In memoriam Ilkka Heiskanen

Väitöskirjani (1999) esipuheessa kirjoitan, että harva ihminen on ohjannut elämääni niin paljon kuin hän. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori emeritus Ilkka Heiskanen poistui keskuudestamme 10. helmikuuta 2019, ja tuo nyt jo lähes kahdenkymmenen vuoden takainen lause tuli minulle ensimmäisenä mieleen. Nyt voin myös todeta, ettei se ohjaaminen siihen loppunut. Tästä kirjoituksesta käy jopa ilmi, ettei se varmaan päättynyt edes hänen elämänsä langan katkeamiseen.

Tulin opiskelijaksi Helsingin yliopistolle syksyllä 1985 melko tietämättömänä sekä politiikasta että sen tieteellisestä tutkimisesta. Haluamatta mitenkään loukata tai arvostella laitoksen myöhempiä opettajia ja tutkijoita ajattelen vilpittömästi, että oma sukupolveni oli hyvin onnekas. Aleksanterinkatu 7:n viidennen kerroksen käytävillä käveli tuolloin suomalaisen yhteiskuntatieteen kontekstissa hyvin korkeatasoisia ja innostavia professoreita, muita opettajia ja tutkijoita, joista Ilkka Heiskasen lisäksi voi mainita esimerkiksi Raimo Väyrysen, Kari Palosen, Sakari Hännisen, Pertti Ahosen ja Erkki Berndtsonin.

Tulin myös yliopistolle aikaan, jolloin edellisen vuosikymmenen mieltä kiihottaneet mutta ajattelua kahlinneet poliittis-ideologiset kiistat olivat jo suurimmaksi osaksi laimentuneet pieneksi piikittelyksi. Suuria tiedepoliittisia intohimoja herättäneiden Tandem- ja DETA-tutkimushankkeiden – joista sain kuulla vasta paljon myöhemmin – synnyttämät laineet olivat nekin laantuneet niin mataliksi, että opiskelija ei niitä juuri huomannut. Koko suomalainen yhteiskunta oli jonkinlaisessa kulminaatiopisteessä, siirtymässä uuteen vaiheeseen, jonka muotoa ja sisältöä kukaan ei oikein vielä osannut ennakoida. Olosuhteet intellektuaaliselle kehitykselle olivat siten monella tapaa suotuisat.

Ilkka Heiskasesta mieleeni palautuu noilta opiskelun alkuajoilta joitain vahvoja muistikuvia. Yksi niistä liittyy hänen luentokurssiinsa, joka käsitteli politiikan tutkimuksen metodologista perustaa. Kuin eilisen päivän muistan, kuinka istun Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalissa ja kuuntelen miltei taukoamatonta rauhallista puhetta, josta vaivoin ymmärrän jotain. Heiskanen istuu tuolillaan, välissä jalat pöydälle nostaen, ja katsoo enemmän ikkunasta ulos kuin meitä opiskelijoita, ikään kuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja sieltä kiteytyksiä meidän ahnaille aivoillemme esiin nostaen.

Jossain vaiheessa luin joko tenttiin tai muuten vain itseäni sivistääkseni vaatimattomalta monistenivaskalta vaikuttavan järkäleen nimeltä Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Tuo Ilkka Heiskasen kirjoittama suomalaisen yhteiskunnan valtarakenteita selvittäneen DETA-projektin loppuraportti oli raskas, mutta samalla antoisa urakka. Se oli ensimmäinen lukemani systemaattinen yritys yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi, ja sen tärkeimmät päätelmät ovat kestäneet aikaa hyvin. Paikoin erittäin pitkät virkkeet herättivät opiskelijoissa kauhunsekaista ihastelua.

Ensimmäisenä opiskelusyksynä tutor-ryhmäni kävi tapaamassa laitoksen opettajia ja niin myös professori Heiskasta. Tässä keskustelussa tulin nostaneeksi esiin kysymyksen siitä, miten laitos suhtautuu opiskelijaan, joka haluaa suorittaa osan tutkinnostaan ulkomailla. Heiskasen suhtautuminen tähän ajatukseen oli vahvasti hyväksyvä. Elettiin aikoja, jolloin Suomi oli hiljalleen avautumassa maailmalle ja maailma, etenkin läntinen Eurooppa, Suomelle. Houkutus lähteä joksikin aikaa jonnekin toisaalle oli suuri, ja tuntui hyvältä, että opinahjossa kannustettiin kokeilemaan siipiä myös muualla ja hakemaan kansainvälisisiä kokemuksia.

Aika pian itse lähdinkin, joskaan en opiskelemaan. Monista inspiroivista tekijöistä huolimatta yliopistomaailma tuntui samanaikaisesti kovin vieraalta, ja oman motivaation kanssa oli usein paljon tekemistä. Kun sitten avautui mahdollisuus lähteä tennisopettajaksi kesäksi Itävaltaan Zell-am-Seehen, ja kenties jatkaa seuraavana talvena myös Malcesinessa Pohjois-Italiassa, olin valmis myös keskeyttämään opintoni ainakin joksikin aikaa, ehkä pysyvästi.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt odotusten mukaisesti, ja häntä koipien välissä palasin takaisin yliopistolle miettien elämälleni ja opiskeluilleni suuntaa. Täysin sattumalta törmäsin Ilkka Heiskaseen yliopiston läheisillä kaduilla ja yhtä odottamattomasti hän tiedusteli saman tien, olisinko mahdollisesti kiinnostunut tulemaan mukaan ryhmään, jonka oli tarkoitus alkaa kokoontua Suomen Akatemialle laadittavan tutkimushankehakemuksen valmistelun merkeissä. Olimme jutelleet vähän joidenkin luentojen yhteydessä, mutta muuten emme olleet juuri keskustelleet. Olin vastannut erääseen hänen omaa artikkeliaan koskevaan tenttikysymykseen jonkinlaisella arrogantilla ironialla, joka oli häntä ilmeisesti miellyttänyt. Tutkimushankkeen aiheena oli kutkutteleva Deviant and Unconventional Political Behavior. Kuinka olisin voinut kieltäytyä?

En pysty muistamaan kaikkia, keitä ryhmään kuului, mutta siinä oli joidenkin laitoksen henkilökuntaan kuuluvien lisäksi muita tutkijoita, virkamiehiä ja kourallinen meitä opiskelijoita. Ryhmän mukana me nuoret pääsimme mukaan tapaamaan sen ajan vahvoja vaikuttajia kuten Ulf Sundqvistia silloisesta Työväen Säästöpankista, Esko Ollilaa Suomen Pankista ja silloin paljon esillä ollutta kansanedustaja Eeva Kuuskoskea. Tutkimushanke ei tainnut saada rahoitusta juuri lainkaan, mutta luulen, että kaikkiin mukana olleisiin ja etenkin meihin opiskelijoihin tapaamiset ja keskustelut jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Tilaisuudet ja niiden mutkaton luonne paljastivat samalla, kuinka pieni ja lähellä oli suomalainen yhteiskunnallinen eliitti. Sen rakenteita ja keskinäisiä kytkentöjä Heiskanen oli itse hieman aikaisemmin tutkinut Interlocking directorates -hankkeessaan.

Yksi ryhmässä mukana olleista oli myöhemmin maailmanpolitiikan professoriksi noussut Teivo Teivainen, jonka kanssa tapasimme Ilkkaa useita kertoja hänen työhuoneessaan ja muuallakin. Tapaamisissa oli paljon noiden luentojen makua: professori pyöritteli ääneen asioita, jotka hänen päässään silloin liikkuivat, ja me pääsimme tällä tavalla osallisiksi tieteellisestä prosessista sekä samalla jonkin verran omilla kommenteillamme ja kysymyksillämme siihen osallistumaan. Ainakin minulle ne opettivat myös myöhemmin monissa tilanteissa arvokkaiksi osoittautuneita keskustelun taitoja, esimerkiksi omien puheenvuorojen ajoituksen suhteen. Heiskasen kanssa keskustellessa oma kontribuutio täytyi kyetä tilanteen avautuessa lausumaan oikealla hetkellä ja ytimekkäästi. Hänen ajatuksensa juna kiiti hetken päästä taas vauhdilla eteenpäin omaa kiehtovaa rataansa.

Politiikan lisäksi Ilkka Heiskanen oli suuresti kiinnostunut taiteesta sekä poliittisesta tai yhteiskunnallisesta kulttuurista. Tai älyllisestä ilmastosta, kuten asia ilmaistaan yhdessä hänen tärkeimmistä suomalaista yhteiskuntaa koskevista artikkeleistaan, jonka nimi on Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Monien muiden Heiskasen kirjoitusten tavoin tämäkin on ilmestynyt hieman omalaatuisessa paikassa, suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiaa käsittelevän teoksen lopussa sekä erillispainoksena yleisen valtio-opin laitoksen vaatimattoman näköisessä julkaisusarjassa. Myös tämä kirjoitus on omaperäisine käsitteineen varsin vaativaa lukea, mutta taideteoksen tavoin se avautuu aina uudella tavalla vielä kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Opastusta kulttuurin saralla me opiskelijat saimme Heiskaselta myös sitä kautta, että tieteellisen kirjallisuuden ohella tai tutkimusten sijaan hän ehdotti usein luettavaksi kaunokirjallisia teoksia, proosaa ja runoutta. Usein ne lähtivät suoraan hänen pöydältään mukaan, ja jotkin niistä ovat saattaneet jäädäkin lopulta omaan kirjahyllyyni. Noihin aikoihin hänen omia suuria kiinnostuksen kohteitaan olivat monet saksalaisen kielialueen kirjailijat, kuten itävaltalainen Ingeborg Bachmann ja itäsaksalaiset Christa Wolf ja Christoph Hein. Myös ensi kosketukseni Tove Janssoniin kirjailijana on tullut tätä kautta, kun joku kerta kädessäni oli professorin huoneesta poistuessani Sommarboken.

Valmistuttuani työskentelin hetken aikaa assistenttina yleisen valtio-opin laitoksella, mutta siirryin pian hallintohistoriakomiteaan Heikki Ylikankaan avustajaksi selvittelemään suomalaisten korkeiden virkamiesten sosiaalista taustaa. Tuon vuoden aikana meillä oli kuitenkin Heiskasen ja Ritva Mitchellin kanssa yhteisenä hankkeena suomalaisten intellektuellien ja korkeiden virkamiesten suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta koskevien käsitysten kerääminen ja analysointi erääseen kansainväliseen projektiin. Heiskanen ja Mitchell uskoivat tuolloin tehtäväkseni kymmenien kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden ja muiden kuuluisuuksien haastattelujen tekemisen, minkä koin suurena luottamuksen osoituksena.

Tuosta hankkeesta koitui sitten vielä kaikenlaista, mutta ensin omassa elämässäni tapahtui merkittävä muutos, kun nuori perheemme muutti vaimoni väitöskirjahankkeen perässä Alankomaihin. Lastenvaunuja Wageningenissa työntäessäni mietin jälleen omaa elämääni, jonka tunsin muutenkin kaipaavan uutta suuntaa. Aikani asiaa pohdittuani laadin Ilkka Heiskaselle kaunopuheisen kirjeen, jossa kerroin päättäneeni luopua tieteen tekemisestä ja keskittyväni muunlaiseen kirjoittamiseen.

Sain pitkään kirjeeseeni lyhyen, ystävällisen ja sisällöltään vastaansanomattoman viestin, joka muistini mukaan kuuluu näin: Tee mitä teet, mutta ei se kuitenkaan haittaa olla tohtori.

Muutamaa vuotta myöhemmin väittelin kansallisen identiteetin käsitteestä ja sen käytöstä Suomessa ja Alankomaissa. Tämä tutkimus ei olisi varmaan koskaan lähtenyt liikkeelle ilman aikaisemmin mainittuja intellektuellihaastatteluja, joita sitten tein myös Alankomaissa. Suomen päässä aineistoa täydensi niin ikään Ilkan ”talliin” kuulunut Henri Vogt, joka sittemmin myös on edennyt kansainvälisen politiikan professoriksi.

Ilkka Heiskanen toimi väitöstilaisuudessani kustoksena. Tilaisuuden edetessä huomasin, että hän ei juurikaan seurannut väitöstä, vaan tuntui puuhaavan kynän ja paperin kanssa jotain omaa. Kun kaikki oli ohi, tämä puuhastelu paljastui, ja sain lahjaksi Wisława Szymborskan englanniksi käännetyn runokokoelman People on a Bridge. Kirjan mukana tuli postikortti, jonka kääntöpuolelle hän oli väitöstilaisuuden aikana kääntänyt Nobel-palkitun puolalaisen runon Powroty, jonka Heiskanen käänsi nimellä Hän tuli kotiin.

Väitöskirjani esipuheen kiitosvirke sisältää hienovaraisen piikin, että väitöskirjaani Ilkka Heiskanen ei niinkään ohjannut. Osin se pitää myös paikkaansa, mutta ei kuitenkaan täysin. Noihin aikoihin Heiskanen oli niin ikään erittäin kiinnostunut nationalismista sen eri muodoissaan sekä historiallisena että ajankohtaisena ilmiönä. Entisen sosialistisen järjestelmän maissa kansallisuusaate nosti monikasvoista päätään ja oikeistoradikaalit puolueet olivat alkaneet menestyä monissa läntisen Euroopan maissa. Sain noihin aikoihin häneltä paljon sellaisia hyviä lukuvinkkejä, joita en ehkä muuten mitenkään olisi tullut ajatelleeksi.

Uusia yhtymäkohtia syntyi kuitenkin samanaikaisesti toisaalla. Vuosisadan vaihteen aikoihin Ilkka Heiskanen kiinnostui kasvavassa määrin globalisaatiosta. Hänen tätä aihetta käsittelevä erittäin kiinnostava ja yhä lukemisen arvoinen kirjoituksensa ilmestyi jälleen oudossa paikassa, Risto Kuneliuksen ja Ullamaija Kivikurun toimittamassa Viestinnän jäljillä -teoksessa. Kun aloitin itse Kosmopolis-lehden päätoimittajana vuosituhannen vaihteessa, näin tilaisuuden houkutella Heiskaselta jokin maailmanpolitiikkaan sekä rauhan- ja konfliktintutkimukseen liittyvä kirjoitus. Lopputulos oli maailmoja kriittisesti syleilevä kaksiosainen kirjoitus otsikolla Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi. Myös näihin artikkeleihin kannattaa mielestäni yhä tutustua, ja ne ovatkin myös sähköisesti saatavilla (ks. linkit alla).

Pitkäaikaisempi yhteistyö jatkui kuitenkin taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen puolella. Suomessa monikaan ei varmaan tiennyt, kuinka aktiivinen monella tapaa entistä vetäytyvämmän oloinen ja hyvin harvakseltaan mitään julkaiseva Ilkka Heiskanen oli eurooppalaisen kulttuuripolitiikan tutkimuksen sekä taiteen, kulttuurin ja kulttuuripolitiikan tilastoinnin kehittämisen kentällä. Suomalaisen kulttuuripolitiikan tiedolla johtamisen kehittämisessä hänellä oli merkittävä rooli pitkälle 2000-luvulla.

Omalle elämälleni näillä Heiskasen taide- ja kulttuuripoliittisilla kiinnostuksen kohteilla oli jälleen kerran ratkaiseva merkitys eräässä tärkeässä elämänvaiheessa. Keväällä 2006 olin päättänyt lähteä pois yliopistolta tietämättä oikein, minne suunnata seuraavaksi. Eräänä iltana istuimme ravintolaillallisella töölöläisessä hotellissa selvittelemässä kulttuuri- ja viestintäpolitiikan tutkimuksen alalla toimineen FinnEkvit- yhdistyksen asioita. Ilkka Heiskanen oli yhdistyksen sihteeri ja käytännössä sen primus motor, minä puolestaan hallituksen puheenjohtaja.

Tuolle illalliselle osallistui sattumoisin myös Ritva Mitchell, josta oli tällä välin tullut vuonna 2002 toimintansa aloittaneen Cuporen eli Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön ylläpitämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja. Kun Ritva kuuli minun olevan etsimässä uusia mahdollisuuksia elämässäni, hän vinkkasi Cuporessa aukeavasta erikoistutkijan pestistä. Fortunæ rota volvitur – niin kuin vuonna 2010 ilmestyneen Ilkka Heiskasen 75-vuotiskirjan nimeksi annettiin – ja minun kohdallani onnenpyörä kierähti taas palkitsevaan asentoon. Siitä tuli kaikkiaan kymmenen vuoden mittainen täyspäiväinen matka taide- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen maailmassa.

Sittemmin tilanteet ovat taas muuttuneet, ja yhteys välillämme vähittäin heikkeni ja lopulta katkesikin. Jokin aika sitten pidin Suomen Akatemian henkilökunnalle alustuksen aiheesta vaikuttavuus ja tutkijan rooli yhteiskunnassa. Esityksessäni hyödynsin jälleen kerran Heiskasen intellektuelleja, älyllistä ilmastoa ja yhteiskuntateoriaa käsittelevää artikkelia. Esitellessäni itseäni kerroin olevan politiikan tutkija paitsi ammatiltani myös identiteetiltäni. Täsmensin kuvausta kertomalla olevani onnellinen politiikan tutkija. Tuon lisäyksen voi tehdä, koska melkein koko tutkijanurani ajan olen saanut tehdä itseäni kiinnostavia asioita useimmiten haluamallani tavalla ja enimmäkseen vähintään kohtuullisissa olosuhteissa.

Kuten edellä kerrotusta on käynyt ilmi, en varmasti olisi politiikan tutkija ilman Ilkka Heiskasen vaikutusta elämääni. Tämän lisäksi on pitkälti hänen ansiotaan, että voin suoraselkäisesti kertoa olevani myös onnellinen politiikan tutkija. Urani suoran ja epäsuoran ohjaamisen lisäksi monet kiinnostavimmista tutkimuksista on tehty nimenomaan hänen kanssaan. Minulla on ollut elämässäni paljon onnea, kun hänen kaltaisensa tieteentekijä on ollut kiinnostunut auttamaan kaltaistani nuorukaista ja myöhemmin tekemään kanssani yhteistyötä.

Valitettavan huonosti tunnettu suuri suomalainen valtio-oppinut ja yhteiskuntatieteilijä on poissa, mutta hänen ohjausvaikutuksensa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa jatkuu.

*

Pertti Ahosen, Sakari Hännisen ja Kari Palosen toimittama Fortuna rota volvitur: Studies on the writings and other work of Ilkka Heiskanen, Professor Emeritus of Political Science at the University of Helsinki, on the occasion of his 75th Birthday 23 December 2010 on ilmestynyt Suomen valtiotieteellisen yhdistyksen kustantamana. Kirjoituksessa mainitut Ilkka Heiskasen julkaisut on lueteltu alla niiden ilmestymisen aikajärjestyksessä.

Heiskanen, Ilkka: Julkinen, kollektiivinen ja markkinaperusteinen: Suomalaisen yhteiskunnan hallintajärjestelmien ja julkisen päätöksenteon ja hallinnon kehitys ja kehittäminen 1960- ja 1970-luvuilla. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, Tutkimuksia, Sarja C, Deta, 31. Helsingin yliopisto 1977, Helsinki.

Heiskanen, Ilkka & Johanson, Erkki: Finnish Interlocking Directorships: Institutional Groups and Their Evolving Integration. Teoksessa Frans N. Stokman, Rolf Ziegler & John Scott (toim.): Power: A Comparative Analysis of Ten Countries. Polity Press 1986, Cambridge.

Heiskanen, Ilkka: Yhteiskuntatieteet, käytännön yhteiskuntateoria ja maamme älyllinen ilmasto. Teoksessa Jaakko Nousiainen & Dag Anckar (toim.): Valtio ja yhteiskunta: tutkielmia suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiasta. WSOY 1983, Porvoo.

Heiskanen, Ilkka: Globalisaatio länsimaisen kulttuurin oikeuttamisena ja todellisuuden kuvauksena. Teoksessa Ullamaija Kivikuru ja Risto Kunelius (toim.): Viestinnän jäljillä. WSOY 1998, Juva.

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa I. Kosmopolis 30:2 (2000), 7–24. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/2/sivilisa.pdf

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi Osa II. Kosmopolis 30:4 (2000), 7–37. http://elektra.helsinki.fi/se/k/1236-1372/30/4/sivilisa.pdf

Mainokset

One thought on “In memoriam Ilkka Heiskanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s