Kommentoinnin kommentointia

Esseeni uusnationalismista sai muutamassa päivässä mukavasti lukijoita, ja erityisen ilahtunut olen siitä, että lukijoiden joukossa oli ilmeisen monta uusnationalistiakin, laajemmin tai suppeammin määriteltynä. Kommentointi oli varsinkin aluksi pääsääntöisesti ihan asiallistakin, myöhemmin minusta alkoi kasvavassa määrin tuntua siltä, että tässä kohotetaan tuomitsevaa tunnelmaa vailla yhteyttä minun sanomisiini. Ei se mitään, kyllä minusta joskus tuntuu, että peukuttajatkin laskevat minut joukkoonsa vähän hätäisesti.

Sosiaalisen median lyhytpinnainen keskustelu Twitterin kaltaisilla alustoilla ei minua kiinnosta. Mutta tällä blogialustalla voisin vähän jatkaa ajatuksen juoksua joistain minusta pohtimisen arvoisista asioista. Käytän tässä hyväksi Sakari Lindenin minulle Twitterissä esittämiä kysymyksiä ja kriittisiä kommentteja eli yritän vastata niihin.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 1: Uusnationalismiksi kutsuttu ilmiö on tässä itse asiassa suverenismia. Essee ei punnitse nykyisen globalismin heikkouksia verrattuna suverenismiin.

Vastaus: Halu palauttaa valtiolle niiden se täysivaltaisuus (suvereniteetti), joka koetaan (eri painotuksin) menetetyksi globaaleille instituutioille, kansainvälisille markkinavoimille ja/tai Euroopan unionille, on yksi uusnationalismin elementti, mutta en pitäisi sitä uusnationalismin olennaisimpana piirteenä tai ulottuvuutena. Esseessäni esitän, että erilaisia uusnationalismeja yhdistää ennen muuta kritiikki maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja multikulturalismia kohtaan. Mutta huomautuksen jälkimmäinen osa on hyvinkin pohtimisen arvoinen. En tiedä ihan tarkalleen, mitä Linden globalismilla tarkoittaa, mutta vaikuttaisi siltä, että sillä viitataan ennen muuta uusliberaaliin taloudelliseen ajatteluun ja sen maailmanlaajuisiin seurauksiin.

Jos näin on, on selvää, että tässä globalismissa on suuri määrä erilaisia heikkouksia, ongelmia ja epäkohtia, joita ei ole syytä peitellä. Omaisuutta ja sitä myötä taloudellista valtaa on kasautunut entistä enemmän, hyvin paljon hyvin harvoille. Ihmisten kohtaloista päätetään kaukana heidän asuin- ja työpaikkakunnistaan, eikä vastuunkantajaa esimerkiksi irtisanomisten sosiaalisista seurauksista helposti löydy. Suhteellisesti ottaen taloudellinen eriarvoisuus on lisääntynyt, joskin samaan hengenvetoon on kai myös todettava, että maailmanlaajuisen markkinatalouden myötä vaurautta on levinnyt alueellisesti maapallolla, ja pahimmasta köyhyydestä on onnistuttu nostamaan valtavat määrät ihmisiä Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Olennaisin kritiikin kritiikkini on kuitenkin tässä se, että minun on vaikea nähdä paluuta suvereenien kansallisvaltioiden (ja heikkojen multilateraalisten instituutioiden maailmaan) oikeana vastauksena globaalin markkinatalouden epäkohtien voittamiseen. Suurin osa maailman valtioista, Suomi mukaan lukien, on heikko pelaaja suurten yritysten ja rahoituslaitosten vahvoja joukkueita vastaan. Paluulla taloudelliseen protektionismiin on myös hintansa, joka koituu jonkun maksettavaksi, jos maailmantalous supistuu. Itse näkisin siis, että taloudellisen globalismin ongelmien korjaamiseen tarvitaan vastapainoksi poliittista globalismia, ei globaalista ulottuvuudesta vetäytymistä.

Kysymys (tai oikeastaan kommentti) 2: Globalismi eli valtiollisesta suvereniteetista luopuminen nähdään ainoana vaihtoehtona puhtaan uusliberaalin globalisaatio-opin mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan ole muualta maailmasta mitään näyttöä. EU yskii. ASEAN- ja Mercosur-maat eivät halua seurata EU:n esimerkkiä.

Vastaus: Olen vähän heikoilla jäillä tässä noiden ASEANin ja Mercosurin suhteen, mutta yritän vastata jotain. Euroopan unioni on syntynyt alun perin taloudellise(i)na yhteenliittymä(i)nä kolmannen maailmansodan estämiseksi ajatuksella, että taloudellinen yhteistyö estää sellaisen taloudellisen resurssikilpailun, joka voi johtaa uuteen tuhoisaan konfliktiin. Uusliberalismi on myöhäisempi juttu. EU:n yskiminen on varmasti oikea diagnoosi, mutta katsoisin, että se johtuu ensisijaisesti kolmen asian samanaikaisesta astumisesta eurooppalaisen integraation näyttämölle: 1) yritys laajentaa EU:ta mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kattavasti entisiin sosialistisen järjestelmän maihin (ns. itälaajentuminen), vaikka monet maat eivät tähän integraatioon olleet vielä valmiita; 2) yritys syventää integraatiota niin, että sen poliittiset ja hallinnolliset instituutiot vastaavat sitä kehityksen astetta, joka taloudellisen integraation saralla oli saavutettu, vaikka maiden väliset erot olivat vielä hyvin suuria; 3) yhdentymiskehityksen motivaatiomoottorin sammuminen, kun sodasta oli kulunut jo kauan aikaa, eikä lupausta aina vain paremmasta taloudellisesta hyvinvoinnista onnistuttu lunastamaan. Ajattelen, että EU yskisi vähemmän, jos tavoitteet eivät olisi olleet niin kunnianhimoisia ja jos enemmän töitä olisi tehty eurooppalaisen yhteenkuuluvuuden tunteen lujittamiseksi ja demokraattisten instituutioioden kehittämiseksi. Sitten tuli vielä tämä vuosi 2015, jolloin EU osoitti kyvyttömyytensä ottaa kollektiivisesti haltuun sitä muuttopainetta, jonka etenkin Syyrian sota ja pienemmässä määrin esimerkiksi Eritrean poliittinen kehitys olivat synnyttäneet.

ASEANin ja Mercosurin (tai Afrikan Unionin) suhteen asiantuntemukseni ei riitä pohtimaan sitä, missä jamassa territoriaalinen ylikansallinen yhdentyminen tai yhteistyö siellä päin maailmaa on. Juuri tällä hetkellä on kuitenkin helppo ymmärtää, että Eurooppa ei mitään kovin hohdokasta hyvää esimerkkiä tarjoa. Tarkoittaako se myös sitä, että tämänkaltaisten alueellisten yhteistyömuotojen peli on lopullisesti pelattu? Siitä en kuitenkaan olisi vielä aivan varma, enkä missään tapauksessa osaisi nykyisissä olosuhteissa iloita siitä. Nykyaikaisia valtioita rakennettiin monta vuosisataa, Euroopalla poliittisessa mielessä on takanaan vain muutama vuosikymmen. Ja vielä, asiaa liioittelematta olen yhä sitä mieltä, että luopumalla osasta valtiollista suvereenisuuttaan Euroopan unioniin liittyessään piskuinen ja periferinen maamme pääsi vaikuttamaan asioihin, jotka ennen olivat täysin sen vaikutusvallan ulottumattomissa. Suomi ei vuoden 1995 jälkeen ole ollut enää samassa mielessä täysivaltainen, mutta vallan menettämisen ohella se on sitä myös eurooppalaisissa ympyröissä saanut.

Kysymys 3: Nationalismi-sana tulee sanasta kansakunta, joka ei edellytä etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen väestön olemassaoloa. Onko mitään näyttöä siitä, että Euroopan ”uusnationalistit” olisivat oik.- ja vas.liberaaleja nihkeämpiä vanhojen vähemm. oikeuksia kohtaan?

Vastaus: ”Nation” taustalla lienee latinan kielen syntymään ja sitä kautta syntymäpaikkaan ja synnyinmaahan viittaava kantasana. Nykyaikainen nationalismi, josta voidaan puhua kunnolla jostain 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien, jakautui aika nopeasti erilaisiin käsityksiin siitä, kuinka tiukasti (joidenkin mielestä itäinen malli) tai väljästi (läntinen malli) kansakunta määritellään. Suomessakin käytiin 1800-luvulla kiivasta mutta ajoittain hyvin korkeatasoista keskustelua suomalaisuuden määrittelystä. Yksinkertaistettuna sekä suomen- että ruotsinkielisellä puolella ilmeni jyrkän linjan nationalisteja, joille kieli, kulttuuri ja kansallisuus muodostivat tiiviin kimpun, Snellman tästä hyvänä esimerkkinä. Sitten oli vapaamielisempää väkeä, joiden mielestä yhdessä kansakunnassa saattoi olla monenlaista kieltä ja kulttuuria, jos vain yhteistä historiaa ja kokemuksia sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta oli riittävästi. Tunnustan itse kuuluvani jälkimmäisiin ja siteeraan mielelläni esimerkiksi Zachris Topeliusta, jonka mukaan ”kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi – ovat yksi kansa”.

Lindenin kysymys on kuitenkin hyvä. Historiallisesti valtaväestöä edustavilla liberaaleilla on voinut olla siinä mielessä nuiva suhtautuminen vähemmistökulttuureihin ja -kansallisuuksiin, että he ovat pitäneet niitä alempiarvoisina. Vähemmistöihin kuuluvien on oman etunsa vuoksi kannattanut ennemmin sulautua valtakulttuuriin kuin kyyhöttää puolivillinä pienissä ja syrjäisissä loukoissaan, kuten John Stuart Mill asian ilmaisi pohtiessaan baskien ja bretonien roolia maailmanhistoriassa. Aika pitkään naapurimaassamme Ruotsissa ajateltiin samaan tapaan suomalaisista ja saamelaisista. Minulla ei ole tiedossa systemaattista analyysia tämän päivän uusnationalististen puolueiden ja liikkeiden suhtautumisesta maittensa perinteisiä vähemmistöjä ja niiden oikeuksia kohtaan, mutta olisin vähän yllättynyt, jos Legan suhtautuminen sardeihin, Front Nationalin bretoneihin, Jobbikin romaneihin jne. olisi näiden maiden poliittisella kartalla erityisen myötämielinen. Sen sijaan on selvää, että 1960-luvun jälkipuoliskolta liikkeelle lähtenyt historiallisten ja kansallisten vähemmistöjen aseman paraneminen Euroopassa ja muuallakin on näihin vähemmistöihin kuuluvien aktivistien toiminnan lisäksi poliittisessa mielessä pitkälti nimenomaan yksilö- ja ryhmäoikeuksien puolesta vapaamielisesti ajattelevien ansiota. Heitä oli toki muissakin puolueissa kuin varsinaisissa liberaaleissa puolueissa.

Kysymys 4: Nostit Suomesta esille perussuomalaiset esimerkkeinä ”uusnationalisteista”. Mielestäsi uusnationalistit haluavat kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Olisit voinut analysoida, sopiiko PS kielipoliittinen ohjelma tähän muottiin.

Vastaus: Perussuomalaisten kielipoliittinen ohjelma ei ole minusta kovin relevantti analysoinnin kohde, koska se on puolueen hajoamista edeltävältä ajalta. Puolueen julkinen profiili ja eduskuntaryhmän kokoonpano muuttuivat kesän 2017 puoluekokouksen ja vuoden 2019 vaalien jälkeen siinä määrin perusteellisesti, että nojaan päätelmissäni tämän päivän perussuomalaisista ennemmin niihin lähteisiin, jotka ovat nuorempia kuin Jussi Halla-aho puolueen puheenjohtajana. Nykyisten perussuomalaisten määrittäminen uusnationalisteiksi on helppo tehtävä, koska puolue tekee sen itse. Lokakuussa 2018 hyväksytty periaateohjelma alkaa seuraavalla lauseella: ”Perussuomalaiset on isänmaallinen ja kristillissosiaalinen puolue, joka edistää kansallista etua.” Viime kevään eduskuntavaaliohjelma (jonka nimi on siis Äänestä Suomi takaisin) korostaa puolestaan ingressissään: ”Julkisen vallan tehtävä on puolustaa Suomen ja suomalaisten etua.
Mitään muuta järkevää perustelua Suomi-nimisen valtion olemassaololle ei ole. Suomen valtio on olemassa suomalaisia varten, ja sen täytyy aina huolehtia ensisijaisesti suomalaisista.”

Kysymys siitä, haluavatko perussuomalaiset kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen kansan, on näiden dokumenttien valossa monimutkaisempi, ja se kytkeytyy siihen, mitä oikein tarkoitetaan suomalaisilla. Molemmissa ohjelmissa korostetaan kovasti suomalaisia väestöryhmänä, mutta puolue ei kuitenkaan kunnolla määrittele, keitä se suomalaisilla tarkoittaa. Ajatus siitä, että ”me tunnemme suomalaisuuden sydämessämme”, ennemmin väistää kysymyksen kuin vastaa siihen kunnolla. (Minusta kaikkien muidenkin puolueiden pitäisi kertaalleen pysähtyä miettimään, mitä he suomalaisuudella tarkoittavat, elleivät ole näin jo tehneet.)

Kysymys suomalaisuuden määritelmästä on olennainen, koska nuo edellä mainitut eduskuntavaaliohjelman lauseet muodostavat aivan erilaisiksi sen mukaan tarkoitetaanko suomalaisilla kaikkia maamme väestöön kuuluvia ihmisiä, vain Suomen kansalaisuuden saaneita henkilöitä vai vain tietyn etnisen ja/tai kulttuurisen taustan ja identiteetin omaavia henkilöitä. Koska eduskuntaryhmään kuuluu muun muassa Suomen Sisu -järjestössä merkittävissä tehtävissä toimivia henkilöitä, on ymmärrettävää, että syntyy epäilys suomalaisuuden piirin tiukemmasta, etnokulttuurisesti rajatusta, määritelmästä myös koko puolueessa.

Puolueen niin ikään melko tuore maahanmuuttopoliittinen ohjelma näyttää kuitenkin olevan avarammilla linjoilla avatessaan (riittävän) suomalaisuuden portit kaikille niille (myös maahanmuuttajille), jotka omaksuvat suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt. Suomalaisella kulttuurilla ilmeisesti tarkoitetaan länsimaalaiskristillistä, humanistista ja tasa-arvoon perustuvaa arvoperustaa. Tähän kulttuuriin sopeutumattomat toivotetaan tervemenneiksi ”maahan, jossa hän pystyy toteuttamaan itseään ilman rajoituksia”.

Tällä perusteella perussuomalaiset tuntuvat haluavat ainakin edellä määritellyllä tavalla kulttuurisesti yhtenäisen kansan. Etnisessä mielessä puolue kuitenkin tuntuu olevan avaramielisempi kuin jotkin sen piirissä vaikuttavat henkilöt ja ryhmittymät. Tämä rajanveto on tärkeä, ja puolueen (niin kuin siis muidenkin puolueiden) toivoisi olevan sen suhteen yksiselitteinen. Suomalaisuuden ja siihen liittyvien oikeuksien (ja velvollisuuksien) rajaaminen vain tietynlaisen sukutaustan tai alkuperän tai ihonvärin perusteella on jyrkässä ristiriidassa yhdenvertaisuuslainsäädäntömme ja sen taustalla olevan ajattelun kanssa. Käsittääkseni Husu Husseinin paljon huomiota herättäneet rasismisyytökset Perussuomalaista puoluetta ja sen kannattajia kohtaan olivat myös ainakin osittain seurausta tästä epäselvyydestä perussuomalaisen puolueen linjaa kohtaan.

Sivumennen sanoen vielä: jossain twiittauksessa suuntaani heitettiin provokatiivisesti, että en taida tietää mitä etnisyydellä tarkoitetaan. Se onkin käsite jonka suhteen tunnen, ja jokaisen muunkin pitäisi tuntea, intellektuaalista nöyryyttä. Etnisyyden määrittely on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja parasta olisi, jos jokainen käsitettä käyttävä tarkentaisi, mitä sillä oikein tarkoittaa. Itse olen monikulttuurisesta yhteiskunnasta puhuessani käyttänyt mielelläni täsmällisempää termiä etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta. Tällä erottelulla olen halunnut korostaa sitä, että vaikka ihmisillä on sama (etninen) tausta tai alkuperä ja siihen liittyvä identiteetti, heillä voi olla monia kieliä, uskontoja, arvoja, jne. Toisaalta samaan kielelliseen, uskonnolliseen tai arvoyhteisöön kuuluvilla ihmisillä voi olla erilaisia etnisiä taustoja ja identiteettejä. Etnisyys ja kulttuuri voivat siis kytkeytyä toisiinsa, mutta usein ja ehkäpä myös yhä useammin, ne eivät niin tee.

Ja vielä lopuksi: Twitterissä keskustelu lähti jossain vaiheessa menemään kielipoliittisille linjoille, joita en juuri omassa esseessäni käsitellyt. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua näkemyksiini vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassani Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Tiivistelmä keskeisistä kielipoliittista kohdista löytyy tästä Hesarin Vieraskynä-kirjoituksesta: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002672601.html

 

Mainokset

One thought on “Kommentoinnin kommentointia

  1. Linden on Perussuomalaisten, Suomalaisuuden Liiton ja Vapaa Kielivlainta ry:n jäsen. Kaikki edellämainitut ovat suomisuomalaisille-isämmaampuallustajia. Linden oli järjestämässä SuoLin ja uusnatsien yhteistä uudenvuodenkeikkaa, jonka HOK-Elanto perui tapahtuman natsihenkisyyden takia. Nyt Linden kommentoi essettäsi ajatuksilla, jotka ovat peräisin Carl Schmittin uran alkuvuosilta.

    Quelle surprise.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s