Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Qu’est-ce que c’est une nation? Kuuluisassa puheessaan ja esseessään vuodelta 1882 ranskalainen Ernest Renan etsi vastausta vastausta kysymykseen: Mikä on kansakunta?

Todettuaan yhden perinteisen vastausvaihtoehdon (etnisyys, kieli, uskonto ym.) toisensa perään epätyydyttäväksi Renan päätyi lopulta siihen, että kyseessä on plebiscite de tout le jour, jokapäiväinen kansanäänestys sen puolesta, että yhteistä elämää halutaan jatkaa. Kansakunnan määrittää viime kädessä jäsenten tahto kuulua juuri tähän yhteisöön, jakaa sen menneisyyden kunniakkaat ja kärsimyksen täyttämät hetket sekä tehdä suuria tekoja kansakunnan puolesta myös tulevaisuudessa.

Suomessa Zachris Topelius osallistui samaan keskusteluun kansakunnan olemuksesta täällä Pohjan perukoilla kirjatessaan Maamme kirjaansa (Boken om vårt land, 1. painos 1875) määritelmän, jonka mukaan kaikki ihmiset, jotka pitävät ja rakastavat Suomea isänmaanaan sekä jotka noudattavat maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.

Yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan pidä ottaa itsestään selvyytenä. Jos ajattelemme Benedict Andersonin (Imagined Communities -teoksen 1. painos 1983) tavoin, että kansakunta on pakko kuvitella, koska sen jäsenet eivät koskaan voi oikeasti tuntea toisiaan, niin kansallinen yhteenkuuluvuus väestöltään kookkaissa ja alueellisesti suurissa yhteiskunnissa on oikeastaan aina pieni ihme, jonka toteutumisen eteen on myös täytynyt tehdä työtä.

Välittömästi itsenäistymistä seuranneina vuosikymmeninä Suomi tuskin oli tässä mielessä kovin yhtenäinen kansakunta, siinä määrin pahasti sisällissota ja kieliriidat olivat maata ja sen väestöä rikki repineet. Täällä kuten monissa muissakin länsimaissa, toisen maailman jälkeinen aika sovinnontekoineen, poliittisine kompromisseineen ja hyvinvointivaltiollisine järjestelmineen onnistui tuottamaan vahvaa kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta entisten vihollisten ja vastustajien kesken. Ehkäpä jopa siihen mittaan, että asiaa alettiin pitää itsestäänselvyytenä.

Viime aikoina kysymykset kansakuntaan identifioitumisesta ja uskollisuudesta sille ovat kuitenkin nousseet uudelleen pinnalle. Yhtä jos toista maata on alettu pitää tavalla tai toisella pahasti jakautuneena, joko kahtia tai useampiin osiin. Kyse on osin vieraantumisesta poliittisesta päätöksenteosta ja osin kasvavasta taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai sen kokemuksesta. Osin kyse on niin sanotusta monikulttuurisuudesta eli yhteiskuntien lisääntyneestä etnisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. (Ks. esim. Kaihovaara 2016.)

Viimeksi mainitun teeman osalta paljon huomiota herättivät esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa pidetyt mielenosoitukset, joissa monet näiden maiden turkkilaistaustaiset osoittivat voimakkaasti tukea Recep Tayyip Erdoğanille ja Turkin valtiolle samalla vastustaen oman asuinmaansa hallitusta ja politiikkaa. Erään Alankomaissa tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia Alankomaiden turkkilaistaustaisista tuki Erdoğania, ja näiden joukossa alle 35-vuotiaat olivat vahvemmin edustettuna kuin yli 55-vuotiaat. Turkkilaistaustaisten lisäksi monilla toisen ja jopa kolmannen polven marokkolaistaustaisilla on ollut vaikeuksia kokea olevansa osa hollantilaista yhteiskuntaa. (Ks. esim. SCP 2016.)

Tätä taustaa vasten oli kiinnostavaa lukea tuoreita tutkimustuloksia siitä, millä tavalla Suomen ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja/tai omaan taustamaahansa. Ulkomaalaistaustaisilla tarkoitetaan Tilastokeskuksen määritelmän mukaan henkilöitä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus, Työterveyslaitos ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tekivät jokin aika sitten laajan kyselytutkimuksen koskien ulkomaista syntyperää olevien terveyttä ja hyvinvointia (UTH). Tutkimukseen vastasi 3262 henkilöä ympäri Suomea eri taustamaa­ryhmistä. Tutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa, koska koskaan aikaisemmin Suomessa ei ollut kerätty haastattelemalla niin kattavasti yksityiskohtaista tietoa maahanmuuttajien elämäntilanteesta elämän eri osa-alueilta. UTH-tutkimuksen tietoa on verkossa hyvin saatavilla Tilastokeskuksen sivuilta tutkimuksen kotisivulla. Kokoomajulkaisu ilmestyi vuonna 2015 (Nieminen, Sutela & Hannula 2015).

Kyselytutkimuksen kaikkia tietoja ei kuitenkaan saatu mahtumaan tähän julkaisuun. Sen ulkopuolelle jäivät esimerkiksi vastaukset kysymyksiin siitä, millä tavalla Suomessa asuvat ulkomaalaistaustaiset samaistuvat suomalaisuuteen ja omaan taustamaahansa. Näistä asioista raportoi Tilastokeskuksen yliaktuaari Liisa Larja maaliskuussa ilmestyneessä Tieto & trendit -lehden numerossa (Larja 2017). Juttu on myös vapaasti ladattavissa lehden kotisivulta.

Haastattelututkimuksessa vastaajien etnistä tai kansallista identiteettiä mitattiin kysymällä, miten paljon vastaaja samaistuu suomalaisuuteen sekä miten paljon hän samaistuu omaan taustamaahansa. Kyse on siis itseidentifikaatiosta, joka on usein hankala tutkittava. (Aiheesta löytyykin UTH-tutkimukseen liittyvä Ada Kotilaisen kirjoittama erillinen artikkeli.)

Sosiaalipsykologiseen kansainväliseen tutkimusperinteeseen nojaten Larja sijoittaa tutkimuksessa saadut vastaukset nelikenttään, jossa ilmenevät neljä identiteetti­strategiaa: integraatio, sulautuminen, eristäytyminen ja vieraantuminen (kuvio 1). Strategiat rakentuvat sen mukaan, samaistuiko henkilö sekä suomalaisuuteen että tausta­maahansa, vain toiseen tai ei kumpaankaan.

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat

Kuvio 1. Etnisen identiteetin muodostamisen strategiat.

Larja tarkastelee artikkelissaan etenkin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tulokset ovat kiinnostavia, joskin osin odotettuja. Nuoret ulkomaalaistaustaiset kokevat yhteenkuuluvuutta valtaväestön kanssa useammin ja/tai yhdistävät identeettejään onnistuneemmin kuin heitä vanhemmat ulkomaalaistaustaiset. Sekään ei yllätä, että mitä pidempään nuori ulkomaalaistaustainen on Suomessa asunut, sitä useammin etninen identiteetti vastaa joko integraatiostrategian tai sulautumisstrategian mukaisia valintoja. Mitä nuorempana Suomeen muuttanut on tullut maahan, sitä todennäköisemmin hän kokee itsensä suomalaiseksi.

Huomionarvoista on kuitenkin, että sellaisista ulkomaalaistaustaisista nuorista, jotka ovat asuneet Suomessa koko peruskoulunsa ajan, noin viidennes samaistuu lähinnä vain taustamaahansa, eikä pidä itseään juuri suomalaisena. Larja pitää tuloksia yllättävinä, mutta niitä voi kuitenkin pitää samansuuntaisina kuin mitä monista Euroopan maista on viime vuosina saatu. Kun 13 prosenttia on vielä siinä mielessä vieraantunut, ettei tunne itseään suomalaiseksi eikä samaistu taustamaahansakaan, niin voidaan todeta, että kolmannes Suomessa koulunsa käyneistä ei samaistu suomalaisuuteen. Suomessa on myös melko paljon nuoria Suomen kansalaisia, jotka eivät pidä itseään suomalaisina.

Tutkimukseen osallistuneiden määrä on sen verran pieni, että tarkkoja taustamaakohtaisia analyyseja ei pysty tekemään luotettavasti. Tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että sulautumisstrategia on harvinaisempaa ja eristäytymisstrategia yleisempää niillä, joiden taustamaa on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Suurin yksittäinen taustamaa on tässä ryhmässä Somalia.

Tästä näkökulmasta katsottuna on myös mielenkiintoista, ja erittäin huomionarvoista, että haastattelutuloksissa suomalaisuutta pidettiin suljettuna kategoriana. Jotkut vastaajat valittivat esimerkiksi, että ”suomalainen yhteiskunta ei ole valmis hyväksymään muita ihmisiä kuin (kanta)suomalaisia”.  Tutkimukset ovat vahvistaneet sen arkijärjen mukaisen ajatuksen, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä eristäytymisstrategian valintaan.

Suomessa käytiin jokin aika sitten huolestunutta keskustelua kaksoiskansalaisista ja heidän lojaliteeteistaan puolustusvoimien palveluksessa. Mielipiteenvaihto oli usein huonosti informoitua ja paikoin suorastaan pöhköä (ks. aiheesta hyvät kirjoitukset Söderling 2017; Leitzinger 2017). Ikävintä oli, että turhanpäiväisyyksien alle jäi todellinen kysymys, joka voi olla aito ongelma. Miten varmistetaan se, että mahdollisimman monet Suomessa asuvat ihmiset kokevat olevansa tämän yhteiskunnan jäseniä, tuntevat yhteenkuuluvuutta tähän kansakuntaan ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa tämän valtion ja kansalaisten menestykseen?

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja valtioon identifioituminen ei ole itsestäänselvyyys, vaan entistä suurempi ihme, jonka toteutumisen eteen pitää tehdä vielä enemmän töitä kuin viisikymmentä vuotta sitten. Valitettavasti suunta on pitkään ollut toinen.

Läntisessä Euroopassa on pahasti laiminlyöty viime vuosikymmeninä sekä maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä henkinen integrointi uusiin asuinmaihinsa että niin sanotun kantaväestön sopeuttaminen uusiin, aikaisempaa monikulttuurisempiin olosuhteisiin. Osin se on johtunut haluttomuudesta tunnustaa kansainvälisen muuttoliikkeen tuottamat tosiasiat, osin hyvien ajatusten ja ideoiden jäämisestä juhlapuheiden tasolle.

Tämän piittaamattomuuden satoa korjataan nyt kahdella tavalla. Osa maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistäänkin kääntää selkänsä asuinmaalleen ja joko syrjäytyy henkisesti tai samaistuu toiseen maahan ja sen identiteettiin ja intresseihin. Osa kantaväestöstä kaipaa puolestaan epärealistisesti takaisin aikaan ennen ulkomaalaisia ja monikulttuurisuutta. Pahimmillaan nämä ilmiöt vahvistavat toisiaan, todistavat olemassa olollaan toistensa epäilyt todeksi.

Matti Kuusi kirjoitti kuuluisassa nuoruudenartikkelissaan Akateemisen Karjala-Seuran vuosijulkaisussa vuonna 1938, että maanpuolustuksen tärkein rintama on aseellisen ja taloudellisen ohella se kolmas rintama eli henkinen puolutusvalmius. Sen kehittämiseksi oli hänen mukaansa ryhdyttävä monenlaisiin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta lisääviin toimiin. Tarvittiin uutta yhteiskunnallista ajattelutapaa, jonka keskiössä on kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Hänen ohjeitaan ei voi eikä pidäkään suoraan soveltaa tämän päivän Suomeen. On silti mahdollista, että suomalaisenkin yhteiskunnan henkistä puolustuskykyä mitataan lähitulevaisuudessa vielä toden teolla. Siksi työhön Suomeen ja monimuotoiseen suomalaisuuteen samaistumisen edistämiseksi pitäisi ryhtyä ponnekkaasti ennen kuin on myöhäistä.

Tämä tehtävä kuuluu niin maahanmuuttajille ja vähemmistöihin kuuluville kuin nationalisteille ja maahanmuuttokriitikollekin. Mutta suurin vastuu tästä kuuluu niille suomalaisen yhteiskunnan instituutioille, joilla on mahdollisuus vaikuttaa suoraan suureen määrään ihmisiä. Nämä ovat pitkälti ne samat, joiden puitteissa aikaisemminkin kansakuntaa rakennettiin: koulu, puolustusvoimat ja joukkotiedotusvälineet.

Lähteet:

Anderson, Benedict 2017 [1983]. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Kaihovaara, Antti (toim.) 2015. Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Teos on ladattavissa osoitteesta: http://sorsafoundation.fi/fi/jakolinjojen-suomi/.

Kuusi, Matti 1986 [1938]. Maanpuolustuksemme kolmas rintama. Teoksessa Matti Kuusi: Roolit ja särmät. Dokumentteja seitsemältä vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Larja, Liisa 2017. Joka kolmas ulkomaalaistaustainen nuori samaistuu sekä suomalaisuuteen että taustamaahansa. Tieto & trendit 2017: 2. Artikkeli on ladattavissa osoitteesta http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/205/.

Leitzinger, Antero 2017. Kaksoiskansalaisuus – ikiaikainen
suomalainen perinne. Siirtolaisuus – Migration 2017: 1, 56-57. Lehti on kokonaisuudessaan ladattavissa osoitteesta: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus-migration/sm_1_2017_nettiin.pdf.

Nieminen, Tarja, Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2015. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus, Työterveyslaitos & Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Teos löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_uso_201500_2015_16163_net.pdf.

Renan, Ernest. 1994 [1882]. What is a Nation? Teoksessa Bhabha, Homi K. (toim.) Nationa and Narration. London & New York: Routledge. Puhe löytyy myös ranskaksi Wikisourcesta.

Söderling, Ismo. 2017. Kaksoiskansalaisuus on haaste ja resurssi. https://ismosoderling.wordpress.com/2017/02/10/kaksoiskansalaisuus-on-haaste-ja-resurssi/.

Topelius, Zachris. 1876 [1875]. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme kirja. Helsinki: Hufvudstadsbladetin kirjapaino. Näköispainos löytyy Doriasta.

 

 

 

 

 

Mainokset

One thought on “Kuinka suomalaisia sitä ollaan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s