Identiteettitriptyykki osa 3: Saukkonen

Perehtyminen kahteen tuoreeseen identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa käsittelevään teokseen eli Bart de Weverin ja Francis Fukuyaman kirjoihin vei ajatukset vuonna 1999 ilmestyneeseen väitöskirjaani, joka oli enimmäkseen saanut maata rauhassa kirjahyllyn kätköissä viimeiset parikymmentä vuotta. Olin katsellut sitä jo vähän puolihuolimattomasti sieltä täältä, mutta enemmän innostuin lukiessani Fukuyaman teoksesta seuraavat lauseet: ”So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways.” Juuri tästä tuossa taannoisessa tutkimuksessani oli kysymys. Ei ole itsestään selvää eikä ennalta määrättyä, millä tavalla identiteetti määritellään, ja sillä, minkälaisen muodon se saa, on merkitystä. Tätä asiaa yritän selventää seuraavassa kirjoituksessa. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Identiteettipolitiikka ja identiteetin politiikka

Johdanto

Väitöskirjani pääotsikko kuuluu: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Olin teosta laatiessani tietoinen siitä, että tapani ymmärtää identiteettipolitiikka erosi monien muiden tutkijoiden tavasta määritellä tuo käsite ja käyttää sitä. Kun identiteettipolitiikasta on viime aikoina tullut suosittu termi kuvattaessa ja analysoitaessa uusnationalismia, feminismiä ja muuta ryhmä- tai yhteisölähtöistä politiikkaa, oma käsitykseni on jäänyt entistä enemmän marginaaliin. Haluan tässä kirjoituksessa nostaa näkökulmani uudelleen esiin.

Oman määrittelyni sisältö tulee paremmin esille termin englanninkielisessä käännöksessä. Kyseessä ei ole identity politics vaan politics of identity, ei identiteettipolitiikka vaan identiteetin poliittisuus. Tapani ymmärtää poliittisuus juontui väljästi professori Kari Palosen teoreettisista ajatuksista koskien politiikkaa ja politisointia. Politiikka oli ymmärrettävissä tilanteeksi tai olosuhteeksi, jossa on valinnan mahdollisuus. Kansa ja kansallinen identiteetti eivät koskaan ole itsestään selviä tai yksiselitteisiä käsitteitä, vaan aina on olemassa vaihtoehtoja esittää niiden määritelmä ja kuvaus myös toisin.

Nämä valinnat eivät ole viattomia tai merkityksettömiä. Päätöksillä siitä, kuka kuuluu kansaan ja millainen on kansallinen identiteetti, on usein konkreettisia seurauksia monien ihmisten elämälle, heidän kuulumiselleen tai ei-kuulumiselleen sekä heidän asemalleen ja toimintaedellytyksilleen tietyssä ajallisessa paikallisessa kontekstissa. Se, että kyse on vaikutusvaltaisesta poliittisesta järjestelmästä, valtiosta, vahvistaa näiden seurausten merkitystä. Määrittelin lopulta kansallisvaltion identiteettipolitiikan seuraaavasti:

[Sen] keskiössä ovat siten ne ilmaisut (määritelmät ja kuvaukset), joissa valikoidut alueelliset, kulttuuriset, genealogiset tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen nojaavat kansallista yhteisöä koskevat käsitykset ja korostukset liitetään osaksi valtion asemaa ja ominaisuuksia ja joissa muodostetaan käsityksiä kansallisvaltiollisen kokonaisuuden sisäisestä yhtenäisyydestä, ulkoisesta erottumisesta ja ajallisesta jatkuvuudesta.

Yksilön, yhteisön ja valtion kansallinen identiteetti

Määritelmä sisältää kolme elementtiä, joilla on merkitystä tuon yllä mainitun Fukuyaman pohdinnan kannalta: minkälaisesta identiteetistä oikein on kysymys?

Ensimmäinen elementti liittyy asiaan, johon sen kummemmin de Wever kuin Fukuyamakaan ei hieman yllättäen kiinnitä systemaattista huomiota. Kun puhutaan kansallisesta identiteetistä, välissä sillä tarkoitetaan yksilöiden samastumista tiettyyn kansalliseen kokonaisuuteen, ihmisryhmään tai valtioon, eli yhteen osaan yksilön sosiaalisten identiteettien kokonaisuutta. Toisinaan puhutaan taas nimenomaan tuosta ihmisryhmästä ja sitä koskevista käsityksistä eli kollektiivisen identiteetin eräästä erityistapauksesta. Ja kolmanneksi termillä kansallisen identiteetti viitataan nimenomaan tietyn valtion käsityksiin itsestään ja muiden käsityksiin kyseisestä valtiosta.

Nationalistisessa ideaalitilanteessa nämä kaikki kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet asettuvat yhteen täsmällisesti. Yhteiskunnan kaikki asukkaat ovat valtion kansalaisia, kokevat olevansa kansakunnan jäseniä, ja muut pitävät häntä myös sellaisena. Kenelläkään kansalaisella ei ole toisen valtion kansalaisuutta, eikä kukaan kansakuntaan kuuluvista myöskään koe olevansa yhdenkään toisen kansallisen yhteisön jäsen. Jokaisella kansalla valtionsa, jokaisessa valtiossa yksi kansa. Suomen kielen kansa-sanan johdannaiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella tätä asiaa myös terminologisesti (kuvio 1). Sana ”kansa” venyy meillä monenlaiseen käyttöön.

Kuvio 1. Kansallisen identiteetin käsitteen painopisteet: yksilö, kansakunta, kansallisvaltio[1]

Todellisuudessa asia on tietenkin aina ollut monimutkaisempi kuin mitä tämä ideaalitilanne esittää. Aukot ja ristiriidat nationalistisen ajattelutavan ihannekuvan ja reaalimaailman välillä ovat viime vuosikymmeninä käyneet yhä selvemmäksi. Valtion rajaamissa yhteiskunnissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole tämän valtion kansalaisia, toisaalta monilla kansalaisilla on myös jonkin toisen valtion kansalaisuus. Niin kansalaisista kuin ei-kansalaisista osa samastuu kansalliseen yhteisöön (kansakuntaan), osa puolestaan ei. Jotkut kokevat itse kansakuntaan kuuluvaksi, mutta suuri osa muusta yhteiskunnasta ei heitä sellaiseksi tunnusta. Yhteiskunta sisältää ylipäätään enemmistökansakunnan lisäksi useita perinteisiä ja uusia vähemmistöjä, ja toisinaan puhutaan jopa toisistaan irrallaan elävistä rinnakkaisyhteiskunnista. Enemmistö- ja vähemmistöidentiteetin yhdistäminen on toisinaan kitkatonta, toisinaan ne taas hylkivät toisiaan.

Mikä tekee kansakunnan?

Paljon on tietenkin kiinni siitä, miten tuo kansakunta määritellään. Se voi olla hyvin avoin kahdella tavalla. Kansakunnaksi voidaan määritellä valtion koko väestö, sen sisältämän maa-alueen kaikki asukkaat ja/tai yhteiskunnan kaikki jäsenet. Voidaan myös ajatella, että kansakuntaan kuuluvat kaikki, jotka haluavat kuulua siihen ja jotka kokevat yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden samaan yhteiskuntaan kuuluvien kanssa. Näitä määrittelytapoja voidaan tarkastella – ja käyttää – toisistaan erillään. Ne myös yhdistyvät esimerkiksi amerikkalaisen filosofin Michael Walzerin maahanmuuttajavaltioksi nimeämässään suvaitsevaisuusjärjestelmässä (regime of tolerance). Tällaisessa maassa kansallinen identiteetti perustuu ajatukseen, että sinne muuttaneet ihmiset ovat jättäneet toisen maan taakseen rakentaakseen itselleen uutta elämää ja kantaakseen panoksensa uuden asuinmaan kehitykseen.

Kansakunta voidaan kuitenkin määritellä myös paljon ahtaammin, ja usein näin myös tehdään. Kansallinen yhteisö voidaan nähdä esimerkiksi kielen varaan rakentuvaksi, ja tällöin äidinkieleltään ”muunkielisten” asema on joko kokonaan kansakunnan ulkopuolella tai ainakin sen marginaalissa. Kielen ja valtion/kansakunnan välinen sidos on Euroopassa vahva, mikä näkyy esimerkiksi nimistössä: Ranskassa virallinen kieli on ranska, Saksassa saksa, Tanskassa puhutaan tanskaa, Italiassa italiaa.

Myös uskonnolla on joissain tapauksissa paljon merkitystä. Monissa pohjoisen Euroopan protestanttisissa maissa joko on ollut tai on yhä valtionkirkko, ja sellainen on myös esimerkiksi Kreikassa. Tuore lakiuudistus määritteli Israelin valtion juutalaisen kansakunnan kansallisvaltioksi. Vaikka muodollista kytköstä valtion ja kirkon tai uskonnon välillä ei olisikaan, kansakunnan määritelmässä ja kuvauksissa tietty uskonto saattaa olla selvästi dominoivassa ja toiset taas marginaalisessa roolissa. Katolisen kirkon rooli esimerkiksi Puolan ja Irlannin kansallisessa itseymmärryksessä on perinteisesti ollut vahva. Intiassa Narendra Modi on pyrkinyt vahvistamaan hindulaisuuden asemaa Intian kansallisessa identiteetissä.

Kieli ja/tai uskonto saattavat myös kytkeytyä vahvasti todelliseen tai kuviteltuun käsitykseen yhteisestä alkuperästä tai etnisyydestä. Tällaisessa tapauksessa kansakunta täydentää itseään ainoastaan luonnollisen lisääntymisen kautta. Kansalaisuuslainsäädännössä puhutaan ius sanguinis -periaatteesta. Etniseen vähemmistöön kuuluvat tai maahanmuuttajat eivät voi päästä kansakunnan (tai valtion) jäseniksi muuten kuin poikkeustapauksissa, esimerkiksi avioitumisen kautta. Etnisyyden kriteeristä ei ole pitkä matka kulttuuristen lisäksi myös fysiologisten piirteiden huomioimiseen. Ihmisiä voidaan luokitella ”aidoiksi”, vähemmän aidoiksi tai ulkopuolisiksi ulkonäön perusteella. Tällöin kansakunnan määrittelyyn liittyy jopa rodullisia ulottuvuuksia.

Oma lukunsa on Francis Fukuyaman teoksessaan vahvasti esiin nostama creedal identity. Käsitettä ei ole ihan helppo suomentaa, mutta ehkä voitaisiin puhua tunnustuksellisesta identiteetistä. Sillä tarkoitetaan julkilausuttua tai muuten todennettavissa olevaa sitoutumista yhteiskunnan arvoperustaan ja sen ilmentymiin valtion oikeudellisessa ja poliittisessa järjestelmässä. Fukyaman mukaan amerikkalainen creedal identity sisältää uskon perustuslaillisiin poliittisiin periaatteisiin, oikeusvaltioajatteluun, demokraattiseen vastuunalaisuuteen ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hänen mukaansa nämä periaatteet ovat valistuksen perintöä ja muodostavat ainoan realistisen tavan rakentaa yhtenäisyyttä tosiasiallisesti kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa.

Tämä tulkinta tulee lähelle muun muassa Jürgen Habermasin esittämiä näkemyksiä konstitutionaalisesta patriotismista, ja tällöin se on tietoisesti määritelty niin, että se ei suosi mitään yksittäistä väestöryhmää. Creedal identity voidaan kuitenkin määritellä myös ahtaammin. Teoksessaan Who are We? America’s Great Debate (2004) Samuel P. Huntington irrottautuu ajatuksesta, että vain anglosaksista alkuperää olevat protestantit olisivat aitoja amerikkalaisia. Hänen mielestään Yhdysvaltain täytyy kuitenkin pitää kiinni siitä kansallisesta opista, jonka perusta on anglo-protestanttisessa kulttuurissa. Tämän kulttuurin ja credon elementtejä ovat muun muassa neutraalit oikeusvaltioperiaate, vallanpitäjien vastuunalaisuus ja yksilöiden oikeudet. Siihen kuuluvat kuitenkin myös yhteisöä selvemmin rajaavat englannin kieli, kristinusko, uskonnollinen vakaumus, protestanttinen työmoraali ja ajatus, jonka mukaan ihmisillä on sekä kyky että velvollisuus luoda taivas maan päälle, ”a city on a hill”.

Kollektiivisen identiteetin ahtaus ja avoimuus

Identiteetissä on aina kyse samuudesta, erosta ja jatkuvuudesta. Kuten Roy F. Baumeister asian ilmaisi: ”Whatever differentiates one from others and makes one the same across time creates identity.” Asia on kohtalaisen yksinkertainen elottoman luonnon tai matemaattisten olioiden tapauksessa, mutta muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi kun puhumme ihmisistä, ihmisryhmistä puhumattakaan. Kollektiivisen identiteetin teoreettinen haltuunotto on osoittautunut ihmis- ja yhteiskuntatieteissä vielä hankalammaksi kuin monien muiden käsitteiden määrittely. Tiukasti ottaen ei voida enää puhua objektiivisesti havaittavasta täsmällisestä identtisyydestä, mutta käsitys samuudesta on yhä mahdollista.

Itse asiassa jo antiikissa oltiin näistä ongelmista tietoisia. Plutarkhoksen kirjoittamassa kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvan Theuseuksen elämäkerrassa kerrotaan tarina, jonka ”päähenkilö” on laiva mutta joka soveltuu hyvin nimenomaan kollektiivisen identiteetin pohdintaan. Tässä kertomuksessa satamaan palaavasta laivasta on asteittain vaihdettu kaikki sen osat matkan aikana. Onko se vielä sama laiva? Millä perusteella me puhumme ”meistä”, kun puhumme ajoista, jolloin yksikään meistä nyt elävistä ei vielä elänyt? Identiteetistä tulee suuressa määrin uskon ja yhteisen sopimisen asia: meidän mielestämme esihistoriallisella ajalla nykyisin Suomeksi kutsutulla maa-alueella asunutta väestöä voidaan kutsua suomalaisiksi – vaikka tähän ei oikeastaan ole minkäänlaista perusteltua syytä.

Samuudella, identtisyydellä, on myös tilallinen ulottuvuutensa. Ensinnäkin on pystyttävä jotenkin pitämään yhtenäisenä ihmisjoukkoa, joka on kuitenkin aina väistämättä sisäisesti moninainen. Siinä on miehiä ja naisia, sini- ja ruskeasilmäisiä, nuoria ja vanhoja, oikea- ja vasenkätisiä, ja niin edelleen. Kaikissa yhteiskunnissa on väistämättä myös äidinkieleltään erikielisiä ihmisiä ja eri uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia, ja muitakin kulttuurisia eroja löytyy aina. Ei ole mitään itsestään selvää siinä, mitä pidetään kansakuntaa yhdeksi yhteisöksi liimaavana tekijänä, eikä siinä, miksi erot ihmisten välillä ovat tälle yhteisötekijälle alisteisia. Heterogeenisen joukon yhteen kuulumista luodaan ja ylläpidetään erilaisilla symboleilla. Yhtenäisyyttä luo marssiminen saman lipun perässä, samanlaiseen paitaan pukeutuminen, tietyn laulun laulaminen, tietty tapa tervehtiä.

Ihmisten ja ihmisryhmien identiteetin yhteydessä puhutaan kuitenkin ehkä kaikista eniten nimenomaan Toiseudesta, siitä, että identiteetti rakentuu erojen tekemiselle, käsitykselle siitä, mitä minä en ole tai me emme ole. Meillä on aina paljon yhteistä toisten ihmisten kanssa, eikä sekään ole koskaan itsestään selvää, milloin difference makes a difference, kuten folkloristi Pertti Anttonen englanniksi muotoili. Emme myöskään vertaa itseämme kaikkiin muihin ihmisiin, vaan jotkin ovat merkityksellisempiä kuin toiset niin yhtäläisyyksien toteamisessa kuin erojen havaitsemisessa. Kansallisen identiteetin tapauksessa yleensä erojen tekeminen maantieteellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti lähellä oleviin yhteisöihin on tärkeätä. Jo Sigmund Freud puhui pienten erojen narsismista.

Identiteettipolitiikan politiikka

Hyödyntämällä jaottelua yhtenäisyyteen, erilaisuuteen ja jatkuvuuteen voimme siis eritellä identiteettiä sen osatekijöihin. Näin voimme myös systemaattisemmin tarkastella paitsi teoreettisesti myös käytännössä empiiristen aineistojen analysoinnin kautta, kuinka ahtaaksi tai avoimeksi identiteetti on määritelty. Objektiivisesti havaittavien asioiden tutkiminen on tietenkin tärkeätä. Kuitenkin käytännön elämään vaikuttaa yleensä nimenomaan (kollektiivisesti jaettu) subjektiivinen käsitys identiteetistä ja sen osatekijöistä tilan ja ajan ulottuvuuksilla. Jos ihmiset tulkitsevat jonkin asian todelliseksi, sillä on todellisia seurauksia käyttäytymisessä, kuten Thomasien sosiologipariskunta asian ilmaisi 1920-luvulla.

Tähän tarkasteluun voidaan käyttää monenlaisia lähteitä. Asiaa voidaan tiedustella esimerkiksi kyselyin tai haastatteluin, mutta usein hedelmällisiä ovat erilaiset valmiit kirjalliset tai kuvalliset lähteet, jotka suoraan tai epäsuorasti käsittelevät jonkin ryhmän tai yhteisön olemusta, luonnetta, roolia tai muuta aiheen kannalta relevanttia ulottuvuutta. Francis Fukuyama mainitsee, että kansallinen identiteetti ilmenee esimerkiksi lainsäädännössä, kielipolitiikassa ja koulujen historianopetuksessa. Se koostuu kuitenkin myös tarinoista, joita ihmiset kertovat heistä itsestään ja vastauksista erilaisiin kysymyksiin. Mistä he tulevat, mitä he juhlivat, minkälaisia ovat heidän yhteiset muistonsa. Mitä tarvitaan siihen, että jostakusta tulee yhteisön aito jäsen?

Kansakunnan identiteetti voi muodostua inklusiivisemmaksi tai eksklusiivisemmaksi sen mukaan, minkälaisena se nähdään. Jos kansallinen yhteisö määritellään ja kuvaillaan hyvin yhtenäiseksi, kansakunnan kuvasta poikkeavien henkilöiden on vaikea samastaa siihen itseään, eikä siihen pääse helposti sisälle. Jos kansakunta koetaan ympäristöstään voimakkaasti erottuvana, havaittavat erot muodostuvat helposti suhteellisten sijaan absoluuttisiksi. Jos kansallinen kollektiivi määritellään siten, että sillä on pitkät historialliset juuret, muutosta aiheuttavat tekijät uhkaavat samalla kansallista itsekäsitystä ja kenties jopa kansakunnan olemassa oloa.

Kollektiivinen identiteetti voidaan kuitenkin käsitteellistää ja nähdä avoimemmin. Yhtenäisyyden rinnalla voi kulkea sisäisen moninaisuuden myöntäminen: ei ole vain yhtä tapaa olla kansakunnan jäsen. Vertailussa muihin ryhmiin ja yhteisöihin havaitaan erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä: ymmärretään, että viime kädessä meissä on myös paljon samaa. Samalla kun uskotaan ajalliseen jatkuvuuteen, tunnustetaan, että moni asia on myös muuttunut ja muuttuu yhä. Tällainen yhteisö on erilaisille vähemmistöille, uusille tulijoille ja aikaisemmasta poikkeaville toimintatavoille avoimempi ja valmiimpi. Ulkopuolinen maailma muutosvoimineen ei ole eksistentiaalinen uhka.

Identiteetit, intressit, kompromissit

Identiteettipolitiikan vastinparina pidetään usein intressipolitiikkaa tai intressiryhmien tai etujärjestöjen politiikkaa. Ajatellaan, että omien etujen rationaalisesta ajamisesta syntyvä poliittinen kamppailu johtaa helposti jyrkkiin vastakkainasetteluihin mutta että intressiryhmien välille saadaan kuitenkin aikaan vuoropuhelua ja yhteisesti hyväksyttyihin päätöksiin pääseminen on mahdollista. Eri toimijat tunnustavat toisensa ja näiden tavoitteet, puhuvat ikään kuin samaa kieltä ja noudattavat samoja pelisääntöjä. Osapuolten tavoitteiden välistä voidaan löytää ratkaisuja, joissa kaikki saavat jotain haluamaansa ja kaikki myös joutuvat luopumaan jostain. Kompromissit ovat mahdollisia, kenties jopa konsensus.

Identiteettipolitiikkaa pidetään hankalampana tapauksena. Tommi Uschanov kertoo Helsingin Sanomissa tammikuussa 2021 ilmestyneessä artikkelissa, että arvoihin ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä kompromissin teko tuntuu yhtä pahalta kuin häviäisi koko kiistan. Hän viittaa amerikkalaiseen filosofiin Ronald Dworkiniin, jonka mukaan esimerkiksi kysymyksessä naisten oikeudesta aborttiin ei voi tulla puoliväliin vastaan. Sekä aborttioikeuden vastustajat että sen kannattajat pitäisivät pöyristyttävänä ajatusta, että abortti sallittaisiin, mutta vain joka toiselle naiselle.

Esimerkki ei ole erityisen toimiva. Vaikka tuo kompromissiehdotus on absurdi, todellisessa maailmassa on pystytty merkittävästi lisäämään naisten oikeutta abortin teettämiseen samalla kun raskaudenkeskeytyksen lailliselle toteuttamiselle on määritelty tiukkoja ehtoja. Kaikki eivät vieläkään saa teettää (tai tehdä) aborttia keinolla millä hyvänsä, mutta naisten oikeutta omaan kehoonsa on lisätty merkittävästi. Itse asiassa on kuitenkin oma pointtinsa. Kuten Fukuyama kirjoittaa, identiteettikysymyksissä keskinäinen sovittelu ja kompromisseihin pääseminen on vaikeampaa: either you recognize me or you don’t.

Kuitenkin identiteettipoliittisissakin kysymyksissä voidaan havaita eroja. Vuoropuheluun pääseminen ja dialogin käyminen sekä yhteisen sopimuksen saavuttaminen voivat joissain tapauksissa olla vaikeampia, toisissa tapauksissa puolestaan helpompia prosesseja. Tässäkin tapauksessa eroja eri tavoin määriteltyjen kollektiivisten identiteettien välillä voi olla hyödyllistä tutkia. Jos yhteisö on määritelty hyvin tarkkarajaisesti, jyrkässä vastakkainasettelussa suhteessa toisiin, jos sisäisten säröjen sietäminen on hankalaa ja jos poikkeaminen linjalta koetaan petturuutena, yhteiseen näkemykseen pääseminen vastapuolen kanssa on varmasti hankalaa.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Yhteisön identiteetti voidaan myös rakentaa sellaiseksi, jossa yksimielisyyden ja yhdenmukaisuuden paine on vähäisempää ja jossa vastapuolen edustajia osataan katsoa myös yhtäläisyyksiä havaiten ja heidän rationaliteettejaan tunnistaen. Muutos omassa olemassa olossa ja sen luonteessa ymmärretään olennaiseksi osaksi myös yhteisön ja sen sosiaalisen järjestäytymisen elämää. Tällainen lähtökohta tarjoaa paremmat mahdollisuudet lähteä mukaan keskinäisen kunnioituksen varaan rakentuvaan dialogiin, käydä asiallista keskustelua hankalistakin asiakohdista ja tähdätä sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat eri osapuolten hyväksyttävissä.

Suomi ja Alankomaat

Havainnollistan edellä mainittuja asioita käyttämällä hyväksi väitöskirjani empiiristä osaa. Vertasin siinä Suomen ja Alankomaiden kansallista identiteettiä, tai tarkemmin sanottuna kansallisvaltioidentiteettiä. Analysoin sitä tapaa, jolla tietyt kansakuntaa koskevat käsitykset kytkettiin Suomeen ja Alankomaihin niin, että niitä saattoi pitää kansallisvaltioina, nation-states. Erityisesti tarkastelin sitä, millä tapaa erilaiset etnisyyttä, kieltä, uskontoa ja kulttuuria koskevat käsitykset liitettiin valtioon ja yhteiskuntaan.

Tutkimukseni koostui kolmesta aineistokokonaisuudesta. Ensiksi vertasin molemmista maista kertovia ja 1990-luvun puolivälissä julkaistuja esittelykirjasia. The Netherlands in Brief oli suoraan Alankomaiden ulkoministeriön julkaisema, Facts about Finland kustannusosakeyhtiöOtavan julkaisu, jonka sisällön Suomen ulkoministeriö kuitenkin tarkisti ja jota se tilasi omaan käyttöönsä. Toisessa analyysiluvussa aineiston muodostivat kansanluonnetta käsittelevät suomalaiset ja hollantilaiset tekstit. Tarkimmin tutkin 1800-luvun lopulla laadittuja ja vaikutusvaltaisiksi osoittautuneita julkaisuja eli Zachris Topeliuksen Maamme kirjaa ja hollantilaisen historioitsijan Robert Fruinin artikkelia Het karakter van het Nederlandse volk. Kolmannen ja mittakaavaltaan laajimman aineistokokonaisuuden muodostivat Suomessa ja Alankomaissa 1980- ja 1990-luvulla julkaistut kansallista identiteettiä tai esimerkiksi mentaliteettia tai kansanluonnetta käsittelevät kirjoitukset.

Molempien maiden ja etenkin niin sanottujen kansallisten kulttuurien kuvauksissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Niin Suomessa kuin Alankomaissa painotettiin muun muassa ahkeruutta ja työn arvostusta, varauksellisuutta sosiaalisessa kanssakäymisessä, harkitsevuutta uusien asioiden tai ilmiöiden hyväksymisessä, tunteiden kontrollointia, hyvien tapojen ja tyylitajun puutetta, realismia ja rehellisyyttä, yhdenmukaisuuden painetta, sosiaalista eristäytymistä samanmielisten piiriin sekä kulttuurista tai kansallista alemmuuskompleksia.

Olennaiset erot maiden välillä löytyvät identiteetin sisällön sijaan sen muodosta. Alankomaat ymmärrettiin sisäisesti moninaisena, osana laajempaa luoteiseurooppalaista kokonaisuutta ja ajan mittaan muuttuneena. Suomen tapauksessa korostettiin puolestaan maan ja kulttuurin homogeenisuutta, ainutlaatuisuutta ja pitkiä historiallisia juuria. Suomalainen kansallinen identiteetti määriteltiin usein saarenkaltaisena maana ja kansakuntana. Se joko erosi sekä läntisestä (Ruotsi) että itäisestä (Venäjä) kulttuurisesta vaikutuspiiristä tai yhdisti näistä kahdesta ilmansuunnasta tulleita vaikutuksia omaperäisellä tavalla. Alankomaissa identiteetti ymmärrettiin puolestaan ennemmin risteyksenä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa anglosaksisen (Britannia), germaanisen (Saksa) ja romaanisen/katolisen (Ranska) Euroopan kanssa.

Muusta maailmasta poikkeavina piirteinä ja ominaisuuksina pidettiin esimerkiksi suomalaisten kieltä, geeniperimää ja joitain myös Alankomaissa mainittuja seikkoja kuten runsasta kahvin juontia ja alemmuudentuntoa. Ilkka Niiniluodon mukaan ”suomalaisen voi yhä melkein erehtymättä tunnistaa ulkomailla ulkonäön, vaatetuksen ja käytöstapojen perusteella”. Suomalaisen kansakunnan yhtenäisyyden yhteydessä korostettiin toisinaan niin ikään geeniperimää ja yhteiskunnan kielellisiä rakenteita tai laajemmin kulttuurista elämäntapaa, arvomaailmaa ja mentaliteettia. Poliittinen konsensuskin mainittiin. Ytimekkäimmin asian ilmaisi sosiologi Matti Virtanen vuonna 1988 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

Etnisessä mielessä Suomi on pitkään ollut sanan varsinaisessa mielessä kansallisvaltio: lähes kaikki suomalaiset kuuluvat samaan rotuun, puhuvat samaa kieltä ja tunnustavat samaa uskontoa. Lähes kaikki suomalaiset asuvat valtiossa nimeltä Suomi. Suomalaiset ovat yksi kansa yhdessä valtiossa.

Maiden välillä on toki yhtäläisyyksien ohella myös objektiivisesti todennettavissa olevia eroja. Yhteiskuntana Suomi on varmaan etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisempi kuin vuosisatojen ajan muuttovirtojen kohteena ollut ja etenkin uskonnollisesti jakautunut Alankomaat. Suomi kenties todella poikkeaa yhteiskuntana monella tapaa enemmän Ruotsista ja Venäjästä kuin Alankomaat Saksasta, Belgiasta ja Britanniasta. Olennaista on kuitenkin, että tulkinnat vievät käsitystä kansallisesta identiteetistä vastakkaisiin suuntiin. Suomea pidettiin vielä yhtenäisempänä kuin mihin rakenteellis-historialliset seikat oikeuttavat, ja esimerkiksi vähemmistöt jäivät usein kokonaan mainitsematta. Alankomaissa taas haluttiin korostaa maan sisäistä moninaisuutta ja mainita joskus marginaalisiakin asioita. Suomen tapauksessa yhtenäiskulttuurista tuli ikään kuin kansallisen identiteetin olemuksellinen piirre siinä missä Alankomaissa saman rooli sain yhteiskunnan monikulttuurisuus.

Ero Suomen ja Alankomaiden välillä ei ole vailla konkreettisia merkityksiä ja seurauksia. Suomen tapauksessa käsitys yhtenäisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja pitkistä historiallisista juurista tuottaa sellaisen kansallisen identiteetin, jolle kohtaaminen ulkoisten toimijoiden ja sisäisen muutoksen kanssa on voimakkaasti latautunut. Ulkopuoliset tai uudet impulssit tulkitaan ja koetaan helposti kansallista yhtenäisyyttä ja omaleimaisuutta heikentävinä vieraina vaikutteina. Ne aiheuttavat katkoksia kansallisiin traditioihin ja siten muodostavat uhan itse kansallisvaltioidentiteetin olemassaololle. Kansainvälinen vuorovaikutus ja kulttuurinen muutos on ollut Alankomaissa helpompi vastaanottaa, koska ne eivät samalla tavalla ole uhanneet koko sitä tapaa, jolla maa, yhteiskunta ja kulttuuri on ollut tapana ymmärtää.

Muuttuvat kansalliset identiteetit

Väitöskirjani ilmestyi siis vuonna 1999, ja aineiston keruu päättyi 1990-luvun puolivälissä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ja monet muutokset ovat kansallisen identiteetin ja sen käytännön seurausten kannalta kiinnostavia. Viittaan teokseni lopussa pyrkimyksiin kansakunnan uudelleenmäärittelyihin ennen muuta Suomessa. Esimerkiksi Matti Klingen mukaan ”suomalaisuudessa on vahva eurooppalaisuuden sävy”, ja muissakin kirjoituksissa ilmeni esimerkiksi yrityksiä irrottaa käsitys Suomesta ja suomalaisuudesta perinteisiksi katsotuista ja yhdenmukaisuutta tuottavista metsäläisyydestä, agraarisuudesta ja talonpoikaisista arvoista. Kirjoitin tuolloin, että Alankomaissa vastaavaa kamppailua kansakäsitteen sisällöstä ja kansallisen kulttuurista ei ollut nähtävissä. Seuraavat sanat osoittautuivat kuitenkin oireellisiksi:

Teoreettiset mahdollisuuden sille [kamppailulle] ovat kuitenkin olemassa. Ne perustuvat ennen muuta Alankomaiden kansallisvaltioidentiteetin hienoiseen ”elitismiin” ja intellektuellien parissa vallitsevaan voimakkaaseen konsensukseen keskeisistä piirteistä ja ominaisuuksista. Lähitulevaisuudessa jää esimerkiksi nähtäväksi, millä lailla maahanmuuttopolitiikan rajoitukset, taloudellis-sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, etnisten vähemmistöjen integrointi ja erityisesti tietyissä vähemmistöryhmissä esiintyvien sosiaalisten ongelmien ratkaisupyrkimykset vaikuttavat käsityksiin avoimesta, suvaitsevaisesta ja porvarillisesta hollantilaisesta kansasta.

Tammikuussa 2000 ilmestyi hollantilaisessa NRC Handelsblad -sanomalehdessä tutkijan ja esseistin Paul Schefferin kirjoitus otsikolla Het multiculturele drama, joka on suomennettavissa monikulttuuriseksi katastrofiksi tai tragediaksi. Jälkeen päin luettuna Schefferin käsitykset olivat varsin maltillisia, mutta essee sai liikkeelle uudenlaisen keskustelun maahanmuutosta, kotoutumisesta ja monikulttuurisuudesta. Jo vuoden 2002 vaaleissa Pim Fortuynin islam-vastainen ja eliittikriittinen populismi sai suuren vaalivoiton, ja sittemmin maassa on vaikuttanut useita suosittuja maahanmuutto-, monikulttuurisuus- ja/tai islam-vastaisia puolueita.

2000-luvun alun pääministerin Jan-Peter Balkenenden hallitukset aloittivat keskustelun kansallisista arvoista, tekivät aloitteen kulttuuris-historiallisen kaanonin laatimisesta sekä pyrkivät saamaan Alankomaihin kansallisen historiallisen museon (jota maassa ei siis vielä ollut). Alankomaiden kansallisessa identiteetissä tapahtui siten selvä siirtymä. Keskustelu ylipäätään lisääntyi, mutta samalla alettiin aikaisempaa enemmän puhua kulttuurisen yhtenäisyyden tarpeesta, korostaa Alankomaiden omaleimaisuutta ja arvostaa kansallista historiaa. Alankomaalainen kansallismielisyys oli hyvin vähäistä 1800- ja 1900-luvulla, ja se tekee 2000-luvulla tapahtuneesta yleisen mielipiteen muutoksesta nationalismin suuntaan vielä erikoisempaa.

Suomessa kehitys oli päinvastainen. Kytkeytyminen Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen ja lopulta jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 saivat monet puhumaan ”paluusta Eurooppaan”, josta Suomi oli geopoliittisista syistä joutunut olemaan erossa. Agraarisuuteen ja pitkiin historiallisiin juuriin viittaavat kansakunnan ja kansallisen kulttuurin luonnehdinnat saivat väistyä Suomen nykyaikaisuuden ja kulttuurin muuttumisen tulkintojen edestä. Nokian globaalin menestyksen myötä Suomesta alettiin puhua kansainvälisen tietoyhteiskuntakehityksen suunnannäyttäjänä ja innovaatioiden synnyttäjänä. Suomea tarkastelevissa ja esittelevissä kirjoissa alettiin kiinnittää enemmän huomiota myös etniseen, kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen. Ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit ja tataarit sekä myös kasvava maahanmuutto olivat aikaisempaa enemmän esillä.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa suomalaisuudesta kamppailu kahden tulkintakehikon välillä muodostui ehkä vielä jyrkemmäksi kuin Alankomaissa. Tosin Suomessa sen poliittiseen artikulointiin kului enemmän aikaa. Kansallismielisen populismin tai uusoikeiston vaalimenestys oli Suomessa varsin vähäistä, kunnes Perussuomalaisten ”Jytky”-vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa muutti asetelman. Ennen vaaleja Jussi Halla-ahon johtamat ”maahanmuuttokriittiset”, kansallismieliset ja islam-vastaiset integroituivat Perussuomalaisiin. Sillä oli vaikutuksensa myös puoleen ohjelmiin. Vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa kansallista identiteettiä määriteltiin selvästi nationalistisella tavalla:

Jokaisen kansan identiteettiin vaikuttavat tietyt omalaatuiset ainekset, kuten kieli, tapakulttuuri, taide, oikeuskäsitykset, luonto, myytit ja uskomukset. Jokaisella kansalla nämä ovat ainutlaatuisia, mikä juuri on maailman monimuotoisuutta ja rikkautta. Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa. (…) Perussuomalaisten mielestä oma kansallinen kulttuuri on ainoa asia, jonka kukin kansa voi maailman monimuotoisuudelle lahjoittaa. Meidän lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on suomalaisuuden merkitys globaalissa maailmassa. (…) Ollaksemme persoonallisia tarvitsemme omaleimaisuutta ja rohkeutta tuoda se esiin. Terve kansallisylpeys on siksi kansakunnalle yhtä tärkeää kuin terve itsetunto yksittäiselle kansalaiselle. (…) Yhteinen kansallinen identiteetti edistää myös kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on koko yhteiskuntasopimuksen perusta, ja epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden turva. (…) Myös maahanmuuttajien kotoutuksessa kansallinen identiteettimme ja isänmaallisuutemme saakoon sijansa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen Perussuomalaiset pääsi myös hallitukseen. Pääministeri Juha Sipilän johtaman hallituksen ohjelmassa visioitiin kuitenkin, että vuonna 2025 Suomi on ”avoin ja kansainvälinen, kieliltään ja kulttuuriltaan rikas maa”, eikä kansallismielistä ajattelutapaa näkynyt juuri missään hallituksen ohjelmassa tai politiikassa. Ennen vaalikauden päättymistä Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi, ja jyrkempi maahanmuuttovastaisuus ja kansallismielisyys vahvistuivat sen politiikassa. Puolueen eduskuntaryhmään nousi useita Suomen Sisu -järjestössä vaikuttaneita henkilöitä. Järjestö määrittelee suomalaisuuden syntyperän, kielen ja ryhmähengenkin muodostamaksi arvokkaaksi ja puolustettavaksi kokonaisuudeksi. Perussuomalaisten tuoreessa media- ja kulttuuripoliittisessa ohjelmassa todetaan, että yhteinen kulttuuri vahvistaa kansakunnan identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, kulttuuri heijastaa yhteiskuntaa ja historian perintöä, ja suomalaisen kulttuuripalvelujen tarjonnan tulee viestiä kotimaiseen kulttuuriin kytkeytyviä arvoja.

Perussuomalaiset haluaa, että kansallismielinen ja suomalaisuudesta ylpeä ajattelumallimme ja historiallisesta taustastamme kumpuava kulttuuri tulee vahvistumaan. Meidän ei pidä antaa omaleimaisuuttamme pois.

Kansallisesta identiteetistä käyty keskustelu ei koskaan ole ollut täysin yhtenäistä, vaan aina on ollut erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja niin Suomessa kuin Alankomaissa. Kahden viime vuosikymmenen aikana selvästi toisistaan poikkeavat kertomukset ja kuvaukset ovat kuitenkin haastaneet toisiaan kovemmin kuin koskaan ennen. Alankomaissa kalvinisteilla ja katolisilla oli perinteisesti omat näkemyksensä maan historiasta, Suomessa vastaavaa vastakkainasettelua Suomesta ja suomalaisuudesta ei liene ollut koskaan aikaisemmin. Perussuomalaisten vahva kannatus äänestäjien keskuudessa kertoo ainakin joiltain osin myös puolueen ajaman Suomi-kuvan kannatuksesta suomalaisten mielissä.

Halla-ahon johtamien perussuomalaisten rooli suomalaisessa politiikassa poikkeaa niin suuresti muista, perinteisemmistä puolueista, että helposti tulee pitäneeksi myös heidän linjauksiaan selvästi muiden puolueiden kannanotoista poikkeavina. Monessa asiassa näin varmasti onkin. Vaikuttaa siltä, että muilla puolueilla ei ole ollut viime aikoina suurta kiinnostusta alkaa käsitellä kansalliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Epäsuorasti ohjelmista voi kuitenkin lukea, että niissä ennemmin käsitellään Suomea 1990-luvulla tapahtuneen käänteen mukaisesti: eurooppalaisuutta korostaen, moninaisuuden mainiten ja tulevaisuuteen katsoen.

Tässä ilmapiirissä helposti unohtuu, että perussuomalaisten piirissä esitetty näkemys suomalaisuudesta on sellainen, joka oli aiheesta käytävässä keskustelussa valtavirtaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Puolueen piiristä ajoittain tulevat hyvin jyrkät lausunnot saattavat vaikeuttaa tämän havainnon tekemistä. Toisaalta voidaan myös ajatella, että yksi syy uusnationalistisen puolueen myöhäiselle menestykselle suomalaisessa politiikassa johtuu juuri siitä, että tällä viestillä ei pitkään ollut samaa uutuusarvoa kuin esimerkiksi Alankomaissa. Lisäksi on mahdollista, että osa suosion vakaudesta vuodesta 2011 lähtien perustuu siihen, että puolueen Suomi-kuva on varsinkin vanhemmille suomalaisille niin tuttu ja turvallisuuden tunnetta lisäävä.

Lopuksi

Kansallinen identiteetti on ihmisten tekemä asia. Samuel P. Huntingtonia siteeratakseni: ”[I]dentities are, overwhelmingly, constructed. People make their identity, under varying degrees of pressure, inducements, and freedom. In an oft-quoted phrase, Benedict Anderson described nations as ‘imagined communities.’ Identities are imagined selves: they are what we think we are and what we want to be.” (23)

Kollektiivisen identiteetin, niin kuin myös yksilöiden henkilökohtaisen identiteetin, on oltava uskottava. Ryhmäidentiteetin on lisäksi oltava uskottava sekä ryhmään kuuluville henkilöille että sen ulkopuolisille tahoille. Asiasta käydään suoraan tai epäsuorasti koko ajan keskustelua, koska se on olennainen osa ryhmien välistä vuorovaikutusta. Voinee sanoa, että keskustelu identiteetistä on aina sen kriisin merkki. Aikoina, jolloin sekä sisäisesti että ulkoisesti vallitsee yhteisymmärrys identiteetin määrittelystä ja kuvauksesta, siitä ei ole erikseen tarvetta puhuakaan.

Ei ole varmaan mikään ihme, että siitä on viime aikoina puhuttu niin paljon. Kriisi voi olla seurausta yhteiskunnan uudenlaisesta jakautumisesta, mutta se voi olla myös osoitus kansakunnan kuvan päivittämisen tarpeesta. Viimeksi mainitussa tapauksessa sitä ei ole missään tapauksessa syytä pitää kielteisenä seikkana, vaan myös myönteisenä mahdollisuutena katsoa asioita uusin silmin ja pohtia uusien asioiden ja ilmiöiden roolia omassa maassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Kirjoitin väitöskirjani viimeisessä luvussa juuri tästä asiasta, sekä tarpeesta että velvollisuudesta pohtia suomalaisuutta (ja alankomaalaisuutta) uudelleen. Vaikka tässä välissä on molemmissa maissa tapahtunut paljon, nuo pohdinnat eivät tunnu vanhentuneilta. Ehkä ennemmin päinvastoin: yhteiskunnat ovat muuttuneet suuresti, käsitykset kansakunnasta kaikesta edellä mainitusta huolimatta paljon vähemmän. Aiheesta käytävää keskustelua hallitsevat tahot, jotka suhtautuvat kriittisesti tai jopa kielteisesti muutokseen, katsovat nostalgisesti menneisyyteen ja rakentavat ennemmin ulossulkevaa kuin sisäänsulkevaa suomalaisuutta ja hollantilaisuutta.

Viittasin väitöskirjassani, että uusien esitysten tekeminen ihmisten suhteista yhteisöihinsä, yhteisöjen suhteista toisiinsa ja valtioon on ”runoilijan tehtävä”. Tarkoitin tällä sitä, että tämän tehtävän suorittaminen vaatii niin paljon luovuutta ja ilmaisuvoimaa, että siihen pystyvät ainoastaan taiteilijat laajasti ymmärrettynä. Erityinen rooli on varmasti yhä kirjailijoilla, kuvataiteilijoilla sekä elokuvan ja musiikin tekijöillä, mutta myös sosiaalisen median uutta luovilla vaikuttajilla. He kykenevät antamaan tämän päivän suomalaisuudelle uutta sisältöä, joka puolestaan paljastaa kansallisen identiteetin muodon. Toivottavasti tämä muoto antaa tilaa erilaisuudelle, löytää erojen lisäksi myös yhtäläisyyksiä, tarjoaa välineitä katsoa tulevaisuuteen sekä luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien Suomessa asuvien kesken.

Iskelmälaulaja Lauri Tähkä julkaisi vuonna 2016 kappaleen Minun Suomeni. Internetistä löytyvien kommenttien perusteella sen perinteistä luontopainotteista Suomi-kuvastoa toistava sanoitus on löytänyt tiensä monien suomalaisten sydämeen. Kansallisen identiteetin poliittisuuden näkökulmasta Tähkän kappaleen sanoitus ei kotimaanostalgiassaan ja isänmaanrakkaudessaan tuo esille kovin merkittäviä näkökulmia. Kiinnostavaa on kuitenkin, että paria vuotta myöhemmin ilmestyneessä Antti Tuiskun versiossa sanoitus on pistetty suureksi osaksi uusiksi tavalla, joka osoittaa tekijänsä kyvystä sekä nähdä tällaisen kappaleen potentiaali että mahdollisuus sanoittaa ja kuvittaa Suomea muutenkin kuin sillä perinteisellä tavalla (ks. myös Haarma 2019). Siihen on hyvä lopettaa.

Minun Suomeni on isänmaa rajaton

Ei oo me ja ne muut

Vaan taivaalla kuu joka loistaa kaikille

Minun Suomeni on kesäyö loputon

Raanujärvellä saa isän kaa kalastaa

Lapsen mieli ikuinen

Sitä kun aattelen, minä ymmärrän sen

Kaikki muuttuu, ja me mukana sen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on leipäjono loputon

Ei kaikille saa elämää ihanaa

Täällä töissä raadetaan

Minun Suomeni on vielä suvaitsematon

Vieläkin vaikeaa täällä on tunnustaa

Ketä oikein rakastaa

Tätä kun katselen

Kaikkee ymmärrä en

Oonko riittävän suomalainen

Minun Suomeni on tähtitaivaan alla

Minun Suomeni on missä kuljenkaan

Ja sen löysin kun mä itkin ikävääni maailmalla

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Minun Suomeni on kaunein päällä maan

Lähteet

Anttonen, Pertti. 1996. Introduction: Tradition and Political Identity. Teoksessa Anttonen, Pertti (toim.): Making Europe in Nordic Contexts. NIF Publications, Turku.

Baumeister, Roy F. 1986. Identity. Cultural Change and the Struggle for Self. Oxford University Press, Oxford.

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Haarma, Jukka. 2019. Antti Tuiskun Suomi. Kirjoituksia musiikista -blogi. http://haarma.com/2019/10/antti-tuiskun-suomi/

Huntington, Samuel P. (2004) Who are We? America’s Great Debate. The Free Press, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Scheffer, Paul. 2000. Het multiculturele drama. NRC Handelsblad 29.1.2000.

Uschanov, Tommi. 2021. Ja tässä sitä ollaan. Helsingin Sanomat 22.1.2021.

Walzer, Michael. 1997. On toleration. Yale University Press, New Haven.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Kansalaisyhteiskunta tarkoittaa tässä valtion puitteissa sijaitsevaa yhdessä elämisen ja toiminnan tilaa, johon sisältyy sekä kansalaisuuden (esim. puolueet) että kansallisuuden (esim. urheilu ja kulttuuri) aspekteja ja sekä yksilöllistä että kollektiivista toimintaa.

Advertisement

Identiteettitriptyykki osa 2: Fukuyama

Kolmen identiteettiä käsittelevän kirjoituksen sarjan ensimmäisessä osassa esittelin ja analysoin belgianflaamilaisen poliitikon Bart de Weverin ajatuksia kansallisesta ja eurooppalaisesta identiteetistä sekä yhteiskunnan kehittymisen ja säilymisen mahdollisuuksista sellaisessa tilanteessa, jossa siihen kohdistuu lyhyen ajan sisällä laajamittaista kansainvälistä muuttoa. De Wever viittaa teoksessaan runsaasti Francis Fukuyamaan, mutta soveltaa tämän ajatuksia usein omiin flaamilais-eurooppalaisiin tarkoituksiinsa. Fukuyaman teoreettiset ja käsitteelliset lähtökohdat ovat myös hieman erilaiset, ja sikälikin on hyvä tarkastella hänen teostaan myös erikseen. Fukuyama käsittelee omassa kirjassaan identiteettipolitiikkaa myös laajemmassa kuin kansallisen identiteetin merkityksessä. Tämä kirjoitus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta.

Taistelu tunnustuksesta: Francis Fukuyama ja identiteettipolitiikka

Johdanto

“This book would not have been written had Donald J. Trump not been elected president in November 2016.” Tällä lauseella alkaa Francis Fukuyaman teos Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Sen viimeisessä luvussa lukee puolestaan seuraavasti:“Our present world is simultaneously moving toward the opposing dystopias of hypercentralization and endless fragmentation.” Nämä kaksi lausetta määrittävät hyvin tekijän motivaatiota vuonna 2018 ilmestyneen kirjan kirjoittamiseksi. Yhtäältä tasolla teos kiinnittyy vahvasti Yhdysvaltain päivänpolitikkaan, toisaalta alueellisesti laajempaan ja ajallisesti pidempään kehykseen ja kehitykseen.

Olen käyttänyt Fukuyamaa paljon esitelmissäni, luennoillani ja kirjoituksissani, tai hänen ajatustaan historian lopusta, jonka hän esitti ensimmäisen kerran vuonna 1989 ilmestyneessä artikkelissa. Tarkemmin ottaen olen hyödyntänyt sitä ainakin osittain virheellistä tulkintaa, joka tästä teesistä kylmän sodan päättymisen jälkeisessä innostuksessa tehtiin. Fukuyama ei itse väittänyt, että historian loppu sanan tavanomaisessa merkityksessä olisi käsillä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen vaikutti kuitenkin siltä, että aatteellinen taistelu maailmassa olisi ohi, koska kapitalistiselle markkinataloudelle ja liberaalille demokratialle ei kommunistisen järjestelmän hajoamisen jälkeen ollut enää olemassa varteenotettavaa vaihtoehtoa. Tämä ei kuitenkaan olisi ihmisenä olemisen kannalta välttämättä mikään merkittävä edistysaskel, kuten hän kirjoitti vuonna 1992 ilmestyneen kirjansa The End of History and the Last Man lopussa.[1]

The end of history would mean the end of wars and bloody revolutions. Agreeing on ends, men would have no large causes for which to fight. They would satisfy their needs through economic activity, but they would no longer have to risk their lives in battle. They would, in other words, become animals again, as they were before the bloody battle that began history. A dog is content to sleep in the sun all day provided he is fed, because he is not dissatisfied with what he is. He does not worry that other dogs are doing better than him, or that his career as a dog has stagnated, or that dogs are being oppressed in a distant part of the world. If man reaches a society in which he has succeeded in abolishing injustice, his life will come to resemble that of the dog. Human life, then, involves a curious paradox: it seems to require injustice, for the struggle against injustice is what calls forth what is highest in man.

Rohkenen epäillä, että kolmen viime vuosikymmenen aikana ihmiskunta ei ole saanut itsestään parastaan esiin ainakaan liiaksi määrin. Se on kuitenkin selvää, että kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta ja muuta tyytymättömyyttä on ollut riittämiin. Poliittista elämää ei millään muotoa voi kutsua olemassaoloonsa tyytyväisen koiran torkkumiseksi aurinkoisella ja häiriöttömällä takapihalla. Historia jatkuu, ja Fukuyama yrittää kirjassaan vastata miten näin on käynyt ja mitä nyt pitäisi tehdä. Kuten nuo alussa mainitut lauseen osoittavat, hän on huolissaan siitä tilanteesta, mihin on ajauduttu, ja siitä suunnasta, mihin kehitys meidät vielä saattaa johtaa.

Thymos maailmaa pyörittää

De Weverin tavoin Fukuyama pohjaa ajatuksensa antiikin ajoihin. Rooman valtakunnan nousun ja tuhon sijasta hän palaa kuitenkin kreikkalaisen filosofi Platonin ajatuksiin. Täältä hän löytää perusteet omalle tavalleen ymmärtää identiteetti siten, että sen merkitystä tämän päivän maailmassa voidaan selvittää tarkemmin. Fukuyaman mukaan identiteetti rakentuu ensisijaisesti erottelusta ja jännitteestä oman sisäisen minuuden ja ulkopuolisen maailman sosiaalisten sääntöjen ja normien välillä. Sisäinen minuus muodostaa perustan yksilöllisen ja omakohtaisen ihmisarvon kokemukselle, joka hakee tunnustusta ja arvonantoa. Ellei tätä tunnustusta ja arvostusta tule, ihmisestä tulee tyytymätön.

Platonin filosofiaan nojaava käsitys tunnustusta hakevasta sielunosasta on tuttu jo Fukuyaman aikaisemmista kirjoituksista. Sokrateen suulla Platon kertoo Valtio-teoksessaan, että ihmisen sielu koostuu järkevästä osasta ja haluavasta tai himoitsevasta osasta sekä näiden lisäksi tunnustusta ja arvostusta hakevasta thymoksesta. Fukuyama kritisoi teoksessaan taloustieteellistä ajattelua siitä, että tätä ihmisenä olemisen kolmatta ulottuvuutta ei ole otettu riittävästi huomioon. Siksi ei ole myöskään kyetty kunnolla selittämään sosiaalisen elämän ilmiöitä, jotka eivät kytkeydy suoraan aineellisten etujen tavoitteluun.

Thymoksella on kaksi muotoa. Megalothymia viittaa haluun tulla tunnustetuksi muita parempana. Hierarkkisesti järjestyneissä yhteiskunnissa tämä käsitys yksien ylemmyydestä toisiin nähden oli sosiaalisen järjestyksen ylläpitämisen tärkeä edellytys. Yhteiskuntien demokratisoituessa tärkeämmäksi nousee kuitenkin isothymia eli tarve tulla tunnustetuksi samanarvoisena kuin muut. Siirtymä megalothymiasta isothymiaan edellytti kuitenkin sisäisen ja ulkoisen minuuden erottamista toisistaan. Tämän havainnon Fukuyama paikallistaa saksalaisen munkin ja teologin ja katolisen kirkon kriitikon, Martti Lutherin ajatteluun.

Lutherin mielestä Jumalan silmissä ratkaisevaa eivät ole ulkoiset teot vaan ihmisen sisäinen vakaumus, usko Jumalaan. Tämä havainto avasi samalla tien vallitsevien sosiaalisten olosuhteiden arvostelulle ja pyrkimykselle niiden muuttamiseksi siten, että ne tukisivat uskovan ihmisen ja armollisen Jumalan välisen suhteen rakentumista oikealla tavalla. Fukuyama ei kuitenkaan pidä Lutheria modernina ajattelijana, koska tätä kiinnostivat nimenomaan pelastuminen uskonnollisena kysymyksenä ja kirkkoinstituution olemassaolon ja toiminnan perusteet, eikä maallisen elämän epäoikeudenmukaisuus. Askel kohti nykypäivän identiteettipolitiikkaa vaati henkilökohtaisen minäkäsityksen ja sen yhteiskuntasuhteen sekularisaatiota.

Tässä identiteetin maallistumisessa tärkeä hahmo on puolestaan ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau. Luther uskoi perisyntiopin mukaisesti ihmisten sisäsyntyiseen turmeltuneisuuteen, kun taas Rousseau väitti, että ennen yhteiskunnallista elämää vallinneessa luonnontilassa ihmiset olivat viattomia. Maatalouden, kaupunkien ja valtioiden myötä rakentuneet talouden, sosiaalisen ja poliittisen elämän järjestelmät eriarvoisuuksineen ja valtarakenteineen olivat irrottaneet ihmiset alkuperäisestä hyvyydestään ja onnellisuudestaan. Asiain tilan korjaamiseksi yhteiskuntaa oli muutettava ja ihminen vapautettava sosiaalisten sääntöjen kahleista.

Tietoisuus ristiriidasta syvimmän henkilökohtaisen olemuksensa ja ulkoa tulevan paineen välillä on heikosti kehittynyt tai ikään kuin unessa ihmisillä, joiden paikka maailmassa on itsestään selvä, maallisen tai uskonnollisen järjestyksen tai olosuhteiden sanelema. Tilanne muuttuu, kun mahdollisuudet valita lisääntyvät, itsestäänselvyydet heikkenevät ja sääntöjen kunnioittaminen vähenee. Näin on tapahtunut parin-kolmen viime vuosisadan aikana siinä prosessissa, jota on ollut tapana kutsua modernisaatioksi. Siihen liittyvät elimellisesti muun muassa kaupankäynnin lisääntyminen ja kapitalismin synty, viestintä- ja liikennevälineiden huima kehitys, lukutaidon yleistyminen ja painotuotteiden leviäminen.

Fukuyaman mukaan saksalainen filosofi G. W. F. Hegel oli ensimmäinen, joka paikansi ihmiskunnan historian ratkaisevaksi voimanlähteeksi nimenomaan inhimillisen pyrkimyksen ulkopuolelta saatuun tunnustukseen. Sen pohjalla on orjan ja hänen omistajansa välinen kamppailu keskinäisestä tunnustamisesta ja arvon antamisesta toiselle ihmisenä. Ranskan vuoden 1789 vallankumoukseen sisältyvä ajatus jokaisen yksilön sisäsyntyisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta oli hänelle tämän kehityksen täyttymys. Jäljelle jäisi vain aatteen ulottaminen kaikkialle maailmaan. Tässä mielessä historia oli silloinkin päättynyt.

Yhteisen ja tasa-arvoisen ihmisarvon käsityksen vakiinnuttaminen ja levittäminen ovat kuitenkin osoittautuneet kivuliaammiksi prosesseiksi kuin miten asian ehkä saattoi valistuksen optimismissa ja romantiikan idealismissa nähdä. Uusia ajatuksia ei kaikkialla otettu avosylin vastaan, toisaalla niiden tarjoamia mahdollisuuksia haluttiin hyödyntää enemmän kuin oli ajateltu hyväksi. Lisäksi Ranskan vallankumouksesta ei lähtenyt liikkeelle yhtä identiteettipoliittista ketjua vaan kaksi. Yksilöiden arvon tunnustamisen lisäksi tunnustamista alkoivat vaatia myös erilaiset ryhmät ja yhteisöt.

Vapaat yksilöt ja yhteisöt

Yksilön autonomiaa ja yhdenvertaisuutta korostavat säännökset on kirjattu useiden maiden perustuslakiin, usein tarkemmin määrittelemättä, mitä autonomialla tarkoitetaan ja mitkä ovat sen rajat. Yksilönvapauksien ja -oikeuksien jatkuva laajentuminen tuotti paitsi emansipaatiota myös moraalista hämmennystä, kun käyttäytymistä rajoittaneet ja ohjanneet säännöt katosivat tai ainakin heikkenivät. Friedrich Nietzschen termein Jumala oli kuollut, uskonnollinen auktoriteetti oli kadonnut näyttämöltä, ja sen myötä ihmisillä oli vapaus, mutta samalla velvollisuus tehdä omat valintansa ja päätöksensä.

1990-luvun lopulla tämä johti individualismiin, jota Fukuyama kutsuu ekspressiiviseksi. Siinä vapaus tarkoittaa äärimmilleen vietyä oikeutta määritellä itse oman olemassaolonsa tapa, asioille antamansa merkitykset ja jopa maailmankaikkeuden luonne ja inhimillisen elämän mysteeri. Samalla yhdessä elämisen ja toimimisen edellytykset heikkenevät. ”If we do not agree on minimal common culture, we cannot cooperate on shared tasks and will not regard the same institutions as legitimate; indeed we will not even be able to communicate with another absent a common language with mutually understood meanings.”

Samaan aikaan olivatkin vahvistumassa myös kollektiiviset identiteetit. Fukuyaman mukaan suuri osa ihmisistä ei haluakaan kaikkien arvojen uudelleenarviointia, vaan he kaipaavat sosiaalista järjestystä. Vapaus valita rajattomista mahdollisuuksista tuottaa turvattomuuden ja vieraantumisen tunteita. Ihmiset eivät herää tietoisuuteen omasta itsestään vailla sääntöjä ja pidäkkeitä, vaan päinvastoin he kadottavat varmuuden siitä, keitä he oikeasti ovat. Henkilökohtaisen identiteetin kriisi johtaa sellaisen yhteisen identiteetin etsintään, joka palauttaisi yksilöille heidän sosiaaliset kytköksensä ja valinnoille moraalisen perustan.

Varmuuksien menettäminen, minuuden kadottaminen ja sosiaalisten suhteiden katkeaminen ovat Fukuyaman mielestä olennainen syy kansallisuusaatteen syntyyn ja voimistumiseen. Sen kanssa rinnan hän käsittelee myös poliittista islamia. Nationalismi ja islamismi ovat hänen mielestään kolikon kaksi puolta siinä mielessä, että molemmat ilmentävät alistetun tai tukahdutetun ryhmäidentiteetin pyrkimystä saada julkista tunnustusta ja arvostusta. Ne ovat ideologioita, jotka auttavat ihmisiä ymmärtämään oman yksinäisyytensä ja hämmennyksensä perimmäisiä syitä ja jotka osoittavat onnettomalle ihmiselle syyllisen heidän hätäänsä ja ahdinkoonsa. Molemmat ovat myös eksklusiivisia yhteisöjä: ulkopuolelle rajataan ne, jotka eivät kuulu samaan kansakuntaan tai tunnusta samaa uskontoa.

Vaikka Fukuyama kritisoikin taloustieteilijöitä, hän paikantaa tämän uuden tyytymättömyyden tai jopa katkeruuden ja kaunan myös aineellisten olosuhteiden heikkenemiseen, globaalin eriarvoisuuden kasvuun ja länsimaiden keskiluokan suhteelliseen köyhtymiseen ja epävarmuuden lisääntymiseen. Varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole materiaalisissa asioissa, vaan siinä, että köyhyys tarkoittaa myös näkymättömäksi muuttumista ja siten oman arvostuksensa menettämistä muiden silmissä. Uusnationalistit, populistit ja uskonkiihkoilijat käyttävät hyväkseen avautuvan tilanteen. Nationalistien silmissä syntipukki on usein maahanmuuttaja ja maahanmuuttoa edistänyt poliittinen eliitti, islamisteille länsimaiden arvojärjestelmä ja valta-asema.

Hajoava yhteiskunta

Fukuyaman mukaan länsimaissa alettiin viime vuosisadan jälkipuoliskolla entistä vahvemmin ajatella, että julkisen vallan tehtävänä ei ole niinkään suojella yksilöiden perimmäisiä oikeuksia kuin luoda puitteet ihmisten sisäisen minuuden täydelle toteuttamiselle ja myös rohkaista siihen. Omanarvontunnon merkitys kasvoi, eikä enää ollut niin paljon väliä sillä, millä tavalla itseään toteutti, kunhan toteutti. Uskonnon roolin yhteiskunnassa otti terapia, ja uskonto itse muuntui lähemmäksi terapeuttista toimintaa. Bart de Weverin tavoin Fukuyama on siten konservatiivinen kulttuurikriitikko, joskin arvostelun kohteet ovat hieman erilaiset.

Näin syntyivät mahdollisuudet entistä vahvemmalle identiteettipoliittiselle toiminnalle. Yhteiskunta jakautui aina vain pienempiin ja tiiviimpiin ryhmiin, jotka entistä äänekkäämmin kielsivät yhteisön ulkopuolisilta oikeuden puhua heidän äänellään tai heidän puolestaan. Vain ryhmän sisällä asiat voidaan kokea niin kuin ne todella ovat, eletyn elämän kautta. Henkilökohtainen ja poliittinen liittyvät toisiinsa ja pönkittävät toisiaan. Samalla rapautuvat ryhmärajojen ylitse ulottuvat samuuden ja yhteisyyden kokemukset ja keskustelu eri yhteisöihin kuuluvien ihmisten välillä vaikeutuu. Usko jaettuun todellisuuteen heikkenee.

Perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon politiikassa väljähtyy ja muuttaa muotoaan. Vasemmisto innostuu erilaisista alakulttuureista ja elämäntavoista ja maahanmuuttajien oikeuksia korostavasta multikulturalismista. Työväenluokan sijasta halutaan tukea valtakulttuurista sivuun jääneiden syrjäytyneiden ryhmien yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Fukuyama toki myöntää, että taustalla on myös todellista eriarvoisuutta, syrjintää ja vähemmistöjen oikeuksien laiminlyöntiä. Liberaalin vasemmiston kannatuksen saattoivat kuitenkin saada myös esimerkiksi konservatiiviset islamilaiset ryhmät ja organisaatiot, joiden katsottiin edustavan islamilaista uskontoa ja kulttuuria autenttisimmin.

Poliittinen oikeisto, etenkin uusi nationalistinen radikaalioikeisto omaksui puolestaan joitain perinteisesti vasemmistolaisia ajattelun ja toiminnan tapoja. Epävarmuudessa eläville kerrotaan, että he ovat järjestelmän uhreja, joiden edut on sivuutettu esimerkiksi globaalin markkinatalouden, eurooppalaisen integraation tai kansainvälisen muuttoliikkeen alttareilla. Alennustilan aiheuttanut sosiaalinen ja poliittinen järjestelmä eli valtamedia ja poliittinen eliitti on syrjäytettävä, koska se ei huomaa kansan hätää, eikä ole siitä edes kiinnostunut. Perinteisten arvojen kannattajien ja kansakuntaa korkeimpana arvona pitävien olemassa oloa ei tunnusteta eikä arvosteta.

Ongelmana on siis identiteettipolitiikan valtavirtaistuminen ja nouseminen sekä yhteisten asioiden järjestämisen ja hoitamisen että laaja-alaisten ja kauaskantoisten uudistustarpeiden edelle. Tämä kehitys pitäisi saada käännetyksi ennen kuin on liian myöhäistä. De Weverin tavoin on Fukuyaman mielestä hyväksyttävä yhteiskuntien sisäinen moninaisuus, mutta samalla pyrittävä ylläpitämään ja vahvistamaan sellaisia laajoja ja kokoavia kansallisia identiteettejä, joiden puitteissa yhteisten tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamiseen pyrkiminen on mahdollista. Näitä kirjoja yhdistää tarve rakentaa uusi ”me”, joka yhdistää erilaisia ryhmäidentiteettejä toimivaksi kokonaisuudeksi ja onnistuu tällä tavalla haastamaan populistisen ja pahimmillaan rasistisen uusnationalistisen identiteettipolitiikan.

Fukuyaman kirja on kirjoitettu ennen tammikuun 2021 kaoottista päivää, jolloin väkijoukko tunkeutui Yhdysvaltain kongressirakennukseen. Vakaidenkin yhteiskuntien sortuminen on kuitenkin hänelle jo tuolloin todellinen mahdollisuus, ja esimerkkinä väkivallalla koossa pidetystä, mutta vailla kansallista identiteettiä olleesta valtiosta käy Bashar al-Assadin johtama ja sisällissotaan luisuva Syyria.

Uusi kansallinen identiteetti

Kansallinen identiteetti on Fukuyaman mukaan edellytys hyvin toimivalle yhteiskunnalle. Se on tärkeä etenkin silloin, kun yhteiskunta koostuu useista ryhmistä ja yhteisöistä. Kansallinen identiteetti pitää koossa suuria valtioita, joiden kyky puolustaa itseään on parempi kuin pienten maiden. Se edistää hyvää hallintoa ja vähentää korruptiota, koska poliitikot ja virkamiehet kokevat olevansa samassa veneessä. Yhteenkuuluvuuden tunne on hyödyllistä myös kansantalouden kannalta, koska yhteiseksi koetussa taloudessa toimitaan ryhmärajojen ylitse. Ylipäätään kansallinen identiteetti lisää keskinäistä luottamusta ja laventaa yhteiskunnan jäsenten sosiaalista pääomaa. Sen avulla voidaan rakentaa sosiaalisia turvaverkkoja, ja viime kädessä se on myös liberaalin demokratian yksi edellytys, koska tämä poliittisen järjestelmän muoto voidaan nähdä myös kansalaisten keskinäisenä sopimuksena. Kansallinen identiteetti ilmenee monin tavoin.

National identity begins with a shared belief in the legitimacy of the country’s political system whether that system is democratic or not. Identity can be embodied in formal laws and institutions that dictate, for example, what the educational system will teach children about their country’s past, or what will be considered an official national language. But national identity also extends into the realm of culture and values. It consists of the stories that people tell about themselves: where they come from, what they celebrate, their shared historical memories, what it takes to become a genuine member of the community.

Kansallinen identiteetti on heikoissa kantimissa Yhdysvalloissa, mutta hyvin ei mene Fukuyaman mukaan Euroopallakaan. Yhdentymishankkeen alkuvaiheessa pyrittiin ottamaan etäisyyttä vuosisadan alkupuolen fasismiksikin muodostuneeseen aggressiiviseen etnonationalismiin. Ylikansallisen eurooppalaisen identiteettikertomuksen sijaan tavoitteena oli kuitenkin avarampi tietoisuus ilman nationalistista käsitteistä ja kuvastoa. Eurooppa ilman selviä määritelmiä ja kertomuksia ei kuitenkaan ole onnistunut valloittamaan jäsenmaiden kansalaisten mieliä ja sydäntä eikä korvaamaan kansallista yhteenkuuluvuutta. (Todettakoon, että asiaan havahduttiin vuosituhannen vaihteella ja alettiin tuottaa tasoltaan vaihtelevia Eurooppa-aiheisia julkaisuja, kuten sarjakuvia.) Laajamittainen maahanmuutto on entisestään vaikeuttanut yhteisyyden kokemusta. Tosin Fukuyaman mukaan Eurooppaa ei uhkaa niinkään maahanmuutto kuin muuttoliikkeen ja kulttuurisen moninaistumisen synnyttämä poliittinen reaktio. Fukuyama näkee myös Brexitin virheratkaisuna.

Mitä sitten olisi tehtävä? Fukuyaman vastaukset ovat yleisemmällä tasolla kuin de Weverin. Se johtuu osittain siitä, että hän käsittelee identiteettiä ja identiteettipolitiikkaa ylipäätään laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Lisäksi hän pohtii sekä eurooppalaisia että amerikkalaisia haasteita, yhdessä ja erikseen. De Weverin fokus oli rajatummin yhtäältä Belgian hollanninkielisessä pohjoisosassa, Flanderissa, toisaalta Euroopan unionissa.

Kansalaisuus ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat Fukuyamallekin tärkeitä. Hän toivoisi Euroopan unionin voivan joskus kehittyä sellaiseksi yhteisöksi, jonka liberaalin demokratian arvojen ja periaatteiden varaan rakennettu kansalaisuus ylittäisi kansalliset kansalaisuudet ja niitä koskevan lainsäädännön. Tällaista ei kuitenkaan ole välittömässä näköpiirissä. Siksi jäsenmaiden kansallisia säädöksiä pitäisi uudistaa siten, että valtion alue (ius soli) syrjäyttäisi etnisyyteen liittyvät (ius sanguinis) kansalaisuuden kriteerit. Kansalaisuuden saamiselle pitäisi kuitenkin olla selvät ehdot. Fukuyamakin kannattaa uskollisuudenvalaa tai sen kaltaista julistusta, jossa vakuutetaan valtiolle lojaalisuutta. Kansalaisilla tulee puolestaan olla selvästi enemmän oikeuksia kuin niillä, joilla kansalaisuutta ei ole.

Yleiseurooppalaisen kansalaisuuden lisäksi Fukuyama toivoo yhteiseurooppalainen identiteetin muodostumista. Koska Eurooppa on moninainen, sen pitäisi omalla tavallaan vastata amerikkalaista kansallista uskonkappaletta e pluribus unum, ja ”moninaisuudessaan yhtenäinen” onkin toki ollut Euroopan unionin motto jo vuosituhannen vaihteesta lähtien. Valtiotason kansallisissa identiteeteissäkin pitäisi samoin kuin kansalaisuuden kriteereissä irtautua ahdasrajaisista määrittelyistä. Fukuyamakin kannattaa Bassam Tibin ajatusta ydinkulttuureista, joskin tämän asian käsittely jää teoksessa varsin suppeaksi.

Ylipäätään Euroopan pitäisi ottaa mallia Yhdysvalloista. USA on ollut lähtökohtaisesti avoin uusille tulijoille ja valmis hyväksymään amerikkalaisiksi kaikki, jotka hyväksyvät ja omaksuvat amerikkalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin keskeiset opinkappaleet (creedal identity). Tämä näkemys on Euroopassa vielä uusi, ja monet vastustavatkin sitä. Maahanmuuttajien vastaanotto Euroopassa saa kritiikkiä myös kansallisten kotouttamispolitiikkojen heterogeenisuuden vuoksi. Lisäksi muuttajille annettuja lupauksia kotoutumisen edistämisestä ei useinkaan pystytä lunastamaan.

Fukuyaman mukaan maahanmuutto hyödyttää yleisesti ottaen yhteiskuntia. Jokaisella valtiolla ja myös Euroopan unionilla on kuitenkin paitsi oikeus myös velvollisuus pitää huolta rajojensa pitävyydestä ja määritellä niiden ylittämisen ehdot. Ellei tässä onnistuta, kansalaisten luottamus valtiota (tai EU:ta) kohtaan heikkenee. Yhteiskuntien pitää toisaalta välttää sitä, että maassa asuu suuria määriä ihmisiä vailla laillista oleskeluoikeutta mutta myös ilman realistista perspektiiviä lähteä sieltä pois. Paperittomuus pitkäaikaisena ja laajana ilmiönä on vahingollista koko yhteiskunnalle.

Ikään kuin jotain puuttuisi

Fukuyaman teoksesta jää hieman outo olo. Teos on kompakti, informatiivinen ja sujuvasti kirjoitettu ja kaikkineen miellyttävä lukea. Samanaikaisesti tuntuu kuitenkin kuin siitä puuttuisi jotain, mitä on vaikea täsmällisesti paikallistaa. Ehkä siksi, että tarkemmin ajatellen mieleen tulee useampiakin kriittisiä kysymyksiä.

Kyse voi olla hänen vakaumusta muistuttavasta kannastaan thymoksen merkityksestä ihmisille yksilöinä ja maailmanhistorian kehitykselle. Tunnustuksen tarpeella (joko muita parempana tai muiden kanssa tasavertaisena) on tietenkin ihmisille merkitystä, joillekin enemmän, toisille vähemmän, ja se voi johtaa myös kollektiiviseen järjestäytymiseen ja poliittiseen toimintaan. Thymoksen roolin vahvistuminen samalla kun ihmisten valinnanmahdollisuudet (ja -velvollisuudet) ovat lisääntyneet, on myös uskottava väite. Reitti Platonista Lutherin ja Rousseaun kautta Hegeliin ja oman aikamme identiteettipolitikkaan on kuitenkin kovin suoraviivainen ja vauhdikkaasti kuljettu. Tarina on kiehtova, mutta jään miettimään, onko se myös tosi.

Toinen päänvaivaa aiheuttava seikka on Fukuyaman tapa käyttää käsitteitä niitä juuri määrittelemättä. Se on hieman outoa, koska teos nimenomaan alkaa identiteetin käsitteen eksplisiittisellä määrittelyllä. Kansallisen identiteetin käsitettä Fukuyama käyttää siten, että on usein vaikea tietää, puhutaanko yksilön samastumisesta kansakuntaan, jonkin kansalliseksi määritellyn yhteisön identiteetistä vai tavoistamme ymmärtää jokin valtio tietynlaisena. (Kirjoitan tästä enemmän erikseen juttusarjan kolmannessa osassa). Fukuyama huomauttaa kriittisesti, että monessa perustuslaissa ja akateemisessa kirjoituksessa puhutaan yksilön autonomian käsitettä sitä määrittelemättä. Kuitenkin hänen oma tapansa puhua tunnustuksesta (recognition) ja arvostuksesta (dignity) jättää monin paikoin runsaasti tulkinnan varaa.

Täsmällisyyttä olisin toivonut enemmän myös hänen analyyseihinsa koskien nationalismia ja poliittista islamia tai islamismia sekä näiden välistä suhdetta. Fukuyama käyttää esimerkkejä lähempää ja kauempaa historiasta sekä omasta ajastamme kuvatessaan etenkin nationalismia, mutta myös islamin radikaalimpien tulkintojen poliittis-sosiaalista järjestäytymistä. Välissä tuntuu siltä, että samaan koriin sijoitetaan ilmiöitä, joiden välillä on toki yhtäläisyyksiä, mutta myös merkittäviä eroja. Usein valtion itsenäisyyteen tai yhdentymiseen tähtäävä 1800-lukulainen nationalismi olisi perusteltua erottaa selvemmin viime vuosikymmenten usein nostalgisesti menneisyyteen katsovasta nationalismista.

De Weverin tavoin Fukuyama näkee asioiden menneen huonompaan suuntaan etenkin 1960-luvun puolivälin jälkeen. 1900-luvun loppupuoliskoa on yleensä ollut tapana kuvata esimerkiksi tasa-arvon lisääntymisen, demokratian etenemisen ja suvaitsevaisuuden lisääntymisen voittokulkuna. Nyt se nähdäänkin yhteisen arvoperustan katoamisen, ryhmien sisäänpäin kääntymisen ja keskinäisen vuoropuhelun tukahduttamisen synkässä valossa. Fukuyaman tuomio ei ole niin emotionaalinen kuin de Weverillä, mutta hänenkin todistusaineistonsa jää lopulta varsin vähäiseksi. Jään kaipaamaan kokonaisvaltaisempaa analyysia ja vähäisempää helppojen maalitaulujen käyttöä.

Fukuyaman toimenpide-ehdotukset jäävät ylimalkaisiksi ja hajanaisiksi. Jos teos on kirjoitettu toteuttamiskelpoisten ideoiden välittäjäksi, niin tästä näkökulmasta katsottuna se kuitenkin tarjoaa päättäjille ja kansalaisille kovin vähän uusia eväitä. Yhtäällä tarkastellaan yleisellä tasolla kansalaisuutta ja sen saamisen ehtoja sekä kansallisen identiteetin tärkeyttä, toisaalla puhutaan yleisestä kansalaisvelvollisuudesta suorittaa asepalvelus tai vastaava siviilipalvelus ja varsin pitkästi Yhdysvalloissa ilman lupaa oleskelevien siirtolaisten aseman laillistamisesta. Ainakin minulle jää se vaikutelma, että kirjan viimeinen luku on kirjoitettukin viimeiseksi, vähän hätäisesti ja mieli jo uusissa intellektuaalisissa haasteissa. Epäilen, että suuresta lukijakunnasta huolimatta teos tuskin innostaa kovin monia tarttumaan härkää sarvista ja ryhtymään toimeen. Keskustelua se on toki synnyttänyt.

Suomi ja Fukuyama

Miltä Suomi näyttää Fukuyaman ajatusten ja ehdotusten valossa? Suomalaisessa politiikassa identiteettipolitiikka ja intressipolitiikka ovat olleet rinnakkain jo pitkään, olivathan Suomen ensimmäiset modernit puolueet kielipohjaiset suomalainen puolue ja ruotsalainen puolue, ja puoluejärjestelmä rakentui muutenkin useamman kuin yhden yhteiskunnallisen ristiriidan varaan. Monipuoluejärjestelmässä asia näyttäytyy ehkä ylipäätään vähän toisenlaisena kuin kaksipuoluejärjestelmässä. Jos vaalitapa on suhteellinen, myös joitain väestöryhmiä tai rajattuja intressejä edustavilla pienemmillä puolueilla on mahdollisuutensa menestyä vaaleissa.

Fukuyama harmittelee sitä, että eurooppalainen vasemmisto hylkäsi perinteisen kannattajakuntansa ja sen etujen ajamisen kääntyen tukemaan pienten ryhmien identiteettipolitiikkaa ja vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia korostavaa multikulturalismia. Hänen mukaansa tällöin pelikenttä avautui niin antiliberaaleille islamisteille kuin etnistä nationalismia kannattaville oikeistolaisille voimille. Tätä syytöstä kuulee Suomessakin, mutta en ole varma, onko näin tapahtunut ainakaan näin kahtiajakoisella tavalla. Eurooppalainen vasemmisto on kovin lavea käsite Britannian työväenluokasta Ruotsin sosiaalidemokraatteihin ja vallankumouksellisesta kommunismista ja anarkismista maltillisiin ja kompromissihakuisiin puolueisiin.

Teollisen työväestön osuus kaikista palkansaajista oli korkeimmillaankin Suomessa melko pieni, ja toisen maailmansodan jälkeen Suomi muuttua vauhdilla palveluelinkeinoihin perustuvaksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, jossa keskiluokka kasvoi selvästi suurimmaksi sosiaaliseksi kerrostumaksi. Vasemmiston, varsinkin sosiaalidemokraattien, menestys politiikassa riippui jo varhain laajojen kansanpiirien kannatuksesta. Toisaalta esimerkiksi naisten, seksuaalivähemmistöjen tai saamelaisten ja romanien aseman parantamista ei voi pitää pelkästään vasemmiston ansiona, vaikka monilla sosiaalidemokraattisilla tai kansandemokraattisilla poliitikoilla olikin näissä prosesseissa merkittävä rooli. Suomalaisessa politiikassa useimmista kysymyksistä vallitsi varsin laaja konsensus 1900-luvun lopulla.

Mitä tulee kansalaisuuslainsäädäntöön, Fukuyama suosittaa kansalaisuuden erottamista etnisyydestä. Suomessa lapsi saa kansalaisuuden syntymän perusteella automaattisesti, jos äiti on Suomen kansalainen, sekä eräillä muilla perusteilla, mutta asiaa ei ole kytketty etniseen suomalaisuuteen. Suomessa syntynyt henkilö ei ole automaattisesti Suomen kansalainen muuten kuin eräissä pakolaisuuteen liittyvissä erityistapauksissa. Suomen kansalaisuuden on jo pitkään voinut saada hakemuksesta täytettyään eräät kriteerit, joihin kuuluu muun muassa tietyt asumisaikaa koskevat säännökset sekä suomen tai ruotsin kielen riittävän taidon osoittaminen, mutta ei kuitenkaan millään tavalla etnisyyttä. Tältä osin Suomessa ei siten olisi tarpeen tehdä muutoksia.

Suomessa ei kuitenkaan ole ollut käytössä testiä, jolla olisi mitattu kansalaisuuden saamiseksi edellytettyjä tietoja tai taitoja. Suomessa ei ole myöskään ole ollut kansalaisuuden saaneiden juhlallista valaa tai vakuutusta, jolla ilmennettäisiin paitsi lojaalisuutta valtiota kohtaan myös yhteiskunnassa tärkeiksi katsottujen arvojen ja normien hyväksymistä tai omaksumista. Fukuyama osoittautui siis tällaisen tiettyihin kansallisesti tärkeiksi katsottuihin opinkappaleisiin perustuvan kansallisen identiteetin ja yhteiskuntakäsityksen kannattajaksi. Koulujen opetuksen tulee Suomessa kuitenkin soveltaa tiettyä arvoperustaa, joka pitkälti vastaa Fukuyaman (ja de Weverin) mainitsemia liberaalidemokraattisia arvoja.

Vuoden 2003 uudistuksessa Suomen lainsäädäntö hyväksyi kaksoiskansalaisuuden aikaisempaa laajemmin. Tähän kaksoiskansalaisuuteen Fukuyama suhtautui kriittisesti, koska se saattaa johtaa lojaalisuusristiriitoihin etenkin konfliktitilanteissa. Hän nostaa esille myös Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoǧanin avoimet pyrkimykset vaikuttaa turkkilaistaustaisiin Saksassa. Vaikka kansalaisilla on Suomessa yhä enemmän oikeuksia kuin niillä, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta, 1990-luvun puolivälistä lähtien suuri osa oikeuksista on kuulunut kaikille Suomen oikeusjärjestelmän piirissä oleville henkilöille. Euroopan unionin kansalaisilla on myös sittemmin ollut Suomessa enemmän oikeuksia kuin ns. kolmansien maiden kansalaisilla.

Näiltä osin suomalainen järjestelmä poikkeaa siis Fukuyaman ehdotuksista, enkä itse osaa nähdä, että Suomessa pitäisikään toimia toisin. Sekä kaksoiskansalaisuuden sallimisesta että oikeuksien tarjoamisesta kaikille Suomessa asuville heidän kansalaisuudestaan riippumatta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen näkemyksensä suomalaisesta maanpuolustusvelvollisuudesta, jonka voi suorittaa aseellisena palveluksena tai siviilipalveluksena. Myös naiset voivat suorittaa vapaaehtoisen asepalveluksen. Järjestelyssä ei varmaan mennä niin pitkälle kuin Fukuyama ehdottaa, mutta pidemmälle kuin monissa muissa maissa Euroopassakin.

Voidaan myös kysyä, onko tilanne Suomessa niin huolestuttava kuin miten Fukuyama antaa yleisesti ottaen ymmärtää. Hänen mukaansa tässä esiteltyä teosta ei siis olisi kirjoitettu ilman Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi. Mitään vastaavaa ei tietenkään ole Suomessa tapahtunut, ja muutenkin tuntuu siltä, että suomalainen yhteiskunta ei ole likimainkaan niin jakautunut kuin Yhdysvallat, sen kummemmin poliittisesti kahteen riitaiseen puolueeseen kuin lukuisiin identiteettipoliittisiin ryhmiin. ”Äänestä Suomi takaisin” -iskulauseella kuntavaaleihin 2021 lähtevien Perussuomalaisten noin 20 prosentin kannatus jo kymmenen vuoden ajan kertoo tietenkin laajasta tyytymättömyydestä äänestäjien keskuudessa.

Vaikka tässä on tullut kritisoitua Fukuyaman teosta ja vaikka huolet vaikuttavat hieman liioitelluilta, kirjaan sisältyy kuitenkin myös tärkeätä sanomaa. Tämän viestin arvoa lisää se, että Fukuyama harjoittaa aikaisempien ajatustensa uudelleenarviointia ja itsekritiikkiäkin. Historia ei ole lopussa vielä pitkään aikaan. On paljon asioita, joita pitää miettiä, esimerkiksi sitä, miten demokratia saadaan toimimaan tehokkaasti ja vakaasti nykyisenkaltaisissa olosuhteissa. Olen samaa mieltä Fukuyaman kanssa siitä, että viime kädessä kyse on oikean tasapainon löytämisestä keskenään ristiriitaisten tavoitteiden ja niiden saavuttamisen keinojen välillä. Viime kädessä kaikki on kansalaisista kiinni.

Successful democracy depends not on optimization of its ideals, but balance: a balance between individual freedom and political equality; and between a capable state exercising legitimate power and the institutions of law and accountability that seek to constrain it. … [T]he effective recognition of citizens as equal adults with the capacity to make political choices is a minimal condition for being a liberal democracy. (48)

Linkki identiteettitriptyykin kolmanteen kirjoitukseen: https://pasisaukkonen.wordpress.com/2021/05/30/identiteettitriptyykki-osa-3-saukkonen/

Lähteet

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts 2019, Gent.

---

[1] Näistä Fukuyaman kirjoista on ilmestynyt myös suomennokset Historian loppu ja viimeinen ihminen (WSOY 1992) sekä Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (Docendo 2020). Olen kuitenkin käyttänyt tämän kirjoituksen laadinnassa englanninkielisiä alkuperäisteoksia ja siten jättänyt myös lainaukset englanninkielisiksi. Omat käsitteeni voivat siten paikoin poiketa suomennoksessa käytetyistä käsitteistä.

Identiteettitriptyykki osa 1: de Wever

Tämä kolmen kirjoituksen kokonaisuus on syntynyt osana Koneen Säätiön rahoittamaa Depolarize II -hanketta. Se on lähtenyt liikkeelle halusta esitellä ja arvioida kahta identiteettiä yleensä ja kansallista identiteettiä erityisesti käsittelevää teosta. Nämä kirjat ovat belgianflaamilaisen poliitikon Bart de Weverin kirja Over identiteit (Identiteetistä), joka ilmestyi vuonna 2019, ja vuonna 2018 ilmestynyt Francis Fukuyaman teos Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Kirjojen lukeminen innoitti minua palaamaan omaa kansallista identiteettiä ja sen ilmentymistä Suomessa ja Alankomaissa käsittelevään väitöskirjaani (1999) ja kirjoittamaan noiden kahden kirjan ja tuon tutkimuksen välisestä suhteesta kolmannen kirjoituksen. Tekstit on kirjoitettu niin, että ne voi lukea myös erikseen, mutta eniten niistä saa irti, jos lukee kaikki kolme. Käsittelen alla de Weverin ajatuksia hänen kirjansa pohjalta. Jutun lopussa on linkki seuraavaan kirjoitukseen, joka käsittelee Fukuyaman teosta, ja sen perässä puolestaan linkki viimeiseen tekstiin.

Identiteetistä ydinkulttuuriin: Bart de Weverin ajatuksia yhteenkuuluvuudesta moninaisuuden aikana

Johdanto

En pidä itseäni arvokonservatiivina, mutta minusta kannattaa aina kuunnella niitä, joiden mielestä asiat tapahtuvat liian nopeasti, tai että muutos on liian radikaali, tai jotka muistuttavat, että liika innokkuus on pahasta. Usein heidän kanssaan pettyy, kun takaa löytyy vain pelokkuutta tai asenteellisuutta, mutta joskus vastaan tulee myös aidosti miettimisen arvoisia kysymyksiä. Hyvä ehdokas kuuntelemisen arvoiseksi konservatiiviksi on Belgian flaamilaisnationalistien johtaja, Nieuw-Vlaamse Alliantie (N-VA) -puolueen puheenjohtaja, Bart de Wever. Vaikka hänen näkyvin luottamustehtävänsä on ”vain” Flanderin suurimman kaupungin Antwerpenin pormestarina, de Weveriä voi pitää yhtenä vaikutusvaltaisimmista, ellei kaikista merkittävimpänä Belgian hollanninkielisen[1] alueen poliitikkona tällä hetkellä.

De Wever on historioitsija, joka valitsi lopulta poliitikon uran ennen väitöskirjantekijäksi ryhtymistä. Hänen oppineisuutensa on kiistatonta. De Wever on hyvin kielitaitoinen, ja hän pääsi muutama vuosi sitten Flanderin televisiotietokilpailussa De Slimste Mens ter Wereld aina finaaliin saakka, häviten siinä pienimmällä mahdollisella erolla. Häntä voi myös epäilemättä pitää arvokonservatiivina. Inspiraatiota yhteiskunnalliselle ajattelulleen hän on saanut 1700-luvun konservatismin isäksikin mainitulta Edmund Burkelta sekä kärjekkäistä kommenteistaan tunnetulta yhteiskuntakriittiseltä brittikolumnisti Theodore Dalrympleltä (oikealta nimeltään Anthony Daniels).

De Weverilta ilmestyi vuonna 2019 identiteettiä käsittelevä pamfletti Over identiteit (Identiteetistä). Se alkaa kysymyksillä, jotka ovat hänen mukaansa vaikeita vastattavaksi mutta joista keskustelemista me emme voi emmekä saa välttää. Keitä me olemme? Mitä on kansalaisuus? Pitääkö kansalaisuus yhdistää yhteiseen identiteettiin vai nimenomaan pitää siitä erillään? Kuka kuuluu joukkoon ja ketkä puolestaan eivät?

Jo muinaiset roomalaiset…

De Wever aloittaa kaukaa historiasta. Vertaamalla antiikin Kreikan ja Rooman kansalaisuuskäsityksiä päästään hänen mukaansa käsiksi erotteluun, joka on relevantti myös meidän päivinämme. Ateenan kaupunkivaltion kansalaiseksi ei voinut päästä muuten kuin syntymällä sellaisten vanhemmista, ja syntymällä kreikkalaiseksi ihminen myös erottautui yhteisön ulkopuolisista, barbaareista. Jäsenyys kreikkalaisessa etnis-poliittisessa yhteisössä oli kohtalo, jonka rajat määriteltiin yksinkertaisesti mutta samalla hyvin ulossulkevasti.

Alun perin roomalaisuus määriteltiin de Weverin mukaan samalla tavalla. Sitä mukaa kuin Rooman valtakunta laajeni, tämä eksklusiivinen käsitys alkoi käydä ongelmalliseksi. Kenellä oli lopulta oikeus sanoa, civis romanus sum (olen Rooman kansalainen) ja kuka oli siten oikeutettu nauttimaan Rooman lakien tarjoamasta turvasta? De Weverin mukaan asia kulminoitui keisari Claudiuksen aikana (hallituskausi 41–54 jaa), kun alueellinen ekspansio johti myös Rooman kaupunkiin kohdistuvaan kasvavaan muuttoliikkeeseen. Yhä useampi Roomassa asuva ei ollut roomalaista syntyperää. Claudiuksen mukaan Rooman kansalaisuuden kriteerejä olisi avattava samalla kun varmistetaan yhteenkuuluvuuden tunteen syntyminen ja säilyminen. Näin on tehtävä, jotta kasvava moninaisuus pystytään sisällyttämään roomalaisuuteen, onnistutaan estämään kulttuurinen rappeutuminen ja kehittämään valtakuntaa edelleen. Käännekohtana de Wever mainitsee sen hetken, jolloin Claudius onnistui kärjekkään keskustelun päätteeksi käännyttämään senaatin hyväksymään gallialaisten oikeuden tulla valituksi senaattiin.

Vertailu antiikin Kreikan ja Rooman sekä oman aikamme Euroopan unionin välillä on tietenkin ongelmallista. Tämän de Wever tietää itsekin, ja ilmaisee sen tietenkin latinaksi: omnis comparatio claudicat. Hänen mukaansa yhtäläisyysmerkkiä eri aikakausien ja toisistaan suuresti poikkeavien olosuhteiden välillä ei voi vetää. Suoraviivaisen vertailun sijaan voidaan tarkastella laajamittaisen muuttoliikkeen aiheuttamia seurauksia Roomassa ja Euroopassa sekä maahanmuuton tuottamiin haasteisiin annettuja vastauksia. De Weverin mukaan monissa eurooppalaisissa kodeissa vallitsee eksistentiaalista epävarmuutta siitä, tapahtuuko liian paljon liian nopeasti, sopeutuvatko uudet tulijat yhteiskuntiinsa ja miten elämä monikulttuurisessa yhteiskunnassa ylipäätään rakentuu.

Yhdentyneen Euroopan ongelmallinen perustaminen

De Weverin mukaan elämme globaalin liikkuvuuden maailmassa, jossa yhteiskunnat sisältävät runsaasti kollektiivisia identiteettejä ja jossa ihmisillä on useita sosiaalisia identiteettejä. Demokraattisen poliittisen yhteisön täytyy olla avoin ja vastaanottavainen, mutta kuinka sitten taataan riittävän yhteenkuuluvuuden tunteen syntyminen ja säilyminen. Kuinka rakennetaan ryhmäjäsenyyksien ylitse nouseva yhteinen identiteetti?

Antiikin Roomassa tähän haasteeseen vastattiin de Weverin mukaan korostamalla kaupungin perustamiseen ja kasvuun liittyvää mytologis-historiallista tarinaa. Politiikan tekemisen ytimessä oli käsitys Rooman pyhyydestä ja ajatus ajanlaskun alkamisesta siitä, kun Rooma oli saanut alkunsa (ab urbe condita; kaupungin perustamisesta lähtien). Osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään edellytti itsensä sijoittamista osaksi tätä inspiraatiota tarjoavaa mutta samalla olosuhteiden myötä tulkinnoissaan vaihtelevaa narratiivia. Näin siis väittää de Wever ja kysyy: Mikä voisi olla tällainen yhdistävä kertomus nykypäivän Flanderissa, Belgiassa ja Euroopassa? Voisiko Eurooppa saavuttaa saman kokemuksen yhteen kuulumisesta kuin antiikin Rooma?

De Weverin mukaan viimeksi mainittuun kysymykseen vastaamiseen on kaikki edellytykset olemassa. Eurooppaa ei tarvitse keksiä: sillä on jo nimi, historia ja maantieteellinen alue. Sillä on myös kulttuurinen viitekehys, eurooppalainen sivilisaatio. Tämän eurooppalaisen kulttuurin ongelmana on kuitenkin sen elitistisyys; vain osa Euroopassa asuvista ihmisistä samastuu siihen aktiivisesti. Identifikaation matalaa intensiteettiä suurempi ongelma on se, että suuri osa lähtökohtaisesti Eurooppa-myönteisestä eliitistä suhtautuu ylikansallisen identiteetin rakentamiseen kielteisesti. Heidän mielestään eurooppalaisuuden pitäisi nousta tällaisen nationalistisen ajattelun yläpuolelle: vapaaksi kansallisuuksista luomatta uutta ylikansallisuutta.

Lisäksi de Wever pitää hankalana sitä, että vaikka Euroopan unionilla on olemassa perustamismyytti, sen sisältö on lähtökohtaisesti kielteinen ja siten vaikeasti samastuttavissa. Euroopan yhdentyminen syntyi siitä, että jotain haluttiin jättää lopullisesti taakse: vuosisatojen mittainen väkivaltaisuuksien ketju, joka kulminoitui toisen maailmansodan totaaliseen sodankäyntiin sekä juutalaisten ja romanien teolliseen tuhoamiseen kaasukammioissa ja krematorioissa. De Wever ei halua kiistaa tämän tuomion historiallista todenmukaisuutta, hänen mukaansa se pitää jopa paikkaansa enemmän kuin perustamismyytit yleensä. Ongelmana on se, että tällainen itseruoskinta irrottaa toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan omasta historiastaan. Ylpeyden tunteen sijaan eurooppalainen häpeää itseään.

Hänen mukaansa tämä käsitys katkoksesta historiallisen perinteen ja uuden suunnan välillä on otettava uuteen tarkasteluun, jotta yhtenäistä ja omaksi koettua eurooppalaisuutta voidaan rakentaa tosissaan. Euroopan painoarvo maailmassa on ratkaisevasti vähentynyt, ja siksi Euroopan täytyy pitää paremmin huolta itsestään. Hän viittaa saksansyyrialaiseen tutkijaan Bassam Tibiin, jonka mukaan Euroopan ulkopuolinen maailma ei ole länsimaistumassa, vaan päinvastoin, kulkemassa vastakkaiseen suuntaan. Länsimaisten arvojen ja elämäntavan hylkääminen uhkaa myös Eurooppaa itseään, ellei vaaraa tunnusteta ja ryhdytä toimiin.

Mikäli Eurooppa todella haluaa yhdentyä ja sitä kautta saavuttaa takaisin merkitystään globalisoituvassa maailmassa, meidän on ensiksi aloittava siitä, että otamme oman menneisyytemme takaisin omaksemme. Ilman ylimielisyyttä, mutta myös ilman häpeän tunnetta.[2]

Uudet eurooppalaiset ja islamin uhka

Kun de Wever puhuu Länsi-Euroopan ei-länsimaistumisesta tai omien arvojensa ja identiteettinsä kadottamisesta, hän tarkoittaa myös Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen suuntautunutta muuttoliikettä ja sen seurauksia. Rinnastus antiikin Roomaan toimii hänen mielestään jälleen. Historiallisen valtakunnan rappeutumiseen ja lopulta romahtamisen oli monia syitä, mutta suurin ongelma oli se, että Rooma ei enää pystynyt valvomaan rajojaan. Muutto pääkaupunkiin lisääntyi, eivätkä uudet tulijat enää uskoneet perustamismyyttiin eivätkä antaneet sen ohjata valintojaan. ”Kulttuurinen sulauttamiskyky ylitettiin. Liikaa tapahtui liian lyhyessä ajassa.”

De Wever kannattaakin maahanmuuton rajoittamista. Etenkin vuoden 2015 tapahtumat osoittivat hänen mukaansa selvästi, että Euroopan vetovoima on liian suuri suhteessa siihen, mitä maanosa voi ja siinä asuvat ihmiset haluavat vastaanottaa. Tässä vaiheessa on ehkä Belgian politiikkaa tuntemattomille syytä kertoa, että N-VA-puolueen lisäksi Flanderissa vaikuttaa myös äärioikeistolainen Vlaams Belang -puolue (entinen Vlaams Blok). Vuoden 2019 aluevaaleissa N-VA sai noin neljänneksen äänistä (24,8 %), VB puolestaan vajaan viidenneksen (18,5 %). Alueen autonomian laajentamisella tai jopa Flanderin itsenäistymisellä on siten Belgian pohjoisella puoliskolla laaja kannatus.

De Wever suhtautuu kriittisesti laajamittaiseen muuttoliikkeeseen Euroopan ulkopuolelta, ja häntä voi hyvällä syyllä pitää nationalistina myös perinteisemmässä mielessä sekä arvoiltaan konservatiivina. Hänen näkemyksensä nykyisestä ja tulevasta Flanderista ja Euroopasta ovat kuitenkin selvästi avaramielisempiä kuin suurimmalla osalla oikeistopopulisteista ja uusnationalisteista, äärioikeistolaisista puhumattakaan. De Weverin mukaan on joka tapauksessa lähdettävä liikkeelle siitä, että Eurooppa on etnisesti ja kulttuurisesti moninainen ja jotkin sen kaupungit (kuten Antwerpen) jopa hypermoninaisia. Uusi yhteisöllisyys pitää rakentaa sellaiseksi, että se pystyy sulkemaan sisäänsä myös uudet tulijat ja heidän jälkeläisensä sekä monia arvomaailmoja ja elämäntapoja.

Suvaitsevaisuudella on kuitenkin rajansa. De Wever pohtii myös sitä, kuinka pienestä uskonnollisesta lahkosta eli kristityistä tuli kaiken todennäköisyyden vastaisesti lopulta Rooman valtakunnan valtionuskonto. Mikä merkitys oli määrätietoisuudella ja jopa jääräpäisyydellä, jolla kristityt kieltäytyivät tunnustamasta muita jumalia ja jopa hylkäsivät keisarikultin? Varhaiset kristityt olivat de Weverin mukaan menestyksellisiä ns. tavallisen kansan parissa, johon kuuluville kristinuskon ytimekäs ja yksinkertainen sanoma tarjosi houkuttelevan vaihtoehdon. Päästyään valtaan kristityt osoittivat huomattavaa suvaitsemattomuutta muita uskontoja ja niiden kannattajia kohtaan: myös toisinajattelijoiden teloittaminen on osa kristinuskon historiaa.

De Wever käyttää kristinuskon varhaista historiaa kysyäkseen, voisiko vastaavalla tavalla tapahtua myös nyt. Kyse on tietenkin islamista Euroopassa, ja rinnastus on kiistatta hieman tarkoituksenhakuinen. Pelko islamin vahvistumisesta ja jopa valtaantulosta Euroopassa on pehmennetty kertomuksella siitä, että kristinuskokin on joskus levinnyt ja noussut valtaan ja että kristityt ovat hyväksyneet väkivallan käytön. Sanomaa loivennetaan myös siten, että vaikka de Wever esittelee Samuel P. Huntingtonin kirjoituksia varsin laajasti, hän korostaa, että mistään sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä kahden uskonnon välillä ei ole kyse. Aikamme konfliktin osapuolia ovat valistuksen perintönä syntynyt nykyaikainen ajattelutapa sekä moderniteetinvastaiset käsitykset ja ideologiat. Jälkimmäistä ei edusta ainoastaan islam, eikä koko islam, vaan sen radikaalit ja poliittiset muodot. Valistuksen ideaalien vihollinen on myös kansallismielinen äärioikeisto.

Pahin kaikista on postmodernismi

Poliittista islamia ja muita radikalismeja vastaan de Wever haluaa taistella uudella identiteettikertomuksella, johon myös suurin osa Euroopan, Belgian ja Flanderin muslimeista voisi samastua. Rakennusaineet tälle kertomukselle hän hakisi nimenomaan valistuksen aateperinnöstä. Kaunopuheisesti ilmaistuna: ”Vapauden ja tasa-arvon majakoiden tulee antaa valonsa loistaa kutsuen kaikille, jotka täällä syntyvät, kasvavat, asuvat, työskentelevät ja elävät.”

Uuden kertomuksen luominen ja levittäminen on kuitenkin hankalaa, koska meiltä puuttuu yhteinen arvoperusta. Moraalisen viitekehyksen ja jaetun auktoriteetin puuttumisen vuoksi meidän on vaikeata selvitellä asioita yhdessä. Kellään ei ole oikeutta arvostella toista. Postmodernismi ja kulttuurirelativismi ovat tehneet erilaisten kulttuuristen käsitysten keskinäisestä kritisoinnista mahdotonta. Tuloksena ei ole suvaitsevainen yhteiskunta, jonka jäsenet ymmärtävät toisiaan ja keskustelevat eroista ja yhtäläisyyksistä. Tämän kehityksen seurauksena elämme välinpitämättömästi erillään ja puhumme toistemme ohi.

De Wever hakee syyllistä yhteisen auktoriteetin, ”Jumalan”, murhaan 1960-luvun jälkeisestä asennemuutoksesta ja uuden ajattelutavan suhteesta suuriin kertomuksiin sekä kykyyn erotella ja lupaan arvioida asioita. Traditioiden hylkäämisen seurauksena on ajauduttu oman käden kautta tapahtuvan identiteettien tuhoamisen tielle. Kulttuuria ja yhteiskuntaa koossa pitävät ideat ja ajatukset on tuomittu keksittyinä, kuvitelmina ja hölynpölynä. Välinpitämättömyys ja kyynisyys kukoistavat, ihmiset elävät eksyksissä tai rinnakkaistodellisuuksissa kukin omien moraalisten koodiensa mukaan.

Tietty muutos asenneilmastossa ja arvomaailmassa on tietenkin tapahtunut. Monien muiden arvokonservatiivisten kriitikoiden tavoin de Wever kuitenkin liioittelee tavalla, joka ei kutsu keskusteluun. Niin Suomessa kuin Flanderissa on varsin vähän sellaisia fanaatikkoja, jotka veisivät kulttuurirelativistisen ajattelun niin pitkälle, että kaikki kriittinen keskustelu erilaisista periaatteista ja käytänteistä olisi kiellettyä. Postmodernien ajattelutapojen rinnalla on myös säilynyt paljon moderneja, ellei suorastaan traditionalistisia käsityksiä ja näkemyksiä. Yleisestä normijärjestelmästä irrallista yhteisöllisen oikeuden käyttöä on olemassa, mutta sitäkään ei pidä liioitella tai yleistää koko yhteiskuntaan.

Nämä ylilyönnit ovat harmillisia. Niiden seurauksena lukija saattaa päätyä sellaiseen mielentilaan, että teoksen loppuosa luetaan tarpeettomankin kriittisesti, haluamatta yrittääkään ymmärtää. Kirjan lopussa on nimittäin de Weverin varsinainen sanoma, joka pelkän nimityksensä vuoksi nostattaa monien karvat pystyyn. Hänen mukaansa tämän ajan haasteisiin vastaamiseksi Flanderissa ja Euroopassa on kyettävä määrittelemään identiteettikertomuksen tueksi tähän aikaan soveltuva ydinkulttuuri. Tästä ydinkulttuurista hän käyttää hollannin kielen termiä leidcultuur.

Uuden ydinkulttuurin periaatteet

Ydinkulttuurin käsite vie ajatukset suoraan saksalaiseen keskusteluun Leitkulturista. Käsitettä käytti ensimmäisenä edellä mainittu Bassam Tibi vuonna 1998 ilmestyneessä teoksessaan Europa ohne Identität (Eurooppa ilman identiteettiä). Ajatus jonkin kulttuurisen arvo- ja merkitysjärjestelmän johtavasta asemasta herätti kielteistä huomiota heti ilmestyessään. Ongelmallisemmaksi käsite kävi, kun sitä alettiin käyttää osoittamaan jyrkkää rajaa saksalaisuuden ja islamin välillä ja kun Saksan nouseva uusi radikaalioikeisto alkoi hyödyntää sitä omassa poliittisessa retoriikassaan. Esimerkiksi Alternative für Deutschland -puolueen näkemyksessä Leitkultur ei ohjaa dialogisesti yhteiskunnan kehitystä, vaan pakottaa siihen kuulumattomat sopeutumaan enemmistön ehdoilla. Euroopassa on käynnissä kulttuuritaistelu, joka voidaan voittaa vain jämäköin ottein.

De Wever yrittää hahmottaa tätä ydinkulttuuria avarammin niin, että se yhdistäisi riittävästi mutta ei erottelisi liikaa. Uusi kansalaisuskonto, jota termiä hän myös käyttää, ei pakottaisi ketään mihinkään tiukasti määriteltyyn muottiin. Sen sijaan ydinkulttuurin tulisi toimia lähtökohtana julkisen yhteiskunnallisen elämän järjestämiselle. Sen pitäisi olla myös kompassi, joka osoittaa suuntaa valinnoille esimerkiksi sosiaalisten ja kulttuuristen ilmiöiden sallimisen ja kieltämisen välillä. De Wever esittää teoksessaan neljä periaatetta, joita pitäisi noudattaa.

Ensinnäkin valtion täytyisi olla aatteellisesti neutraali toimija. Julkinen valta ei saa osoittaa puolueellisuutta minkään uskonnon, elämänkatsomuksen, filosofian tai poliittisen ideologian puolesta tai vastaan. Yksittäisillä viranhaltijoilla voi olla omat käsityksensä, mutta ne eivät saa tulla esille heidän toimessaan. Yksityisillä ja julkisilla työnantajilla on oikeus rajoittaa työntekijöiden oikeutta valita pukeutumisensa. Koulu on de Weverille kaikista tärkein instituutio, jossa tehdään tulevia kansalaisia. Se ei saa olla olohuoneen jatke, vaan res publican eteinen. Siksi oppilaatkaan eivät saisi näkyvästi esittää uskonnollista tai muuta henkilökohtaista vakaumustaan. Vanhemmilla on oikeus kiistää evoluutio, mutta he eivät voi kieltää lapsiltaan kehitysoppiin perustuvaa luonnontieteellistä opetusta.

Flaamilaisuus ei saa riippua siitä, mihin uskoo ja miten pukeutuu. Yhteiskunnan ei kuitenkaan tarvitse myöntyä kaikkiin ilmaisunvapauden tai kulttuuristen oikeuksien nimissä esitettyihin vaatimuksiin. Pragmaattisuus asioiden sallimisessa ja kieltämisessä on hyvä ohjenuora. Julkisen vallan ei kuitenkaan pidä lähettää sellaista signaalia, että tiettyjen käyttäytymismallien salliminen tarkoittaa myös julkista tukea niiden takana olevalle arvojärjestelmälle. De Wever käyttää tässä esimerkkinä päähuivin sallimista viranomaistehtävissä, mikä voi hänen mukaansa olla mielekäs myönnytys. Siihen sisältyy kuitenkin riski linjauksen tulkitsemisesta niin, että julkisen vallan mielestä kunnon muslimin tulee myös käyttää huivia. Tätä tulkintaa pitää puolestaan tiukasti välttää.

Belgian erityisten olosuhteiden vuoksi ei ole yllättävää, että de Wever korostaa kielen merkitystä. Belgia on maa, joka on jakautunut sekä kielellisesti että alueellisesti. Maassa on nykyään kolme virallista kieltä, joista ranska ja hollanti ovat selvästi suurimmat kieliryhmät.[3] Ranskasta tuli ajan mittaan maan valtakieli, kunnes 1800- ja 1900-luvun vaihteessa hollannin kielen asema alkoi vahvistua. Maan pohjoisosaan on kuitenkin rakentunut näihin päiviin asti ulottuva kieliperusteinen flaamilaisnationalismi, ja kielen tärkeä rooli identiteetin osatekijänä on myös laajemmin jaettu.

Kielellä on tunnetusti kaksoisfunktio: se on vuorovaikutuksen ja itseilmaisun väline mutta samanaikaisesti myös tärkeä osa henkilökohtaista identiteettiä. De Wever korostaa pamfletissaan molempia ulottuvuuksia. Ilman alueen valtakielen hallintaa pääsy sisälle hollannin kielen kautta (osin) määriteltyyn flaamilaiseen kansalliseen identiteettiin on mahdotonta. Toisaalta hollannin kielen taito on myös edellytys aktiiviselle yhteiskuntaan osallistumiselle, niin työelämään kuin demokraattiseen poliittiseen järjestelmään. De Wever kantaa suurta huolta siitä, että Flanderissa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät osaa hollantia eivätkä myöskään katso sitä tarvitsevansa.

De Wever nostaa esille myös valistuksen aateperinnön: vapauden, tasa-arvon, solidaarisuuden, kirkon ja valtion eron, oikeusvaltion ja kansansuvereniteetin. Hänen mukaansa maailma olisi kokonaisuudessaan parempi paikka, jos näitä arvoja kannatettaisiin kaikkialla. Joka tapauksessa ainakin Flanderissa on tärkeätä osata olla ylpeä siitä, että saa elää näiden periaatteiden varaan rakentuneessa yhteiskunnassa. Flaamien velvollisuutena on pitää huolta siitä, että niitä kunnioitetaan jatkossakin.

Flanderiin muuttavien kannalta tämä tarkoittaa sitä, että heidän on osallistuttava yhteiskunnallisen orientaation kurssille ollakseen tietoisia yhteiskunnan ja julkisen vallan arvoperustasta. Sen kanssa ei kenenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta näiden arvojen olemassaolo ja loukkaamattomuus on tunnustettava. Juutalaisilla ja muslimeilla voi olla omat käsityksensä esimerkiksi teurastamisesta omien kulttuuristen normien mukaisesti. Jos kuitenkin demokraattisesti valittu parlamentti päättää eläintensuojeluun perustuen, että teurastus ilman tainnutusta on laitonta, tämä päätös on yksinkertaisesti hyväksyttävä.

Lopuksi de Wever nostaa vielä esiin kansalaisuuden, jolle hän antaa yhä suuren merkityksen. Kielen tavoin kansalaisuus on enemmän kuin pääsylippu valtion tarjoamiin oikeuksiin ja vapauksiin. ”Se on [myös] identiteettimme olennainen ilmentymä, samoin tuolle identiteetille dynaamisesti muotonsa antavan valistuneen ydinkulttuurin artikulaatio.” Kansalaisuuden myöntämisessä ei pitäisi olla liian avokätinen. Sen pitäisi olla mahdollista vain riittävän maassa oleskelun jälkeen, ja vasta kun kansalaisuuden hakija kykenee osoittamaan (hollannin) kielen taitonsa ja muuta yhteiskuntaan osallistumistaan. Kansalaisuuden saamisen pitäisi olla juhlallinen tilaisuus, jossa poliittisen järjestelmän uusi jäsen antaa kuuliaisuusvalan.

Tiivistelmässään de Wever palaa erotteluun kansallisen ja ylikansallisen identiteetin välillä. Kansallinen identiteetti on nimenomaan flaamilainen, ei belgialainen. Flaamilainen kieli- ja kulttuuriyhteisö tarjoaa parhaat edellytykset tuolla maa-alueella asuville ihmisille kokea kollektiivista yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä ei kuitenkaan sulje pois eurooppalaisuutta, joka voisi tulevaisuudessa olla nykyistä vahvemmankin identifikaation kohde. Tällä identiteetin kaksitasoisuudella on myös poliittinen merkityksensä. De Wever on aikaisemmin huomauttanut, että juuri Euroopan unionin olemassaolo luo edellytykset sille, että Flanderi voi pyrkiä vielä laajempaan autonomiaan tai jopa itsenäisyyteen.

Ansioita ja ongelmakohtia

En ole esitellyt Bart de Weverin ajatuksia tässä näin laajasti siksi, että olisin lähtökohtaisesti hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Ehkä jopa päinvastoin, kirjan marginaaliin jäi melkoinen määrä kriittisiä huomioita. Hänen kirjansa on kuitenkin tärkeä puheenvuoro, ja toivoisin eurooppalaisten poliitikkojen ja intellektuellien osallistuvan laajemmin tähän keskusteluun. Olen aikaisemmin esitellyt amerikkalaisen tutkijan Rita Chinin teosta The Crisis of Multiculturalism: a History, jossa hän kaipaa eurooppalaiseen julkiseen keskusteluun enemmän visioita siitä, miten etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus yhdistetään liberaalin oikeusvaltion ja yhteiskunnan periaatteisiin ja käytänteisiin ja miten näissä olosuhteissa ylläpidetään riittävää solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. De Weverin teos ottaa tämän haasteen vastaan ja selviää siitä melko mallikkaasti.

En menisi itse niin pitkälle, että ennustaisin Euroopalle Rooman valtakunnan tuhon kaltaista länsimaiden perikatoa. On kuitenkin selvää, että nykyiset olosuhteet, jossa yhteiskunnat ovat etnisesti ja kulttuurisesti moninaisia, jossa kansainvälinen muuttoliike on jatkuvaa ja laajamittaista ja jossa valtioiden rajat ovat menettäneet paljon merkitystään sekä ylikansallisesti että globaalisti, edellyttävät myös uusia ajattelutapoja, joilla nämä valtiot, yhteiskunnat ja kansakunnat onnistuvat luomaan itseymmärryksensä uudelleen. Yhteistä identiteettiä tarvitaan sekä luomaan sujuvuutta normaaliajan toimintoihin että kantamaan yhteisöjä kriisien ylitse.

On myös tervetullutta, että tällainen puheenvuoro tulee poliittisen kentän oikealta laidalta. Uusnationalistinen populismi äärioikeistolaisine muunnelmineen on päässyt valitettavan pitkään monopolisoimaan tätä keskustelua selvästi de Weverin näkemyksiä jyrkemmillä kannanotoillaan. De Wever ei yritä kieltää sitä, että Flanderi ja Eurooppa ovat moninaisia ja moniarvoisia yhteiskuntia, ja hänen mukaansa ainoa sivistynyt tapa luoda yhteisyyttä on myös jättää tarpeeksi tilaa erilaisuudelle. Hän ei myöskään haikaile suvereenien kansallisvaltioiden maailmaan eikä kannusta taloudelliseen protektionismiin, vaan ymmärtää sekä Euroopan unionin että globaalin vaihdon tarpeen ja mielekkyyden.

Teos herättää kuitenkin myös kriittisiä kysymyksiä. Keskityn tässä hänen ehdotuksiinsa ja tarkastelen yhtäältä niiden sisältöä ja toisaalta niiden toteuttamista. Pohdin asioita yleisemmällä tasolla kuin vain Flanderin ja Euroopan unionin kontekstissa, mutta mietin myös erityisesti, mitä tämä tarkoittaisi Suomessa.

Valtion neutraalisuus

Mitä tulee valtion neutraliteettiin, se on joissain yhteiskunnissa helpompi saavuttaa kuin toisissa. Monissa maissa valtio ja kirkko ovat jo valmiiksi erotetut toisistaan, kun taas toisissa jonkin kirkkokunnan ja julkisen vallan välillä on yhä selvä yhteys. Esimerkiksi Englannissa, Tanskassa ja Islannissa on yhä valtionkirkkojärjestelmä, Norjassa ja Ruotsissa luterilaisuudella on viimeaikaisten uudistusten myötä väljempi virallisen kirkon asema. Kreikassa kreikkalaiskatolinen uskonto on niin ikään valtionkirkko. Puolan perustuslaki luo tiiviin yhteyden puolalaisen kansakunnan ja roomalaiskatolisen uskonnon välillä, vaikka kyseessä ei olekaan valtionkirkko. Kaikissa mainituissa maissa uskonnonvapaus on tietenkin myös taattu.

Suomessa valtio ja kirkko erotettiin toisistaan jo 1860-luvulla, mutta Suomen evankelisluterilaisella kirkolla ja sittemmin myös Suomen ortodoksisella kirkolla on lainsäädännössä määritelty erityisasema, ja niitä kutsutaan kansankirkoiksi. (Ruotsin järjestelmässä Svenska kyrkania kutsutaan nykyään myös nimellä folkkyrkan.) Molemmilla kirkkokunnilla on julkisoikeudellinen asema ja verotusoikeus. Kahden virallisen kirkon järjestelmä on jo sinänsä erikoisuus, lisäksi nämä kirkkokunnat eivät kuitenkaan ole täysin yhdenvertaisessa asemassa. Historiallisista syistä ja väestöosuutensa perusteella luterilaisuus on ollut niin dominoivassa asemassa, että monet ovat pitäneet sitä valtionkirkkona. Suomi on siten tässä asiassa ikään kuin välitilassa. Valtio on meillä jo lähtökohtaisesti neutraali toimija, mutta valtion ja kirkon välistä suhdetta ei ole viety loppuun asti.

Valtion ja uskonnon täysi erottaminen toisistaan voisi myös osoittautua hankalaksi. Esimerkiksi valtioiden symboliikassa on paljon uskontoa ja politiikkaa yhdistäviä elementtejä. Useiden Euroopan valtioiden lippuna on risti, joko samanlainen risti kuin kaikissa Pohjoismaissa tai Skotlannin ja Irlannin (ja sitä kautta Britannian) lipussa ilmenevä Andreaan eli vinoristi. Britannian kansallislaulussa Jumala suojelee valtionpäänmiestä. Valtiollisia juhlallisuuksia pidetään usein kirkoissa, Suomessa esimerkiksi valtiopäivien juhlajumalanpalvelus, joka on tosin nykyisin luonteeltaan ekumeeninen. Yhdysvalloissa käytiin jokin aika sitten keskustelua siitä, voiko oikeustalojen seinällä olla Mooseksen kymmenen käskyä. Täyden neutraalisuuden saavuttaminen voisi edellyttää absurdiuksiin menevää ”puhdistamista”, toisaalta tässäkin tapauksessa on vaikea sanoa, missä kulkee raja sallitun ja kielletyn välillä.

Kielitaitovaatimus

Asuinmaan kielen osaaminen on tärkeätä. Joissain olosuhteissa elämässä voi menestyä jopa varsin hyvin kieltä osaamatta, esimerkiksi silloin kun työpaikan kieli on oma äidinkieli tai ainakin hyvin hallitsema kieli tai jos esimerkiksi puoliso osaa myös hyvin tätä kieltä. Kielitaidon puute rajaa kuitenkin paljon osallistumisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa ja vähentää valinnanmahdollisuuksia erilaisissa elämäntilanteissa. Kansainvälisen työpaikkansa menettänyt henkilö tai parisuhteestaan eronnut saattaa yllättäen huomata olevansa vuorovaikutuksen ja osallistumisen osalta melko hataralla pohjalla jopa varsin kansainvälisissä kaupungeissa kuten Helsinki tai Antwerpen.

Kielitaidon korostamisessa ei siten ole mitään vikaa. Sen sijaan on syytä miettiä, mitkä ovat parhaita keinoja edistää sitä ulkomailta muuttaneiden osalta. Pakotettuna oppiminen ei koskaan ole kovin tehokasta; tulokset ovat parempia, jos kieltä opettelevalla on itsellään vahva motivaatio oppia uutta kieltä. Väkisin opettamisen haitat ovat vielä ilmeisempiä, jos ajatellaan, että de Wever korostaa hollannin kielen tapauksessa myös kielen sosiaalista identiteettiä rakentavaa ja kollektiivista identiteettiä rakentavaa funktiota. Kieliyhteisön pitäisi olla luonteeltaan sisälleen kutsuva, ei pakolla integroiva.

Suomalaisessa kotouttamispolitiikassa suomen tai ruotsin kielen oppimista on alusta lähtien pidetty tärkeänä. Kyse on siis periaatteessa valinnasta kahden kansalliskielen välillä, todellisuudessa mahdollisuudet kotoutua ruotsiksi ovat olleet rajalliset. Suomen (tai ruotsin) kielen osaamisen yhteisöllisyyttä rakentavaa funktiota on Suomessa korostettu vähemmän. Itse asiassa tilastointitapamme pitää suomea (tai ruotsia) osaavia henkilöitä pysyvästi ”vieraskielisinä”, jos heidän rekisteröity äidinkielensä on jokin muu. Tästäkin syystä kielitilastointia pitäisi uudistaa niin, että se tunnistaisi yksilöiden kaksi- tai monikielisyyden.

Maassamme on myös korostettu, että Suomeen muuttavilla on oikeus oman kielensä (ja kulttuurinsa) säilyttämiseen. Tätä oikeutta on pidetty yksilöllisenä perusoikeutena, mutta oman kielen hyvää hallintaa ja hyväksytyksi tulemista omalla äidinkielellään on pidetty myös esimerkiksi suomen (tai ruotsin) kielen oppimista edistävänä seikkana. Käytännössä tämä oikeus on toteutunut lähinnä lasten oikeutena oman äidinkielen opetukseen. Vaikka de Wever ei sitä mainitse, samankaltainen järjestely on olemassa myös Belgian Flanderissa. Sen sijaan sulauttamispolitiikan nimiin vannovasta Ranskasta enemmän mallia ottaneessa Belgian ranskankielisessä osassa maahanmuuttajien äidinkielen tukeminen on ollut vähäisempää.

Valistuksen arvot

De Weverin puheet valistuksen arvoista ja niiden välittämistä Flanderiin muuttaneille liittävät hänet siihen traditioon, jota viime vuosina on kutsuttu nimellä civic integration. Tässä kotouttamispoliittisessa mallissa korostetaan maahanmuuttajan yksilöllistä vastuuta, maahanmuuttajan velvollisuuksia oppia kieltä ja kulttuuria sekä tarvetta testata näiden tietojen ja taitojen omaksumista oleskeluluvan tai kansalaisuuden saamisen yhteydessä.

Usein on huomautettu, että näitä käsityksiä soveltava toimintamalli on jännitteisessä suhteessa omien tavoitteidensa ja niiden taustalla olevien periaatteiden kanssa. Samalla kun korostetaan yksilöiden vapauksia päättää itse omista asioistaan (autonomia), yksilöitä myös pakotetaan oppimaan ja omaksumaan heille vieraita tai uusia asioita. Samalla kun korostetaan kaikkien yhdenvertaisuutta, erilaiset käytännön järjestelyt kuten kansalaisuustestin sisältö ja etenkin niihin sisältyvä puhetapa tuottavat käsityksiä erityisen epäilyksenalaisista ryhmistä, yleensä muslimeista. Jos hyväksytään, että julkinen valta ei voi pakottaa ketään uskomaan tai ajattelemaan tietyllä tavalla, on myös myönnettävä, että näissä testeissä on oikeutettua vastata tarkoituksenmukaisesti ”oikein” eli niin kuin tiedetään vastaanottavan tahon toivovan.

Suomessa kotoutumiskoulutus sisältää Opetushallituksen hyväksymien kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti yhteiskuntataitoihin ja kulttuurintuntemukseen liittyviä taitoja ja tietoja, joita tarvitaan Suomessa elettäessä. Yhteiskuntataitoihin sisältyy yhteiskunnan perusrakenteiden ja maan sekä yhteiskunnan peruspalvelujen tuntemusta, kulttuurintuntemus puolestaan sisältää kulttuuri-identiteettiä ja monikulttuurista vuorovaikutusta kehittäviä ja syventäviä aihesisältöjä. Viimeksi mainittu kokonaisuus sisältää tavoitteena muun muassa sen, että Suomeen muuttanut tuntee suomalaisen kulttuurin tapoja, arvoja ja normeja ja suhtautuu hyväksyvästi kulttuurisesti erilaisten näkemyksien olemassaoloon ja pystyy vertailemaan erilaisia näkemyksiä kriittisesti.

Kotoutumiskoulutukseen osallistuvan opiskelijan edistymistä ja oppimistuloksia arvioidaan koulutuksen aikana ja sen päättyessä. Todistuksessa yhteiskuntataidot arvioidaan merkinnällä suoritettu/ei suoritettu. Kotoutumiskoulutukseen osallistuu kuitenkin vain osa Suomeen muuttaneista henkilöistä, käytännössä ennen muuta rekisteröityneet työttömät ja työnhakijat sekä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina Suomeen tulleet henkilöt. Muiden osalta osallistumista tällaiseen koulutukseen ei edellytetä, joskin omaehtoinen opiskelu on tietenkin mahdollista. Suomalaisen yhteiskunnan lainsäädäntöön, arvoihin tai normeihin liittyvää osaamista ei selvitetä oleskeluluvan hakemisen yhteydessä eikä myöskään kansalaisuutta hakiessa. Viimeksi mainitussa tapauksessa riittävä suomen tai ruotsin kielen taito on kyettävä osoittamaan.

Kansalaisuus

Kansalaisuuden instituutio on muuttunut suuresti viime vuosikymmeninä. Aikaisemmin valtion kansalaisuus tarjosi suuren määrän sellaisia oikeuksia, joita ei ollut maassa asuvilla ei-kansalaisilla. Viimeksi mainittujen määrä ja osuus väestöstä oletettiin pieniksi. Aina on ollut henkilöitä, joilla kansalaisuuslainsäädäntöjen yhteensovittamisvaikeuksien ja elämänhistorian johdosta on ollut enemmän kuin yksi kansalaisuus, mutta näitä tapauksia on pidetty poikkeuksina säännöstä, jonka mukaan kullakin henkilöllä kuului olla vain yksi kansalaisuus (ja kaikilla on jokin kansalaisuus).

Ihmis- ja perusoikeuksien laajempi hyväksyntä ja soveltaminen kansallisiin lainsäädäntöihin on tuonut suuren määrän aikaisemmin vain kansalaisille rajattuja oikeuksia kaikkien maassa pysyväisluontoisesti asuvien ulottuville. Jopa äänioikeus kuuluu monissa maissa nykyään etenkin paikallisissa vaaleissa kaikille tietyt kriteerit täyttäville kuntalaisille. Euroopan unionin sisällä EU:n kansalaisilla on laaja joukko erilaisia oikeuksia myös siinä tapauksessa, että heillä ei ole asuinmaansa kansalaisuutta. Yasemin Soysal kirjoitti jo 1990-luvun puolivälissä jälkikansallisesta kansalaisuudesta, joka laajentaa oikeuksien piiriä myös muille kuin niille, jolla on muodollinen valtion jäsenyys ja passi.

Toinen merkittävä muutos on ollut, että kaksois- tai jopa monikansalaisuus on sittemmin hyväksytty useiden maiden lainsäädännössä, ei poikkeuksena säännöstä, vaan yhtenä mahdollisuutena. Suomessa tämä uudistus tuli voimaan vuonna 2003, ja sen jälkeen henkilö ei ole menettänyt Suomen kansalaisuutta saadessaan toisen valtion kansalaisuuden. Ulkomaan kansalaisen ei ole puolestaan tarvinnut luopua kansalaisuudestaan saadessaan Suomen kansalaisuuden, mikäli alkuperäinen kotimaa sallii kaksoiskansalaisuuden. Taustalla on ollut muun muassa halu välttää sitä, että maassa pysyvästi oleskelevilla henkilöillä ei ole ollut mahdollisuutta hakea kansalaisuutta, mikäli aikaisemmasta kansalaisuudesta ei ole voinut päästä eroon. Ajattelutapa on muuttunut myös siten, että kahden valtion kansalaisuutta ei ole samalla tavalla kuin aikaisemmin pidetty ristiriitaisena esimerkiksi valtiota ja yhteiskuntaa tunnetun lojaalisuuden näkökulmasta.

Näiden muutosten seurauksena de Weverin puheet kansalaisuudesta ikään kuin kotoutumisen kruununa, jonka saavuttamiselle pitäisi asettaa riittävän korkeat vaatimukset ja jonka saamisen symbolista merkitystä pitäisi juhlistaa hienoin menoin mahdollisine valanvannomisineen, on jossain määrin aikansa elänyt. Maailma on muuttunut tavalla, jossa kansalaisuuden merkitys on paljon vähäisempi kuin ennen: monet oikeudet kuuluvat yhteiskunnan jäsenelle muutenkin ja moniin asioihin on vaikea vaikuttaa kansalaisenakaan. Suuri osa nykyisistä muuttajista ei myöskään ajattele jäävänsä maahan pysyvästi, mikä myös vähentää kiinnostusta kansalaisuutta kohtaan. Toisaalta jotkut haluavat hakea kansalaisuutta instrumentalistisista ja henkilökohtaisista syistä: Euroopan unionin jäsenvaltion passi on haluttu matkustusasiakirja, ja kansalaisuus saattaakin paradoksaalisesti johtaa nimenomaan maasta pois muuttamiseen.

Linkki identiteettitriptyykin toiseen, Francis Fukuyaman teosta käsittelevään kirjoitukseen: https://pasisaukkonen.wordpress.com/2021/05/30/identiteettitriptyykki-osa-2-fukuyama/

Lähteet

Fukuyama, Francis. 2018. Identity. Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition. Profile Books, London.

Saukkonen, Pasi. 1999. Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Soysal, Yasemin Nuhoǧlu. 1994. Limits of Citizenship. Migrants and Postnational Membership in Europe. The University of Chicago Press, Chicago.

Tibi, Bassam. 1998. Europa ohne Identität? Die Krise der multikulturellen Gesellschaft. Bertelsmann, Gütersloh. Wever, Bart de. 2019. Over identiteit. Borgerhoff & Lamberigts,

---

[1] Alankomaissa ja Belgian pohjoisosissa puhutun kielen virallinen nimitys on het Nederlands, jonka suomennan tässä hollannin kieleksi. Belgian Flanderissa puhutusta kielestä käytetään usein myös flaamin nimitystä, mutta myös de Wever käyttää kirjassaan termiä het Nederlands.

[2] Käännökset hollannista ja saksasta P.S. Pikantti yksityiskohta on se, että de Weverin kotikaupunkiin liittyy niin ikään perustamismyytti, joka kaiken lisäksi vie Rooman valtakunnan ajoille. Tämän tarinan mukaan kaupungin halki virtaavan Schelde-joen yli päästäkseen oli suoritettava maksu Druon Antigoon -nimiselle pelottavalle jättiläiselle. Niiltä, jotka kieltäytyivät maksamasta, jätti katkaisi käden ja heitti sen jokeen. Eräänä päivänä roomalainen sotilas Silvius Brabo kuitenkin onnistui voittamaan Druon Antigoonin ja heitti puolestaan tämän käden menemään. Tuosta kädestä on sittemmin tullut Antwerpenin symboli, ja kaupungin nimen on väitetty johtuvan käden heittämisestä hollanniksi (hand werpen).

[3] Belgian itäosassa on myös alue, jossa enemmistökielenä on saksa. Saksankielinen yhteisö on yksi perustuslaissa mainituista kieliyhteisöistä, joilla on oma parlamentti ja tiettyjä valtaoikeuksia.

Kommentoinnin kommentointia

Esseeni uusnationalismista sai muutamassa päivässä mukavasti lukijoita, ja erityisen ilahtunut olen siitä, että lukijoiden joukossa oli ilmeisen monta uusnationalistiakin, laajemmin tai suppeammin määriteltynä. Kommentointi oli varsinkin aluksi pääsääntöisesti ihan asiallistakin, myöhemmin minusta alkoi kasvavassa määrin tuntua siltä, että tässä kohotetaan tuomitsevaa tunnelmaa vailla yhteyttä minun sanomisiini. Ei se mitään, kyllä minusta joskus tuntuu, että peukuttajatkin laskevat minut joukkoonsa vähän hätäisesti.

Sosiaalisen median lyhytpinnainen keskustelu Twitterin kaltaisilla alustoilla ei minua kiinnosta. Mutta tällä blogialustalla voisin vähän jatkaa ajatuksen juoksua joistain minusta pohtimisen arvoisista asioista. Käytän tässä hyväksi Sakari Lindenin minulle Twitterissä esittämiä kysymyksiä ja kriittisiä kommentteja eli yritän vastata niihin.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 1: Uusnationalismiksi kutsuttu ilmiö on tässä itse asiassa suverenismia. Essee ei punnitse nykyisen globalismin heikkouksia verrattuna suverenismiin.

Vastaus: Halu palauttaa valtiolle niiden se täysivaltaisuus (suvereniteetti), joka koetaan (eri painotuksin) menetetyksi globaaleille instituutioille, kansainvälisille markkinavoimille ja/tai Euroopan unionille, on yksi uusnationalismin elementti, mutta en pitäisi sitä uusnationalismin olennaisimpana piirteenä tai ulottuvuutena. Esseessäni esitän, että erilaisia uusnationalismeja yhdistää ennen muuta kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Mutta huomautuksen jälkimmäinen osa on hyvinkin pohtimisen arvoinen. En tiedä ihan tarkalleen, mitä Linden globalismilla tarkoittaa, mutta vaikuttaisi siltä, että sillä viitataan ennen muuta uusliberaaliin taloudelliseen ajatteluun ja sen maailmanlaajuisiin seurauksiin.

Jos näin on, on selvää, että tässä globalismissa on suuri määrä erilaisia heikkouksia, ongelmia ja epäkohtia, joita ei ole syytä peitellä. Omaisuutta ja sitä myötä taloudellista valtaa on kasautunut entistä enemmän, hyvin paljon hyvin harvoille. Ihmisten kohtaloista päätetään kaukana heidän asuin- ja työpaikkakunnistaan, eikä vastuunkantajaa esimerkiksi irtisanomisten sosiaalisista seurauksista helposti löydy. Suhteellisesti ottaen taloudellinen eriarvoisuus on lisääntynyt, joskin samaan hengenvetoon on kai myös todettava, että maailmanlaajuisen markkinatalouden myötä vaurautta on levinnyt alueellisesti maapallolla, ja pahimmasta köyhyydestä on onnistuttu nostamaan valtavat määrät ihmisiä Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Olennaisin kritiikin kritiikkini on kuitenkin tässä se, että minun on vaikea nähdä paluuta suvereenien kansallisvaltioiden (ja heikkojen multilateraalisten instituutioiden maailmaan) oikeana vastauksena globaalin markkinatalouden epäkohtien voittamiseen. Suurin osa maailman valtioista, Suomi mukaan lukien, on heikko pelaaja suurten yritysten ja rahoituslaitosten vahvoja joukkueita vastaan. Paluulla taloudelliseen protektionismiin on myös hintansa, joka koituu jonkun maksettavaksi, jos maailmantalous supistuu. Itse näkisin siis, että taloudellisen globalismin ongelmien korjaamiseen tarvitaan vastapainoksi poliittista globalismia, ei globaalista ulottuvuudesta vetäytymistä.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 2: Globalismi eli valtiollisesta suvereniteetista luopuminen nähdään ainoana vaihtoehtona puhtaan uusliberaalin globalisaatio-opin mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan ole muualta maailmasta mitään näyttöä. EU yskii. ASEAN- ja Mercosur-maat eivät halua seurata EU:n esimerkkiä.

Vastaus: Olen vähän heikoilla jäillä tässä noiden ASEANin ja Mercosurin suhteen, mutta yritän vastata jotain. Euroopan unioni on syntynyt alun perin taloudellise(i)na yhteenliittymä(i)nä kolmannen maailmansodan estämiseksi ajatuksella, että taloudellinen yhteistyö estää sellaisen taloudellisen resurssikilpailun, joka voi johtaa uuteen tuhoisaan konfliktiin. Uusliberalismi on myöhäisempi juttu. EU:n yskiminen on varmasti oikea diagnoosi, mutta katsoisin, että se johtuu ensisijaisesti kolmen asian samanaikaisesta astumisesta eurooppalaisen integraation näyttämölle: 1) yritys laajentaa EU:ta mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kattavasti entisiin sosialistisen järjestelmän maihin (ns. itälaajentuminen), vaikka monet maat eivät tähän integraatioon olleet vielä valmiita; 2) yritys syventää integraatiota niin, että sen poliittiset ja hallinnolliset instituutiot vastaavat sitä kehityksen astetta, joka taloudellisen integraation saralla oli saavutettu, vaikka maiden väliset erot olivat vielä hyvin suuria; 3) yhdentymiskehityksen motivaatiomoottorin sammuminen, kun sodasta oli kulunut jo kauan aikaa, eikä lupausta aina vain paremmasta taloudellisesta hyvinvoinnista onnistuttu lunastamaan. Ajattelen, että EU yskisi vähemmän, jos tavoitteet eivät olisi olleet niin kunnianhimoisia ja jos enemmän töitä olisi tehty eurooppalaisen yhteenkuuluvuuden tunteen lujittamiseksi ja demokraattisten instituutioioden kehittämiseksi. Sitten tuli vielä tämä vuosi 2015, jolloin EU osoitti kyvyttömyytensä ottaa kollektiivisesti haltuun sitä muuttopainetta, jonka etenkin Syyrian sota ja pienemmässä määrin esimerkiksi Eritrean poliittinen kehitys olivat synnyttäneet.

ASEANin ja Mercosurin (tai Afrikan Unionin) suhteen asiantuntemukseni ei riitä pohtimaan sitä, missä jamassa territoriaalinen ylikansallinen yhdentyminen tai yhteistyö siellä päin maailmaa on. Juuri tällä hetkellä on kuitenkin helppo ymmärtää, että Eurooppa ei mitään kovin hohdokasta hyvää esimerkkiä tarjoa. Tarkoittaako se myös sitä, että tämänkaltaisten alueellisten yhteistyömuotojen peli on lopullisesti pelattu? Siitä en kuitenkaan olisi vielä aivan varma, enkä missään tapauksessa osaisi nykyisissä olosuhteissa iloita siitä. Nykyaikaisia valtioita rakennettiin monta vuosisataa, Euroopalla poliittisessa mielessä on takanaan vain muutama vuosikymmen. Ja vielä, asiaa liioittelematta olen yhä sitä mieltä, että luopumalla osasta valtiollista suvereenisuuttaan Euroopan unioniin liittyessään piskuinen ja periferinen maamme pääsi vaikuttamaan asioihin, jotka ennen olivat täysin sen vaikutusvallan ulottumattomissa. Suomi ei vuoden 1995 jälkeen ole ollut enää samassa mielessä täysivaltainen, mutta vallan menettämisen ohella se on sitä myös eurooppalaisissa ympyröissä saanut.

Kysymys 3: Nationalismi-sana tulee sanasta kansakunta, joka ei edellytä etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen väestön olemassaoloa. Onko mitään näyttöä siitä, että Euroopan ”uusnationalistit” olisivat oik.- ja vas.liberaaleja nihkeämpiä vanhojen vähemm. oikeuksia kohtaan?

Vastaus: ”Nation” taustalla lienee latinan kielen syntymään ja sitä kautta syntymäpaikkaan ja synnyinmaahan viittaava kantasana. Nykyaikainen nationalismi, josta voidaan puhua kunnolla jostain 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien, jakautui aika nopeasti erilaisiin käsityksiin siitä, kuinka tiukasti (joidenkin mielestä itäinen malli) tai väljästi (läntinen malli) kansakunta määritellään. Suomessakin käytiin 1800-luvulla kiivasta mutta ajoittain hyvin korkeatasoista keskustelua suomalaisuuden määrittelystä. Yksinkertaistettuna sekä suomen- että ruotsinkielisellä puolella ilmeni jyrkän linjan nationalisteja, joille kieli, kulttuuri ja kansallisuus muodostivat tiiviin kimpun, Snellman tästä hyvänä esimerkkinä. Sitten oli vapaamielisempää väkeä, joiden mielestä yhdessä kansakunnassa saattoi olla monenlaista kieltä ja kulttuuria, jos vain yhteistä historiaa ja kokemuksia sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta oli riittävästi. Tunnustan itse kuuluvani jälkimmäisiin ja siteeraan mielelläni esimerkiksi Zachris Topeliusta, jonka mukaan ”kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa”.

Lindenin kysymys on kuitenkin hyvä. Historiallisesti valtaväestöä edustavilla liberaaleilla on voinut olla siinä mielessä nuiva suhtautuminen vähemmistökulttuureihin ja -kansallisuuksiin, että he ovat pitäneet niitä alempiarvoisina. Vähemmistöihin kuuluvien on oman etunsa vuoksi kannattanut ennemmin sulautua valtakulttuuriin kuin kyyhöttää puolivillinä pienissä ja syrjäisissä loukoissaan, kuten John Stuart Mill asian ilmaisi pohtiessaan baskien ja bretonien roolia maailmanhistoriassa. Aika pitkään naapurimaassamme Ruotsissa ajateltiin samaan tapaan suomalaisista ja saamelaisista. Minulla ei ole tiedossa systemaattista analyysia tämän päivän uusnationalististen puolueiden ja liikkeiden suhtautumisesta maittensa perinteisiä vähemmistöjä ja niiden oikeuksia kohtaan, mutta olisin vähän yllättynyt, jos Legan suhtautuminen sardeihin, Front Nationalin bretoneihin, Jobbikin romaneihin jne. olisi näiden maiden poliittisella kartalla erityisen myötämielinen. Sen sijaan on selvää, että 1960-luvun jälkipuoliskolta liikkeelle lähtenyt historiallisten ja kansallisten vähemmistöjen aseman paraneminen Euroopassa ja muuallakin on näihin vähemmistöihin kuuluvien aktivistien toiminnan lisäksi poliittisessa mielessä pitkälti nimenomaan yksilö- ja ryhmäoikeuksien puolesta vapaamielisesti ajattelevien ansiota. Heitä oli toki muissakin puolueissa kuin varsinaisissa liberaaleissa puolueissa.

Kysymys 4: Nostit Suomesta esille perussuomalaiset esimerkkeinä ”uusnationalisteista”. Mielestäsi uusnationalistit haluavat kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Olisit voinut analysoida, sopiiko PS kielipoliittinen ohjelma tähän muottiin.

Vastaus: Perussuomalaisten kielipoliittinen ohjelma ei ole minusta kovin relevantti analysoinnin kohde, koska se on puolueen hajoamista edeltävältä ajalta. Puolueen julkinen profiili ja eduskuntaryhmän kokoonpano muuttuivat kesän 2017 puoluekokouksen ja vuoden 2019 vaalien jälkeen siinä määrin perusteellisesti, että nojaan päätelmissäni tämän päivän perussuomalaisista ennemmin niihin lähteisiin, jotka ovat nuorempia kuin Jussi Halla-aho puolueen puheenjohtajana. Nykyisten perussuomalaisten määrittäminen uusnationalisteiksi on helppo tehtävä, koska puolue tekee sen itse. Lokakuussa 2018 hyväksytty periaateohjelma alkaa seuraavalla lauseella: ”Perussuomalaiset on isänmaallinen ja kristillissosiaalinen puolue, joka edistää kansallista etua.” Viime kevään eduskuntavaaliohjelma (jonka nimi on siis Äänestä Suomi takaisin) korostaa puolestaan ingressissään: ”Julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua.
Mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle ei ole. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten, ja sen täytyy aina huolehtia ensisijaisesti suomalaisista.”

Kysymys siitä, haluavatko perussuomalaiset kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan, on näiden dokumenttien valossa monimutkaisempi, ja se kytkeytyy siihen, mitä oikein tarkoitetaan suomalaisilla. Molemmissa ohjelmissa korostetaan kovasti suomalaisia väestöryhmänä, mutta puolue ei kuitenkaan kunnolla määrittele, keitä se suomalaisilla tarkoittaa. Ajatus siitä, että ”me tunnemme suomalaisuuden sydämessämme”, ennemmin väistää kysymyksen kuin vastaa siihen kunnolla. (Minusta kaikkien muidenkin puolueiden pitäisi kertaalleen pysähtyä miettimään, mitä he suomalaisuudella tarkoittavat, elleivät ole näin jo tehneet.)

Kysymys suomalaisuuden määritelmästä on olennainen, koska nuo edellä mainitut eduskuntavaaliohjelman lauseet muodostavat aivan erilaisiksi sen mukaan tarkoitetaanko suomalaisilla kaikkia maamme väestöön kuuluvia ihmisiä, vain Suomen kansalaisuuden saaneita henkilöitä vai vain tietyn etnisen ja/tai kulttuurisen taustan ja identiteetin omaavia henkilöitä. Koska eduskuntaryhmään kuuluu muun muassa Suomen Sisu -järjestössä merkittävissä tehtävissä toimivia henkilöitä, on ymmärrettävää, että syntyy epäilys suomalaisuuden piirin tiukemmasta, etnokulttuurisesti rajatusta, määritelmästä myös koko puolueessa.

Puolueen niin ikään melko tuore maahanmuuttopoliittinen ohjelma näyttää kuitenkin olevan avarammilla linjoilla avatessaan (riittävän) suomalaisuuden portit kaikille niille (myös maahanmuuttajille), jotka omaksuvat suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt. Suomalaisella kulttuurilla ilmeisesti tarkoitetaan länsimaalaiskristillistä, humanistista ja tasa-arvoon perustuvaa arvoperustaa. Tähän kulttuuriin sopeutumattomat toivotetaan tervemenneiksi ”maahan, jossa hän pystyy toteuttamaan itseään ilman rajoituksia”.

Tällä perusteella perussuomalaiset tuntuvat haluavat ainakin edellä määritellyllä tavalla kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Etnisessä mielessä puolue kuitenkin tuntuu olevan avaramielisempi kuin jotkin sen piirissä vaikuttavat henkilöt ja ryhmittymät. Tämä rajanveto on tärkeä, ja puolueen (niin kuin siis muidenkin puolueiden) toivoisi olevan sen suhteen yksiselitteinen. Suomalaisuuden ja siihen liittyvien oikeuksien (ja velvollisuuksien) rajaaminen vain tietynlaisen sukutaustan tai alkuperän tai ihonvärin perusteella on jyrkässä ristiriidassa yhdenvertaisuuslainsäädäntömme ja sen taustalla olevan ajattelun kanssa. Käsittääkseni Husu Husseinin paljon huomiota herättäneet rasismisyytökset Perussuomalaista puoluetta ja sen kannattajia kohtaan olivat myös ainakin osittain seurausta tästä epäselvyydestä perussuomalaisen puolueen linjaa kohtaan.

Sivumennen sanoen vielä: jossain twiittauksessa suuntaani heitettiin provokatiivisesti, että en taida tietää mitä etnisyydellä tarkoitetaan. Se onkin käsite jonka suhteen tunnen, ja jokaisen muunkin pitäisi tuntea, intellektuaalista nöyryyttä. Etnisyyden määrittely on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja parasta olisi, jos jokainen käsitettä käyttävä tarkentaisi, mitä sillä oikein tarkoittaa. Itse olen monikulttuurisesta yhteiskunnasta puhuessani käyttänyt mielelläni täsmällisempää termiä etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta. Tällä erottelulla olen halunnut korostaa sitä, että vaikka ihmisillä on sama (etninen) tausta tai alkuperä ja siihen liittyvä identiteetti, heillä voi olla monia kieliä, uskontoja, arvoja, jne. Toisaalta samaan kielelliseen, uskonnolliseen tai arvoyhteisöön kuuluvilla ihmisillä voi olla erilaisia etnisiä taustoja ja identiteettejä. Etnisyys ja kulttuuri voivat siis kytkeytyä toisiinsa, mutta usein ja ehkäpä myös yhä useammin, ne eivät niin tee.

Ja vielä lopuksi: Twitterissä keskustelu lähti jossain vaiheessa menemään kielipoliittisille linjoille, joita en juuri omassa esseessäni käsitellyt. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua näkemyksiini vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassani Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Tiivistelmä keskeisistä kielipoliittista kohdista löytyy tästä Hesarin Vieraskynä-kirjoituksesta: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002672601.html

 

Mitä on uusnationalismi ja miksi siitä ei ole apua?

Pidin Suomen Tiedeseuran symposiumissa 13. toukokuuta 2019 esitelmän otsikon aiheesta. Esitelmän runko muistiinpanoineen sekä tilaisuudessa käyty keskustelu ja eräiden kollegoiden kommentit laajensivat puheen alla olevaksi esseeksi, yritykseksi ymmärtää uusnationalismia ja nostaa myös katse sen ylitse.

Nationalistinen maailmankuva ja moderni valtio

Uusnationalismia on joukossamme, ja sen suosio on vallassa olevien, valtaan pyrkivien ja tavallisten kansalaisten keskuudessa kasvanut parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa, muualla Euroopassa, muissa länsimaissa sekä myös niiden ulkopuolella esimerkiksi Turkissa, Brasialiassa, Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä Brexitin kannattajien voitto Britannian kansanäänestyksessä ovat globaalin uusnationalismin toistaiseksi suurimmat saavutukset.

Monia kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin politiikan seuraajia mietityttävät kysymykset: mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä tästä vielä seuraa? Ensin on kuitenkin vakavasti ja rauhallisesti pohdittava, mistä oikein on kysymys.

Jotta voimme ymmärtää uusnationalismia, meidän on ensiksi tiedettävä, mitä on nationalismi. Nationalismia eli kansallisuusaatetta on vaikea määritellä tyhjentävästi. Määrittelyä on yritetty tehdä korostaen ideologian poliittista, sosiaalista ja kulttuurista ulottuvuutta, tai vaikkapa tapaa puhua kansasta ja kansakunnasta. Nationalismi on kuitenkin luonteeltaan monikasvoinen ilmiö, joka ilmenee monissa eri muodoissa ja jonka tulkinnat vaihtelevat näkökulmasta riippuen.

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm antoi vuonna 1991 ilmestyneessä Nations and Nationalism since 1780 -kirjassaan nationalismille seuraavan Ernest Gellneriltä lainaamansa työmääritelmän: kyseessä on periaate, jonka mukaan poliittisen ja kansallisen yksikön, valtion ja kansakunnan, kuuluu olla yhtä. Tämä on monella tapaa hyödyllinen lähtökohta minullekin, joka olen taustaltani politiikan tutkija, mutta lavennan mielelläni tämän kansallisuusaatteen suppean määritelmän laajemmaksi nationalistiseksi maailmankuvaksi, joka koostuu seuraavista osatekijöistä:

• Ihmiskunta jakautuu kansoihin, joita yhdistää yhteinen kulttuuri ja alkuperä.
• Jokaisella kansalla tulisi olla omista asioistaan vapaasti päättääkseen oma täysivaltainen valtionsa.
• Jokaisen valtion tulisi olla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen, so. siinä tulisi olla vain yksi kansa.
• Jokaisen kansakunnan jäsenen tulee olla viime kädessä uskollinen omalle kansallisvaltiolleen, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä. Vastineeksi valtio tarjoaa kansalaisilleen suojelua niin koti- kuin ulkomailla.

Ajatus ihmiskunnan etnis-kulttuurisesta jakautumisesta kansoihin on vanha, ja meille tuttuja selityksiä kielten, kulttuurien ja etnisten ryhmien synnystä löytyy esimerkiksi Vanhan Testamentin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Jotkin vanhoista yhteiskunnista ovat varmasti myös olleet asukkaiden alkuperän, arvomaailmojen ja traditioiden osalta melko yhtenäisiä. Kansallisvaltioon tähtäävänä poliittisena ideologiana nationalismi on kuitenkin varsin uusi, vain parisataa vuotta vanha.

Jotta moderni poliittinen nationalismi, se mihin Hobsbawm edellä viittaa, saattoi syntyä, ensin piti saada muotonsa käsitys nykyaikaisesta valtiosta ja siihen pohjautuva kansainvälinen järjestelmä. Modernin valtion historia on niin ikään lyhyempi kuin mitä helposti ajattelemme. Vasta 1600-luvun puolivälissä luotiin 30-vuotisen sodan päättäneissä Westfalenin rauhansopimuksissa yhteinen näkemys siitä, että valtiot ovat alueellisesti rajattuja ja yhtenäisiä sekä keskitetysti johdettuja kokonaisuuksia. Niillä oli suvereeni oikeus päättää yksin omista asioistaan eli toiset valtiot eivät saaneet puuttua niiden sisäisiin asioihin.

30-vuotisen sodan taustalla vaikutti uskonnollinen reformaatio, eurooppalaisen kristillisyyden hajoaminen ja ajatus uskonnosta ihmisiä yhdistävänä ja toisistaan erottavana tekijänä. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa vahvistui puolestaan romantiikan inspiroimana käsitys kielestä ja siihen kytkeytyvästä kulttuurista kansojen ensisijaisesti taustatekijänä. 1800-lukua pidetään varsinaisena nationalismin vuosisatana. Niin sanotuissa vanhoissa valtioissa kuten Ranskassa, Tanskassa ja Britanniassa pyrittiin pehmeillä ja kovilla keinoilla yhtenäistämään väestöä kielellisesti ja kulttuurisesti. Vailla omaa valtiota olevat kansalliset liikkeet järjestäytyivät vaatimaan itselleen oikeuksia ja vapauksia näistä maissa, mutta etenkin Venäjän, Itävalta-Unkarin ja osmanien useita kansallisuuksia sisältäneissä imperiumeissa.

1800-lukulainen nationalismi romantisoi sekä nykypäivää että etenkin menneisyyttä, ja monille suhteellisen nuorille perinteille keksittiin mielellään pitkiä historiallisia juuria. Menneisyyden vähäisistä dokumentaarisista lähteistä raavittiin kasaan perusteluja kansan olemassaololle ja näyttöjä kansakunnan ammoisina aikoina tehdyille saavutuksille.

Lähtökohtaisesti tämä nationalismi oli kuitenkin eteenpäin katsova, jopa edistyksellinen liike ja ideologia, joka pyrki luomaan uutta ja parempaa sekä talouden että politiikan saralla. Sivistyksen levittäminen alempiin kansankerroksiin tapahtui usein kansakunnan rakentamisen tunnusten alla. Omaa valtiota vailla oleville kansallisuuksille pyrkimys itsenäisyyteen oli horisontissa siintävä houkutteleva tulevaisuuden maailma, jossa kansakunta olisi vapaa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kansanvallan edistäminen ja kansakunnan rakentaminen löysivät toisensa kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteessä. Demokratian periaatteiden mukaisesti vallan valtiossa tuli kuulua yhteiskunnan jäsenille, so. kansalle. Nationalismin periaatteiden mukaan jokaisen kansan piti saada päättää omista asioistaan. Nämä kaksi asiaa menivät helposti sekaisin, eikä ensimmäisen maailmansodan aikaisia kuuluisia neljäätoista ohjelmakohtaa muotoillessaan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ilmeisesti aina itsekään tiennyt, kummasta asiasta hän milloinkin puhui.

Tuon suuren sodan jälkimainingeissa edellä mainitut kolme imperiumia romahtivat, ja niiden raunioille syntyi Eurooppaan lukuisia itsenäisiä valtioita, niiden joukossa myös Suomi. Juuri mikään näistä valtioista ei kuitenkaan ollut kansallisvaltio sanan etnis-kulttuurisessa merkityksessä, vaan monessa niistä väestö oli itse asiassa etnisesti ja kulttuurisesti hyvin moninainen. Vähemmistöjen oikeuksista ja muusta kohtelusta tulikin sotien välisen ajan poliittisesti tulenarkoja kysymyksiä, joita esimerkiksi Natsi-Saksa tehokkaasti hyödynsi politiikassaan.

Kansallissosialismi, fasismi ja muut nationalismin radikaalit muodot 1930- ja 1940-luvulla sekä toisen maailmansodan hirmuteot etenkin juutalaisia ja romaneja kohtaan asettivat synkän varjon nationalismin ylle. Samalla vakiinnutettiin Kansainliiton heikkouksista viisaampina uusi valtioiden maailmanjärjestelmä, jonka supranationaalisena kruununa oli itsenäisistä valtioista koostuva Yhdistyneet Kansakunnat. ”States” ja ”nations” yhdistettiin siten vahvasti toisiinsa.

Nationalistisen maailmankuvan mukaista ajattelutapaa ylläpidettiin myös monenlaisissa harmittoman oloisissa kansainvälisissä tapahtumissa, jotka tarjosivat tilaisuuksia Michael Billigin osuvasti banaaliksi nationalismiksi kutsumaan lipunheilutteluun. Suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden lähtökohdat olivat vielä 1990-luvulla vahvasti nationalistisia: oppilaita kasvatettiin samastumaan kulttuurisesti yhtenäiseen ja muusta maailmasta poikkeavaan suomalaisuuteen.

Samalla etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen ja poliittisesti täysivaltaisen kansallisvaltion perustavat edellytykset alkoivat hiljalleen murentua.

Nationalismi osana aikansa maailmaa

Nationalismitutkimuksessa on ollut erilaisia koulukuntia sen mukaan, kuinka vanhana ja luonnollisena ilmiönä sitä on pidetty. Perennialistit ovat korostaneet kansakuntaisuuden vuosisatojen yli ulottuvaa historiaa, kun taas modernistien mielessä nationalismi liittyy ennen muuta nykyaikaisen yhteiskunnan syntyyn, jossa leimallista ovat myös kaupungistuminen ja teollistuminen sekä modernien viestintävälineiden ja infrastruktuurijärjestelmien kehittyminen.

Modernistien jyrkempi haara näkee melko deterministisesti, että nämä olosuhteet jopa edellyttivät kansallisuusaatteen syntyä. Ernest Gellnerin kuuluisan väitteen mukaisesti teollisuus synnytti nationalismin, eikä päinvastoin. Maltillisemmat modernistit pitävät puolestaan näitä olosuhteita suotuisina erilaisten aatteiden kehittymiselle ja leviämiselle, niiden joukossa nationalismi. Kuulun itse näihin viimeksi mainittuihin tutkijoihin.

1800-lukulainen nationalismi ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan sen aatteellista voittokulkua edisti modernin yhteiskunnan kehitykseen elimellisesti liittyneet edistysaskeleet kuten paikallista tuotantoa ja kulutusta korostavan maatalousyhteiskunnan vaihtuminen tavaroiden teolliseen valmistamiseen ja logistiseen siirtämiseen perustuvaksi yhteiskunnaksi ja eri paikkakuntien kytkeytyminen toisiinsa vesireittien, maanteiden ja etenkin rautateiden toisiinsa yhdistämiksi verkostoiksi.

Nationalismin ja muidenkin aatteiden leviämistä edistivät myös kehittyneen painotekniikan ansiosta tehostuneet joukkotiedotusvälineet, aluksi etenkin lehdistö ja 1900-luvun puolella radio. Kulttuurista yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä tietoisuutta kansakunnasta tuottivat myös alati laajeneva ja yhtenäistyvä koulutus sekä ja yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat.

Modernisaaton ratas ei kuitenkaan lakannut pyörimästä kansallisvaltioiden maailman kohdalla. 1900-luvulla ja etenkin vuosisadan jälkipuoliskolla taloudellinen ja teknologinen kehitys vei kauppaa, kommunikaatiota ja kulkemista eteenpäin niin, että myös valtioiden rajojen ylittäminen kävi entistä helpommaksi ja halvemmaksi. Eri puolille maailmaa luotiin ylikansallisia järjestelmiä, joille valtiot luovuttivat osan suvereenisuudestaan, ja osa näistä järjestelmistä kattoi koko maailman tai oli ainakin melkein globaaleja. Erilaiset vähemmistöt saivat kasvavassa määrin tunnustusta ja hyväksyntää, ja kansainvälinen muuttoliike muutti monien maiden etnisiä ja kulttuurisia rakenteita.

Vuotta 1989 on kutsuttu yhdeksi Euroopan historian ihmeelliseksi tai hulluksi vuodeksi, ja 1990-luku onkin erityisen kiinnostava vuosikymmen, jolloin erilaiset ajattelutavat esiintyvät samanaikaisesti toisiaan haastaen. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski- ja Itä-Euroopassa esiintyy ikään kuin perinteistä nationalismia, jossa kertaalleen itsenäistyneet valtiot tai toistaiseksi vailla omaa valtiota jääneet kansakunnat pyrkivät pääsemään vapaaksi sosialistisen imperiumin ikeestä ja/tai saamaan uuden valtion perustetuksi. Omaa valtiota tai ainakin laajaa alueellista autonomiaa tavoiteltiin myös Länsi-Euroopassa esimerkiksi Belgian Flanderissa, Skotlannissa ja Espanjan Kataloniassa ja Baskimaassa.

Yleisesti ottaen alettiin kuitenkin entistä enemmän puhua siirtymisestä jälkikansalliseen maailmankuvaan. Monet tutkijat allekirjoittivat joko täydestä sydämestään tai ainakin jossain määrin Eric Hobsbawmin toiveikkaan oletuksen, että nähtävillä oleva nationalismi on ennemmin historiallisen ilmiön viimeinen leimahdus kuin merkki todellisesta paluusta kansallisuusaatteen maailmaan. Postnationaalisen järjestelmän tunnusmerkkeinä pidettiin esimerkiksi seuraavia käsityksiä:

• Ihmiskunta muodostaa ensisijaisesti yhden kokonaisuuden. Me kaikki olemme yhtä.
• Moderni valtio ei ole enää oikea tapa ratkaista aikamme ongelmia, vaan tarvitaan alueellisia ja globaaleja sopimuksia ja institutionaalisia järjestelyjä.
• Yhteiskunnat ovat etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti moninaisia. Monikulttuurisissa yhteiskunnissa yksilöillä ja yhteisöillä tulee olla mahdollisimman laajat oikeudet omaan kieleen ja kulttuuriin.
• Kaikkien yhteiskunnassa asuvien tulee olla mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa riippumatta heidän taustastaan tai identiteetistä tai esimerkiksi siitä, onko heillä maan kansalaisuus vai ei.

Lisäksi etenkin 1990-luvulla alkaa entistä enemmän ilmetä ja esimerkiksi puolueiden kannatuksella mitattuna vahvistua sellaista ajattelutapaa, jota on parempi kutsua uusnationalismiksi kuin perinteiseksi nationalismiksi.

Uusnationalismin nostalgiset lupaukset

Yhteiskuntiin oli syntynyt paljon tyytymättömyyttä. Aihetta protestointiin yhdet näkivät poliittisessa kehityksessä, jossa kansallista suvereenisuutta oli rapautunut ja siirtynyt sellaisille tahoille kuin Euroopan unioni, kansainväliset sopimukset ja globaalit markkinavoimat. Toiset taas kokivat, että hyvinvointivaltion sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa korostavat tavoitteet olivat saaneet väistyä uusliberaalien voimien tieltä, jotka jättivät kehityksen kelkasta putoavat menestyksestä osattomiksi.

Kaikista vahvimmin erilaisia uusnationalistisia voimia yhdistää kuitenkin kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä ajattelutapaa, jossa maahanmuuttoon, maahanmuuttajiin ja muuttajien ja uusien vähemmistöjen kulttuurisiin oikeuksiin suhtaudutaan myönteisesti ja monikulttuurisuuden säilymistä halutaan jopa tukea. Myös jotkin perinteiseen nationalismiin kuuluvat liikkeet ja puolueet, kuten Belgian Vlaamse Blok (myöhemmin Vlaams Belang), modernisoivat ohjelmiaan menestyksellisesti maahanmuutto- ja ulkomaalaisvastaisuudella.

Uusnationalismi on vastaus yhteiskunnissa vallitseviin tyytymättömyyksiin, mutta siitä ei kuitenkaan ole ihmisille heidän ahdingossaan konkreettista apua. Tärkein syy tähän avuttomuuteen on uusnationalistisen liikehdinnän avainsana, joka on ”takaisin”. Siinä missä nationalistit katsoivat ja osin yhä katsovat eteenpäin, tulevaisuuteen, uusnationalistit haluavat palata menneisyyteen. He yrittävät saada poliittisen vallan palautettua täysimääräisesti oman valtion kansalaisille, he haluaisivat valtion ajavan vain kansalaisten etuja ja intressejä ja heidän mielestään yhteiskunta on jälleen olla kulttuurisesti yhtenäinen.

Perussuomalaisten vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelma on tästä näkökulmasta katsottuna suorasanaisen uusnationalistinen. Ohjelman otsikkona on ”Äänestä Suomi takaisin.” Euroopan unionista irtautumista kannattaneen Vote Leave -kampanjan iskulauseisiin kuului “Take back control” ja Donald Trump tunnetusti lupasi tehdä Amerikasta ”Great Again”. Geert Wildersin johtama Alankomaiden Vapauspuolue julistaa, että Alankomaista pitää taas tulla meidän omamme (Nederland weer van ons).

Aikamatka historiaan epäonnistuu kahdesta syystä. Ensinnäkin, uusnationalistit idealisoivat liioittelemalla vuosikymmenten takaisten valtioiden poliittisen itsenäisyyden ja suvereenisuuden sekä yhteiskuntien etnis-kulttuurisen yhtenäisyyden. Nationalististen haavekuvien mukaisia kansallisvaltioita ei ole juuri missään esiintynyt reaalimaailman tasolla, vaan valtiot ovat aina olleet riippuvaisia ympäristöstään ja keskinäisistä sopimuksista. Käytännöllisesti katsoen kaikissa yhteiskunnissa on jonkinlaisen kantaväestön ja valtakulttuurin lisäksi ollut myös erilaisia vähemmistöjä. Olen toisaalla esittänyt, että 1980-luvun puolivälissä Suomi oli ehkä kansallisvaltiona ”täydellisimmillään”. Silti tuonakin ohikiitävänä hetkenä valtiollinen suvereenisuus oli monella tapaa rajoitettua ja kansallisessa kulttuurissa oli paljon kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista monimuotoisuutta.

Tietä takaisin ei ole myöskään siitä syystä, että valtioiden ja yhteiskuntien toimintaympäristö on ratkaisevasti muuttunut. 1800-luvun ja 1900-luvun alun olosuhteissa tavaroiden ja palveluiden tuotanto, kaupankäynti, kommunikaatio ja kulkeminen tukivat modernien valtioiden kokoisten yksiköiden varaan rakentuvaa ja niiden sisälle enimmäkseen rajoittuvaa toimintaa. Kansakuntien rakentumisen olennainen ulottuvuus oli inhimillisen toiminnan piirin laajentuminen paikallisesta kansalliseksi. Näissä olosuhteissa nationalistinen maailmankuva oli toimiva periaatteellinen lähtökohta sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen elämän järjestämiseksi juuri tätä valtiollis-kansallista tasoa korostaen.

Kehitys ei kuitenkaan jäänyt siihen. Siinä missä 1800-luvulla olennainen siirtymä oli paikallisesta kansalliseen, 1900-luvulla ihmiset, heidän sosiaaliset suhteensa ja heidän tuottamansa asiat ylittävät jatkuvasti valtioiden ja yhteiskuntien rajoja. Sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurisen vaihdon ja taloudellisen vaihdannan järjestelmät tuottavat kansallisvaltioita paljon laajempia alueellisia ja väestöllisiä kokonaisuuksia ja verkostoja, jotka laajimmillaan kattavat koko maapallon. Paluu entiseen on mahdollista ainoastaan katkomalla näitä ihmisiä ylirajaisesti, ylikansallisesti ja globaalisti toisiinsa yhdistäviä siteitä. Jotkin autoritaariset tai totalitaariset valtiot kuten Kiina ja Venäjä, joissa uusnationalistinen ajattelutapa on myös ollut viime aikoina nousussa, yrittävät rajoittaa ihmisten tiedonsaantia, vuorovaikutusta ja viestintää, mutta ne joutuvat maksamaan tästä kovan hinnan sekä taloudellisesti että kulttuurisesti.

Vaarallinen uusnationalismi

Uusnationalismi lupaa siten enemmän kuin mitä se pystyy lunastamaan, ja tästä syystä siitä ei ole apua yhteiskuntien kehittämiseen. On vaikea sanoa, missä määrin uusnationalistien johtajat itsekään uskovat asiaansa, vaan lupaavat mahdottomia vain kannatuksen kasvattamiseksi. Tämän lisäksi on kuitenkin todettava, että uusnationalismi ei myöskään ole harmitonta. Varjelen mielelläni poliittista riippumattomuuttani ja puolueettomuuttani, mutta uusnationalistisen politiikan suhteen en katso voivani olla neutraali. Tämän päivän kansallismieliseen ajattelutapaan sisältyy ongelmia, joista osa on vakavia tai suorastaan vaarallisia.

Näistä ongelmista osa liittyy uusnationalismin toiseen avainsanaan, joka on jyrkästi rajattu ”me”, erotuksena tämän ryhmän ulkopuolelle määritellyistä ”heistä”. Perussuomalaisten vaaliohjelman ingressissä korostetaan, että julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua ja että Suomen valtio on olemassa suomalaisista huolehtimista varten. Se keitä ovat suomalaiset, jää ohjelmassa tarkemmin määrittelemättä. Voi olla, että eduskuntaryhmän sisällä on erilaisia näkemyksiä tästä. Ryhmään kuuluu kuitenkin puolet Suomen Sisu -järjestön kuusihenkisestä hallituksesta. Itsenäisyyspäivänä vuonna 2016 tämä avoimesti kansallismielinen järjestö vastusti suomalaisen kansallisuuden pohdinnoissaan jyrkästi suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä. Suomalaisuus rakentuu Suomen Sisun näkemyksen mukaan syntyperän, kielen, uskonnon, arvojen yhtenäisyydelle ja yhteiselle ryhmäidentiteetille.

Tunnettu populismin tutkija Cas Mudde on korostanut, että on olemassa niin oikeisto- kuin vasemmistopopulismiakin. Populismin olennaisia piirteitä ovat hänen mukaansa yhteiskunnan jako kahteen ryhmään, aitoon kansaan ja turmeltuneeseen eliittiin sekä ajatus politiikan tekemisestä niin, että yhtenäiseksi koetun todellisen kansan tahto toteutuu. (Ääri)oikeistolainen populismi kytkee populismiinsa kaksi piirrettä, joista varsinkin jälkimmäinen on harvinainen vasemmistopopulismissa: autoritaarisuuden ja nativismin. Nativismi on Mudden mukaan ajattelutapa, jonka mukaan valtioissa pitäisi olla vain kansakunnan aitoja ja alkuperäisiä jäseniä. Kansakuntaan kuulumattomat ihmiset ja aatteet uhkaavat kansallisvaltion identiteettiä ja yhtenäisyyttä. Nativistisilla oikeistopopulisteilla on siis nationalistinen maailmankuva.

Se, kuinka ahtaiksi kansakunnan rajat määritellään, vaihtelee eri maissa ja eri aikoina. Jyrkimmät uusnationalistit määrittävät ne Suomen Sisun tavoin hyvin eksklusiivisesti etnisen alkuperän ja identiteetin, kielen, uskonnon ja kulttuurin mukaisesti, toiset ovat valmiita hyväksymään kansallisen yhteisön sisälle myös vähemmistöjä, joilla on pitkää yhteistä historiaa kansakunnan ydinväestön kanssa. Lähtökohtaisesti uusnationalistit ovat suhtautuneet kriittisesti maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin, joskin enemmän tervetulleiksi on yleensä toivotettu kulttuurisesti läheisistä yhteiskunnista muuttavat ja etenkin sellaiset, joista on katsottu olevan yhteiskunnalle hyötyä. Viime aikoina uusnationalistien poliittisessa retoriikassa erityistä huomiota on osoitettu etenkin islamin uskontoa ja muslimeja kohtaan.

Islam-vastaisten kannanottojen jyrkkyys vaihtelee niin ikään, mutta monien nyt jo varsin vakiintuneiden ja äänestäjien kannatuksella mitattuna suurten uusnationalististen puolueiden piirissä esitetään varsin radikaaleja näkemyksiä. Vaikka monissa maissa on hyvin paljon muslimeja, joista osa on jo toista tai jopa kolmatta sukupolvea, ja vaikka suuri osa heistä on integroitunut asuinmaihinsa, jotkin puolueet katsovat, että islam ei oikeastaan kuulu länsimaisiin yhteiskuntiin. Ruotsidemokraattien periaateohjelman islamin vaikutusta ruotsalaisessa yhteiskunnassa pitää aktiivisesti vastustaa mahdollisimman paljon. Alternative für Deutschland -puolueen vaaliohjelmassa vuodelta 2017 lausutaan tylysti, että islam ei kuulu Saksaan ja että muslimien määrän kasvu tuottaa suuren vaaran valtiolle, yhteiskunnalle ja arvojärjestelmälle. Alankomaiden vapauspuolueen tavoitteena on jo pitkään ollut Alankomaiden de-islamisointi ja esimerkiksi Koraanin kieltäminen lailla ja moskeijojen sulkeminen.

Kiistämättä millään lailla niitä haasteita, joita radikaali poliittinen islam tuottaa sekä länsimaisiin yhteiskuntiin että globaalisti, näin jyrkät näkemykset suurten väestöryhmien ulossulkemiseksi kansallisesta kokonaisuudesta ovat huolestuttavia. Lisäksi islam-vastaisuuden rinnalle on viime aikoina noussut liikehdintää, jota voi puolestaan pitää rasistisena. Näitä ryhmittymiä tekisi mieli muuten kutsua uusrasistisiksi, mutta tällä termillä on alettu kutsua laajemmin sellaisia ajattelutapoja, joilla muita kuin etnisiin tai fysiologiin piirteisiin perustuvia ryhmiä on alettu kohdella samalla tavalla kuin rasistisessa ajattelussa juutalaisia tai tummaihoisia. Näin ollen esimerkiksi muslimeja on ”rodullistettu”.

Osa uusnationalistisen liikkeeseen sisältyvistä radikaaleista ryhmittymistä on pitänyt huomion kiinnittämistä uskontoon kohtuuttoman suurena ja korostanut nimenomaan etnisten ryhmien ja rodullisten väestöryhmien välistä kilpailua ja vastakkainasettelua. Tässä mielessä kyse on ennemmin paluusta klassiseen rasismiin kuin uusrasismista. Valkoista ylivaltaa nostalgisoivat eurooppalaiset ja amerikkalaiset ryhmittymät ovat olleet paljon esillä mediassa. Rasistisesta ajattelutavasta on pitkään ajateltu, että se liittyy lähinnä iäkkäämpiin ja vähän kouluja käyneisiin, elämässä monella tapaa usein syrjäytyneisiin ihmisiin. Esimerkiksi hollantilaisessa Erkenbrand-yhteisössä ja Belgian flanderilaisessa Schild & Vrienden -liikkeessä mukana on kuitenkin etenkin nuoria, joista monet ovat korkeasti koulutettuja tai yliopisto-opiskelijoita.

Uusnationalistinen nativismi herättää henkiin hirviöitä, joiden olisi suonut pysyvän ikuisessa unessa. Näiden liikkeiden ja puolueiden piirissä kritisoidaan usein monikulttuurisuutta, mutta ei aina ei ole selvää, mitä oikein arvostellaan. Monikulttuurisuuden poliittis-ideologista ulottuvuutta, multikulturalismia, saa kaikessa rauhassa arvostella. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että yhteiskunnassa sietämisen tai suvaitsemisen lisäksi myös aktiivisesti tuetaan erilaisten vähemmistöjen kieltä ja kulttuuria. Näyttää kuitenkin siltä, että suuri osa eurooppalaista uusnationalismista vastustaa myös sen demografista ulottuvuutta, etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta väestöllisenä tosiasiana. Silloin toivotaan avoimesti, että suuri osa yhteiskunnassa asuvista lähtisi sieltä pois.

Tie monikulttuurisesta yhteiskunnasta etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäiseen uusnationalistiseen ideaaliin voi kulkea ainoastaan pakotettujen poismuuttojen, vähemmistöjen syrjinnän ja sorron, ehkä jopa keskitys- ja kuolemanleirien kautta. Viime aikojen kehitys pakottaa sanomaan tämän seikan selvästi ääneen, koska ilmiselvästi uusnationalistisen liikkeen sisällä on myös tahoja, jotka ovat valmiita irtisanoutumaan kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, jotka hyväksyvät ihmisten asettamisen eriarvoiseen asemaan esimerkiksi etnisen taustan, ihonvärin tai uskonnon perusteella ja jotka ovat valmiita käyttämään myös väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Uusnationalistisen liikkeen sisällä vaikuttaa siis tahoja, joita voi huoletta kutsua fasistisiksi. Se ei tarkoita, että koko uusnationalistinen ajattelutapa olisi fasistista tai että fasismia olisi ainoastaan uusnationalismissa. Fasismi voidaan ymmärtää homogeenisuusajattelun äärimmäisenä muotona, jonka tavoitteena on tehdä selvittää välit lopullisesti niiden kanssa, jotka ovat erilaisia. Tarkoituksena on lakkauttaa oma ulkopuolensa, tarvittaessa tuhoamalla. Fasistinen väkivalta on historiassa kohdistunut etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen lisäksi esimerkiksi poliittisiin vastustajiin, taloudellisesti hyväosaisiin sekä epäkelvoiksi tavalla tai toisella määriteltyihin. Kuten edellä viitattiin, on kiistatonta, että osa poliittisen islamin radikaaleista tulkinnoista on luonteeltaan fasistista.

Politiikan kentällä uusnationalistit ovat useimmiten populisteja. Cas Mudden populismille antaman määritelmän lisäksi populismia voidaan määritellä myös näin: he vetoavat tunteisiin, kärjistävät epäkohtia, etsivät syyllisiä ”omien” ulkopuolelta ja tarjoavat helppoja ratkaisuja. Vasta poliittisen menestyksen mukanaan tuoma vastuunkanto paljastaa, mistä puusta populistit on tehty. Suuri osa heistä paljastuu opportunisteiksi, jotka ovat olleet uusnationalistisia retoriikassaan, mutta jotka ovat valmiita tekemään kompromisseja päästääkseen valtaan ja pysymään siellä. Osa heistä on kuitenkin aitoja radikaaleja, jotka ovat valmiita ja halukkaita pyrkimään poliittisiin tavoitteisiinsa ja tarvittaessa muuttamaan poliittisen järjestelmän perusteita saavuttaakseen maalinsa ja säilyttääkseen valta-asemansa.

Ongelma on siinä, että etukäteen voi vain varovasti arvioida, ketkä populisteista ovat opportunisteja ja ketkä loppuun asti radikaaleja. Teot ratkaisevat, ja siinä vaiheessa, kun  populistien todelliset kasvot paljastuvat, on yleensä myöhäistä peruuttaa siihen tienhaaraan, jossa valtaa tarjotaan.

Koko maailman yhteiset haasteet

On siis syytä palauttaa mieleen Judith Shklarin (1989) sanat: “Kaikkien, jotka kuvittelevat fasismin kaikissa muodoissaan olevan kuollut ja kuopattu, on syytä miettiä asiaa uudelleen.”

Uusnationalistinen ajattelutapa on kuitenkin haitallista myös siksi, että siinä unelmoidaan poliittisen vallan täysimääräisestä palauttamisesta toisistaan irrallisille valtiollisille yksiköille aikana, jolloin maailmassa tarvitaan nimenomaan luopumista kansallisesta itsekkyydestä, kykyä yhteistyöhön sekä alueellisesti laajoihin, osin jopa maailmanlaajuisiin ratkaisuihin.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Antonio Guterres luetteli pari vuotta sitten järjestön yleiskokouksessa pitämässään puheessa koko maailmaa koskettavia uhkia ja haasteita. Ydinaseiden määrä on yhä valtava, ja niiden leviämistä vääriin käsiin sekä käyttöä ydinasevaltojen taholta on kyettävä ehkäisemään ennalta. Terrorismi muodostaa suuren uhan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Maailmassa on lukuisia ratkaisemattomia konflikteja ja kansainvälisiä ihmisoikeuksia rikotaan systemaattisesti. Ilmastonmuutos muuttaa elinoloja joka puolella maapalloa ja vaarantaa useiden elämänmuotojen säilymisen edellytyksiä. Ihmiskunta kärsii sosiaalisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Uusiin tieteellisiin ja teknologisiin innovaatioihin sisältyy suuria riskejä, joista kaikista emme ole vielä edes tietoisia. Monissa maissa yhteiskuntia johdetaan tehottomasti ja kansalaisten edusta piittaamattomasti. Koko maailmaa kattava solidaarisuus on yhä pahasti puutteellinen.

Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttäisi nimenomaan valtioiden vahvaa ja määrätietoista yhteistyötä. Asia olisi riittävän hankala muutenkin, ja lisäksi uusnationalistit ajattelevat asioista aivan toisin. Siinä missä uusliberaalien unelma on vapaa markkinatalous, uusnationalistien vastaava haavekuva on vapaiden kansallisvaltioiden maailma. Kapitalistit haluavat yritystoiminnalle mahdollisimman vähän sääntelyä ja muita pidäkkeitä, uusnationalistit haluavat päästä eroon valtioiden toiminnan rajoituksista.

Niin ikään Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa pitämissään puheissa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt oman näkemyksensä, jonka mukaan maailman asiat ovat parhaiten järjestyksessä, kun kaikki valtiot ovat täysin vapaita ajamaan omia etujaan ja tekemään vain niitä kansainvälisiä sopimuksia, jotka ovat niille hyödyllisiä. Vahvat ja täysivaltaiset valtiot antavat ihmisille omistusoikeuden omaan tulevaisuuteensa ja hallinnan omaan kohtaloonsa. Seuraava lainaus on vuoden 2018 yleiskokouksen 73. istunnossa pidetystä puheesta.

Many countries pursue own unique visions building own future and pursuing wonderful dreams. The whole world is richer, humanity is better because of this beautiful constellation of nations, each unique shining brightly in its part of the world. As Americans we know what kind of future we want, what nation America wants to be. We believe in the majesty of freedom and dignity of individual, self government and rule of law, culture built on strong families, fierce independence. We celebrate our heroes, love our country. (…) We must protect sovereignty and independence above all. When we do we will find new avenues for cooperation unfolding before us, new ways of peace making, new purpose, new spirit flourishing more around us. Making this a more beautiful world. Let us choose the future of patriotism, let us come here to stand for our people and for their nations, forever strong, sovereign, just, thankful for the grace and the glory of God, God bless the nations of the globe. 

Joillekin maailman vahvimmille valtioille tällaisesta maapallon ja ihmiskunnan yhteisestä edusta piittaamattomasta politiikasta voi todellakin olla hyötyä, joskin sekä Yhdysvalloissa että sen ulkopuolella on huomautettu, että America First -strategian seurauksena näyttää olevan ennen muuta America Alone. Muissa maissa tällaisen seireenin laululta kannattaa kuitenkin varmasti ummistaa korvat. Ylikansalliset ja globaalit instituutiot tuottavat maille rajoitteita, mutta etenkin pienten valtioiden näkökulmasta ne luovat myös suojelua ja turvaa siltä, että vahvimman oikeus ei aina yksin toteudu.

Jokin aika sitten Suomessa esitettiin, että voisimme alkaa soveltaa kansainvälisiä sopimuksia nykyistä luovemmin ja pitää enemmän huolta kansallisesta edusta niiden tulkinnassa. Ajatuksessa ei sinänsä ole mitään kummallista: jo nyt monet Suomen täysivaltaisuutta rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista ovat sellaisia, joiden täytäntöönpanossa on paljon liikkumavaraa, jota myös käytetään. Mutta pienen valtion näkökulmasta on sulaa hulluutta edistää sellaista periaatteellista muutosta, että tämän liikkumavaran maksimaalinen hyödyntäminen on asiallista ja hyväksyttävää. Mitä pidäkkeitä suurilla mailla silloin enää olisi tehdä samoin silloin kun niiden kansalliset intressit ja kansainväliset rajoitteet ovat ristiriidassa?

Parempi visio nationalistisen nostalgian tilalle

Vaikka miten päin pyörittäisin, en osaa nähdä uusnationalismia tarjoamassa vastauksia aikamme kysymyksiin. Uusnationalismin kyvyttömyys vastata omaan huutoonsa tuottaa ongelmia, joista osa on harmittomia ja osa todella vaarallisia. Radikaalin poliittisen islamin ohella uusnationalismiin sisältyy nykyään liikkeellä olevista aatteista ja ideologioista eniten elementtejä, jotka voivat syöstä eurooppalaisen sivilisaation ja ehkä koko ihmiskunnan jälleen silmittömän ja säälimättömän tuhoamisen tielle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uusnationalistien poliittisessa kritiikissä olisi jonkin verran myös perää. Uusnationalismi on oire viime aikojen kehityksestä, ja tämän oirehdinnan syitä olisi pystyttävä paremmin tietämään ja osuvammin tulkitsemaan, jotta nostalgisen kansallismielisyyden kannatukselta voidaan leikata terä.

Kansainvälistä muuttoliikettä on pakko pystyä jollain tapaa säätelemään, koska muuten jo nyt, tulevista vuosikymmenistä puhumattakaan, liikkeellä voi olla liian paljon ihmisiä, jotta kauttakulku- ja vastaanottavat maat pystyisivät heitä rakenteellisesti ja kulttuurisesti vastaanottamaan. Monikulttuurisuus ei ylipäätään ole asia, joka tuottaa ainoastaan myönteisiä seurauksia, joskin uusnationalistit vahvasti ylikorostavat sen kielteisiä puolia. Kulttuurisesti monimuotoisten yhteiskuntien yhteisistä pelisäännöistä tarvitaan paljon ja parempaa keskustelua. Tähänastiset ylikansallisen politiikan kokeilut, Euroopan unioni etunenässä, toimivat vielä jäykästi ja monimutkaisesti, ja kansalaisten on vaikea pitää niitä omanaan. Ylikansallisten instituutioiden on pystyttävä uudistumaan tämän ajan vaatimuksiin vastaaviksi. Markkinatalous, globalisaatio ja teknologinen kehitys tuottavat monenlaisia häviäjiä, joista yhteiskunnan ja ihmiskunnan on kansainvälisen kilpailun ja tieteellisen edistyksen huumassa muistettava huolehtia.

Monien ihmisten kokema tyytymättömyys ja jopa katkeruus sekä muut kielteiset käsitykset ja tunteet viimeaikaista kehitystä kohtaan ovat epäilemättä aitoja. Jos paluu nationalistisen maailmankuvan mukaiseen järjestelmään ei ole hyvä vastaus tyytymättömien ihmisten poliittiseen etsintään, niin mikä sitten on?

Suuri osa uusnationalistien saamasta kannatuksesta yhteiskunnissa johtuu muiden poliittisten liikkeiden ja organisaatioiden kyvyttömyydestä tarjota äänestäjäkunnalle uskottavia ja uskomisen arvoisia tulevaisuuden kuvia. Ne eivät myöskään ole kyenneet esittämään kansallisvaltiolle ja etnis-kulttuuriselle kansakunnalle vaihtoehtoisia positiivisia samastumiskohteita, joiden kautta ihmiset saavat merkitystä elämälleen. Ainoan poikkeuksen muodostaa tällä hetkellä lähinnä ilmastonmuutoskeskustelun kautta tuulta purjeisiinsa saanut ekologinen ajattelutapa, vihreä politiikka, jonka puitteissa esitetyistä tulevaisuuden kuvista kuitenkin yleensä puuttuu se systemaattisuus ja kokonaisvaltaisuus, joka on nationalistisen maailmankuvan suuri vahvuus.

Länsimainen ihminen on uudella ajalla menettänyt kyvyn uskoa kohtaloon ja tyytyä oman elämänsä vääjäämättömiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Nationalismi, mutta myös sosialismi, kommunismi ja liberalismi loivat hänen mieleensä käsityksen tulevaisuudesta, joka voi olla nykyistä parempi. Aika ajoin kehitys on myös vastannut näiden visioiden herättämään tarpeeseen. Vapautta on ollut enemmän, elintaso on parantunut, tasa-arvo on lisääntynyt, hyvinvointi on jakaantunut tasaisemmin.

Modernisaation historiallisena perintönä meillä on nykyihmisen mieli, joka odottaa koko ajan enemmän ja parempaa. Tämä mentaliteetti janoaa myös sellaista kertomusta, joka lupaa huomiselle parempaa kuin mitä meillä on tänään. Mutta nämä tarpeet eivät tule tyydytetyksi. Päinvastoin. Monet kokevat asioiden todella menneen huonompaan suuntaan. Lisäksi joka puolella tuntuu olevan entistä enemmän uhkia, joita populistien lisäksi myös media mielellään jatkuvasti suurentelee.

Uskon, että pohjimmiltaan ihmiset eivät haluaisi langeta uusnationalistien tarjoamaan taaksepäin katsomisen taantumukselliseen ansaan. Tässä tilanteessa on kuitenkin helppo ymmärtää, että paremman puutteessa nostalginen lupaus menneisyydestä parempana tulevaisuutena on hyvin houkutteleva.