Suomalaisesta monikulttuurisuudesta ja multikulturalismista

Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-viesti synnytti kiihkeän keskustelun. Osallistujat puhuivat kuitenkin usein toistensa ohi. Monikulttuurisuudella tarkoitettiin eri asioita. Helsingin Sanomien toimittaja Kristiina Markkanen tekikin lauantaiesseessään (1.8.) hyvän ehdotuksen. Olisi tärkeätä erottaa toisistaan monikulttuurisuuden politiikka ja monikulttuurisuus väestöllisenä tosiasiana.

Monikulttuurisuus yhteiskunnan etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena ei ole painajainen eikä rikkaus. Se on Euroopan maiden normaali olotila, johon sisältyy sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia ja vaikutuksia. Sen sijaan monikulttuurisuuden politiikka, multikulturalismi, on ihmisten tekoa. Se on siten asia, josta voidaan keskustella ja jota koskien täytyy tehdä poliittisia päätöksiä.

Multikulturalismi on sulauttamispolitiikan vastakohta. Monikulttuurisuuteen suhtaudutaan tällöin valtiojohdon taholta myönteisesti, etnisiä ja kulttuurisia ryhmiä tuetaan julkisin varoin ja vähemmistöihin kuulumisesta johtuvaa eriarvoisuutta pyritään poistamaan.

Euroopassa multikulturalismia ovat harjoittaneet lähinnä Ruotsi sekä vuosisadan vaihteeseen asti Britannia ja Alankomaat. Esseessään Markkanen kirjoittaa, että multikulturalismia ei ole Suomessa omaksuttu politiikan välineeksi. Tässä hän on väärässä.

Suomi on tällä hetkellä Ruotsin ohella Euroopan multikulturalisimpia maita. Jos suhtautuminen kansallisiin vähemmistöihin ja alkuperäiskansoihin otetaan huomioon, ehkä multikulturalistisin. Tämän vahvistaa kanadalaisten tutkijoiden ylläpitämä Multiculturalism Policy Index.

Suomalaisen multikulturalismin kivijalka on perustuslain 17 pykälä. Se takaa saamelaisille alkuperäiskansana, romaneille ja muille ryhmille oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Tämä oikeus koskee muitakin kuin perinteisiä vähemmistöjä ja se velvoittaa valtiota tukitoimiin.

Suomalainen kotouttamispolitiikka luotiin 1990-luvulla. Kotoutuminen tarkoittaa maahanmuuttajan osallistumista yhteiskunnan toimintaan niin, että hänellä on samalla mahdollisuus säilyttää oma kielensä ja kulttuurinsa.

Käytännön toimia on esimerkiksi eri kieliryhmiin kuuluvien lasten ja nuorten oikeus saada oman äidinkielen opetusta. Maahanmuuttajien ja vähemmistöryhmien yhdistykset ovat myös voineet saada tukea kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. Lisäksi monikulttuurisuutta edistäviin hankkeisiin on ollut mahdollista saada avustusta.

Tarkempaan analyysiin asiasta voi tutustua esimerkiksi kirjassani Erilaisuuksien Suomi (Gaudeamus 2013).

Muutama perussuomalainen ehdokas allekirjoitti vuoden 2011 eduskuntavaalien alla maahanmuuttokriittisen ohjelman nimellä Nuiva vaalimanifesti. He olivat tavallaan oikeassa väittäessään, että Suomessa harjoitetaan heidän terminologiallaan monikultturismia.

He kuitenkin liioittelivat kutsuessaan sitä valtioideologiaksi. Todennäköisesti suuri osa poliitikoistamme ei toimittaja Markkasen tavoin edes tiedä, että Suomi on eurooppalaisessa vertailussa multikulturalistinen valtio.

Lisäksi suomalainen multikulturalismi on ollut hyvin laimeaa ja käytännön toimia on ollut vähän. Taloudelliset voimavarat kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen ovat olleet tarpeisiin nähden vaatimattomat.

Puheissa, kirjoituksissa ja esimerkiksi nykyisessä hallitusohjelmassa muistetaan kyllä, kuinka monikulttuurisuus on rikkaus. Käytännössä sen eteen ei lopulta olla valmiita tekemään juuri mitään.

Yhdet siis Suomessa luulevat, että Suomi ei tunnusta monimuotoisuuttaan eikä harjoita multikulturalismia. Toiset puolestaan kuvittelevat, että Suomessa ihannoidaan erilaisuutta ja tuhlataan verovaroja vieraiden kulttuurien ylläpitoon. Molemmat ovat väärässä.

Suomen suhtautumisesta maamme etniseen ja kulttuuriseen monimuotoistumiseen pitäisi keskustella tarkemmin ja tosiasioihin nojautuen. Tulevaisuuden Suomi on sekä yksilöiden että yhteisöjen yhteiskunta, ei yksi vaan monta.

On hyvä, että kaikilla Suomessa asuvilla on kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia. Se lisää maamme kulttuurisia pääomia ja oikein toteutettuna edistää myös Suomeen samastumista ja kansalaisten yhteenkuuluvuutta.

Kaikilla ei kuitenkaan voi olla kaikkia oikeuksia. Julkinen valta ei voi tukea kaikkea, mitä kulttuuristen oikeuksien nimissä voidaan vaatia. Valintoja on siten pakko tehdä, ja ne kannattaa tehdä harkitusti ja pitkän aikavälin kehitystä ajatellen.

Advertisements

4 thoughts on “Suomalaisesta monikulttuurisuudesta ja multikulturalismista

  1. Hyvä Pasi Saukkonen,
    Kiitos tästä ja muistakin hyvistä kirjoituksistasi, mm. joskus vuonna 2011 Helsingin Sanomiin kirjoittamastasi Vieraskynä-kirjoituksesta, jossa pohdit monikulturalismin tilaa.
    Haluaisin kuitenkin vielä kommentoisa sen verran, että kun sanoin esseessäni, että en muista, että Suomessa olisi omaksuttu multikulturalismia politiikan välineeksi, en tarkoittanut, etteikö meillä olisi lakeja, ohjelmia ja käytäntöjä, jotka käytännössä toteuttavat multikulturalismia. En ole ajatellut aiemmin, että se riittäisi määrittelemään meidät multikulturalismia harjoittavaksi maaksi, enkä muista, että meillä olisi käyty sitä suurta poliittista keskustelua, jossa multikulturalismi olisi omaksuttu Suomen tieksi.
    Mutta uskon, jos sanot, että Suomi kansainvälisessä katsannosta nykyään määritellään multikultaristiseksi maaksi.
    Essessäni taisin sanoakin, että kun esierkiksi Kanadassa on monikulttuurisuus kirjattu perustuslakiin, se on ihan eri tason päätös.
    yst. Kristiina Markkanen
    maahanmuutto- ja siirtolaisuusaiheisiin erikoitstunut toimittaja
    Siirtolaisuushistorian maisteri

    Tykkää

  2. Hyvin monikulttuurisen koulun pitkäaikaisena opettajana olen eri mieltä multikulturalismista. Pasi käytti kirjoituksessaan esimerkkinä oman äidinkielen opetusta. Kyllä, meillä pyritään mahdollistamaan oman äidinkielen opiskelu ja oppilaita kannustetaan siihen. Mutta miksi? Koska se on itseisarvo? Koska meillä on multikulturalistinen politiikka? Ei. Vaan koska tiedämme, että se auttaa oppilaita paremmiksi opiskelijoiksi ja oppijoiksi. Koska oma äidinkieli on ajattelun ja tunne-elämänkin kieli, kielitaidon tasolla on yksilön elämässä iso merkitys. Jos oma äidinkieli on heikko, se ei edistä oppimisen taitoja, vaan hidastaa ja hankaloittaa oppimista. Erityisesti abstraktioiden käsittely on vaikeampaa. Mitä pidemmälle opinnoissa mennään, sitä tärkeämpää on hyvät taidot abstraktissa ajattelussa. Kyse on enemmänkin tasa-arvon tavoitteesta, suomalaisen yhteiskunnan kokonaishyödystä eli ns. omasta edustamme ja siitä, että ihmiselle pitää mahdollistaa kehittää kykyjään niin pitkälle kuin ne riittävät, kuin siitä, että pidämme multikulturalistisista syistä itseisarvona oman äidinkielen hallintaa, olipa se äidinkieli mikä tahansa. Me tarvitsemme sitä, että ihmiset kykenevät kouluttautumaan kykyjänsä vastaavasti, ja siten palvelemaan yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla, ja siksi me patistamme maahanmuuttajalapsia ja -nuoria oman kielen tunneille vaikka he itse eivät aina asiasta kovin onnellisia olekaan.

    Yhdistystoiminnan rahoittaminen on toki oman kulttuurin säilyttämisen tukemista itseisarvoisesti. Mutta käytetyt rahamäärät ovat marginaalisia, ja silti siinäkin on vahva yhteys kotouttamisen ja kotoutumisen onnistumiseen. Kyllä suomalainen maahanmuuttopolitiikka on arkielämässä niin vahvasti kotoutumiseen tähtäävää, että minusta sitä on vaikea kutsua ideologisesti multikulturalistiseksi.

    Tykkää

  3. Vähemmistöjen tukeminen on tärkeää, mutta jossain menee raja, milloin se eristää eri kansan osia toisistaan. Ruotsin tilanteeseen viitattaessa tarkoitettaneen juuri tätä, kun yksittäisille alueille pakkautuu paljon ei-kotimaisen kulttuurin edustajia, jolloin heillä ei ole riittävästi Ruotsin kulttuurista ympäristöä, josta omaksua maan kulttuuria ja integroitua.

    Kun puhutaan monikultturismista, tulisikin tarkentaa, tarkoitetaanko sitä, että 1. alkuperäiskulttuuri ottaa vaikutteita muista ja muuttuu vai 2. alkuperäiskulttuurin rinnalle tulee muita kulttuureita eikä varsinaista integraatiota tapahdu, näiden kahden vaihtoehdon välimuodot huomioiden.

    Tykkää

  4. Tämä ei oikeastaan koske pelkästään multikulturalismia, vaan laajemmin eri väestöryhmien keskinäisiä suhteita ja vuorovaikutusta sekä maahanmuuttajien integroitumista uuteen asuinmaahansa ja kyseisen yhteiskunnan sopeutumista siihen, että sen väestörakenne muuttuu. Eri väestönosien eristäminen toisistaan ei liene ollut modernilla ajalla tietoinen tavoite missään (poislukien Yhdysvaltain ja Etelä-Afrikan apartheid-järjestelyt ja ehkä jotkut alkuperäiskansoihin liittyvät reservaattipolitiikat). Vahvasti assimiloivassa Ranskassa eristymistä kuitenkin tuotettiin käytännössä asuntopolitiikalla ja vierastyöläismallissa (esimerkiksi Saksassa) integroitumista saksalaiseen yhteiskuntaan ei pidetty tarpeellisena tai edes kannatettavana, koska muukalaisethan muuttaisivat jossain vaiheessa takaisin. Jotkut muuttivatkin, suuri osa ei muuttanut. Itse asiassa Ruotsissa myönnettiin yhtenä ensimmäisistä maista, että suuri osa muuttajista tulisi asumaan maassa pysyvästi. Tästä hatunnosto läntiselle naapurimaalle. Tehtiinkö sitten lopulta kuitenkaan ihan oikeita asioita, on toinen kysymys. Ks. esim. Alexandra Ålundin ja Carl-Ulrik Schierupin kipakka teos Paradoxes of Multiculturalism (1991), joka löytyy netistä osoitteesta: http://liu.diva-portal.org/smash/record.jsf?pid=diva2%3A213706&dswid=-125.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s