Vieraskielinen väestö: kieliperusteisen tilastoinnin ongelmia ja ratkaisuvaihtoehtoja

Alla oleva kirjoitus on ilmestynyt Helsingin kaupunginkanslian Kvartti-blogissa 25.4.2019, ja se on luvalla julkaistu uudelleen tässä blogissa. Ks. aiheesta myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 29.4.2019.

Mitä suurempi osa ulkomaalaistaustaisista on Suomessa syntyneitä, sitä useammin vieraskieliset ovat myös suomen- tai ruotsinkielisiä. Kaksi- ja monikielisyys lisääntyvät Suomessa nopeasti, ja tämä kehitys haastaa yksilöiden yksikielisyyteen perustuvan tilastoinnin.

Kuka on vieraskielinen? Tosielämän tasolla oikea vastaus on: ei kukaan. Mitä enemmän maahanmuutto muuttaa Helsingin ja muun Suomen väestörakenteita ja mitä enemmän puhumme tämän muutoksen vaikutuksista, sitä tärkeämpää on tehdä selväksi, mistä me oikein puhumme. Samoin on syytä miettiä, mitä käsitteitä ei kannata käyttää, ellei ole aivan pakko. Monikulttuurisuuden tilastointi Suomessa kaipaa uudistamista vastaamaan paremmin yhteiskunnan todellisuutta.

Havainnot etnisestä eriytymisestä pääkaupunkiseudulla ja Helsingin seudun tuoreet väestöennusteet ovat viime viikkoina herättäneet paljon julkista keskustelua. Se on pitkälti kohdistunut nimenomaan vieraskielisen väestön määrän ja suhteellisen osuuden kasvuun sekä vieraskielisten sijoittumiseen tietyille alueille ja joihinkin kouluihin. Termiin vieraskielinen törmää medioissa toistuvasti, usein ilman sen kunnollista määrittelyä.

Keskustelua Suomessa tarvitaan, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan kieliperusteiseen erontekoon ”meidän” ja ”muiden” välillä on jo nyt ongelmallista, ja tulevaisuudessa nämä ongelmat vain pahenevat. Väärien mielikuvien johdosta saatetaan päätyä myös virheellisiin päätöksiin ja palveluiden epätarkoituksenmukaiseen kohdistamiseen. Siksi yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä äidinkielen tilastoinnissa oikeastaan on kysymys ja minkälaisia pulmia siihen liittyy.

Suomen väestöä koskeviin rekisteritietoihin sisältyy henkilön äidinkieli. Tämän tiedon kerääminen ja tallentaminen väestörekisteriin ei ole kovin tavallista, eikä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa ole tietoja väestöön kuuluvien äidinkielestä. Suomessa tätä tietoa on tarvittu jo vuosikymmeniä maamme virallisen kaksikielisyyden vuoksi: kielitilaston ytimessä on tieto maamme suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä. Kielilaki määrittää yksilöiden äidinkielitiedon perusteella esimerkiksi sen, mitkä kunnat ovat yksi- ja mitkä kaksikielisiä.

Ajatus äidinkielestä tuntuu monista varmaan yksinkertaiselta. Todellisuudessa ei kuitenkaan aina ole itsestään selvää, mikä on henkilön äidinkieli. Täysin yksikielisessä perheessä, joka asuu koko elämänsä samassa kieliympäristössä, asia on yleensä kiistaton. Mutta monessa perheessä puhutaan useampia kieliä, ja esimerkiksi kahta eri kieltä puhuvan vanhemman lapsi on usein jo lapsuudestaan lähtien vähintään kaksikielinen. Ensiksi opittu kieli voi myös esimerkiksi toiseen maahan muuton seurauksena tai vähemmistöjen syrjinnän vuoksi poistua käytöstä ja sen taito heikentyä.

Tieto rekisteröidystä äidinkielestä perustuu henkilön omaan ilmoitukseen tai Suomessa syntyneiden osalta yleensä vanhempien ilmoitukseen. Tätä tietoa viranomainen ei voi omin päin muuttaa. Joissain tapauksissa kielitieto ei vastaa sitä, mitä yleensä pitäisimme äidinkielenä. Vanhemmat voivat ilmoittaa lapsensa äidinkieleksi suomen tai ruotsin esimerkiksi syrjinnän tai muuten ei-toivotun kohtelun välttämiseksi. Suomen kieli voidaan antaa äidinkieleksi myös merkiksi suomalaisuuteen identifioitumisesta.

Toisaalta rekisteröidyksi äidinkieleksi on voinut jäädä jokin muu kieli kuin suomi tai ruotsi, vaikka tätä kieltä henkilö ei olisikaan koskaan kunnolla oppinut tai paljon elämässään käyttänyt. Viranomainen tai palvelujen järjestäjä tai tuottaja ei siten pelkästään rekisteröityä äidinkieltä koskevan tiedon perusteella voi koskaan olla täysin varma siitä, että kyseinen kieli todella on myös henkilön ensimmäinen tai parhaiten hallittu tai eniten kotona käytetty kieli.

Kielitilastoihimme sisältyy myös se ongelma, että se ei anna luotettavaa kuvaa kaikista Suomessa osatuista ja puhutuista äidinkielistä. Tilastoinnissa käytetyssä kansainvälisessä kielten luokittelustandardissa ISO 639-1 on 180 elävää kieltä. Maailmassa on kuitenkin paljon enemmän kieliä. On hyvin vaikea määritellä tarkasti, mikä itse asiassa on kieli, mutta joka tapauksessa niitä on tuhansia. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteitä hyödyntämällä päätynyt siihen tulokseen, että Suomessa puhutaan ainakin viittäsataa kieltä. Tosin jotkin kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei kaikkia kieliä käytetä Suomessa kommunikaation välineenä.

Kielitilasto ei myöskään tunnista yksilöiden kaksi- tai monikielisyyttä. Järjestelmä on rakennettu oletukselle, että ihmiset ovat yksikielisiä, ja pitkään tämä oletus on varmaan suurelta osin pitänytkin paikkansa. Nykyään yhä suurempi osa Suomen väestöön kuuluvista henkilöistä on kuitenkin sellaisia, jotka ovat joko vanhemmiltaan oppineet kahta tai useampaa kieltä tai lapsuuden kasvuympäristö on muuten tehnyt heistä kaksi- tai monikielisiä. Yksikielisyys ei ole samalla tavalla normi kuin ennen.

Suurin ongelma liittyy etenkin viimeaikaisen keskustelun huomioiden kuitenkin siihen, että Suomessa asuu entistä enemmän sellaisia Suomessa syntyneitä henkilöitä, joiden vanhemmat ovat aikanaan muuttaneet Suomeen. Näistä henkilöistä käytetään usein sellaista nimitystä kuin maahanmuuton toinen sukupolvi, ja heitä voi pitää myös ensimmäisen polven suomalaisina. Vuoden 2018 alussa heitä oli Suomessa vajaa 63 000 ja Helsingissä noin 18 000 henkeä. Heidän määränsä ja osuutensa väestöstä kasvaa nopeasti, etenkin pääkaupunkiseudulla.

Suurella osalla näistä maahanmuuttajien lapsista rekisteröity äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, ja tästä syystä heidän luokitellaan tilastoissa vieraskielisiksi. Monet heistä ovat kuitenkin samalla myös suomen- ja/tai ruotsinkielisiä, ja tämä unohtuu nykyään usein vieraskielisistä puhuttaessa. He ovat voineet oppia suomea jo vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan, mutta myös asuinympäristöstään. Vaikka ulkomaalaistaustaisen väestön osuus on joillain alueilla noussut nopeasti, kantaväestöön kuuluvat ovat kuitenkin Suomessa yhä kaikkialla enemmistönä, eikä suomen kieleltä voi arjessa välttyä.

Suuri osa maahanmuuttajien lapsista on saanut myös suomen- tai ruotsinkielistä varhaiskasvatusta. Miltei kaikki toisen sukupolven nuoret ovat käyneet suomen- tai ruotsinkielisistä koulua. Monet heistä tarvitsevat opintiensä alussa tukea koulunkäyntikielensä taidon parantamiseksi, mutta harvoin lähdetään liikkeelle nollasta. Suomen tai ruotsin kielen opettamisen sijaan voisi olla parempi puhua kielitaidon kehittämisestä. Opetuksen järjestäjillä olisi hyvä olla pelkkää kielitilastoa tarkempaa tietoa lasten kielitaidosta, jotta erilaiset tukitoimet osattaisiin kohdistaa ja ajoittaa oikein.

Ilmaisu ”vieraskielinen” on myös ongelmallinen, joidenkin mielestä suorastaan leimaava. Siinä on jotain järkeä ainoastaan siinä mielessä, että se on ”kotimaankielisten” (so. suomen-, ruotsin- ja usein myös saamenkielisiksi rekisteröityneiden) vastinpari. Nämä ”kotimaankielet” ovat kuitenkin oikeastaan virallisia kieliä, saamen kieli tosin ainoastaan saamelaisten kotiseutualueella pohjoisimmassa Suomessa. Tämä määrittely tekee muiden kielten puhujista vieraskielisiä, vaikka joitain näistä kielistä on puhuttu Suomessa jo sukupolvien ajan.

Vieraskielisyys on myös outo ilmaisu, koska kuinka kenenkään äidinkieli voi oikeastaan olla vieras kieli, sehän on hänen omansa? Vieraskielisyys toiseuttaa siis muita kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kahdella tasolla. Ensinnäkin termi korostaa sitä, että nämä kielet eivät oikeastaan kuulu Suomeen, ja toiseksi se vieraannuttaa näiden kielten puhujat heidän omasta kielestään. Jotkut ovat yrittäneet korjata ongelmaa puhumalla vieraskielisten sijasta muunkielisistä, mutta varsinainen ongelma ei tällä muutoksella ratkea.

On siis tärkeätä olla tietoinen kielitilastointiin ja vieraskielinen-käsitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Tulkinnoissa kannattaa ottaa huomioon etenkin se, etteivät kaikki vieraskieliset ole maahanmuuttajia ja että monet heistä osaavat myös suomea ja/tai ruotsia. Mahdollisuuksien mukaan kannattaa kuitenkin siirtyä käyttämään luotettavampaa tapaa kuvata Suomen väestörakennetta ja sen kehitystä. Tilastokeskuksen vuonna 2012 käyttöön ottama syntyperämäärittely jakaa väestöä tavalla, joka toimii varsin hyvin paitsi nyt myös tulevaisuudessa, jolloin Suomessa asuva väestö on entistä monimuotoisempi.

Syntyperään perustuvassa väestön luokittelussa suomalaistaustaisia ovat kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Ulkomaalaistaustaisia ovat puolestaan ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla. Sekä suomalaistaustaiset että ulkomaalaistaustaiset voivat itse olla Suomessa tai ulkomailla syntyneitä. Ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset ovat varsinaisia maahanmuuttajia, muita ei oikeastaan sellaisiksi pidä kutsua. Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset muodostavat edellä mainitun maahanmuuton toisen sukupolven.

Kyseinen luokittelu on kieliperusteista tilastointia täsmällisempi ja riippumattomampi henkilöiden omista ilmoituksista. Lisäksi samanlainen järjestelmä on olemassa muissa Pohjoismaissa. Sen avulla voidaan myös tarkentaa kuvaa siitä, ketkä ovat niin sanottuja vieraskielisiä. Kuten alla oleva kuvio osoittaa, suomalaistaustaisiinkin kuuluu henkilöitä, joilla rekisteröity äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ulkomaalaistaustaisissa on puolestaan koko joukko suomenkieliseksi rekisteröityneitä, etenkin Suomessa syntyneiden joukossa.

Suomen väestö vuoden 2017 lopussa syntyperän ja rekisteröidyn äidinkielen mukaan. Lähde: Tilastokeskus.

Väestörakenne syntyperä synnyinmaa kieli

Kielilaki edellyttää yhä väestön kieliperusteista tilastointia, eikä äidinkielitiedon keruun järjestelmästä siis ainakaan toistaiseksi voida luopua. Kielitilastoja tarvitsemme vielä pitkään myös siitä syystä, että monet väestön tarkastelua kuvaavat aikasarjat ulottuvat kauemmaksi menneisyyteen ainoastaan kieliperusteista jaottelua hyödyntäen. Esimerkiksi Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste hyödyntää yksityiskohtaista tietoa eri kieliryhmien kehityksestä, ja tämä ennuste on toistaiseksi osoittautunut hyvin luotettavaksi kuvaamaan yleisellä tasolla Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen vaikutuksia väestörakenteissa.

Kielitilastoista ei myöskään kannata luopua, koska niistä on hyötyä niin tutkimukselle kuin päätöksentekijöille. Rekisteröiden äidinkielen avulla voimme yhä melko luotettavasti seurata esimerkiksi sellaisten kieleen perustuvien väestöryhmien kehitystä, jotka jakaantuvat moneen lähtö- tai taustamaahan. Tällaisia ovat esimerkiksi venäjänkieliset, arabiankieliset ja englanninkieliset. Kielitilaston avulla voimme tarvittaessa erottaa toisistaan myös esimerkiksi viron- ja venäjänkieliset virolaistaustaiset tai turkin- ja kurdinkieliset turkkilaistaustaiset. Kunhan vain muistamme, että todellisuus voi olla tilastoja monimutkaisempaa.

Kielitilastointia kannattaisi myös kehittää. Tärkeä edistysaskel olisi tarjota Suomen väestöön kuuluville mahdollisuus ilmoittaa rekisteritietoihinsa useampi kuin yksi kieli (esimerkiksi toinen äidinkieli tai kotikieli). Tällaisia ehdotuksia on viime aikoina esitetty monien tutkijoiden lisäksi esimerkiksi tuoreimmassa Valtioneuvoston kielikertomuksessa. Tällä tavalla suomalaisten kaksi- ja monikielisyys saisi enemmän näkyvyyttä ja tunnustusta. Samalla äidin- tai kotikieleltään muiden kuin suomen- tai ruotsinkielisten suomen tai ruotsin kielen osaaminen tulisi nykyistä paremmin esille. Se voisi myös rohkaista monia ilmoittamaan nyt piiloon jäävän äidin- tai kotikielensä.

Kirjallisuutta

Angel, Tanja del. 2015. Äidinkielenä kaksikielisyys. Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. DUO kahden kulttuurin perheille. Helsinki: Familia ry. http://pdf.duoduo.fi/kaksikielisyys-julkaisu.pdf

Karlsson, Fred. 2017. Suomen kielet 1917––2017. Turku: Lingsoft Oy. https://www.suomenkielet100.fi/

Latomaa, Sirkku. 2012. Kielitilasto maahanmuuttajien väestöosuuden mittarina. Yhteiskuntapolitiikka 77: 5, 525–534. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103125/latomaa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pyykkö, Riitta. 2017. Monikielisyys vahvuudeksi. Selvitys Suomen kielivarannon tilasta ja tasosta. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:51. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160374/okm51.pdf

Saukkonen, Pasi. 2016. Monikulttuurisuuden tilastointi kaipaa uudistamista. Tieto & trendit. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2016/monikulttuurisuuden-tilastointi-kaipaa-uudistamista/

Tilastokeskus. Käsitteet: syntyperä ja taustamaa. https://www.stat.fi/meta/kas/syntypera_ja_ta.html

Valtioneuvosto. 2017. Hallituksen kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta 2017. Helsinki: Valtioneuvosto. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/160384

Ks. myös

Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä -kotisivu: https://www.ulkomaalaistaustaisethelsingissa.fi/

Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste: 2018–2035: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/19_03_14_Tilastoja_3_Vuori.pdf

 

 

Mainokset

Kieli- ja vähemmistöpolitiikan tuoreita näkymiä meiltä ja muualta

Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, ulkoasiainministeriö ja Minority Rights Group Finland järjestivät perjantaina 8.12. seminaarin aiheesta ”Ruotsi ja Suomi – Ongelmatapauksia Euroopan vähemmistökartalla?” Seminaarissa pääpuheenvuoron piti Euroopan vähemmistöasiain keskuksessa (European centre for minority issues) työskentelevä professori Rainer Hofmann, joka loi katsauksen vähemmistöoikeuksien viimeaikaiseen kehitykseen Euroopassa. Lisäksi Belgiassa (Université Catholique de Louvain) toimiva vähemmistökieliasiantuntija Johan Häggman selvitti puolestaan Euroopan unionin roolia vähemmistökielikysymyksissä sekä näkemyksiä ruotsin kielen aseman viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa ja professori Jarmo Lainio esitti tuoreita, ja monelta osin varsin huolestuttavia, tietoja Ruotsin kansallisten vähemmistökielten tilanteesta sikäläisessä kouluopetuksessa. Corinna Tammenmaa oikeusministeriöstä tarkasteli kielellisten oikeuksien toteutumista sote- ja maakuntauudistuksissa.

Oma puheenvuoroni käsitteli vähemmistöpolitiikan suuntaa Suomessa, ja sen runko löytyy alempana tästä blogikirjoituksesta. Suosittelen asiasta kiinnostuneille myös Vähemmistöoikeuksien ryhmän Suomen jaoston teosta  Suomen kansalliset vähemmistöt (2012), joka ilmestyi tänä vuonna myös englanniksi osana Suomi100-juhlavuoden ohjelmaa. Satavuotiasta itsenäisyyttä juhlisti myös Fred Karlssonin tuore Suomen kielet 1917-2017 -teos, joka on saatavilla Lingsoftin kotisivulta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Vähemmistöpolitiikan suunta Suomessa

Kun puhutaan kielipolitiikasta, laajemmin kulttuurisista oikeuksista, tai etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta eli monikulttuurisuudesta, Suomi on tavattoman helppo ymmärtää väärin.

Suomalaisen kansakunnan symbolinen rakentuminen, kansallisen identiteetin luominen, tapahtui fennomaanien viitoittamaa nationalistista tietä pitkin. Aito, todellinen suomalaisuus määrittyi suomen kielen kautta, ja siihen kytkeytyi myös vahvasti käsitys yhteisestä etnisyydestä ja alkuperästä sekä kulttuurisista traditioista ja jopa ajattelu- ja toimintatavoista. Tämän ydinsuomalaisuuden näkökulmasta katsottuna yhteiskuntaan kuului sekä vähemmän suomalaiskansallisia että kokonaan sen ulkopuolelle sijoittuvia olemukseltaan vieraita elementtejä.

Kuitenkin itsenäinen Suomi oli jo valtiolliselta alkutaipaleeltaan lähtien yksi Euroopan suvaitsevaisimmista ja kulttuuristen oikeuksien kannalta vapaamielisimmistä maista. Suomi määritettiin virallisesti kaksikielisesti valtioksi, mikä on länsimaissa yhä varsin harvinaista, etenkin kun kyseessä ei ole liittovaltio. Kirkon ja valtion välinen suhde oli itse asiassa purettu jo autonomian aikana, ja yksilöiden uskonnonvapaus toteutettiin kansainvälisesti vertaillen melko varhain. Kahdella kirkkokunnalla, evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla myös Suomen ortodoksisella kirkolla, on ollut lainsäädännöllisesti suojattu ja säädelty, ns. kansankirkon asema.

Itsenäisyyden ensi vuosikymmenet olivat paitsi nuoren valtion poliittis-hallinnollisen rakentamisen, myös yhteiskunnan sisältämien ristiriitojen sovittelun ja yhteensovittamisen aikaa. Monella tapaa jakautuneen kansakunnan keskinäistä erimielisyyttä pystyttiin traagisen ja traumatisoivan sisällissodan jälkeen käsittelemään ja ongelmia ratkaisemaan jälleen kansainvälisesti vertaillen maltillisesti. Tämä ei ollut ainoastaan omaa ansiota, vaan myös seurausta ulkoisesta paineesta. Sosiologi Risto Alapuro on esittänyt, että idästä kohdistuneen uhan vuoksi jouduttiin hakemaan kansallista yhtenäisyyttä, mutta samalla tavoittelemaan tätä poliittista maalia tavalla, joka pakotti sietämään erilaisuutta.

**

Suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen kehitysvaihe sijoittuu 1960-luvun puolivälistä eteenpäin. Osana yleistä länsimaista kehitystä, jossa aikaisempaa laajemmin hyväksyttiin yhteiskunnan yksilö- ja yhteisötasoinen moniarvoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus, myös Suomi alkoi ottaa tärkeitä askeleita kansallisten vähemmistöjensä aseman parantamisessa. Saamelaisten ja romanien tilanteessa tapahtui hitaasti myönteistä kehitystä, ja peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vakiinnutettiin ruotsin kielen asemaa teollistuvassa ja samalla jo jälkiteollistuvassakin yhteiskunnassa.

Tämän kehityksen kulminaatioina voidaan pitää kolmea asiaa: 1) perustuslain, silloisen Hallitusmuodon, perusoikeusuudistusta, jossa ensi kertaa eksplisiittisesti todettiin saamelaisten, romanien ja muiden vähemmistöiksi luokiteltavien ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseen ja ylläpitämiseen,  2) Suomen liittymistä Euroopan neuvoston kansallisia vähemmistöjä sekä alueellisia ja vähemmistökieliä koskeviin sopimuksiin sekä 3) maahanmuuttajien kotouttamista koskevaan lainsäädäntöön liittyvää ajatusta kotoutumisesta osallistumisena yhteiskunnan toimintoihin samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenten monella tapaa myönteinen kehitys tuotti samalla uuden suomalaisen vähemmistöpolitiikan väärin ymmärtämisen lähteen. Suomi on nykyään lainsäädäntönsä puolesta – ja muutenkin niin sanotusti ”paperilla” – yksi Euroopan multikulturalistisimmista valtioista. Aiheesta puhuessani olen usein huomannut yleisön yllättyvän.

Tämä valtiollinen multikulturalismi tarkoittaa sitä, että virallisesti tunnustetaan yhteiskunnan etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus, suhtaudutaan tähän monikulttuurisuuteen myönteisesti ja katsotaan julkisen vallan velvollisuudeksi tukea vähemmistöjen ja niihin kuuluvien ihmisten kulttuuristen oikeuksien toteutumista sekä kielen ja kulttuurin säilymistä. Jos katsotaan lainsäädäntöä ja erilaisia institutionaalisia ratkaisuja, käsitykselle Suomen vahvasta multikulturalismista löytyy runsaasti perusteluja.

Korostettakoon, että multikulturalismi ei siis tarkoita samaa kuin monikulttuurisuus ymmärrettynä etnisenä ja kultturisena monimuotoisuutena, siis sellaisena demografisena tosiasiana, että yhteiskunnassa puhutaan useita kieliä, se sisältää erilaisia kulttuureja ja siinä asuvilla ihmisillä on erilaisia etnisiä identiteettejä. Hyvin monikulttuurisessa yhteiskunnassa voi olla hyvin vähän vähemmistöoikeuksia (ajateltakoon vaikka Ranskaa), ja toisaalta rakenteiltaan varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa voidaan harjoittaa multikulturalisimia. Esimerkkinä viimeksi mainituista valtioista voidaan siis pitää Suomea.

Yllättyneisyys tätä väitettä tai toteamusta kohtaan johtunee osin edellä mainitusta käsityksestä Suomesta kulttuurisesti yhtenäisenä maana, jota julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tutkimuksessakin vielä 1990-luvun alussa usein toistettiin. Mutta yllätys, ja tietty väärin ymmärtäminen, johtuu todennäköisesti osin myös siitä, että kokemus vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan toteutuksesta ei vastaa mielikuvaa vapaamielisestä, suvaitsevaisesta ja vähemmistöjään tukevasta maasta. Jos katsotaan, miten kielipolitiikkaa ja muuta vähemmistöpolitiikkaa on käytännössä toteutettu, tosiasialliset teot osoittautuvatkin kovin vähäisiksi. Ennen muuta niiden toimeenpanoon ohjatut resurssit – etenkin suhteessa monelta osin jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin – varsin pieniksi.

Näin ollen aihetta koskevaa keskustelua käydään meillä usein laaja-alaisen väärinymmärtämisen ilmapiirissä. Vähemmistöjen edustajat ja heidän asiansa puolustajat eivät aina huomaa, kuinka hyvä monien kieli- ja kulttuurivähemmistöjen asema Suomessa on – etenkin kansainvälisessä vertailussa – ja kuinka paljon edistystä 1900-luvun lopulla todella on tapahtunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistuneet suomalaiset uusnationalistit eivät puolestaan suomalaista ”monikulttuurisuusideologiaa” kritisoidessaan joko osaa tai eivät halua havaita tuon politiikan käytännön toteutuksen vähäisyyttä.

**

Parin-kolmen viime vuosikymmenen kehitys tuottaa monella tapaa mielenkiintoisen, mutta myös huolia herättävä nykyisen vähemmistöpoliittisen tilanteen. Suomalainen yhteiskunta on entistä monikielisempi ja myös muuten monikulttuurisempi, mikä on osin seurausta perinteisten vähemmistöjemme aseman kohentumisesta mutta ennen muuta lisääntyneestä maahanmuutosta.

Nykyisessä Suomessa osataan ja puhutaan ainakin paria sataa kieltä, kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa läsnä ja Suomessa asuvilla on erilaisia kulttuurisia tapoja ja traditioita sekä etnisiä identiteettejä. Myös yksilötasolla monet ovat kaksi- tai jopa monikielisiä, yhdistävät itsekäsityksessään useita identiteettejä ja ylläpitävät arjen ja juhlan käytännöissään useita kulttuureja. Tämän päivän Suomen monikulttuurisuus on paitsi entistä moninaisempaa myös entistä monimutkaisempaa, aikaisempaa vaikeampi ottaa haltuun esimerkiksi tilastollisten kategorioiden avulla.

Kysymys siitä, miten julkisen vallan pitäisi suhtautua tähän moniulotteiseen moninaisuuteen, ei ole ainoastaan Suomen vaan käytännöllisesti katsoen kaikkien länsimaiden ajankohtainen probleemi. Sen käsittelemistä vaikeuttaa suuresti edellä mainittu, viime aikoina voimakkaasti vahvistunut uusnationalistinen ajattelutapa, jossa lievimmillään haikaillaan takaisin oletettuun yhtenäiskulttuuriseen menneisyyteen, jyrkimmillään ollaan valmiita luopumaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuudesta ja ryhtymään pakkosulauttaviin tai kansakuntaa muuten ”puhdistaviin” toimiin.

Myös Suomen kansallista identiteettiä, sitä symbolista kansakuntaa, on 1990-luvulta lähtien uudistettu avaramielisempään suuntaan. Perussuomalaisten vaalimenestys ja esimerkiksi presidenttiehdokas Huhtasaaren julkilausumat näkemykset osoittavat kuitenkin, että fennomaanisella kansakuntaideaalilla on yhä Suomessa kannatusta. Pitkään ajattelin, että kyseessä on sinänsä myönteiseen kehitykseen liittyvä ohimenevä ja vähäpätöinen muutosvastarintareaktio, mutta tämän päivän Eurooppaa katsellessa en ole enää yhtä varma.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikkea ei tarvitse eikä edes pidä sietää ja suvaita. Yhteisölliset arvot ja normit eivät esimerkiksi saa mennä yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja tasa-arvon edelle. Tämä on kuitenkin helppo linjaus verrattuna siihen ongelmakenttään, joka avautuu, kun toteamme, että kaikkien kielten ja kulttuurien tukeminen siten, että tehokkaasti edistetään näiden kielten ja kulttuurien säilymistä ja kehittämistä ja niiden varaan rakentuviin ryhmiin kuuluvien vähemmistöoikeuksien toteutumista, ei ole käytännössä mahdollista.

Tätä tukea kuitenkin tarvitaan, koska väsymättömästi etenevän yhteiskunnallisen uudenaikaistumisen rattaissa vähemmistöt ovat jatkuvasti uhattuna – myös silloin, kun niitä ei tietoisesti ja tavoitteellisesti pyritä vainoamaan tai muuten syrjimään. Kielen ja kulttuurin menettämisen, assimilaation, uhka on erityisen suuri määrällisesti pienten yhteisöjen tapauksessa, etenkin silloin kun esimerkiksi kieliryhmään kuuluvat henkilöt asuvat alueellisesti hajallaan.

Suomessa huomiota ansaitsevat etenkin inarin- ja koltansaamen kielet, romanikieli sekä karjalan kieli (tai kielet). Niiden tilanne on sellainen, että elvyttämistoimia tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ruotsin kieli Suomessa ei ole varsinaisesti lingvistisesti uhattuna. Ruotsin kielen asema Suomen ruotsinkielisten arjessa voi kuitenkin heiketä tavalla, joka kriisiyttää kahden virallisen, ns. kansalliskielen mallin. Tämä voi tapahtua pikkuhiljaa ja asteittain, siten että romahdukseen havahdutaan vasta kun on liian myöhäistä.

**

Itse näkisin, että itsenäisyyden toisen vuosisadan koittaessa Suomen pitäisi myös siirtyä kansallisen kieli- ja vähemmistöpolitiikan kolmanteen kehitysvaiheeseen. Sen tärkeimpänä yleisenä tavoitteena pidän edellä mainittujen väärin ymmärtämisen lähteiden poistamista ja etenkin lupausten ja toteutusten välisen kuilun umpeen kuromista. Yhteiskunnissamme esiintyy nykyään muutenkin paljon erilaista tyytymättömyyttä; sitä on turha lisätä lupaamalla enempää kuin mitä voidaan tai halutaan todella antaa.

Joiltain osin tämä teorian ja käytännön tuominen lähemmäksi toisiaan vaatii konkreettisten toimien ja niiden vaatimien resurssien lisäämistä. Mutta sen kääntöpuolena on myös tehtävä valintoja toimenpiteiden ja niiden kohteiden, esimerkiksi kielten ja kieliryhmien välillä. Omasta mielestäni Suomen valtion olisi sitouduttava etenkin niiden kielten ja kieliryhmien suojeluun, jotka ovat aidosti uhanalaisia ja joiden selviäminen ei kuulu minkään muun maan vastuulle.

Kirjassani Erilaisuuksien Suomi esitin, että saamen kieli (kielet) korotettaisiin kansalliskielten joukkoon ja viralliseksi kieleksi (kieliksi) Lapin maakunnassa. Ruotsin kielen asemaa kansalliskielenä uudelleenorganisoitaisiin tavalla, joka vastaisi paremmin Suomen ruotsinkielisen väestön alueellista sijoittumista ja joka vahvistaisi kielen ja sen puhujien asemaa nimenomaan näillä alueilla. Virallisen vähemmistökielen asemaa ehdotin teoksessa Suomessa käytetylle romanikielelle ja karjalan kielelle (kielille). Näin voitaisiin selkeyttää tällä hetkellä monella tapaa monitulkintaista vähemmistöpolitiikan lainsäädäntöä.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin huomata, että kielipolitiikassa – tai laajemmin vähemmistöpolitiikassa – ei ole mitään itsestään selvää. Tämän vuoksi tästä(kin) aiheesta pitäisi käydä nykyistä paljon enemmän eri osapuolia kunnioittavaa avaramielistä ja vankkaan tietopohjaan perustuvaa vuoropuhelua. Tulevaisuuden Suomen kielipoliittiset ratkaisut valinnat pitäisi tehdä tällaisen suomalaisen yhteiskunnan monikielistä ja -kulttuurista todellisuutta koskevan keskustelun jälkeen. Eniten olen juuri nyt huolissani siitä, löytyykö Suomesta tahtotilaa ja toimijaa, joka ajoissa aloittaa tämän keskustelun.

Pari esitelmää monikielisyydestä Suomessa ja Helsingissä

Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.

Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:

  • Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
  • Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
  • Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
  • Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.

Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:

Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.

Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)

Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.

Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.

Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on  monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.

Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.

Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.