Toukokuussa osallistuin pariin tilaisuuteen, joissa käsiteltiin monikielisyyttä ja kielipolitiikkaa. Amsterdamissa järjestettiin ”The Politics of Multilingualism: Possibilities and Challenges” -konferenssi, jonka ”The Politics of Multilingualism in Complex Urban Settings” -työryhmään minua pyydettiin puhumaan Helsingin monikielisyydestä ja kielipolitiikasta. Työryhmän takana on laaja eurooppalainen MIME-projekti (Mobility and Inclusion in Multilingual Europe), jonka yhdessä tutkimuskokonaisuudessa tutkitaan monikielisyyden ilmenemismuotoja ja kielipolitiikkaa kolmessa kielellisesti mielenkiintoisessa eurooppalaisessa kaupungissa, Riiassa, Brysselissä ja Barcelonassa.
Suomi ei ole valitettavasti hankkeessa mukana, mutta Helsinki ja laajemmin pääkaupunkiseutu olisi monikielisyytensä ja kielipoliittisen järjestelmänsä vuoksi erinomaisen mielenkiintoinen tapaus. Osin tästä syystä minut paikalle pyydettiinkin kertomaan, mitä tarkoittaa kaupunkitason monikielisyys Suomen virallisen kaksikielisyyden kontekstissa. Power point -esitykseni aiheesta löytyy pdf-muodossa englanninkielisenä täältä. Esitykseni päätelmissä esitin seuraavia näkemyksiä Helsingin monikielisestä nykypäivästä ja tulevaisuudesta:
- Suomi on monikielinen yhteiskunta ja Helsinki kielellisesti on moninainen paikkakunta. Muodollisesti ne ovat myös niin kaksikielisyyttä kuin monikielisyyttä hyväksyviä ja jopa arvostavia paikkoja. Helsinki on yksi Suomen virallisesti kaksikielisistä kunnista.
- Sekä virallisen kaksikielisyyden että muun monikielisyyden osalta kielipolitiikan toteutus jää kuitenkin kauas tavoitteista ja lupauksista. Joko luvattuja tai tavoiteltuja asioita ei toteuteta lainkaan tai niihin suunnatut resurssit ovat riittämättömät suhteessa tarpeeseen. (Ks. myös esim. Kaksikielinen Helsinki -työryhmän raportti.)
- Tällä hetkellä kielellisen variaation lisäksi lisääntymässä on myös yksilöiden kaksi- ja monikielisyys: suuri osa ruotsinkielisiksi rekisteröityneistä on sujuvia myös suomen kielessä ja monet muissakin kielissä; maahanmuuttajat ja heidän lapsensa oppivat äidinkiel(t)ensä tai kotikiel(t)ensä lisäksi myös suomea (ja/tai ruotsia); monet taustaltaan suomenkieliset osaavat erinomaisesti myös muita kieliä.
- Pidemmällä aikavälillä Helsinki (ja Suomi) voivat kuitenkin monikielisyyttä arvostavista ylevistä puheista huolimatta yksikielistyä. Tällöin suomen kieli jyrää alleen muut kielet, joiden käyttö privatisoituu ja joiden osaaminen kuihtuu ja käyttöala kapenee. Parissa sukupolvessa yhteiskunnan ja yksilöiden orastava monikielisyys voi olla mennyttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet lopullisesti kadotetut. Vaikka onkin tärkeätä, että kaikki Suomessa (ja Helsingissä) asuvat osaavat riittävästi suomea selviytyäkseen elämässä, yksikielistyminen olisi hyvin valitettava kehityssuunta.
Toinen tilaisuus oli Maailma kylässä -festivaalin yhteydessä pidetty ”Äidinkielenä kaksikielisyys” -keskustelutilaisuus, johon osallistuin yhdessä Husein Muhammedin kanssa. Taustalla oli Familia ry:n DUO-hankkeen parin vuoden takainen julkaisu nimeltä Äidinkielenä kaksikielisyys – Kaksikulttuuristen perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. Tilaisuus oli hyvin keskustelullinen, mutta omien puheenvuorojeni keskeinen sisältö on kiteytettynä seuraava:
Yhteiskunta on aina monimuotoinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki yhteiskunnat ovat tosiasiallisesti monikulttuurisia: monikielisiä, moniuskontoisia, monietnisiä sekä tavoiltaan ja traditioiltaan moninaisia. Politiikan olennainen tehtävä on organisoida tätä erilaisuutta siten, että yhteiskunta pysyy koossa ja kykenee saavuttamaan yhteisesti asetettuja tavoitteitaan. Tämä erilaisuuden organisointi edellyttää vallitsevien olosuhteiden hyvää ymmärtämistä. Tätä ymmärtämistä helpottaa se, jos käytettävissä on monikulttuurisuuden rakenteista ja ilmenemismuodoista luotettavaa tietoa.
Suomi on monikielinen yhteiskunta. Suomessa on myös koko itsenäisyyden ajan tehty monenlaista kielipolitiikkaa, joka kohdistuu kansalliskieliin suomeen ja ruotsiin, saamen kieliin, muihin historiallisiin vähemmistökieliin sekä viimeaikaisen muuttoliikkeen synnyttämiin uusiin kieliryhmiin – ja tietenkin kaikkien näiden kielten käyttäjiin. (Ks. aiheesta myös esim. Suomen kansalliset vähemmistöt -julkaisu.)
Suomalaisen kielipolitiikan tiedollinen perusta on väestötietojärjestelmään sisältyvä Suomessa asuvien rekisteröity äidinkieli. Jokaisella suomalaisella on yksi ja vain yksi rekisteröity äidinkieli. Tämän tiedon perusteella suomalaisia kutsutaan myös usein mediassa ja tutkimuksessakin suomenkielisiksi, ruotsinkielisiksi, saamenkielisiksi, venäjänkielisiksi jne. Niitä, joiden rekisteröity äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame, kutsutaan usein vieraskielisiksi tai muunkielisiksi.
Tämä kielitilastointijärjestelmä on luotu ennen muuta Suomen virallisen kaksikielisyyden tarpeita ajatellen. Kansallisia kieliä puhuvien oikeuksien toteutumisen, esimerkiksi julkisten palvelujen tarjoamisen, kannalta on ollut olennaista tietää, kuinka paljon Suomessa ja Suomen kunnissa on ollut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Järjestelmä on luotu siihen aikaan, kun suuria kieliryhmiä oli Suomessa vain kaksi ja kun hyvin suuri osa näiden kielten puhujia oli yksikielisiä, joko suomen- tai ruotsinkielisiä.
Tämän päivän Suomi on kuitenkin aivan erilainen kuin sata vuotta sitten. Suomessa puhutaan virallisen kielitilaston mukaan noin 150 kieltä. Todennäköisesti kieliä on paljon enemmän, koska kaikkia kieliä ei nykyjärjestelmässäkään tilastoida. Sen lisäksi, että Suomi on monikielinen, yhä useammat ihmiset ovat myös monikielisiä siinä mielessä, että he osaavat äidinkielen tasoisesti kahta tai useampaa kieltä. Monet eivät myöskään halua tai pysty identifioitumaan vain yhteen kieleen tai kieliryhmään.
Yhteiskunnan ja yksilötason monikielisyyden näkökulmasta väestötietojärjestelmän äidinkielitieto on ongelmallinen, jopa harhaanjohtava. Jos sitä käytettäisiin vain alkuperäiseen tarkoitukseen, kansalliskielten puhujien määrän ja aseman määrittämiseen sekä kuntien yksi- tai kaksikielisyysstatuksen ratkaisemiseen, ongelma olisi pieni. Mutta rekisteröidyn äidinkielen avulla esitetään virheellisiä käsityksiä myös muusta monikielisyydestä. Näin ollen myös yhteiskunnan kielipoliittisia tarpeita ja mahdollisuuksia määritetään väärään tietoon perustuen.
Itsenäisen Suomen ensimmäisestä kielilaista on kulunut sata vuotta vuonna 2022. Tämä voisi tarjota samalla hyvän tilaisuuden järjestää kielellisen moninaisuutemme tilastointi tavalla, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin nykyinen järjestelmä.
Ks. tarkemmin myös esim. artikkelini Tieto & trendit -lehdessä, Husein Muhammedin aihetta käsittelevä juttu löytyy Maailman kuvalehti -julkaisun verkkosivuilta. Ks. myös Kielikoulutuspolitiikan verkoston valtakunnallisen kieliparlamentin kannanotot vuodelta 2017.
pasisaukkonen 