoja ja tulkintoja, joita en tiennyt mielessäni olevankaan. Kun siirryin toukokuussa päivätyöstäni apurahatutkijaksi tutkimushankkeeseen, sain mahdollisuuden pitkästä aikaa keskittyä kirjojen lukemiseen. Pian kuitenkin tajusin, etten enää osaa lukea keskittyneesti ajattelematta lukemastani kirjoittamista. Laadinkin lukemistani teoksista blogiini niitä esittelevät ja niiden sisältämiä viestejä arvioivat esseet. Vaikka kirjoittamiseen meni aikaa, se lisäsi merkittävästi ymmärrystäni siitä, mitä olin lukenut.

Tältä pohjalta työskentelen nyt sitten eteenpäin. Siis sillä ajalla ja energialla, joka työtehtävien hoitamisesta jää ylitse. Monesti ennenkin tärkeintä on kuitenkin ollut, että tutkiminen on ollut erinomainen keino oppia itse, kehittää itseään. Jatkan lukemista ja kirjoittamista minua kiinnostavista asioista, mutta en pyri julkaisutoiminnallani enää mihinkään. Pidän mielessäni amerikkalaisen runoilijan Walt Whitmanin säkeet:

I exist as I am, that is enough;

If no other in the world be aware I sit content;

And if each and all be aware I sit content.

* Ainoa tiedossani oleva kirja-arvio on ystäväni Tuomas Martikaisen kirjoitus Siirtolaisuuslehdessä numero 4/2020.

** Heiskasen ajattelu on paikoin hieman vaikeaselkoista ja käsitteistö omintakeista. Olen tarkastellut sekä Koenisin että Heiskasen ajattelua tarkemmin Ilkka Heiskasen juhlakirjaan sisältyvässä artikkelissa, joka löytyy täältä: https://pasisaukkonen.files.wordpress.com/2017/02/social-scientists-in-intellectual-roles.pdf

Identiteettitriptyykki osa 3: Saukkonen

Perehtyminen kahteen tuoreeseen identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa käsittelevään teokseen eli Bart de Weverin ja Francis Fukuyaman kirjoihin vei ajatukset vuonna 1999 ilmestyneeseen väitöskirjaani, joka oli enimmäkseen saanut maata rauhassa kirjahyllyn kätköissä viimeiset parikymmentä vuotta. Olin katsellut sitä jo vähän puolihuolimattomasti sieltä täältä, mutta enemmän innostuin lukiessani Fukuyaman teoksesta seuraavat lauseet: ”So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways.” Juuri tästä tuossa taannoisessa tutkimuksessani oli kysymys. Ei ole itsestään selvää eikä ennalta määrättyä, millä tavalla identiteetti määritellään, ja sillä, minkälaisen muodon se saa, on merkitystä. Tätä asiaa yritän selventää seuraavassa kirjoituksessa. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Identiteettipolitiikka ja identiteetin politiikka

Johdanto

Väitöskirjani pääotsikko kuuluu: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Olin teosta laatiessani tietoinen siitä, että tapani ymmärtää identiteettipolitiikka erosi monien muiden tutkijoiden tavasta määritellä tuo käsite ja käyttää sitä. Kun identiteettipolitiikasta on viime aikoina tullut suosittu termi kuvattaessa ja analysoitaessa uusnationalismia, feminismiä ja muuta ryhmä- tai yhteisölähtöistä politiikkaa, oma käsitykseni on jäänyt entistä enemmän marginaaliin. Haluan tässä kirjoituksessa nostaa näkökulmani uudelleen esiin.

Oman määrittelyni sisältö tulee paremmin esille termin englanninkielisessä käännöksessä. Kyseessä ei ole identity politics vaan politics of identity, ei identiteettipolitiikka vaan identiteetin poliittisuus. Tapani ymmärtää poliittisuus juontui väljästi professori Kari Palosen teoreettisista ajatuksista koskien politiikkaa ja politisointia. Politiikka oli ymmärrettävissä tilanteeksi tai olosuhteeksi, jossa on valinnan mahdollisuus. Kansa ja kansallinen identiteetti eivät koskaan ole itsestään selviä tai yksiselitteisiä käsitteitä, vaan aina on olemassa vaihtoehtoja esittää niiden määritelmä ja kuvaus myös toisin.

Nämä valinnat eivät ole viattomia tai merkityksettömiä. Päätöksillä siitä, kuka kuuluu kansaan ja millainen on kansallinen identiteetti, on usein konkreettisia seurauksia monien ihmisten elämälle, heidän kuulumiselleen tai ei-kuulumiselleen sekä heidän asemalleen ja toimintaedellytyksilleen tietyssä ajallisessa paikallisessa kontekstissa. Se, että kyse on vaikutusvaltaisesta poliittisesta järjestelmästä, valtiosta, vahvistaa näiden seurausten merkitystä. Määrittelin lopulta kansallisvaltion identiteettipolitiikan seuraaavasti:

[Sen] keskiössä ovat siten ne ilmaisut (määritelmät ja kuvaukset), joissa valikoidut alueelliset, kulttuuriset, genealogiset tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen nojaavat kansallista yhteisöä koskevat käsitykset ja korostukset liitetään osaksi valtion asemaa ja ominaisuuksia ja joissa muodostetaan käsityksiä kansallisvaltiollisen kokonaisuuden sisäisestä yhtenäisyydestä, ulkoisesta erottumisesta ja ajallisesta jatkuvuudesta.

Yksilön, yhteisön ja valtion kansallinen identiteetti

Määritelmä sisältää kolme elementtiä, joilla on merkitystä tuon yllä mainitun Fukuyaman pohdinnan kannalta: minkälaisesta identiteetistä oikein on kysymys?

Ensimmäinen elementti liittyy asiaan, johon sen kummemmin de Wever kuin Fukuyamakaan ei hieman yllättäen kiinnitä systemaattista huomiota. Kun puhutaan kansallisesta identiteetistä, välissä sillä tarkoitetaan yksilöiden samastumista tiettyyn kansalliseen kokonaisuuteen, ihmisryhmään tai valtioon, eli yhteen osaan yksilön sosiaalisten identiteettien kokonaisuutta. Toisinaan puhutaan taas nimenomaan tuosta ihmisryhmästä ja sitä koskevista käsityksistä eli kollektiivisen identiteetin eräästä erityistapauksesta. Ja kolmanneksi termillä kansallisen identiteetti viitataan nimenomaan tietyn valtion käsityksiin itsestään ja muiden käsityksiin kyseisestä valtiosta.

Nationalistisessa ideaalitilanteessa nämä kaikki kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet asettuvat yhteen täsmällisesti. Yhteiskunnan kaikki asukkaat ovat valtion kansalaisia, kokevat olevansa kansakunnan jäseniä, ja muut pitävät häntä myös sellaisena. Kenelläkään kansalaisella ei ole toisen valtion kansalaisuutta, eikä kukaan kansakuntaan kuuluvista myöskään koe olevansa yhdenkään toisen kansallisen yhteisön jäsen. Jokaisella kansalla valtionsa, jokaisessa valtiossa yksi kansa. Suomen kielen kansa-sanan johdannaiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella tätä asiaa myös terminologisesti (kuvio 1). Sana ”kansa” venyy meillä monenlaiseen käyttöön.

Kuvio 1. Kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet: yksilö, kansakunta, kansallisvaltio[1]

Todellisuudessa asia on tietenkin aina ollut monimutkaisempi kuin mitä tämä ideaalitilanne esittää. Aukot ja ristiriidat nationalistisen ajattelutavan ihannekuvan ja reaalimaailman välillä ovat viime vuosikymmeninä käyneet yhä selvemmäksi. Valtion rajaamissa yhteiskunnissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole tämän valtion kansalaisia, toisaalta monilla kansalaisilla on myös jonkin toisen valtion kansalaisuus. Niin kansalaisista kuin ei-kansalaisista osa samastuu kansalliseen yhteisöön (kansakuntaan), osa puolestaan ei. Jotkut kokevat itse kansakuntaan kuuluvaksi, mutta suuri osa muusta yhteiskunnasta ei heitä sellaiseksi tunnusta. Yhteiskunta sisältää ylipäätään enemmistökansakunnan lisäksi useita perinteisiä ja uusia vähemmistöjä, ja toisinaan puhutaan jopa toisistaan irrallaan elävistä rinnakkaisyhteiskunnista. Enemmistö- ja vähemmistöidentiteetin yhdistäminen on toisinaan kitkatonta, toisinaan ne taas hylkivät toisiaan.

Mikä tekee kansakunnan?

Paljon on tietenkin kiinni siitä, miten tuo kansakunta määritellään. Se voi olla hyvin avoin kahdella tavalla. Kansakunnaksi voidaan määritellä valtion koko väestö, sen sisältämän maa-alueen kaikki asukkaat ja/tai yhteiskunnan kaikki jäsenet. Voidaan myös ajatella, että kansakuntaan kuuluvat kaikki, jotka haluavat kuulua siihen ja jotka kokevat yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden samaan yhteiskuntaan kuuluvien kanssa. Näitä määrittelytapoja voidaan tarkastella – ja käyttää – toisistaan erillään. Ne myös yhdistyvät esimerkiksi amerikkalaisen filosofin Michael Walzerin maahanmuuttajavaltioksi nimeämässään suvaitsevaisuusjärjestelmässä (regime of tolerance). Tällaisessa maassa kansallinen identiteetti perustuu ajatukseen, että sinne muuttaneet ihmiset ovat jättäneet toisen maan taakseen rakentaakseen itselleen uutta elämää ja kantaakseen panoksensa uuden asuinmaan kehitykseen.

Kansakunta voidaan kuitenkin määritellä myös paljon ahtaammin, ja usein näin myös tehdään. Kansallinen yhteisö voidaan nähdä esimerkiksi kielen varaan rakentuvaksi, ja tällöin äidinkieleltään ”muunkielisten” asema on joko kokonaan kansakunnan ulkopuolella tai ainakin sen marginaalissa. Kielen ja valtion/kansakunnan välinen sidos on Euroopassa vahva, mikä näkyy esimerkiksi nimistössä: Ranskassa virallinen kieli on ranska, Saksassa saksa, Tanskassa puhutaan tanskaa, Italiassa italiaa.

Myös uskonnolla on joissain tapauksissa paljon merkitystä. Monissa pohjoisen Euroopan protestanttisissa maissa joko on ollut tai on yhä valtionkirkko, ja sellainen on myös esimerkiksi Kreikassa. Tuore lakiuudistus määritteli Israelin valtion juutalaisen kansakunnan kansallisvaltioksi. Vaikka muodollista kytköstä valtion ja kirkon tai uskonnon välillä ei olisikaan, kansakunnan määritelmässä ja kuvauksissa tietty uskonto saattaa olla selvästi dominoivassa ja toiset taas marginaalisessa roolissa. Katolisen kirkon rooli esimerkiksi Puolan ja Irlannin kansallisessa itseymmärryksessä on perinteisesti ollut vahva. Intiassa Narendra Modi on pyrkinyt vahvistamaan hindulaisuuden asemaa Intian kansallisessa identiteetissä.

Kieli ja/tai uskonto saattavat myös kytkeytyä vahvasti todelliseen tai kuviteltuun käsitykseen yhteisestä alkuperästä tai etnisyydestä. Tällaisessa tapauksessa kansakunta täydentää itseään ainoastaan luonnollisen lisääntymisen kautta. Kansalaisuuslainsäädännössä puhutaan ius sanguinis -periaatteesta. Etniseen vähemmistöön kuuluvat tai maahanmuuttajat eivät voi päästä kansakunnan (tai valtion) jäseniksi muuten kuin poikkeustapauksissa, esimerkiksi avioitumisen kautta. Etnisyyden kriteeristä ei ole pitkä matka kulttuuristen lisäksi myös fysiologisten piirteiden huomioimiseen. Ihmisiä voidaan luokitella ”aidoiksi”, vähemmän aidoiksi tai ulkopuolisiksi ulkonäön perusteella. Tällöin kansakunnan määrittelyyn liittyy jopa rodullisia ulottuvuuksia.

Oma lukunsa on Francis Fukuyaman teoksessaan vahvasti esiin nostama creedal identity. Käsitettä ei ole ihan helppo suomentaa, mutta ehkä voitaisiin puhua tunnustuksellisesta identiteetistä. Sillä tarkoitetaan julkilausuttua tai muuten todennettavissa olevaa sitoutumista yhteiskunnan arvoperustaan ja sen ilmentymiin valtion oikeudellisessa ja poliittisessa järjestelmässä. Fukyaman mukaan amerikkalainen creedal identity sisältää uskon perustuslaillisiin poliittisiin periaatteisiin, oikeusvaltioajatteluun, demokraattiseen vastuunalaisuuteen ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hänen mukaansa nämä periaatteet ovat valistuksen perintöä ja muodostavat ainoan realistisen tavan rakentaa yhtenäisyyttä tosiasiallisesti kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa.

Tämä tulkinta tulee lähelle muun muassa Jürgen Habermasin esittämiä näkemyksiä konstitutionaalisesta patriotismista, ja tällöin se on tietoisesti määritelty niin, että se ei suosi mitään yksittäistä väestöryhmää. Creedal identity voidaan kuitenkin määritellä myös ahtaammin. Teoksessaan Who are We? America’s Great Debate (2004) Samuel P. Huntington irrottautuu ajatuksesta, että vain anglosaksista alkuperää olevat protestantit olisivat aitoja amerikkalaisia. Hänen mielestään Yhdysvaltain täytyy kuitenkin pitää kiinni siitä kansallisesta opista, jonka perusta on anglo-protestanttisessa kulttuurissa. Tämän kulttuurin ja credon elementtejä ovat muun muassa neutraalit oikeusvaltioperiaate, vallanpitäjien vastuunalaisuus ja yksilöiden oikeudet. Siihen kuuluvat kuitenkin myös yhteisöä selvemmin rajaavat englannin kieli, kristinusko, uskonnollinen vakaumus, protestanttinen työmoraali ja ajatus, jonka mukaan ihmisillä on sekä kyky että velvollisuus luoda taivas maan päälle, ”a city on a hill”.

Kollektiivisen identiteetin ahtaus ja avoimuus

Identiteetissä on aina kyse samuudesta, erosta ja jatkuvuudesta. Kuten Roy F. Baumeister asian ilmaisi: ”Whatever differentiates one from others and makes one the same across time creates identity.” Asia on kohtalaisen yksinkertainen elottoman luonnon tai matemaattisten olioiden tapauksessa, mutta muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi kun puhumme ihmisistä, ihmisryhmistä puhumattakaan. Kollektiivisen identiteetin teoreettinen haltuunotto on osoittautunut ihmis- ja yhteiskuntatieteissä vielä hankalammaksi kuin monien muiden käsitteiden määrittely. Tiukasti ottaen ei voida enää puhua objektiivisesti havaittavasta täsmällisestä identtisyydestä, mutta käsitys samuudesta on yhä mahdollista.

Itse asiassa jo antiikissa oltiin näistä ongelmista tietoisia. Plutarkhoksen kirjoittamassa kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan Theuseuksen elämäkerrassa kerrotaan tarina, jonka ”päähenkilö” on laiva mutta joka soveltuu hyvin nimenomaan kollektiivisen identiteetin pohdintaan. Tässä kertomuksessa satamaan palaavasta laivasta on asteittain vaihdettu kaikki sen osat matkan aikana. Onko se vielä sama laiva? Millä perusteella me puhumme ”meistä”, kun puhumme ajoista, jolloin yksikään meistä nyt elävistä ei vielä elänyt? Identiteetistä tulee suuressa määrin uskon ja yhteisen sopimisen asia: meidän mielestämme esihistoriallisella ajalla nykyisin Suomeksi kutsutulla maa-alueella asunutta väestöä voidaan kutsua suomalaisiksi – vaikka tähän ei oikeastaan ole minkäänlaista perusteltua syytä.

Samuudella, identtisyydellä, on myös tilallinen ulottuvuutensa. Ensinnäkin on pystyttävä jotenkin pitämään yhtenäisenä ihmisjoukkoa, joka on kuitenkin aina väistämättä sisäisesti moninainen. Siinä on miehiä ja naisia, sini- ja ruskeasilmäisiä, nuoria ja vanhoja, oikea- ja vasenkätisiä, ja niin edelleen. Kaikissa yhteiskunnissa on väistämättä myös äidinkieleltään erikielisiä ihmisiä ja eri uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia, ja muitakin kulttuurisia eroja löytyy aina. Ei ole mitään itsestään selvää siinä, mitä pidetään kansakuntaa yhdeksi yhteisöksi liimaavana tekijänä, eikä siinä, miksi erot ihmisten välillä ovat tälle yhteisötekijälle alisteisia. Heterogeenisen joukon yhteen kuulumista luodaan ja ylläpidetään erilaisilla symboleilla. Yhtenäisyyttä luo marssiminen saman lipun perässä, samanlaiseen paitaan pukeutuminen, tietyn laulun laulaminen, tietty tapa tervehtiä.

Ihmisten ja ihmisryhmien identiteetin yhteydessä puhutaan kuitenkin ehkä kaikista eniten nimenomaan Toiseudesta, siitä, että identiteetti rakentuu erojen tekemiselle, käsitykselle siitä, mitä minä en ole tai me emme ole. Meillä on aina paljon yhteistä toisten ihmisten kanssa, eikä sekään ole koskaan itsestään selvää, milloin difference makes a difference, kuten folkloristi Pertti Anttonen englanniksi muotoili. Emme myöskään vertaa itseämme kaikkiin muihin ihmisiin, vaan jotkin ovat merkityksellisempiä kuin toiset niin yhtäläisyyksien toteamisessa kuin erojen havaitsemisessa. Kansallisen identiteetin tapauksessa yleensä erojen tekeminen maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti lähellä oleviin yhteisöihin on tärkeätä. Jo Sigmund Freud puhui pienten erojen narsismista.

Identiteettipolitiikan politiikka

Hyödyntämällä jaottelua yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja jatkuvuuteen voimme siis eritellä identiteettiä sen osatekijöihin. Näin voimme myös systemaattisemmin tarkastella paitsi teoreettisesti myös käytännössä empiiristen aineistojen analysoinnin kautta, kuinka ahtaaksi tai avoimeksi identiteetti on määritelty. Objektiivisesti havaittavien asioiden tutkiminen on tietenkin tärkeätä. Kuitenkin käytännön elämään vaikuttaa yleensä nimenomaan (kollektiivisesti jaettu) subjektiivinen käsitys identiteetistä ja sen osatekijöistä tilan ja ajan ulottuvuuksilla. Jos ihmiset tulkitsevat jonkin asian todelliseksi, sillä on todellisia seurauksia käyttäytymisessä, kuten Thomasien sosiologipariskunta asian ilmaisi 1920-luvulla.

Tähän tarkasteluun voidaan käyttää monenlaisia lähteitä. Asiaa voidaan tiedustella esimerkiksi kyselyin tai haastatteluin, mutta usein hedelmällisiä ovat erilaiset valmiit kirjalliset tai kuvalliset lähteet, jotka suoraan tai epäsuorasti käsittelevät jonkin ryhmän tai yhteisön olemusta, luonnetta, roolia tai muuta aiheen kannalta relevanttia ulottuvuutta. Francis Fukuyama mainitsee, että kansallinen identiteetti ilmenee esimerkiksi lainsäädännössä, kielipolitiikassa ja koulujen historianopetuksessa. Se koostuu kuitenkin myös tarinoista, joita ihmiset kertovat heistä itsestään ja vastauksista erilaisiin kysymyksiin. Mistä he tulevat, mitä he juhlivat, minkälaisia ovat heidän yhteiset muistonsa. Mitä tarvitaan siihen, että jostakusta tulee yhteisön aito jäsen?

Kansakunnan identiteetti voi muodostua inklusiivisemmaksi tai eksklusiivisemmaksi sen mukaan, minkälaisena se nähdään. Jos kansallinen yhteisö määritellään ja kuvaillaan hyvin yhtenäiseksi, kansakunnan kuvasta poikkeavien henkilöiden on vaikea samastaa siihen itseään, eikä siihen pääse helposti sisälle. Jos kansakunta koetaan ympäristöstään voimakkaasti erottuvana, havaittavat erot muodostuvat helposti suhteellisten sijaan absoluuttisiksi. Jos kansallinen kollektiivi määritellään siten, että sillä on pitkät historialliset juuret, muutosta aiheuttavat tekijät uhkaavat samalla kansallista itsekäsitystä ja kenties jopa kansakunnan olemassa oloa.

Kollektiivinen identiteetti voidaan kuitenkin käsitteellistää ja nähdä avoimemmin. Yhtenäisyyden rinnalla voi kulkea sisäisen moninaisuuden myöntäminen: ei ole vain yhtä tapaa olla kansakunnan jäsen. Vertailussa muihin ryhmiin ja yhteisöihin havaitaan erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä: ymmärretään, että viime kädessä meissä on myös paljon samaa. Samalla kun uskotaan ajalliseen jatkuvuuteen, tunnustetaan, että moni asia on myös muuttunut ja muuttuu yhä. Tällainen yhteisö on erilaisille vähemmistöille, uusille tulijoille ja aikaisemmasta poikkeaville toimintatavoille avoimempi ja valmiimpi. Ulkopuolinen maailma muutosvoimineen ei ole eksistentiaalinen uhka.

Identiteetit, intressit, kompromissit

Identiteettipolitiikan vastinparina pidetään usein intressipolitiikkaa tai intressiryhmien tai etujärjestöjen politiikkaa. Ajatellaan, että omien etujen rationaalisesta ajamisesta syntyvä poliittinen kamppailu johtaa helposti jyrkkiin vastakkainasetteluihin mutta että intressiryhmien välille saadaan kuitenkin aikaan vuoropuhelua ja yhteisesti hyväksyttyihin päätöksiin pääseminen on mahdollista. Eri toimijat tunnustavat toisensa ja näiden tavoitteet, puhuvat ikään kuin samaa kieltä ja noudattavat samoja pelisääntöjä. Osapuolten tavoitteiden välistä voidaan löytää ratkaisuja, joissa kaikki saavat jotain haluamaansa ja kaikki myös joutuvat luopumaan jostain. Kompromissit ovat mahdollisia, kenties jopa konsensus.

Identiteettipolitiikkaa pidetään hankalampana tapauksena. Tommi Uschanov kertoo Helsingin Sanomissa tammikuussa 2021 ilmestyneessä artikkelissa, että arvoihin ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä kompromissin teko tuntuu yhtä pahalta kuin häviäisi koko kiistan. Hän viittaa amerikkalaiseen filosofiin Ronald Dworkiniin, jonka mukaan esimerkiksi kysymyksessä naisten oikeudesta aborttiin ei voi tulla puoliväliin vastaan. Sekä aborttioikeuden vastustajat että sen kannattajat pitäisivät pöyristyttävänä ajatusta, että abortti sallittaisiin, mutta vain joka toiselle naiselle.

Esimerkki ei ole erityisen toimiva. Vaikka tuo kompromissiehdotus on absurdi, todellisessa maailmassa on pystytty merkittävästi lisäämään naisten oikeutta abortin teettämiseen samalla kun raskaudenkeskeytyksen lailliselle toteuttamiselle on määritelty tiukkoja ehtoja. Kaikki eivät vieläkään saa teettää (tai tehdä) aborttia keinolla millä hyvänsä, mutta naisten oikeutta omaan kehoonsa on lisätty merkittävästi. Itse asiassa on kuitenkin oma pointtinsa. Kuten Fukuyama kirjoittaa, identiteettikysymyksissä keskinäinen sovittelu ja kompromisseihin pääseminen on vaikeampaa: either you recognize me or you don’t.

Kuitenkin identiteettipoliittisissakin kysymyksissä voidaan havaita eroja. Vuoropuheluun pääseminen ja dialogin käyminen sekä yhteisen sopimuksen saavuttaminen voivat joissain tapauksissa olla vaikeampia, toisissa tapauksissa puolestaan helpompia prosesseja. Tässäkin tapauksessa eroja eri tavoin määriteltyjen kollektiivisten identiteettien välillä voi olla hyödyllistä tutkia. Jos yhteisö on määritelty hyvin tarkkarajaisesti, jyrkässä vastakkainasettelussa suhteessa toisiin, jos sisäisten säröjen sietäminen on hankalaa ja jos poikkeaminen linjalta koetaan petturuutena, yhteiseen näkemykseen pääseminen vastapuolen kanssa on varmasti hankalaa.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Yhteisön identiteetti voidaan myös rakentaa sellaiseksi, jossa yksimielisyyden ja yhdenmukaisuuden paine on vähäisempää ja jossa vastapuolen edustajia osataan katsoa myös yhtäläisyyksiä havaiten ja heidän rationaliteettejaan tunnistaen. Muutos omassa olemassa olossa ja sen luonteessa ymmärretään olennaiseksi osaksi myös yhteisön ja sen sosiaalisen järjestäytymisen elämää. Tällainen lähtökohta tarjoaa paremmat mahdollisuudet lähteä mukaan keskinäisen kunnioituksen varaan rakentuvaan dialogiin, käydä asiallista keskustelua hankalistakin asiakohdista ja tähdätä sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat eri osapuolten hyväksyttävissä.

Suomi ja Alankomaat

Havainnollistan edellä mainittuja asioita käyttämällä hyväksi väitöskirjani empiiristä osaa. Vertasin siinä Suomen ja Alankomaiden kansallista identiteettiä, tai tarkemmin sanottuna kansallisvaltioidentiteettiä. Analysoin sitä tapaa, jolla tietyt kansakuntaa koskevat käsitykset kytkettiin Suomeen ja Alankomaihin niin, että niitä saattoi pitää kansallisvaltioina, nation-states. Erityisesti tarkastelin sitä, millä tapaa erilaiset etnisyyttä, kieltä, uskontoa ja kulttuuria koskevat käsitykset liitettiin valtioon ja yhteiskuntaan.

Tutkimukseni koostui kolmesta aineistokokonaisuudesta. Ensiksi vertasin molemmista maista kertovia ja 1990-luvun puolivälissä julkaistuja esittelykirjasia. The Netherlands in Brief oli suoraan Alankomaiden ulkoministeriön julkaisema, Facts about Finland kustannusosakeyhtiöOtavan julkaisu, jonka sisällön Suomen ulkoministeriö kuitenkin tarkisti ja jota se tilasi omaan käyttöönsä. Toisessa analyysiluvussa aineiston muodostivat kansanluonnetta käsittelevät suomalaiset ja hollantilaiset tekstit. Tarkimmin tutkin 1800-luvun lopulla laadittuja ja vaikutusvaltaisiksi osoittautuneita julkaisuja eli Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa ja hollantilaisen historioitsijan Robert Fruinin artikkelia Het karakter van het Nederlandse volk. Kolmannen ja mittakaavaltaan laajimman aineistokokonaisuuden muodostivat Suomessa ja Alankomaissa 1980- ja 1990-luvulla julkaistut kansallista identiteettiä tai esimerkiksi mentaliteettia tai kansanluonnetta käsittelevät kirjoitukset.

Molempien maiden ja etenkin niin sanottujen kansallisten kulttuurien kuvauksissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Niin Suomessa kuin Alankomaissa painotettiin muun muassa ahkeruutta ja työn arvostusta, varauksellisuutta sosiaalisessa kanssakäymisessä, harkitsevuutta uusien asioiden tai ilmiöiden hyväksymisessä, tunteiden kontrollointia, hyvien tapojen ja tyylitajun puutetta, realismia ja rehellisyyttä, yhdenmukaisuuden painetta, sosiaalista eristäytymistä samanmielisten piiriin sekä kulttuurista tai kansallista alemmuuskompleksia.

Olennaiset erot maiden välillä löytyvät identiteetin sisällön sijaan sen muodosta. Alankomaat ymmärrettiin sisäisesti moninaisena, osana laajempaa luoteiseurooppalaista kokonaisuutta ja ajan mittaan muuttuneena. Suomen tapauksessa korostettiin puolestaan maan ja kulttuurin homogeenisuutta, ainutlaatuisuutta ja pitkiä historiallisia juuria. Suomalainen kansallinen identiteetti määriteltiin usein saarenkaltaisena maana ja kansakuntana. Se joko erosi sekä läntisestä (Ruotsi) että itäisestä (Venäjä) kulttuurisesta vaikutuspiiristä tai yhdisti näistä kahdesta ilmansuunnasta tulleita vaikutuksia omaperäisellä tavalla. Alankomaissa identiteetti ymmärrettiin puolestaan ennemmin risteyksenä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa anglosaksisen (Britannia), germaanisen (Saksa) ja romaanisen/katolisen (Ranska) Euroopan kanssa.

Muusta maailmasta poikkeavina piirteinä ja ominaisuuksina pidettiin esimerkiksi suomalaisten kieltä, geeniperimää ja joitain myös Alankomaissa mainittuja seikkoja kuten runsasta kahvin juontia ja alemmuudentuntoa. Ilkka Niiniluodon mukaan ”suomalaisen voi yhä melkein erehtymättä tunnistaa ulkomailla ulkonäön, vaatetuksen ja käytöstapojen perusteella”. Suomalaisen kansakunnan yhtenäisyyden yhteydessä korostettiin toisinaan niin ikään geeniperimää ja yhteiskunnan kielellisiä rakenteita tai laajemmin kulttuurista elämäntapaa, arvomaailmaa ja mentaliteettia. Poliittinen konsensuskin mainittiin. Ytimekkäimmin asian ilmaisi sosiologi Matti Virtanen vuonna 1988 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

Etnisessä mielessä Suomi on pitkään ollut sanan varsinaisessa mielessä kansallisvaltio: lähes kaikki suomalaiset kuuluvat samaan rotuun, puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat samaa uskontoa. Lähes kaikki suomalaiset asuvat valtiossa nimeltä Suomi. Suomalaiset ovat yksi kansa yhdessä valtiossa.

Maiden välillä on toki yhtäläisyyksien ohella myös objektiivisesti todennettavissa olevia eroja. Yhteiskuntana Suomi on varmaan etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisempi kuin vuosisatojen ajan muuttovirtojen kohteena ollut ja etenkin uskonnollisesti jakautunut Alankomaat. Suomi kenties todella poikkeaa yhteiskuntana monella tapaa enemmän Ruotsista ja Venäjästä kuin Alankomaat Saksasta, Belgiasta ja Britanniasta. Olennaista on kuitenkin, että tulkinnat vievät käsitystä kansallisesta identiteetistä vastakkaisiin suuntiin. Suomea pidettiin vielä yhtenäisempänä kuin mihin rakenteellis-historialliset seikat oikeuttavat, ja esimerkiksi vähemmistöt jäivät usein kokonaan mainitsematta. Alankomaissa taas haluttiin korostaa maan sisäistä moninaisuutta ja mainita joskus marginaalisiakin asioita. Suomen tapauksessa yhtenäiskulttuurista tuli ikään kuin kansallisen identiteetin olemuksellinen piirre siinä missä Alankomaissa saman rooli sain yhteiskunnan monikulttuurisuus.

Ero Suomen ja Alankomaiden välillä ei ole vailla konkreettisia merkityksiä ja seurauksia. Suomen tapauksessa käsitys yhtenäisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja pitkistä historiallisista juurista tuottaa sellaisen kansallisen identiteetin, jolle kohtaaminen ulkoisten toimijoiden ja sisäisen muutoksen kanssa on voimakkaasti latautunut. Ulkopuoliset tai uudet impulssit tulkitaan ja koetaan helposti kansallista yhtenäisyyttä ja omaleimaisuutta heikentävinä vieraina vaikutteina. Ne aiheuttavat katkoksia kansallisiin traditioihin ja siten muodostavat uhan itse kansallisvaltioidentiteetin olemassaololle. Kansainvälinen vuorovaikutus ja kulttuurinen muutos on ollut Alankomaissa helpompi vastaanottaa, koska ne eivät samalla tavalla ole uhanneet koko sitä tapaa, jolla maa, yhteiskunta ja kulttuuri on ollut tapana ymmärtää.

Muuttuvat kansalliset identiteetit

Väitöskirjani ilmestyi siis vuonna 1999, ja aineiston keruu päättyi 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja monet muutokset ovat kansallisen identiteetin ja sen käytännön seurausten kannalta kiinnostavia. Viittaan teokseni lopussa pyrkimyksiin kansakunnan uudelleenmäärittelyihin ennen muuta Suomessa. Esimerkiksi Matti Klingen mukaan ”suomalaisuudessa on vahva eurooppalaisuuden sävy”, ja muissakin kirjoituksissa ilmeni esimerkiksi yrityksiä irrottaa käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta perinteisiksi katsotuista ja yhdenmukaisuutta tuottavista metsäläisyydestä, agraarisuudesta ja talonpoikaisista arvoista. Kirjoitin tuolloin, että Alankomaissa vastaavaa kamppailua kansakäsitteen sisällöstä ja kansallisen kulttuurista ei ollut nähtävissä. Seuraavat sanat osoittautuivat kuitenkin oireellisiksi:

Teoreettiset mahdollisuuden sille [kamppailulle] ovat kuitenkin olemassa. Ne perustuvat ennen muuta Alankomaiden kansallisvaltioidentiteetin hienoiseen ”elitismiin” ja intellektuellien parissa vallitsevaan voimakkaaseen konsensukseen keskeisistä piirteistä ja ominaisuuksista. Lähitulevaisuudessa jää esimerkiksi nähtäväksi, millä lailla maahanmuuttopolitiikan rajoitukset, taloudellis-sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, etnisten vähemmistöjen integrointi ja erityisesti tietyissä vähemmistöryhmissä esiintyvien sosiaalisten ongelmien ratkaisupyrkimykset vaikuttavat käsityksiin avoimesta, suvaitsevaisesta ja porvarillisesta hollantilaisesta kansasta.

Tammikuussa 2000 ilmestyi hollantilaisessa NRC Handelsblad -sanomalehdessä tutkijan ja esseistin Paul Schefferin kirjoitus otsikolla Het multiculturele drama, joka on suomennettavissa monikulttuuriseksi katastrofiksi tai tragediaksi. Jälkeen päin luettuna Schefferin käsitykset olivat varsin maltillisia, mutta essee sai liikkeelle uudenlaisen keskustelun maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta. Jo vuoden 2002 vaaleissa Pim Fortuynin islam-vastainen ja eliittikriittinen populismi sai suuren vaalivoiton, ja sittemmin maassa on vaikuttanut useita suosittuja maahanmuutto-, monikulttuurisuus- ja/tai islam-vastaisia puolueita.

2000-luvun alun pääministerin Jan-Peter Balkenenden hallitukset aloittivat keskustelun kansallisista arvoista, tekivät aloitteen kulttuuris-historiallisen kaanonin laatimisesta sekä pyrkivät saamaan Alankomaihin kansallisen historiallisen museon (jota maassa ei siis vielä ollut). Alankomaiden kansallisessa identiteetissä tapahtui siten selvä siirtymä. Keskustelu ylipäätään lisääntyi, mutta samalla alettiin aikaisempaa enemmän puhua kulttuurisen yhtenäisyyden tarpeesta, korostaa Alankomaiden omaleimaisuutta ja arvostaa kansallista historiaa. Alankomaalainen kansallismielisyys oli hyvin vähäistä 1800- ja 1900-luvulla, ja se tekee 2000-luvulla tapahtuneesta yleisen mielipiteen muutoksesta nationalismin suuntaan vielä erikoisempaa.

Suomessa kehitys oli päinvastainen. Kytkeytyminen Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen ja lopulta jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 saivat monet puhumaan ”paluusta Eurooppaan”, josta Suomi oli geopoliittisista syistä joutunut olemaan erossa. Agraarisuuteen ja pitkiin historiallisiin juuriin viittaavat kansakunnan ja kansallisen kulttuurin luonnehdinnat saivat väistyä Suomen nykyaikaisuuden ja kulttuurin muuttumisen tulkintojen edestä. Nokian globaalin menestyksen myötä Suomesta alettiin puhua kansainvälisen tietoyhteiskuntakehityksen suunnannäyttäjänä ja innovaatioiden synnyttäjänä. Suomea tarkastelevissa ja esittelevissä kirjoissa alettiin kiinnittää enemmän huomiota myös etniseen, kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit ja tataarit sekä myös kasvava maahanmuutto olivat aikaisempaa enemmän esillä.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa suomalaisuudesta kamppailu kahden tulkintakehikon välillä muodostui ehkä vielä jyrkemmäksi kuin Alankomaissa. Tosin Suomessa sen poliittiseen artikulointiin kului enemmän aikaa. Kansallismielisen populismin tai uusoikeiston vaalimenestys oli Suomessa varsin vähäistä, kunnes Perussuomalaisten ”Jytky”-vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa muutti asetelman. Ennen vaaleja Jussi Halla-ahon johtamat ”maahanmuuttokriittiset”, kansallismieliset ja islam-vastaiset integroituivat Perussuomalaisiin. Sillä oli vaikutuksensa myös puoleen ohjelmiin. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa kansallista identiteettiä määriteltiin selvästi nationalistisella tavalla:

Jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset. Jokaisella kansalla nämä ovat ainutlaatuisia, mikä juuri on maailman monimuotoisuutta ja rikkautta. Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa. (…) Perussuomalaisten mielestä oma kansallinen kulttuuri on ainoa asia, jonka kukin kansa voi maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa. Meidän lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on suomalaisuuden merkitys globaalissa maailmassa. (…) Ollaksemme persoonallisia tarvitsemme omaleimaisuutta ja rohkeutta tuoda se esiin. Terve kansallisylpeys on siksi kansakunnalle yhtä tärkeää kuin terve itsetunto yksittäiselle kansalaiselle. (…) Yhteinen kansallinen identiteetti edistää myös kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on koko yhteiskuntasopimuksen perusta, ja epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden turva. (…) Myös maahanmuuttajien kotoutuksessa kansallinen identiteettimme ja isänmaallisuutemme saakoon sijansa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Perussuomalaiset pääsi myös hallitukseen. Pääministeri Juha Sipilän johtaman hallituksen ohjelmassa visioitiin kuitenkin, että vuonna 2025 Suomi on ”avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa”, eikä kansallismielistä ajattelutapaa näkynyt juuri missään hallituksen ohjelmassa tai politiikassa. Ennen vaalikauden päättymistä Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi, ja jyrkempi maahanmuuttovastaisuus ja kansallismielisyys vahvistuivat sen politiikassa. Puolueen eduskuntaryhmään nousi useita Suomen Sisu -järjestössä vaikuttaneita henkilöitä. Järjestö määrittelee suomalaisuuden syntyperän, kielen ja ryhmähengenkin muodostamaksi arvokkaaksi ja puolustettavaksi kokonaisuudeksi. Perussuomalaisten tuoreessa media- ja kulttuuripoliittisessa ohjelmassa todetaan, että yhteinen kulttuuri vahvistaa kansakunnan identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, kulttuuri heijastaa yhteiskuntaa ja historian perintöä, ja suomalaisen kulttuuripalvelujen tarjonnan tulee viestiä kotimaiseen kulttuuriin kytkeytyviä arvoja.

Perussuomalaiset haluaa, että kansallismielinen ja suomalaisuudesta ylpeä ajattelumallimme ja historiallisesta taustastamme kumpuava kulttuuri tulee vahvistumaan. Meidän ei pidä antaa omaleimaisuuttamme pois.

Kansallisesta identiteetistä käyty keskustelu ei koskaan ole ollut täysin yhtenäistä, vaan aina on ollut erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja niin Suomessa kuin Alankomaissa. Kahden viime vuosikymmenen aikana selvästi toisistaan poikkeavat kertomukset ja kuvaukset ovat kuitenkin haastaneet toisiaan kovemmin kuin koskaan ennen. Alankomaissa kalvinisteilla ja katolisilla oli perinteisesti omat näkemyksensä maan historiasta, Suomessa vastaavaa vastakkainasettelua Suomesta ja suomalaisuudesta ei liene ollut koskaan aikaisemmin. Perussuomalaisten vahva kannatus äänestäjien keskuudessa kertoo ainakin joiltain osin myös puolueen ajaman Suomi-kuvan kannatuksesta suomalaisten mielissä.

Halla-ahon johtamien perussuomalaisten rooli suomalaisessa politiikassa poikkeaa niin suuresti muista, perinteisemmistä puolueista, että helposti tulee pitäneeksi myös heidän linjauksiaan selvästi muiden puolueiden kannanotoista poikkeavina. Monessa asiassa näin varmasti onkin. Vaikuttaa siltä, että muilla puolueilla ei ole ollut viime aikoina suurta kiinnostusta alkaa käsitellä kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Epäsuorasti ohjelmista voi kuitenkin lukea, että niissä ennemmin käsitellään Suomea 1990-luvulla tapahtuneen käänteen mukaisesti: eurooppalaisuutta korostaen, moninaisuuden mainiten ja tulevaisuuteen katsoen.

Tässä ilmapiirissä helposti unohtuu, että perussuomalaisten piirissä esitetty näkemys suomalaisuudesta on sellainen, joka oli aiheesta käytävässä keskustelussa valtavirtaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Puolueen piiristä ajoittain tulevat hyvin jyrkät lausunnot saattavat vaikeuttaa tämän havainnon tekemistä. Toisaalta voidaan myös ajatella, että yksi syy uusnationalistisen puolueen myöhäiselle menestykselle suomalaisessa politiikassa johtuu juuri siitä, että tällä viestillä ei pitkään ollut samaa uutuusarvoa kuin esimerkiksi Alankomaissa. Lisäksi on mahdollista, että osa suosion vakaudesta vuodesta 2011 lähtien perustuu siihen, että puolueen Suomi-kuva on varsinkin vanhemmille suomalaisille niin tuttu ja turvallisuuden tunnetta lisäävä.

Lopuksi

Kansallinen identiteetti on ihmisten tekemä asia. Samuel P. Huntingtonia siteeratakseni: ”[I]dentities are, overwhelmingly, constructed. People make their identity, under varying degrees of pressure, inducements, and freedom. In an oft-quoted phrase, Benedict Anderson described nations as ‘imagined communities.’ Identities are imagined selves: they are what we think we are and what we want to be.” (23)

Kollektiivisen identiteetin, niin kuin myös yksilöiden henkilökohtaisen identiteetin, on oltava uskottava. Ryhmäidentiteetin on lisäksi oltava uskottava sekä ryhmään kuuluville henkilöille että sen ulkopuolisille tahoille. Asiasta käydään suoraan tai epäsuorasti koko ajan keskustelua, koska se on olennainen osa ryhmien välistä vuorovaikutusta. Voinee sanoa, että keskustelu identiteetistä on aina sen kriisin merkki. Aikoina, jolloin sekä sisäisesti että ulkoisesti vallitsee yhteisymmärrys identiteetin määrittelystä ja kuvauksesta, siitä ei ole erikseen tarvetta puhuakaan.

Ei ole varmaan mikään ihme, että siitä on viime aikoina puhuttu niin paljon. Kriisi voi olla seurausta yhteiskunnan uudenlaisesta jakautumisesta, mutta se voi olla myös osoitus kansakunnan kuvan päivittämisen tarpeesta. Viimeksi mainitussa tapauksessa sitä ei ole missään tapauksessa syytä pitää kielteisenä seikkana, vaan myös myönteisenä mahdollisuutena katsoa asioita uusin silmin ja pohtia uusien asioiden ja ilmiöiden roolia omassa maassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Kirjoitin väitöskirjani viimeisessä luvussa juuri tästä asiasta, sekä tarpeesta että velvollisuudesta pohtia suomalaisuutta (ja alankomaalaisuutta) uudelleen. Vaikka tässä välissä on molemmissa maissa tapahtunut paljon, nuo pohdinnat eivät tunnu vanhentuneilta. Ehkä ennemmin päinvastoin: yhteiskunnat ovat muuttuneet suuresti, käsitykset kansakunnasta kaikesta edellä mainitusta huolimatta paljon vähemmän. Aiheesta käytävää keskustelua hallitsevat tahot, jotka suhtautuvat kriittisesti tai jopa kielteisesti muutokseen, katsovat nostalgisesti menneisyyteen ja rakentavat ennemmin ulossulkevaa kuin sisäänsulkevaa suomalaisuutta ja hollantilaisuutta.

Viittasin väitöskirjassani, että uusien esitysten tekeminen ihmisten suhteista yhteisöihinsä, yhteisöjen suhteista toisiinsa ja valtioon on ”runoilijan tehtävä”. Tarkoitin tällä sitä, että tämän tehtävän suorittaminen vaatii niin paljon luovuutta ja ilmaisuvoimaa, että siihen pystyvät ainoastaan taiteilijat laajasti ymmärrettynä. Erityinen rooli on varmasti yhä kirjailijoilla, kuvataiteilijoilla sekä elokuvan ja musiikin tekijöillä, mutta myös sosiaalisen median uutta luovilla vaikuttajilla. He kykenevät antamaan tämän päivän suomalaisuudelle uutta sisältöä, joka puolestaan paljastaa kansallisen identiteetin muodon. Toivottavasti tämä muoto antaa tilaa erilaisuudelle, löytää erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä, tarjoaa välineitä katsoa tulevaisuuteen sekä luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien Suomessa asuvien kesken.

Iskelmälaulaja Lauri Tähkä julkaisi vuonna 2016 kappaleen Minun Suomeni. Internetistä löytyvien kommenttien perusteella sen perinteistä luontopainotteista Suomi-kuvastoa toistava sanoitus on löytänyt tiensä monien suomalaisten sydämeen. Kansallisen identiteetin poliittisuuden näkökulmasta Tähkän kappaleen sanoitus ei kotimaanostalgiassaan ja isänmaanrakkaudessaan tuo esille kovin merkittäviä näkökulmia. Kiinnostavaa on kuitenkin, että paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Antti Tuiskun versiossa sanoitus on pistetty suureksi osaksi uusiksi tavalla, joka osoittaa tekijänsä kyvystä sekä nähdä tällaisen kappaleen potentiaali että mahdollisuus sanoittaa ja kuvittaa Suomea muutenkin kuin sillä perinteisellä tavalla (ks. myös Haarma 2019). Siihen on hyvä lopettaa.

Minun Suomeni on isänmaa rajaton

Ei oo me ja ne muut

Vaan taivaalla kuu joka loistaa kaikille

Minun Suomeni on kesäyö loputon

Raanujärvellä saa isän kaa kalastaa

Lapsen mieli ikuinen

Sitä kun aattelen, minä ymmärrän sen

Kaikki muuttuu, ja me mukana sen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on leipäjono loputon

Ei kaikille saa elämää ihanaa

Täällä töissä raadetaan

Minun Suomeni on vielä suvaitsematon

Vieläkin vaikeaa täällä on tunnustaa

Ketä oikein rakastaa

Tätä kun katselen

Kaikkee ymmärrä en

Oonko riittävän suomalainen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Lähteet

Anttonen, Pertti. 1996. Introduction: Tradition and Political Identity. Teoksessa Anttonen, Pertti (toim.): Making Europe in Nordic Contexts. NIF Publications, Turku.

Baumeister, Roy F. 1986. Identity. Cultural Change and the Struggle for Self. Oxford University Press, Oxford.

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Haarma, Jukka. 2019. Antti Tuiskun Suomi. Kirjoituksia musiikista -blogi. http://haarma.com/2019/10/antti-tuiskun-suomi/

Huntington, Samuel P. (2004) Who are We? America’s Great Debate. The Free Press, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Scheffer, Paul. 2000. Het multiculturele drama. NRC Handelsblad 29.1.2000.

Uschanov, Tommi. 2021. Ja tässä sitä ollaan. Helsingin Sanomat 22.1.2021.

Walzer, Michael. 1997. On toleration. Yale University Press, New Haven.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa tässä valtion puitteissa sijaitsevaa yhdessä elämisen ja toiminnan tilaa, johon sisältyy sekä kansalaisuuden (esim. puolueet) että kansallisuuden (esim. urheilu ja kulttuuri) aspekteja ja sekä yksilöllistä että kollektiivista toimintaa.

Kiista kotimaisesta kirjallisuudesta

Ajelin huhtikuun alussa hyväntuulisena Helsingistä moottoritietä kohti Tamperetta, kun kuulin autoradiosta, että pian oli alkamassa Ylen Kulttuuriykkösen ohjelma, jossa aiheena olisi kirjallisuudentutkija Olli Löytyn tuore esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Innostuin heti, koska olin lukenut emeritusprofessori Jyrki Nummen hyvin kriittisen arvion tästä teoksesta. Arvosteluun olin puolestaan paneutunut tavallista syvällisemmin, koska olen itsekin jonkin verran harrastanut kirjallisuuden, nationalismin ja monikulttuurisuuden välisen suhteen tutkimista (Saukkonen 2013a). Lisäksi tunnen sekä Nummen että Löytyn. Kun siinä ajelin kohti Kangasalaa, tunsin samalla olevani ikään kuin helsinkiläisen ja tamperelaisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan välissä.

Ohjelman aluksi sen kerrottiin jatkavan ”vuosisadan kulttuurikeskustelua”. Aloin siis odottaa, että keskusteluun osallistuisivat sekä Löytty että Nummi. Teoksen kirjoittajalla olisi mahdollisuus puolustautua esitettyjä väitteitä kohtaan ja Nummi saisi puolestaan täsmentää kritiikkiään. Kunnollinen väittely tieteen ja taiteen asioista on Suomenmaassa todella harvinaista herkkua.

Tyrmistykseni olikin suuri, kun ohjelmassa olivatkin äänessä vain Löytty ja ohjelman toimittanut Pietari Kylmälä sekä siihen vierailijoina osallistuneet kirjailija Maryan Abdulkarim ja kriitikko Aleksis Salusjärvi. Ristiriitaiset tunteet ja jopa ärtymys valtasivat hiljalleen alaa ohjelmaa edeltäneeltä tyyneltä tyytyväisyydeltä. Olin samaa mieltä monien ohjelmassa esitettyjen näkemysten ja ajatusten kanssa. Samalla tunsin tulleeni petetyksi, kun kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä kaikesta. Jyrki Nummi ja hänen arvostelunsa ohitettiin lähetyksen alussa lyhyesti ja vähän naureskellen.

Auton kaartaessa vaimoni vanhempien kotitalon pihaan tunnekuohua oli jäljellä vielä sen verran, että laukkuja purkamatta menin saman tien tietokoneen äärelle lähettämään Kylmälälle ja Löytylle sähköpostiviestiä. Esitin närkästykseni siitä, että kunnollista keskustelua keskenään erimielisten ihmisten ajatustenvaihdon merkityksessä ei ollut syntynyt. Avasin myös jonkin verran omia taustojani politiikan tutkijana ja näkemyksiäni erinäisistä asioista selvittääkseni, miksi asia on minulle niin tärkeä.

Tästä sukeutui sähköpostikeskustelu, johon Löytty osallistui vähemmän ja Kylmälä enemmän. Kylmälä perusteli yhdessä viestissään sitä, miksi Nummea ei ollut pyydetty ohjelmaan mukaan. Hänen mukaansa Hesarissa ilmestynyt arvostelu oli niin huonosti kirjoitettu, tarkoitushakuinen ja vailla kunnollisia perusteluja, että keskustelua ei kannattanut jatkaa. Kritiikki sisälsi useita asiayhteydestä irrotettuja nostoja ja niiden virheellistä tulkitsemista. Helsingin Sanomien ei olisi Kylmälän mukaan pitänyt edes julkaista arvostelua, koska se antaa kohteena olevasta teoksesta niin virheellisen kuvan. Tämän kaiken voin kirjoittaa tähän siksi, että Kylmälä on kirjoittanut aiheesta myös blogiinsa.

Lupasin tutustua itse kirjaan pikimmiten, ja näin tapahtuikin. Ennen kuin esittelen omia näkemyksiäni Löytyn esseekokoelmasta, kannattaa palata hetkeksi Nummen esittämään kritiikkiin. Minusta se tarjoaa hyviä mahdollisuuksia pohtia joitain asioita, jotka ulottuvat laajemmalle kuin yhteen kirjaan ja sen arvosteluun. Radio-ohjelmassa Löytty mainitsi, että tapahtuneet asiat vetoavat hänen draaman tajuunsa, ja tästä on helppo olla samaa mieltä. Esille nostettujen jännitteiden lisäksi näin voidaan tarkastella myös yleisempiä ja siten (vielä) merkityksellisempiä asioita.

**

Arvostelunsa aluksi Nummi kertoo Löytyn sukeltavan kirjassaan suomalaisen kirjallisuuden ajankohtaisiin ongelmiin. Teoksen aihepiirien (toiseus, etninen identiteetti, muunkielinen kirjallisuus, kulttuurinen omiminen, Afrikka-kirjallisuus) tarkastelu ei kuitenkaan hänen mukaansa tarjoa uutta taidekeskustelua muutenkin seuraavalle ihmiselle. Kritiikki muodostuu jyrkemmäksi, kun Nummi toteaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen aiheuttavan Löytylle syvää häpeää sen sijaan, että hän puolustaisi ”pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”.

Nummen mukaan tämä häpeä johtuu siitä, että Suomi Löytyn ajatusmaailmassa ”hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon. Hirvittävästä syntilistasta ja kirjoittajan maailmantuskasta kantaa vastuun kansallisvaltioon sitoutunut ja nationalismiin kääriytynyt ’kotimainen kirjallisuus’.”

Nummi kritisoi Löyttyä siitä, että hän olisi teoksessaan voinut hyvin tuoda esille Suomen kirjallisuutta monikielistäneitä ja muutenkin monipuolistaneita kirjailijoita. Esimerkiksi Hassan Blasimin tapauksissa puhutaan hänen integroitumisongelmistaan, kun taas teoksista ei mainita juuri mitään, Nummi kirjoittaa. Sen sijaan Löytty itse esiintyy muunkielisen kirjallisuuden asianajajana koti- ja ulkomaisissa kirjallisissa seminaareissa. Ruotsin Afrikka-instituutin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlinnassakin Löytyn häpeä hellittää vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Löyttyä syytetään myös asioiden tarkoituksenhakuisesta unohtamisesta ja vahvojen väitteiden heikosta perustelusta. Nationalistista historiakäsitystä on Nummen mukaan Suomessa purettu jo kuudenkymmenen vuoden ajan useiden kirjoittajien toimesta ja ”jo 50–60 vuotta sitten ilmestynyt kahdeksanosainen historiateos Suomen kirjallisuus edustaa ’kansallisesta lokeroinnista’ vapaata modernia kirjallisuuskäsitystä”. Emeritusprofessori olisi kaivannut edes yhdestä teoksesta sellaista analyysia, joka paljastaisi, mikä on vialla. Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen Löytty kuittaa Nummen mukaan lyhyesti ”kansalliselta merkityslaahukseltaan” arveluttaviksi.

Löytyn kirjassa yksi keskeinen käsite on kansallinen kaanon. Nummi kritisoi pinnalliseksi Löytyn käsitystä, jossa kaanon samastetaan aikalaisarvostukseen, kirjallisiin palkintoihin ja päiväkohtaiseen kirjallisuuskritiikkiin. Hänen mukaansa kaanonit rakentuvat ”pitkä­aikaiselle, useamman lukijapolven arvostukselle, mikä sulkee ulkopuolelleen päiväperhot ja bestsellerit”. Tämä arvostus perustuu määrällisiin tosi­asioihin, kirjamyyntiin ja kirjastojen lainausmääriin, opetuksen ja tutkimuksen laajuuteen sekä jälkeen tulevien kirjailijoiden ja taiteilijoiden harrastamaan uusiokäyttöön, kirjoittaa Nummi.

Kritiikin kohteeksi joutuu myös Löytyn tapa korostaa sitä, että kansallisen kaanonin edellyttämä kansallinen lukija samastuu helpommin Seitsemän veljeksen Jukolan veljeksiin, Juhan nimihenkilöön ja Työmiehen vaimon Johannaan kuin Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Minna Canthin samojen teoksen rodullistettuihin hahmoihin: Rajamäen rykmenttiin, Shemeikkaan ja Homsantuuhun. Nummen mukaan kyse on etnisen vähättelyn sijaan kirjailijoiden rakentamasta sommitelmasta, jossa pää- ja sivuhenkilöillä on erilainen asema ja tehtävä teosrakenteessa. ”Rajamäkeläisiäkin vähättelevät Jukolan ylimieliset poikaset, ei Kiven kertoja eikä lukija.”

Nummen kritiikki päättyy jylhästi: ”Löytyn ’kotimainen kirjallisuus’on historiasta ja merkityskerrostumista puhdistunut ­ideologinen rakennelma, jostavoi esittää mitä erikoisempia väitteitä.” Esimerkkeinä tästä hän nostaa esille kirjassa esitetyn kysymyksen ”onko Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa edes mahdollista kirjoittaa teosta, joka ei olisi jollain tapaa rasistinen” sekä väitteen ”olisi toki helppoa nimetä useita romaaneja, joiden eetos on niin läpikotaisin rasistista maailmankuvaa vahvistavaa, että asian todistaminen ei kaipaa sen kummempaa tekstuaalista syväanalyysiä”.

**

Luettuani Löytyn kirjan saatoin aluksi päätyä samaan kokemukseen kuin minkä kirjailija Tommi Melender esittää omassa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä esseessään: ”Nummi oli lukenut eri kirjan kuin minä.”

Koska meillä ei ole voinut olla luettavana eri teosta, kysymys kuuluu: Mikä Löytyn kirjassa on saanut Nummen lukemaan sen näin eri tavalla, päätyen tulkintoihin, joita on helppo pitää epäoikeudenmukaisina tai jopa virheellisinä. Löytty ei missään esitä sellaista väitettä suomalaisen kirjallisuuden rasistisuudesta, jonka Nummi esittää arviossaan. Hän ei myöskään kiistä Suomen kirjallisuuden kansainvälisiä kytköksiä ennen ja nyt. Ja hän esittelee Hassan Blasimin tuotantoa varsin laajasti.

Olisi varmaan oikeaoppista laittaa jatkossa kirjoittajien nimet sitaatteihin, koska haluan korostaa, että kiinnostavia eivät ole pelkästään todellisuudessa olemassa olevien Jyrki Nummen ja Olli Löytyn tekemiset ja tekemättä jättämiset, vaan näistä sukeutuvat laajemmat pohdinnat. Jätän kuitenkin tämän lainausmerkittämisen tekemättä, koska luotan lukijan ymmärtävän asian muutenkin, rasittamatta häntä turhalla merkitsemiskikkailulla.

Miksi siis Nummi suivaantui näin suuresti Löytyn kirjasta? Yksi mahdollisuus on yksinkertaisuudessaan suorastaan banaali, mutta luulen, että sillä on ollut oma vaikutuksensa. Löytyn kirjan nimi kuulostaa provokatiiviselta, ja osittain se sitä onkin. Kotimainen kirjallisuus on kuollut, nyt on aika jättää sille jäähyväiset. Sen voi kuitenkin lukea myös toisella tapaa, jota pidän kirjan perusteella oikeampana. Olli Löytty jättää jäähyväiset kirjallisuuden ”kotimaisuudelle”: sille, että luokittelemme luovaa toimintaa kansallisuuksien mukaan, arvostamme omaamme enemmän kuin muita ja vartioimme porttia, josta päästetään suomalaiseen taiteeseen sisään vain tietyt tiukat kriteerit täyttäviä teoksia.

Jos kirjan nimi olisi ollut ”Jäähyväiset kirjallisuuden kotimaisuudelle”, Nummen tulkinta siitä olisi voinut olla lempeämpi. Ajattelen, että minkä tahansa tieteenalan professori, emeritus tai ei, kavahtaisi mitä tahansa teosta, jonka nimeksi olisi annettu jäähyväiset hänen tutkimuksensa kohteelle. Kaikki tutkijat eivät toki suhtaudu aiheeseensa intohimoisesti, mutta Nummen tapauksessa tästä ei ole epäselvyyttä. Kun hän edellä mainitulla tavalla kirjoittaa kritiikissään, että ”joku toinen pitäisi pienen mutta urhean kielialueen kirjallisuuden tutkimusta arvokkaana tehtävänä suurten maailmankielten ja kirjallisten markkinoiden puristuksessa”, tuo ”joku toinen” sisältää varmasti myös hänet itsensä.

Toinen havainto, jolla ajattelen voivan olla tekemistä kritiikin syntyhistoriassa, on erilainen tulkinta siitä, mitä tutkimus on. Radio-ohjelman alussakin puhutaan paradigman muutoksesta sekä eri sukupolviin kuuluvien tutkijoiden erilaisesta suhtautumisesta tutkimuskohteeseensa, tässä tapauksessa suomalaisen kirjallisuuden tekijöihin, sisältöihin ja yhteiskunnalliseen rooliin. Löytty ajattelee, vaikka hieman epäröidenkin, edustavansa sitä, mikä on tulossa mutta joka on vielä marginaalissa. On ymmärrettävää, että joidenkin toisten katsotaan tällöin edustavan sellaista tapaa ajatella ja tutkia, joka on jo nyt vanhentunut ja tuomittu väistymään.

Ehkä olennaisempana pidän kuitenkin sitä, että Löytyn esseet eivät ole kovin tieteellisiä, vaikka hän osoittautuukin mielestäni hyvin tarkaksi ja uusille näkökulmille valppaaksi lukijaksi. Siinä esiteltyjä kirjallisia teoksia ei joitain paikoittaisia poikkeuksia lukuun ottamatta analysoida kovin systemaattisesti. Kirjallisuustieteellinen teoriapohja koostuu lähinnä tietynlaisesta ”vieraan silmin” lukemisen näkökulmasta. Viittaukset muuhun tutkimuskirjallisuuteen ovat vähäisiä ja usein täsmentämättömiä. Kirjallisuustieteellisten artikkelien sijaan kyse on kirjallisuudesta inspiroituneista aiheiltaan laajemmista esseistä.

Esseiden ”epätieteellisyydellä” ei ehkä olisi niin paljon merkitystä, ellei Löytty avaisi prologiaan korostamalla tutkijuuttaan. ”Kirjallisuus on leipäpuuni. Olen ammatiltani kirjallisuudentutkija ja oppialani on nimeltään kotimainen kirjallisuus.” Ajattelen, että ihan perustellusti alan toinen tutkija voi pitää tällaista lähtökohdan ja toteutuksen välistä ristiriitaa ongelmallisena ja ärsyttävänäkin. Varsinkin jos kirjoittaja siis myös ohjelmallisesti kyseenalaistaa oman oppiaineensa olemassa olon perusteet, kuten Löytty Nummen tulkinnassa tekee.

Kolmas mahdollinen syy Nummen asennoitumiseen voi nousta suoraan hänen kritiikistään. Toistetaan tämä kohta: ”Hänen [Löytyn] kotimaansa hyljeksii kaikkea vierasta ja ulkoa tulevaa ja ylenkatsoo muunkielisiä kirjailijoita. Suomalaiseen yhteiskuntaan on rakenteistunut rasismi, ja ’valkoisuutensa’ vuoksi kansalaiset osallistuvat ’eteläisen pallonpuoliskon’ kolonialistiseen riistoon.”

Olen itse osallistunut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tutkijana kansallisen identiteetin ja kansakunnan uudelleen määrittelyyn analysoimalla nationalismia ja kansallista identiteettiä, etnistä ja kulttuurista moninaisuutta, maahanmuuttoa ja kotoutumista sekä poliittista ksenofobiaa sen eri muodoissa populismista äärioikeistoon (esim. Saukkonen 1999; 2007; 2013b). Vaikka en pidä itseäni rasismin tai kolonialismin tutkijana, olen mielestäni aina pyrkinyt vastustamaan rasismia ja syrjintää sekä suhtautunut kriittisesti joitain yhteiskuntia ja etenkin niiden eliittejä epäoikeudenmukaisesti hyödyttävään globaaliin vallan- ja työnjakoon.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut enenevissä määrin huolestua tällä kentällä tapahtuneesta kehityksestä. Suomessa tosiasiallisesti ilmenevä rasismi on liukunut syytöspuheiksi suomalaisesta rasismista tai jopa rasistisesta Suomesta. Rasismin laajentaminen rodullistamiseksi on tuottanut riskin joutua rasismisyytösten kohteeksi myös silloin, kun esittää perusteltua kritiikkiä uskonnollisista käsityksistä tai kulttuuripiirteistä. Osoituksia suomalaisesta kolonialismista on tuotu esiin tavalla, joka vaikuttaa tarkoitushakuiselta eikä välttämättä lisää ymmärrystämme sen kummemmin Suomen kuin muiden maiden siirtomaahistoriasta. Cancel-kulttuurin ”väärin ajattelevia” eristävät ja vahingoittavat ylilyönnit ovat onneksi ainakin toistaiseksi olleet meillä vähäisiä, mutta ilmiönä se on maailmalla todellinen.

Ajattelen siis, että Nummi on saattanut tehdä sellaisen tulkinnan, että Löytyn ensisijaisena tarkoituksena on ollut kritisoida Suomea ja suomalaisuutta maan, yhteiskunnan ja kulttuurin rasistisuudesta, kansallismielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta sekä jatkuvasta rodullistamisesta, eriarvoistamisesta ja ulossulkemisesta. Nationalistien tavoin kansakunta essentialisoidaan tällöin yksiulotteiseksi ja koostumukseltaan yhtenäiseksi ainekseksi, joka erottuu muusta maailmasta, mutta tässä tapauksessa kielteisesti. Tähän tarkoitukseen Löytty on – edelleen tämän olettaman mukaisesti – valikoinut siihen parhaiten soveltuvaa kirjallista aineistoa. Jos näin olisi, taaskaan en ihmettelisi, jos Nummi olisi lukiessaan kokenut verenpaineensa nousevan.

**

Tässä kohden on perusteltua siirtyä Löytyn teoksen esittelyyn ja analysointiin. Ihan ensimmäiseksi haluan kertoa, että Löytyn teos on sisällöltään kiinnostava ja erittäin hyvin kirjoitettu esseekokoelma. Teokset osat tarjoavat lukijalle paljon pohtimisen aihetta, vaikka ei olisikaan tutustunut siinä esiteltyihin ja käsiteltyihin kirjoihin ja kirjailijoihin. Se on erinomaisen suositeltavaa lukemista kenelle tahansa, mutta erityisesti kirjallisuudesta, kansakunnan rakentumisesta, muuttoliikkeestä ja pakolaisuudesta sekä erilaisista ”meidän” ja ”muiden” välisistä erotteluista kiinnostuneille.

Teos koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksasta esseestä, joista jokaisessa on eri aihe ja sen sivupolkuja. Teemoja käsitellään ainakin yhden, yleensä useamman kirjan avulla. Jokainen on vähän peikko käsittelee toiseutta ja etenkin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi -teosta. Sesam aukene tarkastelee maahanmuuttajia Suomen kirjallisessa kulttuurissa ja ennen muuta Hassan Blasimin vastaanottoa Suomessa, Kaanonkieputin kirjoja sisäänsä imaisevaa ja ulos sylkevää separointijärjestelmää eli kirjallista kaanonia. Tanssia haamujen kanssa -esseen yhtenä teemana on kulttuurisen omimisen problematiikka, jota havainnollistetaan Koko Hubaran kritiikillä koskien erästä Laura Lindstedtin Oneiron-teoksen henkilöhahmoa.

Etnisten vähemmistöjen asema kirjallisuuden marginaalissa on aiheena Nimeni on Kerttu -kirjoituksessa, jossa pääroolissa on Minna Canthin Työmiehen vaimo -teoksen Homsantuu. Kotoudu tai kuole analysoi muun muassa Arto Salmisen Turvapaikka -teoksen ja Annamari Marttisen Vapaa -romaanin avulla turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja yhteiskuntaan integroitumisen edellytyksiä Suomessa. Matkustamisen erilaisia ehtoja ja olosuhteita tarkastelee Outerrail, ja tässäkin esseessä tärkeässä roolissa ovat Hassan Blasin ja kaksi hänen novelliaan. Viimeisen esseen (Valkoisia elefantteja) aiheena ovat Afrikka, rasismi ja kehitysyhteistyö suomalaisessa kirjallisuudessa ja päähuomion kohteena Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.

Esipuheessa Löytty linjaa kirjansa yritykseksi ajatella Suomen kirjallisuutta osana koko maailman kirjallisuutta ja katsoa omaa kulttuuria vieraan valossa. Teoksen päättävässä Suomi100-epilogissa hän puolestaan tarinoi hieman vaivaannuttavasta esiintymisestään Upsalan Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa sekä esittää visionsa Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta sadan vuoden päästä. Varsinkin ensiksi mainitussa Löytty pyrkii katsomaan myös itseään ”vieraan silmin” ja arvioimaan omaa esiintymistään sekä aidon kriittisesti että itseironisesti hymyillen. Loppu on syytä siteerata kokonaisuudessaan, koska se avaa näkymän Nummen ehkä loukkaavanakin pidettävään vihjailuun Löytyn rauhoittumisesta vasta kuohuviinitarjoilun myötä.

Lopetin siis esitykseni viittaamalla afrikkalaistaustaisten ihmisten läsnäoloon Suomessa ja esitin viimeisiksi sanoikseni toiveen, että seuraavan kerran samaa aihepiiriä käsiteltäessä puhujapöntössä ei nähtäisi ainakaan minua – tai muita kaltaisiani – vaan mieluummin joku, joka osaa minua paremmin katsoa asiaa myös Afrikan ja afrikkalaisten näkökulmasta. Nämä dramatiikkaa tihkuvat sanat lausuttuani sujautin monokkelini liivintaskuun, kumarsin yleisölle, heitin ulsterin harteilleni, otin kävelykeppini ja poistuin lierihattua päähäni sovitellen rauhallisin ja määrätietoisin askelin ulko-ovesta – siis mielikuvituksessani, oikeasti otin kuohuviiniä ja karjalanpiirakoita ja juttelin mukavia instituutin työntekijöiden kanssa.

Löytyn kirjassa on lukuisten ansioiden lisäksi myös joitain ongelmia. Yksi niistä on muidenkin huomioima joidenkin vahvojen väitteiden heikko perustelu. Löytty vihjailee, että ”ajatusta suomalaisen kulttuurin omintakeisuudesta ja homogeenisuudesta elätellään juuri kirjallisen kulttuurin piirissä”, mutta tälle olettamalle ei esitetä minkäänlaista todistusaineistoa. Kiven Seitsemällä veljeksellä ja Linnan Tuntemattomalla sotilaalla on hänen mukaansa ”kovin raskas kansallinen merkityslaahus”. Se kuulostaa sekä komealta että kriittiseltä, mutta on epäselvää, mitä sillä tarkoitetaan (toisaalla puhutaan raskaasta historiallisesta merkityslaahuksesta). Rasismia koskevan keskustelun mahdollisia asiasisältöjä pohditaan niin monimutkaisesti, että en itse asiassa ihmettele Nummen saattaneen päätyä sinänsä väärän tulkintaan Löytyn mielipiteestä koskien suomalaisen kirjallisuuden rasistisuutta.

Löytyn teksti on kokonaisuutta tarkasteltaessa ennen muuta tasapainoista, maltillista ja itseironista, mutta muun muassa edellä mainitut kohdat osuvat helposti lukijan silmiin. Näin käy varsinkin silloin, jos Löytyn tekstiä luetaan samalla tavalla kuin miten hän itse sanoo lukevansa suomalaista kirjallisuutta, vastakarvaisesti.

Hieman ongelmallisena pidän myös Löytyn tapaa sekä ymmärtää kirjallisuuden kansallinen kaanon että käyttää tätä käsitettä. Löytty ymmärtää kaanonin siis kirjallisuuden ja kansakunnan pitkää ja tiivistä liittoa ylläpitäväksi separointijärjestelmäksi, joka sekä sisällyttää että sulkee ulos kirjoja. Kaanon voidaan myös ”ajatella mittariksi, jolla punnitaan vanhan kirjallisuuden arvoa ja merkitystä nykyajassa”. Sitä muodostavat Löytyn mukaan etenkin kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuspalkinnot, kirjallisuuden historiat sekä kirjallisuuden tutkimus ja opetus, mutta myös käännökset ja kansainvälinen myyntimenestys.

Kuten Löytty tietää, Tanskassa on erityinen kulttuurikaanon, joka sisältää myös eräitä kaunokirjallisia teoksia ja erikseen 24 runon antologian. Tämä kaanon on syntynyt kulttuuriministeri Brian Mikkelsenin aloitteesta, ja poliittinen tausta on myös esimerkiksi Alankomaiden historiallis-kulttuurisella kaanonilla. Tanskassa on nykyään myös erillinen kymmenen arvoa ja periaatetta kokoava Danmarkskanon, jonka kokoamisen käynnisti niin ikään kulttuuriministeri Bertel Haarder. Tällaista ”virallista” kaanonia Suomessa ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin.

Mutta kun sellaista ei ole, lukijalle jää mahdollisuus epäillä, että kyseessä on Löytyn käsitteellinen konstruktio, jonka avulla hän saa sanotuksi sen, mitä hän haluaa sanoa. Teoksessa ei avata suomalaisen kirjallisuuden kansallisen kaanonin sisältöä juuri muuten kuin edellä mainitun mekanismin avulla. Silti sitä koskevat väitteet ovat paikoin varsin vahvoja: ”Suomen kirjallisuuden kaanon on auttamattoman yksiväristä ja yksiäänistä eikä siinä näy tai kuulu Suomen ihana moniaineksisuus.” Ehkä näin on, mutta jotenkin tämä pitäisi perustella.

Löytty uusintaa myös harmillista väärinkäsitystä, kun hän kirjoittaa maahanmuuttajien oman paikkansa löytämisestä Suomessa seuraavasti. ”Kotoutumisen idean ongelma on sen kategorisessa ulossulkemisessa: se ei anna mahdollisuutta olla sekä sisä- että ulkopuolinen tai kuulua useampaan paikkaan samanaikaisesti. (…) [I]dentiteetti näyttäytyy kovin yksinkertaisena ja yksiulotteisena ominaisuutena, jonka toimintavaihtoehdot ovat joko on tai off.

Kotoutumisen idea on itse asiassa juuri välttää tällainen mustavalkoinen asetelma. Kansainvälisessä käytössä oleva termi integraatio viittaa nimenomaan siihen, että toiseen maahan muuttaneiden ei edellytetä sulautuvan (assimiloituvan) uuteen asuinmaahansa ja sen kulttuuriin. Samalla heidän toivotaan osallistuvan yhteiskuntaan ja sen toimintoihin muodostamatta erillisiä yhteisöjä (separaatio, segregaatio). Maahanmuuttajien integroitumisessa ajatuksena on molemminpuolinen vuorovaikutus, prosessi, jossa sekä toiseen maahan muuttanut että vastaanottava maa muuttuvat. (Ks. tarkemmin Saukkonen 2016.)

Suomessa alettiin luoda kotoutumista edistävää politiikkaa 1990-luvulla varsin pian sen jälkeen, kun kansainvälistä muuttoliikettä oli alkanut suuntautua maahamme aikaisempaa enemmän. Erityisesti tätä tarkoitusta varten luoduilla uudissanoilla ”kotoutuminen” ja ”kotouttaminen” haluttiin erityisesti korostaa sitä, että tavoitteena ei ole sulautuminen vaan pääsy suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. On totta, että suomalaisessa kotouttamispolitiikassa – ihmisten suhtautumisesta puhumattakaan – ei ole aina ylletty näiden periaatteiden tasolle. Tämä on kuitenkin se käsitteellinen lähtökohta, josta Suomeen kotoutumisen ja sen edellytysten arvioinnissa pitäisi lähteä liikkeelle.

**

Olen Löytyn teoksesta monessa kohdassa samaa mieltä Tommi Melenderin arvion kanssa, ja Nummikin on siis osittain ihan oikeilla jäljillä. Yhtä kohtaa heidän puheenvuoroissaan kuitenkin ihmettelen suuresti. Molemmat tuovat kirjoituksissaan vahvasti esille pienten kielialueiden ja niiden ahtaan paikan globalisaation, markkinatalouden ja englannin kielen ylivallan puristuksessa. Melenderin mukaan Löytty ”havainnoi herkällä vaistolla kansallisen kulttuurimme tuottamia yhdenmukaisuuspaineita, mutta ei kanna niistä huolta silloin, kun ne nousevat markkinavetoisesta globaalista kulttuurista”.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi tästä puhutaan samassa yhteydessä Löytyn kirjan kanssa. Oletan, että hän on näiden kollegojen kanssa tästä asiasta ihan samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole ollut hänen kirjansa aiheena, eikä globaalin kapitalismin ja angloamerikkalaisen kulttuurihegemonian käsittelyn puutetta siksi ole syytä pitää Löytyn kirjan heikkoutena.

Radio-ohjelmassa Löytty kertoi halunneensa tällä kirjalla astua akateemisten keskustelujen maailmasta tavoittelemaan laajempaa lukijakuntaa, suurta yleisöä. Tämä tavoite on erinomaisen kannatettava, ja Löytyn esimerkkiä monien muidenkin kannattaisi seurata. Nummen mukaan Löytty ei tarjoa teoksellaan sellaista uutta, jota nykyistä taidekeskustelua seuraava ei tuntisi. Olennaista kuitenkin on, että tässä nousevan uuskansallismielisyyden, nostalgisen nationalismin ja vahvan maahanmuutto- ja vähemmistövastaisuuden maailmassa Löytyn kirjalla olisi paljon annettavaa niille, jotka eivät vielä ajattele samalla tavalla. Heitä löytyy yllin kyllin.

Suurten yleisöjen tavoittelemisessa on vaikea onnistua, ja erityisen hankalalta tuntuu nykyisin olevan kontaktin saaminen niihin, jotka eivät ole jo valmiiksi samalla aallonpituudella. Yksi mahdollisuus lyödä läpi laajempaan tietoisuuteen on saavuttaa suuren mittakaavan kansallista julkisuutta esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kilpailu pääsystä tälle foorumille on kuitenkin aina ollut kovaa, ja kaiken ylitse vyöryvä koronauutisointi on tehnyt siitä entistä ankarampaa.

Löytty ja hänen teoksensa olivat tavattoman onnekkaita saadessaan itselleen lähes koko aukeaman huhtikuun alun Hesarista. Tapa, jolla teosta ja hänen kirjoittajaansa käsiteltiin, oli kuitenkin sekä suorasukaisen kriittinen että teoksen sisältöä vääristävä. Keskustelu lähti väärille urille. En ihmettele, jos häntäkin harmittaa.

Helsingissä 30.4.2021

Pasi Saukkonen

Lähteet

Kylmälä, Pietari: Kritiikki on osa journalismia – Nummi ja Löytty sotasilla. Atomipuutarha. https://atomipuutarha.blogspot.com/2021/04/kritiikki-on-osa-journalismia-nummi-ja.html?m=1.

Löytty, Olli: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, Helsinki

Melender, Tommi: Kirja-arvostelu sai kirjallisuusväen kuohuksiin: Suomalainen kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti rasistista eivätkä kirjailijat haaveile puhtoisesta kotimaisuudesta. Helsingin Sanomat 24.2.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007939148.html.

Nummi, Jyrki: Viimeisten aikojen kotimaisesta kirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 2.4.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007895881.html?share=37e44dedefda781eb8026d27cfef6d8e.

Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. SKS Toimituksia 752. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY 2007, Helsinki. Uudistettu painos: https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/pasi-saukkonen-politiikka-monikulttuurisessa-yhteiskunnassa.

Saukkonen, Pasi: Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Haapala, Vesa ja Sipilä, Juhani (toim.) Kiviaholinna: suomalainen romaani. Avain 2013a, Helsinki. Julkaistu myös blogissa: https://pasisaukkonen.wordpress.com/category/kirjallisuus/.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi. Suomalainen vähemmistö- ja kotouttamispolitiikka ja sen vaihtoehdot. Gaudeamus 2013b, Helsinki.

Saukkonen, Pasi: MItä on kotoutuminen. Kvartti 4/2016. https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/mita-kotoutuminen

Saukkonen, Pasi: Suomi omaksi kodiksi. Kotouttamispolitiikka ja sen kehittämismahdollisuudet. Gaudeamus 2020, Helsinki.

In memoriam Ilkka Heiskanen

Väitöskirjani (1999) esipuheessa kirjoitan, että harva ihminen on ohjannut elämääni niin paljon kuin hän. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori emeritus Ilkka Heiskanen poistui keskuudestamme 10. helmikuuta 2019, ja tuo nyt jo lähes kahdenkymmenen vuoden takainen lause tuli minulle ensimmäisenä mieleen. Nyt voin myös todeta, ettei se ohjaaminen siihen loppunut. Tästä kirjoituksesta käy jopa ilmi, ettei se varmaan päättynyt edes hänen elämänsä langan katkeamiseen.

Tulin opiskelijaksi Helsingin yliopistolle syksyllä 1985 melko tietämättömänä sekä politiikasta että sen tieteellisestä tutkimisesta. Haluamatta mitenkään loukata tai arvostella laitoksen myöhempiä opettajia ja tutkijoita ajattelen vilpittömästi, että oma sukupolveni oli hyvin onnekas. Aleksanterinkatu 7:n viidennen kerroksen käytävillä käveli tuolloin suomalaisen yhteiskuntatieteen kontekstissa hyvin korkeatasoisia ja innostavia professoreita, muita opettajia ja tutkijoita, joista Ilkka Heiskasen lisäksi voi mainita esimerkiksi Raimo Väyrysen, Kari Palosen, Sakari Hännisen, Pertti Ahosen ja Erkki Berndtsonin.

Tulin myös yliopistolle aikaan, jolloin edellisen vuosikymmenen mieltä kiihottaneet mutta ajattelua kahlinneet poliittis-ideologiset kiistat olivat jo suurimmaksi osaksi laimentuneet pieneksi piikittelyksi. Suuria tiedepoliittisia intohimoja herättäneiden Tandem- ja DETA-tutkimushankkeiden – joista sain kuulla vasta paljon myöhemmin – synnyttämät laineet olivat nekin laantuneet niin mataliksi, että opiskelija ei niitä juuri huomannut. Koko suomalainen yhteiskunta oli jonkinlaisessa kulminaatiopisteessä, siirtymässä uuteen vaiheeseen, jonka muotoa ja sisältöä kukaan ei oikein vielä osannut ennakoida. Olosuhteet intellektuaaliselle kehitykselle olivat siten monella tapaa suotuisat.

Ilkka Heiskasesta mieleeni palautuu noilta opiskelun alkuajoilta joitain vahvoja muistikuvia. Yksi niistä liittyy hänen luentokurssiinsa, joka käsitteli politiikan tutkimuksen metodologista perustaa. Kuin eilisen päivän muistan, kuinka istun Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalissa ja kuuntelen miltei taukoamatonta rauhallista puhetta, josta vaivoin ymmärrän jotain. Heiskanen istuu tuolillaan, välissä jalat pöydälle nostaen, ja katsoo enemmän ikkunasta ulos kuin meitä opiskelijoita, ikään kuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja sieltä kiteytyksiä meidän ahnaille aivoillemme esiin nostaen.

Jossain vaiheessa luin joko tenttiin tai muuten vain itseäni sivistääkseni vaatimattomalta monistenivaskalta vaikuttavan järkäleen nimeltä Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Tuo Ilkka Heiskasen kirjoittama suomalaisen yhteiskunnan valtarakenteita selvittäneen DETA-projektin loppuraportti oli raskas, mutta samalla antoisa urakka. Se oli ensimmäinen lukemani systemaattinen yritys yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi, ja sen tärkeimmät päätelmät ovat kestäneet aikaa hyvin. Paikoin erittäin pitkät virkkeet herättivät opiskelijoissa kauhunsekaista ihastelua.

Ensimmäisenä opiskelusyksynä tutor-ryhmäni kävi tapaamassa laitoksen opettajia ja niin myös professori Heiskasta. Tässä keskustelussa tulin nostaneeksi esiin kysymyksen siitä, miten laitos suhtautuu opiskelijaan, joka haluaa suorittaa osan tutkinnostaan ulkomailla. Heiskasen suhtautuminen tähän ajatukseen oli vahvasti hyväksyvä. Elettiin aikoja, jolloin Suomi oli hiljalleen avautumassa maailmalle ja maailma, etenkin läntinen Eurooppa, Suomelle. Houkutus lähteä joksikin aikaa jonnekin toisaalle oli suuri, ja tuntui hyvältä, että opinahjossa kannustettiin kokeilemaan siipiä myös muualla ja hakemaan kansainvälisisiä kokemuksia.

Aika pian itse lähdinkin, joskaan en opiskelemaan. Monista inspiroivista tekijöistä huolimatta yliopistomaailma tuntui samanaikaisesti kovin vieraalta, ja oman motivaation kanssa oli usein paljon tekemistä. Kun sitten avautui mahdollisuus lähteä tennisopettajaksi kesäksi Itävaltaan Zell-am-Seehen, ja kenties jatkaa seuraavana talvena myös Malcesinessa Pohjois-Italiassa, olin valmis myös keskeyttämään opintoni ainakin joksikin aikaa, ehkä pysyvästi.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt odotusten mukaisesti, ja häntä koipien välissä palasin takaisin yliopistolle miettien elämälleni ja opiskeluilleni suuntaa. Täysin sattumalta törmäsin Ilkka Heiskaseen yliopiston läheisillä kaduilla ja yhtä odottamattomasti hän tiedusteli saman tien, olisinko mahdollisesti kiinnostunut tulemaan mukaan ryhmään, jonka oli tarkoitus alkaa kokoontua Suomen Akatemialle laadittavan tutkimushankehakemuksen valmistelun merkeissä. Olimme jutelleet vähän joidenkin luentojen yhteydessä, mutta muuten emme olleet juuri keskustelleet. Olin vastannut erääseen hänen omaa artikkeliaan koskevaan tenttikysymykseen jonkinlaisella arrogantilla ironialla, joka oli häntä ilmeisesti miellyttänyt. Tutkimushankkeen aiheena oli kutkutteleva Deviant and Unconventional Political Behavior. Kuinka olisin voinut kieltäytyä?

En pysty muistamaan kaikkia, keitä ryhmään kuului, mutta siinä oli joidenkin laitoksen henkilökuntaan kuuluvien lisäksi muita tutkijoita, virkamiehiä ja kourallinen meitä opiskelijoita. Ryhmän mukana me nuoret pääsimme mukaan tapaamaan sen ajan vahvoja vaikuttajia kuten Ulf Sundqvistia silloisesta Työväen Säästöpankista, Esko Ollilaa Suomen Pankista ja silloin paljon esillä ollutta kansanedustaja Eeva Kuuskoskea. Tutkimushanke ei tainnut saada rahoitusta juuri lainkaan, mutta luulen, että kaikkiin mukana olleisiin ja etenkin meihin opiskelijoihin tapaamiset ja keskustelut jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Tilaisuudet ja niiden mutkaton luonne paljastivat samalla, kuinka pieni ja lähellä oli suomalainen yhteiskunnallinen eliitti. Sen rakenteita ja keskinäisiä kytkentöjä Heiskanen oli itse hieman aikaisemmin tutkinut Interlocking directorates -hankkeessaan.

Yksi ryhmässä mukana olleista oli myöhemmin maailmanpolitiikan professoriksi noussut Teivo Teivainen, jonka kanssa tapasimme Ilkkaa useita kertoja hänen työhuoneessaan ja muuallakin. Tapaamisissa oli paljon noiden luentojen makua: professori pyöritteli ääneen asioita, jotka hänen päässään silloin liikkuivat, ja me pääsimme tällä tavalla osallisiksi tieteellisestä prosessista sekä samalla jonkin verran omilla kommenteillamme ja kysymyksillämme siihen osallistumaan. Ainakin minulle ne opettivat myös myöhemmin monissa tilanteissa arvokkaiksi osoittautuneita keskustelun taitoja, esimerkiksi omien puheenvuorojen ajoituksen suhteen. Heiskasen kanssa keskustellessa oma kontribuutio täytyi kyetä tilanteen avautuessa lausumaan oikealla hetkellä ja ytimekkäästi. Hänen ajatuksensa juna kiiti hetken päästä taas vauhdilla eteenpäin omaa kiehtovaa rataansa.

Politiikan lisäksi Ilkka Heiskanen oli suuresti kiinnostunut taiteesta sekä poliittisesta tai yhteiskunnallisesta kulttuurista. Tai älyllisestä ilmastosta, kuten asia ilmaistaan yhdessä hänen tärkeimmistä suomalaista yhteiskuntaa koskevista artikkeleistaan, jonka nimi on Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Monien muiden Heiskasen kirjoitusten tavoin tämäkin on ilmestynyt hieman omalaatuisessa paikassa, suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiaa käsittelevän teoksen lopussa sekä erillispainoksena yleisen valtio-opin laitoksen vaatimattoman näköisessä julkaisusarjassa. Myös tämä kirjoitus on omaperäisine käsitteineen varsin vaativaa lukea, mutta taideteoksen tavoin se avautuu aina uudella tavalla vielä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Opastusta kulttuurin saralla me opiskelijat saimme Heiskaselta myös sitä kautta, että tieteellisen kirjallisuuden ohella tai tutkimusten sijaan hän ehdotti usein luettavaksi kaunokirjallisia teoksia, proosaa ja runoutta. Usein ne lähtivät suoraan hänen pöydältään mukaan, ja jotkin niistä ovat saattaneet jäädäkin lopulta omaan kirjahyllyyni. Noihin aikoihin hänen omia suuria kiinnostuksen kohteitaan olivat monet saksalaisen kielialueen kirjailijat, kuten itävaltalainen Ingeborg Bachmann ja itäsaksalaiset Christa Wolf ja Christoph Hein. Myös ensi kosketukseni Tove Janssoniin kirjailijana on tullut tätä kautta, kun joku kerta kädessäni oli professorin huoneesta poistuessani Sommarboken.

Valmistuttuani työskentelin hetken aikaa assistenttina yleisen valtio-opin laitoksella, mutta siirryin pian hallintohistoriakomiteaan Heikki Ylikankaan avustajaksi selvittelemään suomalaisten korkeiden virkamiesten sosiaalista taustaa. Tuon vuoden aikana meillä oli kuitenkin Heiskasen ja Ritva Mitchellin kanssa yhteisenä hankkeena suomalaisten intellektuellien ja korkeiden virkamiesten suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta koskevien käsitysten kerääminen ja analysointi erääseen kansainväliseen projektiin. Heiskanen ja Mitchell uskoivat tuolloin tehtäväkseni kymmenien kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden ja muiden kuuluisuuksien haastattelujen tekemisen, minkä koin suurena luottamuksen osoituksena.

Tuosta hankkeesta koitui sitten vielä kaikenlaista, mutta ensin omassa elämässäni tapahtui merkittävä muutos, kun nuori perheemme muutti vaimoni väitöskirjahankkeen perässä Alankomaihin. Lastenvaunuja Wageningenissa työntäessäni mietin jälleen omaa elämääni, jonka tunsin muutenkin kaipaavan uutta suuntaa. Aikani asiaa pohdittuani laadin Ilkka Heiskaselle kaunopuheisen kirjeen, jossa kerroin päättäneeni luopua tieteen tekemisestä ja keskittyväni muunlaiseen kirjoittamiseen.

Sain pitkään kirjeeseeni lyhyen, ystävällisen ja sisällöltään vastaansanomattoman viestin, joka muistini mukaan kuuluu näin: Tee mitä teet, mutta ei se kuitenkaan haittaa olla tohtori.

Muutamaa vuotta myöhemmin väittelin kansallisen identiteetin käsitteestä ja sen käytöstä Suomessa ja Alankomaissa. Tämä tutkimus ei olisi varmaan koskaan lähtenyt liikkeelle ilman aikaisemmin mainittuja intellektuellihaastatteluja, joita sitten tein myös Alankomaissa. Suomen päässä aineistoa täydensi niin ikään Ilkan ”talliin” kuulunut Henri Vogt, joka sittemmin myös on edennyt kansainvälisen politiikan professoriksi.

Ilkka Heiskanen toimi väitöstilaisuudessani kustoksena. Tilaisuuden edetessä huomasin, että hän ei juurikaan seurannut väitöstä, vaan tuntui puuhaavan kynän ja paperin kanssa jotain omaa. Kun kaikki oli ohi, tämä puuhastelu paljastui, ja sain lahjaksi Wisława Szymborskan englanniksi käännetyn runokokoelman People on a Bridge. Kirjan mukana tuli postikortti, jonka kääntöpuolelle hän oli väitöstilaisuuden aikana kääntänyt Nobel-palkitun puolalaisen runon Powroty, jonka Heiskanen käänsi nimellä Hän tuli kotiin.

Väitöskirjani esipuheen kiitosvirke sisältää hienovaraisen piikin, että väitöskirjaani Ilkka Heiskanen ei niinkään ohjannut. Osin se pitää myös paikkaansa, mutta ei kuitenkaan täysin. Noihin aikoihin Heiskanen oli niin ikään erittäin kiinnostunut nationalismista sen eri muodoissaan sekä historiallisena että ajankohtaisena ilmiönä. Entisen sosialistisen järjestelmän maissa kansallisuusaate nosti monikasvoista päätään ja oikeistoradikaalit puolueet olivat alkaneet menestyä monissa läntisen Euroopan maissa. Sain noihin aikoihin häneltä paljon sellaisia hyviä lukuvinkkejä, joita en ehkä muuten mitenkään olisi tullut ajatelleeksi.

Uusia yhtymäkohtia syntyi kuitenkin samanaikaisesti toisaalla. Vuosisadan vaihteen aikoihin Ilkka Heiskanen kiinnostui kasvavassa määrin globalisaatiosta. Hänen tätä aihetta käsittelevä erittäin kiinnostava ja yhä lukemisen arvoinen kirjoituksensa ilmestyi jälleen oudossa paikassa, Risto Kuneliuksen ja Ullamaija Kivikurun toimittamassa Viestinnän jäljillä -teoksessa. Kun aloitin itse Kosmopolis-lehden päätoimittajana vuosituhannen vaihteessa, näin tilaisuuden houkutella Heiskaselta jokin maailmanpolitiikkaan sekä rauhan- ja konfliktintutkimukseen liittyvä kirjoitus. Lopputulos oli maailmoja kriittisesti syleilevä kaksiosainen kirjoitus otsikolla Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi. Myös näihin artikkeleihin kannattaa mielestäni yhä tutustua, ja ne ovatkin myös sähköisesti saatavilla (ks. linkit alla).

Pitkäaikaisempi yhteistyö jatkui kuitenkin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen puolella. Suomessa monikaan ei varmaan tiennyt, kuinka aktiivinen monella tapaa entistä vetäytyvämmän oloinen ja hyvin harvakseltaan mitään julkaiseva Ilkka Heiskanen oli eurooppalaisen kulttuuripolitiikan tutkimuksen sekä taiteen, kulttuurin ja kulttuuripolitiikan tilastoinnin kehittämisen kentällä. Suomalaisen kulttuuripolitiikan tiedolla johtamisen kehittämisessä hänellä oli merkittävä rooli pitkälle 2000-luvulla.

Omalle elämälleni näillä Heiskasen taide- ja kulttuuripoliittisilla kiinnostuksen kohteilla oli jälleen kerran ratkaiseva merkitys eräässä tärkeässä elämänvaiheessa. Keväällä 2006 olin päättänyt lähteä pois yliopistolta tietämättä oikein, minne suunnata seuraavaksi. Eräänä iltana istuimme ravintolaillallisella töölöläisessä hotellissa selvittelemässä kulttuuri- ja viestintäpolitiikan tutkimuksen alalla toimineen FinnEkvit- yhdistyksen asioita. Ilkka Heiskanen oli yhdistyksen sihteeri ja käytännössä sen primus motor, minä puolestaan hallituksen puheenjohtaja.

Tuolle illalliselle osallistui sattumoisin myös Ritva Mitchell, josta oli tällä välin tullut vuonna 2002 toimintansa aloittaneen Cuporen eli Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön ylläpitämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Kun Ritva kuuli minun olevan etsimässä uusia mahdollisuuksia elämässäni, hän vinkkasi Cuporessa aukeavasta erikoistutkijan pestistä. Fortunæ rota volvitur – niin kuin vuonna 2010 ilmestyneen Ilkka Heiskasen 75-vuotiskirjan nimeksi annettiin – ja minun kohdallani onnenpyörä kierähti taas palkitsevaan asentoon. Siitä tuli kaikkiaan kymmenen vuoden mittainen täyspäiväinen matka taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen maailmassa.

Sittemmin tilanteet ovat taas muuttuneet, ja yhteys välillämme vähittäin heikkeni ja lopulta katkesikin. Jokin aika sitten pidin Suomen Akatemian henkilökunnalle alustuksen aiheesta vaikuttavuus ja tutkijan rooli yhteiskunnassa. Esityksessäni hyödynsin jälleen kerran Heiskasen intellektuelleja, älyllistä ilmastoa ja yhteiskuntateoriaa käsittelevää artikkelia. Esitellessäni itseäni kerroin olevan politiikan tutkija paitsi ammatiltani myös identiteetiltäni. Täsmensin kuvausta kertomalla olevani onnellinen politiikan tutkija. Tuon lisäyksen voi tehdä, koska melkein koko tutkijanurani ajan olen saanut tehdä itseäni kiinnostavia asioita useimmiten haluamallani tavalla ja enimmäkseen vähintään kohtuullisissa olosuhteissa.

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, en varmasti olisi politiikan tutkija ilman Ilkka Heiskasen vaikutusta elämääni. Tämän lisäksi on pitkälti hänen ansiotaan, että voin suoraselkäisesti kertoa olevani myös onnellinen politiikan tutkija. Urani suoran ja epäsuoran ohjaamisen lisäksi monet kiinnostavimmista tutkimuksista on tehty nimenomaan hänen kanssaan. Minulla on ollut elämässäni paljon onnea, kun hänen kaltaisensa tieteentekijä on ollut kiinnostunut auttamaan kaltaistani nuorukaista ja myöhemmin tekemään kanssani yhteistyötä.

Valitettavan huonosti tunnettu suuri suomalainen valtio-oppinut ja yhteiskuntatieteilijä on poissa, mutta hänen ohjausvaikutuksensa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa jatkuu.

*

Pertti Ahosen, Sakari Hännisen ja Kari Palosen toimittama Fortuna rota volvitur: Studies on the writings and other work of Ilkka Heiskanen, Professor Emeritus of Political Science at the University of Helsinki, on the occasion of his 75th Birthday 23 December 2010 on ilmestynyt Suomen valtiotieteellisen yhdistyksen kustantamana. Kirjoituksessa mainitut Ilkka Heiskasen julkaisut on lueteltu alla niiden ilmestymisen aikajärjestyksessä.

Heiskanen, Ilkka: Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, Tutkimuksia, Sarja C, Deta, 31. Helsingin yliopisto 1977, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka & Johanson, Erkki: Finnish Interlocking Directorships: Institutional Groups and Their Evolving Integration. Teoksessa Frans N. Stokman, Rolf Ziegler & John Scott (toim.): Power: A Comparative Analysis of Ten Countries. Polity Press 1986, Cambridge.

Heiskanen, Ilkka: Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Teoksessa Jaakko Nousiainen & Dag Anckar (toim.): Valtio ja yhteiskunta: tutkielmia suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiasta. WSOY 1983, Porvoo.

Heiskanen, Ilkka: Globalisaatio länsimaisen kulttuurin oikeuttamisena ja todellisuuden kuvauksena. Teoksessa Ullamaija Kivikuru ja Risto Kunelius (toim.): Viestinnän jäljillä. WSOY 1998, Juva.

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa I. Kosmopolis 30:2 (2000), 7–24. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/2/sivilisa.pdf

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa II. Kosmopolis 30:4 (2000), 7–37. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/4/sivilisa.pdf

National Identity in Finland and the Netherlands

This blog post is about national identity in two northwest European countries, Finland and the Netherlands. Specifically, I will write about how ideas and conceptions about these identities have changed during the last decades. The essay is based on a presentation I gave at the Finnish Embassy in The Hague on 22 March 2018 at an event to commemorate a hundred years of cooperation between these states.

To begin with, it is necessary to discuss shortly what I mean by national identity. It is a tricky concept that can denote many different things. In this context, it is relevant to make a distinction between:

• the identification of individuals with a national unit, a nation or a state (individual level);
• a case of a collective identity, i.e. the collection of shared attributes and characteristics that makes a national community recognizable (social-collective level);
• the identity of a state as a nation-state (state-systemic level).

My analysis concentrates on the last, state-systemic, level of national identity. Here, national identity refers to a system of meanings and symbols that bind the political state together with an ethnically or culturally understood national unit. This association can be fruitfully studied on three dimensions: internal unity or homogeneity; external differentiation and international position; temporal continuity and development.

When I moved to the Netherlands in January 1992, I had just finished my participation in a European study focusing on the national and European identity and orientation of intellectuals. Intellectuals should here be understood broadly, including not only writers, academics and artists but also otherwise influential people such as politicians, high civil servants and journalists. In the Netherlands, where public debates on national identity and Dutch culture were also going on, I soon realized that the Finnish results could only then be properly interpreted and understood if they were compared with those from another country. Therefore, I carried out similar interviews in the Netherlands.

Nation-state Identity: Strong and Weak

This small comparative study finally grew to become my dissertation in political science that I defended at the University of Helsinki in 1999. The empirical material consisted of historical descriptions of and analyses on Dutch and Finnish national culture and character, of official or semi-official books representing the state, nation and society, and of the contemporary debate on national identity. The results confirmed the somewhat surprising finding of the interview study: the descriptions of the nation, national culture and national character were in both countries strikingly similar. In other words, there did not seem to be many differences between Finland and the Netherlands what comes to the way of life, cultural beliefs and practices or personality traits.

However, there was a clear difference in how these states and nations were perceived in the above-mentioned spatial and temporal dimensions of nation-state identity. With regard to national unity, the Dutch approach emphasized the diversity of the nation both in the past as in the present. In Finland, the national unity in general and the homogeneity of culture in particular were elevated to one of the distinctive marks of Finnish identity. In terms of differentiation and international position, Finland was commonly placed between East and West as a unique case either with genuinely own traditions or as mixing elements of both in an original way, whereas the Netherlands was usually placed within the larger northwest European area, culture or community within which lots of countries have much in common. In the temporal dimension, Dutch texts and intellectuals pointed out lots of changes in the course of the history of the Netherlands and emphasized the modernity of the contemporary Dutch way of life. In the Finnish case, in turn, the roots of national norms and values and the Finnish way of life were often located in the ancient past, and the continuity of national culture was generally highlighted.

To sum up, it seemed that despite similarities in the content of national identity there were clear differences in the form of national identity. The Finnish case could be perceived as a strong nation-state identity emphasizing unity, differentiation, and the continuity in time. The Dutch case would rather be an example of a weak nation-state identity that is made of ideas about the diversity within the nation, about belonging to a larger group of countries or a geographical area and about modernity rather than age-old heritage.

Bifurcations in National Identities

Winds of change were blowing already at the time of the publication of my thesis in 1999. After the end of the Cold War Finland was opening doors and windows to Europe and to the world and joining the European Union in 1995 was often understood as a return to (western) Europe where Finland always had belonged were it not forced to stay outside or in the margin because of inescapable geopolitical realities. Finland was also starting to recognize its traditional minorities and consider diversity as an asset. The country had become a destination of larger-scale immigration in the early 1990s, and the Finnish integration policy, using Sweden and The Netherlands as sources of inspiration, guaranteed immigrants’ right to own language and culture. The international success of certain high-tech companies, of the cellular phone producer Nokia in particular, changed the public image of Finland from a traditional country to an avant-garde nation that leads the world to the future of information societies.

In the Netherlands, the change in national self-image and identity, towards an opposite direction, came some years later but with a stronger force. It also consisted elements that are more surprising. The positive attitude towards immigration and culture diversity became contested. In January 2000, a long essay on Dutch multiculturalism and its failures by a well-known public intellectual, Paul Scheffer changed the tone of debate. His text now looks quite moderate but more radical ideas emerged rapidly. Pim Fortuyn based his populist critique partly on a general dissatisfaction towards Dutch politics but he also strongly contributed to the rise of anti-Islamism as a central feature of Dutch multiculturalism backlash. Fortuyn also urged to defend traditional Dutch culture, values and identity. He was murdered just before the parliamentary election of 2002, but the following governments started discussions about Dutch norms and values, launched the project to make a cultural and historical canon (published in 2006) and even suggested establishing a Museum of National History. While searching for the historical roots of the nation, Dutchmen started to treat international cooperation with suspicion, as the rejection of the Constitution of the European Union in a referendum in 2005 shows. Regional belonging could not anymore be taken for granted.

As a result of these developments, national identities became much more contested issues. There had of course never been full consensus about what makes Finland or the Netherlands a nation-state. There were always different ideas about what the core elements of these nation-state identities are but the ideas, conceptions and notions of the late 1980s and most of the 1990s were, however, clearly dominant. Since the turn of the Millennium, there have been two competing narratives containing incompatible elements in both countries. In the Finnish case, there is the tension between the traditional emphasis of national unity and the new acceptance if not celebration of diversity. In the Netherlands, the traditional notion of tolerance clashes with the new feeling of longing for shared norms and values that especially the four governments of Jan-Peter Balkenende strongly expressed. The main difference is that exclusivist Dutch neo-nationalism hardly had any historical roots at all whereas examples of the more international and open-minded notion of Finnish identity can be found from all decades since the mid-19^th century, albeit in a minority position. At the same time as many ideas and initiatives sound anachronistic in the 21^st century, in the Dutch context some of them are genuinely innovative.

National Identities in Turbulent Times

It would be good to gather again similar material that I studied in the 1990s to make a comprehensive analysis of the presentations of and discussions about national identity in Finland and the Netherlands. This examination is necessary to make proper comparisons both in time and between these two countries with regard to the latest developments. Because of a lack time, it was however impossible to conduct a full-scale study this time. Furthermore, both countries have stopped publishing the kind of official or semi-official book-form presentations of the country I used in my dissertation. Marketing Finland and the Netherlands nowadays mainly takes place on the Internet.

Based on the material available, it however seems justified to conclude that discussions on national identity are still going on in both countries. Even though exact scrutiny is not available, it also seems that this debate is both more extensive and more heated in the Netherlands. Recently, lots of books, essays and articles on these issues have been published and seminars and discussion events have been arranged. Annually recurrent discussions about the legitimacy of “Black Pete”, the blackface portrayed companion of Saint Nicholas (Sinterklaas) have been particularly fierce. Recently, there have also been controversies surrounding the celebration of national heroes of the colonial past. Neo-nationalism and political xenophobia have become integral parts of Dutch politics, nowadays represented in the Parliament by the Freedom Party of Geert Wilders and the Democracy Forum of Thierry Baudet and Theo Hiddema.

The longing for a stronger nation-state identity has spread from the original populist corner to other parties as well. In the election campaign of 2017, the liberal leaderMark Rutte presented a situation of choice for those living in the Netherlands: Be normal (behave according to Dutch values) or go away. The current Dutch government represents right-wing liberals (VVD), left-wing liberals (D66), Christian Democrats and a Calvinist Party (ChristenUnie). The government statement has a clear neo-nationalist undertone. “[We] believe that by projecting a distinct Dutch identity we can continue to make our mark in Europe and in the world.” The government wants the foundations of a shared identity such as the national anthem and Dutch cultural achievements to play a more explicit role in people’s lives. The government declaration also emphasises that Dutch identity is not a uniform concept and reminds the reader of tolerance, equality and the freedom of religion. This is a good manifestation of the co-existence of two versions of Dutch national identity, possibly also a result of a compromise between the right-wing parties and the D66.

In Finland, the societal atmosphere was quite calm and the political sphere remarkably stable until 2010-2011. In fact, Finland seemed to be relatively immune to the neo-nationalism, political populism or new radical right that was gaining more and more ground in many European countries. The slow increase in the electoral support of the populist party Perussuomalaiset (True Finns, later the Finns Party). In European comparison, Perussuomalaiset of that time was, however, quite a moderate party with regard to immigration, multiculturalism and nationalism. On the Internet, much more radical ideas and opinions were expressed in the web sites dedicated to immigration, multiculturalism and the position of Swedish language in Finland. A nationalist organisation, Suomen Sisu, and the provocative blog of Jussi Halla-aho became well-known, the latter also becoming a popular politician.

Before the 2011 parliamentary election, the more radical nationalist and xenophobic groupings and Perussuomalaiset joined their forces, receiving more than 19% of the vote and 39 parliamentary seats out of 200. The so-called aloof election manifesto (Nuiva vaalimanifesti) that criticized strongly Finnish immigration policy, integration policy and multiculturalism was for most part incorporated into the election programme of the party. With this election victory, nationalist ideas about Finnish national identity gained a stronghold in the Finnish Parliament. At the same time, the reader must be reminded that despite of the general change towards openness and tolerance described above, there had always been some politicians that had cherished the traditional version of Finnish nation. In other fractions except the Perussuomalaiset, these politicians had however constituted a minority.

In 2015, Perussuomalaiset succeeded in maintaining much of its popular support and joined the centre-right government of Prime Minister Juha Sipilä. Similar to the Netherlands, we can find diverging ideas about Finland and its position and role in the world. The government programme includes an immigration policy section that largely follows the ideas of Finns Party nationalists. However, the government programme also solemnly states: “Finland is open and international, rich in languages and cultures. (…) We have rich linguistic and cultural heritage and we foster a bilingual Finland in accordance with our Constitution and values.” The tensions between the moderate and compromise-seeking politicians and the radical hardliners became gradually apparent and in the 2017 party assembly, Jussi Halla-aho was overwhelmingly elected as the new chairperson. The seizure of the party leadership finally led into the disintegration of the party. Those left outside formed their own parliamentary group that continued to support the Sipilä government, and later they founded their own party, the Blue Future. Support for this party has, at least for the time being, been marginal.

Based on these developments, and other observations from public sources, we can find both similarities and differences in the understanding and interpretation of national identity. In both countries, national identity has become a political battlefield where there are two clearly different narratives and images of the nation fighting for support in the hearts and minds of Finns and Dutchmen. There is the strong nation-state argument emphasizing internal ethnic and cultural homogeneity of the nation, or at least a core national community the interests of which should be protected and to which other groups and communities (minorities) should be subordinate. This approach also stresses the existence of historically developed national cultures that differ from other each other in a significant and meaningful way. This story of the nation also emphasizes political independence and sovereignty. The weak nation-state argument recognizes ethnic and cultural diversity and accepts it as a demographic fact, sometimes also considers it an asset in contemporary times. This narrative also underlines the existence of a European culture and identity and the importance of belonging to that cultural community and political organisation. The latter version also rather looks curiously to the future than nostalgically to the past.

The main difference between the two countries is in the societal and political position of ideas and opinions supporting “strong nation-state identity”. In the Netherlands, nationalist rhetoric has gradually penetrated the political field spreading from populists to mainstream parties. This development, in turn, has made some other parties, especially in the left wing of political spectrum, articulate their diverging opinions more strongly. Dutch politics and society seems much more polarized in this question than Finland. Finnish neo-nationalism, at least in its more radical form, still occupies a marginal position in politics. The distance between the political message of the Finns Party, now led by Jussi Halla-aho and his companions, and other established parties is quite long. It might also be that it is because of this distance that the rhetoric of other parties in these questions is somewhat imprecise or sloppy, if compared with the electoral programme of the Dutch Green Party Groen Links, for example.

The Future of National Identities

At the time of writing this, it is difficult to say what will be the future development regarding national identities. Looking back, and locating national developments in Finland and the Netherlands into a broader international context, we can notice a relevant change in the overall situation between the turn of the Millennium and the present. In the late 1990s and early 2000s, we could think of the rise of nationalism, populism and xenophobia as the last flame of an obsolete ideology or an old-fashioned way of thinking. European societies were then waking up to changes in the society produced by immigration, European integration and globalization. Not everyone was pleased with what he or she saw as becoming the new normal. However, the author of this essay belongs to those that sincerely thought the ressentiment among the electorate would be a temporary phenomenon, the consequences of which would remain limited. Now, I am remarkably less hopeful and optimistic, and there are sound reasons for this change in the state of mind.

Instead of disappearing after the fuel of the change-resisting flame had run out, the multi-faceted neo-nationalism has become more popular, more institutionalized, and more powerful in Europe and elsewhere. There are places where this way of thinking about nation and society have been able to govern state politics. In other countries, nationalists of different colour have been able to influence government policy indirectly. In many countries, nationalist forces have won elections. There is hardly any country in Europe where the neo-nationalist party (or parties) remains marginal in terms of popular support.

Researchers and journalists have brought up ideas that make this development understandable. In some cases, populist politicians opportunistically exploit the embarrassment and insecurity among the electorate for their own purposes. However, there is also genuine and legitimate dissatisfaction in Western societies. For some, the source of dissatisfaction is international migration and increasing ethnic and cultural diversity that produce a feeling of a loss of control of borders and of own society becoming unrecognizable. For others, the transfer of political power to the European Union, international regimes and to global companies and financial institutions produces agony. In addition, many people have felt their level of income and/or standard of living has been in decline, if not always in absolute terms, in many cases relatively speaking.

Even though the protest that raises from these sentiments of dissatisfaction is legitimate, the problem is that a nationalist’s responses to the torn relations between state, society and culture and to the role of the nation-state in the world do not give us appropriate answers to contemporary challenges. One thing is that the nostalgic view of the nation united by ethnicity and culture clashes with current demographic realities. Western societies simply must learn to cope with diversity and to organize it so that a sufficient level of the sense of belonging is maintained. Diversity is an undisputed fact. Another thing is that there’s also no way to turn the clock back with regard to the interdependency of states and societies in questions such as climate change, population growth, criminality and terrorism, technological development, or the weapons of mass destruction. In addition to the recognition of diversity of a societal reality, we also have to admit that we need more international and supranational cooperation, not less.

Societies are not natural; they are fabricated and need constant maintenance. Societies are units constructed institutionally and symbolically. The institutional creation and maintenance of societies takes place through and in political decision-making organs, administrative organisations for the preparation and implementation of decisions and political forces such as parties and interest groups and organisations. The symbolic dimension of the making of a society consists of shared ideas, opinions and attitudes about what the society is like and how it should be developed. National identity, in all its forms, is in the core of the symbolic construction of a society.

Nationalism once provided a relatively well-functioning model for societies to meet the challenges and possibilities of modernization, the 19^th century being the heyday of both. That simple world of nations and states has now been left behind and there is no road back. Therefore, we need new stories about the nation and about the relation between the state, the nation and the society and about the places of states in the global arena in order to survive and thrive in contemporary circumstances. It will be very worthwhile to follow how Western societies succeed in forging these new narratives and images and how these are understood, accepted and internalized. In particular, Finland and the Netherlands are interesting countries to study from this point of view also in the future.

Postfaktuaalisesta maailmasta ja intellektuaalisesta roolista

Tiedosta ja sen käytöstä sekä tietoon ja tiedonvälitykseen luottamisesta on viime aikoina puhuttu enemmän kuin pitkiin aikoihin. Eikä syyttä. Tämän johdosta julkaisen tässä luvalla myös kaksi aiheeseen liittyvää aikaisemmin ilmestynyttä kirjoitusta. Alla oleva suomenkielinen teksti on Suomen Tietokirjailijat ry:n jäsentiedotteen 2/2016 pääkirjoitus koskien tietokirjailijoiden haasteita tässä  monella tapaa kovaa vauhtia muuttuvassa toimintaympäristössä.

Toinen kirjoitus on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori emeritus Ilkka Heiskasen 75-vuotis-juhlakirjaan  kirjoittamani artikkeli aiheesta Social Scientists in Intellectual Roles. Teoksen toimittivat Pertti Ahonen, Sakari Hänninen ja Kari Palonen, ja se ilmestyi vuonna 2010 Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemana nimellä Fortuna Rota Volvitur.

Artikkelin voi avata seuraavasta linkistä, josta pääsee sen taittoversioon. Muut versiot ovat valitettavasti kadonneet. Linkki: social-scientists-in-intellectual-roles

Artikkelissani tarkastelen otsikon aihetta Heiskasen omiin kirjoituksiin, hollantilaisen filosofin Sjaak Koenisin ajatuksiin (mainittu myös alla) ja amerikkalaisen filosofin Harry G. Frankfurtin pohdintoihin perustuen. Esitän lopussa, että suomalaiselle yhteiskuntatieteiden koulutuksen ja tutkimuksen järjestelmälle olisi syytä asettaa vastattavaksi seuraavat kysymykset:

• Tarjoavatko suomalaiset yhteiskuntatieteiden instituutiot opiskelijoille, tutkijoille ja muille alan ammattilaisille sellaisen suhteen tiedon tuottamiseen ja välittämiseen, joka edistää heidän toimimistaan intellektuaalisessa roolissa?
• Edistääkö vai estääkö suomalainen akateemisen koulutuksen ja uralla edistämisen järjestelmä yhteiskuntatieteilijöiden halukkuutta ja taitoja osallistua suomenkieliseen julkiseen keskusteluun ja muihin aktiviteetteihin yliopistomaailman ulkopuolella?
• Tekevätkö suomalaiset yhteiskuntatieteet parhaansa rohkaistaakseen ihmisiä, joilla ei ole yhteiskuntatieteellistä koulutusta, olemaan kiinnostuneita tärkeistä sosiaalisista ja poliittisista kysymyksistä sekä tarjoamaan teoreettisia, käsitteellisiä ja metodologisia välineitä omaehtoiseen tutkimiseen?

Heiskasen kirjoituksiin ja omiin havaintoihini ja kokemuksiini nojaten olen taipuvainen vastaamaan kysymyksiin kriittisesti: eivät tarjoa – estää – eivät tee.

*

Tietokirjailijan uudet haasteet

Donald Trumpin vaalikampanjat ja Britannian Brexit-äänestys ovat kiihdyttäneet keskustelua siitä, että olemme siirtymässä uuteen aikakauteen. Sellaiseen, jossa tosiasioilla ei ole väliä ja jossa valehdella saa vapaasti ja seuraamuksitta. Poliittisia irtopisteitä ei kerätä asiaosaamisella vaan asiantuntijoita halveksimalla.

Puhutaan postfaktuaalisesta ajasta tai yhteiskunnasta, ja tietokirjailijalle tämä on tiukka paikka. Ihan tarpeeksi vaikeata on ollut saada ihmiset kiinnostumaan omista kirjamuotoon pakatuista tiedoista, ajatuksista, tulkinnoista ja päätelmistä. Markkinoilla on aina vain lisää luettavaa, ja lukijoilla entistä vähemmän aikaa. Lisähaasteena on nyt muuttaa toiseksi sellainen mieli, jota tietäminen ylipäätään ei voisi vähemmän kiinnostaa, lukemisesta puhumattakaan.

On täysi syy yrittää estää postfaktuaalisen dystopian toteutumista. Pelissä on länsimaisen kulttuurin arvokkaiden puolien säilyttäminen, mutta myös paljon muuta. Tiedämme ja jotkut meistä vielä muistavatkin, minkälaista jälkeä tosiasioista piittaamaton, usein fanaattinen politiikka ja hallinto saavat aikaan. Lisäksi maapallon ympäristöongelmat ja monet muut globaalit haasteet vaativat tietoon, tieteeseen ja järjen käyttöön perustuvia ratkaisuja.

Tarvitaan ihmisiä, jotka asettuvat intellektuaaliseen rooliin. Tämän roolin hollantilainen filosofi Sjaak Koenis on määritellyt siten, että sitä luonnehtii riittävä etäisyys yhteiskunnan intresseistä, jännitteistä ja ristiriidoista. Sitäkin tärkeämpää on sitoutuminen erityiseen tiedon hankinnan, käsittelyn ja julkaisemisen tyyliin.

Intellektuaalisessa roolissa toimiva ihminen pyrkii hankkimaan tietoja laaja-alaisesti sekä siirtämään havaintoja, ideoita ja keksintöjä yhdeltä tiedon ja toiminnan alalta toiselle tai esimerkiksi aikuisilta lapsille ja tietäviltä tietämättömille. Tätähän tietokirjailijat ovat perinteisesti tehneet ja tällä tavalla he ovat maailmassa vaikuttaneet.

Tiedemaailma palkitsee etenkin oman alan toisille asiantuntijoille kirjoittamisesta, mikä pahimmillaan johtaa valmiiksi uskoville saarnaamiseen. Nyt kaivataan ennen muuta lokeroista ja poteroista ulos astumista ja itsensä pistämistä alttiiksi arvostelulle.

Lisäksi vaikuttamisen näkökulmasta on syytä ajatella, että kirjan julkaiseminen ei ole päätepiste vaan kommunikatiivisen prosessin alku.

Tietokirjailijoiden teoksia lukevat alusta loppuun varsin harvat, mutta tietoa ja sanomaa voi levittää myös muilla keinoin: luennoimalla, esitelmöimällä, antamalla haastatteluja ja osallistumalla keskusteluun.

Vuorovaikutukseen yleisön kanssa oma aikamme tarjoaa myös uusia monikanavaisia mahdollisuuksia. En ole suuri sosiaalisen median ystävä, mutta on entistä tärkeämpää, että tietokirjailija hyödyntää myös itselle parhaiten sopivia ict-välineitä. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa valistuneistakin lukijoista onkii tietonsa netin lähteistä. Tietokirjallisuuden aseman edistäminen vaatii näiden kanavien käytön kehittämistä ja osaamisen lisäämistä.

Vaikka ajat ovat synkät, peli ei ole menetetty. Vielä riittää ihmisiä, jotka haluavat tietää ajankohtaisista ja tärkeistä aiheista, perehtyä asioihin ja keskustella niistä. Tietokirjailijoiden yhtenä tehtävänä on huolehtia, että tietolukijat eivät kuole sukupuuttoon.