Monien uskontojen Suomi

Joskus vuosituhannen vaihteessa aloin ajatella, että politiikassa olennaista ei ole yhteisten asioiden hoitaminen vaan erilaisuuden onnistunut organisointi. Ajatuksen taustalla oli se havainto, että yhteiskunnat ovat entistä vähemmän yhteisöjä. Sen sijaan ne ovat entistä enemmän sellaisia tietyllä alueella sijaitsevia laajoja ihmisryhmiä, joiden jäsenet poikkeavat monin tavoin toisistaan: poliittisesti, taloudellisesti sekä etnisesti ja kulttuurisesti. I

Joskus erot ihmisten ja ihmisryhmien ovat olleet pieniä ja harmittomia. Nykypäivän monella tapaa monimuotoisissa olosuhteissa meillä on iso haaste löytää ratkaisuja sille, miten yhteiskunta säilyy koossa ja kykenee saavuttamaan tavoitteitaan, vaikka siihen kuuluvilla ihmisillä ei välttämättä ole kovin paljon yhteistä. Kovinta ääntä näiden ratkaisujen etsimisessä pitää uudelleen voimistunut nationalismi, mutta kansallismielisten ihannoimaan yhtenäiskulttuuriin ei ole olemassa väkivallatonta tietä.

Kirjassani Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa olen avannut enemmän tätä ajatusta politiikasta erilaisuuden organisointina. Se löytyy nykyään avoimesti verkostakin, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön (Cupore) uudelleen julkaisemana (linkki kirjan nimen kohdalla).

Palasin näihin asioihin jälleen kerran, kun kansanedustajien ja tutkijoiden Tutkas-seura pyysi minulta alustuksen huhtikuun 24. päivän seminaariinsa: Valtiokirkosta moniuskontoiseen Suomeen – 500 vuotta Lutherin teeseistä. Varsinainen esitelmä oli hieman toisenlainen, mutta liitän tähän jatkoksi kommentoijilleni lähettämän tiivistelmän esityksestä.

Kohti moniuskontoista Suomea

Suomen kansalliseen identiteettiin on olennaisesti kuulunut käsitys kansakunnan etnisestä ja kulttuurisesta yhtenäisyydestä. Tässä homogeenisuuskäsityksessä uskonto on muodostanut tärkeän komponentin. Suomen väestö olikin aikaisemmin uskonnollisesti varsin yhtenäinen: evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului maan itsenäistyessä lähes koko väestö. Kirkkoon kuulumattomien määrä alkoi kasvaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta vielä vuonna 1980 luterilaiseen pääkirkkoon kuului 90 prosenttia suomalaisista.

Suomi on ollut erikoinen kansallisvaltio, jonka todellinen luonne on ollut ja on yhä helppo ymmärtää väärin. Käsitystä suomalaisuudesta on siis leimannut nationalistinen ajattelu kielellisestä ja kulttuurisesta, toisinaan jopa etnisestä ja rodullisesta yhtenäisyydestä. Samanaikaisesti verrattuna useimpiin muihin Euroopan maihin Suomessa on joidenkin vähemmistöryhmien oikeudet taattu jo varhain varsin korkealle tasolle. Lisäksi 1960-luvun puolivälin jälkeen vähemmistöpolitiikassa tapahtui yleisesti paljon myönteistä kehitystä.

Uskonnon osalta tämä suomalainen kansallisvaltioparadoksi ilmenee muun muassa siten, että luterilaisuuden väestöllisesti, juridisesti ja symbolisesti vahvasta asemasta huolimatta Suomessa ei ole muista Pohjoismaista poiketen ollut enää puoleentoista vuosisataan varsinaista valtionkirkkojärjestelmää. Kirkko ei ole Suomessa ollut valtion virasto eikä kirkon omaisuus valtion omaisuutta.

Lisäksi evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi myös Suomen ortodoksisella kirkolla on ollut laissa säädetty asema, ja molempia kirkkokuntia on kutsuttu kansankirkoiksi. Virallisen kaksikielisyyden rinnalla on ollut eräänlainen virallisen kaksiuskontoisuuden järjestelmä.

Tämän päivän Suomi on kiistatta monikulttuurinen, osin perinteisen monimuotoisuuden, osin sisäsyntyisen eriyttävän kehityksen ja osin kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Suomessa puhutaan noin kahtasataa kieltä, ylläpidetään erilaisia kulttuurisia traditioita ja Suomessa asuvilla on erilaisia etnisiä ja kansallisia identiteettejä – usein suomalaisuuden rinnalla.

Kaikki maailman suuret uskonnot ja elämänkatsomukselliset suuntaukset, ja monet pienistäkin, ovat Suomessa edustettuna. Jäsenmäärät rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvista eivät kerro koko totuutta, koska monet uskonnot eivät järjestäydy samalla tavalla. Mutta buddhalaisuus, hindulaisuus, juutalaisuus ja islam kuuluvat kristinuskon ohella tämän päivän suomalaiseen elämään.

Samanaikaisesti sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön, on kasvanut nopeasti. Heistäkin osa voi olla vahvasti uskonnollisia etsijöitä tai oman hengellisen tiensä kulkijoita. Toisaalta kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä osa on ajattelultaan hyvin maallisia ja kuuluvat yhteisöönsä enemmän tottumuksesta kuin vakaumuksesta.

Niin uskonnon kuin yleisemminkin monikulttuurisuuden Suomi jakautuu enenevässä määrin kulttuurisesti moninaiseen ja kulttuurisesti yhä koko lailla monokulttuuriseen Suomeen. Etenkin Helsinki ja muu pääkaupunkiseutu muistuttavat aina vain vähemmän perinteistä stereotyyppistä kuvaa yhtenäiskulttuurisesta Suomesta.

Tällä hetkellä Helsingissä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vain hieman yli puolet, ja jo lähivuosina mennään alle viidenkymmenen prosentin rajan. Pääkaupunkiseudulla asuu myös noin puolet Suomen maahanmuuttajista. Kun toinen sukupolvi – maahanmuuttajien lapset – kasvaa, myös uudemmat uskonnolliset yhteisöt vakiintuvat ja voimistuvat. Islam variaatioineen on entistä näkyvämpi osa suurten kaupunkiseutujen katukuvaa – Suomi eurooppalaistuu myös tässä mielessä. Maahanmuuttajat moninaistavat myös suomalaista kristillisyyttä – luterilaisuuttakin – omilla traditioillaan.

Jos halutaan estää suomalaisten symbolinen kahtiajako kulttuurisesti ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin, kansallisen identiteetin eli siis käsityksen suomalaisuudesta on muututtava. Nykypäivän suomalaisuus täytyy irrottaa entistä selvemmin luterilaisuudesta. Kuka tahansa Suomessa asuva, uskontokuntaan katsomatta, tulee tulla hyväksytyksi identiteettimielessä suomalaisena. Tälle uudistustyölle ei ole avoimen yhteiskunnan puitteissa vaihtoehtoa.

Toinen asia on, pitäisikö suomalaista institutionaalista erilaisuuden organisointia, siis kieli-, uskonto- ja muuta vähemmistöpolitiikkaa myös muuttaa yhteiskunnan muutosten vuoksi. Kirjassani Erilaisuuksien Suomi (2013) olen esittänyt nykyiseen tilanteeseen ja tulevaisuuden näkymiin sisältyviä haasteita ja ongelmakohtia sekä tarjonnut vaihtoehtoja sille, miten asiat voitaisiin järjestää.

Yhä ajattelen, että tulevaisuudessa on vaikea pitää mielekkäänä nykyisen kaltaista järjestelyä, jossa kahdella kirkkokunnalla on lakiin perustuva erityisasema ja jossa yhä on valtionkirkollisia elementtejä, vaikkei puhtaassa muodossa. Myös evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon olisi perusteltua muuttua aidosti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, uskonnollisiksi yhteisöiksi muiden joukossa. Tämä voisi helpottaa myös kirkkokuntien omien asioittensa hoitoa.

Yhteiskunnan on kuitenkin syytä huolehtia myös identiteettinsä jatkuvuudesta muutoksessa. Vaikka lainsäädännöllinen erityisasema purettaisiin ja vaikka suomalaisuuden ja luterilaisuuden väliin ei enää vedettäisi yhtäsuuruusmerkkejä, evankelis-luterilaisuuden ja ortodoksisen uskonnon historiallista asemaa kansakunnan rakentumisessa ja merkitystä suurelle osalle suomalaisista voisi yhä korostaa esimerkiksi kansallisen uskonnon käsitteellä. (Omasta puolestani olisin valmis sisällyttämään niihin myös ennen kristinuskoa harjoitetut uskonnolliset tavat ja traditiot.)

Vielä jokin aika sitten oltiin varmoja yhteiskuntien vääjäämättömästä maallistumisesta. Tällä hetkellä puhutaan enemmän post-sekularismista, uskonnollisten arvojen ja käytäntöjen sekä ylipäätään uskonnollisen elämän jatkuvuudesta myös nykyisissä ja lähitulevaisuuden olosuhteissa. Kirkkoon kuulumattomuus ei läheskään aina tarkoita ateismia tai muuta selän kääntämistä hengelliselle elämälle. Lisäksi on varmaa, että maahanmuutto synnyttää länsimaihin elinvoimaisia uskonnollisia yhteisöjä.

Vaikka kirkko ja valtio on syytä juridisesti irrottaa toisistaan nykyaikaisen moniuskontoisuuden kontekstissa, ideaalina on vaikea pitää täysin maallista valtiota. Sekin tarkoittaisi selän kääntämistä yhteiskunnan todellisuudelle. Sen sijaan että julkinen elämä riisuttaisiin kaikesta uskonnollisuudesta, politiikassa – ja esimerkiksi kouluissa – olisi ennemmin hyvä tunnistaa ja tunnustaa uskonnollinen monimuotoisuus, mukaan lukien tietenkin myös oikeus asettua uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle.

Uskonnolliseen elämään liittyy valitettavasti myös mahdollisuus ihmisten hyväksikäyttöön, ihmisoikeuksien polkemiseen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatteluun ja toimintaan. Yksi aikamme suurista kysymyksistä kaikissa eurooppalaisissa monikulttuurisissa yhteiskunnissa on se, kuinka taataan uskonnonvapauden toteutuminen ja samalla varmistetaan mahdollisuus kontrolloida tarvittaessa uskonnollisten yhteisöjen toimintaa ja puuttua väärinkäytöksiin ja yhteiskuntarauhaa tai oikeusvaltiota uhkaaviin ilmiöihin.