Maahanmuutto ja kirjallisuus

Jossain haastattelussa tulin sanoneeksi, että jos minä muuttoliikkeestä ja monikulttuurisuudesta jotain ymmärrän, niin se perustuu tilastoihin ja kaunokirjallisuuteen. Yksi tämän blogin alkuperäisistä tarkoituksista oli tarjota alusta aihepiiriin kuuluvien kirjojen ja ehkä muidenkin taideteosten analyyseille, mutta eri syistä tämä on vielä jäänyt toteuttamatta.

Kun nyt näyttää siltä, että maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia käsittelevää kirjallisuutta ilmestyy Suomessakin koko ajan enemmän, julkaisen tässä kuitenkin parin vuoden takaisen kirjoitukseni suomalaisesta kirjallisuudesta, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Alla oleva artikkeli on ilmestynyt vuonna 2013 Vesa Haapalan ja Juhani Sipilän toimittamassa teoksessa Kiviaholinna: suomalainen romaani (Kustannusosakeyhtiö Avain), ja se on uudelleen julkaistu toimittajien ja kustantajan luvalla. Olen korjannut yhden kirjoitusvirheen.

Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat

Monet työnantajani [– –] tarvitsevat apua kansalaisuushakemustensa ja asumistukiselvitystensä täyttämisessä. Minä autan heitä. Tai sitten he ovat suomalaisia [– –], joiden viisitoista vuotta nuoremmat vaimot ovat kyllästyneet punatiilivankilaansa Järvenpäässä. [– –] Minä jäljitän karkulaiset. Jotkut palkanmaksajani [– –] ovat bisnesmiehiä, [– –] [jotka] saattavat tarvita kuriiriapua tai luotettavaa miestä kauppaehtojen takaajaksi. Minulla on rehellinen naama.

Näin esittelee Matti Rönkä romaaniensa päähenkilön, inkerinsuomalaisen paluumuuttajan Viktor Kärpän, sarjan ensimmäisessä teoksessa Tappajan näköinen mies (2002: 13–14). Ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin, lukija kohtaa rautatieasemalla somalinuorukaisia sekä kioskin kulmalla notkuvia inkeriläispoikia ja heidän huolestuneita sukulaisiaan: Sirje jättää tutuksi tulleen talon Pakilassa, Jura valvoo varastoa Kesälahdella. Moskovalainen Gennadi Ryshkov harjoittaa Helsingissä monipuolista yritystoimintaa. Alun perin Viron venäläinen Anatoli Stepashin tekee Suomessa melkein oikeita töitä vetämällä teatterilaisille liikunta- ja akrobatiatunteja.

Suomeen on muutettu, ja samalla Suomi on muuttunut. Vuonna 1981 ilmestyneessä nuorten kaupunkilaisälykköjen laatimassa Hengissä Helsingissä -opaskirjasessa pääkaupunki yllätti havainnoijat vielä sellaisilla erikoisuuksilla kuin jakomäkeläispojat teksasilaiskuteissaan, eiralaistytöt vahvoissa meikeissään ja suomalaismammat kansallispuvuissaan. Esplanadin puistossa säestettiin kitaralla Bob Dylanin musiikkia. Tätä kutsuttiin tuolloin kansainvälistymiseksi ja erilaisten maailmojen kohtaamiseksi ja sekoittumiseksi. (Heikkinen, Suvanto ja Turkki 1981: 15.) Muuta ei paljon ollutkaan. Vielä vuonna 1988 Suomessa asui vain 18 000 ulkomaan kansalaista, joista suuri osa oli paluumuuttajia Ruotsista (Jaakkola 1989: 19–20).

Kirjallisuus peilaa sosiaalista todellisuutta, joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattaan. Yhteiskunnan muutos näkyy siten myös kirjallisuudessa. Voidaan kysyä, mitä kuvassa näkyy, kuinka kohteita tulkitaan ja minkälaisia merkityksiä niihin ladataan. Millainen kanta otetaan todellisuuteen, yhteiskunnan kuvauksiin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin? Voi myös olla, että muutos ei juuri näy. Silloin kannattaa kysyä, miksi on näin. Kehitystä ei välttämättä nähdä tai ymmärretä tai siitä ei osata tai haluta kertoa. Myös kuvauksen laiminlyönnit, puutteet ja vinoumat saattavat kuvastaa havainnoitsijoiden ja kertojien mielenmaisemaa.

Muuttoliike on muuttanut koko Eurooppaa – ja eurooppalaisten käsitystä itsestään. Vuosisatojen ajan Euroopasta muutettiin runsain mitoin muualle maailmaan, viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana muu maailma on tullut Eurooppaan. Vielä viisikymmentäluvulla Ruotsi oli yksi etnisesti yhtenäisimmistä kansakunnista, nykyään joka viides maassa asuva ihminen on syntynyt maan ulkopuolella tai ainakin toinen hänen vanhemmistaan on syntynyt ulkomailla. Taustaltaan turkkilaisia tai äidinkieleltään arabiankielisiä on Euroopan unionissa enemmän kuin kansalaisuudeltaan suomalaisia. Islam variaatioineen muodostaa yhden maanosan suurimmista uskontokunnista; Euroopassa on lähes 20 miljoonaa muslimia.

Kuvaamani muutokset näkyvät selvästi myös eurooppalaisessa nykykirjallisuudessa. Muuttoliike on tuonut Eurooppaan uusia kirjailijoita, ja maahanmuuttajuus on tullut osaksi kirjojen aiheita ja vaikuttanut henkilögalleriaan. Kuitenkin vielä viisitoista vuotta sitten alankomaalainen esseisti Anil Ramdas (1997) syytti oman maansa kirjailijoita kyvyttömyydestä nähdä yhteiskunnan muutos ja käsitellä sitä uskottavasti, elämänmakuisesti ja stereotypioita rikkoen. Kirjailijan tehtävä, Ramdas korosti, on asettua Toisen asemaan, päästä muukalaisten ja ulkomaalaisten ihon alle, tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Toinen intellektuelli, Paul Scheffer, puolusti hollantilaisia kirjailijoita sanomalla, että vaikka Ramdasin havainto on oikea, syytös on epäoikeudenmukainen. Maahanmuuttajien ja uusiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten näkymättömyys sanataiteessa kertoo hänen mukaansa kotoutumisen epäonnistumisesta, jaetun todellisuuden puuttumisesta:

Alankomaissa me elämme toistemme ohitse, kullakin on koulunsa, kahvilansa, idolinsa, musiikkinsa ja uskontonsa, lihakauppiaansa ja kohta myös katunsa ja kulmakuntansa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että vanhat ja uudet hollantilaiset tietävät toisistaan vähän tai ei mitään. (Scheffer 2000.)

Kirjallisuus reagoi hitaasti maahanmuuttoon

Ramdasin syytös ja Schefferin puolustus ovat olleet mielessäni, kun olen seurannut suomalaisen kirjallisuuden kehitystä. Vuonna 2012 Suomessa asui jo lähes 300 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä. Samalla kun suomalainen yhteiskunta on maahanmuuton ja erilaisten vähemmistöryhmien syntymisen ja vakiintumisen seurauksena muuttunut etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoisemmaksi, olen uteliaana odottanut, minkälaisen muodon tämä kehitys saa suomalaisessa kirjallisuudessa.

Monissa Euroopan maissa odotettiin jopa vuosikymmeniä ennen kuin myönnettiin, että suuri osa niin sanotuista vierastyöläisistä jää maahan pysyvästi. Suomessa päätöksentekijät ryhtyivät 1990-luvun alussa välittömästi toimiin muutoksen tunnustamiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi (Saukkonen 2013a; 2013b). Nopeata reagointia saattoi siten odottaa myös ajan liikkeitä valppaasti seuraavilta kirjailijoilta.

Reagointi oli kuitenkin hidasta. Arto Salmisen romaani Turvapaikka (1995) oli ilmeisesti ensimmäinen teos, joka käsitteli suoraan turvapaikanhakijoiden nopeasti lisääntynyttä maahanmuuttoa. Marianne Backlénin ruotsiksi kirjoitetun Karman (2001) aiheena olivat kansainvälinen adoptio ja etnisten ryhmien väliset avioliitot. Niina Hakalahden Uimataito-romaanissa (2008) analysoitiin komedian keinoin turkkilaistaustaisen pizzeriayrittäjän kotoutumista Suomeen.[i] Nämä, samoin kuin edellä mainitun Matti Röngän romaanit, ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön: suomalaisia kirjailijoita kansainvälinen muuttoliike ja sen seuraukset eivät juuri kiinnostaneet.

Tilannetta saattoi ihmetellä, jopa pahoitella. Kyse ei ollut ainoastaan siitä, että mielestäni kirjallisuuden olisi suurta yleisöä varten pitänyt kertoa elävästi ja analyyttisesti suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta. Samalla toivoin myös pääseväni lukemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta Suomessa käsittelevää hyvää kirjallisuutta ja siten oppimaan lisää niistä asioista, joita politiikan ja kulttuuripolitiikan tutkimuksen ammattilaisena työkseni tutkin ja tulkitsin.

En tietenkään halua asettaa kirjallisuudelle velvoitetta kuvata todellisuutta dokumentaarisesti kaunokirjallisena reportaasina tai tutkimusraporttina. Käsitykseni mukaan kirjallisuus luodessaan mielikuvituksen tuotteita, henkilöitä ja tarinoita, voi onnistua esittämään reaalimaailman ilmiöitä tavalla, johon muut keinot kuten arkihavainnot, tutkimus, journalismi ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kykene. Kun romaanihenkilö ei ole todellinen ihminen, hän voi myös olla enemmän kuin vain hän itse.

Tutkijanroolissani olen ollut hyvin kiitollinen esimerkiksi sellaisille kirjailijoille kuin Monica Ali ja Marina Lewycka Brittein saarilta, Karin Amatmoekrim ja Abdelkader Benali Alankomaista sekä Marjaneh Bakhtiari ja Jonas Hassen Khemiri Ruotsista. He, samoin kuin muutamat journalistit ja dokumentaristit, ovat olleet hyvin tärkeitä tiedon, näkemysten ja kokemusten välittäjiä. Kirjallisuuden ja korkeatasoisten tilastojen avulla olen voinut paikata sitä aukkoa, jonka suuri osa yhteiskuntatieteellisestä alan tutkimuksesta valitettavasti jättää täyttämättä.

Monilla edellä mainitsemistani kirjailijoista on joko oma tausta maahanmuuttajana tai ainakin toinen heidän vanhemmistaan on muuttanut kirjailijan nykyiseen kotimaahan. Itse Suomeen muuttaneiden tai tavalla tai toisella maahanmuuttotaustaisten kirjailijoiden määrä kasvoi Suomessakin jopa yllättävän nopeasti (ks. Hakalahti 2007; Rantonen 2010; Löytty 2013b). Tunnetuimpia Suomeen muuttaneita ja suomeksi tai ruotsiksi kirjoittaneita kirjailijoita lienevät erilaisia palkintoja saaneet Alexis Kouros, Zinaida Lindén, Alexandra Salmela ja Umayya Abu-Hanna. Osa maahanmuuttajista on, kuten Hassan Blasim, jatkanut kirjoittamista äidinkielellään.

Osa Suomeen muuttaneista tai kansainvälisissä perheissä kasvaneista kirjailijoista ei käsittele lainkaan vieraaseen maahan asettumista, kulttuurieroja tai muuta vastaavaa, mutta monilla heistä jokin niistä on vähintään yksi teosten keskeisistä teemoista. Kun kontrasti erilaisia taustoja edustavien kirjailijoiden välillä on näin suuri, mieleen nousee helposti ajatus, että kantaväestöön kuuluvat ihmiset eivät kenties katso olevansa päteviä tarkastelemaan aiheita, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta. Eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten elämän kuvauksessa tarvitaan paljon yksityiskohtaista tietoa ja eri asioiden pätevää tulkintaa, jotta kirjaa voidaan pitää uskottavana ja aiheenkäsittelyä vakuuttavana.

Toisaalta tätä selitystä ei voi pitää kovin perusteltuna. Historiallisten romaanien kirjoittajilta ei voida vaatia henkilökohtaista kokemusta vuosisatojen takaisista olosuhteista, ja hyviä sotaromaaneja ovat kirjoittaneet myös ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet rintamalla. Lisäksi vuosituhannen vaihteessa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta käsiteltiin mittakaavan huomioiden jopa melko paljon televisiossa, dokumenttielokuvassa ja teatterissa. Näiden tekijät kuuluivat usein kantaväestöön.[ii]

Maahanmuuttajille käy huonosti

Esimerkkinä erinomaisesta maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien elämää käsittelevästä romaanista, jonka kirjoittaja ei ole itse muuttaja, pidän myös Henning Mankellin romaania Nimeltään Tea-Bag. Se kertoo kolmen tytön, afrikkalaistaustaisen Tea-Bagin, iranilaisen Leylan ja ukrainalaisen Tanjan tarinan heidän tulostaan Ruotsiin ja elämästään yhteiskunnan marginaalissa.

Mankellin romaanin yksi sivujuonne sijoittuu kustannusalalle. Jesper Humlin, jonka kautta edellä mainittuja ihmiskohtaloita kerrotaan, on vaikeaselkoisten ja pienipainoksisten runojen kirjoittaja, jota hänen kustannustoimittajansa yrittää saada kirjoittamaan rikosromaania. Kustantamon omistavan ranskalaisen bensiiniyhtiön etuja ajava johto vaatii parempia voittomarginaaleja.

Keskustelut runoilijan ja kustannustoimittaja Olof Lundinin välillä tulivat mieleen siinä vaiheessa, kun Suomen kirjamarkkinoilla alkoi tapahtua. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2010. Otavalta ilmestyi samana vuonna Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla sekä Anja Snellmanin Parvekejumalat. Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis julkaistiin Siltalan kustantamana vuonna 2011, kuten myös WSOY:n kustantamat Jari Tervon Layla ja Ari Paulowin Khilafa – Valtakunta. Listaan voisi lisätä Ilkka Remeksen Teräsleijonan (WSOY, 2011).[iii] Monien merkittävien kirjailijoiden miltei yhtäaikainen kiinnostus samantyyppisiin aiheisiin olisi hyvä erillisselvityksen kohde. Pelkästä sattumasta tuskin on kysymys.

Kaikissa näissä teoksissa teemoina ovat kansainvälinen muuttoliike, maahanmuutto Suomeen, uudet suomalaiset. Teokset ovat saavuttaneet runsaan lukijakunnan: monet niistä löytyvät vuosien 2010 ja 2011 myyntilistojen kärkisijoilta. Siten teoksilla on myös ollut vaikutusta siihen, miten tietyistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja eri väestöryhmiin kuuluvista ihmistä sekä heidän tavoistaan ja traditioistaan ajatellaan. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista analysoida tarkasti yhtään näitä teoksia. Joitain havaintoja voi kuitenkin tehdä, esimerkiksi siitä, miten päähenkilöille kirjoissa käy.

Erityisesti tytöille käy huonosti, mistä kirjallisen päävastuun kantaa Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Teoksessa afganistanilainen Aziza naitetaan pikkuserkulleen, jolloin hän sekaantuu myös kansainväliseen huumebisnekseen ja terrorismiin. Bosnialainen Sara pakenee mielisairaan veljensä hyväksikäyttöä Sarajevoon. Sudanilainen Ayaan Ali pakenee perättömiä lesbohuhuja ja joutuu orjatyöhön etniseen ravintolaan Tampereelle. Iranilainen Noor päätyy kansallismielisten nuorten huijaamajana seurustelusuhteeseen suomalaisen pojan kanssa. Kostoksi hänen serkkunsa kuristaa Noorin.

Tragediat eivät kuitenkaan jää tähän. Anja Snellmanin Parvekejumalissa isä ja veljet pudottavat parvekkeelta länsimaisen ajattelutavan viettelemän suomensomalialaisen Aniksen, eikä kadehdittava ole muidenkaan romaanissa esiintyvien somalityttöjen elämä. Kurdityttö Layla pakenee Jari Tervon romaanissa kunniamurhaa Suomeen joutuakseen Kruununhakaan prostituoiduksi, ja hänen matkakumppaninsa Tamara pääsee hyväksikäyttäjistään eroon vain tappamalla. Toinen kurdi, Virpi Hämeen-Anttilan teoksen sisään sijoittuvan elokuvan naispäähenkilö Nergis, lankeaa kiellettyyn rakkauteen ja ennemmin hukuttautuu kuin jää takaa-ajajiensa kynsiin.

Tytöille käy huonosti, koska heidän omien yhteisöjensä miehet ovat umpimielisiä, kiivaita ja sopeutumattomia, naiset alistettuja ja voimattomia, hiljaa kärsiviä. Vastaan ei edellä mainituissa teoksissa tule ainuttakaan kunnolla kotoutunutta, onnellista maahanmuuttajaa. Suomalainen yhteiskunta on joko avoimesti vihamielinen – Teräsleijonassa hakataan kuoliaaksi tummaihoinen mies – tai viime kädessä avuton – keski-ikäinen pariskunta kääntää tyynesti selkänsä kyseiselle tapahtumalle.

Stereotypioiden vahvistaminen

Kuva maahanmuutosta on synkkä, mutta se ei ole ainoa seikka, jossa viimeaikaisella kirjallisuudella on yllättäviä yhtymäkohtia maahanmuuttokriittiseksi itsensä nimittämän eurooppalaisen uusnationalismin suomalaisen variantin kanssa. Sekä ihmiskuvausten että kertomusten stereotyyppisyys ellei jopa karikatyyrimäisyys leimaa useimpia teoksia. Hämmentävää se on esimerkiksi rasisminvastaiseen työhön vahvasti osallistuneen Jari Tervon tapauksessa. On helppo yhtyä Aamulehden kirjallisuusarvostelijan Heli Keskisen analyysiin Tervon Laylasta:

Tuttu ja turvallinen huora-madonna-akseli toistaa jälleen itseään. Prostituoidut ovat [– –] verkkosukkahousuihin ja huulipuniin verhoutuvia kärsiviä naisia, jotka sisimmissään ovat fiksuja ja herkkiä intellektuelleja. Kurditytöt ovat kaltoin kohdeltuja, raiskattuja ja pahoinpideltyjä, mutta sisimmissään puhtoisia tyttöjä, joiden suvun miehet ovat kunniaan[sa] vartioivia narsisteja. Ja Turkista Suomeen tulleet miehet kaikki omistavat kebab-paikan. (Keskinen 2011.)

Kliseisiin lankeamisen riskiin tämän aihepiirin taiteellisessa käsittelyssä on viitattu muuallakin kuin Suomessa. Ruotsalaista elokuvaa tutkineen Carina Tigervallin (2005) mukaan ”maahanmuuttaja” esitetään lähinnä kahdenlaisessa roolissa: joko antirasistisessa valaistuksessa kuvattuna sympaattisena hahmona tai perustavanlaatuisesti erilaisena hahmona, joko toimii vastakohtana ”ruotsalaisuudelle”. Sen sijaan että elokuvat ja suomalaiset romaanit uudistaisivat näkemyksiä, kyseenalaistaisivat hierarkioita ja voimauttaisivat yksilöitä, ne ylläpitävät usein stereotypioita ja vahvistavat erotteluja ja arvojärjestyksiä. (Ks. Haavisto 2010.)

Toisen näkökulman teosten analysointiin tarjoaa kirjallisuudessa esiintyvän kuvauksen suhteuttaminen määrällisiin tietoihin väestörakenteista. Kuten edellä mainittiin, on hyvä jos romaanihenkilöt voidaan nähdä laajemmin kuin vain yhtenä yksilönä, esimerkiksi tyyppinä tai tietyn yhteisön edustajana, mutta on tietenkin mieletöntä vaatia romaanihahmon osumista väestölliseen moodiin, mediaaniin tai keskiarvoon. Näistä tilastollisista keskiluvuista edellä mainitut henkilöhahmot jäävät kuitenkin myös huomiota herättävän kauas.

Suomessa asuvista ulkomailla syntyneistä ihmisistä miltei puolet, yli satatuhatta henkeä, on lähtöisin Virosta, Venäjältä, Ruotsista tai entisestä Neuvostoliitosta. Venäjänkieliset on ylivoimaisesti suurin vieraskielisten ihmisten ryhmä. Pakolaisperusteisesti Suomeen tulleet eivät missään vaiheessa ole muodostaneet likimainkaan maahanmuuttajien enemmistöä. Romaniasta ja Bulgariasta tulleiden kerjäläisten määrä on korkeimmillaankin ollut joitain satoja. Edellä mainituiden tarinoiden kurjien tyttökohtaloiden maista tulleita tai sieltä tulleille syntyneitä tyttöjä on alle kuusituhatta, joista muita kuin somaleja on parituhatta. Se mikä näkyy selvimmin tai josta puhutaan eniten, ei välttämättä ole yleisintä.

Viimeaikaiset kirjat ovat siten kuvanneet suhteellisen pientä osaa Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodoista ja seurauksista. Huomio on myös kiinnitetty mittasuhteiltaan vähäisiin ilmiöihin kuten kunniamurhiin, naisten sukuelinten silpomiseen, kerjäläisyyteen ja ihmiskauppaan. Tällä en millään muotoa halua vähätellä kyseisiä ilmiöitä enkä kiistää sitä, etteikö Suomessa esiintyisi kunniaan liittyviä konflikteja tai väkivaltaa. Suomessa ei kuitenkaan ole tapahtunut yhtään todennettua kunniamurhaa (Hildén ym. 2011).

Toimimalla edellä kerrotulla tavalla kirjallisuus on siten asettunut – yleensä tahattomasti, oletan – vahvistamaan sitä tulkintaa, jonka mukaan maahanmuuttajat poikkeavat selvästi kantaväestöstä erikoisine tapoineen ja traditioineen. Heidän kulttuurinsa rajoittaa yksilönvapautta ja on muutoinkin ristiriidassa Suomessa arvostetun länsimaisen arvojärjestelmän kanssa. Sivilisaatiot törmäävät siis toisiinsa muissakin teoksissa kuin Ari Paulowin avoimesti dystooppisessa Khilafassa.

Älymystö ja liiallinen kansallismielisyys

Olli Löytty arvioi (2013a) kolmen eri aikoina ilmestyneen teoksen avulla, että maahanmuuttajien Suomeen asettumisen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kotoutumisen seurauksena myös heidän kuvauksensa kehittyy. Henkilöhahmot kasvavat laajemmiksi ja syvemmiksi ja saavat oman äänensä paremmin kuuluviin. Muukalaisuus tulee tutummaksi ja saa lisää sävyjä ja suomalainen yhteiskunta tunnustetaan monimuotoisemmaksi. Erot meidän ja muiden välillä käyvät huokoisemmiksi ja hierarkiat moniulotteisemmiksi. Merkkejä tästä Löytty löytää Niina Hakalahden vuonna 2008 ilmestyneestä Uimataito-romaanista.

Tässä yhteydessä esiin nostamieni teosten perusteella optimismi vaikuttaa ennenaikaiselta, mutta tähän päätelmään voi vaikuttaa myös viime vuosien aikana tapahtunut yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys. Vaikka suomalainen poliittinen ja hallinnollinen järjestelmä reagoivat maahanmuuttoon ja kotouttamistarpeisiin kansainvälisesti katsoen varsin nopeasti, on ilmeistä, että suuri osa väestöstä on havahtunut muutokseen kunnolla vasta tämän vuosituhannen puolella. Yksi merkki siitä on juuri uusnationalismin tai poliittisen ksenofobian organisoituminen ja vahvistuminen. Suomessa kyseiset ilmiöt saivat sijaa aluksi Suomen Sisu -järjestössä ja Hommafoorumilla, sittemmin perussuomalaisessa puolueessa, jonka vuoden 2011 vaaliohjelma oli edeltäjiään selvästi kansallismielisempi ja maahanmuuttokriittisempi (ks. Hannula 2011).

Uusnationalistinen liike näkyy myös monissa edellä mainituissa kirjoissa eri nimillä varustettuna, yleensä sivuroolissa. Ilmeisesti ainoa ilmiötä analyyttisemmin käsittelevä teos on toistaiseksi ollut Pirjo Hassisen vuonna 2012 ilmestynyt Popula. Paulowin futuristista Khilafaa lukuun ottamatta kansallismielisiin radikaaleihin suhtaudutaan kielteisesti, ja heitä kuvataan esimerkiksi äärimmäisen kyynisinä tai vastuuttomina nuorukaisina tai syrjäytyneisyytensä vuoksi helppona uhreina demagogisille julistuksille.

Kuvio on kuitenkin monimutkaisempi, ja siihen kytkeytyy samanlaisia ja yhtä lailla nurinkurisia piirteitä kuin maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kuvaukseen. Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta, Jim Thompsonin Valkoista vihaa ja Pirjo Hassisen Populaa analysoinut Kyösti Niemelä (2013) huomauttaa, että kaikissa näissä teoksissa äärioikeisto on jotain todella vierasta, kaukaista ja erikoista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kirjojen viesti olisi liikkeen edustaman ajattelutavan kannalta yksiselitteisen kielteinen. Niemelän mukaan esimerkiksi Jim Thompsonin toimintajännäri asettuu juonen tasolla äärioikeistoa vastaan, mutta on silti ajatusmaailmaltaan lähellä sitä: ”Romaani antaa lukijalle luvan osallistua äärioikeistolaishenkisiin fantasioihin asettumalla pintatasolla äärioikeistoa vastaan.”

Voimme ehkä puhua käynnissä olevasta uudesta kansankuvan murroksesta. Kansankuvan murrokseksi on kutsuttu sitä ajankohtaa, jolloin kansallisen uusromantiikan vaalima ihanteellinen kansakuva rapistui ja lopulta hylättiin yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena (Sarajas 1962). Ensimmäisen särön ideaalikuvaan teki työväenliikkeen kannatuksen kasvu ja ihmisten joukkomobilisaatio suurlakkovuonna 1905. Varsinainen kolaus tuli kuitenkin kansalaissodassa, kun ”punaisen ruton” tartuttaman kansan koettiin iskeneen puukon oman sivistyneistönsä selkään. (Ks. Alapuro 1997: 143–144.)

Toisen maailmansodan ja jälleenrakennuksen ajan yhteydessä saavutetun yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden ansiosta kirjallisuudessa esiintyneet käsitykset suomalaisista ja suomalaisuudesta säilyivät pitkään vakaina. Osittain palattiin jopa vanhoihin, esimerkiksi Runebergin, Topeliuksen ja Ahon rakentamiin käsityksiin. Tässä sovintotyössä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialla oli tunnetusti merkittävä rooli, kun se liittyi kansallisen kirjallisuuden pitkään linjaan sitä samalla sisällöllisesti uudistaen (Nummi 1993). Kansallisessa identiteetissä korostettiin kuitenkin vielä 1990-luvun alussa voimakkaasti kulttuurista yhtenäisyyttä sekä Suomen omaleimaista erottumista niin itäisistä kuin läntisistä kulttuuripiireistä (Saukkonen 1999).

Maahanmuutto ja sen tuottama etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus haastavat etenkin käsitystä kansallisesta yhtenäisyydestä. Elinympäristöään tarkkailevat ja suomalaisuuden kuvauksista tietoiset kirjailijat joutuvat pohtimaan kirjojensa henkilögalleriaa suhteessa näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Esiintyykö kirjoissa Suomessa tosiasiallisesti asuva väestö vai vain osa siitä, jollain tapaa yhä oletetun suomalaisuuden ytimeen sijoittuva ”aito, todellinen kansa”, eräänlainen otos ”perussuomalaisista”? Yhtä lailla tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka erilaisia taustoja ja kulttuuripiirteitä omaavat ihmiset sisällytetään yhteiskunnallisen todellisuuden ja koko kansakunnan kuvaukseen.

Murrokseen sisältyy kuitenkin myös uusnationalistinen liikehdintä ja sen käsittely. Suhteessa vuosisadan takaiseen tilanteeseen tämäkin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Siinä missä ”kansa” petti 1900-luvun alussa kansakunnan rakentajien toiveet ja odotukset osoittautumalla kriittisellä hetkellä epäluotettavaksi ja epäisänmaalliseksi, tämän päivän ongelma on ennemmin liiallinen kansallismielisyys. Osa suomalaisista ei hyväksy poliittisen suvereenisuuden menettämistä Euroopan unionille ja kritisoi liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa sekä vastustaa vähemmistöjen – usein suomenruotsalaiset mukaan lukien – laajoja kulttuurisia oikeuksia. Kaipuu yhtenäiskulttuuriin on yhä vahva.

Suuri osa merkittävämmistä kirjailijoista näyttää suhtautuvan kriittisesti uusnationalistiseen populismiin ja radikalismiin, mutta kuten edellä on esitetty, jokseenkin ristiriitaisesti. Ilmiössä on nähtävissä historiallista jatkuvuutta, koska suomalaisten intellektuellien suhde kansaan on pitkään ollut ambivalentti. Kuten Risto Alapuro on huomauttanut, fennomania oli alusta pitäen sellaisen sivistyneistön ideologia, joka samalla rakensi valtiota. Oltiin vallanpitäjiä, mutta koska yhteinen identiteetti rakentui vallanalaisten, ”kansan”, varaan, omakuva oli hauras ja haavoittuvainen (Alapuro 1997: 143).

Tuo ambivalenssi on saanut eri vuosikymmeninä erilaisia muotoja, esimerkiksi sotien välisen ajan aitosuomalaisessa liikkeessä, 1960-luvun vasemmistolaisessa radikalismissa ja 1990-luvun paluu Eurooppaan -ajattelutavassa. Viime vuosikymmenten kehitys, jonka kaikki seuraukset eivät esimerkiksi uusien vähemmistöryhmien pienuuden ja vakiintumattomuuden vuoksi ole vielä edes nähtävillä, tuo siihen uusia, ennen kokemattomia jännitteitä. Niiden purkautumista on kiinnostava seurata.

Viktor Kärppä ja kotoutumisen hankaluus

En ole vielä juuri puhunut Viktor Kärppä -romaaneista, mutta en aloittanut sattumalta siteeraamalla Matti Röngän teosta. Sen lisäksi että Röngän dekkarit kuuluvat siihen kirjallisuuteen, jossa jo melko varhain – siis kymmenisen vuotta sitten – maahanmuutto seurauksineen kuului keskeisiin teemoihin ja maahanmuuttajat päähenkilöihin, niiden voi katsoa edustavan monia edellä käsiteltyjä kirjoja vivahteikkaampaa kansankuvausta.

Kärppä-kirjojen kuvaama todellisuus ei ole kiiltokuvamainen, vaan maistuu elämältä. Kun asianomaisen lajityypin kirjallisia konventioita häivyttää taustalle, jäljelle jää varsin uskottavia ihmisiä ajatuksineen, tunteineen ja tekoineen. Lukijalle syntyy tunne siitä, millaista olisi elää heidän elämäänsä.

Viktor Kärppä on harvinainen kirjallinen maahanmuuttajahahmo myös siinä mielessä, että hän ajattelee ja puhuu omasta puolestaan (vrt. Löytty 2013a; Latomaa 2013). Hänellä on omat aistinsa ja oma äänensä siinä missä monissa muissa teoksissa Suomeen muuttaneet romaanihenkilöt tuntuvat usein olevan vain kirjailijan oman ajattelun tai tarinankerronnan välikappaleita. Kärppä hakee paikkaansa Suomessa, mutta hän myös seuraa ja kommentoi kohtalotovereidensa edesottamuksia ja analysoi suomalaisen yhteiskunnan toimia ja toimintoja usein varsin osuvasti.

Tuo oman paikkansa löytäminen on kiinnostava asia. Siitä käytetään maahanmuuttajien osalta Suomessa termiä kotoutuminen, joka on kansainvälisessä käytössä olevan integraatio-käsitteen käännös. Kotoutuminen on Suomessa laissa määritelty. Sillä tarkoitetaan yhdenvertaista osallistumista yhteiskunnan toimintaan joutumatta luopumaan kielestään, kulttuuristaan ja identiteetistään.

Viktor Kärppä ja Röngän romaanien lukuisat sivuhenkilöt kertovat elämällään, kuinka hankala kotoutumisen prosessi on ja kuinka eksyksissä meistä useimmat, vanhat ja uudet suomalaiset ovat. Teossarjan toinen päähenkilö, rikospoliisi Korhonen, elää näennäisen normaalia työ- ja perhe-elämää, mutta myös häntä vaivaavat juurettomuus, elämän merkityksettömyys ja mielekkään suunnan puute. Korhonen ja Kärppä tukevat toisiaan joskus konkreettisilla teoilla, mutta vielä enemmän omalla epätäydellisyydellään.

Röngän romaanit kyseenalaistavat myös yksinkertaisen mallin kotoutumisen kohdealueesta, suomalaisesta yhteiskunnasta. Täysin laillisen ja täysin laittoman oleskelun ja työskentelyn välissä on laaja harmaa vyöhyke, jossa itse kukin yrittää tavalla tai toisella tulla toimeen. Yksilöiden identiteetit eivät pysy lokeroissaan, selkeinä ja erillisinä, vaan ne sekoittuvat ja sekoittavat mieltä entisestään. Yhteiskunta toisinaan tukee ihmisen aineellisia ja henkisiä pyrintöjä, toisinaan taas sulkee ovia ja ikkunoita, siirtää kotoutumisen maalia aina vain kauemmaksi. Oman paikan löytäminen on hankalaa, kaikille.

Lähteet

Kaunokirjallinen aineisto

Hämeen-Anttila, Virpi 2010: Toisen taivaan alla. Helsinki: Otava.

Kyrö, Tuomas 2011: Kerjäläinen ja jänis. Helsinki: Siltala.

Lehtolainen, Leena 2010: Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.

Mankell, Henning 2001/2004: Nimeltään Tea-Bag. Alkuteos Tea-bag. Suom. Laura Jänisniemi. Helsinki: Otava.

Paulow, Ari 2011: Khilafa – valtakunta: romaani oikeusvaltion raunioilta. Helsinki: WSOY.

Remes, Ilkka 2011: Teräsleijona. Helsinki: WSOY.

Rönkä, Matti 2002: Tappajan näköinen mies. Helsinki: Gummerus.

Snellman, Anja 2010: Parvekejumalat. Helsinki: Otava.

Tervo, Jari 2011: Layla. Helsinki: WSOY.

Muu kirjallisuus

Alapuro, Risto 1997: Suomen älymystö Venäjän varjossa. Helsinki: Tammi.

Haavisto, Camilla 2010: Etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus kulttuurijournalismissa. – Pasi Saukkonen: Kotouttaminen ja kulttuuripolitiikka: Tutkimus maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta suomalaisella taiteen ja kulttuurin kentällä. Helsinki: Cupore.

Hakalahti, Niina 2007: Kotimainen maahanmuuttajakirjallisuus. – Suomi kakkonen ja kirjallisuuden opetus. Toim. Marjo Mela & Pirjo Mikkonen. Tietolipas 216. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hannula, Milla 2011: Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Kalle – Suvanto, Pertti – Turkki, Teppo 1981: Hengissä Helsingissä. Helsinki: Gaudeamus.

Hildén, Terhi – Rebwar, Karimi – Suomenaro, Eeva 2011: Taustatietoa, kunniaan liittyvät konfliktit. Helsinki: Ihmisoikeusliitto.

Jaakkola, Magdaleena 1989: Suomalaisten suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ulkomaalaispolitiikkaan. Siirtolaisuustutkimuksia 21. Helsinki: Työministeriö.

Keskinen, Heli 2011: Jari Tervo: Layla. – Aamulehti 30.9.2011.

Latomaa, Sirkku 2013: Oma ääni ja toisella kielellä kirjoittaminen. – Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi?  Toim. Elina Harjunen & Riitta Anilommi. Helsinki: Äidinkielen opettajien liitto.

Löytty, Olli 2013a (submitted): Strangers among us. – Nordic Literary History, vol. 3. Toim. Linda Rugg & Karin Sanders.

Löytty, Olli 2013b: Kun rajat eivät pidä eli mihin maahanmuuttajakirjallisuutta tarvitaan. –  Liikkuva maailma. Liike, raja, tieto. Toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Nummi, Jyrki 1993: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Ramdas, Anil 1997: Moedwil en kwade trouw bij blanke schrijvers. – NRC Handelsblad 14.3.1997.

Rantonen, Eila 2010: Maahanmuuttajat ja kirjallisuus Suomessa ja Ruotsissa. – Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Toim. Eila Rantonen. Tampere: Tampere University Press.

Sarajas, Annamari 1962: Viimeiset romantikot. Kirjallisuuden aatteiden vaihtelua 1880-luvun jälkeen. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Saukkonen, Pasi 1999: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. Tutkimus kansallisen identiteetin poliittisuudesta, empiirinen sovellutus suomalaisiin ja hollantilaisiin teksteihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saukkonen, Pasi 2013a: Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Saukkonen, Pasi 2013b: Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikka. – Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Toim. Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen & Minna Säävälä. Helsinki: Gaudeamus.

Scheffer, Paul 2000: Het multiculturele drama. – NRC Handelsblad 29.1.2000.

Tigervall, Carina 2005: Folkhemsk film: med ”invandraren” i rollen som den sympatiske andre. Umeå: Umeå universitet.

[i] Tiedot näistä kirjoista löytyivät Olli Löytyn artikkelista (Löytty 2013a).

[ii] Todettakoon, että Jari Tervo toimi Mogadishu Avenue -televisiosarjan (2006) käsikirjoittajana.

[iii] Näiden lisäksi ovat ilmestyneet ainakin Annika Lutherin De hemlösas stad (2011, suomeksi nimellä Kodittomien kaupunki), Sara Razain Jag har letat efter dig (2012, suomeksi Olen etsinyt sinua) sekä Johanna Holmströmin Asfaltsänglar (2013, suomeksi Itämaa). Näitä en kuitenkaan ehtinyt analysoida tätä artikkelia varten.

Mainokset

One thought on “Maahanmuutto ja kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s