Tappakaa ne saatanat!

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Siirtolaisuus-Migration-lehdessä numero 1/2018. Koko lehti on luettavissa digitaalisesti osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2018.pdf

Moni teistä on varmaan Brysselissä tai Amsterdamissa ihastellut kaupunkipuistossa yhtäkkiä ilmoille lehahtavaa papukaijaparvea, joka hetken heilahtaa ilmassa ja palaa sitten takaisin puihinsa istumaan kirskahduksilta kuulostavan keskinäisviestinnän saattelemana. Nämä lentäviksi omenoiksikin kutsutut kauluskaijat ovat muuttuneet osaksi pohjoiseurooppalaista kaupunkiluontoa, kun lemmikki- ja tarhalintuja on päässyt tai päästetty vapauteen.

Kaikki eivät kuitenkaan pidä papukaijoja miellyttävinä tai edes harmittomina. Eurooppalaisessa Biological Invasions -aikakauskirjassa ilmestyi viime vuoden puolella numero, jossa listattiin kaupunkien haitallisimpia vieraslajeja. Tämä ainakin jo Aleksanteri Suuren ajoista ihmisiä viehättänyt siivekäs päätyi 86 tuholaisen listalla numerolle 67.

Hollantilaisessa NRC-sanomalehdessä ilmestyi vastikään kiinnostava juttu aiheesta. Wilfred Rheinhold, vieraslajeja vastustavan Stop Invasieve Exoten -alustan perustaja esitti siinä jyrkän kriittisiä näkemyksiä kauluskaijoja kohtaan. Ne levittäytyvät hänen mukaansa kaikkialle Alankomaissa ja uhkaavat kotoperäisiä lajeja kuten puukiipijää ja lepakkoa. Niiden rääkäisyt häiritsevät ihmisiä ja linnut tuottavat menetyksiä hedelmänviljelijöille.

Maahantunkeutuvat vieraslajit eivät kuulu tänne, Rheinhold julisti, ne aiheuttavat vahinkoa niin sosioekonomisessa kuin biologisessakin mielessä. Siksi kauluskaijoja pitäisi pyydystää joukoittain verkolla niiden yöpymispaikoissa ja tappaa.

Helsinkiläisen asuinalueeni eräässä lyhtypylväässä on jo jonkin aikaa ollut tarra, jossa lukee Defend Europe. Tekstin vieressä on logo, jonka kuvakieli kuuluu kansallissosialistisen visuaalisen ilmeen historialliseen traditioon. Pylvään ohi kulkiessani mieltäni on jo pitkään vaivannut, mitä näitä tarroja kiinnittävät ihmiset oikein puolustavat, kun he Eurooppaa puolustavat?

Onko kysymys vain primitiivisestä oman reviirin varjelemisesta mitä tahansa alueelle tunkeutumista vastaan? Eurooppa on täynnä, tänne ei mahdu enää lisää väkeä, haluamme pitää omat naaraamme, pysykää poissa!

Asia ei ole näin yksinkertainen. Monet tämän aatteellisen ja toiminnallisen suuntauksen edustajista tuntuvat haluavan puolustaa nimenomaan eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä. Ulkopuolella halutaan pitää ne, jotka uhkaavat tätä eurooppalaisuutta, historiallisesti rakentunutta kotoperäistä kulttuuria.

Jos näin on, kun näin on, vastaan tulee kysymys siitä, onko olemassa myös raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää jäljellä sitä Eurooppaa, jota ollaan puolustamassa. Eurooppalaiset arvot ovat yleviä, niissä korostuvat ihmisoikeudet ja ihmisten vapaudet, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, pyrkimys hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen.

Jos näitä arvoja puolustetaan syrjien ja muuten kaltoin kohdellen, ulkopuolella olevien kärsimyksestä piittaamattomasti ja viime kädessä väkivalloin, silloin sitä mitä oltiin puolustamassa, ei enää olekaan olemassa. Arvoyhteisöä ei pidä pystyssä mitkään muut pilarit kuin juuri nuo arvot. Tässä on Euroopan normatiivisen vahvuuden suurin heikkous.

Nämä ajatukset mielessä luin viime vuoden lopulla myös toisen hollantilaisen lehtijutun, tällä kertaa Volkskrant-sanomalehdestä. Pari toimittajaa oli perehtynyt pieneen, mutta nosteessa olevaan Erkenbrand-liikkeeseen, joka määrittelee itsensä opintopiiriksi tai -yhteisöksi. Se sijoittaa itsensä myös osaksi eurooppalaista uusoikeistoa ja alt-right-liikettä. Erkenbrand on kokoontumispaikka etnonationalisteille, joita huolettavat Alankomaiden demografinen, henkinen, kulttuurinen ja poliittinen kehitys. Heitä yhdistää rakkaus kansaa ja maata kohtaan ja usko kansojen itsemääräämisoikeuteen.

Erkenbrandissa huomioni kiinnittyi pariin tavanomaisesta radikaalioikeistosta ja uusnationalismista poikkeavaan seikkaan. Erkenbrand korostaa ensinnäkin sivistystä, koulutusta ja lukeneisuutta. Toimintaan osallistuvilta odotetaan ”tiettyä intellektuaalista tasoa”, joskaan akateemista koulutusta ei kuitenkaan vaadita. Skinheadeihin ja vastaaviin suhtaudutaan karsastaen, vaikka heidän katsotaankin olevan ainakin osittain samalla asialla.

Liike on myös avoimesti rasistinen siinä mielessä, että olennaista ovat nimenomaan rotu ja ihonväri. Ryhmän Volkskrantille lähettämän vastauksen mukaan “jokaisella kansalla tulee olla oma talonsa, paikka maailmassa, jossa oma kulttuuri voi jatkua. Khoikhoilla Etelä-Afrikassa, japanilaisilla Japanissa ja valkoisilla meillä päin maailmaa.” Uskonnollisiin kysymyksiin, esimerkiksi islamiin, on sen mukaan kiinnitetty liikaa huomiota.

Volkskrantin analyysissä liikkeen myönteinen suhtautuminen väkivaltaisiin ratkaisuihin ja maskuliinisen ruumiinkulttuurin ihannointi saivat paljon palstatilaa. Vastauksessaan liike sanoutui irti väkivallasta, heidän mukaansa etnonationalismi on yhtä kuin rauha. Avoimeksi kuitenkin jää, miten heidän näkemyksessään länsimaita uhkaava väestönvaihto voidaan torjua ja etnonationalistisen unelman toteuttaminen voidaan toteuttaa ilman voimatoimia.

Paluu papukaijoihin. Keskustelussa vieraslajeista, niiden vaikutuksista ja niitä vastaan toimimisesta on perheyhtäläisyyksiä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelun kanssa. Volkskrantin kauluskaija-artikkelissa esitettiin myös ”luontopurismia” vastustavia puheenvuoroja, jotka muistuttivat, että tietyn alueen eläin- ja kasvikunta muuttuvat muutenkin jatkuvasti. Sikäläinen lintusuojelija muistutti, että paljon suuremman uhan Amsterdamin linnuille muodostavat villinä liikkuvat kotikissat.

Jotkin vieraslajit, kuten kaukasianjättiputki, voivat levitessään olla hyvin tuhoisia. Myös paikallinen kulttuuri voi muuttoliikkeen seurauksena muuttua tavalla, jossa arvokkaiksi katsotut tavat ja traditiot katoavat. Kulttuurista maanpuolustustyötä voidaan kuitenkin tehdä tavalla, joka aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ehkä korvaamatontakin. Ja torjunta voi kohdistua väärään puuhun. Ehkä länsimaista kulttuuriammekin nakertavat enemmän sisäsyntyiset kehitykset kuin ulkoiset uhat.

”Exterminate all the brutes!” Näin kuuluvat viimeiset sanat herra Kurtzin raportissa, jonka häneltä oli tilannut Kansainvälinen Seura Raakalaistapojen Hävittämiseksi. Lähde on tietenkin Joseph Conradin teos Pimeyden sydän. Eurooppalaisen sivilisaation jalot arvot olivat Kongossa romahtaneet silmittömäksi paikallisten hyväksikäytöksi ja raa’aksi väkivallaksi, kauhulla johtamiseksi.*

Elämme suurten muutosten aikaa. Pimeyden sydän löytyy nopeasti myös meidän sisimmästämme, jos emme pidä varaamme. Tai kuten elokuvaaja Werner Herzog asian muotoilee: ”Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Se voi murtua milloin tahansa.**

 

* Conradin kirjan suomennoksessa Kurtzin lause on suomennettu: ”Hävittäkää kaikki pedot!”. Ruotsalaisen Sven Lindqvistin eurooppalaisen rasismin historiaa luotaavan teoksen Utrota varenda jävel (1992) suomennoksessa se kuitenkin käännettiin samalla iskevämmällä tavalla kuin tämän kolumnin otsikossa.

** Herzogin sitaatti on lainattu Pirkko Peltonen-Rognonin Ylen Eurooppalaisia puheenvuoroja -sarjan ohjelmasta, jonka aiheena oli varsinaisesti ranskalaisen kansantalous- ja sosiaaliteoreetikon Jacques Attalin teos Finalment après-demain! (Ylihuomisen varalta).

Mainokset

Muukalainen kylässä, venäläinen asumassa

Minna Säävälä: Muukalainen tuli kylään: ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöliitto 2016, Helsinki.

Tanner, Arno & Söderling, Ismo (toim.): Venäjänkieliset Suomessa. Huomisen suomalaiset. Siirtolaisuusinstituutti 2016, Turku.

Ihmisten jakoa meihin ja muihin ei voi välttää. Ihmisenä olemiseen liittyy olennaisesti erojen tekeminen, ja kohdatessamme toisia alamme välittömästi, usein tiedostamattomasti, etsiä yhtäläisyyksiä ja poikkeavuuksia. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää eikä ajallisesti pysyvää, mihin kohtaan vedetään raja meikäläisen ja muukalaisen välillä, eikä myöskään se, minkälaisia myönteisiä ja kielteisiä merkityksiä vieraaksi koettuihin ladataan. Kohtaamiseen ja suhtautumiseen vaikuttaa biologinen perintömme, mutta myös toimintaympäristömme sekä opitut käyttäytymismallit. Siksi yhdessä elämiseen monietnisessä ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa voidaan myös vaikuttaa.

Näin voitaisiin ehkä tiivistää yhteen kappaleeseen Minna Säävälän teos Muukalainen tuli kylään, jonka Väestöliitto julkaisi syksyllä 2016. Säävälä on taustaltaan sosiaaliantropologi, ja hän on tehnyt pitkään kenttätyötä Intiassa. Kirjassaan hän hakee vastauksia muukalaisuuden kysymyksiin kuitenkin myös ennen muuta sosiaalipsykologisesta ja evoluutiotutkimuksesta. Koska erojen tekemisessä on kyse aina vallankäytöstä, teokseen rakentuu myös politiikan tutkimuksen näkökulma. Kirjan monitieteisyyden kruunaa meidän ja muiden välisen jaottelun näkeminen historiallisena ilmiönä.

Kirja koostuu kuudesta esseestä, jotka käsittelevät esimerkiksi oman ryhmän ihannointia, muukalaisuuteen liitettyä pyhyyttä ja pahuutta sekä muukalaisuuden politiikkaa. Kirjoituksia läpi leikkaavia teemoja ovat kuitenkin etenkin tunnekokemuksen merkitys ihmisten väliseen kohtaamiseen liittyvässä rajanvedossa sekä meidän ja muiden erottelu biologisena ja kulttuurisesti rakentuvana ilmiönä.

Säävälä tuo kirjan useissa kohdissa keskusteluun mukaan myös omia, osin hyvin henkilökohtaisia, elämänkokemuksia. Itsensä kirjoittaminen mukaan tämän tyyppiseen tarinaan on vaikea taitolaji, mutta hän onnistuu siinä hyvin. Paikoin hyvin teoreettinen pohdinta saa helpommin ymmärrettävän muodon elettyjen tapahtumien ja koettujen tilanteiden kautta. Niiden avulla havainnollistuu myös se, että luokitteluja tehdään ja ihmisiä arvotetaan niin Siikajoella, Helsingissä, Amsterdamissa kuin Tamil Nadun maaseudullakin – osin samalla ja osin eri tavalla.

Teos sijoittuu yleisemminkin tiede- ja tietokirjallisuuden välimaastoon. Se on kirjoitettu yleistajuisesti, ja esimerkiksi lähdeviiteapparaattia on käytetty säästeliäästi. Monet kirjassa käsiteltävistä asioista ovat kuitenkin monimutkaisia, ja Säävälä esittelee juurta jaksaen joitain empiirisiä tutkimuksia ja niiden tuloksia. Lukija joutuukin paikka paikoin toteamaan, että tämä kohta pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Toisaalta kirjaan sisältyy myös suuri määrä pieniä kertomuksia ja ikään kuin miniesseitä varsinaisten lukujen sisään, ja sitä voi näin ollen lukea myös nautiskellen selaillen.

”Kulttuurisesti moninaistuvissa yhteiskunnissa joudutaan väistämättä pohtimaan tapoja, joilla eri yhteisöjen erilaiset arvojärjestelmät voidaan sovittaa yhteen ja säilyttää monimuotoisuudesta huolimatta toimiva ja oikeudenmukainen yhteiskunta. On mietittävä, mitkä ovat ne yhteiskunnan keskeisimmät arvot ja normit, joista ei voida joustaa kulttuurisen tai elämäntavan monimuotoisuuden nimissä.”

On helppo silittää myötäkarvaan teosta, jonka keskeisestä viestistä lukija on niin pitkälle samaa mieltä. Edellä mainittuun sitaattiin sisältyy yksi osa tuota viestiä: yhteiskuntamme ovat muuttuneet sellaisiksi, että muukalaisuuden – sellaiseksi koetun – kanssa ollaan suoraan tai median välityksellä miltei jatkuvasti tekemisissä, ja meidän on vain yksinkertaisesti opittava elämään sen asian kanssa. Yksinkertaisesti – vaikka tekemistä riittää ja monenlaisia tiedollisia ja taidollisia sekä arvoihin ja asenteisiin liittyviä esteitä meillä on ylitettävänämme. Säävälä päättää kirjansa Kwame Anthony Appiahin sanoihin, että meidän on opittava puhumaan toisillemme erilaisuuden ylitse ja olemaan ylikulttuurisesti eri mieltä. Myös tästä on helppo olla samaa mieltä.

Säävälän teoksen jälkeen oli hauska tarttua toiseen tuoreeseen teokseen, Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittamaan ja Siirtolaisuusinstituutin julkaisemaan kirjaan Venäjänkieliset Suomessa – Huomisen suomalaiset. Mikään muu Suomen etnisistä, kansallisista ja/tai kulttuurisista väestöryhmistä tuskin haastaa ja havainnollistaa rajanvetoa meikäläisen ja muukalaisen välillä kuin venäläisyys: niin samanlaista ja kuitenkin niin erilaista, niin pelättyä ja jopa vihattua mutta samalla kuitenkin rakastettua, niin tuttua ja silti tuntematonta.

Venäjällä tai entisessä Neuvostoliitossa syntyneitä, venäjänkielisiksi rekisteröityneitä tai itsensä tavalla tai toisella ainakin osittain ellei kokonaan venäläisiksi identifioivia on Suomessa paljon. Kukaan ei tosin tiedä tarkalleen kuinka paljon, koska etenkin venäläisten kohdalla tilastointijärjestelmämme puutteet tulevat hyvin näkyviin. Venäjältä on muuttanut paljon muitakin kuin etnisiä venäläisiä, ja venäläisiä/venäjänkielisiä on puolestaan muuttanut myös muualta, etenkin Virosta. Venäjänkielisiksi on rekisteröitynyt ihmisiä, joilla venäjä on vain yksi äidinkielistä, ja toisaalta jotkut ovat rekisteröineet kielekseen suomen, vaikka venäjä olisikin ylivoimaisesti vahvin kieli. Siitä, mihin etniseen tai kansalliseen ryhmään ihmiset itse katsovat kuuluvansa, meillä ei tilastollista tietoa olekaan.

Kuten kirjan otsikko kertoo, tarkastelussa ovat tässä tapauksessa venäjänkieliset, ja Tuomas Lehtonen käyttää artikkelissaan Suomen venäjänkielisestä väestöstä nimenomaan väestörekisterin tietoja ilmoitetusta äidinkielestä. Hänen tietonsa ovat vuodelta 2014, jolloin Suomessa asui lähes seitsemänkymmentätuhatta venäjänkielistä. Kyseessä on ylivoimaisesti suurin kieliryhmä suomen- ja ruotsinkielisten jälkeen.

Useassa kohtaa teoksessa viitataan Ismo Söderlingin arvioon, jonka mukaan vuoteen 2050 mennessä venäjänkielisten määrä menisi jo päälle kahdensadantuhannen. Silloin heidän määränsä olisi lähellä Suomen ruotsinkielisiksi rekisteröityneiden määrää. Tämä kuitenkin edellyttää, että venäjän kieli siirtyy sukupolvelta toiselle. Kuten kirjassa monessa kohdassa huomautetaan, näin ei aina välttämättä käy.

Lehtosen artikkelissa tarkastellaan venäjänkielistä väestöä esimerkiksi ensimmäisen oleskeluluvan perusteen, alueellisen jakautumisen, ikärakenteen, syntyvyyden, työllisyyden ja koulutuksen näkökulmista. Teoksen muissa artikkeleissa painopiste on venäläisten tai venäjänkielisten sekä heidän Suomi-suhteensa historiallisessa tarkastelussa, ja tämän päivän tilanne jää loppujen lopuksi varsin vähäiselle käsittelylle. Tämä kertoo mielestäni ennen muuta siitä, että Suomen venäläisiä ja venäjänkielisiä on tutkittu toistaiseksi aivan liian vähän.

Historiallisuus on erityisen vahvasti esillä Antero Leitzingerin, Toivo Flinkin ja Elina Kahlan artikkeleissa. Leitzinger jakaa suomenvenäläiset erilaisiin historiallisiin kerrostumiin: eri aikojen erilaisissa tilanteissa Suomeen on muuttanut myös hyvin erilaisia venäläisiä tai venäjänkielisiä, ja muutenkin Leitzinger korostaa suomenvenäläisten jakautumista erilaisiin ryhmiin tai kategorioihin esimerkiksi kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Toivo Flinkin artikkelin aiheena on puolestaan inkerinsuomalaisten paluumuutto ja kotoutuminen. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että presidentti Mauno Koiviston haastattelusta liikkeelle lähtenyt muuttoprosessi – joka kokonaisuudessaan muodostaa melko suuren osan kaikesta Suomeen kohdistuneesta muutosta viime vuosikymmeninä – ansaitsisi kunnollisen ja perusteellisen tutkimuksen. Toivottavasti jokin myöhemmin avautuva lähde paljastaisi myös Koiviston ajatuksia ja motiiveja tarkemmin kuin mitä hän on itse myöhemmin halunnut itseään tulkita.

Elina Kahla katsoo puolestaan idän ortodoksisuuden ja lännen katolilaisuuden välisen kulttuuripiirien jakolinjan historiallista muodostumista ja sen merkitystä nykypäivässä. Kirjan monissa osissa suomalaisten ja venäläisten väliset suhteet kytkeytyvät Suomen ja Venäjän ja laajemmin Venäjän ja lännen välisiin ulkopoliittisiin ja valtasuhteisiin. Kahla kirjoittaa, että ”Suomeen pettyneet ja huonosti sopeutuneet venäjämieliset voivat olla herkimmin alttiina mielipiteiden muokkaukselle ja asenteiden kärjistymiselle”. Venäläis-muukalaisuuden muuntuminen venäläis-meikäläisyydeksi onkin toisenlainen kotouttamispoliittinen haaste kuin monien muiden väestöryhmien oman paikkansa löytäminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Sitä voi tietenkin miettiä, palveleeko vai haittaako voimakas huomion kiinnittäminen tähän asiaan itse tavoitteen, sujuvan kotoutumisen ja Suomeen identifioitumisen saavuttamista.

Kolmessa artikkelissa aiheena on media. Dmitry Strovsky ja Jukka Pietiläinen kirjoittavat venäläisvähemmistöstä Suomen venäjänkielisessä lehdistössä niin ikään kaukaa historiasta liikkeelle lähtien. Jukka Pietiläisen oman kirjoituksen kohteena on puolestaan venäläisvähemmistö Suomen mediassa, tarkemmin Helsingin Sanomissa. Pietiläisen mukaan Suomessa asuvia venäläisiä käsitellään mediassa ryhmä- tai vähemmistönäkökulmasta kovin vähän. Tilanteen kehittymistä kannattaa seurata.

Teoksen parhaana antina pidän Olga Davydova-Minguetin artikkelia venäjänkielisistä ylirajaisina mediankäyttäjinä, vaikka se joiltain osin meneekin sivuun kirjan varsinaisen asiasta. Davudova-Minguet selvittää ylirajaisen mediamaiseman muodostumista analysoimalla Tallinnassa keväällä 2007 tapahtuneen neuvostoaikaisen muistomerkin, ns. Pronssisoturin, siirtoa käsittelevää uutisointia venäläisessä ja suomalaisessa mediassa sekä Suomen venäjänkielisten internet-foorumilla tapahtumasta käytyä keskustelua. Se sisältää myös mielestäni erinomaisen katsauksen Venäjän viestintäjärjestelmän muutokseen ja nykyiseen tilaan sekä suomalaisen ja venäläisen median tärkeimpiin eroihin.

Davydova-Minguet kirjoittaa että ne, jotka optimistisesti odottivat internetin ja digitelevision edistävän yhteiskuntien demokratisoitumista, ovat joutuneet pettymään. Näistä sähköisistä medioista on tullut ensi sijassa nationalististen diskurssien levittämisen tehokkaita välineitä. (Vuoden 2016 lopussa tekee mieli lisätä, että etenkin internet on maailmalla laajemminkin valjastettu totuuden- ja tosiasioidenvastaisen viestin välittämiseen.) Venäjän valtio ja sitä lähellä olevat konservatiivis-kansallismieliset tahot hyödyntävät näitä instrumentteja, ja eri maiden, Suomi mukaan lukien, venäjänkieliset sijoittuvat monitasoiseen ja ylirajaiseen mediatilaan, jossa eri viestintävälineet toimivat ristikkäin ja päällekkäin, intertekstuaalisessa ja usein riitaisessakin suhteessa toisiinsa. Tulkintojen ristipaineessa on pakko ottaa kantaa vähintään vastaanotettujen viestien luotettavuuteen. Täten konfliktin keskiöön joutuvat myös median käyttäjät, joista Davydova-Minguet käyttää esimerkkinä myös omaa perhettään.

Teoksen päättää Arto Luukkasen artikkeli Venäjän viimeaikaisesta ulkopoliittisesta kehityksestä ja sen vaikutuksista maan rajojen ulkopuolella asuviin venäläisiin, virallisesta venäläisnäkökulmasta katsottuna ”maanmiehiin”. Luukkasen tarina kulkee tsaarinaikaisesta venäläisnationalismista Neuvostoliiton kautta uuden Venäjän ideologiaan, joka kiteytyy vuoden 2003 ulkopoliittiseen doktriiniin ja siihen tämän jälkeen tulleisiin muutoksiin. Luukkasen mukaan Putinin Venäjä pyrkii toimimaan pragmaattisesti ja johtajaperiaatteen mukaisesti, joskin usein epäjohdonmukaisesti, yhdistämällä ”pehmeää ja kovaa strategiaa” sekä tavoittelemalla globaalia vaikutusvaltaa. Tämän strategian toteutukseen on kuulunut myös ulkovenäläisten aseman puolustaminen.

Luukkanen opastaa Suomen hallitusta muistuttamalla, että suhteessaan venäläiseen vähemmistöön sen on syytä ottaa toiminnassaan huomioon eurooppalaisten normien lisäksi myös entisen Neuvostoliiton ”mentaalisen kartan” mukaan suunnistavan ja tarpeen mukaan kaksoisnormeilla pelaavan nyky-Venäjän aikeet ja intressit. Hänen mukaansa Suomella on kuitenkin hyvät edellytykset menestyä tässä, koska ulkopolitiikassa ei ole ylipäätään ollut tapana ”hötkyillä” ja koska suhde vähemmistöihin on perinteisesti ollut salliva ja Suomeen kotoutuvien kulttuuria ja identiteettiä kunnioittava.

Kaikkineen Suomen kymmenettuhannet venäläiset tai venäjänkieliset jäävät kirjan lukemisen jälkeen sen kiistattomista ansioista huolimatta kuitenkin koko lailla yhtä tutuiksi tai tuntemattomiksi kuin ennenkin. Heitä ja heidän suhdettaan Suomeen ja suomalaisiin on ehdottomasti tutkittava lisää. Mieleeni tulee myös jokin aika sitten julkaistu Suomen somalit -teos (Into-kustannus 2015), joka toi moniäänisesti ja muutenkin ansiokkaasti esiin somaliväestön elämän olosuhteita sekä ajatuksia Suomessa elämisestä ja tulevaisuudesta maassamme. Ryhtyisikö joku vastaavan teoksen toimittamiseen Suomen venäläisistä?